KREIKKALAISET.
Iliadin ja Odysseian maantuntemus.
Vanhimmat tiedot Kreikkalaisten maantuntemuksesta saamme Homeroksen runoista, jotka yleensäkin käsittävät kaikki tiedot, mitä Kreikkalaisilla itsellään oli esiajoistaan. Mutta Homeroksen runoissakin mainitaan löytöretkiä, jotka olivat vielä Iliadin ja Odysseian tapauksiakin varhaisemmat. Semmoinen oli varsinkin Argonautain retki, jota Odysseia mainitsee maailman kuuluksi. Kertomukseen tuosta retkestä liittyi vähitellen paljon tarumaisia aineksia, jotka sekottivat pois sen alkuperäistä sisällystä; mutta kuitenkin siitä käy selville, että Kreikkalaiset jo esiaikoinaan retkeilivät Mustanmeren rannoille, Kolkhiiseen. Toiset Kreikkalaisten vanhoista retkeilytaruista näyttävät olevan foinikkilaista juurta, ainakin Herakleen matkat Välimeren länsiosiin. Herakles itse oli alkuaan foinikialainen jumala Melkart, niinkuin jo mainitsimme. Välimeren länsiosista Kreikkalaiset siis näyttävät saaneen varhaisimmat tietonsa Foinikeilta. Hyvin tunnettu oli heille sitä vastoin jo vanhastaan ainakin se osa Vähän Aasian rannikosta, jossa Troia oli. Iliadi siitä sisältää tarkkoja, nykyisiin paikkoihin sopivia kuvauksia. Samoin tunnettiin Egean meren pohjoisrannikko, sitä todistaa kuvaus Hera jumalattaren lennosta, kun hän saapui Ida vuorelle kohtaamaan ylijumalaa Zeuta. Troian eteläpuoleltakin mainitaan Vähän Aasian rannikosta useita paikkoja, mutta ei sitä vastoin ole viittauksia siitä, että Vähän Aasian puolella jo silloin olisi ollut kreikkalaisia siirtokuntia. Troialaiset kuuluivat thraakialaisiin kansoihin, jotka melkoisesti erosivat Kreikkalaisista, vaikka luultavasti olivat heidän heimolaisiaan.
Kreikasta itsestään sisältävät runot tietoja, joista päättäen maan ulkopiirteistä oli saatu yleiskäsitys. Yhteistä nimeä ei maalla kuitenkaan silloin vielä ollut, nimi Hellas, jonka Kreikkalaiset myöhemmin sille antoivat, nimittäen sen mukaan itseään Helleeneiksi, tarkotti Homeroksen runoissa vain pientä aluetta Thessaliassa. Länsi-Kreikasta kuitenkin saamme vain hyvin vaillinaisia tietoja. Pientä Akhelous jokea mainitaan eepoksessa maan mahtavimmaksi joeksi, josta ainoastaan maailmaa kiertävä Okeano vei voiton. Ristiriitaisia nykyolojen kanssa ovat tiedot Joonian saarista, varsinkin Ithakasta, josta Odysseus oli kotoisin. Luultavasti on nimiä sen jälkeen vaihtunut. Odysseian kuvaukset sankarin kodista eivät mitenkään sovellu nykyiseen pieneen Ithakaan, yleensä otaksutaan nimen eepoksessa tarkottavan nykyistä Leukasta eli Santa Mauraa. Pohjoisimpana mainitaan Thraakian puolessa jo arokansoja, jotka joivat tamman maitoa. Etelässä oli Sidon ja arvatenkin muukin Foinikia tunnettu; Egyptin rikkaudesta ja suurenmoisista rakennuksista mainitaan niinikään, mutta Babyloniaa ja Assyriaa ei Iliadi tunne. Välimeren etelärannalla asuivat Etioppialaiset, joitten iho oli musta ja jotka olivat jumalain suosiossa, niin että he istuivat näitten keralla aterioimaankin. Odysseiassa, joka on Iliadia nuorempi, mainitaan Egypti useammin, ja siinä yleensäkin on Itämaista enemmän tietoja. Mutta lännessä ei Odysseiankaan näköpiiri ulotu Sisiliaa kauemmaksi; saarta mainitaan ikivanhalla Sikanian nimellä. Niitä maita, joissa Odysseus harhaillessaan kävi, ei voida varmuudella määrätä, ne näyttävät ainakin osaksi olleen kansan mielikuvituksia tai ehkä saaneen aiheensa Foinikkien kertomuksista. Ainoastaan kuvaukset lootoksen syöjäin maasta ja Skyllasta ja Kharybdiista perustuvat kaikesta päättäen tosiolojen tuntemiseen. Lootoksen syöjäin maahan Odysseus ajautui myrskyssä Peloponnesson eteläpäästä, Malcan niemestä. Kuvauksesta päättäen se oli Afrikan pohjoisrannalla, ja siellä tosiaan vielä roomalaisajallakin lootospensaan marjoja syötiin. Skylla ja Kharybdis taas selvään tarkettavat Messinan salmea ja sen virtauksia, sillä muualla ei Välimeren rannoilla ole seutua, joka olisi voinut antaa kuvaukseen aihetta.
Mutta vaikka Kreikkalaisten varhaisin maantuntemus olikin näin ahdas, niin näyttää heille kuitenkin saapuneen hämäriä maineita paljon etäisemmistäkin seuduista. Libyassa luultiin asuvan hyvin pientä kansaa, jota sanottiin Pygmeiksi. Nämä ihmiset eivät olleet kuin nyrkin kokoisia ja niitten vaarallisimpia vihollisia olivat kurjet, jotka syksyin etelään muuttaessaan hyökkäsivät Pygmeitten kimppuun ja söivät heitä kosolta. Mahdollista on, että tämä ikivanha tieto jo perustui tosioloihin, sillä myöhemmätkin kirjailijat puhuvat Libyan kääpiökansoista, ja viime vuosisadalla niitten ehkä viimeisiä jäännöksiä on tosiaan löydetty Keski-Afrikan aarniometsistä. Ehkä saapui tieto heistä Kreikkalaisille Egyptiläisten kautta, sillä Egyptiläiset saattoivat helpommin tutustua aarniometsäin omituisiin pieniin asukkaihin.
Muutamat kohdat Homeroksen runoelmissa viittaavat siihen, että Kreikkalaisilla jo oli jonkinlaisia hämäriä tietoja pohjolan ilmastollisista oloista. Odysseiassa kuvaillaan Laistrygonien maata, jossa aamu ja ilta melkein liittyivät yhteen, niin että siellä valon puolelta olisi voinut työskennellä lähes vuorokauden umpeensa.
Kimmerien maassa taas, joka muka oli uloinna Okeanon rannalla, vallitsi ainainen sumu ja pimeys. Runoissa mainitaan kaksi ikivanhaa kauppatavaraakin, jotka varmaan olivat pohjolasta kotoisin ja jo Troian sodan aikana olivat hyvin tunnetut Välimeren rannoilla, meripihka ja tina. Ne kulkivat vanhimpana aikana Välimeren rannalle maan poikki, ehkä kahtakin reittiä. Toinen kulki Saksan ja Pannonian kautta Adrian meren pohjukkaan, toinen Gallian kautta pitkin Rhônen laaksoa nykyisen Marseillen seuduille. Molemmatkin tiet lienevät ikivanhat. Itäistä tietä tuleva meripihka näyttää saapuneen Pon suussa olevaan kauppapaikkaan, josta se levisi edelleen.
Tähän viittaa kaunis satu, jonka Kreikkalaiset liittivät Eridanos virtaan, jolla nimellä he juuri Pota mainitsivat. Sadun mukaan oli Faeton, auringonjumalan poika, saanut eräänä päivänä ajaa aurinkovaunua taivaan poikki, mutta hän ei kyennytkään hillitsemään hevosia, vaan sytytti ensiksi taivaan tuleen ja häätyi sitten liian lähelle maata. Zeus julmistuneena iski häntä salamalla ja Faeton sortui lähelle Eridanoksen suuta. Hänen sisarensa, jotka siellä itkivät veljensä varhaista surmaa, muuttuivat poppeleiksi ja heidän kyyneleensä meripihkaksi. Sadusta näkyy, että Kreikkalaiset aivan oikein käsittivät meripihkan olevan puunpihkaa, vaikka he eivät osanneetkaan aavistaa sen oikeata luonnonhistoriaa. Meripihka on, kuten tiedämme, ennen jääkautta kasvaneissa suurissa havumetsissä vuotanutta pihkaa, joka lietteitten peitossa kovettui.
Kreikkalaisten vanhoja suhteita Itämaihin todistaa Homeroksen eepoksessa muun muassa kertomus palmusta, joka oli saatu Foinikkien kautta ja Kreikan saarille istutettu. Siitä palmun kreikkalainen nimikin oli »foinix». Ensimäinen palmu oli Delos saarella, ja siihen vertaa Odysseus Nausikaata. Foinikeilta olivat Kreikkalaiset niinikään saaneet granatin ja kypressin, joista varsinkin jälkimäinen nykyään on Välimerenmaitten varsinaisia luonnepuita. Molemmatkin olivat jo homerisella ajalla Kreikkalaisille tutut.
Kreikkalaiset siirtokunnat.
Noin kahdeksannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Kreikkalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia Mustanmeren ja Välimeren rannoille. Tämä siirtolaisuus ja sen kanssa yhdessä elpyvä kauppa laajensi valtavasti heidän näköpiiriään, saattoipa koko heidän kultuurinsakin laajemmalle pohjalle. Se teki tuosta pienestä kansasta maailmankansan.
Tuohon suurisuuntaiseen siirtolaisuuteen oli useitakin syitä. Sen kautta vallattiin uusia aloja Kreikan kaupunkien nopeaan kasvavalle väestölle. Usein saivat kaupunkien sisälliset puolueriidat osan asukkaista lähtemään meren poikki etsimään uusia asunta-aloja. Vielä tehokkaampana syynä oli elpyvä kauppainto. Ei monta vuosisataa kulunut, ennenkuin Kreikkalaiset tunkivat tieltään Foinikit kaikilta pohjoisilta rannoilta. Siirtokuntien paikat valittiinkin etupäässä sitä silmällä pitäen, kuinka hyvin ne soveltuivat kauppakeskustoiksi. Ne rakennettiin semmoiselle rannalle, missä oli suojattu satama ja kaupungin vieressä jyrkkä linnavuori, jota helposti voitiin puolustaa. Lisäksi seudun tuli olla hedelmällisen ja tuli siitä olla helppo pääsy sisämaahan. Useimmat näistä siirtokunnista vaurastuivatkin nopeaan ja toiset kasvoivat mahtavammiksi yhteiskunniksi kuin emäkaupunki olikaan. Taiteitten ja loistavien rakennuksienkin kautta useat siirtokunnat veivät kotikaupungistaan voiton.
Kun siirtokunnat perustivat toimeentulonsa etupäässä kaupalle, niin kehotti niitä oma etu ylläpitämään hyviä suhteita maanasukkaitten kanssa. Tavallista oli, että maankansain kanssa solmittiin avioliittoja; siitä syntyi sekasukuja, jotka yhä lujittivat ystävällisiä suhteita. Helleeniläinen sivistys sen kautta helpommin levisi alemmalla kannalla olevien maanasukkaitten keskuuteen. Siirtokunnissa hankittiin yhä laajempia tietoja oudoista maista ja kansoista. Näitä tietoja keräytyi siten joka taholta emämaahan, koska siirtokuntain ja emämaan suhteet varsinkin alkuaikoina olivat läheiset. Tapana oli, että uutta siirtokuntaa perustettaissa kotikaupungista vietiin valkea uuden siirtokunnan kotiliesiin. Varsinkin Joonilaiset levittelivät tällä tavalla vaikutusalojaan, mutta heidän rinnallaan muutkin helleeniläiset heimot purjehtivat ja asettuivat vieraille rannoille.
Siirtokunnat Mustanmeren rannoilla.
Kreikkalaisten vanhimpia siirtokuntia olivat ne, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Jo Foinikit olivat purjehtineet tälle merelle, mutta vasta joonilainen Miletos sinne perusti pysyviä siirtokuntia. Yritys oli rohkea, sillä Mustameri on aina ollut purjehtijalle vaarallinen. Mutta kun alku oli tehty, niin saapui pian toisia jatkamaan, koska Mustameri tarjosi arvokkaita etuja kaupalle. Kalastukset olivat erinomaisen tuottavat. Tynnuskala, joka sikisi varsinkin Asovin meressä, ilmestyi vuosittain, meren poikki uituaan, Vähän Aasian rannoille, jossa sitä saatiin suunnattomat määrät. Arvokkaita olivat niinikään jo Vanhalla ajalla Mustanmeren rannoilla kasvavat laajat metsät. Vähän Aasian ylängöillä taas kasvatettiin lukemattomia lammaskarjoja, joitten villa oli mitä parasta, — vielä tänä päivänä on Angoran villa maineessa. Villat ja vuodat vaihdettiin rannikolla helleeniläisissä siirtokunnissa jalostettuihin tuotteihin.
Sille niemelle, joka pistää Vähän Aasian pohjoisrannasta uloimmaksi mereen, Miletos noin v. 770 e.Kr. perusti Sinopen, joka oli vanhin Mustanmeren siirtokunnista. Kaupungin läheisyydessä Vähän Aasian suurin joki Halys laskee mereen ja joen laakso oli luonnollinen kulkureitti sisämaahan. Sinope vaurastui niin nopeaan, että se jo muutaman vuosikymmenen kuluttua saattoi perustaa tytärkaupungin Trapezoksen (Trapezunt) kauemmaksi itään samalle rannikolle. Trapezoksen kohdalla saapui Persiasta Armenian ylämaan kautta tärkeä kauppatie meren rantaan. Hellesponton rannalle rakennettiin Abydos ja Propontiin (Marmarameren) rannalle Kyzikos turvaamaan pääsöä Egean merelle.
Jonkun vuosisadan olivat sitten Kreikkalaisten yritykset Mustanmeren rannoilla keskeytyksessä kansainliikkeitten johdosta, jotka varsinkin estivät saamasta jalansijaa pohjoisrannalla. Mutta kauaa ei keskeytystä kestänyt, pian alkoi siirtokuntain perustaminen uudelleen ja vähitellen ympäröi koko Mustaamerta kiehkura helleeniläisiä kaupungeita. Niitä syntyi varsinkin suurien jokien suistamoihin, joihin sisämaan liike helpoimmin pääsi. Tonavan suulla oli Istros, Dnjestrin suulla Tyras, Donin suulla Tanais, Rionin suulla (Kaukasiassa) Fasis. Samat olivat Vanhalla ajalla näitten jokienkin nimet. Mahtavin kaikista oli Olbia, joka perustettiin v. 645 lähelle Hypaniin (Bugin) suuta, ei kauaksi siitä paikasta, missä Borysthenes (Dnjepr) laski mereen. Epäilemättä Kreikkalaiset kammosivat tämän verraten pohjoisen rannikon ilmastoa, joka vastakohtainsa vuoksi on paljon ankarampaa kuin Egean meren rannoilla; mutta heitä houkutteli enemmän edullinen kauppa kuin talven ankaruus pelotti. Krimin niemellä ja Maiotiin (Asovin meren) itärannalla tosin asui vihamielisiä kansoja, mutta siitä huolimatta perustettiin Kertshin salmenkin kahden puolen kaupungit, Pantikapaion (Kertsh) ja Fanagoria. Tunkeuduttiinpa Asovin meren pohjukkaan saakka, vaikka tämä meryt on jäässä monta kuukautta vuodessa; Tanaiin (Donin) suuhun rakennettiin siirtokunta, jonka kauppa ulottui kauas aroille. Kaukasian rannalle, sotaisten Iberien maahan, rakennettiin paitsi Fasista Dioskurias. Kaikki nämä kaupungit olivat Miletoslaisten tai heidän siirtokuntainsa perustamat. Parin vuosisadan kuluessa oli Miletos siten saanut kahdeksankymmentä tytärkaupunkia etäisille rannoille. Khalkis, joka oli Euboian ja maan välisen salmen rannalla, perusti siirtokuntaan Thraakian rannikolle, doorilainen Megara Propontiin rannoille, mutta Miletos esti siitä Mustallemerelle pääsemästä. Byzantion (Konstantinoppli) oli megaralainen siirtokunta. Myöhemmin Megaralaiset kuitenkin rakensivat Herakleian Mustanmeren etelärannalle ja vastapäätä Krimin niemelle Khersonnesoksen lähelle nykyistä Sevastopolia. Syystä saattoivat siis Kreikkalaiset sanoa myrskyistä Mustaamerta »Pontos Euxeinokseksi», vierasvaraiseksi mereksi.
Kreikkalaiset Italiassa.
Läntisillä vesillä Khalkis oli ensimäinen valtaansa levittämään. Se perusti vähän pohjoiseen Napolin lahdesta korkealle jyrkälle vuorenkeilalle Kymen (Cumaen) kaupungin. Tämäkin yritys oli uhkarohkea, sillä ensinnäkin oli purjehdittava petollisen Joonian meren poikki, kautta Messinan salmen, jota Skyllan ja Kharybdiin vuoksi pelättiin, ja sitten merelle, jota Tyrrhenit hallitsivat. Tyrrhenien mahti vesillä oli niin suuri, että he saattoivat menestyksellä taistella itse Karthagoakin vastaan. Siitä huolimatta Kyme vaurastui ja saattoi levitellä sivistävää vaikutustaan laajalti sisämaahan. Vielä paremmin menestyi sen tytärkaupunki Neapolis, joka vielä Rooman vallan aikoina oli helleeniläisen sivistyksen keskustoita näillä rannoilla. Se oli ainoa Italian kaupungeista, joka vielä Keskiajallakin pysyi kreikkalaisena. Molemmilla siirtokunnilla oli erinomaiset luonnonedut, hyvät suojaiset satamat, hedelmällinen tuliperäinen maanlaatu, jossa kasvoi hyvää viiniä, ynnä varakas sisämaa, jonka kanssa käytiin vilkasta kauppaa. Suojellakseen yhteyttään emäkaupungin kanssa Khalkislaiset rakensivat Messinan salmen kahden puolen lujat linnotukset, Italian puolelle Rhegionin ja Sisilian rannalle Messanan.
Muut Etelä-Italian siirtokunnat perustettiin muista kreikkalaisista kaupungeista. Akhaialaiset perustivat Sybariin ja Krotonin, joita myöhemmin mainittiin varsinkin hekkumallisesta elämästään. Nämäkin kaupungit rakensivat tytärkaupungeita, joista kuuluin oli Posidonia (Paestum) lähellä Napolin lahtea. Toinen akhaialaisten perustama siirtola oli Metapontion, jonka kauneihin hopearahoihin oli tähkä kuvattu. Metapontion rakennettiin, samoin kuin Sybaris ja Posidoniakin, keskelle hedelmällistä tasankoa. Lakedaimonilaisten siirtokunta oli Taras (lat. Tarentum) samannimisen merenpoukaman pohjukassa.
Etelä-Italiaan perustetut kaupungit menestyivät niin hyvin epäilemättä senkin vuoksi, että niemimaan eteläosassa asukkaat olivat läheisempää heimoa Kreikkalaisille kuin pohjoisemmat kansat ja sen kautta helpommin omistivat helleeniläisen sivistyksenkin.
Jo ennen Sybariin perustamista syntyivät Sisiliaan ensimäiset kreikkalaiset siirtokunnat. V. 735 e.Kr. Khalkislaiset perustivat Naxos nimisen kaupungin Etnan juurelle, lähelle sitä paikkaa, johon myöhemmin Tauromenion, nykyään raunioistaan kuulu Taormina, rakennettiin. Seuraavana vuonna Korinthoslaiset perustivat Syrakusan Ortygian saarelle lähelle rantaa. Syrakusa oli oivallisen satamansa vuoksi mitä soveliain kauppapaikaksi. Sekä Naxos että Syrakusa perustivat tytärkaupungeita. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin levisi kreikkalainen siirtolaisuus Sisilian länsiosiin, jossa asukkaat näyttävät olleen vihamieliset ja Karthagon vaikutuksen alla. Karthago yritti kaikin voimin estää Kreikkalaisia saamasta etelä- ja länsirannalla jalansijaa. Etelärannalle rakennettiin kuitenkin Gela, Selinos ja Akragas (Agrigentum), joitten muinaista suuruutta vielä tänä päivänä rauniot todistavat. Sisilian pohjoisrannalle rakennettiin Himera, jonka edustalla Syrakusalaiset v. 480 e.Kr. saivat ratkaisevan voiton Karthagon laivastosta, mutta foinikialaisessa Panormoksessakin (nyk. Palermossa) oli kreikkalainen vaikutus tuntuva.
Kreikkalaisuus sai Etelä-Italiassa ja Sisiliassa niin suuren vallan, että näitä maita aljettiin sanoa »Suur-Kreikaksi».
Massilia.
Saatuaan jalansijan Sisiliassa ja Etelä-Italiassa Kreikkalaiset uskalsivat lähteä yhä edemmäksi länteen. Fookislaiset, jotka Herodotoksen todistuksen mukaan Kreikkalaisista ensimäisinä tekivät laajempia merimatkoja, purjehtivat pitkillä viisikymmensoutuisilla laivoillaan Etrurian ja Espanjan rantoja pitkin Tartessokseen saakka, jossa Foinikit niin kauan olivat kauppaa hallinneet. He perustivat noin v. 600 e.Kr. Massilian (Marseillen), joka oli etäisin kaikista kreikkalaisista siirtokunnista. Massilia oivallisine satamineen, luonnon suojaamassa asemassaan vaurastui kaikkia muita Välimeren länsiosassa olevia kaupungeita mahtavammaksi. Se hyötyi varsinkin ylämaan kaupasta, joka Rhônen laaksoa pitkin kulki alas Välimerelle. Massilian tytärkaupungeita olivat Antipolis (n. Antibes) ja Nikaia (n. Nizza). Merialppien kohdalla olevalle rantakaistaleelle, joka nykyään on täynnään huviloita ja terveyspaikkoja, eivät Kreikkalaiset sitä vastoin saaneet jalansijaa. Sitä vallitsivat sotaiset Ligurit. Mutta Massiliasta etemmä länteenpäin rakennettiin Emporiai, siihen missä Pyreneet päättyvät mereen, ja etelämmäksi, Balearien saariston kohdalle Iberian niemimaan rannikolle Hemeroskopeion.
Afrikan rannat pysyivät Karthagon hallussa, mutta aivan sijattomiksi eivät Kreikkalaiset sielläkään jääneet. Pieni Thera, eteläisin Kykladien saarista, perusti seitsemännellä vuosisadalla Kyrenen nykyiselle Barkan niemimaalle, joka osa Afrikan rannikosta on lähinnä Peloponnesoa ja Kreetaa. Kun rannikolla ei ollut satamaa, niin tämä siirtokunta rakennettiin melkoisen matkan päähän sisämaahan erään oivallisen lähteen ympärille. Kyrenen tytärkaupungeista tuli Barka tunnetuimmaksi. Kyrenaikasta käsin Kreikkalaiset saivat entistä enemmän tietoja Libyan tummaihoisista kansoista, joitten kanssa aljettiin käydä vilkasta kauppaa.
Näin olivat Kreikkalaiset vähitellen levittäneet valtaansa kautta Välimeren ja pohjoista kohti aina Mustallemerelle. Kaikilla näillä rannoilla tapaamme muistoja ja jäännöksiä, jotka viittaavat heidän suureen sivistävään vaikutukseensa. Rooman on kultuurinsa alkeista varmaan suuressa määrin kiittäminen Etelä-Italian helleeniläisiä siirtokuntia. Ne vielä Rooman mahtavuudenkin aikana pysyivät kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoina, vaikka menettivätkin valtiollisen itsenäisyytensä. Hyvin valitun asemansa vuoksi on monikin niistä kautta aikain pysynyt ympäristönsä keskustana, vaikka kreikkalaisuus niistä onkin aikoja sitten hävinnyt.
Kreikkalainen siirtolaisuus Välimerellä on jossain määrin verrattava Pohjois-Amerikan asutukseen Uudella ajalla. Sen vaikutus oli vielä välittömämpi. Se herätti juuri ne maat, jotka sitten vuosituhansia olivat historiallisen elämän polttopisteenä. Mutta Kreikkalaisten kohtalo oli toinen kuin niitten pohjoisten kansain, jotka etsivät uusia asuinsijoja Atlantin takaa. Viimeksi mainitut joutuivat yhteyteen paljon alhaisemmalla kannalla olevien maanasukkaitten kanssa, nämä vähitellen väistyivät ja sortuivat uuden kultuurin edetessä ja sen tuojat jäivät yksin kansottamaan äärettömiä maa-aloja. Kreikkalaiset sitä vastoin tapasivat uutismaillaan kansoja, jotka olivat yhtä kehityskykyisiä kuin he, jotka omistettuaan heidän tietonsa ja taitonsa päin vastoin sulattivat siirtokunnat itseensä. Kreikkalaiset tekivät edistykselle arvaamattoman palveluksen, mutta heidän kansalliset vellotuksensa eivät olleet pysyväisiä. Aikain pyörteistä he pelastivat ainoastaan saman pienen maan, jossa heidät historian aamunkoitossakin tapasimme. Tuhoisimman kohtalon alaisiksi joutuivat ne siirtokunnat, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Pohjoisrannikolla olevat joutuivat aikaisin häviöön, koska ne olivat seuduissa, jotka luonnostaan oli tuomittu myöhäisiin aikoihin saakka olemaan arokansojen temmellyskenttänä. Ne eivät voineet sivistää takamaataan, jossa toinen aroltansa toisensa jälkeen esiintyi vallottajana ja hävittäjänä. Yhtä surulliseen häviöön joutui, vaikka myöhemmin, kreikkalainen asutus Vähän Aasian rannoilla. Sekin käsitti ainoastaan rantamaat. Sisämaan kansat tosin omistivat kreikkalaisen sivistyksen, mutta myöhemmin kaikki joutuivat Aasian sisäosista tulevain paimentolaiskansain ja samalla raakalaisuuden uhriksi.
Seuraavassa käymme tekemään selvää siitä, mitä maita ja kansoja Kreikkalaisten näin laajentunut maantuntemus käsitti. Tiedot ovat tosin vaillinaiset, sillä paljon on klassillisesta kirjallisuudesta kaikiksi ajoiksi hukkunut. Mutta ne ovat kuitenkin runsaammat ja monipuolisemmat kuin mitkään aikaisemmat kirjalliset muistomerkit ja sisältävät mitä arvokkaimpia tietoja laajain alueitten entisistä maantieteellisistä ja kansallisista oloista.
Herodotos.
