HELMIJOELLA.
Palatessamme Vuonnisesta olimme Ponkalahdessa kortteeria talossa, jonka isäntä näytteli kahta kaunista helmeä, joita mielin saada omakseni. Vuonnisessa olin jo Vaassilan pojanpojalta ostanut puolellatoista ruplalla melkoisen litteän helmen, "stauhan", joita ei pidetty yhtä arvokkaina kuin pyöreitä, mutta joka kauniilla hopeisella, vähän ruusunpunaiseen kiehtavalla hohdollaan kokonaan lumosi minut. Maksamani hinta oli minusta ylen halpa. Ponkalahden isännän helmet olivat vielä suuremmat, veden väriset, ja varsinkin toinen oli niin moitteettoman pyöreä, että tuskin vakaantui paikalleen, kun se pöydälle pantiin — se oli ratkaiseva koe helmen pyöreyden osoittamiseksi. Tarjosin hänelle niistä repeterikiväärini ja kaikki luodit, ruudit ja patruunat, mitä minulla oli, siis hyvinkin suuren hinnan, vaikka kivääri ei enää ollutkaan uuden arvoinen. Mutta hän vaati vielä kymmentä ruplaa lisäksi, ja niin suuri oli kiihkoni, että vielä nekin hellitin ja pääsin helmien onnelliseksi omistajaksi. Kun isäntä oli maksanut molemmista helmistä yhteensä 16 ruplaa, niin sai hän kiväärini 6:lla. Huonoa kauppaani puolustelin itsekseni sillä, että rihla täällä tekisi enemmän hyötyä, metsän raivoon ruvetessa, kuin seinälläni Helsingissä.
Helmenpyynti on Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Ja sitä on paitsi omissa joissa harjoitettu laajalti Suomenkin puolella. Jo Kustaa Vaasan aikoina valitettiin, että rajantakaiset karjalaiset helmestivät kaikki Pohjois-Suomen joet ja kuningas antoi erikoisia määräyksiä siitä, että heitä oli siitä estettävä. Mutta ei ole tietoa siitä, että nuo määräykset olisivat auttaneet. Kuolajärvellä kuuluvat jokirannat olevan täynnään vanhoja sammaltuneita kuorikasoja karjalaisten nostamista simpukoista. Vielä tarkemmin he ovat pyytäneet joet omalla puolellaan. Runomailla mainittiin parhaaksi helmijoeksi Piston jokea, joka laskee Ylä-Kuittijärveen puolen penikulmaa Vuonnisesta itään. Mutta Pistojokeakin valitettiin jo loppuun pyydetyksi. Mainittuna kesänä oli saalis kuitenkin ollut tavallista suurempi, koska vesi oli matalammalla kuin miesmuistiin, ja syvimmätkin haudat sen vuoksi, ynnä kosket, voitiin saaliistaan puhdistaa. Pistojoen helmet ovat hyvässä maineessa kirkkaudestaan. Ponkalahdessa ostamani olivat parhaat, mitä oli sinä kesänä saatu. Ne oli sattumalta löytänyt muuan köyhä mies, jonka mökki oli Piston viimeisen kosken liepeessä.
Sitä myöden kun oli likimailta saanti huonontunut, oli simpukan pyytäjäin kuitenkin täytynyt vaeltaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi helmiä etsimään. Hyvässä maineessa oli siihen aikaan varsinkin Kieretin joki, joka virtaa Kieretin järven läpi ja mutkiteltuaan laskee Kannanlahteen Kieretin kauppalan kohdalla. Sekin jo kuitenkin alkoi olla puhtaaksi pyydettynä, kun sen varrella oli oleskellut kymmeniä miehiä kaiket suvet. Varahvontta kertoi sen varrella yhden kesän viettäneensä kuuden muun miehen kanssa, jotka olivat muodostaneet yhtiön, jakaakseen tasan menot ja saaliit. Saalis olikin ollut erittäin hyvä, mutta elantorahat loppuivat kesken, niin että miesten täytyi lähteä kotimatkalle kesken työtä, vieläpä ruveta matkalla helmiä myymään, saadakseen ruokansa maksetuksi. Noissa etäisissä köyhissä seuduissa saivat he antautua erään pohatan armoille, joka ei yhtä eikä kahta ostanut, vaan kaikista helmistä yhteensä maksoi sata ruplaa, juotettuaan ensinnä miehet kelpo humalaan. Samoista helmistä sai sitten ostaja kolmesataa ruplaa.
