TOINEN OSA.
SISÄLTÄVÄ LOPULLISET MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ IKUISTA RAUHAA VARTEN
Rauhan tila toistensa rinnalla elävien ihmisten kesken ei ole luonnontila (status naturalis), joka päinvastoin on sodan tila, so. vaikka ei alinomaa puhkeakaan vihollisuuksia, niin ne ovat kuitenkin aina uhkaamassa. Rauhan tila on siis luotava; sillä vihollisuuksitta oleminen ei vielä ole takeena siitä, ja jollei turvallisuutta takaa toinen naapuri toiselleen (mikä taas voi tapahtua ainoastaan lainalaisessa tilassa), voi jompikumpi heistä kohdella toista vihollisena, haastettuaan hänet vihollisuuksiin.[5]
Ensimmäinen lopullinen määritys ikuista rauhaa varten
Valtiojärjestys olkoon jokaisessa valtiossa tasavaltainen.
Valtiojärjestys, joka ensiksikin on rakennettu ihmisten ihmisinä muodostaman yhteisön jäsenten vapauden periaatteille, toiseksi perusteille, jotka edellyttävät kaikkien riippuvaisuutta yhdestä ainoasta yhteisestä lainsäädännöstä (alamaisina), ja joka kolmanneksi nojautuu heidän tasa-arvoisuuteensa (kansalaisina), — ainoa siitä alkuperäisen sopimuksen aatteesta juontuva valtiojärjestys, johon jokaisen kansan oikeudenmukaisen lainsäädännön pitää perustua, on tasavaltainen valtiojärjestys.[6] Tämä on siis, mitä oikeudellisuuteen tulee, itsessään se järjestysmuoto, joka on kaikkien erilaisten valtiomuotojen alkuperäisenä perustuksena. Nyt kysytään vain: onko se myöskin ainoa, joka voi johtaa ikuiseen rauhaan?
Tasavaltaisella valtiojärjestyksellä on tosiaankin sen lisäksi, että se on väärentämätöntä alkujuurta, ollen peräisin oikeuskäsitteen puhtaasta lähteestä, vielä mahdollisuudet toivottuun suuntaan, nimittäin ikuiseen rauhaan. Tämä selviää seuraavasta. — Kun kansalaisten suostumusta vaaditaan (ja toisin ei voi menetelläkään tämän valtiojärjestyksen vallitessa), milloin on ratkaistava, onko ryhdyttävä sotaan vai ei, niin ei mikään ole luonnollisempaa kuin että kansalaiset, heidän kun olisi päätettävä ottaa itse kantaaksensa kaikki sodan ahdingot (jommoisia ovat: ottaa itse osaa taisteluun; suorittaa sotakulungit omasta omaisuudestaan; ottaa murheellinen tehtävä korjata sodan jättämän hävityksen jälkiä; ottaa vihdoin kaiken pahan kukkuraksi vielä vastatakseen itse rauhaakin katkeroittava velkataakka, jota ei — lähestyvien, yhä uusien sotien takia — saa koskaan kuoletetuksi), — että he ajattelevat päänsä ympäri, ennenkuin aloittavat noin vakavan leikin. Sellaisen valtiojärjestyksen vallitessa taas, jonka mukaan alamainen ei ole kansalainen ja joka siis ei ole tasavaltainen, on sodan aloittaminen vaarattominta maailmassa, koska valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen, metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä syistä päättää sen aloittamisen niinkuin jonkin huviretken ja jättää säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.
* * * * *
Jottei tasavaltaista valtiojärjestystä sekoitettaisi (kuten tavallisesti tehdään) kansanvaltaiseen, on huomautettava seuraavaa. Valtion (civitas) muodot voidaan luokitella joko niiden henkilöiden erotuksen mukaan, joiden huostassa on ylin valtiovalta, tai sen mukaan, mitä hallitustapaa valtionpäämies kansaan nähden käyttää, olipa hän mikä hyvänsä miehiään. Edellisessä katsannossa on oikeastaan kysymys valtiuden muodosta (forma imperii), jommoisia on vain kolme mahdollista: joko on hallitsijavallan käyttö yhdellä henkilöllä tai muutamilla keskenään tai sitten yhteisesti kaikilla, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan (autokratia, aristokratia ja demokratia eli ruhtinasvalta, aatelisvalta ja kansanvalta). Jälkimmäinen on hallinnon muoto (forma regiminis) ja koskee sitä konstitutioon (yleisen tahdon toimitukseen, jolla ihmisjoukosta tulee kansa) perustuvaa tapaa, millä valtio käyttää täysivaltaisuuttaan, ja se on tässä katsannossa joko tasavaltainen tai itsevaltainen (despoottinen). Tasavaltaisen valtiojärjestyksen perusaatteena on toimeenpanevan vallan (hallituksen) erottaminen lakisäätävästä. Despotismi perustuu siihen, että hallitsija panee valtiossa toimeen itse antamansa lait; se on siis julkinen tahto siinä muodossa, että hallitsija käyttää sitä yksityistahtonaan. — Kolmesta mainitusta valtiomuodosta on demokraattinen sanan varsinaisessa merkityksessä välttämättä despotismia, koska se perustaa toimeenpanovallan, jossa kaikki päättävät yhdestä ja tarvittaessa myöskin yhtä vastaan (joka siis ei yhdy päätökseen), ts. jossa päättävät kaikki, jotka eivät kuitenkaan ole kaikki, mikä merkitsee yleisen tahdon ristiriitaa itsensä kanssa ja vapauden kanssa.
