HÄVINNYTTÄ RUNOA ETSIMÄSSÄ.
Konsa oletko etsinyt arvokasta esinettä, kadonnutta perhesormusta, joka on sormestasi kirvonnut nurmikkoon? Tähystät, tuijotat, suorit kaikki heinän juuretkin, mutta et löydä, vaikka miten etsisit, ja mielesi siitä apeutuu kumman haikeaksi.
Samalta tuntuu haihtuvan runon etsiminen. Mielessäsi väikkyy entisten sukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet, mairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus. Joskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, ja tulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomasti luonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan, kuinka ennen laulettiin, vaan nyt ovat virret kaikki häipyneet muistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella, lievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaan väsyneenä heittää tapailemisenkin, niin vähältä vuodatat kyyneliä runon nurmettuneella haudalla.
Luulin Ohdassa päässeeni uuden runotoisinnon jäljille, ja se piti minua niin levottomana, etten malttanut pysyä alallani kuin juhlapäivät. Kun ilmat jälleen kääntyivät koleammiksi ja keliä lupasi jatkua vielä rupeaman, niin suoriusin uudelleen matkaan. Mutta tällä kertaa en ottanut mukaani mitään liikaa tavaroita, en edes valokuvauskoneita, jotta tyhjänä miehenä pääsisin paremmin taipaleen poikki, jos keli perältäkin kesken sortuisi.
Varahvontta oli päässyt kotonaan käymään, ja siitä oli toverillani perältäkin päivä joutoaikaa lähteä minua Uhtueen saakka saattamaan. Lystisti ajoimme aamupakkasella Keski-Kuittijärven helisevää jäätä ja poikkesimme välillä Kylänniemen taloon, jossa asui emäntämme hyviä tuttavia: Meitä oli nimenomaan kutsuttu sinne vieraiksi, ja sen vuoksi oli vastaanottokin toisenlainen kuin tavallisen matkamiehen. Talo oli yksinäinen, Kuittijärven saaressa, mutta hyvin toimeen tuleva, avarasti rakennettu. Viivyimme siinä pari tuntia ja meitä kestittiin parhaimman mukaan. Jo pihalle riensi isäntäväki vastaanottamaan, niinkuin ainakin hyviä vieraita, ja pihalle niinikään jälleen saatteli meidät lähtiessämme; ja siitä tiesimme, että olimme tervetulleet ja että myös olimme jättäneet hyvän vaikutuksen käynnistämme. Mutta hyödyimmekin poikkeuksesta. Kylänniemen emäntä, joka oli Luvajärvestä kotoisin, lauloi useita kelpo runoja, jotka suurella mielihyvällä kirjoitettiin muistoon ja liitettiin kokoelmiin.
Tällä kertaa aloin jo Uhtuessa tiedustella sitä runotoisintoa, jonka Musta Miikula Ohdassa oli laulanut. Uhtuessa oli elossa useitakin vanhoja ukkoja, jotka runoja muistelivat, ja joku oli Homankin tuntenut, jolta Miikula sanoi runon oppineensa. Mutta kaikki olivat unohtaneet, mitä ehkä olivat kuulleet hänen laulavan. Voassilainen Kostja, lähes satavuotias ukko, kuulu tietäjä, sanoi ennen paljonkin osanneensa, mutta helpompi olisi ollut ammentaa kouralla vettä syvästä kaivosta, kuin kaivaa kätköstään ne runot, joita hän puheensa mukaan oli ennen osannut. Johtaakseni häntä jäljelle kysyin, osasiko hän sitä runoa, jossa kerrottiin Lemminkäisen kuplavalla kivellä kulkeneen Tuonelan joen poikki… ja hän kertoi minulle kuplavasta kivestä sotkuisen tarinan, joka oli puoleksi satua, puoleksi ehkä jotain vanhaa pyhimysjuttua ja aivan tolkkua vailla.
