VUOKKINIEMI.
Kesä oli jo loppumassa, kun viimeisen kerran erkanimme Jyvöälahdesta. Muistomme siellä olostamme olivat melkein kauttaaltaan mieluisia, ja sen vuoksi kaipauksella erosimmekin. Mutta toiselta puolen; viehätti kuitenkin enemmän se ajatus, että nyt melkein joka taipaleella lähestyisimme kotimaan rajaa ja pian saisimme sen poikki kulkea.
Kävimme monessa talossa "ativoissa" jäähyväisiä sanomassa, sillä tuttavia meillä oli jo paljon. Keräytyi niitä jommoinenkin joukko rantaankin meidän lähtiessä, ja "tervennä matakkoa", "toitshi tulkoa!" kaikui monesta suusta, ja joku taisi meistä erota todellisella mielihaikealla.
Saattajina Ylä-Kuittijärven poikki oli joukko kylän naisia; emäntämme oli itsekin lähtenyt matkaan, kaimatakseen meitä Vuokkiniemeen saakka. Ilma oli lämmin, selkä melkein tyyni, näköalat kauniit ja matka kului hupaisasti. Emäntä oli varustanut matkaan runsaat eväät ja teekeittiön, joten saatoimme matkata mieliksemme, poiketa maihin, viipyä miten halutti.
Olen jo maininnut, että näitten vesistöjen kartoitus on melkein kauttaaltaan puutteellinen ja väärä. Ei siinä kyllä, että pienemmät niemet, lahdet ja saaret ovat aivan mielivaltaisesti piirretyt, eivätkä tavoitakaan oikeaan, itse vesistöjen päämuodotkin, suunnat, laajuudet, etäisyydet, ovat "päin mäntyä", kuten sanotaan. Matkustaja tuota kummastelee eikä ottaisi sitä oikein uskoakseen. Mutta kauaakaan ei hänen tarvitse kulkea, ennenkuin huomaa niin tosiaan olevan ja liikkuvansa melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomilla vesillä, jotka siitä ovat säilyttäneet omituisen neitseellisen viehätyksen. Toiselta puolen hänen tekisi mielensä ruveta karttaa oikomaan ja saavuttaa helposti voitettavia ansioita, mutta toiselta puolen hän melkein soisi säilyvän tämän hämäryyden, joka on niin viehkeässä sopusoinnussa tarumaisen ilmapiirin kanssa; sekoittaen epämääräisyyden harsoihin runottaren lumotun linnan. Ainakin me jätimme nämä oikaisut tekemättä, osaksi siitä syystä, ettemme luulleet voivamme suuriakaan aikaan saada, osaksi sen vuoksi, että tiesimme karjalaisten olevan kateita eikä haluavan varmuuden arkivaloa tarumailleen paistamaan.
Mutta sen verran saimme varmuutta, että ainakin Yli-Kuittijärveä voi summakaupalla melkoisesti oikoa. Ervasti, joka tarkkaan silmäsi kaikkia tämmöisiä seikkoja ja tärkeimpiä poikkeuksia mainitseekin matkakertomuksessaan, sanoo matkan Jyvöälahdesta ensin käyvän penikulman verran länteen, sitten toisen suoraan etelään ja lopuksi taas penikulman lännen ilmalle Vuokkiniemen kirkkorantaan. Tämän mukaan ja Vuokkiniemen miesten omien tietojen mukaan olen kartan oikonut. Sen mukaan selän pääsuunnaksi saadaan entisten maajäätiköitten suunta, luoteesta kaakkoon, mutta tämän suunnan poikki kulkee maan vajoamisen kautta syntynyt syvänne, jossa selän itäosa on Keski-Kuittijärven suunnassa. Täällä itäpuolessa ja muistoni mukaan pohjoista kohti Vuonniseenkin on suuri joukko saaria, niin ettei veneellä matkaten saa oikeata käsitystä selän ääriviivoista. Selän itäpään eteläranta on Petäjävaaran korkeata ja jylhää sivua, siellä kasvaa havumetsää, maa on kalliokkoa, eikä ihmisasunnoita ole koko sillä rannalla. Ja vähä niitä on pohjoisrannallakaan. Jyvöälahden ja Vuonnisen välillä ei neljän penikulman matkalla liene kuin joku ainoa vähäinen uudistalo Piston joen suussa.
