ARHIPPAINEN MIIHKALI.
Kun Venehjärvellä juhlat olivat päättyneet, lähdimme sieltä suorin tein Latvajärveen, jonne matkaa oli puolenkolmatta penikulmaa. Väli oli enimmäkseen ristiin rastiin kierteleviä matalia hietaharjuja, joilla kasvullisuus oli mitä köyhintä. Männikkökin oli maan karuuden ja ehkä metsävalkeittenkin vuoksi kitukasvuista, vaikka nuo metsät silloin olivat kirveen käymättömät. Aluskasvistoa ei toisin paikoin ollut juuri nimeksikään, kanervakin piti näitä maita liian karuina. Talvella olimme seuranneet vesistöä, joka rajaseuduilta kokoo vedet lukuisista, kartalla olemattomista metsälammista ja isommistakin järvistä; nyt sitä vastoin emme nähneet kuin pienen lammen siellä täällä harjujen poimuissa.
Näitten erämaitten jälkeen tuli vihdoin vähän vehmaampiakin seutuja, lehtoisia vaaroja, ja saavuimme Latvajärveen. Kylä on hajalleen rakennettu, moniaita taloja oli järvestä etäämpänäkin, vaaroilla. Lepäsimme matkalla eräässä semmoisessa, joka oli kokonaan autioksi jäänyt. Pääosa kylästä, jossa (Lähteenkorvan tiedon mukaan) oli noin 40 taloa, oli Latvajärven pohjoisrannalla. Latvajärven parhaan laulajan, Miihkali Perttusen, tai oikeammin hänen poikansa talo oli lähellä vanhaa tsässyönää, järven niemessä. Se oli uusi ja maan tasalle, ilman karsinakerrosta, rakennettu; entinen talo, jossa Lönnrot aikanaan Arhippaa laulatti, oli palanut. Muutoin oli kylä ehkä entisestään ränsistynyt. Köyhyys, kamalin puute vallitsi etenkin keväällä, ja vaikka nyt olikin päästy uutiseen kiinni ja saatu vuosi jonkinlainen, niin teki kylä kuitenkin riutuvan vaikutuksen. Lönnrotin käydessä köyhyys ehkä ei ollut niin suuri, koska silloin vielä kaskettiin ja arvatenkin muutkin elinkeinot paremmin antoivat. Oloissa vallitsi silloin vielä enemmän eheyttä, salolaista raikkautta ja alkuperäisyyttä ja varsinkin Arhippa itse oli semmoinen metsäviljelyksen, perimätietojen kasvattama tuore vanhus, jommoisia nykyisissä oloissa tuskin enää voi syntyäkään.
Astuimme Miihkalin pojan puhtaaksi pestyyn pirttiin ja kysyimme, oliko Miihkali kotona. "Tuolla on uunilla", vastasi minjä ja huuti sitten: "Tule alas ukko, tuli vieraita!" Miihkali oli viime aikoina käynyt niin huonokuuloiseksi, ettei hän tavallista puhetta kuullut. Uunin päältä haparoi alas pienehkö, repaleinen ukko. Kun oli tervehdykset laadittu ja hän oli kuullut meidän palanneen, niin heltyi hän itkemään. Miihkali oli murheen ja onnettomuuden murtama mies, mutta mielensä puhtauden oli hän säilyttänyt, sillä niin syvä kiitollisuus, joka hänessä asui, ei viihdy turmeltuneessa sielussa. Ensimmäinen runo, jonka hän meille lauloi, oli seuraava hänen oma sepittämänsä kiitosvirsi:
"Lauletaan Lapinkin lapset
Tjinarinnat riekahuipi
Nuotivolla njukkuossa,
Moatessa remutulella,
Lihan on petran purtuoohe, 5
Särin on silmän syötyööhe,
Vejen lammin juotuoohe.
Missipä mie en laulais
Jyvän on selvän syötyööni,
Puhtukaisen purtuooni, 10
Lauloakseni hyviä,
Parahia pannakseni
Helsingin herroille hyville,
Kuullappa noille kultaisille
Iltapäivien ilokse, 15
Huomenpäivien huvikse.
