KIVIJOKI
Luvajärvestä kuljetaan Miinoaan tavallisesti maisin, matkaa on puolenkolmatta penikulmaa. Polkua sanotaan hyväksi, vaikka maisemia tavallista vuorisemmiksi. Sen kautta koko alavesistö Kemijoen Paanajärveä myöten matkaa Suomeen kaupparetkilleen. Ennen vanhaan kuljettiin kuitenkin vesitietä, noustiin Luvajärvestä Kivijokea myöden Kiitehen selkään ja sieltä lampia myöden ja niiden välisiä kannaksia taivaltaen Maanselän poikki, kunnes joet alkoivat meidän puolella vetää myötämaahan. Nykyisin on tämä reitti kuitenkin melkein käyttämätön, koska se monien koskien ja taivallusten vuoksi on ylen vaivalloinen. Mutta koska meillä nyt oli oma vene ja halusin tutustua tuohon vanhaan jokireittiin, niin päätimme kulkea vesitse, vaikka arvasimme matkan käyvän kylläkin vaikeaksi.
Oli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassa seurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteä Suomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan, josta vaimo oli kotoisin.
Järvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen. Se oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa, rannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevat kuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotka ilta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevän veden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuin syvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niin hiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa, ja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminä viritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtavia mutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran, päästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohja onkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen on ollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolelle palteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täällä karussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa, oikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannat metsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkin luvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita ja pensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnan jyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat ja korvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.
Noustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päivä alkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johti meidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa. Se oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoi liikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitetty vahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa oli pienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muuta sisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuas väsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia ja mielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.
Kun saunalle saavutaan, niin pilkotaan ensi työksi puut. Niitä on tavallisesti helppo kokoon saada, sillä saunat mikäli mahdollista rakennetaan kuivalle paikalle, kankaan laitaan. Aina on joku tervaskanto lähiseudussa, ja siitä pilkotut puut väleen syttyvät sateellakin ja tekevät paljon savua, joka on melkein yhtä tärkeätä kuin lämmitys. Savu karkoittaa pirtistä sääsket, mäkärät ja polttajaiset, nuo Lapin rajain kesäiset maanvaivat.
Kun pirtti on savua täynnä, niin tukitaan kaikki aukot visusti, kunnes levolle ennätetään. Savu vähitellen poistuu rakoloista, mutta saunaan ei pääse uusia itikoita.
Syöminen ja muut leirihommat tapahtuvat saunan edustalla taivasalla, jossa oli joka tarvetta varten laitoksensa. Keittämistä varten oli liesi vartaineen ja patsaineen, ja siihen teimme mekin tulemme ja patamme kiikutimme. Olipa meillä upea emäntä matkassa ja hän laittoi väleen ruuat. Sattui olemaan vielä edelliseltä vuodelta valmiiksi pilkotuita puitakin. Kun puuro oli kiehunut, niin se nostettiin veistetyistä puunpuolikkaista kyhätylle, ristikkojalkaiselle pöydälle ja istuttiin vankoille veistetyille penkeille. Pöydänkin alla oli tulisija, jossa sakeana sääskiaikana pidettiin valkeata, sillä aikaa kuin syötiin. Ja valkea meidänkin tietysti piti sinne saada, vaikk'ei se juuri olisikaan ollut sillä kertaa tarpeellista. Savun keskellä rupesimme sitten ruualle. Varahvontta kerskui, että heillä Venehjärvessä oli heinäaikana vielä paljon paksummalta sääskiä kuin täällä. Niittäjät muka kulkivat palava taulankappale suussa, koska olisivat muutoin läkähtyneet itikkain paljoudesta.
Luvajärvessä taas käytetään apuna sääskihattua, "kukkelia", joka ennen lienee ollut yleisempikin. Nämä sääskihatut ovat vähän sen kaltaisia kuin keskiaikaiset narrinmyssyt, ja leikkaus viittaakin siihen, että ne mahtavat olla hyvin vanhoja vaatekappaleita. Etupuoli on umpinainen, ainoastaan sen verran aukkoa on, että suu, silmät ja nenä ja vähän poskia on paljaana. Sivuilla hattu valuu vähän olkapäittenkin yli ja edessä ja takana on pitkät kulmat, joista se kiinnitetään vyöhön; siitä se asuu tiiviimmin ruumista myöden, eivätkä itikat pääse vaatteen alatse sisään tunkeutumaan. Hattu on neulottu karkeasta palttinasta ja suojelee jotenkin hyvin; mutta semmoisista paikoista, jotka ovat ihossa kiinni, sääski pistää kärsänsä läpi, kun on saanut aikansa kuituja selitellä. Kuittijärven seuduilla emme tätä vaatekappaletta enää tavanneet, mutta siitä pohjoiseen, Kiestingin puolessa, se on yleinen, samoin kuin Luvajärvessä, Miinoassa ja Akonlahdessakin.
