KALEVALA JA KANSANRUNO.
Jos ajattelemme runolaulantoa vain sellaisena, kuin se nykyisessä Vienan Karjalassa esiintyy, niin on vaikea käsittää, kuinka niin runsas runous olisi voinut syntyä kansalle nykyisin vieraitten aiheitten pohjalla. Aivan suuri ei ole kunnollisten runontaitajien luku, saapa nähdä monet vaivat toisinnoita haeskellessaan, ja usein ovat ne kaikkein vähimmin huomattavia kansalaisia, vanhoja ukkoja, eukkoja, mieronkiertäjiä, taikka nuoria tyttöjä ja poikia, jotka laulun taitavat. Harvoin niitä enää laulettanee enemmän rahvasta koossa ollessa muuta kuin häävirsiä. Tämmöiset elinehdot eivät voisi synnyttää sen tapaista runoutta kuin kertomarunous on, ne ovat kotoisen lyyrillisen runouden ympäristö.
Paremmat olivat edellytykset niihin aikoihin, jolloin runoja kilvan laulettiin, milloin rahvasta oli paljon koolla ja muutoinkin ajan vietoksi. Silloin oli laulajalla säestäjä itseään kiihottamassa ja suuri joukko mielenkiinnollaan kannustamassa, ja luonnollisesti silloin runokin luisti paremmin, kun "luonto nousi", ja säkeet pyöristyivät ja hioutuivat. Varmaan ovat sellaiset tilaisuudet paljon vaikuttaneet niitten toisinnoitten muotoon, joita on meidän aikoihin säilynyt. Ne ehkä ovat saaneet aikaan sen, että toisinnot samoilla paikkakunnilla yleiseen kulkevat jotenkin samoja latuja ja runo säilyi suuremmassakin yleisössä kuin yksissä ja toisissa taitajissa. Mutta semmoisia kilpalaulannoita ei ainakaan sen mukaan, mitä tämän kirjottajan tietoon tuli, enää milloinkaan tapahtunut. Lönnrot semmoisesta kertoo, mutta kertomuksesta ei käy selville, oliko hän tosiaan itse semmoisessa läsnä. Pikemmin se tuntuu perustuvan tietoihin, joita hän runoja kirjotellessaan sai laulajilta.
Lienee jo kulunut jokunen vuosisata siitä, kun nämä kilpalaulannot olivat parhaillaan. Mutta tuskinpa kertomarunot olisivat voineet niissäkään syntyä nykyisempinä aikoina, vaikka ne epäilemättä ovatkin runoja kehittäneet.
Kaikki runomailla saamani vaikutukset viittasivat siihen, että varsinainen kertomarunous on ikivanhaa juurta ja että se on ennen ollut nykyistään täydellisempää. Se muinaistarullinen pohja, joka niissä kauttaaltaan on, ei tunnu hatarilta jäännöksiltä, joita kansa on uudempiin lauluihin sovitellut, vaan runojen ytimen on täytynyt kasvaa itse muinaistarustosta ja aikana, jolloin nämä tarut hallitsivat kansan käsityksiä. Niitten on täytynyt syntyä paljon tiheämmästä ja selvemmästä aineistosta, kuin nykyisen ja muutaman vanhemmankaan polven tieto kansallisesta jumaluustarustosta on ollut. Ne ovat kotoisin suuremmasta tulesta ja kuumemmasta ahjosta, kuin Karjalan laulumailla on palanut moneen miespolveen.
