TÄYDENNYKSIÄ
1. Lähde: Yleisen historian johtavia aatteita maailmankansalais-katsannossa (1784).
Luonto on siis jälleen käyttänyt ihmisten — vieläpä tämän luotujen lajin muodostamien suurten yhdyskuntain ja valtiorakennustenkin — epäsopua välikappaleena, etsiäkseen niiden välttämättömästä erimielisyydestä pohjaa levon ja turvallisuuden tilalle. Se pakottaa nimittäin sotien kautta, sotia varten keskeyttämättä jatkuvan ylenmääräisen jännityksen kautta, sen pulan kautta, jota jokaisen valtion täytyy lopulta tuntea sisimmässään itse rauhankin aikana, ensin puutteellisiin yrityksiin ja vihdoin monien hävitysten ja mullistusten, vieläpä niiden voimien perusteellisen uupumisenkin jälkeen siihen, mitä niiden järki olisi voinut sanoa ilmankin noin runsaita katkeroita kokemuksia, nimittäin: pyrkimään pois laittomasta raakalaistilasta ja yhtymään kansainliittoon, jossa ei minkään, pienimmänkään, valtion tarvitsisi perustaa turvallisuuttaan ja oikeuttaan omaan voimaan tai omaan arvosteluunsa, vaan jossa kaikki voisivat odottaa sitä yksinomaan tuolta suurelta kansainliitolta (Foedus Amphictyonum), yhdistyneeltä vallalta ja yhtyneen tahdon lakien mukaan tapahtuneen ratkaisun jälkeen. Niin haaveelliselta kuin tämä aate näyttääkin, ja vaikka se semmoisena onkin tehnyt esittäjänsä, kuten abbé de St.-Pierren tai Rousseaun, naurunalaisiksi (ehkäpä siitä syystä, että he luulivat sen toteuttamisajan liian läheiseksi), niin tarjoaa se kuitenkin välttämättömän pääsyn siitä pulasta, johon ihmiset saattavat toisensa ja jonka täytyy pakottaa valtiot juuri samaan päätökseen (niin kovasti kuin se niihin koskeekin), johon villi-ihminen on pakotettu yhtä vastahakoisesti, nimittäin: hylkäämään raa'an vapautensa ja etsimään rauhaa ja turvaa lainalaisesta järjestysmuodosta. — Kaikki sodat ovat siis tässä katsannossa (ei tosin ihmisten, vaan luonnon tarkoitusten kannalta) yrityksiä saada luoduksi uusia valtioiden välisiä suhteita ja muodostetuksi, vanhoja valtioruumiita hävittämällä tai ainakin paloittelemalla, uusia kokoomuksia, jotka nekään taas — joko itsessään tai naapuruuksien vuoksi — eivät saa säilytetyksi itseään ja joiden sentähden täytyy kärsiä uusia samanlaisia mullistuksia ja kumouksia, kunnes vihdoin kerran — osaksi sisällisesti seurauksena parhaasta mahdollisesta yhteiskunta- ja järjestysmuodosta, osaksi yhteisen sovittelun ja lainlaadinnan tuloksena ulkonaisesti katsoen — saadaan rakennetuksi olotila, joka voi tavallisen yhteiskunnallisen olennon lailla pitää itsensä yllä automaattisesti.
Mitä siis tarkoitukseton raakalaistila matkaansaattoi, … samaa saa aikaan jo perustettujen valtioidenkin raaka vapaus: ensiksikin, että luonnollisten taipumusten täysi kehkeytyminen estetään jatkumasta käyttämällä yhteisen kansan kaikki voimat varusteluihin toisiaan vastaan, sodan aiheuttamilla hävityksillä ja vielä enemmän sillä, että tuota kaikkea varten on alituisesti oltava varuillaan ja valmiina; mutta sitäpaitsi vielä toiselta puolen, että tästä johtuvat kärsimykset pakottavat ihmiskunnan sen itsessään terveellisen vastavoiman lisäksi, joka muodostuu useammista vierekkäin asuvista valtioista niiden eläessä vapaudessaan, etsimään tasapainolakia ja panemaan käytäntöön yhteisvaltiuden, joka antaa sille pontta, toisin sanoen maailmankansalaistilan, joka takaa yleisen valtionturvan…
Vihdoin tulee sotakin vähitellen ei ainoastaan niin mutkikkaaksi ja lopputuloksiltaan molemminpuolisesti niin epävarmaksi, vaan niiden jälkitautien takia, jotka vaivaavat valtiota yhä kasvavan velkataakan (uuden keksinnön) muodossa, jonka peittäminen jää arvaamattomiin aikoihin, myöskin niin arveluttavaksi yritykseksi, ja se vaikutus vielä, mikä jokaisella valtion järkytyksellä meidän elinkeinojensa niin kovin kahlehtimassa maanosassamme on toisiin valtioihin, niin tuntuvaksi, että nämä oman vaaranalaisen asemansa pakosta, vaikka ovatkin ilman laillista arvovaltaa, tarjoutuvat sovintotuomareiksi ja siten jo kaukaa edeltäkäsin valmistavat oloja tulevan suuren valtiokokoomuksen varalta, jommoisesta menneellä ajalla ei ole näytettävänään yhtään esimerkkiä. Jos kohta tämä valtioruumis nykyisin onkin vain olemassa vasta aivan kypsymättömänä luonnoksena, niin alkaa jo kuitenkin ikäänkuin herätä tunto kaikissa jäsenissä, joista jokaiselle on tärkeää, että kokonaisuus säilyy. Ja tämä antaa toivoa, että lopultakin, monien uudestisyntymismullistuksien jälkeen, vielä joskus rakentuu se, mikä on luonnon korkeimpana tarkoituksena, yleinen maailmankansalaistila, jossa kaikki ihmissuvun alkuperäiset taipumukset pääsevät kehittymään.
2. Lähde: Inhimillisen historian todennäköinen alku (1786).
Niin kauan kuin nyt paimentolaiskansat … kaupunkien asujamet ja maataviljelevä väki … olivat vielä vihollisuuksissa, … oli tosin kumpaistenkin kesken yhtämittainen sota, ainakin alituinen sodan vaara, ja molemmin puolin saattoivat sentähden kansat sisimmässään iloita ainakin vapauden arvaamattoman kalliista hyvyydestä: — (sodan vaarahan on nimittäin vielä nytkin ainoa, mikä hillitsee despotismia)…
Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi. Vapaudelle tehdään niin monissa kohdin mitä suurinta turmiota, ja valtion äidillinen huolenpito yksityisistä jäsenistään muuttuu taipumattoman ankaraksi vaateliaisuudeksi, jota samalla sentään puolustellaankin huolehtimisena ulkonaisista vaaroista. Mutta tokkohan ensinkään olisi olemassa nykyistä kulttuuria, tokko yhteisen kansan eri luokkien likeistä liittymistä molemminpuolisesti edistämään hyvinvointiaan, tapahtuisikohan kansoittumista, mahtaisiko edes olla sitä määrää vapautta, joka, vaikkakin kovin rajoittavien lakien alaisena, on vielä jäljellä, jollei tuo alituinen sodan pelko pakottaisi itse valtioiden päämiehiäkin antamaan arvoa ihmisille? Katsottakoonpa vain Kiinaa, joka asemansa vuoksi kylläkin saanee pelätä joskus tapahtuvaa odottamatonta hyökkäystä, mutta jolla ei ole pelkoa mahtavammasta vihollisesta; siellä ei sentähden näy jälkeäkään vapaudesta. — Sillä kulttuuriasteella, jolla ihmissuku vielä on, on siis sota välttämätön keino kulttuurin jatkuvaksi edistämiseksi, ja vasta sitten (Jumala tietää milloin), kun kulttuuri on tullut täydelliseksi, olisi ainainen rauha meille terveellinen ja ainoastaan silloin mahdollinenkin. Me olemme siis kaiketi, mitä tähän seikkaan tulee, lopultakin itse syypäitä niihin kärsimyksiin, joita niin katkerasti valittelemme; ja pyhät kirjat ovat aivan oikeassa, kun ne kuvailevat kansojen sulautumisen yhdeksi yhteiskunnaksi ja niiden täydellisen vapautumisen ulkopuolisista vaaroista aikana, jolloin niiden kulttuuri oli tuskin alullakaan, esteeksi kaikelle kulttuurin nousulle ja vaipumiseksi parantumattomaan rappiotilaan.
3. Lähde: Arvostelukyvyn kritiikki (1790).
Itse sodassakin, milloin sitä käydään järjestyksen mukaisesti ja pitämällä kunniassa kansalaisten oikeuksia, on semmoisenaan jotakin ylevää, ja samalla se tekee sen kansan ajatustavan, joka tällä tavoin sotii, yhä sitä ylevämmäksi, kuta moninaisemmille vaaroille se oli alttiina, suoriutuen niistä uljaasti; jotavastoin pitkällinen rauha tavallisesti nostattaa etualalle pelkän kauppahengen ja sen mukana taas alhaisen hyödyntavoittelun, pelkuruuden ja velttouden, ja huonontaa kansan ajatustapaa.
