VIENAN KARJALAN POHJOISKULMILLA.
Tuoppajärven kylistä on suurin Kiestinki, joka on järven koilliskolkassa; siellä on yhteinen kirkko. Tuoppajärven selältä tullaan kapean matalan salmen kautta pitkään lahden suikaleeseen, jonka lakealla rannalla kylä on. Maisema ei suinkaan ole kaunista, sillä kylän seuduilla maa on ylt'yleensä matalaa ja lakeata. Asutuksella on johonkin määrään uudisasutuksen luonne. Talot ovat kuin arkipäiväisempää, kalseampaa mallia kuin Kuittijärvien rannalla, niissä ei tavannut koristeita eikä muutoinkaan samaa vanhanaikaisempaa sävyä.
Samanlaista oli mielestäni väkikin. Kiestinki on jo kokonaan runoalueen ulkopuolella. Runoraja oikeastaan kulkee jo Röhössä, vaikka sitä pohjoisemmistakin kylistä tosin on saatu runonpätkä sieltä täältä. Lieneekö vanha viero hävittänyt täältä runot, vai eikö niitä ole ollutkaan, sitä en voi sanoa. Ilmiö joka tapauksessa on omituinen. Ainoastaan häävirsiä Kiestingissäkin osataan ja arvatenkin joku verta loitsujakin, sillä niihin näyttävät turvautuvan vierolaisetkin, kun hätä käskee. Ja vanhanaikaisia ompeluksia oli Kiestingissä säilynyt enemmän kuin etelässä; niitä kannettiin joukottain kaupaksi, kun kuultiin meidän semmoisia ostelevan. Luulenpa, että ne olisivat kaikiksi ajoiksi hävinneet, ellemme olisi joutuneet näitä rätsinämarkkinoita toimeen panemaan.
Asuimme muutoin varakkaassa ja laajassa talossa, jonka vanha emäntä oli niin ilmetty Louhi itse, ettei taiteilijalle paremmasta väliä. Ja Louhen tapaan, voimalla ja lujuudella, hän taloa hallitsikin, vaikka se oikeastaan oli pojan ja tämä oli vasta hankkinut minjän. Ellen väärin muista, oli eukko Lohjalta kotoisin, mutta hän oli kääntynyt kreikanuskoon ja muutoinkin niin tapansa muuttanut, ettei häntä karjalaisesta erottanut. Muun muassa hän antoi minjänsä "kumartaa jalkaa" maan tavan mukaan kuusi kuukautta häitten jälkeen joka kerta, kun minjä lähti uudelle työlle. Satuimme tämmöiseen tilaisuuteen kesken kumarrusta, eikä asianomaisilla ollut mitään sitä vastaan, että sen valokuvasin.
Sää pysyi ihmeen kauniina ne päivät, jotka Kiestingissä viivyin, ilma oli alati tyyntä, lämmintä ja herttaista. Aamut olivat säännöllisesti aivan tyynet, mutta kun päivemmällä helle alkoi käydä rasittavaksi, niin virisi selältä lauha tuulenhenki, joka leyhytteli juuri sen verran, että latoi lahden pinnan täyteen rivittäin matkaavia aaltosia, jotka viileästi loiskia pilpattelivat kylän louhirannoilla. Mutta iltapuolella, auringon vaivuttua alemma, ensin tyyntyi ja sitten alkoi auringon laskun jälkeen puhaltaa vieno tuuli maalta selällepäin. Ilmiö saa, kuten tunnettua, selityksensä siitä, että ilma päivällä lämpiää enemmän maan päällä kuin selällä ja kohoo ylöspäin; selältä silloin virtaa maalle sijaan viileämpää ilmaa. Yöllä taas maa jäähtyy nopeammin kuin vesi, ja silloin alkaa kylmempi maailma raskaampana virrata selälle päin, jolta ilma kohoo ylöspäin. Harva järvi on siksi laaja, että se kykenisi aikaansaamaan nämä säännöllisesti vuorottelevat tuulet. Mutta Tuoppajärvi sai sen aikaan, ja siitäpä se saikin mahtia vielä nähtävän mahtinsa lisäksi.
Kiestingissä erosin toveristani, jonka piti viipyä siellä jonkun päivän selvittelemässä pohjan puolen sanavarastoa. Hänen piti Varahvontan keralla matkustaa kievarireittiä Kieretin järven kautta Vienan merelle, minun taas kiertää Pääjärven ja Jelettijärven kautta. Sovimme siitä, että tapaisimme toisemme Tyrhyn kylässä, Kieretin järven pohjoispäässä. Ensimmäisen taipaleen Kokkosalmen kylään saakka hän tuli minua saattamaan.
Sousimme takaisin Tuoppajärvelle, mutta käänsimme penikulman verran kuljettuamme kokan pohjoista kohti. Hauska olisi ollut käydä kaikissakin kylissä järven rannalla, mutta siihen olisi kulunut paljon aikaa, sillä Tuoppajärvi on yhdeksää penikulmaa pitkä. Kiestingissä mainittiin matkoja pitkin järven rantoja seuraaviksi: Kiestingistä Lohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampahaiseen 4 virstaa, siitä Njilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitä edelleen Suolapohjaan niinikään 20 virstaa. Suolapohja on järven eteläpäässä, ja sieltä on ainoastaan muutama penikulma Paanajärveen Kemijoen rannalle. Länsirannan kylät ovat: Kiisjoki, johon tulee Kuorilahdesta 20 v. Suolapohjasta siis 40, Skiitta, 10 virstan päässä Kiisjoesta, ja Valasjoki, 15 virstaa Skiitasta. Valasjoesta tulee pohjoisrannalla olevaan Kokkosalmeen 20 virstaa, Kiestingistä sama matka.