Talvitie oli niin huonontunut, että kuljin jalan Salmeen. Lunta kyllä olisi ollut vielä, mutta tie upotti, ja semmoiselle tielle ei ole erämaahan hyvä lähteä. Aikaa minulla niin ollen oli kylläkseni katsella niitä karuja kankaita, joita pitkin tie kulkee. Uhtuetta piirittävät koko pohjoispuolella samanlaiset, penikulmia laajat kankaat, jotka eivät kasva muuta kuin harvanlaista petäjikköä ja laajalti ovat kulojen polttamat. Siinäpä syy, miksi lähimmät kylät tällä puolella ovatkin niin etäällä. Puolivälin järvellä oli muuan Uhtuen isäntä nuotalla. Jäähän oli hakattu avannoita, joitten kautta nuotta pitkillä saloilla levitettiin jään alla ja köydet kuljetettiin suureen nostoavantoon, johon nuotta sitten vedettiin. Mutta huonoksi sanoivat kalantuloja ja huolestuneelta näytti isäntä minun sitä kysyessäni. Pitihän kuitenkin koettaa.
Elias Lönnrot kulki tämän saman taipaleen seitsemännellä runomatkallaan v. 1836. Hän kulki myöhään syksyllä, marraskuussa, ja tapasi samalla järvellä Uhtuen miehen kalastamassa. Matkastaan hän kertoo:
"Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan olevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei varsin kehnokaan. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati suohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan sano kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet suot varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja kankaita, jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla. 20 virstaa kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli asettaunut lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän tullessa valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut Koljolan kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli lähteä parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle, kuin hän sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä sanotaan kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustautunut hevosella, padalla, kuppiloilla (staltsoilla) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä oli tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi, isoja, lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia (muikkuja), joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta jään alla kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki keittämään, sillä kyyttimieheni vel ei syöttänytkän kauan hevostansa. Ukko sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei nyt käyttänyt häneltä lauluja kirjoittaa, sillä jos polvet pöytänä maassa savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti myöstynytkään laulamaan, eikä sanonut oikein, laulumahtiinsa pääsevän, ennenkuin saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko paikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä usein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli Petrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä käyty. 'No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?' kysäsin minä. 'Mitäpä tuonne ilman olisin lähtenytkän', vastasi ukko. Niin tarkat toki ei kaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä siitä päästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren palkoillansa olleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin silloinki oli hänelle tunkemalla tungettu tukku valkoisa pumakoita (25 ruplan setelilöitä) käteen, vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5 ruplan) ja mitä vähä ruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos korttelin päällä kahen kyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana mahtoki, kuten sanottiin, rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa oravan tavalla puusta puuhun lentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä, Suvannolla ovat miehet myös lyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää, jotta kyllä luulenki heiän Lappalaisista alkunsa saaneen. En tieä, miten lienevät näistä seuvuin pohjaseen päin."
Sitä eroa miesten mitassa en minä tosin huomannut, vaikka väki sillä puolella kyllä onkin toisen luontoista. Salmen isäntä varsinkin oli turpea ja vankkatekoinen mies, eikä ollut Musta Miikulakaan helpponen miehekseen. Mutta semmoiset vaikutelmat aina ovat enemmän tai vähemmän tilapäisiä.
Salmesta pääsin hevosella Pistojärveen. Ehdotin, että ajettaisiin selkää, koska Ohdan järvi ja Pistojärvi oli kartassa yhteen piirretty, mutta sanottiin kartan olevan väärässä, ja niinpä ajoimme maakannaksen poikki. Pistojärvi on laajanlainen ylämaan järvi, täynnään niemiä ja lahtia, rannoillaan sankat metsät, pari kylää ja joku yksinäinen asumus. Sieltä aloin jälleen etsiä Homan lauluja, mutta pian se kylä oli haettu, enkä keneltäkään saanut säettäkään, joka olisi Homalta periytynyt. En hänen heimolaisiltaankaan, joita vielä oli elossa järven takana. He olivat niin "jäykkiä", Europaeuksen sanoja käyttääkseni, ettei ollut yrittämistäkään ruveta runoista puhumaan.
