VIENAN MERELLÄ JA KEMIJOELLA.
Jäimme, tämän kirjottaja toverinsa ja Varahvontan keralla, Kieretin kauppalaan, josta aiotuksemme oli matkustaa eteläänpäin Kemin kaupunkiin ja Kemijokea pitkin takaisin Kuittijärville. Mutta Kemiin päästäksemme laivalla täytyi meidän kiertää Kannanlahden kautta ja vielä sivuta hyvän matkaa Kuolankin rantaa, ennenkuin laiva meren poikki oikaisi Kemiin. Kieretistä on Kemiin suorin tein noin parinkymmenen penikulman matka, mutta näin tulimme kiertäneeksi ainakin viisikymmentä penikulmaa ja saimme olla merellä useita päiviä. Laivalla oli määrätyt kulkuvuoronsa, jonka vuoksi sen täytyi satamissa odottaa aikaansa, vaikka olisikin kerinnyt aikaisemmin lähtemään. Mutta hätää ei ollut "Ptishoffilla" mitään, se oli hyvin varustettu ja ruokalaitos oli kaikin puolin tyydyttävä. Varahvontta kummissaan katseli kookasta alusta ja vielä enemmän ihmetteli sen laitoksia. Mutta meren monet ihmeet, maneetit, delfiinit, eivät niinkään kiinnittäneet hänen huomiotaan — nehän olivat niitä tursaita ja muita kummituksia, joista runoissa lauletaan ja tarinoissa kerrotaan. Sitä paitsi oli hän nuorempana ollut mursunpyynnillä "Uuella maalla" (Novaja Zemljassa) ja siellä kyllä tutustunut meren ihmeisiin. Laiva oli Turussa rakennettu, jonka vuoksi tunsimme olevamme vähän kuin turvallisella pohjalla.
Laiva seisahtui lahdelle ja sinne soudettiin veneellä. Lähes puolen vuorokautta saimme sen kannella töllistellä, ennenkuin yön selkään päästiin lähtemään. Näköala ulapalle oli tosin suljettu, mutta kuitenkin huomasimme piankin olevamme suolaisella merellä, sillä meidän silmäillessä laivan kannelta veteen, joka Suomen rannoilla tavallisesti on niin tyhjää ja elotonta, alkoi pohjasta kiehua esiin mitä ihmeellisimpiä ruskeita piparikakkuja ja tähtösiä, joita täytyi lähteä veneestä katselemaan. Airon lappealla kohotin eräänkin nousijan vedestä, ja se oli kuin melkoinen kasa hyytelöä. Koko laivan ympäristö kiehui täynnään meduusoja. Meressä, jossa on niin paljon ravintoaineita, tietysti myös on paljon kaloja, ja mitä oivallisimmat lohet nousevatkin kaikkiin näihin jokiin, puhumattakaan ulkomeren kalakarjoista. Karjalaiset laulajat sanovat "meren olevan pohatan" siitä pitäen, kun osa Sampoa sinne joutui, ja tämä sana epäilemättä on juuri Vienan merestä paikallaan. Karut ja autiot ovat rannat, mutta meressä on Jäämeren ehtymätön riistarikkaus.
Omituisilla, uteliailla tunteilla lähdimme viillettämään Vienan merta. Venäläisiä mainitaan huonoiksi merimiehiksi, mutta poikkeuksiakin on. "Ptishoffin" kapteeni oli oikea merikarhu, joka oli elämänsä valtamerillä purjehtinut — muistaakseni hän oli Kuolasta kotoisin, — ja varsin turvallisena saattoi istua hänen ohjaamassaan laivassa, vaikka Vienan meren väylät ovatkin kariensa ja vaillinaisen tuntemisen vuoksi mitä vaarallisimpia. "Ptishoffilla" käytettiin englantilaista kuvakorttia. Englantilaiset näet tuntevat nämä rantaväylät paremmin kuin venäläiset itse. Samalla kun heidän sotalaivansa aikanaan pommittelivat Solovetskoita, laativat he näistä rantavesistä pätevät kartat.
Jos Kalevalan tapauksia ajattelemme Vienan meren äärillä tapahtuneiksi, niin ovat nämä rannat kylläkin sopusoinnussa niitten käsitysten kanssa, jotka runoteos antaa Pohjolasta. Jo muutaman penikulman päässä rannikosta luonto huomattavasti kolkostui, kun tätä merta lähestyimme. Kalliopohja yhä enemmän paljastui, rannikko itse oli jylhää, vaikkei aivan korkeata vuorimaata, kolkkoja kallioita, joilla tuulien pieksämä harva havumetsä vaivalla piti puoliaan. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin, sitä korkeammaksi kohosivat vuoret, kunnes ne Kannanlahden perukassa pilviä pitävinä tuntureina lähestyivät aivan meren rantaan. Mutta sitä myöden myös kasvisto köyhtyi köyhtymistään, eikä Kannanlahden perukassa enää ollut juuri muuta kuin kivi ja vesi, Lapin luonto kaikessa alastomuudessaan.
Semmoista on tämän "Karjalan rannan" pohjoisosa. Kieretistä eteläänpäin se alenee, käy yhä laidommaksi ja sen mukaan väylätkin sen edustalla sotkuisemmiksi.