Vielä paremmaksi Kieretinkin jokea mainittiin Umman jokea, joka on Kuolan niemimaalla, ei aivan kaukana Kannanlahdesta. Mutta kaikilla ei ollut varoja lähteä niin pitkille matkoille. Sen vuoksi oli käynyt tavaksi, että pohatat lähettivät palkattuja miehiä etäisemmille seuduille helmestämään. Tietysti olisi näitten renkien ollut helppo salata omaksi hyväkseen parhaat saaliinsa, ja kun se ei kuitenkaan kuulunut tapahtuvan, niin osoitti se vaan, että karjalaisen rehellisyys on niitä ihmeellisimpiä asioita maan päällä.
Helmenpyynti on laadultaan juuri sellaista elinkeinoa, joka karjalaisen luonnetta viehättää. Se ei ole raskasta, on tavallaan vapaata ja seikkailevaa, jopa jännittävääkin, ja aina on siinä tarjona suuren voiton viettelys.
* * * * *
Tsenan vesiin laskee Suomen rajalta, Lapukasta ja muista järvistä joki, joka oli ennen ollut hyvä simpukkajoki, eikä vieläkään aivan tyhjäksi pyydetty. Kun siellä kuului paraillaankin olevan eräs pyytäjä, niin päätimme lähteä siellä käymään, nähdäksemme pyyntihomman ja itsekin onneamme koettaaksemme.
Helmenpyynti on kuin arpapeliä… entäpäs jos Luonnotar olikin meille määrännyt hyvin helposti saavutettavan voiton.
Soudettuamme Venehjärven eteläpäähän jätimme tavaramme Niskalan hyvään uutistaloon, saimme sieltä nuoren isännän oppaaksi ja lähdimme sitten tyhjällä veneellä helmijoelle. Joki ei tosin ollut aivan isovetinen, mutta ei kovin vähäinenkään. Suupuolestaan se oli pitkät matkat kauniina leveänlaisena suvantona, ylempänä kapeni vinoiksi ja pieniksi koskiksi, leveten aina vähän väliä järviksi. Vesi oli selvää ja läpinäkyvää, joten siinä näki jotenkin syvälle. Tämä muutoin lienee oleellinen ehto kauniitten helmien syntymiselle, ainakin se on välttämätön ehto pyynnin menestymiselle.
Sieltä löytyikin lautallaan virumasta tuo mainittu mies, pörhöisenä ja ränsistyneenä, jommoiseksi ihminen käy viikottain makaillessaan eräsaunoissa, varsinkin moisissa ammateissa rähjätessään. Hän oli kuin simpukan pyytäjäksi luotu, sillä luonto oli hänelle antanut epäparia jalat, toisen niin lyhyen, että muu työ oli hänelle vaivaloista. Hän kertoi muutamia päiviä aikaisemmin löytäneensä hyvän "usniekan", s.o. pitkulaisen helmen, jolla on vöitä ympärillään, mutta oli ennättänyt sen jo myydä, niin ettemme saaneet sitä nähdä.
Helmen pyyntöä harjoittivat karjalaiset pääasiallisesti kolmella tavalla, saahkua vetämällä, lautalla ja kaalaamalla.