Jos en laulais polvenaahe,
Ilo ei ois sinä ikänä,
Ikä kuitenkin kuluisi,
Aika arvonji mänisi. 20
Laulan kuitenki vähäisen
Nykyiselle nuorisolle,
Kansalle ylenevälle."
Mielellään hän suostui laulamaan uudelleen muutkin runonsa, joita hänen mielikseen ja itseämmekin hyvitelläksemme vielä kerran kirjoitimme, vaikka ne jo Lähteenkorva oli moneen kertaan laulattanut ja kirjoittanut. Tuntui siltä, kuin Miihkali eläkkeen saatuaan olisi pitänyt suorastaan velvollisuutenaan laulunsa laulaa. Vaikka apuraha olikin niin pieni, oli se kuitenkin hänen vanhuutensa turva. Hän asui siistissä pirtissä, jossa ei ainakaan lämmintä puuttunut, ja pahimmat puutteen ajat näyttivät vihdoinkin päättyneen tältä kovan onnen kokeneelta vanhukselta. Varmaan tuotti hänelle suurta huojennusta se tunne, ettei hän nyt ollut kokonaan armoleivän varassa, vaan ainakin osaksi saattoi saamallaan apurahalla korvata sen vähän, minkä kulutti. Jonkinlaista lapsen huolta häntä kohtaan todistivat ne lämpöiset huopasaappaat, jotka hänellä oli jalassaan, vaikkapa puku muutoin olikin niin puutteellinen.
Kun A.R. Niemi vuosikymmentä myöhemmin kävi Latvajärvessä, oli Miihkali jo kuollut. Omaisilta hän sai tietoja runoilijavanhuksen viimeisistä ajoista ja muistakin elämänvaiheista. "Karjalan kirjassa" hän niistä kirjoittaa:
"Arhippaini Miihkali — sillä tällä nimellä Miihkali Perttusta kotikylässään tahallisesti kutsuttiin — oli nuorin neljästä veljeksestä. Hän syntyi Valtasen vaaran Arhipassa, mutta hänen syntymävuottaan ei tarkoilleen tiedetä, on arveltu siksi vuosia 1806 tai 1808, mutta äskettäin on Vuokkiniemen kirkon arkistosta saatu tietoja, joista päättäen hän olisi syntynyt vasta v. 1815. Avioliittoon meni Miihkali v. 1840 Saarijärveltä kotoisin olevan Fofana Savinovan tyttären Pelagian eli Palagan kanssa. Että elämä ei ole leikkiä noilla kylmillä Pohjan perillä, sai Miihkali pitkän elämänsä kululla yllin kyllin kokea. Hänestä ei tullut kaupalla kävijää, yhden ainoan kerran vain kävi Oulussa, ja silloinkin toisen apumiehenä. Huuhdan raatamisella ja käsityöllä koki hän perhettään elättää. Ylen vaikeaksi kävi toimeentulo varsinkin senjälkeen, kun vanhempienkin veljien lapset joutuivat Miihkalille. Hän oli nimittäin aluksi asunut lapsuutensa kodissa yhdessä vanhempien veljiensä, Riion ja Matin kanssa, mutta nämä kuolivat parhaassa iässä vaimoineen, jättäen jälkeensä pienet lapsensa. Miihkali ei raahtinut työntää orpoja mierontielle, vaan otti ne hoitoonsa, josta seurasi, että suu oli asetettava entistä tarkemmin säkkiä myöden. 