Ida Aalberg

by Ilmari Räsänen

VII.

SARAH BERNHARDT. VÄLJEMMILLE VESILLE.

Saksalaisen teatterin antamat vaikutelmat, jotka olivat sangen määräävinä tekijöinä Ida Aalbergin nuoruudessaan saavuttamiin voittoihin, näyttelijätär oli omaksunut lyhyessä ajassa ja käyttänyt niitä hyväkseen erinomaisella menestyksellä. Peritty kiihkeä ja tulinen temperamentti, johon yhtyi nuoruuden viehkeys ja sulo ja ihana, puhtaana heläjävä ääni, oli saanut tuekseen saksalaisen tähtikouluutuksen kehitetyn lausuntataidon.

Ida Aalbergin myöhemmällä iällä ei saksalaisen kouluutuksen ansioita hänen kehitykseensä nähden paljoakaan muisteltu. Tiedettiin mainita nimi: Marie Seebach, mutta siinä olikin melkein kaikki. Sensijaan muisteltiin, yleisemmin niitä vaikutelmia, joita taiteilijattaren sanottiin saaneen Ranskan suurelta tähdeltä, Sarah Bernhardtilta.

Kesällä 1883 Ida Aalberg ensi kerran tutustui Sarah Bernhardtin taiteeseen.

* * * * *

Ida Aalberg sai, vaikka erosikin Suomalaisesta teatterista, keväällä 1883 pienen valtioavun ulkomaamatkaa varten. Hän suunnitteli esiintymistä Kööpenhaminassa, jonne Z. Topelius häntä lämpimästi suosittelu Sarah Bernhardt vieraili näihin aikoihin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa, ja uskotulleen Bertha Forsmanille Ida Aalberg kertoo ensi vaikutelmistaan seuraavalla tavalla:

»Millä mielenkiinnolla, millä jännityksellä, millä tunteilla näinkään ja seurasinkaan Sarah Bernhardtin näyttelemistä. Kaikki, mitä olin kuullut hänestä, ja sitä on paljon, palasi muistiini ja teki minut niin hajamieliseksi, etten lainkaan voinut seurata hänen esiintymistään ensimmäisenä iltana, en tiedä, miten hän näytteli. Vasten tahtoani ajatukseni kiertelivät hänen persoonaansa, koko ajan ajattelin Sarah Bernhardtia ihmisenä, tahdoin nähdä, miltä hänenlaisensa nainen näyttää. Myöhempinä iltoina kiinnitti hänen näyttelemisensä huomioni — kuten näette, menettelin perusteellisesti. Ensin tunsin pettyneeni — kuten monet muutkin — mutta vika oli pääasiallisesti Sardoun. Kappale, osa, on ontto, pinnallinen, luonnoton, kaikkialla johtuu ajattelemaan, kuinka Sardou on kyhännyt kokoon sen ja sen kohtauksen antaakseen maailmankuululle taiteilijalle tilaisuuden näyttää ihmeteltäviä vaikutuskeinojaan. Hänellä on säihkyvä tekniikka. Hämmästyy, kun näkee sen taituruuden, millä hän suoriutuu pahimmistakin vaikeuksista. Hän on suuri. Hänellä on nerollisuutta. Mutta hän käyttää väärin leiviskäänsä. Hän häikäisee omaa aikaansa, mutta jälkimaailma unhottaa hänet pian. Hän häikäisee yleisönsä, mutta kun tulee kotiin, unhottaa hänet ja voi rauhallisesti laskeutua levolle. Hänen elämänsä on liiaksi samentanut hänen sieluansa. Runous on kadonnut, se ei enää levitä tuoksuaan hänen luomainsa yli. — Hän on antanut parhaansa ihmisille, jotka eivät ole sitä ansainneet, hän on leikkinyt elämällään; ja niin on hänen persoonansa – ennenkuin hän sitä itse aavisti – muuttunut kasaksi kuihtuneita lehtiä. En tuomitse sitä, mitä en ole nähnyt. Mutta eiköhän Sarah Bernhardtin naisellisuus ole ajautunut karille? Ellei se olisi totta, niin kuinka hän voisi sallia kaiken maailman kertojien haastaa itsestään merkillisiä, ei kauniita anekdootteja; kirjoittaahan hän toisinaan julkisesti, ellei se olisi totta, kuinka voisi sallia jonkin vintiön julkisessa sanomalehtiartikkelissa käyvän hänen kunniansa kimppuun??? Kaikki tuo samensi hänen näyttelemisensä vaikutusta minuun. Valériena hän kuitenkin ihastutti minua, hänen esiintymisessään oli yksinkertaisuutta ja totuutta, näin kyynelten kimaltelevan hänen kauniissa silmissään, se liikutti minua niin, kuinka katkerasti, kuinka syvästi hän usein tuntee tulleensa sen ihanteen vastakohdaksi, jota hän esittää. Valériessa oli kohtia, joissa hän mielestäni oli ylevä. Kööpenhaminassa yleisö oli kylmähköä, he väittivät, ettei hän ollut sitä, mitä hän ennen oli ollut. Hänen levoton elämänsä kuluttaa voiman, väsymyksen piirre verhosi hänen aina kauniita, jalonmuotoisia kasvojaan. Hänen vartalonsa oli kaunis, pitkä täyteläinen, taipuisa ja hoikka. Millä innostuksella olisinkaan katsonut häneen, jos hän naisenakin olisi tullut suureksi. Onko sitten tuo ala niin vaikea, ettei kukaan nainen voi tulla suureksi taiteilijaksi menettämättä kunniaansa. Eikö voi tulla suureksi taiteilijaksi ja olla kristitty? Naisen, joka on taiteilija, suurimpana tehtävänä on näyttää ihmiskunnalle, että semmoinen mahdollisuus on olemassa. Eikö jalo voita? Ah! Kunpa Jumala antaisi minulle voimaa, antaisi minulle tarmoa täyttämään sen, mistä uneksin.»

