LIITE.
I.
Ristiriitaisuudesta moraalin ja politiikan välillä ikuisen rauhan näkökannalta
Moraali on jo itsessään käytäntöä objektiivisessa merkityksessä, ehdottomasti käskevien lakien kokoomuksena, sellaisten, joiden mukaan meidän pitää toimia, ja ilmeistä luonnottomuutta on, jos kerran on tunnustanut tämän velvollisuus-käsitteen arvovallan, koettaa vielä selittää, että sitä ei kuitenkaan kykene noudattamaan. Tällöinhän näet tuo käsite häviää itsestään (ultra posse nemo oblliatur). Näin ollen ei politiikka sovellettuna oikeusoppina voi olla ristiriidassa samassa mielessä käsitetyn, mutta tietopuolisen moraalin kanssa (toisin sanoen siinä ei siis ole käytännön ja teorian ristiriitaa); viimeksimainittuhan olisikin noin ajatellen ymmärrettävä jonkunlaiseksi yleiseksi taitavuusopiksi, so. sellaisten toiminnan ohjeiden teoriaksi, joiden mukaan voi valita käyttökelpoisimmat keinot omaa etua tavoitteleviin tarkoituksiin, eli siis kiellettävä, että moraalia ylipäänsä olisi olemassakaan.
Politiikka sanoo: "Olkaa taitavia kuin käärmeet"; moraali lisää siihen rajoittavana ehtona: "ja ilman vilppiä niinkuin kyyhkyset". Jolleivät molemmat mahdu samaan käskyyn, niin on poliitiikan ja moraalin välillä todellakin ristiriitaa; jos taas kumpaisenkin on ehdottomasti kuuluttava yhteen, niin on vastakohtaisuuden käsite tässä järjetön, eikä sitä kysymystä voi lainkaan asettaa edes ratkaistavaksi, kuinka tuo ristiriita olisi sovitettavissa. Vaikka lauselma "Rehellisyys on paras politiikka" sisältääkin teorian, jota vastaan käytäntö sen pahempi sangen usein sotii, niin onpa toinen yhtä teoreettinen lauselma "Rehellisyys on parempi kuin kaikki politiikka" ehdottomasti kaikkien vastaväitteiden yläpuolella, vieläpä politiikan välttämätön ehtokin. Moraalin rajajumala ei väisty Jupiteria (vallan rajajumalaa), sillä viimeksimainittu on vielä kohtalon käsissä, so. järki ei ole kyllin kirkas kyetäkseen luomaan yleiskatsausta niiden edeltämääräävien syiden sarjaan, joista saattaa luonnon mekanismin nojalla varmuudella ennustaa ihmisten tekemisien ja tekemättä jättämisien onnelliset tai huonot seuraukset (vaikkakin ihminen voi odottaa niistä toiveittensa mukaisia). Mutta mitä meidän on tehtävä, pysyäksemme (viisauden sääntöjen mukaan) velvollisuuden polulla, sen asian valaisee meille järki tarpeeksi kirkkaasti, osoittaen samalla tien loppumääränkin.
Mutta nytpä perustaa käytännön ihminen (jolle moraali on pelkkää teoriaa) lohduttoman kielteisen kantansa meidän sävyisiin toivomuksiimme nähden (joka silloinkin, kun on kysymys tunnustetuista: mitä meidän pitää ja mitä me voimme) varsinaisesti tähän seikkaan: hän uskottelee voivansa etukäteen päättää ihmisluonnosta, että ihminen ei koskaan ole tahtova sitä, mitä vaaditaan, jotta saataisiin todeksi tuo ikuiseen rauhaan viittaava ja johtava päämaali. — Itse asiassa ei tähän tarkoitukseen riitäkään kaikkien yksityisten ihmisten tahto elää vapauden periaatteiden mukaisesti laillista järjestysmuotoa noudattaen (kaikkien tahdon erillinen yhtäläisyys), vaan että kaikki yhdessä tahtovat tuota tilaa (yhteisen tahdon joukko-yhtäläisyys); tällaista ratkaisua vaatii vielä tämä vaikea tehtävä, jotta kansalais-yhteiskunnasta syntyisi eheä kokonaisuus. Kun siis kaikkien erikoistahtomisen erilaisuuden yläpuolelle lisäksi vaaditaan vielä joku sitä yhdistävä syy, ei tuota aatetta toimeenpantaessa (käytännössä) oikeudellisen tilan alkamista voi perustaa muuhun kuin valtaan, jonka pakon nojaan julkinen oikeus sittemmin rakennetaan. Tällainen oikeus edellyttää tosin, että todellisessa kokemusmaailmassa on jo etukäteen odotettavissa mainitusta aatteesta (teoriasta) suuria poikkeuksia (koska vielä on huomattava, että tällöin ei juuri käy ottaminen lukuun lainsäätäjän moraalista katsontatapaa, jota seuraten hän, kun sekavan joukkion yhdistyminen kansaksi on tapahtunut, jättäisi täten muodostuneen kansan tehtäväksi oikeudellisen järjestysmuodon luomisen yhteisen tahtonsa nojalla).
Tässä tulee nyt kysymykseen, että se ei annakaan kansan sanella lakeja, jolla kerran on valta käsissään. Valtio, joka kerran on siinä asemassa, ettei se ole minkään ulkonaisten lakien alainen, ei alistu toisten valtioiden tuomarinistuimesta riippuvaiseksi, kun on ratkaistavana, millä tavalla sen on haettava niiltä oikeuttaan; eipä kokonainen maanosakaan, tuntiessaan itsensä ylivoimaiseksi toisen rinnalla, joka ei muutoin ole sen tiellä, jätä käyttämättä tilaisuutta lujittaa valtaansa ryöstämällä tuota toista tai alistamalla sen kerrassaan valtiutensa alle. Täten kutistuvatkin nyt kaikki tietopuoliset valtio-, kansain- ja maailmankansalaisoikeuden suunnitelmat asiallisesti tyhjiksi ihanteiksi, jotka eivät ole toteutettavissa, jotavastoin sellaisen käytännöllisyyden, joka nojautuu ihmisluonnon kokemusperäisiin perusteihin ja joka ei pidä liian halveksittavana ottaa johtoaatteitaan varten opetusta siitä tavasta, miten maailman asiat kulkevat, voisi yksistään toivoa löytävän varman pohjan valtioviisautensa rakennukselle.