Kieretistä päästyämme poikkesimme ensimmäiseksi Koutaan, Koudanjoen suuhun. Koudassa ovat tämän rannikon suurimmat sahat, luullakseni enimmäkseen englantilaisten ja norjalaisten hallussa. Hyvät ovat ne metsät, joita täällä sahataan, ja hyvässä maineessa lienee sen vuoksi Koudan puutavarakin. Koudan jälkeen poikettiin Näseeseen, jossa vielä puhutaan karjalaa. Näseekin harjoitti viljakauppaa. Sieltä muun muassa Salla eli Kuolajärvi toi viljatarpeensa.
Yhä kapenevan vuonon pohjukassa oli vihdoin Kannanlahden kaupunki. Hyvin se oli pieni ja vähäpätöinen kaupungin nimeä kantaakseen, mutta sitä komeampaa oli luonto. Huimat tunturit kohosivat aivan meren rannasta, ja niitten juurella kaupunkipahanen suurine nuottineen näytti vieläkin vähäpätöisemmältä. Kaupungin kohdalla laskee Imanterosta tuleva Niva mereen. Joki on niin vetevä kuin Oulun joki, ainakin kesällä, jolloin ylämaassa lumet sulavat. Loppumatkansa se laskee viettävää louhipohjaa monen virstan mittaisena vinhana koskena, jonka kiivaita kuohuja ja kirkasta vettä väsymättä katseli. Vaikka koski on jyrkkä ja aallokko, lasketaan sitä kuitenkin veneellä, ja hyvän kyydin siinä kuului saavan. Maan sisästä näkyi aavistus siitä syvänteestä, jossa Imanteron järvi on, ja tunsimme Kibinän tunturin pitkästä sinisestä selästään, joka kohoo kaikkien muitten vuorien yli ja kantaa laellaan melkein ainaista lunta.
Kannanlahdesta laskettiin itäänpäin, taikka alussa kaakkoa kohti pitkin Kuolan niemimaan rannikkoa. Kuta kauemmaksi etenimme lahden pohjasta, sitä enemmän alenivat Kuolan rannat. Ensimmäinen poikkeuspaikka oli Umba, joka oli kautta Karjalan kuulu helmijoestaan. Joka kesä sinne lähti karjalaisia onneaan koettamaan ja monta kaunista helmeä heidän sanottiin sieltä tuoneen.
Muista paikoista Kuolan rannikolla kiinnitti laivasta nähden huomiotamme varsinkin Turjan niemi sekä muotonsa että nimensä vuoksi. Se oli jylhä laaja kallioniemi, joka pistää kauas mereen ja korkeana ja ylpeäpiirteisenä tarjoo otsaansa ja kylkiänsä tuulille ja aalloille.
Poikkesimme moneenkin rantaan, mutta vain etäältä näimme kylät, sillä laiva seisahtui ulapalle ja kylistä soudettiin veneillä laivalle. Semmoinen oli viimeinenkin, jossa kävimme, Kusamen (Kuusamo) nimeltään. Ranta alkoi tällä puolella jo olla niin laitoa, että olisi ollut vaarallista lähestyä kylää. Veneillä tuotiin matkustajat, vietiin tavarat ja venäjänkielisiä olivat kaikki. Olipa surullista täten pitkiä matkoja seurailla rannikkoa, jossa joka kylä todisti karjalaisen kansallisuuden katoamista.
Kusamenista oikaisimme vihdoin meren poikki Kemiä kohti. Jouduimme keskelle Vienan merta, eikä maata näkynyt miltään puolelta. Raskas, itsepintainen auer asui ulapalla ja vesi näytti olevan tavallista hitaampaa nousemaan laineiksi, vaikka tuuli melko lailla. Sepä jo onkin sangen suolaista, kylmää ja raskasta. Kolkko ja surullinen oli tämän meren pinta. Mutta elämää siltä ei puuttunut. Näimme jo jonkun pienen valaankin puuskuttelevan vettä ilmoille ja vilkkaita delfiinejä välähtelevän laivamme ympärillä.
