SISÄLLYS:
Alkulause.
I. Vanhemmat.
II. Kotoa pois.
III. Suomalaisen teatterin vaellusvuosilta.
IV. Saksalainen teatteri ja Marie Seebachin koulu.
V. »Noora» ja Unkarin Triumfi.
VI. Myrskyä ja kiihkoa.
VII. Sarah Bernhardt. Väljemmille vesille.
VIII. Neuvonantajia ja ystäviä.
IX. Ensimmäinen »eurooppalaistumis»-yritys.
X. Ida Aalberg kuvaa omaa kehitystään.
XI. Lauri Kivekäs.
XII. Taide- ja avioelämää.
XIII. Ristiriitoja.
XIV. Itsenäisenä yrittäjänä. Uusi avioliitto.
XV. Skandinaavian kiertue 1894. Vierailunäytäntöjä.
XVI. Uusi koulu.
XVII. Uuden koulun vaikutuksesta Ida Aalbergin taiteeseen.
XVIII. Viimmeisien vuosien taiteellisesta toiminnasta.
XIX. Ida Aalberg yksityiselämässä.
XX. Loppusanat.
Viiteselitykset.
Alkulause.
Olen ryhtynyt laatimaan kuvausta Ida Aalbergin elämästä muutamien hänen muistoaan kunnioittavien henkilöiden kehoituksista.
Kun nyt lähetän tämän kirjan julkisuuteen, en voi olla sanomatta, että teen sen monin epäilyksin.
Pyrkimyksenä on ollut antaa tosiasioihin perustuva kuva Ida Aalbergin elämänvaiheista ja taiteilijakehityksestä. Mutta on syytä epäillä, tekeekö tämä kirja kaikkine tosiasioilleen oikeutta Suomen suurimman näyttämötaitein ja muistolle.
Monesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän kuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa olisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen väritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun sanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen hurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine — mahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?
Mitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua?
Taidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja
todistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida
Aalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.
Emile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta teatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:
»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja kuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista ranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän parhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»
Ida Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan. Jos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin erehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.
Kirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin kirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin hän parhaina hetkinään pystyi.
Muistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä. Esitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein petollisin pohja.
Siis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on puolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää valjuksi ja verettömäksi.
Nykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin kuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata. Sellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista totuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta julkeudelta.
Kuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen pohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja ohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja enkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En kirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä ja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas muisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle Suomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin tai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman objektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.
Kaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat tukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin elämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni havaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän vikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus, jota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja Uexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti Ellen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti Mandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja Jorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos K. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck, kirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer, Hj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski, nimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf Lindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur Pippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit K.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua vilpittömän kiitokseni.
Helsingissä lokakuussa 1925.