Saahku on lyhyesti kerrottuna verkkopussi, joka liikkuu pitkin pohjaa lyhyillä suksilla, suu selällään kuin hauella ja alaleukana terävä rauta, joka haukkaa pohjasta hietaa. Hieta valuu tietysti verkosta heti takaisin sinne mistä on tullutkin, mutta sen sisässä olleet simpukan kuoret jäävät verkkopussiin. Saahkua käytetään semmoisilla paikoilla, missä vesi on niin syvää ja sekaista, ettei katsomalla voi saada kuoria pohjasta. Saahkua hoitaa tavallisesti kaksi miestä, toinen soutaa, toinen heittää saahkun ja lappaa ulos köyden. Tavallisesti pannaan köysi kulkemaan vitaan virran poikki ja toisella rannalla kiinnitetään vene hangasta hienolla vitsalla paaluun, joka useinkin vitsoineen on tavallisempani simpukkapaikkain ääressä varalla. Sitten alkaa vetäminen, joka on varsin raskasta — etenkin jos saahku sattuu iskemään kiinni vanhaan juurakkoon tai muuhun esteeseen, mitä on pohjassa. Hyvillä simpukkapaikoilla saattaa saada monta kymmentä kuorta yhdellä kertaa, mutta hyvin tavallista on, että saapi tyhjään kiskoa ikäviin asti.
Virroissa, missä vettä on niin vahvalti, että käsi ulottuu pohjaan, pyynti tapahtuu lautalla. Lautta kootaan kuivista hongista, on vain sen kokoinen, että nipin napin miehen kantaa, yhteen kulmaan tehdään reikä ja kyljellään maaten pyydystäjä siitä tähyää pohjaan, missä kuoria on. Reiän ympärille kootaan heinistä kehä, jottei siihen pääse syrjästä päivän valoa tunkeutumaan. Siten on helpompi nähdä pohjaan, niinkuin varmaan jokainen on huomannut, katsellessaan veneen varjon puolella syvällä uiskentelevia kaloja. Lautta varjostaa näin vielä paremmin, ja sen alla pohja tosiaankin näkyy parikin syltä syvältä erinomaisen selvään, jos vesi on jotakuinkin läpinäkyvää. Aseena on pyydystäjällä toisessa kädessä pitkä ohut tanko, jonka päähän on kiinnitetty rautanäpeistä tehty koura. Se on melkein sen muotoinen, kuin kehäksi käännetty ahrain, piikit vain ovat koko joukon pidemmät ja kokoon taivutetut, ikäänkuin sormet niitä koottaessa jotain pientä esinettä ottamaan. Tällä kouralla pyydystäjä hiljalleen ohjaa lauttaansa virran mukana ja kuoren nähdessään pistää sen näppeihin, jotka sen verran joustavat, että kuori niiden väliin painuu, jonka jälkeen saalis nostetaan lautalle. Toisen tangon päässä on pieni haavi. Kuoret seisovat pohjassa pystyssä, tavallisesti puhtaassa hiekkapohjassa, josta ne helposti erottaa. Toisin paikoin niitä saattaa olla oikea metsä, pipo pivon vieressä, ja pyydystäjä saattaa rupeamaksi ankkuroida lauttansa upokaskivellä. Auringonvalon leikki hiekkapohjassa, koko tuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkin oudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi, vaikkei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen, kuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti todenteolla on. Mutta toiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyys ja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi Väinämön ilonkyynelistä hänen kannelta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijain kokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoa aarre, joka sillä tavalla saattoi kansan mielikuvitusta kiinnittää.
Kaalaamalla pyydetään simpukoita hyvin matalasta vedestä, etupäässä koskista. Siihen ei muuta taitoa tarvita, kuin että pyytäjä vetää housut jalastaan tai käärii ne korkealle ja sitten kivien välistä kopeloi käteensä kuoret, joita alussa on tuntemalla hieman vaikea erottaa pienistä samanmuotoisista kivistä. Hyvin pian oppii kuitenkin tuntemaan, kivikö vai kuori käteen sattuu. Saman paateron onkaloista voi useinkin tavata paljon kuoria, jotka ovat kaivautuneet koloihin kokoontuneeseen hiekkaan.
