RAJAKYLIÄ MYÖDEN.
Akonlahdesta matkustimme melkein Maanselkää pitkin Kivijärven kylään, joka on Suomen rajalla, penikulman päässä Latvajärvestä. Matka kulki vuoron järvien poikki, vuoron maataipaleita, siellä täällä oli matkan varressa joku pieni kyläkin. Kaikkine saattajoinemme meitä oli jommoinenkin joukko, eikä matka pakinain puutteesta ikäväksi käynyt. Uudet saattajat aina taipaleen alkupäässä kyselivät kaikki, mitä meistä ja matkoistamme oli tiettävää. Mutta kovin pitkiin selityksiin ei tarvinnut ruveta, kun kuultiin meidän runonkerääjiä olevan. Jonkun verran huomiota herättivät kuitenkin valokuvauskoneet, niitä tuskin olivat kaikki ennen nähneet, vaikka kuulleet niistä, ja valokuviakin nähneet. — Lytän järvellä muuan saattajista, kyseltyään näistä kojeista yhtä ja toista, kääntyi Varahvontan puoleen ja sanoi: "Minäpä tiiän, mikä on kartinan otto venäheksi, tiiätkö sie?" Varahvontta loukkaantui, kun ei tainnut kysymykseen vastata, mutta oli harmittelevinaan kysymyksen yksinkertaisuutta ja sanoi yrmeissään: "Elä paremmiltasi kysy!" Soutajapa ei niin vähällä hellittänyt, vaan tuumasi, että "kartina se kyllä on se portrietta, vaan mikäs on se otto?" Kun Varahvontta edelleenkin sulkeutui arvokkaaseen vaitioloon, niin minä puolestani uteliaana kysyin soutajalta, mikä se sitten oli. Hän vastasi: "Se on 'tipografia'." Kauas ovat jo sanat vaeltaneet, vaikka tuotteesta tuskin olisi tietty, kuinka päin se oli kädessä pidettävä.
Kankailla oli helle jälleen pakahduttava, mutta soilla alkoi keli olla parempi, niiltä oli liika vesi jo juossut pois ja verraten hyvin pääsimme kulkemaan, vaikk'ei siltapuista ollut paljon tietoa. Toiset suot olivat hyvinkin laajoja ja viettäviä, täynnään harmaantuneita kuivia ränkkyjä, jotka osottivat niillä ennen olleen puunkasvua ja suottumisen siis muutamassa ihmisiässä melkoisesti edistyneen. Ne olivat hallaisia, kaameita maita, mutta eivät vailla omituista viehätystään. Toisin paikoin näyttivät suot valuvan matalain harjujen välissä portaittain alaspäin, niinkuin vanhat maajäätiköt.
Mutta näitäkin taipaleita olivat sekä Lönnrot että Europaeus aikoinaan astua taputelleet, ja moni muu heidän jälkeensä. Ja näistäkin syrjäisistä paikoista oli moni hyväkin runo löytynyt. Europaeus kertoi eräänkin vanhan eukon hänelle laulaneen, "jonka yksi sana maksoi enemmän kuin monta kymmentä muiden." Lönnrot neljännellä matkallaan kulki tämän kautta Kivijärvestä Akonlahteen. Hän kertoo siitä näin:
"Muuan tyttö, joka sieltä (Akonlahdesta) yksityisillä asioillaan oli tullut Salmijärveen, tuli opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään tuumittuaan; hän näet arveli maineensa kärsivän siitä, että kahden kesken vieraan miehen kanssa kulkisi tuon puolentoista peninkulman pitkän tien. Sovimme matkalla erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla perillä kiittämättä hyvää käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen tänne johtavat tiet olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla olisi voinut kulkea ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja rämeillä oli kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan aikana. Vaikkei niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä olivat jotenkin hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä. Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään, huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet sinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo, joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen."
Kuljimme tällä taipaleella rajankin poikki ja kävimme pikipäin Suomen puolella. Mutta Kuivajärven kylästä ei olisi huomannut, että oltiin omassa maassa, sillä vaikka se oli Kiantaa, on se kuitenkin täydelleen karjalaiskylän mallinen, sekä rakennustensa että asukkaittensa puolesta. Sanotaan sen perustajaksi erästä Suigarvesta, siis hamasta Vienan meren rantueelta tullutta karjalaista, joka oli paennut sotaväen ottoa. Talo oli hyvänlainen, siinä oli isot pirtit ja vierashuoneet, ja täällä, omalla konnullaan, karjalainen näytti uutterasti maataankin raatavan. Mutta hepä vasta olivat vanhauskoisia. Pirtissä istuessani näin akkunasta, kuinka vanha emäntä, kovasti mokisten, kantoi pihalle messinkisiä jumalankuvia… "Kaikki huoneet pakanoitshoo, millä ne nyt enää saa puhtaiksi"… niin toruen painui eukko rantaan ja pesi siellä hiekalla obrasansa oikein perusteellisesti. Arvasin asian… vierashuoneeseen tullessani oli siellä vahvasti tupakansavua, ja minun oli toveriani varotettava, jottei talosta häädettäisi. Muu talonväki ei toki näyttänyt ottavan asiaa yhtä vakavalta kannalta.