Laajennettuaan asunta- ja vaikutusalojaan Kreikkalaiset ripein askelin edistyivät. He kehittivät monenlaisia ammatteja ja taiteita. Kuta enemmän heidän varallisuutensa kaupan kautta lisääntyi, sitä uljaammiksi he rakensivat kaupunkinsa. Kilvan kaunistettiin temppelikartanoita ja toreja veistoksilla; runous, joka vanhastaan oli ollut kansan helmalapsi, kasvoi monihaaraiseksi puuksi, jonka jaloutta, aatteitten ylevyyttä, tunteitten inhimillisyyttä vielä ihailemme. Valtiolaitoksessa toteutettiin kansanvaltaisuuden aate, joka ehkä jyrkemmin kuin mikään muu erotti Kreikan sivistyksen Itämaitten despotialle perustuvista valtiokäsitteistä. Ja Kreikassa vihdoin sai alkunsa vapaa tutkimus, joka tavotteli puhtaasti tietopuolisia päämääriä; Itämaitten tiede oli palvellut vain käytännön vaatimuksia. Läpikäyvänä piirteenä helleeniläisessä kirjallisuudessa on tiedonhalu ja pyrkimys tutkimuksen kautta luomaan yleispäteviä käsityksiä kaikesta olevaisesta ja olemisesta itsestään.
Vieraitten maitten ja kansain kuvaaminen oli Kreikkalaisten suosituimpia kirjallisuuden haaroja. Heidän laajat ja monipuoliset, enimmäkseen rauhalliseen kaupankäyntiin perustuvat suhteensa antoivatkin moiselle tutkimukselle sekä aihetta että runsaita aineksia. Siten syntyi maantiede, joka varsinkin alussa kulki läheisessä liitossa historian kanssa. Nämä tutkimukset herättivät jo varhain niin yleistä mielenkiintoa, ne tunnustettiin niin tärkeiksi kansalaissivistykselle, että Herodotos sai Atheenan kaupungilta 10 talenttia (57,300 markkaa) palkkioksi historiateoksestaan, siis todella ruhtinaallisen tekijäpalkkion sen ajan oloihin nähden.
Joonilaiset filosofit.
Tieteitten vanhimpia keskustoita olivat joonilaiset siirtokunnat Vähän Aasian rannoilla, ennen muita rikas Miletos. Siellä eli seitsemännen ja kuudennen vuosisadan vaiheilla e.Kr. Thales, joka perusti joonilaisten filosofien koulun. Hän lausui julki syvämielisiä mietteitä maailman rakennuksesta ja kiinnitti nimenomaan huomiotaan maantieteellisiin ilmiöihin, kuten Niilin tulviin. Hänen kosmografisia aatteitaan kehitti Anaximander, joka oli Thaleen oppilas.
Mutta kuuluin maantieteilijänä oli Hekataios, miletoslainen hänkin, joka eli 520:n vaiheilla e.Kr. Hekataios kirjotti »Periodos» (kiertomatka) nimisen teoksen, joka on ensimäinen tunnettu yritys varsinaisen maantiedon kirjottamiseen. Siitä on säilynyt vain lyhyitä otteita. Mutta niistäkin näkyy, että hänen tietonsa ulottuivat kautta Välimeren maitten ja Itämaille Intiaa ja Kaspian merta myöten, vaikkeivät ne olleetkaan likimainkaan niin täydellisiä kuin Herodotoksen. Hekataios kannatti vielä joonilaisen koulun käsityksiä, että maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano virtasi. Hän erotteli toisistaan maanosat. Vanhat kirjailijat väittävät Herodotoksen lainailleen osia hänen teoksestaan.
Herodotos oli niinikään joonilaisen koulun jäsen. Häntä sanottiin »historian isäksi», ja historiallinen on etupäässä se laaja teos, jonka hän on jälkimaailmalle jättänyt. Mutta se sisältää samalla niin paljon maantietoa, että voimme sanoa hänen tätä tiedettä hyödyttäneen enemmän kuin kukaan ennen häntä. Herodotoksen teos käsittelee Helleenien taistelua Itämaita, varsinkin Persialaisia vastaan. Aineensa valaisemiseksi on hän kuitenkin koonnut kaikki saatavat tiedot niistä maista ja kansoista, joissa tapaukset liikkuvat, ja samalla luonut katseen laajemmallekin, mikäli maailmaa tunnettiin, koettanut johtaa tapauksia maantieteellisistä seikoista, jopa keksiä selityksiä luonnonilmiöillekin, joista hän tulee puhuneeksi. Herodotoksen teos siten on erinomaisen monipuolinen ja ennakkoluuloton esitys Vanhan ajan sivistyneimmän kansan suhteista laajempaan ympäristöönsä. Siitä saamme ensimäiset tiedot monestakin kansasta, joka sittemmin on näytellyt tärkeätä osaa historiassa.
Tiedot Herodotoksen elämänvaiheista ovat aivan vaillinaiset. Hän syntyi Halikarnassoksessa, Kaariassa, ehkä v. 484 e.Kr. Asuttuaan jonkun aikaa maanpakolaisena Samoksen saarella ja otettuaan osaa tirannin kukistamiseen kotikaupungissaan hän muutti Atheenaan. Siellä hän v. 445 e.Kr. julkisesti luki osan historiastaan, ja se miellytti Atheenalaisia siihen määrään, että nämä hänelle antoivat mainitun suuren palkinnon. Mutta jo seuraavana vuonna hän lähti Ateenalaisten kanssa Etelä-Italiaan perustamaan hävitetyn Sybariin sijaan Thurioin kaupunkia, jossa hän asui loput elämäänsä. Epäilemättä hän kuitenkin myöhemminkin kävi Ateenassa, jonka huomattavimpien miesten, Perikleen, Sofokleen y m. ystäviä hän oli. Herodotoksen luullaan kuolleen v:n 425 vaiheilla, ei varmaan tiedetä, Ateenassako vaiko Thurioissa.
Herodotoksen teoksesta kuitenkin näkyy, ettei hänen elämäkertansa ollut näin ahdasrajainen, vaan että hän oli aikaansa nähden matkustanut erinomaisen laajalti. Luultavasti hän matkusteli nimenomaan kootakseen aineksia teostaan varten. Näistä matkoista ei kuitenkaan ole säilynyt suoranaisia tietoja; ainoastaan siitä, mitä hän teoksessaan mainitsee, voimme tehdä johtopäätöksiä. Hän tunsi näkemänsä mukaan Vähän Aasian rannikon kaikki kolme sivua. Egean meren saaret olivat hänelle kauttaaltaan tutut, Kreikan mantere niinikään ja niemimaan rannat pohjoiseenkin päin, koska hän oli käynyt niin etäällä toisistaan olevissa paikoissa kuin Dodonassa ja Byzantionissa. Mustanmeren pohjoisrannikolla hän lienee oleskellut enemmänkin aikaa, pääasiallisesti Olbiassa, kävipä jonkun päivämatkan päässä sisämaassakin. Hänen kertomuksensa Kolkhiista ja sen asukkaista viittaavat siihen, että hän oli senkin maan käynyt. Sieltä käsin hän sai oikeat tietonsa Kaspian merestä ja sen takana olevista aroista. Babylonia hän kuvaa silmänäön mukaan, Tyroksessa hän hankki tietoja Herakleen temppelin paikasta, Egyptissä matkusteli laajalti kautta maan, etelässä aina Syeneen, Niilin ensimäisille koskille saakka. Kyrenaikankin hän omasta kokemuksestaan tunsi, ja luultavaa on, että hänen matkansa käsittivät vielä paljon enemmänkin maita, vakk'ei hänellä ollut aihetta siitä mainita.
Tunnettu maailma ja maanosat.
Herodotos oli käynyt suurimman osan hänen ajallaan tunnetusta maailmasta ja lisäksi joka taholla saanut ensi kädestä tietoja vielä etäisemmistä seuduista. Hän saattoi siis mielestään hyvällä syyllä oikoa maanmiestensä maantieteellisiä käsityksiä, jotka hän matkoillaan oli huomannut monessa kohden ahtaiksi ja vääriksi.
»Minun täytyy nauraa», hän sanoo, »nähdessäni, kuinka monet kyllä piirustavat maan karttoja, mutta ei kukaan ole järkevällä tavalla sitä kuvannut. Ne piirustavat nimittäin Okeanon virtaavaksi maan ympäri, joka taas laitetaan niin pyöreäksi, kuin jos se olisi harpilla vedetty, ja tekevät Aasian yhtä suureksi kuin Europan. Minä tahdon sen vuoksi muutamin sanoin osottaa näiden kumpaisenkin suuruuden sekä millaiseksi kumpikin on piirrettävä.
»Aasiassa asuvat Persialaiset, jotka ulottuvat eteläiseen, noin kutsuttuun Punaiseen (Intian) mereen saakka. Näitten tuolla puolella asuvat pohjoiseen päin Meedialaiset, Meedialaisten takana Saspeirit, Saspeirien takana Kolkhislaiset, jotka ulottuvat pohjoiseen mereen saakka, mihin Fasis joki laskee. Nämä neljä kansaa asuvat merestä mereen.
»Siitä jatkuu Aasia kahtena niemekkeenä länteen päin, ja näitä minä nyt aion kuvata. Toinen niemeke, alkaen yhdeltä puolelta pohjoisessa Fasis joesta, ulottuu Egean mereen pitkin Pöntöstä ja Hellespontosta troialaisen Sigeionin kohdalle. Etelässä taas tämä sama niemeke ulottuu Foinikian ääressä sijaitsevasta Myriandros lahdesta mereen Triopionin kärkeen saakka. Tällä niemekkeellä asuu kolmekymmentä kansakuntaa.
»Tämä on nyt toinen näistä niemekkeistä. Toinen alkaa Persiasta ja jatkuu Punaiseen (Intian) mereen; sen muodostavat Persia, siitä alkava Assyria ja Arabia. Se päättyy, jos kohta ainoastaan tavallisen kielenkäytön mukaan, Arabian lahteen (n. Punaiseen mereen), johon Dareios johti Niilistä kanavan. Persiasta aina Foinikiaan saakka on maa leveä ja laaja; mutta Foinikiasta tämä niemeke jatkuu pitkin palestinalaista Syriaa ja Egyptiä, mihin se päättyy. Siinä on ainoastaan kolme kansaa.
»Tämä on se osa Aasiaa, joka ulottuu Persiasta länteen päin. Mutta Persialaisten, Meedialaisten, Saspeirien ja Kolkhislaisten tuolla puolen itäänpäin olevaa maata rajottaa yhtäältä Punainen meri (nyk. Intian meri), pohjoisessa taas Kaspian meri ja Araxes joki, joka virtaa itään päin. Aina Intiaan saakka on Aasia asuttu, mutta siitä pitäen on maa autio itään päin, eikä yksikään saata ilmottaa, minkälainen se on.
»Semmoinen ja niin suuri on Aasia. Mutta Libya (Afrika) liittyy toiseen niemekkeeseen. Sillä Egyptin jäljestä alkaa jo Libya.
»Minä siis ihmettelen niitä, jotka ovat rajottaneet ja erottaneet toisistaan Libyan, Aasian ja Europan. Sillä erotus niitten suuruudessa on melkoinen. Europpa nimittäin (joka Herodotoksen mielestä oli suurin) ulottuu pituudelleen pitkin molempia, mutta leveydeltään niitä ei voi verratakaan keskenään. Sillä Libya on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa, mikä rajoitun Aasiaan, kuten Egyptiläisten kuningas Neko ensimäiseksi, mikäli me tiedämme, on näyttänyt.» Herodotos sitten kertoo Foinikkien matkasta Afrikan ympäri, ynnä Persialaisten yrityksestä suorittaa uudelleen sama matka ja Karthagolaisten maineesta, että muka hekin olivat sen tehneet.
»… Mitä Europpaan tulee, ei kukaan ole selvästi huomannut, onko se idässä ja pohjoisessa meren ympäröimä, mutta pituudeltaan tiedetään sen ulottuvan pitkin molempia toisia maanosia. Enkä minä myöskään voi ymmärtää, miksi maalla, joka kuitenkin on yksi, on kolme eri nimitystä, jotka ovat naisten nimiä… Niinpä väittävät useimmat Helleenit, että Libya on saanut nimensä eräästä kotimaisesta naisesta, Libyasta, ja Aasia taas Prometheun vaimon nimen mukaan. Tämän nimen omaksuvat myös Lyydialaiset, väittäen, että Aasia on saanut nimensä Asieen, Kotyksen pojan ja Maneen pojanpojan, eikä Prometheun Aasian mukaan… Mutta mitä Europpaan tulee, niin ei yksikään ihminen tiedä, onko se meren ympäröimä, eikä mistä se on tämän nimen saanut. Ei myöskään ole tunnettua, kuka sen on antanut, jollemme tahdo väittää, että maa on saanut nimensä tyroslaisesta Europasta, jolloin se siis olisi aikaisemmin ollut nimetön, niinkuin toisetkin maanosat. Mutta nytpä onkin ilmeistä, että tämä oli kotoisin Aasiasta (Europpa oli tyroslaisen kuninkaan tytär, jonka Zeus tarun mukaan ryösti) eikä saapunut tähän maahan, jota Helleenit nykyään kutsuvat Europaksi, vaan ainoastaan Foinikiasta Kreetaan ja Kreetasta Lyykiaan… Me puolestamme tulemme käyttämään maanosien käytäntöön otettuja nimiä.»
Herodotoksen aikana oli siis yleisessä käytännössä jo tapahtunut jako maanosiin. Mutta »historian isän» ja hänen aikalaistensa käsitykset maanosien laajuudesta olivat vielä hyvin hämärät. Silloin tunnettujakin aloja huomioon ottaen ne olivat väärät. Maitten ja merien yleisistä piirteistä tosin oli tietoa, mutta ulottuvaisuuksista olivat käsitykset aivan nurjat.
Skyytit ja heidän maansa.
Pohjoismaalaisille ovat Herodotoksen kuvauksista mieltäkiinnittävät varsinkin ne tiedot, joita hän antaa Mustanmeren pohjoisrannikon ja etäämmän sisämaankin silloisista kansoista. Mustanmeren rantue oli osaksi kreikkalaisten siirtokuntien hallussa, mutta sisämaan aroilla asui paimentolaiskansoja, joita Helleenit yhteisellä nimityksellä sanoivat Skyyteiksi. Nimitys ei luultavasti ollut kansatieteellinen, vaan käsitti se sekä indo-europpalaisia, että suomensukuisia, turkkilaisia ja mongolilaisia arokansoja. Mustanmeren pohjoispuolella asuvat Skyytit, joihin Herodotos Olbiassa tutustui, nimittivät itseään Skoloteiksi, ja he olivat sekä säilyneistä astiakuvista että nimistä päättäen indoeuroppalaista kansaa. Kreikkalaiset kävivät heidän kanssaan kauppaa, ja suhteet näyttävät olleen jotenkin hyvät, vaikka Skyytit puolestaan pitivät ankarasti kiinni omista tavoistaan ja rankaisivat hallitsijoitaankin, jotka niistä luopuivat. Se tapahtui vaistosta, sillä kaupunkilaissivistyksen omistaminen olisi vain veltostuttanut arolaisia, joitten säilymisen ehtona oli sotainen kunto ja karkaiseva elämänlaatu.
Skyyttien maa alkoi Istros joesta (Tonavasta), jota Herodotos mainitsee suurimmaksi siihen aikaan tunnetuista joista, koska se Kelttien maasta alkaen juoksi koko Europan halki lännestä itään; Niilin hän tosin myöntää vetevämmäksi. Herodotos tietää luetella Tonavan tärkeämmät syrjäjoetkin Balkanin niemimaalla. Sitten hän mainitsee joet, joita siitä eteenkäsin laski Mustaanmereen. Hypaniin (Bugin) hän sanoo alkavan järvestä, jonka rannoilla oli valkoisia villihevosia. Borysthenestä (Dnjepriä) hän kiittää hyvästä vedestään ja oivista kaloistaan, sen rantoja taas erinomaisista laitumistaan ja karjoistaan. Borysthenestä varmaan kulki ylämaahan melkoinen kauppa, koska sen juoksu oli tunnettu neljänkymmenen päivämatkan päähän Gerrien maahan saakka. Mutta joen lähteistä ei Herodotos sano kenelläkään olleen tietoa. Borystheneen syrjäjokiakin hän mainitsee. Nähtävästi oli Olbiasta hankittu kaikki tiedot, mitä suinkin voitiin saada; ne ulottuivat niin kauas pohjoiseen kuin ranta-aroja hallitsevien Skyyttienkin valta. Maiotis järven (Asovin meren) ja Tanaiksen (Donin) hän tuntee, vieläpä Donin lisäjoenkin, mutta kauemmaksi itään päin hänen maantuntemuksensa ei sille puolen ulottunut, vaikka hän kuulopuheitten mukaan nimitteleekin kansoja. Suuri Volgakin, jonka nimi vanhalla ajalla oli Rha — nimi on vielä käytännössä Volgan suomensukuisilla kansoilla — tuli vasta myöhemmin tunnetuksi.
Ilmaston ankaruutta näillä kulmilla Herodotos vasten tapaani suuresti liiottelee. Talvea muka kestää kahdeksan kuukautta ja pakkanen on silloin niin ankara, että merikin jäätyy ja Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) poikki saatettiin ajaa hevosilla. Mutta siinä hän varsinkin erehtyi, kun sanoi kesiäkin viileiksi, sillä aroilla kesä päin vastoin on erinomaisen helteinen.
Herodotos kertoo Skyyttien jakautuneen moneen heimoon. Kauimpana idässä asuivat Maiotiin rannoilla »kuninkaalliset Skyytit», jotka olivat kaikkia muita urhoollisemmat ja lukuisammat ja pitivät muita Skyyttejä orjinaan. Heidän länsipuolellaan asuivat paimen-Skyytit, Borystheneen hedelmällisessä suistamossa taas »maata viljelevät Skyytit». »Varsinaisilla Skyyteillä ei ole kaupungeita eikä linnoja, eikä muitakaan asunnoita kuin vaununsa, joita he mukanaan kuljettavat. Sillä he eivät elä maanviljelyksestä, vaan karjoistaan», lausuu Herodotos ja lisää siihen, että »semmoista kansaa on mahdoton sodassa voittaa». Herodotos ylistää heidän urhoollisuuttaan ja viekkauttaan ja erinomaista ratsastustaitoaan; he ampuivat taitavasti hevosenkin selästä. Kreikkalainen lääkäri Hippokrates antoi heistä myöhemmin vielä tarkempiakin tietoja, hän kertoi heidän vaununsa olleen niin tiiviisti rakennetut, että ne hyvin suojelivat sekä sadetta että pakkasta vastaan. Niitä vetivät härät; naiset ja lapset kulkivat vaunuissa, miehet ratsain. Samoilla seuduin viivyttiin niin kauan kuin laidunta riitti, ja lähdettiin sitten toiseen paikkaan. Nämä Skyytit söivät keitettyä lihaa ja joivat tamman maitoa. Jo puolenkolmattatuhatta vuotta takaperin oli siis arokansain elämänlaatu kehittynyt samanlaiseksi, jommoisena sen nykyään tapaamme. Tavat ovat pysyneet, vaikka kansakunnat ovat vaihtuneet. Kaikki ne indoeuroppalaiset kansat, jotka paimensivat aroilla karjojaan, ovat joko sortuneet taikka vakautuneet maata viljelemään. Ainoastaan keltainen rotu ja osa turkkilaisista heimoista on pysynyt vanhalle elämänlaadulle uskollisena.
Herodotos kertoo Skyyttien palvelleen monta jumalaa. Uhrieläimet kuristettiin nuoralla ja paloteltiin. Liha suljettiin eläimen mahalaukkuun ja keitettiin sitten eläimen omista luista tehdyllä valkealla. Monta piirrettä hän mainitsee heidän julmista sotatavoistaan. Kerran vuodessa päälliköt panivat toimeen suuren juhlan, jossa jokainen, joka oli vihollisen surmannut, sai viiniä juodakseen, ja parhaille sankareille annettiin aina kaksi maljaa siinä kun toisille yksi. Mutta ne, jotka eivät olleet vielä ketään tappaneet, eivät saaneet mitään. Varsinkin orjiaan Skyytit kohtelivat julmasti. Heidän tuli lypsää tammat ja valmistaa maidosta juomaa; »kumishi» on vielä tänä päivänä Keski-Aasian paimentolaisten mielijuoma. Kun kuningas kuoli, niin hänet haudattiin suurilla menoilla. Skyytit ilmaisivat suruaan siten, että leikkasivat korvastaan pienen palan, ajelivat tukkansa, viilsivät käsivarsiinsa verisiä naarmuja, kynsivät nenänsä ja otsansa verille, pistivät nuolen vasemman kätensä läpi. Haudalla uhrattiin sekä ihmisiä että hevosia ja sille luotiin suuri kumpu. Siten syntyivät nuo suuret »kurganit», joita aroilla on niin paljon säilynyt. Kumpuihin pantiin vielä kaikenlaisia vainajan kalleuksia ja näistä esineistä on uudenaikainen tutkimus saanut paljon lisävalaistusta arojen entiseen historiaan ja Kreikkalaisten ja arokansojen suhteihin.
Pohjoisia kansoja.
Herodotos koetti Olbiassa saada kaikki tiedot, mitä sikäläisillä kreikkalaisilla ja skyyteillä oli arovyöhykkeen pohjoispuolella olevista maista ja kansoista. Se mitä hän sai kuulla, on puoleksi tarumaista, mutta vanhimpana tietona Sisä-Venäjän esihistoriallisista oloista kuitenkin mieltäkiinnittävää. Skyytit puolustivat tietämättömyyttään pohjoisista seuduista sillä, että sinne muka oli mahdoton tunkeutua, koska ilma ja maa oli sakeana höyhenistä. Herodotos uskoo juttua sikäli, että koettaa selittää sen luonnollisella ja arvatenkin oikealla tavalla. Hän luulee, että se mitä he sanoivat höyheniksi, olikin vain lunta, ja että tuolla etäällä pohjoisessa niin ollen satoi lunta sekä talvella että kesällä. Tai ehkä Skyytit tarkottivat pohjoisia metsäseutuja, joihin heidän oli ollut mahdoton karjoineen tunkeutua ja jotka niin ollen olivat luonnollisena rajana heidän vallotuksilleen.
Herodotos arvelee, että nuo pohjoiset maat ainaisen lumen vuoksi olivat asumattomat. Hän sen vuoksi epää aikalaistensa mielipiteen, että »pohjatuulen takana» muka asui kansa, joka oli erinomaisen ystävällistä ja eli hyvin korkeaan ikään. Eihän kuitenkaan ole mahdotonta, että huhu »Hyperboreista» sittenkin perustui tosioloihin ja että Välimeren rannoille silloin jo oli saapunut kulkupuheita Jäämeren ranta-asukkaista, joitten yhteisiä ominaisuuksia kautta maapallon on luontainen suopeus. Juttua pohjatuulen takaisesta Abariista, joka muka oli lentävällä nuolella kulkenut maan ympäri, Herodotos piti niin naurettavana, ettei sitä edes kannattanut ruveta vääräksi todistamaan.
Käsitykset onnellisista Hyperborealaisista pysyivät Herodotoksen epäilyistä huolimatta voimassa kauan hänen jälkeensäkin ja niihin kutoutui kaikenlaisia ihmetarinoita äärimäisen pohjoisen asukkaista.
Herodotos luettelee koko joukon muita kansoja, jotka asuivat Skyyttien pohjoispuolella. Kauimpana lännessä asuivat Agathyrsit, jotka käyttivät kultakoristeita, olivat peräti veltostuneita ja pitivät yhteisiä vaimoja. Toiset kirjottajat mainitsevat, että tämän kansan tapana oli maalailla itseään sinivärillä. He luultavasti asuivat nykyisessä Transsilvaniassa, jonka kultasuonia jo hyvin varhain kaivettiin. Sen mukaan he olisivat olleet samaa rotua kuin Daakit, nykyisten Rumanialaisten esi-isät, ehkä sama thraakialainen kansa, jota myöhemmät kirjailijat mainitsivat Trausoin nimellä. Koilliseen heistä asuivat Neurit, joitten maahan miespolvea ennen Dareioksen retkeä muka oli tullut niin tulvimalla käärmeitä, että heidän täytyi muuttaa Budinien maahan asumaan. Neurien luultiin olevan noitia. Skyytit kertoivat, että jokainen neuri kerran vuodessa muuttihe sudeksi, mutta muutaman päivän päästä jälleen muuttui ennalleen. Skyytiassa asuvat helleenit tätä tarua tosin uskoivat, mutta Herodotos ei puolestaan siihen luottanut. Neureilla ehkä tarkotettiin nykyisten Slovenien esi-isiä; usko »susi-ihmisiin» on, merkillistä kyllä, vielä tänä päivänä eteläslaavien kesken yleinen. Se on nykyään yleinen Kreikankin kansassa, jonka luullaan perineen sen kansainvaelluksien aikakaudella maahan tuhranneilta slaaveilta.
Neurien naapureita olivat Androfagit, s.o. »ihmissyöjät»; näitten itäpuolella taas ja »kuninkaallisten Skyyttien» pohjoispuolella asuivat »mustamekot», Melankhlainit. Molempiakin näitä kansoja on arveltu sekä suomalaisiksi että slaavilaisiksi. »Mustamekot» olivat paimentolaisia, samoin kuin Skyytitkin, ja valmistivat vaatteensa mustien lampaittensa villoista. Tämä villa oli kauppatavaraa, sitä tuotiin varsinkin Tanaiksen suulla olevaan kreikkalaiseen siirtokuntaan.
Idempänä yhä asui Budinien suuri ja lukuisa kansa, joka vietti vaeltavaa elämänlaatua. Heidän maassaan kasvoi kaikenlaisia puita. Siellä oli myös suuri järvi ja suo ja järvestä saatiin saukkoja, majavia, ynnä eläimiä, joilla oli »neliskulmaiset kasvot». Budineilla oli järjestään siniset silmät ja punainen tukka ja he olivat ainoa kansa, joka söi kuusenkäpyjä — luultavasti sembramännyn siemeniä, joita yhä vieläkin yleiseen syödään Pohjois-Venäjällä. Toiset arvelevat Budineja suomalaiseksi metsästäjäkansaksi, toiset venäläisiksi. Herodotos mainitsee, että Budinien maassa oli Gelonos niminen kaupunki, jolla oli avarat puumuurit ja puiset kreikkalaiseen malliin rakennetut huoneet ja pyhätöt. Tämä kaupunki nimittäin olikin kreikkalainen siirtokunta, joka oli perustettu keskelle Budinien maata. Gelonien kieli oli skyytin kielen ja kreikan sekotusta. Mutta Budineilla oli oma kielensä ja elintapansa. Gelonien siirtokunta lienee ollut kauppapaikka Volgan rannalla.
