LÖNNROTIN MATKA POHJAN PERILLE V. 1837.
Seitsemännellä runonkeruumatkallaan Lönnrot lähti tutkimaan niitten seutujen runorikkautta, jotka olivat Uhtuen pohjoispuolella. Hänellä ei tosin ollut varmoja toiveita siitä, että siltä puolelta runoja karttuisi, mutta ei kuitenkaan voinut jättää pohjoisia seutuja käymättäkään, sillä olihan mahdollista, että siellä, vielä etäämpänä sivistävistä vaikutuksista, olisi säilynyt semmoisia runoja, jotka olivat muualta hävinneet. Uhtuelle saakka hänellä oli, niinkuin jo olemme maininneet, ylioppilas Cajan seuranaan; mutta siitä eteenpäin hän jälleen matkusti yksin. Lönnrot oli seuranrakas mies ja haikealta hänestä sen vuoksi tuntui ero matkatoveristaan. Cajanille kirjottamassaan kirjeessä hän sanookin:
"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätä en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä.' Olen usein ennenkin Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmiini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt, jos olisin kehannut ja jos toisella puolen ei himoni olisi vetänyt minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä seuvuin kerta käyvä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toiste en enää pääsiskään."
Matka tosiaan kävi saaliin puolesta köyhemmäksi ja vaivoista ja vaaroistakin runsaammaksi kuin ainoakaan Lönnrotin aikaisemmista retkistä. Ehkä kirjeen alakuloiseen sävyyn vaikutti pettymyskin, kun hän nyt, yleisillä varoilla kulkiessaan, sai mielestään entistä vähemmän aikaan. Kirje on nimittäin Kuusamosta kirjotettu; Lönnrot oli jo silloin todennut, ettei Kuittijärvien pohjoispuolella ollut saaliista toiveita.
Seuratkaamme Lönnrotia tälle retkelle, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän kulki seutuja, joissa sen jälkeen harva on yhtä tarkkaan matkustellut. Matkalla hän piti päiväkirjaa, johon hän runojen puutteessa entistä tarkemmin merkitsi muistoon havaintojaan ja matkakokemuksiaan. Hänen ripeytensä muistikkeiden tekemiseen on sitäkin ihmeteltävämpi, kun matka tapahtui myöhään syksyllä ja talvella ja kaikkein köyhimpien ja ynseimpien seutujen kautta, pakkasessa, liassa ja leivän puutteessa, sanalla sanoen oloissa, jotka joka suhteessa olivat omiaan mieltä masentamaan.
Uhtuesta Lönnrot matkusti hevosella Ohtaan, niinkuin jo tuonnoin mainitsimme. Oltuaan Ohdassa yötä hän seuraavana päivänä jatkoi matkaa Pistojärveen ja viipyi siellä pari päivää, mutta ei tavannut mitään, jota olisi kannattanut muistoon kirjoittaa. Pistojärvestä hän kulki edelleen Suvannon kylään, joka on kauempana pohjoisessa, Pistojoen varressa.
"Suvannolta tänäpänä oli kaha'päinki mieleni, taikka Kuusamon kirkolle taikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi ajaksi Suomen puolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi sitä ennen käydä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin miesten ja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki menne'kän jos korkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen joulua Kuusamossa pitämään."
Suvannolta matka piti Makariin, ylen köyhään kylään. Huoneet olivat niin kylmät, että kynä ei tahtonut hyppysissä pysyä. Köyhyys niin suuri, että Lönnrotin kortteritalossa "akka vasta pääsi tähkiä olesta veitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin"…
"Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinensa 3 savua, niistäki yhden talon asukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen puolelta tullut. Siinä kävin vast'ikänä ja oliki ilahuttava nähdä siinä meiän tapaan elettävän, vaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen venäläinen yötymässä, jolta hyvä, jos huomenna pääsen rauhassa kulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelen muun väen nukkuessa, vasta kerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottu takki päällä olevan. Häneltä kuitenki vaihoin itselleni hyvän puukon, josta annoin kaksi kouraa tupakkaa" … "Vaikiampata yötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä 30:ttä vastaan Makarissa. Pirtti, jossa ensin kirjottelin, oli vilu, ettei arveltavasti ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toiseen taloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan. Siellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä. Omalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähä siinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuuli kovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiän pirttilöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljon ikkunoita ja likellä toinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myös on lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki."
Lönnrotilla oli vain kevyet vaatteet, kun ei voinut paljon painoa mukanaan kuljettaa.
