HELLUNTAIJUHLILLA KOSTAMUKSESSA.
Karjalaiset ovat seuranrakasta kansaa. Se varmaan on yhtenä syynä, mikseivät he halusta muuta suurista ahtaista kylistään erämaan vaaroille, vaikka niillä ehkä monellakin olisi parempi toimeentulo.
Ei sillä hyvä, että saman kylän asukkaat tiheään käyvät tapaamassa toisiaan, seurustelua ylläpidetään vielä paljon laajempainkin piirien kanssa, matkustetaan monta penikulmaa sukulaisia ja tuttavia tapaamaan ja uusia liittoja rakentamaan. Näihin retkiin käytetään pyhäpäivät, joita kreikkalainen kirkkovuosi niin runsaasti jakelee. Karjalainen vielä empimättä jatkaa niitä arjella tai kahdella, miten asiat vaativat. Jokaisella kylällä on oma juhlapäivänsä, "prasniekkansa", jolloin se odottaa vieraita. Kaikki oman maan miehet ja naiset, jotka silloin saapuvat, syötetään ja juotetaan kylässä ilmaiseksi. Yhteisistä vakinaisista vierailupäivistä onkin monta etua. Tietävät olla kotona ne, joita aiotaan käydä tapaamassa. Siten ei kuljeta ristiin, joka muutoin saattaisi tapahtua ja näin pitkillä matkoilla olisi hyvin harmillista. Tiedetään edeltäkäsin varustautua vieraitten varalta. Ja vihdoin näissä tilaisuuksissa tytöt ja pojat tapaavat toisensa ja saattavat valita elämänkumppaninsa suuremmasta tukosta. Prasniekat ovatkin samalla naimamarkkinoita, ja uusien liittojen rakentaminen on miltei niiden suurin viehätys, joka houkuttelee matkaan sekä nuoria että vanhoja, jälkimmäisiä sulasta asianharrastuksesta.
Vuokkiniemen kirkolla vietetään Iljan päivää, Uhtuessa Petron päivää, Akonlahdessa samaa, Tetriniemessä Miikulaa, Miinoassa Spoassun päivää, j.n.e. Kostamuksen prasniekka on stroitsha, joka vastaa meidän helluntaitamme. Kostamuksen juhlat ovat tavallista suuremmat, koska kylä on Kuittijärvien ja Kiiteen—Kiimasjärven vesistön keskivälillä ja saa vieraita kummaltakin puolelta. Akonlahdesta suoriutui paljon rahvasta juhlille, ja kun suvi oli ihanimmillaan, syttyi meissäkin äkkipäätä halu lähteä muitten mukaan. Matkaa oli runsaasti neljä penikulmaa.
Helluntain aattona puolen päivän aikaan teimme lähtöpäätöksen ja ilmoitimme sen Varahvontalle, joka sen kaikin puolin hyväksyi, ja paikalla tilasi itselleen uudet "puksut". Ne neuloi majatalomme emäntä yhden kylyn lämmetessä ja ne maksoivat viisikymmentä kopeekkaa, kangas 40 ja tekopalkka 10. Helluntaipäivän aamuna lähdimme varhain matkaan, emme kuitenkaan niin varhain, etteikö olisi ollut jo ennen meitä lähteneitä. Yhdytimme selällä veneellisen tyttöjä, jotka kiskoivat henkensä edestä pysyäkseen meidän rinnallamme ja pysyivätkin, koska meillä sattui olemaan huononlaiset airot emmekä niin välttämättä tahtoneetkaan päästä heistä erilleen. Sangen nopeaan sujuikin matka noin puolittain kilpaa soudettaissa. Vesimatkaa oli penikulman verran. Soudettiin Kiitehen selän koillisimpaan pohjaan, Komalahteen, jossa rantasillalla jo oli monta venettä ennen saapuneita. Siitä alkoi Kontokkiin 13 virstan maataival, jolla yhdytimme yhä uusia matkalaisia, niin että meitä pian oli melkoinen joukko. Maisemat olivat tällä välillä tavallista kauniimmat, sivuilla korkeita vaaroja, syviä laaksoja, ja kaiken aikaa polku nousi. Tämäkin osotti, kuinka korkealla Maanselän syrjähaaralla ovat tällä välimaalla sijaitsevat kylät.