Tämän (nim. kansalaisyhteiskunnan) lisäksi vaadittaisiin kuitenkin, kun vain ihmisillä olisi tarpeeksi älyä sen keksimiseen ja kyllin viisautta antautuaksensa mielisuosiolla sen pakon alaisiksi, vielä maailmankansalaisyhtymää, so. kaikkien valtioiden järjestöä, jotka ovat vaarassa vaikuttaa toisiinsa vahingollisesti. Kun tällaista ei ole, ja kun kunnianhimo, vallanhimo ja voitonhimo — etenkin niiden keskuudessa, joilla on valta käsissään — estävät sellaista edes suunnittelemastakaan, on välttämättä edessä sota (jossa osaksi valtiot pirstoutuvat ja jakautuvat pienemmiksi, osaksi joku valtio yhdistää itseensä toisia, pienempiä, pyrkien muodostamaan suurempaa kokonaisuutta). Sota taas, samalla kun se on ihmisten tarkoitukseton (hillittömien intohimojen aiheuttama) yritys, on kuitenkin myös korkeimman viisauden paljon salatumpi, kenties tarkoituksellisempi yritys: jollei aikaansaada, niin ainakin valmistella lainmukaisuutta valtioiden vapaudelle ja sen avulla yhtenäistä moraalille perustettua valtioiden järjestelmää, ja huolimatta siitä mitä hirveimmästä ahdingosta, jolla sota rasittaa ihmissukua, ja toisesta ehkä vielä suuremmasta, joka painaa sitä alituisten rauhanaikaisten sotavarustelujen muodossa, on se yhtenä lisäpontimena (samalla kun kansan onnellisuuslepotilaa koskevat toiveet jäävät yhä loitommalle) kehittämään korkeimpaan asteeseen kaikkia kulttuuria edistäviä kykyjä.
4. Lähde: Uskonto pelkän järjen rajoissa (1793).
Sotaisa urheus on raakalaisten korkein hyve heidän kannaltansa. Sivistyneessäkin tilassa se on ihailun esineenä, ja siihen perustuu tuo erikoinen kunnioitus, jota se sääty vaatii osakseen, jolla se on ainoana ansiona. Eikä tämä tapahdu ilman järjenmukaista syytä. Että ihmisellä voi olla jotakin, että hän voi asettaa tarkoitusperäksensä jotakin, mille hän antaa vielä suuremman arvon kuin hengelleen (kunnia), jolloin hän luopuu kaikesta omanvoitonpyynnistä, sehän todistaa nimittäin hänen taipumuksissaan olevan jonkunlaista ylevyyttä. Mutta kuitenkin huomaa siitä mieluisuudesta, jolla voittajat kehuvat urotöitään (kuoliaaksilyömistä, iskemistä ilman armoa jms.), että oikeastaan he lukevat jotakin hyväkseen vain väkevämmyydestään ja siitä hävityksestä, jota he kykenevät aikaansaamaan, ilman muita tarkoitusperiä.
… jottei vain päästettäisi lakkaamaan sotaa (tuota ihmissuvun vitsausta), joka, vaikka se ei olekaan niin parantumattoman paha kuin yleisen yksinvaltiuden synkkä hauta (tai sitten sellainen kansainliitto, jonka tarkoituksena on estää itsevaltiutta joutumasta missään valtiossa pois käytännöstä), kuitenkin — kuten eräs muinaisajan mies sanoi — tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin hävittää niitä.
… niin että filosofiselle tuhatvuotisvaltakuntaopille, joka toivoo maailmantasavallan muodostavaan kansainliittoon perustuvan rauhan tilaa, samoin kuin teologisellekin, joka odottaa koko ihmissuvun täydellistä siveellistä paranemista, yleisesti nauretaan, pitäen sitä haaveiluna.
Hobbesin lause: status hominum naturalis est bellum omnium in omnes (ihmisten luonnollinen olotila on kaikkien sota kaikkia vastaan) ei ole mitenkään muuten virheellinen kuin että pitäisi sanoa: est status belli etc. (on sodan tila jne.). Sillä jollemme myönnäkään, että ihmisten kesken, jotka eivät ole ulkonaisten ja yleisten lakien alaisina, vakinaisesti olisi olemassa vihollisuuksia, niin on ainakin heidän asemansa (status juridicus), so. ne olosuhteet, joissa ja joiden kautta he voivat omistaa oikeuksia (kykenevät niitä hankkimaan ja säilyttämään), sellainen tila, että jokainen tahtoo olla oma tuomarinsa siihen nähden, mikä on hänen oikeutensa muita kohtaan, mutta ei omista tätäkään varten mitään takeita toisten puolelta, paremmin kuin toisetkaan hänen puoleltaan, paitsi itsekunkin omaa voimaa; ja tämähän on sodan tila, jossa jokaisen on oltava alituisesti varustettuna jokaista vastaan. Saman kirjailijan toinen lauselma: exeundum esse e statu naturali, on edellisestä johtuva. Onhan tuo olotila nimittäin jatkuvaa loukkausta kaikkien muiden oikeuksia kohtaan, kun kukin vaatii saada olla oman asiansa tuomari ja jättää toiset ihmiset oikeuksiensa puolesta ilman muuta turvaa kuin mikä heillä on omassa mielivallassaan.
Ne valtiollis-yhteiskunnallisten syiden aiheuttamat esteet, jotka voivat aika ajoin kohdata sen (nim. Jumalan valtakunnan) levittämistä, ovat omansa pikemminkin tekemään vielä entistä hartaammaksi ihmissydänten yhdistymisen palvelemaan hyvyyttä (mikä ei enää koskaan erkane niiden aatoksista, jotka kerran ovat vaipuneet sen katseluun).
Tämä on siis tuota ihmissilmälle huomaamatonta, mutta alituisesti edistyvää hyvyyden periaatteen kehittelytyötä, jolla se pyrkii pystyttämään ihmissukukunnan keskuuteen, käsitettynä yhteisvaltioksi siveyslakien mukaan, valtiuden ja valtakunnan, joka saavuttaa taistellen voiton pahuuden voimista ja päästyään valtiaaksi takaa maailmalle ikuisen rauhan.
5. Lähde: Tutkielma Mietteitä sananparresta: Tuo saattaa olla teoriana oikein, mutta ei kelpaa käytäntöön (1793).
… niin täytyy myös noista alinomaisista sodista aiheutuvan hädän, joilla valtakunnat yhä uudestaan koettavat pienentää tai kukistaa toisiansa, johtaa ne lopulta vastoin tahtoaankin joko yhtymään yleismaailmalliseen valtiojärjestöön tai — jos tuollainen yleisen rauhan olotila (kuten liian suurille valtioille onkin monta kertaa tapahtunut) on vapaudelle vielä vaarallisempi toisessa muodossa, milloin se vie hirveämpään despotismiin — täytyy tuon hädän ainakin pakottaa se sellaiseen olotilaan, jossa ei tosin esiinny yleismaailmallista yhteiskansaa saman päämiehen alaisena, mutta joka kumminkin on yhteisesti sovitun kansainoikeuden mukainen oikeudellinen liittokuntatila.
Kun näet valtioiden edistyvän kulttuurin sekä samalla karttuvan halun suurentua toisten kustannuksella joko viekkaudella tai väkivallalla täytyy lisätä sotia moninkertaisesti, ja yhä (palkan ollessa vakinainen) kasvaneiden, vakinaisina ja hyvässä kurissa pidettyjen, aina vain lukuisammilla sotavälineillä varustettujen armeijain täytyy aiheuttaa yhä suurempia kustannuksia, kaikkien sotatarpeiden hintain samalla jatkuvasti noustessa ilman että voidaan toivoa vastaavien metallien suhteellisesti lisääntyvän, ja kun mikään rauha ei kestä niinkään pitkää aikaa, että sen aikana tehdyt säästöt riittäisivät lähinnä seuraavan sodan kustannuksiin, minkä epäsuhdan auttamiseksi valtiovelkain keksiminen tosin on nerokas, mutta lopulta itsensä tuhoava apukeino, — kun näin on, niin täytyy uupumuksen vihdoin aikaansaada se, mitä hyvän tahdon olisi pitänyt tehdä: että jokainen valtio järjestyisi sisällisesti siten, että ei valtionpäämiehellä, jolle sota ei oikeastaan maksa mitään (koska hän käy sitä toisen, nimittäin kansan, kustannuksella), vaan kansalla, jolle se itselleen maksaakin, olisi ratkaiseva määräämisvalta, onko sotaan yhdyttävä vai ei (jota varten tosin on välttämättä edellytettävä mainitun alkuperäissopimuksen aatteen toteuttamista). Sillä kansa on varmaankin jättävä sen tekemättä, että antautuisi henkilökohtaisten puutteiden vaaraan pelkästä laajentumishalusta tai luuloteltujen, ainoastaan sanallisten loukkauksien tähden. Täten tulee sitten jälkipolvillekin (joiden kannettavaksi ei tulla sälyttäneeksi rasituksia syyttömästi) mahdolliseksi edistyä yhä parempaan päin, siveellisessäkin katsannossa, vaikka tästä ei juuri tarvitsekaan kiittää rakkautta jälkipolviin, vaan ainoastaan kunkin aikakauden itserakkautta; tällöin täytyy näet jokaisen valtiomuodostuman, se kun ei voi väkivaltaisesti vahingoittaa toista, pitää kiinni yksinomaan oikeudesta, ja sillä on täysi syy toivoa, että toisetkin samalla tavalla muodostuneet tulevat olemaan sille siinä avullisina.
Tahto alistaa toisia valtaansa tai rajoittaa ja supistaa sitä, mikä toiselle kuuluu, on aina olemassa, eikä puolustusta varten varustautuminen, joka tekee usein rauhan vielä rasittavammaksi ja sisäiselle hyvinvoinnille tuhoisammaksi kuin itse sota, saata koskaan lakata. Tätä vastaan ei nyt ole mikään muu keino mahdollinen kuin (yksityisihmisten kansalais- tai valtio-oikeuden mukainen) kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua; sillä niinsanotun Euroopan valtain tasapainon ylläpitämä jatkuva yleinen rauha on pelkkä aivokummitus niinkuin se Swiftin talo, jonka joku rakennusmestari oli rakentanut niin täydellisesti kaikkien tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se heti luhistui.
6. Lähde: Oikeusoppi (1797).
55 §.