Tanaiksen toisella puolella ja Budinien eteläpuolella asuivat Sauromatit, joita Herodotos luulee skyyttlIäisten nuorukaisten ja amatsonivaimojen jälkeläisiksi. He olivat luultavasti turanilaista kansaa. Myöhemmin, Ptolemaioksen aikana, Sarmatian nimi kuitenkin ulotettiin käsittämään koko sitä maata, joka oli Veikselin ja Volgan välillä ja jolla asui etupäässä slaavilaisia ja liettualaisia kansoja. Budinien pohjoispuolella oli asumaton erämaa, jonka laajuus oli seitsemän päivämatkaa. Sen toisella puolella ja melkein luoteiseen suuntaan asui Thyssagetien metsästäjäkansa. Näitten naapureina asuivat Jyrkit, jotka niinikään elivät metsästyksestä, menetellen siinä seuraavalla tavalla:
Koska heidän maassaan kasvoi tiheässä puita, niin erämiehet nousivat puuhun, vakoillakseen saalista. Kullakin metsästäjällä oli hevonen, joka oli opetettu panemaan maata, ettei sitä näkyisi. Kun metsästäjä puusta näki otuksen, niin hän ampui nuolensa, nousi sitten hevosen selkään ja koirineen ajoi takaa haavotettua eläintä. Tämä kuvaus ehkä tarkottaa Uralin metsäseuduissa asuvia suomalaisia kansoja. Herodotos lopuksi lisää: Jos Jyrkkien luota mennään itäänpäin, niin tullaan toisien Skyyttien luo, jotka ovat luopuneet kuninkaallisista Skyyteistä ja sen vuoksi sinne muuttaneet. Näitten Skyyttien maa on tasaista, syvämultaista ja hedelmällistä, mutta vielä kauempana maa on kivistä ja karua. Jos sitten matkaa edelleen jatketaan tämän yhä kohoavan kallioisen maan kautta, niin tavataan korkeitten vuorien juurella kansaa, joka on aivan kaljupäistä, sekä miehet että naiset, aina syntymästään saakka. Heillä on tylppänenät ja ulkonevat poskipäät. He elävät pontilaisen puun hedelmistä: tuo puu on viikunapuun kokoinen ja kantaa pavunkaltaisen hedelmän, jolla on sydän. Tästä hedelmästä vuotaa paksua mustaa nestettä, jota sanotaan »askhyksi». Heitä kutsuttiin Argippilaisiksi. Vuoristo oli ehkä Altai ja kansa kalmukkeja, jotka vieläkin syövät samaisen puun hedelmiä ja joiden pappissääty ajaa päänsä paljaaksi.
Argippilaisia mainittiin rauhallisiksi ja oikeamielisiksi. He asuivat puitten alla, jotka talveksi peitettiin paksulla valkoisella huovalla. Aina näihin kaljupäihin saakka maa ja kansat jotenkin hyvin tunnettiin, sillä sekä Skyytit että siirtokuntien kreikkalaiset kauppiaat kävivät heidän luonaan. Skyyttien täytyi kuitenkin heidän luo matkatessaan käyttää seitsemää tulkkia ymmärtääkseen seitsemää kieltä. Kaljupäitten itäpuolella tiedettiin varmaan asuvan Issedoneja, mutta siitä, mitä oli Kaljupäitten ja Issedonien takana ja pohjoispuolella, ei muuta tiedetty kuin mitä nämä kertoivat.
Argippilaiset kertoivat siellä olevan korkeita vuoria, joitten yli oli mahdoton kulkea, ja vuorilla ihmisiä, joilla oli vuohensorkat. Vuorien takana taas oli ihmisiä, jotka makasivat kuusi kuukautta vuodessa. Mainittu vuoristo tarkotti ehkä Altaita, jonka asukkaat aina ovat olleet taitavia kiipeilijöitä, ja puhe kuuden kuukauden unesta viittaa siihen, että Välimeren kansoilla oli hämärää tietoa napamaitten yöstä. Valitettava asia on, ettei Herodotos nimitä kaikkia näitä kansoja niitten omilla nimillä, vaan Kreikkalaisten antamilla. Siinä syy, miksi hänen kansaluettelonsa ei ole niin valaiseva, kuin se muutoin voisi olla. Arvatenkin Mustanmeren rannalla asuvat Kreikkalaiset myöhemmin saivat paljon tarkempiakin tietoja Sisä-Venäjän kansoista, mutta ne valitettavasti eivät sen koommin tulleet kirjallisuuden omiksi.
Aasiasta kertoessaan Herodotos liikkuu varmemmalla pohjalla, niinkuin luonnollista onkin, koska Kreikkalaiset olivat niin kauan olleet tekemisissä Itämaitten suurien valtakuntien kanssa. Vähän Aasian rannikolla olevat kreikkalaiset siirtokunnat sitä paitsi jo aikaisin menettivät itsenäisyytensä ja joutuivat ensin Lyydian, sitten Persian vallan alle.
Kuitenkin saamme Herodotoksen teoksesta enemmän tietoja Aasian kansoista kuin maantieteellisistä seikoista. Kun teos ei ole varsinaisesti maantieteellinen, niin emme siitä kuitenkaan saa päättää, etteikö Aasian länsiosia olisi hänen aikanaan tarkemmin tunnettu. Vähän Aasian Herodotos sanoo olevan niin leveän, että hyvä kävelijä astui sen poikki viidessä päivässä. Matkaa on kuitenkin 500 kilometriä. Vähän Aasian sisäosien huomattavista luonnonoloista, ylängöistä, suolaerämaista, laavaseuduista, hän ei mitään mainitse, vaikka ne varmaan lienevät olleet tunnetut. Etäisemmistä vuoristoista on Kaukaso ainoa, jonka hän Aasiassa nimittää. Tarkempia tietoja hän antaa joista, varsinkin niistä, joitten yli oli kuljettava matkalla Persiaan. Halys oli hänelle tunnettu, Eufratin ja Tigriin hän tiesi tulevan Armenian ylämaasta, niinikään luettelee hän Tigriin syrjäjokia.
Persialainen kuninkaantie.
Arvokkain niistä maantieteellisistä tiedoista, joita Herodotos Etu-Aasiasta mainitsee, on selonteko Persian kuninkaitten rakentamista teistä. Näitten teitten tarkotus oli sotilaallinen, ne helpottivat vallotettujen maitten kurissa pitämistä. Tärkein niistä oli »Kuninkaantie», joka kulki Sardeesta, siis Egean meren läheisyydestä, pääkaupunkiin Susaan, joka oli ylämaassa lähellä Persian lahtea. Rakennuksiltaan ei tosin Kuninkaantiekään näytä olleen kovin etevä, koska esim. silloista ei ole säilynyt nykyaikoihin jäännöksiä, niinkuin Roomalaisten silloista kaikissa Europan maissa, jotka he laskivat valtansa alle. Mutta niitten varsilla oli kuitenkin säännölliset asemapaikat, »kestikievarit», joitten velvollisuus oli nopeimmilla hevosilla kuljettaa seuraavaan asemaan kuninkaan viestejä. Kaikkiaan oli Sardeen ja Susan välillä 111 asemaa. Kuninkaantie karttoi Mesopotamian lakeita, missä suottuvia, missä aromaisia seutuja ja seurasi sen itäisiä reunavuoria. Juuri tätä tietä Xerxes lähetti Susaan pikasanoman Atheenan vallotuksesta ja Salamiin meritappelusta, ja ne saapuivat niin nopeaan perille, ettei Herodotoksen mielestä ollut mitään, mikä voisi kulkea nopeammin kuin nämä sanomat. Sanansaattaja viipyi Sardeesta Susaan kymmenen päivää, kulki siis noin 240 kilometriä vuorokaudessa. Myöhemmin samalla tiellä käytettiin sananlennätystä tulimajakoilla. Kukkuloille oli koottu polttoaineita, jotka sytytettiin palamaan, heti kun puolelta tai toiselta näkyi lähenevä merkkituli. Siten voitiin odotetusta tärkeästä tapauksesta lähettää tieto ennen tehdyn sopimuksen mukaan, tai esim. varottaa vihollisen lähestymisestä. Luultavasti Herodotos oman näkemänsä mukaan tekee selkoa kuninkaantiestä, sillä kaikesta päättäen hän kävi sekä Babylonissa että Susassa, vaikkei hän sitä erityisesti mainitse. Hän kuvaa muun muassa jokiliikettä Eufratilla ja Tigriillä, joka on puolenkolmatta vuosituhatta säilynyt samanlaisena ja arvatenkin oli ainakin toisen verran vanhempi. »Alukset ovat pyöreät ja niitten runko, joka on tehty Armeniassa taipuvista puista ja pajunoksista, on nahkoilla päällystetty vettä pitäväksi. Näillä aluksilla lasketaan jokea pitkin Babyloniin, jossa tuodut tavarat myydään — enimmäkseen kuljetetaan palmuviiniä — ja myydään aluksen puinen runkokin. Mutta nahkat sälytetään aasien selkään, joita on aluksessa mukana, ja palataan maisin kotimaahan. Virta on nimittäin niin kova, että sitä myöten on mahdoton nousta ylöspäin.» Tämä koskee varsinkin Tigristä, joka juuri nopeudestaan on saanut nuolen nimen.
Babylon.
Babylonista, sen suunnattomista muureista ja rakennuksista Herodotos antaa erittäin värikkään kuvauksen. Semiramiin riippuvat puutarhat mainittiin maailman seitsemän ihmeen joukossa. Muut ihmeet olivat Artemiin temppeli Efesoksessa, Alexandrian tulimajakka eli Faros, Rhodoksen kolossi, Zeun kuvapatsas Olympiassa ja Mausolos kuninkaan hauta. Babylonin suuruuden aika oli kuitenkin jo ollut ja mennyt Herodotoksen siellä käydessä, eikä monta vuosisataa kulunut, ennenkuin se joutui kokonaan autioksi ja osaksi purettiin, osaksi sai sortua maan tasalle.
Suurkuninkaan armeija.
Jos Herodotos olisi voinut aavistaa, kuinka tärkeä lähdeteos hänen historiastaan tulisi vielä tuhansien vuosien kuluttua, niin hän epäilemättä olisi kertonut enemmän Persian valtakunnasta ja sen sisällisestä järjestyksestä. Mutta ehkä edellytti hän useimmat seikat maanmiehilleen tunnetuiksi ja kertoi etupäässä semmoisia, jotka olivat heille uusia, jotka olivat tarpeen historian valaisemiseksi tai muutoin heitä huvittivat.
Maantieteenkin kannalta on kuitenkin valaiseva se kuvaus, jonka hän antaa Persian armeijassa edustetuista kansoista ja niitten asestukscsta. Armeijan ytimenä olivat Persialaiset. Heidän pukunaan oli korkea suippolakki, »tiaara», pitkät housut, ruumiinmukainen kirjava takki ja sen päällä suomuinen rautapanssari, joka oli kalannahkan näköä. Aseina oli lyhyet keihäät, suuret kilvet, viinissä ruokonuolet ja oikealla puolella vyössä tikari. Assyrialaisilla oli, paitsi muita aseita, pellavaiset panssarit, vaskikypärit ja rautapiikkiset nuijat, Baktrien pääaseina olivat ruokojouset. Heidän naapureillaan Skyyteillä oli korkeat suipot kypärit ja kaksiteräiset kirveet. Intialaiset, joilla vaatetuksena oli puuvillaiset takit, taistelivat ruokojousilla ja nuolilla. Kaspialaisilla oli karvakauhtanat ja omituiset tikarit. Sarangit oli helppo tuntea kirjavasta puvustaan ja korkeista, vettä pitävistä saappaistaan. Erikoista huomiota herättivät Niilin yläjuoksulta tuodut kähärätukkaiset Etioppialaiset, joilla oli toisella olallaan jalopeuran tai pantterin nahka. Ruumiinsa he värittivät punaisella ja valkoisella. Aseina oli suuret jouset, jotka oli valmistettu palmun oksista, keihäät, joitten kärjessä oli antiloopin sarvi teränä, ynnä puunuijat. Aasian Etioppialaiset taas olivat sileätukkaisia, he erosivat kaikista muista varsinkin kypärinsä puolesta. Tämä oli nimittäin valmistettu hevosen päänahkasta, johon oli jätetty sekä korvat että harja. Ruumistaan he suojelivat kurjennahkaisella kilvellä. Moskeilla ja Kolkhislaisilla oli puukypärit, Thraakien kypäröissä oli ketunpää. Libyalaisilla oli vaatteina eläimennahkoja ja aseina puukeihäät, joitten kärki oli polttamalla karkaistu. — Monta muuta etäistä kansaa mainitaan siinä suunnattomassa armeijassa, jonka Xerxes oli koonnut ja jonka pieni Hellas eripuraisuudestaan huolimatta voitti ja tuhosi. Tämä armeija sinään todistaa, kuinka laajalle Persian valta ulottui sekä Aasiassa että Afrikassa, kuinka aina Keski-Aasian aroilta, etäisestä Intiasta ja Afrikan kuumista osista koottiin sotavoimia Europan kukistamiseksi. Monta omituisuutta huomaamme sekä vaatteissa että aseissa, jotka kultuurista etäisemmissä seuduissa ovat nykyaikoihin saakka säilyneet jotenkin samanlaisina.
Persia oli valtansa alle laskenut koko Etu-Aasian Mesopotamiasta Välimereen ja Egean mereen saakka ynnä lisäksi Egyptin. Se oli sitä paitsi valtavasti laajentanut näitten maitten yhteyksiä vallottamalla maat itään ja pohjoiseen päin aina Intiaa ja Keski-Aasian aroja myöten. Kyyros, valtakunnan varsinainen perustaja ja järjestäjä, kukisti lyhytikäisen Meedian ja laski valtansa alle koko nykyisen Iraanin. Kambyses vallotti Egyptin, Dareios Luoteis-Intian ja hän ynnä Xerxes yrittivät liittää Europankin valtakuntaansa. Vanha Persia oli laajin valtakunta, mitä historia siihen saakka tunsi.
Se oli sivistynytkin valtakunta, vaikka hallitsevan rodun sivistys oli enemmän lainattua kuin itse kehitettyä. Itämaisen despotismin nojalla oli koko valtiorakennus, itämaiset olivat Persialaisten katsantokannat, vaikka he, samoin kuin Meedialaisetkin, olivat aarialaista kansaa. Valtakunnan sisällinen järjestys oli hyvä, tehokkaana ulottui suurkuninkaan valta etäisimpiinkin osiin saakka, ja siinä siis saattoi kehittyä laaja yhdysliike. Persia vihdoin toteutti maayhteyden Intian kanssa, jota Assyria ja Babylonia turhaan olivat koettaneet. Suurkuninkaat rakensivat pääkaupunkeihinsa palatseja ja temppeleitä ja koristivat niitä kukilla ja veistoksilla Babyloniasta opittujen esikuvain johdolla. Kaksoisvirtain maasta Persialaiset saivat kiilakirjotuksenkin, jonka he muodostivat oman kielensä mukaiseksi. Mutta Vanhan Persian mahtiaika oli liian lyhyt, voidakseen runsaampaa kirjallisuutta luoda. Persialaiset eivät kehittäneet oppia eikä tiedettä, joka olisi ollut verrattava Kreikan tutkimukseen. Vähän sen vuoksi tiedämme tästä suuresta valtakunnasta Persialaisten omain kirjallisten muinaismuistojen kautta; niitä on vain säilynyt kuninkaitten muistotauluja. Kreikkalaisilta olemme saaneet siitä enimmät tietomme. Vähän on sen vuoksi maantietokin hyötynyt Persian valtakunnan laajuudesta. Vasta kun Aleksanteri Suuri sen maakunta maakunnalta vallotti, lankesi runsaammin valoa semmoisiinkin Aasian maihin, joista ei siihen saakka tiedetty muuta kuin hämäriä taruja.
Massagetit.
Herodotos kokosi kuitenkin, mitä tietoonsa sai. Hän koetti muun muassa saada selkoa Massageteista, jotka Kyyroksen voittamalla olivat saaneet niin paljon mainetta. Hän kertoo heidän olleen auringon palvelijoita, eläneen vaimoyhteydessä ja noudattaneen naisoikeutta (naisilla arvatenkin oli heidän kesken perintöoikeus). Massagetit olivat tunkeneet Skyytit edeltään länteen päin, Skyytit vuorostaan Kimmeriläiset Mustanmeren pohjoispuolisilta aroilta. Arvellaan Massagettien olleen turanilaista kansaa; nimi merkitsee »kalan syöjiä Gettejä». Kultaa ja vaskea Herodotos kertoo heidän omistaneen runsaasti, mutta ei rautaa eikä hopeaa ensinkään. Ehkä heidän metallinsa olivat kotoisin Altaista, jossa jo on hyvin ammoin malmia louhittu, niinkuin vanhat, toisin paikoin kolmeakinkymmentä metriä syvät kaivokset todistavat. Massagettien naapureina olivat Herodotoksen tietojen mukaan Issedonit. Missä näitten kansain asuinsijat olivat, ei käy Herodotoksen kuvauksesta täysin selville. Hän kertoo Kyyroksen ja Massagettien välisen taistelun tapahtuneen Araxes joen seuduilla. Tällä joella tarkotettiin Vanhalla ajalla Armeniasta Araratin sivu juoksevaa jokea, joka laskee Kaspian mereen länsipuolelta. Yleinen peritty käsitys sitä vastoin on, että taistelu tapahtui kaukana koillisessa, ehkä Jaxartes (Syr Darja) joen seuduilla, ja että Herodotos oli nämä molemmat nimet sekottanut. Mutta silläkin käsityksellä on hankaluutensa. Koska Massagetit olivat kalansyöjää kansaa ja yksi heidän jokensa suuhaaroista laski Kaspian mereen, niin lienevät he asuneet tämän meren rannoilla ja ehkä hallinneet sen etelärantaakin.
Herodotos Intiasta.
Herodotoksen mieltä näyttävät suuressa määrin kiinnittäneen ne tiedot, joita hän Persialaisten kautta sai Intiasta. Hän ylistää Intian rikkautta ja arvelee Intialaisten olleen lukuisin kaikista maailman kansoista. He maksoivat Persian suurkuninkaalle, jonka mahti ei kuitenkaan ulottunut paljon kauemmas Indos virtaa, verona suunnattoman määrän kultahiekkaa. Paljon edemmäksi Indosta eivät Herodotoksenkaan tiedot ulottuneet. Maata sen itäpuolella hän sanoo hiekkaerämaaksi, niinkuin se enimmäkseen onkin, ja asumattomaksi. Hän luettelee useita Intian kansoja, jotka puhuivat eri kieliä ja osaksi olivat paimentolaisia. Toisilla kansoilla hän sanoo olleen peräti raa'at tavat, ja tosiaan Intiassa yhä vieläkin on sivistyneitten Hindujen rinnalla mitä alimmalla kannalla eläviä luonnonkansoja. Toiset kansat söivät vain kasviaineita, eivätkä ottaneet mitään elävää hengeltä — se käy yhteen braamanoitten, Hindujen pappissäädyn vanhastaan noudattamien tapojen kanssa. Paitsi kultaa hän mainitsee maan tuottavan eräänlaista villaa (pumpulia), jota muka kasvoi puissa ja joka oli kauniimpaa ja parempaa vaatteiksi kuin lampaan villa. Hän oli niinikään kuullut, että Indos joessa oli krokotiileja, ja arveleekin sitä Niilin ohella ainoaksi joeksi, jossa niitä on. Mutta elefanteista hän, kumma kyllä, ei mainitse mitään. Herodotos luuli Intialaisia itäisimmäksi kansaksi. Heidän maansa oli niin kuuma, että ihmisten iho siellä paloi tummaksi.
Intian Paktyike, joka oli Turkestanissa asuvain Baktrien naapurimaa, ehkä tarkotti nykyistä Afghanistania. Paktyiken asukkaitten Herodotos kertoo koonneen arolta kultaa suurien muurahaisien luomista keoista ja paenneen sitten nopeilla kameleilla muurahaisten hyökätessä. Juttu oli nähtävästi vanha intialainen taru, joka oli tullut Herodotoksen korviin. Nämä muurahaiset kummittelivat kauan Länsimaitten mielikuvituksessa, samoin kuin Intiasta yleensä vielä Keskiajallakin kerrottiin jos minkälaisia ihmejuttuja. Myöhemmät kirjailijat kuvittelivat muurahaisten sijasta kamalia nelijalkaisia aarneja, joilla oli siivet ja jalopeuran kynnet. Vielä 16:nnen vuosisadan kertomuksissa Intian aarnit ja kultamuurahaiset kummittelivat. Alkuaan ne ehkä olivat vain aron vaarattomia murmeleita, jotka kaivavat maan pinnan täyteen kuoppia. Englantilaiset matkustajat kertovat, että kultaa Tibetissä sanotaan »pippilikaksi», joka sanan mukaan merkinnee muurahaisikultaa. Nimellä siis olisi vanhat juuret ja taru ollut laajalle levinnyt.
Intian vallotus oli Herodotoksen tietojen mukaan seuraus eräästä tutkimusretkestä, joka oli tapahtunut Persian kuninkaan käskystä. Dareios oli lähettänyt kreikkalaisen Skylaxin yhdessä muitten miesten kanssa laskemaan laivoilla Indos jokea pitkin mereen, ja matkan suoritettuaan laivat olivat palanneet Punaisen meren pohjukkaan samaan paikkaan, josta Foinikit olivat farao Nekon toimesta lähteneet matkaan purjehtiessaan Afrikan ympäri. Muuta tietoa ei kuitenkaan ole säilynyt Skylaxin matkasta kuin Herodotoksen lyhyt maininta.
Arabia.
Arabian sanoo Herodotos olevan etelässä viimeisen kaikista asutuista maista ja ainoan maan, jossa libanoto, mirhami, kasia, kaneli ja ledanon kasvavat. Muuta todenperäistä tietoa ei hänellä ollutkaan Arabiasta. Hän kertoo satuja totena. Libanotoa kootessa muka poltettiin styrax-puuta, sillä ainoastaan sen avulla voitiin karkottaa pienet kirjavat lentokäärmeet, jotka libanotoa vartioivat. Kasiaa hakiessaan Arabit sitoivat vuotia ja nahkoja ruumiinsa ympärille ja kasvoilleen, paitsi silmiensä eteen. Kasiaruoho muka kasvoi eräässä järvessä, joka ei ollut varsin syvä; sen ympärillä ja sisässä asusti siivellisiä eläimiä, jotka muistuttivat yökköjä, vikisivät kovasti ja pitivät urhoollisesti puoliaan. Niitä täytyi torjua silmiltään ja samalla niittää kasiaa. Mutta kaneelin he keräsivät vielä ihmeellisemmällä tavalla. »Missä se kasvaa ja mikä maa sen tuottaa, sitä he eivät saa mainita, muuta kuin että toiset sanovat sen luultavasti kasvavan niillä seuduin, missä Dionysos (viinin jumala) kasvatettiin.» Näitä puikkoja, joita Herodotoksen mukaan Kreikkalaiset sanoivat Foinikeilta saamallaan nimellä kinamomoniksi, toivat suuret linnut, jotka kantoivat niitä pesiinsä. Kokoojat veivät suuria lihankappaleita pesien luo, jotka olivat korkeilla vuorilla, linnut lensivät alas, kantoivat lihankappaleita pesiinsä, mutta pesät eivät kestäneet niin suurta painoa, vaan hajosivat ja putosivat maahan, ja maasta koottiin niissä ollut kaneli. Ledanonin taas sanottiin syntyvän mitä pahanhajuisimmasta aineesta, vaikka se itse oli hyvänhajuinen. Sitä nimittäin kasvoi pukkien parrassa samalla tavalla kuin pihkaa puussa. Sitä käytettiin useitten voiteitten tekoon ja Arabit siitä valmistivat suitsutuksia. Arabian maassa vallitsikin sanomattoman suloinen tuoksu. Herodotos vielä kertoo siellä olleen lampaita, joilla oli niin raskaat rasvahännät, että paimenet rakensivat niitten alle pieniä vankkureita. Tämän jutun voimme arvata todenperäiseksi, sillä onhan vieläkin lampaita, joitten rasvahäntiä paimenet samoin kannattavat. Useimmat muut Herodotoksen kuulemista jutuista lienevät olleet semmoisia merimieskaskuja, joita Foinikit levittelivät pelottaakseen muita lähtemästä heidän vesilleen. Foinikeilla epäilemättä oli Arabiasta ja sen tuotteitten alkuperästä tarkemmat tiedot.
Kreikkalaiset Egyptissä.
Suuremmassa määrässä kuin mikään muu maa kiinnitti Egypti Herodotoksen huomiota. Siellä hän laajimmalti matkusti, Egyptin oloihin hän koetti enimmän syventyä. Häntä viehätti maan rikkaus, sen vanha historia, korkealle kehittynyt kulttuuri ja monenlaiset tuotteet, tavat ja uskonto. Niinpä hän sanookin: »Lähden nyt puhumaan Egyptistä, koska se omistaa enimmät ihmeet ja tarjoaa suurempia muistomerkkejä kuin koko muu maa.»
Kreikkalaiset olivat saaneet Egyptissä jalansijan ja vaikutusvaltaa jo joku vuosisata ennen Herodotoksen käyntiä. Seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. saapui Niilin suistamoon »pronssipukuisia meren miehiä», joitten apua orakeli oli luvannut Psammetikholle hänen kapinaan noustessaan. Nämä meren miehet näyttivät olleen joonialaisia ja kaarialaisia merenkulkijoita, joilla oli pronssihaarniskat. Kun Psammetikho oli saanut maan valtansa alle, niin hän sijotti nämä auttajansa Dafneen, Niilin itäisimmän suuhaaran rannalle. Samaan aikaan hän näyttää antaneen Miletoslaisille luvan perustaa kauppapaikan läntisen, Kanobisen suuhaaran varrelle. Siitä kasvoi Naukratiin kaupunki, jonka pohjat onkin löydetty. Seuraavan vuosisadan alussa kreikkalaiset palkkasoturit kuningas Psammetikho II:sen palveluksessa tunkeutuivat kauas etelää kohti Etioppian rajoille saakka. Abu Simbelissä, lähellä nykyistä Wadi Hallaa, on löydetty faraoitten rakentamista muistomerkeistä kreikkalaisten ja foinikialaisten palkkasoturien kirjotuksia, jotka todistavat heidän sinne saakka saapuneen faraon sotaretkillä. Viisikymmentä vuotta myöhemmin myönnettiin Naukratiille Amasiin aikana erikoisia kauppaoikeuksia, niin että siitä kehittyi tärkeä kauppakaupunki. Egyptiläisten ja Kreikkalaisten suhteet näyttävät yhä enemmän kehittyneen, niin että farao Amasis otti kreikkalaisen puolisonkin ja muutti joonialaiset palkkasoturit Dafnesta Memfiiseen henkivartijoikseen. Hän suosi kreikkalaisia oppineitakin, sekä Pythagoraan että Thaleen sanotaan oleskelleen hänen hovissaan.
Herodotoksen tiedot Egyptistä.
Herodotoksen aikana olivat siis Helleenit tuttuja ja suvaittuja Niilin laaksossa. Hän käyttikin hyväkseen tilaisuutta täysin määrin ja hänen tietonsa täydentävät monella tavalla hieroglyfien todistusta ja valaisevat varsinkin Egyptin maantieteellisiä oloja. Mainitsemme niistä tärkeimpiä.
