KOSIJOITA KYLÄSSÄ.
Istuimme seuraavana päivänä kestikievarissa yhdessä Akonlahden "tiekan" (lukkarin) keralla; hän oli vielä nuori poika, ummikko venäläinen. Olimme sattumalta kuulleet hänen rahvaan keralla puhetta yrittäessään näyttelevän latinankielen taitoaankin ja sanovan: Sint ut sunt, aut non sint (olkoot niin kuin ovat, taikka olkoot olematta). Mekin muistimme kirkkohistoriasta tuon lauseen, ja se kehotti tekemään tuttavuutta. Hän osasi muutamia muitakin latinalaisia lauseita, jotka oli oppinut hengellisessä seminaarissa, mutta josta hän oli juoppouden takia kesken erotettu. Istuessamme Kostamuksen kestikievarissa nauttien seosta, joka kävi punssista, — sitä oli tuotu kylään salaa, kalasammiossa — saatoimme siis yhdessä vetää vanhan tutun "Gaudeamus igiturin", ja aamupäivä kului siten jotenkin hauskasti. Pyssynpamaukset ja niitä seuraava hälinä lopettivat sitten äkkiä lystimme.
Kosiminen tapahtuu Karjalassa hyvin julkisesti ja monimutkaisia temppuja noudattaen, jotka saattavat olla asianomaiselle sulhaskansalle hyvinkin ikäviä, ellei yritys ota menestyäkseen. Sulhasen täytyy saapua kosiotaloon joukolla, vieläpä pyssynpaukuilla julistaa tuloaan, niin että koko kylä tietää olla tilaisuudessa saapuvilla. Onhan se harmillista, jos niin julkisen ja uhollisen tulon jälkeen täytyy lähteä matkoihinsa tyhjin toimin. Sen vuoksi onkin miesten kesken käynyt tavalliseksi keskustella edeltä käsin tyttöjen kanssa, saadakseen tietää, onko syytä joukolla tulla. Tytöt silloin ottavat salaa vastaan kihlat, sormuksen, silkkiliinan, ehkäpä rahaakin, jotta poika voi rohkeammalla mielellä saapua julkisesti neittä pyytämään. Mutta yleiseen valitettiin, että tytöt hyvin huonosti pitivät näitä lupauksiaan, ottivat kihloja monelta yht'aikaa ja antoivat sitten useimmalle armotta "aparat". Jos heitä siitä moitti, sanottiin, niin ei siitäkään ollut apua. Neitoset näet käsittivät asian sillä tavalla, että kuta useammat rukkaset he saivat antaa, niin sitä kiihkeämmin pojat heitä halusivat. Mutta antoivat kuitenkin edes kihlat pois, kun julkinen kosiminen oli tapahtunut.
Kestikievarin tytön mainittiin ottaneen kihlat siltä saman kylän pojalta, jota nyt odotettiin kosimaan, mutta oltiin hyvin eri mieliä, tokko tyttö hänelle menisi. Siitä keskusteltiin kiihkeästi, melkoinen jännitys vallitsi yleisön kesken, mutta vallitsevana mielipiteenä tuntui olevan, että tyttö antaisi aparat. Sen kyllä saattoi uskoa, sillä tyttö oli viekkaan näköinen, eikä kosija kuulunut olevan kehuttavissa varoissa, olihan pienen uudisviljelyksen omistaja etempää salolta.
Kaiket päivää istuttiin ikkunoissa ja tähystettiin järvelle päin jokaista venettä — nuoriso vain jatkoi väsymättä kisojaan. Vasta iltapäivällä tuli kuitenkin oikea vene, jumakkain pyssynpaukkujen julistamana. Kylässä paikalla syntyi vilkas liike ja joka puoletta riennettiin kestikievaritaloon, jonka pirtti kohta kokoontui täyteen uteliaita. Kisahuoneessa tanssikin hetkeksi taukosi, kuitenkin ainoastaan hetkeksi, alkaakseen paikalla uudelleen entistä rennommin.