Luonnontilassa vallitseva vapaiden valtioiden alkuperäinen oikeus sotia toisiansa vastaan (minkä tarkoituksena saattaisi pitää jonkunlaisen oikeudellista lähenevän olotilan luomista) herättää ensimmäiseksi kysymyksen: mikä oikeus valtiolla on omiin alamaisiinsa, käyttääkseen heitä sotaan toisia valtioita vastaan, tuhlatakseen tai pannakseen alttiiksi siinä heidän henkensäkin, niin ettei riipu heidän omasta mielipiteestään, tahtovatko he lähteä sotaan vai ei, vaan ylipäällystö tai hallitsija saa heidät sinne lähettää?
Tämä oikeus näyttää olevan helposti selitettävissä, nimittäin sen oikeuden nojalla, että omansa (omaisuutensa) kanssa saa menetellä kuinka haluaa.
Samaten kuin voimme sanoa kasviksista (esim. perunoista) ja kotieläimistä, koska ne joukkona katsoen ovat ihmisten tuottamia, että niitä voi käyttää, kuluttaa ja hävittää (surmauttaa), niin näyttäisi voitavan sanoa valtion korkeimmasta vallastakin, hallitsijasta, että hänellä on oikeus viedä alamaisensa, jotka suurimmalta osaltaan ovat hänen omia tuottamiaan, sotaan niinkuin metsästysretkelle ja taisteluun niinkuin huvimatkalle.
Tämä oikeusperuste (joka luultavasti väikkyneekin hämäränä hallitsijain mielessä) on tosin kyllä varmasti pätevä eläimiin nähden, jotka voivat olla ihmisen omaisuutta, mutta sitä ei kuitenkaan käy millään muotoa soveltaminen ihmiseen, varsinkaan valtion kansalaisena, jota on aina pidettävä valtion lainsäädäntöön osaaottavana jäsenenä (ei ainoastaan välikappaleena, vaan samalla tarkoituksena itsessäänkin) ja jonka siis täytyy antaa vapaa suostumuksensa sodankäyntiin, ei ainoastaan yleisesti, vaan jokaiseen erityiseen sodanjulistukseenkin edustajainsa välityksellä, ja yksistään tällä rajoittavalla ehdolla voi valtio käyttää hänen vaaranalaista palvelustaan.
Meidän onkin siis kaiketi johdettava tuo oikeus hallitsijan velvollisuudesta kansaa kohtaan (eikä päinvastoin). Jos käsitämme asian täten, on kansan katsottava antaneen siihen myöntymyksensä, minkä tehneenä se, vaikka onkin passiivinen (antaa teettää itsellään), on silti itsetoimivakin ja edustaa itse hallitsijaa.
56 §.
Valtioiden luontaistilassa on oikeus sotaan (vihollisuuksiin) valtiolle luvallinen tapa valvoa oikeuttaan toista valtiota vastaan — nimittäin silloin kun se luulee kärsineensä loukkauksen tämän puolelta — omalla voimallaan, koska se ei voi tuossa tilassa tapahtua oikeudenkäynnillä (jonka avulla riitaisuudet yksinomaan sovitetaan oikeudellisessa tilassa). — Paitsi toimivana loukkauksena ensimmäisenä päällekarkauksena, joka on eri asia kuin ensimmäinen vihollisuus, esiintyy se uhkana. Tähän kuuluu joko ensiksi suoritettu varustelu, johon perustuu oikeus ehättää edelle (ius praeventionis), tai sitten pelkkä (alueita valtaamalla) pelottavaksi kasvava toisen valtion valta (potentia tremenda). Viimeksimainitussa tapauksessa loukkaa heikompaa puolta pelkkä olotila, ennenkuin voimakkaampi on ryhtynyt mihinkään tekoon, ja luonnontilassa on tuollainen hyökkäys kylläkin oikeudenmukainen. Tähän seikkaan perustuu siis kaikkien keskenään toimivassa kosketuksessa olevien valtioiden tasapainon oikeus.
Mitä tulee toimivaan loukkaukseen, joka oikeuttaa sodan, niin siihen kuuluu jonkun kansan itsensä ottama hyvitys toiseen valtioon kuuluvan kansan tekemästä loukkauksesta, hyvityksenotto (retorsio), joka toimitetaan hakematta (rauhallista tietä) korvausta tuolta toiselta valtiolta ja jolla siten on yhtäläisyyttä sen muodollisuuden kanssa, joka tapahtuu sodan puhjettua ilman edelläkäypää rauhan irtisanomista (sodanjulistus); sillä jos kerran tahdomme nähdä sodan tilassa oikeutta, täytyy edellyttää jotakin sopimusta vastaavaa, nimittäin hyväksymistä sille toisen asianosaisen selitykselle, että molemmat tahtovat hakea oikeuttaan tuolla tavalla.
57 §.
Oikeus sodassa on kansainoikeuden kysymyksistä juuri se, joka tuottaa enimmän vaikeutta jo tahdottaessa muodostaa siitä käsitystä ja ajatella jotakin lakia vallitsevaksi tuossa laittomuuden tilassa (inter arma silent leges), joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa. Tuollainen laki olisi kai tämänkaltainen: sotaa on käytävä sellaisten periaatteiden mukaan, joita noudattaen jää vielä mahdollisuus luopua tuosta valtioiden luonnontilasta (niiden välisiin ulkonaisiin suhteisiin nähden) ja siirtyä oikeudelliseen tilaan.
Mikään riippumattomain valtioiden välinen sota ei voi olla rankaisusota (bellum punitivum). Sillä rankaisu tulee kysymykseen vain ylemmän (imperantis) suhteessa alaiseensa (subditum), mikä ei ole valtioiden keskinäinen suhde. Mutta se ei voi liioin olla hävitys- (bellum internecinum) eikä kukistamissota (bellum subiugatorium), joka moraalisesti tuhoaisi valtion (sen kansa kun tällöin joko sulautuisi voittajan kanssa yhdeksi joukoksi tai vaipuisi orjuuteen). Ei niin, että tämä valtion hätäkeino päästä rauhan tilaan olisi itsessään valtion oikeuden vastainen, vaan koska kansainoikeuden aatetta seuraa ainoastaan ulkonaisen vapauden periaatteiden mukainen antagonismin käsite, joka vapaus tarkoittaa omillaan säilymistä, kun taas tuohon aatteeseen ei sovellu mitään valtaustapoja, jommoiset toisen valtion laajentaessa mahtiaan voivat olla uhkaavia toiselle.
Kaikki puolustuskeinot ovat luvallisia valtiolle, jota vastaan soditaan, paitsi sellaiset, joiden käyttäminen tekisi sen alamaiset kykenemättömiksi olemaan valtion kansalaisia, sillä tällöin tulisi valtio itsekin samalla kykenemättömäksi esiintymään persoonana valtioiden keskinäisissä suhteissa kansainoikeuden mukaan (henkilönä, joka olisi osallinen yhtäläisiin oikeuksiin kuin toisetkin). Tuommoisiin keinoihin sisältyy: omien alamaistensa käyttäminen urkkijoina, näiden, vieläpä ulkolaistenkin käyttäminen salamurhaajina, myrkynsekoittajina (johon luokkaan kaiketi voisi lukea niinsanotut tarkk-ampujat, jotka vaanivat yksityistä henkilöä väijyksissä) taikkapa vain väärien tietojen levittäjinäkin; sanalla sanoen sellaisiin salakavaliin keinoihin turvautuminen, jotka hävittäisivät sen luottamuksen, jota vaaditaan pysyväisen rauhan vastaiseen rakentamiseen.
Sodassa on lupa määrätä voitetulle viholliselle hankintoja ja pakkoveroja, mutta ei ryöstää kansaa, so. riistää yksityisiltä henkilöiltä heidän omaansa (se olisi näet rosvousta, sillä eihän sotaa käynytkään voitettu kansa, vaan valtio, jonka vallan alainen se oli, käyttäen kansaa välineenä), vaan määrätä maksuja sitä varten kirjoitettuja kuitteja vastaan, jotta maan tai maakunnan kannettavaksi pantu rasitus voitaisiin rauhan tullen suhteellisesti jakaa.
58 §.
Oikeus sodan jälkeen, so. rauhansopimusta tehtäessä ja sen seurauksiin nähden, on siinä, että voittaja laatii ehdot, jonka tapahduttua, jotta niistä päästäisiin yksimielisyyteen voitetun kanssa ja saataisiin rauhanpäätös syntymään, tehdään sopimuskirjoja; tällöin on huomattava, ettei voittaja vetoa mihinkään luuloteltuun oikeuteensa, arvostelemalla vastustajan puolelta tapahtuneen oletetun loukkauksen nojalla, mitä hänen sopii tehdä, vaan että hän jättää tämän kysymyksen siksensä, nojautumalla valtaansa. Sentähden voittaja ei voi vaatia sotakustannusten suorittamista, sillä tällöin hänen täytyisi julistaa vastustajansa käymä sota vääryydeksi, vaan hänen on, jos kohta hänellä lieneekin mielessä tämä todistelukeino, kartettava sitä silti tuomasta esiin, koska hän muutoin tulisi selittäneeksi tuon sodan rankaisusodaksi ja siten taas puolestaan tehneeksi loukkauksen. Tähän kuuluu myöskin vankien vaihto (jota ei ole perustettava minkäänlaiseen vapaaksiostoon), katsomatta lukumäärän samansuuruisuuteen.
Voitettu valtio tai sen alamaiset eivät menetä maan tultua vallatuksi valtiollista ja kansalaisvapauttansa, niin että edellinen alennettaisiin alusmaan, jälkimmäiset maaorjain asemaan; muutoin olisikin näet sota ollut rankaisusota, mikä sisältää itsessään ristiriidan. — Alusmaan eli voittomaan muodostaa kansa, joka tosin omistaa oman valtiojärjestyksensä, lainsäädäntönsä ja alueensa, jolla johonkin toiseen valtioon kuuluvat ovat vain muukalaisia, mutta johon nähden viimeksimainittu valtio kuitenkin käyttää ylintä toimeenpanovaltaa. Jälkimmäistä nimitetään emävaltioksi. Tämä hallitsee tytärvaltiota, joka kuitenkin (oman eduskuntansa kautta, ehkä varakuninkaan puheenjohdolla) itse hoitaa hallintoaan (civitas hybrida).