Herodotoksella oli aivan oikea käsitys Egyptin luonnonmaantieteellisistä oloista. Hän ylistää jokilaakson hedelmällisyyttä molemmin puolin oleviin erämaihin verraten ja lausuu, että »Egypti on Niilin lahja», sillä Egyptin tilalla oli ilmeisesti ollut pitkä Välimeren lahti, jonka Niili oli vähitellen täyttänyt lietteillään. Herodotos arveli, että jos Niilin vesi voitaisiin johtaa Punaiseen mereen, niin tämäkin vähitellen täyttyisi; 10,000 vuodessa siitä tulisi samanlainen maa kuin Egypti. Nämä mielipiteet ovat aivan oikeat; aika, jonka Niili on tarvinnut suorittaakseen työnsä, on vain ollut hyvin paljon pitempi. Punaisen meren Herodotos hyvin tiesi ja mainitsee sen vuorovedet, jotka varmaan jo aikaisin herättivät Foinikkien ja Kreikkalaisten huomiota, koska tätä ilmiötä ei ole Välimeressä sanottavassa määrässä. Punaisen meren omituisista tuulioloista hänellä niinikään oli oikeat tiedot; lokakuusta toukokuuhun olivat pohjatuulet vallalla tämän kapean meren pohjoisosassa, meren eteläosassa taas etelätuulet. Toisena vuosipuoliskona vallitsivat koko merellä pohjatuulet. Tämä tuulien tuntemus puolestaan todistaa, että merellä käytiin kauppaa. Tuuliolot ja koralliriuttain runsaus vaikeuttivat kuitenkin purjehdusta niin suuresti, että suurin osa tavaroista pysähtyi meren keskivaiheille ja kulki maan poikki Niilille. N.s. Arabian erämaan kautta, joka on Niilin ja Punaisen meren välillä, kulki montakin tärkeätä karavanitietä.
Niilin tulvat.
Egyptin suurin luonnonihme on Niili ja sen tulvat. Se viehätti Ilerodotosta, samoin kuin muitakin kreikkalaisia ajattelijoita ennen ja jälkeen syvämietteisiin selitysyrityksiin. Herodotos kertoo, ettei hän Egyptissä ollessaan voinut saada Niilin luonnosta mitään tietoa papeilta eikä muiltakaan ja tekee sen vuoksi johtopäätöksensä sen mukaan, mitä hän itse näki.
»Olin kuitenkin halukas saamaan heiltä tietoa, minkä vuoksi Niili paisuu ja on tulvillaan sata päivää, alkaen kesäpäivän seisauksesta, mutta saavutettuaan tämän päiväluvun jälleen vetäytyy takaisin ja vähenee uomassaan, niin että se pysyy matalana koko talven ajan aina seuraavaan kesäpäivän seisaukseen asti. Kaikesta tästä en voinut saada keltään egyptiläiseltä mitään tietoa tutkiskelussani heiltä, mikä kyky Niilillä on olla päinvastaista luontoa kuin muut joet. Näitä seikkoja tahdoin tietää, kuin myös, minkä vuoksi Niili yksin kaikista joista ei aikaan saa tuulenpuuskia.
»Muutamat Helleeneistä, jotka ovat tahtoneet tulla kuuluiksi viisaudestaan, ovat esittäneet tästä vedestä kolmea mahdollisuutta», joista Herodotos kuitenkin pitää kahta niin mahdottomana, että hän ne vain mainitsee. Toinen on Thaleksen, vaikkei kirjailija filosofia nimitä, ja sen mukaan Niilin tulvan aiheuttaisivat pohjatuulet, »etesiat», jotka kesällä puhaltavat Välimerellä ja Egyptin rannalla ovat kovat ja vakaat. Ne muka estäisivät Niilin vettä juoksemasta mereen. Herodotos sitä vastaan huomauttaa, etteivät nämä tuulet aina puhalla, eivät ainakaan yhtä kiihkeästi, ja eivätpä muutkaan joet, jotka niitä vastaan virtaavat, siitä paisu. Toinen selitys, jonka voimme arvata olevan miletoslaisen Hekataioksen, on hänen mielestään vielä ymmärtämättömämpi. Sen mukaan Niili alkaisi Okeanosta ja siten saisi aikaan tulvan, ja Okeano virtaisi koko maan ympäri. Tätä selitystä hänen mielestään on suotta vääräksikään todistaa, koska se perustuu Okeanoon, siis aivan tuntemattomaan seikkaan. Herodotos pitää Okeanoa vain Homeroksen ja muitten runoilijani mielikuvitelmana. »Kolmas selitys on kyllä todenmukaisin, mutta itse asiassa enimmän väärä.» Sen voimme arvata Anaxagoraan esittämäksi. Sen mukaan Niili saisi vetensä sulavasta lumesta. Mutta »kuinka se voisi saada vetensä sulavasta lumesta, se kun enimmäkseen virtaa mitä lämpöisimmistä maista kylmempiin?» Etelästä päin Egyptiin puhaltavat tuulet ovat muka niin lämpöiset, ettei se selitys ole mahdollinen. Tuo maa on alati sateeton ja jäätön ja »lumentulon jälkeen täytyy pakostakin seurata sadetta viisi päivää, niin että jos Niilin lähteillä sataisi lunta, niin siellä sataisi myös vettä. Kolmanneksi ihmiset ovat kuumuudesta mustia. Ja ilmahaukat ja pääskyset pysyvät siellä vuoden umpeensa, kurjet taas, jotka pakenevat talven tullessa Skyyttien maahan, matkaavat niihin paikkoihin talvehtimaan.» Tämä kaikki muka todistaa, ettei Niilin lähteillä voi sataa lunta.
Herodotos puolestaan esittää seuraavan selityksen »näistä hämäristä seikoista»: »Talvisin ajavat talvimyrskyt auringon pois sen vanhalta radalta ja se saapuu Libyan yläosiin.» Ja sillä muka onkin kaikki sanottu. »Sillä on luonnollista, että se maa, jota lähimpänä ja jossa tämä jumala (aurinko) juuri oleskelee, enimmän janoo vettä, ja että siinä joen omaperäiset lähteet ehtyvät.»
Hän todistelee sitten mielipidettään laveammalti. »Silloin kun aurinko kulkee Etelä-Libyan yli, se aikaansaa seuraavan ilmiön. Koska ilma näissä seuduin on alati selkeä ja maa lämmin, siellä kun ei ole kylmiä tuulia, niin aurinko kulkiessaan vaikuttaa saman kuin sillä on tapana tehdä kesällä kulkiessaan keskitaivaalla. Se vetää nimittäin puoleensa vettä ja sen tehtyään työntää veden pois pohjoisiin seutuihin, jolloin tuulet ottavat vastaan, hajottavat ja sulattavat sen. Luonnollisesti siis tuosta maasta puhaltavat tuulet, etelä ja lounas, ovat kaikista tuulista ne, jotka ovat sateisimmat. Mutta minusta näyttää siltä, että aurinko ei joka kerta laske luotaan kaikkea sitä vettä, minkä se vuotuisesti Niilistä saa, vaan että se myös jättää ympärilleen osan. Vaan kevään tullen aurinko jälleen nousee keskelle taivasta ja siitä perin se taas tasaisesti vetää vettä kaikista joista. Siihen saakka toiset joet virtaavat suurina, niihin kun yhtyy paljon rankkasadevettä, ja koko maa on sade- ja tulvapurojen vallassa. Mutta kesällä, jolloin rankkasateet lakkaavat vuotamasta jokiin ja aurinko vetää vettä niistä, ne ovat voimattomat. Niili taas, joka ei saa rankkasadetta, mutta jota aurinko vetää puoleensa, on luonnollisesti ainoa joki, joka talvella virtaa paljon matalampana kuin kesällä. Sillä kesällä sitä vedetään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin vesiä, mutta talvella sitä yksin ahdistetaan.» Herodotos toisin sanoen luulee, ettei auringolla talvella, sen ollessa kaukana etelän kuivissa erämaissa, ole muuta apua janoonsa kuin Niili, jonka vuoksi se vetää tämän melkein kuiville; mutta kesällä sitä vastoin, kun se on kohonnut korkeammalle Välimeren taivaalle, on paljon muitakin jokia, ja Niili silloin pääsee vähemmällä vesiverolla. Hänen selityksensä mukaan Niilin tulva siis olisi joen luonnollinen vedenkorkeus, sen luontainen vesimäärä taas luonnotonta, auringon aikaansaamaa ehtymistä.
Keksittyään tämän selityksen, jossa on aavistuksia todellisesta luonnonlaista, vaikka päätelmät käyvät harhaan, Herodotos ikäänkuin johtopäätöksiään vahvistaakseen lausuu: »Aurinko on niinikään minun mielipiteeni mukaan syynä siihen, että ilma siellä päin on kuivaa, koska aurinko radallaan polttaa kaikki. Niinpä Libyan etäisimmässä osassa vallitsee ainainen kesä. Jos nyt vuodenaikojen asema muuttuisi ja siinä osassa taivasta, missä nyt pohjoinen ja talvi sijaitsevat, olisi etelätuulen ja suven paikka, ja pohjoinen siis sijaitsisi siinä, missä nyt etelä on, — jos niin olisi, niin aurinko, talvimyrskyn ja pohjatuulen karkottamana keskitaivaalta, menisi Europan etäisimpiin osiin, samoin kuin se menee Libyaan, tai kulkiessaan sitten koko Europan läpi se luullakseni vaikuttaisi Istroksessa saman ilmiön kuin nyt Niilissä.»
Vasta Aristoteles ja Eratosthenes arvasivat oikean syyn Niilin tulvaan, nimittäin troopilliset rankkasateet, joita keväällä ja alkukesästä sataa molempien lähdehaarain latvoilla. Agatharkhides myöhemmin vahvisti oikeaksi tämän arvelun, saatuaan siitä Sisä-Afrikan alkuasukkailta nimenomaisen tiedon.
»Mitä taas siihen tulee», sanoo Herodotos, »että Niilin luona ei puhalla tuulia, on minulla tämä mielipide: ei ole ollenkaan todenmukaista, että tuuli puhaltaa kovin lämpimistä seuduista, koska se tavallisesti puhaltaa jostain kylmästä.» Se onkin tosiaan yleinen tuulilaki, koska korkeat ilmapaineet sijaitsevat kylmillä, alhaiset lämpöisillä alueilla.
Niilin lähteet.
Niilin lähteet ovat vanhastaan olleet maantieteen mieltäkiinnittävimpiä kysymyksiä. Herodotos luonnollisesti koetti saada niistäkin selkoa. Mutta Egyptiläisiltä hän ei saanut suurtakaan valaistusta. Eräs Saisin kaupungin temppelikirjuri kertoi Niilin lähteitten olevan Syenen ja Elefantinen välillä, jossa oli Mofi ja Krofi nimiset vuoret. Vuorien välissä muka oli pohjattomia suonia, joista Niili kumpusi. Toinen puoli vedestä virtasi pohjoiseen päin Egyptiin, toinen taas etelään päin Etioppiaan. Farao Psammetikho oli muka pitkällä köydellä mitatessaan huomannut lähteet pohjattomiksi. Mutta Herodotos arveli kirjurin laskeneen leikkiä ja mainittujen lähteitten olevan vain pyörteitä, jotka estivät luotilankaa pohjaan painumasta.
Käydessään itse Elefantinessa hän näki, että Niili sen kohdalla muodosti melkoisen kosken. Siitä eteläänpäin hän kuuli maan kohoavan neljä päivämatkaa, mutta sitten alkoi lakea tasanko, jolla jo asui Etioppialaisia. Yhä kauempana etelässä täytyi astua maisin neljäkymmentä päivämatkaa; toisin sanoen, Herodotokselle kerrottiin siitä mutkasta, jonka Niili ylempänä tekee ja jossa useimmat kosket ovat. Nykyinen karavanitie sen katkaisee, ja samoin Herodotoksen ajalla tapahtui. Kun joki jälleen tavattiin, niin astuttiin muka toisiin laivoihin matkaa jatkettaessa. Kun on kuljettu edelleen kaksitoista päivää laivalla, niin saavutaan Meroe nimiseen kaupunkiin, jota sanottiin Etioppialaisten emäkaupungiksi. Sen raunioita on löydetty Khartumin ja Berberin väliltä. Mutta siitä eteenpäin ovat Herodotoksen saamat tiedot häälyväiset. Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymisestä nykyisen Khartumin seuduilla hän ei mitään mainitse. Huhun mukaan asui vielä Meroen tuolla puolen Automolien kansa. Tämä oli oikeastaan Egyptistä karanneita sotilaita, joille Etioppian kuningas oli antanut asuinpaikat. Myöhempien kirjailijain tiedoista käy selville, että Automolit asuivat Sennaarin seuduilla molempien Niilien välissä. Heidän eteläpuolellaan oli jälleen kuumaa erämaata. Mutta kaikkein etäimpänä, eteläisen meren rannalla, eli puoleksi tarumainen kansa, jota Herodotos nimittää Makrobeiksi, koska he elivät tavattoman korkeaan ikään. Heidän maassaan oli ylenmäärin kultaa ja »auringon pöytä», kaupungin ulkopuolella oleva niitty, joka oli aina täynnään nelijalkaisten eläinten lihoja. Herodotoksen kuvaus on satumainen, mutta luultavasti se kuitenkin lepäsi tosipohjalla. Hän sanoo Makrobeja mitä kauneimmaksi kansaksi, eivätkä he siis olleet neekereitä. Mutta nimi voi tarkottaa Arabeja, joita arvatenkin asui jo silloin Sansibarin rannikolla ja jotka luulon mukaan toivat kultaa Simbabyen seuduilta Mashonamaasta. Itä-Afrikan arot lukemattomine antilooppikarjoineen taas saattoivat hyvällä syyllä antaa aihetta taruun »auringon pöydästä», niin täynnään ne ovat riistaa. [Etelä-Arabian etelärannikon keskiosan nimi on Mahra ja sieltä ehkä olivat lähteneet Kreikkalaisten »Makrobit».]
Kambyses, hurja itsepäinen tyranni, päätti vallottaa Makrobienkin maan. Hän päätti kulkea sinne maata pitkin, oppainaan Elefantinessa olevia Iktyofageja (kalansyöjiä), jotka nimestä päättäen olivat merenrantalaisia. Retki kuitenkin epäonnistui, Kambyseen armeijaa ahdisti erämaassa niin ankara nälänhätä, että sotamiehet jo arpoivat ja söivät toisiaan, ja siitä suurkuningas vihdoin näki välttämättömäksi palata Egyptiin. Jos yritys olisi ollut mahdollinen toteuttaa, niin hän luultavasti olisi löytänyt Keski-Afrikan järvet ja Niilin lähteet, ennenkuin olisi saapunut »pitkäikäisten» maahan.
Toiselta taholta, Amnionin keitaasta, Herodotos sai tietoa Libyan sisäosissa virtaavasta joesta, jota on arveltu ehkä hämäräksi huhuksi Nigeristä. Tämän kuulopuheen nojalla hän arveli Niilin lähteitten olevan Libyan länsirannikon läheisyydessä ja joen virtaavan itää kohti, kunnes se Egyptin kohdalla kääntyy pohjoiseen. Mielipiteensä tueksi hän huomauttaa sitä, että Istros Europan puolella alkaa melkein yhtä kaukaa lännestä ja niinikään virtaa itää kohti koko maanosan halki. Johtopäätökset »ex analogia» olivat kreikkalaisen filosofian vahvoja puolia. Mutta se, mikä piti paikkansa abstraktisissa tieteissä, ei käynyt laatuun maantieteessä.
Libyan pohjoisrannikko.
Välimeren eteläranta Herkuleen patsaille saakka oli jo ikivanhoista ajoista tunnettu. Herodotos sanoo Libyan pohjoisrannikon jääneen joka suhteessa huonommalle osalle kuin muut maat, koska siellä niin niukasti sataa. Hän jakoi Pohjois-Libyan kolmeen vyöhykkeeseen. Lähinnä Välimeren rantaa oli asuttava rannikko, sen takana oli petoeläinten vyöhyke, joka petoeläinten runsauden vuoksi ei kelvannut asuttavaksi, ynnä tämän eteläpuolella kolmas eli erämaavyöhyke, jota peitti hiekka, ja josta vesi ja kasvullisuus puuttui. Sama jako pitää yhä vieläkin paikkansa. Petovyöhyke vastaa sitä keidasvyöhykettä, joka on rannikon ja varsinaisen erämaan välillä ja jota Arabit sanovat »Taatelien maaksi», koska juuri näissä keitaissa kasvaa parhaat taatelit ja mainittu hedelmäpuu oikeastaan onkin keitaissa toimeentulon perusehto. Näitä keitaita myöten kulki maan sisätse yhtä suuntaa meren kanssa karavanitie, jossa aina kymmenen päivämatkan päässä oli keidas. Herodotokselle oli kerrottu keitaissa olevan suolaa niin runsaasti, että asukkaat siitä rakensivat talonsa, ja hän päättää tästä, ettei niissä voi paljoakaan sataa, sillä muutoinhan suolahuoneet sulaisivat. Nämäkin olot ovat yhä vielä ennallaan. Aivan sateettomia eivät keitaat kuitenkaan ole. Joka talvi sataa joku rankanlainen sadekuuro ja silloin tosiaan tapahtuukin, että asukkaitten suolataloja sortuu.
Monet Herodotoksen mainitsemista paikoista voimme kartalla varmaan määrätä. Ensimäinen Egyptistä lähtien oli Ammonin keidas, nykyinen Siwah, joka onkin Egyptistä kymmenen päivämatkan päässä. Herodotos sanoo keitaan väestön olleen Etioppialaisten ja Egyptiläisten sekarotua. Keidas oli laajalta kuulu jumalankuvastaan, Ammonista, joka oli muutoin ihmisen muotoinen, mutta pää oli oinaan. Siellä oli myös »auringon lähde», jonka veden Herodotos mainitsee päiväsydännä olevan kylmimmillään, mutta sitä enemmän lämpiävän, kuta enemmän ilta lähestyy, niin että se puoliyön aikana kiehuu, mutta sitten jälleen alkaa viiletä. Lähteen lämpötila todellisuudessa on alati sama, 29°C, koska se kuohuu syvemmistä maakerroksista, joitten lämpötila ei tunne ilman lämmön jokapäiväisiä vaihteluja. Siitä syystä vesi tulikuumalla keskipäivällä tuntui jääkylmältä, illalla ja yöllä sitä vastoin, jolloin ilma erämaassa jäähtyy tavattomasti helpon säteilyn vuoksi, vesi tuntuu lämpiämistään lämpiävän. Tälläkin tarulla oli siis tosipohja, taru vaan aina liiottelee tosioloja.
Seuraava karavaniasema oli Augila, ja sekin on kymmenen päivämatkaa Ammonin keitaasta länteen päin. Tämä keidas oli, kertoo Herodotos, kuulu erinomaisista taateleistaan, jonka vuoksi rannikolla asuvat Nasamonit kävivät siellä taatelien kaupalla. Sama on laita nykyäänkin; kolmisenkymmentä vuotta takaperin Augilassa oli noin 200,000 taatelipalmua, joitten hedelmiä ympärillä asuvat Beduiniheimot pitävät muita parempina. Garamanttien keidas, nykyinen Fezzan, oli kuitenkin paljon kauempana lännessä Augilasta kuin kymmenen päivämatkaa. Herodotos kertoo Garamanttien, joita oli melkoinen kansa, ylläpitäneen Välimeren kanssa säännöllistä yhteyttä, ja oli matka meren rannalle 30 päivämatkaa. Garamanttien tapana oli myös muka sotavaunuilla retkeillä etelässä asuvain Etioppialaisten luo, arvatenkin orjia hakemaan. Nämä Etioppialaiset Herodotoksen kuvauksesta päättäen — hän sanoo niitten asuneen luolissa ja juosseen nopeammin kuin hevosetkin — ehkä olivat samaa Tibbu kansaa, jota asuu Saharan keskellä Tibesti vuoristossa.
Nasamoninuorukaisten matka.
Jo vanhalla ajalla kulki Välimeren rannalta epäilemättä karavanitie erämaan poikki Sudaniin saakka, ja olojen pakosta samoja seutuja kuin nykyisetkin karavanitiet. Herodotoksen kertomus Nasamoninuorukaisten matkasta antaa tukea tälle oletukselle. »Heidän mahtavilla miehillään oli ollut ylimielisiä poikia, jotka miehiksi vartuttuaan olivat muitten toimeen panemiensa vallattomuuksien muassa kerran arvalla määränneet viisi joukostaan lähtemään Libyan erämaahan katsomaan, voisivatko he mahdollisesti nähdä jotain enempää, kuin mitä oli nähty, silloin kun oli pisimmälle päästy. Sillä pitkin sitä osaa Libyasta, joka koskettaa pohjoista merta, Egyptistä alkaen aina Soleis niemeen saakka, missä Libyan rannikko päättyy, asuu Libyalaisia ja näitä useita eri kansoja, paitsi missä Helleenit ja Foinikit asuvat. Mutta ylempänä, loitompana merestä ja meren ääressä asuvista ihmisistä, Libya on täynnään petoeläimiä. Ja tuolla puolen petoeläinten alueen on hiekkaa ja kauhean vedetöntä ja vallan autiota maata. Sittenkun siis nuorukaiset ikätoveriensa toimesta olivat lähteneet liikkeelle, he varustettuaan mukaansa runsaasti vettä ja ruokatavaroita ensin kulkivat asutun seudun kautta, sen tehtyään he saapuivat petoeläinten alueeseen, siitä he kulkivat erämaan halki länsituulta kohti. Tultuaan sitten laajan hiekkaisen maan poikki, he vihdoin näkivät tasangolla kasvavia puita, joita he lähestyivät ja joitten hedelmiä he poimivat. Mutta heidän poimiessaan ilmestyi pieniä, keskikokoa vähempiä miehiä, jotka ottivat ja veivät heidät pois. Ja Nasamonit ymmärsivät yhtä vähän viejäin kieltä kuin nämä Nasamonien. Mutta he veivät Nasamonit ylen suurien soitten halki, ja tultuaan niitten poikki he saapuivat kaupunkiin, jossa kaikki olivat saman kokoisia kuin viejät ja iholtaan mustia. Ja kaupungin ohi virtasi suuri joki ja siinä näkyi krokotiileja.» Nasamoninuorukaiset olivat kuitenkin päässeet palaamaan kotimaalleen, kertomaan löytöretkestään. Herodotos päättelee, että heidän näkemänsä joki oli Niili, joka muka yläjuoksullaan siis virtasi lännestä itään, halki koko Libyan. Mahdollista on, että kertomus tästä matkasta oli Nasamoneilla säilynyt taruna ja että Herodotos» sen semmoisena kuuli, mutta että liike hänen aikanaan jo oli yleisempikin. Luultavaa on, että Nasamoninuorukaisten retki oli todellisuudessa tapahtunut, siinä kerrotut maantieteelliset seikat pitävät siksi hyvin yhtä todellisten olojen kanssa. Joki, jonka he näkivät, oli ehkä Niger, ja kaupunki Timbuktu, joka on sekä vanha että vanhastaan suurikin keskusta. Mainittakoon kuitenkin, ettei kameeli, tuo »erämaan laiva», vielä siihen aikaan ollut tunnettu Libyan erämaassa. Matkat sen vuoksi olivat suoritettavat hevosella.
Molemmissa viimeisissä keitaissa, jotka Herodotos mainitsee etäimpänä lännessä, asuivat Atarantit ja Atlantit. Edellisistä hän kertoo, että heidän oli tapana kirota aurinkoa ja sättiä sitä kaikella tavalla, silloin kun se oli keskellä taivasta, koska se poltti heitä ja heidän maataan. Atlantilaisten hän taas sanoo ei syöneen mitään, jolla oli ollut henki, eikä milloinkaan nähneen unia. He olivat saaneet nimensä maassaan olevasta Atlas-vuoresta, »joka on kapea ja joka puolelta ympyriäinen, ja niin korkea, ettei ole mahdollista nähdä sen huippua. Sillä kesät talvet niitä peittää pilvet. Tämän vuoren väittävät maanasukkaat olevan taivaan kannatuspylvään.» Tuo oli epäilemättä tieto Atlas-vuoristosta, vaikka se todellisuudessa on aivan toisenlainen kuin Herodotos olettaa; se on monenkertainen laaja vuorimaa, joka täyttää koko Luoteis-Afrikan.
Niistä kansoista, jotka asuivat merenrannalla Karthagon ja Egyptin välillä, Herodotoksella oli tarkempia tietoja. Hän mainitsee niitten kaikkien kuuluvan Libyalaisiin, nykyisten Berberien esi-isiin. Lähinnä Egyptiä asuivat Adymarkhidit, joitten naisten runsasta tukankasvua Herodotos kiittelee. Kyrenaikan kreikkalaisten siirtokuntien takana taas olivat Giligammit ja Asbystit, jotka olivat mainittavan taitavia ohjaamaan nelivaljakkoa. Giligammien maassa kasvoi silfionkasvi, joka Vanhalla ajalla oli suuressa maineessa, koska sen luultiin parantavan kaikkia tauteja. Kasvi, jota ei muualla ollut, kävi kuitenkin vähitellen niin harvinaiseksi, ettei keisari Neron ajalla ollut muuta kuin yksi ainoa jäljellä, ja senkin Nero tuotti Roomaan, kuten Plinius kertoo. Edelleen länteen päin asuivat Psyllit, Makit, Lotofagit ynnä muita puoliraakalaisia kansoja, joilla oli kaikenlaisia omituisia tapoja. Niitten kaikkien yhteisenä omituisuutena Herodotos mainitsee korkean iän, ja kokemus onkin osottanut, että erämaan kuiva ilmasto on maailman terveellisimpiä. Heidän pääelinkeinonsa oli karjanhoito, niinkuin olikin luonnollista, koska heidän maansa olivat aroa. Ainoastaan rannikolla, jossa oli kreikkalaisia ja foinikialaisia siirtokuntia, harjotettiin maanviljelystä ja hedelmäpuiden hoitoa.
Yhä lännempänä, arvatenkin nykyisessä Tunisiassa, asui maanviljelyskansoja. Mutta lisäksi oli sikäläisissä vuorissa runsaasti kaikenlaista suurta riistaa, muun muassa elefantteja, jotka kuitenkin ovat näiltä mailta kokonaan hävinneet. Maksy-kansan nimi muistuttaa nimitystä »Amazigh», jolla Tuaregit nykyään kutsuvat itseään. Maksyt väittivät polveutuvansa Troijalaisista. Herodotos mainitsee kamelikurjenkin, joka siihen aikaan vielä oli yleinen Välimeren rannalla, nykyään sitä harvoin tavataan Saharan pohjoispuolella. Kreikkalainen kirjailija saamainsa tietojen mukaan erottelee arojen ja vuorimaitten eläimistöt toisistaan ja tekee selkoa kummankin omituisista lajeista. Kaiken kaikkiaan oli Herodotoksella Pohjois-Afrikan maantieteellisistä oloista sangen monipuoliset ja oikeat tiedot. Ne ulottuivat erämaan poikki Sudaniin saakka, hämärtyen kuitenkin sen mukaan kuin seutujen matka Välimerestä piteni. Marokon länsirannastakin hän oli kuullut kerrottavan. Hän mainitsee mykästä kaupasta, jota Foinikit sillä rannalla kävivät alkuasukkaitten kanssa.
