Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

EUFRATIN JA TIGRIIN LAAKSON MUINAISET SIVISTYSKANSAT.

Jo monta vuosituhatta ennen ajanlaskumme alkua oli Eufratin ja Tigriin laaksossa, varsinkin virtain suupuolessa, erinomaisen toimelias ja taaja asutus. Kaksoisvirtain maassa muodostui suuria valtakuntia ja kehittyi monipuolinen kultuuri, jonka sisällys on vuosituhansia ollut unohduksissa. Puolentoista vuosituhannen aikana eivät Länsimaat ole Babyloniasta, Assyriasta ja Elamista tienneet sanottavasti muuta, kuin mitä Raamatussa on niistä kerrottu, tai mitä paljon myöhemmin eläneet kreikkalaiset oppineet kertovat puoleksi tarun muodossa. Kuta enemmän kaksoisvirtain maan lukuisia rauniokumpuja nykyään kaivetaan, sitä enemmän niistä löytyy todistuskappaleita, jotka valaisevat kultuurimme vanhimpia juuria. Babyloniasta ja Niilin laaksosta Kreikkalaiset saivat tiedon alkeita, vaikka tosin suureksi osaksi merta kulkevien Foinikkien välityksellä. Tiedämme nyt, että esim. tähtitiede on saanut alkunsa Babylonian kirkkaan taivaan alla ja että siellä ensiksi kehittyi se ajanjako, joka vielä tänäpäivänä on käytännössä. Lukemattomat esihistorialliset löydöt kautta Europan viittaavat siihen, että Babylonian vaikutus on jo niin varhaisina aikoina ulottunut laajalle pohjoiseen ja luoteeseenkin, vaikka ehkä suoranaista yhteyttä ei ollutkaan olemassa.

Babylonia.

Babylonia oli oikeastaan enemmän maantieteellinen ja historiallinen kuin kansallinen mahti. Monet kansat ovat aikain kuluessa toimineet sillä alueella, jonka muinoinen Babylonia käsitti; kansoja katosi, mutta asutus ja sivistys elivät aina ajanlaskumme alkuun saakka.

Jo neljännellä vuosituhannella e Kr. asui kiilakirjotusten todistuksen mukaan Babyloniassa seemiläisiä kansoja. Nämä eivät kuitenkaan olleet maan alkuväestöä, vaan vielä ennen heitä, harmaimmassa muinaisuudessa, siellä oli elänyt ja vallinnut älykäs muinaiskansa, Sumerit, joka oli itse kiilakirjotuksenkin keksinyt. Sumerit, jotka eivät olleet seemiläisiä, olivat jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua menettäneet kansallisuutensa. Heidän kielensä vain säilyi vielä kauan seemiläisessäkin Babyloniassa samalla tavalla kuin Keskiajalla latina, s.o. uskonnon ja kirjallisuuden kielenä. Niin vanha oli tässä laaksossa korkeampi viljelys.

Kiilakirjotuksista saamme tietää, että jo noin vuoden 3000 vaiheilla e.Kr. Babylonin kuningas Sargon oli valtansa alle laskenut kaiken kaksoisvirtain maan ja Syyrian, niin että hänen valtansa ulottui Välimerelle saakka. Vieläpä voidaan melkein varmasti päättää, että jo Sargonin laivat purjehtivat Välimerellä. Arabia näyttää niinikään jo silloin olleen Babylonilaisille kauttaaltaan tunnettu; sen länsipuolta he sanoivat Meluhaksi, itäosaa Makaniksi.

Mutta muutoin ovat tietomme siitä, kuinka laajalle Babylonian vaikutus ja maantuntemus ulottui, hyvin vaillinaiset. Elam, Anzan ja Suri, s.o. nykyisen Iraanin länsireuna, joka jyrkästi viettää Tigriin laaksoon, kävivät Babylonian kanssa ainaisia sotia ja olivat siis arvatenkin myös Babylonian sivistyksen vaikutuksen alaisina. Mainitut maat lienevät sen vuoksi olleet kaksoisvirtain laakson asukkaille hyvin tunnetut. Mutta paljoakaan kauemmaksi Babylonialaisten maantieto ei näytä ulottuneen. Nykyistä Armeniaa he sanoivat Gutien maaksi ja kaikkia Armenian itäpuolella olevia seutuja yhteisellä nimellä »Umman-Mandaksi». Tämä nimitys ei näy tarkottaneen mitään erikoista kansaa, vaan yleensä kaikkia raakalaiskansoja, jotka sillä puolella asuivat — samoin kuin Kreikkalaiset myöhemmin nimittivät yhteisellä nimellä Skyyteiksi kaikkia sillä puolella asuvia paimentolaiskansoja. Luoteessa tunsivat Babylonialaiset varmaan Vähän-Aasian Hethalaiset, ja Palestinan pohjoisosaa jo vanhastaan sanottiin »Lännen maaksi». Tokko vanhat Babylonialaiset harjottivat laivaliikettä Persian lahdella, sitä ei varmaan tiedetä. Helmenpyynnistään tunnetuilla Bahrein-saarilla on säilynyt muinaismuistoja, jotka osottavat Foinikkien asuneen siellä jo ehkä ikivanhain Sumerilaisten aikana. Siitä päättäen oli Persian lahden laivaliike varhaisimpina aikoina Foinikkien käsissä.

Ainakin näin laajalle ulottui siis Babylonian maantuntemus jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Mutta sen jälkeen ei se kahden ja puolen vuosituhannen kuluessa näytä siitä paljoakaan laajenneen. Ehkä se päin vastoin ainakin muutamalle suunnalle supistui. Babylonian pääsy Persian lahdelle näyttää, omituista kyllä, moneksi ajaksi kokonaan katkenneen, sille puolelle kun syntyi uusi valtakunta, jota kiilakirjotuksissa sanotaan »Merimaaksi». Mutta Egyptin faaraoitten kanssa Babylonian hallitsijat olivat tällä ajalla kirjeenvaihdossa.

Assyria.

Samoin kuin Babylon tuli erotetuksi Persian lahdesta, samoin sen Assyria 11. vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua erotti Välimerestä. Kiilakirjotukset kertovat, että jo assyrialainen kuningas Tiglat Pileser retkeili Välimerelle saakka, jossa hän oli näkemässä suurien merieläinten pyyntiä. Jo pari vuosisataa ennen hänen hallitusaikaansa Assyria oli ruvennut lähettämään siirtolaisia Armeniaan, laajentaen sille puolelle kaksoisvirtain laakson vaikutusvaltaa ja maantuntemusta. Tätä siirtolaisuutta todistavat lukuisat kiilakirjotukset, joita on nykyaikoina löydetty Armeniasta ja Kappadokiasta.

Muilla tahoilla Assyrialaiset eivät sitä vastoin ulottaneet maantieteellisiä tietojaan edemmäksi kuin Babylon. Tosin assyrialaiset armeijat samoilivat kautta Arabian moneen kertaan, mutta saman olivat jo kaksituhatta vuotta aikaisemmin Sargonin ja muitten babylonilaisten hallitsijain sotajoukot tehneet. Assyrialaisten kuningas Asarhaddon aikoi saattaa valtansa alaiseksi koko Lounais-Arabian, voidakseen sieltä hallita Intian kauppaa, josta Babylon ja Assyria olivat tulleet osattomiksi edellisen valtakunnan menettäessä pääsyn Persian lahdelle. Jemenin kautta kulkeva Intian kauppa taas poikkesi Punaisen meren länsirannalle ja maataipaleen poikki Niilin taakse. Nämä sotatoimet puhuvat kylläkin selvää kieltä siitä vilkkaasta liikkeestä, joka jo niin vanhoina aikoina suuntautui Intiaan, vaikk'ei sen vanhimmista vaiheista olekaan säilynyt suoranaisia tietoja.

Elam.

Elämin valtakunta, joka rajotti Babyloniaa itäpuolella, ei ollut yhtä korkealle kehittynyt kuin tämä maa, vaikka se epäilemättä olikin saanut Babyloniasta koko joukon sivistysaiheita. Se pysyi puoliraakalaisena, sotaisena vuorimaana, jonka maantiedollinen merkitys oli pikemmin kielteistä laatua, sillä Elam näyttää kautta aikain estäneen Babyloniaa levittelemästä valtaansa itään päin ja pääsemästä maisin kauppayhteyteen Intian kanssa. Mahdollista on, että Elam on välittänyt maisin kulkevaa karavanikauppaa, samoin kuin niin monet myöhemmät puoliraakalaiskansat samoilla seuduilla. Mutta se piti kaupan niin tiukasti omissa käsissään, ettei kaksoisvirtain laakson väestö koskaan saanut sille puolelle aikaan laajempaa välitöntä kauppayhteyttä. Ainoastaan yhdeksännellä vuosisadalla e.Kr. näyttää Elam jonkun aikaa olleen heikkouden tilassa, sillä siihen aikaan sai Assyrian kuningas Salmanasar II Baktriasta ja Intiasta lahjoja, kaksikyttyräisiä kameleja ja Intian elefantteja. Pian näyttää yhteys kuitenkin uudelleen katkenneen, kunnes Persialaiset, perustettuaan Iraaniin suuren valtakunnan ja vallotettuaan kaksoisvirtainkin maan, tällä puolella saivat aikaan avoimen maayhteyden Intian kanssa.

Vanha Egypti.

Yhtä kauas muinaisuuteen kuin Eufratin ja Tigriin välisessä maassa ulottuu sivistys Niilin laaksossa, ja samoin kuin Babyloniasta ja Assyriasta, samoin olemme Egyptinkin muinaisuudesta saaneet luotettavia tietoja vasta viime vuosisadalla, jolloin vanhain Egyptiläisten kuvakirjotusta opittiin lukemaan. Hieroglyyfeistä tiedämme, kuinka monipuolisesti Egyptin sivistys oli kehittynyt jo vuosituhansia ennen kuin Herodotos matkusti Niilin laaksossa. Ne valaisevat, vaikka tosin niukasti, vanhan Egyptin maantieteellisiäkin suhteita. Kaikki niistä saatavat tiedot ovat sitä mieltäkiinnittävämpiä, kun ne seudut, jotka olivat Egyptin länsi- ja eteläpuolella, myöhemmin tulivat kokonaan erotetuiksi muun maailman yhteydestä, niin että ne vasta aivan nykyaikoina ovat tulleet osapuilleen tunnetuiksi.

