XV.
SKANDINAAVIAN KIERTUE 1894. VIERAILUNÄYTÄNTÖJÄ.
1894 Ida Aalberg oli mitä tyypillisin diiva. Jo hänen omalla kiertueellaan Suomessa ja Venäjällä näytännöt olivat tähtinäytäntöjä, ja Harald Molanderin syksyksi kokoama teatteriseurue kulki Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa nimellä: »Tournée Ida Aalberg.» Suomalaista primadonnaa lukuunottamatta Molanderin teatteriin ei kuulunut ketään eteväksi tunnettua näyttelijää.
Ida Aalbergin Harald Molanderin kanssa tekemä välikirja takasi hänelle varmat iltatulot. Näyttelijätär sai sen mukaan 25 % näytäntöjen bruttotuloista, mutta lisäksi hänelle oli taattu, ettei palkkio mistään näytännöstä saanut olla Ruotsissa alle 300:n markan, Norjassa ja Tanskassa alle 400:n. Syyskuun 1:sen ja lokakuun 4:nnen päivän välisenä aikana seurue antoi yhteensä 30 näytäntöä. Teatteritoimisto Molander & Grandinsonin Ida Aalbergille antamista tilityksistä näkee, että — niin suuri reklaamintekijä kuin Harald Molander olikin — järjestäjät eivät paljoa rikastuneet. Ruotsissa, varsinkin Tukholmassa ja Göteborgissa meni kaikki sentään sangen hyvin taloudellisestikin, mutta Kööpenhamina muodostui suureksi pettymykseksi ja Kristianiakaan tuskin vastasi toiveita. Ilman »Kamelianaista» olisi kiertue nähtävästi lopettanut toimintansa lyhyeen. Tukholmassa Dumas'n draamalla oli niin suuri yleisömenestys, ettei Vaasa-teatteri riittänyt, vaan täytyi turvautua kuninkaallisen oopperan avarampiin suojiin.
Ida Aalbergin taide joutui tällä matkalla sangen monipuolisen pohdinnan alaiseksi. Hänestä kirjoitetuista arvosteluista yksin vuodelta 1894 voisi muodostaa kokonaisen kirjan, ja vaikka tuolle kokoelmalle tuskin sopisi nimeksi »De laudibus Idae Aalberg», se ei jättäisi pieniltäkään epäilystä siitä, että häntä tuona aikana pidettiin suurena näyttelijänä ja suurena taiteilijana. Hänen ruotsinkielensä tosin havaittiin puutteelliseksi, ohjelmistoa moitittiin monin paikoin hänen vastanäyttelijöitään vielä enemmän, mutta hänen oma näyttämöllinen kykynsä ja vaikutusvoimansa sai kaikkialla tunnustusta.
Gustaf af Geijerstamin »Ord och bild» aikakauslehteen kirjoittamasta arvostelusta saa kokonaisemman käsityksen Ida Aalbergin taiteesta tuona aikana kuin tavallisten sanomalehtien tilapäisistä, kutakin näytäntöä erikseen käsittelevistä kirjoituksista. Geijerstamin arvostelu kuuluu:
»Nykyisen näytäntökauden voi sanoa alkaneen sekä hyvin että huonoin entein. Voidaan epäilemättä pitää hyvänä enteenä, kun näytäntökausi alkaa loistavalla sarjalla näytäntöjä, sarjalla semmoisia näytäntöjä kuin Ida Aalbergin vierailunäytännöt olivat, ja on vielä parempi, kun tietää, että näiden näytäntöjen jälkeen tulee toisia samanlaisia.[24] Mutta ilonpikarissa on katkeraakin makua, joka johtuu siitä luonnollisesta ajatuksesta, että loistavia teatteri-iltoja pääkaupungille — ainakin mitä tulee tragediaan — voivat antaa vain matkustelevat seurueet.
Ida Aalbergista voi liioittelematta sanoa, että hän valloitti Tukholman, ja näin on kaikilta tahoilta tunnustettukin. Kun jälkeenpäin ajattelee noita unohtumattomia iltoja, joita hänen taiteensa on meille lahjoittanut, tuntuu verraten vähän mielenkiintoiselta toistaa sitä, että hän on onnistunut. Kysymys, joka meitä liikuttaa, ei ole enää questio an — puhuakseni »Välskärin kertomuksien» miehekkään kapteenin Larssonin tapaan — vaan pikemminkin questio quo modo. Taikka toisin sanoen — mikä olikaan Ida Aalbergin taiteessa se kohottava voima, joka ilmeni niissä draamallisissa näytännöissä, jotka alkoivat syyskuun 1:nä päivänä Vaasa-teatterissa ja loppuivat 10:nä kuninkaallisessa oopperassa.