Tämän kirjeen Ida Aalberg kirjoitti kesäkuun 10 p:nä Emsistä, minne hän oli mennyt kylpemään. Kirjeen lopussa hän kertoo olostaan siellä:

»Vasta muutamia päiviä olen ollut Emsissä, enkä siis voi kuurista sanoa mitään. Keisari Wilhelm tulee tänne huomenna, vieraita tulvii tänne. Keisariaikana sanotaan sesongin olevan loistavan.

Elän yksin unelmineni. Näyttää herättävän huomiota, että nuori nainen on niin aivan yksikseen. En ole tiedustellut, keitä suomalaisia täällä oleskelee. Olisin iloinen, jos pian saisin Teiltä kirjeen.

Maailmassa on vähän sellaista, mikä kestää. Olkoon Teidän ystävyytenne
minua kohtaan sellainen harvinaisuus.

Teidän
Ida Aalberg.»

Heinäkuussa Ida Aalberg parin Emsissä tapaamansa suomalaisen naisen kanssa matkusti Parisiin. Kirjeissään hän kertoo, että Seinen kaupunki miellytti häntä tavattomasti. Hän tekee pitkiä, isänmaalleen perin epäedullisia vertailuja Suomen ja Ranskan olojen välillä; edellisessä on pikkumaisuutta, ilkeätä puoluemieltä, jälkimäisessä työteliäisyyttä, iloa ja onnea. Louvre ja Boulognen metsä ovat hänen mielipaikkansa j.n.e. Lokakuussa hän kirjoittaa Bertha Forsmanille kirjeen, jossa on kuitenkin merkillisempiäkin tietoja:

»Tulen Björnstjerne Björnsonin läheisyydestä. Olen koko illan ollut hänen seurassaan Walter Runebergin luona. Ah, miten tunnen itseni vähäpätöiseksi, heikoksi, onnettomaksi. Kuinka tämmöinen pieni persoonallisuus katoaa semmoisen hengen rinnalla. Hyvä Jumala, kuinka onnellista on saada joka päivä seurustella suurenmoisen luonteen kanssa. Kunpa ihmiset eivät vaientaisi omiatuntojaan, kunpa he pintapuolisen hupatuksen sijaan ottaisivat ajatellakseen vähän syvemmälle, kunpa he eivät niin kevytmielisesti valitsisi seurapiiriään, jokapäiväistä seurapiiriään. Tuommoinen tavallinen, kaikkien konvenanssin sääntöjen mukaan valittu seura, joka kokoontuu pari kolme kertaa viikossa ihaillakseen kahvipöydän ääressä toinen toisensa halpahintaisia ajatuksia, millaista myrkkyä sielulle, millainen vaarallinen putous paremmalle minällemme, mikä raunio kaikelle yksilöllisyydelle. Jos kerta olemme päässeet selville siitä, että olemme ihmisiä, niin tiedämme myöskin, kuinka paljon lähin ympäristömme vaikuttaa meihin. Kehenkään nähden ei pidä olla niin varovainen kuin ystäviinsä nähden, s.o. niihin henkilöihin, joiden kanssa useimmin on yhdessä. Aivan huomaamatta alkaa mukautua heihin. Kuinka henkisesti rikkaaksi tunnenkaan itseni semmoisen illan jälkeen kuin esim. tämä. Kuinka valveutunut, kuinka terve, kuinka rohkea (hän olikaan), ja kuitenkin, samalla kuin sana »excelsior» soi korvissani, tunnen itseni masentuneeksi, vähäpätöiseksi, mitättömäksi. En ole mitään, sieluni on köyhä. Ajatukseni ovat ahtaita. En osaa luonnehtia hänen persoonallisuuttaan. Hänessä oli Norjan tunturien graniittista lujuutta, Norjan vuonon kohisevaa aallonloisketta. Intelligentti, henkevä, epätavallinen, rohkea mies, joka uskaltaa uhmata kokonaista tavallista vulgääriä maailmaa, Sanoin, että »Hansikkaan»[15] loppu minua hämmästytti. Hän sanoi, että »Svava» oli »ihminen». Jos meneteltäisiin toisin, ei maailma pysyisi pystyssä. Hän puhui voimakkaasti ylellisyyttä vastaan, koska se oli ensimmäinen syy tapojen huonouteen. Puolusti kovin niitä, joita maailma tuomitsee. Fennomania on saanut hänen sympatiansa puolelleen. Hän ihaili heidän energiaansa, työkykyänsä. — Menen jonakin päivänä hänen luokseen. Tahdon puhua hänen kanssaan useista asioista, joista en ole selvillä ja jotka esiintyvät »Hansikkaassa». Sanoi saaneensa nimettömän kirjeen Suomesta ja että siinä oli ollut lopusta sama mielipide kuin minullakin oli. Luonnollisesti se oli naisen kirjoittama, luulen että aihe ei ole miehille kovinkaan mieluinen.