Kontokki oli varustautunut läpikulkeville murkinaa antamaan, jotta perille jaksettaisiin. Tuvat oli kaikki siistitty, piiraat leivottu, samovaarat lämmitetty, lehviä siroteltu permannoille, ja tämä avoin vieraanvaraisuus, jota jokaiselle suotiin, ken vain taloon poikkesi, viritti mitä parasta juhlatuulta. Kylytkin oli lämmitetty, vaikka oli vasta aamu, jos joku tahtoi virutella pois hikiään. Eikä sitä vaivaa oltu suotta nähty, pojat riensivät kilvalla kylpemään. Kontokista kasvoi joukkomme niin, että meitä oli toista sataa henkeä, kun sieltä yhtä aikaa lähdettiin matkaan. Oli miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, mutta enimmän kuitenkin naimaikäistä tyttöä. Pojista sitä vastoin oli puute, "purlakoista" olivat monet kaukana tukkijoilla, eivätkä vielä kaikki "ruotshimiehetkään" olleet palanneet. Meitä oli pitkä jono, kun se lappoi kaidaksi langaksi kapealla polulla. Auringonpaistetta taivas sinä päivänä kaatoi runsaimmalla mitallaan, ja jäkäläkankailla, sammalkorvissa, rimpisoilla, välkkyi semmoinen värien kirjavuus, että silmiä häikäisi, muita ylinnä kaikenlainen puna, höysteeksi valkoista palttinaa, keltaista ja räikeintä sinistä, arinta sinipunervaa, mitä vain oli julkisinta lähtenyt venäläisen karttunatehtaan väripadoista.
Naisten vaatteet olivat enimmäkseen karttunaa; ainoastaan varakkaimmilla oli rahoja silkkiin. Tyttöjen vaatteus oli, mikäli tietooni tuli, seuraavalla tavalla sommiteltu: Alla on avorintainen paita, "sarahvana", ja tämän päällä olkaviilehyksellinen hame, "kosto". Mutta sitä paitsi oli useimmilla mukanaan suomalaiseenkin kuosiin tehty puku, hame ja röijy, vaikka hameet olivatkin viimeiseen saakka olleet kiroissa. Vanhauskoiset pitivät niitä syntisenä uudistuksena. Päässä on tytöillä "otshipaikka", nauhaksi käännetty liina, joka sidotaan otsan poikki hiusrajan kohdalle; solmu tehdään niskaan, niin että päät jäävät riippumaan. Juhlilla on otshipaikka aina silkistä, kenellä vain on suinkin varaa, ja heleän punainen. Otshipaikkaa pidetään huoneissakin, taipalella on sen päällä tavallinen liina. Naitujen naisten puku on samanlainen, vanhemmat vain karttavat kaikkea uuden mallista ja punaisia kankaita. Päässä on naiduilla naisilla kuitenkin otshipaikan asemesta "sorokka" niminen myssy, josta riippuu niskaan kirjailtu hetale. Naisten puvut yleensä miellyttävät puhtautensa kautta ja nuorempien vilkkailla väreillään. Karttuna on halpaa, eikä uusi puku maksa paljoa, kun vanha alkaa käydä huonoksi. Jokaisella naisella oli mukanaan parit kolmet vaatteet, joita tavallisesti pojat matkalla kantoivat selässään. Prasniekkaretkillä on näet poikain velvollisuus kantaa tyttöjen vaatteita, vaikka he muutoin hyvin harvoin säälivät heidän vaivojaan.
Jos hiukan vilkaisemme poikainkin puvustoon, niin ei se tee yhtä tyylikästä vaikutusta. Siitä puuttuu nykyisin kokonaan yhdenmukaisuus ja varma malli. Enimmäkseen he olivat hankkineet vaatteensa Suomen puolella, ja sen vuoksi olikin kirjavuus suuri. Tavallisten lyhyitten takkien ohella näkyi joukossa myös virttyneitä sortuutteja, kellastuneita selluloidikauluksia, likaisia kravatteja ja monen mallisia päähineitä, kuluneista karvalakeista haalistuneihin knalleihin saakka. Yhteisenä piirteenä päähineillä vain oli väljyys, ne enimmäkseen painuivat korviin saakka ja vielä siitä ylikin. Nuoret eivät mielellään pitäneet paitaa housujen päällä, mutta vanhat miehet aina, koska luulivat siitä tulevan synnin, jos sen housuihin pistää.