Ettei se ollut yhteisnäyttely, itsensä näytäntöjen kokonaisvaikutelma, on jo kerta toisensa perästä — ja täydellä syyllä — tullut sanotuksi. Rouva Aalberg on tehnyt n.s. tähtikiertueen saadakseen oman voimakkaan taiteensa tunnetuksi, ohjelmistossa oli melkeinpä yksinomaan loisto-osia, ja pääasiallisesti herra Molanderin ohjausta saatiin kiittää siitä, ettei kokonaisvaikutelma tullut vieläkin huonommaksi kuin miksi se todellisuudessa tuli. Sillä epäsointu kuuluisan vieraan ja hänen ympäristönsä välillä oli todellakin suuri, vaikka muitakin osia toisinaan saatettiin suorittaa ansiokkaasti, ja kappaleiden valinta osoitti sekin, että oli koeteltu hakea sellaisia, joissa naisellinen pääosa hallitsi muiden kustannuksella.
Tahdon heti huomauttaa, että täydellisesti yhdyn siihen käsitykseen, jonka mukaan nykyaikana vallassaoleva tähtinäytteleminen, joka antaa yhdelle taiteilijalle tilaisuuden — kaikesta muusta välittämättä — tehostaa omaa persoonaansa, vaikuttaa suuressa määrin vahingollisesti koko draamallisen taiteen ymmärtämiseen. Yleisö tulee senvuoksi siihen käsitykseen, että näytteleminen, suoritus, on pääasia, kirjallinen tuote sivuasia. Tähtikiertue sekoittaa yhä enemmän ennestäänkin sekavia käsitteitä siitä, mitä mystillinen nimitys »suuri taide» sisältää, ja sen johdosta meidän teatterinjohtajamme tunnustavat yhä ehdottomammin totuutta, että jos vain on käytettävissä suuri, ensi luokan näyttelijä, yleisö sulattaa kaikki puutteet sekä ohjelmistossa että yhteisnäyttelyssä.
Toiselta puolelta on tunnustettava, että, jos yleensä jokin ajankohta on suopea Ida Aalbergin tapaiselle taiteilijalle ja hänen voitolliselle esiintymiselleen, niin juuri nykyinen, jolloin pääkaupungillamme ei ole ainoatakaan todellista tragédienneä. Antaa ilmaus suurille intohimoille, täyttää salonki intohimon myrskyllä, virralla ja hulluudella, joka saa jokaisen sydämen väräjämään kauhusta ihmisluonnon mahdollisuuksien vuoksi, kuvata suuresti intohimoa ja intohimon valtaa — kaikki tuo on meidän oloissamme niin tavatonta, että se on vaikuttanut mieliin kuin puhdistava rajuilma oman teatterimme banaalisuudessa ja on, kuten usein ennenkin, pystynyt näyttämään, että yleisössä — kaiken pinnallisen tähtipalvonnan ohellakin, johon jo aikaisemmin on viitattu — on toinen ja syvempikin tarve, joka on ilmennyt suosionosoituksissa Ida Aalbergille. Juuri tuon tarpeen kieltävät ne, jotka uskovat, että yleisö tahtoo vain nauraa.
Ensimmäisenä vetovoimana on ollut Ida Aalbergin omituinen persoonallisuus ja taide, jossa tämä persoonallisuus ilmenee ja jolla se hurmaa. Sillä Ida Aalbergia ei tarvitse nähdä monta kertaa, ennenkuin huomaa, että hänen persoonallisuuttaan ja taidettaan yhdistävät vahvat siteet.