Saattajina oli meillä jälleen naisia. Muuan heistä oli vasta kaksitoistavuotias tyttö, ja hänen sanoivat toiset taitavan runojakin. Emme tosin luulleet niitten olevan sen arvoisia, että niitä kannattaisi kirjoittaa, mutta tytön mieliksi kehoitimme häntä laulamaan. Ja tapahtui se kumma, että hän lauloi "Kilpakosinnasta" kokonaista 236 säettä. Ensin hämmästyimme, sitten ihastuimme, ja runo tietysti kirjotettiin, ja tyttö sai yhtä suureksi mielihyväkseen maksun kauniista taidostaan.
Hyvin kummastelimme tätä yksinäistä vanhaa runoa, joka muodoltaan ja sisällykseltään veti vertoja niille runoille, joita olimme Uhtuessa, Vuonnisessa ja Latvajärvellä kuulleet.
Runon alku lähti:
Anni tyttö, aino neiti,
Läksi voatteijen pesulla,
Räpähäisen räimemähe,
Nenähän utuisen niemen,
Peähä soaren terhentyisen,
Pitän laiturin nenähä.
Iski silmänsä itähä,
Loip' on silmän luotehella,
Keksi mustasen merestä,
Sinervöisen lainehilta.
Jos olet kalani karja,
Niin sie uimaha uleha,
Vesi peälläh vetäy!
Jos olet lihani lintu,
Niin sie lentämäh levähä!
Tulipa pursi Väinämöini,
Tulipa on näillä valkamilla,
Vaskisilla valkamilla,
Teräksisillä teloilla
j.n.e.
Alku on se tavallinen, jolla Väinämöisen retki Pohjolaan neittä pyytämään alkaa. Sen kyllä Kuittijärven kylissä monet osaavat, osaavat myös Annin ilmoituksen veljelleen Ilmariselle, joka paraillaan pajassa takoo, ja Ilmarisen suoriutumisen kilpakosijaksi. Mutta harvinaisempia ovat kuvaukset ansiotöistä, joita samassa yhteydessä lauletaan. Tämäpä tyttö niitä osasi, ja meistä tuntui, kuin olisimme äkkiä päässeet vanhan aarteen perille.
Tyttö lauloi, kuinka Pohjan akka käski kyntämään kivisen pellon "oatralla tulinenällä" ja kääntämään käärmeet käsillänsä. Väinämöinen pyytää Ukkoa satamaan lunta sauvan varren ja antamaan hänelle pyhän oriin, ja niin hän ansiotyön suorittaa. Toiseksi hän ampuu taivaalta tähdet, sitten pyydystää suuren hauin Tuonelan joesta. Sitä varten hän kohoo linnun lentimille ja lentää Manalan alanteelle. Osaksi oli tosin runo sekaantunutkin, siten että esim. Annin varotus tuli vasta tämän jälkeen, ja se päättyi kultaneidon taonnalla.
Ihmettelimme ja ajattelimme moneen suuntaan; vihdoin asia selvisi. Tyttö oli kuullut runon eräältä kerjäläiseltä, joka oli sillä puolella oleskellut. Sitten kävi ilmi, että kerjäläinen oli ollut Latvajärvestä kotoisin. Ja runoja myöhemmin verrattaissa nähtiin, että tuo kiertelevä ukko oli sen oppinut Arhippaiselta Miihkalilta. Se oli siis vanhan Arhipan runo, joka oli näin etäälle eksynyt, tosin melkoisesti karsiintunut ja sekaantunut matkalla, mutta siitä huolimatta säilyttänyt monta arvokkainta piirrettään.
Emme voineet kyllin ihmetellä sitä erinomaista runomuistia, jota tämäkin tapaus osotti. Paitsi runon yleistä juoksua oli tyttö suuressa määrin säilyttänyt sen vanhaa kieltäkin omituisine päätteineen ja sanoineen, joista monet varmaan olivat hänelle tuntemattomat. Vaikka hän oli kuullut Tiitta ukon sitä laulavan vain moniaan kerran.
Kokkosalmi on hauskemmalla paikalla kuin Kiestinki, mutta koko joukon pienempi kylä. Viivyimme siellä vähän aikaa, ostellen taas muiskarätsinöitä. Miesten suurena kummana kuljimme, heitä kokoontui joukottain tanhuille meitä oudostelemaan, enkä saata sanoa, että heidän käytöksensä oli ystävällistä, jospa ei julki vihamielistäkään. Siinä suhteessa on kylien välillä omituinen ero. Toisissa vierasta kohdellaan mitä ystävällisimmin, toisissa taas ynseästi, ja merkillistä on, että kylät näyttävät pitävän nämä ominaisuutensa vuosikymmeniä.
Tuoppajärvi kokoo laajaan helmaansa melkoiset määrät vettä, mutta liika ei vuoda reunan yli järven eteläpäästä, josta olisi Kemijokeen lyhyt ja mukava tie, vaan se murtautuu pohjoista kohti Pääjärveen. Noin puolen virstan päässä järvestä on Sohjenanniskan koski. Se ei ole kovin jyrkkä, putousta ei liene kymmentäkään metriä, mutta karkeassa erämaanluonnossaan se on viehättävä helmi. Sen paras kauneus on tuo hopean kirkas vesi. Vähääkään sekaantumatta se Tuoppajärvestä juoksee kosken nieluun ja kaatuu sitten sileään kalliouomaan, joka on puhtaaksi huuhdottu kuin lasiastia, ja saapuu sen vuoksi alas saakka yhtä läpikuultavana. Suopursujen, petäjäin, harmaitten kallioitten kehyksissä kosken pumpulivalkoinen kuohu, leimuava aalto, sointuinen kohina virittävät erämaahan raikasta elämää. Mutta koski ei ollut ainoastaan kaunis, se oli lumoavakin. Pohjan päällä ei tosiaan sileillä kohdilla erottanut vettä ollenkaan, melkeinpä olisi erehtynyt astumaan koskeen sen voimaa huomaamatta, ennenkuin se jo olisi vienyt mukanaan. Missä joku kivi tai pykälä rikkoi peilinä kiitävän veden, siinä näyttivät kuohut kisailevan ilmassa kuin untuvat. Kosken alla on kuitenkin melkoinen veden mullerrus, jossa ei näy muuta kuin murtuvaa vettä, vaahtoavia laineita.