Se talo, jossa majailin, oli toimeentuleva ja hyvässä kunnossa, ja vaikka asukkaat olivatkin "vanhaa vieroa" ja sen mukaan ennakkoluulolla katselivat muukalaista, ei kuitenkaan vieraanvaraisuutta kielletty. Emäntä, joka oli Venehjärvestä kotoisin ja erään sikäläisen runoja taitavan isännän sisar — Hökkä Petrin, jonka olimme Suomen puolella tavanneet — leikkasi juuri pirtin permannolla kotokutuoista siniseksi painettua sarkaa eli "sviitkaa" vanhan malliseksi "kostoksi". Semmoisia hameita naiset talvella yhä käyttivät ulkotöissä, vaikk'eivät nuoremmat moista vaatetta enää mielellään pitäneet huoneissa ollessaan. Vanhat ihmiset siitä eivät tahtoneet luopua. Moinen kosto on suora ja ulottuu kantoihin saakka, ikäänkuin pitkä mekko, vaikka vyötäisiltä kavennettu. Se sulkeutuu kaulan ympäri, jota vastoin uudempi "sarahvana" jättää osan rinnastakin paljaaksi. Keritsimillä eukko leikkasi paksua sarkaansa ja puhui aina väliin, mutta, vaikka hän epäilemättä osasi runoja, samoin kuin veljensä, "Hökkä-Petrikin", niin ei hän kuitenkaan ruvennut tapailemaankaan, koska ne muka olivat synnillisiä. Eukko piti vielä nuhdesaarnankin siitä, että mokomia kehnoja renkutuksia paperille pannaan. Mutta hänen verevät ja somat tyttärensä varmaan olisivat laulaneet, jos moamo olisi sallinut. He olivat juuri tulleet metsästä, josta olivat ajaneet kotiin kaatamansa melkoisen hirren, riisuivat päältään vahvat ulkovaatteet ja pukeutuivat punaisiin karttunoihinsa, nauroivat ja laskivat leikkiä, ja toinen kiipesi, ikäänkuin jo päivän työn suoritettuaan, uunin kosinalle loikoilemaan, pitäen sieltä hymyillään koko pirttiä hyvällä tuulella. Tyttöjen täydet posket punottivat kilvan hienoprikullisen punaisen vaatteen kanssa. Talo oli muutoin niin hyvä ja raitishenkinen ja kaikin puolin järjestyksessä, että se itsessään vielä oli kappale vanhaa salolaista henkeä, vaikk'ei runoja osattukaan, — taikka ei tahdottu laulaa.
Muuan Vuonnisen eukko, köyhä leski, mieron kulkija, kuitenkin lauloi useita kauniita runoja, niistä varsinkin "karjan luvun" sekä kauneilla sanoilla, että rukouksen tapaisella runonuotilla, joka vaihtelevaisesti esitettynä oli erinomaisen viehättävä. Näin tuo laulukas kylä Ylä-Kuittijärven perukassa siroittelee ympärilleen sekä köyhää mierolaista, että samalla runon taitoakin. Missä näillä perukoilla tapasi runokkaan naisen, usein hän oli Vuonnisesta kotoisin, sieltä naitu tai mieron kiertäjä.
Kun en täältä saanut etsimääni runoa, niin päätin lähteä etsimään vielä etempätä, aina Koljolasta eli Tiirovaarasta saakka, joka on Maanselällä, aivan lähellä Suomen rajaa. Sinne minua viehätti sekin saamani tieto, että siellä eli Martiskan poika Teppana, [Karjalainen panee nimensä eteen isän nimen deminutivimuodon ilmoittaakseen, kenen poika hän on; "Martiskainen Teppana" eli tarkemmin "Martiskainji Teppana" siis merkitsee: Martiskan poika Teppana] joka ehkä oli jäänyt edellisiltä kerääjiltä laulattamatta. Mutta kun ei luultu tien enää hevosta kannattavan, niin lähdettiin minua kyyditsemään poroilla, joita Pistojärvessä pidettiin ainakin yhdessä talossa. Taipale oli kolme penikulmaa, aaltoilevia kankaita, niitten välillä soita ja syvimpiä kohtia myöden jokia, jotka jo olivat olleet tulvillaan ja hautoneet lumia rannoiltaan, mutta jälleen saaneet uuden jään, joka poron kannatti.
En ollut ennen porolla ajanut. Aivan uteliaana kävin poron kelkkaan — täällä ei ajettu pulkilla, kuten Lapissa, vaan kelkoilla. Porot olivat nuoren mullikan kokoisia, ehkä matalampia ja pitempiä, ja kovin minua epäilytti, jaksaisivatko ne vetää miehen kolmen penikulman päähän. Ne ovat heikkoja etenkin näin keväimellä, kun paarmain toukat alkavat niitten kyljessä paisua ja lähtevät sarvet ja karvat.
Astuimme jalan kylän sulat vainiot, jäällä istuimme kelkkoihin, ja porot lähtivät tasaiseen juoksuun, juosta junnien yhteen mittaan koko puolen penikulman levyisen selän poikki. Ne juoksivat tosin hitaammin kuin hevonen, mutta nopeammin kuin mies kävelee. Näkyihän niillä pääsevän, vaikk'ei se ollutkaan mitään lentämistä, niinkuin olin kertomuksista kuullut.
