VENEHJÄRVESSÄ SYYSPIMEIDEN ALKAESSA.
"Metshä raivoh' rupesi"…
Synkkä oli se ilta, jona ensiksi saavuimme Venehjärveen, mutta vielä synkempiin mielialoihin tulimme. Kylässä vallitsi haikea suru, sillä edellisenä iltana oli karhu sortanut erään pienen talon ainoan lehmän ja repinyt hevosen niin pahasti, että siitä enää tuskin kalua tulisi. Emme olleet kauaakaan istuneet pirtissä, ennenkuin nämä sanomat meille kerrottiin. Joka talossa oltiin huolissa, sillä kuusi lehmää oli kontio jo sitä ennen kaatanut. Karhu pimeiden tullen käy niin rohkeaksi, ettet tiedä miten karjaa siltä säilyttää. Niillä louhisilla vuorilla, jotka kylän ääressä kohosivat, sanottiin kontion syysaikaan elämöivän yöllä, niin että ryske ja möry kylään kuului. Silloin se pyrkii ryöstämään karjan aivan tuliltakin, eikä elukoita ensinkään voida jättää laitumelle kauemmaksi kylästä.
Karhu on tosiaan näissä seuduissa suurimpia maanvaivoja. Kun miehet viettävät kaiket talvet kauppamatkoillaan, niin ovat toimet sen hävittämiseksi hyvin huonoja. Se saa jotenkin häiritsemättä elää ja liikkua. Ensi lumen sataessa, jolloin juuri olisi jälkiä etsittävä ja kontio kierrettävä, ovat leivän hankkijat jo kaukana Suomessa, kotona ovat vain vanhukset ja saamattomat, ja aseetkin ovat niin huonoja, että tuskin paremmatkaan uskaltavat lähteä metsän kuningasta taisteluun haastamaan.
Meidän on Etelä-Suomessa, jossa on kulunut mies'ikä siitä, kuin viimeiset kontiot surmattiin, melkein mahdoton käsittää, missä ahdistuksessa kansa tämmöisissä oloissa elää. Karjat Vienan Karjalan puolella ovat niin vähäiset, ettei aina kokonaisen kylänkään karja ole sen kokoinen kuin meidän puolellamme yhden ainoan talon, ja lisäksi karjan antimet tuossa leivättömyyden maassa ovat hengen säilyttämiselle monin verroin tärkeämmät kuin Suomessa. Loppukesästä ihmisten monessa kylässä täytyy paitsi maidolla elää melkein yksinomaan marjoista, sienistä ja kaloista, kunnes uutiseen päästään.
Rahvas ei kontiota vastaan näyttänyt tietävän juuri muuta apua kuin taiat ja loitsut. Joka kevännä karja, ensi kertaa metsälle laskettaessa, kierretään ja vanhaa runoa laulaen rukoillaan sille armoa "metsää" vastaan. Naisen, joka tämän tekee, täytyy sitoutua kaiken sen kesän pitämään piikaista pyhyyttä, muutoin lumot rikkoutuvat. Nuotti oli yksinkertainen runonuotti, mutta esitettiin verkalleen ja fermaateilla kuin rukous. Mairittelevin sanoin, soinnukkaalla äänellä ja helähtelevine sävelkirjauksineen laulettuna se oli erittäin kaunis.
Kontio saa sen vuoksi häiritsemättä sortaa, harva se kesä, karjaa melkein joka kylässä, sillä kaikkien ympärillä on penikulmittain saloa.
Läksimme seuraavana aamuna Vihtoora Lesosen mökille, jolle viimeinen suuri vahinko oli tapahtunut. Mökki oli järven rannassa, vähäinen ja vaatimaton, lapset ryysyisiä ja kituvia, emäntä jotenkin reippaalla mielellä, mutta Vihtoora itse, komea keski-ikäinen mies, aivan surun ja epätoivon murtamana. Hän istuskeli sanaa sanomatta yksissä paikoin, ei puhunut mitään, ei välittänyt kenestään, kova kohtalon isku oli saanut hänet kerrassaan turtumaan. Leipää ei ollut, ainoat lehmät on karhu surmannut, ainoan hevosen pilalle repinyt. Sitä hoidettiin nyt — saunassa, mutta vaikka olikin toiveita, että se jäisi eloon, niin tuskin siitä enää kunnollista hevosta tulisi.