Ensimmäinen maa oli nyt Solovetskoin saaristo, jossa kuulu luostari on. Ylen kolkolta sekin näytti mereltä nähden, mutta saariston sisäosissa kuuluu olevan kauniita maisemia. Se on kaukana rannasta, aavassa meressä. Jyvöälahdessa meitä oli kehotettu kaikin mokomin käymään katselemassa luostarin ihmeitä, mutta siihen meillä ei ollut aikaa eikä juuri haluakaan. Me katselimme luostaria toisilla silmillä kuin karjalaiset pyhiinvaeltajat. Näimme siinä sen mahdin, joka oli karkoittanut näiltä rannoilta Karjalan kansan. Laiva ei monasterissa poikennutkaan, ja Kemistä olisi sinne ollut veneellä matkaa kokonaista kuusi penikulmaa. Kun emme tainneet venäjääkään, niin että olisimme voineet lukea luostarin vanhoja kirjoja, niin olisi ollut tuiki turha sinne lähteä. Mutta se sanottakoon, että suuri oli tämän pyhitetyn paikan maine kaikkialla Vienan meren piirissä ja kaukana ylämaassakin. Aina Maanselän etäisistä kylistä saakka sinne matkasi joka vuosi pyhiinvaeltajia, jotka laskivat kaikki Kemijoen perkkaamattomat kosket, saadakseen luostarissa omantunnon tyydytystä. Pyhiinvaeltajia tavallisesti keräytyi niin paljon yhteen joukkoon, että voivat ottaa yhteisen suuren veneen. Laskumiehet otettiin aina Kuittijärviltä saakka. Siellä oli varsinkin kaksi Kemijoen laskijaa, joita mainittiin muita taitavammiksi. Toinen kuului laskeneen matkan kuusi- tai seitsemänkymmentä kertaa. Ohjauksesta heille maksettiin parikymmentä ruplaa, mutta pyhiinvaeltajat saivat itse soutaa. Veneet olivat siksi suuret, että niihin mahtui parikymmentä henkeä, eikä matka tullut kalliiksi yksityistä kohti. Mutta vielä suuremmat kuin Kemijoen olivat huonoilla säiliä Vienan meren vaarat; myrskyt ja sumut pakottivat pyhiinvaeltajien veneitä usein viettämään päiviä ja viikkojakin sään pidossa jollain autiolla alastomalla saarella. Silloin he saivat kokea paljon kurjuutta. Mutta sitä hurskaammalla mielellä sitten saapuivatkin "pyhään kaupunkiin". Monastirista ostettiin tulijaisiksi koruompeluksilla varustettuja käsiliinoja, saviastioita y.m. arvatenkin munkkien valmistamia esineitä.
Se merenlahti, johon Kemijoki laskee, on niin pitkälle matala ja karipaikkoja täynnä, että "Ptishoff" täälläkin pysähtyi seitsemän virstan päähän kaupungista, suuren mahtavan sahan luo. Kaupungista soudettiin laivalle suurilla veneillä ja ne veivät ja toivat tavarat ja matkustajat. Vastavirta ja vastatuuli tekivät paljon haittaa, mutta muutamia tuntia ponnisteltuamme pääsimme kuitenkin Vienan Kemin rantaan.
Olimme sitä luulleet huonommaksi kaupungiksi, kuin se todella oli. Kemissä asui koko joukko virkamiehiä ja varakkaita kauppiaita, ja sen vuoksi oli siellä kahdenkertaisia puurakennuksiakin, joista kaupunki sai jonkun verran näköä. Varahvontta oli täällä oleskellut enemmänkin aikaa, ja hän mainitsi pohattain rikkaudesta esimerkkinä, että eräskin oli häntä pitänyt palveluksessaan vain sen vuoksi, että hän "kumauttaisi (kutittaisi) hänen jalkapohjiaan". Arvatenkin oli mies sairas ja hänen vaivojaan oli siten lievennettävä. Varahvontta kertoi täysin määrin nauttineensa tämän kauppiaan luottamusta, joka ei kuitenkaan estänyt häntä auttamasta kauppiaan tytärtä karkaamaan erään köyhän kosijan kanssa.
Kemissä majailimme karjalaisen Mäkushkinin hyvänlaisessa talossa, joka oli kestikievari. Päärakennuksessa oli kaupungin poliisikonttori, ja kun siinä oleva kievarihuonekin juuri oli saanut asukkaan, niin meidät sijoitettiin piharakennukseen, jonka alakerran oven päälle oli maalattu sana "arestantskija". Alakerta toisin sanoen oli kaupungin putka. Meille osotettiin huone putkan päällä toisessa kerrassa. Ruuan saanti oli täälläkin, kumma kyllä, sangen vaikeata. Ja huonoa oli yölepokin. Luteet pakottivat lopulta pakenemaan viileään eteiseen, jossa monen tuskan jälkeen vihdoin saimme lepoa. Niin huonosti tuskin olimme missään sisämaassa asuneet.
Unta odotellessamme kuulimme alaalta putkasta laulua. Aloimme sitä kuunnella… ääni oli kuontunut täyteläinen baritoni, taipuisa ja kouluutettu, ja sävelet, joita se lauloi, olivat aarioita tunnetuista oopperoista. Laulaja kaikuvin askelin kulki edes takaisin arestantskin huoneessa… se olikin arestantskija itse. Seuraavana aamuna näimme hänet pihalla vääntämässä tahkoa poliisille, punapartaisen, turpeanaamaisen miehen, joka tosin näytti olevan rappiolla, mutta nähneen aikanaan parempiakin päiviä. Kuulimme sitten vähän hänen vaiheistaan. Hän oli ollut joku oikeusvirkamies Moskovassa ja arvatenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettu Kemiin, niinkuin niin moni muukin. Kymmenen vuotta siellä oleskeltuaan hänen oli pitänyt päästä palaamaan kotiseuduilleen, mutta oli sattunut viinapäissään taas sanomaan jotain varomatonta ja siitä tuomittu muutamaksi päiväksi arestiin. Yksinäisyydessään hän siellä lauleli lauluja elämänsä kukkeuden ajalta, ja lahjakas mies hän varmaan oli kerran ollut.