Ei asumusta, ei myllyä minkäänlaista ollut tämän kosken partaalla, ainoastaan vanhuuttaan lahonneita ristejä, joita ennen erakot olivat pystyttäneet, ja taipaleen poikki ehkä vieläkin vanhempia teloja. Joki sitten virtaa matalain rantain välitse korpea ja suota Pontselensuun pieneen kylään, ja laskee penikulman, toista virrattuaan Sohjenansuun kylän kohdalla Pääjärveen.
Pienempi kuin Tuoppajärvi, mutta mahtavampi luontonsa puolesta on Pääjärvi; eikö liene se koko Pohjolan kauneimpia järviä. Ulapat ovat aavat, tuntureita ja vaaroja kohoo joka puolella ja katse käsittää yläviä selkosmaita vielä kaukaa rantain takaakin siintävistä etäisyyksistä.
Ehkä on vesi yhtä kirkasta kuin Tuoppajärvenkin, mutta samoin kuin ovat rannat korkeammat, samoin ovat Pääjärven haudatkin syvemmät ja siitä pimeämmät, se sen vuoksi näyttää Tuoppajärveä jylhemmältä ja juhlallisemmalta. Vasemmalla puolella kohoo jonkun penikulman päässä Maanselän korkea reuna vaarametsineen, ja reunan takaa näkyy Nuorunen, Kuusamon korkein tunturi.
Etäämpänä pohjoisessa, näköjään melkein järven laidassa, on Kivakkatunturi, jonka taitse Oulanganjoki laskee Pääjärveen, muodostaen tunturin takana komean Kivakkakosken. Kivakan takaa näkyy jalo Päänuorunen ja järven pohjoispäästä lähtee melkoinen Koutajoki. Tämä koeteltuaan voimiaan Kuman rajussa koskessa laskee laajaan Koutajärveen, josta vedet Lapin jokien vahvistamina juoksevat Kannanlahteen. Oikeallakin rannikolla on vaaraisia maita, mutta sillä puolella kukkulat ovat melkoista matalammat.
Pääjärven rannoilla on harvemmassa kyliä kuin Tuoppajärvellä.
Länsirannalla on Oulangansuu, pohjoispäässä Mikon kylä siinä, mistä
Koutajoki lähtee, itärannalla Majuolahti, eteläpäässä Sohjenansuu ja
joku vähäpätöinen rymä näiden lisäksi.
Sohjenansuussa oli pari kookasta Suomen malliin rakennettua ja maalattua taloa, uutimellisine ja kukallisine akkunoineen, ja kylä sen vuoksi tervehti puoleksi tuttavallisesti. Mutta noiden talojen isännät olivat Suomessa, jossa heillä oli Turun seudulla kauppapuodit, ja kotiväki kohteli minua vierastellen. Omituista on, että juuri tämä pohjoisin osa Vienan Karjalasta tekee kauppojaan meidän maamme eteläisimmissä osissa, aivan merimaassa. Ruotsin kielen taito ei sen vuoksi ollut Kiestingissä harvinainen. Toiselta puolen käydään täältä Ruijassa kalassa, ja siitä osaa norjan kieltä monias mies. Karjalaiset näyttävät oppivan vieraita kieliä paljon helpommin kuin länsisuomalaiset, norjan kieltä esim. kuuli täällä sangen luontevasti äännettävän; mutta luulen heidän siitä huolimatta pitävän omaa kieltään suuremmassa arvossa kuin muut suomalaiset.
Pääjärvi varmaan on kalainen järvi. Kylän rannassa, joka oli aivan aavan selän laidassa, oli korkeat hirsistä rakennetut venesillat täynnään veneitä, nuottia ja verkkoja telineineen, aittoineen. Varmaan olisi tässä kylässä viihtynyt kauemminkin, se näytti tarjoovan niin paljon luonnonkauneutta ja urheilua. Mutta runoja sieltä oli suotta ruveta kyselemäänkään, ja muutakin vanhaa täällä pohjoisessa oli niukemmalti, arvatenkin siitä syystä, että koko tämä pohjoispuoli on verraten nuorta uudisasutusta. Pääjärven ja Tuoppajärven seudut olivat myöhään lappalaisten hallussa, taisteluista lappalaisten kanssa kertovat sen puolen tarinat.
Onneksi oli Pääjärvi aivan tyyni, kun illalla läksin veneellä matkaa jatkamaan Majuolahden kylään, jonne oli pari penikulmaa. Kivakkatunturi kuvastui edessäpäin jylhänä järven pintaan ja näytti olevan hyvinkin lähellä, vaikka sille oli matkaa neljä penikulmaa, etäisemmät tunturit asuivat valon keralla kuulakkaissa korkeuksissa, järvellä laskeutui illan hämäryys, vakavuus rantain metsille. Pääjärven sanotaan olevan myrskyllä pelottavan, mutta nyt se oli niin liikkumaton ja ääneti, että kaukaa, virstain päästä kuului, kuinka lohet poukkuilivat ilmaan, poukkuilivat niinkuin olisi jossain halkoalusta kuormattu. Niin ylävät olivat rannat, että soutelimme kuin avaran salin lattiaa. Suomen puolella päilyi Maanselän päällä paksu savu — sitä oli jo kohonnut päiviä ja viikkoja — joka ujui hiljalleen järvelle päin, hämärtäen mäkiä ja laaksoja.