En muista kerroinko Teille viime kirjeessäni, että Vicomtesse de Bridierin äiti [Ida Aalberg asui Parisissa de Bridierin luona] on kirjailija. Hänellä on suuria tuttavuuksia Parisin henkisessä maailmassa. Hänen kauttaan olen saanut tutustua henkilöihin, jotka eivät ole aivan tavallisia. Eräänä päivänä kävimme Mille Reichemberin luona, Théâtre français'n nykyään parhaan naispuolisen taiteilijan. Varsinkin pidetään häntä Français'n viimeisen uutuuden, »Les maurois'n» jälkeen parhaana, sittenkun he ovat menettäneet korvaamattoman primadonnansa Sarah Bernhardtin. Sanoin Reichemberille, että minä hyvin kernaasti halusin nähdä Comédie françaisen kuuluisan paljon puhutun taiteilijalämpiön. Hän oli niin rakastettava, että pyysi minua väliajalla käymään luonaan pukuhuoneessa. — Voitte aavistaa iloni, uteliaisuuteni. Koko päivän kuljin 40, ei, 100 asteen kuumuudessa ja odotin iltaa ja niin se lopuksi tuli sadan vuoden odotuksen jälkeen. Ja minä olin yhdessä Madamen kanssa. Vietin siellä unohtumattoman tunnin. Minut esitettiin Delaunaylle, »françaisen helmelle», hän on jo 60-vuotias ja näyttää näyttämöllä 25—29-vuotiaalta, Coquelinille, Wormsille y.m. Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olin! Puhuin koko näytöksen ajan ensinmainittujen kanssa. Puhuimme paljon Suomesta, josta heillä tuskin oli aavistustakaan. Kun he kuulivat, että olin näytellyt Adrienne Lecouvreuria, he ottivat minua kädestä, veivät minut erääseen sivugalleriaan ja näyttivät hänen muotokuvansa, hänen ylpeän, ylvään päänsä. — Mitä ihmisiä. Ruhtinaita omalla alallaan. Hienoja, sivistyneitä, vakavia. Kuinka lämpimäksi tunsin itseni heidän seurassaan. Kuinka hyviä he olivat minua kohtaan. Kuinka avuliaita, kuinka hienoja. He olivat taiteilijoita, taiteilijoita semmoisia kuin olen ajatellut olevan maailman ensimmäisellä näyttämöllä. He tekevät työtä vakavasti. He ovat kyenneet asettamaan ihanteensa korkealle ja he tuntevat, mitä vaikeuksia tiellä on. Heillä on ollut kykyä kohota yli hetken turhamaisuuden ja itsekkyyden ja tehdä työtä yhteiseksi hyväksi samalla kuin itsensä vuoksi. — Delaunay sanoi, kun jätin hänelle hyvästi, että saisin toisenkin kerran tulla heidän lämpiöönsä, ja sitten hän sydämellisesti puristi kättäni. — En voinut nukkua koko yönä. Minä vain ajattelin ja vertailin, vertailin ja ajattelin — tyhmästi kyllä. Tulos kaikesta oli, että tunsin itseni äärettömän onnelliseksi ja kuitenkin hyvin onnettomaksi ja kuitenkin onnelliseksi. Olinhan löytänyt vähäisen osan unelmistani.» —