Ja niin onkin, että jos ei ole olemassa mitään vapautta ja siihen perustuvaa siveellistä lakia, vaan jos kaikki mitä tapahtuu tai voi tapahtua on pelkkää luonnon koneellisuutta, niin politiikka (taitona käyttää sitä ihmisten hallitsemiseen) sisältää kaiken käytännöllisen viisauden, ja oikeuden käsite on asiallisesti tyhjä ajatus. Jos taas oikeuden käsite huomataan välttämättömän tarpeelliseksi yhdistää politiikkaan, jopa kohottaa valtiotaidon rajoittavaksi ehdoksikin, niin silloin on myönnettävä, että ne ovat yhdistettävissä toisiinsa. Minä voin nyt kyllä vielä ajatella moraalista politikkoa, so. sellaista, joka ottaa valtioviisauperiaatteet siltä kannalta, että ne voivat kestää siinä, missä moraalikin tulee kysymykseen, mutta en poliittista moralistia, joka muovaa moraalinsa sellaiseksi, että valtiomiehen edut näyttävät sen sietävän.
Moraalinen politikko ottaa periaatteekseen tämän: jos valtiojärjestyksessä tai valtioiden suhteissa paljastuu vikoja, joita ei ole voitu estää, niin on — erittäinkin valtionpäämiesten — velvollisuus harkita, miten olot voitaisiin mahdollisimman pian korjata ja saattaa luonnonoikeuden mukaisiksi, sikäli kuin se järjenaatteen muodossa on meille nähtävänä mallina, vaikka tämä kaikki vaatisi uhrauksiakin heidän itsekkyydeltään. Kun nyt valtio- tai maailmankansalais-yhtymää koossapitävän siteen rikkirepiminen, ennenkuin parempi järjestysmuoto vielä on valmiina asetettavaksi sen sijaan, on vastoin kaikkea tässä kohden moraalin kanssa yhtäpitävää valtioviisautta, niin olisi kylläkin järjetöntä vaatia, että kyseessäoleva puute olisi hetimiten ja rajusti korjattava; mutta sen vaatimuksen voi kumminkin asettaa vallanpitäjälle, että hänen on ainakin omistettava sisimmäksi perusohjeekseen tuollaisen muutoksen välttämättömyys ja sen mukaan pyrittävä lakkaamatta lähemmäksi päämäärää (oikeuslakien kannalta parasta valtiojärjestystä). Valtio voi jo silti hallita itseään tasavaltaisesti, vaikka sillä vielä onkin olemassaolevan valtiosäännön mukaan despoottinen hallitsijavalta, kunnes kansa vähitellen tulee kykeneväksi omistamaan vaikutuksia pelkästä lain arvovallan aatteesta (ikäänkuin siinä olisi fyysillinen mahti) ja niinmuodoin kehittyy kelvolliseksi säätämään omat lakinsa (mikä jo alkujaan perustuu oikeuteen). Jos huonon valtiojärjestyksen aiheuttamalla mullistavalla vallankumouksellakin saavutettaisiin — oikeudenvastaisella tavalla — lainmukaisempi järjestys, eipä uudenkaan järjestelmän aikana auttaisi enää pitää luvallisena johdattaa kansaa jälleen vanhaan, vaikkakin vanhan järjestyksen vielä voimassaollessa jokainen, joka tahtoisi väkivalloin tai viekkaudella kajota siihen langetettaisiin kapinoitsijalle kuuluviin rangaistuksiin. Mitä taas tulee valtioiden ulkonaisiin suhteisiin, niin ei yksityiseltä valtiolta voi vaatia, että se luopuisi valtiojärjestyksestään, vaikka tämä olisikin despoottinen (jommoinen onkin muuten vahvempi ulkopuolisia vihollisia vastaan), niin kauan kuin se on vaarassa joutua heti toisten valtioiden pauloihin. Tällaisessa tapauksessa täytyy olla sallittua edes lykätä muutoksen toimeenpano sopivampaan ajankohtaan.[18]
Rikkokootpa siis despotisoivat moralistit (jotka erehtyvät aatteiden soveltamisessa) vaikka monellakin tavalla valtioviisautta vastaan (varomattomasti omaksumillaan tai kiittelemillään menetelmillä), niin täytyy kuitenkin tämän luontoa vastaan tapahtuneen rikkomuksen antaman opetuksen vähitellen johtaa heidät paremmalle tolalle. Moralisoivat politikot sensijaan — mikäli se heistä riippuu — tekevät mahdottomaksi olojen parantamisen ja oikeudenloukkauksen ikuiseksi kaunistelemalla oikeudenvastaisia valtionperiaatteita, uskotellen, että ihmisluonto ei kykene toteuttamaan hyvää järjen osoittaman aatteen mukaisesti.