Aivan talon nurkissa, akkunain alla, pamahti jälleen pari kovaa laukausta, ja pian sen jälkeen kosioväki juhlallisesti astui pirttiin. Kosioväkeä on, paitsi sulhasta, taatto, teätjä (setä, eno), veli ja joku nainen, tavallisesti sisar taikka muu sukulainen. Usein sulhanen itse jää ulos odottamaan, miten asiat luonnistuvat, eikä tule pirttiin ensinkään, jos ne huonosti päättyvät. Tämä kuitenkin näytti olevan varma asiastaan, hän tuli sulhaskansan keralla pirttiin. Mies oli kookas ja roteva, mutta vähän jolsanlainen. Arvonmiehiä oli sulhaskansassa Miitrei vaimoineen, muut olivat köyhää kansaa.
Kosiminen sitten tapahtui, yleistä tapaa noudattaen, seuraavalla tavalla.
Pirttiin astuttuaan kosjoväki risti silmänsä, niinkuin kreikanuskoiset ainakin tekevät, ja laativat tervehdyksen, jonka jälkeen talonväki pyysi heitä istumaan "suureh tshuppuh", jossa Jumalan kuvat ovat.
Talonväki: "Mitä vierahat sanovat?"
Kosjoväki: "Emmepä mitänä, rauhaa kaikki. Työ ettekö tiiä mitä uuempaa?"
"Emmä njii mitä, rauha kaikki teälläkin, Jumalalle kiitos."
Nämä ovat tavanmukaiset karjalaiset tervehdykset, sitten vasta ilmoitetaan se asia, jolle on tultu. Kosjoväki nousee seisomaan ja sanoo:
"Teillä on tytär annettava, meillä poika naitettava, emmekö rupea heimokuntaa laatimaan?"
Näin tärkeätä asiaa eivät tytön vanhemmat ja omaiset koskaan ratkaise omin päin, vaan sitä varten on koko heimokunta kokoon kutsuttava. Sillä aikaa kun talonväki lähettää kylälle viestit noutamaan sukulaisia, tulee pirttiin kosjottava tyttö, jota tästä lähin sanotaan "antilaaksi", ja istuu naisten tshuppuun, s.o. sille puolelle pirttiä, joka on uunin takana. Kosjoväki nousee seisomaan ja lähtee nyt antilaalle asiaansa selittämään, lausuen lopuksi: "Mitäpä alat tuumaita? Tuumaitse meihin päin." Jos talossa on annantamieli, kutsutaan koko heimokunta hyvin tarkoin, ellei taas ole, niin ainoastaan moniaita.
Pirtti oli niin täynnään rahvasta, että pienet tytöt olivat kiivenneet orsille, edes jotain nähdäkseen. Ja kun ilma muutoinkin oli helteinen, niin tuli pirtissä niin palava, että hiki virtana juoksi joka naamasta. Kun sukulaiset alkoivat saapua, pidettiin sintsin viereisessä aittahuoneessa sukukokous. Siellä lopullisesti ratkaistiin, annettaisiinko tyttö vai eikö. Näissä kokouksissa, joihin sivullisia ei lasketa (suotta mekin pyrimme), moititaan ja kiitetään sulhanen sen mukaan, miten hän kunkin mielestä ansaitsee tai asia vaatii. Toiset kehottavat antamaan tytön, toiset kieltävät. Usein ovat mielipiteet hyvinkin ristiriitaiset ja huoneessa tapahtuu kiihkeitä väittelyitä. Ratkaiseva sananvalta on tietysti tytön vanhemmilla, mutta hyvä ei ole, jos heidän täytyy asettua heimon mahtavia vastaan. Kuta kiivaammin väitellään, sitä kauemmin kestää kokousta ja pirtissä saattaa odotus tulla hyvinkin pitkälliseksi.