Ida Aalbergin taide on kehittynyt aina taituruuteen asti. Mutta ei se ole estänyt minua usein jäämästä kylmäksi. Voi tehdä paljon huomautuksia, vaikkapa olisi nähnyt minkä tahansa niistä suorituksista, joita Tukholman yleisölle on tarjottu. Nämä huomautukset voidaan yleensä sisällyttää yhteen ainoaan väitteeseen, joka olisi se, että hänellä sekä liikkeissään että puheessaan on taipumusta poosiin, teennäiseen asenteeseen, joka omituisella tavalla ehkäisee vaikutuksen kokonaiselta sarjalta mestarillisesti esitettyjä sielunliikkeitä. Plastiikassa huomaa tämän parhaiten hänen komeilevasta tavastaan, joka vetoaa näyttelijätaiteen hienoimpiinkin hienouksiin, ottaa asentoja ja asemia, jotka eivät aina sovi tilanteeseen, ja puheessa tämän taipumuksen huomaa näyttelijättären pyrkimyksestä toisinaan alleviivata mitä jokapäiväisimpiä repliikkejä tavalla, joka on teatraalinen ja jonka pelastaa vaikuttamasta piinalliselta vain hänen voimakkaasti tehoava persoonallisuutensa. Tarvitsee muistuttaa vain kohtausta »Kamelianaisen» toisessa näytöksessä, jossa hän keskustellessaan kreivin kanssa saa kiivaan kirjeen Armandilta. Rouva Aalberg antaa kirjeen pudota lattialle, palvelustyttö ottaa sen ja kysyy: »Tuleeko vastausta?» Ja tähän kysymykseen Marguerite vastaa: »Ei, ei tule vastausta» Jos on kuullut rouva Aalbergin lausuvan nämä yksinkertaiset sanat voimakkain painotuksin ja laahustavin korostuksin, on tuskin voinut säästyä vaikutelmalta, että luonnoton vuoropuhelu johtuu mitä helpoimmin kiihkeästä halusta saada aikaan efektiä. Samanlaisena esimerkkinä voisi käyttää äkillisiä repliikkejä kauniista ilmasta, jotka keskeyttävät saman näytöksen loppukohtauksen Margueriten ja Armandin välillä. Niin, jos tarkkaan tutkisi Ida Aalbergin esitystä kaikissa niissä osissa, jotka tämän vierailun aikana olemme nähneet, löytäisi monta kohtaa, joihin nähden tuntisi kiusausta käyttää vanhaa yleistä sanontatapaa »liian paljosta ja liian vähästä». Sillä Akilleskantäpää rouva Aalbergin taiteessa lienee siinä, että hän verraten usein haluaa antaa liian paljon, ja tässä suhteessa on häneen verrattava August Lindberg, joka häntä näyttelemistä valtaan muutenkin varsin usein muistuttaa — sekä pahassa että hyvässä.
Mutta semmoisissa luomissa kuin Ida Aalberg meille antoi, voi vain ohimennen viipyä virheissä. Ne kyllä havaitaan ja ne kyllä muistetaankin. Mutta äärettömän paljon suuremmalla intensiteetillä muistetaan rikkautta ja voimaa taiteessa, joka näyttää hallitsevan koko asteikkoa suuresta taituruudesta suureen tunteeseen saakka. Hänen persoonallisuutensa vaikuttaa kaikissakin osissa jollakin tavoin hermostuneelta, ärsytetyltä, kiihkoutuneelta. Rauha, joka johtuu näyttelijätaiteen kaikkien keinojen täydellisestä hallitsemisesta, vallitsee suurissa kohtauksissa, joissa taiteilija on koonnut koko sielunvoimansa saavuttaakseen vaikutelman, joka panee vavahtamaan, tai vallatakseen katsojan kokonaan. Mutta kuumeinen, mittaamaton intohimo näyttää olevan päämaali, johon tämä taide pyrkii, ja juuri tämän esittämisessä Ida Aalbergin taide saavuttaa huippukohtansa.
Niistä harvoista osista, jotka olemme täällä nähneet, voi löytää kaksi vastakkaista puolta: mitä suurimman taituruuden ja vakavan korkean taiteen, joka melkein vaikuttaa vaikenevan hiljaisuuden syvällä voimalla. Hänen taituruutensa on äärimmilleen kehittynyt, joten tuntuu luonnolliselta, että semmoinenkin osa kuin Scriben vanha pöyhkeilynumero, Adrienne Lecouvreur, voi vetää tätä taiteilijaa puoleensa. Kuten tunnettua, kuolee Adrienne kukkavihosta saamastaan myrkystä, erään kilpailijansa myrkyttämänä, ja hänen kuolinkamppailunsa, ainakin semmoisena kuin ranskalainen kirjailija on sen kuvannut, muodostuu voimanäytteeksi jokaiselle esittäjälle. Se muodostuu siksi varsinkin senvuoksi, että koko tuo kohtaus on uskomattoman rajamailla.
Ida Aalberg esitti tämän kohtauksen semmoisella hämmästyttävällä taituruudella, että mieleen johtui pianovirtuosi, joka saattaa yleisön kuumeeseen vain hirvittävän sorminäppäryytensä valtavalla voimalla. Oli hetkiä, jolloin hänen fyysillinen tuskansa vaikutti vain kauhistavasti ja masentavasti jokaiseen katsojaan, ja hän esitti sen ohessa kokonaisen sarjan sielunliikkeitä ja mielenliikutuksia, jotka vain hänen varma taiteensa ja itse persoonallisuuteen taipuisa energia saivat pysymään koossa. Kun hänen »Kamelianaisen» kolmannessa näytöksessä piti kuvata suurta tuskaa, joka kirjailijan esityksessä on saanut matalan ja nolostuttavan yleispätevän ilmauksen, niin tässäkin Ida Aalbergin taide vangitsi kuulijakunnan ja sai sen uskomaan, että tuon komedian ylen teennäisten ajatelmien takana olisi ollut inhimillistä intohimoa, komedian, jonka henkilöt ovat tyyppejä. Ja kun »Kirsti Flemingin» toisessa näytöksessä näimme hyljätyn naisen epätoivon ja tuskan, ilmaisi hän tuon kohtauksen näyttelemisessä hurjuutta ja tehoa, jolla oli käytettävissään kaikki keinot ja joka ei hetkeksikään lakannut tekemästä tarkoitettua vaikutusta.