Käytännön ja kokemuksen asemesta, jolla nämä valtioviisaat miehet kerskuvat, onkin heillä juonet mielessä; heidän aikeensa suuntautuvat vain kansan ja mahdollisuutta myöten koko maailmankin alttiiksipanemiseen puhumalla kulloinkin hallitsevan vallan pussiin (jotteivät vahingoittaisi yksityisetuansa), mikä on todellisten juristien tapaista (ammatti-juristien, ei lainsäätäjäin), milloin nämä ovat päässeet kiipeämään politiikkaan asti. Kun näet heidän tehtävänsä ei ole järkeillä itse lainsäädännöstä, vaan panna toimeen voimassaolevan lain määräyksiä, niin täytyy jokaisen nykyään olemassaolevan lakisäädöksen ja — kun tämä muutetaan korkeimmassa paikassa — sitä seuraavan olla heille aina kaikkein paras, jolloin kaikki sitten onkin asianomaisessa koneellisessa järjestyksessään. Mutta jos tuo taito osata istua joka satulaan saa heissä syntymään senkin harhaluulon, että he muka kykenevät arvostelemaan yleensäkin valtiojärjestyksen periaatteita oikeuskäsitteiden mukaan (siis a priori eikä kokemusperäisesti), jos he suurentelevat tuntevansa ihmisiä (mikä kyllä on luultavaakin, koska he ovat tekemisissä monien kanssa), tuntematta kuitenkaan ihmisiä ja ymmärtämättä mitä hänestä voidaan tehdä (siihen vaaditaan korkeammalle kehittynyttä antropologista vaarinottoa), ja jos he näillä käsityksillä varustettuina käyvät käsiksi järjen ohjesääntöjen mukaiseen valtio- ja kansainoikeuteen, niin he eivät voi suoriutua tästä siirtymisestä muutoin kuin jatkamalla käräjäpukarin hengessä, seuraten totunnaista menettelytapaansa (joka perustuu itsevaltaisesti annettujen pakkolakien mukaiseen koneellisuuteen) siinäkin, missä järjen käsitteiden mukaan tulee kysymykseen vain vapauden periaatteille rakentuva lainalakien pakko, joka vasta tekee pysyvästi oikeuteen nojautuvan valtiojärjestyksen mahdolliseksi; esillä olevan tehtävän luulee oletettu käytännön mies, jättämällä huomiotta mainitun järjenaatteen, voivansa ratkaista empiirisesti, kokemusperäisesti, kuten tähän asti vielä parhaiten säilyneet, mutta enimmäkseen oikeudenvastaiset valtiojärjestykset on rakennettu. Ne perusohjeet, joita hän tällöin käyttää (vaikka hän ei tosin päästäkään niitä kuuluville), käyvät yksiin suunnilleen seuraavien sofististen ohjeiden kanssa:
1. Fac et excusa. Käytä sopivaa tilaisuutta omavaltaiseen anastamiseen (anastus on kohdistuva valtion oikeuteen joko omaan kansaansa tai sitten johonkin toiseen, naapurikansaan nähden). Tapausta käy puolustaminen ja väkivaltaa kaunisteleminen paljon helpommin ja hienommin teon jälkeen (varsinkin ensiksimainitussa tapauksessa, jossa ylemmän vallan olemukseen ilman muuta kuuluu olla samalla lakiasäätävänä esivaltanakin, jota on toteltava sen enempää järkeilemättä) kuin jos edeltäpäin mielisi miettiä vakuuttavia syitä ja ensin vielä odottaa vastasyidenkin esittämistä. Itse tämä uskaliaisuus on jo jonkunlaisena silmänlumeena osoittamassa, että asianomainen muka on sisäisesti vakuuttunut tekonsa oikeudenmukaisuudesta, ja perästäpäin on bonus eventus niminen jumala paras oikeuden edustaja.
2. Si fecisti, nega. Siihen nähden, mitä itse olet rikkonut, saattaaksesi kansasi epätoivoon ja johtaaksesi sen sitä tietä kapinaan, kiellä oma syyllisyytesi; väitä sensijaan, että syynä on ollut alamaisten niskoittelu, tai, jos anastuksesi kohdistuu naapurikansaan, että syy on ihmisluonnossa, koska ihminen, jollei hän ennätä väkivoimalla toisen edelle, saa olla varma siitä, että tuo toinen ennättää hänen edelleen ja saa hänestä voiton.
3. Divide et impera. Tämä merkitsee: jos kansasi keskuudessa on joitakin etuoikeutettuja, jotka ovat valinneet sinut vain ylimmäksi miehekseen (primus inter pares), niin saata heidät eripuraisiksi keskenään ja erimielisiksi kansan kanssa ja asetu sitten kansan puolelle uskotellen antavasi sille enemmän vapautta; kun näin menettelet, niin kaikki tulee riippumaan ehdottomasti sinun tahdostasi. Jos taas on kysymys ulkovalloista, niin on eripuraisuuden virittäminen niiden keskuuteen jokseenkin varma keino saada ne yksi toisensa jälkeen alistetuksi valtasi alle sillä varjolla, että olet auttavinasi kulloinkin heikompaa puolta.
Näillä valtiollisilla perusohjeillahan ei tosin voi ketään pettää, sillä ne ovat kaikki jo yleisesti tunnettuja. Niitä ei ole liioin tarvis hävetä senluontoisina, että vääryys paistaisi niistä liian silminnähtävästi. Suuret vallat eivät nimittäin koskaan häpeä yhteisen kansan arvostelun edessä, vaan ne häpeävät ainoastaan toinen toistaan, ja mitä tulee itse noihin periaatteisiin, niin eivät vallat joudu hämilleen niiden paljastumisesta, vaan ainoastaan epäonnistumisesta (sillä toiminnanohjeittensa siveellisyyden puolesta ne ovat kaikki yksimielisiä); näin ollen jää niille aina vielä jäljelle valtiollinen kunnia, johon ne voivat aina turvautua, nimittäin vallan laajeneminen, olipa se hankittu millä keinoin tahansa.[19]
* * * * *
Mitä tulee rauhantilan luomiseen ihmisten keskuuteen sotaisesta luonnontilasta, käy kaikista näistä epämoraalisen viisausopin käärmeenkäänteistä selville ainakin tämä: että ihmiset yhtä vähän yksityisoloissaan kuin julkisissa suhteissaankaan voivat välttää oikeuskäsitettä ja että he eivät uskalla julkisesti perustaa poliitikkaa yksinomaan taitotemppuihin eivätkä siis sanoutua irti kaikesta kuuliaisuudesta julkisen oikeuden aatteelle (mikä on erityisesti silmäänpistävää kansainoikeuteen nähden), vaan että he osoittavat sille semmoisenaan asiaankuuluvaa kunnioitusta, vaikkapa he koettaisivat miettiä satojakin takaportteja ja peittelykeinoja, karttaaksensa sitä käytännössä ja teetelläksensä ovelalle mielivallalle auktoriteettia esiintyä kaiken oikeuden alkulähteenä ja seuralaisena. — Jotta tämä saivartelu saisi loppunsa (vaikka sen kaunistelemasta vääryydestä ei tulisikaan loppua) ja maan mahtavien vilpilliset edustajat saataisiin tunnustamaan, että he eivät puhukaan oikeuden, vaan mielivallan puolesta, jolta he niinikään — kuin olisi heillä itsellään tässä asiassa jotakin määräämisvaltaa — omaksuvat esiintymistapansa, — jotta näin tapahtuisi, saattaa olla tarpeen paljastaa tuo silmänlume, jolla petetään itseään ja muita, etsiä nähtäville se korkein perusaate, joka on lähtökohtana pyrkimykselle ikuiseen rauhaan, ja osoittaa, että kaikki tuo paha, mikä on sen tiellä, johtuu siitä, että poliittinen moralisti alkaa siitä, mihin moraalinen politikko syystä kyllä lopettaa ja, alistaen siten periaatteet tarkoitusperän palvelukseen (so. valjastaen hevoset vaunujen perään), tekee tyhjäksi oman aikomuksensa saattaa politiikka ja moraali sopusointuun keskenään.