Tätä käsitystä puolustaa sekin seikka, että yksityiset säkeet todistettavasti ovat säilyneet melkein semmoisinaan halki vuosisatain, varsinkin semmoiset, jotka helpoimmin tarttuivat kuulijain muistiin ja olivat koko runoalueella yleisiä ja samanlaisia. Semmoisia ovat nuo Pohjolalle omistetut säkeet, jotka Väinämöinen merellä lausuu, seuralaisensa vaatiessa häntä laulamaan, kun he, ryöstetty Sampo veneessään, laskevat pois Pohjolasta:
"Aikanen ois ilon teoksi,
Varahainen laulannaksi,
Portit Pohjolan näkyypi,
Paistaapi pahat saranat,
Pahan ukset ulvottaapi"…
Nämä säkeet ovat Arhipan laulamasta toisinnosta. Enemmän tai vähemmän muunneltuna ne tavataan koko runoalueella, mutta merkillisintä on, että ne melkein semmoisinaan ovat säilyneet siinäkin toisinnossa, jonka Gottlund sai Värmlannin metsäin savolaisilta, vaikka he aina Kaarle IX:nnen ajoista olivat olleet muusta Suomesta erillään. Vaikka Samporuno heidän muistossaan jo oli muuttunut suorasanaiseksi taruksi, muistivat he vielä oikealla paikallaan samat säkeet:
"Viel' on virsille varainen,
Vielä Pohjolan portit näkyy,
Tuvan uunit kuumottaa…"
Nämä säkeet selvään osottavat, että Samporuno ainakin kuudennellatoista sataluvulla jo oli täysin kehittynyt ja tunnettu Savossakin. Mutta monet muut seikat viittaavat siihen, että kertomarunouden varsinainen kehitysaika on ollut vielä taa'empana ajassa. Jos niitä vertaa semmoisiin runoihin, joitten varmaan tiedämme syntyneen keskiajalla, kuten piispa Henrikin surmavirteen ja runoon Viipurin pamauksesta, niin astuu ikäero ilmeisesti näkyviin. Vanhoihin kertomarunoihin verrattuina ballaadien kuvaukset ovat niin verekset ja yksityisseikkaiset, että ne tuntuvat kuin silminnäkijän kuvauksilta. Mutta yhtä omintakeinen kuin aihe ei niille ole itse runopuku. Ne ovat aiheitaan käsitellessään käyttäneet hyväkseen runollisia apukeinoja, jopa valmiita säkeitäkin, joita jo oli olemassa ja rahvas muistossaan säilytti varhaisemmilta ajoilta. Tuntuu siltä, kuin olisi eepillinen runous siihen aikaan, jolloin piispa Henrikin surmavirsi syntyi, jo elänyt miehuusaikansa ja ollut löyhtymässä. Sen rakennuskappaleet olivat alkaneet irtaantua kiinteästä yhteydestään, niin että niitä käytettiin toisia, uudenaikaisempia aiheita käsiteltäessä.
Kertomarunojen ytimellä on ikivanhan pätöisyyden leima. Ne säkeet, jotka siitä ovat säilyneet meidän aikoihimme, eivät ole aiheisiinsa yhtyneet jostain aikaisemmasta runomuodosta, vaan ovat juuri aiheistaan syntyneet. Aihe ja muoto ovat yhdessä eläneet ja ehkä kehittyneetkin, ja se pätöisyys juuri onkin näiden runojen suuren viehätysvoiman salaisuus. Ne tapaukset ja sankarihaamut, joita ne käsittelevät, ovat ennen olleet selväpiirteisempinä kansan tajunnassa. Ne olivat osa sen uskonnosta ja sen vuoksi hehkuvan ajatuksen ja tunteen kohdisteina. Kansa ponnisti parhaat henkiset kykynsä luodakseen niille ylevän muodon ja antaakseen niille ytimekästä voimaa. Runon omaa sisällistä todistuskykyä seuraillen voimme vielä päättää senkin, että kansa niitä runoillessaan oli vielä itsenäinen ja käytti vapaata vaino-oikeutta.
Paljon aikaisempaan aikaan, kuin kuningas Eerikin ristiretki tapahtui, tahtoisin senvuoksi asettaa kertomarunouden ja ehkä vielä sitäkin vanhemman loitsurunon synnyn. Kummasta elinvoimastaan niiden on kiittäminen jaloa runomuotoaan, jota monet kykenivät helposti muistamaan. On kuitenkin selvä, että runostoon on ajan varrella sekaantunut uudempiakin piirteitä, ja että se on myöhemmin saanut monta kaunista lisää, joista toiset ovat läheisesti mukautuneet vanhaan runkoon, toiset tulleet siihen loisina, jotka ovat pukeutuneet vanhoihin koruvaatteihin. Jumaluustarullisten käsitteitten heikkenemistään heiketessä ovat laulajat vähitellen omistelleet sankareilleen inhimillisempiä piirteitä ja runolaulun muuttuessa uskonnolliselta alalta ajan vietoksi siihen liittyi koko joukon leikillisiäkin sävyjä, jotka alkuaan olivat sankarirunoudelle vieraita.
