YLÄMAAN POIKKI.
Oltuani yötä Alijärvessä varustauduin seuraavana aamuna anivarhain matkaan, mutta tavarain asetteleminen konttiloihin ja kyllin suurien konttien etsiminen vei niin runsaasti aikaa, että päivä jo alkoi olla puolessa ennenkuin päästiin parinkymmenen virstan taipaleelle — sen verran sanottiin olevan matkaa Kenttijärven kylään. Kun kotona olevat miehet olivat tukkijoella, niin sain saattajiksi paljaita naisia, joitten asia Karjalassa matkustajien saattaminen enimmäkseen onkin. Taakat painoivat pari kolme leiviskää — valokuvaustarpeita oli mukana suuri määrä — ja hyvin minua epäillytti, jaksaisivatko he ne perille kantaa.
Soudettuamme pari virstaa järveä ja virstan verran leveähköä Kenttijokea, poikkesimme aivan kapealle pikkusuvannolle, jonka tumman pinnan yli koivut ja kuuset kaartuivat lähes umpinaiseksi katoksi. Muutamassa polvekkeessa nousimme maihin ja läksimme astumaan seitsemän virstan maataivalta. Astuimme korpia ja kankaan liepeitä ja aina välillä veteliä soitakin, jotka vielä hyllyivät kevätvettä. Mutta suotta olin epäillyt kantajain huonoutta, he astuivat niin ripeään, etten perässä pysynyt, vaan pian kuulin heidän huhuilevan hyvän matkaa edessäpäin kankaalla. Itsellänikin oli pari leiviskää selässä, ja siinä oli minulla täysi työ, niin mies kuin olinkin. Tuon tuostakin täytyi hikisenä ja pakottavin ohimoin istahtaa hongan tyvelle puhaltamaan.
Työlästä oli varsinkin vetelillä soilla, joita tällä taipaleella oli paljon. Polun kohdalla oli rinnakkain pari lahonnutta telaa, mutta ne lohkeilivat jalan alla tavan takaa ja enemmän kuin yhden kerran luiskahdin polviani myöden liejuun. Nuo seitsemän virstaa astuttuamme tulimme Luomajärvelle, jonka rannalla on samanniminen pieni kylä. Soudettiin järven yli veneellä, joka ei ollut paljon seulaa parempi. Tuskin ennätettiin vettä luoda, sitä myöden kuin sitä tulvi sisään, mutta toiselta rannalta saimme paremman veneen. Sousimme sillä järven päähän, ja vielä kappaleen matkaa Kienttijoen suvantoakin kosken alle, jossa Kenttijärvestä matkaavat tukit olivat vastassa. Joki oli niitä niin täynnään, että jälleen jatkoimme matkaa maisin.
Tukkiliike oli silloin Vienan Karjalassa vasta alulla. Kenttijoesta kulkivat muistaakseni ensimmäiset pölkyt. Niin koskemattomia olivat tämän laajan ylämaan metsät. Uittajat olivat puoleksi Aunuksesta ja Äänisestä tuotuja ummikkovenäläisiä. Karjalaiset kun enimmäkseen olivat kaupoilla, ei heitä joelle riittänyt, ja lisäksi he olivat tähän työhön vielä tottumattomia. Jätkäin leiri valkean ääressä maata lojotti miehiä kymmenittäin puuropatainsa ympärillä. Meillä oli heille asiaakin. Tytöille oli nimittäin annettu mukaan pullo "puhuttua vettä" vietäväksi eräälle Alijärven nuorukaiselle, joka oli loukannut jalkansa tukkien välissä. Kun joella ei ollut velhoa, niin olivat eukot Alijärvessä luettaneet parannussanat veteen, ja tämän voiteen me nyt toimitimme perille kaikella kunnialla.