'Vuosikausiin ei nähty selkietä leipeä; syötih, konsa ruokua oli, toisin ajoin suatih syömättäki olla', kertoivat vanhat. Perhettänsä koetti Miihkali elättää miten parhaiten osasi: kynti ahkerasti peltotilkkujansa, pyysi Lapukan järvestä syksyt, keväät kaloja useampia viikkoja kerrallaan, kuleksi talvisin Suomessa turkin-ompelussa ja lampaan nahan muokannassa. Mutta sittenkin kova puute usein pusersi kyynelet helläsydämisen perheenisän silmiin. Karjalankin oloissa erikoisuutena mainittiin, että Miihkali ei ollut milloinkaan maistanut teetä ja kahviakin juonut vain yhden kupin Oulussa käydessään… Ja kaiken lopuksi kohtasi Miihkalia surkea onnettomuus, joka sanan täydessä merkityksessä teki pimeäksi hänen elämänsä lopputaipaleen. Viidenkymmenen seuduissa hän kadotti näkönsä, tullen umpisokeaksi. Tauti oli esiintynyt kovana päänporotuksena ja silmätautina, jota oli kestänyt lähes vuoden, kunnes näkö meni vasemmasta silmästä ja sitten jää peitti oikeankin. Sokeana oli Miihkali kokonaista 38 vuotta. Mutta nytkään Miihkali työttömyydessä ei aikaansa kuluttanut. Hän kävi taloissa käsikiviä pyörittämässä, survomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, halkoa hakkaamassa, verkkoa kutomassa j.n.e. Pienen poikasen tai tyttösen kulettamana kulki hän näin pitkin kylää talosta taloon ja lauleli kiviä pyörittäessään vanhoja runojaan. Viimeiset 17 ikävuottansa eli Miihkali poikansa Petrin hoidossa ensin kirkonkylässä, tsässyönän luona, sitten Latvajärven Suursaari nimisessä saaressa. Loppuiällään hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta 100 markan suuruisen apurahan vuosittain, josta vanhus runon sanoilla kiitteli, laulaen:
"Sokie ajattelouve,
Niin tuota tuumoave:
'Auttoa hyvä Jumala
Tuota suurta Suomen nientä,
Helsingin herroja hyviä! 5
Vahingoista varjelkoh,
Sulosesti suojelkoh!
Peitteä hyvä Jumala,
Siivilläh hyvä Jumala,
Niinkuin lintu poikiah! 10
Antoa hyvä Jumala
Juossa laivat lastineh
Kohti herrojen kotia,
Kaupin herran kartanoita!
Varjele vakani Luoja, 15
Kaitse kaunoni Jumala
Helsingin herroja hyvijä
Sorkista sotihevosen,
Kävijöistä vainovarsan!
Varjele vakani Luoja, 20
Kaitse kaunoni Jumala
Helsingin herroja hyvijä
Sotipellon sorrannasta,
Miesten tappotanterilta,
Miesten miekkojen neniltä!'" 25
Miihkali oli kasvultaan helpponen mies, eikä ensi katsannolla herättänyt huomiota, mutta tarkempi silmäys osotti hänen kasvonpiirteittensä erinomaisen kauneuden. Nenä, otsa, suu, olivat jalosti muodostuneet, ja kovat kärsimykset olivat niihin jättäneet henkevyyden leiman, joka yhdessä sokeuden kanssa loi häneen omituisen runon iltaruskon valaistuksen. Miihkali Perttunen oli suomalaisen muinaisrunon "viimeinen runoilija", jonka aateveljet muissa maissa ovat jo vuosisatoja levänneet nurmen alla. Runoilijaluontoa oli tuo aaltoileva, hopeinen, tuuhea tukkakin, jossa ei vielä vähintäkään näkynyt iän aikaan saamaa harvennusta.
Miihkali muisti suuren osan isänsä Arhipan runoista. Lähteenkorva hänestä lausuu: "Isänsä runoista hän usein kyllä muistaa ainoastaan pääjuoksun, jättäen pois kuvauksen hienommat vaihevärit, vaan semmoisina lyhennyksinäkin ne vielä yhteensä vastaavat melkein viidennekseen Vanhan Kalevalan sisällyksestä."
