MARTISKAINEN TEPPANA.
Teppana, joka jo kävi kahdeksattakymmentä, ei ollut Tiirovaarassa syntynyt. Hän oli kotoisin Lonkan kylästä, joka niinikään on aivan Suomen rajalla, vaikka muutaman penikulman etelään päin Tiirovaarasta. Hän oli kuulun laulajan Martiskan poika. Martiska oli Lönnrotin parhaita laulajia, hänen runonsa olivat Kalevalaan tärkeitä lisiä, vaikuttaen varsinkin runojen keskinäiseen järjestämiseen. Syytä oli minulla siis kaksinkerroin olla pahoillani siitä, että Teppana oli kieltäytynyt laulamasta.
Meidän Sohvonjan keralla lopetellessamme työtämme saapui kuitenkin kyytimieheni, joka oli Teppanan talossa kortteeria, ja kautta rantain kertoi, että Teppana ehkä nyt suostuisi laulamaan. Kokosin siis kiiruumman kautta paperini ja lähdin hänen luokseen uuden kerran.
Vielä oli kuitenkin monet mutkat voitettavat, ennenkuin runot heltisivät. Isästään ja Lönnrotin käynnistä Lonkassa Teppana kyllä oli taipuvainen kertomaan, ja viehättävää olikin kuulla vanhusta, joka oli itse nähnyt Kalevalan kokoojan keräysretkillä liikkuvan. Hänen muistonsa mukaan oli koko Martiskan väki, hän itse muitten mukana, "Kajaanin tohtorin" saapuessa ollut kaskea kaatamassa. Tohtori oli noutanut Martiskan kaskelta, laulattanut häntä kokonaisen päivän ja antanut pankkoriksin palkaksi. Lönnrotin matkakertomuksista näkyy, että tämä tapahtui kevättalvella 1834. Toisen kerran Lönnrot kävi Lonkassa lokakuussa 1836 yhdessä Cajanin kanssa, mutta silloin hän ei näy Martiskaa tavanneen.
Näitä Teppana kyllä muisteli, mutta kovin häntä näytti edelleenkin epäilyttävän ruveta laulamaan. Hän oli kuin monisäppinen lukko, jossa aina toinen paikka livahti kiinni, kun toinen sai auki keinotelluksi. Jonkun runopalasen hän saneli, mutta heitti sitten syystä tai toisesta tapailemisen ja lupasi jatkaa seuraavana aamuna. Mutta kun silloin oli sunnuntai ja pirttiin kokoontui paljon rahvasta, niin ei siitä tullutkaan mitään. Talossa ei ollut muuta asuttavaa huonetta kuin pirtti, eikä ukko myöskään suostunut lähtemään Sohvonjan taloon laulamaan, jossa oli kamari ja jossa minä olin kortteeria. Täytyi sen vuoksi odottaa iltaa, kunnes rahvas hälvenisi.
Laulatin aamupäivän muita henkilöitä. Runon osasi aina yksi ja toinen, ja mielellään ansaitsivat nämä vähemmät laulajat taidollaan jonkun kopeekan. Tuli sitten joku sanomaan, että Lohi-Pekka niminen mies oli luvannut laulaa minulle vaikka kokonaisen viikon, kunhan vain palkoista sovittaisiin. Siitäkös ihastuin ja suoriusin paikalla matkaan moisen merkillisen miehen luo. Tapasin erään mökin edustalla repaleisen miehen jätkäleen, partaisen ja renttuisen, niinkuin satukummituksen. Hän ensiksi, kun puheisiin puututtiin, syljeskeli monelle taholle, ikäänkuin se olisi ollut vanhaa taikaa, aikaili ja odotutti ja lausui vihdoin sorahtavalla kielellä, ettei hän voinut ruveta tässä laulamaan, kylä narrina pitäisi. Lupasin lähteä hänen kotiinsa, ja siitä hän oli kovin mielissään. Meidän astuessa yhdessä järven poikki hänen mökilleen, hän kertoi kerran ruvenneensa laulamaan eräälle Suomen herralle, vaan kun tämä oli huonosti maksanut, niin hän oli sikseen heittänyt.
"Entä mitä sie Pekka tahot mahistasi?"