Tähän puutteeseen ja suruun saatoimme vähäksi aikaa tuoda lievennystä. Vihtooraa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi, ja jonkun aikaa häntä puhuteltuaan ja pyydeltyään toverini saikin hänet avaamaan sanaisen arkun, kun sitten aterian aikana tapasin toverini, oli hän kerrassaan haltioissaan. Niin kauniita, yksityiskohtia myöten täydellisiä runoja ei oltu vielä keneltään toiselta saatu koko Vienan Karjalasta! Ja hän lauloi ylen harvinaisiakin, muun muassa Lemminkäisestä ja Kyllikistä, Saaren immestä, joita on hyvin vähän kirjaan saatu pohjoiselta runoalueelta, eikä keneltäkään niin täydellisiä, kuin tältä murheen murjomalta, köyhältä Venehjärven mieheltä. Edelliset runonkerääjät olivat yleensä huonosti onnistuneet tässä kylässä, Lönnrot ei siellä tainnut ensinkään käydä ja Lähteenkorvan ja hänen seuralaistensa käydessä olivat laulajat tavallisesti olleet kotoa poissa. Iloitsimme senvuoksi vilpittömästi, että olimme näin hyvälle saaliille sattuneet, ja toverini hellitti auliisti kukkaronsa nauhoja ja Vihtoora sai tiedoistaan hyvän palkan. Runojen kirjottamista jatkui koko päivän, taisi jatkua toistakin, ja syvällä molemmanpuolisella tyytyväisyydellä erosivat kirjoittaja ja laulaja toisistaan. Hyvässä luottamuksessa saaliin suuresta arvosta erosimme Venehjärvestä ja kotimaahan tultuamme annoimme Helsingissä aarteemme Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Mutta sitten varsinaiset runontuntijat, joille Vihtooran runoja erityisesti huomautettiin parhaimpana osana saaliistamme, sanoivatkin niitten olevan — Kalevalasta opittuja! Tuo mies, joka tuskin itse osasi lukea, oli arvatenkin joskus kauppamatkoillaan kuullut Suomessa jonkun lukevan runoja Kalevalasta ja sillä hyvällä ne olivat jääneet hänen muistiinsa! Ei ainakaan hänellä Kalevalaa ollut. Toisintojen arvoa ei siis hänen kauniilla runoillaan ollut. Mutta jäivätpä ne kummana kertomaan, kuinka muokattu maa runon tajuamiselle ja muistamiselle Vienan Karjalan rahvaassa yhä vielä on.
Toverini laulattaessa Vihtooraa lähdin Hökkä-Petrin ja Varahvontan keralla virittämään pyssyjä lehmän haaskalle, jonka karhu oli surmapaikalta laahannut kauemmaksi metsän sisään. Petri oli toimelias mies, ja ainoastaan varain puute esti häntä ryhtymästä vielä tehokkaampiin keinoihin kontion karkoittamiseksi kylänsä mailta. Hän oli hankkinut suuren vanhanaikaisen perästä panostettavan sotilaskiväärin ja saanut vielä toisen rihlan lainaksi, ja näitä lähdimme salolle viemään.
Sousimme kappaleen matkaa Venehjärveä ja laskimme maihin eräässä paikassa, jossa pienen ojan varsilla kasvoi jylhä kuusikko ja soisella maalla metsän alla sammalta ja heinää. Ilma oli aivan tyyni, vaikka raskaassa pilvessä, ja kamala hiljaisuus vallitsi salolla.
Nousimme siinä maihin, olostellen ja liikkuen itsekin niin ääneti kuin suinkin, astuimme suoniitylle, jossa en mitään erikoisempaa huomannut, kunnes molemmat saattajani osottivat, missä sammalen lähteneen maasta, missä selviä kynsien jälkiä, missä tallattuja paikkoja, missä verta. Näitä merkkejä he olivat jo aikaisemmin tutkineet ja niistä kuin kirjasta lukeneet kamalan kertomuksen korvessa tapahtuneesta rikoksesta. Heidän päätelmänsä olivat nopeat, luontevat ja niin sattuvat, että paikalla tulin vakuutetuksi; siitä, että niin juuri oli kaikki tapahtunut. Nämä verekset murhan jäljet ja ympäristössä kiertelevän murhamiehen aavistettu läheisyys loivat kammottavan tunnelman hämärälle salolle.