Eepillisissä runoissa, lyhyissä ja vaillinaisissa toisinnoissakin, on viljalti semmoisia säkeitä, joitten syntyminen nykyisissä oloissa olisi selittämätön. Aivan huonoissa ja turmeltuneissakin katkelmissa on joukossa harvinaisia, parhaistakin toisinnoista puuttuvia runosirpaleita, jotka ovat niin täysipainoisia ja kauniita, etteivät ne olisi mielestäni voineet syntyä siinä yhteydessä, jossa ne on muistoon kirjotettu. Niiden täytyy olla vanhempaa perintöä, suuremmasta ja pätevämmästä seurasta, "laajemmista lauluista, runsahammista runoista". Säkeitten kiinteys kautta vuosisatain tukee sitä käsitystä, että nämä hajalleen pirskahtaneet jalosäkeet ovat osia vanhasta yhteydestä, jotka ovat säilyneet siellä täällä kautta runoalueen levinneissä laulunpätkissä. Toisinnoitten entistä yhteyttä todistavat ne tunnussäkeet, joita niissä kaikissa on säilynyt, miten paljon ne muutoin yhdistelyltään ja sanamuodoltaan eronnevatkin. Semmoisia tunnussäkeitä ovat:
Savu saarella palavi,
Tuli niemen tutkaimella,
Pieni ois sotisavuksi,
Suuri paimosen tuleksi…,
joilla Lemminkäisruno melkein kaikkialla alkaa sekä pohjoisella että vielä eteläiselläkin runoalueella. Samporunon alkusäkeissä huomasimme samanlaisen paikkansa pitävyyden:
Lappalainen kyyttösilmä
Piti viikoista vihoa,
Kauan aikaista katsetta
Peällä vanhan Väinämöisen…
"Kilpalaulannassa" taas on eräitä säkeitä, joita tuskin ainoakaan toisinnon laulaja unohtaa, vaikka muutoin runoa miten sotkisi, ja jotka kaikki laulavat samoilla sanoilla, nimittäin ne sanat, jotka Joukahaisen äiti lausuu pojalleen, tämän valittaessa luvanneensa sisarensa Väinämöiselle puolisoksi:
"Tuota toivoin tuon ikäni,
Puhki polveni halusin,
Vävykseni Väinämöistä,
Sukuhuni suurta miestä."
Samanlaisia esimerkkejä voisi mainita paljon. Ne selvään viittaavat siihen, että runot on ennen laulettu paljon samanlaisempina, kuin ne ovat toisinnoissa säilyneet. Toinen asia on, ovatko eri runot ennen muodostaneet keskenään semmoisen kokonaisuuden, jossa ne Kalevalassa tapaamme, vai onko yhteys vain itsetiedottomasti syntynyt sen kautta, että ne käsittelevät yhtenäisen taruston aiheita. Tosin vanha virolainen satu kertoo, että runot ennen ovat olleet "hyvin pitkä laulu", mutta jos huomioon otamme, kuinka vajanainen säilytyskeino ihmismuisto on, jonka varassa nämä runot ovat vuosisatoja ja luultavasti vuosituhannenkin olleet, niin näyttää luonnollisemmalta, että niitten yhtenäisyys johtuu vain aiheitten yhtenäisyydestä ja ettei kansa koskaan ole niitä yhteen jaksoon laulanut valmiina eepoksena.
Mutta selvään niissä on huomattavana pyrkimys yhtymään, ja se joka tämän aiheiston ensimmäiseksi sai käsiteltäväkseen, ei yhdistämiseen kaivannut muuta vaikutinta kuin runojen oman sisällisen kehoituksen. Ne liikuttavassa avuttomuudessaan vaativat rakkauden työhön, jota ne puuttuvain apuneuvojen vuoksi eivät olleet voineet itse aikaan saada, kun eivät kirjoitustaidon puutteen vuoksi voineet kerätä kokonaisuudeksi kaikkia niitä rikkauksia, joita laulajat hajallaan hallitsivat. Se ei ollut mikään keinotekoinen eikä vieraitten vaikuttimien aikaan saama yhteenkutominen, jonka Lönnrot suoritti, vaan runojen oman pyrinnön toteuttaminen. Se oli kokoojan puolelta lapsen uhrautuvaisuutta, jonka tarkotus oli saattaa päätökseen isäin suuri työ.