Kuivajärven Huoviset ovat olleet jonkinlaisia runontaitajia, ja heidän laulumahtiaan tiedustellaksemme mekin olimme sinne poikenneet. Kun asiamme oli ajettu, matkasimme edelleen Kivijärveen, rajan taa. Tämä taival oli rasittavimpia koko matkalla tavattoman helteen ja kuivuuden vuoksi. Metsiä paloi joka taholla, vaikk'ei juuri meidän tiemme varressa. Niitä paloi sekä Venäjän että Suomen puolella. Viikkokausia päilyi taivaanrannalla synkkiä savupatsaita, jotka verkalleen siirtyivät eteenpäin, sen mukaan kuin matkasi etäinen palokin. Kivijärvestä oli melkein koko kylä lähtenyt sammuttamaan laajaa paloa, joka riehui Pirtakankaalla, lähellä Latvajärveä. Tulen päästessä metsään täytyi lähimpäin kyläin rientää miehissä sammuttamaan, olipa kiirettä mitä hyvänsä, semmoinen oli laki. Ja sanottiin olevan voimassa semmoisenkin asetuksen, että ellei tulen syytä saatu ilmi, niin täytyi lähimpäin kyläin korvata kruunulle vahinko. Tuskin tätä asetusta kuitenkaan tarkoin noudatettiin, sillä muutoin olisivat sekä Vuokkiniemen että Uhtuen kylät saaneet melkein järjestään tehdä vararikon, niin laajalta sinä kesänä paloi metsiä. Muutamaa paloa, joka liikkui Lonkkavaaran sydänmaalla ja turmeli paljon metsää, väitettiin jonkun sydänmaan eläjän sytyttämäksi; hän oli muka sillä tavalla karkoittanut karhuja laidunmailtaan. Ja se näyttikin onnistuneen. Karhu on, niin kerrottiin, ylen arka, etteivät sen arvokkaitten turkkien karvat kärventyisi, ja juoksee sen vuoksi pitkät matkat, kun tuli sattuu irti pääsemään sen asuinmailla. Sanottiinkin sinä syksynä ilmestyneen karhuja rintakyliin tavallista enemmän, vaikkei niistä muinakaan vuosina puutetta ollut. Kivijärven kylästä oli karhu edellisenä kesänä kaatanut 9 lehmää ja yhden hevosen, ja sitä edellisenä 14 lehmää ja yli 50 lammasta. Lampaita se oli kerrankin mätännyt 16 yhteen läjään, niin meille kerrottiin. Ja Kivijärvi kuitenkin on melkoinen asunta-aukea ja suurimman liikkeenkin varressa, koska sen kautta kulkee valtatie Uhtuesta ja Vuokkiniemestä Suomen puolelle.
Varahvontta sai Kivijärvellä muutamaksi päiväksi lomaa, jotta saattoi käydä Venehjärvessä perhettään tervehtimässä. Toverini ja minä suoriusimme mekin iloiselle retkelle, läksimme käymään Ämmän tehtaalla kotimaan kuulumisia saamassa.
Oli itse juhannuspäivä, kun läksimme Kivijärvestä, saattajina kaksi sikäläistä miestä, jotka tulivat Vuokin pohatoilta jauhoja lainaamaan. Rajalle ei ollut kuin monias kilometri, sitten kuljettiin Viiangin järven poikki, joka jo oli omalla puolella, ja edelleen Hyryn rantaan, josta vesi veti yhtämittaa vaikka mereen saakka. Hyrystä saimme lainaksi veneen, joka oli niin rauskaksi lahonnut, ettei olisi luullut sen pinnalla pysyvän. Mutta Hyryn Matti, jonka vene oli, repi paidastaan tukkeita pahimpiin paikkoihin ja käski sitten matkalla "hämmentää ojassa vettä", niin kyllä sillä pääsi. Meitä tämä neuvo vähän kummastutti. Mutta kun tultiin järveltä savipohjaiseen ojaan, joka siitä laski toiseen järveen, niin sekoittivat molemmat saattomiehemme ojan veden aivan liemeksi ja siihen jäätiin vähäksi aikaa odottamaan. Tapahtui kun tapahtuikin se ihme, että vuoto kokonaan lakkasi. Sisään vuotavan veden kanssa oli rakoihin tarttunut niin paljon mutaa, että ne tukkeusivat. Arvatenkaan ei semmoinen tiivistys ole hyvin pitkäaikainen. Mutta meitä se kunnolla auttoi Vuokkiin saakka.
