ÄIJÄPÄIVÄN AIKOJA JYVÖÄLAHDESSA.
Kun Jyvöälahdesta läksin ensimäiselle keruumatkalleni, olivat talvitiellä, joka akkunasta katsoen kulki viistoon lahden poikki, viitat jo alkaneet pahasti kallistella. Kun toiselta retkeltä palasin, makasivat ne jo kaikki kumossa, mikä millekin puolelle kaatuneena, ja jää oli muuttunut mustelman karvaiseksi. Lahden perässä oli ranta jo sulana, ja sula eteni joka päivä pitkin maanrajaa yhä lähemmäksi meidän taloamme. Niinpä katkesivat tiet selille, mutta selät itse riutuivat vielä paljon kauemmin. Teiden näin katkettua täytyi minunkin viettää yksillä paikoilla pari viikkoa, pari kaunista kevätviikkoa. Mutta ne olivat hauskoja aikoja, tutustuimme moneen puoleen karjalaisten elämästä, saimme yhä enemmän tuttavia, emmekä oikeastaan tunteneet muuta kuin tupakan puutetta. Sitä ei Jyvöälahdessa ollut, vaan meidän täytyi lopulta totutella mahorkkaan, kunnes liikkeet jälleen alkoivat. Maisin ei Uhtueen eikä Vuokkiniemeen ollut mitään liikettä, eikä ketään haluttanut yrittääkään sinne päästä.
Sattui paraiksi pääsiäinen menoineen ja monenlaisine ruokineen.
Äijäpäivää, s.o. varsinaista pääsiäispäivää, vastassa olevana yönä ei nukuttu ensinkään, "molittiin" (rukoiltiin) kaiken yötä ja aamulla syötiin ensimmäinen ateria heti auringon noustessa. Niin oli tapa. Silloin nimittäin loppui seitsemän viikkoa kestänyt paasto, ja lehmän antimet, rasvat ja lihat pääsivät pöydälle. Niitä piti päästä niin varhain kuin suinkin maistamaan. Samalla käy luvalliseksi kaikenlainen iloisuus, niin että pääsiäisaika on kaikin puolin hauskuuden aikaa. Syömään nousimme mekin, emme niin muun vuoksi, kuin maan tapaa noudattaaksemme ja ollaksemme samassa juhlatuulessa kuin kaikki muutkin. On tapana, että pääsiäisenä annetaan kaikenlaisia lahjoja, ja meille olivat emäntä tyttärineen laittaneet nenäliinan kummallekin. Lahja ei ollut suuren suuri, mutta se ilahutti meitä. Samalla kun liharuoka käyvät myös kaikenlaiset maalliset huvit luvallisiksi, silloin kisataan, kihlotaan ja vietetään häitä, vaikka pojista onkin puute, ne kun ovat vielä enimmäkseen "Ruotshissa" kaupoilla.
Heräsimme Äijäpäivän aamuna soinnukkaaseen kellojen soittoon, joka kuului lahden perästä pienestä tsässyönästä (rukoushuoneesta), jommoinen on useimmassa karjalaisessa kylässä, vaikkei pappia olekaan muuta kuin pitäjän kirkonkylässä. Kellojen ääni oli pitkistä ajoista kuultuna suloista ja virittävää, se herätti mielessä valoisaa hartautta, samoin kuin loistavat kirkkaat päivätkin. Koko piina-ajan ja katumusajan ne olivat pysyneet mykkinä. Nyt niitä soiteltiin kokonainen viikko aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ja jokaisella oli lupa käydä "svonjimassa", s.o. soittamassa; se oli pyhä toimitus, sanaton rukous, jota muut äänettömässä hartaudessa kuuntelivat. Ja kävivätkin soittelemassa koko kylänväki, nuoret ja vanhat ja varsinkin lapset, milloin ei aikuisempia soittajia ollut, ja kellot olivat äänessä kaiket päivät ja joka päivä oli aamusta iltaan kuin juhlapäivä. Tsässyönän tapuliin noustiin kapeita pimeitä pystyportaita. Sieltä ylhäältä näki paraiksi yli molempien männikköä kasvavain kalmistojen, yli kylän ja lahdelle. Pieni tapuli oli usein täynnään väkeä, se täyttyi jo kymmenestä, ja ne, jotka eivät mahtuneet ylös, pistivät päänsä lattiassa olevasta porrasaukosta. Siinä vuoron takaa soittaa liruteltlin kolmea kelloa ja ylentyneellä mielellä kuunneltiin niitten heläjämistä.