Jokainen hallitusmuoto nimittäin, joka ei ole eduskuntainen, on oikeastaan epämuodostuma, koska lainsäätäjä samassa henkilössä ei voi olla samalla tahtonsa toimeenpanija (yhtä vähän kuin päälauseeseen sisältyvä yleinen voi loogillisessa päätelmässä olla erityisen alistuksena sen alaiseksi sivulauseessa). Ja jos kohta nuo toisetkin kaksi valtiojärjestystä ovat aina sikäli virheellisiä, että niissä jää mahdollisuutta tuollaiselle hallitustavalle, niin on niiden vallitessa sentään ainakin mahdollista, että omaksutaan eduskuntaisen järjestelmän henkeä vastaava hallitustapa — tämän valaisemiseksi voi mainita, että esim. Fredrik II ainakin sanoi olevansa vain valtion korkein palvelija[7] —, jotavastoin demokraattinen valtiojärjestys tekee sen mahdottomaksi, kun kaikki tahtovat olla herrana, — Voimme siis sanoa: kuta pienempi on valtiovallan henkilökunta (hallitsevien luku), kuta suurempi toisaalta sen edustuslaitos, sitä enemmän on valtiojärjestyksellä mahdollisuuksia tasavaltaisuuteen, ja saattaa toivoa, että se vähittäisillä uudistuksilla voi viimein siihen kohota. Tästä syystä on aristokratiassa jo vaikeampaa kuin monarkiassa, demokratiassa taas aivan mahdotonta muutoin kuin väkivaltaisella vallankumouksella päästä tuohon ainoaan täysin oikeudelliseen valtiojärjestykseen. Mutta kansalle merkitsee verrattomasti paljon enemmän hallitustapa[8] kuin valtiomuoto (vaikka kyllä tästäkin suuressa määrin riippuu sen parempi tai vähempi sopivaisuus edellämainittuun tarkoitukseen). Hallitustapaan taas kuuluu, jos sen mieli olla oikeusaatteen mukainen, eduskuntainen järjestelmä, jota noudattaen tasavaltainen hallitustapa yksistään on mahdollinen, vaan jota ilman (olipa valtiojärjestys mikä hyvänsä) hallitustapa on itsevaltainen ja mielivaltainen. — Mikään vanhoista niinsanotuista tasavalloista ei ole tiennyt mitään tästä seikasta, ja sentähden niiden täytyikin päätyä kerrassaan despotismiin, joka, milloin yksi ainoa käyttää ylivaltaa, onkin vielä lajiaan siedettävin.
Toinen lopullinen määritys ikuista rauhaa varten
Kansainoikeus perustukoon vapaiden valtioiden valtioliittojärjestelmään.
Kansoja kuten valtioitakin voidaan katsoa samalta kannalta kuin yksityisiä ihmisiä, jotka luonnontilassaan (so. ulkonaisista laeista riippumattomina) loukkaavat toisiaan jo rinnakkain-olollaan ja joista itsekukin turvallisuutensa tähden voi vaatia toiselta — ja hänen pitääkin vaatia — pääsyä hänen kanssaan kansalais-yhteiskunnan muotoja vastaaviin järjestettyihin oloihin, joissa jokaiselle voidaan turvata oikeutensa. Tämä olisi kansainliitto, jonka ei silti kuitenkaan tarvitsisi olla mikään kansainvaltio. Siinä olisi nimittäin ristiriita, koska jokaiseen valtioon sisältyy ylemmän (lainsäätäjän) suhde alempaan (tottelevaan, nimittäin kansaan), mutta useammat kansat muodostaisivat samassa valtiossa vain yhden kansan, mikä taas (meillä kun on tässä pohdittavana kansojen oikeus toisiinsa nähden, sikäli kuin niiden on muodostettava yhtä monta eri valtiota eikä sulauduttava yhdeksi valtioksi) sotii edellytyksiämme vastaan.
Koska me nyt pidämme syvästi halveksittavana villien kiintymystä laittomaan vapauteensa tapella mieluummin lakkaamatta kuin alistua laillisen, oman säätämänsä pakon alaisiksi, toisin sanoen pitää hullua vapautta parempana kuin järkevää, ja arvostelemme kaiken tuon raakuudeksi, säädyttömyydeksi ja eläimelliseksi ihmisyyden halventamiseksi, niin luulisi, että valistuneiden kansain (joista jokainen kohdastaan on liittynyt valtioksi) pitäisi yhtä hyvällä syyllä kiiruhtaa, sitä parempi kuta pikemmin, pyrkimään vapaaksi tuosta niin alhaisesta tilasta. Mutta sensijaan paneekin jokainen valtio päinvastoin liikkeelle kaiken valtamahtinsa (sillä kansanmajesteetti on järjetön sanontatapa) nimenomaan ollakseen vapaa kaikesta ulkonaisesta pakosta, ja valtionpäämiesten suuruus ja loisto on siinä, että heillä, tarvitsematta panna juuri itseään vaaralle alttiiksi, on käytettävinään tuhansittain käskyläisiä, jotka voidaan uhrata sellaisen asian puolesta, joka ei koske heitä ensinkään.[9] Euroopan ja Amerikan villien pääasiallinen erotus onkin siinä, että viimeksimaituista monet heimot ovat joutuneet kokonaisuudessaan vihollistensa ruoaksi, mutta ensinmainitut osaavat käyttää voitettujaan edullisempiin tarkoituksiin kuin syötäväksi ja ovat kyllin ymmärtäväisiä lisätäksensä niillä mieluummin alamaistensa lukua, siis myöskin vielä laajempiin sotiin käytettävien välikappaleiden määrää.
Kun ottaa huomioon ihmisluonnon häijyyden, joka paljastuu alastomana kansojen vapaissa suhteissa (sensijaan että sitä yhteiskunnallis-lainalaisessa tilassa melkoisesti peittää hallituksen pakko), niin onpa todella ihmeteltävää, ettei oikeus-sanaa ole pedanttisena käsitteenä vielä voitu tykkänään karkottaa sotapolitiikan piiristä ja ettei yksikään valtio ole vielä ollut kyllin rohkea julistautuakseen julkisesti tämän mielipiteen kannattajaksi. Yhä vedotaan näet Hugo Grotiukseen, Pufendorfiin, Vatteliin[10] jmm. (kaikki kiusallisia lohduttajia), vaikkei heidän kirjoituksillaan, ne kun ovat filosofisessa tai diplomaattisessa hengessä laadittuja, ole eikä edes voikaan olla vähintäkään lain tehoa (sillä valtiot semmoisinaan eivät ole minkään ulkonaisen pakon alaisia), ja heidät tuodaan aina vain uskollisesti esille sotahyökkäysten puolustamiseksi, vaikka ei ole olemassa yhtään esimerkkiä siitä, että mitään valtiota olisi koskaan saatu noin merkitsevien miesten todisteiden terästämillä perusteilla luopumaan aikeistaan. — Tuo arvonanto, jota jokainen valtio (ainakin sanoissa) osoittaa oikeuskäsitettä kohtaan, on kuitenkin merkkinä siitä, että ihmisessä piilee vielä suurempi, vaikkakin tällä asteella nukuksissa oleva siveellinen taipumus päästä ainakin joskus hänessä asuvan pahan alkujuuren voittajaksi (jonka olemassaoloa hän ei voi kieltää) ja toivoa samaa muistakin. Muutoinhan eivät valtiot, jotka tahtovat sotia toisiaan vastaan, joutuisi koskaan edes mainitsemaankaan sanaa oikeus, paitsi ehkä vain tehdäksensä siitä pilkkaa, kuten tunnettu gallialainen ruhtinas selitti: "Etu, jonka luonto on suonut vahvemmalle heikompaan nähden, on se, että viimeksimainitun on toteltava edellistä."