Kuta kauemmin soutelimme selkää, sitä halummasta olisin sinne jäänyt. Samalla kun luonnolla oli jo Pohjolan suuripiirteinen jylhyys, on se kuitenkin niin pohjoiseksi rikasta ja vaihtelevaa. Olisin tahtonut nähdä Kuman, jota kertoivat niin ankaraksi, että kävyt putoilevat kuusista sen rannoilla. Halusta olisin käynyt uudelleen Kivakkakoskella, johon olin tutustunut Paanajärveltä käsin siellä käydessäni. Mutta siihen ei ollut aikaa. Pääjärvi on kuutta tai seitsemää penikulmaa pitkä, ja olisi pitänyt viipyä viikkoja, jos sen olisi tahtonut kunnolla nähdä.
Puolen yön aikaan saavuin puhtaalle hiekkarannalle, joka oli jo kauas selälle hohtanut; siinä oli Majuolahden vähäinen kylä. Löytyi sieltä kuitenkin kelvollinen talo ja ystävällisiä ihmisiä, vaikka vierasteltiin. Ylen harvoin siihen taisikaan poiketa kulkijoita ja syytä oli sen vuoksi katsoa pitkään outoa. Mutta yhä piintyneempää tuntui siellä viero olevan. Luontainen ystävällisyys kuitenkin voitti uskonnolliset ennakkoluulot, pirttiin katettiin minulle illallinen ja ullakkoon tehtiin vuode. Mutta kun ennen maata menoa istuin pihalla piippuani polttamassa, jott'en savulla loukkaisi talonväkeä, niin näin ihmeekseni emännän, joka palasi vainioveräjältä ystäviään saattelemasta, jo kaukana pitävän sormillaan nenästään. Minun kohdalleni tultuaan hän lausui: "Ka hyvähän tämä ois vieras, nii tupakkoo polttaa." Se minusta jo oli liikaa ja rauhallisesti poltin piippuni loppuun huomautuksesta välittämättä. Mutta ihmeellistä on, kuinka vastenmielistä tupakansavu on semmoisille, jotka eivät ole siihen ensinkään tottuneet. Monta kertaa meitä saattelevat naiset rukoilemalla rukoilivat, ettemme polttaisi veneessä tupakkaa, ja jos savua, sen ilmaan hajotessa, vähäkin joutui heidän kurkkuunsa, niin rupesivat he siitä ankarasti yskimään, en tiedä sitten, terveydekseenkö, vaiko sielunsa autuudeksi.
Majuolahdessa, samoin kuin Pääjärven muissakin kylissä, oli poronhoito jo tärkein elinkeino. Maanviljelykseen ei ollut luottamista, ei ainakaan tässä kylässä, jonka maat olivat hiekkaperäiset. Kuivuus oli ollut niin pitkällinen, että oraat olivat kuihtuneet aivan mitättömiksi.
Majuolahdesta kuljin oppaan keralla kaksi penikulmaa Ahvenlahteen, joka on Jelettijärven länsipäässä. Väli on kauttaaltaan erämaata, mutta muistoni mukaan olivat metsät tälläkin välillä kauniimpia kuin Uhtuen kankailla. Maan muodostus oli vaihtelevaa. Vasemmalla kädellä oli jonkun matkan päässä korkea vaaramaisema, joka näytti olevan Kuusamon tunturialueen rinnakkaisjonoa. Sillä puolella on aavanlainen Tiiksijärvikin, syrjäisimpiä sydänmaan seutuja, joitten asematkin kartoilla ovat väärät, muodoista puhumattakaan. Merkillistä kyllä on Jelettijärvikin Imbergin karttaan piirretty aivan lähelle Kiestinkiä, puolen penikulman päähän vain, vaikka Kiestingissä joka mies tiesi matkaa olevan kaksi penikulmaa ja Jelettijärven kylään kokonaista kolme.
Ahvenlahdessa oli vain monias talo. Oppaani saattoi minut arvatenkin parhaaseen, jonka asukkaat olivat hänen tuttaviaan. Pirtin lattia oli aivan täynnään vihdaskoivuja, joiden keskellä istui punakirjavia naisia ja peräpenkillä isäntä, yllään aivinainen mekko ja housut. Kaikki olivat uutterassa vastanteossa ja pihkainen tuoksu täytti huoneen. Harvoin olen nähnyt vierasta niin kauniisti vastaan otettavan, kuin tämä isäntä tervehti ja puhutteli majuolahtelaista tuttavaansa. Nähdessään meidän sisään astuvan hän ilostuen nousi penkiltä, oikaisi kookkaan vartalonsa ja lausui juhlallisella sydämellisyydellä:
"Terveh siulla ammuin nähty!"
sekä astui lehtien poikki häntä kättelemään. Minuakin käteltyään hän kehoitti istumaan ja alkoi sitten "pakauttaa vierasta" maan tavan mukaan, kysyi ensinnä yleiset kuulumiset, keskusteli ilmat, vuodentulon toiveet, kaupat, syventyi sitten yhä enemmän yksityisseikkoihin, jopa kaikkien niitten niittyjen ja metsäluhtain heinänkasvuunkin, joita olimme tiellämme tavanneet. Keskustelu juoksi niin sujuvaan ja luontevasti, osotti niin tarkkaa luonnon havaintoa, että itsekseni ihmettelin, kuinka avoimin silmin oppaani oli kaiken matkaa kulkenut, vaikk'ei hän huomioistaan minulle mitään maininnut. Vasta kun nämä kaikki asiat oli puhuttu, hän kysyi oppaalta, mikä minä olin miehiäni, millä asioilla kuljin, ja lupasi saattaa minut veneellä edelleen Jelettijärven kylään, jonne oli penikulman verran vesitietä.