Makarista hän hiihti puolen penikulmaa Tuhkalaan ja sieltä moniaan virstan edelleen Iljalaan, jossa oli yötä.
"Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen peninkulman, vaan joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksi ruveta, vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet. Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Horna pappi kysyi, ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä, vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o. kreikan) kieltä."
"Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoa täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta kuuluu, ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri lääni allansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku vapaaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa. Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla."
"Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi. Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä seuduin, huoneet siki saki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni, ei paljon väliäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista 'Pyhästä Saaresta' miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenkin moittivat vähäksi. Mitä näillä 'pyhillä naisilla' muutaki työtä, paitsi jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet. Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan. Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki herrasväen sukua. Nuoremmat 'pyhät naiset', joiksi Jaakkosen tyttäret ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki. Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään."
"Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8 venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman pituinen ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Iltapimeä oli minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti, mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä täällä voisi yömajan saaha, ja hän johdatti minun luostarin päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies, asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa, eikä latinakaan kuulunut niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedustelijaksi, jota on parempi karttaa kuin kohdella."
"Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa, vaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa usiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle levitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni tyynyksi saatua. Muita maamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja kuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla kuleskelevan. Muutaman näitten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa, kun ei oll'ukan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki puolella usiammissa paikoin, käyvät semminki matkoilla aina puukko vyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on tapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären puolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää neljän tuuman."
Sikäläisistä tuttavuuksistaan kuvaa Lönnrot varsinkin erästä Koljolasta kotoisin ollutta porovarasta, kertoen kaskuja hänen ovelista keinotteluistaan.
"Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty, kuuluu aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä rajaseuduilla. Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon, ja Kiannon) poroja varastanut, josta häntä emme kuitenkaan voi erittäin moittia, sillä Venäjän puolella ei ilmankaan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki kerran puikahti ulos metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron raidosta ja lähti kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan otti kengät omista jaloistaan ja puki peuran takajalat (kengitti), terät taas kannan puoleen sitoen. Poro takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka tähen ei jää'kän näkymään kun takaisten jalkain jäljet. Niin laadittua talutti kauniisti poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi lihoiksi ja söi suuhunsa. Poronpaimenet kyllä olivat havainneet poron raidosta kaonneen, vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun jälkiä ei minne näkynyt menevän."
"Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä, näki poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös rannalta poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden keksi paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse suksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet kysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? — 'Vastikään mentiin tuonne.' — Poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa jälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään."
"Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut, rekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän. 'Mikäpä nyt esiksi', arveli, 'ainaki nuo minun yllättävät', kun oliki hevosella vaikia kulku, suksimiehillä kevyt. Niin kuitenkin pääsi rannalle ennen suksimiehiä. Vähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti ruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä tultua alko surkialla äänellä voivotella, 'äkisti kohtauksen tulleen (ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä'. Miesten tuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikeaksi tullen, laittivat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan tultua, johon paikalta ei ollutkaan kun eräs virsta, poroa ei ni enää ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen riisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta toisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla maata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua hypännyt lattialle sanoen: 'a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro, akka?'"
"Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla en tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi."
Kauaa Lönnrot ei viihtynyt Saaren luostarissa:
"Yhen yön vaan olinki koko Saaressa", hän kirjotti Uhtuessa eronneelle matkatoverilleen, "joka minusta enemmin oli rosvonpesän, kun monasterin muotonen. Heti tultuani oli miehiä ympärilläni, jotka kysyivät, jos minulla ei olisi viinaa myödä, johon kuuluvat kovin ahnaita olevan. Sitte oli moniaalla, kun kuuli tohtariksi, samaa asiata kanssani toimitettava, kun Vasken kamarissa Paanajärven piissarilla… Kirkossa kävin kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa. Pimiä esti ikoniaki (kuvia) näkemästä, vähä niitä olisi ollutki katseltavaa."
Saaresta Lönnrot matkusti Kuusamoon, viettääkseen omalla puolella joulua. Matka kävi nyt osaksi toisia teitä, kyliä myöden:
"Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen talonen. Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha ni mitä ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan kun pyysin minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi emäntä: 'anna vieras esinnä syö, jos mitä jää'. Sitte syötyämme meni kyytimieheni kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli ilta-askareitaan. Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun ja aion huvikseni vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko yömajani menettää. Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun suustani saaha, tunsi savun ja sano: 'ettekö ole tupakkaa juoneet? jos vaan tupakkaa juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä olemaan'. Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä paremmat. Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia elämä: ei ni mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki lähtiä Skiittaan sanoen: 'eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!' Skiitassa nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoessa, jota kuitenkin moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli sinne muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä oli poika Saaressa raatajamiehenä."