Sinä keinona, jolla valtiot hakevat oikeuttaan, ei voi koskaan, kuten puolueettomassa tuomioistuimessa, olla oikeudenkäynti, vaan yksistään sota, mutta sodalla ja sen suotuisalla tuloksella, voitolla, ei oikeus tule ratkaistuksi, ja rauhansopimus taas kyllä lopettaa sodan kulloinkin kerrakseen, mutta ei sodan tilaa — mahdollisuutta löytää yhä uusien sotien tekosyitä — (mitä ei juuri voikaan selittää vääräksi, koska tässä tilassa jokainen on tuomari omassa asiassaan). Toisaalta taas ei valtioihin nähden kansainoikeuden mukaan juuri voi pitää paikkaansa määritys, joka on katsottava luonnonoikeuden mukaan päteväksi laittomuuden tilassa eläviin ihmisiin nähden, nimittäin että heidän on täytymys (velvollisuus) luopua tuosta tilasta (koska valtiolla semmoisina on sisällisesti jo oikeudellinen järjestysmuoto ja ne ovat siis vapautuneet toisten pakonalaisuudesta, jonka nojalla nämä omain oikeuskäsitystensä mukaan velvoittaisivat ne noudattamaan laajempaa lainalaista oikeusjärjestystä), vaikkakin järki taas puolestaan ylimmän sivullisen lainsäätäjämahdin majesteetilla kerrassaan tuomitsee sodan käyttämisen oikeudenkäynnin välineenä, tehden sensijaan suoranaiseksi velvollisuudeksi rauhan tilan, jota kuitenkaan ei voi saada perustetuksi eikä turvatuksi ilman kansojen keskinäistä sopimusta. Näin ollen täytyy olla laatuaan erikoinen liitto, jota voimme nimittää rauhanliitoksi (foedus pacificum), joka eroaisi rauhansopimuksesta (pactum pacis) siinä, että kun jälkimmäinen lopettaa vain yhden sodan, se pyrkisi tekemään lopun kaikista sodista ainiaaksi. Tuollainen liitto ei palvele minkäänlaisen vallan hankkimista, vaan se tarkoittaa yksinomaan valtion vapauden säilyttämistä ja turvaamista itselleen ja muillekin liittoutuneille valtioille, näiden tarvitsematta silti (kuten luonnontilassa elävien ihmisten) alistua yleisten lakien ja niistä johtuvan pakon alaisiksi. Missä määrin tällaisen valtioliiton aate, jommoinen tulisi vähitellen käsittämään kaikki valtiot ja siten johtamaan ikuiseen rauhaan, olisi toteutettavissa (ts. onko sillä objektiivista realiteettia), sitä käy mielessään kuvitteleminen. Jos nimittäin käy niin onnellisesti, että joku mahtava ja valistunut kansa voi muodostua tasavallaksi (jonka täytyy olla luontonsa mukaisesti taipuvainen ikuiseen rauhaan), niin tuo tasavalta tulee valtioliittoyhtymän keskipisteeksi toisille valtioille, liittyäksensä niihin ja siten turvatakseen kansainoikeuden aatteen mukaisesti valtioiden vapaustilan ja laajentaakseen sitä yhä edelleen uusilla samanlaisilla liittymillä.
Kun joku kansa sanoo: "Meidän välillämme älköön olko sotaa; sillä me tahdomme muodostautua yhteiseksi valtioksi, so. asettaa itsellemme korkeimman lakiasäätävän, hallitsevan ja tuomitsevan vallan, joka sovittaa riitaisuutemme rauhallisesti", niin se on ymmärrettävää. — Mutta jos joku valtio sanoo: "Minun ja toisten valtioiden välillä älköön olko sotaa, vaikka minä en tunnustakaan mitään korkeinta lakiasäätävää valtaa, joka turvaisi minulle oikeuteni ja jolle minä turvaisin sen oman oikeuden", niin ei ole lainkaan ymmärrettävissä, mihin tämä valtio sitten tahtoisi perustaa luottamuksen omaan oikeuteensa, jollei tuo oikeus perustu tavallisia kansalaisyhteiskunta-muodostumia vastaavaan, laajempaan liittoon, nimittäin vapaaseen valtioliittoutumaan, jommoinen järjen täytyy välttämättä yhdistää kansainoikeuden käsitteeseen, jotta tästä käsitteestä ylipäänsä voisi jäädä ajatukselle jokin kiinnekohta.
