RAJALLA.
Miinoassa herahti mieleen kutsumaton tunne, koti-ikävä. Raja oli niin lähellä, mahdotonta oli olla sitä muistamatta. Ne metsät joitten latvat näkyivät järven takaa, olivat jo Suomen puolella.
Olimme viime aikoina jo tuon tuostakin muistelleet omaa maata, niin kauan poissa oltuamme. Retkillä oli hauskojen vaikutuksien ohella saatu kokea ikäviäkin. Olot olivat jo melkoisesti muuttuneet ensimmäisten runonkerääjien ajoilta, runot olivat ränstyneet, vieraita vaikutuksia lähestyi joka puolelta, vanha alkuperäisyys oli löyhtymässä. Ja se varsinkin vaivutti mieltä, että täällä muukalaisia kohtaan vallitsi ystävällisyydessäkin jonkinlainen vierominen, vanha epäluulo, muisto entisiltä vainoajoilta, niin ettei vaeltaja mielestään ollut koskaan varmalla pohjalla. Eivät täällä, kun astuimme vieraisiin pirtteihin, emännät rientäneet vastaamme hyväntahtoinen hymy huulillaan, kuten omalla puolella. Vierastellen katsottiin tulijoihin ja tuskin aina vastattiin tervehdykseemmekään.
Kotilämpö henki nyt liian läheltä vastaani. En malttanut olla käymättä omalla puolella, vaikkapa vain pikimmältään.
Salaisella ilolla olin katsellut, kuinka savut, kohotessaan suoraan tyveneen ilmaan, korkeammalla kaatuivat — Suomea kohti. Se oli tuossa aivan lähellä… sinne kaatuivat kaikki ajatuksenikin. Mietiskelevän kesäpäivän tyyneys, luonnon hiljaisuus, antoi niille häiritsemättömän vallan. Kankailta ja havumetsistä, jotka olivat niin kauan rajoittaneet näköpiiriämme, ne liitivät kotimaan lehtoihin, marja-ahoille ja sinettyviin etäisyyksiin.
Sinne ei ollut kuin soutu järven poikki ja pari virstaa kangasta. Kun alkoi puitten välistä häämöittää toinen järvi, oli siinä samalla poikkipuolin edessäni rajakin, puhtaaksi hakattu sarka, joka jakoi mäkiä, soita ja lampia, seuraten vain omaa varmaa suuntaansa. Mutta sen yli en astunut, ennenkuin olin hetkisen nauttinut sen tunteen suloudesta, että saatoin vaikka millä hetkellä sen tehdä. Keikailin kuin lapsi äitinsä edessä, ennenkuin syliin heittäytyy.
Siinä oli keskellä aukeamaa Miinoan kivikin, tuo kuulu, jota olin luullut suureksi kallioksi, vuoreksi. Se ei ollut edes sen kokoinen kuin ne paadet, joita sanotaan jättiläisten ennen nakelleen, tavallinen pyöreä kulkukivi vain, johon oli piirretty moniaita rajamerkkejä. Kiveltä astuin talvitien pohjaa Maanselänjärven rantaan. Se lepäsi peilityynenä kumpuavain kankaitten keskellä ja kuvasti kalvoonsa petäjärintamia ja kivikkorantoja. Näiltä rannoilta, harvan kaislan kahinasta, alkaa pieni puro. Erämaitten kautta se on uurtanut tiensä mereen. Sitä nyt seurasi ajatukseni. Mieleni hetteistä herahti sen toveriksi kaipauksen puro ja samoin kuin tuo toinen, sekin muistoja keräten paisui, kuta edemmä ehti… kohti etelän maita.
Suomi oli täältä katsoen muuttunut suureksi ja rikkaaksi maaksi. Se oli täältä nähden tuo suuri suvi, josta kaikki kansa puhuu näillä pohjan kulmilla, viljelyksen ja varallisuuden koti. Olin yksinäisyyteeni kuulevinani etäistä kohinaa sen vilkkaasta elämästä, näin mielessäni sen laajat viljelykset, aaltoilevat laihot, rehottavat laaksot, auteret ja savut, jotka kohosivat kaskista ja kydöistä, ilmaisten siemenen voittokulkua ja korpien lämpenemistä. Kaihoten siirtyi ajatus kesähuveihin ja vesillä kajahtelevaan soittoon ja keveihin kesäpukuihin vihannassa luonnossa.