Sousimme jokea kappaleen matkaa pienelle koskelle, jossa vesi oli niin vähissä, että helposti saattoi kahlata sen poikki. Löysimme pohjasta, kivien välistä hyvänkin joukon litteitä kaksikuorisia helmisimpukoita, kasailimme niitä jonkun satakunnan rannalle ja aloimme niitä aukoa, mutta löytämättä pienintäkään helmenmurusta. Helmi onkin kuoressa tilapäinen epäsäännöllinen muodostus, tavallaan tauti. Kuoren sisään joutuu joku vieras hitunen, rikka tai loiseläin, joka ärsyttää eläimen pehmeitä osia. Kuoresta silloin alkaa sen päälle kokoontua helmiäisainetta; kerros kerroksen päälle, kunnes siitä muodostuu kirkas hohtava helmi, missä suurempi, missä pienempi, missä pyöreä, missä latuska, munuamainen tai toisessa päästään paksumpi kuin päärynä. Mutta kun muodostus on tilapäinen, niin on se harvinainenkin.
Tavallisesti saa koota ja avata tuhansia kuoria, ennenkuin yksikään helmi löytyy, ja tämäkin on usein melkein arvoton. Tottuneet helmenpyytäjät jo heti kuoresta sanovat näkevänsä, milloin siinä on suurempi helmi; se muka on kipparaan kääntynyt ja usein vielä sammalinenkin vanhuuttaan. Kun he semmoisen käsittävät joen pohjasta, niin melovat tavallisesti suoraa päätä maihin karsikkoa tekemään.
Tähän pyyntiin nimittäin vielä liittyy monta vanhaa taikauskoa ja temppua. "Karsikot" ovat vanha uhri. Saalispaikan kohdalta karsitaan rannalta joku puu, tavallisesti kuusen latvapuolesta sylen mitalta oksat pois. Näitä uhripuita näkee tuon tuostakin jokien varsilla, missä helmenpyytäjät ovat ammattiansa harjoittaneet. Toinen taikatemppu on se, että muka veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen pitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa. Sitä varten oli Niskalan vanha isäntä varustanut tuohiluikun veneeseemme. Ammattipyytäjät availevat kuorensa ruoka-aikoina. Ainoastaan jos pyytäjä sattuu saamaan erittäin merkillisen kuoren, laskee hän heti rantaan sitä avaamaan ja ehkä karsikkoa tekemään. Kun kuoret on avattu, alkavat miehet useinkin ennen levolle menemistä joikua ja laulaa, hyvitelläkseen vedenhaltijaa. Kovasydäminen onkin veden emäntä, jos voi jäädä kylmäksi, kun partasuut uroot mairittetevin sanoin ja viehättävällä nuotilla häntä rukoilevat:
Vellamo vejen emäntä,
Vejen eukko ruokorinta,
Anna mulle antimesi…
Oleskelimme joella sen päivän toivoen yhä, että joko itse löytäisimme helmen, taikka edes se varsinainen pyytäjä, jonka hommia siellä katselimme. Mutta suotta porkkasimme kosken, suotta tähyilimme lautalta pohjaa ja pistelimme näppeihin kuoria, suotta molemmat miehemme vetelivät saahkua apajan toisensa jälkeen, valokuvat tästä somasta pyyntihommasta olivat ainoat saaliimme. Mutta majataloomme päästessämme päättelimme kuitenkin, ettemme olleet monta niinkään hupaista päivää matkallamme viettäneet. Ellei pyynti olisi ollut niin säälimätöntä luonnon hävitystä, niin ehkä olisimme joella viettäneet toisenkin päivän.
Niskalasta kuljimme sitten vesitietä takaisin Tsenaan ja sen ohi Köynäsjärven eteläpäähän, josta tavaramme kuljetettiin hevosilla Kivijärveen. Mutta lopullisesti emme Venehjärvestä vielä eronneet. Olimme päättäneet tulla sinne piankin uudelleen kyläjuhlille, näkemään pakanallista uhritoimitusta, joka ainoastaan siinä kylässä on kristinuskon turvissa säilynyt nykyaikoihin saakka.