RUNONKERÄÄJÄT.
Vienan Karjalan kylissä ja taipaleilla tulee tuon tuostakin ajatelleeksi, että siellä kulkee klassillisella pohjalla. Tuosta syrjäisestä ja etäisestä maasta, jossa niin harvassa valottaa kylänaukeama, josta Suomi ennen tuskin mitään tiesi, sieltä nouti Lönnrot Kalevalan syntysanat. Sieltä hän sai eepoksen puitteet ja juonet, sieltä suuren osan sen sisällyksestäkin. Siellä suoritti pääosan omasta runonkeräyksestään.
Tähän innon, toiveitten, ihailevan rakkauden työhön sen vuoksi mieli tuon tuostakin palaa Vienan Karjalan poluilla, ne muistot yhä antavat paikoille väriä, saavat vaeltajan katselemaan montakin lahonnutta mökkiä samalla ihastuksella kuin etelän maissa jaloja vanhoja marmoreita.
Vaeltaessamme yhdessä näissä seuduin aiomme sen vuoksi muistella, missä entiset runonkerääjät ovat liikkuneet, sillä suuren työn muistot lämmittävät mieltä ja saavat myötätunnolla ja mielenkiinnolla katselemaan paikkoja, joissa emme aina muutoin huomaisikaan mielenkiinnon aihetta. Palauttakaamme sen vuoksi ensinnä muistoon pääpiirteet koko siitä runonkeruusta, joka Vienan Karjalan puolella on tapahtunut.
Topelius vanhempi, runoilijan isä, oli ensimmäinen, joka keksi Vienan Karjalan runsaat runoaarteet ja alkoi niitä kerätä. Eräät karjalaiset laukkumiehet, jotka hän oli sattumalta tavannut, osasivat monin verroin ehjempiä ja täydellisempiä eepillisiä runoja, kuin hän oli sitä ennen omalla puolella tavannut. Tautivuoteen sitomana hän ei päässyt rajan taa matkustamaan, mutta hän kutsui laukkumiehiä käymään luonaan Lapuan Joensuussa ja sai siten niin runsaasti runoja, että jo aikaisemmin heränneet harrastukset vanhain kansanlaulujen keräämiseksi saivat mahtavan sysäyksen ja alkoivat kutoa yhä rohkeampia toiveita. Julkaisemansa kokoelman viimeisessä osassa Topelius sen vuoksi sanookin:
"Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama pitäjäs Arkangelin läänissä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemen pitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat ja vanhan urosväen jutut vilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä soipi vielä Kantele ja Sampo, ja sieltä olen myös parhaat runoni kyllä monella huolella toimittanut. Ehkä lisäyksiä olisi sieltä toivossa odotettavia, täytyy kuitenkin työni päättää. Jos ikää Jumala suopi, mahtanevat nämät ja muut lisäykset edespäin ilmaantua."
Tieto, että jumaluustaruisia runoja vielä oli niin runsaasti Maanselän takana, sai suomenkielten tutkijan Sjögrenin sinne lähtemään. Sjögren oli ensimmäinen, joka sitä varten kävi itse Vienan Karjalassa. Hän laulatti muun muassa Vuonnisen parasta laulajaa, Ontrei Malista, jo v. 1825, kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Lönnrot. Mutta Sjögren ei kokoelmiaan julkaissut, eikä niistä sen vuoksi Kalevala hyötynyt. Kirkkoherra Fellman, joka keväällä v. 1829 matkusti Vienan Karjalan kautta seurakuntaansa Suomen Lappiin, kirjoitti Vuokkiniemen kirkonkylässä muistoon joitakuita runoja eräältä Venehjärven mieheltä.
Runoalue oli siis melkein koskematon, kun Lönnrot alkoi työnsä. Lönnrot oli alkanut keräyksensä Suomen Karjalassa jo ylioppilaana ja oli siellä jo laajalti liikkunut, ennenkuin hän pääsi Vienan puolelle. Verraten vähän hän oli saanut varsinaisia eepillisiä runoja. Mutta juuri ne viehättivät häntä enimmän, ja päästäkseen lähemmä pohjoista runoaluetta hän pyrki ja pääsi Kajaaniin piirilääkäriksi. Milloin aika myöden antoi, hän sieltä pistäysi rajan taa, kiersi milloin lyhemmältä, milloin laajemmalta ja toi joka matkalta runsaat saaliit. Vuokkiniemessä ja Uhtuessa hän tapasi parhaat laulajat, sieltä sai johdon runoelman yhteen kutomiseksi; sinne hän yhä uudelleen palasi kokoelmiaan täydentämään.