Jotta käytännöllinen filosofia saataisiin sovitetuksi itsensä kanssa, on ennen kaikkea tarpeen ratkaista kysymys: onko käytännöllisen järjen tehtävissä lähdettävä alkuun sen aineellisesta peruslähteestä, tarkoituksesta (ehdonvallan esineenä), vai muodollisesta, so. siitä (ainoastaan ulkonaisesti katsoen vapauteen perustuvasta), jonka mukaan sääntö kuuluu: "toimi niin, että voit tahtoa, että perusohjeestasi tulisi yleinen laki (olipa tarkoitus mikä hyvänsä)?"
Aivan epäilemättä on viimeksimainitulle perusjohteelle annettava etusija; sillä on näet oikeusperiaatteena ehdoton välttämättömyys, kun sensijaan ensinmainittu on pakottava ainoastaan edellyttämällä asetetun päämäärän kokemusperäisiä ehtoja, nimittäin sen toteuttamista, ja vaikka tämä päämäärä (esim. ikuinen rauha) olisi velvollisuuskin, niin täytyisi kuitenkin itse tämän velvollisuudenkin olla johdettu ulkonaisen toiminnan perusohjeiden muodollisesta perusteesta. — Nyt on tuo edellinen prinsiippi, poliittisen moralistin perusjohde (valtio-, kansalais- ja maailmankansalaisoikeuden probleemi), pelkkä taidollinen tehtävä (problema technicum); jälkimmäinen sitävastoin, ollen perusjohteena moraaliselle politikolle, jolle se on siveellinen tehtävä (problema morale), on menettelytavan puolesta kerrassaan ratkaisevasti eroava tuosta toisesta, se kun tähtää ikuiseen rauhaan, jota tällöin ei toivota ainoastaan fyysillisenä hyvyytenä, vaan myös velvollisuuden tunnustamisesta johtuvana tilana.
Edellisen, nimittäin valtiotaidollisen tehtävän ratkaisuun vaaditaan paljon luonnon tuntemusta, jotta se koneisto voitaisiin käyttää ajateltuun tarkoitukseen, ja kuitenkin on kaikki tuo tuntemus tulokseltaan epävarmaa, mitä tulee ikuiseen rauhaan, otettakoonpa sitten kyseeseen mikä tahansa julkisen oikeuden kolmesta haarasta. Käykö kansaa pitäminen sisäisissä asioissa ja vielä pysyväisestikin kuuliaisuudessa ja samalla kukoistuksessa paremmin ankaruudella vaiko turhamaisuuden syöteillä, yhden ainoan henkilön ylivaltiuden avulla vai useampien yhteisellä neuvolla, ehkäpä myös pelkän virka-aatelin avulla tai sitten kansanvallalla, — tämä kaikki on epävarmaa. Historia tarjoaa vastakkaisia esimerkkejä kaikista hallitustavoista (lukuunottamatta ainoaa todella tasavaltaista, joka tosin voi johtuakin vain moraalisen politikon mieleen). — Vielä epävarmempi on ministerisuunnitelmain sääntöjen mukaan järjestetty luuloteltu kansain oikeus, joka itse asiassa on vain sisällyksetön sana ja joka perustuu sopimuksiin, joihin kätkeytyy jo niiden solmiamisen hetkellä samalla salainen aihe niiden rikkomiseen. — toisen, nimittäin valtioviisausprobleemin ratkaisu sitävastoin pakottautuu esille ikäänkuin itsestään, se on jokaiselle ilmeisen selvä ja saattaa kaiken teennäisyyden häpeään, johtaen vielä suoraa tietä päämäärään; kuitenkin on tässäkin muistettava viisauden vaativan, ettei tarkoituksen perille ole pyrittävä liialla kiireellä, vaan koetettava lähestyä sitä lakkaamatta, suotuisain olosuhteiden laadun mukaan.
Tällöin kuuluu sääntö: "Etsikää ensin puhtaan käytännöllisen järjen valtakuntaa ja sen vanhurskautta, niin päämääränne (ikuisen rauhan hyvyys) tulee osaksenne itsestään." Moraaliin kuuluu näet ominaisena piirteenä, nimenomaankin sen julkis-oikeudellisiin perusaatteisiin nähden (siis mitä tulee a priori tunnettavaan politiikkaan), että kuta vähemmän se tekee suhtautumisemme riippuvaksi asetetusta päämäärästä, tarkoitetusta joko sitten fyysillisestä tai siveellisestä edusta, sitä paremmin se kuitenkin on sen kanssa yleensä sopusoinnussa. Tämä johtuu siitä, että juuri a priori olemassaoleva yleinen tahto (kansan yleistahto tai eri kansain keskinäisissä suhteissa ilmenevä) määrääkin yksistään, mikä ihmisten kesken oikein on; ja tuo kaikkien tahdon yhdistelmäkin, kun vain toimeenpanossa menetellään johdonmukaisesti, voi luonnon mekanismin mukaan samalla olla vaikuttavana tekijänä tarkoitetun tuloksen saavuttamiseksi ja oikeuskäsitteen tehostajana. — Niinpä esim. on moraalisen politiikan perusaatteita, että kansan on yhdistyttävä valtioksi vapauden ja tasa-arvoisuuden ainoalaatuisten oikeusaatteiden perusteella; ja tämä periaate ei nojaudu taitoon, vaan velvollisuuteen. Järkeilkööt nyt poliittiset moralistit kuinka paljon tahansa tätä vastaan, väittäkööt, että yhteiskunnaksi liittyvässä ihmisjoukossa vallitsee luonnon koneellisuus, joka tekee nuo perusaatteet voimattomiksi ja niiden tarkoitusperät tyhjiksi, tai koettakoot todistaa vastaväitteitään esimerkeillä huonosti sommitelluista valtiojärjestyksistä vanhempina ja uudempina aikoina (esim. kansanvalloista ilman eduskuntajärjestelmää), niin ei heidän mielipiteitään kannata ottaa lukuun; etupäässä senvuoksi, että tuollainen turmiollinen oppi pikemminkin itse matkaansaattaa samaa pahennusta, jota se väittää ennaltaolevaksi, teoria, jonka mukaan ihminen sullotaan samaan luokkaan muiden elävien koneiden kanssa, jotka eivät enää tarvitsisikaan lisäksi muuta kuin tietoisuuden, että eivät ole vapaita, kuuluaksensa jo omastakin mielestänsä kurjimpiin kaikista maailman olennoista.