Paljon hän oli saanut siitä itsekin maksaa, raudan synnystä — tai synnjistä, kuten karjalainen sanoo — kolmin markoin ja vielä antaa päälle hyvät viinat. Ei hän siitä sentään enempääkään tahtonut, kuin oli itse maksanut… ja sitten oli Pekan mielestä paras sopia joka loitsusta erikseen. En virkkanut siihen sen enempää, vaan astuin ukon perässä mökkiin, joka oli niin matala, että vaikka astuin ovesta aivan koukussa, niin sittenkin niska raappasi ovenkamanaan. Permanto notkui, pirtti heilui, niin että kimmet varisivat orsilta, kun raskaanlaisesti astuin peräpuoleen. Uunin kosinalla makasi viheliäisen näköinen eukko, joka kehotti ukkoa korjaamaan pois kimmet, että vieras sopi kulkemaan. Se oli tosiaan oikea noitain mökki.
Mutta ei näkynyt osaavankaan eepillisiä runoja Pekka, kun rupesin niitä tiedustelemaan. Hän tarjosi loitsuja. Niistä minä taas en välittänyt, etenkin kun ne olivat niin suuressa hinnassa, vaan koetin runojen alkuja lukien mairitella häntä laulamaan. Mutta Pekka vain syljeskeli vahvasti ja lausui arvokkaasti, että semmoiset joutavat lorut hän oli kaikki unhottanut. Eikä hän ruvennut tapailemaankaan, vaikka hyvänkin hinnan lupasin maksaa. Akka silloin sieppasi uunin korvalta kehnon kappaleen petäjäistä leipää, työnsi sen ukkonsa käteen, katsoi häntä merkitsevästi silmiin ja sanoi: "Tuossa on sinulle hyvää rieskaa, ukko!" Pekka lauhtui ja rupesi yrittämään, mutta pian huomasin, että hän oli hyvällä syyllä estellyt, hän ei osannut mitään.
Mutta syntyjä ja parannusvirsiä hän sanoi osaavansa ja tehokkaita joka paikkaan; mutta koska olimme saaneet ohjeeksi koota niitä vain toisessa sijassa, niin en ruvennut kauppoihin. Arvelin meidän puolella olevan niin hyvät apteekit, ettei taioista siellä olisi suurtakaan hyötyä. "Apteekit!" huudahti hän halveksivasti ja lisäsi siihen hyvin ruman vertauksen ja sylkäsi voimallisesti keskelle uunin kylkeä, "mitä olivat apteekit hänen lukujensa rinnalla? Niillä hän oli parantanut monta tautia, joille eivät apteekit eivätkä tohtorit mitään tainneet." Hänen uskonsa oli niin kivikova, etten yrittänytkään ruveta sitä järkyttämään. Meistä tuli siis ero. Mutta sydäntä särkevä oli se puute, jossa tämä viheliäinen vanha parikunta eli, ja leivättömyyttä se lienee eukko siinä uunin liepeellä potenut.
Iltapäivällä Teppana oli helmeilevällä tuulella, hän oli vihdoinkin halukas laulamaan. Kyytimieheni kertoi hänelle huomautelleensa, kuinka ikävissäni kuljeskelin kylän kujilla ja kuinka runot varmaan viihdyttäisivät mieltäni. Kun rahvas oli tuvasta poistunut, niin otin esille hyvän konjakin, jonka olin Teppanalle säästänyt, ja kehotin häntä maistamaan kielen kirvottamiseksi. Ukko hymähti herttaisesti, iski veitikkamaisesti silmää, katsoi kuppiin ja arveli: "Oiskohan tuota maistaa, eikö siitä mahtaisi tulla reähkää?…" Hän taipui ottamaan toisen ja kolmannenkin ja sitä myöden elpyi.
… "No mie arvelin, että kun siulla on teällä njii ikävä, njii jos mie vähän alkaisin muistella… kun siitä vain ei reähkää tulisi."
"Mitä joutavia", arvelin, "noista synnyistähän reähkä tulee, vaan ei näistä runoista."