Kemissä oli jonkun verran sotaväkeä, kuulemamme mukaan reserviä, jossa karjalaisistakin toiset saivat asevelvollisuutensa palvella. Satamassa oli jäännöksiä entisistä linnoituksista, mutta ne olivat jo rappiolla. Kaduilla kasvoi ruohoa, sillä luetut olivat Kemissäkin rattaat. Maantietä ei ainakaan sisämaahan päin ollut kuin seitsemän kilometrin pituinen pätkä Kemijoen viimeisten ankarien koskien sivu. Ja sekin tie oli silloin vielä aivan nuori, vaikka siksi kunnossa, että sitä pääsi rattailla kulkemaan.
Kemi oli ummikkovenäläinen, mutta tapasi siellä usein niitäkin, jotka osasivat "paissa karjalaksi".
Kemissä päiväkauden viivyttyämme lähdimme jälleen matkalle sisämaahan, lähdimme iloisella mielellä, sillä merimaasta olimme saaneet tarpeeksemme. Ikävöitsimme takaisin puhtaihin pirtteihin ja vanhanaikaisiin oloihin, joissa piirakkaat olivat parhaat, meille jo rakkaiksi käyneet herkut, joissa olimme tottuneet niin hyvin viihtymään samovaaran ääressä puheliaan isännän seurassa.
Matkustimme kevarikyydillä paljon kuljettua tietä, ja hyvät veneet olivat sen vuoksi pitkin matkaa käytettävänämme. Mutta ei mikään vene sentään vetänyt vertaa kuvernöörin veneelle, jonka näimme Putkuon kosken niskassa. Se oli niin suuri kuin pieni lotja. Se oli rakennettu kerran, kun kuvernööri kuuluu olleen aikeissa matkustaa sisämaahan lääniään katsomaan, mutta matkasta ei silloin eikä myöhemminkään tullut mitään, ja niin jäi lotja käyttämättä. Turhaan saatiin ylämaassa odottaa maaherraa, jolle olisi valitettu sitä ja tätä alempia virkamiehiä vastaan. Mutta olisikohan moisella aluksella Kuittijärville asti päästykään?
Olimme nyt suurella Kemijoella. En tiedä, olisiko se Oulujoen kokoinen, mutta tuskin luulen, vaikka se saakin vettä sekä Kuittijärvistä että eteläpuolelta Repolasta, Rukajärvestä ja Akonlahdesta saakka. Vesi kuitenkin oli silloin jo alimmillaan. Keväällä sitä on monin verroin enemmän, ja kun rannat enimmäkseen ovat matalat, niin joki tulvan aikana varmaankin on koko mahtava. Se on osasta jotenkin virtainen, koskia on paljon, ja matka oli sen vuoksi hitaanlaista. Toisin paikoin on kuitenkin tyyniä suvannoitakin, joilla soudeltiin kuin järvillä. Laajain erämaitten kautta se kauttaaltaan virtaa, ainoastaan muutama kylä on joen rannoilla.
Noin parin penikulman päässä Kemistä on Usmanan kylä samannimisen valtavan kosken alapuolella. Se on melkoinen, taloja lienee yli parisataa. Usmana oli jo karjalaisella kielialueella, mutta venäläistyi nopeaan. Kylä oli verraten hyvin rakennettu ja sanottiin siinä olevan rikkaitakin. Tuskin olimme sinne tulleet ja muhkeaan kestikievariin asettuneet, ennenkuin tultiin kutsumaan alakerrassa olevaan kauppapuotiin, jossa stanovoin sanottiin tahtovan meitä puhutella. Olimme jo jotenkin rähjäisen näköiset, ja siitä kyläläiset arvatenkin luulivat meitä kiinni otettavan ja heitä oli kokoontunut puoti täyteen sitä näkemään. Mutta stanovoi paperimme luettuaan mitä kohteliaimmin teki meille selkoa matkoista piirissään aina Vuokkiniemeen saakka, ja vaikk'emme siitä paljoakaan ymmärtäneet, niin myönsimme vain kaikkeen ja olimme tyytyväisen näköiset, ja asiansa ajettuaan hänkin lähti tyytyväisenä matkaansa. Emme sen koommin joutuneet virkamiesten kanssa tekemisiin.
Koskessa oli koko joukon katselemista. Se on kapea kallioruuhi, jossa vesi uupumatta riehuu. Rantakalliot ovat laajalta aivan puhtaiksi huuhtoutuneet, sillä kaikkien niitten päällitse sanottiin veden kevättulvalla kuohuvan. Silloin tämä koski varmaan on hirmuinen. Kalliot ovat särmäiset ja korkeatkin. Veneellä sitä on kuivallakin mahdoton laskea, ja ihmetellä täytyi, että sitä lohikaan pääsi nousemaan. Sitä tuskin olisi uskonut, ellei olisi varmaksi havainnut. Toisella rannalla oli pieniä korvapatoja palavassa koskessa ja niissä hyvin karkeasti valmistetut pajuiset rysät. Niin ahdas on rannalla lohen nousureitti, että näilläkin rysillä saatiin sileätä hopeakylkistä Jäämeren lohta niin paljon kuin rysään mahtui. Niitä oli kuin halkoja pinossa. En tiedä, kiero silmämmekö lienee syynä ollut, mutta meidän katsellessamme täpötäyden rysän tyhjentämistä sattui yksi lohi livahtamaan takaisin koskeen. Ei sitä kuitenkaan suurin kiroiltu, arveltiin kai tulevan toisella kerralla.