Ankarasti meitä rankaisi matkalla helle. Maa poltti jalkain alla, kurkku kähisi kuivuuttaan, kieli takertui kitalakeen. Missä vain oli pienikin tilkka vettä, siihen jäätiin istumaan, janoa sammuttamaan. Helteestä huolimatta alkoivat kuitenkin tytöt kankaalla kimakan pajatuksen, virittääkseen joukossa kisamielialoja.
Sillä aikaa kun pitkä hikoileva jonomme verkalleen vetelehti eteenpäin pitkin tulisia kankaita, oli Kostamuksen kylässä varhaisesta aamusta oltu vilkkaassa puuhassa. Paljon vieraita tiedettiin olevan teillä tulossa, ja kaikki oli syötettävä ja juotettava. Vieraanvaraisuus moisena päivänä on karjalaisen emännän kunnia-asia. Huoneet on jo edellisinä päivinä siistitty lattiasta laipioon, lattiat pesty, seinät pesty, jopa toisissa taloissa höylättykin, niin että ne paistoivat kuin uudet, ja tavallisesti pestään myös laipio. Samoin puhdistetaan eteinen ja porraskäytävä ja tietysti varsinkin vierashuoneet, missä niitä on. Edistyneissä taloissa ovat vierashuoneet kuitenkin jo sekä paperoidut että maalatut.
Kun pirtti on siistitty — se tosiaan toimitetaan erinomaisen perusteellisesti — leivotaan ja valmistetaan juhlaruuat. Karjalaiset syövät aina pehmeätä leipää, vaikka kuulinkin useitten mainitsevan tätä tapaa epämukavaksi ja suomalaista kovaa leipää käytännöllisemmäksi. Leivottava on sen vuoksi usein. Juhliksi valmistetaan paitsi leipää monenlaisia piiraita, "sultsinoita", "kalitaisia", "kakkaroita", "kalakukkoja", "kiiseleitä" ja kuka heidät kaikki tietäneekään. Pääasiallisesti ne kaikki, ja kalakukotkin puoleksi, rakennetaan jauhoista ja rasvasta. Kalitaisten sisällä on ryynejä, sultsinoita valmistetaan siten, että kahden hyvin ohuen leipäkatteen väliin pannaan maitoon tehtyä ryynivelliä, ja kakkarat taas leivotaan maitoon vehnäjauhoista, jos niitä on, muutoin ohrajauhoista. Leipominen tapahtuu aikaisin aamulla, ja silloin on emännillä, tyttärillä ja apulaisnaisilla tulinen kiire. Syrjäisen on sitä hommaa aika hupainen katsella. Karjalan naiset ovat ripeät liikkeissään. Samovaarat, joita jo alkaa olla useimmassa talossa, kuurataan mitä huolellisimmin ja niihin pannaan tuli, kun vieraitten aika alkaa lähestyä. Pirtin kiuas on lämmitetty niin kuumaksi, että siinä pitkin päivää hautuu tsajun kanssa juotava maito. "Kolatsuja", pieniä kovia rinkeleitä, on varustettu suuret kimput. Muita ostoleivoksia ei olekaan.
Odotettuja heimolaisia ja tuttavia alkaa saapua, pölyisinä ja hikisinä, mutta rattoisalla mielellä, toiset suurissa joukoissa, toiset yksitellen. Vieraita saapuu yhä enemmän, pitkin päivää. Kaikki hajaantuvat aluksi "kostitaloihinsa", s.o. niihin taloihin, joissa tavallisesti majailevat, ja paikalla ryhdytään tulijoita kestitsemään. Kylyyn käyvät, keitä haluttaa, ne on valmiiksi lämmitetty.
Jäimme joukkoinemme keskelle kangasta, vieläpä viimeisen taipaleen puoliväliin, jossa oli risti, niinkuin siellä puolella tapaa taipaleen puolivälissä olla. Siihen istahti alkupää, ja vähitellen saapui yhä toisia, ristiten pyhän merkin edessä silmänsä. Nuorilta se tapahtui jotenkin hutiloimalla, mutta vanhemmat, varsinkin vanhat eukot, ristivät silmänsä syvimmällä hartaudella, maire hymy kasvoillaan. Samalla he tavallisesti kiinnittivät ristiin kapean vaatekaistaleen "tuulipaikkana" liehumaan, tietämättä hartaudessaan, että he siten toimittivatkin vanhan pakanallisen uhrin. Toiset ristit liehuivat täynnään nauhoja. Sitten hajaannuttiin varjoon lepäämään tai etsittiin vesipaikkoja.