Matka nousi kaiken aikaa, yhtämittaista kohinaa kuulimme kankaalle Kenttijoen koskista. Tulimme sitten illan suussa melkoisen järven rannalle. Vaikeitten maitten, korpien, soitten ja kivikoitten jälkeen on puhdasrantainen tyyni ylämaan järvi viehättävä katsella. Se vaan, oli poikkipuolin matkan edessä, eikä ollut venettä. Kenttijärven kylä oli melkein näkymättömissä pohjoisrannalla. Maan tapa on semmoinen, että matkustaja tekee savun järven rannalle, jonka nähtyään kyläläiset tulevat "ehättämään" hänet järven poikki. Harvoin ehättämistä Vienan Karjalassa laiminlyödään, jos vain savu huomataan, taikka huuto kuullaan. Sattui kuitenkin niin hyvin, että tukkipäällikkö kulki joelta omalla veneellään kylään, ja hänen mukanaan pääsimme järven poikki. Savulla olisimme muutoin saaneet virua tuntikauden, sillä järvi on noin viittä virstaa leveä. Ehättämistä pidetään Karjalassa suorastaan velvollisuutena, mutta ehätettävät tulee osata oikealle paikalle savua laatimaan, muutoin saattaa käydä niinkuin eräälle Karjalan miehelle, joka Kenttijärvessä yhtyi seuraamme. Soutaessamme järven poikki kuulimme iltatyynellä etäistä huutoa ja keksimme jonkun ajan tähyiltyämme pienen savun, joka oli noin kolme virstaa syrjässä oikeasta ehätyspaikasta. Sinne ei kylästä arvannut kukaan lähteä, olivat luulleet muiksi savuiksi. Onneksi sattui lähimaille kalamiehiä, jotka pelastivat ukon tulensa ääressä huhuilemasta.
Tämä mies, Ortjo nimeltään, oli muutoin oikea harvinaisuus. Hän palasi kiertoretkeltä pohjoisen puolesta, jossa oli ollut kelloja korjailemassa. Selässään hänellä oli oikea museo mitä eriskummallisimpia vanhoja puukelloja, joihin ukko oli suuresti kiintynyt. Niissä olivat rattaatkin puusta. Hän oli ainoa kelloseppä, mitä rajan takana tapasimme.
Kenttijärven kylä on asuttu laajanlaiselle järven niemelle, jota kolmella puolella vesi kiertää. Varojensa puolesta se on hyvin köyhää, viljelykset ovat heikot, mutta tukkiliikkeen kautta oli rahvas sinä talvena saanut siksi ansiota, että oli jotakuinkin tullut toimeen.
Runonkerääjiä oli syrjäisessä Kenttijärvessä ennen käynyt ainoastaan Borenius, joka sieltä löysikin sangen hyvän laulajan, Riikoisen Simanan. Hänen runotaidostaan oli minun nyt hankittava lisätietoja. Tapasinkin hänet kotonaan ja kirjoitin häneltä ja hänen sukulaisiltaan seuraavan päivän kuluessa koko joukon runoja, jotka olivat jääneet ennen keräämättä. Ostin niinikään koruompeluita, joita on melkein vain vanhanaikaisissa naisten paidoissa, "rätsinöissä". Näitten vaatekappalten olat ja kaulus olivat ennen vanhaan taidokkaina ompeluksilla kirjaillut; nykyään "muiskarätsinät" olivat vanhanaikaiset ja loppuun kuluneet. Vain köyhimmällä rahvaalla tapasi jonkun, koska rikkaitten tapana oli jaella kuolemantapauksien sattuessa vainajien huonompia vaatekappaleita kylän köyhille ja nämä muodista tulleet paidat varsinkin olivat siihen soveliaita. Toiset vanhat eukot niitä kuitenkin säilyttelivät kuolemansa varalle, tullakseen niine haudatuiksi.