Vanhimmassa Egyptissä, jonka lähempi rajapaalu on asetettu toisen vuosituhannen keskivaiheille e.Kr., Niilin laaksoa viljeli rauhallinen, alallaan pysyvä maanviljelysväestö, joka muun maailman kanssa ylläpiti kauppasuhteita ainoastaan sen verran, että sai hankituksi ruumiitten balsamoimiseen tarvittavia savusteita, eräitä hyvänhajuisia kummilajeja. Rajamaittensa asioihin ei Egypti muutoin paljoa puuttunut. Sitä estivät maantieteellisetkin syyt, sillä heti Niilin kapean laakson molemmin puolin alkoivat nuo autiot päivänarinat, joilla ei mikään viljelys menesty, ja jotka lisäksi estivät suurempia sotavoimia tunkeutumasta vedettömäin aavikoitten poikki harvassa oleviin keitaisiin. Eteläänpäin taas vaikeutti tunkeutumista yhä kuumeneva ilmasto ja Niilin keskijuoksulla kuohuvat lukuisat kosket. Alimmilta koskilta jättiläisjoki virtaa niin korkeitten rantain välissä, ettei tulvavesi voi niille nousta. Viljelyksen täytyi seisahtua Assuanin koskille: siitä ylöspäin erämaat kahden puolen pitkillä matkoilla lähestyivät aivan jokeen saakka. Koko Egypti onkin oikeastaan vain suuri keidas, joka luonnostaan on muusta maailmasta erotettu, kapeata meririntaa lukuunottamatta.

Elefantinen saarella, joka on Assuanin koskien kohdalla, tapahtui tavaranvaihto vanhan Egyptin ja siitä alkavan Nubian välillä. Tämän kaupan laatua todistavat mainitun saaren ja Syenen kaupungin nimet; ne merkitsevät »norsunluusaarta» ja »kauppaa». Näissä raja-alueissa elävät kansat luonnollisesti olivat Egyptiläisille jo vanhastaan tunnetut. Ne olivat tummanruskeata rotua, vaikka luultavasti samaa alkujuurta kuin Egyptiläiset itsekin. Mutta Egyptiläiset lukivat heidät, samoin kuin heidän eteläpuolellaan asuvat »Nehetkin», neekereihin.

Laajimmillaan ollessaan Egyptin valta etelässä ulottui aina kolmansille koskille, lähelle nykyistä Dongolaa, jossa Arkon saarella on jonkun Egyptin kuninkaan ikivanha kuvapatsas. Nykyisen Wadi Haitan luona on niinikään säilynyt vanhain egyptiläisten kuninkaitten kirjotuksia ja linnanpohjia. Kuningas Usertesen eräässä rajakirjotuksessa sääti: »Tämä on eteläraja. Älköön ainoakaan neekeri kulkeko tämän rajan poikki pohjoista kohti, ei jalan eikä vesitse, älköönkä myöskään heidän karjansa. Jos he tahtovat tulla Akentin maahan kauppaa tekemään, niin älköön kukaan heitä siitä estäkö, mutta Hehiä kauemmaksi ei pidä koskaan ainoankaan heidän laivansa yrittää.»

Mutta egyptiläinen sivistys levisi kuitenkin tähän maahan, joka näin oli tullut sen kanssa kosketuksiin. Sitä vielä tänä päivänä todistavat Nubiassa tavatut suurenmoiset rakennusjäännökset. Vanhoista kuvista näkyy, miten raakalaiskannalla elävä neekerikansa muutti vaatepartensakin ja hiusmuotinsa egyptiläisen mallin mukaiseksi. Viime aikoina on näissä maissa, jotka Englantilaisten toimesta on rauhotettu, ryhdytty muinaistutkimuksiin, jotka lupaavat suuria tuloksia.

Egyptiläisten tunkeutuminen etelää kohti ja sivistyksen kohoaminen sikäläisissä maissa vaikutti, että Nubiassa muodostui Napata niminen valtakunta, joka voimistui siksi, että se saattoi pari vuosisataa itse Egyptiäkin hallita. Mutta kun Napatan täytyi ylivallastaan luopua ja se vähitellen tuli kokonaan erotetuksi Egyptistä, niin se raaistumistaan raaistui ja vaipui ympärillä asuvain neekeriheimojen tasalle.

Punt.

Jo näinä vanhoina aikoina käytiin Niilin laaksosta kauppaa Punt nimiseen maahan, jonka arvellaan olleen Punaisen meren rannalla, ehkä Adenin seuduilla. Kauppatavarat nousivat ensin Niiliä ja kulkivat sitten maan poikki Punaiselle merelle, jonka rantoja pitkin niitä vietiin edelleen laivoilla etelään päin.

Toisen vuosituhannen keskivaiheilla eräs Egyptin kuningatar lähetti suuren retkikunnan Puntiin, jonka asukkaita, kyliä, kasveja ja eläimiä hän sitten kuvautti rakennuttamaansa suureen kuolintemppeliin. Nämä vanhat kuvat, joitten esineet, pyöreät, mehiläispesän muotoiset, osasta paaluille rakennetut majat ovat aivan samanlaisia kuin nykyisetkin neekerimajat, todistavat erinomaisen sattuvasti, kuinka samalla kannalla luonnonkansat, kultuurivaikutuksista erillään, voivat säilyä vuosituhansia. Tämä vanhoillisuus, joka on Afrikan alkuasukkaille ominainen piirre, ilmenee myös kuvattujen ihmisten vaateparressa, tukan somistuksessa ja koristeitten käyttämisessä. Ne ovat syrjäisemmissä seuduissa vielä tänä päivänä aivan samanlaiset kuin 3500 vuotta takaperin. Yksin afrikkalainen naisihannekin on pysynyt kolme ja puoli vuosituhatta ennallaan. Egyptiläiset taiteilijat kuvasivat neekerikaunottaren niin lihavaksi, pyöreäksi ja muodottomaksi, että miehen täytyi kuljettaa vaimoaan aasilla. Samanlaisia ovat vielä tänä päivänä neekeripäälliköitten suosikkivaimot, kuten monetkin matkustajat tietävät kertoa. Egyptin kuningattaren maalauttamista kuvista näkyy, että Egyptiläiset oman maansa tuotteita, kuten puukkoja, kirveitä ja muita valmisteita vastaan vaihtoivat Puntin asukkailta pihkoja, norsunluuta, myrrhapuuta, eebenholtsia, kultaa ja silmäkoristeita, pavianeja, merikissoja ja koiria, pantterin nahkoja ja orjia. Tämäkin kauppa pysyi kautta vuosituhansien melkein samana.

Paljon tärkeämpi oli egyptiläisen kultuurin vaikutus pohjoisessa», vaikka Egyptiläiset myöhänlaiseen ryhtyivätkin laajentamaan valtaansa sille puolelle. Merellä he eivät tosin itse liikkuneet laajalta, mutta jo hyvin vanhoina aikoina olivat Välimeren kansat oppineet purjehtimaan Niilin suistamoon kauppaa tekemään ja arvatenkin ryöstämäänkin. Vanhoissa hieroglyfeissä puhutaan »merimaiden kansoista», jotka usein tekivät rosvoretkiä Egyptin rannalle.

Palestinaan ja Syyriaan Egyptin hallitsijat sitä vastoin tekivät useinkin sotaretkiä. Palestinaa nimitetään kuvakirjotuksissa »Ylä-Retenuksi»; sen toista puolta sanottiin »Kenanaksi» (Kaanaaksi).. toista »Amariksi»(Amorittien maaksi). Syyrian alanko oli »Ala-Retenu». Kreeta oli »Keft» ja Foinikit »Fenekhejä«.

Hieroglyfit kertovat Egyptin hallitsijain käyneen sotia aina Eufratin ja Tigriin maahan saakka, »jossa vesi juoksee nurinpäin» (s.o. päinvastaiseen suuntaan kuin Niili), »jossa kuljetaan pohjoiseen, kun kuljetaan vastavirtaan». Egyptiläisistä näytti luonnottomalta, että mikään virta juoksi toiseen suuntaan kuin heidän pyhä Niilinsä. Vanhoista kirjotuksista käy selville, että Egyptin ja kaksoisvirtain maitten hallitsijat toisin ajoin olivat keskenään kirjeenvaihdossakin.

Syyrian maihin kävi Egyptistä vilkas kauppa, ja vaikka Egyptillä itsellään oli kehittynyt teollisuus, niin osti se vielä teollisemmasta Syyriasta kaikenlaisia valmisteita, laivoja, vaunuja, aseita, monenlaisia astioita ja soittokoneita, vieläpä uusia leipälajejakin, kaloja, karjaa ja varsinkin viiniä, jonka maustamisessa Syyrian asukkaat olivat kaikkia muita etevämmät. Syyrialaiset tavat, rakennusmalli, vieläpä jumalatkin levisivät toisella vuosituhannella e.Kr. Egyptiin. Silloin valtasi seemiläisyys ikivanhan Egyptin samalla tavalla, kuin myöhemmin Aleksanteri Suuren ja Ptolemaioksien ajalla kreikkalaisuus.

Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.

Kun Niilin laakson ja kaksoisvirtain maitten ikivanhat valtiot ja yhteiskunnat alkoivat menettää elinvoimansa, niin haki edistys toimialoja uusissa maissa ja uusien kansain keskuudessa. Se siirtyi jokien ahtaista laaksoista meren rannalle, joka oli siksi maitten piirittämä, että se pikemmin vaikutti yhdistävästi kuin erottuvasti.

Egyptin, Babylonian ja Assyrian vanha historia on näitten maitten vanhan kirjallisuuden tutuksi tultua astunut niin lähelle, käynyt niin eläväksi ja monivaiheiseksi ja me huomaamme niitten sivistyksen niin kehittyneeksi, yhteiskunnat niin järjestyneiksi, että näitten tietojen valossa mielestämme tulemme kuin alkuasteilla olevaan uuteen maailmaan, kun noina ammoisina aikoina mielessämme siirrymme Välimeren rannoille. Nämä näyttävät olleen Babylonian ja Egyptin kansoille melkein yhtä tuntemattomia kuin Amerikan rannat Lännen kansoille Uuden ajan alussa.

Siitä syystä onkin jo oltu taipuvaisia arvaamaan liiankin suureksi Itämaitten vaikutusta kultuurin viriämiseen Välimeren reunoilla. Aivan viime vuosikymmenien muinaistutkimukset ovat nimittäin osottaneet, että ainakin tuon meren itäosissa on vallinnut itsenäinen korkealle kehittynyt sivistys, joka on yhtä vanha kuin Egyptin tai Babylonian.

Schliemann kaivoi Hissarlikin (Troijan) raunioista esiin ikivanhoja kaupunginpohjia ja esineitä, jotka todistavat edistyneitä oloja ja sisältävät aivan itsenäisesti kehittyneitä koristemuotoja. Hän jatkoi löytöjään Peloponnesossa, jossa Mykenan vanhat kalmistot luovuttivat tutkimukselle aavistamattoman rikkauden helleeniläisaikaa vanhemman ajan kultuuriesineitä ja rakennuksia. Mutta kaikkia näitä löytöjä rikkaammat ja tärkeämmät ovat ne, joita Evans on Kretan saarella tehnyt. Hän on kaivanut esiin Knossos kaupungin pohjat saaren pohjoisella rannalla ja huomannut Minoksen tarumaisen palatsin todellisuudeksi, paljastanut kehityksen ja kultuurin, joka ulottuu niin kauas taapäin, kuin yleensä voidaan edellyttää ihmisen muodostaneen suurempia ja korkeammissa muodoissa eläviä yhteiskuntia.