Kapeita jokia ja järviä laskeusimme Vuokin avarammille vesille, poikkesimme Vuokin kylässä ja saimme sieltä toiset saattajat erään lahden pohjaan, josta ei ollut kuin joku puolen peninkulmaa Ruukkiin. Verrattoman virkistävä oli lyhyt käväisy omalla puolella ihanalla säällä, ja korvet ja kanervikotkin polkumme varressa tuntuivat omalla puolella kahta kauniimmilta. Näin kuukausmääriä erossa oltua tuntui siltä, kuin olisi maailmassa tapahtunut tavallista enemmän sillä aikaa. Kuinka jakamattoman tunnustuksen taas vaihteeksi annoimme kultuurille ja sen mukavuuksille vierasvaraisessa Ruukissa! Kun olimme kirjeemme kirjoittaneet ja kunnolla levänneet, palasimme taas reippaalla mielellä rajan taa. Vuokin kylästä astuimme nyt yhden taipaleen maisin, joten pääsimme Hyryyn oikoisempaan ja nopeammin. Kivijärvestä, jossa Varahvontta jo odotti, matkasimme edelleen Vuokkiniemeen, kuljettaen tavaroita rattailla Tshenajärven Äijönlahteen. Mutta tie oli niin koleata, ettemme sitä toiste yrittäneet. Jyvöälahdessa, karjalaisessa kodissamme, olimme pitkällisen poissaolon jälkeen hyvin tervetulleita.
Kauaa emme nyt joutuneet siellä viipymään. Pisin mutka oli edessämme. Meidän piti lähteä Vienan Karjalan pohjoisimpaan osaan ja kiertää sieltä Kemijoelle, noustaksemme jokea pitkin takaisin Kuittijärville. Lauantaina saavuimme Jyvöälahteen ja maanantaina olimme jo uudelleen matkalla.
Ystävillämme Senillä ja Okahvilla oli paljon kerrottavaa, mitä oli poissa ollessamme tapahtunut. Kosijoita oli käynyt monet erät, mutta kaikki olivat saaneet lähteä matkoihinsa, tyhjin toimin, vaikka nämäkin tytöt olivat kihloja ottaen poikia narranneet. Sen he hieman häveten tunnustivat.
Iltasella he opettivat meille uudelleen katrillit ja pitkät kisat y.m. karjalaiset tanssit, jotka olivat alkaneet matkalla unohtua, ja kisan jälkeen läksimme tsunalaan, pieneen pesättömään huoneeseen, jonka seinillä riippui neitosien vaatteita, katkeamaton ympärys monenvärisiä karttunoita, vanhanaikaisia siniseksi painettuja sarkavaatteita ja kalliimpia silkkivaatteita, muslimeja y.m., mitä hyvin järjestettyyn myötäjäisvarustukseen kuuluu. Tyttärien ainoa rikkaus tällä puolella, jossa naisilla ei ole varsinaista perintöoikeutta, on nimittäin puvusto, ja sitä sen vuoksi jokainen kassan kantaja koettaa saada kokoon niin paljon kuin mahdollista. Lattialla oli suuria lippaita, jotka olivat täynnään Senin liinavaatteita. Huoneessa oli kaksi vähäistä akkunaa, seinillä penkit ja akkunain välissä pieni pöytä. Seinät oli koristettu kirjavilla kuvilla, joista suuri osa oli Senin maalaamia. Hänellä näet oli paljon taipumusta piirustukseen ja maalaamiseen, ja useat hänen kuvistaan olivat sangen hauskat naivin käsityksensä ja luontevan värityksensä kautta. Uhtuan venäläisen papin pojalta hän kertoi saaneensa muutamia väripaloja.
Tässä huoneessa pelasimme usein iltasin "uraa" arpanappuloilla ja vietimme aikaa tarinoissa. Niin sinäkin iltana kisan päätyttyä istuimme tuttavallisessa keskustelussa.
