ROOMALAISET JA HEIDÄN AIKANSA.
Siihen aikaan, kun Etelä-Italiassa kreikkalaiset siirtokunnat parhaillaan kukoistivat, eli Rooman kansa vielä nuoruutensa aikoja. Roomalaiset, joitten tehtäväksi tuli perustaa vanhan maailman laajin valtakunta, astuivat historian näyttämölle muutamia vuosisatoja sen jälkeen, kun Kreikkalaiset olivat ennättäneet kehityksensä korkeimmalle asteelle. Mutta alkuun päästyään he hämmästyttävän lyhyessä ajassa laskivat valtansa alle ensinnä Italian ja sitten melkein koko tunnetun maailman, vieläpä vallottivat lisäksi tuntemattomiakin maita. Roomalaiset olivat ensi sijassa käytännöllistä valtiollista kansaa. Tieteessä ja taiteessa he kulkivat Kreikkalaisten jälkiä. Kreikkalaiset olivat kehittäneet korkealle yhteiskunnallisen elämän, tutkimuksen ja taiteen, Roomalaisten kautta mitä laajimmat piirit tulivat näistä tuloksista osallisiksi.
Rooman valtakunnan laajeneminen.
Apenninien niemimaa oli Rooman nuoruuden aikana kansallisuuksiensa puolesta paljon hajanaisempi kuin Kreikka. Siellä asui monta eri kansaa, jotka keskenään olivat vain etäistä sukua, jopa osaksi toisilleen aivan vieraatkin.
Pääkansoina olivat Rooman historian alussa latinalaiset ja niille heimolaiset umbrilais-sabellilaiset kansat, joitten hallussa oli suurin osa Keski- ja Etelä-Italiaa. Ainoastaan Etruriassa asui kokonaan vierassukuinen kansa, jonka alkuperäisestä heimoudesta ja kielestä ei olla selvillä. Etruskien pohjoispuolella, Pon laaksossa, asui niin vahva keltiläinen väestö, että tätä maata latinaksi sanottiin Gallia Cisalpinaksi. Genovan rannikolla ja Merialpeissa olivat Ligurit, jotka niinikään olivat itsenäinen kansa, vaikka luultavasti indo-europpalaista sukujuurta, niemimaan koillisosissa oli illyriläisiä kansoja, joitten heimous Kreikkalaisten ja Roomalaisten esi-isäin kanssa vielä on hämärä. Sangen kirjava oli siis niemimaan kansallinen kartta Rooman alkaessa vallotuksensa. Mutta Italia oli maantieteellisesti yhtenäisempi maa kuin Kreikka, ja sen vuoksi yksi vallottava kansa saattoi sen verraten helposti yhdistää yhdeksi valtakunnaksi ja lopulta sulattaa yhdeksi kansaksikin.
Roomalaisten kunnianhimo ei kuitenkaan alussa tavotellut sen enempää kuin vapautumista naapurien, varsinkin Etruskien ylivallasta. Etruria, joka toisin ajoin oli alkavaa Roomaa hallinnutkin, vaihtelevien sotien jälkeen vallotettiin ja sai suureksi osaksi latinalaiset asukkaat. Etruskien jälkeen kukistettiin urhoolliset Samnilaiset. Alkupuolella kolmatta vuosisataa e.Kr. Rooma oli päässyt Keski-Italian valtiaaksi. Tämän jälkeen vallotettiin Etelä-Italia ja »Graecia Magnan» rikkaat kreikkalaiset kaupungit pakotettiin tunnustamaan Rooman ylivalta. Mahtava Tarentum kukistui v. 272 e.Kr.