Tuo jonkun verran kerskailevalta kajahtava, sananlaskun tapaan käytäntöön tullut, mutta tosi lauselma: Fiat iustitia, pereat mundus, mikä merkitsee: "Oikeus vallitkoon, vaikka kaikki maailman veijarit joutuisivat sen takia perikatoon", sisältää oivallisen oikeusperusteen, joka katkaisee kaikki kavaluuden tai väkivallan viitoittamat kiertotiet. Ohjetta ei ole vain ymmärrettävä väärin, sitä ei ole esim. käsitettävä luvaksi käyttää omaa oikeuttaan kaikkein ankarimmassa muodossa (mikä sotisi siveellistä velvollisuutta vastaan), vaan vallanpitäjäin velvoitukseksi olla kieltämättä keneltäkään hänen oikeuttaan epäsuosiosta tai säälistä toisia kohtaan taikka rajoittamatta sitä; tähän taas vaaditaan etukädessä puhtaiden oikeusperiaatteiden mukaan rakennettua valtion sisäistä järjestysmuotoa, mutta toisessa sijassa myös järjestelmää, joka yhdistää valtion toisten lähellä olevien ja etäisempienkin valtioiden kanssa keskinäisiä riitaisuuksia laillisella tavalla sovittavaksi (yleisvaltion käsitettä vastaavaksi) yhtymäksi. — Kyseessäoleva lauselma ei sisällä mitään muuta kuin että valtiollisten perusohjeiden lähtökohtana ei ole oleva niiden seuraamisesta odotettava yksityisen valtion menestys ja onni, ei siis se tarkoitusperä, jonka itsekukin valtio tekee huomionsa (tahtonsa) esineeksi valtioviisauden korkeimpana (mutta kokemusperäisenä) johtoaatteena, vaan oikeusvelvollisuuden puhdas käsite (velvoituksen, joka perustuu jo a priori puhtaan järjen asettamaan ennakkosääntöön), olivatpa sen fyysilliset seuraukset mitkä tahansa. Maailma ei suinkaan joudu perikatoon siitä, että pahat ihmiset vähenevät. Siveellisellä pahalla on se sen luonnosta erottamaton ominaisuus, että se on tarkoitusperissään (erittäinkin suhteissa toisiin samanmielisiin) itselleen vastakkainen ja tuhoava ja valmistaa siten tilaa (siveelliselle) hyvyyden periaatteelle, vaikkakin tämä kehityskulku on hidasta.
* * * * *
Objektiivisesti (mitä tulee teoriaan) ei siis moraalin ja politiikan välillä ole ensinkään ristiriitaa. Subjektiivisesti katsoen sitävastoin (ihmisen itsekkäässä viettymyksessä, jota ei kuitenkaan, järjen johtoaatteisiin perustumattomana, voi vielä nimittää käytännöksi) tulee ristiriitaa aina olemaan ja saa ollakin, se kun käy hyveen koetuskivestä, jonka todellinen uljuus (noudattava periaatetta: tu ne cede malis, sed contra audentior ito)[20] ei tässä tapauksessa ole niinkään siinä, että ihminen asettuu voimakkaan päättäväisesti kärsimyksiä ja uhrauksia vastaan, jotka tällöin täytyy lujuudella voittaa, vaan että hän rohkenee katsoa silmiin omassa itsessään asuvaa, paljon vaarallisempaa pahan alkujuurta — joka on paljon valheellisempi ja petollisempi, mutta myös järkeilevämpi, koettaen uskotella ihmisluonnon heikkouden kelpaavan kaikkien rikkomusten puolustukseksi — ja kykenee voittamaan sen juonet.
Itse asiassa saattaa poliittinen moralisti sanoa: hallitsija ja kansa, tai kansa ja kansa, eivät tee toisilleen vääryyttä, sotiessansa keskenään väkivaltaisesti tai viekkaudella, vaikka ne ylipäänsä tekevätkin väärin siinä, että kieltävät kaiken kunnioituksensa oikeuden aatteelta, jolle yksin voitaisiin rakentaa ikiaikainen rauha. Kun nimittäin toinen rikkoo velvollisuutensa toista kohtaan, joka taas on aivoituksissaan juuri yhtä oikeudenvastainen ensinmainittua kohtaan, niin heille tapahtuu molemmin puolin aivan oikein, kun he rakastavat toisiansa, kuitenkin niin, että tuosta metakasta jää aina sentään sen verran jäljelle, että sama leikki pääsee jatkumaan kaukaisimpiin aikoihin asti, kunnes jonkun myöhän ajan ihmispolvi ehkä ottaa sen varoittavaksi esimerkiksi ja opiksi. Täten tulee kaitselmus vapautuneeksi syyllisyydestä maailman kulkuun nähden; sillä ihmisessä oleva siveellinen perusaate ei sammu koskaan, ja lisäksi tulee järki yhä edistyvän kulttuurin mukana aina vain kelvollisemmaksi syyjohteisesti toteuttamaan tuon perikuvan mukaisia oikeudellisia aatteita, mutta samalla kasvaa myös syyllisyys rikkomuksiin. Luomista vain — nimittäin sitä, että tuollaisen lajin turmeltuneita olentoja ylipäänsä on pitänyt joutua maan päälle — ei näytä voitavan puolustaa millään teodikealla (jos otaksumme, että ihmissuvun laita ei tule eikä voi tulla koskaan paremmaksi); mutta tämä näkökanta on aivan liian korkea arvostelumme perusteeksi, voidaksemme ajatella käsityksiämme (viisaudesta) tietopuolisessa tarkoituksessa ylimmän, meille tutkimattoman mahdin omiksi. — Tuommoisiin epätoivoisiin johtopäätöksiin joudumme ehdottomasti, jollemme oleta, että puhtailla oikeusperiaatteilla on objektiivinen realiteetti, so. että ne ovat toteutettavissa; ja tämän mukaisesti täytyisi myöskin menetellä valtion piirissä elävän kansan, samaten kuin valtioidenkin toisiansa kohtaan, sanokoonpa kokeellinen politiikka tätä vastaan mitä hyvänsä. Todellinen politiikka ei siis voi astua askeltakaan antamatta ensin hyväksymystään moraalille, ja vaikka politiikka onkin semmoisenaan vaikea taito, niin ei kuitenkaan sen yhdistäminen moraalin kanssa ole taito eikä mikään, sillä moraali lyö sen solmun poikki, jota politiikka ei kyennyt aukaisemaan, niin pian kuin molemmat joutuvat keskenään ristiriitaan, — ihmisen oikeus täytyy pitää pyhänä, kysyköönpä se hallitsevalta vallalta kuinka suuria uhrauksia tahansa. Tässä ei voi puolitella ja miettiä syyjohteisesti määrätyn oikeuden keskiväliä (oikeuden ja hyödyn välillä), vaan kaiken politiikan on notkistettava polvensa ensinmainitun edessä, mutta se voi sensijaan toivoa — vaikkakin hitaasti — pääsevänsä sille asteelle, jolloin se tulee pysyväisesti loistamaan.