Pohjoisrannalla oli suurempi pato valtavien paasien muodostamassa tyynemmässä putaassa, ja sen ääressä katselimme lohien nousua, kunnes padon vartijat tulivat ja ajoivat pois. Hauskaa oli nähdä lohien koskesta päästyään lepäilevän tyvennössä padon alapuolella ja kohottavan nokkaansa ilmaan. Ongenvavalla asettelin perhoa varsin yhden kuonon päälle, mutta se ei ollut siitä tietävinään, lienee vielä ollut koskimatkan jälkeen hengästynyt.
Usmanalta menee Voigarven kautta maan poikki suoraan kevaritie Paanajärveen, mutta koska meillä oli tavaroita ja mieluummin tutustuimme jokeen, niin nousimme sitä myöden. Veneeseemme työnnettiin pari viinalekkeriä pyynnöllä, että veisimme ne tukkipäälliköille, jotka matkalla tapaisimme. Jokimatka Paanajärveen oli kahdeksan penikulmaa, eikä välillä ollut ainoatakaan asumusta. Kun kulku vastavirtaan oli hidasta ja sääkin oli kolkkoa ja sateista, kävi matka kylläkin ikäväksi. Kolmatta päivää viivyimme tällä taipaleella, viettäen yömme metsäsaunoissa. Kuljimme erään palaavan paanajärveläisen veneessä. Vaikka vene oli suurenlainen, niin kävivät tilat kolmelle matkustajalle, yhtä monelle saattajalle, monille tavaroillemme ja tukkilaisten viinoille kuitenkin hyvin ahtaiksi. Veneen pohjalla saimme istua jalat koukussa.
Vaihteluna olivat kosket, koska niiden kohdalla pääsimme maalle kävelemään ja venettä nostettiin tyhjiltään. Toiset kosket olivat pitkiä, nelin viisin virstoin, toiset lyhempiä, joku aivan jyrkkä, melkeinpä putouksen tapainen. Semmoinen oli Juuma, joka oli Usmanan ja Paanajärven välillä puolitiessä. Se oli niin jyrkkä, että vene oli taivallettava maisin sen päälle, pienen kalliosaaren poikki. Sitäkin kuitenkin laskevat tyhjällä veneellä taitavimmat koskimiehet, niin mainittiin, ja Ervasti matkallaan näkikin sen omin silmin:
"Juuma on lyhyt, vaan hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtona kahen puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin pohjoispuolella jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmän vihainen. Me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantama kädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle. Vaan kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjään nähäkseen, voisiko venettä siitä soutaen laskea, tahi pitäisikö köyttä käyttää. Kun me olimme perille ennättäneet, olivat miehet jo lopettaneet tutkintonsa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen rantaan, sillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Joka teki laskun vaaralliseksi, oli kosken mutkaisuus. Keskellä koskea pisti näet pohjoisrannasta kallio noin 20-30 syltää pitkälle ulos, jonka yli vesi kyllä osaksi virtasi, vaan joka pakotti valtaväylää jyrkästi kääntymään etelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene särkynyt tuhansiksi palasiksi tätä kalliota vastaan. 'Ka ilman köyttä laskevat', huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa. Kaikkein, mutta varsinkin minun ja kumppanini silmät olivat nyt kuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahoton on kertoa sitä nopeutta, jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessään kyllä suuri, vaan lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla, jouduttivat kulkua mitä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanat soutaa ja huovata riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedon tapaisista voimanponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan ja huopaajan liikunnot kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta kulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa virtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahinkoumatonna. Jos joku vahinko olisi sattunut, esim. airo eli hanka taittunut tuosta kovasta sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi tarjona ollut."
Muutoin olivat kaikki nämä kosket siinä kunnossa, johon ne Luojan kädestä olivat jääneet, aivan perkaamattomat ja ylen louhiset. Siitä syystä, ei aallokon suuruuden vuoksi, niitä on vaarallinen laskea. Vaikeata on nousukin, kun rannoilla ei ole minkäänlaisia vetosiltoja, niinkuin meidän puolellamme Oulujoen vesistössä. Varsinkin nyt, kun vesi oli hyvin matalalla, täytyi toisinaan sauvoa vene aivan keskienolle saakka tai kaalata kauas koskeen pitkin livettäviä kiviä, kun koetimme köydellä vetäen auttaa sauvojia.
Kemijoen rannat ovat matalat ja lakeat, uoma ei ole syvälle syöpynyt. Enimmäkseen ne ovat kankaita ja louhikkoa, mutta rantametsän takana on aavoja soita. Toisin paikoin virta leviää leveiksi suvannoiksi, joitten varrella on kauniita niittyalojakin ja iloisia lehtoja. Semmoisissa kohdissa joki muistutti kaitaista sisämaan selkävesistöä. Mutta Oulujoen komeita virtamaisemia, korkeita törmiä ja jyhkeitä kuusikoita sai Kemijoelta turhaan etsiä. Suvantojen rannoilla olivat paanajärveläisten parhaat niityt, ja koska ne kevättulvilla ovat veden alla ja saavat päälleen lietettä, oli niissä maanlaatu mielestämme hyvinkin lihavaa. Toisin paikoin kasvoivat rannat niin taajaa pensaikkoa, ettei tahtonut läpi päästä. Sitä kummallisempaa oli, ettei tällä kahdeksan penikulman taipaleella ollut ainoatakaan ihmisasuntoa, vaikka joella suviaikaan oli melkoinen liike. Syyksi mainittiin, että nämä erämaat ovat kovin kylmät, ja siitä taas saattoi päättää, etteivät suot kahden puolen olleet kaukana, vaikkei niitä näkynytkään sanottavasti joelle.