Jaakon emäntä latoi pöydälle eväitään, maitoa tuohisessa kannellisessa tölkissä, "tuijassussa", leipää, voita ja monenlaisia piirakkaita, joita oli samana päivänä leivottu matkaa varten. Keitimme vielä lopuksi pienessä padassamme tsajuakin ja joimme sitä puulusikoilla, kun ei ollut kuppeja matkassa.
Oikeastaan olisi saunassa pitänyt lopuksi kylpeäkin, jotta kaikki olisi täytetty. Niin karjalaiset tekevät varsinkin syysmyöhään kalaretkillään, mutta kun sauna oli ylen pieni ja olisi löylystä yöksi kostunut, niin tyydyimme siihen, mitä olimme kuulleet.
Muitten lähdettyä levolle astuskelin vielä kotvasen kuivaa kangasta, jolla ei kuulunut hiiskaustakaan, joku koski vain kohisi etäisyydessä. Nauttien näin erämaan sanomattomasta yksinäisyydestä, jossa omain askelten risauskin tuntui häiritsevältä säpsähdin äkkiä savua, joka nousi edestäpäin kankaan notkelmasta. Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä olin sattunut noitten salaperäisten metsäerakkojen tulille. Lähestyin savua varovasti sykkivällä sydämellä, sillä näin yksinäisyydessä johtuivat äkkiä mieleeni ne monet osasta kamalatkin jutut, joita oli heistä puhuttu; mutta sitten se ei ollutkaan muuta kuin usvaa, jota pieni lampi huokui illan jäähtyessä.
Pirtissä nukuttiin jo sikeää unta minun siihen kämpiessäni. Kiukaan puoleisessa nurkassa lepäsi Kuismanen Jaakko vaimonsa keralla, joka oli kiertänyt käsivartensa miehensä vartalon ympäri, sitten Varahvontta ja äärimmäisenä toverini. Vielä oli jäänyt lattiaa sen verran, että minäkin saatoin oikaista itseni, mutta ei juuri enempääkään. Lämmintä oli riittävästi, vaikka ulkona maa peittyi härmään, ja hyvin nukuimme. Pelkäsin kuitenkin vähän käärmeitä, joitten sanotaan mielellään asuskelevan näissä pirteissä kuivan heinän seassa, enkä suinkaan ollut ainoa, joka niitä ajattelin. Varahvontta kammosi sekä käärmeitä että varsinkin "tshitshiliuskoja" vielä paljon enemmän, ja tämä sen vuoksi olikin ainoa kerta, jonka saimme hänet pirtissä nukkumaan. Muutoin hän sydänmaalle yöpyessään mieluummin nukkui veneessä, vaikka siten kärsikin kovasti vilua.
Seuraavan päivän taival oli vaikeimpia, mitä olen milloinkaan veneellä kulkenut, mutta samalla hauskimpiakin. Koskia oli niin taajassa, että kun olimme suurella vaivalla päässeet yhden niskaan, näkyi jo toisen alusta edessäpäin. Jaakko vaimoineen selvisi mainiosti, sillä molemmat olivat reippaita ja taitavia sauvomaan. Kusti ja minä sitä vastoin käytimme hyvin kömpelösti sauvointa, ja Varahvontta oli koskilla ensimmäistä kertaa. Meidän täytyi sen vuoksi nostaa vene rantoja pitkin, köydellä vetäen. Kaksi miestä maalla veti, kolmas veneessä hoiti keulaa. Varahvontalle oli tämä kovaa työtä. Vetoköyden kuljettaminen ryteikkörannoilla, louhikoitten poikki, poukamia kierrellen, on täyttä työtä nuoremmallekin. Mutta parastaan hän kyllä koetti, juoksi ja hikoili kuin henkensä edestä, oli milloin mahallaan kivikolla, milloin päällään koskessa ja päivitteli kaiken aikaa itsekseen: "A voi voi! a voi voi!" Mutta siltä hän oli alati valmis nauramaan, milloin vain huomiomme kääntyi hänen kompastuksiinsa.
Kosket olivat ylempänä tavattoman louhisia ja vetäminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Vettä oli siksi vähän, että tavan takaa, täytyi kaalata ulos enolle, ennenkuin saatiin vene uimaan karipaikkain ohi. Kuta ylemmäksi noustiin, sitä karkeammaksi kävi luonto, kankaat loppuivat ja rosoisia vuoria alkoi näkyä kahden puolen. Niityt olivat jo aikoja sitten kadonneet; kalliot repaleisine kuusineen ja känttyrämäntyineen lähestyivät aivan virran rantaan. Eräs paikka oli "Ruotshinpolvi" nimeltään. Toiseen paikkaan kerrotaan "ruotshien" ryöstöretkillään upottaneen kirkonkellon, jonka olivat Vienanmeren rannalta ryöstäneet, saamatta sitä kuitenkaan kauemmaksi kulkemaan.