Kaikki nuo voimakohtaukset epäilemättä ovat enemmän kuin mikään muu kyenneet varmistuttamaan sitä triumfia, joka Ida Aalbergilla oli kaikkien esiintymisiensä jälkeen suuren yleisön silmissä. Mutta niin loistava kuin taiteilija tuommoisina hetkinä olikin, oli hänellä kuitenkin kohtia, joissa hän pääsi vieläkin pitemmälle. Hänen näyttelemisessään yleensä oli kummallisesti sekaantuneina taituruus ja aito, vaikuttava taide, ja olisi sääli, jos muisto edellisestä himmentäisi muiston jälkimmäisestä. Omasta puolestani uskon, että koko »Kirsti Flemingin»[25] paljon ihailtu toinen näytös ei kuitenkaan vastaa niitä yksinkertaisia, suuria vuorosanoja, joissa hän saman kappaleen kolmannessa näytöksessä riemuitsee tietoisuudesta, että on tulemassa äidiksi rakastettunsa lapselle. Voitollinen riemu, joka tuona hetkenä säteilee vuorosanasta, ilmeistä ja liikkeestä, oli itse asiassa taiteilijan triumfi. Ja semmoiset hetket merkitsevät enemmän kuin pisimmällekään menevä teknillinen taito. Ne näet saattavat huomaamaan sisäisen taiteilijavoiman, jonka puuttuessa kaikki taituruus on tyhjää ja merkityksetöntä.
»Verrattakoon tätä silmälläpitäen »Kamelianaisen» viidettä näytöstä aikaisemmin puheenaolleeseen kuolinkohtaukseen »Adrienne Lecouvreurissä». Harvoin olemme täällä nähneet näyttämöluomaa, jota olisi niin jalosti sekä ajateltu että suoritettu kuin tuo vaikuttava näytös, jossa taiteilija sai melodraamasta syntymään draamallisen todellisuuden. Ilonpurkaus rakastettua nähdessä vaikutti niin aito tunteelta juuri siksi, että silloin heti ymmärsi, kuinka hauras tuo onni itse asiassa oli, ja hänen kuolemallaan, joka lopuksi kävi niin hiljaiseksi, oli koko semmoisen suuruuden ja rauhan leima, jonka hajoamisen, lopun välttämättömyys tuo mukanaan.
Mutta mikään Ida Aalbergin luomista ei näyttänyt minusta niin läpeensä mielenkiintoiselta ja täydelliseltä kuin se osa, jossa hän saavutti vähimmän tunnustusta, nimittäin Thérèse Raquin. Ensimmäisen näytöksen rakkauskohtauksessa oli teatterin sivumakua. Mutta muuten tuo suoritus kuului semmoisiin näyttämöesityksiin, joissa luulee tulleensa niiden rajojen ulkopuolelle, jotka näyttämölavalla yleensä ehkäisevät mahdollisuuksia.
Zolan draama on, kuten tunnettua, psykologinen kauhudraama. Se on kuvattu suurin piirtein, ja Thérèse Raquin on keskuksena tuossa kotitragediassa, johon mahtuu niin ihmeellinen sekoitus suuruutta ja jokapäiväisyyttä. Tuo draama on realistinen, jos haluaa väittää, että realistinen ja hirvittävä ovat samaa. Mutta se voi tulla aika lailla idealistiseksikin, jos ottaa huomioon, että murha tässä esittää niin suunnattoman suurta osaa kuin tuskin koskaan todellisessa elämässä.