Kenttijärvessä olivat kortteeritaloni molemmat emännät kotoisin Suomesta, vieläpä Sydän-Savosta. Karjalaiset miehet usein naivat suomalaisia emäntiä, jotka rajan taa tultuaan enimmäkseen muuttavat uskontoaan. Mutta kun Vienan Karjalan tytöillä sitä vastoin ei ole mahdollisuutta saada suomalaisia miehiä, niin kärsivät he näiden naimiskauppain kautta vahinkoa. Vahinko on tuntuva varsinkin tässä maassa, jossa avioliittoon joutuminen on melkeinpä naisen kunnia-asia. Heitä on siitä sääliminen, sillä paljon uskollisemmin kuin miehet he säilyttävät Karjalan vanhaa tapaa ja ammoista siveyttä. Väsymättä he raatavat maatakin, pitäen siten tätäkin elinkeinoa voimassa, miesten kierrellessä kaupoilla ja vain kesäksi palatessa kotia olemaan apuna viljan korjuussa.
Kenttijärvestä jatkoin matkaa Kostamukseen vesitse. Se oli yhä samaa jokea, jota olin edellisenäkin päivänä kulkenut, vaikka se tästä eteenkäsin väheni. Vettä siinä kuitenkin oli vielä aivan kyllälti ja toiset kosket olivat niin kivakoita, että nousu oli kylläkin vaivalloista. Kolmen peninkulman matkalla oli lähes parikymmentä koskea. Välillä oli useita järviäkin, joita ei ole mihinkään karttoihin merkitty. Suurin näistä oli Koivajärvi, joka oli penikulmaa pitkä ja varsin laaja. Hämmästyin melko lailla, kun se odottamatta eteemme avautui, sillä Imbergin kartalla ei ollut sillä paikalla järvestä merkkiäkään. Ortjo vanhoine kelloineen oli käyttänyt tilaisuutta päästäkseen samassa kyydissä, ja pienoinen vene oli siitä niin syvässä painossa, että hädin tuskin pääsimme selän poikki. Minusta aina tuntui siltä, kuin näillä Vienan Karjalan järvillä laine nousisi tavallista jyrkemmäksi ja herkemmin. Veneessämme oli vain pari tuumaa laidan varaa ja Koivajärvellä siihen loiskasi aalto toisensa jälkeen.
Koko tämä laaja erämaa, jonka poikki nyt matkustin, näyttää olevan Maanselän haara, joka jatkuu rajalta kymmenisen penikulmaa itää kohti, päättyen siinä, missä Kemijoen latvahaarat yhtyvät Jyskyjärveen. Kummallekin puolelle laskevat joet tältä ylängöltä, ja koskien suuri luku viittaa siihen, että se keskeltä on koko joukon korkeammalla molempia suuria vesistösyvänteitä. Suurin Kenttijoen koskista oli Vuosus, Koivajärven ja Kenttijärven välillä. Se oli virstan mittainen ja kaikki tavarat oli kannettava sen sivu maitse. Niin kiivaat olivat aallot, korvat väkivaltaiset, että olivat tyhjänkin veneen viedä käsistämme.
Koivajärven rannalla olisi syrjässä matkastamme ollut monias talo, jossa Genetz oli aikanaan laulattanut "Krikku-Markke" nimistä miestä. Nyt oli laulaja jo kuollut, ja kun ei kylästä enää mainittu saatavan muuta kuin rommia, niin sai se jäädä käymättä.
Matkan varressa oli siellä täällä autioita kalasaunoja ja nuottatalaita, moni rakennettu aivan veden päälle, jotta siihen saattoi sisään soutaa. Toiset oli rakennettu niin piiloon, ettei niitä huomannut muuta kuin osottamalla. Näillä kalapirteillä, jotka ovat penikulmain päässä kylistä, viipyvät kalamiehet viikkokausia yhteen mittaan; kylistä vain silloin tällöin käydään eväitä tuomassa ja saalista noutamassa. Tämäkin kalastus on niin vanhanaikaista, että ajatus itsestään kulkee erämaitten varhaisimpiin pyyntiaikoihin saakka. Se on siitä pitäen säilynyt melkein semmoisenaan. Vaikka karjalainen muualla jo voi olla hyvinkin muuttunut, niin eläessään viikkokausia melko joukolla veneineen ja pyydyksineen etäisellä eräsaunallaan hän yhä on luonnonelinkeinojen ammoista aikaa.
