SUURELLE TUOPPAJÄRVELLE.
Matkalla Uhtueen poikkesimme nyt Enonsuuhun, joka kylä on sillä paikalla, missä Ylä-Kuittijärvestä tuleva joki laskee Keski-Kuittiseen. Kylä ei ole suuri, mutta eräs sen taloista on suurin, mitä on koko Vienan Karjalassa. Varahvontta jo ennakolta kuvitteli, kuinka hyvänä meitä pidettäisiinkään tässä laajalta kuulussa talossa, ja me ajattelimme vähän samaan suuntaan, sillä useita edellisiä matkustajia siellä oli hyvin kestitty. Cajanin päiväkirjassa luetaan, hänen Lönnrotin keralla vierailtua samassa talossa: "Hyvästi vastaanotetut, punasta viinaa, ruokaa, pakinata. Kornitsa illaksi ja yöksi, asuttavaksi."
Kylän suurin talo on, niinkuin jo olen maininnut, kahdenkertainen ja maalattu ja näytti kauniissa virtamaisemassa hyvin muhkealta. Isäntä oli paljon oleskellut Suomessa, mutta lienevätkö kokemukset meidän puolella olleet ikävää laatua, vai mikä lienee ollut syynä, hän ei edes käskenyt huoneisiin, vaikka näki meidän seisovan porraspäässään sateen suojassa; vilkaisi vain kerran vihaisesti ja tiuskaisi sitten jotain pihan poikki rengilleen. Vaikea oli meidänkään näin ollen sisään pyrkiä ja pyytää ruokaa, jonka tarpeessa olimme; lähdimme koettamaan onneamme toisissa taloissa, jotka olivat vaatimattomammat ja sen puolen malliin rakennetut. Ensimmäisessä oli kuitenkin niin huono komento, keskellä lattiaa istui vaivainen ryysyinen ukko, joka tuijottaen käänsi meihin kärsineet kasvonsa, että lähdimme kolmanteen. Siellä oli vain vaimoja kotona, eikä niitä näyttänyt haluttavan ruveta pakinoihin vieraitten kanssa, joita ei isoon taloon huolittu; mutta ruokaa ei sentään juuri kiellettykään. Tuskin se oli pöydälle saatu, niin jatkettiin pirtin toisessa päässä vallan huimaa akkatoraa, jota kyllä oli hupainen kuunnella, vaikka se osottikin, kuinka vähän näistä vieraista välitettiin. Totta puhuen tuntui täällä niin kumman vanhanaikaiselta, kuin olisimme tulleet maahan satoja vuosia takaperin paljon mainittujen "varassussotien" aikana. Kun saatoimme hyvällä syyllä otaksua, että näin lähellä Jyvöälahtea hyvin tiedettiin, mitä miehiä olimme, niin emme voineet muuta kuin luulla, että ynseys oli tahallista. Syvimmin tämä kohtelu vaikutti Varahvonttaan. Ihmetellen ja yhä ihmetellen hän rantaan astuessamme sanoi, tarkoittaen sillä pohattaisäntää: "Ja tuota me kaikki olemme jumalanamme pitäneet, eikä osaa sen paremmin olla."
Tuskin olimme jälleen päässeet selkää kohti aukenevalle virralle, kun äkkivihuri tempasi Varahvontan päästä uuden lakin ja vielä Kustinkin lakin saman tien, ja siitä alkoi niin kiivas takaa-ajo, että pian olimme taas hyvällä tuulella. Itsekseen riidellen Varahvontta pyyhkieli lionnutta karkulaista, suori sen kaikin puolin, painoi sitten entistä tiukempaan päähänsä ja yhtyi nauruumme.
Ankara rajuilma sitten kasteli meidät kokonaan ja ahdisti pieneen saareen säänpitoon. Kun se oli ohi puhkunut, tyyntyi tuuli ja ilma näytti asettuvan kaikkein kauneimmilleen; mutta tuota pikaa tuuli kääntyikin pohjoiseen, suoraan vastaiseksi, ja väänsi melkoisia laineita. Keski-Kuittijärvi on Enonsuun kohdalta noin penikulmaa leveä, eikä sitäkään, jos lukuun otetaan vastarannalla olevat suuret saaret, jotka ovat melkein kiinni sikäläisessä manteressa. Tämäkin selkä on siis väärin piirretty karttoihin ja Uhut merkitty pari penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen, kuin se todella onkaan. Varmaan on tämä selkä oivallista kalavettä. Uittelimme uistinta, eikä aikaakaan, kun siihen tarttui niin pirteä ja kookas kuuja, että siitä saimme evästä moneksi päiväksi. Nämä kuujat eli taimenet olivat lisäksi niin lihavia, että harvassa saa semmoista kalaa eväiksi paistaa. Paljon kuuluivatkin Uhtuen miehet saavan uistamalla lohta, varsinkin niiden saarien salmista, jotka jäivät selän yli soudettaissa vasemmalle. Oikealle puolelle jäävän suuren Uhut-saaren salmessa oli kymmeniä veneitä nuotalla. Selkä elostui melko lailla, kun he rajuilman ohi mentyä laskivat ulos rannasta, purje joka veneessä.