Ida Aalberg teki Parisissa parhaansa mukaan työtä oppiakseen ranskankielen. Tuntuu merkilliseltä, että hän tällä ensi matkallaan on senkin verran voinut seurustella ranskankielisten henkilöiden kanssa kuin hänen kirjeistään ilmenee, sillä ranskaan nähden hänen taitonsa jäi — sen voi ilman muuta päättää hänen myöhemmistä kirjoitusyrityksistään — aina perin alkeelliselle asteelle. Eräissä kirjeissään hän ilmoittaa opettelevansa maalausta tai suunnittelevansa jonkin kirjan kääntämistä suomenkielelle. Björnsonin, suuren norjalaisen, tapaaminen näytti hänen elämälleen korkean päämaalin:[16] pyrkimys tulla suureksi persoonallisuudeksi alkoi entistä ihanampana kangastaa hänen kunnianhimoisessa mielessään. Mutta hänen taiteellensa oli suurin merkitys sittenkin Sarah Bernhardtin taiteella. Syyskuun loppupuolella 1883 Sarah alkoi antaa näytäntöjä Porte Saint Martin teatterissa, ja huolimatta yritetystä kriitillisyydestään, joka pääasiassa koskee Sarah Bernhardtin amerikkalaisella reklaamilla väritettyä seikkailijaelämää, ei Ida Aalberg voi kirjeissään salata suurta ihailuaan »Euroopan kultaharppua» kohtaan. »Hän ei ollut semmoinen »Froufrou», joksi minä olin osan ajatellut», hän kirjoittaa Bertha Forsmanille, »hän oli jotakin muuta, mutta hän oli hyvä. Kun hän kolmannessa näytöksessä herää tietoisuuteen rikollisuudestaan, kun hän alkaa surra sortuneita ihanteitaan, kun hän syyttää ympäristöään, kotiaan, kasvatustaan, miestään syvän onnettomuutensa aiheuttajiksi, oli hän suuri, se oli hänen triumfinsa. Neljännessä näytöksessä hänen näyttelemiseltään puuttui tarpeellista alleviivausta, mutta viidennessä näytöksessä hän taas kohosi, sehän onkin ainoa näytös, jossa on runollisuutta, ja sitä kallisarvoista tavaraa hän ymmärsi hoitaa. Resignoitua tuskaa, antautumista, syvästi onnetonta uhrautumisen tunnetta, jota ihmiset nimittävät rakkaudeksi, hän osaa esittää kuin ei kukaan muu. Olin syvästi järkytetty hänen näyttelemisestään. Tie kotoani P.S. Martiniin on hyvin pitkä, mutta nähty vaikutti minuun niin voimakkaasti, etten kyennyt edes istuutumaan omnibusiin. Kaikki nuo tavalliset vulgääriset ihmiset kiusasivat minua, minusta tuntui paremmalta kuljeskella ja olla yksin.» —

Ida Aalberg lähetti kukkia Sarah Bernhardtille ja kuljeskeli tämän ikkunain alla. Ranskatar sai kuulla uudesta palvojastaan ja lupasi ottaa suomalaisen näyttelijättären puheilleen teatterissa. Kohtaus oli sangen lyhyt ja merkityksetön. Ida Aalberg oli ostanut Sarah'n kuvan ja pyysi tältä siihen omistuksen. Ja Sarah Bernhardt, joka kerran oli saanut ohjeekseen:

»Photographies, tu signeras» [valokuviin panet nimesi],

teki ystävällisen merkinnän pieneen kuvaan.

Ida Aalberg istui hyvin monena iltana Porte Saint Martin teatterissa ja seurasi suuren Sarah'n näyttelemistä. Ei ole miksikään häpeäksi hänelle, että hän otti vastaan vaikutteita itseään vanhemmalta suurelta taiteilijalta. Saihan Eleonora Dusekin kiittää Sarah’ta tiensä viitoittamisesta.

Kotimaahan Ida Aalberg lähetti ärtyneitä kirjeitä kuullessaan juorupuheista, joita hänestä siellä levitettiin. »Jumaloin Suomeani, mutta inhoan ihmisiä siellä», hän kirjoittaa. Huhut koskivat hänen luultua jäämistään Ranskaan, Sarah Bernhardt muka oli tarjonnut hänelle paikan teatterissaan. Toiset tiesivät hänen aikovan mennä avioliittoon ja senvuoksi luopuvan Suomalaisesta teatterista. Vanha kaulatauti vaivasi häntä myöskin Seinen kaupungissa ja teki hänet toisinaan melkein epätoivoiseksi:

»Mitä kotona minusta nykyisin sanotaan? Minulle itselleni elämäntarinani alkaa olla lopussa. Kuka tietää mihin Afrikan erämaahan joudun. Olen niin kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt surkeaan kaulaani.»