Lähempänä Jyvöälahtea vesistö on kapeata, jos kohta jonkun verran leviten niistä saarisista välivesistä, joiden kautta vesi laskee Enonsuuhun. Mutta vähitellen selkä sitten leviää ja Petäjäniemestä avautuu luoteen ilmalle Aajuolahden perää kohti niin laajalti vettä, että selkä ja taivas sillä puolella yhtyvät. Vuonnisen perukka polveaa sieltä pohjoiseen. Täällä itäpäässä on useita korkeita kalliosaaria, joista varsinkin Kinosaari on kuulu, rahvaan kesken mainittu, siinä kun muka on "piessan luola". Ervasti kertoo kuitenkin sitä turhaan etsineensä.
Matka kului vaimoväen jutellessa. Muun muassa he kertoivat jännittävän seikkailun, joka oli eräälle venekunnalle sattunut jylhän Petäjäniemen edustalla. Oli muka uinut kontio rannasta ja tavoitellut venettä, ja siinä oli kierrelty ja kaarreltu jos miten moneen kertaan, kontio oli pyrkinyt venettä kaatamaan ja veneessä olijat taas olisivat mielellään ottaneet kontion nahkan, ellei oma henki olisi ollut vaarassa. Lopulta siitä suoriuduttiin siten, että venekunta pelasti henkensä ja kontiokin nahkansa.
Petäjäniemestä oli kuljettava aavan selän poikki Ristiniemeen, joka pistää Yli-Kuittijärveen länsirannalta. Onneksi pysyi sää niin kauniina, että matka sujui kaikin puolin hyvästi, mutta pahalla säällä olisi tällä välillä helposti tuuli ahdistanut maihin sään pitoon. Suoraan toiselle rannalle lienee selkä siltä kohdalta noin penikulmaa leveä. Saattajat mainitsivat Petäjäniemestä joskus laskettavan pitkää siimaa, yhtämittaa Mölkköön saakka, joka on vastapäätä selän, länsirannalla. Kuitenkaan ei Yli-Kuittijärvi ole niin hyvää kalavettä, kuin Keskinen, koska Enonsuuhun rakennettu lohipato kokonaan tukki väylän ja esti kaloja nousemasta, varsinkin lohta.
Tänä kesänä oli kuitenkin tapahtunut, meidän kierrellessämme Vienanmeren rantoja, suuri muutos. Yli-Kuittijärven kylät olivat jo kauan valittaneet tätä patoa vastaan ja vaatineet sen repimistä, mutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Vihdoin oli kuitenkin saatu virallinen käsky, että väylä oli avattava, stanovoi oli tullut Usmanasta, kutsunut määräpäiväksi joka kylästä miehiä Enonsuuhun patoa repimään, ja niitä olikin tullut monia kymmeniä kaikista Ylä-Kuittijärven kylistä Vuonnista myöden. Halusta olisi Enonsuun isäntä vielä sittenkin vastustanut patonsa purkamista, mutta nyt eivät enää auttaneet mitkään verukkeet, ja vaikka se olikin kovin lujaksi rakennettu, jykevistä hirsistä salvettu, arkut rautapannoilla vahvistettu, niin purettiin se kuitenkin armotta ja kala pääsi jälleen vapasti nousemaan yliseen järveen. Miten kauan sitten lienee saanut olla avoinna. Virkamiehet olivat kaukana meren rannassa, eikä rahvaalla ehkä olisi ollut uskallusta ryhtyä omin päin patoa repimään, jos isäntä olisi sen uudelleen rakentanut.