Vielä vähemmin voi maaorjuutta ja sen oikeudellisuutta johtaa kansain voittamisesta sodalla, koska tätä varten täytyisi olettaa rankaisusotaa. Kaikkein vähimmin perinnöllistä maaorjuutta, joka on yleensäkin luonnoton, sillä syyllisyys jonkun rikoksesta ei voi periytyä.
Että rauhansopimukseen liittyy myöskin armahdus, se kuuluu jo sen käsitteeseen.
59 §.
Rauhan oikeus on: 1) oikeus olla rauhassa, kun naapuristossa on sota, eli puolueettomuuden oikeus; 2) oikeus turvauttaa itselleen solmitun rauhan jatkuvaisuus, so. oikeus takeisiin, 3) useampien valtioiden keskinäisen yhtymisen (liittoutumisen) oikeus, puolustautuaksensa yhdessä mahdollisia ulkonaisia tai sisäisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta ei liittoutuaksensa hyökkäystä tai sisäistä suurenemista varten.
60 §.
Valtion oikeus vääryyttä tekevää vihollista vastaan on rajaton (ei tosin laadultaan, vaan laajuudeltaan, so. määränsä puolesta), nimittäin siten, että loukattu valtio ei tosin saa käyttää kaikkia keinoja, vaan kumminkin luvallisia keinoja siinä määrin kuin sen voimat myöten antavat, puolustaakseen sitä, mikä on sen omaa. — Mutta mikä on sitten vääryyttä tekevä vihollinen kansainoikeuden käsitteiden mukaan, jonka vallitessa, kuten ylipäänsä luonnontilassa, jokainen valtio on oman asiansa tuomari? Se on sellainen, jonka julkisesti (joko sitten sanallisesti tai teossa) ilmaistu tahto paljastaa perusohjeen, jonka mukaan, jos siitä tehtäisiin yleinen sääntö, rauhan tila kansain kesken ei olisi mahdollinen, vaan luonnontilan täytyisi tulla ikuisesti jatkuvaksi. Samaan lajiin kuuluu julkisten sopimusten loukkaus, jonka voi edellyttää koskevan kaikkien kansojen oloihin, joiden vapautta sillä uhataan ja joille se on kehotuksena yhtymään moista ilkivaltaa vastaan ja ottamaan asianomaiselta siihen käytettävä voima pois, mutta ei silti liioin tarkoituksella jakaa tuon loukkaajan alue keskenään, ikäänkuin pimittää kokonainen valtio maan päältä, sillä se olisi vääryys kansaa kohtaan, joka ei voi menettää alkuperäistä oikeuttaan liittyä yhteiseksi kansaksi, minkätähden sen olisi sensijaan annettava omaksua valtiojärjestys, joka on luonnostaan sotaisten taipumuksien vastainen.
Käsite "vääryyttä tekevä vihollinen luonnontilassa" on muuten liikasanaisuutta, sillä luonnontila on itsessään vääryyden tila. Oikeamielinen vihollinen olisi se, jota vastustaessani minä puolestani tekisin väärin; mutta tällöinhän se ei olisikaan minun viholliseni.
61 §.
Kun kansain luonnontila samaten kuin yksityistenkin ihmisten on sellainen olotila, josta pitää luopua, päästäkseen lainalaiseen tilaan, niin on ennen tämän muutoksen tapahtumista kansain kaikki oikeus ja kaikki valtioiden ulkonainen "minun" ja "sinun", mitä käy sotimalla hankkiminen ja hallussaan pitäminen, vain väliaikaista, ja se voi tulla lopullisesti päteväksi ja todelliseksi rauhan tilaksi ainoastaan yleisessä valtioiden yhtymässä (joka on verrattava siihen yhtymiseen, joka tekee kansasta valtion). Mutta kun tuommoisen kansainvaltion laajentuessa kovin suureksi, maan ääriin ulottuvaksi, sen hallinnon ja samalla sen yksityisten jäsenten suojelemisenkin täytyy käydä lopulta mahdottomaksi, ja kun toisaalta taas ryhmä tuollaisia yhtymiä aiheuttaa uudestaan sodan tilan, niin on itse ikuinen rauha (koko kansainoikeuden lopullinen päämäärä) tosin aate, joka ei ole toteutettavissa. Näin ei ole sitävastoin niiden perusaatteiden laita, jotka tähtäävät ikuiseen rauhaan, joiden mukaan on pyrittävä muodostamaan sellaisia valtioyhtymiä, jotka edistävät yhtämittaista lähenemistä päämäärää kohti, vaan tämä tehtävä, mikäli se perustuu velvollisuuteen ja niin ollen myös ihmisten ja valtioiden oikeuteen, on epäilemättä mahdollinen toteuttaa.
Tuollaista muutamien valtioiden yhtymää rauhan säilyttämiseksi voidaan nimittää vakinaiseksi valtainkongressiksi, johon jokaisella läheisellä valtiolla on oleva vapaus liittyä osanottajaksi. Tämäntapainen yhtymä (ainakin rauhan säilyttämistä tarkoittavien kansainoikeuden muodollisuuksien puolesta) olikin olemassa vielä tämän vuosisadan[22] ensimmäisellä puoliskolla Haagissa johtavien valtioiden kokouksena, jossa useimpien eurooppalaisten hovien ja kaikkein pienimpäin tasavaltainkin ministerit esittivät valituksiansa niiden sotatoimien johdosta, jotka kutakin olivat kohdanneet toisten puolelta, pitäen siten koko Eurooppaa ikäänkuin yhtenä ainoana liittovaltana, jonka he omaksuivat julkisissa riidoissaan jonkunlaiseki sovintotuomariksi. Myöhemmällä ajalla taas on kansainoikeus jäänyt elämään vain kirjoissa, mutta hävinnyt neuvoskunnista, tai se on mielivallan jo tapahduttua kätketty todistelujen muodossa arkistojen pimentoon.
Kongressilla ymmärretään muuten tässä ainoastaan eri valtioiden ehdonvaltaista yhtymää, joka milloin tahansa voi hajaantuakin, eikä sellaista, joka (kuten Amerikan valtioiden yhtymä) rakentuu valtiosäännön pohjalle ja on sentähden hajoittamaton. Ainoastaan tuollaisen yhtymän avulla on toteutettavissa perustettavan kansojen yhteisen oikeuden aate, jossa ratkaistaisiin niiden riitaisuudet siviilioikeuden tapaan, aivan kuin oikeudenkäynnillä, eikä barbaarisesti (raakalaisten tavoin), nimittäin sodalla.
Meissä oleva siveellis-käytännöllinen järki ilmaisee nyt peruuttamattomana vetonaan: älköön olko sotaa — ei minun ja sinun välilläsi luonnontilassa eikä meidän välillämme valtioinakaan, jotka, jos kohta ovatkin sisällisesti lainalaisia, kumminkin ulkonaisesti (suhteissa toisiinsa) ovat laittomuuden tilassa; sillä tuommoinen keino ei ole se, jota käyttäen kunkin on haettava oikeuttaan. Ei siis ole enää kysymys siitä, onko ikuinen rauha oleva vai olematon ja emmekö kenties pety tietopuolisessa arvostelussamme, jos oletamme edellisen vastauksen oikeaksi; vaan meidän on meneteltävä siten kuin se olisikin olevaa, mikä ehkä ei sitä olekaan, perustettava toimintamme siihen ja vaikutettava sellaisen valtiosäännön hyväksi, joka näyttää meistä tarkoitukseen kelvollisimmalta (kenties ylt'yhteisesti kaikkien valtioiden tasavaltaisuuden hyväksi), saadaksemme sen toteen ja tehdäksemme lopun tuosta mielettömästä sotimisesta, jota kaikki valtiot poikkeuksetta ovat tähän asti pitäneet päätarkoituksenaan, kohdistaen niin ollen siihen sisäisetkin toimensa. Ja vaikka sotien lopettaminen, tarkoituksen saavuttamisen kannalta, pysyisi ainaisestikin vain hurskaana toiveena, niin emmepä sentään suinkaan pettyisi omaksuessamme toiminnanohjeeksemme vaikuttaa lakkaamatta siihen suuntaan, sillä tämä on velvollisuus. Jos taas otaksuisimme omassa itsessämme olevan siveyslain petolliseksi, synnyttäisi se inhoa herättävän toiveen olla mieluummin vailla kaikkea järkeä ja katsoa joutuneensa periaatteittensa mukaisesti sysätyksi muiden eläinluokkain joukossa samaan luonnon koneellisuuden järjestelmään.
Voimme sanoa, että tämä yleinen ja jatkuva rauhan rakentaminen ei ole ainoastaan osana oikeusopista pelkän järjen rajoissa, vaan koko sen lopullisena päämääränä. Sillä rauhan tila yksistään on lakien turvin taattu olotila, joka järjestää lähekkäin asuvan ihmisryhmän omistussuhteet, siis sellaisten, joita yhdistää sama yhteinen järjestysmuoto. Mutta tämän järjestetyn olomuodon sääntöjä ei ole johdettava niiden kokemuksesta, jotka ovat tähän asti sen suojassa parhaiten viihtyneet, jonkinlaiseksi ohjeeksi toisille, vaan ne on saatava järjen avulla a priori siitä ihanteesta, joka ylipäänsä vastaa ihmisten oikeudellista yhteyttä yleisten lakien alaisina, sillä kaikki esimerkit (koska ne voivat vain selittää, mutta eivät todistaa mitään) ovat pettäviä ja niin ollen epäilemättömästi kaipaavat metafysikkaa, jonka välttämättömyyden juuri ne, jotka sitä pilkkaavat, kumminkin varomattomasti kyllä itse tunnustavat, sanoessansa esimerkiksi, niinkuin usein tapahtuu: "Paras valtiojärjestys on se, jonka mukaan valta ei ole ihmisillä, vaan laeilla." Sillä mikäpä voi olla enemmän metafyysillisesti jalostettu kuin juuri tämä aate, jolla yhtäkaikki noiden yllämainittujen oman väitteen mukaan, on mitä taatuin objektiivinen realiteetti, mikä on esiintulevissa tapauksissa helposti osoitettavissakin, ja joka yksistään — jollei sitä yritetä toimeenpanna ja toteuteta vallankumouksellisesti, yhdellä hyppäyksellä, so. tähänastisen virheellisen järjestelmän väkivaltaisella kumoamisella (sillä tällöin tuhoutuisi hetkeksi vaiheaikana kaikki oikeudellinen järjestys), vaan vähittäisillä uudistuksilla lujien periaatteiden mukaan — voi johtaa, yhtämittaisesti sitä lähenemällä, korkeimpaan valtiolliseen hyvään, ikuiseen rauhaan.