Sen hän kyllä puolittain myönsi, mutta ei kuitenkaan voinut olla pudistelematta päätään ja tuon tuostakin sekaan huomauttamatta, että "valehuuksia ovat kaikki". Vipusen runoa, jota olisin halunnut kuulla, Mustan Miikulan runoon verratakseni, hän ei ruvennut laulamaan ensinkään, se kun oli hänestä niin hirveä ja syntinen. Sen sijaan hän lauloi monta muuta pitkää ja ehjää, kaunista vanhaa runoa, esittäen ne niin eloisasti ja hyvällä ymmärryksellä, että niitä kuunnellessani ja kirjoittaessani jouduin haltioihini vanhassa hämärässä pirtissä. Nuoremmat laulajat usein vain sanelevat, taikka laulavat jonkinmoisella halveksivaisuudella osaamiaan vanhoja runoja, mutta vanhuksista moni runon ladulle lähtiessään tuntee luontonsa nousevan, samoinkuin etevä soittaja soittokoneen ääreen istuessaan. Runo saa siitä aivan toisen tenhon, sen olemus ja synty astuu lähelle kuulijaa, hän tuntee sen lämpöisen henkäyksen.
Kuinka verrattoman kauniilta tuntui tuo autereinen, tarumainen runo Osmottaren oluen keitosta, jolla hän lähti komean Lemminkäisrunon ladulle:
"Savu saarella palavi
Tuli niemen tutkaimella,
Suuri ois' sotisavuiksi,
Pieni paimosen tuleksi…"
Siinä on kaikuja ajoilta, joihin ei mikään kirjoitettu tieto ulotu…
Kun hän sitten lauloi suurella vaivalla pannun oluen kapinallisista ajatuksista tynnörissä, kuinka se uhkasi potkia pohjat puhki, ellei pian ilmestynyt juojaa, niin pääsivät vanhuksen muistot aivan valloilleen ja hän esitti, silmää iskien, runon rattoisalla elävyydellä, ikäänkuin keskellä niitä samoja hehkuvia mielentiloja, joissa nämä vanhat runot ovat muinoin saaneet muotonsa ja täysipätöisyytensä… Minuun hän samalla katsoi ikäänkuin udellen, mahdoinko minä runon oivallisuutta täysin älytäkään.
Ja monta muuta kaikkein parasta vanhaa runoa hän lauloi, lauloi varsinkin Väinämöisestä, ja vasta näin kuullen niitten kaikkien vanha jalous kohosi täyteen loistoonsa. Kuulija sai elävän käsityksen siitä, kuinka nuo vanhat runot ovat tietoisen innostuksen hehkussa syntyneet ja kuontuneet ja siitä syystä juuri sisältävät sen, mitä kansan sielussa on jalointa ja ylhäisintä. Hän lauloi Väinämöisen veneen veistännästä, hänen polvenhaavastaan, Vellamon neidon onginnasta, ja kaikesta runolaulusta, mitä olen milloinkaan kuullut, oli tämä parasta.
Väsyi vanhus kuitenkin lopulta, eikä suostunut kaikkea tietoaan laulamaankaan. Oli jo myöhäinen yö, kun päätimme. Sydämellisyydellä, jota tässä kauppakansassa ei kaikisti tapaa, hän tarjosi talossaan köyhän illallisen ja lattialla yösijan, enkä ole monesti niin viihtyisään lepoon vaipunut, kuin Teppanan puhtaassa pirtissä, nokisten orsien alla. Teppana oli noita vanhan kansan yksinkertaisia herttaisia salolaisia, joita Lönnrot matkakertomuksissaan niin viehättävästi kuvaa ja joitten rivit rajan takaisessa Karjalassa nopeaan harvenivat. Koko talokin oli niin vanhanaikainen ja jykevä, että siellä tunsi olevansa lähellä runojen aikaa.
Mutta tavallista kauvemmin, minun jo levolle mentyä, vanhus sinä iltana seisoi kuvien edessä, risti silmiään ja hiljaisella äänellä rukoili anteeksi sitä, että hän oli antanut nuoruuden syntisten tunteitten hetkeksi vallata itsensä ja elämänsä lopulla näin unhottanut luvatun ylösnousemuksen.