* * * * *

Parisista Helsinkiin palattuaan ja esiintyessään vanhassa Arkadiassa Ida Aalberg joutui heti yleisön suuren suosion esineeksi. Ylioppilaat juhlivat häntä taas kukkasin ja laakeriseppelein. Sanomalehdet koettivat ratkaista, mitä jälkiä uusi opintomatka oli jättänyt, ja verraten yksimielisesti arvostelu totesi hänen näyttelemisensä käyneen hillitymmäksi. Toiset pitivät omaksuttua uutta suuntaa suurena edistyksenä, toiset virheenä, toiset eivät osanneet ratkaista, mille kannalle olisi tullut asettua. Helsinki oli tähän aikaan saanut ensiluokkaisen teatteriarvostelijan, Hjalmar Neiglickin, jonka »Finsk Tidskriftiin» kirjoittamat lausunnot olivat suorastaan loistavia. Hän oli ankara kriitikko, joka ei milloinkaan laatinut ylimalkaisia suitsutusartikkeleita niillekään taiteilijoille, joita — ja Ida Aalberg oli ensimmäinen heidän joukossaan — hän suuresti ihaili. Hän antoi tunnustusta ja moitetta sekaisin, mutta hänen tyylinsä loisto, hänen lahjomaton oikeamielisyytensä, hänen yksilöllinen ja kaikesta sovinnaisuudesta vapaa sanontansa ja hänen nuorekas rohkeutensa takaavat hänelle kunniapaikan kaikkien niiden joukossa, jotka ovat suomalaisesta näyttämötaiteesta kirjoittaneet.

Ida Aalbergin keväällä 1884 näyteltyä uudessa suuressa osassa, Mariana
Schillerin »Maria Stuartissa» Hjalmar Neiglick kirjoitti:

»Oman kauneutensa lumoamaksi, ilman muuta rikosta kuin oma mielettömyytensä, ikuisesti naisellisen ilmaukseksi, ikuisesti naisellisen, jota romantiikka palvoi ja Musset kutsui nimellä »trois fois feminins», — sellaiseksi on Schiller ajatellut sankarittarensa. Ajankohta on valittu tätä silmälläpitäen. Ollaan onnettoman kuningattaren viimeisissä elonpäivissä. Hän on vankina, ilman kruunua ja valtakuntaa; kaikki, mikä on kiihoittanut hänen intohimojaan ja samentanut hänen sielunelämäänsä, on poissa, ja sovittavassa valossa, jonka kärsimys luo hänen kirjavan elämänsä ylle, hän esiintyy viattomana ja puhtaana, legendan Maria Stuartina. Oli odotettavissa, että nti Aalberg tekisi jotakin tästä. Ehkäpä siitä tulikin kaunein kuva, jonka hän milloinkaan on luonut, ja inspiroitu sisäisyys, jolla hän kykenee esittämään vaikuttavia kohtia niin rikkaasta draamallisesta elämästä, saa tässä suuren ja todellisen taiteen leiman, josta voi päätellä hänen Parisin opintojensa hyödyllisyyden. Niin täydellisesti hän ei koskaan ennen ole näytellyt; melkein kaikkialla on sama varma katse ja sama välitön lämpö. Heti ensi näytöksessä hänellä on kaunis kohtaus dialogissa lordi Burleighin kanssa. Verrattomalla hienoudella nti Aalberg näyttelee esiinmurtautuvan majesteettisuuden, se tulee Mariasta ilmi eloisasti ja intohimoisesti kuin muinoin, kun sitä ärsytettiin. Kolmannessa näytöksessä on kappaleen huippukohta, ja siinä nti Aalbergilla onkin suurin kohtauksensa. Täysin katolilainen hehku on hänen näyttelemisessään, kun hän kulkee päästä päähän skaalan, jossa vaihtelevat vienot ja myrskyiset tunteet, joita Schiller on koonnut tuohon kuuluisaan kohtaukseen, missä molemmat kuningattaret tapaavat. Marian kaksinkertainen taistelu: omaa ylpeyttään ja Elisabethin julmuutta vastaan, haltioitunut innostuminen, joka johtuu vapautumisen toivosta, hyväilevä tuttavallisuus, joka vähitellen saa sulamaan hänen vihansa Elisabethia vastaan, ja lopuksi loukattu naisellisuus, joka murtautuu esiin villinä koston janona — kaiken tämän nti Aalberg esittää semmoisella voimalla ja ennen kaikkea semmoisella luonnollisuudella, joka kuuluu valituille ja joka vaikuttaa vastustamattomasti. Mutta myöskin kiihkottoman viimeisen näytöksen hän esittää tositaiteellisella maulla. Loppu on luonteeltaan jumaloivaa; Maria, joka niin kainona ja kirkastuneena astuu kohti kuolemaa, vaikuttaa siltä, kuin olisi hän jo kulkenut kappaleen matkaa taivasta kohti. Se on idylli mestauslavan juurella ja se tulee neiti Aalbergin jalosti tulkitsemana liikuttavan kauniiksi. Hän on puettuna komeaan kuningatarpukuun, paksuun kultaompeleiseen silkkiin, ja koskaan hänen vartalonsa, joka on taipuisa kuin paju, ei ole tehnyt niin suurenmoista vaikutusta kuin tässä.