II.
Politiikan ja moraalin yhteensopeutuvaisuudesta julkisen oikeuden transcendentaalisen käsitteen mukaan.
Kun jätän kaiken julkisen oikeuden aineellisen sisällyksen (erilaisia valtioon kuuluvien ihmisten tai myös valtioiden keskinäisiä kokemusperäisesti olemassaolevia suhteita koskeva), semmoisena kuin oikeusoppineet sen tavallisesti ajattelevat, lukuunottamatta, niin jää minulle vielä jäljelle se julkisuuden muoto, jonka mahdollisuus sisältyy jokaiseen oikeusvaatimukseen, koska sitä ilman ei voisi olla olemassa mitään oikeudenmukaisuutta (jota voi ajatella ainoastaan yleisesti tunnettuna) eikä siis mitään oikeuttakaan, jota vain se voi jakaa.
Tuo julkisuuskykyisyys pitää olla jokaisella oikeusvaatimuksella, ja kun on varsin helposti arvosteltavissa, onko sitä olemassa kulloinkin esiintulevassa tapauksessa, so. käykö sitä yhdistäminen toimivan olennon periaatteisiin vai ei, niin siitä voi saada helposti käytettävän, järjestä a priori löytyvän arvosteluperusteen, jona jälkimmäisessä tapauksessa on ajatellun vaatimuksen (praetensio iuris) vääryys (oikeudenvastaisuus), ikäänkuin puhtaan järjen kokeella heti havaittavana.
Erotettuamme pois kaiken kokemusperäisen, mitä valtio- ja kansainoikeuden käsite sisältää (jommoiseen kuuluu ihmisluonnon häijyys, joka tekee pakon välttämättömäksi), voimme nimittää seuraavaa lauselmaa julkisen oikeuden transcendentaaliseksi yleiskaavaksi:
"Kaikki toisten ihmisten oikeuteen kohdistuvat toimet, joiden perusohje ei siedä julkisuutta, ovat vääriä."
Tätä periaatetta ei ole katsottava ainoastaan eetilliseksi (siveysoppiin kuuluvaksi), vaan sitä on pidettävä myös juridisena (ihmisten oikeutta koskevana). Sillä sellainen toiminnanohje, jota minä en voi saattaa tunnetuksi, tekemättä samalla tyhjäksi omaa tarkoitustani, vaan joka pitää kaikin mokomin salata, jos sen mieli onnistua, ja jota minä en voi julkisesti tunnustaa, ärsyttämättä tällä teolla kaikkia muita auttamattomasti aikeitani vastustamaan, — se ei voi nostattaa tuota välttämätöntä ja yleistä, siis a priori havaittavaa kaikkien vastatoimintaa minua vastaan mistään muusta syystä kuin siitä, että se uhkaa jokaista vääryydellä. — Tuo periaate on edelleen yksinomaan kielteinen, toisin sanoen se ilmaisee asian vain negatiivisen huomion välityksellä: mikä ei ole oikein toisia kohtaan. — Se on selviön tavoin todistamatta varma ja sitäpaitsi helppo käyttää, niinkuin selviää seuraavista julkisen oikeuden esimerkeistä.
1. Mitä tulee valtio-oikeuteen (ius civitatis), sisäiseen nimittäin, niin siinä esiintyy kysymys, jota monet pitävät vaikeana ratkaista, vaan jonka transcendentaalinen julkisuuden perusaate ratkaisee varsin helposti: "Onko kapina oikeudenmukainen keino kansan käytettäväksi niinsanotun tyrannin (non titulo, sed exercitio talis) kukistamiseen?" Kansan oikeuksia on loukattu, ja hän (tyranni) ei kärsi mitään vääryyttä siinä, että hän menettää kruununsa; tämä on epäilemätöntä. Mutta tästä huolimatta on mitä suurimmassa määrässä väärin alamaisten puolelta hakea oikeuttaan tällä tavalla, ja yhtä vähän he voivat valittaa vääryyttä, jos he joutuisivat tuossa taistelussa häviölle ja perästäpäin saisivat kärsiä siitä kovimman rangaistuksen.