Katkaistaan jälleen osa taipaleesta, mutta istutaan taas jonkun ajan kuluttua, koska arvellaan päivän kuluneen niin pitkälle, että kylässä jo on päivällinen, "poavoshna", syöty, ennenkuin sinne ehditään, ja käydään jokainen eväittensä kimppuun. Tälläkertaa sijoittuu joukko pienen kosken rannalle, jossa vesi on vähän raikkaampaa. Kun vihdoin kylä alkaa näkyä, pysähdytään kankaan syrjään vielä viimeinen kerta, ja jokainen siistii pukunsa, ennenkuin ihmisiin mennään.
Miitrei, Kostamuksen varakkain isäntä, oli haastanut minut toverini keralla taloonsa asumaan, ja hyvä siellä olikin ollaksemme, vaikka kaikki suojat olivat täpösen täynnään rahvasta. Sillä aikaa kun varemmin tulleita tsajutettiin, kutsuttiin meidät kylyyn, jonne miehissä mentiinkin ja saunan jälkeen järveen. Sitä karjalaiset tuskin milloinkaan laiminlyövät; he alkavat uida kylyn päälle jo heti keväällä, kun ensimmäinen sula ilmestyy rannan ja jään väliin, jopa toiset piehtaroivat talvella lumessa. Kylyssä ei kiirettä pidetty, istuttiin ja tarinoitiin pitkät jutut. Virkistyneinä ja vereksinä käytiin sitten samovaaran ääreen. Niitä oli kaksikin kiehumassa, kun toinen sai juoduksi, kannettiin toinen pöydälle, ja Miitrei itse valoi tokanoihin ja jakeli kolatsuja runsaalla kädellä. Uunista kannettiin haudottua rieskaa maitoa, jonka keralla siellä maassa aina tsaju juodaan, ja parhaille vieraille isäntä sormin jakeli maidon päälle nousseen kuoren, joka olikin herkkua. Kolatsut, Aunuksesta ja Pietarista tuodut veteen leivotut rinkilät, murretaan käsin ja pannaan kuppiin turpoomaan; ja erinomaiselta tämä kaikki maistui siellä etäällä vaatimattomassa erämaassa ja ihmisten keralla, jotka itse niin täysin määrin nauttivat näistä herkuista.
Varahvontta oli helmeilevällä tuulella, vaikka olikin matkalla ollut eräs usein uudistuva harmi, kun joku oli sattunut hänen nimeään kysymään. Se oli Varahvontan arka kohta, mutta kun hän ei saattanut vaietakaan, kun olisi voitu luulla vaikka miksi maankulkijaksi, niin täytyi se sanoa, vaikka tinkien:
Vieras (kääntyen meitä puhuteltuaan Varahvontan puoleen): "Mikäs nimi on tällä teän kasakalla?"
Varahvontta (hetken vaiettuaan, syrjään katsellen): "A velj… miulla on nimi semmoinen, ett'ei ole koko pitäjässä toista…" (murheellisena) "ka silloin oli vähän nimiä, kun miut kastettiin… No se on Varahvontta."
Näistä kysymyksistä, jotka uudistuivat kaikkialla, kun liikuttiin hänelle vieraissa seuduissa, hän aina kävi hiukan nyrpeäksi, mutta oli pian jälleen hyvällä tuulella ja otti nyt teepöydässä osaa keskusteluun perityllä vanhalla tiedollaan ja uudella hankitulla arvollaan. Meidän täytyi kaivaa muistiinpanovihkommekin esiin, kun hän seuralle kertoi, mitä pilvet ovat, ja siitä hänen arvontuntonsa kohosi koko joukon. Hän sanoi niitten olevan samanlaista ainetta kuin "kiiseli", tuo hyytelön tapainen ruoka, ja kertoi moisia pilven kappaleita silloin tällöin metsästä löydettävän, kun niitä on sattunut maahan putoamaan. Monet läsnäolijat myönsivät hänen tietonsa oikeiksi. Siitä tulivat jotkut muutkin luonnon ihmeet puheeksi, ja kerrottiin muun muassa ukkosen juurista, joita syntyy maahan semmoisiin paikkoihin, mihin ukkonen on iskenyt. Sanoivat hiekan sillä kohdalla muuttuvan kuin lasijuuriksi, jotka haarautuvat syvälle maahan. Se taitaa olla tosihavainto.