Thérèse Raquin on tässä draamassa ainoa rikollinen luonne, joskaan ei ainoa rikollinen. Tämä on Ida Aalbergin käsityksen lähtökohta, ja siksi hän jo alusta alkaen alleviivaa hänen erikoisasemaansa koko ympäristössä. Se on jokaiselle näyttelijättärelle sanomattoman vaikea tehtävä. Kolmen näytöksen aikana näet pitää esittää eri muodoissa yhtä ainoata aihetta: omantunnon tuskaa. Ihailtavalla kyvyllään taiteilija tässä kokeessa onnistui. Näytöksestä näytökseen hän saa kasvamaan kirjailijan tarkoittaman sanomattoman kauhun rikosta kohtaan, ja neljännestä näytöksestä tulee kamalan brutaliteettinsa vuoksi oikea triumfi. Siinä tarvitaan hienoa taidetta, ennenkuin voi saavuttaa ymmärtämystä, ja suurta taidetta, ennenkuin voi saavuttaa voiton. Ja että Ida Aalberg onnistui siinä määrin kuin näimme hänen onnistuvan, osoittaa hänen itsensähillitsemiskykyään. Tässä on mahdotonta muistella yksityiskohtia, sillä jokainen yksityiskohta on muistamisen arvoinen. Kokonaisuus vaikutti valtavasti. Ja verrattuna semmoiseen tyyliteltyyn tehtävään kuin Kirsti Flemingin tämän osan suoritus todistaa Ida Aalbergin taiteen laajaa alaa.
Hänen vierailunäytäntönsä Tukholmassa ovat antaneet meille kuvan omituisesta taiteilijaluonteesta, ja jo aikaisemmin on tullut sanotuksi, että hän ei halveksi mitään taiteen keinoa, vaan voi käyttää semmoistakin, mikä sinänsä on banaalia. Mutta hänen persoonallisuutensa on yhtä täynnä temperamenttia, yhtä voimakas ja yhtä mielenkiintoinen kuin hänen taiteensa on ihailtavaa. Hänen suuruutensa on siinä tarmossa, jolla hän tulkitsee sitä, mitä Shakespeare antaa Hamletin sanoa »intohimon pyörteeksi». Ja hän on niitä harvoja meidän päiviemme pohjoismaisista näyttelijättäristä, joilla on — turvautumatta musiikin kansainväliseen kieleen — ollut tarpeeksi tarmoa ja kykyä tehdäkseen itsensä tehoisaksi myöskin oman äidinkielensä rajojen ulkopuolella.»
Gustaf af Geijerstamin tapaisen realistin mieltymys »Thérèse Raquinia» kohtaan on helposti käsitettävissä. Ruotsalaiselle kirjailijalle on arvostelijana kunniaksi, että hän saartoi näin suurella ymmärtämyksellä puhua näyttämötähdestä, vaikka hän periaatteessa oli tähtitaidetta vastaan.
* * * * *
Skandinaavian kiertueen aikana kierteli Suomen ja ulkomaiden lehdissä tietoja, että Ida Aalberg lähtisi Englantiin ja Amerikkaan tehdäkseen taiteensa tunnetuiksi siellä. Todellisuudessa hän — lepäiltyään ylenmääräisistä matkarasituksista Kristianian lähistöllä parisen viikkoa — saapui lokakuun loppupuolella kotimaahan, mistä jatkoi matkaa Pietariin.
Vielä näytäntökautena 1894—1895 Ida Aalberg esiintyi useita kertoja vierailijana Suomalaisessa teatterissa. Hän näytteli eräitä vanhoista loisto-osistaan, Reginaa, Kirstiä, Maria Stuartia, ja esiintyi lisäksi uudessakin osassa Ritana Ibsenin »Pikku Eyolfissa». Sanomalehdistä päättäen helsinkiläisen yleisön suhtautuminen häneen oli yhtä lämmin ja innostunut kuin aina ennenkin: katsomo täynnä ja kukkuraista kiitosta arvostelijain puolelta. Tällä kertaa — ja se onkin ehkä ainoa kerta — Kaarlo Bergbom kuitenkin vain empien ja tinkien pyysi Ida Aalbergin avustusta, ja vaikka hän toukokuussa 1895 ilmoittaa sisarelleen Turusta, että Ida Aalberg on siellä annetussa »Maria Stuart» näytännössä ollut tavattoman hyvissä voimissa ja vaikuttanut muihin näyttelijöihin oikein säkenöivästi, hän tuskin lienee ollut aivan tyytyväinen tämän näytäntökauden vierailuihin. Bergbomien kirjeenvaihdosta vuodelta 1896 näkee, että he tekivät suuren erotuksen tämän ja edellisen vuoden välillä. Ida Aalbergin vierailuista 1896 Emilie Bergbom kirjoitti:
»Ida Aalbergin vierailu oli hyvin onnistunut, se oli aivan toista kuin viime vuonna, jolloin yleisö kohteli häntä kylmästi. Kaikki hänen monet tuhmuutensa olivat silloin liian tuoreessa muistissa, mutta nyt ne oli kutakuinkin unohdettu.» —
Kevätkaudella 1896 Ida Aalberg esiintyi Suomalaisessa teatterissa kolmessa uudessa osassa: Lady Macbethina Shakespearen »Macbethissa», Kleopatrana saman kirjailijan »Antonius ja Kleopatra» draamassa ja Elisabethina Hermann Sudermannin »Onnen sopukassa». Helsingin sen ajan arvovaltaisimman kriitikon »Hufvudstadsbladetin» avustajan Werner Söderhjelmin arvosteluista ei täysin löydä syytä Bergbomien suureen tyytyväisyyteen. Arvostelija tosin sanoo, että näyttelijättären taide on paikoitellen ollut erinomaisen vaikuttavaa, mutta Shakespearen draamojen tulkitsemista käsitellessään hän tekee yksityiskohtaisia huomautuksia Ida Aalbergin käsitystä vastaan.