Mikäli näihin muinaisjäännöksiin jo on ennätetty syventyä, voidaan niistä tehdä se johtopäätös, että Kretassa aina myöhemmältä kivikaudelta saakka on elänyt samoilla paikoilla alati kehittyvä kansa, jonka loistoaika oli pronssikausi, mutta jonka rautakauden alussa voitti pohjoisesta tuleva raakalaiskansa — arvatenkin vanhat Helleenit — niin että se menetti koko kansallisen olemuksensa ja luultavasti suli vallottajain kanssa samaksi kansaksi. Vielä voidaan päättää, että tämä sivistys on ollut yhteinen koko Egean meren ympäristölle, josta syystä sitä sanotaankin egeiseksi, vaikka se näyttää kehittyneen korkeimmalle ja yhtäjaksoisimmin juuri Kretassa, jossa saariasema suojeli sitä häiriöiltä. Kaikesta päättäen harjotti tämä kivikauden ja pronssikauden kehittynyt kansa laajaa laivaliikettä sekä Egean meren saaristossa, että Syyrian rannikolle ja varsinkin Egyptiin, jonka kanssa Kretalla on ollut ikivanhat yhteydet. Egyptiläisissä hieroglyfeissä mainittu Keft tarkotti juuri Kretaa. Kirjotustaitokin oli tälle kansalle tunnettu — sillä oli kahdenlainen kirjotus, vanhempi kuvakirjotus, joka kuitenkin kokonaan poikkeaa egyptiläisestä, ja nuorempi viivakirjotus, joka vähän muistuttanee vanhempaa arabialaista; mutta ei kumpaakaan ole vielä osattu lukea, kun ei ole mitään johtoa siihen, mitä kieltä tuo esihistoriallinen sivistyskansa on puhunut. Mutta ehkä ihmeteltävin oli sen taide, joka todistaa samalla sekä erinomaisen kehittynyttä tekotapaa, että sen kansan ruumiillista kauneutta, joka tuon taiteen kehitti.

Mitä kansoja varhaisimpina aikoina asui Syyrian rannoilla, siitä ei ole mitään tietoa. Foinikit saapuivat sinne Persian lahden etelärannalta, jossa nykyisten Bahrein saarien seudut olivat heidän asuntoalueensa keskusta. Foinikit luultavasti alkuaikoina välittivät Babylonian sumerilaisten kaupunkien laivaliikettä. He siitä päättäen olivat jo tottuneet merillä purjehtimaan muuttaessaan Libanonin juurelle, Välimeren rannalle, ja rakentaessaan sinne kaupunkinsa ja laivastonsa. Jotkut tutkijat luulevat, että Foinikit ehkä olivat samaa kansaa, jota alkuaan myös asui Egyptin hieroglyfeissä mainitussa Punt maassa Punaisen meren suulla, ja joka siis olisi hallinnut molempien itäisten väyläin laivaliikettä jo hämärimmästä muinaisuudesta saakka.

Monet vaiheensa oli varmaan Välimeren länsiosankin mailla ja kansoilla ollut, ennenkuin historian ensimäinen sarastus niille lankeaa. Mutta niistä emme paljoa tiedä. On tosin säilynyt joku verta muinaisjäännöksiä, joitten nojalla ehkä tutkimus tulevaisuudessa voi tehdä sitovia johtopäätöksiä, mutta toistaiseksi saamme tyytyä vertailevan rotututkimuksen viittauksiin. Niitten mukaan on Välimeren rannoilla jo ikivanhoista ajoista tapahtunut kansainvaelluksia, jotka ovat monella tavoin muuttaneet niitten rotuoloja. Kieliä ja kansoja on kadonnut, toisia tullut sijaan, ja kadonneet ovat vain jättäneet ihonsa, hiusvärinsä tai muita rotumerkkejään kummittelemaan niitten kansain ruumiinrakennuksessa, joitten kieliin ne hautaantuivat.

Vertailevan pääkallotutkimuksen johdolla koettaa anthropologia päästä vanhimpien rotujen perille, joitten vaiheitten selvittämiseen kielitiede ei tarjoa johtoa, koska nuo kielet jo ovat kuolleet.

Uusimmat ihmistieteen tutkijat ovat etupäässä pääkallojen muodon johdolla tulleet siihen johtopäätökseen, että kaikki ne valkoiset kansat, joita vanhempina aikoina on asunut Europassa, Länsi-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa, ovat kehittyneet yhteisessä alkukodissa Pohjois-Afrikassa, Saharan vielä ollessa viljelyskelpoista, hyvin kasteltua maata, niinkuin vanhat esiaikaiset jokilaaksot todistavat. Tämä arvatenkin tapahtui samoihin aikoihin, jolloin Europpa vielä suureksi osaksi oli mannerjäätiköitten peitossa. Afrikasta sai siis Europpa asukkaansa, Afrikasta lähtivät seemiläiset kansat itää kohti, vallaten Länsi-Aasian, ja samaa alkujuurta ovat nekin kansat, jotka sinne jäivät ja jotka berberien nimellä ovat näihin saakka harvinaisen puhtaina säilyttäneet sekä kielensä että rotuominaisuutensa. Uusissa asuinpaikoissaan pohjois-afrikkalaiset siirtolaiskansat aikain kuluessa erilaistuivat. Mutta Välimeren rannoilla ne hyvin myöhään, aina historiallisen ajan alkuun saakka, pysyivät jotenkin samoina, kunnes aarialaiset tulivat ja laskivat Välimeren pohjoisrannoilla olevat liibyalaiskieliset kansat valtansa alle, pakottaen niitä omaksumaan aarialaisen kielensä, mutta sen sijaan itse omistaen paljon niitten rotuominaisuuksia. Tästä sekotuksesta ovat syntyneet ne kansat, jotka nykyään elävät Etelä-Europassa.

Siihen aikaan kun Foinikit alkoivat Välimerellä purjehtia, asui sen pohjoisrannoillakin siis etupäässä hamilaissukuisia kansoja, vaikka ne jo olivatkin melkoisesti eronneet varsinaisista libyalaisista. Kielentutkimuskin osaksi tukee tätä mielipidettä, sillä baskin kielen ja nykyisen berberin kielen välillä on huomattu selvää sukulaisuutta, joka kuitenkin on niin vanhaa, että kielet jo historiallisen ajan alussa varmaan olivat toisilleen aivan vieraat. Näitä libyalaisia kansoja olivat Italiassa Ligurit, joitten nimikin johdetaan samasta juuresta kuin Libya, Sardit, Sisilialaiset ja toisten luulon mukaan useimmat niemimaankin heimot, lukuunottamatta Etruskeja; näitten luullaan tulleen Egean mereltä ja tuoneen sieltä mukanaan ne sivistysainekset, joitten jäännöksiä heidän haudoistaan on löydetty. Hamilaissukuisten »Välimeren kansain» sekaan saapui sitten varhaisia aarialaisia kansoja, kuten lllyrikot, nykyisten Albasien esi-isät, Keltiläisiä ynnä vihdoin Latinalaiset, jotka lopulta vallottivat koko Italian ja antoivat sille kielensä.

Balkanin niemelle saapuivat illyrialais-thraakialaiset kansat ennen Helleenejä, mutta näistä tuli niemimaan johtava kansallisuus, vaikka varhaisemmat kansa-ainekset kauan, osasta tähän päivään saakka, heidän rinnallaan pitivät puoliaan. Samoja kansoja oli Vähän Aasian puolella, ja niihin ehkä kuuluivat Hethalaisetkin, joita luullaan nykyisten Armenialaisten esi-isiksi. Hethalaisilla kansoilla oli melkoinen sivistys ja oma kuvakirjotuksensa, joka jossain määrin muistuttaa Kretasta löydettyä. Niillä oli ajoittain melkoisia valtakuntia, jotka olivat yhteyksissä sekä Egyptin että kaksoisvirtain maitten kanssa, mutta myöhemmin joutuivat Assyrian ylivallan alaisiksi.

Se sivistys, joka oli elänyt Egean meren saarilla ja rannoilla samaan aikaan, jolloin Egypti ja Babylonia parhaimmillaan kukoistivat, hävisi HelleeniIäisten tullessa niin jäljettömiin, että sen olemassa olokin vasta äsken on käynyt ilmeiseksi. Helleenit näyttävät saapuessaan hävittäneen ja surmanneen vielä perinpohjaisemmin kuin germanilaiset kansat Rooman kukistaessaan, ja sen kautta tapahtui koko Egean meren piirissä niin yleinen taantumus, että nuo maat toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. jälleen olivat puoliraakalaiskannalla. Foinikeilta sen vuoksi Helleenit oppivat sekä ammattitaitonsa että taiteensa alkeet, jopa kirjotuksenkin. Foinikit esiintyivät tällä vanhalla pohjalla kuin löytöretkeilijät uusissa maissa. Egealaista kultuuria seurasi pitkällinen väliaika, jonka kuluessa itämaiset vaikutukset vähitellen levisivät kautta Arkipelagin ja Kreikan ja edemmäksi länteenkin päin, ja vasta tällä pohjalla kehittyi ja kasvoi.

Foinikit.

Foinikit asuivat Syyrian rannalla sillä kapealla kaistaleella., joka on Libanonin vuoriston ja meren välillä. Ei tosin ole säilynyt kirjallisia tietoja siitä, kuinka varhain tämä vilkas ja yritteliäs kansa alkoi Välimerta kyntää, mutta varmaan se tapahtuu piankin sen jälkeen, kun Foinikit olivat Persian lahdelta uuteen kotimaahansa muuttaneet, koska he jo v. 1500:n vaiheilla e.Kr. olivat yhteydessä Kyproksen, Rhodoksen, Vähän Aasian rannikon ja Egean meren saarien kanssa ja kaikkialle olivat perustaneet kauppapaikkojaan ja siirtokuntaan. Epätietoista on, tokko he jo silloin purjehtivat Välimeren länsiosiinkin. Mutta se on varmaan toteen näytetty, että Foinikit jo ainakin 12:lta vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua olivat saapuneet Gibraltarin salmeen »Melkartin patsaille» saakka, vieläpä käyneet sitäkin edempänä Atlantin merellä.

Nämä laajat merimatkat ehkä aiheutuivat siitä, että Foinikian täytyi etsiä edempää raaka-aineita vilkasta teollisuuttaan, purppuran, lasin ja metalliteoksien valmistusta varten. Ja luultavasti heidän täytyi etsiä uusia alueita kaupalleenkin, kun Kreikkalaiset jo toisen vuosituhannen lopulla alkoivat heidän kanssaan kilpailla kaupan, merirosvouksen ja siirtokuntien perustamisen alalla. Jo kahdennellatoista vuosisadalla e.Kr. Kreikkalaiset karkottivat Foinikit Egean meren saarilta ja Vähän Aasian rannikollakin kilpailu kävi yhä kiinteämmäksi.

Valitettavasti tietomme Foinikeista ovat vaillinaiset, sillä heiltä itseltään ei ole säilynyt jälkimaailmalle kirjallisia todistuksia, vaikka he tunsivatkin kirjotustaidon, vieläpä sitä kehittivät ja arvatenkin omistivat jommoisenkin kirjallisuuden. Tunnemme heidät ainoastaan Raamatun ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain tietojen perustuksella.