Saatuaan valtansa alle niemimaan aina nykyisessä Lombardiassa asuvia Gallialaisia myöten Roomalaiset törmäsivät yhteen Karthagon kanssa. Sisilian Kreikkalaiset turvautuivat taistelussaan mahtavaa afrikalaista kauppavaltaa vastaan Roomalaisten apuun. Taistelu tapahtui osaksi maalla, osaksi merellä. Omituista on, että Karthago ensinnä voitettiin merellä, vaikka se oli merivalta. Siitä Roomalaisten oli arvatenkin suureksi osaksi kiittäminen kreikkalaisia liittolaisiaan, sillä Roomalaiset itse olivat siihen saakka vähän liikkuneet merellä. Ensimöisessä puunilaissodassa (264—241 e.Kr.) vallotettiin koko Sisilia ja myöhemmin vielä Sardinia ja Corsikakin. Kun raja pari vuosikymmentä myöhemmin uusien vallotuksien kautta siirrettiin pohjoisessa Alppeihin saakka, niin oli koko niemimaa saarineen Rooman vallassa ja luja pohja oli laskettu vastaiselle maailmanvaltakunnalle, sillä toisin kuin Kreikkalaiset Roomalaiset jo alun pitäen tasottivat kaikki tiellään. Italiasta tuli kansallisesti ja valtiollisesti yhtä yhtenäinen maa, kuin se oli maantieteellisestikin.
Toisen puunilaissodan kautta (218—201 e.Kr.) nuori valtakunta kuitenkin joutui mitä suurimpaan vaaraan. Vaara tuli pohjoisesta päin, maan puolelta, vaikka vihollinen asui etelässä, Välimeren takana, ja oli merimahti. Karthagolaiset olivat kuitenkin sitä ennen vallottaneet suuren osan Espanjasta, jossa heillä vanhastaankin oli luja jalansija, ja saattoivat käyttää tätä maata sotatoimiensa tukena. Hannibal Espanjasta tullen kuljetti ensimäisenä, mikäli tiedämme, sotajoukon silloin vielä tiettömäin Alppien poikki ja vallotti melkein koko Italian. Monen loistavan voiton jälkeen, jotka järkyttivät Rooman valtaa perustuksiaan myöten, Hannibal kuitenkin sortui kotikaupunkinsa huonon kannatuksen vuoksi ja Rooma pelastui. Vieläpä Roomalaiset saattoivat siirtää sodan meren poikki Afrikaan ja pakottaa Karthagon nöyryyttävään rauhaan. Karthagon täytyi luopua kaikista Afrikan ulkopuolella olevista alusmaistaan ja luovuttaa Roomalaisille melkein koko sotalaivastonsa. Foinikkien vanha mahti Välimeren länsiosissa oli siten lopullisesti murrettu, Roomalaiset hallitsivat nyt rantoja aina Herkuleen patsaille saakka. Karthago tosin pääsi uudelleen voimistumaan, mutta Roomalaiset olivat jo saaneet niin ratkaisevan ylivallan, että he, kolmannessa puunilaissodassa (149—146 e.Kr.) vallotettuaan Karthagon, saattoivat repiä sen kerrassaan maan tasalle. Siten oli vanha kauppamahti pyyhkäisty pois maan päältä ja Rooma saanut Afrikassakin vallitsevan aseman. Karthagon takana sijaitseva Numidia, joka oli auttanut Roomalaisia sodassa, jäi tosin toistaiseksi itsenäiseksi, mutta myöhemmin tuli senkin vuoro alistua.
Suurena syynä Roomalaisten jatkuviin vallotuksiin oli heidän vapaa tasavaltainen hallitusmuotonsa, joka kehotti kunnianhimoisia kansalaisia vallotuksien ja sotasaaliin kautta kilpailemaan tasavallan johdosta.
Karthagon voitettuaan Rooma käänsi aseensa itää kohti. Itämailla olivat Aleksanteri Suuren kuoltua perustetut helleeniläiset valtakunnat jo eläneet vahvuutensa ajan, eivätkä kyenneet vastustamaan tarmokasta, elinvoimaista Roomaa. Vaihtelevalla menestyksellä käytyjen sotien jälkeen vallotettiin Makedonia ja sen vallan alla oleva Kreikka, jota Roomalaiset, kunnioituksesta maan jaloa sivistystä kohtaan, kohtelivat verraten leppeästi, kapinayrityksistäkin huolimatta. Osa Vähää-Aasiaa riistettiin Syyrialta, jossa Seleukoksen jälkeläiset hallitsivat. Lännessä vallotettiin samaan aikaan länsiosiakin Pyreneitten niemimaata, jonka itä- ja eteläosa oli Karthagolta anastettu. Merialpeissa asuvain sotaisten Ligurien täytyi alistua. Afrikassa liitettiin osa Numidiaa Jugurtan sotain jälkeen Rooman alueihin.