Tälläkin kerralla kesti sukulaisten kokousta ylenmäärin kauan. Pirtissä aljettiin käydä levottomiksi, etenkin kun alkoi vähän vähä käydä rahvaan kautta kuiskauksia, että antilas aikoi antaa aparat. Näitä kuiskauksia tuli kosjoväenkin korviin, ja mieltään karkaisten he silloin alkoivat yhä äänekkäämmin uhotella, että asia oli pian ratkaistava, muutoin aikoivat lähteä kesken matkoihinsa. Oli muka nyt koolla tyttöä, koko kylä täynnään, tehkööt kiireet päätökset, jotta ennätetään lähteä toista yrittämään. Moisilla uhkauksilla tahdottiin vaikuttaa sukukokouksen päätökseen. Tämä tuntui sivusta kuullen kylläkin oudolta kosimiselta, eikä se Vienan Karjalassakaan "hyvään tapaan" kuulu; oli toki niitä, jotka pitivät sitä sopimattomana.
Ja hyvin kauan saimme siitä huolimattakin odottaa. Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, ennenkuin antilas vihdoin ilmestyi pirttiin itkenein silmin, heimokunnan saattamana. Ellen olisi tiennyt, että tyttö sisässään iloitsi tästä suuresta puuhasta, olisin häntä säälinyt; niin ankaralta näytti hänen mielenliikutuksensa.
Kummapa olisi muutoin ollutkin, jos hän olisi kestänyt sukukokouksen hieman pehmiämättä. Siinä hänen oli täytynyt "kumartaa jalkaa" koko heimokunnalle, semmoinen on siellä yleinen alentava tapa. Jalkaa kumartaessaan hänen täytyy langeta kumarrettavan eteen polvilleen ja painaa päänsä niin syvään, että otsa kolmasti koskee varpaihin. Näin hänen täytyy nöyryyttää itseään pienien paitaressujenkin edessä, jotka sukulaisuus oikeuttaa saamaan osakseen tämän kunnioituksen. Ehkäpä oli häntä myös nuhdeltu siitä, että oli ottanut kihlat; varmaan sekin seikka oli tullut kokouksessa julki ja puheen alaiseksi.
Antilaan saapuessa pirttiin oli jumalankuvain eteen sytytetty pieni tuohus palamaan. Jos antilas menee kosijalle, astuu hän esiin, kumartaa virittäjälle, joka on hänen taattonsa, veljensä tai muu läheinen sukulaisensa, ja sanoo; "Kun tiesitte syöttää, niin tiedätte antaakin". Sitten heti tapahtuu julkinen kihlonta. Jos hän ei mene, on temppu hieman toisenlainen.
Varsin jännitetyin mielin nyt katseltiin, mitä hän tekisi. Hän ei kumartanut jalkaa virittäjälle, vaan astui oikopäätä tuohuksen luo, puhalsi sen sammuksiin ja kumarsi sitten vain seisaaltaan sulhasväelle, sanoen:
"Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne."
Siinä se nyt oli… tyttö oli antanut aparat, kiitti vain kunniasta.
Moamo kantoi kosijalle takaisin kihlasormuksen.
Tuliko kosjoväki hyvinkin alakuloiseksi rukkasista? Vielä mitä! Ylimielisenä ja uhitellen se paikalla läksi kylälle uutta morsianta etsimään, nurkuen vain sitä, että oli kallista aikaa menetetty. Ja pian se näyttikin, ettei kiirehtiminen ollut tyhjää kerskumista.