Kansainoikeuden käsitteessä, jos sillä ymmärretään sotimisen oikeutta, ei ole oikeastaan ajatukselle minkäänlaista tukea (koska se semmoisena ei ole yleispäteviin ulkopuolisiin, jokaisen yksityisen vapautta rajoittaviin lakeihin perustuva, vaan sallii yksipuolisiin toiminnanohjeisiin nojautuen ja väkivoimalla ratkaistavan, mitä oikeus on). Tuommoisella kansainoikeudella olisi näin ollen ymmärrettävä sitä, että ihmisille, jotka noin ajattelevat, tapahtuu aivan oikein, kun he repivät ja raatelevat toisiansa ja siten tapaavat ikuisen rauhan vasta siinä suuressa haudassa, joka peittää kaikki väkivallantöiden kauheudet samoin kuin niiden alkuunpanijatkin. — Keskinäisissä suhteissa oleville valtioille ei järjen mukaan ajatellen voi olla mitään muuta keinoa päästä siitä laittomuuden tilasta, joka on pelkkää sotaa, kuin että ne, samoin kuin yksityiset ihmisetkin, luopuvat villistä (laittomasta) vapaudesta, mukautuvat yhteisiin pakkolakeihin ja muodostavat siten (jatkuvasti kasvavan) kansainvaltion (civitas gentium), joka lopulta käsittäisi maan kaikki kansat. Mutta koska valtiot, kansainoikeudesta omistamansa käsityksen mukaisesti, eivät tuollaista lainkaan halua, siis hylkäävät in hypothesi sen, mikä on oikein in thesi, niin on maailmantasavallan positiivisen aatteen asemesta (jollemme tahdo sallia kaiken tuhoutua) ainoastaan sotaa vastustavan, vakinaisen ja yhä laajenevan liiton negatiivinen vastike kykenevä pidättämään tuota oikeutta kammoavain, vihamielisten taipumusten virtaa, jolloin kuitenkin on tarjona alituinen vaara, että se puhkeaa kuohumaan. (Furor impius intus — fremit horridus ore cruento. — Vergilius[11]).[12]
Kolmas lopullinen määritys ikuista rauhaa varten.
"Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen vierasystävyyden vaatimuksiin."
Tässä paremmin kuin edellisissäkään määrityksissä ei ole puhe ihmisystävällisyydestä, vaan oikeudesta, ja tällöin merkitsee vierasystävyys (vieraanvaraisuus) muukalaisen oikeutta olla saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sentähden, että hän saapuu tämän toisen alueelle. Viimeksimainittu voi käskeä hänen poistua, jos se voi tapahtua aiheuttamatta hänelle turmiota, mutta ei kohdella vierasta vihamielisesti niin kauan kuin tämä on rauhallisesti alallaan. Vierasoikeutta ei tulokas voi vaatia (sillä siihen tarvittaisiin erikoinen suopea sopimus, jonka nojalla hän pääsisi joksikin aikaa asujakumppanuuteen), vain käymäoikeutta, joka sallii jokaisen ihmisen tarjoutua toisen seuraan, mikä oikeus perustuu maan pinnan yhteiseen omistukseen, jolla, se kun on pallon pinta, he eivät voi rajattomiin asti eristäytyä, vaan jolla heidän on kuitenkin lopulta siedettävä toisiaan rinnatusten; mutta kellään ei ole alkujaan suurempaa oikeutta olla jollakin maan paikalla kuin toisellakaan. — Tämän pinnan asuttavaksi kelpaamattomat osat, meri ja hieta-aavikot, katkaisevat tuon yhteisyyden, kuitenkin niin, että laiva tai kameli (erämaan laiva) tekevät ihmisille mahdolliseksi lähestyä toisiaan noidenkin seutujen läpi, joilla ei ole omistajaa, ja käyttää mahdolliseen kanssakäymiseen sitä pinnan oikeutta, joka kuuluu ihmissuvulle yhteisesti. Merenrantaseutujen (esim. raakalaisheimojen) epävieraanvarainen tapa ryöstellä laivoja läheisillä merillä tai tehdä orjikseen rannikolle ajautuneita laivamiehistöjä, tai hiekkaerämaiden (Arabian beduiinien) samanarvoinen tapa katsoa toisten paimentolaisheimojen naapuruutta oikeudeksi rosvota heitä, on siis vastoin luonnonoikeutta; toiselta puolen ei vierasystävyys-oikeus, so. vierasten tulokasten toimivalta, ulotu pitemmälle kuin mitä sisältää mahdollisuus yrittää kanssakäymistä entisten asukasten kanssa. — Tällä tavalla saattavat etäiset maanosat päästä rauhallisesti toistensa kanssa suhteisiin, jotka lopulta voivat tulla yleisesti lainalaisiksi ja siten vihdoin johtaa ihmissukua yhä lähemmäksi yhteismaailmallista järjestysmuotoa.
Jos vertaa tähän meidän maanosamme sivistyneiden, etupäässä kauppaakäyvien valtioiden epä-vierasystävällistä käyttäytymistä, niin menee se vääryys, jota ne harjoittavat käydessään vieraissa maissa ja vierasten kansojen luona (mikä merkitsee niille samaa kuin esiintyminen niiden valloittajina), aivan kauhistuttavan pitkälle. Amerikka, neekerimaat, maustesaaret, Kapmaa jne. olivat niille silloin, kun ne keksittiin, kenellekään kuulumattomia maita, sillä alkuasukkaita ne eivät laskeneet miksikään. Itäintiaan (Hindustaniin) kuljettivat ne pelkkien aiottujen kauppavarastojen varjolla vieraita sotilaskansoja, ja näiden mukana seurasi lisäksi alkuasukasten nujertaminen, maan eri valtioiden yllyttäminen laajaperäisiin sotiin, nälänhätä, kapina, petollisuus ja mitä vielä kuuluneekin noiden kaikkien murheiden litaniaan, jotka ihmissukua painavat.
Kiina[13] ja Japani, jotka olivat saaneet esimakua tuollaisista vieraista, ovat sentähden olleet siksi viisaita, että edellinen on sallinut niille vain pääsyn maahansa, mutta ei jalansijaa siellä, jälkimmäinen taas myöntänyt pääsynkin vain yhdelle ainoalle Euroopan kansalle, hollantilaisille, ja nämäkin vieraat vielä eristetään niinkuin vangit yhteydestä alkuasukasten kanssa. Harmillisinta (tai siveellisen tuomarin näkökannalta katsoen kaikkein parasta) tässä eurooppalaisten menettelyssä on, että he eivät saa edes vastaavaa hyötyä noista väkivallan töistä, että kaikki nuo kauppayhtiöt ovat romahduksen partaalla, että Sokerisaaret, tuo kaikkein julmimman ja harkituimman orjuuden pesä, eivät tuota mitään todellista voittoa, vaan palvelevat isäntiä ainoastaan välillisesti, edistäen tällöinkin varsin vähän luvallisia tarkoitusperiä, nimittäin matruusien valmistamista sotalaivastoja varten ja sitä tietä taas sotien käymistä Euroopassa; ja tämä meno tapahtuu sellaisten valtain tiliin, jotka pitävät kovasti esillä hurskauttaan ja, samalla kun juovat vääryyttä niinkuin vettä, tahtovat käydä valituista, mitä oikeauskoisuuteen tulee.