Siellä olisi ehkä perältäkin pitänyt olla minunkin, nuoruudessa ja elämässä. Miksi vaeltelin täällä yksinäisenä ja ikävissäni, miks'en ollut siellä, syventämässä suhteita, rakentamassa liittoja? Kuuma muisto kesäiltain lemmentunteista valui rintaani. Siellä ilo… täällä Lapin raukat rajat. Näihin tiettömiin erämaihin sieltä ei kantanut ainoakaan ääni. Täällä, täällä oli kaikki hiljaista, järven ja metsän kuulakas kirkkaus autiutta, kaskisavukin mykistynyt… Ei noussut edes tupasavua Maanselän Paavon töllistä, joka oli tuolla järven takana ensimäisenä Suomen puolella. Vaikka olisin voinut kohota korkealle ilmaan, en olisi kuitenkaan nähnyt muuta kuin rannattoman havumetsän ja jonkun yksinäisen järven sillä suunnalla, kunne vedet painuivat. Siellä, suuressa suvessa, oli puolet Karjalaakin kaupoilla….
Kiersin Maanselän järven, käydäkseni edes vähän syvemmällä Suomen puolella. Halusin nähdä ensimmäisen suomalaisen asumuksen. Sieltä löytyi, kankaan kannakselta, kahden järven väliltä, Maanselän Paavon tölli.
Mutta pirtissä ei ollut ketään. Ei ollut kotona ainoatakaan ihmistä, näkyivät olevan ulkotöillä kaikki. Koko talo oli autiona. Pieni kello vain kilahteli pientarelta, vähäisen lammaslauman siellä liikkuessa.
Kuinka iloisena olin jo matkan päästä nähnyt nämä tuttavalliset talonpaikat — kuinka vakava oli synnyinmaan ensimmäinen kädenanto: harmaat seinät, vanhuuttaan kirjavat vihertyneet akkunat, lahonnut, tuohikatto ja porraspäässä ensimmäisenä talouskaluna pettuhuhmar. Paikka näytti jo vanhalta, mutta siitä huolimatta olivat mullat vielä kepeät ja rukiinolki hentoa Paavon vainiolla. Ja senkin ehkä veisi halla. Mutta kuitenkin oli tässä kaikki niin kotoista, tuttua, luotettavaa, että se mieltä viihdytti. Pihasta ja sen nurmikosta katseeni vaelsi pitkin kartanoa, etsi aitat, tallit ja navetat, kaikki oli kuin omassa maassa. Mielihyvällä se kiintyi nuoriin koivuihin, jotka Paavo oli jättänyt raivatulle etelärinteelle pihapuiksi ja tuuheiksi tupsukoiksi latvannut. Tuntui siltä, kuin olisin kauan kulkenut pehmeätä suota ja päässyt hetkeksi kallionkielekkeelle levähtämään. Kaipasin vain Paavoa itseäänkin, olisin tahtonut kotvasen kuulla hänen harvaa, mutta luotettavaa puhettaan.
Loikoilin pihassa lyhyellä nurmella, odotellen karjalaisia palaaviksi jauhomatkaltaan. Kun heitä ei kuulunut, vaelsin verkalleen takaisin rajalle. Istuin sitten Maanselänjärven rannassa odottamassa, ihaillen sen nimeä, asemaa ja karua kauneutta. Tuntui siltä, kuin olisi tuo lyhyt viivähdys omalla puolella rohkaissut mieltäni. Kaipaus oli saanut vaatimansa hetken, jälleen heräsivät harrastukset. Karjalani varjopuolet himmenivät, sen viehätykset nousivat, vanhan runon viettelys verestyi. Äsken olisin niin halusta painunut etelään vetten keralla, niin vastahakoisesti olin kääntynyt takaisin. Nyt aloin taas mielenkiinnolla ajatella niitä pitkiä mutkia, jotka vielä olivat edessämme, ennenkuin matka toden teolla kääntyisi kotia kohti…
Vihdoin kuului ääniä järven takaa ja näkyi vene, joka laskeutui törmältä rantaan. Siinä he vihdoinkin palasivat jauhomatkaltaan! Kun yksi vene oli saatu miehissä vedetyksi taipaleen poikki Maanselänjärveen, palattiin toisia noutamaan ja kannettiin sitten raskaat jauhosäkit ja ladottiin ne uudelleen veneihin. Kun oli saatu kaikki taipaleen poikki, työnnettiin veneet rannasta ja monet airot rikkoivat järveltä pinnan.