Mielellään hän lähti runon ladulle, ja hänessäkin, samoin kuin olin monessa muussa vanhassa laulajassa huomannut, "luonto nousi", kun hän sai päästä kiinni, samoinkuin väkevä virta äkkiä tempoaa mukaansa rannasta enolle ulkonevan veneen. Mutta vaikka, hän tällä tavalla mielellään maksoikin kiitollisuutensa velkaa — ja samalla vähän ansaitsi, — niin olivat kuitenkin hyvät naapurit pitäneet huolen siitä, ettei hän saanut vähäpätöistä vanhuudenturvaansa rauhassa nauttia. He nimittäin hänelle uskottelivat, että runojen laulamisesta tuli "reähkä", ja epäilemättä ukko sen kautta useinkin joutui omantunnon tuskiin. Ehkäpä hän siitä syystä illalla, runot laulettuaan, niin kauan ja hartaasti silmiään ristiten seisoi ja rukoili oman obrasansa edessä, muun perheen kuvista erillään. — Mikä lienee ollut syynä siihen, että hän näin piti omia kuviansa ja yksin penkillä söikin, erillään pojastaan ja hänen joukostaan, sitä en tiedä.
Mutta koettelemukset eivät olleet häneltä vielä silloinkaan loppuneet, kun Latvajärvessä kävimme. Vielä kerran paloi pirtti ja Miihkalin täytyi poikansa perheen keralla muuttaa toiseen paikkaan asumaan. Syyskuussa 1899 hän vihdoin vaipui kuoleman uneen. Hänen viimeisistä hetkistään kertoo Niemi:
"Miniänsä Outi, joka oli Miihkalin kuolinvuoteen ääressä, kuuli appiukoltaan: 'Herra pelasta minua syntistä.' Kyläläiset tosin pelkäsivät Miihkalin hengen lähtöä, arvellen, että Miihkali, joka lauloi 'neljää luatua Väinämöisestä' ja 'paljo Lemminkäisestä' ja täten oli paljon syntiä tehnyt, kuolinhetkellä laulaisi kaikki virtensä, mutta niin ei tapahtunut. 'Rauhallisesti niinkuin unehen nukkui iltamyöhällä, moniahan kerran nyökäytti päätään'."
Miihkali haudattiin Latvajärven Kalmosaareen. Haudalle pystytettiin
Kirjallisuuden Seuran toimesta muistokivi valkeine marmoriristineen.
Vietimme Latvajärvessä pari päivää, Miihkali lauloi meille kaikki laulunsa, jonka jälkeen valokuvasin hänet. Toverini kulki toisena päivänä, joka oli sunnuntai, kylällä runoja keräämässä ja kaikenlaista muuta tiedustelemassa, minä tarinoin Petrin pirtissä rahvaan kanssa, jota sinne kokoontui penkit täysi. Mutta seura alkoi, se täytyy sanoa, lopulta käydä väsyttäväksi, sillä syystä tai toisesta kylän miehet arvostelivat meitä jotenkin epäsuopeasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kuulustelin ostaakseni kaikenlaista vanhan kansan tavaraa. He lausuivat peittelemättä ja minun kuullen toisilleen arveluitaan ja näyttivät tulleen siihen loppupäätökseen, että olimmekin vain lumppukauppiaita, ja ehkä tuumailivat, eikö meitä olisi paras ajaa pois. Lopulta lähdin senvuoksi minäkin kylälle ja siellä tapasin toverini eräältä vaaralta hyvästä talosta, jossa kestittiin ja "pakautettiin" parhaan mukaan ja huonot vaikutukset jälleen hälvenivät. On Latvajärvessä sentään joku hyväkin talo, mutta niidenkin toimeentulo taitaa enimmäkseen riippua siitä, paljonko talossa on ansiokykyistä poikaa, ja kauanko nämä pysyvät täysissä voimissa tai saavat ajoissa uutta sukupolvea nousemaan talon tueksi.
Erosimme tästä kylästä semmoisilla kaipauksen tunteilla kuin ainakin entisiltä merkkipaikoilta, joille ei enää ole asiaa.
Kuljimme sieltä maisin Kivijärveen, jonne ei ollut kuin penikulman matka. Valmistausimme vihdoinkin palaamaan rajan poikki omalle puolelle, ja viisi kuukautta tätä maata kierreltyämme teimme sen iloisilla tunteilla ja kevyellä mielellä.