ALIJÄRVEN VASSELEI.
Ja niin oli tartuttava matkasauvaan ja lähdettävä maita laajemmaltakin kulkemaan, vaikkapa ero hauskasta Jyvöälahdesta olikin ikävä. Toverini jäi sinne edelleen sanakirjatöineen; mutta hänen piti myöhemmin saapua, samoille seuduille, joille minä lähdin, sillä sanakirjaa oli eri murrealoilla vertailtava.
Rinnan Kuittijärvien kanssa on viittä kuutta penikulmaa etelämpänä toinen vesistö, jonka lähteet ovat Kuhmon ja Lentiiran kohdalla Maanselän lampiloissa. Lähinnä Suomen rajaa ja samalla ylinnä on melkoinen Kiitehen selkä eli Kivijärvi, joksi se on kartoilla merkitty. Siitä laskee Kivijoki Luvajärveen, josta vesi edelleen virtain ja välivesien kautta kulkee Kiimasjärveen ja Nokeuksen virran kautta aavaan Nuokkijärveen. Tästä järvestä juoksee kaksi rinnakkaisjokea Tshirkkakemiin, jonka päävesi kuitenkin tulee etelämpää, Rukajärvestä ja Repolasta. Yhtyneet vedet laskevat pohjoista kohti vähäiseen Jyskyjärveen, jossa ne tapaavat Kuittijärvien vedet. Näin syntyy Vienan Kemijoki, joka ei sen koommin saa mainittavia lisiä.
Tätä etelämpää vesistöä pitkin kulkee Nuokkijärven päähän saakka Arkangelin ja Aunuksen välinen raja. Kiitehen rannalla ovat Akonlahti ja Munankilaksi, Miinoan järven rannalla Miinoa, pienempiä kyliä mainitsematta. Alempana ovat Luvajärven, Kiimasjärven ja Nokeuksen kylät, Nuokkijärven rannalla Peäkönniemi ja Piismalaksi, Tshirkkakemin varressa Tshirkkakemi ja vähäinen Kellovaara. Kaikista näistä kylistä on runoja saatu, toisista enemmän, toisista vähemmän. Molempien reittien välisellä ylängölläkin on siellä täällä poikkivesistöjen varrella kyliä, joista mainittavimmat ovat Kenttijärvi ja Kostamus. Mutta enimmäkseen on ylänkö laajaa erämaata.
Tuolle etelämmälle runoalueelle piti nyt matkani. Vuokkiniemen kautta olisi ollut paremmat matkat, niin sanottiin, mutta minä valitsin vaivalloisemman ja vähemmän kuljetun oikotien, koska toivoin sen varrella olevista kylistä saavani runoja ja tapaavani alkuperäisempiä oloja.
Saattajiksi lähtivät ensimäiselle taipaleelle Seni ja Okahvi. Vapaaehtoisesti he tarjoutuivat. Heillä oli vähän muutakin asiaa, sillä Alijärvestä, jonne he minua kaimasivat, odotti ainakin toinen pikapuoleen kosijoita, ja näin oli hyvä tilaisuus käydä taloa katsomassa. Verevä Okahvi sousi ja hienopiirteinen Seni huopasi, minun täytyi jouten loikua teljolla, sillä ei sallittu minun tarttua airoihin. Kevätaamu oli herttainen ja iloisesti vene sujui välivesiä, salmia ja vähäisiä selkiä. Rattoisaa on olla keväällä ensi kerran vesillä, ja varsinkin täällä Karjalassa, jossa kelirikon aikana ei pääse mihinkään ja maataipaleet ainakin ovat vaivalloiset ja kolkot. Korkean Jyväniemen takaa siintivät hetken aikaa Yli-Kuittijärven ylävät rannat, mutta katosivat pian saarien sekaan.
Seitsemän virstaa soudettuamme näitä kapeita välivesiä tulimme Kyperäiselle, jonka Seni viilletti. Siinä ei ollutkaan muuta kuin kelpo nielu, aallokkoa tuskin ensinkään. Liepeessä poikkesimme maihin tervehtimään tuttuja jyvöälahtelaisia, joiden tiesimme tulleen sinne kevätpyydyksilleen. Vaskikattiloineen, konttineen, eväineen he istuivat viidakossa pienoisen kalapirtin edessä paraillaan murkinoimassa. Verkot oli ripustettu kankaan reunaan pienen valkean ympärille savustumaan. Rannassakin oli pajukossa koko rysätarha, joka imi kitkerää savua pihisevistä tervaskannoista. Päätin sen taiaksi, mutta pyydyksien isäntä vältellen selitti savustavansa vain sen vuoksi, etteivät langat limaantuisi. Niin muutoin tehdään täällä kaikkialla ja voihan siinä olla rinnan sekä taikaa että tarvetta.
Haastettiin kovasti minua viipymään kalastuspaikalla muutaman päivän, ja hauskaa se olisi ollutkin, sillä koski on niitä somimpia lohikoskia ja kevätilma oli hehkeimmillään. Vasta puhjennut lehti huokui pihkaista tuoksuaan, nuoret poimuisat lehdet olivat kuin hienoin nypläharso, joka oli viidakoihin heitetty. Lehto oli kuin lukemattomissa vihannissa helmilöissä, ja joka hetki kostui ja paisui sen kesäinen verho. Hätäpikaa vain kiskasin koskesta parin kilon painoisen, terhakan lohenpoikasen eli kuujan.