Söderhjelmin näyttämökritiikki lähtee kirjalliselta pohjalta. Lady Macbethin olisi Söderhjelmin mielestä pitänyt olla voimakkaampi, vallanhimoisenpi ja julmempi kuin miksi Ida Aalberg hänet teki. Varsinkin alkukohtauksissa näyttelijätär oli ollut liian lempeä ja liian naisellinen. Kuningasmurha-kohtauksessa arvostelija myöntää Ida Aalbergin loistavasti esittäneen pelon ja tyydytyksen välistä ristiriitaa ja merkitsee, tosin silloinkin eräitä vastakkaisia huomautuksia esittäen, että kappaleen loppupuolella näytteleminen kohosi voimaltaan ja rohkeudeltaan näyttelijättären huippusaavutusten veroiseksi.
Lady Macbeth on yhtä problemaattinen luonne kuin Shakespearen muutkin suuret luomat, ja on mielenkiintoista havaita, että suuret näyttelijättäret ovat hyvin erimielisiä osan tulkitsemisesta. Adelaide Ristori on elämäkerrassaan kuvannut omaa luomaansa, ja hänen kuvauksestaan näkee, että hän on käsittänyt tuon naisen perusominaisuudeksi vallanahneuden ja kunnianhimon. Oman käsityksensä tueksi Ristori vetoaa historiallisiin tietoihin siitä, miten aikaisempi, englantilainen, näyttämösuuruus Mrs. Siddons oli tulkinnut tuota luonnekuvaa. Ristorin luoma olisi, siltä tuntuu, vastannut Söderhjelmin vaatimuksia. Mutta Ida Aalberg oli nähnyt 1880 Charlotte Wolterin aikoinaan niin suunnattoman suosion saavuttaneen Lady Macbethin. Wolterin lähtökohtana oli rakastava nainen, ylenmäärin miestään rakastava nainen, joka rakkautensa luonnottoman intohimoisen hehkun vuoksi joutuu kauheiden rikoksien tielle. Ida Aalberg on saattanut myöskin nähdä Ellen Terryn Lady Macbethina — hänen häämatkansa aikoina Terry esitti tätä osaa Lontoossa, ja Ida Aalbergin kirjeenvaihdosta selviää, että hän näki Terryn ainakin jossain osassa — ja eräästä Terryn muistelmakirjoituksesta näkyy, että hänen käsityksensä on ollut lähellä Wolterin käsitystä tästä osasta. Terry kirjoittaa:
»Tässä lyhyessä osassa — lyhyessä sanainsa lukumäärään nähden, mutta kuinka pitkiä näköaloja ja suuria mahdollisuuksia siitä avautuukaan näyttelijättärelle! — ei ole yhtään riviä, joka ei osoittaisi, että Macbethin kunnianhimon ja rikoksen »rakkahin osatoveri» on nainen, nainen hermostuneessa voimassaan, nainen rakkaudessaan ja, ennenkaikkea, nainen naisellisine ominetuntoineen.» —
Terry vetoaa hänkin Mrs. Siddonsiin. Hän kyllä tietää, että tämän Lady Macbeth on ollut miehekäs ja lujatahtoinen ja voimakasryhtinen, mutta nuo ominaisuudet johtuivat siitä, ettei näyttelijätär, jolla oli kyömynenä, sysimusta tukka ja komentajan käytös, voinut muuta olla. Terry vetoaa Siddonsin muistiinpanoihin, joissa tuo näyttelijätär sanoo, että Lady Macbethin pitäisi olla »kaunis, naisellinen, ehkäpä suorastaan hento ja hauras.» Tiedetään myöskin, ettei Mrs. Siddons katsonut itseään oikein sopivaksi tuohen osaan. —
»Macbeth» ei muodostunut suuren yleisön kappaleeksi, se on liian synkkä tehotakseen siihen. Mutta Ida Aalbergin esiintyminen Kleopatrana muodostui näytäntökauden 1895—1896 suurimmaksi menestykseksi. Söderhjelm säilytti kuitenkin siihenkin nähden hyvin kriitillisen asenteen. Kleopatrassa on kaksi naista, hän väitti: majesteetti, »maailman päivä», kuten Antonius häntä nimittää, rikkaan kulttuurin loistava tuote — ja toiselta puolen taas nainen, keikaileva ja rahvaanomainen nainen, jolla voisi sanoa olevan mustalaisverta suonissa. Arvostelija väittää Ida Aalbergin pystyneen esittämään vain jälkimmäistä puolta Kleopatrassa — sitä kuitenkin verrattoman vivahdusrikkaasti ja voimakkaasti —, mutta Shakespearen kuvaamaa majesteettia ja kuningatarta Ida Aalberg ei ollut voinut kuvata, ja Shakespearen suuri tyyli oli puuttunut esitykseltä. Ja arvostelija väittää aivan toisin kuin esim. paria kolmea vuotta aikaisemmin Juhani Aho ja aivan toisin kuin mitä Ida Aalbergin taiteilija-olemuksesta yleensä on väitetty, että näyttelijättären taiteen suunta viittaa niin ehdottomasti nykyaikaiseen ohjelmistoon, ettei Shakespeare sovi hänen esitettäväkseen: olisi parempi, että Ida Aalberg näyttelisi Sardoun Kleopatraa eikä Shakespearen.