Herodotoksen teos on tärkeimpiä lähteitä Vanhan ajan maantiedon tuntemiselle. Mutta kun Kreikkalaisten maantuntemus ja arvosteleva tutkimus seuraavina vuosisatoina vielä melkoisesti kehittyi, niin aljettiin »historian isää» pitää kovin epäluotettavana, koska hän kertoi monia asioita selvässä tarun muodossa. Siitä aljettiin koko teostakin pitää ala-arvoisena ja tämä hylkäävä käsitys pysyi voimassa kauan Uudelle ajalle saakka. Mutta nykyisin on Herodotokselle ruvettu antamaan yhä enemmän arvoa. On huomattu, että kaikki, mitä hän oman näkemänsä mukaan kertoo, on luotettavaa ja tarkkaan havaittua. Missä hän taruja kertoo, siinä hän samalla mainitsee tietonsa muilta kuulluiksi ja ilmi lausuu niitten ohella epäilyksensä. Mutta tarut semmoisinaankin ovat arvokkaat Vanhan maailman käsityksien ilmauksena. Eikä niitten arvoa suinkaan vähennä se seikka, että monenkin ihmeellisen, mielikuvitukselta näyttävän jutun takaa hohtaa tosipohja, josta se ehkä on alkuaan versonut.
Mutta Herodotoksen teoksesta lisäksi huokuu sama ennakkoluuloton, totuuden perille pyrkivä tutkijahenki, joka sitten kohotti Helleenien tieteen niin korkealle. Hänen käsityskantansa muodostaa sillan vanhemman lapsellisen, jumal’uskoon ja sankaritaruihin perustuvan maailmankäsityksen ja myöhemmän valistuneen tutkimuksen välillä. Toiselta puolen hän vielä vakaasti luotti vanhoihin jumaliin ja heidän ihmeitä tekevään voimaansa, toiselta taas koetti kaikkialla riistää ilmiöiltä ihmeen verhon ja löytää niille luonnollisen selityksen.
Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.
Torjuttuaan Persian suurkuninkaitten hyökkäykset Kreikka pääsi idän puolelta rauhaan. Xerxeen suunnattoman yrityksen kärsittyä niin surkean haaksirikon, ei Persian hallitsijoita enää haluttanut jatkaa vallotussotaa. Ainoastaan Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat jäivät edelleenkin Persian vallan alle; maayhteys esti niitä, samoin kuin Foinikkejakin, enää omin voimin vapautumasta.
Mutta tutustuttuaan Persialaisiin Europan puoleisetkin Helleenit alkoivat yhä enemmän retkeillä Aasian puolelle. He alkoivat palkkasotureina palvella verivihollisiaan, jotka kovan kokemuksen opettamina osasivat antaa täyden arvon heidän urheudelleen ja sotataidolleen. Luultavasti Kreikkalaiset näillä sotaretkillään vähitellen oppivat tuntemaan, kuinka hatara Persian sisällinen yhteys oli ja kuinka jättiläisvaltakunta ehkä voitaisiin hajottaa. Palkkasoturien kokemuksien pohjalla alkoi kehittyä käsitys, joka vihdoin sai Aleksanteri Suuren kulkemaan Hellesponton poikki.
Tunnetuin kreikkalaisten palkkasoturien seikkailuista Persiassa on »kymmenentuhannen retki», jota Xenofon »Anabasis» teoksessaan kuvaa. Mesopotamiasta palatessaan nuo kymmenentuhatta, muitten teitten ollessa tukossa, tunkeutuivat Mustanmeren rannalle melkein tuntemattomien vuorimaitten kautta. Heidän seikkailukas ja vaarallinen retkensä on sen vuoksi maantieteen kannalta tärkein seuraavan ajan tapauksista.
Persian kuninkaan Artaxerxes Mnemonin nuorin veli Kyyros oli koonnut armeijan, syöstäkseen veljensä valtaistumelta, ja tässä armeijassa taistelivat nuo 10,000 kreikkalaista palkkasoturia. Kyyroksen hävittyä Kunaxan tappelussa ja saatua surmansa (401 e.Kr.) täytyi Kreikkalaisten, vaikka he olivatkin omalla sivustallaan voittaneet, nopean paon kautta välttää suurkuninkaan kosto. Ainoa tie, joka oli heille avoinna, johti Armenian vuoriston kautta Mustallemerelle. Vaaroista ja vaikeuksista huolimatta retki onnistuikin. Xenofon, joka Klearkhoksen kaaduttua oli saanut ylijohdon, kirjotti siitä matkakertomuksen, joka sisältää ensimäiset luotettavat tiedot Armeniasta. Kymmenentuhannen matka on huolellisten tutkimusten kautta voitu nykyisillä kartoilla merkitä, vaikka Xenofonin ilmottamat matkanmäärät ovatkin erehdyttävät, koska ne melkoisesti riippuivat siitä, mimmoisia vastuksia kulloinkin kohdattiin ja mimmoisessa matkakunnossa armeija kulloinkin oli. Armenian maitten vuorimuodot ovat siksi luonteikkaita, etteivät aivan suuret erehdykset ole mahdollisia.
Armenia.
Armeniaa, josta Etu-Aasian virrat laskevat eri suunnille, on korkeutensa vuoksi sanottu Etu-Aasian katoksi. Se täyttää suuren osan Mustanmeren, Välimeren ja Kaspian meren välisestä kolmikulmaisesta alueesta. Araratin ja Erzerumin välillä on Armenian ylänkö keskimäärin 2000 metriä korkea, ilmanala on sen vuoksi suuren osan vuodesta jotenkin ankaraa. Vielä ylänköä paljon korkeammalle kohoavat vuorijonot, joista tärkeimmät ovat Tauro, rajana Mesopotamiaa vastaan, ja Anti-Tauro, joka kulkee sen kanssa rinnan pohjoisempana. Muista vuorista on tunnetuin Ararat, Van järven koillispuolella.
Araratin pohjoispuolitse virtaa Araxes (Aras) Kaspianmereen; samoilla seuduilla ovat Eufratin ja Tigriin lähteet. Eufratin läntinen lähdehaara, jonka nimi Armeniassa yhä vielä on Frat, sama kuin Raamatussa, saa alkunsa Erzerumin läheisyydestä ja erottaa toisistaan Suur-Armenian ja Vähän-Armenian; itäinen lähdehaara, Muradsu, alkaa Araratin lähiseuduilta, seurailee Tauron pohjoista lievettä ja yhtyy läntiseen lähdehaaraan, ennenkuin molemmat yhtyneinä murtautuvat vuoristosta Mesopotamian lakeille. Tigriin lähteet ovat Armenian eteläosassa, itäisen lähdehaaran lähellä Bitliin kaupunkia Tauron korkeilla kukkuloilla. Tämä lähdehaara laskee sieltä nopeasti alemmille maille, yhtyäkseen tuota pikaa läntiseen. Bitliin itäpuolella on korkeitten vuorien välissä melkoinen Van-järvi, jonka vesi on heikosti suolaista. Järvellä ei ole ainoatakaan maanpäällistä laskujokea, mutta luultavaa on, että se osan vedestään menettää maanalaisten suonien kautta.
Kymmenentuhannen Kreikkalaisen matka oli vaikea varsinkin siitä syystä, että se sattui talven ajaksi, joka tässä ylänkömaassa on sangen ankara. He kulkivat ensin Tigriin poikki ja alkoivat sitten marssia ylöspäin pitkin joen itärantaa, kunnes saapuivat sille paikalle, missä Meedian vuorista laskeva Sab yhtyy Tigriiseen. Siellä Tissafernes petoksen kautta anasti haltuunsa Klearkhoksen ja Helleenien muut päälliköt ja surmautti heidät, vaikka kuningas Artaxerxes oli vakuuttanut palkkasoturijoukolle vapaan paluumatkan. Päällikkönsä menettäneet sotilaat valitsivat silloin atheenalaisen Xenofonin johtajakseen, ja tämä sitten taidolla ja tarmolla johti heidät vuoriston poikki Mustanmeren rannalle.
Kreikkalaiset kulkivat Sabin poikki ja jatkoivat edelleen matkaa, Persialaisten alinomaa ahdistaessa. Kreikkalaiset olivat valinneet tämän vuorisen tien siinä toivossa, ettei persialainen ratsuväki voisi heitä ahdistaa vuorimaassa niinkuin niillä aroilla, joitten poikki lyhyin tie meren rannalle olisi käynyt. Vuorimaassa he saattoivat helpommin torjua sen hyökkäyksen. Marssittuaan Niniven ohi he saapuivat siihen vuoristoon, jossa asuivat Kardukhit, nykyisten Kurdien esi-isät, erinomaisen sotainen kansa, joka urhoollisesti puolusti vuorisoliaan kreikkalaista armeijaa vastaan. Kreikkalaiset piankin huomasivat heidät vaarallisemmiksi vihollisiksi kuin Persialaiset olivatkaan. Vähitellen he kuitenkin tunkeutuivat Kardukhien maan kautta Armeniaan. Kuljettuaan Tigriin latvajokien poikki he tapasivat Eufratin latvajoet, kulkivat niittenkin pohjoispuolelle Van-järven länsisivua, näkemättä kuitenkaan järveä. Xenofon kuvaa sotamiesten kärsimyksiä keskellä ankaraa talvea, lunta ja pakkasta; toiset tulivat sokeiksi lumen hohteesta, toiset palelluttivat jalkansa. Mutta Armenian asukkaat sitä vastoin kohtelivat heitä ystävällisesti, kun he lupasivat karttaa kaikkea väkivaltaa, ja antoivat heille runsaasti ruokatavaroita. Xenofon kertoo heidän puoleksi maanalaisista rakennuksistaan, jommoisia Armeniassa on vielä tänä päivänä. Erzerumin pohjoispuolella olevassa vuorimaassa alkoivat taistelut maanasukkaita vastaan uudelleen; mutta sotaan tottunutta, henkensä edestä ponnistelevaa kreikkalaista armeijaa ei voitu pidättää.
Millä kohdalla väsyneet Helleenit vihdoin näkivät meren, missä kajahti tuo kaikiksi ajoiksi mainioksi tullut huuto: thalatta! thalatta! sitä emme voi varmuudella sanoa; mutta monessakin paikassa tällä rannalla on näköala niin suuremmoinen, että se on omiaan herättämään samanlaisia tunteita tavallisessakin matkustajassa, saatikka sitten näännyksiin väsyneessä armeijassa. Parintuhannen metrin korkuisesta solasta silmä, joka sitä ennen on väsynyt Armenian puuttomien ylänköjen yksitoikkoisuuteen, näkee allaan metsäin peittämiä kukkuloita ja jalopiirteisiä harjanteita, joita syvät rotkolaaksot toisistaan erottavat. Koilliseen päin näkyy rannikkoa niemi niemen takaa ja vuorijonoja, jotka merestä vähitellen kohoovat takamaan lumihuippuihin saakka. Mutta koko etäisen taivaanrannan täyttää veden rannaton sininen pinta. Kauniin rakenteensa, väriensä ja vivahdustensa puolesta tämä rannikko suuressa määrin muistuttaa Kreikan rantamaisemia. Sen vuoksi tuo näköala niin riemastutti kreikkalaisia sotureita, kun se äkkiä avautui heidän eteensä. Mutta lisäksi olivat Kreikkalaiset, Mustanmeren rannalle päästyään, heimolaisten luona, joilla oli samat tavat ja kieli kuin heilläkin. Niin saapuivat he vihdoin Trapezos nimiseen miletoslaiseen siirtokuntaan.
Emme voi yksityiskohtaisesti tarkastella niitä seikkoja, joita Xenofon kertoo matkasta. Mainittakoon vain, että ne ovat siksi luonteenomaisia maalle ja kansalle, että ne yhä vieläkin samanlaisina tavataan. Kerromme vain erään piirteen esimerkiksi. Xenofon mainitsee sotamiesten vuorimaassa nauttineen hunajaa, joka oli niin myrkyllistä, että he siitä saivat raivokohtauksia. Hunaja ei kuitenkaan ollut asukkaitten myrkyttämää, vaan olivat mehiläiset sen koonneet Azalea pontica nimisestä kasvista, jota vieläkin kasvaa Trapezuntin takamaassa. Myrkky siirtyy mehiläisten kautta kasvista hunajaan ja myrkyllinen hunaja niin ollen on nykyisinkin siinä maassa tavallinen ilmiö.
Helleeniläisen armeijan vaikeudet eivät päättyneet vielä Trapezoksessakaan. Heidän täytyi tunkeutua edelleen marssien pitkin rannikkoa länteen päin, kestäen tuon tuostakin taisteluita asukkaitten kanssa, joitten maan kautta heidän tiensä kulki. Xenofon antaa mielenkiintoisia tietoja niistä vanhoista puoliraakalaisista kansoista, joita tällä rannikolla asui. Khalybien maan hän kertoo olleen erinomaisen rikasta raudasta. Kreikkalaiset pitivät tätä kansaa teräksen keksijöinä, sillä he osasivat valmistaa raudasta erinomaista terästä. Teräs onkin kreikan kielellä »khalybs». Mosynoikien maassa sotilaat söivät kastanjoja, joita he kutsuivat »litteiksi pähkinöiksi». Kastanjapuu ei näytä vielä Vanhalla ajalla olleen yleinen Välimeren maissa. Vasta Kotyoia nimisestä kreikkalaisesta siirtokunnasta sai Xenofonin johtama armeija laivoja, joilla se pääsi purjehtimaan omille mailleen.
Ktesias.
Xenofonin aikalainen, vieläpä entinen sotatoveri, oli Ktesias niminen kreikkalainen lääkäri, joka oli Artaxerxes Mnemonin palveluksessa. Ktesias vietti seitsemäntoista vuotta Persian kuninkaan hovissa. Palattuaan Kreikkaan hän julkaisi useita maantieteellisiä kirjotuksia Persian valtakunnan eri osista, varsinkin Intiasta. Ainoastaan Intiasta kirjotettu kirja on jälkimaailmalle säilynyt. Se on ensimäinen laajempi selonteko tästä etäisestä maasta ja sen kansoista. Ktesias ei kuitenkaan itse käynyt Intiassa, vaan kertoo niitä tietoja, joita hän Persiassa oleskellessaan sai, yrittämättä niitä seuloa tai arvostella; päin vastoin hän mieluummin kertoo juuri kaikenlaisia ihmeitä. Kreikkalaiset jo varhain huomasivatkin Ktesiaan arvostelukyvyn puutteen ja teoksen epäluotettavuuden. Siitä huolimatta hänen kirjaansa luettiin ja se se oli varsinainen lähde niille monenlaisille ihmetaruille, joita vielä myöhään Keskiajalla kerrottiin Intian ihmemaailmasta. Ne kummitukset, joilla Aleksanteri Suurenkin Intian retki myöhemmin koristettiin, olivat kotoisin juuri Ktesiaan kirjasta. Hän kertoi Intian »koirankuonolaisista», »koiranlypsäjistä», »kahdeksisormisista», kääpiökansoista ja ihmeellisistä lähteistä, joiden vesi astiassa paikalla muuttui juustoksi, ja monesta muusta samanlaisesta kummasta.
Aleksanteri Suuren sotaretki Itämaille.
Helleenien kansa ei korkeasta sivistyksestään ja laajoista suhteistaan huolimatta saanut suurta vaikutusvaltaa muuta kuin merenrannoilla, koska sen kansanvaltaiset, vapaat laitokset eivät suosineet suuren valtakunnan perustamista. Jos olot olisivat sille kannalle jääneet, niin kreikkalaisuus tuskin olisi saavuttanut sitä johtavaa asemaa, joka sillä myöhemmin oli Itämailla. Yhdistyksen toteutti vasta ulkopuolinen mahti, väkipakolla ja vasten Helleenien tahtoa.
Eräs varsinainen Kreikan ulkopuolella oleva sukulaisheimo, Makedonialaiset, yhdisti vallotussotain kautta Balkanin niemimaalla asuvat kreikkalaiset heimot valtakunnaksi, jonka päämies oli Makedonian kuningas. Tuskin oli tämä suurtyö tehty, niin käännettiin aseet yhteisin voimin Persiaa vastaan. Jo kuningas Filippos lähetti armeijan Vähän Aasian puolelle ja hänen kuoltuaan ryhtyi nuori Aleksanteri isänsä tuumia toteuttamaan.
Aleksanteri Suuren vallotusretki Länsi-Aasiassa on loistavin sotilaallinen suurtyö, mitä historia tuntee. Päällikön erinomaiset lahjat, hänen uljuutensa ja alttiutensa rohkaisemaan esimerkillään sotilaitaan kaikkialla, missä vaara oli suurin, hänen neronsa sekä suurien sotatoimien suunnittelussa että taistelun johdossa, hänen kaukonäköisyytensä ja valistunut suvaitsevaisuutensa, kaikki nämä ominaisuudet myötävaikuttivat Etu-Aasian vallotukseen ja Helleenien johtaman valtakunnan perustamiseen sen ikivanhalle kultuuripohjalle. Vasta Aleksanteri Suuren kautta Kreikkalaiset ja kreikkalainen sivistys syvälle juurtuivat Itämaitten oloihin ja painoivat niihin moniksi ajoiksi leimansa.
Persian valtakunnan, vanhan maailman suurimman mahdin hän mursi, laski kahdessatoista vuodessa valtansa alle alueen, joka oli yhtä laaja kuin koko Europpa, ja järjesti pääpiirteissään sen hallituksen. Hänen säädöksiensä etevää suunnittelua todistaa se seikka, että vaikka vallottaja itse niin aikaisin kuoli, niin hänen seuraajansa, valtakunnan jaettuaankin, sen pääasiassa toteuttivat kukin omassa valtakunnassaan. Vallotettuihin maihin perustettiin kaikkialle kreikkalaisia siirtokuntia, joista helleeniläisiä aatteita, helleeniläistä sivistystä levitettiin varsinaisten asukkaitten keskuuteen. Mutta Aleksanteri Suuri ei menetellyt siten kuin suuret vallottajat yleensä; hän ei sortanut vallotettuja kansoja, vaan osotti mitä suurinta suvaitsevaisuutta heidän laitoksiaan, käsityksiään ja uskontoaan kohtaan. Kreikkalaisia vallottajia sen vuoksi paremmin suvaittiin ja heistä otettiin auliimmin oppia. Tällä pohjalla kehittyivät edelleen Etu-Aasian olot, vieläpä senkin jälkeen, kun Rooma oli sinne valtansa ulottanut. Vasta muhamettilaisuus sai aikaan käänteen, tuhosi helleeniläisyyden ja samalla sulki Etu-Aasian Lännen vaikutuksilta.
Aleksanteri Suuren vallotusretkillä Etu-Aasiassa oli kerrassaan uraa aukaiseva merkitys Vanhan ajan maantuntemukselle ja sen perustuksella kehittyvälle nuorelle tieteelle.
Vasta niitten kautta saivat Kreikkalaiset oikeita ja perusteellisia tietoja Etu-Aasian maista, joitten kanssa he olivat olleet niin kauan tekemisissä. Heidän maantieteellinen näköpiirinsä laajeni toista vertaa laajemmaksi entistään. Moneen kertaan samoilivat kreikkalaiset armeijat Intian meren, Jaxarteen (Syr Darjan), Kaksoisvirtain ja Indoksen välisen laajan maan kautta ristiin rastiin. Tutustuttiin omin silmin Intiaan, josta oli niin paljon ihmeitä kuultu. Kaspianmeren eteläranta ja Persian lahden rannikko vasta nyt tarkemmin tutkittiin. Tutustuttiin monenlaisiin uusiin luonnonmaantieteellisiin oloihin, suola-aroihin ja erämaihin, joitten lomassa aina oli vehmaita viljelysseutujakin, nähtiin lumivuoria niin valtavia, että Kaukasokin niitten rinnalla joutui häpeään. Maitten vaihtelevainen rakenne, monenlaiset uudet kasvit ja eläimet, oudot ilmastolliset olot, kaikki kehotti vertauksiin vastaaviin oloihin Europassa ja siten laajensi Helleenien tietoa. Ja kaikki nämä seikat tutkittiin ja kirjotettiin muistiin tarkasti, sillä Aleksanteri, joka Aristoteleen oppilaana oli oppinut tieteitä rakastamaan, oli ottanut mukaansa Kreikan etevimpiä tiedemiehiä. Niinpä hänen sotaretkensä oli samalla tutkimusretkikin. Valitettavasti ei ainoakaan näistä kertomuksista ja tutkimuksista ole meidän aikaamme säilynyt, ainoastaan kirjottajain nimiä tunnetaan. Mutta tunnemme pääpiirteet niitten sisällyksestä myöhempäin historiankirjottajain poiminnoista.
Aleksanterin vallotusretki ei alkuaan ollut hänen suunnittelemansa; sen oli alkuun pannut jo hänen isänsä, Makedonian Filippos, joka Kreikkalaiset valtansa alle laskettuaan päätti yhdistää heidät suureen yritykseen yhteistä perintövihollista vastaan. Hän oli jo ryhtynyt valmistuksiin ja koonnut sotavoimia, kun hänet v. 336 e.Kr. murhattiin kesken aikeitaan.
Aleksanteri Suuri oli isänsä kuollessa ainoastaan kahdenkymmenen vanha. Khaironeian taistelussa hän kuitenkin oli osottautunut rohkeaksi sotilaaksi, ja jo kahtena ensimäisenä hallitusvuotena ilmenivät hänen erinomaiset hallitsijalahjansa. Ensi työkseen hän kukisti Makedonian sotaiset naapurikansat ja tukahutti nopeaan kapinayrityksen, jonka useat Kreikan kaupungit tekivät, vapautuakseen Makedonian ylivallasta. Keväällä v. 334 e.Kr. hän saattoi ryhtyä toteuttamaan isänsä suurta tuumaa, murtamaan Persian valtakuntaa. Siihen hän olikin isäänsä etevämpi sotilaana, eikä valtiomiehenäkään häntä huonompi.
Sotaretki Vähässä Aasiassa.
Persian puolelta ei ollut ryhdytty suuriinkaan valmistuksiin vaaran torjumiseksi. Vastustusta tapaamatta hyökkääjä saattoi kuljettaa sotaväkensä Hellesponton poikki. Pian oli Makedonian armeija Troijan lakeudella, jonka muistot rohkaisivat nuoren ruhtinaan mieltä ja kiihottivat häntä ponnistuksiin. Hän uhrasi Atheene jumalattarelle Ilionin raunioilla ja vietti Akhilleen haudalla muistojuhlan. Graneikoksen luona hän voitti armeijan, jonka Vähän Aasian persialaiset satraapit olivat häntä vastaan koonneet. Aleksanteri itse johti ratsuväkeään joen poikki suoraan vihollisen rintamaa vastaan ja ratkaisi siten taistelun. Voiton kautta hän sai koko Vähän Aasian valtoihinsa. Ainoastaan muutamissa kohissa yritettiin vastarintaa. Länsirannalla vallottajaa pidättelivät jonkun aikaa Miletos ja Halikarnassos, jota puolusti kreikkalainen palkkasoturijoukko Mnemonin johdolla ja foinikialainen laivasto. Efesos sitä vastoin ja muut samain rantain kaupungit antautuivat ja saivat kauan kaivatun sisällisen vapautensa takaisin. Seuraavan talven kuluessa Aleksanteri valiojoukolla samoili Vähän Aasian eteläisten maakuntain, Kaarian, Lyykian ja Pamfilian kautta, joissa väestö alistui, ja kulki Tauron solan kautta Fryygiaan. Tällä retkellä hän muun muassa kiersi Lyykian rannalla olevan Klimax vuoren, vaikka jyrkän vuoriseinän ja meren välinen sola oli niin ahdas, että vettä toisin paikoin oli sotamiesten suolivöihin saakka.
Fryygiassa Aleksanteri keväällä v. 333 e.Kr. kohtasi armeijansa pääosan, joka oli viettänyt talvea Efesoksessa. Hän marssi edelleen Kappadokian kautta »Kilikian porteille», vuorisoliin, joitten kautta tie kulkee Tarson poikki Kilikiaan. Nämä solat ovat niin vaikeat, että niitä pienelläkin voimalla olisi ollut helppo puolustaa, mutta Kilikian satraapi oli paennut ja jättänyt maakuntansa oman onnensa nojaan, ja siten makedonialainen armeija saattoi miekan lyömättä laskeutua Tarsokseen, joka on meren rannalla, vastapäätä Kyproksen saarta. Tarsoksesta Aleksanteri marssi edelleen Issos lahden pohjukkaan, jonne Dareios oli tulossa vastakkaiselta puolelta, suunnaton armeija mukanaan. Issoksen tappelu, toinen niistä kolmesta suuresta tappelusta, joitten kautta Persian voima murrettiin, taisteltiin meren ja Amanos vuoren välisellä kapealla tasangolla. Dareios oli itse valinnut tämän paikan, vaikka se olikin paljon edullisempi Makedonialaisille, koska tilan ahtaus esti Persian armeijaa saamasta etua suuresta ylivoimastaan. Persialaisten tappiota joudutti Dareioksen pelkuruus, sillä huomattuaan Aleksanterin makedonialaisen falangin etupäässä murtaneen hänen vasemman siipensä ja kääntyvän keskustaa kohti, Dareios suin päin lähti pakoon, hänen armeijansa joutui epäjärjestykseen ja kärsi musertavan tappion.
Foinikian ja Egyptin valtaus.
Vaikka tie Persian pääkaupunkiin olisi ollut avoinna, niin ei vallottaja kuitenkaan lähtenyt suurkuningasta takaa ajamaan, ennenkun oli vallottanut selkänsä taa jäävät maat. Sekä Syyriassa että Foinikiassa useimmat kaupungit antautuivat vastarintaa tekemättä, mutta mahtava Tyyros, luottaen saariasemaansa, päätti puolustautua. Aleksanteri rakennutti mannermaalta saarelle sillan, kokosi Foinikian muista kaupungeista melkoisen laivaston, ja yhtäaikaa maalta ja mereltä ahdistaen vallotti kaupungin ja möi sen asukkaat orjiksi. Silta on vielä tänä päivänä olemassa. Näin olivat Helleenit saaneet valtaansa sen kansan maan, joka vanhoista ajoista saakka oli heidän kanssaan merellä kilpaillut ja Xerxeen auttajana ollut vähällä tuhota Kreikan vapauden. Mutta Tyyrosta lukuun ottamatta Foinikiaa kohdeltiin leppeästi.
Tämän jälkeen Aleksanteri kohtasi vastarintaa vasta Gazan luona, joka kolme kuukautta piti puoliaan. Sieltä hän marssi edelleen Egyptiin. Memfiissä Egyptiläiset häntä riemulla tervehtivät, sillä Aleksanteri vihdoinkin vapautti heidät Persialaisten vihatusta sorrosta. Levättyään jonkun aikaa Egyptin pääkaupungissa Aleksanteri kävi Niilin Kanopos nimisellä suuhaaralla nähdäkseen erään paikan, josta Homeros kertoi. Paikka näytti hänestä niin soveliaalta merisatamaksi, että hän siihen perusti kaupungin, josta piankin kehittyi maailman tärkeimpiä kauppakaupungeita. Se sai Aleksandrian nimen, niinkuin myöhemmin useimmat muutkin vallottajan perustamat kaupungit.