Tästä voi nyt järkeillä moninkin tavoin puolesta ja vastaan, jos tahtoo ratkaista asian oikeusperusteiden dogmaattisella johtelulla; mutta julkisen oikeuden transcendentaalinen julkisuuden perusaate suoriutuu ilman tätä laajaperäisyyttä. Sen mukaan kysyy kansa itseltään ennen yhteiskuntasopimuksen tekoa, tokko se uskaltaisi saattaa yleisesti tiedoksi mahdollisen kapina-aikeen perusohjetta. On helppo huomata, että jos valtiojärjestystä luotaessa tahdottaisiin varata tilaisuus harjoittaa joissakin esiintulevissa tapauksissa väkivaltaa päämiestä kohtaan, niin täytyisi kansan vaatia itselleen oikeudellista valtaa päämieheen nähden. Mutta silloin tämä ei olisikaan päämies tai, jos kumpainenkin seikka pantaisiin valtiojärjestyksen edellytykseksi, ei sen aikaansaaminen olisi mahdollistakaan, mikä kuitenkin oli kansan tarkoituksena. Kapinan epäoikeudellisuus käy siis selville siitä, että sen perusohje, jos se julkisesti tunnustettaisiin, tekisi mahdottomaksi oman tarkoituksensa. Se olisi siis välttämättä pidettävä salassa. — Mutta juuri tämä salaaminen ei olisikaan välttämätöntä valtionpäämiehen puolelta. Hän voi vapaasti ilmoittaa, että hän tulee rankaisemaan jokaisen kapinan johtajat kuolemalla, uskokootpa nämä vaikka kuinka, että hän puolestaan on ensiksi rikkonut perustuslakia. Kun hän nimittäin on tietoinen siitä, että hänellä on vastustamaton ylivalta (mikä on semmoisena hyväksyttäväkin jokaiseen valtio- ja yhteiskuntajärjestykseen, koska se, jolla ei ole kylliksi valtaa suojella jokaista kansan jäsentä toisia vastaan, ei ole myöskään oikeutettu heitä käskemään), niin ei hänen tarvitse pelätä, että hän saattamalla perusohjeensa tunnetuksi tekisi tyhjäksi oman tarkoituksensa; tämän kanssa sopii varsin hyvin yhteen sekin, että jos kapina onnistuisi kansalle, tuon päämiehen täytyisi palata jälleen alamaisen asemaan, hänen ei sopisi liioin aloittaa takaisinvaltauskapinaa eikä hänen toiselta puolen myöskään tarvitsisi pelätä edesvastuuseen joutumista entisestä valtionhoidostaan.
2. Kansainoikeutta koskevaa. — Ainoastaan edellyttämällä jonkunlaista oikeudellista tilaa (so. sellaisia ulkonaisia ehtoja, joilla oikeus todella voi tulla ihmisen osaksi) voi olla puhetta kansainoikeudesta; sillä julkisena oikeutena sisältyy jo sen käsitteeseen sellaisen yleisen tahdon ilmeneminen, joka määrää itsekullekin hänen omansa, ja tämä status iuridicus on saatava ilmi jostakin sopimuksesta, joka ei sentään saa (kuten se, josta valtio syntyy) perustua pakkolakeihin, mutta voi kumminkin olla myös sopimus jatkuvasti vapaasta yhteenliittymisestä, kuten yllämainittu eri valtioiden valtioliittoa koskeva. Sillä ilman minkäänlaista oikeudellista tilaa, joka yhdistää tehoisasti eri henkilöt (fyysilliset tai moraaliset), toisin sanoen luonnontilassa, ei voi olla muuta kuin ainoastaan yksityisoikeus. — Tässäkin tulee nyt esille politiikan ja moraalin ristiriita (viimeksimainittu katsottuna oikeusopiksi), jossa jälleen tuo perusohjeiden julkisuuden arvosteluperuste samalla tapaa tai joutuu helposti käytettäväksi, mutta ainoastaan siten, että sopimus yhdistää valtiot vain sitä varten, jotta ne keskenään ja yhdessä pitäisivät yllä rauhaansa toisia valtioita vastaan, mutta ei suinkaan tehdäksensä valloituksia. — Tällöin tulevat kysymykseen seuraavat politiikan ja moraalin vastakkaisuutta koskevat tapaukset, joihin samalla yhtyy niiden ratkaisukin.
a) "Jos joku noista valtioista on luvannut toiselle jotakin, koskipa lupaus sitten aseellista avunantoa, maa-alueellisia luovutuksia, apuvaroja tms., niin kysytään, voiko se sellaisessa tapauksessa, josta riippuu valtion menestys, vapautua sanansa pitämisestä siten, että valtion päämies tahtoo käydä kaksoishenkilöstä, ensiksikin hallitsijasta, koska hän ei ole vastuussa kenellekään valtiossaan, ja toisaalta taas ylimmästä valtionviranomaisesta, joka on vastuuvelvollinen valtiolle; mikä kaksijakoisuus johtaa siihen tulokseen, että mihin hän on ensinmainittuna sitoutunut, siitä hän pääsisi jälkimmäisessä ominaisuudessa vapaaksi." — Mutta jos nyt joku valtio (tai sen päämies) antaisi tämän perusohjeensa tulla julki, niin luonnollisestikin kaikki toiset joko karttaisivat sitä tai sitten liittoutuisivat muiden kanssa vastustaaksensa tuon yhden vaatimuksia, mikä osoittaa, että politiikan täytyy kaikessa oveluudessaankin tässä kohden (julkisuuden tullen) ajaa karille omat tarkoitusperänsä, ja että siis mainitun perusohjeen täytyy olla väärä.
b) "Kun joku pelottavan suureksi kasvanut (potentia tremenda) naapurivalta herättää huolestumista, niin käykö olettaminen, että se, koska se voi sortaa, myöskin on tahtova sitä tehdä, ja antaako tämä vähempivoimaisille oikeutta (yhteiseen) hyökkäykseen sitä vastaan, ilman edelläkäynyttä loukkaustakin?" — Valtio, joka tahtoisi saattaa tunnetuksi tässä kohden myönteisen perusohjeensa, tekisi onnettomuuden tulon vain yhä varmemmaksi ja nopeammaksi. Suurempi valta ehättäisi näet pienempäin edelle, ja mitä tulee viimeksimainittujen yhtymiseen, on se vain heikko ruokosauva sitä vastaan, joka osaa käyttää menettelyä divide et impera. — Puheenaoleva valtioviisauden perusohje, jos se selitetään julkisesti, tuhoaa näin ollen välttämättömästi oman tarkoituksensa ja on siis väärä.
c) "Kun pienemmällä valtiolla on sellainen asema, että se katkaisee suuremman valtion yhtenäisyyden, joka on kuitenkin tarpeellinen tuon suuremman säilymiselle, niin eikö tämä ole oikeutettu kukistamaan ensinmainitun ja yhdistämään sen itseensä?" — On helppo huomata, että suuremman valtion ei tietenkään kävisi ennakolta ilmaiseminen tuollaista perustelua; muutoinhan näet joko pienemmät valtiot yhtyisivät ajoissa tai sitten toiset mahtavat alkaisivat riidellä saaliista. Täten tekee tuo perusohje julkiseksi tulemalla itsensä kelvottomaksi, mikä on merkki siitä, että se on väärä ja voi olla sitä varsin suuressa määrin, sillä jos vääryydellä onkin pieni kohde, niin se ei estä tehtävää vääryyttä tulemasta hyvinkin suureksi.