7. Lähde: Antropologia (1798).
… huolimatta siitä, että se (nim. ihmissuku) tahallaan valmistaa (sodilla) omaa tuhoaan, mikä kuitenkaan ei estä kulttuurissa yhä edistyviä järjellisiä olentoja keskellä sotaakin kuvittelemasta ilmi selvänä sukukuntansa tulevaisuudennäköalana vastaisiksi vuosisadoiksi sellaista onnellisuuden tilaa, josta ei enää palata pois entisiin oloihin.
Jokainen kansa koettaa vahventaa itseään voittamalla naapurikansoja; ja johtuipa tämä laajentumishalusta tai pelosta joutua toisen saaliiksi, ellei ehätä edelle, niin on joka tapauksessa sisäinen tai ulkonainen sota ihmisten kesken, niin suuri onnettomuus kuin se onkin, samalla kehottimena siirtyä raa'asta luonnontilasta yhteiskunnalliseen tilaan, kaitselmuksen koneistona, jossa vastakkaiset voimat tosin tekevät kitkana haittaa toisilleen, mutta kuitenkin pysyvät muiden kiihottimien työntö- tai vetovoiman avulla kauan aikaa säännöllisessä käynnissä.
Ihmissuvun luonne, semmoisena kuin se kokemuksen mukaan on ilmennyt kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa, esiintyy sellaisena, että se kollektiivisesti (ihmiskunnan kokonaisuutena) katsoen on peräkkäin ja samanaikaisesti elävä joukko henkilöitä, jotka eivät voi tulla toimeen ilman rauhallista yhteiselämää, mutta eivät silti kuitenkaan voi välttää sitä, että ovat vakituisesti vastenmielisiä toisillensa, jonkavuoksi he tuntevat luonnon asettamaksi päämääräkseen pyrkiä itse laatimiensa lakien pohjalla, molemminpuolisen pakon alaisina, alituisesti eripuraisuuden uhkaamaan, mutta suuresti katsoen aina edistyvään kokoomukseen, joka johtaa maailmankansalaisyhteiskuntaan (cosmopolitismus). Tämä itsessään saavuttamaton aate ei kuitenkaan ole konstitutiivinen perusaate (jonka mukaan keskellä ihmisten vilkkaimpia vaikutuksia ja vastavaikutuksia odotettaisiin pysyväistä rauhaa), vaan ainoastaan regulatiivinen perusaate, jonka mukaan tuota tilaa on ihmissuvun tarkoitusperänä — eikä ilman perusteltua aavistusta luontaisista taipumuksista samaan suuntaan — herkeämättä tavoiteltava.
8. Lähde: Tieteenhaarain keskinäinen taistelu (1798).
Jonkun kansan omistama valtiojärjestys on itsessään oikeudellisesti ja siveellisesti hyvä ainoastaan silloin, jos se on luonnostaan omansa periaatteellisesti ehkäisemään hyökkäyssodan — jommoinen ei, ainakaan aatteena, voi olla mikään muu kuin tasavaltainen valtiojärjestys — ja niin ollen edistämään sellaisen olotilan saavuttamista, joka estää sodan (onnettomien olojen ja tapainturmeluksen synnyttäjän) ja siten kielteisesti takaa ihmiskunnalle kaikesta sen vajavuudesta huolimatta edistymisen parempaan päin, tai ainakin sen, ettei sitä häiritä edistymisen tiellä.
… itse vanhan sotaisan aatelin kunniakäsitekin (intomielen käsitteellinen vastine) hävisi niiden aseiden edestä, jotka olivat kiinnittäneet huomionsa sen kansan oikeuteen, johon he kuuluivat, ja katsoivat olevansa sen suojelijoita…
Sillä luonnon kaikkivallan tai paremminkin sen meille saavuttamattoman perimmäisen alkuaiheen rinnalla on ihminen sittenkin vain vähäpätöisyys. Mutta että hänen oman sukukuntansa hallitsijatkin arvioivat hänet siksi ja semmoisena häntä käsittelevät, osaksi rasittaen häntä kuten eläintä pelkkänä tarkoituksiensa välikappaleena, osaksi asettaen hänet omissa riidoissaan toisten kanssa vastatusten teurastettavaksi, — se ei ole mikään vähäpätöisyys, vaan se on itse luomisen lopullisen päämäärän ylösalaisin kääntämistä.
Ihmisen luontoperäisen oikeuden kanssa sopusoinnussa olevan valtiosäännön aate — että nimittäin ne, joiden on lakia toteltava, olisivat samalla yhdessä lainsäätäjiäkin — on kaikkien valtiomuotojen pohjana, ja yhteisvaltio, jota mainitun aatteen mukaisesti puhtain järjenkäsittein ajateltuna nimitetään platonilaiseksi ihanteeksi (respublica noumenon), ei ole tyhjä aivokummitus, vaan se on ylipäänsä kaikkinaisten yhteiskunnallisten järjestysmuotojen malli ja poistaa kaikki sodat. Tuon aatteen mukaan järjestetty kansalaisyhteiskunta on sen vapauslakien mukaisena vastineena ja esimerkkinä siitä kokemusmaailmassa (respublica phaenomenon), ja siihen voidaan päästä vain vaivaloisesti moninaisten taisteluiden ja sotien jälkeen. Sen järjestysmuoto taas, kun se kerran on pääpiirteissään saavutettu, on osoittautuva kaikista kykenevimmäksi pitämään loitolla sodan, kaiken hyvän hävittäjän; joten siis on velvollisuus aikaansaada semmoinen…
… on odotettavissa, että he (nim. ihmiset) tulevat huomaamaan olevansa pakotettuja saattamaan siveyden pahimman esteen, sodan — joka tekee tämän (nim. ihanteellisen nuorisonkasvatuksen tarkoituksen) aina takaperoiseksi ensinnäkin aikaa myöten inhimillisemmäksi, sitten harvinaisemmaksi ja vihdoin hyökkäyssotana tykkänään häviämään, voidaksensa omaksua sellaisen järjestetyn elämän muodon, joka heidän luontonsa mukaisesti, heikentämättä itseään, rakentuneena oikeuden tosiperusteille, edistäisi oloja taukoamatta parempaan päin.
En moiti ketään, jonka valtiollisissa oloissa esiintyvien sairaloisuuksien vuoksi ehkä valtaa toivottomuus, mitä tulee ihmissukukunnan onnellistumiseen ja sen edistymiseen parempaan päin. Mutta minä luotan Humen esittämään sankarilääkkeeseen, jonka pitäisi johtaa pikaiseen parantumiseen: — — "Kun nyt näen — sanoo hän — kansakunnat sotimassa toisiaan vastaan, on kuin näkisi kaksi humalaista porsliinikaupassa tappelemassa ja kepittämässä toisiaan. Sillä ei siinä kyllin, että heidän toisiltaan saamiensa kuhmujen parantaminen ottaa kauan aikaa, vaan heidän täytyy perästäpäin vielä maksaa kaikki aikaansaamansa vahingotkin." Sero sapiunt Phryges.[23] Mutta saattavatpa nykyisen sodan jälkitaudit pakottaa valtiollisen ennustajan myöntämään, että pian on odotettavissa ihmissuvun kohtaloissa käänne parempaan päin, mikä jo on näköpiirissäkin.
Tekstiin liittyviä huomautuksia
[1] Perintö-valtakunta ei ole valtio, jonka toinen valtio voi periä, vaan jonka hallitsemisen oikeus voi siirtyä perintönä fyysilliseltä henkilöltä toiselle. Valtio saa siis tällöin itselleen hallitsijan, mutta tämä ei hallitsijana (so. henkilönä, jolla jo on toinen valtakunta) saa valtiota. (Tekijän huom.)
[2] Ensimmäisessä painoksessa on tekijä liittänyt tähän kohtaan seuraavan huomautuksen: "Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle keisarille, joka ei tahtonut ratkaista riitaansa hänen kanssaan vuodattamalla alamaistensa verta, vaan ehdotti hyvänsuovasti kaksintaistelua: 'Seppä, jolla on pihdit, ei ota käsin ahjosta hehkuvaa rautaa'." Tämän huomautuksen on tekijä sittemmin poistanut luultavasti siitä syystä, että se esiintyy toisessa paikassa vähän muutetussa muodossa.
[3] Valtiovelka-järjestelmä tuli käytäntöön ensiksi Englannissa.