Äijäpäivän iltapäivällä alkoivat kisat. Tanssittiin avaroissa porstuoissa, aitoissa, missä milloinkin sopi. Tytöt vaihtoivat uusia pukuja päälleen niin usein kuin kunkin varat sallivat, ja vaatteista loistivat nyt kaikki punaisimmatkin värit, joita ei paaston aikana mielellään suvaittu. Hyvin tavalliseksi alkaa käydä naisillakin Suomen puolen kuosi, vaikka värit ovat rohkeammat. Se on muoti.
Kisat ovat enimmäkseen venäläisiä ja niitä säestetään omituisilla kimakoilla pajatuksilla, jotka ovat olevinaan venäjänkieltä, vaikka tuskin venäläinenkään niitten venättä enää ymmärtäisi. Rohkeita liikkeitä ei suvaita, vaan tulee kisaajain liikkua niin säädyllisin ja tasaisin askelin kuin suinkin, laahaten jalkojansa pitkin siltaa. Tyttöjen tulee pysyä totisina, jos he naureskelevat tai puhelevat liikoja, niin tulee siitä heille häpeä. Pojilla, "purlakoilla", on enemmän vapautta sekä liikkeissä että muussakin käytöksessä. Toverilleni ja minulle olivat Seni ja Okahvi opettaneet katrillin, me taas heille jenkkaa. Yhdyimme siis katrilliin muitten mukana, mutta sekaannuimme niin monesti, että häpeätä välttääksemme pian erosimme kisasta, vaikka pojat moneen kertaan haastoivat ja kaikki lupasivat hyväntahtoisesti suoda erehdyksemme anteeksi.
Piirakkaitten syönnissä, kisoissa ja kyläilemisessä kuluivat pääsiäispäivät, arkina alkoi jälleen työ. Toverini Varahvontan keralla syventyi suureen sanakirjaansa, minä kirjoitellessani puhtaaksi runoja kuuntelin puolella korvalla heidän selostuksiaan toisesta huoneesta, kysymyksiä ja vastauksia. Vakaasti siellä työskenneltiin. Varahvontta vääntelihe tuolillaan istui vuoron takaa toisella ja toisella puolella, keikkui, vakaantui jälleen hetkeksi alalleen, kävi uudelleen levottomaksi, ja tuolin joka tavalla istuttuaan vierähti… pitkäkseen lattialle. Siinä kun rupesi nukuttamaan ja vastaukset alkoivat kangertaa, nousi hän jälleen tuolille, näkyi vähän päästä akkunan edessä kontillaan, katsomassa pihalle kiikarilla, jonka käyttäminen hänelle oli opetettu. Vastaukset olivat nyt hetken aikaa hajamielisiä. Kun taas kirjoituksesta vilkasin, makasi hän tuolilla vatsallaan, mutta vastaili taas kysymyksiin parhaan taitonsa mukaan. Mutta milloin hän alkoi vallan kangistua sekä henkisesti että ruumiillisesti, niin ei tarvinnut muuta kuin ottaa puheeksi tyttönen, joka odotti kotona isäänsä, niin pian ukko vilkastui ja oli sitten kotvan mitä puheliaimmalla tuulella.
Silloin tällöin ilmestyi huoneeseemme joku kyläläinen lääkkeitä pyytämään. Annoimme, mitä meillä oli, ja tapahtui, että vaikka tauti olisi ollut melkein vaikka mikä, aina rohtomme auttoivat. Tuo rahvas mahtaa olla niin tottunut paranemaan paljaan uskon voimalla, joka loitsuissa on parantavana vaikuttimena, että se parani vain luottamuksen kautta. Mutta vaikka olikin kylässä kaksi näin hyvää "tohtoria" — ehkäpä he pitävät Lönnrotin ajoista saakka kaikkia runonkerääjiä myös lääkäreinä — ei siltä laiminlyöty vanhoja koeteltuja taikakeinojakaan. Kun alkoi Uhtuesta kuulua, että siellä oli paljon ihmisiä sairastunut johonkin kulkutautiin, niin lähti kaksi topakkaa Jyvöälahden eukkoa kylän laitaan, toinen Uhtuen, toinen Vuokkiniemen tien suuhun, ja istutti siihen kumpikin tervapatansa, jossa polttaa käryyttelivät pikinatturoita ja vanhoja kenkärajoja. Tauti ei tosiaan tullutkaan Jyvöälahteen, ja eukot olivat vahvasti vakuutetut siitä, että se oli heidän ansionsa.