Foinikkien merenkulku.

Ennen oli yleisenä käsityksenä, että Foinikit olivat koko merenkulun varsinaiset »keksijät», mutta se on huomattu liian rajotetuksi. Jo paljon ennen Foinikkeja on varmaan Välimerta ja paljon suurempiakin meriä aluksilla kuljettu. Monet seikat viittaavat siihen, että merenkulku on milt'ei yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Mutta Vanhan ajan etevin merikansa Foinikit epäilemättä olivat. He ehkä ensimäiseksi rakensivat niin tilavia ja merikuntoisia aluksia, että voitiin kuljettaa suurempiakin tavaramääriä merien poikki. Tiedämme heidän keksineen montakin laivamallia eri tarpeita varten. Heillä oli nopeat solakat sotalaivat, jotka olivat varustetut monenlaisilla hävitysaseilla, varsinkin semmoisilla koneilla, jotka heittivät suuria kiviä ja nuolia vihollislaivan päälle. Toisia laivoja rakennettiin yksinomaan kuormia viemään; ne olivat kömpelöitä, mutta vetäviä. Ne laivat taas, joilla kuljettiin aina Tarsikseen, nykyiseen Espanjaan saakka, olivat yhdistettyjä sota- ja kauppalaivoja. Ne olivat nopeakulkuiset ja asestetut, mutta olivat samalla niin tilavia, että kantoivat melkoisia kuormia. Liikevoimana käytettiin purjeita ja airoja yhdessä, joten ohjauskyky ahtaissakin vesissä oli hyvä. Aluksi arvatenkin kuljettiin rantoja seuraillen, mutta sitä myöten kun laivat paranivat ja maitten asemain tunteminen lisääntyi, laskettiin yhä rohkeammin merien halki tähtien johdolla, jotka Välimerellä, paitsi talvisateitten aikana, palavatkin harva se yö. Tarsis-laivoihin mahtui helposti puolentuhatta miestä, ne olivat siis melkoisia aluksia. Jo Foinikeilla oli se tapa, että laivan keula kaunistettiin »kaljunakuvalla», jota ilman ei meidänkään aikanamme purjelaiva ole täydellinen; milloin oli kuva hevonpää, milloin pieni miehenkuva.

Kaupankäynti.

Foinikit olivat ensi sijassa kauppakansaa: vallotuksiin he eivät ryhtyneet muuta kuin sen verran, että saivat kaupalleen tukikohtia. Mutta rosvoutta he epäilemättä harjottivat, milloin vain sopi. Sen kautta hankittiin varsinkin orjia, jotka olivatkin Vanhalla ajalla — ja vielä paljon myöhemminkin — arvokkain kauppatavara. Ensin tehtiin kaupat ja sitten hyökkäys, milloin tilaisuus oli suotuisa. Toisilla rannoilla olivat asukkaat kuitenkin niin arkoja, että heidän kanssaan täytyi tyytyä »mykkään» kauppaan. Herodotoksen kuvauksen mukaan tämä tapahtui siten, että foinikialaisesta laivasta kannettiin rannalle tavaroita, joita alkuasukkaat laivamiesten poistuttua etäämmälle saapuivat katselemaan. Jos ne miellyttivät, niin he toivat maansa tuotteita sen verran, kuin arvelivat kannattavan tavaroista maksaa, ja poistuivat sitten vuorostaan, jotta laivaväki sai verrata, oliko hinta riittävä. Näin vuoron perää käytiin tavaroita katselemassa ja hintaa lisäämässä, kunnes kumpikin puoli oli kauppaan tyytyväinen. Samanlainen kaupankäynti on yhä vielä eräitten raakalaiskansain kesken vallalla.

Foinikialaiset eivät suotta olleet seemiläisiä — he osasivat hyötyä suunnattomasti kaupoissaan vähemmän kehittyneitten kansain kanssa. He antoivat niille halpaa korutavaraa ja teollisuus-rihkamaa ja ottivat hinnaksi sadoin kerroin semmoisia maan tuotteita, joilla oli Itämailla suuri arvo ja joitten arvo heidän työpajoissaan vielä kasvoi monin verroin. — Samalla tavalla yhä vielä alkuasukkaitten kanssa kauppaa tehdään.

Foinikian kauppa Raamatun todistuksen mukaan.

Foinikia olikin siihen aikaan kaupan luonnollinen välittäjä. Toisella puolen olivat sen ajan kehitttyneimmät sivistysmaat, Babylonia, Assyria ja Egypti, toisella puolen Välimeren rannoilla asuvat vähemmän kehittyneet kansat. Foinikian markkinoilla kohtasivat toisensa toiselta puolen kaikenlaiset ainejalostuksen kautta syntyneet valmisteet, toiselta puolen raaka-aineet. Hehkuvin sanoin profeetta Hesekiel kuvaakin saarelle rakennetun Tyroksen mahtia — ennustaen kuitenkin samalla sen läheistä kukistumista (prof. Hesekiel, 27 luku):

»Sinun rajasi ovat keskellä merta; ja sinun rakentajasi ovat
valmistaneet sinut kaikkein kauniimmaksi.

Kaikki sinun lautasi ovat Senirin hongasta, ja olet antanut tuoda
seetripuita Libanonista, tehdäkses sinulle haahden pielen.

Sinun airosi olivat tehdyt Basanin tammesta, sinun piittas elefantin
luista, Kittimin (Kyproksen) luodoista.

Sinun purjeesi oli Egyptin kalliista liinasta neulottu, sinulle merkiksi; sinun peitteesi oli siniviitoista ja Elisain luotoin purppurasta.

Sidonista ja Arvidista olivat sinun haaksimiehes, ja sinulla olivat toimelliset miehet Tyyristä, haahden haltiat.

Vanhimmat ja taitavat Gebalista paransivat sinun laivas. Kaikki laivat meressä ja haaksimiehet löyttiin sinun tykönäs; he tekivät kauppaa sinussa.

Persiasta, Lydiasta ja Libyasta olivat urhoolliset miehet sinun
sotajoukossas; jotka heidän kilpensä ja otansa sinussa ripustivat, ne
sinun kaunistivat.

Arvadin lapset olivat sinun sotajoukossas, kaikki ympäri sinun
muurias, ja vartiat sinun tornissas. He ripustivat kilpensä sinun
muuris päälle kaikki ympäri: ne tekivät sinun niin ihanaksi.

Tarsis teki kauppaa sinun kanssas kaikkinaisen kalun paljoudella: hopialla, raudalla, tinalla ja plyijyllä, joita he toivat sinun markkinoilles.

Javan (Hellas), Tubal ja Mesekh teki kauppaa sinun kanssas, ja toivat
ihmisiä ja vaskiastioita sinun kaupalles.

Thogarmasta (Armeniasta) toivat he hevoisia ja vaunuja ja muuleja
sinun markkinoilles.

Dedanin lapset olivat sinun kauppamiehes ja sinä teit kauppaa joka
paikassa luotokunnissa; he antoivat sinulle elefantinluita ja
hebenpuita hinnaksi.

Syyrialaiset noutivat sinun töitäsi, joitas teit, toivat rubineja,
purppurata, tapeteja, silkkiä ja samettia ja kristalleja sinun
markkinoilles.

Juda ja Israelin maa teki myös kauppaa sinun kanssas, ja toivat sinun markkinoilles nisuja Minnitilistä, ja balsamia ja hunajata ja öljyä ja mastiksia.

Nouti myös Damasko sinun töitäs sinusta paljoudessas, ja paljon
kaikkinaisia kaluja, väkevän viinan ja kalliin villan edestä.

Dan ja Javan Mehosal toivat myös sinun markkinoilles rautakalua, kasia
ja kalmusyrttejä, sinun kauppaa tehdäkses.

Dedan osti sinulta kalliita vaatteita, joitten päällä ajossa istutaan.

Arabia ja kaikki Kedarin ruhtinaat kaupitsivat sinulle lampaita, oinaita ja kauriita; niillä he tekivät sinun kanssas kauppaa.

Saban ja Raeman kauppamiehet tekivät sinun kanssas kauppaa ja toivat sinun markkinoilles kaikkinaisia kalliita yrttejä, kalleita kiviä ja kultaa.

Haran ja Kanne, ja Eden ynnä Seban kauppamiesten kanssa Assur ja
Kilmad olivat myös sinun kauppamiehes.

Kaikki nämät kaupitsivat sinulle kalleita vaatteita, silkkiä ja neulotulta hameita, jotka he kalleissa seetriarkuissa hyvin tallelle pantuina toivat sinun markkinoilles.

Mutta Tarsiksen laivat olivat ylinnä sinun kaupassas; niin sinä olet
peräti rikkaaksi ja jaloksi tullut keskellä merta.

Ja sinun haaksimiehes toivat sinun suurilla vesillä; mutta itätuulen
pitää sinun musertaman rikki keskellä merta.»

»Koska sinä kauppaa teit merellä, ravitsit sinä monta kansaa; ja sinun
monella tavarallas ja kaupallas teit sinä maan kuninkaat äverjäiksi.

Mutta nyt sinä olet mereltä sysätty, juuri syvään veteen, niin että
sinun kauppas ja kaikki sinun kanssas sinussa on hukkunut.

Kaikki jotka luodoissa ovat, hämmästyvät sinua, ja heidän kuninkaansa
tyhmistyvät ja katsovat murheellisesti.

Kansain kauppamiehet viheltävät sinua, että sinä niin äkisti hävinnyt
olet, ja et silleen taida tulla ylös ijankaikkisesti.»

Profeetta Hesekielin sanat ovat kaunopuhelias todistus Foinikian mahtavimman kaupungin laajoista kauppasuhteista kuudennen ja seitsemännen vuosisadan vaiheessa e.Kr. ja yleensäkin Itämaitten silloisesta vilkkaasta teollisuudesta ja tavaranvaihdosta.

Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.

Foinikian teollisuuksista oli purppuran värjäys kuuluimpia ja tuottavimpia. Foinikit itse pitivät tätä taitoa niin korkeassa arvossa, että luulivat sitä itse Melkart-jumalansa keksinnöksi. He perustivat kauppapaikkoja ja siirtokuntia etäisiin maihin yksinomaan purppuran vuoksi.

Vanhain kirjailijain tietojen mukaan Foinikit tämän kalliin väriaineen valmistamiseen käyttivät erästä simpukkaa, joka on Välimeressä yleinen; aallot vielä tänä päivänä vierittävät sen kuoria joukottain rannoille. Simpukat otettiin kuorestaan ja keitettiin lyijyisissä astioissa ja siitä saatuun liemeen kastettiin kankaat. Kasteltu vaate levitettiin päivänpaisteeseen, jossa se valon vaikutuksesta tummeni ja sai purppuran värin. Moinen auringon itsensä synnyttämä väri ei ajan mukana virttynyt, ja siitäkin syystä purppuraa pidettiin Vanhalla ajalla arvokkaimpana kaikista väreistä. Paras purppura oli mustansinistä, mutta hohti kaikenlaisin vivahduksin, sen mukaan miten valo lankesi; varsinkin siinä näkyi veripunaisia vivahduksia, mutta kankaan varsinainen väri ei ollut punainen.