On itsestään selvää, että niin etevä ja samalla yksilöllinen näyttelijätär kuin nti Aalberg tulee muodostamaan oman koulunsa sillä näyttämöllä, johon hän kuuluu, sitäkin suuremmalla syyllä, koska se toistaiseksi on ainoa suomalainen. Mutta voi olla kokonaan toinen kysymys, onko neiti Aalbergin näyttelemistapa erikoisen sopiva tyypin muodostamiseen. Ennen kaikkea kaksi piirrettä muodostaa hänen taiteensa merkillisen lumousvoiman: ihmeellisen pehmeä plastiikka ja lapsellisen hyväilevät äänenpainot. Näitä kahta vaikutuskeinoa hän itsekin joskus on tullut käyttäneeksi liian paljon, kuten esim. Maria Stuartin 3:ssa näytöksessä, missä hän kyllä leikkii äänellään; se, jos se tulee alemman asteen näyttelijöille maneeriksi, vaikuttaa ehdottomasti epäedullisesti. Tarvitsee vain nähdä viimeisen näytöksen kohtaus itkevine kamarineitoineen, huomatakseen, että tämä sisäinen näyttelemistapa, joka lahjakkaan nti Aalbergin edustamana muodostaa hänen varsinaisen voimansa, muuttuu omituiseksi, jos sitä käytetään metodina. On oikea kummittelukohtaus, kun siinä nuo neljä viisi naista toistavat nti Aalbergia.» —

Ainakin jonkin määrän »lapsellisen hyväilevistä äänenpainoista» Ida
Aalbergin korva lienee ottanut Sarah Bernhardtin puheesta.

Kevätkaudella 1885 Neiglick kirjoitti Minna Canthin »Työmiehen vaimon» johdosta, todettuaan aluksi, että siinä Homsantuu on Birch-Pfeifferin Sirkan kaksoissisar, epätodellinen ja teatraalinen, koska kirjailija ei ole muodostanut osaa elävän luonnon mukaan:

»Neiti Aalbergin näytteleminen on sekin kaikissa kohdissaan harjoitelma ilman mallia. Hänen mustalaistyttönsä on, puvusta alkaen, maalauksellinen, mutta sellaista ei ole koskaan ollut Suomessa, vielä vähemmän on mahdollista, että hän voisi olla vereltään puoleksi suomalainen. Hehkua, hyväilevää hellyyttä, harmonian ja sulon mestarinäytteitä, niitä siinä on ylenmäärin; semmoisia loistavia episodeja kuin esim. tanssi toisessa näytöksessä, sovinto Riston kanssa kolmannessa ja hänen äkillinen ilmestymisensä Johannan ovelle neljännessä. Mutta siihen, joka on useasti nähnyt nti Aalbergin, ei tuo vaikuta erikoisemmin; kaikki on jättänyt jälkeensä muiston jostakin hyvin rytmillisestä, hyvin ajatellusta. Näkee, että suuri näyttelijätär on ottanut hallussaan olevista rikkaista varastoista, saatuaan osan, joka ei ole temmannut häntä mukaansa. Tuommoisista suhteellisen hengettömistä tuotteista helpoimmin havaitsee, kuinka paljon taiteilijan tekniikasta jo on muuttunut maneeriksi. Ja jos Homsantuuta voi pitää kriteeriona, niin nti Aalbergin on heti ruvettava olemaan varuillaan. On kuin tulisi lämpimien intohimojen tulva näyttämölle, kun näkee hänen sinne astuvan, mutta hän on uppoamaisillaan plastiikkaan. Kieltämättä myöskin hänen notkeassa ja jonkin verran pehmeässä luonteessaan on paljon sellaista, mikä houkuttelee juuri tuohon suuntaan; mutta tulella kerta kaikkiaan ei leikitä rankaisematta, ei edes pyhällä tulella, josta nti Aalberg on saanut niin suuren osan.»