Ristiniemessä nousimme maihin lepäämään; kaksi kolmannesta matkasta oli voitettu. Niemi pistää keskelle selkää puhtaat hietarantansa, joitten päällä männikkö humisee; siihen tavallisesti Vuokkiniemestä tultaessa noustaan kaunista säätä odottamaan, jos suurella selällä sattuu käymään liian kova tuuli. Niemessä on rosoisten petäjäin alla risti katoksineen, ja tämän ristin edessä rukoillaan onnellista matkaa silmiä ristien ja kumarrellen, ja samalla muistetaan vanhoja pakanallisiakin haltijoita kokoomalla ristin juurelle pieniä kiviä taikka ripustamalla siihen rievunkaistaleita liehumaan. Pienen aitauksen taa oli siten karttunut melkoinen kasa rannasta poimittuja, laineen hierelemiä kivenmukuloita.
Eväät kannettiin maihin, kanervikkoon levitettiin puhdas valkoinen pöytäliina, katettiin ateria ja samovaara nostettiin keskelle. Ennen aterian alkamista asetin valokuvauskoneeni pystyyn saadakseni kuvan sekä paikasta, saattajista että itsestämmekin, jota varten opetin Varahvontan painamaan pikasulun letkua. Hän sen tekikin nauraen ja ihmetellen ja saattoi sitten kertoa joskus valokuvanneensakin. Mutta emäntämme käänsi pois kasvonsa. Hänet oli äkkiä vallannut kotimaan ikävä, eikä hän tahtonut tulla kuvatuksi ympäristössä, joka kuitenkin oli pysynyt hänen sisimmälle tunteelleen vieraana.
Kapeanlaista selkää sousimme sitten viimeisen penikulman ja saavuimme Vuokkiniemen rantaan. Välillä on Pirttilahden kylä, mutta siihen emme poikenneet, vaikka siellä olisi tainnut olla jokunen runonkin osaaja, ainakin loitsujen lukija. Turhaan oli Lönnrot neljännellä matkallaan Vuonnisesta palatessaan poikennut sieltä runoja etsimään, vaikka niitä osattiin. Hän siitä kertoo:
"Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä pienessä kylässä, Pirttilahti nimeltä, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Köynäkosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajastani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 penikulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristinmerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin, jopa puolen tunninkin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostain katumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään."
Vuokkiniemen kirkonkylässä erosimme saattajista ja asetuimme moniaaksi päiväksi Teppana Remssun hyvin varustettuun kestikievariin asumaan. Toverini jonkun verran liikkui kylällä poimimassa runon sieltä täältä. Minulle oli työtä sitäkin vähemmän, koska kirkonkylä ahkerassa kanssakäymisessään Suomen kanssa on vielä enemmän menettänyt alkuperäistä luonnettaan, kuin muut sen puolen kylät.
"Kylän asema on", lausuu Lönnrot, "kaunis kesällä, se kun on Kuitti- ja Lammasjärven välillä, jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin korkea särkkä erottaa kylän kahteen osaan, niin että toista niistä ei toiselta paikalta näe. Livojoki kylän itäpuolella muodostaa niemen, jolla on vaan yksi talo. Tämän Livojoen takana on useiden talojen laitumet. Sinne soudetaan joka ilta kiulut mukana, lypsetään, viritetään savu, jäädään paikalle seuraavaan aamuun asti, lypsetään uudestaan, päästetään lehmät laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi."
Lönnrot poikkesi kylässä monellakin matkalla, asuen milloin missäkin talossa ja hyvin hänet kaikkialla otettiin vastaan. Pirttilahdesta tultuaan Lönnrot Vuokkiniemessä kirjotti häälauluja:
"Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä jonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla, ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta ei kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada."
Matkamuistelmissaan viidenneltä retkeltään Lönnrot kertoo:
"Jyvöälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti tarjottiin 5-6 kuppia 'tsaajua' illalla ja samoin seuraavana aamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta häntä saada nyt laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen tekoon. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. 'Omp' on', hän vastasi, 'kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita pyhempinä.' Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitävastoin toiset katsovat sitä paastoajalla perin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristinmerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja 'papin vierolaiset' tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa, estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa tapasi joskus erivierolaisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talonväelle erityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni, eikä muiden kanssa, ja siihen hän vastasi, ettei katsonut vaivaa maksavan 'ruveta heidän ilveihinsä' (s.o. kääntyä heidän uskoonsa)."