Toisen vuosisadan lopulla e.Kr. Roomalaiset kulkivat Alppien poikki ja tekivät Etelä-Galliasta roomalaisen maakunnan. Samaan aikaan heidän oli kestettävä ensimäinen hyökkäys Germanien puolelta. Kimbrit ja Teutonit, jotka, nykyisestä Tanskasta liikkeelle lähdettyään, olivat hävitellen samoilleet kautta Gallian ja Espanjan, jopa itse Italiaan saakka, voitti kuitenkin Marius kahdessa tappelussa, torjuen siten vaaran, johon Rooma oli kerran sortuva.
Rooman valtakunta oli nyt paisunut niin laajaksi, ettei sen ahtaissa oloissa kehittynyt kansanvaltainen hallitusmuoto enää tyydyttänyt vaatimuksia. Syntyi tiheään sisällisiä rettelöitä ja kansalaissotia ja vanha uljas roomalainen henki suuressa määrin rappeutui. Rooma kuitenkin kesti nämä sisälliset koettelemukset ja saattoi niitten aikana yhä jatkaa leviämistään ulos päin. Mustanmeren etelärannalle oli muodostunut Pontoksen mahtava valtakunta, joka oli alleen saattanut saman meren itäpuoliset ja pohjoispuolisetkin maat kreikkalaisine siirtokuntineen. Mithridates, Pontoksen kuningas, pyrki saamaan koko Länsi-Aasian valtaansa. Hän sai apua Kreikkalaisilta, jotka koettivat käyttää tilaisuutta vapautuakseen Rooman vallan alta, mutta Mithridates voitettiin ja pakotettiin aluksi luopumaan Vähästä-Aasiasta.
Kilpailevat roomalaiset valtiomiehet jatkoivat yhä uupumatta vallotuksia. Pompeijus puhdisti lyhyessä ajassa meren merirosvoista, joilla oli varsinkin Kreetassa jalansija. Heidän lukunsa oli ylenmäärin karttunut sen tylyyden vuoksi, jota Roomalaiset osottivat voittamiansa kansoja kohtaan. V. 66 Pompeijus täydelleen voitti Mithridateen, joka pakeni Mustanmeren taa Taurian (Krimin) niemimaalle ja siellä surmasi itsensä, sekä vallotti Armenian ja Kolkhiin. Koko Vähä-Aasia, Armenia ja Syyria yhdistettiin Roomaan ja Palestinaan asetettiin vasallikuninkaita. Rooman valta ulottui siten idässä Eufratiin saakka.
Caesar oli saanut Etelä-Gallian maaherrakunnakseen ja ryhtyi viipymättä sitä vallotuksien kautta suurentamaan. Hän vähitellen saattoi Rooman vallan alle koko nykyisen Ranskan, Belgian, Sveitsin ja osan Saksaakin. Caesarin sotaretket luovat valoa siihen saakka melkein tuntemattomiin maihin ja kansoihin. Gallian ja sen rajamaat vallotettuaan Caesar retkeili meren poikki Britanniaan, pannen alulle Britanniankin vallotuksen. Crassus taisteli itärajalla, vaikka huonolla menestyksellä, Parthiaa vastaan, joka Seleukolaisten kukistuttua oli muodostunut valtakunnaksi vanhan Persian kantamaissa. Ajaessaan takaa Pompeijusta Caesar sai valtaansa Egyptin, mutta ei vielä yhdistänyt tätä maata Rooman alueihin, vaan antoi sen Kleopatran hallittavaksi. Afrikassa hän anasti loputkin Numidiasta.
Vahvistettuaan näin Rooman valtaa kaikilla rajoilla ja kilpailijansa voitettuaan Caesar julisti itsensä elinkautiseksi diktatoriksi, ja siitä alkaa Rooman keisarivallan aika.