Vielä paljon parempi lohikoski olisi Kyperäinen, ellei sitä alempana Enonsuussa olisi pilattu. Enonsuun mahtava isäntä oli nimittäin talonsa kohdalta kokonaan sulkenut joen vankalla lohipadolla, eivätkä pyynnöt eivätkä uhkaukset saaneet häntä sitä avaamaan. Siten jäivät Alijärvi, Jyvöälahti ja kaikki Yli-Kuittijärven kylät lohetta. Alijärven kylästä, joka oli noin viiden virstan päässä Enonsuusta syrjävesistön rannalla, oli monianna kevännä käyty useat kerrat leikkaamassa pois enonsuulaisen pyydykset, mutta pohatalla oli aina varalla toiset, ja hänen kerrotaan sitten tavalla tai toisella sovittaneen leikkaajat. Siten hän oli monet ajat ottanut kaikki kalat, mitä vain yritti nousta Keski-Kuittijärvestä ylöspäin. Ylävesien kylät olivat vihdoin pyytäneet viranomaisten apua yksinvaltiasta vastaan, ja samana kesänä pato vihdoin purettiinkin.
Kyperäisen alapuolella on lyhyen suvannon takana raju Jolmonen. Se on niin väärä, että kiertää melkein takaisin itseensä, ja aallot ovat kovat. Mutta kapean kannaksen poikki oli kosken niskasta liepeeseen kaivettu pieni pudas myllyn paikaksi, ja siitä oli näin tulvavedellä mukava laskea vene. Koski kiertää kaaressa virstan verran, mutta pudasta tuskin oli enempää kuin kivenheitto. Jolmosen liepeessä on pari myllyä, joilta ei ainakaan voima puutu. Lyhyen suvannon päässä oli sitten poikkipuolin Alijärvi. Joki jatkaa edelleen järven päitse, mutta meidän matkamme poikkesi järveä myöden oikealle kädelle. Ainoastaan vilaukselta näin Enonsuun mainitun talon, joka oli jo varsin lähellä, ja lähellä siis Keski-Kuittijärven rantakin. Se oli kahdenkertainen ja maalattu, kuin mikäkin Laukko niemellään.
Alijärven yläpäässä on samanniminen pienehkö kylä. Sieltä olivat edelliset runonkerääjät Lönnrotista pitäen koonneet runoja, ja niitä laulettiin siellä yhä vieläkin. Saattajaini "kostitalossa" otettiin minut hyvin vastaan, mutta paras laulaja, Vasselei, asui järven takana. Hänen veljeään oli Genetz laulattanut, ja vertauksen vuoksi oli hyvä saada Vasseleinkin runot kirjoitetuksi.
Vasselei oli jo lähes satavuotias ja sokea, mutta yhä rattoisa. Muistokin oli vielä jotenkin hyvä. Hurstipaita ja hurstihousut yllään hän asian kuultuaan kömpi alas uunilta ja oli paikalla valmis runoja laulamaan. Olihan se ansio, jota niin vanhan miehen muulla tavalla enää oli vaikea saada. Mutta runojen laadusta emme tahtoneet sopia. Mieluummin kuin kalevaisia runoja hän olisi laulanut omatekoisia laulujaan.
"Etkö sie njiistä, kun vieraat miehet ta naiset yhteh mänöy, njiitä mie osaan äijän." Niitä hän oli useita itsekin tehnyt ja niitä muistellessaan hän kävi vallan leikkisäksi, kaiveli harmaata, vaikka yhä vielä terhakkaa tukkaansa ja sanoi naisten Suomen puolella häneen aina mielistyneen, kun olivat tukkaa tunnustelleet ja siitä huomanneet hänet ylen luonnokkaaksi mieheksi. Jonkun niistä hän minulle lauloikin ja se oli sangen sukkela, eikä ensinkään rivoluontoinen, niinkuin moiset laulut meidän puolellamme tahtovat olla. Kadun, etten sitä muistoon kirjoittanut, mutta minun mieleni niin kokonaan täytti vanhan runon harrastus.
… "Vaan njiitä ammuisia lauluja — en velj mie njiitä enämpi maha."
Hän lausui sen pettymyksellä ja veitikkamainen välähtely katosi silmistä. Mutta miten ollakaan, hän alkoi kuitenkin tapailla yhtä ja toista runonpäätä, ja hänelle kävi samoin kuin niin monelle muullekin. Kun ukko oli runon ladulle lähtenyt, niin kiihtyi mieli, ja ikäänkuin inspiraation valtaamana hän alkoi muistaa ja osata, niin että minulla oli täysi työ rinnalla pysyä. Ja hänen runonsa olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, vaikka aukkoja olikin paljon. Hän lauloi "kanteleen synnystä", "maailman luomisesta", "Sammon taonnasta" ja "Kullervon ilon pidännästä saaren impien keralla". Ja hän lauloi runonsa nuotilla, joka oli niin omituisen kevyt, vilkas ja hohteinen, etten ollut mielestäni toista niin kaunista kuullut. Säveltä hän laulaessaan muunteli ja toisinteli niin monella tavalla, vaihteli äänilajeja, ettei se koskaan käynyt yksitoikkoiseksi. Välistä hän lauloi pidemmän jakson säkeitä siten, että sävel kulumistaan kului yhä yksinkertaisemmaksi, ikäänkuin kertomusta kiirehtien, keinui lopuksi vain kahden nuotin välillä, kunnes ajatuksen lepokohdan lähestyessä viimeiset säkeet laulettiin täydellisellä sävelellä ja lisäksi koristettiin ihmeellisillä helähtävillä sävelkirjauksilla, joita minun korvani oli mahdoton kiinnittää, vaikka elävästi oivalsin niiden kauneuden. Siten käsiteltynä eepillisen runon itsessään yksinkertainen sävel sai eloisuutta ja rikkautta ja tuntui alati nuorelta.