Minä tein tarkemmin selkoa tiedoista, joita olin hankkinut eräästä Senin kosijasta. Kosijalle olin, hänen Luvajärvessä kysellessään, kiitellyt Senin hyvää näköä, ahkeruutta ja taitavuutta kaikenlaisiin töihin. Suurta arvoa näytti mies antavan tälle osavuudelle, mainitsi muun muassa kuulleensa, että tyttö osasi lukea ja kirjoittaa, jonka tiedon minä vahvistin oikeaksi. Se varsinkin näytti hänessä herättävän kunnioitusta; hän oli itsekin jonkun verran perehtynyt näihin harvinaisiin taitoihin. Mutta kun hän lopulta painosti sitä, oliko tyttö myös hyvä raataja, niin harmitti se minua melko lailla, sillä tarpeekseni olin nähnyt, kuinka naiset saavat tuolla rajan takana suorittaa kaikki raskaimmat työt. Kysymys mielestäni ennusti huonoa kohtaloa hänen tulevalle vaimolleen, ja kun hän itse puolestaan ei kuulunut olevan kehuttavan kärkäs raatamaan, niin kerroin tämänkin, valaisten asiaa, miten parhaiten saatoin. Sen tein sitä paremmalla omallatunnolla, kun kuulin puhemiesten esittäneen kosijan asiat ylenmäärin kaunistetussa valossa.
Hetkisen istuttuaan mietteissään hän kertoi saaneensa kirjeen eräältä toiseltakin pojalta, joka lupasi ottaa hänet vaimokseen. Hän antoi hieman epäröiden tämän kirjeen luettavakseni. Sen kirjoittaja oli aivan nuori, ei yhtäkolmattakaan täyttänyt nuorukainen, joka oli kerran prasniekkamatkoilla tutustunut Seniin. Kirjeessä hän kertoi kovasti mielistyneensä häneen, sillä "ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niin lystiä tyttöä", joka olisi osannut niin sievästi puhua ja käyttää itseään. Tämä perustelu se teki minuun vaikutuksen ja selitin, etten minä puolestani hetkeäkään epäilisi, kummalle mennä. Tämä ei tahtonut raatajaa, vaan hauskan kumppanin — ja hänet tiesin muutoinkin kelpo pojaksi.
Mutta tyttö moitti häntä liian nuoreksi, noin neljää vuotta itseään nuoremmaksi, ja sitä paitsi oli pelättävä, että hänet vietäisiin sotaväkeen. Viisi, ehkä seitsemän vuotta saisi vaimo sitten elää miehettä. Ja ken tietää, pitäisikö tuo mies enää palatessaan omanaan. Tyttö lupasi kuitenkin asiaa tarkemmin miettiä, ja siihen alkoi harveta keskustelumme.
Tyttö parka, ei ollut hänen asemansa kehuttava! Kahden eli hän äitinsä kanssa isävainajan jättämässä talossa, kahden he saivat hoitaa maanviljelyksen, karjanhoidon, kalastuksen, siinä kysyttiin ahkeraa työtä, kun ei ollut varoja pitää usein päiväpalkkalaisia. Sekä tytär että äiti olivat kuitenkin uutteria ihmisiä, ja kun he jonkun verran ansaitsivat jauhokaupallakin, tulivat toimeen jotakuinkin.
Mutta talon oikeat omistajat olivatkin tytön molemmat veljet, jotka asuivat Suomessa. Jos nämä palaisivat kotia ja ottaisivat talon haltuunsa, niin ei ollut ensinkään varmaa, saisiko sisar enää talossa asua. Jos hän jäi kotiin, niin oli ainakin naimatta jääminen pelättävä, sillä kotivävyä ei voitu ottaa taloon, johon millä hetkellä hyvänsä saattoivat palata oikeat isännät. Jos hän taas meni muualle naimisiin, jäi vanha, heikontunut äiti ypöyksin. Kuka hänet elättäisi?
Maanantaina lähdimme pitkälle matkallemme, ja tuttava rahvas tuli rantaan meitä saattamaan ja onnellista matkaa toivottamaan. Kun olimme laskeneet Jolmosen vihaisen kosken ja soutaneet kapeat välivedet ja virrat, tulimme Keski-Kuittijärven aavalle ulapalle, jolla ankara raemyrsky meidät yllätti ja vihurit ja kuohuvat laineet pakottivat laskemaan maihin pieneen selkäsaareen. Siellä äkkimyrskyn rauettua ja auringon puhjettua lämpöisesti paistamaan, kivikoiden höyrytessä ja aaltojen asettuessa, siellä havumetsän alla, rannan kalliolla luimme kirjeen, jonka olimme mukaamme saaneet. Siitä saatoimme arvata, minkä päätöksen ystävättäremme oli tehnyt tulevaisuuteensa nähden.
Kun monen viikon kuluttua palasimme Jyvöälahteen, oli Seni viety. Tuttavat surkuttelivat, kun emme häihin joutuneet; ne oli vietetty parhaaseen Karjalan malliin, sillä tytöllä oli rikkaita sukulaisia. Palatessamme äiti yksinään, alakuloisena ja itkenein silmin liikkui laajoissa huoneissa, jotka entisen varallisuuden aikana miesvainaja oli rakentanut. Raskas oli hänestä ollut ero, mutta hellällä luonnollaan hän ei voinut estää viimeisenkään lapsensa lähtöä.