ETELÄISELLÄ RINNAKKAISVESISTÖLLÄ.
Vesistö, jonka varrella Luvajärven kylä on, erottaa toisistaan Arkangelin eli Vienan ja Aunuksen läänit. Raja kulkee vesistöä niin tarkkaan, että samat kylätkin sen kautta jakautuvat kahteen lääniin. Luvajärvestä, jossa lienee kolmisenkymmentä savua, kuuluu suurin osa Aunukseen, mutta järven pohjoispuolella on muutamia taloja, jotka ovat Arkangelin läänin vanhanaikaisempain hallinto-olojen alaisia. Sama on asianlaita Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa, jotka ovat, edellinen kolmen, jälkimäinen neljän penikulman päässä alempana saman vesistön kahden puolen. Ulkonaisista merkeistä ei tosin huomaa, että kyläin keskitse kulkee lääninraja, yhtä vaatimattomia ja harmaita ovat talot kummallakin puolella, ja samanlaatuista on väestö. Mutta Kuittijärvien puolen asukkaista se eroo jonkun verran sekä pehmeämmän kielensä, että ehkä luonteensakin puolesta.
Asuin Luvajärvessä Kuismasen Jaakon talossa, joka oli kylän parhaita. Jaakko oli harvinaisen toimelias mies. Hän oli liikkunut laajalti kaupoilla ja arvatenkin koonnut omaisuuttakin. Hänen kauppaintoansa kuvaa, että hän paikalla möi minulle veneen, jota parhaillaan rakennettiin, vaikka hän oli sen itseään varten teettänyt. Ei kysymystäkään, kun vain hinnoista sovitaan, se on Karjalassa jotenkin yleistä, melkeinpä mistä tahansa. Hänessä oli koko joukon maailmanmiestä, mutta samalla reippautta ja minun käsittääkseni rehellisyyttä, jonka vuoksi talossa viihdyin. Jaakon emäntä, joka oli Miinoasta, oli uljaimpia ja kauneimpia vaimoja, mitä Karjalassa näin. Heillä oli kaksi lasta, joista toinen oli viiden kuuden vuotias poika, kyttyräselkä ja heikko, mutta mainion älykäs niin pieneksi pojaksi. Poikasen elävä mieli tuli somasti näkyviin eräänkin kerran meidän aikuisten tyhjentäessä suurta samovaaraa ja pureskellessa "kolatshuja", pieniä veteen leivottuja rinkelejä. Kestit olivat sillä kertaa minun puolestani, ja kiitollisena talonväki kokoontui pöydän ääreen tarinoimaan ja valamaani tsajua nauttimaan. Mutta pikku Jaakko oli jätetty etuhuoneeseen oven taa, josta kuulimme hänen ruikuttavan jotain kummaa säveltä. Vanhemmat hetken päästä nauraen sanoivat hänen "eäneen itkevän" omaa, tilaisuutta varten sepittämäänsä itkuvirttä, joka kävi jotenkin tähän suuntaan:
"Kyllä teidän on siellä hyvä olla lämpöisen samovaaran ääressä, höyryävä 'toaju njokan iettä', minä täällä ikävissäni istun, 'peä kibiä ta maha tyhjä'." Ja niinkuin kaikki itkijät, niin hänkin ladulle päästyään alkoi todenperään itkeä, kunnes pääsi kesteihin osamieheksi.
Luvajärven kalmisto, joka on saarella, nuoressa männikössä, on herättänyt huomiota omituisten koristettujen hautaristiensä vuoksi. Tuskin missään muualla näillä seuduilla on säilynyt niin paljon omituista vanhaa puukoristemallia. Oikeastaan eivät nämä hautapatsaat kuitenkaan ole ristejä, sillä ne puuttuvat poikkipuuta. Varsi on veistetty ja kaivettu täyteen koristuksia, poikittain ja pitkittäin, ja yläpäässä on pieni sievästi vuoltu katto, samanlainen kuin vanhanmallisissa karjalaisissa rakennuksissa. En ole missään muualla Vienan Karjalassa tavannut niin runsaasti näitä koristettuja hautapatsaita kuin Luvajärven kalmistossa, en edes merimaassa, jossa sama malli muutoin näyttää olevan yleisempi kuin sisämaassa. Luvajärven lähikylissä niitä ei ole kuin nimeksi ja nekin vähät ovat paljon kömpelömmin tehtyjä. Kostamuksen kalmistossa näin vain yhden samaan laatuun koristetun patsaan, joka jo oli maahan kaatunut, Miinossa niinikään vain moniaan, Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa en muistaakseni ainoatakaan. Akonlahden kalmistossa, joka muutoin on kylläkin vanhanaikuinen, niitä ei ollut ensinkään. Kieretin hautausmaalla sitä vastoin oli runsaasti saman mallisia hautapatsaita, vaikka ne olivat huonommin tehtyjä. Meren rannikolta siis näyttää tuo koristemalli kulkeneen sisämaahan. Taiteilijat L. Sparre ja E. Wikström olivat paria vuotta aikaisemmin tekemällään matkalla löytäneet nämä ristit ja heiltä sain minä niistä tiedon. Useita kreivi Sparre oli piirtänytkin, minä nyt valokuvasin ne, koska valokuva on tieteellisiin tarkoituksiin halutumpi.