Kun nyt maan kansain kesken kerran yleisesti vallalle tullut (ahtaampi tai laajempi) yhteisyys on ehtinyt niinkin pitkälle, että yhdessä maan paikassa tapahtunut oikeudenloukkaus tunnetaan kaikissa paikoissa, niin ei maailmankansalaisoikeuden aate ole mikään haaveelliseen tai liioittelevaan kuvitteluun perustuva oikeusmuoto, vaan välttämätön täydennys niin valtiota kuin kansainoikeuttakin koskevaan kirjoittamattomaan lakikokoelmaan, joka koituisi yhteisten ihmisoikeuksien hyväksi yleensä ja siten myös ikuisen rauhan hyväksi, jonka yhtämittaisella lähenemisellä kohti toteutumistaan saatammekin mairitella itseämme ainoastaan tässä mainitulla ehdolla.
Ensimmäinen lisäys
Ikuisen rauhan takeista
Tämmöisenä vakuutena (takeena) ei ole mikään vähempi kuin itse suuri taiteilijatar luonto (natura daedala rerum), jonka koneellisesta kulusta ilmeisesti tulee nähtäviin tarkoitus saada ihmisten eripuraisuus kirkastumaan sovuksi vastoin heidän tahtoaankin, ja jota sentähden, käsitettynä välittömästi, vaikutuslakiensa puolesta meille tuntemattoman syyn aiheuttamana pakkona, nimitetään kohtaloksi, mutta kaitselmukseksi silloin, kun harkitaan sen tarkoitusperäisyyttä maailman menossa ja ymmärretään se jonkun ihmissuvun objektiiviseen päämäärään suuntautuvan ja maailman kulkua ennakolta määräävän alkusyyn syvälliseksi viisaudeksi.[14] Tämä kaitselmus ei tosin varsinaisesti näyttäydy meille noissa luonnon taidelaitteissa, emmepä voi sitä niistä päättääkään olevaksi, vaan me voimme vain ja meidän täytyykin (kuten ylipäänsä kysymyksen ollessa olioiden muotojen suhteista niiden tarkoituksiin) ajatella se niiden lisäksi, voidaksemme inhimillistä taitamista vertauskohtana käyttäen muodostaa käsityksen niiden mahdollisuuksista. Jos taas koetamme kuvitella niiden suhdetta ja sopeutumista siihen tarkoitusperään, jonka järki meille välittömästi sanoo (nimittäin moraaliseen), niin silloin luomme aatekuvan, joka tosin on tietopuolisessa katsannossa ylenpalttinen, mutta käytännöllisessä merkityksessä (esim. mitä tulee ikuista rauhaa koskevaan velvollisuuskäsitteeseen, joka vaatisi käyttämään tuota luonnon koneistoa sen hyväksi) dogmaattinen ja todellisuuspohjaltaan hyvin perusteltu. — Luonto sanan käyttäminen on sitäpaitsi, milloin on kuten tässä kysymys ainoastaan teoriasta (eikä uskonnosta), sopivampi ihmisjärjen rajoihin (järjen kun on, mitä tulee seurausten suhtautumiseen syihinsä, pysyteltävä mahdollisen kokemuksen piirissä) ja vaatimattomampi sanontatapa kuin se, jolla tahdotaan ilmaista meille havaittavaa kaitselmusta, johon nähden ihmiset uhkarohkeasti varustautuvat Ikaroksen siivillä, päästäksensä lähemmäksi sen tutkimattomien tarkoituksien salaisuutta.
Ennenkuin nyt käymme lähemmin määrittelemään näitä takeita, on tarpeellista ensin koettaa tutustua siihen olotilaan, jonka luonto on järjestänyt sen suurella näyttämöllä toimiville henkilöille ja joka tekee viimein välttämättömäksi heidän rauhansa turvaamisen. Sen jälkeen käsittelemme ensimmäiseksi sitä tapaa, millä luonto tuon turvan tarjoaa.