Siten kului iltapäivä hauskassa pakinassa, ilma viileni, valo lauhtui ja nuori väki alkoi kokoontua kisoihin. Kisat ovatkin näissä juhlissa vähintäin yhtä tärkeät kuin kestitys, eikä ainoastaan nuorien, vaan avioväenkin mielestä, joka niissä tekee havainnoitaan, pitäen erittäin tarkkaa lukua kaikista mieltymysoireista. Hyvin usein päättyvät kisoissa tehdyt tuttavuudet kosimisella ja naimisella, vaikkeivät asianomaiset olisi ennen nähneetkään toisiaan. Varsinkin jos ajat ovat hyvät ja purlakoita on paljon kotosalla. Niin valitettavasti ei ollut nyt laita. Ajat olivat parin katovuoden vuoksi hyvin köyhät, puute oli yleinen ja enimmät purlakat olivat ansioilla. Huhuttiin kuitenkin, että kylään oli tullut ainakin kaksi poikamiestä, jotka olivat luvanneet viedä emännät mukanaan.
Toisen piti kosia julkisesti, sekin tiedettiin, ja suurella jännityksellä odotettiin kaiken päivää sulhaskansan saapumista. Sen piti pirtteihinkin kuulua, sillä kosijat saapuvat hyvin julkisesti, pyssyjen paukkuessa. Ensimmäinen päivä saatiin kuitenkin turhaan odottaa, mutta sitä vilkkaammin kisattiin.
Karjalaisten en ole koskaan nähnyt kisaavan pirtissä, lieneekö tämä liian pyhä tähän huvitukseen, vai pelättäneekö vain sen likaantumista. Korkeintain luovuttaa joku isäntä sintsinsä kisoihin, ja siitäkin on usein maksettava monias kopeekka vuokraa. Kostamuksessa oli kisat pantu toimeen erään talon sarajalla, avaralla heinäparvella. Sinne mahtui paljon väkeä. Pihalla ei tahdottu kisata, kun oli kovin kuuma ja pelättiin vaatteitten pölyttyvän. Puolihämärä saraja oli täynnään nuorta ja vanhaa, nuoret lattialla täydessä työssä ja vanhemmat ihmiset syrjästä katselemassa ja juoruamassa. Meidän paikalle tullessa toisena aamuna jotenkin varhain kisat jo olivat täydessä vauhdissa ja hiki valui kisaajain otsalta ja poskilta, niinkuin hyvässäkin työssä.
Kisat tavallisesti alkavat "käsikisalla", joka on aivan lyhyt ja johon tytöt kutsuvat. Parit asettuvat pitkään riviin, tyttö ja poika aina vastakkain. Vuorotellen tarttuu sitten poika tytön toiseen ja toiseen käteen, nostellen sitä sievästi pari kertaa ylös ja alas, ikäänkuin tunnustellen, paljonko se painaa. Muita temppuja ei ole tässä yksinkertaisessa kisassa, mutta se ei kestäkään kauaa; onhan vain jonkinlaisena johdantona toisiin kisoihin. Meille selitettiin, että pojat sillä tavalla jäävät leskiksi, kun kisapiiri hajoo, ja että heidän asiansa on sen jälkeen lähteä vuorostaan kutsumaan tyttöjä uuteen kisaan. Pojat lähtevätkin tuota pikaa liikkeelle. Kutsuminen tapahtuu sillä tavalla, että poika menee mieleisensä tytön eteen, viittaa tälle kädellään ja mainitsee häntä nimellä, esim. "Iro tulou!" Ne monenlaiset kävelytanssit, jotka nyt alkavat, ovat vähän purpurin tai franseesin tapaisia; vuorot ovat kylläkin monimutkaisia, niin ettei niitä aivan vähällä vaivalla opi. Niitä on "humaus", "pitkä kisa", "katrilli" ja ehkä muitakin. Ne tanssittiin täällä hieman toiseen tapaan kuin Uhtuen puolessa, niin että sen puolen poikia alussa vähän arvelutti, uskaltaisivatko ensinkään lähteä permannolle. Mutta kaikkia näitä kisoja vanhemmalta ja alkuperäisemmältä tuntui kuitenkin tuo käsikisa. Kaiken aikaa neitoset lauloivat kimakoita venäläisiä pajatuksiaan, ja ihmeen kauan he jaksoivat äänessä pysyä. Mutta kaunista se laulu ei suinkaan ollut. Kiimasjärvellä, Nopeuksessa ja yhä etelämpänä kuuluivat hanurit jo ruvenneen sijaa saamaan, mutta täällä niitä ei vielä ollut. Hyppytansseja ei Kostamuksessakaan tanssittu ensinkään.