Kun olimme puolivälissä, niin tuli eteemme koski, joka oli muita ihmeellisempi. Vesi ryöppyi alas leveitä kallioportaita — melkein kuin Nikolain kirkon portaita, vaikk'ei juuri niin korkealta. Siitä oli vene vedettävä sivu maisin. Kosken laitaa kulkikin vanha nostoreitti, jota varmaan moni sotivenekin oli aikoinaan kulkenut; mutta nyt olivat taipaleella telat jo aivan lahonneet.
Vielä Taivalkoskeakin merkillisempi oli Laippa. Joki aherteli laajassa halkeamassa, joka on syntynyt kallioitten kukistuessa kummallekin puolelle, ja tähän halkeamaan oli jäänyt suuria, huoneen korkuisia ja usein hyvin säännöllisiä kallionlohkareita, ikäänkuin olisivat jätit taikka hiidet tahoilleet täällä rakennusaineitaan. Koski, joka oli leveänlainen, laski portain. Vedenalaisia kallionnikamia kulki kynnyksinä joen poikki, ja niitten päällitse vesi könkäinä kaatui aina jonkun jalan verran. Mutta nikamien välillä oli niin syviä hiljaisia hautoja, ettei pisinkään sauvoin niissä pohjannut. Näitä pikkuputouksia oli kymmeniä. Niitten kohdalla olisi ollut helppo kaalata kosken poikki, mutta kahden puolen oli syvät haudat. Ylen vaikeata oli nostaa venettä painoineen tuommoisen nikaman päälle, ja olimme totisesti kesken uupua. Mutta koski olikin monta virstaa pitkä. Toiselta puolen se kuitenkin paasineen, karuine vuorineen ja kohisevine portaineen oli niin satumainen tuttavuus, että ihailu melkein voitti väsymyksen, ja sitä vain harmittelin, että olimme päättäneet päästä yöksi Kiiteelle. Se jäi kiireessä valokuvaamattakin, kun jo alkoi olla myöhä. Laippaa kiitettiin saannin aikana niin hyväksi onkikoskeksi, että "siitä sai vaikka kauhalla pistää", varsinkin harjusta.
Kun Laippa vihdoin sai noustuksi, oli enää jäljellä vain kaksi koskea, Karjalainen ja Lusma, mutta niistä oli edellinen kovin kivakka, vaikka lyhyt. Nopeaan siinä syöksyi vesi kapeassa louhisessa uomassaan ja aallot nousivat vihaisiksi. Jaakon avulla saimme kuitenkin veneemme nostetuksi ilman vahinkoa. Kuismanen Jaakko muutoin oli uskaliaimpia koskenlaskijoita. Hän kertoi kuormaveneellä laskeneensa Tshirkkakeminkin vaaralliset ja tuntemattomat kosket "silmänäön jälkeen" vain. Tottuneet laskijat osaavat veden juoksua tarkaten väistää kivet ja löytää reitin. Kerran oli kuitenkin Jaakollekin sattunut vahinko.
Hän oli toisen yhtä hurjan kanssa laskenut erästä Lieksan koskea. Koski oli ollut hyvin äkäinen ja liepeessä ollut äkkipunallus, s.o. käännöspaikka, jota ei huomattukaan, ja siinä sanoi Jaakko laskeneensa veneensä kerrassaan kuivalle kankaalle.
Suurimmat Kivijoen koskista ovat ylhäältä alaskäsin luetellen:
Lusma, Karjalainen, Laippa, Lohikoski, Koivukoski, Valkeinen, Väärä,
kolme Hevonperää, Venehkontsha, Taivalkoski, Korpikoski, Hiykiet,
Sorokkakoski, Louhikoski, kaksi Nilosta, Teronji ja Siikakoski.
Taipaleella oli lähempänä Kiidettä pari kehnoa mökkiä. Se oli Lusman kylä, runopaikkana mainittu. Mutta niin viheliäisiä olivat nuo mökit, ja kuuleman mukaan muunkin olennan puolesta rähjäisiä, ettemme voineet niihin yöpyä, vaikka ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi. Lopulta aukeni eteemme hartaasti odotettu Kiitehen selkä; ja saimme vienon myötäisenkin soutua auttelemaan. Se on melkoisen portaan päällä, sen tiesimme nyt. Jo Luvajärvi on ylävesiä, mutta kolmekymmentä koskea vielä Luvajärveäkin korkeammalla on "Kiijeh". Se on melkein Maanselän tasalla; eivät ainakaan Maanselän matalammat kohdat sanottavasti kohoo sen pintaa korkeammalle. Muutoin se on miellyttävämpi järvi kuin moni muu Karjalan vesi, ehkä osaksi siitäkin syystä, että se on niin rajan kainalossa. Raja seurailee sen länsirannalla olevia kankaita ja soita eikä tarvitse monta kilometriä astua, ennenkuin ollaan Suomessa, ja aivan lyhyet taipaleet erottavat Kiiteen Lentiiran ja Kuhmon vesien lähteistä.