Tätä hajaantunutta ja sekaantunutta, vaikka ehkä hajanaisuustilassaan osaksi rikastunuttakin taideperintöä järjestäessään Lönnrot ensinnäkin pyrki kokoomaan samain sankarien ympärille ne teot ja kuvaukset, jotka näyttivät heille luontaisimmin kuuluvan. Kansanrunon tavaton vaihtelevaisuus jätti hänelle jotenkin vapaan valintaoikeuden, kehottaen kuitenkin, mikäli mahdollista, noudattamaan parhaiden laulajien laulumallia. Kun tämä erottelu oli tapahtunut, saattoi hän ruveta johtotoisinnoita rikastuttamaan koko kertomarunostolla. Siten syntyi Kalevalan eepillinen runko. Toisinnoita yhteen liitettäessä näkyi montakin aukkoa, joitten täytteiksi oli vain viittauksia, kun taas toisia kohtia oli laulettu harvinaisen täydellisesti ja sulosointuisesti; tämä kehoitti vajanaisiakin paikkoja täydentämään yhtä runsaiksi semmoisella kansanrunolla, joka ikäänkuin itse siihen tarjoutui. Lönnrot sovitteli aukkoihin muista runoista ensinnäkin semmoisia aineksia, jotka aatesisällyksensä puolesta niihin sopivat ja joista saattoi luulla, että ne ehkä olivat vieraitten vaikutusten kautta joutuneet pois vanhasta yhteydestään. Sen kautta tulivat moniaat ehkä myöhempisyntyisetkin runot käytetyiksi Kalevalan rakennusaineiksi. Loitsuista oli suuri joukko mukaan otettava siitä selvästä syystä, että ne ovat puhdasta kertomarunoa, vieläpä suuripiirteisintä, mitä on koko eepoksessa. Lyyrillisistä lauluista hän sai täytteiksi eepoksen runkoon hienompia vivahduksia, inhimillisiä tunnearvoja, rikkaampaa yksilöllistä käsitystä, joka ehkä poikkeaa varsinaisen eepillisen rungon luonteesta, mutta työn kehittyessä itsestään vaati sijaa. Ja mitkä lienevätkin mielipiteet tämän menetelmän luontevuudesta, se täytyy jokaisen myöntää, että Kalevala on kauttaaltaan kansanrunoa ja että sen rakentaminen on tapahtunut kansanrunon itsensä antamain edellytysten perustuksella. Sinne tänne Lönnrot sovitti omatekoisenkin säkeen, jotta runoelman juoni sai yhtäjaksoisuutta, mutta nämä säkeet eivät tuo eepokseen mitään uusia piirteitä, joista sen runollinen sisällys olisi vieraantunut. Ne eivät oikeastaan ole Lönnrotin runoakaan, vaan mukailtua kansanrunoa, sen välittömästä vaikutuksesta syntyneitä.
Voimme Kalevalan rakentamista verrata kreikkalaisen temppelin uudestaan pystyttämiseen raunioiksi hajonneista lohkareistaan. Sillä tavalla on Atheenan Akropoliilla vanhoja temppeleitä saatu uudelleen kohoamaan jälkimaailman ihailtaviksi vanhain Helleenien kuolemattomina taideluomina. Sinne tänne on tosin täytynyt sovittaa joku uusikin kappale siteeksi tai aukkojen täytteeksi — se erottuu paikalla vanhasta rakennusaineesta sekä uutukaisen värinsä että paljon kömpelömmän tekonsa kautta, — mutta kuka voisi väittää, ettei Parthenon ole Iktinoon mestariteos, vaikka saksalainen professori onkin sen kappaleistaan uudelleen koonnut?