Vastatuulta kiskottaissa Varahvontta lohdutteli meitä sillä, että "etelässä vetelä ja pohjoisessa pouta", ja hyvän sään toivossa ahersimme selän poikki. Kuljimme tämän ensi taipaleen lainaveneellä ja sousimme itse.
Uhtuessa emme joutuneet tällä kertaa viipymään — se on niin suuri kylä, että siinä olisi ollut moneksikin päiväksi tutkimista — vaan lähdimme jo seuraavana aamuna ani varhain ensimmäiselle maataipaleelle.
Kuittijärvien pohjoispuolella on, samoin kuin eteläpuolellakin, laaja erämaa, joka erottaa tuon vesistön Tuoppajärvestä. Kyliä on harvassa, niitten väliä penikulmia. Samoin kuin eteläpuolella, näyttää välimaa pohjoispuolellakin olevan korkeanlainen maanselkä, joka idässä päättyy Tuoppajärven syvänteeseen. Ensimmäisellä taipaleella ei neljällä penikulmalla ole ainoatakaan asumusta, ainoastaan puolivälissä autio pirtti, jossa matkamies saattoi levätä ja keittää murkinansa. Imbergin kartalla tämä väli on merkitty vajaaksi kahdeksi penikulmaksi.
Alussa kulkee polku tasaisia kankaita noin puolentoista penikulmaa, erottuaan kylän takana Uhutjoesta, joka on paksuihin lietekerroksiin uurtanut arvoaan paljon mahtavamman uoman. Kangas kohoo alhaisista rantaseuduista penkereittäin, joitten kaltaat ja päällystät ovat niin tasaiset, kuin olisivat ne taidetyötä. Ja kangas itse oli niin sileätä, että viisitoista virstaa olisi voinut rattailla ajaa, vaikkei varsinaista tietä ollut. Mutta sitten oli kiivettävä jyrkän vuoren yli, joka oli poikittain vastassa. Metsä oli, kun oli kyläraiskiosta päästy, koskematonta kruununmetsää, mutta aivan kookkaaksi ei mänty jaksa näillä kankailla kehittyä, vaikka sillä olisi paljonkin ikää niskoillaan. Niin köyhää on maanlaatu, ettei mäntyjen alla kasvanut kaikin paikoin kanervaakaan, sianpuolaa vain, joka näille peräpohjolan kankaille onkin ominainen kasvumuoto. Siellä täällä oli kankaan syvennyksissä pieniä järviä, ja murheellisempaa, vakavampaa, maailman riemuja paenneempaa metsäpiiriä saa harvoin nähdä kuin näitten järvien rannalla. Vaikka se näytti kasvaneen siinä luomisesta saakka, oli sen rintama kuitenkin aivan harva, eikä missään nähnyt sitä olemisen ilon piirrettä kuin hyvällä jouhevalla hirsikankaalla tai vaihtelevassa sekametsässä. Jokainen puu oli kuin erakko, jolla ei ollut kilpailijaa, ei juurellaan, ei sivuillaan, sillä välilleenkin ne olivat heittäneet niin viljalti tilaa.
Lähempänä Röhöä maa muuttui vaihtelevammaksi. Siellä täällä oli kuljettava suon tai järven poikki. Eräässä näistä järvistä oli niin sanomattoman kirkasta, melkein vihtrilliviheriää vettä, että sen vertoja tuskin näkee muualla kuin alppijärvissä. Kuljimme sen poikki niin laholla sammaltuneella veneellä, että laidoista saattoi sormin noukkia paloja, mistä vain halutti. Oli syytä pelätä, että se hajoisi allamme. Yksi mies ei mitenkään tahtonut ennättää ajaa pois niin paljon vettä, kuin raoista vuoti. Aidaksilla soutaen pääsimme kuitenkin rantoja kiertäen järven poikki.