[4] Voisiko käskyjen (leges praeceptivae) ja kieltojen (leges prohibitivae) lisäksi olla vielä puhtaan järjen luvallisuuslakeja (leges permissivae), sitä on tähän asti epäilty, eikä syyttä. Lait sisältävät näet yleensä jonkun objektiivisen, käytännöllisen välttämättömyyden perusteen, kun taas luvallisuus perustuu muutamien toimintojen käytännölliseen satunnaisuuteen. Näin ollen sisältäisi luvallisuuslaki pakon johonkin toimintaan, sellaiseen, johon ei ketään voida pakottaa, mikä siinä tapauksessa, että lain objektilla kummassakin katsannossa olisi sama merkitys, olisi ristiriitaista. — Tässä on nyt huomattava, että tämmöisessä luvallisuuslaissa kohdistuu edellytetty kielto vain jonkun oikeuden tulevaan hankintatapaan (esim. perinnän nojalla), mutta vapautus tästä kiellosta, so. lupa, kohdistuu olevaan omistukseen, joka viimeksimainittu siirryttäessä luonnontilasta yhteiskunnalliseen tilaan voi vastaisuudessakin luonnonoikeuden luvallisuuslain mukaan pysyä, jos kohta epäoikeudenmukaisena, niin kuitenkin kunniallisena omistuksena (possessio putativa), — vaikkakin putatiivinen omistus, niin pian kuin se on semmoiseksi tunnustettu, on luonnontilassa, samaten kuin yhtäläinen hankintatapa myöhemmässä (tapahtuneen siirtymisen jälkeisessä) yhteiskunnallisessakin tilassa, kielletty; jotavastoin tuota jatkuvan omistuksen pätevyyttä ei olisi, jos tuollainen luultu hankinta olisi tapahtunut yhteiskunnallisen tilan vallitessa, sillä silloin sen täytyisi, ollen loukkaus, lakata heti kun sen epäoikeudellisuus on huomattu.
Olen tällä tahtonut vain ohimennen kiinnittää luonnonoikeuden opettajain huomiota käsitteeseen lex permissiva, joka itsestään tarjoutuu järjestelmällisesti jaoittelevalle järjelle, etupäässä siitä syystä, että sitä tuon tuostakin käytetään siviililaissa (yleisessä lainsäädännössä), sillä erotuksella vain, että kieltolaki on siellä semmoisenaan itsenäisenä, kun taas lupaa ei sisällytetä mainittuun lakiin rajoittavana ehtona (niinkuin pitäisi), vaan se saa paikkansa poikkeuksien joukossa. — Niinpä sanotaan siellä: tämä tai tuo kielletään, paitsi ehkä siinä tapauksessa, n:o 1, n:o 2, n:o 3, ja niin edespäin lukemattomiin, johtuen siitä, että luvat eivät joudu lakiin minkään johtoperusteen mukaan, vaan sattumoittain, sieltä täältä esiintulevista tapauksista hapuiltuina; sillä muutoin olisi ehdot täytynyt sovittaa mukaan kieltolain kaavaan, minkä menettelyn avulla siitä silloin samalla olisi tullut luvallisuuslakikin. — On sentähden valitettavaa, että yhtä viisaan kuin teräväpäisenkin herra kreivi von Windischgrätzin älykäs, mutta ratkaisematta jäänyt kilpatehtävä, jolla pyrittiin selvittämään juuri viimeksi mainittua seikkaa, jätettiin niin pian sikseen. Sillä tuollaisen (matemaattisen tapaisen) kaavan mahdollisuus on johdonmukaisena pysyvän lainsäädännön ainoa oikea koetuskivi, jota lainsäädäntöä ilman niinsanottu ius certum tulee aina pysymään hurskaana toiveena. Muuten meillä tulee olemaan vain yleislakeja (jotka yleensä ovat voimassa), mutta ei yleislakeja (jotka ovat yleisesti päteviä), niinkuin kuitenkin lain käsite näyttää vaativan. (Tekijän huom.)
Kreivi Jos. Niklas Windischgraetz (1744-1802), itsekin valtiollislainopillinen kirjailija, on kaiketi sama kirjailija kuin se, jota Kant kiittää kirjeessään F.H. Jacobille hänen jalon ajatustapansa tähden ja jolle hän itse kirjailijalta saamiensa julkaisujen vastalahjaksi lähetti 1790 kappaleen teostaan Arvostelukyvyn kritiikki. Windischgraetzin kilpatehtävä koski kysymystä, miten sopimuskaavat olisi sommiteltava niin, ettei niitä ylipäänsä voitaisi tulkita kaksimielisesti.
[5] Tavallisesti otaksutaan, että me emme saa esiintyä vihamielisesti ketään kohtaan, joka ei ole jo meitä teossa loukannut, ja tuo käsitys onkin aivan oikea, jos molemmat asianosaiset elävät yhteiskunnallis-lainalaisessa tilassa. Siirtymisellään siihen tilaan joutuu nimittäin ihminen takaamaan toiselle vaadittavaa turvallisuutta (esivallan välityksellä, joka käyttää valtaa molempiin nähden). — Pelkässä luonnontilassa oleva ihminen (tai kansa) sitävastoin siirtää minulta tuon turvallisuuden ja loukkaa minua jo itse sillä olotilallaan, eläessään minun läheisyydessäni, vaikkakaan ei itse teossa (facto), niin kuitenkin olotilansa laittomuudella (statu iniusto), jonka kautta hän uhkaa minua alituisesti; tämän vuoksi minä voin pakottaa hänet joko siirtymään kanssani samaan yhteislainalaiseen tilaan tai väistymään pois läheisyydestäni. — Se vaatimus, joka on kaikkien seuraavien määritysten perusteena, kuuluu siis: kaikkien ihmisten, jotka voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa, on kuuluttava johonkin järjestettyyn oikeusyhteiskuntaan.
Oikeudellinen järjestysmuoto taas on, mitä tulee sen piiriin kuuluviin persooniin:
1. kansalaisoikeudellinen, kohdistuen ihmisiin, jotka muodostavat kansan (ius civitatis);
2. kansainoikeudellinen, kohdistuen valtioihin niiden suhteissa toisiinsa (ius gentium);
3. maailmankansalaisoikeudellinen, sikäli kuin ihmiset ja valtiot, ollen ulkonaisesti toisiinsa vaikuttavassa suhteessa, ovat katsottavat jonkunlaisen kaikkien ihmisten yhteisvaltion kansalaisiksi (ius cosmopoliticum).
Tämä jako ei ole mielivaltainen, vaan välttämätön ikuisen rauhan aatteen kannalta. Sillä jos yksikään ihminen tai kansa olisi toiseen nähden fyysillisen vaikutuksen suhteessa ja kuitenkin luonnontilassa, niin olisi siihen yhtyneenä sodan tilakin, josta vapautuminen tässä juuri on tarkoitusperänä. (Tekijän huom.)
[6] Oikeudellista (siis ulkonaista) vapautta ei voi, niinkuin kyllä tavallisesti tehdään, määritellä toimivallalla: tehdä kaikki mitä tahtoo, kunhan vain ei tee kenellekään vääryyttä. Sillä mitä on toimivalta? Mahdollisuus johonkin toimintaan, sikäli kuin sillä ei tehdä kenellekään vääryyttä. Selitys kuuluisi siis: vapaus on mahdollisuus sellaisiin toimintoihin, joilla ei tehdä kenellekään vääryyttä. Kenellekään ei tehdä vääryyttä (tehtäköönpä mitä tahdotaankin), kunhan vain ei tehdä kenellekään vääryyttä; siis se on pelkkää sanojen toistamista. — Sensijaan on minun ulkonainen (oikeudellinen) vapauteni selitettävä näin: se on oikeus olla tottelematta kaikkia lakeja paitsi niitä, joihin olen voinut antaa myöntymykseni. — Samaten on ulkonainen (oikeudellinen) tasa-arvoisuus valtiossa sellainen kansalaisten suhde, jonka mukaan kukaan ei voi sitoa toista mihinkään, jollei hän itse samalla alistu sellaisen lain alaiseksi, joka voi hänetkin vuorostaan sitoa samalla tavalla. (Oikeudellisen riippuvaisuuden periaate ei tarvitse mitään selitystä, koska se jo sisältyy valtiojärjestyksen käsitteeseen yleensä.) — Ihmisten oikeudellisten suhteiden periaate ulottaa näiden synnynnäisten, ihmisyyteen välttämättä kuuluvien ja luovuttamattomien oikeuksien pätevyyden, vahvistaen ja kohottaen sitä, vielä korkeampiin olentoihinkin (mikäli ihminen ajattelee sellaisia olevan); se tapahtuu siten, että hän kuvittelee olevansa samojen periaatteiden mukaan myöskin yliluonnollisen maailman kansalainen. — Mikäli nimittäin on kysymys vapaudestani, niin ei minulla ole mitään velvoituksia jumalallisiin lakeihin nähden, joita minä voin tuntea pelkällä järjellä, paitsi jos olen itse voinut antaa niihin myöntymykseni (sillä vasta oman järkeni vapaudenlain nojalla minä muodostan käsityksen jumalallisesta tahdosta). Mitä tulee tasa-arvoisuuden periaatteeseen suhteissa kaikkein korkeimpaan maailmanolentoon paitsi Jumalaa, jommoisen olennon saattaisin ehkä ajatella olevaksi (jonkinlaisen suuren aioonin), niin ei ole olemassa mitään syytä, minkävuoksi — jos minä asemassani teen velvollisuuteni samoin kuin tuo aioonikin omassa asemassaan — minulle kuuluisi ainoastaan velvollisuus totella, mutta hänelle oikeus käskeä. — Että tämä tasa-arvoisuuden periaate ei sovellu (kuten vapauden periaate) ihmisen suhteeseen Jumalaan, se johtuu siitä, että tämä olento on ainoa, johon nähden velvollisuuskäsite kadottaa pätevyytensä.