Jelettijärvessä olivat kokemukseni aivan toista laatua. Siellä oli vastaanotto jäykkä, milteipä tyly. Minua luultiin maankiertäjäksi, ja seuraavasta taipaleesta Uuteenkylään vaadittiin niin kohtuuton hinta — muistaakseni kuusi ruplaa — että vetosin virallisiin matkakirjoihini saadakseni kohtuhinnalla kyydin. Matkaa oli nelisen penikulmaa.
Mutta sitäpä minun ei olisi pitänyt tehdä. Epäluulot puhkesivat nyt julki.
"Mitä myö siun pumakoistasi! Emme osaa lukea, luet niistä, mitä hyväksi näet. Ethän sie ole meän puolen herroja. Et sie suudji (tuomitse), et kokuo veroja, et hoia mitänä meän asjoja, mi lienet vanhain rätshinäin kauppias, mintähden sinua kyyitsisimme?" Mitä saatoin siihen vastata? Lukutaitoista ei ollut ketään, ei minkäänlaista muuta; virallista suojaa kuin kylän omat isäntävirkamiehet, ja heitäpä olikin juuri se mies, joka minulle tämän vastauksen antoi. En edes saanut kunnollista yösijaa, vaan sain yrittää nukkua eteisessä likaisessa vuoteessa, jossa sain ensimäiset täit tällä matkalla, ja siinä oli niin paljon muutakin syöpäläistä, etten koko yönä saanut nukutuksi niiden, mielipahan ja ehken pelonkaan vuoksi. Seuraavana aamuna ei auttanut muuta kuin luvata vaaditut kuusi ruplaa, vaikka se Karjalan oloihin nähden olikin ylen kallis hinta. Mutta ennen kun se taival oli loppuun kuljettu, lauhduin sentään melkein kokonaan, sillä niitä rahoja en tyhjästä maksanut.
Saattajiksi lähti taipaleelle kaksi miestä ja nainen. Matka piti ensin moniaan virstan metsämaita, kunnes saavuttiin Jelettijärvestä lähtevälle joelle. Se ei ollut aivan suuri, mutta luhtamailla ja soilla oli siinä riittävästi vettä veneen uida. Polulla olivat yöllä saamani vieraat alkaneet niin kiihkeästi leikata villapaidan kuumentamaa selkääni, että veneeseen tultuamme ja joelle päästyämme epätoivoisella kiireellä riisuin päältäni sekä takin että liivin ja vielä paidankin yhdessä ajattomassa käänteessä, vapautuakseni rosvoista. Saattajani eivät tuosta suurestikaan kummastuneet, nainen kysyi vain osaa ottavasti: "Voi veikkonen, olet sie matkalla täipynyt? Niitä kohoo ihosta näin helteellä", heitti aironsa ja rupesi etsimään villapaitaa. Ja tottuneena hän sen puhdistikin tuota pikaa ja saatoin rauhallisemmalla mielellä jälleen pukea sen päälleni.
Nämä saattajat olivat sitä kaikkein syvintä vieroa, mitä matkalla tapasin. Tuon tuostakin he ristivät silmänsä ja siunailivat, liekö siitä kun polttelin tupakkaa, vaiko lähestyvää ukonilmaa, vaiko vain syntisyyttäni, sillä he näyttivät luulevan saattelevansa pahinta maankulkuria. Pelko ei ollut minustakaan kaukana… He olivat Jelettijärvessä maininneet taipaletta hyvin koskiseksi ja sen vuoksi vaikeaksi kulkea; mutta minä, joka mielestäni olin niin paljon koskia kolunnut, pidin tuota puhetta vain keinona rahain kiristykseen. Ja kun joki ei ollut sen suurempi, niin olin mielestäni arvostellut asian aivan oikein. Mutta sainkin tutustua vaikeuksiin, jotka olivat aivan uuden luontoiset.
Maat olivat näköjään jotenkin lakeita, louhista morenipohjaa asui missä kangas, missä suo. Tuli sitten vastaan ensimmäinen koski, mutta kun sen kohinaa ei kauaskaan kuulunut, niin arvelin helpostikin siitä pääsevämme. Mutta kun olimme laskeneet sen niskaan ja rantaa pitkin kävin sitä katsomaan, niin selvisikin minulle, minkä vuoksi näitä koskia oli vaikeiksi sanottu. Vesi oli huuhtonut kivien välistä kaiken irtaimen maan, niin että kosken pohja oli yhtä ainoata louhikkokatua, johon vesi katosi niin syvälle, että vain lirinää kuului ja siellä täällä näkyi joku juokseva salasuoni. Semmoista koskea on tosiaan vaikeampi laskea kuin taivaltaa pitkin kuivaa kangasta. Mutta keväällä mahtaa siinä olla melkoinen ryöppy, koska tulvat olivat viruttaneet koko jokilaakson maasta paljaaksi.
Mäkeen nousi siis tiemme, kulki kankaan poikki ja ainakin puolen virstaa täytyi venettä vetää ja tavaroita kantaa, ennenkuin oltiin jälleen joessa. Ja semmoista oli sitten matka edelleenkin. Missä vain oli kynnys, siinä louhikkokin, jonka huokoisiin vesi katosi, niin että oli taivallettava maisin. Yksi näistä taipaleista oli kaksi virstaa pitkä. Kaksi virstaa oli venettä vedettävä pitkin koleikkoa polkua. Ken ei ole itse ollut semmoisessa urakassa, tuskin aavistaakaan, kuinka rasittava neljännespenikulmaa pitkä vetotaival on. Pidin itseäni jo onnellisena, että kuudella ruplalla pääsin. Mutta päivässä kuitenkin siitä suoriusimme ja illalla myöhään saavuimme Uuteenkylään.