Suli vihdoin koko lahti. Lipeästi hiipi laine pitkin rantaa ja vesi välkkyi, kun molempien neitostemme keralla soutelin tsässyönään kelloja soittamaan. Hartaina, kädet ristissä, kuuntelivat tytöt helkytystä, vuoron takaa soitellessaan, ja parrakas vakaa tsässyönän vartija pisti läpän minunkin kouraan ja sanoi: "Ka soita siekin vuorosi."
Kun lähdettiin paluumatkalle, niin oli vallan tyyntynyt ja toinen tytöistä alkoi järvellä pajattaa, veneen hiljalleen liukuessa ohi vainioitten ja talojen. Rannoilla kiertelivät kaiut, kutsuen seuraan toverianikin, joka oli jäänyt kielimestarinsa keralla raatamaan. Mutta eivät mitkään viettelykset saaneet häntä lähtemään ulos kauniiseen ilmaan, lienee tukkinut korvansa, kestääkseen sireenien viettelyksen. Hän näkyi sulkevan akkunan, pysyäkseen lujana — Odysseus antoi sitoa itsensä mastoon kiinni. — Laskettuamme verkot, jotka olivat veneessä ja joita Karjalan immet taidolla hoitavat, astuimme maihin ja kokoonnuimme vihdoin illalla kaikki samovaaran ääreen.
Seurassamme oli Maura, seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen eukko, joka oli kylän paras itkijä kaikenlaisissa tilaisuuksissa, häissä ja hautajaisissa, ja pilan päite kehotimme häntä nyt itkemään Kustille — se oli toverini käypä nimi, — kun hän oli jäänyt pois hauskalta retkeltämme, ja Kustin vähistä vastusteluista huolimatta eukko lankesi hänen kaulaansa ja itki hänelle itkurunon sitä päätä ilman minkäänlaisia valmistuksia. Haikeasti itkijä kysyi, oliko hän, pitkämatkalainen, ollut sydäntyneenä, vai minkä vuoksi ei lähtenyt neitosten keralla soutelemaan? Itkun alku lähti tähän tapaan:
Suurien seämies valloissako olit,
Suimun etähäisien matkojen päästä suimun koalellun,
Kun et kaunehien kananimysien keralla
lähten kaunehien spoassujen
kajokellosie kalahuttelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Orheijen maijen ottamainje,
Kun et lähten näien orheijen allisien
keralla yksih matkoih oimun koalelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Omattomien ottamainje,
Kun et lähten kaheksieväsie karjakalasie
kaunehien kananimysien keralla kaunehien
vetysien peällä kajon katshahtelomah?
Kuien kukkahien seämies valloissako olit,
Kuin et lähten kaunehie kutukalasie kuusin evin
kulkovie kukkahien allisien keralla kukkahien
vetysien peällä kujin silmittelömäh?
Niin niitä Äijäpäivän aikoja elettiin.
Jo pyörähti moniana aamuna niemen takaa lahdelle vene, joka toi Vuokkiniemestä sulkapostia — kiireelliset postilähetykset varustettiin sulalla merkiksi siitä, että niiden tuli kulkea yötä päivää — ja postin tuojat kertoivat, että selkä oli sillä puolella auki. Samana päivänä saapui vastakkaiseltakin puolelta matkamiehiä, Uhtuesta ja aina Vienan Kemistä saakka, ja sinnekin päin olivat siis matkat vapaat. Tuulien mukana alkoi sulilta seliltä tulla sinistä auerta, joka hengähti kesäisiä vivahduksia vielä lehdettömiin metsiin. Muurahaiset kiitelivät poluillaan, kärpäset virkosivat, pitkäsarvisia kaskinikkeja alkoi ilmestyä seinille ja muuttolinnut saapua toinen toisensa jälkeen. Pientarilla näkyi ensimmäinen vihanta henkäys ja lehti soreasti puhkeili hiirenkorvalle. Aurinko oli noussut Äijäpäivän aamuna kahden puolen hypellen taivaalle, ja sen piti olla hyvän vuoden merkki. Alku oli muutoinkin niin suotuisa, etteivät sitä sanoneet muistavansa satavuotiaat ukotkaan, ja tyytyväisessä toimeliaisuudessa suoriuduttiin vainioille varistelemaan siementä maan kasvattaa. Tarpeen olikin hyvä vuosi. Talvi oli ollut vaikea voittaa, vaikk'ei Jyvöälahdessa ollutkaan niin suurta puutetta kuin syrjäisissä metsäkylissä.