Mitä taas tulee kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuus-oikeuteen alamaisina, niin riippuu puheen ollessa perintöaatelin sallittavuudesta kaikki siitä, täytyykö valtion myöntämän arvon (että joku alamainen on arvosijalla ennen toista) käydä ansion edellä vain päinvastoin. — Nyt on ilmeistä, että jos arvo yhdistetään syntyperään, niin on aivan epävarmaa, seuraako sitä myös ansio (ammattitaito ja uskollisuus virassa). Näin ollen merkitsee se samaa kuin jos tuo arvo myönnettäisiin ilman mitään ansiota jollekin suositulle (esim. päällikön arvo), jommoista päätöstä yleinen kansantahto alkuperäisessä sopimuksessa (joka sittenkin on kaikkien oikeuksien perustus) ei tule koskaan tekemään. Sillä aatelismies (Edelmann) ei ole silti ilman muuta jalo mies (ein edler Mann). — Mitä tulee virka-aateliin (joksi korkeamman virkasäädyn arvoluokkaa voisi nimittää ja joka aateluus on hankittava ansioilla), niin ei siinä arvo liity omaisuutena henkilöön, vaan asemaan, eikä sillä loukata tasa-arvoisuutta; sillä kun asianomainen henkilö jättää virkansa, luopuu hän samalla arvostakin ja palaa jälleen kansan keskuuteen. (Tekijän huom.)
[7] Niitä ylhäisiä nimityksiä, joita hallitseville henkilöille usein on annettu (kuten Jumalan voideltu, Jumalan tahdon valvoja maan päällä tai Jumalan sijainen), on monasti moitittu karkeiksi, huimaiseviksi imarteluiksi, mutta — näyttää minusta — ilman syytä. — On aivan erehdys, että ne välttämättä tekisivät maan päämiehen ylpeäksi; niiden täytyy häntä sisimmässään nöyryyttää, jos hänellä on ymmärrystä (kuten toki on edellytettävä) ja jos hän ajattelee, että hän on ottanut vastaan viran, joka on ihmiselle liian korkea, nimittäin huolenpidon kaikkein pyhimmästä mitä Jumalalla on maan päällä, ihmisten oikeudesta, ja että hänen täytyy joka hetki pelokkaasti ajatella, ettei vain missään kohden ole astunut tuota Jumalan silmäterää liian lähelle. (Tekijän huom.)
[8] Mallet du Pan kerskaa nerokkaalta kajahtelevalla, mutta ontolla ja asiattomalla puhetavallaan tulleensa monivuotisen kokemuksen jälkeen vihdoinkin vakuutetuksi Popen tunnetun lauselman totuudesta: "Kiistelkööt narrit parhaasta hallituksesta; paras on se, jota parhaiten hoidetaan." Jos tällä tarkoitetaan, että parhaiten hoidettu hallitus on parhaiten hoidettu, niin hän on Swiftin lausuman mukaan purrut rikki pähkinän ja saanut madon suuhunsa. Jos sillä taas tahdotaan sanoa, että se on myös paras hallitustapa, so. valtiojärjestys, niin se on kerrassaan väärin; esimerkit hyvistä hallituksista eivät näet todista mitään hallitustavasta. — Kukapa onkaan hallinnut paremmin kuin ensim. Titus ja Marcus Aurelius, ja kuitenkin jätti toinen heistä jälkeensä seuraajakseen sellaisen miehen kuin Domitianuksen ja toinen Commoduksen, mikä ei olisi voinut tapahtua hyvän valtiojärjestyksen suojassa, koska mainittujen seuraajain kelvottomuus tuolle paikalle tunnettiin kyllin ajoissa ja hallitsijan valtakin oli riittävä syrjäyttämään heidät. (Tekijän huom.)
Mallet du Pan (1749-1800) kirjoitti kiivaana vallankumouksen vastustajana kirjan Ranskan vallankumouksesta ja sen kestävyydestä. Yllämainittu lauselma on Popen teoksesta Essay of man.
[9] Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle kuninkaalle, joka hyväntahtoisesti ehdotti, että he ratkaisisivat keskinäisen riitansa kaksintaistelulla: "Seppä, jolla kerran on pihdit, ei ota käsin hehkuvaa rautaa ahjosta." (Tekijän huom.)
[10] Kansainoikeuden opettajat Hugo Grotius (1583-1645) ja Samuel von Pufendorf (1632-1694) ovat tunnettuja. Emerich de Vattel (1714-1767), Sveitsin-ranskalainen, tutki leibnitziläis-wolffilaista filosofiaa, ryhtyi Saksin vaaliruhtinaskunnan palvelukseen, oli jonkun aikaa Saksin lähettiläänä Bernissä ja kirjoitti sarjan valtionfilosofisia julkaisuja, joista kuuluisin oli Droit des gens (1758).
[11] Aeneis I, 294-96.
[12] Lopetetun sodan päätyttyä, kun rauha tehdään, ei kaiketi olisi kansalle sopimatonta, että kiitosjuhlan jälkeen määrättäisiin pidettäväksi katumuspäivä, jolloin valtion nimessä rukoiltaisiin taivaan armoa niiden suurten syntien tähden, joihin ihmissuku yhä vain tekee itsensä syypääksi, kun se ei halua sopeutua noudattamaan mitään lainalaista järjestysmuotoa suhteissa toisiin kansoihin, vaan riippumattomuudestaan ylpeänä käyttää mieluummin sodan raakalaiskeinoja (joilla kuitenkaan ei saavuteta sitä, mihin pyritään, nimittäin kunkin eri valtion oikeutta). — Sodan aikana vietettävät kiitosjuhlat taistelussa saavutetun voiton johdosta, virret, joita (hyvään israelilaiseen tapaan) veisataan sotajoukkojen herralle, eivät ole nekään vähemmän jyrkkänä vastakohtana ihmisten isän siveelliselle aatekuvalle, koska ne, paitsi välinpitämättömyyttä siitä tavasta, jolla kansat hakevat molemminpuolista oikeuttaan (se on jo kyllin surullinen tapa), osoittavat vielä iloakin siitä, että oikein paljon ihmisiä on tuhoutunut tai heidän onnensa murskattu. (Tekijän huom.)
[13] Tähän kohtaan on Kant liittänyt pitkähkön alahuomautuksen, joka koskee Kiinan nimeä ym., mutta suomentaja on pitänyt tarpeettomana sen ottamista suomalaiseen painokseen, koska se on verraten löyhässä yhteydessä varsinaisen tekstin sisällyksen kanssa.
[14] Luonnon koneistossa, johon ihminenkin (aistillisena oliona) kuuluu, ilmenee sellainen jo sen olemassaolon perustuksena oleva muoto, jota emme voi tehdä itsellemme käsitettäväksi muuten kuin ajattelemalla sen takana olevaksi jonkun sitä ennakolta määräävän maailman-alkuunpanijan tarkoituksen. Tämän alkuluojan ennaltamääräämistä nimitämme yleensä (jumalalliseksi) kaitselmukseksi, ja, mikäli se asetetaan maailman alkuun, perustavaksi kaitselmukseksi; (providentia conditrix; semel jussit, semper parent. — Augustinus); jos taas ajattelemme, että se on vakinaisesti pitämässä luonnon kulkua yleisten tarkoituksenmukaisuuden lakien puitteissa, sanomme sitä vallitsevaksi kaitselmukseksi (providentia gubernatrix); edelleen erityisten tarkoitusperien nojalla, joita ihminen ei voi ennakolta nähdä, vaan ainoastaan tuloksesta aavistaa, johtavaksi kaitselmukseksi (providentia directrix); vihdoin, riippuen yksityisistä tapahtumista käsitettyinä jumalallisiksi tarkoituksiksi, emme enää nimitäkään sitä kaitselmukseksi, vaan sallimukseksi (directio extraordinaria). Ihminen osoittaa muuten houkkamaista julkeutta, jos hän pyrkii kulloinkin tietämään, mikä on luettava viimeksimainittuun lajiin, katsottava sallimukseksi (joka itse asiassa viittaa ihmeisiin, vaikkakaan kyseessäolevia tapahtumia ei ihmeiksi nimitetä) sillä onhan luonnotonta ja kerrassaan itserakasta päättää yksi yksityinen tapahtuma johtuvaksi vaikuttavan alkusyyn erikoisesta perusaatteesta (arvella, että tuo tapahtuma on itse tarkoitus eikä jonkun toisen, meille aivan tuntemattoman tarkoituksen pelkkä luonnonmekaaninen syrjävaikutus), niin hurskailta ja nöyriltä kuin tuontapaiset päättelyt ulkonaisesti saattavatkin kuulostaa.
Niinikään on kaitselmuksen jaoittelu (aineellisesti katsoen), mikäli se kohdistuu oloihin maailmassa, väärä ja itseään vastaan sotiva, jos erotetaan yleinen ja erityinen kaitselmus (jommoisen erotuksen mukaan se esim. sisältäisi huolenpidon lajin säilymisestä luomakunnassa, mutta jättäisi yksilöt sattuman varaan); sillä siinä mielessähän sitä juuri nimitetäänkin yleiseksi, ettei yhdenkään ainoan olion ajateltaisi olevan sen vaikutuspiirin ulkopuolella.
Otaksuttavasti onkin tällöin ajateltu kaitselmuksen jaoittelua (muodollisesti katsoen) sen tarkoituksien toimeenpanotavan mukaan, nimittäin varsinaiseen (esim. luonnon vuotuinen kuoleutuminen ja jälleenherääminen vuodenaikain vaihtelun mukaan) ja erikoisluontoiseen (esim. kun merivirrat kuljettavat puita jäärannikoille, jossa niitä ei voi kasvaa, sikäläisten asukasten tarpeiksi, jotka eivät ilman voisi elää), jolloin, vaikka voimmekin hyvin selittää näiden ilmiöiden fyysillis-mekaaniset syyt (esim. että lämpimäin maiden virtain partailla kasvavat puut kaatuvat noihin jokiin ja sitten joutuvat esim. Golf-virran kuljetettaviksi edelleen), meidän ei tarvitse silti jättää huomiotta tarkoituksellisuus-syytäkään, joka viittaa jonkin luontoa vallitsevan viisauden huolenpitoon.