Somaa kyytiä. Kelkka oli yhtä leveä kuin tavallinen työreki, mutta melkoista lyhyempi ja rakennettu niin kevyeksi kuin suinkin. Ei ole edes raahdittu panna lautoja pohjaksi, vaan istu kolmella tai neljällä kepillä, jotka vaivaavat lihoja, kylkiä ja kyynärpäitä. Poron kaulan ympäri on nahkainen lenkki, jonka alapäästä vetohihna jatkuu rinnan ja vatsan alatse ja koipien välitse vitsasta väännettyyn "käsäkseen". Kuonon ympärillä on riimu. Siitä juoksee ajajan käteen vahva poronnahkainen hihna, jota nakataan selän yli toiselle taikka toiselle puolelle, minne poroa tahdotaan kääntää. Mutta kun kelkoilla enimmäkseen ajetaan valmista tietä, niin ei ohjaamisesta ole suurta vaivaa. Poro juoksee sääret hajallaan kuin passarin haarat, varsinkin keväällä, jolloin melkein kaikki tiet ovat kakoiksi syöpyneet ja poro juoksee korkeampaa yläsyrjää, kelkka taas matalaa alasyrjää, koluten kaikki juuret ja kannot. Niska on kyyryssä, osasta luonnostaan, osasta siitä syystä, että sitä rasittaa vetohihna, mutta turpaansa kohottaa poro ilmaan, vainuten sieraimillaan lakkaamatta joka suunnalle, mistä tuntuu jäkälän hajua. Joskus se juoksee pitkät matkat ajohihna molempien säärien ulkopuolella ja kahnaa siten pois karvan säärien ulkopuolelta. Vaikka luulisi moista epämukavaa vetämistä rasittavaksi, niin saattaa se siten puolittain kylkimyyryä juosta pitkät matkat vaivojaan valittamatta. Toiset porot varovat kelkkaansa tarkoin kaikista pahoista paikoista; niin teki minun ajokkaani. Se kiersi puut ja kannot siksi loitolta, että kelkkakin niistä hyvin suoriutui, poikkesipa tieltä hangellekin pahoissa paikoissa. Mutta kun tuli semmoinen paha paikka, jota ei voinut välttää, niin se hätääntyi ja laukkasi keskeä kiivaasti, suoriutuipa kelkka miten tahansa. Kun oli syötettävä, niin katsottiin vain joku mukavan näköinen kankaansyrjä ja laskettiin porot valjaista hakemaan ravintonsa lumen alta.
Kaiken aikaa tie verkalleen nousi ja lähempänä Tiirovaaraa alkoi Suomen puolelta näkyä korkea Näränkävaara, jonka helposti tuntee päällisestään talosta ja pohjoiseen suistuvasta jyrkästä rinteestään. Tiirovaaran kylästä, joka on laajalla vaaralla, näkyi paljon etäisempiäkin Suomen nyppylöitä, jopa itse Iivaarakin, joka on Kuusamon kirkon piirissä.
Tiirovaaran taloista useat olivat meikäläiseen malliin rakennetut. Väestössäkin huomasi rajan vaikutusta; sen kieli on turmeltunutta, se oli arkimielisempää, jopa jonkun verran raaempaa kuin karjalaiset yleensä, joka ehkä johtui siitä, että niillä kulmilla porovarkaudet ja siitä johtuva huono naapurisopu Suomen rajatalojen kanssa ovat vanhastaan rehottaneet. Rajan läheisyyttä muistuttivat vielä monet suomalaiset emännät, kangaspuut ja — äpärälapset. Paastoa ei pyhitetty ja monet tavat, kuten esim. tupakanpoltto, joita syvemmällä Karjalassa pidettiin reähkänä, olivat Tiirovaarassa yleiseen suvaittuja.
Olin jo etukäteen kuulustellut, keitä tässä kylässä sopisi laulattaa ja kutka ehkä olisivat olleet Pistojärven Hornan tuttavia. Oli mainittu erästä Oleksei nimistä miestä hyväksi laulajaksi, mutta vaikka hänelle juotin kokonaisen pullon viinaa ja alun toistakin ja vaikka hän tapaili ja tapaili ja oli aina alkuun lähtemäisillään, niin ei hän lopultakaan osannut mitään muuta kuin jonkun vähäpätöisen pätkän. Mutta laulajamaineensa kautta hän tuli saaneeksi ilmaiseksi pikkuhumalan, jolle runomailla yleensä näyttiin antavan paljon arvoa, sitä kun harvoin saatiin.