Petri osoitti, missä kontio oli lehmän suolta vienyt, miten se oli sitä raahannut vuoreen, hän seurasi verestä jälkeä, näytti erästä paikkaa, jossa se oli kevyesti heittänyt sortamansa elukan kaatuneen hongan yli, sanalla sanoen, koko tapauksen hän kuvasi meille ilmi elävänä. Kontio oli kuljettanut lehmän kallion taa korpeen ja siellä jättänyt sen vähäiselle niittyaukolle, käyden sitä siinä syömässä. Hiljaa hiipien lähestyimme tuota paikkaa siinä turhassa toivossa, että tapaisimme kontion paraillaan haaskalla, mutta kuulimme vain jo matkan päähän suurten kärpästen pörinää haaskalta ja tunsimme pian tukahuttavan löyhkän, joka siitä levisi. Mutta kontiosta ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka olimme pehmeässä hyllyvässä sammalessa lähestyneet risunkaan rasahtamatta.
Heti senjälkeen kun karhu oli lehmän kaatanut ja haaska löydetty, oli pari Venehjärven nuorta miestä lähtenyt ja rakentanut sen viereen nuoriin kuusiin lavan, jolla he yön väjyivät. Mukaan oli otettu kolmas mies, joka oli vienyt jäljet takaisin, koska karhun sanottiin ylen tarkasti ottavan jäljistä selkoa, onko haaskalla kävijä myös pois lähtenyt. Ainoastaan siinä tapauksessa se uskaltaa lähestyä. Miehet olivat maanneet lavalla hiljaa kuin hiiret, kontiota odotellen. Kun päivä aleni ja salolle laskeusi elokuunyön synkkä tummuus, oli samalla kammo hiipinyt miesten mieleen, kaikki vanhat kummat ja pelotukset virinneet, ja he olivat henkeään pidätellen kuunnelleet, milloin kontio lähestyisi. Vihdoin viimeisten ruskojen sammuttua, yön vaivuttua korpeen, kaikkien äänien vaiettua, olivat he alkaneet kuulla hiljaista tassutusta, joka ensinnä etäämpänä kierrellen yhä läheni, ajaksi taukosi ja jälleen läheni, kunnes he tunsivat pedon olevan paikalla. He kuulivat sen raskaan hengityksen, miten se nuuski ja haisteli, etsi lähiseudun joka suuntaan ja aina pysähtyi moneksi minuutiksi kuuntelemaan. Vihdoin oli se kiertänyt pienen niittyaukon ympärinsä, vaikk'eivät sitä pimeän vuoksi erottaneet, kulkenut kuuset lavoineenkin samaan kierrokseen, haistellut jälkiä ja huomannut ne pois viedyksi, mutta siitä huolimatta tutkinut vielä koko kierroksenkin, ennenkuin haaskalle lähti. Enemmän vainottujen kuin vainoojain tunteilla olivat miehet kuunnelleet sen askaroimisia, kuulleet sen lähenemistään lähenevän ja vihdoin pysähtyvän heidän kuusiensa juurelle ja vainuavan ylöspäin. Haisteltuaan haisteltavansa se oli sevännyt nuorta närettä, joka kannatti yhtä lavan kulmaa, ja kaikin voimin sitä ravistellut, niin että koko lava huojui ja miehet pelästyivät niin, etteivät uskaltaneet ampua. Pelkäsivät kontion rupeavan kuuseen kiipeämään, jos olisivat pyssynsä laukaisseet. Ehkä eivät olisi nähneet hyvin tähdätäkään, koska kuusien juurella oli pilkkopimeä, vaikkei lava ollut kovinkaan korkealla maasta. Kun ei kuusista mitään kuulunut, oli kontio vihdoin uskaltanut mennä haaskalle ja sitä jonkun aikaa revittyään lähtenyt pois tallustelemaan. Eräässä kohdassa, jossa oli vähän valoisempi, luulivat miehet kontion näkevänsä ja olivat vihdoinkin sitä kohti laukaisseet. Mutta kontio oli vain vähän suuremmalla kiireellä juossut matkoihinsa, että metsä ryskyi, ja aamulla tutkittaessa huomattiin, että sillä kohtaa olikin ollut kanto karhun ja ampujan välissä, ja kantoon oli luoti käynyt. Reikää näytettiin minullekin.
Kun ei kontiota tällä tavalla saatu, viritti Petri haaskalle kaksi pyssyä. Itse hän katsoi pyssyjen paikat, sitoi ne puuhun tai kantoon kiinni, tähtäsi osapuilleen ja lähti sitten nelinryömin konttaamaan ampumalinjan poikki. Varahvontta tarkkaan tähtäsi, että luoti olisi käynyt hänen olkapäähänsä, jolla kohdalla kontion sydämen arveltiin olevan. Juuri sitä tähtäystä myöden kiinnitettiin sitten liipasimesta lanka vähän kauemmaksi toiseen kantoon, iskuri viritettiin ja pyssy peitettiin kokonaan tuohilla, jotka sitä sekä salasivat että suojelivat kastumasta. Samoin kiinnitettiin, tähdättiin ja peitettiin toinen rihla. Jos siis karhu satuttaisi jompaakumpaa lankaa — taikka kuka muu hyvänsä — niin saisi varman kuoleman.