Hyvin uuvuksissamme saavuimme illalla Röhön järven rantaan, mutta emme enää jaksaneet lähteä lahtea kiertämään kylään päästäksemme, vaan rupesimme ehätyspaikalla huutamaan ja ampumaan, kylä kun oli niemen takana, niin ettei sitä näkynyt. Meillä näet oli painoja monta raskasta taakkaa, sillä olin ottanut matkaan melkoisen varaston valokuvauslevyjä. Muuan saattajista oli seitsemänkymmentä täyttänyt puolisokea ukko, joka vähän ansiota saadakseen oli pyrkinyt kantajaksi, ja hän toikin taakkansa reippaasti perille saakka. Joukossa pysyäkseen ja kompastuksia välttääkseen hän aina astui jonkun toisen kantapäissä kiinni. Kerran vähän jäljelle jäätyään hän kuitenkin poikkesi väärälle polulle, kunnes kuuli, niin hän kertoi, askelien töminän sivulta päin ja siitä huomasi väärään poikenneensa. Niin reippaina ja työkuntoisina viimeiseen saakka nämä luonnon lapset pysyvät, ja niin heidän myös täytyy viimeiseen saakka taistella nälältä säilyäkseen.
Ehätysvenettä odotellessamme ammuskelin oivalla revollillani pilkkaan, jotta kylä paremmin kuulisi, että venettä oli tarpeen. Ammuin koivun pökköön ja Varahvontta, joka alati oli valmis palveluksiin, kävi osoittamassa, mihin luodit sattuivat. Olinkin sinä iltana oivalla amputuulella, sillä kaikki luodit sattuivat, vaikka ammuin niitä puoliväliin toistakymmentä. Oikein ilostuin omaa taitoani, jota en ollut niin hyväksi luullutkaan, kunnes lähtiessäni itsekin katsomaan — en löytänyt puusta ainoatakaan. Varahvontta seisoi vieressä vähän häveten, minä olin nolo ja Kusti nauroi ja julisti ääneensä ukon oveluutta. Muut karjalaiset eivät sitä suurestikaan ihmetelleet, sehän oli luonnollista, että ukko koetti isäntiään palvella mielen mukaan. Rehellinen hän siitä huolimatta oli, vaikka karjalaisen käsityksen mukaan.
Puolen tuntia huudettuamme ja ammuttuamme näimme iloksemme ehätysveneen pistävän niemen takaa järvelle. Pääsimme kunnon kevariin, saunaan, saimme samovaaran pöydälle ja pätevää ruokaa, ja niin kuittasimme pian pitkän taipaleen rasitukset. Mutta seuraavana päivänä emme olleet saada kyytiä. Muistaakseni oli osa kylän väestä sammuttamassa hyvin laajaa paloa, joka oli viikkokausia riehunut Kepajoen kankailla, jonkun penikulman kauempana idässä; mutta matkakirjeemme lopulta vaikuttivat, että kyläläiset hommasivat väkeä saattamaan taipaleen poikki. Muutoin olisimme saaneet palata Uhtueen sen sileän tien.
Olimme jo enemmän kuin puolimatkassa Tuoppajärvelle. Erittäin vaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulman päässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitulla maanselällä.
Siellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa. Tämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkä siitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassa elelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten oli saareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkin siinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoon ja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitu pois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi "oikeauskoisia" kuin luterilaisiakin. Molemmat olivat heistä "mieroa", molempia kohdeltiin saastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoista astioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten oli erityiset "mieron stautshat", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiin pesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisa Uhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisen puolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuotu ruokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin hänen eteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikka luultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiat sekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanha isäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiin laskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sitten olisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsä ympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömme vietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä ja koetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthän vierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim. avioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, oliko puoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivät vain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.
Suurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmalle kohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä, laajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenä saattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näytti korkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin — seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa. Penikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, ja sitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.
Niinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaosta eikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin, sitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä, somalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä. Tuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämän mainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovat siksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan, sillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka, samoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuin s, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten "njätshäyttävän" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensi kirjaimessa tuo pehmennys eli "muljeeraus".
Veneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet, leveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen malli on yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistella ankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa oli sileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillä hyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiselta puolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitä katsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, se näkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain. En ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä, kuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitä hetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakin suuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Sillä puolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niillä onkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimme soutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyä saari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkin laaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin, ja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.