Teppana oli kerran ennen laulanut runonkerääjälle, nimittäin Bernerille, hänen käydessään Tiirovaarassa pari vuosikymmentä aikaisemmin. Mutta osaksi hän lauloi toisia runoja, niin että minun saamani enimmäkseen olivat ennen kirjaan panemattomia.
Ani varhain lähdin seuraavana päivänä paluumatkalle, kuitenkin kaikitenkin hyvilläni saaliistani. Jo ennen auringon nousua teimme lähtöä, voidaksemme ajaa hankea. Huhtikuun kiverä aamupakkanen pisteli nenässä, luonto oli härmässä ja raikas ilma sytytti elämänhalua suoniin. Ja nyt aamulla ja pakkasella porot olivat kuin aivan toisia eläimiä. Pistojärvestä lähdettäissä olin ääneensä lausunut sen toivomuksen, että kerrankin saisi kulkea kovaa, ja kotia jäävät pojat olivat siihen sanoneet: "Katshohan että pysyt kelkassa." He pitivät varsinkin minun ajokastani vaikeana hallita. Mutta ainoastaan matkaan lähdettäissä se oli silloin rimpuillut. Se oli seisonut alla päin kallella kypärin ajomiehen etupuolella ohessa, mutta paikalla karannut hurjaan laukkaan, kun aloin kelkkaa kohden siirtyä. Silloin piti nopeaan heittäytyä kelkkaan, jos mieli mukaan päästä; mutta muutaman sadan metrin juostuaan oli poro talttunut ja juossut sitten varsin kiltisti edelleen.
Nyt ne olivat levottomamman näköiset. Jättäytyessämme jälkeen kelkkaan käydäksemme ne ikäänkuin pelosta värisivät, ja tuskin olimme niiden rinnalla, kun ne samalla karkasivat täyteen laukkaan. Suin päin piti paiskautua kelkkaan, jos mieli mukaan päästä. Kahiseva hanki kantoi, ajoipa vaikka mistä, nuolena kiitivät kelkat Tiirovaaran mäeltä alas suolle, joka pienen vesistön tapaan tunkeutui metsämaitten helmaan. Niinkuin linnut lensivät porot, vimmatusti karkasivat… kelkka kiiti kuin höyhen hangella. Äkkiä ne, kuin välipuheen mukaan, loikkasivat suoraan sivulle ja ryntäsivät lähimpään metsään, yli risujen ja kantojen. Jos olisin istunut, niin olisin kai lentänyt hangelle, mutta onneksi olin vatsallani. Ajohihnasta voimain takaa vetämällä pakotimme porot kääntymään poikkipuolin, niin etteivät päässeet tiheikköön saakka, jonka jälkeen talutimme ne uudelleen suolle. Taas kun niiden edellä astui, hihna olalla, olivat ne niin vastahakoisia, että melkein piti perässään kiskoa. Mutta nyt tiesin, että niillä oli juonet mielessään. Kun vähänkin siirtyi kelkkaa kohti, ottivat ne paikalla laukan, katosivat kuin pois pyyhkäistyt.