Harmistuneena ja pettyneenä pistin pussiin kynät, viinat ja paperit ja lähdin vanhan Teppanan luo, jota oli mainittu Koljolan parhaaksi laulajaksi. Mutta hän taas jyrkästi kieltäytyi. Se oli niin suuri ja odottamaton pettymys, että jouduin kerrassaan epätoivoon, jopa loukkaannuin ja jonkun ajan ääneti istuttuani sanoin lyhyet jäähyväiset ja lähdin pois. Hyväntahtoinen ukko katsoi minuun pitkään, vaan ei kehottanut jäämäänkään, jäi vanhaan avaraan pirttiinsä verkkoaan paikkaamaan ja mietti, mitä lienee miettinyt.
Minä toivottomana kylää kiertämään. Kun tämä paras laulaja jäykkyytensä kautta teki kaikki aivotukseni tyhjäksi, niin mitä oli minulla toivomisen varaa? hukkaan menisi koko matkani. Sain sitten käsiini erään talonisännän, jonka sanottiin oppineen runonsa kirjasta. Mutta kauaakaan ei tarvinnut kuunnella hänen laulujaan, ennenkuin selvisi, että oli niihin vuotanut sisällystä toisistakin lähteistä. Vanhoja runoaiheita, sota-aikain kaskuja, satuja yhteen keittäen hän oli laatinut aivan uusia runoja ja kehittänyt aiheita siihen määrään, että oli saannut Kalevalan urhot tekemään puolenkymmentä eri Pohjolan matkaa. Runomitan hän oli säilyttänyt vanhana, mutta aiheiden käsittelyssä enemmän noudattanut nykyisten rekilaulujen mallia. Jos olisin ollut tottuneempi runonkerääjä, niin tuskin olisin viitsinyt tuota sotkua kirjottaakaan muuta kuin näytteeksi jonkun palasen, mutta kirjottamisen kiireessä ei kovin tarkkaan ennätä seurata sitä, onko sisällyksessä tolkkua, ja vaikka laulut tuntuivatkin epäiltäviltä, niin oli niissä kuitenkin joku verta outoja, vanhanaikaisia, taikka oikeammin keskiaikaisia piirteitä. Kirjotin sen vuoksi niin pitkältä kuin hän lauloi, ja siitä karttuikin puoliväliin toista tuhatta säettä.
Sohvonja — se oli hänen nimensä — tienasi siten päiväpalkan ja hyvän humalankin päälliseksi. Minä hyödyin todistuskappaleella, joka osottaa, minkälaiseksi Kalevalan runot käyvät nykyisen rahvaan niitä mielensä mukaisiksi muovaillessa. Julkaisenpa tässä näytteen.
Väinämöisen ja Ilmarisen sotaretkestä Pohjolaan Sohvonja oli tekaissut seuraavan runon:
"Oi emoni kantajani,
Suorita minut sotahan,
Anna vainovaatteheni,
Isäni ikutavarat,
Niin me lähtemmä sotahan, 5
Muinoisia muistelmahan,
Kuin ennen minun isäni
Kulki suurissa sovissa,
Taitavissa tappeluissa,
Mieleni minun tekisi, 10
Tahton käyä tappeluuhe,
Isän entisen poluilla,
Oisko siellä onni mulla,
Ei niinkuin ennen isällä,
Jonka surma sortisiellä, 15
Tappoivat, pahoin pitivät.
Niinpä mieleni tekeepi
Käyä kostamah kovasta,
Jospa oman onnen päällä."
Niinpä kerran kiirehesti 20
Luokse vanhan Väinämöisen:
"Kuules veikko Väinämöinen,
Lähes mulle kumppaniksi
Tuonne Pohjolan sotaahe,
Kaikki on kansani kaonnut, 25
Vanhukset on sinne vaipun,
Isä ensinkin hävisi
Taistelussa, tappelussa.
Tahtoisin kostoa kovasti,
Jos saisin avun Jumalan. 30
Saisinpa isoni sauvan,
Jonka vei ne viholliset,
Se ei ollut suuri eikä pieni,
Vain oli kullasta komia,
Alatikki arvo suuri. 35
Kuin saisin isoni sauvan?"