Vanhemmat miehet olivat kokoontuneet oven suuhun kisoja katsomaan ja naidut vaimot taas kiivenneet sintsin laipiolle, istuen siellä kuin parvekkeella monivärisenä ja vilkkaasti tarinoivana ryhmänä.
Sillä välin kun aikuiset kisailivat sarajalla, olivat pienet tytöt kokoontuneet ulkopuolelle erään aitan siimekseen, karkeloidakseen keskenään samoja kisoja kuin hekin. Mutta kun heidän ikäisensä pojat täälläkin olivat "pahoja" ja halveksivat tyttöjen seuraa, oli tytöistä joka toisen täytynyt ruveta pojaksi. Oikeat pojat maata rötköttivät ääressä, nauraa hohottivat ja tekivät tyttölöistä hyvin sopimatonta pilkkaa, oli aivan säälittävää nähdä, kuinka kiltisti nämä sen kärsivät. Karjalassa nainen vielä on paljon vanhemmalla, "urosaikaisemmalla" kannalla kuin Suomessa ja tyttösetkin jo näkyivät olevan täynnään kunnioitusta näitä sankareita kohtaan, jotka tuskin olivat ennättäneet saada ensimmäiset housunsa. Somaa oli katsella, kuinka paljon luontaista suloa oli tyttösien liikkeissä, kuinka he, totisina pajatusta kimittäen, sipsuttelivat vuorojaan ja painautuivat likemmä "poikainsa" vartaloa.
Oikeat pojat sitä vastoin, väsyttyään ilveilemiseen, lähtivät joukolla uimaan ja jatkoivat järvessä lystiään kaikenlaisella vallattomuudella. Varahvontta makasi pientarella, makasi Luojan juhlapäivän rauhaa, ja seurasi syvimmällä mielenkiinnolla poikain telmettä, naureskellen ja puhellen itsekseen, milloin joku järvessä sattui keksimään tavallista sukkelamman tempun. Miitrein akkunan alla seisoi kaksi sydänmaan ukkoa huvitellen toisiaan lystikkäällä keskustelulla. En muista, mikä aihe oli, mutta luultavasti se koski jotakuta kolmatta. En ollut mielestäni milloinkaan kuullut enkä lukenut mitään, jossa asiata olisi valaistu niin huvittavasti, ilman ilkeämielisyyttä tai pilkkaakaan, ja kuitenkin saatu kaikki niin mainion hupaisaan valaistukseen ja tuotu esiin yhä uusia lystikkäitä puolia. Se oli samanlaista neron kilpailua kuin entiset kilpalaulannatkin, sillä erotuksella vain, että aihe oli läheltä, kummankin jokapäiväisestä elämänkokemuksesta. Sanain osavuutta, käänteitten uutuutta, viittausten hienoutta ja samalla kuitenkin hyväntahtoisuutta ei voi sanoin kuvata.