Annoin kyytimiehen ajaa kappaleen matkaa edellä siinä toivossa, että poroni juoksisi auliimmin perässä, metsään poikkeamatta. Kyytimies istui kelkkaansa ja hänen poronsa laukkasi taas kappaleen matkaa, mutta kääntyi sitten äkkiä aivan ympäri, päin kyytimieheen ikäänkuin riidelläkseen tiestä. Mies nyki, huuti, kiskoi, mutta poro ei ottanut hievahtaakseenkaan. Arvelin sen ehkä odottavan minun ajokastani ja valmistausin seuraamaan. Lähestyin nopeaa kelkkaa, ja siinä samassa pyrähti poro laukkaan, niinkuin olisi linnun kädestään laskenut. Hädin tuskin pääsin matkaan. Saappaankärjillä piirrellen koetin ohjata liitelevää kelkkaa, asuen itsekin niin litteänä kuin mahdollista, ettei se kaatuisi. Poron kaviot venyivät aivan nenäni eteen, niin riivatusti se meni, hanki tuiski vasten silmiä. Kyytimiehen poro minun sivu puhaltaessa niinikään nuolen nopeudella kääntyi laukkaan, ja nyt alkoi kilpa-ajo niin hurja, etten ole moisessa toisten ollut. Porot menivät, mistä tahtoivat. Suolla oli poikkipuolin sylen levyinen penger sulana, kelkka hyppäsi siitä kappaleen matkaa ilmassa. Makasi poikkipuolin oksaniekka honka, siitäkään ei huolinut poro, loikkasi suoraan oksikon yli yhdellä potkulla, ja kelkka lensi risukkoon, että oksat paukkuivat. Mutta yli mentiin, säilyi sekä kelkka että vatsani, kiidettiin taas tasaista kidehaivenellista suota, mutta sitten tapahtui jälleen äkkikäänne ja laukattiin metsään. Kun saimme ne jälleen suolle kiskotuiksi, niin alkoivat uudet helsinkiläiset saappaani näyttää niin kurjaa nokkaa, että pyysin saada vaihtaa poroa. Niin tapahtuikin, kyytimiehen poro juoksi nyt vallan vakavasti, mutta tuskin oli kyytimies päässyt minun poroni kelkkaan, niin samassa hän näkyvistänikin poistui, hupeni suonsalmeen, harvan matalan näreikön taa. Pitkän matkaa läikkyi vain ilmassa hienoa vitiä niillä seuduin, mistä hän oli kulkenut. Kotvasen ajoin tätä säehtivää kiteikköä, joka kimmelsi päivän nousussa, ja ihmettelin, minne he olivatkaan kadonneet. Kun suo jälleen aukeni, näin heidän keskellä aukiota laukkaavan piiriä kuin karusellissa. Mies nyki ja huuti, heitti ajohihnaa puolelle ja toiselle, mutta poro ei ottanut suuntaa muuttaakseen, vaan oli vihdoin kiskaistava poikkipuolin. Mutta palava sen oli urheilussa tullut, se läähätti kuin juossut koira ja kieli valui suusta helakan punaisena. Vähän aikaa istuttuamme aloimme uudelleen matkaan yrittää, ja pahimman riivauksen pois kirmattuaan porot alkoivatkin kulkea siivolla, juosta hölskyttäen aika ripeästi. Siirryin jälleen oman ajokkaani rekeen ja maata kelluttelin heinäpussilla. Ilma oli raitista ja tyyntä, taivaan kristallisini läpikuultavaa äärettömiin, siellä täällä lepäili pilvenhattaraa kuin vaahtoa ja aurinko valoi kuusien välitse hangelle aamun kultaista loistoa. Hyvä oli mielenikin ja kauan hymyilin äskeisiä seikkailuita ja porojen somia juonia. Näissä ajatuksissa halusin muutaman suon reunassa koettaa, vieläkö poroissa oli urheilun halua ja läimäytin ajokastani hihnalla kylkeen. Mutta tuskin sain sen tehneeksi, kun se samalla pyrähti laukkaan, ja muutaman kymmenkunnan syltä kiidettyään äkkiä poikkesi syrjään, kelkka singahti sivuttain ja samassa oli joku hangesta pistävä seiväs vähällä puhkaista kylkeni. Siitä viisastuneena minäkin puolestani nyt ajoin siivolla.
Pistojärvi oli Vienan puolella eteläisin seutu, missä poroja pidettiin;
Suomen puolella oli se kauppias, jonka keralla olimme Oulusta
matkanneet, yrittänyt pitää niitä vielä etelämpänä, Hyrynsalmella.
Tässä saakoon sijansa kasku, jonka hän niistä matkalla kertoi.