Kelirikko oli päättynyt ja oli ryhdyttävä uusia tuumia toteuttamaan.
Ennenkuin kuitenkaan pääsin lähtemään, tapahtui kylässä pieni välikohtaus, joka oli kunnialla selvitettävä.
Olimme molempien impien kera seurustelleet ja kisailleet yhtä vapaasti ja hupaisesti kuin omallakin puolella, tarkoin vaarin ottaen, mitä säädyllisyys ja hyvä tapa vaati.
Mutta siitä alkoi nousta puheita, jotka onneksi tulivat meidänkin korviimme. Eräs suutari oli kertonut, että hän muuanna aamuna oli sattumalta käynyt huoneessamme rahaa vaihtamassa ja silloin nähnyt epäilyttäviä asioita.
Hänen puheensa oli kyllä täydelleen perätön, mutta meille selvisi kuitenkin, että olimme olleet varomattomia ja että parjaus saattoi haitata tyttöjen naimaonnea. Siveydestä pidetään, ainakin impien kesken, tarkkaa lukua rajantakaisessa Karjalassa. Olimme huolissamme varsinkin Okahvin puolesta, koska hän oli kovin köyhä ja turvaton. Mutta kaksi nuorta miestä tavallisesti keksii keinon ja niin mekin.
Suutari ensinnäkin pakotettiin tunnustamaan parjauksensa. Kylän vanhin, staarosta, löytyi vainiolta kyntämästä. "Kemih tyrmäh työnnetäh musikka", hän sanoi, jos tyttö tahtoo. Lupasi hoitaa asian ja kutsua seuraavaksi päiväksi kylän kokoon kortteerimme pirttiin.
Ja niin tapahtuikin. Seuraavana päivänä alkoi lappaa väkeä joka suunnalta ja pian olivat avaran pirttimme kaikki paikat täysi. Suutarikin saapui, punapartainen, vetelännäköinen mies ja istui akkunan viereen. Okahvi kainosti pesi astioita oven suussa, vaikkei ensinkään näyttänyt olevan pahoillaan siitä, että oli yleisenä puheen aiheena. Staarosta oli saapunut virkapuvussa, s.o. messinkilappu rinnassaan, jotta toimitus sai enemmän juhlallisuutta.
Kun rahvas oli koolla ja asianomaiset saapuvilla, astui staarosta keskelle lattiaa ja piti seisaaltaan puheen, jossa hän selkeästi ja kaunopuheliaasti esitti kylälle asian, huomautti suutarin rikkomuksen suuruutta — siitä muka seuraisi linnarangaistus, jos tyttö tahtoisi — ja arveli hänen pääsevän hyvin huokealla, kun pääsi julkisella anteeksipyynnöllä.
Mutta suutari oli yön tuumailtuaan tullut toiselle mielelle ja ajoi taas aluksi valheeksi kaikki kantelut ja oman tunnustuksensakin. Jonkun aikaa vastaan harattuaan hän kuitenkin taipui pyytämään anteeksi.
Mutta nyt oli tyttö vuorostaan jäykkä eikä ollut kuulevinaankaan suutarin pyyntöä, astioita vain peseskeli ääneti ovensuussa. Suutarin pyynnöt muuttuivat yhä nöyremmiksi ja vihdoin hän epätoivoissaan huudahti:
"Prosti milma, Okahvi, mie siulle stubnit (tohvelit) njeulon…"
Koko tupa vaieten odotti tytön vastausta.
Pitkänlaisen vaitiolon jälkeen Okahvi vihdoin vakavana virkkoi:
"Jumala prostiu."
Ja se oli merkki, että suutari hänen puolestaan sai anteeksi. Siihen toimitus päättyi ja kaikki erosivat tyytyväisinä.
Tyttöjen naimaonnea ei asia suinkaan pilannut. Sillä aikaa kun olimme poissa matkoilla, olivat sulhasten pyssyt moneen kertaan paukkuneet tyttöjen akkunain alla ja molemmatkin joutuivat samana kesänä naimisiin. Mutta luvattuja stubnejaan Okahvi taitaa odottaa vielä tänä päivänä. Kustista ja minusta suutari kuuluu tehneen jäljestäpäin laulun.