Vielä Roomalaisten aikana oli Tyroksen purppura niin suuressa arvossa, että keisari Augustuksen sanotaan kerran, tavallista kauniimpaa purppuraa saatuaan, luvanneen lähteä näyttämään itseään kansalle, kuinka kauniit vaatteet hänellä oli.

Purppuraväriä varten oli koottava suunnattomat määrät kuoria, siinä yksi syy sen kalleuteen. Vielä tänäpäivänä on Tyroksen ja Sidonin läheisyydessä kivikoviksi muuttuneita riuttoja, joitten on huomattu kauttaaltaan olevan värjäykseen käytettyjen purppurasimpukkain kuoria. Toisia syitä purppurakankaitten kalleuteen olivat valmistuksen hienoudet ja salaisuudet. Väriainetta eri tavoin käsittelemällä saatiin kankaille hyvin vaihtelevia värivivahduksia. Niin suuressa voimassa oli tämä teollisuus Tyroksessa, että muukalaiset valittivat koko kaupungin siitä haisevan kynsilaukalle. Purppurakankaihin käytettiin enimmäkseen kaikkein hienointa villaa. Hienoin villa taas saatiin Vanhalla ajalla Espanjasta, ja siinäkin yksi syy, joka kiinnitti Foinikkeja tähän maahan. Mutta hienointa liinavaatettakin ja myöhemmin silkkiä värjättiin purppuralla. Näitä kallisarvoisia kankaita käytettiin temppelien esiripuiksi ja ylhäisten vaatteiksi. Babylonian, Assyrian ja Persian hallitsijat kokosivat aarrehuoneihinsa suunnattomat pinot purppurakankaita.

Yhtä tärkeä kuin purppuran valmistus oli vuoriteollisuus. Sitä harjotettiin Foinikian rajavuorissa ja niitten tyhjennyttyä laajalti muissakin maissa. Varsinkin Tarsiksesta Foinikit löysivät suunnattoman rikkaita metallisuonia, joita he vuosisatoja käyttivät hyväkseen, hyötyen niistä valtavasti. Metalleista taottiin kotimaassa kaikenlaisia aseita, jaloimmista valmistettiin astioita ja koristeita.

Foinikian vuoriteollisuus näyttääkin olleen jo korkealle kehittynyt. Siihen viittaa eräs kuvaus, joka on säilynyt Jobin kirjassa, ja joka hämäryydestään huolimatta käy aivan selväksi, kun ajattelemme sen tarkottavan sen aikuista vuorikaivosta. Se käy merkillisellä tavalla yhteen joku vuosisata myöhempäin kreikkalaisten kuvausten kanssa, joitten selvyys ei jätä sijaa epäilykselle. Koska tämä kohta suomalaisessa Raamatussa on hämärästi käännetty, niin julkaisemme sen englantilaisen raamatunkäännöksen johdolla korjatussa muodossa (Jobin kirja, 28 luku, 1—11):

»Hopialla on kaivantonsa, ja kullalla sija, jossa se puhdistetaan.

Rauta otetaan maasta, ja kivistä vaski valetaan.

Pimeydelle asettaa ihminen lopun, ja etsii viimeisiin rajoihin saakka kalliot, jotka ovat vahvassa pimeydessä ja kuoleman varjossa.

Hän avaa kaivoksen kaukana sieltä missä ihmiset asuvat; niitä ei tiedä jalka, joka ylitse kulkee. Ne riippuvat kaukana ihmisistä ja heiluvat puoleen ja toiseen.

Vilja kasvaa maan päällä, mutta samalla maa mylleröidään, ikäänkuin tulella.

Siellä on kallioissa sopivin paikka, ja kulta on mullan seassa.

Sitä polkua ei ole yksikään petolintu tuntenut, eikä haukan silmä nähnyt.

Ylpeät pedot eivät ole sitä tallanneet, eikä raju jalopeura käynyt.

Kädellään hän rupeaa kovaan kallioon ja kukistaa vuoret juurineen.

Hän leikkaa ojia kallioon ja hänen silmänsä näkee kaikki kalleudet.

Hän sitoo joet, etteivät ne juokse; ja salatut hän saattaa päivän valkeuteen.»

Nämä merkilliset värssyt sattuvasti muistuttavat nykyaikaistakin vuorimiestä, joka louhii tiensä kallioitten uumeniin ja tukkii tai johtaa pois vastaan sattuvia vesisuonia. Varmaan oli siis malmien louhimisen taito jo hyvin pitkälle kehittynyt Vanhalla ajalla, vaikkei sen käytettävänä ollutkaan nykyisiä voimakkaita räjähdysaineita.

Foinikialaiset siirtokunnat.

Metallien ehtyminen Välimeren itärannikon vuorikaivoksista ja purppurasimpukan väheneminen sikäläisillä rannoilla lieneekin alkuaan saanut Foinikit ulottamaan retkiään yhä laajemmalle Kreikan etelärannatse, Jooniansaarien sivu, he purjehtivat Etelä-Italiaan ja Sisiliaan ja ehkä sieltä edelleen Sardiniaan, jonka rikkaita metallisuonia on ikivanhoista ajoista louhittu. Sisilian rannoille he niemille ja rantasaarille rakensivat kehän asemia, joista tehtiin kauppaa saaren asukkaitten kanssa. Sisiliasta oli lyhyt purjehdus meren poikki Afrikan puolelle, jonne jo hyvin varhaisina aikoina perustettiin Utika niminen siirtokunta ja myöhemmin lähelle tätä Karthago. Karthagosta paisui kauppavalta, joka vallitsi Välimeren länsipuolta, kunnes Roomalaiset sen vallottivat ja maan tasalle hävittivät. Purjehduksen turvaamiseksi Foinikit muun muassa valtasivat ja linnottivat Maltan, joka oivallisine satamineen nykyään on Englannin vallan tärkein tukipaikka Välimerellä. Sardiniasta taas, jonka muinaismuistot vielä tänäpäivänä viittaavat Foinikkien taajoihin retkiin, oli lyhyt taival Balearien saarille ja sieltä edelleen Tarsikseen, josta tuli Foinikkien kaupan päämaita.

Tarsis nimellä tarkotettiin laajemmassa merkityksessä koko Etelä-Espanjaa, suppeammassa merkityksessä taas Andalusiaa, Tartessos-joen eli nykyisen Guadalquivirin laaksoa. Jokea noustiin pitkät matkat sisämaahan seutuihin, »joissa joen juuret olivat puhtaassa hopeassa». Siellä näyttävät siis Tarsiksen rikkaimmat hopeakaivokset olleen. Tarun mukaan sikäläisten vuorien hopeapitoisuus oli tullut ilmi suuren metsävalkean kautta, jonka sammuttua maan pinnalla huomattiin sulaneesta hopeasta syntyneitä juomuja. Iberiläiset alkuasukkaat, jotka eivät tunteneet hopean arvoa, möivät sitä viekkaille Foinikeille pilahinnasta, ja pian Foinikkeja alkoi saapua niin runsaasti, että he saattoivat vallata itse suonialueet ja perustaa sinne erinomaisen tuottavia hopeakaivoksia. Etelä-Espanjan rannikolle rakennettiin pieniä kauppa-asemia ja lähelle Tartessos-joen suuta Gades (Cadiz), josta kasvoi suuri ja mahtava, kauas Atlantin merellekin toimiaan ulottava kaupunki. Näin saatettiin kaikella tarmolla etsiä hopeata, joka löytöpaikkojen harvinaisuuden vuoksi oli Vanhalla ajalla melkein yhtä suuressa arvossa kuin kulta. Laivanlastittain kuljetettiin jaloa saalista kotimaahan Foinikiaan, josta se edelleen valui kaupan mukana itäänpäin. Siitä valmistettiin kaikenlaisia koristeita ja talousastioita. Paitsi Tarsiksesta sitä ei saatu mainittavampia määriä muuta kuin Baktriasta ja Mustanmeren kaakkoiskulmalla olevista vuorista.

Gibraltarin salmen etelärannalle perustivat Foinikit Tingis nimisen kaupungin, jonka paikalla nykyinen Tanger on. Tässä kaupungissa oli tarun mukaan ikivanha, Melkartin kunniaksi rakennettu temppeli. Melkart jumala (kreikkalaisten Herakles) oli muka sotaretkellä auringonlaskun maahan murtanut tässä kannaksen, joka erotti Välimeren valtamerestä. Salmen etelärannalla, nykyisen Ceutan luona olevaa vuorenmöykkyä ja sen pohjoisrannalla olevaa Gibraltarin kalliota sanottiin siitä »Melkartin patsaiksi», koska ne, kauas mereen pistäen ja etäälle näkyen, vartioivat Välimerta ja valtamerta yhdistävää salmea. Kreikkalaiset muuttivat nimen »Herakleen patsaiksi» oman sankarinsa mukaan, jolla muutoinkin on niin paljon yhteisiä piirteitä tyrolaisten jumalan kanssa, että Kreikkalaiset luultavasti ovat itse jumal'sankarinkin Foinikeilta lainanneet. Herkuleen patsaitten nimen nämä kalliot sitten ovat saaneet pitää kautta aikain, nimen Roomalaisilta perityssä muodossa.

Gades ei kuitenkaan kauaksikaan jäänyt Foinikkien meriretkien etäisimmäksi päätteeksi. He jatkoivat matkojaan sekä etelää kohti, pitkin Marokon rantoja, että luultavasti pohjoiseenkin päin, ensinnä ympäri Iberian niemimaan ja pitkin Ranskan rantoja Bretagneen saakka, jonka edustalla oleva Ouessantin saari oli tärkeä kauppapaikka. Siihen nimittäin saapui Kanaalin poikki tina. Vanhimpina aikoina näyttävät näitten rantain asukkaat, jotka olivat rohkeita merenkulkijoita, itse välittäneen tinan kuljetusta. Tosin mainitaan Foinikkien tällä suunnalla purjehtineen sekä Englantiin, että vielä kauemmaksikin, Pohjanmerelle ja Itämerelle saakka, joka oli vanhastaan kuulu meripihkan saantipaikkana, mutta siihen viittaavat tiedot ovat epävarmat. Ei ole Iberian niemimaan länsirannalta, sen enempää kuin pohjoisempaakaan löydetty foinikialaisten siirtokuntain merkkejä. Yhdestä asutusyrityksestä on kuitenkin säilynyt tieto. Sen teki karthagolainen Himilko samaan aikaan, kun Hanno purjehti pitkin Marokon rannikkoa eteläänpäin. Gibraltarin eteläpuolella näyttävät Foinikit jo aikaisin saaneen varmemman jalansijan. Nykyisessä Marokossa oli varmaan heidän kauppa-asemiaan. Siitä eteenpäin ei kuitenkaan moneen aikaan purjehdittu, koska rannikko on enimmäkseen autiota ja lisäksi matalaa, vedetöntä hiekkaerämaata. Vasta Karthago yritti tunkeutua vielä etemmäksi. Tämä siirtokunta aikain kuluessa erosi kokonaan emäkaupungistaan Tyroksesta ja voimistui itsenäiseksi suurvallaksi, säilytti tosin foinikialaisen kielensä, mutta sekaantui vähitellen ympärillä asuvain kansain kanssa, niin etteivät Karthagon Puunilaiset enää olleet puhtaita Foinikkeja.