Järven rannalla oli kylä, niin kehno ja viheliäinen, että kammotti katsella. Niin pahanpäiväisen kurjaa rytökasaa en ollut vielä nähnyt. Yksi talo oli kuitenkin muita parempi, ja siihen veivät oppaani. Se oli ympäristössään melkeinpä komea, mutta sen omistajapa olikin rakennusmestari, joka oli rakennellut taloja Kieretissä. Pihalle tuli vastaani kaksi parrakasta nuorta miestä, jotka pitivät talossa isännyyttä vanhan isännän poissa ollessa. Yhtä tylyjä kun oli oltu Jelettijärvessä, yhtä odottamattoman vieraanvaraisia täällä oltiin. Minut saatettiin pirttiin, samovaara paikalla sytytettiin, aljettiin puuhata ruokaa ja toimitettiin vaatteeni kuivamaan. Pyssyni otettiin ja vietiin orsille. Huomatessaan takkini alta revolverinnauhan pyysivät isännät paikalla sitäkin, ja kun en siitä luopunut, niin kehottivat vain olemaan pelkäämättä, ei minulle mitään pahaa tapahtuisi. Mutta ystävällisyys oli niin liehakkoa, että se herätti epäilystäni. Muistin varotukset, joita oli Kuittijärvellä lausuttu, että täällä merimaassa oltiin rosvoja.
Toivoin sen vuoksi pääseväni yksin makaamaan huoneeseen, jotta saisin sulkea oven; mutta aitassa, johon minulle vuode valmistettiin, nukkuikin toinen isännistä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Minun sinne saapuessani oli vaimo lapsineen jo levolla. Vuoteeni, joka oli lattialle laadittu, oli kyllä huononlainen, vaatteet haisivat kovin ummehtuneelle ja likaiselle, mutta valitsemisen varaa ei ollut. Kun olin ylen väsynyt ja puoliyö oli tulossa, niin veti se sittenkin puoleensa vastustamattomalla voimalla. Mutta vaikka unettikin ylenmäärin, niin en sittenkään uskaltanut nukkua. Jonkun aikaa siinä taisteltuani unen kanssa näin nuoremman miehistä tulevan sisään ja kuiskaavan jotain vaimonsa korviin, jonka jälkeen hän otti lapsen ja kantoi sen pois. Säpsähdin aika lailla ja olin taas vähän aikaa ilmi valveilla. Tuskahisessa odotuksessa kului taas joku aika, kunnes ovi jälleen narahti, sama mies astui pirttiin ja taas kuiskasi jotain, jonka jälkeen vaimo nousi ylös ja molemmat lähtivät pois, niin että olin yksin. Nyt säikähdin vielä enemmän, sillä luulin heidän nyt aikovan hyökätä päälleni. Saattoihan sen arvata, että minulla oli joku sata ruplaa rahoja matkassani. Mutta päätin myydä henkeni kallihista, ja oivallisella revolverillani arvelin voivani pitää puoliani, jos vain hereillä pysyisin. Mutta uni alkoi olla ylivoimainen. Vaikka miten olisin ponnistellut, se painoi raskaat silmäluomeni umpeen, mutta toiselta puolen mielen jännityskin auttoi, että aina välistä sävähdin joksikin sekunniksi valveilleni. Alkoi kuulua ukkosen jyrinää ja silloin tällöin välähti huone valoiseksi, vaikka seinässä oli vain yksi pieni aukko. Kerran siitä taas säpsähdin valveille, kun ovi narahti — ja molemmat isännät astuivat huoneeseen. En virkkanut mitään, makasin hattu kasvoillani ja tarkastelin sen alta heidän toimiaan. He astuivat aivan vuoteeni viereen ja seisahtuivat siihen. Olin varma siitä, että he aikoivat heittäytyä päälleni äkkiä ja ehkä paikalla kuristaa minut, kuoleman tuska tuli päälleni, sydämeni lyödä rouskutti, kuin olisi tahtonut murtua, ja hengitys salpautui. Mutta peiton alla käänsin revolverin heitä vastaan valmiina paikalla ampumaan, jos he yrittäisivät heittäytyä päälleni. Vihdoin rauhoituin sen verran, että sain kysytyksi, mitä he tahtoivat… Sanoivat tulleensa pitämään minulle seuraa, kun en tullut pirttiin ja ankara rajuilma oli tulossa. Hermostuneena huudahdin silloin: "Läkkä veljet pois, en mie ukkosta varaja, nukkua pitäisi, ylen olen uupunut". Siihen he tyytyivät ja lähtivät! Mutta valvoa koetin yhä edelleen. Aluksi se onnistui. Tuli ukonilma semmoinen, että seinät olivat kukistua päällemme. Yö muuttui synkeän pimeäksi, mutta salama toisensa jälkeen valaisi pienen huoneen valkeammaksi kuin keskipäivällä. Toiset jyräykset olivat lyhyitä kuin räjäykset, toiset kammottavia, kuin olisi päältämme taivas revennyt ja rauniot kukistuneet ylitsemme. Mutta niinkuin sotatanterella vallitsi kuolon hiljaisuus joka jyrähdyksen välillä. Sitten alkoi kuulua etäistä tohua, epämääräistä jyminää, kohinaa kankailta, joka lähestymistään läheni. Ja kattoon alkoi naksahdella raskaita pisaroita, ne taajenivat, ja sitten rankkasade äkkiä koko voimallaan kaatui päällemme. Se pieksi kattoa, täytti malkain välit, tulvasi joka raosta huoneeseen, niin että lattia oli yhtenä lammikkona ja minun täytyi vetää hattu kasvoilleni sateen suojaksi. Mutta nyt muiden ehkä pelätessä pahimmin, minä tunsin viihdyttävää rauhaa luonnon riehuessa. Lienee ollut noin kahden'aika, kun sitten väkisin nukuin. En herännyt enää siihen, kun perhe aamuyöstä oli saapunut makuusijoilleen. Koko keveältä tuntui herätä seuraavana aamuna — hengissä. Kun heiltä kysyin, miksi olivat yöllä pois lähteneet, niin vastasivat he tavan olevan semmoisen, että ukonilmalla perhe kokoontuu pirttiin obrasain eteen rukoilemaan. Samalla sytytetään tuohukset palamaan. Siinä sitten molitaan, niin kauan kuin ilmaa kestää.