Tuostapa vanha Väinämöinen:
"Otamma Jumalan kanssa,
Kera meille kolmanneksi.
Lähtekäämme tappeluuhe, 40
Jos se vuotanoo veremme
Vihamiesten vintiöllä."
Niin me lähtemmä sotahan.
Ottakaa orihit kumpi,
Jotk' on kuuluisat, komiat, 45
Kaiken puolin kasvulliset.
Pannaan värkitki väliihe,
Rauasta rakennus päällä,
Vaski lyyäh vatsan alla,
Ettei piirrä pistomiehet, 50
Eikä sais sapeli sortaa.
Lähetäänpä nyt ajamaan
Kohti Pohjolan kotia.
Ajan päivän, ajan toisen,
Ajamma kohta kolmannenki 55
Jopa Pohjola näkyvi,
Kirjokannet kiimottaapi,
Jo kuuluu kumina sieltä,
Valitus on vaskitorven.
Sotahan suorittaa väkiä 60
Kaikki kansa Pohjolasta.
Varuilla on vaimokansa,
Sotajoukkokin surussa
Tuota tuimoo tappelua.
Niin se vanha Väinämöinen 65
Sanovi sanalla tuolla:
"Nosta se Ukko suuri tuli,
Iästä iso vihuri,
Jotta sammuttais savunki,
Painais peällä paksun pilven 70
Nuilla Pohjan poikosilla."
Nyt me mennähän mereltä,
Otamma orihit maalla.
Sano seppo Ilmarinen:
"Minä tavon isonki miekan, 75
Eli kaksi pienempäistä."
Niin se vanha Väinämöinen:
"Ei piä ennen ruveta,
Ennenkuin kuuluupi kopina,
Savun tuisku tuiskahtaapi. 80
Nostakkaa nokipetäjä,
Eli kuiva koivunhalko,
Johon aina ampuisivat,
Ettei meitä milloinkana."
Otetah oriit käsillä, 85
Aja siellä, aja teällä,
Ajetaan ajoin peremmin.
Jopa sieltä Pohjon joukko
Tulevi tuhansin miehin,
Eikä suurta, eikä pientä. 90
Vaan on kesken kerrallista,
Meill' on ne terävät miekat,
Säilät niin säkenehivät.
Kuin se vanha Väinämöinen
Nosti miekkansa yleese, 95
Komia on kuin koiteen tähti
Eli armas aurinkoinen.
Tuotepa tuo Pohjan kansa
Peljästyi kovin peältä.
Niin se seppo Ilmarinen 100
Nosti miekkansa kahesti,
Syttyi kuin tulipaloki,
Läikky kuin armas aurinkoinen.
Jopa siitä Pohjan joukko,
Loppu taito, loppu, 105
Kaikki kaulat leikkelivät,
Peätki pistivät pinoihe.
Mennään Pohjolan tupiihe.
Jopa Pohjolan emäntä
Kantopa heille suuren kauhan 110
Kukkurina kultoansa:
"Ottakas omenat meiltä,
Eli kaikki kasvuaine,
Heität maamme maksamatta
Sijoilla on entisillä." 115
Siitä seppo Ilmarinen
Sanovi sanalla tuolla:
"Missäp' on isoni sauva?
Ei me täältä ilman lähte."
Niinpä on Pohjolan emäntä: 120
"En tiiä isosi sauvaa."
Niin se seppo Ilmarinen:
"Jos en saa isoni sauvaa,
Katso katkon kauloasi,
Elipä luontosi lopetan!" 125
Siitäpä Pohjolan emäntä
Etsivi isonsa sauvan,
Valetun vaskirenkahilla,
Kullalla peältä on kuvattu.
Siitä Pohjolan emäntä. 130
Kumartiihen kontallehen,
Pyytää armua alati,
Rukoilee niin rohkeasti,
Vannoo täyen valansa:
"En minä sinä ikänä 135
Ei minä, ei minun sukuni,
Lähe on suurihin sotihin."
Hyvästi hyvät puheenne,
Paremmat kuin lausehenne.
Olkoon onni teillä, niinkuin meillä. 140
Anna Jumala miulla
Kaikki kansa rauhallissa,
Luojan luovulla ilolla.