Hyrynsalmelle oli pari vuotta aikaisemmin saapunut kaksi korkea-arvoista Pietarin herraa, joita oli sinne Kajaanista neuvottu, heillä kun oli halu päästä kerran porolla ajamaan. Lähdettiin takamaille, jossa kauppiaan porot olivat, itse hän valitsi hurjimman menijän ja antoi molemmille venäläisille hyvät perässä tulijat. Keskustelu oli tapahtunut latinaksi, sillä se oli ainoa vieras kieli, jota kauppias osasi, opittuaan sitä lyseon alaluokilla ja jatkettuaan kotonaan opinnoita. Kun oltiin valmiina lähtöön, kysyi kauppias vierailtaan, miten he halusivat matkata, ja nämä empimättä vastasivat samalla jalolla kielellä: "Quam celerrime iter faciamus" s.o. antaa mennä niin kovaa kuin pääsee. Isäntä varoitteli vielä vieraitaan pysymään pulkan peräpuolessa ja väistämään puita, läimäytti poroa kylkeen ja katosi metsään kuin ammuttu nuoli. Hän kertoi vähän matkaa ajettuaan pysähtyneensä kuuntelemaan, miten vieraat suoriutuisivat ja kuullensa metsästä rysäyksen ja räsäyksen ja palatessaan sitä peräämään tavanneensa toisen Pietarin herroista puun ääressä kalpeana särkyneen pulkkansa vieressä, käsillään huitoen ja huutaen: "Non sum vulneratus!": (en ole haavoittunut). Mutta pulkka oli rauskana, sillä oli mahdoton matkaa jatkaa. Isäntä olikin toimittanut siltä varalta toisia; pulkkia perässä tulemaan. Kun uudelleen lähdettiin matkaan, niin vieras hymyillen hoki: "quam pigerrimum, quam pigerrimum", s.o. niin hitaasti kuin suinkin. Vasta aavalla järvellä hoputettiin porot laukkaan ja tultiinkin sitten kylään kaikella kunnialla. Venäläiset olivat hyppineet ilosta ilmaan, kun olivat ehjin nahoin yrityksestä suoriutuneet ja saaneet lopulta niin hyvän kyydin.
Ajoinpa sitten poroilla edemmäkin, aina Uhtueen saakka, kelin vetäessä aivan viimeistä virttään. Poroilla vain pääsikään enää kulkemaan. Uhtuesta ei enää kuljettu hevosella selän poikki Jyvöälahteen, jonka vuoksi sain astua viimeisen taipaleen jalan, raskaassa jääsohjossa. kestikievarista mies oppaana ja apunakin, jos sulaan solahtaisin. Mutta jos oli keli huono, sitä ihanampi oli sää. Luoteesta puhalsi pitkin selkää ahava, joka, kumma kyllä, oli viikkokausia niin lämmin, kuin olisi se tuullut etelästä. Semmoisia tuulia keväällä sattuu. Taivas on silloin niin harvinaisen puhdas, rannoilla, vaaroilla sinet niin syvät ja hehkuvat, että vaeltaja tuntee kuin itse elämän nestettä juovansa hengittäessään tätä leutoa ja samalla raikasta tuulta, jonka edessä lumet ja jäät nöyrästi alenevat. Vaikka olin uupumuksesta koukistua tielle, täytyi minun riemuita tätä kevätahavaa.
Näin olivat molemmat ensimäiset keruumatkani päättyneet. Vienan Karjalan nykyisistä runovaroista olin saanut ensimäisen varman käsitykseni. Runoja vielä osataan, mutta entisen merkityksensä kansan kesken ne olivat menettämäisillään. Niitä osasivat sekä nuoret että vanhat, mutta ainoastaan vanhat niitä laulaessaan joutuivat sen mahdin valtoihin, joka on tämän runsauden luonut, joka säkeille lähdettäissä on yhä uudelleen sytyttänyt laulajat, varsinkin milloin yhdessä laulettiin ja kilpaa runoja muisteltiin. Teppana sillä tavalla lämpeni, ja monias muukin vanhus, jota myöhemmin laulatin. Mutta nuorempi polvi laulaa runoja välinpitämättömämmin ja liikkumatta niitten kauneuksista. Ne varisevat heidän huuliltaan kuin kuihtuneet lehdet. Moni vanhus, joka nuorena ollessaan kuuli laulettavan ja runoja oppi, on myöhemmän ajan vaikutuksesta muuttunut mykäksi kuin hautapatsas.
Mieli kävi samalla sekä apeaksi että hyväksi, apeaksi siitä, että kansan itsensä käsittämä kauneus on kuolemassa, runollisuus häviämässä, hyväksi taas siitä, että se sittenkin on jälkimaailmalle pelastettu.
Mihin vertaisin kansan sammuvaa runoutta? Virvatuliin, jotka palavat aarteitten haudalla.