Seitsemännellä matkalla Lönnrotia varotettiin, niin hän mainitsee, eräästä Natalia nimisestä naisesta, jottei tämä pääsisi hänelle taikajuomaa juottamaan. Niin hän muka oli useille muille tehnyt.
Vuokkiniemi on vanhastaan mainittu ennen muita Vienan Karjalan paikkoja runolaulun muka varsinaisena pesäpaikkana. Lönnrot puhui "laulukkaasta Vuokkiniemestä", josta hän sai parhaat ainekset Kalevalaan. Tämä maine ei kuitenkaan sovellu itse kirkonkylään, vaan tarkottaa koko pitäjää. Vuokkiniemen pitäjään nimittäin kuuluvat kaikki Ylä-Kuittijärven rannalla ja länsipuolella olevat kylät Suomen rajaa myöden, Ponkalahti, Aajuolaksi ja Vuonninen, sisämaassa taas Tsena, Venehjärvi, Latvajärvi, Lapukka ja Kivijärvi. Lönnrot sai täältä etupäässä häälauluja. Borenius retkillään hyötyi siellä verraten vähän. Kultuuri ehkä oli siellä jo suorittanut enemmän hävitystyötä kuin syrjäkylissä, sillä melkolailla edistyneempi ja varakkaampihan "pokosta" on niihin verraten. Isännistä useat omistavat kauppapuoteja Suomen puolella ja palkkaavat syrjäkylien miehiä renkeinään kiertelemään Suomea laukunkantajina, heidän tavaroitaan myyden. Varsinaiset runokylät niin ollen ovat rahallisesti riippuvaisia kirkonkylästä.
Ervasti mainitsee Vuokkiniemen kirkonkylässä olleen hänen käydessään 90 taloa itse kirkon kohdalla ja sitä ulompana, jokivarressa, 38 taloa, siis kaksi kertaa enemmän kuin Lönnrotin aikana. Edellinen ryhmä on paremmin karjalaismallinen, jälkimmäinen meidän puolen tapaan rakennettu. Yllä mainitulta kapealta hiekkaharjulta näkyy kummallekin kulmalle, "vasemmalla kädellä luodetta kohti ihana jokilaakso taloineen, oikealla kädellä itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin Ylä-Kuittisten sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoovan ilmaan," Ervastin sanoja toistaakseni.
Monetkin Vuokkiniemen isännistä olivat, samoin kuin muutoin usean muunkin kylän isännät, eläneet jotenkin kirjavia vaiheita. Toiset olivat vaurastuneet ja elelivät huoletonta elämää säästöillään taikka voitoillaan, joita saivat Suomessa olevista puodeistaan. Toiset olivat meidän puolellamme tehneet vararikon enemmän kuin yhden kerran, mutta sitten siirtyneet takaisin rajan taa kotitaloonsa, jota ei voitu velasta myydä ja johon vielä piti jättää kaikki tarpeellinen irtaimistokin, olipa velallisen asema muutoin mikä tahansa. Sitenpä nuo isännät, meidän puolella menetettyään kaikki omansa ja vielä muidenkin tavaroita, elelivät taas kotikonnuillaan verraten hyvissä oloissa, ehkä odottaen sopivaa tilaisuutta, milloin jälleen sopisi lähteä Suomeen onneaan koettamaan. Kun karjalaisen rehellisyys kauppa-asioissa yleensä sallii kaikkia temppuja, jotka voidaan suorittaa joutumatta oikeuden kanssa tekemisiin, niin voi siitä päättää, että monikin oli hyödykseen käyttänyt tätä kotitalonsa luovuttamattomuutta velkojille. Tietystikään ei moinen keinottelu vaikuta terveellisesti siveellisten käsitysten vakaantumiseen.