Vastaiseksi on luonto suorittanut järjestelynsä siten, että se 1) on huolehtinut kaikissa maanpaikoissa asuvien ihmisten puolesta, että niissä voi elää, 2) on ajanut ihmiset sodan avulla kaikkiin suuntiin, kaikkein epäanteliaimpiinkin seutuihin, asuttaaksensa ne, 3) on pakottanut heidät, niinikään sodan avulla, asettumaan enemmän tai vähemmän lainalaisiin suhteisiin. — Ihmeteltävää on jo sekin, että Jäämeren rantaseutujen kylmillä aavikoilla vielä kasvaa jäkälää, jota poro kaivaa lumen alta, koituakseen itse ostjakkien tai samojedien ravinnoksi tai kelvatakseen myös heidän vetojuhdakseen, tai että suolaiset hiekkaerämaat voivat sentään elättää edes kamelin, joka näyttää olevan ikäänkuin luotu niiden vaeltamiseen, jotteivät nekään jäisi käyttämättömiksi. Mutta vielä selvempänä ilmenee tarkoitus huomatessamme, että Jäämeren rannoilla paitsi turkiseläimiä on vielä hylkeitä, mursuja ja valaita, joiden lihasta sikäläiset asukkaat saavat ravintoa ja rasvasta polttoainetta. Vaan kaikkein enimmän herättävät luonnon huolenpidosta puhuttaessa ihmettelyä ne ajopuut, joita se (meidän tietämättä oikein, mistä ne tulevat) kuljettaa noille kasvuttomille seuduille: ilman näitä aineksia eivät sikäläiset ihmiset voisi varustaa itselleen kulkuneuvoja ja aseita eivätkä majoja asuaksensa, — näillä ihmisillä muuten onkin aivan kylliksi tekemistä sotiessaan eläimiä vastaan, joten pysyvät keskenään rauhallisissa suhteissa. — Mutta mikä nuo asukkaat on kuljettanut sinne? Tuskinpa mikään muu kuin sota. Ensimmäinen sotaväline taas kaikista eläimistä, joita ihminen on maan kansoittamisen kestäessä oppinut kesyttämään ja käyttämään taloutensa tarpeiksi, on hevonen. Norsu kuuluu sensijaan myöhempään aikaan, nimittäin jo pystytettyjen valtioiden ylellisyyksiin, samoin kuin taito viljellä erinäisiä, meille nyt jo alkuperäisen laatunsa puolesta tuntemattomia ruoholajeja, joita sanotaan viljaksi; samaten hedelmälajien moninaistaminen ja jalostaminen uudestaan istuttamalla ja ymppäämällä (Euroopassa harjoitettiin tätä ehkä vain kahdella lajilla, villiomenalla ja villipäärynällä) saatettiin oppia ainoastaan jo perustettujen valtioiden aikana, jolloin kiinteistöjen omistus oli turvattu. Sitä ennen olivat ihmiset edistyneet metsästys-,[15] kalastus- ja paimentolaiselämästä maasta-eläjiksi, ja pian keksittiin suola ja rauta, ehkä ensimmäiset laajalti kysytyt, eri kansojen välisessä kauppavaihdossa käytettävät tavaralajit, joiden avulla kansat ensiksi joutuivat rauhallisiin suhteisiin keskenään ja sitten aina kauempanakin asuvain kanssa pääsivät yhteisymmärrykseen, yhteistoimintaan ja rauhallisiin suhteisiin.
Samalla kun siis luonto on pitänyt huolta siitä, että ihmiset voivat elää kaikkialla maan päällä, on se itsevaltiaasti myöskin tahtonut, että heidän pitää elää kaikkialla, vaikkapa vastoin haluaankin, vieläpä niin, että tuohon velvoitukseen ei kuulu edellytyksenä mitään velvollisuuden käsitettä, joka sitoisi heidät siihen siveyslain voimalla, vaan on luonto valinnut sodan keinoksi tämän päämäärän saavuttamiseen. — Näemmehän hajalleen tungettuina kansoja, joiden yhteinen alkujuuri ilmenee niiden kielten yhtäläisyydessä, kuten yhtäältä samojedit Jäämeren rannalla ja toisaalta kahdensadan peninkulman päässä siitä, Altain vuoristossa, kieleltään samankaltaisen kansan, ja niiden välissä toisen, nimittäin mongolilaisen, joka on ratsastustaitoinen ja niin ollen sotainen kansa; täten on ensinmainittu osa samaa heimoa, joutuen kauas toisesta, sysätty kaikkein karuimpiin jääseutuihin, jonne se varmaankaan ei olisi levinnyt omasta halustaan.,[16a] Niinikään ovat Euroopan pohjoisimmalla kulmalla asuvat suomalaiset, lappalaisiksi nimitetyt, joutuneet uudempana aikana yhtä kauas erilleen unkarilaisista, kun goottilaisia ja sarmaattisia kansoja on tunkeutunut niiden väliin; kuitenkin ovat molemmat ensinmainitut kansat kielen perusteella sukua keskenään. Ja mikäpä muu on voinut ajaa eskimot (ehkä ikivanhoja eurooppalaisia seikkailijoita, kaikista amerikkalaisista tykkänään eroavaa sukua) Amerikan pohjoisosaan ja peskerit saman maanosan eteläpäähän aina Tulimaahan asti, ellei sota, jota luonto käyttää keinona kansoittaakseen maan kaikki kolkat? Sota itse taas ei tarvitse mitään erikoisaihetta, vaan näyttää se olevan istutettu ihmisluontoon, vieläpä käyvän jonkunlaisesta jalosta toimesta, johon ihmisen innoittaa kunniantunto ilman itsekkäitä vaikuttimia. Tästä johtuu, että sotakunto arvostellaan (sen tekevät amerikkalaiset villit yhtähyvin kuin eurooppalaisetkin ritariaikoina) välittömän suuriarvoiseksi ei ainoastaan kun on sota (niinkuin sopiikin), vaan myöskin jotta olisi sota, ja se aloitetaan usein yksistään tuon kunnon osoittamiseksi, joten siis sodalle semmoisenaan annetaan sisäistä arvoa, jopa siinä määrin, että sille vielä filosofitkin voivat pitää ylistyspuheita jonkunlaisena ihmiskunnan jalostuskeinona muistamatta tuota kreikkalaisen lausuntoa: "Sota on siitä huono, että se tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin karsii niitä pois." — Tämä olkoon sanottuna siitä, mitä luonto tekee oman tarkoitusperänsä toteuttamiseksi kysymyksen ollessa ihmissuvusta eläinkunnan luokkana.
Nyt esiintyy kysymys, joka koskee olennaista puolta ikuisen rauhan asiassa: "Mitä luonto tekee tässä suhteessa siihen tarkoitukseen nähden, jonka ihmisen oma järki osoittaa hänen velvollisuudekseen, eli mitä se siis tekee hänen siveellisen tarkoitusperänsä hyväksi, ja miten se takaa, että se mitä ihmisen vapauslakien mukaan pitäisi tehdä, mutta mitä hän ei tee, turvattaisiin luonnon pakonkin voimalla — että nimittäin hän tulisi sen täyttämään — kuitenkin tuota vapautta loukkaamatta, ja vielä niin, että huomioon tulisivat kaikki julkisen oikeuden puolet, valtio-oikeus, kansain-oikeus ja maailmankansalaisoikeus." — Kun sanon luonnosta: se tahtoo, että tuo tai tämä tapahtuisi, niin se ei merkitse samaa kuin: se asettaa meille velvoituksen tehdä niin (sillä sen voi asettaa vain pakoton käytännöllinen järki), vaan se tekee itse niin, tahdoimmepa tai emme (fata volentem ducunt, nolentem trahunt).