Minulta ne rikkoivat hiljaiset mielialat.
Veneitten uidessa rantaan kääntyi niistä puoleeni parrakkaita kasvoja, jotka viehkeällä hymyllä vastasivat tervehdykseeni. Maalle astui pitkiä joustavia miehiä, joitten vartalo oli kuin hiihdossa saanut hieman etukumaran ryhtinsä. Miehillä yllään mekot, jotka oli vyötäisiltä nuoralla sidottu, naisten puku veripunaista, joka sopuisasti liittyi kasvojen ja kaulan ruskettuneeseen ihoon. Pian olimme pakinoissa ja vilkkaasti he kertoivat seikkailuistaan koskilla.
Kuinka vanhanaikaiselta ja omituiselta tämä ryhmä näytti! Se oli vetäissyt veneensä telaiselle taipaleelle, huokuvalle suopursulle, karulle kanervalle, juuriaan levittelevän kaatuneen hongan kupeelle. Aarnioluontoa ja aarniokansaa! Sitä ikäänkuin painoi syvemmälle mieleeni ilta-aurinkokin, joka päiväkauden kierreltyään epämääräisen sinervän pilvikatteen takana juuri oli reunan ennättänyt ja sieltä loi vahvan valon tähän ryhmään. Puna loisti ja vihanta kilvan hehkui, ruskeat kasvot elivät ja häiritty ranta välkkyi kivikolla.
Palasin polkua metsän poikki Miinoan järvelle, mutta jauhojen tuojain täytyi kiertäen kulkea soiden ja kangaskannasten poikki lammesta lampeen, ennenkuin he sinne pääsivät. Kuulin kävellessäni heidän mekastuksensa yhä loittonevan, kunnes huudot jäivät mäkien ja metsäin taa.
Kun jälleen saavuin Miinoan järven rantaan, seisahduin hetkeksi sitä ihailemaan. Se oli tyynenä kuin uni ja huojumatta kuvastuivat siihen otsavat hongat. Järven takana torkkui törmällä harmaa kylä vihantain peltotilkkujensa keskellä.
Uinuva maisema oli kuin kuva siitä maasta, joka tästä alkoi. Sekin nukkuu yhä vuosisatain unta, naava ja sammakon kasvanut sen muinoiseen suuruuteen. Mutta se lepää kuin vaaleata kesäyötä, jossa kuultaa kaikuja niin kaukaa aikain takaa, yhä soinnuttaen herkän korvan.
Kuunnellessani, katsellessani tätä ehdotonta hiljaisuutta tuskin olisin hämmästynyt, vaikka tuolta niemen takaa olisi äkkiä ilmestynyt Väinön sotipursi, toinen laita täynnään miestä aseellista, toinen neitoa korukirjaista…
Mutta jo puhkaisevat eräästä kohdasta äänet rannan sankan metsän ja vähän päästä solahtaa palaajain ensimmäinen vene järvelle. Viimeinen taipale on voitettu ja rannat kertoilevat palaajain vilkasta pakinaa. Heihin yhdyn minäkin, ja niinkuin ennen muinoin sotaretkiltä palattaissa, niin laskemme kylän rantaan, veneet täynnänsä eloa ja tavaraa. Mutta helppojen vaivain takana ei ole se vilja nytkään ollut. Kuhmon kirkolle on vesitse kuusi penikulmaa, väli on täynnään koskia ja latvajoissa on vettä niin niukalti, että sitä kuormaveneelle monessakin koskipahasessa oli vain voiteeksi kivisellä pohjalla. Ennen, kun kaskeaminen oli luvallista, sanottiin täällä kasvatetun viljaa niin runsaasti, että sitä piti katosta aittaan kaataa, kun ovesta ei enää sopinut. Mutta nyt kasvoi kaskilla jo vankka metsä, uusia ei ollut lupa kaataa, ja huono olisi toimeentulo vähäisistä pelloista ollut, ellei Suomesta olisi tullut vaivalla hankittu apu.