Mahdollisesti Ida Aalberg keväällä 1891 Pietarissa näki Dusen Kleopatran — sitä ei kyllä huomaa hänen kirjeistään, mutta se on todennäköistä, koska Duse silloin esitti osaa, ja ainakin jokin pietarilainen arvostelija piti sitä italialaisen näyttelijättären parhaana luomana — ja varmaa on, että Eleonora Dusenkaan Kleopatrassa ei ollut sitä »suurta tyyliä» ja majesteettisuutta, jota kirjallisuudentuntija Söderhjelm suomalaisen näyttelijättären esityksestä kaipasi. Dusen hermotaide ei voinut esittää majesteetteja »suureen tyyliin»! Mutta Ida Aalberg oli todennäköisesti 1896 tavallaan paljon modernimpi kuin hän oli ollut aikaisemmin, ei ainoastaan Duse-näytäntöjen vaikutuksesta, vaan myöskin senvuoksi, että hän Bergbomista luovuttuaan oli kiertueilla esittänyt toisen modernin osan toisensa jälkeen. »Thérèse Raquin», »Sylvi», »Noora», »Kamelianainen» olivat viime vuosina olleet tehtäviä, joissa hän useimmin oli esiintynyt. Ne painoivat luonnollisesti määrätyn leiman hänen taiteelliseen suoritustapaansa, sillä lienee varmaa, että suuret osat muodostavat tavallaan maneeria ja vaikuttavat näyttelijän myöhempään tuotantoon.
»Onnen sopukka» kuului moderniin ohjelmistoon, ja Ida Aalbergista Elisabethina tuossa kappaleessa Söderhjelm on julkaissut lämpimästi kiittävän arvostelun. Suomenkielisten lehtien arvostelut olivat kaikista kolmesta osasta niin kiittäviä kuin suinkin osattiin kirjoittaa.
Kevätkaudella 1897 Ida Aalberg taas vieraili Suomalaisessa teatterissa. Bergbomit olivat ihastuksissaan ja väittivät häntä suuremmaksi kuin koskaan ennen. Hänen uusi luomansa, Magda Sudermannin »Kodissa», sai mitä parhaan vastaanoton. Näytteeksi tästä ote »Uuden Suomettaren» kritiikistä:
»Jännityksellä kai moni odotti eilistä iltaa. Rouva Ida Aalbergia ei taas vähään aikaan oltu nähty ja viime aikoina on aina totuttu jokaisena uutena kertana näkemään hänet hiukan toisen luontoiseksi kehittyneenä aivan kuin vieläkin suurempaan mestariuteen täysikelpoisena. Teatteriin meni sellaisella tunteella, kuin jotain sellaista elettävää odottaissa, jota ei kovin monasti satu. Eikä tämä jännitys ja odotus ollut aiheeton, vaan illan vaikutus sen oikeutti. Näyttelijä sellainen kuin Ida Aalberg, hänestä voi sanoa, että hän esittää tehtävänsä. Hän luo roolinsa uudestaan ja aivankuin elää muutamassa tunnissa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen. Niin kävi eilenkin. Vaikkapa oli jo ennen nähnyt kappaleen tai sen lukenut, niin entinen vaikutus oli kuin mitättömiin mennyt. Se Magda, jonka Ida Aalbergissa näemme, oli kaiken aikaa pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka niin syvästi läpi-eletty, että se muodostui entisestä riippumatta aivan itsenäiseksi taidehiomaksi, jonka vaikutus oli vakaava ja vastustamaton. Ehdottomasti tulee tällaista näyttelemistä seuratessaan ajatelleeksi, että tekijällä työssä on pienempi osa kuin näyttelijällä.