1. Jollei sisällinen epäsopukaan pakottaisi kansaa asettumaan yleisten lakien pakon alaiseksi, niin teki sen kuitenkin ulkoinen sota, koska luonnon edellämainitun järjestelyn mukaan jokaisen kansan on tapaaminen naapurinaan toinen sitä ahdistava kansa, jota vastaan sen on sisäisesti muodostuttava valtioksi, ollakseen valtavoimana varustettu sitä vastaan. Nyt on tasavaltainen valtiojärjestys ainoa, joka on täysin ihmisten oikeutta vastaava, mutta se on samalla vaikein perustaa ja vielä vaikeampi säilyttää, jopa niin, että monet väittävät sen täytyvän olla enkelien valtio, ihmiset kun eivät itsekkäine taipumuksineen heidän mielestään kykene niin ylevärakenteisen valtiojärjestyksen ylläpitäjiksi. Mutta nyt tulee luonto tuon kunnioitetun, mutta käytännössä voimattoman yleisen, järkeen perustuvan tahdon avuksi, ja nimenomaan juuri noiden itsekkäiden taipumusten välityksellä, niin että ainoastaan hyvä valtion järjestysmuoto (joka epäilemättä on ihmiskykyjen ulottuvilla) pystyy suuntaamaan nuo voimat keskenään siten, että toinen niistä ehkäisee toisen hävittävän vaikutuksen tai tekee sen tyhjäksi; tällöin esiintyy lopputulos järjelle sellaisena kuin ei kumpaistakaan vastavoimaa olisi olemassa, ja ihminen tulee pakotetuksi olemaan, joskaan ei siveellisesti hyvä ihminen, niin kuitenkin hyvä kansalainen. Valtion järjestämisen pulma on, niin karkealta kuin se kuulostaakin, ratkaistavissa itse paholaistenkin (jos heillä vain on järkeä) muodostaman kansan keskuudessa, ja ratkaisu on tämä: "Joukko järjellisiä olentoja, jotka kaikki vaativat yleisiä lakeja säilyttääksensä olemassaolonsa, mutta ovat kaikki myös salaisesti taipuvaisia pyrkimään kohdastansa vapaiksi niiden velvoituksista, laittakoon keskinäiset suhteensa ja järjestysmuotonsa sellaisiksi, että, vaikka kunkin yksityiset aivoitukset käyvätkin toisiansa vastaan, jokainen kuitenkin pitää yllä toistansa siten, että tulos heidän yhteisistä suhteistaan on juuri sama kuin jos heillä ei olisi ollutkaan tuollaisia pahoja aivoituksia." Tällainen tehtävä täytyy olla mahdollinen ratkaista. Siinä ei nimittäin vaadita selkoa ihmisen siveellisestä parantumisesta, vaan tietää tahdotaan, miten luonnon mekanismia voitaisiin soveltaa ihmisoloihin, jotta kansaan kuuluvien ihmisten epäsopuisista aivoituksista aiheutuva ristiriita olisi siten sovitettavissa, että heidän täytyisi pakottaa itsensä suostumaan keskenänsä pakkolakien alaisiksi ja siten johtamaan olonsa sellaiseen rauhan tilaan, jossa lait ovat voimassa. Voimmehan huomata jo todellisesti olemassaolevistakin, vielä varsin epätäydellisesti järjestetyistä valtioista, että ne ainakin ulkonaisissa suhteissaan melkoisesti lähenevät sitä, mitä oikeuden aate vaatii, vaikka tähän ei varmaankaan ole syynä moraalisuus sisäisesti katsottuna (siitähän ei ole liioin hyvän valtiojärjestyksen ajateltava johtuvan, vaan pikemminkin on viimeksimainitun päinvastoin katsottava olevan kansan suotuisan siveellisen kehityksen ensimmäisenä edistäjänä); tästä nähdään, että järki voi käyttää itsekkäiden taipumusten välityksellä esiintyvää luonnon mekanismia, jotka taipumukset tietenkin vaikuttavat ulkonaisestikin toisiaan vastaan, keinona tehdä tilaa tuolle tarkoitusperälleen, oikeudelliselle ohjekäskylle, ja samalla myöskin, mikäli se riippuu valtiosta itsestään, edistää ja turvata niin sisällistä kuin ulkonaistakin rauhaa. — Tässä katsannossa voimme siis sanoa: luonto tahtoo vastustamattomasti, että oikeus saavuttaisi lopulta ylivallan. Mitä nyt tässä kohden on jätetty tekemättä, se tapahtuu viimein itsestään, vaikkakin tuottaen paljon epämukavuutta. — "Jos ruokoa taivuttaa liiaksi, niin se katkeaa; ja joka tahtoo liiaksi, hän ei tahdo mitään." (Bouterwek.)[16b]
2. Kansainoikeuden aate edellyttää useampien toisistaan riippumattomien naapurivaltioiden eristäytymistä; ja vaikka tuollainen tila itsessään onkin jo sodan tila (koska niiden kesken ei ole valtioliitto-yhteyttä, joka estäisi vihollisuuksien puhkeamisen), niin on sekin sentään järjenaatteen kannalta parempi kuin noiden valtioiden sulautuminen toisille ylivoimaiseksi ja yleisvaltiudeksi muuttuvaksi mahdiksi, sillä hallintoalueen suuretessa menettävät lait yhä enemmän ponttansa, ja sieluton despotismi, joka on hävittänyt hyvyyden idut, sortuu kuitenkin lopulta anarkiaan. Mutta jokainen valtio (tai sen päämies) haluaakin päästä pysyväiseen rauhan tilaan juuri pyrkimällä, mikäli mahdollista, koko maailman valtiaaksi. Mutta luonnon tahto on toinen. Se käyttää kahta keinoa estääkseen kansoja sekautumasta toisiinsa ja eristääkseen niitä, nimittäin kielten ja uskontojen erilaisuutta,[17] jota tosin seuraa taipumus keskinäiseen vihaan sekä sodan tekosyy, vaan joka sittenkin kulttuurin edistyessä ja ihmisten vähitellen lähentyessä toisiaan johtaa suurempaan periaatteiden yhdenmukaisuuteen ja yhteisymmärrykseen sellaisessa rauhan tilassa, joka ei, kuten tuo (vapauden hautuumaalla elävä) despotismi, synny eikä tule taatuksi heikontamalla kaikkia voimia, vaan voimien tasapainon avulla, niiden virkeimmin kilvoitellessa.
