VIENAN KARJALAN VALTATIELLÄ.
Olisimme Niskalassa viihtyneet kauemminkin, sillä siistissä, hyvin rakennetussa uudistalossa oli käytettävänämme laaja, rakennuksen poikki kulkeva vierashuone, ja väki oli, vaikka hiljaista, luotettavaa ja suoraa. Tuumailimme myös käydä erään loitsijan luona, mutta hänestä oli kuulunut niin paljon kaikenlaisia rosvojuttuja, että se matka sai jäädä. Tuskinpa häneltä olisikaan saanut muuta kuin loitsuja, joista koko kylä on ollut ennen tunnettu.
Palasimme veneellä takaisin Tsenaan samaa tietä kuin olimme tulleetkin ja sousimme sieltä edelleen Köynäsjärven eteläpäähän, josta lähtee Kivijärveen Karjalan tieksi oikein kunnollinen tie. Mutta se onkin koko Kuittijärven vesistön valtareitti Suomeen. Parin penikulman taipaleella ovat suot silloitetut — minkä niitä on, kapea kaistale siellä täällä — niin että väliä pääsi kauttaaltaan hevosella kulkemaan. Mutta rattaille emme kuitenkaan tavaroitamme panneet, niinkuin edellisellä kerralla päinvastaiseen suuntaan kulkiessamme, sillä niin koleata ja kivikkoa oli tuo hyvä tie kuitenkin, etteivät tavarat olisi monta sellaista matkaa kestäneet. Päätimme siis matkustaa reellä ja ottaa kolme hevosta, etteivät kuormat tulisi liian raskaita.
Niskalan väki oli hyvin halukasta suorittamaan tämän kyydin, vaikka heidän sitä varten täytyi maisin tyhjin rein matkata erämaan ja jokien poikki penikulman toista Köynäsjärven päähän. Siellä he jo olivat vastassa meidän saapuessamme, tavarat jaettiin kuormiin ja lähdettiin matkaan, niin että "reet rasasivat" ja jalakset kiljuivat, niinkuin tämä kansa on vuosituhannen matkannut. Itse astuimme ja kuljimme mielestämme kuin huvimatkalla, kun saimme kerrankin tyhjinä miehinä astua.
Köynään järven rannalle saapuvat usein laukkumiesten syksyllä Suomeen lähtiessä omaiset heitä saattamaan. Lönnrot tapasi siellä neljännellä retkellään, Kivijärvestä Vuokkiniemeen matkatessaan, erään tämmöisen retkikunnan, joka juuri hyvästeli saattajiaan, ja kirjottaa siitä:
"Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muun muotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kyläin talojen poikia ja heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässään, matkalla rajan yli Suomeen, heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotiin. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä, ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana vuonna, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä kyytimieheni paluumatkalta sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa selkään kuletettavaksi koko kuorman reppuja ja kustakin repusta noin 10 kopekkaa kuljetusrahaa."
Väli Köynään järvestä Kivijärveen on mäkistä. Maisemain luonne on toisenlaista kuin Vienan Karjalassa yleiseen, korkeat vaarat ja syvät laaksot vaihtelevat, ja enimmäkseen on metsä lehtimetsää, koska nämä vaarat arvatenkin on ennen aikoina kauttaaltaan kaskettu. Eräältä mäeltä sanottiin näkyvän aina Ylä-Kuittijärvelle saakka.
Kivijärven kylä on hajalleen rakennettu. Siinä sanottiin meidän käydessämme olevan 38 savua, joista Poahkomien vaarassa 9, Ilvesvaarassa 8, Kirilän vaarassa 2, Törsämön vaarassa 3 ja itse kylässä, joka on samannimisen järven rannalla korkealla törmällä, 17 taloa.
Lönnrot kävi Kivijärvessä montakin kertaa, vaikk'ei sieltä runoja saanut kuin moniaan lyhyen toisinnon. Myöhemmät kerääjät ovat saaneet enemmänkin. Neljännellä retkellään Lönnrot oli saapunut Viiankiin, viimeiseen rajalla olevaan suomalaiseen taloon, ja kertoo sitten:
"Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi penikulmaksi. Sitä taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta Oulujärveen ja Arkankelin puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaitten peittämiä ojia (nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse suolla."
"Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena oli tilapäisesti sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalavaivaa, voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotain lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. — Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin voinut päästä mitä parhaimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että muutoin kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yht'äkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa välttääkseni kuljen ammattiani ilmottamatta, missä se vaan käy päinsä. — Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle lääkkeet, saapuu taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen penikulman päässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin, mutta sitten hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut loitsimisesta, tai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unohtanut."
"Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen penikulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljissäni, ja oli vielä päälle päätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen penikulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani."
Vaaraiset maat vaikuttavat, ettei Kivijärvessä yleensä käy halla, jonka vuoksi maanviljelys menestyisi hyvinkin, jos maanlaatu olisi parempi. Vanhan tiedon mukaan oli ensimäinen siemen kylään tuotu "Meseniasta", Venäjältä, poron ahkion tapaisella ajopelillä, eikä siemen ollut siitä pitäen kylästä koskaan katonut hallan kautta. "Mesenialla" arvatenkin tarkotettiin Mesen virran suuta, joka jo vanhastaan on ollut tärkeä markkinapaikka.
Asetuimme tässä kylässä asumaan Isossima nimisen miehen taloon, vaikk'ei se suinkaan ollut kylän suurin eikä varakaskaan, mutta sen sijaan harvinaisen puhdas ja viihdykäs. Meitä viehätti Ervastin suositus; hän siitä kirjoitti matkakertomuksessaan:
"Majapaikkamme oli Isossiman eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden kautta, joka siinä vallitsi, ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein kiilsi puhtaudesta. Atria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei ollut kotona, oli yksinkertainen, vaan hyvänmakuinen, kaikki siinäkin puhtautensa puolesta silmään pistävää. Joka sentään enimmän huomiotamme ja kummastustamme herätti, oli se altis palvelevaisuus ja sydämmellinen kohtelu, jota isäntämme meille koki osottaa. Vaikka karjalaiset ylipäänsä ovat näistä ominaisuuksista kiitettävät, emme kuitenkaan tuskin koko matkalla olleet hänen vertaistaan näitten suhteen tavanneet. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muitten ihmisten, vaan kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, jossa saattoi lukea niitten omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväki olivat lapsettomia ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi selityksensä."
Köyhä Isossima oli yhä vieläkin ja vaikeata toimeentulo oli ollut edellisenäkin talvena, vaikka perhe ei ollutkaan ennestään lisääntynyt. Vaimo oli kookas, hiljainen, mutta hyväntahtoinen ihminen, ja erinomaisessa kunnossa hän tosiaan piti talonsa ja taloutensa. Pirtti, seinät, lattiat, huonekalut, astiat, kaikki oli, vaikka maalaamatonta, puhdasta kuin voipytty. Sitä ei voinut kyllin ihmetellä, ja vastakohta oli räikeän jyrkkä, kun rajan poikki palasimme Suomen puolelle ja tulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon ja näimme sen rähjäisen lattian, likaiset paikat ja karstaiset seinät. Ilmakin oli Isossiman pirtissä puhdasta, koska hän ei tupakkaa viljellyt, vaikka muutoin olikin mielipiteiltään vapaa ja antoi jokaiselle arvonsa.
Köyhyydestään huolimatta nämä molemmat kuitenkin ahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta tulivat jotakuinkin toimeen. Kuinka tarkalleen talon talous oli harkittu, sitä todisti muun muassa kyly. Puitten säästämiseksi se oli hyvin pieni, oikea nukkimaja, niin että tuskin mahtui suorassa seisomaan, lauteella ei muuta kuin istumaan, ja melkein joka puolelle kädet ulottuivat seinään, kun keskilattialla seisoi. Mutta suotta ei sen isäntä kiittänyt löylyn hyvyyttä. Kun hän oli kiukaan valiopuilla lämmittänyt, niin lähti siitä löyly, joka oli raikasta kuin lähdevesi. Se oli täydellinen ja hyvä kyly, mutta niin pieneen kokoon puristettu, ettei sitä juuri olisi voinut sen enempää pienentää. Sekin todisti karjalaisen käytännöllistä luonnonlaatua.