Foinikkien löytöretket.

Tarmokkaasti Karthago jatkoi Foinikkien vanhaa merenkulkua ja kauppaa ja esiintyi suurilla voimilla, minne se yrityksensä suuntasikin. Merkillisimpiä Karthagon yrityksistä on eräs retki, joka tapahtui Afrikan luoteisrannikolle ja jonka tarkotus oli voittaa Saharan vaikea rantakaistale ja tunkeutua etelää kohti tuntemattomiin maihin. Retkeä johti Hanno niminen karthagolainen päällikkö. Palattuaan hän ripusti siitä kertomuksen johonkin Karthagon temppeliin, niin tärkeänä sitä pidettiin, ja sen kautta retki tuli kreikkalaisille kirjailijoille tunnetuksi. Roomalaisen Pliniuksen teoksissa tieto säilyi jälkimaailmalle. Hannon retki on ensimäisiä suurisuuntaisia siirtolais- ja löytöretkiä, josta on säilynyt varma tieto, kertomus siitä löytöretkien historian merkillisimpiä asiakirjoja.

Karthagolaisen Hannon retki.

Siihen aikaan kun Karthagon mahti oli ylimmillään (5:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.), kertoo Plinius, antoivat Karthagon vallanpitäjät Hannon johdettavaksi meriretkikunnan, johon kuului 60 viiskymmensoutuista alusta ja 30,000 siirtolaista, sekä miehiä että naisia. Hän sai toimekseen perustaa niistä siirtokuntia Herkuleen patsaitten ulkopuolelle Afrikan luoteisrannalle. Kun laivue oli kulkenut salmen kautta, niin se purjehti rannikkoa (nykyisen Marokon rantaa) seuraten lounaita kohti ja perusti kahden päivämatkan päähän Thymiaterion nimisen siirtokunnan. Sitten laivat jatkoivat matkaa länttä kohti Soloeiksen metsäiseen niemeen (nykyiseen Kap Kantiniin saakka), johon rakennettiin merenjumalan temppeli. Tästä niemestä, jota vanhaan aikaan yleensä pidettiin Pohjois-Afrikan eli Libyan läntisimpänä niemenä, retkikunta laski edelleen itää kohti. Puolen päivämatkan jälkeen kuljettiin meren ääressä olevan järven ohi, jonka rannoilla kasvoi taajaa korkeata kaislikkoa ja oli paljon elefantteja ja muita eläimiä. Kun oli vielä purjehdittu päivä, niin perustettiin viisi uudisasutusta rannikolle. Sen tapahduttua jatkettiin matkaa ja saavuttiin Liksos nimiselle, Libyasta tulevalle suurelle joelle. Tämän virran suistamossa asui karjanhoidolla elävää kansaa, jonka kanssa Hanno ryhtyi ystävälliseen seurusteluun. Joen lähteitten sanottiin olevan vuorimaassa, joka oli täynnään petoja ja riistaa. Siellä myös oli ihmeellisiä ihmisiä, jotka asuivat luolissa ja juoksivat vielä hevostakin nopeammin.

Saatuaan Liksolaisilta tulkkeja Hanno purjehti edelleen kaksitoista päivää pitkin autiota rannikkoa, joka kulki etelää kohti, sitten päivämatkan itää kohti syvälle maan sisään pistävään lahteen, jossa oli Kerne niminen saari, ja tähän saareen jätettiin asukkaat. Suurin osa mukana olevista siirtolaisista oli jo ennen viety. Hanno päätteli, että tämä paikka oli yhtä kaukana Herkuleen patsaista kuin ne olivat Karthagosta. Matkaa jatkettiin sitten edelleen ja tultiin virralle ja sen jälkeen järvelle, jossa oli kolme saarta. Järvi, josta laski mereen suuri joki, oli niin laaja, että kului kokonainen päivä sen toiseen päähän soudettaessa, ja toisessa päässä oli korkeita vuoria. Vuorilla asui villejä, eläimennahkoihin puettuja ihmisiä, jotka kiviä heitellen estivät laivaväkeä nousemasta maihin. Karthagolaisten laivain täytyi sen vuoksi lähteä tästä vihamielisestä seudusta, jonka jälkeen ne saapuivat toiselle suurelle joelle, jossa oli runsaasti virtahepoja ja krokodileja. Tuntemattomasta syystä retkikunta kuitenkin tässä keskeytti matkansa ja palasi Kernen saarelle. Mutta pian lähdettiin uudelleen etelää kohti. Purjehdittiin kaksitoista päivää pitkin rannikkoa, jolla asui etioppialaisia. Nämä olivat kuitenkin niin arkoja, että heti pakenivat, kun muukalaiset astuivat maihin. Kahdentenatoista päivänä nähtiin korkea vuori, niemi, jolla kasvoi suuria metsiä, ja näissä metsissä oli hyvänhajuisia puita. Kului kaksi päivää, ennenkuin oli päästy tämän niemen ympäri. Sitten tultiin paikkaan, jossa oli rannassa aukko. Aukon ympärillä oli lakeus, jolla yöllä paloi paljon tulia, sekä isoja että pieniä. Kun oli tästä saatu raitista vettä, niin purjehdittiin eteenpäin viisi päivää ja saavuttiin suureen merenlahteen, jota liksolaiset tulkit sanoivat Lännen sarveksi. Tässä lahdessa oli suurenlainen saari ja sen keskellä järvi, jossa jälleen oli saari. He astuivat maihin, mutta eivät nähneet ihmisiä; päivänvalossa he näkivät ainoastaan valtavaa metsää, jossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Mutta heti kun oli tullut pimeä, niin näkyi lukemattomia liekkejä ja Hannon väki kuuli suuren metelin, ikäänkuin suuren väkijoukon elämöidessä ja pauhatessa huiluilla, rummuilla ja symbaleilla. Karthagolaiset siitä ylenmäärin kauhistuivat, poistuivat kiiruumman kautta kamalalta saarelta ja purjehtivat edelleen rannikkoa pitkin, joka kaikkialla näytti palavan tulessa. Maan korkealla olevista paikoista valui leveitä tulivirtoja alas mereen. Kauhistuneina he riensivät edelleen ja saapuivat neljäntenä vuorokautena yön aikaan maahan, joka myös oli tulessa. Keskellä oli valkea, joka oli kaikkia muita suurempi ja näytti ulottuvan tähtiin saakka. Päivällä se huomattiin ylen korkeaksi vuoreksi, joka nimitettiin »Jumalten vaunuksi». Kun oli purjehdittu vielä kolme päivää palavaa rannikkoa pitkin, niin saavuttiin merenlahteen, jota nimitettiin »Etelän sarveksi». Tässäkin lahdessa oli saari, saaressa oli järvi ja järvessä taas pienempi saari. Saarella asui villi-ihmisiä, joilla oli ylt'yleensä karvainen ruumis, ja varsinkin oli vaimonpuolisia paljon enemmän kuin miehiä. Tulkit sanoivat Karthagolaisille, että niitä nimitettiin »gorilloiksi» (eli gorgadeiksi). Koetettiin saada kiinni muutamia miehistä, mutta siitä ei tullut mitään, koska ne juoksivat nopeaan ja puolustivat itseään urhoollisesti, kiviä nakellen. Vaimoista saatiin kuitenkin kolme kiinni, mutta koska ne raivoissaan purivat ja kynsivät, niin ne täytyi tappaa. Nahkat vietiin Karthagoon ja ripustettiin jumalatar Astarten temppeliin. Tästä saaresta käännyttiin paluumatkalle, koska ruokavarat alkoivat olla lopussa.

Tämän ensimäisen tunnetun löytöretken paikkoja on vertaamalla nykyoloihin koetettu saada selville. Se onkin likimain onnistunut, vaikka selitysyritykset tekstin turmeltumisen vuoksi monessa kohden ovat ristiriitaiset. Hanno mainitsee erityisesti näkemiään saaria ja järviä, joihin hän näyttää kiinnittäneen erityistä huomiota siitä syystä, että Foinikkien oli tapana perustaa asemansa saarille, jotta niitä oli helpompi puolustaa. Kernen asemaa ei ole voitu varmasti määrätä, koska tämä osa Afrikan rannikkoa laakeutensa ja hiekkaisuutensa vuoksi on historiallisellakin ajalla ollut melkoisten muutosten alainen aallokon ja merenvirtain vaikutuksesta. Todennäköisesti oli Kerne sama kuin nykyinen Hernen saari, joka on Saharan rannalla käännepiirin kohdalla, Rio de Oron mutkassa. Liksolaisten suuri joki epäilemättä on Wadi Draa, jonka enimmäkseen vedetön uoma päättyy mereen vastapäätä Kanarian saaria. Metsäin peittämä laaja vuoriniemi taas varmaankin oli Afrikan läntisin nokka, Kap Verde eli Viheriäniemi, joka juuri on saanut nimensä vihannasta kasvistostaan. Joki, jossa nähtiin krokodileja ja virtahepoja, on Senegal ja lakeuden ympäröimä aukko Gambiajoen suistamosuppu. Vaikeampi on sitävastoin ollut saada selville, mitkä ovat ne molemmat pitkät lahdet, »Lännen sarvi» ja »Etelän sarvi», jotka Hanno mainitsee. Varmasti ei sitäkään tiedetä, mikä hänen mainitsemansa korkea vuori, »Jumalten vaunu» oli. Yöllä nähdyt tulivirrat sitä vastoin näyttävät saavan selityksen eräästä tavasta, joka on näitten seutujen alkuasukkaitten kesken yleinen vielä tänä päivänä. Sadeajan päätyttyä he polttavat kuivuneen, miehenkorkuisen heinän, jonka kautta hävitetään paljon vahingollisia pikkueläimiä ja maa samalla tuhkalla väkevöidään. Usein nämä palot kestävät monta päivää ja ovat yöllä mereltä nähden valtava näytelmä. Meteli taas, jota karthagolaiset merimiehet öisin kuulivat, saa niinikään selityksensä nykyisistä tavoista. Keski-Afrikan neekerien on tapana loikoa päiväsydämen polttavan helteen aikana majoissaan ja vasta auringon laskettua ja ilman vilvastuttua kokoontua iltaa viettämään laululla, tanssilla ja meluavalla soitolla. Samalla viritetään suuria tulia, jotta petoeläimet ja sääsket pysyvät loitompana. Ehkä Kannon väki kuuli juuri semmoista yöllistä elämöimistä. Mutta mahdollista on sekin, että rannikkolaiset, nähdessään merellä outoja kulkijoita, päristelivät sotarumpujaan. Kaikkein suurinta huomiota on Kannon kertomuksessa kuitenkin herättänyt gorillain mainitseminen. Juuri siitä on luonnontieteeseen periytynyt »gorillan» nimi suurimmalle apinalle. Toiset arvelevat Kannon tavanneen suuria apinoita ja niitä ihmisiksi luulleen, toiset taas Länsi-Afrikan kääpiökansoja, jotka matkustajain kertomuksien mukaan tosiaan ovat tavallista karvaisempia.