Kuljimme pitkän mutkailevan suvannon, jonka molemmin puolin oli alavia kolkkoja soita, ja saavuimme useille kaitaisille järville, joita erottivat toisistaan lyhyet kosket. Ensimmäinen niistä oli Juurikkajärvi, jonka autiot petäjikkörannat näyttivät niin ehjiltä, ikäänkuin ne olisivat sinään seisoneet luomisen päivästä saakka. Ei ainoatakaan asumusta ollut sen rannalla, paitsi joku ainoa erämiesten piilopirtti. Se oli ihailtava eheässä alkuperäisyydessään. Tuntui siltä, kuin olisi Väinämön kannel viimeksi kajahdellut näillä rannoilla. Semmoinen luonto siirtää ajatuksen niin äkkiä muinaisuuteen, että viimeiset kaiut tuntuvat vastikään sammuneen, kaikki ympärilläsi sen nähneen ja vielä hyvin muistavan.
Mutta seuraavien järvien rannoilla näkyi jo uudisasutustakin, joka osoitti viljelyksen täälläkin leviävän, vaikka hitaasti. Koskista muistan varsinkin Kalliokosken, jonka oikealla rannalla sileä pystykallio muodosti soman portinpatsaan. Ortjo koneenrakentajana ihaili kovasti tätä koskea, se kun hänen mielestään oli niin oivallinen tehtaanpaikaksi; minua se komeine kuusikkorantoineen miellytti somuutensa vuoksi, ja kauan lieneekin kauneus sen ainoa ansio. Kun kerran se aika koittaa, että Vienan Karjalankin vesivoimat kelpaavat teollisuuden palvelukseen, niin ei niitä ensi hädässä tarvitse lähteä niin etäältä etsimään. Toinen mainittava koski oli Väärä. Vesi juoksi hyvin kiivaasti ja koski oli niin kapea, että vene uhkasi sen paisuttaa ja siitä itsekin täyttyä. Siinäkin olivat tavarat maisin kannettavat. Omituisen kamalan jutun saattomies kertoi erään järven poikki soudettaissa. Joku vuosi takaperin oli muuan mies lähtenyt viimeisillä kevätjäillä hiihtämään järven poikki. Mutta jää oli pettänyt suksimiehenkin, ja kun sukset olivat jalkoihin sidotut, ei hän pudottuaan mitenkään saanut jalkojansa jään päälle. Siinä oli mies kauan taistellut henkensä edestä, hänen huutoaan oli kuultu puolen penikulman päähän, mutta ihmiset eivät käsittäneet lähteä, tai eivät joutuneet apuun, ennenkuin onnettoman voimat loppuivat ja hän vaipui hyiseen hautaan.
Vihdoin olimme vesimäkien päällä ja Kostamuksen järvi avautui eteemme. Vaikkeivät suuremmatkaan selät tällä järvellä ole paria kilometriä laajemmat, on se kuitenkin tuulella vaarallinen. Kummastuttavan nopeaan sillä aallot kohosivat tuulen viritessä. Sanottiin joskus olevan tyhjälläkin veneellä vaarallista sille lähteä. Sen vuoksi oli ottaminen toinen vene avuksi, vaikka karjalaiset seuralaiseni kyllä olisivat suostuneet niinkin matkaa jatkamaan.
Hämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen päälliselle rannalle, ja ruskoja vastaan näimme korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuin mahtava pensas tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä, niitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä ja tuo kuusikko oli sen kalmisto.
Sinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi askeleeni, sillä niin juhlallista kalmakuusikkoa en ollut ennen nähnyt. Ne olivat vanhoja puita ja kohonneet tavattoman korkeiksi. Toisia oli tuulen voimasta tai vanhuuttaan sortunut ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanha tapa säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella puuhun koskea; siellä saa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin luonto hyväksi näkee. Puita oli kaatunut hautainkin päälle, mikä millekin suunnalle, eikä pyhässä lehdossa oltu mitään tehty niitten poistamiseksi. Ne saivat kuivua ja lahota, kunnes luhistuivat maan pintaan. Toiset olivat jo niin vahvassa sammalessa, että niitä tuskin maasta erotti. Mutta siitä huolimatta oli pilviä pitävä kuusikko niin tuuhea, että valo oli iltahämäryyttä, ennenkuin se maahan ennätti.