Samana keväänä Ida Aalbergin esittämää Ofeliaa Neiglick aluksi moittii alkukohtauksien perusteella. Niissä näyttelijätär on vain kuljeskellut auttamatta katsojaa saamaan kokonaiskäsitystä, siinä osassa draamaa häneltä oli puuttunut persoonallisuutta, oli nähty, kuten joskus muulloinkin, neiti Aalberg eikä kappaleen henkilöä. Mutta sitten tapahtuu loistava muutos:

»Se tapahtuu hulluuskohtauksessa, ja hänen esityksensä on tässä ehdottomasti draamallisen taiteen huipulla. Hyvin mielenkiintoista on verrata nti Aalbergia ja hra Bangia mielipuolisuuden esittäjinä. Voisi sanoa, että heidän näyttelemisessään on sama ero kuin Shakespearen ja Ibsenin realismissa. Nti Aalbergin näytteleminen on rauhallista ja vailla patologisia efektejä; hän kuljeskelee unelmissaan, laulaa oudot balladit monotonisesti, ikäänkuin yhteen kaukaisten äänien kanssa — ikäänkuin kangastuksiin tuijotellen — johtuu ajattelemaan intiaanien vanhaa uskoa hulluudesta, että se on kaunis ja pyhä jumalain lahja. Ofelian hulluudessa on rytmiä, niinkuin Hamletin hulluudessa on metodia, ja tämä rytmi, joka saa aikaan, että

surun, murheen, tuskan, helvetinkin hän tekee viehättävän viehkeäksi,

on nti Aalbergin näyttelemisessä, samoinkuin Shakespearen kuolemattomassa runossa. Kaikkein ihmeellisintä ehkä on, että nti Aalberg, joka, mikäli tiedetään, ei ole koskaan harjoittanut laulua, nyt on luonut parhaan osansa laulamalla siitä parhaan osan. Parempaa todistusta hänen kyvystään sulautua yhteen luomiensa kanssa ei tarvita; kun hän kerta innostuu tehtävään, näyttää hänen näyttelemisensä muodostuvan vastustamattomaksi valloittamiseksi. Tekniikkaa ei näy, runoilijan sanat elävät näyttämöllä, ja silloin hänen liikkeensä mukautuvat hänen sielunelämänsä vivahduksiin, kuten pehmeä silkkipuku mukautuu hänen notkeisiin jäseniinsä.»

Kevätkaudella 1885 Ida Aalberg saavutti Suomalaisessa teatterissa vielä suuren voiton esiintymällä Gretcheninä »Faustissa». Arvostelu ylisti hänen lausuntansa tavatonta ilmehikkyyttä ja hänen itkunsa suunnatonta voimaa.

* * * * *

Kaarlo Bergbom, jolle Suomalaisen oopperan kuoltua puhenäyttämön johto oli tullut melkein vasten tahtoa, ei alkuaikoina voinut olla mikään ammattitaitoinen ohjaaja. Hän oli kyllä suuri kirjanoppinut, mutta näyttämötaidetta hän oli opiskellut pääasiallisesti vain katsomosta käsin. Jokavuotisilla ulkomaamatkoillaan hän kuitenkin koetti kehittää silmäänsä, ja ammattitaitoa hän oppi käytännön koulussa. Kerrotaan hänen sittenkin loppuun asti pysyneen sangen vähäpuheisena ohjaajana. Ne näyttelijät, jotka häntä ihaillen muistelevat, selittävät hänen harvasanaisuutensa ja vähäisen neuvomisensa aiheutuneen siitä, että tohtori kunnioitti näyttelijän yksilöllisyyttä ja antoi senvuoksi mahdollisimman vapaat kädet. Toiset taas vakuuttavat, että tohtori Bergbomilla ei myöhemminkään ollut täyttä ammattitaitoa varsinaisessa näyttämöohjauksessa. Hänen sanotaan suosineen suurta klassillista ohjelmistoa siksi, että tunsi itsensä kykenemättömäksi detaljityöhön, jota moderni ohjelmisto edellytti. Bergbomin ohjaus liikkui suurissa piirteissä, ja hän vetosi näyttelijäin omaan älyyn ja puhetaitoon, jolla klassillisen ohjelmiston pitkiä, runomuotoisia vuorosanoja lausuttiin.