Lönnrot kävi Vienan Karjalassa ensi kerran v. 1832. Se oli hänen kolmas runonkeruumatkansa. Nurmeksen kautta kulkien hän saapui Koivasjärvelle rajan taa ja kulki Repolan, Roukkulan ja Miinoan kautta Akonlahteen Kiitehen rannalle, mutta ei joutunut sillä kerralla pohjoisemmaksi, vaan palasi Lentiiran ja Kuhmon kautta Kajaaniin. Neljäs matka, tapahtui v. 1833. Se oli, huomauttaa A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpanolle tärkein, vaikka saalis ehkä olikin myöhemmillä matkoilla runsaampi. Tällä kertaa Lönnrot kulki Kiannan Hyryn kautta Kivijärveen, ensimmäiseen rajantakaiseen kylään sillä kulmalla, ja kävi Vuonnisessa, jossa hän laulatti kylän parhaita laulajoita. Vuonnisesta hän Vuokkiniemen, Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kautta palasi Kajaaniin.
Viides matka tapahtui kevätkeleillä v. 1834. Se kävi Kiannalta sydänmaitten kautta Lonkkaan ja sieltä edelleen Vuonniseen, Jyvöälahteen ja Uhtueen. Kotimatka tapahtui taas Vuokkiniemen, Tsenan ja Kivijärven kautta, mutta Kivijärvestä hän poikkesi Latvajärveen, tavaten silloin pohjoisen runoalueen parhaan laulajan, Arhipan. Lopulla samaa vuotta Lönnrot näyttää käyneen Repolassa, mutta siitä matkasta ei ole tietoja.
Kuudennella keruumatkallaan Lönnrot samoili yhä laajemmalta. Hän kulki huhtikuussa v. 1835 Kuhmon kautta Repolaan, sieltä Rukajärveen, pitkin Tshirkkakemiä Jyskyjärveen, sieltä edelleen Uhtueen, Jyvöälahteen, Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta Kajaaniin. Elokuun lopussa hän samana vuonna näyttää käyneen Lapukassa, mutta tästäkään matkasta emme muuta tiedä, kuin että hän sen eräässä kirjeessä mainitsee.
Näin oli Lönnrot kiertänyt Vienan Karjalan kaikki parhaat runopaikat. Myöhemmin hän ulotti retkensä vielä laajemmalle, mutta kuta kauemmaksi hän Kuittijärvien piiristä poistui, sitä niukemmiksi ja huonommiksi kävivät runot.
Seitsemäs matka oli laajin kaikista, vaikkei saaliiltaan runsain. Yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa Lönnrot syksyllä v. 1836 kulki Kiannalta rajan poikki Lonkkaan ja Vuonniseen ja vaelsi sieltä edelleen kyliä myöden Uhtueen, jossa viivyttiin enemmän aikaa. Edellisillä matkoillaan Lönnrot oli kulkenut enimmäkseen omilla varoillaan, nyt hänellä oli melkoinen apuraha ja vapautta piirilääkärinvirasta. Runonkeruun ohella oli matkan tarkoitus kielellisten ainesten kokoaminen. Niinpä Lönnrot nyt saattoi olla matkoilla kokonaista kaksi vuotta. Cajan palasi Uhtuesta kotiin, Lönnrot vaelsi yksin edelleen, kävi Uhtuen pohjoispuolella olevat yksinäiset salokylät, samosi edelleen Tuoppajärven rannoille, vietti jonkun ajan Kuusamossa ja retkeili sitten Pääjärven kautta Kierettiin. Runoja ei ollut paljoakaan karttunut sen jälkeen, kuin hän Uhtuelta oli lähtenyt, matkavaivoja sitä enemmän. Kieretistä matka jatkui Koudan ja Kannanlahden kautta ja Imandrajärveä myöden Kuolaan, jossa Lönnrot viipyi kuukauden, tutkien lapin kieltä. Suomen Lapin kautta hän sitten palasi Kajaaniin. Jonkun ajan levättyään hän lähti matkaa jatkamaan, kulki jälleen Vuokkiniemeen ja sieltä parempia runopaikkoja myöden etelään päin Repolaan ja Suomen Karjalaan.