Hautoja oli puitten alla taajassa; jokaisen päällä hirsistä rakennettu katos, "kropnitsa", ja tämän päässä katettu risti. Toiset kropnitsat olivat jo satain vuosien vanhoja ja ylt'yleensä vahvan sammalen peitossa, toisten ääressä vielä näkyi vereksiä hiiliä ja astiankappaleita — vanhan uhritavan muisto, vaikka siihen nykyään liittyy kirkkosuitsutuksen polttaminen. En ole milloinkaan käynyt hautausmaalla, joka vaatimattomuudessaan olisi jättänyt mieleen niin syvän hartauden tunteen. Kappaleen aarnioluontoa oli ihminen pyhittänyt viimeiseksi asuinpaikakseen.
Oli siellä myös eräs kaamea vieras muisto, kömpelösti tehty kivinen risti, sekin jo sammaltunut. Siihen liittyi vanha tarina. "Varassussotain" aikana olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänä pyhänä salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon ja kaiken rahvaan, joka siinä oli, ja näiden uhrien muistoksi oli tuo risti. Salmen toisella puolella oli nuori väki ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanut itsensä lampeen.
Miitrein varakkaassa talossa minua pidettiin hyvänä sen päivän, jonka Kostamuksessa vietin. Lähdin sitten jatkamaan matkaa "kevarikyydillä", sillä olin nyt Vuokkiniemestä tulevan valtatien eli "jaaman" varressa. Sitä piti päästä hevosella puoleen ja toiseen, ei kuitenkaan rattailla, mutta reellä tai ratsain. Soissa oli portaat, jo'issa sillat. Meikäläisten käsitysten mukaan se ei ollut karjatietä parempi, mutta Vienan Karjalan tieksi se oli hyvä. Sain ainakin tavarani hevosella kulkemaan, vaikka itse mieluummin astuinkin jalan.
Mutta kova sydän pitääkin olla sillä, joka moisella tiellä istuu reessä. Surkeata oli tavaroitakin vedättää sulassa maassa. Hevonen oli heikko ja kiskoi vaivalloisesti kymmenen leiviskän painoista kuormaansa, anturat kiljuivat sulassa maassa, niin että korvia vihloi. Olisi edes hiljan satanut, olisi keli ollut vähän liukkaampi, sanoi ajomies. Sääli tuli Suomesta tuotua hevosta, joka alakuloisena veti, korvat lupossa ja huuli lerpallaan.
Mutta matkalla tapasimme toisen kuorman, joka oli miltei säälittävämpi. Lyhyenläntä, vaikka tanakka mies istui kankaalla kaatuneen puun rungolla, vieressään puun tyvellä säkki, joka oli melkein yhtä korkea kuin hän itsekin. Näyttipä siltä, kun he olisivat taipaleella olleet hyvin vakavassa keskustelussa ja säkki olisi väittelyssä vienyt voiton. Se oli Kostamuksen metsänvartija, joka oli käynyt Kontokin kruununmakasiinista siemenohria. Kun ei ollut hevosta, niin täytyi itse kantaa säkki, ja se lienee painanut kuuden leiviskän vaiheille. Se mies oli niitä ainoita karjalaisia, jotka eivät taipaleella olleet halukkaita vilkkaaseen sananvaihtoon. Semmoisista vaivoista leipä saa arvoa. Mutta niin on Vienan Karjalassa asian laita, että älköön ruokaa toivokokaan se, joka ei jaksa kantaa säkkiä taipaleen poikki. Enimmäkseen se tuodaan vielä paljon etempääkin, Maanselän takaa Suomen pitäjistä, joista kaiketi voi velaksikin saada. Ken on heikompi, sen on vieminen oma nälkäinen säkkinsä rajan taa.