Ohjaajan ja näyttelijän suhde on näyttämötaiteen ehkä suurin probleemi. Ei ole syytä yrittää tutkiskella Bergbomin todellisia mielipiteitä ja vaikuttimia ohjaajakysymyksessä koko laajuudessaan. Riittää, kun sanotaan, että hänellä tuntuu olleen viisaana periaatteena suhtautua eri näyttelijöihin eri tavalla: toisille hänen sanotaan antaneen paljon neuvoja, toisille vähemmän, toisille tuskin mitään.

Ida Aalbergin ohjaaminen tuntuu Kaarlo Bergbomille olleen riemullinen tehtävä. Häntä hän neuvoi enemmän kuin ketään toista, sillä hänestä »sai irti» enemmän kuin kenestäkään toisesta. Heillä oli paljon kahdenkeskisiä neuvotteluja, ja varsinaisissa näyttämöharjoituksissa heidän sanotaan mahtavasti inspiroineen toinen toistaan uusiin keksintöihin ja vaikuttavan tulkinnan löytämiseen. Ida Aalberg, joka oli toistaiseksi verraten vaillinaisesti perehtynyt kirjallisuuteen, kaipasi älyllistä tukea, ja Kaarlo Bergbomin kerrotaan sitä hänelle suoneen.

Ida Aalbergille epäilemättä kertyi vuosien kuluessa sangen suuri kiitollisuusvelka Kaarlo Bergbomia kohtaan. Hän olisi saanut kiittää tätä ohjeista ja neuvoista ja suurista osista, joita sai Suomalaisessa teatterissa esittää ja joiden kehittävää merkitystä ei voi kyllin suureksi arvioida. Hänellä oli paljon omaa, paljon hän oli saattanut tuoda ulkomailta, mutta Suomalaisessa teatterissa, itse näyttämötyössä, hän vasta oli voinut päästä täyteen selvyyteen siitä, miten katsomoa hallitaan ilmeellä, liikkeellä ja puhutulla sanalla.

Jos Ida Aalberg taiteilijana olisi ollut yksinomaan Kaarlo Bergbomin työn tulos, voisi Kaarlo Bergbomin sanoa ihastuneen omaan työhönsä. Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto puhuu sangen selvää kieltä siitä, kuinka tavattoman suureksi he Ida Aalbergin kyvyn arvioivat. Heille hän oli ensiluokan taiteilija, joka kohotti kappaleen ja näyttelijäympäristönsä toiselle tasolle, heille hän oli Suomalaisen teatterin tulevaisuuden toivo. Kaarlo Bergbom hemmoitteli Ida Aalbergia enemmän kuin ketään muuta.

Eivät Kaarlo Bergbomin kukat eivätkä uudet suuret tehtävät, ei vanhempien ystävien opettama velvollisuudentunto, ei yleisön ja arvostelun suuri suopeus, mikään ei saanut Ida Aalbergia suostutetuksi uskollisesti jäämään Bergbomin teatterin jäseneksi. Keväällä 1885 hän uudestaan jättää suomalaisen teatterin. Ettei päätös tullut yhtäkkiä, näkee siitä, että hän jo edellisenä kesänä, jolloin oli kierrellyt maaseutukaupungeissa lausunta-iltoja antamassa, oli pyrkinyt vierailemaan Kööpenhaminan kuninkaalliseen teatteriin, mutta saanut, periaatteellisista syistä, kieltävän vastauksen Tämän taidelaitoksen johtajalta, vanhalta Fallesenilta.

Herman Bang, joka kevätkaudella 1885 piti esitelmiä Helsingissä, vaikutti ehkä ratkaisevasti Ida Aalbergin päätöksen syntymiseen. Tämä kirjailija on itse eräässä tanskalaisessa lehdessä kertonut m.m. seuraavaa:

»Ilta illan jälkeen näin Ida Aalbergin esitelmiäni kuuntelemassa. En milloinkaan unohda hänen katsettaan ja muotoaan noina tunteina. Hänessä ilmeni vangin kaipuu. Luentosalin ulkopuolella näin hänet harvoin. Mutta Helsingistä lähdettyäni sain häneltä kirjeen. Kirje oli hätähuuto — huuto, jolla hän mursi ovet suureen elämään: »Huomenna matkustan», hän kirjoitti. »Täällä on vain vankila.»

Ida Aalbergin päätös oli sisäisen taistelun tulos. Hän tiesi loukkaavansa vanhoja ystäviään, mutta hän sai täyden kannatuksen eräältä uudelta ajan hengeltä, jonka oppia hän oli joutunut kotimaassaankin kuulemaan. Hänellä oli kahdenlaisia neuvonantajia, vanhoja ja nuoria. Siitä aiheutui ristiriita.