Siihen jätettiin pyssyt, mutta turhaksi jäi sillä kertaa tämä yritys. Toisen pyssyistä oli korppi laukaissut haaskalla käydessään ja langalle istahtaissaan, ja hengellään saanut maksaa retkensä. Karhu oli ollut korppia viisaampi.
Seurattuaan mukanamme kautta Vienan Karjalan oli Varahvontta vihdoin saanut saatella meidät omaan kotikyläänsä, jossa hän liikkui suuremmalla varmuudella kuin muualla ja arvatenkin esiintyi entistä varmempana kyläläistensäkin kesken, sillä hän oli sekä omasta että heidän mielestään kaikin puolin vaurastunut entisestään. Laiha näivettynyt ukko oli kesän kuluessa vähitellen verestynyt ja turvonnut, kasvot olivat saaneet täyden värin, parta versonut, ryhti reipastunut, niin että hänen kotikylänsä naiset, jotka yleensä tämmöisiin seikkoihin kiinnittivät enemmän huomiota, tuon tuostakin ihmetellen lausuivat: "A voi, voi, kuinka se Varahvontta on pulskistunut!" Varahvontta myhäili tämmöistä kiitosta kuullessaan. Se oli hänelle mieleen, sillä ennen oli hän ollut kylän huonoimpia eläjiä, hänen talonsa kylän viheliäisimpiä.
Meillä oli täysi syy olla häneen tyytyväiset. Hän oli ollut luotettava, joskaan ei kovin älykäs kielimestari, oli uskollisesti hoitanut tavaroitamme ja auliisti meitä palvellut. Varsinkin alussa, ennenkuin oli päätetty, pitkäksikö aikaa hän palvelukseemme jäisi, hän vartioksi jokaista liikettämme ja silmäystämme voidakseen täyttää tahtomme, ennenkuin ennätimme sitä vielä lausuakaan. Olimme hänet kesän kuluessa, jo ennen Vienan merelle lähtemistä, vaatettaneet uudestaan kiireestä kantapäähän, ja hän olikin lopulta koko muhkea. Melkeinpä hänen suurin voittonsa oli, että hän jo oli kotokylässään saanut kadehtijoitakin.
Sitä hän vain silloin tällöin huokaili, että nämä hyvät päivät nyt olivat päättymässä. Meidän lähdettyämme alkaisi entinen kurjuus uudestaan. Mutta vielä oli armon aikaa pari viikkoa jäljellä, ja tultuaan herroineen, tavaroineen kotikyläänsä hän pikemmin vähän pöyhistyi entisestään, vieläpä meitäkin kohtaan, kohdellen meitä kuin suojattejaan. Mutta palveluksensa hän siitä huolimatta täytti moitteettomasti.
Hänen mahtailunsa ja sen pettävä pohja tulivat kylläkin ilmeekkäästi näkyviin eräänä iltana, meidän kulutellessa viimeisiä hämyhetkiä ennen maata menoa kortin peluussa. Siihen olimme silloin tällöin turvautuneet, kun aika alkoi käydä liian pitkäksi. Pelasimme kolmen miehen ruplan nakkia, pelimarkkoina erivärisiä paperiliuskoja, kiväärin kuulia y.m. Oli meillä sadankintuhannen ruplan seteleitä. Siinä ei tietenkään pienistä summista pelattu, toisinaan oli miljooneja pöydällä, yksi saattoi vaurastua ylen pohataksi, toinen samalla joutua kerjäläistäkin köyhemmäksi. Semmoista se on tuo uhkapeli, johon Varahvontta muutoin vanhastaan näytti olevan tottunut. Hän eli kaikesta sydämestään mukana pelin vaiheissa, innostui ja taas nolostui, sen mukaan kuin pelionni vaihteli, ollen kaikessa paitsi oveluudessa täydellinen karjalainen. Köyhänä ja velassa ollessaan — ja se kohtalo häntä enimmäkseen pelissäkin seurasi — hän näytti niin surkealta ja nöyrältä ja raaviskeli korvallistaan aivan samanlaisena, jommoisena olimme hänet ensiksi nähneet. Raskaasti huokaillen hän yritti sekaan pientä petostakin, jonka kuitenkin Kusti säälimättä paljasti, ja pyysi nöyrästi lainaksi ruplia siltä, joka kulloinkin sattui pohatta olemaan… Vaati sitten päättävästi, että kakkoset oli poistettava pelistä. Tämäkö se lienee vaikuttanut, tosiaan sattui kerran käännähtämään onnenpyörä, ja hän voitti kaikki mitä oli pöydällä. "Slava tebje hospodi!" pääsi Varahvontalta ja ahnaasti hän kahmasi itselleen ne sadattuhannet, jotka olivat pöydälle kokoontuneet. Kustista ja minusta tuli pietit, tuli monta kertaa peräkkäin, Varahvontta yhä voitti, täytyi tehdä lisää rahaa, ja hän oli vihdoin parinkymmenen miljoonan omistaja ja me korvia myöten hänelle velassa. Kuta enemmän hän rikastui, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi, kasvot alkoivat loistaa, sitten hän rupesi jääryttelemään erästä tuttua Jyvöälahden pohattaa, jonka palveluksessa oli ollut, ja eli kokonaan siinä mielialassa, ikäänkuin olisi tämä ollut täyttä totta, hoki "on rahhoo, on rahhoo", ajatteli ääneensä, röyhenteli itseään, mäiskäytti sitten kortit pöytään, niin että rikut lentelivät, ja huudahti, että nyt se vasta alkaa peli käydä, kun luonto nousee.