Ennenkuin Aleksanteri kääntyi itää kohti, kävi hän vielä Zeus Ammonin keitaalla keskellä Libyan erämaata, saadakseen sieltä orakelilauseen vallotuksensa vahvistukseksi. Vaikka Aleksanterin historian kirjottajat epäilemättä ovatkin liiotelleet matkan vaikeuksia, niin olivat ne siitä huolimatta kylläkin suuret, koska vallottaja kuljetti mukanaan erämaahan melkoisen sotavoiman. Orakeli antoikin vallottajalle sen vakuutuksen, että Zeus itse tunnusti hänet pojakseen ja oli hänelle luvannut yhtämittaisia voittoja. Tämä vastaus kautta maailman kuulusta pyhätöstä oli Aleksanterille suureksi avuksi, sillä ennuslauseita uskottiin vielä yleiseen. Hänen kunnioituksensa Egyptiläisten kansallisia jumalia kohtaan lisäksi vahvisti sitä luottavaisuutta, jota hänen toimensa olivat heissä herättäneet.
Keväällä v. 331 e.Kr. Aleksanteri lähti Egyptistä ja marssi takaisin Foinikiaan ja sieltä erämaata kiertäen Thapsakokseen, jonka kohdalla siihen aikaan tavallisesti kuljettiin Eufratin yli. Aleksanterin toimesta oli joen poikki jo ennakolta rakennettu kaksi siltaa. Vallottajain tie kulki sitten edelleen Mesopotamian poikki Tigriin rannoille ja Tigriin länsirantaa aina Niniven seuduille saakka, jossa kuljettiin joen yli. Täällä, lähellä Ison Sabin laskupaikkaa, Dareios uuden suunnattoman armeijan keralla odotti vallottajaa. Hän oli nyt, Issoksen tappelusta oppia ottaen, valinnut taistelupaikaksi laajan tasangon, voidakseen käyttää hyökkääjiä vastaan koko ylivoimansa. Paikan nimi oli Gaugamela, mutta tappelu on nimitetty Arbelan tappeluksi kaupungin mukaan, joka oli lähistössä. Aleksanteri käsitti hyvin, että itämaalaisen armeijan taistelukunto suuressa määrin riippui siitä, oliko hallitsija itse läsnä johtamassa, ja sen vuoksi hän suunnitteli hyökkäyksensä sen mukaan. Vahvistettuaan siipiään, niin ettei niitä voitu kiertää, hän itse valiojoukkojensa kerällä hyökkäsi Persialaisten keskustaa vastaan, tavatakseen Dareioksen itsensä. Vaikka keskustassa olivatkin Persialaisten parhaat joukot ja nämä taistelivat urhoollisesti, tunkeutui Aleksanteri kuitenkin niin lähelle keskustaa, että Dareios alkoi pelätä vangiksi joutuvansa ja kääntyi pakoon. Samalla oli taistelukin voitettu, persialainen armeija hajotettiin ja Persian kohtalo oli ratkaistu.
Sota kääntyi nyt uudelle tolalle, ja tästä lähtien se alkaa käydä maantieteellisesti mieltäkiinnittäväksi, sillä makedonialainen armeija nyt marssi seutuihin, joista siihen saakka oli hyvin vähän tiedetty, vaikkeivät ne olleetkaan aivan tuntemattomat.
Ensi työkseen Aleksanteri nyt pyrki saamaan haltuunsa ne suuret kaupungit, joissa Persian kuninkaitten suunnattomat aarteet olivat. Hänen voittonsa vaikutus oli niin valtava, että sekä Babylon että Susa avasivat porttinsa, vastarintaa tekemättä. Babyloniassakin Aleksanteri uhrasi maan jumalille, suostutellen siten asukkaitten mieliä. Susasta, joka oli suurkuninkaitten talvi- ja kevätasunto, saatiin paljasta kultaa ja hopeata noin 50,000 talenttia — lähes kolmesataa miljoonaa markkaa — ja määrättömät varat purppuraa, savusteita ja jalokiviä, joita Persian kuninkaat olivat vuosisatain kuluessa koonneet aarreaittoihinsa. Sitten ei enää varain niukkuus haitannut sodankäyntiä, niinkuin alussa.
Susasta samottiin Persepoliihin, joka on Persian lahden luoteispään kohdalla ylempänä vuoristossa. Solissa yrittivät sekä vuorikansat että Persialaiset tehdä vastarintaa, mutta kaikki esteet voitettiin ja pian marssi Aleksanteri Persepoliihin, jossa vietettiin talvea. Sieltä saatiin vielä suurempi saalis kultaa ja hopeaa, kalliita kankaita ja kaikenlaisia muita aarteita. Saaliin arvo nousi noin 120,000 talenttiin. Aikaisin keväällä jatkettiin sotaretkeä, ensinnä Meedian pääkaupunkiin Ekbatanaan. Aleksanteri tahtoi välttämättä saada haltuunsa Dareioksen, pitäen tätä välttämättömänä Etu-Aasian vallitsemiselle. Ekbatanan hän sen vuoksi varusti tulopaikaksi sotaretken jatkamiselle. Käsittääksemme paremmin seuraavat tapaukset luomme lyhyen silmäyksen maahan, jonka kautta Aleksanteri nyt lähti tunkeutumaan.
Iraanin vallotus.
Ekbatana on Zagros vuoristossa, joka alkaa Araratista ja kulkee sieltä kaakkoa kohti Mesopotamian itärajana Persian lahdelle. Tässä vuoristossa olivat sekä Meedialaisten että Persialaisten varsinaiset kantamaat. Itään päin tästä korkeasta vuoristosta on ylänkömaa, noin 1300 metriä korkea meren pinnasta, joka on nykyisen Persian päämaa. Ylänköä, jonka yleisnimi on Iraan, rajottavat idässä Afghanistanin ja Baludshistanin jylhät vuoristot, erottaen Iraanin Indos-virran laaksosta. Tämä laaja alue, jota myös sanotaan Arianaksi, on enimmäkseen aroa ja erämaata, jolla lukuisat vuorimaista alkavat virrat riutuvat hiekkaan, jaksamatta niin kauas juosta, että ne löytäisivät tien mereen. Afghanistanin ja Persian rajalla, Seistanin maakunnassa, tunkeutuu erämaahan useita melkoisia virtoja, jotka eivät kokonaan katoo hiekkaan, vaan muodostavat arolle melkoisia umpijärviä.
Näissä vesi nopean haihtumisen ja laskuväylän puutteen vuoksi käy suolaiseksi. Traanin ylängön eteläpuolella ovat Karmanian ja Gedrosian vuoret, jotka erottavat sen Intian merestä ja ovat Zagros vuoriston jatkoa. Pohjoispuolella taas, Traanin ja Kaspian meren välillä, kohoo Elbrusin mahtava vuorijono, jonka keskipalkoilla on 5670 metriä korkea Demavend. Elbrus vuoriston itäosaa sanottiin vanhaan aikaan Hyrkanian vuoristoksi; sen eteläpuolella oleva maa, Parthia, joka roomalaisajalla oli niin tärkeä, oli Aleksanterin aikana vielä vähän tunnettu, vaikka se kuuluikin Persian valtakuntaan. Hiekkaerämaitten vuoksi on näitten seutujen kautta kulkevien teitten aina täytynyt seurailla jotenkin samoja reittejä.
Dareios oli toivonut, että Aleksanteri tyytyisi, vallotettuaan Persian tärkeimmät kaupungit ja niissä olevat aarteet ja antaisi hänen pitää loput valtakunnastaan. Siinä toivossa hän oli viettänyt talven 331 Ekbatanassa. Mutta huomatessaan vallottajan ajavankin häntä yhä edelleen takaa, hän lähti Ekbatanasta ja pakeni »Kaspian porttien» kautta Parthiaan. Tämä sola ei johtanut, niinkuin nimestä luulisi, Kaspian merelle, vaan se kulki Elbrusin syrjäselänteen poikki, joka Demavendin eteläpuolella eroo päävuoristosta, poiketen siitä suorakulmaisesti etelää kohti. Sen nykyinen nimi on Sirdar sola, ja sen kautta kulkee tie Teheranista Heratiin. Heti kun Aleksanteri oli järjestänyt Ekbatanassa asiat, niin hän pienen ratsumiesjoukon keralla lähti Dareiosta takaa ajamaan. Mutta vaikka hän ratsasti niin nopeaan, etteivät kaikki voineet mukanakaan seurata, niin ei hän kuitenkaan saapunut Parthiaan siksi ajoissa, että olisi tavannut Dareioksen vielä elossa. Bessos, Baktrian satraappi, oli tehnyt suurkuningasta vastaan salaliiton ja murhannut heikon ja epäröivän hallitsijan. Bessos ja muut johtavat Persialaiset toivoivat voivansa pelastaa itselleen ne tähteet, mitä vielä oli Persian valtakunnasta jäljellä. Aleksanterille tämä tapaus oli suuri pettymys, koska se pakotti jatkamaan sotaa ja suuressa määrin lisäsi hänen vaikeuksiaan. Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa Parthian pääkaupungissa, Hekatompyloksessa, armeijansa saapumista. Hekatompylos oli Kaspianmerestä kaakkoon päin Iraanin ylängöllä. Bessos oli paennut vuoriston poikki Baktriaan ja sinne Aleksanteri lähti häntä takaa ajamaan. Sitä ennen hän kuitenkin vallotti maat, jotka jäivät hänen selkänsä taa. Hän samoili Traanissa ristiin rastiin ja joutui näillä retkillä seutuihin, jotka vielä meidän aikanakin ovat melkein tuntemattomat.
Ensimäisellä retkellä hän yritti lannistaa vuoristokansat, jotka asuivat Hekatompyloksen ja Kaspian meren välillä. Jäykintä vastarintaa tekivät Mardit, jotka asuivat erinomaisen vaikeissa vuoriseuduissa. Roomalainen historiankirjottaja Curtius, joka kirjotti Aleksanteri Suuren historian nyt kadoksiin joutuneitten lähteitten mukaan, kuvaa tätä sankkain metsäin peittämää vuorimaata sillä tavalla, että melkein varmaan voimme päättää Mardien asuneen siinä osassa Elbrus vuoristoa, joka on mainitun meren eteläpuolella. Kreikkalaiset näkivät tällä sotaretkellä Kaspian meren, josta heillä oli ollut aivan väärät käsitykset, ja Aleksanteri Suurikin luuli sen olevan Asovan meren jatkoa. Herodotoksen tietoja siitä joko ei tunnettu tai ei uskottu. Palattuaan sotaretkeltä Mardeja vastaan Aleksanteri marssi Pohjois-Parthian kautta itään päin ja olisi kulkenut vuoriston poikki Baktriaan, ellei Aarian satraappi, joka vähän ennen oli alistunut, olisi tehnyt kapinaa. Aleksanteri siitä syystä äkkiä kääntyi etelään ja yllätti Satibarzaneen Artakoanassa, lähellä nykyistä Heratia. Tämän jälkeen hän vallotti Drangianan, nykyisen Seistanin, joka on kauempana etelää kohti. Makedonialaiset luultavasti kulkivat pitkin näitten seutujen suurimman joen, Hilmendin, laaksoa. Vuosi oli kulunut pitkälle, ennenkun nämä maat oli vallotettu, mutta Aleksanteri siitä huolimatta kulki eteenpäin vuorimaan kautta, jossa jokilaakso oli ainoa tie. Sama laakso on nykyäänkin tärkein tie Kandaharin ja Kabulin välillä. Maakunnan nimi oli vanhalla ajalla Arakhosia. Hilmendin lähteillä oli kuitenkin kuljettava korkean vuorisolan poikki, jossa armeija kärsi paljon vaivoja pakkasen ja paksun lumen vuoksi. Kabulin laaksossa oli vihdoin saavutettu Paropamisos, nykyinen Hindukush, joka valtavana lumisena muurina sulki tien pohjoista kohti. Vuoriston poikki tosin kulkee solia, mutta ne ovat niin korkeita, että yleensä kuuluvat vaikeimmin kuljettaviin. Aleksanterin aikana Kreikkalaiset nimittivät tätäkin vuoristoa Kaukasoksi, ja sen vuoksi kaupunki, joka sinne perustettiin, sai nimekseen »Kaukason viereinen Aleksandria».
Pohjoisilla aroilla.
Seuraavana keväänä (v. 329 e.Kr.) kuljettiin Paropamisoksen poikki, heti kun vuodenaika myöten antoi. Retki oli erinomaisen vaikea, vaikka asukkaat olivatkin rauhallisia; se suoritettiin seitsemässätoista päivässä. Saavuttuaan vuoriston pohjoispuolelle, Baktriaan, Aleksanteri ensi työkseen vallotti maakunnan pääkaupungin, Baktran. Curtius antaa seudusta aivan oikean kuvauksen; hän sanoo sen olevan enimmäkseen hiekkaista erämaata, jossa kuitenkin on semmoisiakin seutuja, jotka ovat erinomaisen hedelmällisiä. Sitten saavuttiin Oxos joelle, nykyiselle Amudarjalle, johon Kreikkalaiset nyt ensi kerran tutustuivat. Se näyttää tehneen heihin suuremman vaikutuksen kuin sekä Eufrat että Tigris. Amudarja, joka alkaa Pamirin jäätiköistä, laskee nykyään, samoin kuin pohjoisempi Syrdarjakin (Jaxartes), Aral järveen. Vanhan ajan kirjailijat, jotka eivät tienneet Aral järveä olevankaan, luulivat molempien laskevan Kaspian mereen. Vielä meidän aikanakin on vanhoista kuivaneista uomista päätetty, että Amudarja muka onkin laskenut Kaspian mereen, ehkä niinkin myöhäisenä aikana kuin Aleksanterin sotaretki tapahtui. Jos niin tosiaan oli asian laita, niin Araljärveä ei silloin olisi ollut olemassakaan, sillä vähävetisempi Syrdarja tuskin olisi voinut kuljettaa siihen niin paljon vettä, että siitä olisi järveä syntynyt. Syrdarja olisi ehkä kadonnut erämaahan, samoin kuin monet muut joet näillä seuduilla, ja siitä saisi luonnollisen selityksensä, mikseivät Kreikkalaiset saaneet mitään tietoa Araljärvestä. Uusimmat venäläiset tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, ettei Amudarja ole voinut ennen laskea Kaspian mereen, vaan että notko, jota on pidetty sen entisenä uomana, onkin Kaspian merestä pistävä kuivunut lahti.
Oxoksen poikki kuljettuaan Aleksanteri eteni Marakandaan, nykyiseen Samarkandiin, mutta sitä ennen oli Bessos, jota hän oli lähtenyt takaa ajamaan, joutunut hänen käsiinsä ja saanut julman kuoleman. Seuraava joki, joka matkalla kohdattiin, oli Polytimetos. Kreikkalaiset historiankirjottajat sanovat sen juosseen seudun läpi, jonka se kostutti hedelmälliseksi, mutta sitten hiekkaan kadonneen. Tämä joki luultavasti oli nykyinen Saravshan. Sogdianan läpi marssittuaan makedonialainen armeija vihdoin saapui retkensä pohjoiseen päätekohtaan, Jaxarteen eli Syrdarjan rannoille. Sinnekin Aleksanteri perusti kaupungin, joka nimekseen sai »Alexandria Eskhata», s.o. äärimäinen Aleksandria, koska se oli etäimpänä sillä suunnalla. Kreikkalaiset luulivat Jaxarteen olevan saman virran kuin Tanais, nykyinen Don, ja siis saapuneensa Europan ja Aasian rajalle. Vähitellen tämä erehdys kuitenkin selvisi.
Arrianos, joka kirjotti Aleksanteri Suuren historian toisella vuosisadalla j.Kr., huomauttaakin, ettei tämä Tanais saattanut olla Herodotoksen Tanais. Mainitsimme jo erään toisen väärinkäsityksen, joka Aleksanterin ajalla oli yleinen ja joka oli taantumus Herodotoksen tiedoista, ettei nimittäin Kaspian meri ollutkaan sisämeri. Aleksanterin aikomus oli lähettää laivasto tutkimaan, oliko siitä väylää Mustaan mereen taikka valtamereen, mutta aie jäi sikseen. Vasta Roomalaisten ajalla päästiin täysin selville siitä, että Kaspian meri on sisämeri, josta ei ole väylää millekään suunnalle.
Intian retki.
Aleksanteri oli tosin suurempia vaikeuksia kohtaamatta vallannut Sogdianan ja Baktrian tasangot; mutta kokonainen vuosi kului, ennenkun hän sai maakuntain rajavuoristoissa asuvat heimot lannistetuiksi. Kevät (v. 327) oli jo ennättänyt pitkälle, ennenkun hän ennätti uudelleen kulkea Hindukushin poikki hyökätäkseen Intiaan. Viivyttyään jonkun aikaa perustamassaan »Kaukason Aleksandriassa» hän marssi Kofenin, nykyisen Kabul joen rannoille. Siellä hän jakoi armeijansa kahteen osaan ja lähetti toisen puoliskon kulkemaan mainitun joen laaksoa Intiaan, epäilemättä Khaibar solan kautta, joka on Englantilaisten sotahistoriasta niin tunnettu. Indoksen rannoille saavuttuaan tämä osasto rakensi virran poikki sillan, jotta pääarmeija helpommin pääsisi joen poikki. Silta luultavasti oli vähän alapuolella nykyistä Atakia, jossa joki on kaikkina aikoina ollut siksi kapea, että sen poikki on verraten helposti päästy. Aleksanteri itse lannisti ne urhoolliset vuorikansat, jotka asuvat nykyisessä Kafiristanissa ja Tshitralissa. Tavattoman korkeitten vuoriensa ja ahtaitten rotkojensa vuoksi ovat nämä maat siitä huolimatta pysyneet melkein tuntemattomina, kunnes Englantilaiset vallottivat Tshitralin. Siellä oli muun muassa vallotettava Aornos niminen vuorilinna; se oli koko sotaretken vaikeimpia urotöitä ja Aleksanteri oli itse siinä vähällä henkensä menettää. Vihdoin pääarmeijakin saapui Indoksen rannalle, jossa sille suotiin kuukauden lepo.
Indoksen rannoilta Aleksanteri marssi Punjabiin, »Viiden virran maahan», jonka kautta Indoksen suuret, Himalajasta alkavat syrjäjoet laskevat päävirtaan; ne ovat Hydaspes (nykyinen Jhelum), Akesines (Chinab), Hydraotes (Ravi), Hyphasis (Bias) ja Zaradros (Sutlej). Näillä vanhoilla nimillä on kreikkalaistunut muoto, mutta siitä huolimatta niissä on paikallinen juuri; Kreikkalaisten hankkimien tietojen tarkkuutta todistaa, että ne ovat samat, joita käytettiin vanhassa sanskrittilaisessa kirjallisuudessa. Lähellä Hydaspesta, luultavasti nykyisen Jelalpurin seuduilla, taisteltiin se kuulu tappelu, jossa makedonialainen vallottaja voitti Poros nimisen intialaisen ruhtinaan. Joen kummallekin rannalle perustettiin kaupunki, toiselle puolelle Bukefala, toiselle Nikaia; edellinen sai nimensä Aleksanterin kuulusta sotaratsusta Bukefaloksesta, joka siellä kuoli, jälkimäinen nimitettiin voiton muistoksi. Mutta yhä eteenpäin piti vallottajan matka. Kuljettiin vielä kahden seuraavankin joen yli Hylasiin rannalle saakka, mutta Zaradrosta (Sutlejta) ei Aleksanteri saavuttanut, sillä armeijassa oli tyytymättömyys kasvanut niin suureksi, että hänen täytyi kääntyä takaisin.
Paluumatkalla Aleksanteri Suuri päätti tutkia Erythrean meren, nykyisen Arabian mutkan rantoja. Indoksen rannoille jälleen saavuttuaan hän sen vuoksi rakennutti niin suuren laivaston, että osa armeijaa saattoi kulkea aluksilla jokea pitkin alaspäin, toisten osastojen marssiessa pitkin kumpaakin rantaa. Kaiken matkaa oli taisteltava ympärillä olevia heimoja vastaan, jonka vuoksi jokimatkaan kului yhdeksän kuukautta. Vihdoin saavuttiin Pattalaan, josta Indoksen suistamo haarautui, ja siihen perustettiin sotilas- ja laivastoasema. Tämä paikka lienee nykyinen Hyderabad, jonka kohdalla yhä vielä eroo päävirrasta haara; se kuitenkin on enimmäkseen kuivilla. Ehkä se Aleksanterin ajalla oli laivoin kuljettava, sillä Indoksen suupuoli on aikain kuluessa paljon muuttunut. Nykyään joen päähaarautuma on lähes sata kilometriä alempana, Tattan luona, mutta Tatta on liian lähellä merta soveltuakseen yhteen sen kuvauksen kanssa, jonka Aleksanterin historiankirjottajat paikasta antavat. Aleksanteri itse laski jokea pitkin edelleen Intian merelle ja näki kauvan pitämänsä toivon vihdoin toteutuvan, purjehtiessaan sen aalloilla. Kreikkalaisten sotamiesten kerrotaan kovin pelästyneen, kun he näkivät vuorovesien hyökyvän. Arrianoksen kuvauksesta päättäen ei kuitenkaan ilmiö, joka heidän huomiotaan herätti, ollut paljas vuorovesi, vaan n.s. »boore», korkea hyökyaalto, joka vuoksiveden kohotessa syöksyy mereltä Indokseen. Se on valtamereen juoksevain jokien suussa yleinen ilmiö, missä rantain muoto sen syntymistä suosii. Vuoksiaalto suurella pauhulla ja edestä aivan jyrkkänä syöksyy joen virtausta vastaan ja on varsinkin pienemmille aluksille vaarallinen.
Kreikkalaisten uteliaisuutta oli vielä suuressa määrin herättänyt Intian ihmeellinen kasvisto, varsinkin hunajapuu (Borassus flabelliformis), banjanipuu (Ficus indica), joka leviää suunnattoman laajaksi ja oksikkonsa tueksi laskee maahan ilmajuuria, ja pumpulipuu (Bombax malabricum), joka tuottaa puuvillaa. Banjanipuusta annettiin seuraava kuvaus:
»Onesikritos kertoo eräistä suurista puista, joitten oksat, kasvettuaan kaksitoista kyynärää korkealle maasta, sitten kasvavat alaspäin, ikäänkuin ne olisivat taivutetut alas; ne kasvavat maahan saakka ja juurtuvat siihen niinkuin istukkaat, versovat sitten jälleen ylöspäin ja kasvavat varsiksi. Sitten ne edelleen kasvettuaan jälleen taipuvat alas maata kohti ja muodostavat ensinnä yhden ja sitten toisen istukkaan ja yhä jatkavat samaan laatuun, kunnes yhdestä puusta on kasvanut laaja varjostava katos, niinkuin teltta, jota monet patsaat kannattavat. Hän niinikään puhuu puista, jotka ovat niin vahvoja, että tuskin viiden miehen sylimitta ulottuu niitten ympäri.»
Paluumatka erämaan kautta.
Aleksanteri suoriutui vihdoinkin paluumatkalle. Hän oli lähettänyt suuren osan armeijastaan jo siltä kohdalta, missä Punjabin virrat laskevat Indokseen, kulkemaan Karmaniaan pohjoisempaa tietä. Tämä osasto luultavasti eteni vaikean Bolansolan kautta Arakhosiaan ja Drangianaan, jonka jälkeen sen arvatenkin täytyi kulkea erämaan poikki. Historikot eivät kuitenkaan mainitse niitä vastuksia, joita sen luultavasti täytyi matkalla voittaa. Toinen osa armeijasta astui laivastoon, jonka piti Nearkhoksen johdolla kulkea Erythrean meren rantaa Indoksen suusta aina Persian lahden perukkaan. Aleksanteri hartaasti halusi tietoja tästä rannikosta, jota pitkin hän arvatenkin aikoi järjestää kaupankäynnin Intiaan. Muuta osaa armeijasta hän itse johti Pattalasta länttä kohti tuntemattomia teitä.
Matka kävi Gedrosian ja Karmanian kautta noin kymmenen penikulman päässä merenrannasta. Aleksanteri epäilemättä tahtoi olla niin lähellä Nearkhosta kuin suinkin, voidakseen häntä tarpeen tullen auttaa. Gedrosia, nykyinen Mekran, muodostaa Iraanin ylängön etelärajan; sen kautta juoksee vuorijono rinnan merenrannan kanssa. Mekran on kesällä kuumimpia ja kuivimpia maita, mitä tunnetaan, puuton, hiekkainen ja kivinen, melkein tyhjä kaikesta kasvistosta. Armeija lähti matkaan elokuussa ja joutui sen vuoksi kokemaan kaikki nämä rasitukset. Sotamiehet kärsivät matkalla sanomattomia tuskia ja puutetta, suuri osa miehistä ja juhdista sortui tielle, ja vain viimeisetkin voimansa ponnistaen saattoivat eloon jääneet kulkea eteenpäin. Karmaniassa Aleksanteri vihdoin yhtyi pohjoiseen armeijaan, ja viimein ilokseen sai tietoja Nearkhoksestakin ja tapasi laivaston. Nearkhos sai käskyn jatkaa matkaa laivastolla aina Eufratin suistamoon saakka. Aleksanteris taas marssi maa-armeijan keralla edelleen Persepoliihin. Siihen voimme sanoa tämän suuren itämaisen vallotusretken päättyneen.
Puolenatoista vuotena, jotka kuluivat Aleksanteri Suuren kuolemaan (323 e.Kr.), ei enää tapahtunut semmoista, joka olisi maantieteelliseltä kannalta mainittavaa. Tällä ajalla hän uudelleen kävi Susassa ja Ekbatanassa ja kohtasi viimeksi mainitussa kaupungissa Babyloniin matkustaessaan lähettiläitä, joita oli saapunut etäisistä maista häntä onnittelemaan. Laajalle oli maine hänen voittoretkistään jo levinnyt. Lähettiläitä oli tullut Karthagosta ja Italiasta, vieläpä Etioppiasta, Iberian niemimaalta ja Skyyttejä Mustanmeren aroilta saakka.
Aleksanteri aikoi tämän jälkeen purjehtia Arabian ympäri ja saattaa senkin valtansa alle. Sitä varten hän jo oli käskenyt rakentaa Foinikiassa laivoja, jotka aiottiin kappaleina kuljettaa maan poikki Eufratiin ja sitten koota Persian lahdella. Mutta tämä suunnitelma, samoin kuin muutkin, joita hän ehkä oli miettinyt, raukesi tyhjiin samalla kuin sammui nerokin, joka oli ne laatinut. Hänen kuoltuaan laaja maailmanvaltakunta jaettiin ja ihmisten ajatukset kääntyivät toisiin asioihin.
Mutta kauan muistettiin Aleksanteri Suurta. Häntä muistettiin ihailtavana sankarina, jonka mainetyöt ja jalous saivat vihatkin vaikenemaan. Missä hän oli taistellut, siellä kautta sukupolvien hänestä kerrottiin. Etäiset, Keski-Aasian arojen reunoilla elävät ruhtinaat, voitettujen jälkeläiset, johtivat vuosisatain kuluttua hänestä sukujuurensa. Kuta kauemmaksi taapäin ajassa hänen historiansa pakeni, sitä enemmän siihen lisättiin ihmetaruja. Egyptissä syntyi kolmannella vuosisadalla j.Kr. ihmeitä uhkuva »Aleksanterin satu», jonka Kallisthenes niminen kreikkalainen kirjotti muistoon. Se käännettiin aramean, Syyrian y.m. kielille ja levisi Itämailla laajalti. Valerius sen julkaisi latinaksi (v:n 300 vaiheilla), ja siten se tuli Länsimaillakin tunnetuksi. Se oli monessa maassa vielä Keskiajallakin eeposten aiheena ja ritarit ihailivat Vanhan ajan suurinta historiallista sankaria urheuden esikuvana. Persialaisetkin runoilivat hänen kunniakseen, omistivat hänet itselleen ja tekivät hänestä Dareioksen pojan. Egyptiläiset väittivät häntä egyptiläisen Nektanabon pojaksi. Mohamediläiset pitivät häntä Koraanin »kaksisarvekkaana», Dsulkarneinina, ja heiltä hänet oppi ihmeolentona tuntemaan Intia, jossa hän oli niin monta kuumaa taistelua taistellut.