Luvajärvestä käsin tein matkan Kiimasjärveen ja Nokeukseen ja sitten vielä toisen matkan Kiimasjärveen. Venereittejä on kaksi, toinen pitkin mutkittelevaa päävesistöä, selkiä, salmia, virtoja ja koskia, toinen aivan kaitoja metsäjärviä, joita on rivissä rinnan päävesistön kanssa.
Edellisellä reitillä kuljetaan noin penikulman verta Luvajärveä ja sen jälkeen saman verran kierteleviä välivesiä. Kiimasjärveen pudottaa kolme koskea, Luva, Kovera ja Vonka, joista molemmat jälkimmäiset ovat siksi jyrkät, että painot ovat veneestä purettavat ja kannettavat maisin. Vesistön rannat ovat syvintä saloa. Asumuksia ei ainakaan silloin ollut koko matkalla. Ainoastaan autiot kalapirtit kutupaikoilla taikka männyn kylkeen kiinnitetyt sotkanmunituspesät muistuttivat sitä, että ihminen joskus liikkui näillä seuduin. Vongan alta alkaa pitkä, vaikka kaidanlainen Kiimasjärvi, sekin alkupäästä erämaan luontoista, kunnes jo monen virstan päästä alkaa vasemmalta rannalta näkyä melkoinen valkoinen rakennus. Joka ei tiedä, mikä se on, katselee sitä hämmästellen, sillä harvinaisia ovat näillä mailla niin upeat rakennukset ja maali. Se oli tietääkseni ainoa kansakoulu, mitä silloin oli koko Arkangelin läänissä karjalaisella alueella, ja sekin oli yksityisen varoilla rakennettu. Muuan rikas pietarilainen kauppias, Minin nimeltään, oli testamentissaan määrännyt monta kymmentätuhatta ruplaa kansakoulun rakentamiseksi ja opettajan palkkaamiseksi kotikyläänsä Kiimasjärveen. Opetuskieli oli venäjä ja opettajat venäläisiä, mutta siitä huolimatta oli koulussa runsaasti oppilaita, niitä sanottiin tulevan kymmenien penikulmien päästä. Koulussa opetettiin muitten oppiaineitten ohella käsitöitäkin, ainakin suutarin ammattia, joka tässä käsityöläisistä köyhässä maassa olikin varsin tarpeen.
Sama Minin muisti muullakin tavalla kotikyläänsä. Ervasti mainitsee matkakertomuksessaan, että Mininin lahjoittamilla varoilla v. 1879 par'aikaa kaivettiin kanavaa Kiimasjärven päästä Nokeuksen ensimmäisen rajun kosken sivu. Sen kautta oli aikomus keväisin vähentää vettä Kiimasjärvestä, jossa kevättulva nousee hyvin korkealle. Paljon rahoja oli kulutettu tähän työhön, niin kerrottiin, mutta kesken se oli sittenkin jäänyt. Pahat kielet huhuilivat, että monenkin pohatan näissä kylissä oli vaurastumisestaan kiittäminen osallisuuttaan tämän työn johdosta.
Esimerkkinä Mininin mahdista mainittiin muun muassa, että hän oli esiintynyt Suomen oikeudessa lakki päässä, ja kun tuomari oli häntä siitä nuhdellut, oli hän kysynyt, mitä se maksaa, ja vastauksen kuultuaan lyönyt viisikymmentä markkaa pöytään.