Yhdenmukaisuus Kannon ja uudempain matkustajain kokemuksien välillä Afrikan alkuasukkaitten kesken on erittäin sattuva. Tämä koruton totuuden leima niin ikivanhassa kertomuksessa vaikuttaa erinomaisen virkistävästi, sillä tavallisesti on vanhain matkustajain jutuissa lisänä niin paljon tarua, että totuutta usein on vaikea erottaa mielikuvittelemista.

Himilkon retki.

Samaan aikaan, kun Hanno purjehti tutkimaan ja asuttamaan Afrikan luoteisrannikkoa, sai Pliniuksen kertomuksen mukaan toinen karthagolainen päällikkö, Himilko nimeltään, toimekseen suunnata Melkartin patsailta pohjoiseen. Himilkon retkestä ei kuitenkaan ole säilynyt luotettavia tietoja. Plinius vain mainitsee, että se tapahtui yksin ajoin kuin Hannonkin, ja että sen tarkotuksena oli Europan länsirantain tutkiminen. Vasta Avenius niminen roomalainen kirjailija antaa siitä tietoja eräässä runossa neljänneltä vuosisadalta j.Kr. Kun hän nimenomaan mainitsee Himilkon ja tietonsa hänen kertomikseen, niin voitanee siitä päättää, että Himilkon kertomus oli samalla tavalla temppeliin ripustettu kuin Hannonkin; mutta minkä välikäsien kautta se vihdoin niin monen vuosisadan kuluttua Aveniukselle joutui, siitä ei tämä kirjailija mitään mainitse. Kertomus onkin niin paljon muuttunut ja sekaantunut, että Aveniuksen runosta on mahdoton saada täyttä selvää punilaisen päällikön rohkeista purjehduksista. Mutta eräät piirteet viittaavat siihen, että hän sai käyneeksi hämmästyttävän kaukana valtamerellä.

Himilko näyttää purjehtineen Gadeksesta pitkin Iberien niemimaan länsirantaa pohjoiseen päin ja saapuneen vihdoin »Oestrymnidien saarille», jotka olivat saman nimisen niemen edustalla. Tämä seutu luultavasti oli nykyisen Bretagnen nokka. Saariston asukkaat olivat olleet rohkeita purjehtijoita ja kulkivat meren poikki Irlantiin ja Englantiin vuodista neulotuilla veneillä. Samanlaisia tietoja heistä kertoi myöhemmin Caesar. Himilko oli maininnut, että sekä Karthagolaiset että Gadeslaiset usein purjehtivat Oestrymnidien niemeen saakka, arvatenkin tinaa ostamaan.

Sieltä näyttävät punilaiset laivat, joko tuulien ajamina taikka tahallaan, purjehtineen kauas Atlantin merelle ja tulleen seutuihin, joissa ei ollut yksikään käynyt. Merellä oli ollut sankkoja sumuja ja se oli ollut aivan tyyni. Avenius kertoo sitten seikkoja, jotka viittaavat siihen, että keskellä Atlantin merta oleva Sargassomeri ehkä oli tämän retken kautta tullut tunnetuksi. Sargassomeri on saanut nimensä uiskentelevista leväkasveista, joita meren pinta on täynnään. Ennen luultiin tämän levän kasvavan vapaasti meren pinnalla, mutta nykyään tiedetään sen olevan Länsi-Intiasta kotoisin, jossa myrskyt sitä pohjasta repivät ja merivirrat sitten kuljettavat kauas ulapoille. Keskellä Atlantin merta on eräs alue, jota merivirrat laajana pyörteenä kiertävät, ja tälle alueelle, joka on jonkun verran pohjoiseen päiväntasaajasta, kokoontuu uiskentelevaa sargassolevää niin viljalti, että Columbus aikanaan siihen tullessaan pelkäsi laivansa takertuvan. Pitkälliset tyynet ovat alueelle niinikään ominaisia. Avenius mainitsee runoissaan, että merivirtain keskellä oli runsaasti meriruohoa, joka esti laivain kulkua, ja että meren mataluuden vuoksi ainoastaan vaivalla päästiin läpi. Ja merihirviöitä siellä oli joka puolella. »Nämä seikat karthagolainen Himilko sanoo omin silmin nähneensä.»

Eräässä toisessa Vanhan ajan teoksessa, jonka kirjottajaa ei tunneta, mainitaan seuraavaa: »Sanotaan, että kun Gadeksen foinikit itätuulella purjehtivat Herkuleen patsailta, niin he neljän päivän kuluttua tulevat autioon paikkaan, joka on täynnään merilevää ja ruohoa. Vuoksiveden aikana tämä uppoo ja luodeveden tullessa kelluu veden pinnalla, ja sillä paikalla on suunnattomat määrät uskomattoman suuria ja lihavia tynnyskaloja.» Nämä leväkentät kuitenkin ovat selvästi olleet pohjassa kiinni, eikä kuvaus sen vuoksi sovi Sargassomereen, jossa on kilometrejä vahvalti vettä. Mutta tämäkin maine viittaa siihen, että Foinikit mahtoivat jo aikaisin tehdä laajoja meriretkiä Atlantin ulapallekin.

Azorien saarilta, jotka jo ovat kaukana meressä Amerikan tiellä, onkin löydetty punilaisia rahoja. Saaret lienevät siis olleet tunnetut Karthagon rohkeille purjehtijoille. Varmaa on, että he jo olivat saaneet jalansijan Kanarian saarilla.

Idän väylät.

Foinikian valtiollinen mahti oli suppearajainen. Sen asukkaat hallitsivat ainoastaan kapeata rantakaistaletta, jota Libanonin vuoristo tosin suojeli, mutta myös esti laajentamasta valtaansa sisämaahan päin. Päin vastoin Foinikkien, huolimatta mahtavasta vuorimuuristaan ja osaksi merenluodoille rakennetuista, linnotetuista ja laivastoilla suojelluista kaupungeistaan, monet kerrat täytyi alistua vieraitten vallottajain alamaisuuteen, ja lopulta he kokonaan menettivät itsenäisyytensä.

Välimerelle heillä oli kaikkina aikoina vapaa pääsy, mutta sitä vastoin sulkivat vieraat välillä olevat maat heiltä kaiken yhteyden Intian meren kanssa, jolle Välimeren itäosista ikivanhoista ajoista kävi tärkeä kauppa.

Voidakseen päästä Intian merelle Foinikkien sen vuoksi täytyi liittyä niihin valtoihin, jotka hallitsivat välisiä maita. Siitä aiheutuivat ystävälliset välit Foinikian ja Juudan valtakunnan välillä, siitä syystä olivat myös sovinnolliset suhteet Egyptiin Foinikeille aina tähdelliset.

Heprealaisten hallitsijat olivat ensimäisen ja toisen vuosituhannen vaiheessa vallottaneet Kuolleen meren eteläpuolella olevan maan Punaisen meren rannoille saakka. Sillä puolella asui heimolainen, Raamatun mukaan Esausta polveutuva Edomilaisten kansa, joka kuitenkin oli elänyt Heprealaisten kanssa ainaisissa riidoissa. Saul ja David kukistivat Edomilaiset, Salomo alkoi käydä heidän maansa kautta ylen tuottavaa Ofirin kauppaa. Tämän kaupan välittäjinä olivat Foinikit. Maamatka Kuolleen meren eteläpäästä Akaban lahteen, joka pistää Sinain niemimaan itäpuolitse kauas koillista kohti ja on Kuolleen meren syvän laakson suoranainen jatko, on ainoastaan 180 kilometriä. Kuljettava maataival ei siis tuotteiden suureen kauppa-arvoon nähden ollut suuri. Tämä kauppatie oli niin tärkeä, että Juudan hallitsijat seuraavinakin vuosisatoina ponnistivat kaikki voimansa pitääkseen sen avoinna. Vihdoin kuitenkin Edomilaiset voittivat takaisin itsenäisyytensä ja samalla kauppayhteys sulkeutui.

Kuuluimmat Idän kaupparetkistä ovat Raamatun kertomuksen kautta ne, jotka Salomonin aikana tapahtuivat Ofiriin. Sieltä tuotiin niin paljon kultaa, että Salomo saattoi teettää pöytäastiansakin kullasta. Raamatussa kerrotaan, että Tyroksen kuninkaan Hiramin laivat toivat Salomolle kultaa, ebenpuuta ja norsunluuta Ofirista ja Sabasta; Tarsiksen merellä hänellä sitä vastoin oli omia laivoja, jotka purjehtivat liitossa Hiramin laivain kanssa. Yhteistyö Foinikkien ja Juutalaisten välillä siis suuresti hyödytti kumpiakin. Juutalaiset hankkivat vapaan pääsyn Idän vesille, Tyros heille toi tavaroita ja opetti maanviljelyksestä ja karjoistaan eläviä Juutalaisia purjehtimaan. Juudan vaikutus Ofirin väylillä kasvoi niin, että Saban kuningatar tuli Jerusalemiin nimenomaan ihailemaan Salomon rikkautta ja viisautta.

Missä oli Ofir?

Mikä oli tuo ihmemaa, josta Salomo ja monet muut ruhtinaat saivat niin ylellisiä rikkauksia? Siitä on paljon arveltu, mutta varmaa vastausta ei voida vieläkään antaa. Toisten luulojen mukaan ei Ofir ollut Arabian eteläpäätä kauempana, toiset arvelevat sen tarkottaneen Intiaa, jossa, Indos virran suulla, vielä elää »Abhiraksi» itseään nimittävä kansa. Uusimmat tutkijat taas kallistuvat siihen luuloon, että se oli Afrikan itärannikolla, Sofalassa saakka. Joku vuosikymmen takaperin löydettiin siellä maan sisässä kehittynyttä kansaa todistavia ikivanhoja kaivoksia ja linnakaupunkien pohjia. Mahdollista on sekin, että Ofirin nimi yleensä käsitti kaikkia niitä itäisiä kauppateitä, joitten reitit yhtyivät Punaisen meren pohjukkaan. Saba varmaan tarkottaa Etelä-Arabiaa, jolla tässä kaupassa oli välittävä asema ja siis hyötymisenkin tilaisuus. Savusteet ja hajuyrtit arvatenkin tulivat kuivasta Arabiasta ja Somalimaan rannikolta, muut kuuman ilmanalan tuotteet Intiasta, kulta sitä vastoin Etelä-Afrikasta, sillä Intia ei koskaan ole ollut rikasta luonnonkullasta.