En kysynyt sen koommin, miksi he olivat kahden saapuneet huoneeseeni ja vuoteeni viereen, ja tokkopa he olisivat aikeitaan ilmaisseetkaan, jos heillä pahoja aikeita oli. Mutta tyytyväinen olin, ettei minun tarvinnut viettää talossa toista yötä.
Auliisti he auttoivat minut matkaan, laittoivatpa paljaita nuoria iloisia tyttöjä saattamaan seuraavan taipaleen poikki Tyrhyyn. Semmoista kohteliaisuutta tavallisesti osotettiin vain virkamiehille. Syy saattoi kuitenkin olla toinenkin. Tytöt matkalla kertoivat, että nuoret isännät sinä päivänä odottivat isäänsä kotiin saapuvaksi. Hän oli lähtenyt Kierettiin hakemaan juhlaksi viinoja, ja niitä piti nyt juotaman. Juoppous oli ruvennut täällä merimaassa valtaa saamaan, eikä sitä minään pahana pidetty, vaan päin vastoin pidettiin onnellisena sitä, joka oli kyennyt hankkimaan itselleen kunnon pääntäyden. Naistenkin kuuli kerskailevan, kun heidän miehensä olivat olleet humalassa.
Uudestakylästä oli Tyrhyyn vain penikulma matkaa. Mutta väli oli hyvin soista ja sen vuoksi vaikeata kulkea. Tyrhyyn olivat toverini ja Varahvontta jo ennättäneet saapua ja suuri oli iloni, kun heidät tapasin. Kerroimme toisillemme seikkailumme. Heidän matkansa oli käynyt onnellisesti pitkin kevaritietä; edellisen yön he jo olivat maanneet Tyrhyssä, jossa ei ukkosesta tietty mitään.
Tyrhy oli niin kurja kylä, ettei siellä ollut kestikievariksi kelvollista taloa, vaan olivat viranomaiset sitä varten rakennuttaneet siistin mökin, jossa oli kaksi huonetta, eikä muuta vikaa kuin runsaasti luteita. Edellisen yön oli toverini saattajineen sen vuoksi täytynyt nukkua porstuassa. Tyrhyn kevaria piti Pingan kevarin isäntä, joka toimitti Tyrhynkin kyydit. Pingan kylä on parin penikulman päässä Kieretin järven takana. Pingasta tulleet kyytimiehet odottivat Tyrhyssä saapumistani, viedäkseen meitä edelleen aina Kierettiin saakka. Sinne oli vielä matkaa neljä penikulmaa.
Nyt kuljimme oikein kruunun maantietä, eikä parempaa tietä tarvitsekaan jalkamies. Kaikissa välillä olevissa järvissä oli kevareilla mukavat veneet kummassakin päässä. Matalia salmiakin oli jossain kohden kaivettu, virtoja perattu ja kaikkiin soihin rakennettu sillat. Etelämmässä suosillat tavallisesti olivat poikittain ladotut ja niitä saattoi hevosellakin kulkea. Täällä sitä vastoin oli pantu rinnan pienain päälle kaksi hirttä, joitten selkä oli veistetty sileäksi. Jalan astua olivat nämä sillat paljon paremmat. Sillattomain suomatkain jälkeen kulku tällä vaatimattomalla tiellä oli kerrassaan huvimatkaa.
Maisemat olivat melkein ainaisia yksitoikkoisia soita. Siellä täällä oli kuitenkin järvien ja jokien rannalla parempaakin kasvullisuutta. Tällä välillä oli paria penikulmaa pitkä järvikin, Luovuska, jota ei ollut missään sen aikuisissa kartoissa. Sen vuorirannoilla kasvoi toisin paikoin koivikoita, mutta näin lähellä kolkkoa Vienan merta koivu jo oli niin haalistunut ja väritön, että se oli kuin metsän jäähyväinen pohjolaa kohti kulkevalle matkamiehelle. Kun saavuimme likemmä Kierettiä, niin tuli vastaamme kolkkoja kallioita. Kieretin joen rannalla saimme kotvan ammuskella, ennenkun saapui venäjää puhuva mies meitä noutamaan. Pian marssimme sitten konttinemme kauppalaan, jonka satamassa melkoiset merialukset osottivat, että oli tultu valtameren rannalle, vaikka tosin erääseen sen syrjäisimmistä sopukoista. Aavaa merta ei kuitenkaan näkynyt, sillä Kieretti on lahden pohjukassa saarien takana.