Kemijokea pitkin uivat mereen Vienan Karjalan ikivanhat metsät. Toisia lauttoja oli jo Usmanassa tullut vastaamme, toisia tapasimme ylempänä koskilla. Harvoin saa meidän puolellamme enää nähdä niin kauniita pölkkyjä. Kymmentuumaista pienempää puuta tuskin oli ensimmäistäkään, mutta suurempia oli kosolta. Ja kaikki järjestään olivat moitteettoman suoria ja oksattomia. Jokainen puu, jossa oli vähintäkin vikaa, hylättiin. Ainoastaan moitteettomat pölkyt vietiin Kemiin. Metsät olivat kruunun, ja niitä hakattiin sen mukaan. Tukkien hakkuun sanoivat olevan järjestetyn sillä tavalla, että asukkaat kaatoivat metsästä puut, jotka heidän mielestään täyttivät ehdot, ja vetivät ne lauttausväylän varrelle. Siellä ne mitattiin ja vedättäjälle maksettiin kaatamisesta ja vedätyksestä palkka. Mutta vetäjät olivat oppineet kaatamaan puita hyvin varoen, koska venäläiset tukkipäälliköt pyrkivät hylkäämään niin paljon kuin suinkin, eivätkä hylätyistä maksaneet vetopalkkaa. Karjalaiset väittivät, että ne siitä huolimatta pantiin lauttaan. Säästämänsä rahtimaksut pistivät päälliköt omaan taskuunsa, se oli rahvaan käsitys.
Erään kosken alla juoksi rantaa pitkin vastaamme joukko tukkilaisia, jotka kyselivät, oliko meillä päällikölle viinaa. Tämä lienee jo kotvan aikaa odotellut paanajärveläisten paluuta ja lähettänyt miehet vastaan kantamaan lekkerit taipaleen poikki, koska koski oli pitkä ja mutkitteleva ja ne siinä olisivat viipyneet. Miehet saivatkin botskansa ja lähtivät niitä juoksujalkaa kiidättämään kosken niskaan. Kun olimme veneinemme kosken nousseet, oli päällikkö lauttamajassaan jo täydessä humalassa. Aito venäläisellä vieraanvaraisuudella hän haastoi meidätkin kesteihin ja tarjosi, mitä talossa oli parasta, ruokaa ja viinaa. Toverini, joka oli raittiusmies, ei maistanut tippaakaan, mutta minä kyllä tulin piankin tuulelle, eikä siellä salolla kupponen maistunutkaan hullummalta, vaikk'ei se ollutkaan kolmikymmenkertaisesti puhdistettua. Kestin lopussa pyysi päällikkö, että ottaisin valokuvan hänestä ja hänen perheestään, asettuen päremajansa edustalle joukkoineen ryhmäksi. Ennenkuin kuitenkaan näppäsin, hän sai uuden tuuman, pyysi vähän odottamaan ja antoi nostaa itsensä katon harjalle, johon hän asettui hajareisin, pitäen kiinni lipputangosta ja nostaen lakkiaan. Olisihan siitä tullut soma kuva, mutta pahaksi onneksi olin unhottanut otettujen kuvien luvun, ja kaunis taulu tuli erään toisen kanssa samaan lasiin ja molemmat menivät pilalle.
Meidän lähtiessämme ruvettiin lauttamajaa, "hartshivoa", juuri laskemaan kosken alle. Lasku taitaa olla koko hauskaa, sillä lautta, joka on lujasti rakennettu, kulkee kuin lata, missä vain enimmän vettä virtaa, välittämättä kivistä tai aalloista.
Kemijoen suurimmat kosket ovat alaalta lukien: Putkuo, Usmana, Vuotshas, Juuma, Petäjäkoski, Sompakurja ja Valkiehini. Sompakurja on lähellä sitä paikkaa, jossa Sompajoki, pohjoisesta tullen, laskee Kemijokeen. Se on pisin kaikista, kokonaista 7 virstaa. Muutoin ei Kemijoki koko matkalla aina Jyskyjärveen saakka saa juuri mitään vedenlisäystä kummaltakaan puolelta.
Yömme nukuimme välillä saunoissa, joita oli niittyjen reunassa. Vaikka oli keskikesä, niin olivat yöt kuitenkin hyvin kylmät ja Varahvonttaa vilutti pahasti, hän kun ei uskaltanut tulla saunaan nukkumaan, koska pelkäsi "tshitshiliuskoja" ja käärmeitä. Hän oli nyt illalla nauttinut vähän liiaksi Kemin tulijaisia ja souteli suvannolla tuohitorvella toitotellen, että metsät raikuivat. Humalassa hän taas kertoi tyttärestään ja veneen kokassa torkkuessaan lauloi vaimoaan muistellen:
"Unipa petti, mie makasin,
Petti pehmiet perinät,
Käsivarsi nuoren naisen,
Kainalo ujon emännän."