Jos Aleksanteri Suuri olisi saanut elää ja myös toteuttaa suuret hallitsija-aikeensa, niin olisi kansain historia muodostunut toiseksi.
Nearkhoksen merimatka.
Ennenkun Aleksanteri Suuren vallotukset jätämme, muistelkaamme kuitenkin hänen päällikkönsä Nearkhoksen purjehdusmatkaa Indoksen suistamosta Persian lahden pohjukkaan. Nearkhoksen alkuperäinen matkakertomus on tosin joutunut hukkaan, samoin kuin muutkin Aleksanterin retkeä käsittelevät alkuperäiset historiateokset, mutta Arrianos »India» nimisessä teoksessaan antaa siitä jotenkin täydellisen selonteon. Nearkhoksen kertomus on nykyoloihin verrattaissa huomattu kaikin puolin todenmukaiseksi. Useimmat niistä paikoista, joissa hän kävi, voidaan nykyisiltä kartoilta löytää.
Vähän sen jälkeen kun laivasto oli lähtenyt Indoksen suistamosta, sen täytyi pyrkiä suojaan lounaismonsuunilta, joka siihen aikaan puhalsi täydellä voimallaan. Nearkhos löysikin sataman ja nimitti sen hallitsijansa nimellä — aivan samoin kuin nykyaikaistenkin tutkimusretkeilijäin on tapana tehdä. Tuo »Aleksanterin satama» lienee ollut nykyinen Karachi, Brittiläisen Intian läntisin ja samalla sen tärkeimpiäkin satamia. Kun tuuli oli asettunut, niin matkaa jatkettiin pitkin Ikthyofagien, »Kalansyöjäin» rantaa, joka oli vuoriston ja meren välinen kapea rantakaistale. Maan karuuden vuoksi sekä asukkaitten että heidän karjainsakin täytyi elää melkein yksinomaan kaloista, joita jauhettiin jauhoksi ja leivottiin leiväksi. Sama pitää paikkansa seudun nykyisistäkin asukkaista, samoin kuin vastapäätä Arabiankin rannalla asuvista ihmisistä. Karmanian rannikolla Nearkhos lepäsi laivastoineen Harmozia nimisessä hedelmällisessä seudussa, jossa miehistö sai virkistää voimiaan vaarallisen ja rasittavan merimatkan jälkeen. Tämä sama paikka kohosi Keskiajalla suureen maineeseen Ormuzin nimellä. Nykyään Ormuz on jälleen vähäpätöinen paikka. Harmoziassa Nearkhoksen saavutti Aleksanterin lähettämä kreikkalainen, joka ilmotti hänelle pääarmeijan olevan lähellä ja suuressa puutteessa, ja sen johdosta Nearkhos sitten lähti Aleksanteria tapaamaan. Nearkhos muun muassa mainitsee Persian lahdessa harjotetusta helmenpyynnistä, jonka tiedämme yhä vieläkin olevan erittäin tuottavaa. Mutta suurempaa kummastusta ja kauhua herätti Kreikkalaisissa joukko valaita, joita silloin tällöin saapuu näille rannoille saakka. He luulivat niitä merihirviöiksi ja koettivat pelastua vaarasta pitämällä pahaa elämää. Kertomus tästä tapauksesta on seuraava:
»Nearkhos kertoo, että kun he olivat matkalla Kyizasta, niin näkivät he päivän noustessa vettä suihkuavan merestä, ikäänkuin olisivat ankarat pyörteet sitä nostaneet. Miehet kauhistuneina kysyivät kapteeneiltaan, mitä se mahtoi olla ja mikä siihen mahtoi olla syynä. Nämä vastasivat niitten olevan valaita, jotka meren halki uidessaan suihkuttivat ilmaan vettä. Mutta merimiehet pelästyivät niin, että he pudottivat airot käsistään. Nearkhos meni silloin miesten luo ja rohkaisi heitä, ja sitä myöten kun hän laivallaan kulki toisten laivain sivu, niin hän käski näitä asettumaan linjaan, niinkuin tappelua varten, ja soutamaan eteenpäin taajassa rivissä ja suurta ääntä pitäen, äänekkäästi huutaen ja airoillaan läiskien. Siitä he kävivät rohkeammiksi ja soutivat kaikki merkin saatuaan eteenpäin. Tultuaan lähelle näitä syvyyden hirviöitä he huutivat voimainsa takaa ja pitivät airoillaan kaikkea mahdollista melua. Ja siitä valaat, jotka olivat tulleet aivan lähelle, keulan eteen, pelästyivät ja sukelsivat syvyyteen, mutta nousivat pian jälleen pinnalle laivain peräpuolella ja suihkuttivat jälleen ilmaan suuria vesisuihkuja. Merimiehet silloin ääneensä riemuitsivat, kun niin onnellisesti ja odottamatta olivat vaarasta päässeet, ja kiittivät suuresti Nearkhoksen rohkeutta ja hyvää ymmärrystä.»
Nearkhos vihdoin saapui Persian lahden päähän ja nousi Pasitigriiseen, joka yhtyy Tigriiseen lähellä sitä paikkaa, jossa se laskee mereen, sekä kohtasi Aleksanterin ja armeijan, vähän ennenkun he Susaan saapuivat. Koko matkaan oli kulunut viisi kuukautta.
Aleksanteri Suuren kuoltua hänen maailmanvaltakuntansa hajaantui moneen osaan, mutta nämä osat pysyivät edelleenkin muutaman vuosisadan kreikkalaisten hallitsijain vallassa, ja kreikkalainen sivistys levisi tällä ajalla laajalti. Kreikkalaisille oppineille avautui laajat alat tutkimuksiin, joita sekä Seleukokset, jotka hallitsivat Aasiaa, että Egyptiä hallitsevat Ptolemaiokset kaikin tavoin edistivät. Varsinkin Egyptistä tuli tieteen keskusta. Aleksandriaan perustettiin laaja museo ja kirjasto, jota on suuressa määrin kiittäminen siitä, että on niinkin paljon säilynyt kreikkalaisen kirjallisuuden aarteita. Nämä tieteelliset laitokset olivat varsinkin maantieteen edistykselle suuriarvoiset. Aleksandriassa maantiede ensimäiseksi kehittyi tieteelliselle pohjalle. Mutta maantuntemustakin sieltä käsin melkoisesti laajennettiin, koska Aleksandriasta tuli etevä kauppakaupunki. Niili yhdistettiin uudelleen Punaiseen mereen kanavan kautta, jota jo farao Neko oli alkanut kaivattaa ja jonka Dareios Hystaspes korjautti, mutta joka sitten oli saanut rappeutua. Tämä kanava oli sen ajan aluksille riittävän laaja. Egyptin valtaa ulotettiin etelässä käsin aina Bab-el-Mandebin salmelle, jonne perustettiin kaupungeita. Kreikkalaiset kauppiaat purjehtivat vielä etemmäksikin, ainakin Kap Guardafuihin saakka. He sanoivat tätä rannikkoa Kinnamonimaaksi, koska sieltä saatiin runsaasti tätä arvokasta maustetta. Mutta mainitun niemen ohi he eivät näy uskaltaneen kulkea, eikä ole varmaa, tekivätkö he Aasiankaan puolelle vielä laajempia merimatkoja. He noutivat Intian tavarat enimmäkseen Etelä-Arabian satamista. Niiliä tutkittiin etelää kohti ainakin siihen saakka, missä Sininen ja Valkoinen Niili yhtyvät. Saatiin tietoja Sembrittien maasta, joka oli vielä kauempana etelässä ja lienee ollut sama kuin Herodotoksen mainitsema Automolien maa.
Megastheneen kertomus Intiasta.
Mutta toista tietä saatiin Intiasta piankin entistä täydellisempiä tietoja. Gangeksen laaksossa syntyi Seleukoksien aikana voimallinen valtakunta, joka laajensi aluettaan länttä kohti niin tarmokkaasti, että Babylonissa hallitsevan Seleukos Nikatorin täytyi sen ruhtinaalle Tshangdraguptalle luovuttaa koko Indoksen laakso Paropamisos vuoristoa myöten, saaden korvaukseksi viisisataa elefanttia. Molempien naapurivaltakuntain välit kävivät sitten niin hyviksi, että Seleukos lähetti intialaisen hallitsijan hoviin valtiollisen asiamiehen. Lähettiläs oli Megasthenes nimeltään. Toimensa mukaisesti hän hankki erittäin tarkat ja luotettavat tiedot Intian silloisista oloista. Vertaus sanskrittilaiseen kirjallisuuteen on osottanut, että nämä tiedot melkein kauttaaltaan ovat oikeat. Megastheneen kirjottamasta teoksesta on tärkein osa säilynyt muitten kirjottajain, varsinkin Strabonin ja Arrianoksen teoksissa.
Intiasta Megasthenes tuntee etupäässä Gangeen laakson, mutta hänen käsityksensä maan muodosta ovat muutoin vaillinaiset. Hän sanoo rannan juoksevan Gangeen suistamosta suorana Persian lahdelle, ja niin se sitten piirrettiinkin Vanhan ajan karttoihin. Taprobanesta (Ceylonista) hän oli kuullut, että se oli suuri saari, joka oli seitsemän päivämatkan päässä rannikosta, ja että sieltä saatiin elefantteja, sekä runsaasti kultaa ja helmiä. Intian pohjoiseksi rajaksi hän mainitsee korkean vuoriston, jonka nimenä eri osissa olivat Paropamisos, Emodos ja Imaos. Molemmat jälkimäiset nimet ovat väännöksiä maanasukkaitten käyttämästä nimityksestä Haimavata tai Hemota, jotka merkitsevät »lumista» ja ovat samaa juurta kuin Himalajakin. Megasthenes antoi niinikään oikeita tietoja maan ilmastosta, teistä, tulvista, maanviljelyksestä ja maan kastelusta, sekä hallinnosta, kastilaitoksesta y.m. seikoista ja sotalaitoksesta. Intialaisten elämänlaatua hän suuresti kiittää, koska hän huomasi sen yksinkertaiseksi ja rehelliseksi, hyveen saavuttamista tarkottavaksi. Kuvaus käy hyvin yhteen Intian vanhan kirjallisuuden todistuksien kanssa. Intian siveellinen elämä on epäilemättä niinä parina vuosituhansina, jotka ovat Megastheneen ajoista kuluneet, suunnattomasti rappeutunut. Tutkijain luulon mukaan rappeutuminen alkoi siitä, kun mohamediläisyys maahan tunkeutui. Mieltäkiinnittäviä tietoja Megasthenes niinikään antaa braamaneista ja heidän pyrkimyksestään yhä täydellisempään pyhyyteen.
Megastheneksen teos Intiasta olikin Vanhan ajan etevin lähde tämän ihmemaan tuntemiseen. Mutta kautta Keskiajan luettiin — ja uskottiin — mieluummin Ktesiaan ennen mainittua kertomusta, jonka ihmeet ja hirviöt paremmin miellyttivät ritariajan haaveellista mielenlaatua.
Pytheaan retki Thuuleen.
Käännämme nyt katseemme länteen päin muistellaksemme matkaa, joka avasi Kreikkalaisille näköaloja kauemmaksi Pohjois-Europpaan kuin kukaan siihen saakka oli päässyt. Ne löytöretket, joista olemme edellä selkoa tehneet, tapahtuivat pääasiallisesti Välimeren itäpuolella oleviin maihin. Luonnollista olikin, että sivistyksen ja varallisuuden ikivanhat maat ensi sijassa houkuttelivat sekä vallottajia että kauppaa. Vähälukuiset olivat ne kauppatavarat, joita kaukaa Pohjolasta saatiin, ja sekä kauppa että tieto niistä maista, joista tavarat tulivat, olivat vanhastaan Foinikkien käsissä. Massilialainen Pytheas oli se mies, joka ensimäiseksi mursi tämän yksinoikeuden ja toi Kreikkalaisille tietoja valtamerestä ja Pohjois-Europan ihmeistä. Hänen matkansa tapahtui samoihin aikoihin kuin Aleksanteri Suuren vallotusretki Aasiaan. Pytheaan kertomat tiedot kuitenkin tuntuivat sen ajan oppineimmistakin miehistä niin oudoilta, etteivät he häntä uskoneet; vielä Polybios ja Strabonkin, vaikka elivät paljon myöhemmin, pitivät häntä valheen isänä. Nykyaika antaa hänen matkakertomukselleen paremman arvon. Se on huomattu kauttaaltaan todenmukaiseksi, ja Pytheas on saanut kunniasijan aikansa etevimpäin tutkijain joukossa. Valitettavasti ei kuitenkaan teos, jossa hän teki matkastaan selkoa, ole meidän aikoihimme säilynyt. Ainoat tiedot, joita siitä on jäänyt, ovat säilyneet hänen vastustajainsa teoksissa. He lainasivat hänen kertomuksestaan otteita, todistellakseen niissä mainittuja seikkoja vääriksi. Siellä täällä on muissakin klassillisissa teoksissa hajanaisia lainauksia, ja kaikki nämä on myöhempi tutkimus niin huolellisesti yhteen liittänyt, että nykyään voimme saada jotenkin selvän käsityksen tästä ensimäisestä pohjan perille saakka ulottuvasta tutkimusretkestä. Samalla huomaamme, että suuri osa niistä tiedoista Luoteis-Europan maista, joita myöhemmin kierteli vanhain kirjallisuudessa, oli juuri Pytheaan teoksesta saatu.
Europan länsiranta.
Pytheaan matkalla näyttää olleen kahtalainen tarkotus. Massilia epäilemättä kadehti Foinikkeja siitä, että sekä Intian että Itämereltä tulevan meripihkan kauppa oli heidän hallussaan, sillä maatie ei voinut meritien kanssa kilpailla, vaikka näitä tuotteita olikin jo vanhastaan saapunut Välimerelle juuri maan päällitse. Arvatenkin Massilialaiset sen vuoksi lähettivät Pytheaan etsimään meritietä näitten haluttujen kauppatavarain kotiseuduille. Toiselta puolen lienee Pytheasta viehättänyt tutkija-intokin, sillä kaikesta päättäen hän oli aikansa etevimpiä oppineita. Hän oli perehtynyt tähtitieteeseen ja määräsi muun muassa yksinkertaisella aurinkokellolla melkein aivan tarkalleen Massilian maantieteellisen aseman. Hipparkhos, vanhan ajan etevin tähtitieteilijä, luottikin niin täydelleen Pytheaan mittaukseen, että otti sen yhdeksi lähtökohdaksi maantieteellisille paikanmääräyksilleen. Pytheas niinikään oli ensimäinen, joka mainitsee kuun vaikutuksen luoteeseen ja vuokseen. Mahdollista on, että Gadeen Foinikit kiinnittivät hänen huomiotaan siihen, sillä nämä, valtameren rannalla asuen, saattoivat aikaisemmin päästä ilmiön perille. Muullakin tavalla hän matkansa kautta edisti fyysillistä maantiedettä.
Lähdettyään Massiliasta Pytheas seuralaisineen purjehti Gadekseen ja jatkoi sieltä matkaa Pyhäniemen, nykyisen Kap St. Vincentin ohi, seuraili sitten Iberian niemimaan länsi- ja pohjoisrantaa ynnä Gallian länsirantaa aina Armorican, nykyisen Bretagnen niemen nokkaan. Tällä matkalla huomattiin, että Biscayan lahti mutkasikin syvälle maitten väliin ja että sen sivuna pohjoisessa oli Armorican niemi. Mutta tätäkin seikkaa Strabon piti todistuksena Pytheaan epäluotettavaisuudesta, sillä hänen käsityksensä mukaan ranta kulki melkein suoraan Pyreneistä aina Rheinin suistamoon saakka. Pytheas kertoo Armoricassa asuneen Ostimiain kansan, joka nähtävästi oli sama kuin Caesarin myöhemmin mainitsemat Osismii. Hän niinikään mainitsee Uxisaman saaren, joka näyttää olleen sama, kuin Himilkon käymä Oestrymnidien saari. Nähtävästi Pytheas siis saapui tuolle saarelle juuri tinaa noutamaan, jota sinne tuotiin kaidan poikki Britanniasta. Mutta Pytheas ei siihen tyytynyt, vaan purjehti meren poikki Etelä-Englantiin, nähdäkseen tinan kotimaan. Hän kertoo niitten brittiläisten, jotka tinaa kalvoivat, olleen sivistyneempiä kuin muut heimolaisensa. Louhitun tinan he valoivat ja kuljettivat rannikolla olevaan Iktis saareen, joka oli heidän kauppapaikkansa. Saari oli matalalla vedellä niemi, niin että metallia luodevedellä voitiin ajaa sinne vaunuilla.
Pytheas tutustui Britanniaan ja sen asukkaihin tarkemminkin. Hän kertoi maan olevan saaren ja kolmikulmaisen muodoltaan. Hän nimittää sen niemet — pohjoisimman, Orkaan nimi on säilynyt Orkneyn saarissa, — mainitsee Calaisin salmen, jossa meri päättyy, vieläpä arvioi Britannian sivujen pituudenkin, vaikka hänen mittansa ovatkin melkoisesti liiotellut. Hän kävi sisämaassakin ja kertoi asukkaitten juoneen simaa, sekä ihmetteli sitä, että heidän täytyi puida viljansa suurissa ladoissa, koska ilmanala oli niin sateista, ettei voitu puida taivasalla, kuten Välimeren sateettomissa maissa. Viljelyksen hän kertoi heikontuvan, kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin. Kaikki nämä seikat viittaavat siihen, että Pytheas todella saavutti Britannian pohjoisimman niemen.
Pytheaan matkan suunnasta siitä eteenpäin ei ole säilynyt selviä tietoja. Paljon on pohdittu sitä, tokko hän kävi Itämerellä saakka. Tiedot, joita hän antaa meripihkan kaupasta, siihen viittaavat; mutta todennäköisempää on, että se meripihkamaa, jossa hän kävi, ei ollut niin kaukana. Hän luultavasti saapui Friislantiin, Pohjanmeren etelärannalle, josta niinikään saadaan samaa tuotetta.
Thuule.
Pytheas toi matkaltaan ensimäiset tiedot vielä paljon pohjoisemmistakin seuduista, mutta ne hän ehkä kertoi kuulopuheitten mukaan. Hän mainitsee ensimäisenä Thuule nimisen saaren, joka oli kaukana pohjoisessa, ja siitä pitäen tämä nimi on säilynyt historiallisessa maantieteessä, vaikka on selvittämättömäksi jäänyt, mitä seutua se oikeastaan tarkotti. Pytheas kertoi Thuulen olevan kuuden päivämatkan päässä Britannian pohjoiskärjestä, mutta vielä kuuluvan Britanniaan. Sen läheisyydessä oli jäätynyt meri. Toiset tämän johdolla selittävät Thuulen suurimmaksi Shetlannin saarista, vaikka välimatka ei sovikaan Pytheaan antamaan. Toiset luulevat nimen tarkottaneen Islantia, toiset Norjaa, vieläpä Ruijaa. Strabonin huomautuksesta saamme tietää, että Pytheas ilmotti Thuulen olevan napapiirin kohdalla, »siinä missä napapiiri kohtaa kesän käännepiirin». Geminus mainitsee Pytheaan kertoneen, että raakalaiset olivat hänelle näyttäneet auringon makuupaikan ja maininneet, että niissä seuduin yöt olivat sangen lyhyet, toisin paikoin vain kaksi, toisin kolme tuntia, ja että aurinko jälleen nousi pian sen jälkeen, kun se oli levolle mennyt. Tämä tieto viittaa siihen, että Pytheas kuitenkin lienee käynyt koko joukon pohjoisempana Shetlannin saaria.
Strabonin teoksesta saamme vielä tietää, että Pytheas matkallaan määräsi useitten paikkain maantieteellisen leveyden Britannian rannikolla, ja että Hipparkhos ne merkitsi tauluihinsa. Ensimäisessä päivän pituus ilmotettiin 16, toisessa 17 ja kolmannessa 18 tunniksi, mutta sitä, mitä paikkoja nämä määräykset vastaavat, ei mainita. Luultavasti Pytheas sai tietonsa päivän pituudesta maanasukkailta, eivätkä ne siis voineet olla muuta kuin osapuilleen oikeat. Mutta sinäänkin ne olivat tärkeät matematiselle maantieteelle.
Ihmeellisempi on Pytheaan kuvaus peräpohjan merestä. Siellä ei muka maa, ei meri eikä ilma enää ollut erikseen, vaan kaikki kolme kuin yhteen sekaantuneina »meren keuhkoiksi», jossa aineessa maa ja meri näyttivät uivan. Hän oli itse nähnyt näön, joka oli tämän »meren keuhkon» kaltainen, loput hän kertoi kuulemansa mukaan. Tälle omituiselle ilmiölle on turhaan mietitty selitystä. Toiset luulevat sen vain olevan kaikuja niistä taikaluuloista, joita liittyi sumuiseen pohjolan mereen, sen jäävuoriin, sumuihin ja valaskaloihin, ja se tuntuukin todenmukaisimmalta.
Tiedot Pytheaan käynnistä meripihkarannalla ovat säilyneet Pliniuksen teoksissa. Saaria, joilta meripihkaa löydettiin, hän nimitti Glaisiain saariksi, ja roomalaiset kirjailijat huomauttavat, että se sana merkitsi maanasukkaitten kielellä meripihkaa. »Glaer» (hohtava) tosiaan oli meripihkan nimi anglosaksin kielellä. Nykyään meripihkaa tosin saadaan etupäässä Itämeren etelärannalta, mutta jonkun verran sitä yhä löydetään Slesvigin länsirannaltakin, ja ennen on saanti epäilemättä ollut runsaampi. Näistä seikoista päätetään, että Glaisiain saaret olivat Pohjanmeren eteläosassa, ehkä Elben suistamossa.
Kreikkalaiset maantieteen perustajina.
Olemme tottuneet siihen ajatukseen, että nykyinen käsityksemme maan pallonmuodosta ja aurinkokunnan rakenteesta on uuden ajan luoma. Copernicus, Kepler ja Galilei vihdoin mursivat ne ennakkoluulot ja harhakäsitykset, joita kirkko oli uskonnollisista syistä ylläpitänyt koko Keskiajan. Mutta syventyminen Vanhan ajan kreikkalaisiin kirjailijoihin on osottanut, että samoja ajatuksia oli lausuttu jo paljon ennen, vaikka ne olivat joutuneet unohduksiin. Jo vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua oli päästy selville siitä, että maan täytyy olla pallon muotoinen, ja samalla matematinen maantiede saatettu pätevälle tieteelliselle pohjalle.
Välimeren rannoilla olikin helpompi kuin pohjoisissa maissa päästä oikeaan käsitykseen maailman rakennuksesta. Pohjoismaissa tähtitaivas näkyy verraten harvoin, enimmäkseen talvella, jolloin ihminen ei ulkoilmassakaan oleskellessaan voi antautua sitä vapaasti tarkastelemaan pakkasen vuoksi. Toisin on Välimeren maissa laita. Siellä tähtitaivas näkyy melkein vuoden umpeensa ja lisäksi ihmiset varsinkin kesäkuumalla viettävät suuren osan viileätä yötä ulkona ja siten joutuvat itsestään kiinnittämään enemmän huomiota taivaan ihanaan kirjokanteen. Ajattelevimmat syventyivät sitä tutkimaan ja oppivat vähitellen erottamaan paikkojaan vaihtelevat planetit kiintotähdistä ja johtuivat siitä miettimään maailman rakennusta, etsimään ratkaisua sille ongelmalle, jonka Luoja maan ylle on levittänyt.
Luonnollisista syistä siis tähtitiede kehittyi Itämailla ja Kreikassa jo varhain niin korkealle. Tähtitieteestä saivat kreikkalaiset oppineet ensimäisen aiheen käsittää maankin taivaankappaleeksi, tähtimaailman jäseneksi. Siitä vähitellen muodostui oikea tieto maan muodosta ja asemasta avaruudessa.
Vanhallakin ajalla oikea käsitys kuitenkin vain vähitellen kehittyi yksinkertaisemmasta, ja samoin kuin myöhemmin, samoin silloinkin täytyi voittaa ennakkoluuloja, ennenkun päästiin totuuden perille ja se tuli tunnustetuksi.
Vanhimmat kosmografiset käsitykset.
Kaikkien vanhain kansain varhaisimmat käsitykset maan muodosta näyttävät olleen samanlaiset. Asuttua maailmaa pidettiin suuren maailmanmeren saarena. Homerisen maailmankäsityksen mukaan maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano ainiaan virtasi. Joonilaiset filosofit myöhemmin, kun oli meriä laajemmalti kuljettu, luopuivat siitä käsityksestä, että muka Okeano oli joki, mutta uskoivat edelleenkin maata suureksi saareksi, jota maailmanmeri ympäröi. Tätä käsitystä suuressa määrin tukikin se seikka, että kaikkialla, missä oli pisimmälle kuljettu, aina tuli valtameri vastaan luode- ja vuoksivirtauksineen. Foinikit, Karthagolaiset ja kreikkalainen Pytheas olivat tavanneet rannattoman ulapan Herakleen patsaitten tuolla puolen, Nearkhos Intian puolessa, Patroklos Kaspian meren, jota pidettiin Okeanon lahtena. Afrikan ympäri purjehtiminen farao Nekon toimesta tuki niinikään samaa luuloa.
Jotenkin samanlainen, vaikka hiukan yksinkertaisempi, oli ollut Babylonialaisten ja Egyptiläisten maailmankäsitys; sen voimme päättää viime vuosisadan muinaislöydöistä. Egyptin vanhimmalla ajalla näyttiin Niilin laaksossa eletyn siinä luulossa, ettei maailmaa sen pitemmälle ollutkaan. Taivasta pidettiin tasaisena kattona, joka oli juuri saman kokoinen kuin maakin, peittäen sen tarkalleen, taivas muka lepäsi neljällä patsaalla, joitten haarukkamuoto on hieroglyfeissä säilynyt. Ja tähdet riippuivat taivaan kannesta ikäänkuin lamput. Mutta aurinko muka souteli taivaan poikki veneellä, samoin kuin egyptiläinenkin pyhän jokensa pintaa aluksellaan.