Ei suotta oltu naimamarkkinoilla. Kuin markkinoilla konsanaan sanottiin miesten kulkevan tytöstä tyttöön, kunnes saavat jonkun suostumaan kauppoihin. Tosin on ainoastaan oman kylän tytöillä vanhemmat ja heimokunta saapuvilla, mutta se ei estä kosimasta vieraittenkaan seutujen tyttöjä, jos vain mieli alkaa heihin taipua. Vieläpä vieraita tyttöjä on helpompikin mukanaan viedä, "paikan kokassa" vain, kuten vakaantunut käyttösana kuului. Tällä tavalla näytti olevan yhtä suuri pätevyys kuin tuolla monimutkaisella ja täydellisellä kosjomisellakin. Lyhyydestään huolimatta se yhdisti sekä kosjomisen että häät. Tuntui siltä, kuin olisi rahvaan kesken vanha tapa melkein saanut lain voiman. Poika johonkin tyttöön silmänsä iskettyään ojentaa hänelle "paikan" s.o. nenäliinan taikka jonkun muun liinan kolkkaa ja kehottaa häntä lähtemään kanssaan ja rupeamaan hänen naisekseen. Jos tyttö tarttuu tarjottuun liinaan, on samalla kaupat tehty, eikä muuta kuin lähdetään sen tien sulhasen kotiin elämään kuin mies ja vaimo. Omaisten ja heimokunnan suostumus hankitaan vasta perästäpäin, papin siunaus niinikään. Tuntui siltä, kun ei omaisilla olisi oikeutta tämmöistä avioliittoa estää, jos vain tyttö ottaa kiinni paikan kolkasta, vaikka ei tavalla tietenkään ole minkäänlaista laillista suojaa. Ehkä se vielä on muisto naisen ryöstön ajoilta. Mutta oikeita naisen ryöstöjäkin tapahtuu silloin tällöin. Niinpä Venehjärven kylästä samana suvena vietiin tyttö Vuokkiniemeen emännäksi vasten vanhempien tahtoa ja heidän tietämättään.
Rukkaset saatuaan kosjoväki oli lähtenyt Miitrein taloon neuvottelemaan, eikä aikaakaan, kun kulki miehestä mieheen viesti, että oli aikomus lähteä salmen taa toista tyttöä kosimaan. Kiiruumman kautta riensimme rantaan, jossa veneet jo olivat täpösen täynnään rahvasta, ja lähdimme soutamaan muitten keralla. Kaikki veneet, jotka suinkin pinnalla pysyivät, työnnettiin vesille, sillä koko kisaväki pyrki saman tien salmen poikki. Tapa on nimittäin semmoinen, että kuhun taloon vain kosijoita saapuu, siihen on heti kylän nuorisolla oikeus tulla pirttiin kisaamaan. Tätä oikeutta ahkeraan käytetään, ehkä vanhan tavan vuoksi. Ilta oli erinomaisen ihana ja tyyntä järveä velloivat kymmenet veneet, joita kilvalla soudettiin salmen takana näkyvää taloa kohti. Järvellä pamahtivat tuota pikaa pyssyt. Meidän veneessämme oli tiekka vähällä halkaista korvat vanhalla pistoolillaan jonka hän aina kuormasi suutaan myöden täyteen ruutia ja tukkoja, ampuen niin tiheään kuin suinkin ennätti panostaa. Vesi pyrysi tyttöjen veikaten soutaessa, punaiset puvut läikkyivät valoisalla vedellä ja ilo ja nauru kaikui kauas. Heti kosjoväen perässä ryöpsähti kisaväkikin pirttiin, ja pian olivat siellä kisat täydessä käynnissä, huolimatta siitä, makasivatko jo talonväestä toiset.