Kieretin joki laskee puolen virstan mittaisena rajuna koskena pieneen Vienan meren lahteen, ja tämän kosken rannalla on kauppala. Koski oli par'aikaa täynnään suuria pölkkyjä, joita laskettiin mereen, arvatenkin Koutaan vietäviksi, sillä siellä ovat suurimmat sahat. Kauppala on vähäinen, mutta on siinä joku kookkaampikin kahdenkertainen talo, koska siellä asuu venäläisiä virkamiehiä ja asukkaistakin toiset ovat kaupan, kalastuksen ja merenkulun kautta päässeet hyötymään. Ennen oli Kierettikin karjalainen, mutta ainoastaan jonkun harvan kuuli siellä enää karjalaa puhuvan. Melkein koko väestö on nykyään umpivenäläistä. Kaduilla kasvoi pitkää ruohoa, mutta puisista jalkasilloista päättäen ne mahtavat syksyllä olla hyvinkin lokaiset. Vähän niitä tosin rattailla kuljettanee, sillä ei ainoatakaan ratsain ajettavaa tietä tullut kauppalaan. Kauppalan laidassa on kivestä rakennettu kirkko ja kierettiläisten perunamaat. Ilmaston kovuutta osotti kuvaavasti peltojen pienuus. Ne eivät olleet sen suuremmat, kuin että melkein olisivat peittyneet ympärillään olevan aidan alle, jos se olisi kaatunut. Metsätkin olivat ainakin lähimailla huonot, eivätkä laitumetkaan kehuttavat, koska kauppalassa oli niin vähän maitoa, että piti odottaa iltaan lehmäin palaamista, ennenkuin sitä saimme. Kestikievari oli viihdyttävän siisti, mutta muutoin odottamattoman huonosti varustettu. Aloimme jo pelätä ruuan puutetta, kunnes emäntä kysyi, tahdoimmeko verestä silliä. Sepä vasta oli löytö! Niin oivallista kalaa harvoin saa, kuin tuo Vienanmeren rasvainen pieni silli, "haliee", se kerrassaan suli kielellä. Pieni "botska" maksoi vain 35 kopeekkaa. Kaloja sanottiin toisin ajoin saatavan niin runsaasti, että niitä oli mahdoton saada myydyksi. Kalanpyynnin ja kaupan ohella kierettiläiset harjoittavat sisämaahan melkoista jauhon kauppaa ja paljon viljaa oli siellä varastossa.
Tuskin olimme kunnolla saapuneet kestikievariin, siistinneet vähän pukuamme ja muotoamme — näytimme jo jotenkin rehjuilta — kun saapui huoneeseen ummikko venäläinen mies, jonka rinnassa oleva lappu ilmaisi poliisiksi, vaikka hän olikin tavallisissa vaatteissa. Sen verran ymmärsimme hänen puheestaan, että hän ilmotti stanovoin; s.o. nimismiehen, lähettäneen kysymään, mitä miehiä olimme, ja kutsuneen upravljeenieensa passia näyttämään. Työnsin miehelle käteen Arkangelin kuvernöörin antamat suositus- ja matkakirjeet, ja jonkun ajan kuluttua hän palasi ja sanoi stanovoin käskeneen kysyä, pitikö meille olla "djesjatskoi" passariksi (tämä oli joku kaupungin porvari, sillä porvariston tuli vuoron mukaan hoitaa näitä pienempiä virkoja). Kiitimme kunniasta, mutta arvelimme tulevamme muutoinkin toimeen. Kävin kuitenkin näyttämässä itseäni stanovoille, joka ottikin mitä ystävällisimmin vastaan, ja kaikki viralliset asiat olivat tuota pikaa selvillä. Vähän sen jälkeen, kun olin kestikievariin palannut, kannettiin huoneeseen suuri tarjotin, joka oli täynnään aivan vereksiä vehnäleivoksia. Sanottiin, että leivokset olivat stanovoin lähettämät. Meidän oli sitä suurempi syy olla hyvillämme kohteliaisuudesta, ja vastalahjaksi lähetimme muutamia mitä parhaita uistimia, mitä meillä oli matkassa — meillä oli niitä hyvin suuri valikoima — ja toivoimme, että Vienanmeri runsaasti maksaisi hänelle takaisin.
Mutta muuta hauskaa ei tämä pieni ja ventovieras kauppala meille tarjonnut. Olimme tosin saaneet kehotuksen etsiä täältä Petsamon luostarin vanhaa kronikkaa, joka luostarin palon jälkeen — luostari oli Kuolan pohjoisrannikolla — Gottlundin tietojen mukaan oli joutunut erään Kieretin porvarin haltuun. Mutta vaikka löytö olisikin ollut arvokas, ei meissä ollut miestä saamaan selkoa porvarista, ei edes hänen suvustaan. Siitä päättäen lienee siis tutkimukselta hävinnyt tärkeä asiakirja, joka ehkä olisi voinut luoda paljonkin valoa näitten syrjäisten seutujen entisyyteen.
Olin huomaavinani, että Vienanmeren aluksenmalli on siksi sulavamuotoinen ja samalla vanhanaikainenkin, että sillä mahtaa olla hyvin vanhat juuret. Pienemmät veneet olivat kauttaaltaan "katajalla ommellut"; naulain sijasta oli taivutettu kaarien ja lautain läpi taidokkaihin solmuihin katajan oksia, jotka siis pitivät venettä koossa. Veneessä ei ollut ensinkään metalliosia, kosk'ei rauta Vienanmeren suolaisessa vedessä kauaa kestäisi. Se on varmaan hyvin vanha rakennusmalli, niin juuri olivat viikinkienkin alukset kootut. Tapasin Kieretissä maalla suuria kuorma-aluksiakin, jotka oli samalla tavalla koottu puuvaarnoilla ja solmuun taivutetuilla katajan vesoilla. Laivanrakentajat ainakin osaksi ovat yhä vieläkin karjalaisia. Ervasti kertoo, että Usmanan kylä, joka on Kemijoen varressa, rakentaa Kemin kaupungissa laivoja, vaikka kylä onkin sisämaan kylä, ensimmäinen meren rannalta tullen karjalaisella kielialueella.