Toisinnoitten tunteminen ei siis vähennä Kalevalan arvoa, vaan päinvastoin vakaannuttaa sen. Yhden taikka kaksi toisintoa lukiessaan lukija helposti joutuu epäilyksen valtaan, mutta tutustuessaan koko toisintopiiriin hän kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laaja näköala, jonka Kalevalassa näemme valtavaksi tauluksi koottuna.
Näin syntynyt taideteos ei tosin täytä samoja esteettisiä sääntöjä ja kauneusvaatimuksia, joita on muista suurista eepoksista johdettu, mutta sehän juuri osottaa Kalevalan itsenäisyyttä. Kaikki muut tunnetut eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen muotonsa suurien sivistyksien ahjoissa ja kirjoitustaidon hoteissa. Kalevala on niihin verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta erillään vapaudessa ja oman päänsä mukaan. Sitä on omalla mittapuullaan arvosteltava.
Mutta voisi kysyä, onko Kalevalan osia yhteen liitettäessä kaikki tullut parhaiten paikoilleen, ja eikö samoista aineista olisi saanut vielä ehompaa taideluomaa? Ei paraskaan työ ole täydellistä. Eikö Lönnrotilta ole jäänyt mitään korjattavaa?
On todellakin kohtia, joissa ei kansanrunoa ole käytetty niin edullisesti, kuin olisi voitu. Niihin kuuluvat mielestäni häärunot. Kalevalassa on kaksi selvään toisistaan erotettua keskustaa, joiden vastakkaista luonnetta voitaisiin vielä paremmin selventää, toisella puolella on Pohjola, johon etupäässä liittyvät Väinölän sankarien urhotyöt, toisella puolella Väinölä, joka kuvaa heidän kotoista elämäänsä. Edellinen vetää puoleensa jylhimmät, voimallisimmat, mielikuvituksesta rikkaimmat, mahtia tihkuvimmat kuvaukset, jälkimmäinen asettaa vainolle ja sodalle vastakohdaksi viljelyksen lämmittämän luonnon ja ihmisen, ylistää vanhan urhokansan inhimillisiä ihanteita ja lämmittää niitä hellemmillä tunteilla. Sepä erotus olisi vaatinut toiseen yhteyteen häälauluja, jotka kuvastavat Väinölän lasten kotielämää. Louhen ja hänen tylyn kansansa suussa nämä herkkätuntoiset, lauhat ja päivänpaisteiset juhlalaulut menettävät paljon sisimmästä hengestään. Ne kaikuisivat täydempinä Väinölän pirteissä, Väinölän rahvaan perhejuhlassa.
Kalevalan juonen luomisessa Lönnrot on enimmän täydentänyt kansanrunoa ja lisännyt sitä uusilla täydentävillä piirteillä. Mutta juoni ei olekaan kansalliseepoksen vahva puoli. Runoelman muut kauneusarvot tapaamme täydelleen kerätyssä toisintorunoudessa: Parhaista toisinnoista löydämme samat kauneudet kuin Kalevalasta itsestäänkin. Löydämme niissä täyteläiseksi kehittyneen eepillisen kertomatavan kuvauksineen, vertauksineen, kertoineen. Ne liikkuvat täysin kehittynyttä runomittaa käyttäen ja milloin joukossa on vaillinaisempiakin säkeitä, ne pikemmin painostavat runollisen sanonnan arvoa kuin sitä heikontavat, sillä moiset kauneustahrat todistavat runopuvun olevan synnynnäisen, kieliaistissa itsetiedottomasti kehittyneen, kauneusaistin välittömän luontaisen ilmauksen, johon laulajaa eivät ole johtaneet opitut kaavat ja itsetietoiset lait.
Nämä kauneudet ovat ilmeiset varsinkin Arhipan runoissa. Hänen Samporunonsa juoksee tyynenä, selvänä ja päämäärästään tietoisena, kieli on ehjää, muoto kaunis, siinä ovat kaikki Kalevalan luonteenomaiset viehätteet, vaikka suppeammassa tilassa ja niukemmin, harvemmilla väreillä käsiteltyinä. Samaa voi sanoa Ontrein ja monen muun laulajan runoista.