Tämä talo oli paljon köyhempi kuin edellinen. Antilas näytti hiljaiselta kiltiltä tytöltä; hän oli orpokin, elossa kun ei ollut isää eikä äitiä, ainoastaan vasta miesikään päässyt, kookas veli. Näin köyhässä talossa kosjoväki jo alunpitäen esiintyi hyvin ylimielisenä ja vaativaisena. Kaikesta päättäen oli täällä kuitenkin annantamieli, koska isäntä lähti soutamaan kylästä etäisiäkin sukulaisia. Nämä kun jo makasivat, niin kesti kauan, ennenkuin he ennättivät matkaan suoriutua. Kosjoväki alkoi viivykin vuoksi pitää niin sopimatonta kiirettä, että isännän nuori veri kuohahti ja tyttö hänen käskystään antoi kosijalle julkiset rukkaset. Mutta siitäpä kosijat loukkaantuivat vielä paljoa enemmän kuin edellisessä talossa ja lähtivät kovin uhitellen ulos pirtistä. Portailla he kuitenkin seisahtuivat ja hetken neuvoteltuaan huutivat tytön ulos… Kosija tarjosi paikan kokkaa tytölle, jos hän veljensä kiellosta huolimatta lähtisi matkaan! Mutta ei tämä pikakeinokaan näyttänyt auttavan. Tyttö epäröi. Paljon rahvasta oli vielä koolla, vaikka oli jo aamuyö, kaikki jotka olivat silloin tulleet ja vielä myöhemminkin saapuneita, ja kaikki riensivät näkemään, miten tämä päättyisi. Siinä oli korkeilla portailla sullotussa joukossa miestä ja naista, nuorta ja vanhaa ja etenkin akkoja, ja nyt oli mielestään jokaisella oikeus puuttua asiaan, kieltäen tai käskien. Jännitys kohosi ylimmilleen. Koko yleisö kuohui! Keskellä tätä punakirjavaa ihmishilloa seisoi antilas hämillään ja epäröiden, ja vähän alempana kohosi rahvaan keskeltä kookkaan sulhasmiehen yläruumis ja näkyi paikkaa ojentava käsi. Vieressä antilaan omaiset kiihkeästi kieltämässä, sulhasen vieressä kosjoväki käskemässä. Kun nämä väittelivät ja lisäksi koko rahvas intohimoisesti sekaantui juttuun, niin siitä syntyi aivan harvinainen tora. Tyttö parka oli huutavassa hukassa, sillä toiset tahtoivat työntää hänet väkisin sulhaselle, vetäen mikä kädestä, mikä hameesta, toiset taas yhtä tiukasti kiistivät vastaan. Tyttö oli jo kerran tarttua liinaan kulmaan, mutta silloin kosjoväeltä taas pääsi joku niin ylimielinen sana, että hän veti kun vetikin kätensä takaisin. Lopulta hän puhkesi hillittömään itkuun ja sen kauempaa emme me enää kestäneet katsella tätä näytelmää — toraa oli jo kestänyt ainakin tuntikauden — vaan siirryimme loitommalle odottamaan, mikä siitä lopuksi tulisi. En voi kieltää, ett'eikö tämä tapaus äkkiä avannut uusia näköaloja siihen karkeuteen, jolla monen hyvän ominaisuuden ohella vielä on syvät juurensa tässä rahvaassa, meteli sai synkemmän luonteen, kaikki muuttui kolkommaksi ja ihana yökin menetti sulonsa. Vanhat runoihanteet mykistyivät ja erämaiden piiri tuntui äkkiä niin autiolta ja synkältä.
Kun sulhasväki, vielä kauan aikaa riideltyään, vihdoin saapui rantaan, ei tyttöä ollut mukana. Veljen sana oli estänyt häntä lähtemästä tälle miehelle. Mutta myöhemmin kuuluu hän kuitenkin muuttaneen hänen kanssaan elämään, en tiedä sitten, sovinnollako, vaiko vasten naittajansa tahtoa.
Sillä aikaa kun salmen takana oli näin meluttu eikä mitään aikaan saatu, oli kylässä muuan leskimies, jolla ennestään oli kymmenkunta lasta, kaikessa hiljaisuudessa saanut suuren rotevan tytön tarttumaan paikan kokkaan ja he lienevät jo meidän saapuessamme lähteneet sulhasen kotiin yhdessä elämään. Mutta tällä kaupalla ei ollut rahvaan kesken puoltajia, koska sulhanen kuului olevan kovin köyhä ja luonnostaan "huono saamamies", s.o. hidas kaikenlaiseen ansioon. Sen mukaan naiset Vienan Karjalassa, jossa taistelu elämisen edestä on niin ankara, ensi sijassa arvostelevat kosijaa, eivätkä sitä puheissaan suinkaan salaa, vaan juuri sen ympäri kietovat koko asian. Muut ominaisuudet ovat tois'arvoiset. Ehkä tytöillä sentään on mielessään toisiakin ajatuksia, kun he siitä huolimatta lähtevät huonoille saamamiehille. Ruumiillinen kotikuritus kuuluu vielä sillä puolen tapoihin, jos eivät aviopuolisot oikein yhteen sovellu, ja silloin on tytön parempi olla ainakin tasaväkinen. Niin että on heikollakin miehellä etunsa. Kuulipa siellä jotenkin yleiseen puhuttavan semmoisistakin vaimoista, jotka kurittivat miehiään, vaikka tavallisempi tietenkin oli päinvastainen suhde.