"Koko Käpälin kylä ilman kuuluu poronvarkaita täynnä olevan. Toinen toisensa porot ovat jo niin tuiki syöneet, ettei kuulu enää ni mitä syötävätä niistä olevan. Ei sanottu päälle kahen talon koko kylässä olevan, joissa matkamieskän saisi omansa liikuttamatta pitää. Ei paljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan kylää, johon sitte tulin. Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli siinä kasakkapaimen kesän yli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä sairaaksi tullut. Kuisma rupesi tohtoriksi, anto keittää vettä ja valo kiehuvaa vettä ratin läpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli arvattavasti ja sitäpä Kuisma toivoki, koska sillä tavalla pääsi hänelle kesän palkkaa maksamasta. Saman Kuisman satun minäi näkemään, sulokielinen, liukas mies oli ukko."
"Makarissa eli eräs Kuusamonki mies akkanensa ja kolmine lapsinensa. Hän oli tänne muuttanut täällä paremmin rauhassa saaha poroja varastella ja syöä."
"Suvannolla on Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan aitta täynnä liikuttamatta. Vaan niitä ei liikutaan, ostaa uutta Kieretistä sekä syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen en ni ole kuullut, jos lienevät kunniallisesti rikastuneet, vaan usiammista muista kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen, että ampuvat kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa ollut. Nämät olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja kun luulivatki jo kaukana kylästä itsensä olevan, tulen tehneet, siihen nukkuneet. Niin näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat… Niin sanotaan Larin veljesten sillä tavaransa saaneen, että osiksi pettivät Moskovan porvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja heittivät maksamatta, osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa varastelivat, mitä käsiin sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan Suomen talonpoikia pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä rikastuneen. Oli niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu ni mitä voivan siinä asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut semmoinen, että Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain veloistaan, vaan joka ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman onpi? Muien rikkauesta olen myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska pettäjän tavalla aina ovat alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli rasittamalla enentäneet. Suvannolta kyyitsi eräs akka minua ensinnä Närhiin ja siitä meiän puolelle rajoa Multijärveen. Akan kanssa tielläni piin paljonki pakinata erinomattain vieroon koskevista, joissa hän oli hyvin typerä. Ei ni tiennyt. Jumalan 10:stä käskystään mitä. Kun toinen elo kohtasi minua taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun kotona. Täällä olen nyt asunut viisi neljännystä kirkolta eräässä talossa, jonka vanha muori aikonansa on mamsellista talon emännäksi ruvennut. Voi jos niin useinki rupiaisivat. Ainaki olen havannut semmoisten taloin paremmin kun muien voivan. Ja vielä siitä lähtisi talonpoikain hyväksi aina enemmin oppia kun muulla tavalla herrasväeltä ottavat. Tämäki mainittu muori kehu heillä ei ruunulle ei muille velkaa olevan. Tässä olen nyt kolmatta viikkoa selvään kirjotellut arvuutteita ja muita kirjotuksiani."
Näin masentavaa laatua olivat siis ne kokemukset, joita Lönnrot kohtasi Uhtuesta pohjoiseenpäin matkustaessaan. Runoja tuskin ensinkään ja vähän muutakaan kirjotettavaa ja kaikenlaisten pettymysten ja rasitusten lisäksi tutustuminen siveellisessä ja aineellisessa viheliäisyydessä elävään rahvaaseen, joka kovin paljon erosi Kuittijärven seutujen rattoisasta ja vierasvaraisesta kansasta. Mutta uudenvuoden jälkeen hänen piti lähteä jatkamaan matkaansa. Eikä hän ohuista vaatteistaan ja huonoista kokemuksistaan huolimatta ryhtynyt suuriinkaan lisävarustuksiin talvisydämen varalta, vaikka matka piti Lappiin. Kuusamosta kirjottamassaan kirjeessä hän lausuu:
"Tähän asti olen tullut toimeen ilman turkkeja tai kauhtanaa, ja luultavasti tulen niin toimeen koko talven, ellei se tule kovin kylmä. Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi minun pian on tilattava, kun näet nykyinen, johon puettuna minulla on kunnia kirjoittaa näitä rivejä, jo alkaa käydä liian kuluneeksi. Saappaita minulla jo on kolmas pari jalassani siitä kun sieltä kotoa läksin."