Suureksi osaksi riippuu se myötätuntoisuus, mitä Magdan edustamaa katsantokantaa kohtaan voi tuntea, siitä kuinka hän tämän oikeutta puolustaa. Rouva Ida Aalberg tietysti jos kukaan on omansa saamaan lausuttavaansa oikean painon, esiintymiseen oikean värityksen. Kuin säkeninä singahtavat sanat hänen suustaan ja terävästi iskeytyvät ne jokaiseen mieleen.
Magda esiintyy »Kodissa» vasta toisessa näytöksessä. Mutta kylläpä hän kuitenkin heti paikalla saa kuulijat valtaansa. Kun Magda kolmannessa näytöksessä sitten kertoo kärsimyksistään, taisteluistaan, joista kuitenkin vihdoin oli voittajana selviytynyt, vaikkakin siveellisesti siipirikkona, — niin kostui salissa monen silmä. Sydämen hehkuvinta tulta on Sudermann tässä saanut Magdan sanat huokumaan. Mutta ainoastaan Magda sellainen kuin Ida Aalberg, joka oman persoonansa parhaammuuden repliikkeihin purkaa, saa sanoissaan kaiken sen esiin, mitä tämän tuhlaajatyttären mielenpurkaukset eilen ilmaisivat.»
* * * * *
1894 Ida Aalbergin taide oli valloittanut Tukholman. Jo seuraavana vuonna häntä tahdottiin vierailemaan kuninkaalliseen Dramaattiseen teatteriin, mutta sillä kertaa asia jäi sikseen. Vasta syksyllä 1896 hän teki vierailumatkan Ruotsin pääkaupunkiin, mutta tällä kertaa hänellä ei ollut erikoisempaa onnea. Hän esitti Elisabethia »Onnen sopukassa», ja Tukholman lehdillä ei ollut mitään huomauttamista itse näyttelemistä vastaan — ainoastaan murteellinen ruotsinkieli sai lievän moitteen —, mutta Sudermannin kappale havaittiin kiinnottomaksi ja vähäpätöiseksi. Gustaf Fredrikson, joka siihen aikaan oli Dramaattisen teatterin johtajana, oli aikonut ottaa ohjelmistoon Ida Aalbergin varalle joko Hedda Gablerin tai Nooran. Ne tuumat kuitenkin raukesivat, ja Ida Aalbergin vierailu Tukholmassa päättyi riitaan ja epäsopuun.
Tultuaan vapaaherratar Uexküll-Gyllenbandiksi Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin muutamien pietarilaiseen aristokratiaan kuuluvien henkilöiden kanssa. Kreivitär Prozor, joka kuului hänen tuttavapiiriinsä, oli kirjoittanut »Vanda» nimisen draaman, ja Ida Aalberg oli luvannut esittää sen Tukholmassa. Dramaattisen teatterin johdolla ei aluksi tunnu olleen mitään sitä vastaan, että »Vanda» otettaisiin ohjelmistoon. Myöhemmin kappale kuitenkin päätettiin jättää esittämättä, ja Tukholmassa huhuiltiin, että niin tapahtui Ida Aalbergin toivomuksesta, että hänen ja kreivitär Prozorin välit olivat siitä syystä rikkoutuneet ja että hän oli muka menetellyt vilpillisesti venäläistä kirjailijatarta kohtaan. Huhuissa ei tunnu olleen perää, Gustaf Fredrikson ainakin nimenomaan torjuu ne kirjeessään Ida Aalbergille ja toteaa, että »Vandan» jättäminen on johtunut teatterinjohdon toimesta ja vierailun lyhyydestä.
Millaisen lopun tämä Tukholman matka sai, voi aavistaa eräästä lähdön hetkellä laaditusta kirjekonseptista, jossa sanat on aiottu Gustaf Fredriksonille:
»Herra Johtaja!
Minä en voi hyväksyä sitä tapaa, millä Te Dramaattisen teatterin johtajana olette kohdellut minua. Saan senvuoksi ilmoittaa Teille, että minä, jos »Odetten» [»Odetten» vuoksi oli »Vanda» päätetty jättää pois, sittemmin ei kummankaan esittämisestä tullut mitään.] esitystä lykätään, heti matkustan. Minun täytyy silloin jättää asiani Venäjän ministerin ja jonkun ruotsalaisen asianajajan haltuun. Kuitenkin pyydän Teitä heti järjestämään taloudellisen puolen. Paitsi laskua niistä palkkioista, jotka saan näytäntöilloista, joina olen esiintynyt, minun, sen pahempi, pitää lähettää Teille laskuja useammista puvuista niihin kahteen kappaleeseen, joissa minun sopimuksemme mukaan olisi tullut esiintyä.»