Mitä taas tulee siihen kouluissa tavalliseen selitykseen, että joku jumalallinen osuus liittyisi tai myötävaikuttaisi (concursus) aistimaailmassa tapahtuvaan vaikutukseen, niin se kumminkin on hylättävä. Sillä rinnastaa eriluontoisia asioita (gryphes iungere equis) ja antaa sen, joka itse on maailmassa tapahtuvain muutosten täydellinen alkusyy, täydentää omaa ennaltamäärättyä huolenpitoaan maailman kulun kestäessä (joka huolenpito siis olisi ollut puutteellinen), sanoa esimerkiksi, että lääkäri on lähinnä Jumalaa parantanut sairaan, siis ollut parantamisessa apuna, — tämä on ensinnäkin itsessään ristiriitaista. Sillä causa solitaria non iuvat. Jumala on lääkärin niinkuin kaikkien hänen parannuskeinojensakin alkulähde ja niinpä täytyy meidän, jos mielimme päästä aina kaikkein korkeimman, meille teoreettisesti käsittämättömän perussyyn perille, lukea vaikutus kokonaisuudessaan hänen työksensä. Tai sitten voimme panna sen kokonaisuudessaan lääkärinkin ansioksi, sikäli kuin seuraamme tuota tapahtumaa maailmansyiden sarjassa, mahdollisena selittää luonnon järjestyksen mukaisesti. Toiseksi tuhoaa tuollainen ajatustapa vielä kaikki varmat perusteet vaikutusten arvostelemiseksi. Mutta siveellis-käytännöllisessä tarkoituksessa (joka siis suuntautuu tykkänään yliaistilliseen) — esim. kun uskotaan, että Jumala meille käsittämättömilläkin keinoilla täydentää meidän omassa oikeudenharjoituksessamme ilmenevät puutteet, kunhan vain mielialamme on ollut oikea, jonkavuoksi me emme saa laiminlyödä mitään pyrkiessämme toteuttamaan hyvää — on jumalallisen myötävaikutuksen (concursus) käsite varsin sopiva, jopa välttämätönkin; tällöin on kuitenkin itsestään ymmärrettävää, että kenenkään ei pidä koettaa tähän nojaten selittää hyviä tekoja (maailmassa sattuneina tapahtumina), sillä se on yliaistillisten asiain luuloteltua teoreettista käsittämistä ja semmoisena mahdotonta. (Tekijän huom.)
[15] Kaikista elintavoista on metsästyselämä epäilemättä enimmän sivistyneiden järjestysmuotojen vastainen, koska perheet, joiden tällöin täytyy eristäytyä, vieraantuvat pian toisistaan ja niinmuodoin hajautuneina laajoihin metsiin, pian myös vihollistuvat keskenään, kun jokainen niistä tarvitsee paljon alaa ravinnon ja vaatetuksen hankkimiseen. — Nooan verikielto, I Moos. IX, 4-6 (jota juutalaiskristityt, silloin tällöin toistaen, myöhemmin käyttivät ehtona vasta pakanuudesta kääntyneille kristityillekin, vaikkakin toisessa mielessä, Apost. Teot XV, 20, XXI, 25) ei näytä alunperin olleen mikään muu kuin metsästyselämän kielto, koskapa metsästäjäelämässä usein pakosta joutuu syömään lihaa raakana, joten jälkimmäisen ohella samalla tulee edellinenkin kielletyksi. (Tekijän huom.)
[16a] Saattaisi kysyä: Jos luonto on tahtonut, että nämä jäärannat eivät saisi jäädä asumattomiksi, niin miten käy niiden asukkaiden, jos luonto joskus (kuten on odotettavissa) ei enää kuljettaisikaan heille ajopuita? Onhan nimittäin luultavaa, että kulttuurin edistyessä lämpimien seutujen alkuasukkaat käyttävät paremmin jokiensa partailla kasvavat puut eivätkä anna niiden kaatua jokiin ja sitä tietä uiskennella mereen. Vastaan tähän: Ob-joen, Jenisein, Ljenan ym. jokivarsien asujamet kuljettavat heille silloin puut kauppatavarana saaden vastikkeeksi niitä eläinkunnan tuotteita, joista meri jäärantain tienoilla on niin rikas, kunhan luonto vain ensin on pakottanut heidät elämään rauhassa keskenään. (Tekijän huom.)
[16b] Friedrich Bouterwek (1766-1828), filosofian professori Göttingenissä, runoilija. Kant mainitsee hänelle toukok. 7 p. 1793 kirjoittamassaan kirjeessä kiittäen siitä "iloisesta ja henkevästä mielialasta, jonka Teidän runonne ovat usein minulle tyydytyksekseni suoneet".
[17] Uskontojen erilaisuus — kummallinen sanapari! Aivan kuin puhuisi myöskin eri moraaleista. Voi tosin olla historiallisia eri uskonlajeja, jotka eivät kuulu uskontoon, vaan sen edistämiseksi käytettyjen oppineisuuden alalle kallistuvien keinojen historiaan, ja niinikään eri uskontokirjoja, mutta vain yksi ainoa, kaikille ihmisille kaikkina aikoina pätevä uskonto. Ensinmainitut eivät siis voine sisältää mitään muuta kuin uskonnon apukeinoja, jotka ovat satunnaisia ja voivat vaihdella eri aikojen ja paikkojen mukaan. (Tekijän huom.)
[18] Järjen luvallisuuslakeihin kuuluu antaa vääryyttäkin sisältävän julkisen oikeuden pysyä voimassaan toistaiseksi, kunnes kaikki on joko itsestään kypsynyt täydellistä mullistusta varten tai rauhallisin keinoin siihen valmistettu; sillä onhan kuitenkin oikeudellinen, jos kohta vähemmässä määrin oikeudenmukainen valtiojärjestys parempi kuin olematon, jommoinen kohtalo (anarkia) olisi seurauksena liian kiireellisestä uudistuksesta. — Valtioviisauden on siis asiain nykyisellään ollen omaksuttava velvollisuudekseen pyrkiä uudistuksiin, jotka vastaavat julkisen oikeuden ihannetta; vallankumouksia taas, milloin luonto nostattaa ne itsestään, ei sen ole käytettävä vielä suuremman sorron kaunistelemiseksi, vaan niissä on kuultava luonnon kehoitus pyrkiä perinpohjaisilla uudistuksilla aikaansaamaan vapauden periaatteille rakennettu laillinen valtiojärjestys, jommoinen on ainoa kestävä. (Tekijän huom.)
[19] Joskin vielä saattaisi epäillä jonkunlaisen ihmisluontoon juurtuneen, saman valtion piirissä yhdessä elävissä ihmisissä asuvan häijyyden olemassaoloa ja löytää jossakin määrin todenmukaisuutta arvelulle, että ihmisten ajatustavassa esiintyvien lainvastaisten ilmiöiden syynä onkin se, että kulttuuri ei ole vielä kehittynyt kyllin pitkälle (siis raakuus), niin pistää tuo häijyys silmiin ainakin valtioiden ulkonaisissa suhteissa toisiinsa peittelemättömän ja epäämättömän selvästi. Kunkin valtion omassa piirissä verhoaa sitä yhteisten lakien pakko, kun kansalaisten taipumusta keskinäiseen väkivaltaisuuteen voimakkaasti ehkäisee toinen, suurempi valta, nimittäin hallitusmahti, mikä ei ainoastaan anna olosuhteille kokonaisuudessaan jonkunlaista moraalista silausta (causae non causae), vaan helpottaa todella myös siveellisen taipumuksen kehittymistä suoranaiseksi kunnioitukseksi oikeutta kohtaan siten, että lainvastaisten taipumusten puhkeamisen tielle tulee asetetuksi sulku.
Jokainenhan luulee näet itsestään, että hän kyllä pitäisi pyhänä ja seuraisi uskollisesti oikeuden aatetta, jos hän vain voisi odottaa samaa kaikilta muiltakin, minkä viimeksimainitun seikan hallitus hänelle osittain takaakin, joten samalla tulee astutuksi pitkä askel moraalisuutta kohti (vaikkakaan ei vielä moraalinen askel), kohti uskollisuutta velvollisuusaatteelle sen itsensä tähden, ajattelematta mahdollista palkintoa. — Mutta kun itsekukin, samalla kun ajattelee hyvää itsestään, kuitenkin edellyttää kaikissa muissa pahoja aivoituksia, lausuu jokainen siten molemminpuolisesti arvostelunsa toisestaan: etteivät he tosioloissa ole juuri kelvollisia yksikään (jääköön pohtimatta, mistä tämä johtuu; ainakaan ei siitä voi syyttää ihmisen luontoa, jos kerran ihminen on vapaa olento). Mutta kun kumminkin jo ihmisen oikeuden aatetta kohtaan tuntema kunnioituskin, josta hän ei millään muotoa voi riistäytyä irti, on mitä juhlallisimpana vahvistuksena sille teorialle, jonka mukaan meillä on kyky sopeutua siihen, niin huomaa jokainen, että hänen omasta puolestaan pitäisi toimia sen mukaisesti, tehköötpä toiset siinä suhteessa miten hyvänsä. (Tekijän huom.)
[20] Kantin mielilauselma, suomeksi: Älä väisty onnettomuutta, vaan astu sitä uskaliaammin sitä vastaan. — Vergilius, Aeneis VI, 95.
[21] Todisteita tuommoisista toiminnanohjeista voi löytää herra hovineuvos Garven tutkielmasta "Moraalin yhteensoveltamisesta politiikan kanssa", 1788. Tämä kunnioitettava oppinut tunnustaa heti alussa, ettei hän voi antaa tuohon kysymykseen tyydyttävää vastausta. Mutta hyväksyä silti selitys, jos kohta myöntämällä, ettei voi täysin kumota sitä vastaan nousevia vastaväitteitä, näyttää kuitenkin niitä kohtaan, jotka ovat hyvin taipuvaisia käyttämään sitä väärin, suuremmalta myötenantamiselta kuin kenties olisi otollista. (Tekijän huom.)
[22] 1700-luvun.
[23] "Liian myöhään viisastuvat frygialaiset." (Vanha sananparsi.)