Kiimasjärven etelärannalla, siis Aunuksen puolella, herätti huomiota toinenkin rakennusrivi, joka oli yhtä kookas, vaikka alkoi hoidon puutteessa rappeutua. Se oli talo, mutta karjalaiseksi taloksi harvinaisen suurisuuntaiseksi rakennettu. Siinä oli asunut pohatta, jota muisteltiin erinomaisesta vieraanvaraisuudestaan ja monista suurista yrityksistään. Paitsi rakennuksiin oli Ontropanniemen vanha isäntä käyttänyt suuret summat maanraivaukseen.
Hän oli kynnättänyt peltoja, kaivattanut ojia, perkannut niittyjä. Hän oli käyttänyt kaupalla kokoomansa varat toisin kuin sen puolen varakkaat isännät yleensä, jotka eivät sanottavia varoja uhranneet maanviljelykseen, etupäässä arvatenkin siitä syystä, ettei maa ollut yksityisomaisuutta. Mutta ei Ontropanniemen esimerkki kehottanutkaan seuraamaan, sillä kun hän oli päänsä kallistanut, niin antoi nuori polvi raivattujen maitten uudelleen metsittyä. Kuvaavana esimerkkinä vanhuksen rikkaudesta kerrottiin, että hänellä oli ollut mahdottoman suuri nuotta ja muutkin kalanpyydykset mitä parasta, siikaverkot puhtaasta silkistä. Ukon kuoltua oli talo joutunut huonoihin käsiin, riita ja ynseys tuntuivat siellä asuvan, ja kaikki hyvät laitokset olivat saaneet rappeutua.
Nokeuksessa, joka on Kiimasjärven ja Nuokkijärven välisellä kannaksella, en malttanut kauaa viipyä suoraan sanoen ikävän vuoksi. Outo tuuli tuntui puhaltavan vastaan, kuta kauemmaksi siihen suuntaan kulki. En juuri saata kehua sitä kohteluakaan, joka tuli osakseni Nokeuksessa. Tuskin olin sinne saapunut, ennenkuin akkunasta kuulin ohi kiirehtivien akkojen hokevan toisilleen, että "rahanjakaja" oli tullut kylään, ja siitä alkoi rasittava kerjääminen, jota en parhaammallakaan tahdolla olisi voinut tyydyttää. Blomstedt kertoo, että olivat Nokeuksessa aikoneet ryöstää hänen ja hänen toverinsa ja että siitä oli kylällä julkisesti keskusteltu. Ikäviä kokemuksia oli toisilla matkustajilla ollut alempana Nuokkijärvenkin kylissä. Suomen puolella kerrottiin totena asiana, että eräässä sikäläisessä kylässä oli aiottu väkisin ottaa rahat englantilaiselta Rogers pashalta, hänen palatessaan Tshirkkakemiltä onkiretkeltään. Rogersilla oli suomalainen tervavene, joka taivallettiin Maanselän poikki, ja suomalaiset saattajat. Kellovaarassa, Tshirkkakemin varressa, olivat väkisin tahtoneet tutkia erään matkustajan passin ja ehkä muutakin. Onko tähän ynseyteen syynä se, että Karjalan miehet ovat meidän puolella niin usein laukkunsa menettäneet, sitä en osaa sanoa. Sama kohtalo on tullut Vuokkiniemenkin ja Uhtuen miesten osaksi, mutta en huomannut, että he olisivat tahtoneet sitä kostaa asiaan osattomille matkustajille. Ehkä ovat ne olleet vain pelotuksia, sillä en ole kuullut, että olisi todella ryöstöjä tapahtunut, aina ovat uhkauksiin jääneet.
Nämä kylät ovat kuitenkin ennen olleet hyviä runopaikkoja, varsinkin Nokeus, jonka laulajat ovat Kalevalan aineistoon antaneet monta oivallista lisää. Useimmat laulajoista olivat kuitenkin jo kuolleet. Jo niissä luetteloissa, joita olimme mukaamme saaneet entisten kerääjäin tiedusteluista, oli useimman nimen edessä risti. Ja mistä tuo risti puuttui, siihen sain nyt minä sen piirtää. Haikealla mielellä sen tein, sillä monestakin henkilöstä sanottiin luettelossa, että häntä oli mainittu hyväksi runon taitajaksi, mutta ettei kukaan ollut häntä laulattanut. Semmoinen oli varsinkin Nokeuksen kiitetty laulaja Harkkonen Lari; hän vei laulunsa mukanaan hautaan. Tarkkaan tuntuivat runot kadonneen näistä kylistä, eivätkä niitä viitsineet ruveta semmoiset vanhukset tapailemaankaan, jotka ehkä olivat ennen osanneet ja nuorempina "kirjaankin laulaneet". Loitsuja lienee osattu, mutta niitä ei tahdottu laulaa. Tämäkin viittasi siihen, että kaosta päin puhalsi uusi tuuli, syksyn tuuli, jonka henkäys oli runouden surma.