Miitrein talossa ruokittiin noin kolme- tai neljäkymmentä vierasta. Näitä varten oli pirttiin katettu suuri pöytä, tai oikeammin monta pöytää, jotka oli liitetty pääkkäin yhdeksi pitkäksi. Sen ympäri mahtuikin syömään suurin osa vieraista, kun kaksi suostui syömään samalta lautaselta. Pöytä oli kauttaaltaan peitetty valkoisilla liinoilla, sillä liinattomalta pöydältä karjalainen ei mielellään syö. Miitrei kehottaa: "Alkakaahan vieraat ristiä silmiänne", ja tämän tehtyään rahvas istuu pöytään. Pitkiä käsiliinoja on aseteltu pitkin pöydän laitoja, niin että jokaisella vieraalla on osa semmoisesta polvellaan tai edessään pöydän reunalla. Se kyllä on tarpeen, sillä sormia käytetään ahkeraan kahvelien ja veitsien avuksi, joita kyllä alkaa olla paremmissa taloissa, vaan joita eivät etäämpää salolta tulleet kestivieraat vielä osanneet käyttää. Ennen ateriaa olikin jokainen pessyt kätensä. Täällä oli vallalla se tapa, että vieraat istuivat melkein tyhjään pöytään, sitten vasta alkoi emäntäväki kantaa ruokia, ja sitä kantamista sitten kestikin loppumattomiin, niin että vieras ennätti moneenkin kertaan ruokahalunsa tyydyttää, jos hän joka lajia söi.
Karjalaiset osaavat valmistaa monenlaisia ja maukkaitakin ruokia. Nyt kannettiin pöytään ensinnä pieniä rieskasia ja liharokkaa, joka oli valmistettu siten, että oli rukiin jauhoja sekoitettu kuivatusta lihasta keitettyyn liemeen. Kun rokka oli syöty, tai melkeinpä sitä vielä syötäessä, tarjottiin liha erikseen. Se ei tietysti enää ollut vereksen arvoista, mutta kuitenkin varsin maukasta, ollakseen päiväpaisteessa kuivattua ja lähes vuoden vanhaa. Sitten tuotiin maitoa, sekä uunissa haudottua taikka melkeinpä paistettua "rahkamaitoa", että rieskaa maitoa, ynnä voita, kalaa, "kalitaisia", "sultsinoita" ja muita piirakkaita, "marjasankeja", joissa oli mustikkahilloa täytteenä, ynnä lopuksi rasvasta tiukkuvia "vehnäkakkaroita". Voipa sanoa, että aterian silmäänpistävänä omituisuutena oli se, että vaikka se oli melkein kauttaaltaan oman maan tuotteista koottu, oli se kuitenkin niitä monella eri tavalla käsittelemällä saatu vaihtelevaksi. Sieniäkin tavallisesti tarjotaan, mutta varastot ehkä olivat lopussa, tai ehkä niitä ei sentään pidetty juhla-aterian arvoisina. Karjalaiset niitä yleiseen kokoovat ja suolaavat, syöden niitä pitkin talvea särpineenä kuin silakkaa.
Aterian jälkeen risti rahvas jälleen silmänsä, sanoi sitten isäntäväelle "passibot syöttämästä, juottamasta", johon isäntäväki vastasi "tervehyyeksi", jonka jälkeen jokainen riensi käsiään pesemään. Kun ensimmäinen pöytäkunta nousi ylös, oli toinen jo varalla sen tiloille istumaan. Lausuin emännälle kohteliaan ihmettelyn siitä, miten hän jaksoi niin suurelle joukolle ravintoa puuhata, se kun lisäksi tietysti kävi jotenkin kalliiksi; mutta hän närkästyi tästä huomautuksesta ja vastasi, ettei heidän talostaan ole kenenkään tarvinnut syömättä lähteä. Karjalaiset emännät pitävät vieraitten ruokkimista kunnian asiana, ja kuta enemmän vieraita on, sitä suurempi on tietysti kunniakin.
Ennen päivällistä olin kutsunut kisaväen ulos järjestämään kisansa nurmelle, että sain ottaa siitä valokuvia, ja mielihyvällä pyyntöäni noudatettiinkin. Iltapäivällä kävimme sitten vieraissa useissa muissa, köyhemmissä taloissa, joihin oli asettunut Uhtuen puolelta tulleita tuttuja, muun muassa Seni, ja kaikissa taloissa vallitsi sama juhlaviihtymys ja puhtaus. Kisoja jatkettiin myöhään yöhön, meidän jo käytyä levolle leveälle vuoteelle, joka oli tehty vierashuoneen permannon poikki seinästä seinään.
Ja seuraavana aamuna ne taas alkoivat uudella voimalla, mutta silloin tapahtui paljon muutakin, sillä vihdoin saapui kosioväkikin kylään, pidettyään rahvasta niin kauan jännityksessä.