Päivä kului jotenkin tarkkaan, ennenkuin oltiin Kontokissa, ja monta kertaa puhalsi hevosparka välillä, ja moni terävä kivi kiskasi reen jalaksesta nokkansa täyteen puunpärsää. Montakohan semmoista matkaa yksi reki tehnee?
Samaa tietä oli Lönnrot aikanaan kulkenut. Seitsemännellä retkellään hän tämän kautta kulki Vuokkiniemestä Luvajärveen ja viipyi Kostamuksessa useita päiviä runoja kirjoittaen. Ensimmäisellä pitkällä taipaleella hänelle sattui seuraava seikkailu:
"Tällaiseen lypsäjäseurueeseen yhdyin lähtiessäni kylästä (Vuokkiniemestä) 40 virstan päässä olevaan Kostamukseen. Lehmien lypsinpaikalle kyllä oli seuraa, mutta sieltä oli kulkeminen vallan yksin yön selkään. Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen, missä oli kesäksi sauna heinäväkeä varten. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti pelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku olisi voinut arvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti olisi seurannut minua ja ryöstänyt. Kuljin siis edelleen, poikkesin metsään ja koetin nukkua sammalille. Mahdotonta hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että kaikki ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä oli saada niitä suunsa täyteen. Alotin taas vaellukseni ja kuljin noin kymmenen virstaa eteenpäin, jolloin väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua. Leikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla mikäli voin, sidoin huivin päähäni ja luulin nyt olevani turvassa hyttysiltä. Kaikki turhaa. Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka kuinkakin usein olisin koettanut parannella linnaani. Täällä kaipasin ensi kerran Kajaaniin kesäksi jättämääni tupakkapiippua. Tuli tosin olisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää, kun siitä minut olisi huomattu. Koko matka kävi enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien halki, siitä tuo suunnaton hyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin olisin ollut mitä kovimmassa talvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei ollut koko talvena Lapissa paljaalla lumella maatessani."
Kontokki on tämän ylämaan pitäjän keskusta. Siihen kuului ennen Akonlahtikin. Kylä on hajallaan melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaan vielä omituisempi kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinä olivat puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli, irtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat kurottelivat ilmaan naavatukkoja.
Kontokkiin päättyi jaama, tavarat oli pantava kontteihin ja jommoisellakin joukolla lähdettiin seuraavana päivänä Luvajärven tielle. Mutta hyvin hitaasti lyheni tämäkin taival. Eräs saattajista oli ottanut selkäänsä kahdenkertaisen kuorman, enemmän ansaitakseen, ja vaikka hän oli vankka ja tottunut kantamaan, niin pahasti hän oli lapautunut, ennenkuin oltiin Luvajärvellä. Matkaa oli runsaasti puolentoista penikulmaa. Jokien poikki oli astuttava vain notkuvia puita pitkin. Välillä yllätti äkillinen myrsky. Metsät pauhasivat, niinkuin olisimme olleet keskellä palavaa koskea, ukonpilvi ärjyen kiidätti ylitsemme, loiskauttaen lyhyen rankkasateen, honka sortui lähellämme ryskeellä, mutta äkkiä ilma taas katosi, vanhoilla ahorinteillä nuori lehti tuoksui ja kimalteli auringonpaisteessa, ja jylhäin korpien ja kankaitten piirittämänä kukkui käki ensi kertaa ahoviitain maireassa vihannuudessa.
Maat alkoivat aleta, joku myötäjokikin lyöttäytyi yhteen matkaan, ja vihdoin näimme ylämaan syrjältä laajan laakson, joka oli poikittain edessäpäin. Sen pohjalla olivat eteläisen vesistön joet ja järvet. Selkämme takana oli tasainen korkea maa. Edessämme oleva syvänne oli alamaan lahti, joka ylävien maiden välitse ulottuu aina Maanselälle saakka.