Monta muuta naimiskauppaa mainittiin olevan tekeillä, mutta nämä olivat ainoat, joissa tapahtui ratkaisu. Ystävätärtämme Seniä muun muassa kosi komeanpuolinen, tummaverinen Luvajärven mies, josta minä olin Luvajärvessä vähin kuulustellut, Senin pyynnöstä, mutta tyttö ei sanonut antaneensa sen varmempaa vastausta, oli vain kehottanut häntä tulemaan Petron päivänä kotiinsa Jyvöälahteen, niin silloin moamo päättäköön asian. Samalle miehelle hän sitten menikin.
Lopuksi mainittakoon muuan henkilö, joka häissä on ylen tärkeä, vaikk'en tiedä, alkaneeko hänen toimensa jo kosjottaissa. "Patvaska" on häitten varsinainen ohjaaja, hän toimittaa varsinkin kaikki tarpeelliset "varaukset", etteivät kateet ja noidat pääse avioliittoa rikkomaan, on siis tietäjämiehiä. Sen kosjoväen mukana, josta olen yllä kertonut, kulki kuitenkin mies, joka kuului toimittavan patvaskan virkaa. Hän osasikin muutamia loitsuja, jotka hän meille luki, ja ylpeänä ja mahtavana hän kuljeskeli kylällä, koettaen liittää yhteen nuoria sydämiä. Mutta näillä markkinoilla kuuluivat hänen kaikki yrityksensä menneen myttyyn. Kun häntä siitä yleisenä lähtöpäivänä pilkattiin ja sanottiin hänen saaneen "housunsa täyteen rankkia" — se oli taas yleinen käyttösana semmoisesta tapauksesta, — niin hän nolon näköisenä myönsi niin tapahtuneen ja väitti vihannesten rikkoneen hänen mahtinsa. Sen hän muka oli huomannut siitä, kun oli aamulla taittanut kepin — jokaisella patvaskalla on viran puolesta keppi, ennen vanhaan ruoska — ja se oli särkynyt moneksi kymmeneksi sälöksi.
Patvaskain temput ovat muutoin vielä syvintä pakanuutta. Kaikenmoisia juttuja kerrottiin siitä, kuinka mahtavat patvaskat olivat riitaantuneet. Niinpä oli kaksi suurta patvaskaa, Sallinen ja Kana, joutunut keskenään riitaan. Kana oli koettanut rikkoa Sallisen patvaskoimista ja kerran häissä, joissa Sallinen oli patvaskana, loitsinut antilaan kalpeana maahan kaatumaan. Mutta Sallinen oli paikalla käynyt tyttöön käsiksi ja saanut hänet virkoomaan. Oli sanonut tietävänsä, kuka hänen lukunsa oli rikkonut, ja käskenyt mennä riiheen katsomaan, kuinka semmoiselle käy. Siellä oli Kana maannut kouristuksissa, vaahto suusta valuen. Sallinen oli hänen lumoista päästänyt vasta sitten, kun Kana oli vannonut ei toista kertaa kajoavansa Sallisen asetuksiin.