3. Niin kuin luonto viisaasti pitää erillään kansoja, joita jokaisen valtion tahto, vieläpä itse kansainoikeudenkin nojalla, pyrkisi mielellään yhdistämään alaisikseen viekkaudella tai väkivallalla, niin se myös toisaalta yhdistää molemminpuolisella omanvoitonpyynnillä kansoja, joita maailmankansalaisoikeuden aate ei olisi turvannut mielivallalta ja sodalta. Kauppahenki se on, joka ei voi elää yhdessä sodan kanssa ja joka ennemmin tai myöhemmin pääsee vallalle jokaisen kansan keskuudessa. Kun nimittäin kaikista valtiovaltaa alemmista mahdeista (välineistä) rahan valta mahtanee olla luotettavin, niin huomaavat valtiot olevansa pakotettuja (ei kai sentään juuri siveellisistä vaikuttimista) edistämään jaloa rauhaa ja, millä maailman suunnalla sota ikänä uhkaakin puhjeta, torjumaan sitä välittävällä toiminnalla, aivan kuin ne senvuoksi olisivat vakinaisessa liittosuhteessa; sillä sotaa varten aiotut suuret yhtymät voivat asian luonnosta johtuen syntyä vain ylen harvoin ja vielä harvemmin menestyä. — Tällä tavoin takaa luonto ihmisen taipumuksissa piilevän mekaanisuuden välityksellä itse ikuisen rauhankin; tämä vakuus ei tosin ole riittävä (tietopuolisesti) ennustamaan sen vastaisuutta, mutta käytännöllisessä merkityksessä se kyllä riittää ja panee velvollisuudeksemme ponnistella kohti tuota (ei pelkästään kuvitteellista) päämäärää.
Toinen lisäys
Salainen määritys ikuista rauhaa varten
Salainen määritys julkista oikeutta koskevissa asiakirjoissa on objektiivisesti katsoen, s.o. sisällyksensä puolesta ristiriitaisuus. Mutta subjektiivisesti arvosteltuna, sen henkilön laatuun nähden, joka sen määrittelee, voinee siihen kaiketi sisältyä salaisuuskin sikäli, että hän pitää omalle arvolleen arveluttavana ilmaista itseään julkisesti sen tekijäksi.
Ainoa tämänluontoinen määritys sisältyy seuraavaan lauselmaan: Sotaan varustautuneiden valtioiden on otettava harkitaksensa yleisen rauhan mahdollisuuden ehtoja koskevat filosofien perusohjeet.
Mutta nytpä näyttää valtion lainsäätäjäarvoa alentavalta — valtiollehan luonnollisesti on tunnustettava suurin viisaus — ottaa alamaisiltaan (filosofeilta) oppiakseen niitä periaatteita, jotka koskevat sen suhtautumista toisiin valtioihin; mutta kumminkin se on varsin suositeltavaa. Näin ollen ajattelemme valtion hiljaisuudessa (siis tekemällä siitä salaisuuden) kehottavan filosofeja sanomaan ajatuksensa, mikä merkitsee, että valtio antaa heidän puhua vapaasti ja julkisesti sodankäynnin ja rauhanteon yleisistä perusohjeista (sillä senhän he tekevät jo itsestäänkin, kun sitä vain ei heiltä kielletä): sopiessansa tästä seikasta toistensa kanssa eivät valtiot tarkoitusta varten tarvitse mitään erikoista keskinäistä välipuhettakaan, vaan se sisältyy jo yleisen (siveellis-lakiasäätävän) ihmisjärjen velvoitukseen. — Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta, että valtion olisi annettava etusija filosofin periaatteille lakimiehen (valtiovallan edustajan) lausuntojen edellä, vaan ainoastaan, että häntä kuultaisiin. Lakimies, joka on ottanut tunnuskuvakseen oikeuden vaa'an ja sen ohella myös vanhurskauden miekan, ei tavallisesti käytä viimeksimainittua, kuten ehkä luulisi, yksistään suojatakseen edellistä kaikilta vierailta vaikutuksilta, vaan saattaa heittää miekankin jompaankumpaan vaakakuppiin, jollei se muuten ota painuakseen (vae victis). Sitäpaitsi on juristilla, joka ei ole samalla (siveellisyydenkin kannalta) filosofi, mitä suurin kiusaus — koska se vain kuuluukin hänen virkatehtäväänsä — ainoastaan soveltaa olevia lakeja, mutta ei tutkia, eivätkö itse nuo lait olisi parannuksen tarpeessa, ja hän lukee tämän tieteenhaaransa arvoluokan, joka itse asiassa on alempi, korkeampiin senvuoksi, että sen mukana seuraa valta (kuten on molempien toistenkin laita). — Filosofinen tieteenhaara on tämän liittoutuneen mahdin alaisena ollen hyvin alhaisella asteella. Niinpä esim. sanotaan filosofiasta, että se on teologian palvelijatar (ja samaa sanotaan toisistakin kahdesta). Ei kuitenkaan oikein eroteta, "kantaako hän soihtua armollisen rouvan edellä vai laahustinta hänen jäljessään".
Että kuninkaat rupeaisivat filosofoimaan tai filosofit kuninkaiksi, ei ole luultavaa, mutta eipä liioin toivottavaakaan, sillä vallan omistaminen turmelee välttämättömästi järjen vapaata arvostelukykyä. Mutta että kuninkaat tai kuninkaalliset (tasa-arvoisuuslakien mukaan itseänsä hallitsevat) kansat eivät anna filosofien luokan hävitä tai mykistyä, vaan lausua julkisesti ajatuksensa, se on molemmille välttämättömän tarpeellista, eikä siitä voi liioin syntyä jälkipuheita, joilla tämä luokka tehtäisiin epäiltäväksi kiihotustyön harjoittamisesta, se kun on jo luonnostaan kykenemätön joukkotoimintaan ja yhtymään klubeiksi.