Babylonialaisten käsityksen mukaan maa oli pyöreä ja jaettu muureilla seitsemään kehään, jotka olivat toinen toisensa sisässä. Samansuuntaiset olivat Intialaisten ja Persialaisten vanhat käsitykset. Tutkijat ovatkin tulleet siihen päätökseen, että nämä molemmat kansat saivat mielipiteensä maailman rakennuksesta Babylonialaisilta. Mutta kulkiessaan länteen päin tämä maailmankäsitys Kreikkalaisten kesken melkoisesti muuttui. He hylkäsivät nuo seitsemän kehää ja piirsivät niitten sijaan suoria viivoja, joilla maailma jaettiin vyöhykkeihin; se tapahtui siinä tarkotuksessa, että paikkain asemaa olisi helpompi määritellä. Sama periaate on, niinkuin tiedämme, yhä vielä karttain pohjana.
Karttoja piirrettiin jo vanhimpinakin aikoina: jälkimaailmalle on säilynyt sekä egyptiläinen että babylonialainen kartta. Egyptiläinen papyro, joka on aina Ramses II:n ajoilta, esittää kultakaivoksen pohjakaavaa; mutta se on samalla tavallinen maisemakuva vuoristosta, jossa kultasuonet olivat. Myöhäisempi, noin 9:nneltä vuosisadalta e.Kr., on babylonialainen kartta, joka kuvaa kaksoisvirtain laaksoa. Babylonia on piirretty kehän muotoiseksi, molemmat virrat juoksevat sen läpi suoraan. Muun maailman muoto on jo melkoisesti muuttunut vanhimmasta käsityksestä; se on kuvattu kolmioiksi Babylonian ympärille, josta sen erottaa Okeano virta. Moisia ikivanhoja kuvaesityksiä katseltaissa on kuitenkin muistettava, etteivät aikalaisten käsitykset ehkä aina olleet niin lapsellisia kuin kuvista saattaisi päättää, vaan että karttain puutteellisuuteen on ehkä enemmän syynä kuvaamistaidon perinnäinen kaavamaisuus. Varsinaiset luonnonkansat usein piirtävät karttoja hämmästyttävän sattuvasti, kun tarkotuksen oivaltavat.
Kreikkalaisten vanhoista kartoista ei valitettavasti ole säilynyt ainoatakaan. Mutta kirjallisuudesta tiedämme, että heidän karttaustaitonsa oli kehittynyt monta vertaa pitemmälle, jopa lähennellen Uuden ajan saavutuksia. Silloinen maantuntemus oli vain paljon suppeampi. Pääasiassa Kreikkalaiset ratkaisivat koko karttakysymyksen. Säilyneitten maantieteellisten teosten avulla voimme jotenkin tyydyttävästi piirtää heidän karttansa uudelleen. Heidän työnsä tällä alalla on niin perustavaa laatua, että omistamme sille vähän enemmän huomiota.
Kreikkalaisten mietteet maan pallonmuodosta.
Kreikkalainen maantiede alkoi edistyä varsinkin sen jälkeen, kun se oli saanut matematiselle maantieteelle varman pohjan. Tämä tapahtui jo kolmannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Vanhemmat käsitykset maan muodosta eivät enää tyydyttäneet sen ajan edistyneitä ajattelijoita. Jo Pythagoraan koulu oli lausunut julki sen mielipiteen, että maa oli pallo. Pythagoralaiset eivät tosin voineet aatettaan perustella havainnoilla, vaan johtivat sen filosofisista syistä. Pallo oli täydellisin kaikista suureellisista muodoista, ja sen vuoksi oli todenmukaista, että maa oli pallo. Päätelmä olikin tavallaan oikea, sillä molekylivoimat ovat pallossa täydellisimmin tasapainossa.
Myöhemmät filosofit, varsinkin Aristoteles, tulivat samoihin johtopäätöksiin havainnoinen kautta. Aristoteles ensinnäkin johtaa maanpallon muodon siitä, että kaikki aine pyrkii samaa keskustaa kohti, siis yleisestä painolaista! Toiseksi hänen mielestään kuun pimennykset osottavat samaa, sillä maan varjo kuun pinnalla on pyöreä.
Jo ennen Aristotelesta oli Herakleides lausunut julki sen mielipiteen, että maa pyörii akselinsa ympäri, vaikka hän pitikin maapalloa koko maailman keskustana.
Arkhimedes piti maan pallonmuotoa todistettuna asiana ja päätti siitä, että merenpinnan täytyy olla kuperan.
Sitä seikkaa, että laivoista merellä ensinnä näkyvät mastot, ja mereltä tullen taas rannoista vuorien kukkulat, mainitsee vasta Strabon, joka eli roomalaisajalla, todistuksena maan pallonmuodosta. Strabon lausuu: »On selvää, että kun laivalla olevat henkilöt eivät voi nähdä valoja, jotka ovat yhtä korkealla kuin heidän silmänsä, niin siihen täytyy olla syynä merenpinnan kuperuus. Sillä jos valot nousevat korkeammalle, niin ne alkavat näkyä, vaikkapa matka pitenisi. Ja samoin katsoja, korkeammalle noustessaan, näkee semmoisia esineitä, jotka ennen olivat häneltä salattuja. Kun taas rantaa mereltä lähestytään, niin vesirajan läheisyydessä olevat esineet alkavat yhä selvemmin näkyä, ja semmoiset esineet, jotka kaukaa katsoen olivat matalalla, nousevat yhä korkeammalle.»
Kreikkalaiset tiedemiehet siis yleiseen hyväksyivät sen käsityksen, että maa oli pallo. Herodotos oli vielä vanhemmalla kannalla, kuten näimme. Mutta kaikki nämä ajattelijat pitivät vielä maata universumin keskustana.
Ensimäiset astemittaukset.
Mutta maata ruvettiin jo aikaisin mittaamaankin aivan tieteellisiä menetelmiä noudattaen. Ensimäiset astemittaukset, joista meille on tietoja säilynyt, suoritti luultavasti Aristoteleen oppilas Dikaiarkhos, jonka Strabon mainitsee Vanhan ajan etevimpien maantieteilijäin joukossa.
Ensimäiset astemittaukset tapahtuivat seuraavalla tavalla: Valittiin maan pinnalla kaksi paikkaa, joitten luultiin olevan samalla puolipäiväpiirillä — taivaan karttoihin oli jo aikaisemmin piirretty sekä puolipäiväpiirit että leveysasteet — ja näitten välisestä etäisyydestä hankittiin niin tarkka tieto kuin siihen aikaan oli mahdollista. Sitten tarkastettiin, mitkä tähtitaivaan kohdat olivat tarkalleen näitten paikkain päällä, jonka jälkeen mitattiin havaittujen taivaankohtain välisen kaaren pituus. Siitä oli helppo laskea, kuinka suuri osa tuo kaari oli taivaan koko ympäryskehästä, tästä taas johtaa molempien maan pinnalla valittujen paikkain kaariväli ja siitä vihdoin laskea koko maan ympärysmitta. Valitut paikat olivat Syene Ylä-Egyptissä ja Lysimakhia Hellesponton rannalla, joitten otaksuttiin olevan samalla puolipäiväpiirillä ja 20,000 stadionin päässä toisistaan (1 stadioni noin 184 metriä). Syene oli Kravun, Lysimakhia Louhikäärmeen tähtitarhan alla, ja näitten taivaanpaikkain välinen kaari huomattiin viidenneksitoista osaksi koko taivaan kehästä. Siitä laskettiin, että maan ympärysmitta oli 300,000 stadionia eli 55,200 kilometriä. Tulos oli menetelmän vaillinaisuuteen nähden suurenmoinen. Maan ympärystän todellinen pituus on vähän päälle 40,000 kilometriä.
Toisen, paljon tarkemman astemittauksen toimitti Aleksandrian museon virkamies Eratosthenes (275—195 e.Kr.), toisenlaista menetelmääkin käyttäen. Hän määräsi paikkain pohjois-eteläaseman aurinkokellolla eli gnoomonilla. Tämä gnoomoni, joka Uudelle ajalle saakka oli tärkein välikappale paikkain määräämiseen, oli sauva, joka oli asetettu pystyyn puolipallon muotoiseen kuppiin, kuppi edusti taivasta ja oli jaettu asteihin, s.o. puolipäiväpiireihin ja leveyspiireihin. Tällä koneella hän huomasi, että sauvan varjo Aleksandriassa oli kesäpäivän seisauksen aikana viideskymmenes osa puolipäiväpiiristä. Syenessä sitä vastoin, jonka Eratosthenes otaksui olevan samalla puolipäiväpiirillä kuin Aleksandria, oli aurinko kesäpäivän seisauksen aikana aivan keskitaivaalla. Näitten molempain paikkain välimatka oli siis viideskymmenes osa maan ympärystästä (7 1/5°). Ja kun niitten etäisyys mitoissa oli 5000 stadionia, niin sai hän siitä koko maapallon ympärysmitaksi 250,000 stadionia eli 46,000 kilometriä. Tässä mitassa ei enää ollut kuin 6000 kilometriä liikaa. Virheeseen vaikutti, paitsi koneitten puutteellisuutta, se seikka, ettei Syene ole tarkalleen käännepiirin alla, niinkuin Eratosthenes oli otaksunut, ja vielä enemmän se, että hän otaksui Syenen ja Aleksandrian välimatkan viidettä osaa pitemmäksi kuin se todella on.
Vanhan ajan oppineet pitivät tätä mittausta erinomaisen suurena tieteen voittona, käsittäen täydelleen sen arvon; ja se tosiaan osottaakin hämmästyttävän kehittynyttä tieteellistä tutkimustapaa niin varhaisina aikoina.
Asutun maailman laajuus.
Eratosthenes niinikään koetti mitata asutun maailman laajuuden. Pytheaan matkan tulokset huomioon ottaen hän määräsi asutun maailman pohjoisrajaksi Thuulen, jonka hän otaksui olevan napapiirin kohdalla. Etelässä hän otaksui Sembrittien maan (Sennaarin) äärimäiseksi, luopuen siten aikaisemmasta käsityksestä, että muka kuuma vyöhyke päiväntasaajan kahden puolen oli asumatonta. Tämän maan kanssa samalla tasalla hän arveli Kinnamonimaan (Somalimaan) olevan, niinkuin se todella onkin, ja vielä Taprobanenkin (Ceylonin), joka niinikään piti paikkansa. Pohjoisen ja eteläisen rajaleveyspiirin välimatkan hän arvosteli 38,000 stadioniksi. Asutun alueen länsi-itäpituutta arvostellessaan hän saattoi käyttää hyväkseen niitä tietoja, joita oli saatu Aleksanteri Suuren sotaretkellä Intiaan ja hänen jälkeensä Megastheneen ynnä muitten kautta, vaikka nämä ynnä merimiestenkin välimatka-arviot luonnollisesti olivat aivan epämääräiset. Ottaen sitten läntiseksi lähtökohdaksi Armorikan niemen (Bretagnen), jonka hän luuli ulottuvan kauemmaksi länteen kuin Iberian niemimaan, ja itäiseksi Intian äärimäisen tunnetun maan, hän sai asutun maailman itä-länsipituudeksi 77,800 stadionia, kolmasosaa enemmän kuin mainitut välimatkat todella ovat. Eratostheneen laskujen mukaan asuttu maailma siis oli noin kaksi vertaa leveyttään pitempi. Koko tätä aluetta hän luuli meren kiertävän, tukien mielipidettään muun muassa vuorovesiliikkeellä, joka oli samanlainen kaikilla merenrannoilla, missä se oli huomattu.
Asteverkko.
Eratostheneen kartan ensimäinen leveyspiiri kulki siis Iberian niemimaan Pyhäniemestä (Kap St. Vincentistä) Herakleen patsaitten kautta Intiaan ja ensimäinen puolipäiväpiiri Etiopian Meroesta Borystheneen (Dnjeprin) suulle. Ensimäisen leveyspiirin luultiin käyvän Messinan salmen kautta ja Peloponneson eteläpäitse Rhodos saarelle, jonka leveyden Eratosthenes oli itse gnoomonillaan mitannut. Melkoisempi erehdys tapahtui ainoastaan Messinan salmen suhteen, jonka luultiin olevan yhtä kaukana etelässä kuin Malta; mutta sitä ei ole ihmettelemistä, kun leveysasteen määrääminen enimmäkseen saattoi tapahtua vain merimiesten antamain purjehdustietojen nojalla. Muutoin olivat leveys- ja pituusmääräykset ajan apuneuvoihin nähden huomattavan tarkat; ne olivat oivallinen perustus ensimäisten astekarttain laatimiselle. Enemmän leveyspiirit poikkesivat oikeista paikoistaan kauempana Aasiassa, niinkuin olikin luonnollista. Meroen leveyspiirin oli eräs kreikkalainen matkustaja gnoomonilla määrännyt. Muita paikkoja, joitten leveyspiirit tunnettiin, olivat Syene, jonka otaksuttiin olevan tarkkaan käännepiirin kohdalla, Aleksandria, jonka leveyden Eratosthenes oli laskenut, ja Massilia, jonka aseman Pytheas oli määrännyt huomattavan tarkkaan. Mutta kun gnoomonikin oli siihen aikaan hyvin harvinainen kone, niin oli mittauksien kautta määrättyjen paikkain luku pieni. Useimpain paikkain maantieteellinen leveys arvioitiin päivän ja yön pituuden mukaan. Tunnettujen leveys- ja puolipäiväpiirien välimatkat niinikään melkoisesti vaihtelivat, koska tietoja oli niukalti ja ainoastaan tunnetut piirit piirrettiin karttoihin.
Eratosthenes julkaisi tutkimuksiensa tulokset laajassa maantiedeteoksessa. Hän oli muutoin mitä monipuolisin tiedemies, muun muassa kirjotti arvokkaan tutkimuksen vanhasta kreikkalaisesta näytelmäkirjallisuudesta.
Asteverkkoa kehitti edelleen, taivaankartan mukaisesti, kuulu tähtitieteilijä Hipparkhos (140 e.Kr.). Hän jakoi maan ympäri kulkevan puolipäiväpiirin 360 asteeseen ja piirsi jokaisesta asteleikkauksesta keskenään yhdensuuntaisia leveyspiirejä (paralleleja), jotka suorakulmaisesti leikkasivat pituuspiirejä (meridianeja), sekä määräsi tähtitaivaan kuvioiden näkyväisyyden kullakin leveysasteella. Suurempia vaikeuksia kuin parallelien, tuotti meridianien määrääminen, kun paikkain puolipäiväpiirin mittaamiseksi ei ollut koneita, — gnoomonista ei siihen tarkotukseen ollut mitään hyötyä. Hipparkhos ehdotti, että puolipäiväpiirit määrättäisiin havaitsemalla taivaalla näkyviä pimennyksiä eri paikoissa samalla haavaa. Mutta ei ole säilynyt tietoa, tuliko tämä nerokas ajatus toteutetuksi. Uudella ajalla sitä on yleiseen käytetty.
Vyöhykkeet.
Jo aikaisemmin oli aljettu jakaa maata ilmastollisiin vyöhykkeihin leveyspiirien mukaan; mutta nämä määräykset luonnollisesti kävivät hyvinkin harhaan, kun maantuntemus oli niin suppea ja suuret hiekka-aavikot päiväntasaajan puolella antoivat aihetta siihen luuloon, että erämaaluonto oli yleinen seuraus eteläasemasta ja että päiväntasaajan seuduilla niin ollen mahtoi olla aivan asumattomat kuivat maat. Sekä Sahara että Arabia ja Intian erämaa antoivat tukea moiselle käsitykselle. Aristoteles määräsi lauhkean vyöhykkeen napapiirin ja käännepiirin väliseksi alaksi, mutta tämä määritelmä oli häilyvä, niinkauan kun ei napapiirin asemasta oltu tarkalleen selvillä; se selviytyi vasta Pytheaan matkan kautta.
Fyysillisen maantieteen alkeet.
Kreikkalaisten tutkimukset eivät rajottuneet vain matematiseen ja topografiseen maantietoon, vaan he koettivat myös selittää huomattavampia maantieteellisiä ilmiöitä, toisin sanoen laskea fyysillisenkin maantieteen perustukset. Siinäkin he työskentelivät menestyksellä. He tutkivat maankuoren rakennetta, jokien työtä, vuorovesiä, tuulia, tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, hankkivat sekä kasvitieteellisiä että eläinmaantieteellisiä havainneita eri maista, niinkuin näimme jo Herodotoksen tehneen. Jos yleisten luonnonlakien tunteminen olisi pitemmälle kehittynyt, niin he epäilemättä olisivat saavuttaneet suurenmoisia tuloksia.
Kaivosteollisuus oli jo siksi edistynyt, ettei maankuoren rakenteeseen nähden oltukaan vailla aineksia. Olemme jo ennen nähneet, kuinka jo Foinikit olivat keksineet keinoja metallien louhimiseksi vuorista. Jobin kirjan kuvausta tuskin voi muulla tavalla selittää, kuin vanhain kaivosten kuvaukseksi, vaikka se runollisen muotonsa vuoksi onkin hämärä. Epäilemättä tämä taito yhä kehittyi.
Mieltäkiinnittävä, samalla kun järisyttäväkin, on sen vuoksi tässä yhteydessä Agatharkhideen kuvaus Punaisen meren rannalla olevista kultakaivoksista, joissa orjia, sotavankeja tai panettelun kautta vallanpitäjien vihoihin joutuneita ihmisiä ja heidän perheitään pakotettiin louhimaan kultasuonia ja sangen kehittynyttä menetelmää käyttäen saatua metallia puhdistamaan.
»Niitä, jotka on siten tuomittu pakkotyöhön», kertoo Agatharkhides, »on sangen paljon, ja kaikki he ovat kahleissa ja heidän täytyy tehdä työtä yhtä mittaa yöt ja päivät ilman vähintäkään lepoa, ja heitä ankarasti vartioidaan, etteivät he pääse karkaamaan. Sillä heitä vartioi suuret joukot raakalaissotaväkeä, joka ei ymmärrä heidän kieltään, ja tämä on siitä syystä niin järjestetty, etteivät pakkotyöläiset voisi voittaa sotamiesten hyväntahtoisuutta, eivätkä vedota heidän inhimillisyyteensä… Heidän täytyy olla sukimatta, siivoamatta, ilman vaatteita, ilman riepua häpynsäkään peittämiseksi, jonka vuoksi näitten kurjain kärsimykset ovatkin omiaan liikuttamaan kovimmankin sydäntä. Mutta ei kukaan heistä, eivät edes sairaat, raajarikkoiset, eivätkä vanhat, saa osakseen vähintäkään sääliä eikä armoa, eivät edes heikot vaimot. Kaikkia pakotetaan ruoskien tekemään uupumatonta työtä, kunnes he tämän julman kohtelun johdosta heittävät henkensä. Niin kova oli heidän kohtalonsa, että he ainiaan pelkäsivät vielä pahempaa tulevan ja tervehtivät kuolemaa siunattuna vapautuksena.»
Työ oli jaettu seuraavalla tavalla: »Kovimpia kultaa sisältäviä kerroksia kuumennetaan ankaralla tulella, siten irrotetaan niitten liitoksia, ennenkuin ryhdytään louhimaan aseilla; tässä työssä oli näitä onnettomia kymmeniätuhansia. Kaivosten päällysmies tutkii kiven ja johtaa työtä. Ja voimallisimmat niistä, jotka ovat tuomitut tähän kovaan työhön, murtavat kimaltelevaa marmoria rautavasaroilla — ja he tekevät sen koko voimallaan, taidon puuttuessa — ja louhivat maanalaisia käytäviä — eivät suoriin suuntiin, vaan seuraten kiiltävän kallion halkeamia. Koska työmiehet oleskelevat pimeässä käytäväin mutkailemisen vuoksi, niin heillä on otsassaan lamput. Ja samalla kun he eri tavoin milloin mihinkin suuntaan seuraavat kallion mutkia, he pudottavat maahan kalliosta irrottamansa lohkareet. Tässä työssä he herkeämättä puuhaavat, tylyn työnjohtajan hoputtaessa heitä ruoskalla. Sitten ajetaan alaikäisiä lapsia näitä käytäviä pitkin kallioihin louhittuihin luoliin, ja suurella vaivalla nakattuaan ylös pudonneet palaset, kuljettavat he ne ulos taivas’alle ja asettavat ne kaivoksen suun viereen sitä varten määrätylle paikalle. Siellä ne vangit, jotka ovat kolmeakymmentä vuotta vanhemmat, vuorostaan saavat louhitusta kivestä määrätyn osansa ja murtavat sen rautasurvimilla kivisissä huhmarissa, kunnes palaset ovat papujen kokoisia. Nämä palaset annetaan vaimoille ja vanhoille miehille, jotka heittävät ne riviin asetettuihin käsimyllyihin ja, kaksin kolmin kunkin jauhinkiven kammissa, jauhavat niitä. Siten heille annetut palat pienennetään niin hienoiksi kuin jauho. Lopuksi näin hienonnettu kivi annetaan taitavien työmiesten käsiin, jotka suorittavat työn loppuun. Tämä tapahtuu sillä tavalla, että jauhoa hämmennetään leveällä, hieman kaltevalla pöydällä, jonka päälle samalla kaadetaan vettä. Vesi huuhtoo pois ne osat, jotka ovat maata, kallellaan olevalta pöydältä, jota vastoin semmoiset osat, joissa on kultaa, painonsa vuoksi jäävät paikoilleen. Näin tehdään moneen kertaan. Ensinnä he käsillään keveästi hierovat ja sen jälkeen hienoilla sienillä poistavat ohuen maakerroksen, hieroen nokareita niillä keveästi, kunnes kultahiekka on aivan puhdasta. Kun se on tapahtunut, niin toiset työmiehet taas panevat hiekan saviruukkuihin, määrätyn mitan ja painon kuhunkin, lisäten niihin määrän mukaan suola- ja lyijypalasia, vähän tinaa ja ohran leseitä. Kun sitten astia on peitetty tiiviisti sopivalla kannella ja ylt'yleensä huolellisesti savella silattu, niin tavara saa paistua uunissa viisi päivää yhteen mittaan. Tämän ajan kuluttua, kun astiat otetaan pois uunista, he eivät niistä löydä jälkeäkään muista aineista, vaan saavat kullan puhtaana ja vähän vain vähentyneenä hukkaan menemisen kautta.»
Vanhan ajan huomattavimpia matkustajoita ja maantieteen tutkijoita oli Posidonios (135—50 e.Kr.), joka rikastutti maantiedettä tiedoilla ja havainnoilla monelta eri taholta. Gadeksessa hän kolmekymmentä päivää tutki vuorovesiä ja kävi sitten Espanjan kuuluissa vuorikaivoksissa, joista hän antaa tarkkoja kuvauksia. Pytheas oli jo saanut selville, että vuorovedet olivat kuun aiheuttamat; Posidonios lisäksi huomasi auringonkin vaikutuksen niihin — auringon nostama vuoksiaalto on, niinkuin tiedämme, noin puolet kuun aiheuttamasta. Hän huomasi, että uudenkuun aikana, jolloin molemmat taivaankappaleet olivat samalla puolella maata, s.o. »konjunktsiossa», vuorovedet olivat korkeimmat, ja samoin taas täyden kuun aikana. Niin tiedämme asian laidan olevankin, koska aurinko ja kuu silloin vetävät yhteisin voimin, jota vastoin vuorovesien erotus ensimäisellä ja viimeisellä neljänneksellä, jolloin voimat vaikuttavat ristiin, on pienin.
Aristoteles oli ensimäinen, joka tarkemmin määritteli tuulien suunnat, erottaen kahdeksan pääsuuntaa ja näitten välillä vielä välisuuntia. Hän määritteli tuulien nimet. Aristoteles niinikään huomautti, kuinka joet yleensä alkavat korkeilta vuorilta, luetellen monta esimerkkiä. Hän vertasi maanpinnan korkeampia osia huokoiseen sieneen; ne muka pidättävät sadeveden ja luovuttavat sen lähteitten kautta jokiin. Aristoteles koetti niinikään keksiä selityksen sille Kreikassa tavalliselle ilmiölle, että toiset joet katosivat maan sisään ja vasta jonkun vuoren toisella puolella uudelleen kuohuivat esiin. Niilin suistamon liettymisestä kreikkalaiset tutkijat tulivat ajatelleeksi, että se on ilmiö, joka huomataan monessakin joessa. Aristoteles ja Polybios arvelivat sen johdosta, että Asovin meri oli liettymässä umpeen. Polybios oli havainnut saman ilmiön Mustanmerenkin rannoilla, vaikka paljon vähemmässä määrässä. Maanjäristyksillä luultiin olevan suuren vaikutuksen maanpinnan muotoiluun. Niinpä jo hyvin varhain luultiin Sisilian eronneen Italiasta maanjäristyksen vaikutuksesta. Toiset ajattelijat luulivat maanjäristyksen syntyvän siitä, kun maanpinta kuivaa ja sitten halkeilee. Toiset taas arvelivat niitten syyksi tulista eetteriä, jota oli tunkeutunut maan sisään ja joka pyrki pois pinnistyksestä. Aristoteles luuli sekä maanjäristysten että tulivuorenpurkausten aiheutuvan siitä, kun maanalaiset tuulet — toisin sanoen kaasut — pyrkivät vapauteen. Nämä »tuulet» muka syntyivät siitä, että vettä tunkeutui maan kuumaan sisustaan. Tulivuorenpurkausten kautta ne pääsivät poistumaan, ja myöhemmät tutkijat, varsinkin Strabon, luettelivat useita esimerkkejä siitä, kuinka maanjäristykset olivat lakanneet, kun oli tapahtunut tulivuorenpurkauksia, vaikkapa usein pitkäin matkain päässä. Tulivuorenpurkauksiin nähden pitää Aristoteleen selitys merkillisesti yhtä sen kanssa, mitä ilmiöstä nykyään tiedämme; mutta maanjäristyksien yhteys tulivuorenpurkauksien kanssa ei ole vieläkään kaikin puolin selvillä. Tapahtuu paljon maanjäristyksiä ilman tulivuorenpurkauksia; mutta toiselta puolen tapahtuu kuitenkin purkauksien yhteydessäkin maanjäristyksiä. Posidonios tekee seikkaperäisesti selkoa tulivuorenpurkauksista, joita oli tapahtunut Liparin saarilla ja Therassa, Egean meressä.
Kreikkalaisten käsitykset luonnonmaantieteestä todistavat sattuvasti, kuinka syvällä ymmärryksellä ja oikein Vanhan ajan valistuneimmat oppineet jo selittivät luonnon ilmiöitä. Nykyisen tieteen kannalta ei heidän oppinsa tosin ollut aivan suuri, mutta se on omiaan ihmetyttämään näkökantansa ja pyrkimyksensä melkeinpä nykyaikaisen selvyyden kautta. Sillä on enimmäkseen vain historiallinen arvo. Mutta sitä tärkeämmät ovat nykyisellekin tieteelle ne runsaat ainekset, joita Kreikkalaiset kokosivat Vanhan ajan kansoista, kaupungeista ja viljelyksistä. Ilman heidän kirjotuksiaan — ja Roomalaisten lainauksia niistä — olisivat tietomme Vanhan ajan elämästä ja asutuksesta tosiaan rajotetut. Yksi suuri aukko niihin on jäänyt kaikiksi ajoiksi: he eivät syventyneet niiden kansain kieliin, joiden kanssa tulivat tekemisiin, ja siitä syystä on moni mitä mieltäkiinnittävin kansallinen kysymys ehkä kaikiksi ajoiksi jäänyt ratkaisematta.