Varahvontta oli tyytyväinen ajatellessaan, että hänellä nyt olisi tavallista enemmän rahoja kotiin tuoda. Mutta soutamaan hän oli hyvin haluton, kun kerran kievarikyydillä kuljettiin, veteli nyrpeänä ja alakuloisena, koska se työ hänen mielestään kuului saattajille eikä matkustajille, ja ilostui vilpittömästi, kun me päästimme hänet vaivasta ja asetuimme itse soutamaan.
Saavuimme sitten valvoneina ja vaivannähneinä Paanajärveen, jossa oli kirkko ja melkoinen kylä. Kestikievari oli hauska, mutta sinne odotettiin rauhantuomaria, "mirovoi sutjaa", joka oli siksi korkea virkamies, että isäntäväkeä vähän arvelutti, voitiinko meitä päästää kievarihuoneisiin. Pääsimme kuitenkin, ja pian sinne saapui tuomarikin. Hän oli kuitenkin hyvin "alhainen" mies, niinkuin meidän puolellamme sanottaisiin, ja jakoi mielellään kanssamme huoneet ja vielä eväänsäkin, jotka olivat mitä herkullisimmat ja runsaat ja maistuivat niin hyvin, että taisimme niihin tehdä suurenkin loven. Pitkälle kiertomatkalleen hän oli varustanut juoma-astian, joka oli läkkipellistä valmistettu ja moneen osaan jaettu, "kasviportöörin" näköinen. Jokaisessa tapissa oli erilaista juotavaa, ja tappeja oli useita. Tuomari matkustelee suviseen aikaan suuren lääninsä kertaan tai kahteen ja tuomitsee näillä retkillään kaikki rahvaan riidat. Tämän sutjan läänissä olikin tarpeeksi laajuutta. Paanajärvestä hän jatkoi matkaansa Uhtueen, sieltä Pistojärveen Kuusamon rajalle, Vuokkiniemeen ja Akonlahteen.
Kemijoen rannat ovat Paanajärven kohdalla hyvin laa'at ja tasaiset. Lähellä kylää joki leviää järveksi, joka on niin matala, että se on melkein umpeensa kasvanut kaikenlaisia vesikasveja. Kylä on joen kahden puolen. Se oli suurehko ja siinä oli koko joukko kookkaita taloja. Paanajärvestä alkoi runoalue, parantuen yhä sisämaahan päin.
Paanajärvestä oli Kemijokea pitkin neljä penikulmaa Suopassalmeen, mutta sen välin kuljimme maisin ja oikaisimme siten melkolailla. Jokimatkaa Ervasti kuvaa vähemmän virtavaksi, mutta metsiä varteviksi ja joen maisemiakin sen mukaan jylhän kauniiksi erämaan luonnoksi. Suopassalmi oli hajallinen laajahko kylä. Sieltä oli muistaakseni kahden penikulman matka Jyskyjärveen, neljänteen Kemijoen kylistä alaalta tullen. Jyskyjärvi oli saanut nimensä järvestä, jossa Tshirkkakemi ja Kuittijärvistä tuleva varsinainen Kemijoki yhtyvät, aivan vastakkaisilta haaroilta puskien. Kylä oli rakennettu järven eteläreunaan, Tshirkkakemin suun kahden puolen.
Kemijoen varrella olevat kylät erosivat jonkun verran kauempana ylämaassa olevista asuinhuoneitten rakenteen puolesta. Talot nimittäin olivat kahdenkertaiset, kumpikin kerros asuttava. Tavallisesti oli päässä parveke. Ne eivät olleet rakennetut sikin sokin, kuten ylämaassa, vaan kadun tapaisten kujain varrelle. Tapasimme näissä kylissä muutamia vanhoja esineitä, joita olimme muualta turhaan kyselleet. Paanajärvestä sain ikivanhan viinen riistapussineen, Suopassalmesta luukirjaisia jousen varsia. Ylämaassakin sentään vielä muisteltiin, miten jousella oli ammuttu. Kostamuksessa tarkkaan kerrottiin, että erään miehen isän isän isä vielä oli jousella metsästänyt. Ja kaikkialla tiedettiin, että jousen käyttämiseen oli tarvittu kaksi miestä. Toinen ampui ja toinen hänen vieressään katseli, kunne vasama lensi. Vasamat näet olivat suuritöisiä ja kalliita, eikä niitä kannattanut hukkaan päästää.
Jyskyjärven luona maat näyttivät olevan tavallista parempia, ne kun ovat Kemijoen pohjahetteitä, ja siitä voipi päättää, että kylä on Karjalan vanhimpia.
Kevarireittiä lähdimme jälleen jatkamaan matkaa Kuittijärville. Kun oli soudettu Jyskyjärveä Kemijoen suuhun, niin oli kuljettava useita virstoja maisin, sillä järvien välillä on Kiintismän koski, joka on koko Kemijoen rajuimpia, väärä ja suuriaaltoinen. Kevarilla oli kosken niskassa hyvä ja tilava vene, sillä ei ollut pieni se selkä, jonka päästä päähän nyt oli kuljettava.