Mutta Varahvontta ei tiennyt, mitä Kroisos tiesi, kun hänet kuolemaan vietiin, ja mitenpä olisi tiennytkään. Harvoin pysyy onni yhdelle ihmiselle alati uskollisena. Ja niin tapahtui, että hänenkin mahtavuutensa ohessa korkeimmillaan lankeemus oli lähellä. Alkoi tulla muutamia pietejä, mutta Varahvontta vain hoki: "On rahhoo, on rahhoo" ja suoritti ne oijeti käteisellä, kunnes murtoisku tuli. Pöydälle oli jälleen kokoontunut kammottavan suuri omaisuus, Kusti siitä tappeli kahdenkesken Varahvontan keralla, ja kovalle siinä otti kummallakin puolella. Varahvontalla oli vain yksi valtti, mutta se oli kuningas, ja hän pysyi vahvassa luottamuksessa viimeiseen saakka, kunnes ratkaisevalla tikillä Kusti löi valttiässän pöytään. "Arhankeli!" huudahti Varahvontta melkein pyörtyen, älyten silmänräpäyksessä onnettomuutensa suuruuden. Yhdellä iskulla menivät ukon kaikki varat ja vielä paljon lisää, niin että hän samalla oli korviaan myöten velassa. Oli toden totta sääli nähdä häntä, vaikka kaikki olikin vain leikkiä. Niin äkkiä hän kukistui ilmalinnoistaan todellisuuteen, muisti mökkiraiskan, joka hänellä oli mäen päällä, ja näytti hetken aivan menehtyneeltä.
Kävimme seuraavana päivänä hänen kotonaan. Kun veljekset olivat talon jakaneet, oli Varahvontan osalle tullut uuden perustaminen, eikä hänellä tahtonut riittää voimia sen rakentamiseen. Se oli niin viheliäinen, huonosti katettu, permanto keskeneräinen, ikkunat repaleiset, sisältä homeinen ja kostea, että syvä sääli valtasi mielen, kun astuimme hänen kynnyksensä poikki matalasta ovesta, jonka kamanaa niska kynti. Siellä odottivat meitä mökin emäntä ja pieni, siististi puettu, punaposkinen tyttö, uusi isän tuoma punainen otsipaikka otsallaan. Meille lahjaksi oli emäntä kummallekin varustanut nenäliinan, jonka pienuus ja karkeus sitä syvemmin kiitti antajaansa. Tässä viheliäisessä majassa he olivat kestäneet talven ankaruuden, enkä käsitä, miten he olivat voineet terveytensä säilyttää. Mutta tyytyväisiä he ainakin nyt olivat, emäntä oli lainannut samovaaran naapurista ja Varahvontta hoiti sitä nyt isäntänä oman pöytänsä päässä. Se etu tämän puolen köyhillä kuitenkin oli, että kaikilla miehillä oli oikeus maahan, ja köyhyydestään huolimatta he sen vuoksi olivat yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoiset rikkaampien kanssa. Heidän äänensä painoi saman verran yhteisissä asioissa kuin varallisempainkin, — vaikka tietysti rikkaus kaikesta huolimatta lopulta sielläkin puolensa piti ja hankki omistajalleen painonsa mukaisen mahdin.