Saaren luostarin aikaisemmista vaiheista tiedetään, että [seuraavat tiedot ovat "Karjalan kirjasta">[ erakkolan eli luostarin syntyminen johtui niistä uskonvainoista, joitten alaisiksi vanhauskoiset joutuivat Nikonin uskonpuhdistuksen kautta seitsemännellätoista vuosisadalla. Tämä uskonpuhdistus ei tosin käsittänyt muuta kuin kirkon ulkonaisia menoja, mutta varsinkin Pohjois-Venäjällä sitä kiihkeästi vastutettiin ja vastustusta johti Solovetskoin luostari, joka jo silloin oli kohonnut melkoiseen mahtiin. Luostari ei huolinut käskyistä eikä uhkauksista, vaan sotatoimet olivat tarpeen sen, samoin kuin useampain muittenkin vanhauskoisten luostarien vastarinnan kukistamiseksi. Niin kiihkeästi vanhauskoiset pitivät kiinni kirkonmenoistaan, että he mieluummin kävivät kuolemaan, kuin hylkäsivät ne. Mutta yhtä leppymättömänä esivalta pakotti heidät alistumaan. Ensimmäinen sotaretki Solovetskoita vastaan raukesi tyhjiin, ja toisellakin kerralla, jolloin sitä ahdisti suurempi sotavoima tykkien keralla, luostari torjui hyökkäyksiä, kunnes piirittäjät petoksen kautta pääsivät siihen tunkeutumaan 22 p. tammik. v. 1676. Monet puolustajista silloin saivat surmansa, toisia karkotettiin, luostarin päämiehet mestattiin.
Mutta karkoitetut munkit eivät luopuneet uskostaan sittenkään. He kokoilivat eri paikoissa Pohjois-Venäjällä joukkoa ympärilleen ja hallituksen lähettäissä sotaväkeä he sytyttivät luostarinsa palamaan ja paloivat itse niiden mukana. Joitakuita kuitenkin säilyikin kaukana erämaissa. Näitä oli Tuoppajärven Saareen perustettu erakkola ja sen vastapäätä mannermaalle syntynyt naisluostari, Skiitta. Edellisessä kuuluu aikanaan olleen kolmisensataa munkkia, ja erakkolan maine kävi niin suureksi, että sinne Moskovasta saakka lähetettiin lahjoja. Mutta siitä huolimatta osattiin sen olemassaolo pitää viranomaisilta salassa aina vuoteen 1770. Sitä ei kuitenkaan näytä silloin ruvetun sen enempää vainoamaan, vasta 1850-luvulla ulottui sinnekin saakka esivallan käsi. Munkit ja nunnat karkotettiin ja Saaren taloista 30 hävitettiin maan tasalle. Saareen asetettiin oikeauskoinen pappi, joka siellä asui vielä norjalaisen prof. Friisin käydessä Saaressa 1870-luvulla. Myöhemmin pappi muutettiin Kiestinkiin, Tuoppajärven pohjoisrannalle, jossa pitäjän kirkkokin on. Saari lienee sen jälkeen jäänyt melkein autioksi. Erakkola ei mahtinsakaan aikana laitostensa puolesta ollut mitenkään verrattava varsinaisiin luostareihin, ja vähitellen siinä siveellisyyskin ja hengellinen elämä täydellisesti rappeutui, niinkuin näkyy Lönnrotin kertomuksesta. Mutta epäilemättä sillä oli paljon vaikutusta kansaan, ja ellen väärin muista, kerrottiin varakkaitten karjalaisten lähettäneen sinne lapsiaan saamaan opin alkeita.
Saaren munkeista pakenivat jotkut Kuusamoon, jossa Nuorusen kukkulalla on heidän pystyttämänsä, nyt jo lahonnut risti. Tapasin Kuusamossa käydessäni v. 1892 erään venäjää puhuvan karkulaismunkin, joka oli viimeinen elossa oleva suuremmasta joukosta. Hän lienee ollut Saaren entisiä munkkeja.
Se kammo ja halveksiminen tois'uskoisia vastaan, joka on vanhalle vierelle niin ominaista, saa ehkä osaksi selityksensä tuosta tylystä kovuudesta, jolla esivalta teki lopun vierolaisten hengellisistä laitoksista. Itse vanhauskoisuudesta se ei voinut loppua tehdä. Vienan Karjalassa siihen vielä tänä päivänä kuuluu suuri osa kansasta, toisin paikoin järjestään joka mies.