Vapaasti ja niin sanoakseni uudenaikaisesti oli myös käsitelty Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanto. Väinämöinen käskee "passariaan" valjastamaan reen eteen hyvän hevosensa, katsellen sitä ikkunasta, lähtee sitten ulos, jossa renki seisoo hevosta suitsista pidellen, istuu rekeen ja lähtee taipaleelle. Joku kumma tiellä tarraa rekeen kiinni ja pidättää sen, mutta ikirunoja vain nostaa jalasta maasta, "nostaa kerran, nostaa toisen, nostaa kohta kolmannenkin, niin jopa ilki irtauupi, katovi rejen perästä."
Lähten tuosta matkalla,
Niinkuin lintu liukas jeällä,
Nopiana nostamatta.
Ajoa nyt karettelemma,
Hyvä on juosta, hyvä mennä,
Hyvät on miun hevoset.
Kun sitten Joukahainen hevosellaan tulee vastaan, niin syntyy väittely siitä, kenellä on parempi hevonen. Mutta Joukahainen moittii Väinämöisen hevosta niin huonoksi, ettei siitä kannata maksaa edes kymmentä, vaikka sataa kysyttänee, ja esittää kilpa-ajoa.
"Pannaanpa paras etehen,
Kellä se kenttä katkieepi,
Aho poikki aivan ruttoon…"
Mutta siihen Väinämöinen sanoo, että vaikka Joukahaisella onkin valittu varsa, niin ei hän kuitenkaan ajaa saata, koska
"… on varsan haltijana Vaivaloinji vanne vyöllä, Syömeltä syönki poikki."
Kun siitä Joukahainen kovin tuimistuu, niin Väinämöinen häntä vielä enemmän ivaa, arvellen häntä niin huonoksi mieheksi, ettei tiedä,
"Panisinko pataa kantamahan.
Eli suosii sotkemahan."
Joukahainen puolestaan koettaa nolata Väinämöisen sillä, että sanoo osaavansa kirjottaa, jota taitoa Väinämöisellä ei ole. Mutta Väinämöinen vastaa närkästyneenä, että hän, "tietäjä iän ikuinen, osaa muutoinkin temppunsa sanoa, vielä muillekin muistella."
Sen kummempaa ei väittelystä tule, kumpikin lähtee kotiinsa, ja
Väinämöinen, kotikujille tulleessaan, lausuu:
"Terve tupa tultuvoni,
Pere kaikki kasvuinensa!
Onpa vaan oroset meillä
Hevoset kuin hernehellä,
Ei piä pahoin piellä,
Eikä suitin solmiella,
Kyllä ne mänöövi tiellä."
Kalevalan sankarien naimaretket Pohjolaan ovat näissä tekeleissä tavallisia yöjalkaretkiä.
Semmoisia runoja nykyinen rahvas tekee Kalevalan aiheista, kun se luottaa omaan kykyynsä ja rupee niitä nykyisen ymmärryksensä mukaisesti käsittelemään. Sohvonja ei ollut mikään tyhmä mies. Jos aihe olisi ollut tutumpi, niin hän ehkä olisi tehnyt hyviä runoja. Varmaan minun mielikseni hän sanoi joitakuita runojaan Homalta kuulleensa, mutta se tuntui epäiltävältä. Luulen hänen itse tehneen laulamansa runot, vieläpä osan juuri sitä myöden, kuin hän niitä minulle lauloi. Kirjotin niitä kaiken päivää, koska ei ollut muutakaan tehtävää. Olihan niillä kuitenkin kumman arvo. Kirjotin, vaikka juomavarastoni kului jotenkin vähiin ja samalla toivoni saada enemmän runojakin hupeni, sillä varsinkin tällä kulmalla olisivat runot ilman kaulan kastiketta istuneet hyvin kovassa. Ryyppy tai pari sentään pehmitti monenkin jäykän mieltä ja sai hänet edes tapailemaan.
Osasi Sohvonja toki muutaman kunnollisenkin runon, jotka hän oli oppinut muilta ja muistossaan säilyttänyt, kuten metsimiehen runot karhun kaadannassa ja karjanlasku-runon. Vaikka ne olivatkin jotenkin vaillinaiset, niin olivat ne kuitenkin turmeltumatonta vanhaa juurta, eikä hän pyrkinyt niitä parantelemaan omilla kaunistuksillaan. (Tulen synnyn laulaessaan Sohvonja kertoi, että tulikipuna halkesi kahtia, toinen puoli lensi taivaaseen, toinen veteen ja jälkimmäisestä muka tuli runon synty.)