Siihen päättyi Lönnrotin runonkeräys. Vanhan Kalevalan hän oli jo viidennen matkansa jälkeen saanut valmiiksi pääasiallisesti tältä pohjoiselta runoalueelta keräämiänsä runoja käyttäen. Myöhemmillä matkoilla saadut runot ja ne erinomaisen runsaat ja Kalevalaa monipuolisesti täydentävät kokoelmat, joita myöhemmät kerääjät, varsinkin Europaeus, toivat mukanaan eteläisiltä runomailta, tulivat käytetyiksi vasta Uuteen Kalevalaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.
Lönnrotin työtä jatkoi Vienan Karjalassa ensinnä M.A. Castrén, jonka mielestä edellinen keräys kuitenkin oli ollut siksi täydellinen, että hän enemmän kiinnitti huomionsa loitsuihin ja mytologisiin seikkoihin, jotka voisivat Kalevalaa valaista. Castrén matkusti Repolan kautta Miinoaan ja viipyi sitten jonkun aikaa Akonlahdessa. Akonlahdesta hän tuli Vuokkiniemeen, laulatti muun muassa Arhippaa, kävi Vuonnisessa, Jyvöälahdessa ja Uhtuessa ja sieltä retkeili edelleen Tuoppajärven ja Pääjärven kautta Kuusamoon. Matka tapahtui v. 1839.
Tämän jälkeen matkusteli pohjoisella runoalueella Europaeus, joka silloin oli nuori ylioppilas. Vielä niukemmin varustettuna kuin Lönnrot hän talvella v. 1845 retkeili Kajaanista Kuhmon kautta Roukkulaan, sieltä Muujärven, Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärven ja Luvajärven kautta Akonlahteen, kierrellen kaikki Akonlahden läheisyydessä olevat kylät. Akonlahdesta hän jatkoi matkaa Kontokin, Kenttijärven, Kostamuksen ja Pirttilahden kautta Vuokkiniemeen, poiketen sitten Suomen puolelle. Kiannalta hän jälleen palasi rajan taa Vuonniseen, kulki edelleen Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmen kautta Ala-Kuittijärven Luostesaareen, jossa Petri niminen tietäjä eli. Yritettyään turhaan saada tältä runoja hän tuli Uhtueen, kulki sieltä Röhön ja Ohdan kautta Pistojärveen, edelleen Tuhkalan ja Kananaisen kautta Kokkosalmeen, Sohjenansuuhun, Kiestinkiin ja Saareen, sitten Kiisjoen, Suolapohjan ja Kurjen kautta Paanajärveen, Kemijoen rannoille, ja palasi Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden, Kiimasjärven ja Miinoan kautta Suomen puolelle. Jyskyjärvestä häntä käytettiin kruunun kyydillä Vienan Kemissä. Käytyään Kajaanissa Lönnrotia tapaamassa Europaeus lähti eteläiselle runoalueelle, poiketen ensinnä Repolan kyliin ja jatkaen sieltä matkaa Ilomantsiin.
Europaeuksen jälkeen saivat Vienan Karjalan runomaat olla neljännesvuosisataa kenenkään kerääjän käymättä. Vasta kun aljettiin vuosisadan jälkipuoliskolla valmistaa Kalevalan toisinnoitten julkaisemista, huomattiin tarpeelliseksi jatkaa keräystä, koska kokoelmat siihen tarkoitukseen olivat kylläkin puutteelliset. Uuden keräystyön suunnitteli ja johti maisteri A.A. Borenius (Lähteenkorva), joka sitä varten teki Vienan Karjalaan kaksikin laajaa matkaa, toisella matkalla mukanaan A. Berner ja A. Genetz. Varsinkin toinen matka oli laaja ja tulokset runsaat. Se osotti, ettei runosuoni ollut vielä aivan ehtynyt. Retkellä kulkivat osanottajat enimmäkseen eri kyliä myöden, yhtyen aina silloin tällöin. Paitsi Kiitehen vesistön asutuksia ja Repolan puolta kierrettiin varsinaiset runoalueet Kuittijärvien piirissä ristiin rastiin, tutkittiin Kemijoen varsi, etsittiin pohjoiset seudut Tuoppajärveä ja Pääjärveä myöden. Tuskinpa jätettiin ainoatakaan kylää käymättä, mistä vähänkin voitiin toivoa saalista, ja toisissa kylissä käytiin kahteen kertaan. Keräystyö oli järjestetty tieteellistä toisintojulkaisua silmällä pitäen ja oli siis kaikin puolin perusteellinen. Matkalla otettiin selkoa sekä silloisista että aikaisemmista runonlaulajista ja heidän elämänvaiheistaan ja sukujuurestaan. Sen kautta muun muassa selveni, että suuri osa juuri niistä suvuista, jotka ovat runoja laulaneet, on Suomen puolelta muuttaneita.