Ja varsinkin semmoisissa runoissa, jotka liikkuvat lähempänä kansan nykyistä käsitepiiriä, tapaamme Kalevalan kauneuden herkimpiä hienouksiaan myöten, syvän, ihannoivan luonnonkäsityksen, herkän, hellän tunteen, runsaan mielikuvituksen ja tietoisen käsityksen runon ylevästä kauneudesta. Vienan Karjalan alueella, jossa lyyrillisiä runoja on vähemmän, ovat varsinkin häärunot ja karjanluku tämmöisiä kansan runollisen käsityksen todentajia. Julkaisen tässä erään Vuonnisesta saamani karjanluvun semmoisena, kuin sen eräs nainen lauloi. Lukija varmaan myöntää, että siinä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta runo, joka ihanuudessaan täysin määrin puolustaa suurta sukuansa:
Metsän tytti, mieli neiti,
Tyynikki, Tapion tytti,
Salakorven vaimo kaunis!
Talvet me sotia käymme,
Lumen ajat luskajamme, 5
Laaimme kesäisen rauhan,
Teemmekö sulosovinnon,
Kesän tullen, suon sulaten
Lätäköien lämmetessä?
Neitsyt on Moarie emonen, 10
Pyhä piika taivahainen,
Kun mä lehmäni levitän,
Satasarveni hajotan,
Panes poikasi parahin,
Panes karjan paimeneksi, 15
Täksi keidoksi kesäksi
Ukon suureksi sulaksi,
Ole yöllissä hyvänä,
Päivällissä vartiana,
Katso kaikista pahoista, 20
Varjele vahingon teiltä,
Myöhään illoin, aivoin aamuin,
Ennen nousemist' emännän,
Katsomista karjapiian;
Miun on kainot karjapiiat, 25
Emännät epäpätövät.
Neitsyt on Moarie emonen,
Rakas äiti armollinen,
Syöttele metiset syömät,
Juottele metiset juomat, 30
Varustele vaskiharjat
Kahen puolen karjateitä,
Mihin karja koavitsekse,
Silitäkse siivattani.
Metsän tytti, mieli neiti, 35
En kiellä kellon kuulennasta.
Kiellän kielin koskennasta,
Suun rumin rupeamasta.
Kätke kyntes karvoihisi!
Hampahat ikenihisi! 40
Jos et sitä totelle,
Painan pankan pihlajaisen,
Suvikuntaisen sujutan,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei hampahat hajoisi 45
Eikä leuat lonkujoisi.
Jos et sitä totelle,
Mie siun käsken kätköhöisi
Pimiähän Pohjolahan,
Siell' on luutonta lihoa, 50
Siell' on päätöntä kaloa,
Suonetonta pohkieta
Syyä miehen nälkähisen,
Haukata halun alaisen.
Jos et sitänä totelle, 55
Polta hiisi hiiliäsi,
Perkeleh kypeniäsi
Alla jalkain takaisien,
Et etisiä polttaiskana!
Mene sinne, kunne käsken, 60
Pimiähän Pohjolahan,
Pohjan peltojen perille!
Siell' on hyvä ollaksesi
Lempi liehakoillaksesi,
Sielt' en noua polvenaahe 65
Etsitä sinä ikänä.
Tässäkin runossa on kuitenkin kohtia, jotka ovat olleet laulajalle epäselvät ja sen vuoksi muistosta häipyneet. Manaus luvun lopussa tietysti tarkottaa kontiota, eikä metsän tyttöä, niinkuin seuraavasta toisinnosta näkyy, jossa taas se kohta on selvemmin esitetty:
Työnnän lehmäni leholle,
Hatasarvet haavikolle,
Kelosarvet koivikolle,
Maion antajat aholle.
Neitshyt on Moarie emonen 5
Rakas äiti armollinen,
Kuin on katsoit katollisessa,
Niin katso katottomassa
Kesän tullen, suon sulaten,
Lätäköien lämmetessä. 10
Otsonen, metsän omena,
Mesikämmen källeröinen,
Kun sa kuulet karjankellon,
Ruotsin rauan roiskavaksi,
Tunge turpasi kulohon, 15
Pain' on pääsi mättähääse,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi.