Octavianus, itsevaltiaana Augustus, vallotti uudelleen Egyptin ja teki siitä roomalaisen maakunnan (30 e.Kr.). Vaikka Augustuksen hallitus tarkottikin etupäässä valtakunnan rajain turvaamista ja sisällistä järjestystä, niin jatkettiin kuitenkin vallotuksiakin, etenkin pohjoisessa. Tiberius ja Drusus alistivat Alppimaat, Rhaetian, Vindelician, Noricumin ja Pannonian (osan nykyistä Unkaria) ja Balkanin niemimaalla Moesian (nykyisen Bulgarian). Samat päälliköt koettivat kuljettaa Rooman rajapaalut pohjoisessa aina Elben rannoille saakka, mutta germanilaiset heimot Arminin johdolla torjuivat yrityksen ja Rheinin ja Tonavan jokilaaksot jäivät sillä puolella Rooman, valtakunnan rajoiksi. Regensburgin seuduilta rakennettiin maan poikki Main joelle ja vielä sen sivukin varustus, kuulu »Limes», jonka tuli suojella näitä rajamaita itsenäisiä germanilaisia kansoja vastaan. Keisari Claudiuksen aikana vallotettiin Britannian eteläosa, ja Mauretania ja Palestina tehtiin Kooman maakunniksi. Tituksen lyhyellä hallitusajalla ei tapahtunut uusia vallotuksia, mutta silloin sattui eräs maantieteellinen merkkitapaus. Vesuvion purkaus, jonka kautta Herculaneum ja Pompeii tuhoutuivat ja »museoituivat» tuhkan ja laavan alle ja Vesuvio sai vakaantuneen maineen. Keisari Domitianuksen ajalla vallotettiin loput Britanniasta, vaikka Skotlanti piankin jätettiin rajan ulkopuolelle. Mutta varsinkin Trajanus jatkoi tarmolla ja menestyksellä valtakunnan laajennusta. Daakiasta, joka käsitti nykyisen Valakian ja Transsilvanian, tehtiin tuimain sotain jälkeen roomalainen maakunta. Parthialta otettiin Mesopotamia ja Assyria.
Rooman valtakunta oli näin levinnyt laajimmilleen. Jo Trajanuksen seuraaja Hadrianus luovutti Parthialle takaisin Eufratin itäpuolella olevat maat, saadakseen valtakunnalle helpommin puolustettavan rajan. Seuraavain hallitsijain aikana valtakunta alkoi yhä enemmän supistua. Parthialaisen valtakunnan tilalle perustettu Uusi Persia vallotti maakunnan toisensa jälkeen. Pohjoisessa kehittyi vielä monta vertaa suurempi vaara, kun germanilaiset kansat alkoivat uhata Rooman vanhimpia kantamaitakin. Aika ajoin kunnolliset keisarit kuitenkin joksikin aikaa palauttivat rajat melkein entiselleen. Näistä on mainittava varsinkin Aurelianus (270—275), joka muun muassa vallotti Palmyran, uljaan, Syyrian erämaahan rakennetun keidaskaupungin.
Yhä lisääntyvät sisälliset ja ulkonaiset vaikeudet pakottivat sitten jakamaan valtakunnan. Aluksi jako tapahtui vain joksikin ajaksi, mutta lopulta siitä tuli pysyväinen. Constantinus Suuri muutti ajaksi koko valtakunnan hallituksen Byzantioniin, jonka erinomaisen aseman edut olivat käyneet yhä ilmeisemmiksi. Byzantion, joka keisarista sai Konstantinopolin nimen, kasvoi ja kaunistui loistavaksi maailmankaupungiksi, jonka ei rakennuksiensa puolesta tarvinnut hävetä itse Roomaakaan. Keisari Theodosiuksen kuoltua Rooman valtakunta vakinaisesti jakaantui kahteen puoliskoon, joista läntinen, latinalainen, oli verraten lyhytaikainen, itäinen, kreikkalainen osa, sitä vastoin kauan, aina Uuden ajan sarastukseen saakka, piti puoliaan mitä vaikeimmissa oloissa.