Mutta ei mikään keräystyö voi olla niin täydellinen, etteikö aina jäisi parsimisen sijaa. Niinpä ovat vielä myöhemmätkin kerääjät tuoneet laajoihin kokoelmiin arvokkaita lisiä. Viimeinen kerääjä, jonka kokoomia runoja on Vienan Karjalan toisinnoihin painettu, oli tanskalainen Ohrt, joka v. 1906 kävi Akonlahdessa.
Runonkerääjää ei siis tuolla rajan takana kovinkaan oudostella, ja laulujen laulamista kohtuullista palkkiota vastaan pidetään luonnollisena asiana, missä eivät uskonnolliset epäilykset saa asianomaista kieltämään tietojaan. Loitsijat useinkin pitävät lukunsa salassa ammattisyistä, peläten niiden ehkä menettävän voimansa, jos ne vieraille ilmaistaan.
Lönnrotin matkakertomuksista ja päiväkirjaotteista henkii vastaan se toiverikas tunne, jonka elähyttämänä hän näki niin monet vaivat, kärsi puutteet, poimi kansan povelta runokukkasia, joiden kauneudesta ja olemassa olostakin muulla maailmalla oli niin vähän aavistusta. Se tunne aina täytti hänen mielensä, kun hän rajan poikki astui Vienan puolelle. Se, yhdessä sydämellisen myötätunnon kanssa tätä hyljättyä kansaa kohtaan, kohottaa hänen matkakuvauksiensa koruttoman tyylin niin kaunopuheliaaksi. Sama tunne se elähytti seuraaviakin runonkerääjiä, kun he Maanselän poikki painautuivat tuonne aikaisimpain muistojen, pätöisimpäin ihanteitten maahan. Karun Europaeuksenkin vaivannäköjä se hallitsi. Muistakaamme vain hänen seikkailunsa, kun hän ensi kerran kulki rajan poikki — se onkin ainoa, josta hän itse monella sanalla kertoo. Matka tapahtui syystalvella. Europaeus ei raahtinut ottaa opasta viimeisestä Kuhmon talosta, koska hinta hänen mielestään oli liian kallis, vaan läksi yksin yön selkään tuntemattomalle taipaleelle:
"Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse, joiden kautta joki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian puolitse. Vielä sanottiin re'en jäljet olevan pitkin tietä."
"Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen vaikiat kulettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettä kyllältä, ja sen tähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskin väen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtä jalkaa eteenpäin työntäessä livistyi toinen jo puolen vertaa takaperin. Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidas jäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä reen jälkiäkään ei enään tuntunut, niin oli ylen vaikea löytää tien suuta toiselta puolelta. Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikea pitää sitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa. Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten. Toisilla kannaksilla pidin joen sivua."
"Yhdellä kannaksella näin ukkosen särkemän suuren hongan. Latva oli sylen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muu osa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti jo lohkareita oli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässä hongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään."
"Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin tuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin eteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta ei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian pilkkopimeäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten, etten menisi sivuitse joen suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin puolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei yhtään ääntänyt, ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli syynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa, hakolikkoa, ja milloin mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan päässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni vanhan Vipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin pian samanlainen, kuin koska itse vanha Väinämöinen
"Läksi saamahan sanoja,
Ongelmoita ottamahan,
Vatsasta vanhan Kalevan,
Suusta Antero Vipusen."
Hänkin:
"Toki läksi, ei totellut,
Astu päivän helkytteli
Naisten neulojen neniä,
Astu toisen torkutteli
Miesten miekan tutkaimia,
Kolmannenki keikutteli
Uron tapparan teriä."
"Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun avopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Väinämöinenki kukaties samalla lailla
"Torkahti jalansa toisen,
Vaapahti vasempensa,
Suuhun Antero Vipusen,
Mahtipontisen povehen."
"Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani, joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen turhan koetuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla. Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä. Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella. Päivän vaietessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon."
Samat tunteet ja toiveet ovat yhä uudelleen syttyneet jokaisen runonkerääjän mieleen hänen Maanselän poikki astuessaan Kalevalan maahan.