Illan hämärtäessä olimme lähellä Ristiniemen yksinäistä taloa, johon Jaakon kehotuksesta piti yöksi poikettaman. Mutta ennenkuin siihen saakka päästiin, tuli vielä eräs koettelemuksen hetki. Tähystelimme joka mutkan, eikö mistään nousisi talon savua, ja näimmekin Kuismasen Jaakon vihdoin laskevan maihin. Mutta he vetivät veneen mielestäni suotta korkealle kuivalle maalle, ja kohta huomasimmekkin heidän vetävän sitä niittyä pitkin — uuden taipaleen poikki. Ei auttanut muuta kuin tehdä samoin, vaikka raskaalla mielellä, sillä olimme uupua väsymyksestä. Iloksemme huomasimme sitten, että talo olikin aivan tämän kannaksen kainalossa toisella puolella. Mutta kuullessani, että taival oli oikaissut vain puolen virstaa, kivahti kiukku mieleen. Jaakko naisensa keralla oli sen vetänyt vain uhmalla, taikka olivat he tahtoneet siten päästä ennen meitä taloon tuloamme ilmoittamaan. Teki mieleni kysyä, aikoiko hän kuormallakin palatessaan taivaltaa tämän niemen poikki.
Jaakko olikin ennättänyt puhutella talon väen totuttuun tapaan ja kertoa, keitä toiset tulijat olivat, ja niin hyvän miehen suosittelemina otettiin meidät hyvin vastaan. Talon vanhassa avarassa pirtissä olivat koolla isännät ja emännät ja keskustelu sujui mielenkiintoisena, kuten ainakin karjalaisten kohdatessa toisensa. Vieno tyttönen liekutteli kehdossa lasta ja hyräili sitä uneen herkällä sävelellä:
"Tuuti tuuti kaksin lapsin,
Tule Jeesus kolmanneksi,
Moarie neitsyt neljänneksi,
Iso viisas viienneksi,
Emo kulta kuuenneksi, —
Sepän Simana seitsemänneksi…"
Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa vereksin voimin. Soudettuamme vain muutaman virstan Kiiteen selkää olimme sen päässä ja tulimme kaitaiselle lyhyelle joelle, jota nousimme Miinoan järveen. Miinoan järvi ei ole aivan laaja ja lisäksi niemekäs. Se oli tyynenä ja niin lähellä rajaa vaaroineen ja metsineen kaunis. Ahtaamman näköpiirin vuoksi sulivat kaikki, rannat, selät ja etäämmät maat ehyeksi maisemakuvaksi.
Niemen takaa löytyi Miinoan kylä. Siellä erosimme Kuismasesta Jaakosta, joka yhdessä parin Miinoan venekunnan kanssa lähti matkaa jatkamaan Kuhmon kirkolle. Lähetimme heidän kerallaan kirjeitä ja jäimme Savinan taloon odottamaan heidän paluutaan. Suoraan sanoen teki mieli itsekin lähteä mukaan.
Toverini ryhtyi heti runoja tiedustelemaan, ja saikin hän niitä moniaan, vaikka vanhemmat kerääjät epäilemättä ovat saaneet Miinoasta paljon runsaamminkin. Minä vietin aikaani valokuvauskoneineni ja lähdin sitten uistinta soutamaan. Mutta kun saalista ei kuulunut, niin heitin ja poikkesin katsomaan miinoalaisten nuotan vetoa.
"Jumal apuh roatajille!" tervehdin, niinkuin maan tapa käskee työn tekijää tervehtimään.
"Hyv' ois apu", he vastasivat.
Mutta kun kiittelin saaliin runsautta, niin kuului niin tyytymätöntä mutinaa ja sain niin karsaita katseita, että ikävystyneenä läksin pois, ihmetellen itsekseni moista nyreyttä. Kun kerroin asian toverilleni ja Varahvontalle, niin puhkesivat molemmat nauruun, sillä he tiesivät, mitä minä en tiennyt, ettei nimittäin saa mainita toisen kalansaaliin runsautta, sillä siitä rikkoutuu kalaonni. En sen jälkeen toiste samalla tavalla erehtynyt. Kun kalamiehiä tapasin, niin ihmettelin vain, miten he näin kalavesien huononnuttua viitsivät nuottaansakaan kastaa, ja silloin lähti keskustelu alkuun toisella tavalla.