Noin 300 kilometriä Sofalan rannikolta maan sisään on Mashonamaasta löydetty rauniokaupunkeja — kuuluisin on Simbabye, — jotka monesta merkistä päättäen ovat jonkun seemiläisen kansan muinaisrakennuksia. Simbabyen rauniot, jotka ovat 60 m. korkealla linnavuorella, sisältävät linnotusten, temppelien, verstaitten ja asuinrakennusten pohjia, ja koko paikkaa kierii viittä metriä vahva, hakatuista kivistä ilman savea valmistettu muuri. Rakennusten sijotuksesta on päätetty, että ne olivat aurinkoa palvelevan kansan tekoa. Raunioitten läheisyydessä on huomattu jäännöksiä samanlaisista pengerviljelyksistä kuin vielä tänä päivänä käytetään Etelä-Arabiassa. Näyttää sen vuoksi todenmukaiselta, että Foinikit yhdessä Sabalaisten kanssa jo hyvin vanhoina aikoina olivat tunkeutuneet Afrikan eteläosiin saakka, ja että se arabialainen kauppiasasutus, jonka Portugalilaiset, etsiessään meritietä Intiaan, tapasivat Sofalassa ja siitä pohjoiseen, juurtuu niin etäiseen muinaisuuteen. Sofalassa ehkä kaivettiin Salomon kulta. Löydetyt lukuisat kaivosjäännökset viittaavat varmasti siihen, että näitten outojen kaupunkiyhteiskuntain tehtävä on ollut nimenomaan metallien kaivaminen. Tavatut esineet ovat kuitenkin niin harvalukuiset, etteivät ne suurta johtoa tarjoa tuon muinaiskansan määräämiseksi, säilyneet kirjotukset ovat niin huonossa kunnossa, ettei niitä ole voitu lukea. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että se kansa, joka Mashonamaassa kerran rakensi ja kaivoi, asui outona vihamielisen kansan keskuudessa, joka sitten näyttää äkkiä vallottaneen ja hävittäneen kaikki nuo kaupungit. Löydetyistä Bushmanien alkuperäisiä kivipiirroksia muistuttavista kuvista on arveltu, että seudussa siihen aikaan myös asui tätä pientä, alhaisella kannalla olevaa kansaa, jota korkeammat vallottajat pakottivat orjan työhön kullansulattimoissaan. Siitä ovat ehkä saaneet alkunsa nuo vanhat itämaiset tarut kultaa kaivavista muurahaisista. Joku matkustaja on luullut huomaavansa niissä Kaffereissa, jotka nykyään asuvat Simbabyen ympäristössä, selviä merkkejä seemiläisestä verensekotuksesta. Ja Sabi virran, joka juoksee tärkeimpien rauniokaupunkien lähitse, luulevat toiset nimellään muistuttavan muinoisia Sabalaisia. Tämä selittäisi, kuinka Salomon ja hänen liittolaistensa oli niin helppo hankkia suunnattomat määrät kultaa. Intia, joka luonnostaan on kullasta köyhä, multa jossa kullan kysyntä aina on ollut suuri, olisi varmaan osannut jalolle metallille määrätä kalliimman hinnan kuin Raamatun kertoma runsaus edellyttää. Salomon kulta kaivettiin ja sulatettiin samanlaisessa uudismaassa kuin Tarsiksessa hopea. Sama Mashonamaa on jälleen, vuosituhansien kuluttua, maailman tärkeimpiä kultamaita.

Kun Heprealaisten yhteys Akaban lahteen katkesi, niin Foinikit rupesivat Egyptiläisten ystäviksi, lujentaen siten ikivanhoja yhteyksiä, jotka heillä oli Niilin laaksoon. Egyptin faraot näyttävät paljon käyttäneen heidän välitystään kaupoissaan merentakaisten maitten kanssa. Jo 14:llä vuosisadalla e.Kr. olivat faraot kaivattaneet Niilin suistamosta Punaiseen mereen kanavan, jota Foinikit varmaan käyttivät. He pääsivät siis jo aikaisin laivalla omista satamistaan Punaiselle merelle ja Ofiriin maataipaleen estämättä. Kanava kuitenkin meni, arvatenkin huonon korjauksen vuoksi, aikain kuluessa tukkoon. Farao Neko (619—604 e.Kr.) ryhtyi kaivamaan uutta kanavaa, mutta työ heitettiin orakelilauseen vaatimuksesta kesken, koska se olisi etupäässä hyödyttänyt ulkomaalaisia, siis Foinikkeja. Vasta seuraavalla vuosisadalla persialaiset kuninkaat Egyptin vallotettuaan rakensivat Nekon alkaman kanavan valmiiksi. Foinikialaisilla, jotka Persian vallan alle jouduttuaan olivat sen merimahdin päätuki, oli siten vapaa pääsy Intian merelle.

Afrikan ympäri purjehtiminen.

Farao Nekon toimesta Foinikit suorittivat loistavimman kaikista meriretkistään: he purjehtivat Afrikan ympäri. Korvaamaton vahinko on, ettei kertomusta tästä matkasta ole säilynyt, mutta niillä tiedoilla, joita Herodotos Egyptissä ollessaan siitä sai, on siihen määrään nähtyjen seikkain luonne, että purjehdusta nykyään pidetään tapahtuneena totena. Herodotoksen käydessä Egyptissä, tutkimassa tämän vanhan maan oloja ja tapoja, oli tapauksesta kulunut vasta sataviisikymmentä vuotta ja tieto matkasta oli sen vuoksi voinut hyvinkin säilyä, vaikkei hieroglyfeistä olekaan löydetty sille vahvistusta.

Herodotos kirjottaa historiateoksessaan:

»Sillä Libya (Afrika) on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa, mikä rajottuu Aasiaan, kuten Egyptiläinen kuningas Neko ensimäisenä, mikäli minä tiedän, on näyttänyt. Sen jälkeen nimittäin, kun hän lakkasi kaivamasta Niilistä Arabian lahteen ulottuvaa kanavaa, hän lähetti foinikialaisia miehiä laivoissa matkalle, käskien heitä paluumatkallaan purjehtimaan Herakleen patsaitten kautta, kunnes tulisivat Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sen kautta saapuisivat Egyptiin. Foinikit läksivät matkaan Punaisesta merestä ja purjehtivat pitkin Etelän merta. Ja aina kun tuli syysmyöhä, laskivat he maihin ja kylvivät viljaa maahan, missä osassa Libyaa kulloinkin olivat purjehtimassa, sekä odottivat leikkuuaikaa. Korjattuaan viljan he purjehtivat pois, niin että he kahden vuoden kuluttua kolmantena vuotena kiersivät Herakleen patsaitten ohi ja saapuivat Egyptiin. Ja kertoivat, mitä minä tosin en saata uskoa, mutta mahdollisesti joku toinen, että heillä purjehtiessaan Libyan ympäri oli aurinko oikealla kädellä.»

Juuri tämä seikka, joka Herodotoksen mielestä tuntui uskomattomalta, on paras todistus siitä, että matka todella tapahtui. Se nimittäin osottaa, että foinikialaiset olivat purjehtineet päiväntasaajan poikki eteläiselle pallonpuoliskolle, niin että he näkivät auringon puolenpäivän aikaan pohjoisessa. Kun moinen ilmiö oli kokonaan ristiriidassa sen ajan käsityksen kanssa maailman rakenteesta, niin oli se selkeästi luonnosta tehty havainto.

Herodotos mainitsee, että Karthagolaiset, omain puheittensa mukaan, olivat tehneet saman matkan. Ja eräs persialainen ylimys oli sitä yrittänyt Xerxeen langettamaa kuolemantuomiota välttääkseen, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Hän ei kuitenkaan saavuttanut Hyvän toivon nientä, josta matka olisi kääntynyt, vaan palasi aavan meren poikki purjehdittuaan takaisin, koska muka laivat eivät enää uineet. Xerxes silloin antoi panna kuolemantuomion täytäntöön, vaikka retki, joka näyttää ulottuneen paljon etäämmälle kuin Hannon tekemä, semmoisenaankin oli merkillinen saavutus.

Jos Foinikkien kauppasuhteista ja retkistä olisi säilynyt tietoja, niin loisivat ne siis varmaan paljon valoa semmoisten seutujen muinaisiin oloihin, jotka sitten vuosituhansiksi melkein kokonaan katosivat Länsimaitten näköpiiristä. Mutta melkein kaikki, mitä he ovat voineet muistoon kirjottaa, on hävinnyt, ja hyvin vähän toiveita on siitä, että kaivauksienkaan kautta mitään enää päivänvaloon saadaan.

On kuitenkin luultavaa, etteivät he paljoa kirjottaneet. Foinikit olivat itsekästä kauppakansaa, joka ehkä piti omana salaisuutenaan laajan maantuntemuksensa, mikäli se oli mahdollista. He suojelivat itseään siten kilpailulta. Vielä Roomalaisten merille ilmestyessä Gadeksen laivurit koettivat salata heiltä tien Tinasaarille (Kassiterideille, s.o. Bretagnen edustalla olevaan tinakauppapaikkaan). Eräs roomalainen kirjailija kertoo kerran gadeslaisen laivan tahallaan ohjanneen karille, eksyttääkseen vanavedessään purjehtivan roomalaisen laivan samaan turmioon. Ja hänen kotikaupunkinsa vallanpitäjät korvasivat laivurin kärsimän vahingon, pitäen hänen tekoansa yhteishyvää suojelevana isänmaallisena tekona.

Laajemmalta kuin yksikään toinen Vanhan ajan kansa Foinikit merellä retkeilivät, sen voimme pitää varmana. Vaikka he aina hakivat vain omaa etuaan, mahtavia palvelivat ja säälimättä sortivat heikompia kansoja, ryöstäen orjia sekä omiin tarpeihinsa että myytäväksi, milloin vain uskalsivat, niin välittivät he kuitenkin toimeliaisuutensa kautta Babylonin ja Egyptin sivistyksen leviämistä Välimeren rantamaihin ja antoivat virikettä niissä asuvain lahjakkaiden kansain omintakeiseen edistykseen. Kreikkalaisetkin auliisti tunnustivat heidän kauttaan saaneensa tietonsa ja taitonsa, jopa uskonsakin alkeita. Foinikkien laskemalla pohjalla Kreikkalaiset jatkoivat kultuurityötä, mutta antoivat sille paljon korkeamman henkisen sisällyksen. Helleenit eivät ainoastaan oppineet Foinikkien vertaisiksi merenkulkijoiksi ja kauppiaiksi, vaan sulattivat heiltä saamansa ja egealaiselta muinaiskansalta perimänsä ainekset aivan uudeksi, sekä käsitykseltään että laajuudeltaan korkeammaksi kultuuriksi, joka jalosti ja rikastutti Itämailta saadut alkeet ja laski perustukset Länsimaitten nykyiselle sivistykselle. Mitä erittäin maantietoon tulee, eivät tosin Kreikkalaiset merillä päässeet joka suunnalle yhtä kauaksi kuin Foinikit, mutta he kartuttivat maantuntemusta muilla tahoilla monta vertaa laajemmiksi kuin nämä. He eivät tietojaan salanneet, vaan päin vastoin järjestivät ja säilyttivät ne kirjallisuuden kautta, yhdistivät ne maantiedoksi. Ja niitten pohjalle he loivat maailman rakennuksesta uuden käsityksen, joka rikkoi vanhat lapselliset uskon. Vihdoin he määrittelivät maantieteelle suunnat ja tehtävät, jotka se vielä tänäpäivänä hyväksyy.