En ollut vielä aivan kauaa kulkenut, mutta aloin jo ikävöidä toveriani, jonka välipuheen mukaan piti saapua Luvajärveen joku viikko myöhemmin. En oikein tiennyt, mitä eteeni ottaa, kun en runoja saanut. Semmoista, mikä olisi sopinut valokuvattavaksi, oli täällä paljon vähemmän kuin olin odottanut. Kerjääjiä kävi alinomaa, puute kun oli suuri. Asuntoa ja yösijaa ei tosin kielletty, mutta ei sitä aina hyvällä mielellä annettukaan. Rahvas pysyi omituisen epäilevällä kannalla, ja se ajan pitkään painosti mieltä.
Ehkä oli siihen vierastamiseen, jota tällä puolella henki vastaan, osaksi syynä eräs omituinen uskonsuunta, josta Kuittijärven kylissä olimme kuulleet. Täällä etelän puolessa, ja varsinkin Akonlahdessa ja muissa Kiitehen kylissä, kuului olevan uusi lahko, joka ympäröi itsensä hämäryydellä ja sen vuoksi oli antanut aihetta kaikenlaisiin, luultavasti aiheettomiin rosvojuttuihin. Näitten "uusimman uskon molijain" sanottiin elävän metsissä, maakuopissa, joihin heille salaa kannettiin kylistä ruokaa. Muuan Latvajärven mies, joka oli näitten "villiuskoisten" päälle kannellut Pietariin saakka, oli väittänyt heillä olevan aseitakin. Hän oli ilmoittanut heidät "nihilistoiksi", jotka olivat hylänneet kaiken esivallan. Ensimmäinen siemen tuolle liikkeelle oli muka tullut Sungusta, Äänisjärven rannalta — Pohjois-Karjalan vanhasta kauppapaikasta — ja siitä alusta oli usko versonut. Kuinka paljon näissä jutuissa oli perää, sen perille en koskaan päässyt, enkä totta puhuen yrittänytkään, sillä mitäpä syytä minulla oli udella asioita, joiden tunnetuiksi tuleminen ehkä olisi saattanut toisia vaaraan. Minun asiani oli etsiä paljon vanhempaa uskoa, ja noidan salatun tiedon ilmi saamisessa olisin ehkä osottanut vähempää arkatuntoisuutta. Mutta paljon kuljin täällä sekä kylissä että sydänmailla, enkä koskaan tavannut semmoisia metsän erakoita, jotka olisivat antaneet aihetta noihin kertomuksiin. Jonkinlaista eri uskonlahkoa niillä seuduin kuitenkin saattoi olla. Poliisiviranomaiset olivat korkeamman käskyn mukaisesti koettaneet ottaa siitä selvää, mutta nähtävästi huonolla menestyksellä, sillä en kuullut, että ketään olisi tyrmään saatu. Sanottiin heillä olleen salakammioita ja käytäviä, joihin pakenivat. Pari miestä oli saatu kiinni, niin kerrottiin, mutta niistä oli toinen päässyt karkuun ja toinen oli Kostamuksessa salaa vapautettu kruununpalvehjain kynsistä. Heiltä oli muka saatu koko joukko harhaoppisia kirjoja, "enemmän kuin oli koko Uhtuen kirkossa", kuten Uhtuen pappi oli päivitellyt. Sanottiin näitten "uusimman uskon molijain" salaavan kuolleensa ja hautaavan ne metsiin. Nimitettiin muuan isäntä, jolta vaimo oli kuollut, mutta jolta uusi vihkimys oli kielletty, koska hän ei edellisen kuolemaa ilmoittanut. Mutta uuden vaimon keralla hän eli siitä huolimatta.