3. Mitä maailmankansalaisoikeuteen tulee, niin sivuutan sen tässä kajoamatta, sillä sen perusohjeet ovat helposti esitettävissä ja arvosteltavissa, se kun on yhdenmukainen kansainoikeuden kanssa.
* * * * *
Se peruskäsitys, että kansainoikeuden toimintaohjeet eivät siedä julkisuutta, on nyt tosin hyvänä todisteena siitä, että politiikka ja moraali (oikeusoppina) eivät pidä yhtä. Mutta nyt on meidän myöskin päästävä tietämään, millä ehdolla sitten niiden perusohjeet pitävät yhtä kansojen oikeuden kanssa. Sillä toisinpäin ei käy päättäminen, että kaikki ne perusohjeet, jotka sietävät julkitulemisen, ovat sentähden oikeitakin, koskapa ehdottoman ylivallan omistajan ei tarvitse pitääkään toiminnanohjeitaan salassa. — Kansainoikeuden mahdollisuuden ehto on: että ennen kaikkea on olemassa oikeudellinen tila. Sillä ilman sitä ei ole olemassa julkista oikeutta, vaan on kaikki oikeus, mitä tuon tilan ulkopuolella on ajateltavissa (luonnontilassa), pelkkää yksityisoikeutta. Nyt olemme edellä nähneet, että sellainen valtioiden välinen liittotila, jolla on yksinomaisena tarkoituksena sodan poistaminen, on ainoa oikeudellinen tila, joka on yhdistettävissä niiden vapauteen. Siis on politiikan ja moraalin yhteensopivaisuus mahdollinen ainoastaan valtioliittoyhtymässä (joka on siis oikeusperiaatteiden mukaan a. priori olevainen ja välttämätön), ja kaikella valtioviisaudella on oikeudellisena lähtökohtanaan tuollaisen yhtymän rakentaminen mahdollisimman laajassa mitassa, ollen kaikki sen rikkiviisaus ilman tätä tarkoitusperää vain typeryyttä ja peiteltyä vääryyttä. — Tällä tusinapolitiikalla on silläkin kasuistiikkansa, huolimatta mitä parhaasta jesuiittakoulusta, — reservatio mentalis: kun laaditaan julkisia sopimuksia sovittamalla niihin sanontatapoja, joita tilaisuuden tullen voi tulkita omaksi edukseen mielensä mukaan (jommoinen on esim. status quo de fait'n ja de droit'n erotus); — probabilismi: kun saivarrellen uskotellaan toisilla olevan pahoja aikeita tai sitten tehdään oikeusperusteeksi pohjan kaivamiselle toisten, rauhallisten valtioiden alta pelkkä todennäköisyys, että ne mahdollisesti tulevat ylivoimaisiksi; — vihdoin peccatum philosophicum (peciatillum, baggatelle): kun pidetään helposti anteeksiannettavana vähäpätöisyytenä pienen valtion sulattamista, jos joku paljon suurempi siitä voittaa, minkä luulotellaan edistävän maailman yhteistä parasta.[21]
Tässä on avuksi tuo politiikan kaksinaisuus, jolla se käyttää tarkoituksensa palvelukseen milloin mitäkin moraalin haaraa. — Niinhyvin ihmisrakkaus kuin kunnioitus ihmisen oikeutta kohtaan on velvollisuus, mutta edellinen on vain ehdollinen, jälkimmäinen sitävastoin ehdoton, ilman muuta käskevä velvollisuus, joten sen, joka tahtoo antautua hyvänteon suloisen tunteen valtaan, on usein saatava täysi varmuus siitä, ettei hän ole rikkonut tätä jälkimmäistä velvollisuutta. Moraaliin edellisessä merkityksessä (siveysoppina) soveltautuu politiikka helposti, jättääkseen ihmisten oikeuden ylempien vallanpitäjien käsiin. Mitä taas tulee moraaliin tuossa toisessa merkityksessä (oikeusoppina), siihen, jonka edessä sen pitäisi notkistaa polvensa, niin se ei pidä otollisena lainkaan antautua välipuheisiin sen kanssa, vaan koettaa mieluummin kiistää siltä kaiken tosiperäisyyden ja selittää kaikki velvollisuudet pelkäksi hyvänsuopeudeksi; nämä valonaran politiikan juonet tekisi kyllä filosofia helposti tyhjiksi saattamalla tiedoksi sen perusohjeet, jos se vain uskaltaisi sallia filosofin julkaista omiansakaan.
Tässä tarkoituksessa ehdotan toista transcendentaalista ja myönteistä julkisen oikeuden periaatetta, jonka yleiskaava olisi tämä:
"Kaikki perusohjeet, jotka tarvitsevat julkisuutta (jottei niiden tarkoitus menisi tyhjiin), ovat sopusoinnussa samalla sekä oikeuden että politiikan kanssa."
Jos ne nimittäin voivat saavuttaa tarkoituksensa ainoastaan pääsemällä julkisuuteen, täytyy niiden vastata yleisön yhteistä tarkoitusperää (onnellisuutta), jonka (yleisön) kanssa sopusointuun pääseminen (tekemällä se tyytyväiseksi tilaansa) on politiikan varsinainen tehtävä. Mutta jos tämän tarkoitusperän kerran pitää olla saavutettavissa ainoastaan julkisuudella, so. poistamalla kaikki epäluulot politiikan perusohjeita kohtaan, niin täytyy näiden myös sopeutua yleisön oikeuteen, sillä tässä yksistään on jokaisen tarkoitusperien yhtyminen mahdollinen. — Tämän periaatteen enempi pohtiminen ja pitemmälle kehittämien on minun jätettävä toiseen tilaisuuteen. Mutta että se on puettava transcendentaaliseen yleiskaavaan, näkyy siitä, että kaikki kokemusperäiset ehdot (onnellisuusoppi) on erotettava siitä pois lain ainesisällyksenä ja huomio kohdistettava yksistään yleisen lainmukaisuuden muotoon.
* * * * *
Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu toivo toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä lähenemällä sitä rajattomiin asti, niin ei ikuinen rauha, joka on seuraava tähänastisten väärää nimeä kantavien, niinsanottujen rauhantekojen (oikeastaan aselepojen) jälkeen, ole mikään tyhjä aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna tulee yhä vain likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä lyhyemmiksi).