Niinkuin merenlahti se levisi eteemme, alimman Kuittijärven saareton pinta, yksinäisenä, autiona, asumattomin rannoin. Rantain takaa näkyi erämaasta etäisiä vaaroja, jotka ilmaisivat Maanselän lähestymistä.
Ala- ja Keski-Kuittijärven välillä on Luusalmi ja sen rannalla pieni kylä ja kestikievari. Matkaa oli sinne Jyskyjärvestä kaikkiaan viiden penikulman vaiheille, joista kaiketi neljä oli järvimatkaa. Luusalmen kestikievari oli varakas, mutta laajalta oli sen isäntä tunnettu ahneudestaan. Ja harvoin olenkaan nähnyt ihmistä, jossa tämä intohimo olisi siihen määrään kehittynyt. Hän tosiaan rahanhimonsa vuoksi melkein herätti sääliä, niin ankarasti oli se kiihko hänen sydämensä ja mielensä kiinnittänyt kouristukseensa. Muutoin hän näytti kylläkin mukaiselta, ja hänen poikansa oli sivistynyt mies, Suomessa kauppiaana. Kuulleessaan meidän tulleen taloon, poika ystävällisesti lähetti meille teetä, osottaakseen vieraanvaraisuutta kulkeville runonkerääjille, joiden harrastukset hän ymmärsi. Isä meidän sitä juodessamme kantoi kaikenlaisia pieniä tavaroita kaupaksi muka kummina ja vanhan kansan kaluina, vaikka ne eivät olleet sen kummempia, kuin aaltojen rannalla hierelemiä kiviä. Hän huokaili syvään, kun kaupoista ei tullut mitään. Kun lähdettiin, niin hän sen sijaan peri maksun teestä, jota hänen poikansa oli tarjonnut… arastellen korvaamme "tshuhutti", että tee oli jäänyt maksamatta.
Venematka Luusalmesta Uhtueen oli 32 virstaa, pitkin keskimmäisen Kuittijärven aavaa pintaa, jossa maa katosi edessä rannattomiin. Vene oli varava, mutta kolmen matkustajan ja viiden saattajan alla se painui melko syvälle, ja melkeinpä kammotti soudella aavan selän huljuvaa vettä, joka tuntui niin ihmeen epävakavalta ja levottomalta. Mutta naiset eivät ymmärtäneet pelätä, soutivat reippaasti, puhuivat hauskasti, ja olivat jotenkin ilomielisiä siitä huolimatta, ettei yksi ollut kahteen päivään saanut leipää. Hän oli kotona leikannut puolikypsää ohraa, mutta se oli kuivaessaan kitistynyt niin pieneksi, että jyvät tuskin olivat heinänsiemenen kokoisia. Semmoisella ravinnolla oli hänen täytynyt yrittää elää. He tekivät kyytejä kestikievarille, mutta minkälainen oli se ansio! Kestikievarit vielä säästivät virallisesta kyytirahasta, vaikka se oli niin alhainen, 3 kopeekkaa kilometriltä, jos saattajia oli kolme, kuusi kopeekkaa, jos saattajia oli viisi, niinkuin näillä pitkillä taipaleilla aina pitikin olla. Naiset kertoivat Luusalmen isännän luvanneen matkasta viisikolmatta kopeekkaa kullekin ja eväät, työntäneen leivän kainaloon ja kriivennikän (10 kopeekkaa) kouraan ja luvanneen "loput toitshe!" Uhtuen kievari maksoi jotenkin saman taksan mukaan, 30-35 kopeekkaa noin 64 kilometrin soudusta (edes takaisin)! mutta ei antanut eväitä. Pistojärven postinkuljettajalle hän maksoi 80 kopeekkaa 60 virstan maamatkasta (120 mennen tullen). Niin meille kerrottiin.
Onnellisesti saavuimme Uhtueen pitkältä kiertoretkeltämme ja jatkoimme sieltä matkaa Jyvöälahteen levätäksemme muutaman päivän. "Kotona" olimme herttaisen tervetulleet, vaikka Seni olikin poissa ja emäntä yksinään kotona ikävissään. Kylässä oli yhtä ja toista sillä välin tapahtunut, nuoria naisia tapasi joskus kujilla, jotka jo hyvän matkan päässä kumarsivat syvään meidän ohi astuessamme. He olivat vasta naimisiin joutuneet ja heidän velvollisuutensa oli tällä tavalla kerran kumartaa jokaiselle tuttavalle, jonka taas tuli sanoa: "Elä tervehennä nuoren sulhases keralla", josta toivotuksesta nainen kiitti.
Minua naiset ihailivat, että olin matkalla kaunistunut, kun olin kasvattanut tuuhean ruskean parran ja leikannut tukkani takaa suoraksi maan tavan mukaan. Eräskin sanoi tavatessaan: "Voi viekkahaisein, miten olet kauneheksi käynyt! Ka mitys on nyt parta musikalla." Enkä voi kieltää, etteikö tämä tunnustus ollut mieleeni, varsinkin kun Kusti oli turhaan odottanut parran kasvamista matkalla.