Siihen loppui se helluntain vietto. Tiistaiaamuna lähdettiin paluumatkalle Komalahteen, useimmat jalan, toiset hevosella ratsastaen. Muutkin vieraat alkoivat hajota, jokainen omalle suunnalleen, tytöt kaiketi vähän pettyneillä toiveilla, sillä vähän oli ollut poikia ja vähän oli naimakauppoja tehty. Mutta minkä sille mahtoi, että ajat olivat niin huonot. Akonlahden prasniekkavieraista jäi suurin osa Kontokkiin, kisatakseen siellä sen päivän ja vielä seuraavan yönkin. Kontokissa vanha Poahkomie, joka 90 vuodestaan huolimatta oli kävellyt sinne Akonlahdesta saakka, loitsi terveeksi toverini jalan, jonka helle oli hautonut rakoille. En muista, lieneekö taika auttanut, ylenmäärin vaan olimme uupuneita saapuessamme vihdoin kuumilta kankailta Kiiteen rannalle. Siellä odottivat vielä kylänkävijäin veneet koreasti "pristanillaan". Olipa hyvänlainen myötäinen Akonlahteen. Kun ei ollut sanottavaa kiirettä, niin oikaisimme, toverini ja minä, uupuneet jäsenemme teljoille veneen pohjalle ja annoimme tuulen työnnellä. Varahvontta, joka oli koko prasniekka-ajan vain syönyt ja loikoillut, piti nyt virkeimpänä miehenä perää, meidän maatessamme. Hän katkoi koivunoksia veneen kokkaan, ja lehtien kohistessa, veneen valloillaan kellutellessa, laskimme väljälle.
Ajatuksissani häälyivät näitten päiväin kummat kokemukset, ja mielessäni kyti itsepintaisia pikkumietelmiä, kuinka monikin runollinen kuvaelma haalistuu nykyisyyden valossa, rinnastettuna todellisen elämän kanssa. Mutta toiselta puolen olimme toki nähneet semmoisiakin piirteitä, jotka olivat omiaan lisäämään mieltymystämme karjalaisiin ja kohentamaan käsityksiämme heidän luonnonlahjoistaan ja taipumuksistaan. Elämä oli kaiken aikaa ollut niin säädyllistä, ettei kertaakaan järjestystä rikottu räyhäämisen, saatikka tappelun kautta. Ehkä siihen, paitsi karjalaisten yleistä luonnonlaatua, on syynä sekin seikka, että he ammoisista ajoista melkein itsenäisinä ollen ovat tottuneet hillitsemään mieltään yhteisissä kokouksissa ja luottamaan omiin järjestysvoimiinsa, jonka vuoksi tappelun halu oli niin sanoakseni synnynnäisen kurin alainen.
Mutta mitä lieneekään ollut sameampia vaikutuksia, luonnon avarassa salissa ne pian hälvenivät ja muinaisuus läheni korvakuiskeen päähän. Varahvontta oli vanhaa runolaulaja- ja tietäjäsukua. Vaikkei hänen päähänsä ollutkaan paljoa tarttunut, niin harva se runo, jota hän ei olisi kuullut, josta ei moniatta säettä osannutkin. Uinahdettuani jonkun hetkisen heräsin puolivalveille ja veneen pohjalla selälläni maatessani, kuunnellessani huoparien hivutusta laitoja vastaan ja aaltojen kohinaa sivuillamme, näin taivasta vastaan Varahvontan lyhyen nenän ja leukaparran, joka liikkui edes takaisin huopauksen mukaan, ja kuulin hänen soinnukkailla käänteillä hyräilevän enemmän tuulta:
"Toisinpa ennen tuulet tuuli,
Toisinpa viehkurit veteli"…
Hän luuli meidän nukkuvan ja taisi loihtia tosissaan, kunnes kohotin päätä nähdäkseni, kauaksiko oli tultu. Olimme keskellä selkää, sinisimmällä sinellä, hehkuvan sinitaivaan alla, keulassa veti lehvätukko itseään ravistellen ja rannoilla marjaiset vaarat kutoivat helteestä auerhuntujaan. Oli Ukko rukouksen kuullut ja laaja Komalahti täys'äänisenä pauhasi hänen lämpöiselle tuulelleen.