Vaan jos et sitä totelle,
Miep' on panen parempia, 20
Painan pangan pihlajaisen,
Suvikuntaisen sujutan,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi. 25
Muutama Koljolasta saamani toisinto taas kuuluu:
Työnnän lehmäni leholle,
Hatasarvet haavikolle,
Nurmelle mesinukalle,
Maalle marjanvarsikolle.
Annappa rauha raavahille, 5
Sontareisille sovinto
Tänä keitona kesänä,
Luojan suurena suvena.
Oi Ukko ylijumala,
Vaari vanha taivahinen, 10
Kytke kiinni koiriasi,
Rakentele rakkiasi,
Tänä keitona kesänä,
Luojan suurena suvena,
Jottei leuat lonkujoisi, 15
Hampahat hajalle saisi.
Paina panta pihlajainen,
Suvikuntainen sujuta,
Ympäri nenän nykerän,
Jottei leuat lonkujoisi, 20
Hampahat hajalle saisi.
Vaan jos et sitä totelle,
Miep' on panen parempia.
Oi Ukko ylijumala,
Vaari vanha taivahinen, 25
Työnnä kultainen korento,
Päätä pää on leuan alle,
Toinen peätä peälaelle,
Jottei leuat lonkujoisi,
Hampahat hajalle saisi, 30
Kuin on kuulet hevosen kellon
Paina pääsi mättähääse,
Tunge turpasi kulohon.
Penikuorma peltomaata,
Kaksi karjan laitumekse! 35
Eräässä toisinnossa pyydetään, ei metsän tyttöä, vaan "metsän ukkoa luppopartaa" kytkemään kiinni koiriaan, rakkiansa rahnikoimaan.
Tämmöisiä kaunopuheliaita, sulosanaisia toisinnoita yhteen kudottaissa on pikemmin tarjona se vaara — ja Kalevalan toisia runoja vastaan sitä voikin muistuttaa — ettei runo yhteen kudottuna enää olekaan yhtä hyväsuhteinen kuin toisinto. Kauniita yksityisiä piirteitä kokoontuu niin paljon, että runo siitä paisuu liian laajaksi ja menettää kansan laulamana omistamansa keveyden ja hyvät suhteet. Sitä voisi huomauttaa juuri Kalevalassa olevasta karjan luvusta, samoin kuin Vipusenkin runosta, jotka milt'ei on ahdettu liian täyteen. Mutta toiselta puolen ovat niitten kaikki säkeet niin kauniita, ettei rakentaja hennonut mitään poiskaan jättää.
Kalevalan arvonanto on nykyisin jonkun verran pelästyksissään sen eri aiheitten alkuperän tutkimisesta. Kuta enemmän luullaan siitä löydettävän lainoja, muualta kulkeutuneita aiheita ja tilapäisiä yhtymyksiä, sitä enemmän tahdotaan vähentää sen merkitystä kansanrunoelmana. Mutta väärin on taideteosta arvostella sen mukaan, mistä taiteilija on aiheita ottanut. Silloinhan tulisi kieltää itsenäisen taideteoksen arvo kaikilta Shakespearen draamoiltakin, muiden mukana Hamlet tarulta, jossa tutkijat luulevat tapaavansa saman aiheen, jota Kalevala on Kullervo-runossa käyttänyt. Mistä lieneekin eepos saanut aiheita, Kalevalan laulumailla nämä aiheet ovat saaneet sen muotonsa ja luonteensa, joka niillä kansanrunossa on, siellä ne ovat muuttuneet kansan tunteiden ja käsitysten taiteelliseksi ilmaukseksi.
Se mitä Kalevalassa on pätevintä, on kuin onkin puhdasta kansanrunoa. Sen runoista ovat kauneimmat juuri ne, jotka tarkimmin ovat kansanrunoa. Sen runolliset viehätteet ovat kansan itsensä syvästi käsittämät. Kokonaisuutensa Kalevala on saanut kansanrunon tarjoamilla edellytyksillä. Lönnrot ei ole Kalevalaa luonut, vaan saattanut kansanrunon oikeuksiinsa.