Olemme näin johtaneet muistoon pääpiirteitä Rooman aluevaiheista, saadaksemme pohjaa maantuntemuksen laajenemisen selvitykselle. Luokaamme vielä silmäys olojen yleisiin muutoksiin, joita roomalaisvalta aiheutti kaikissa alaisissaan maissa.
Kreikkalaiset olivat lähennelleet kansoja toisiinsa etupäässä kaupan ja rauhallisen edistyksen välittäjinä. Roomalaiset vaikuttivat varsinkin alussa väkivaltaisilla pakkokeinoilla. He hävittivät kokonaan monta semmoista kansaa, jotka ehkäisivät heidän toimiaan. Vallottamistaan maista he usein möivät orjiksi tai telottivat koko väestön ja jakoivat maat roomalaisille ylimyksille ja siirtolaisille. Italiasta sen kautta muutti paljon kansaa valtakunnan ulko-osiin ja sijaan tuotiin ulkomaalaisia orjia. Mitä laajimmilla aloilla harjotettiin siis väkivaltaista kansansekotusta. Vallitsevana luokkana maakunnissa oli roomalainen virkaylimystö, Italiassa taas alemmat luokat olivat kirjava sekotus kaikista Välimeren maista ja vielä Alppien takanakin asuvista kansoista. Suuren valtakunnan hallitseminen vei Italiasta varsinaista latinalaista ainesta paljon enemmänkin kuin maan voimat olisivat kannattaneet, ja keisarikunnan myöhemmillä ajoilla täytyi sen vuoksi sotaväkeenkin ja valtion virkoihin laskea yhä enemmän vieraita aineksia. Rooman valtakunta sen kautta sai yhä enemmän kansainvälisen luonteen, mutta sen kantamaa heikontui arveluttavassa määrässä. Kuinka paljon roomalaisia muutti varsinkin Galliaan, Espanjaan ja Rumaniaan, sitä todistaa parhaiten se seikka, että näissä maissa nykyään puhutaan romanilaisia kieliä.
Mutta ei ainoastaan väkivallan kautta Rooma lähentänyt kansoja toisiinsa; saavutettuaan sisällisen järjestyksen se vielä paljon enemmän kehitti liikettä ja edistystä rauhallisilla keinoilla. Tosin roomalaiset viranomaiset sortivat maakuntia ja kiskoivat niistä säälimättä veroja luvallisilla ja luvattomilla keinoilla, mutta maakunnat sittenkin tulivat osallisiksi paljon suuremmasta lain turvasta, kuin ne olivat koskaan ennen nauttineet, Kreikkaa lukuun ottamatta. Ne sisälliset selkkaukset, jotka »Pax Romanaa», roomalaista maailmanrauhaakin usein häiritsivät, eivät olleet likimainkaan verrattavat entisiin ainaisiin sotiin ja melskeihin. Elinkeinot nauttivat entistä suurempaa turvallisuutta ja saivat edistyneestä Italiasta monenlaisia virikkeitä. Niiden kehittymistä sekä pohjoisessa että etelässä edistivät Rooman suunnattomat tarpeet ja niistä johtuva tavaranvaihto. Rooma oli kehittynyt niin väkirikkaaksi, ettei sen ympäristö enää voinut likimainkaan tyydyttää maailmankaupungin kulutusta, vaan tavaroita tuotiin etäisistäkin maista, sekä maisin että varsinkin vesitse. Tiber joen suussa oli niin vilkas liike, että satamassa keisarivallan ajalla täytyi olla 7000 miestä öisin tavaroita vartioimassa. Viljaa tuotiin Egyptistä ja Afrikasta, sillä Rooma oli ruokatavaroihin nähden jotenkin samassa asemassa kuin meidän aikoinamme suurimmat teollisuusmaat, jotka eivät sinnepäinkään tule toimeen oman maan tuotteilla. Lihan tuonti oli niin suuri, että Rooman teurastajat ostivat kaikista Välimeren maista kokonaisia karjoja, jotka laivoilla tuotiin Tiberin suuhun. Sinne saapui kalaa varsinkin pohjoisesta ja Mustaltamereltä, hunajaa, vahaa, hedelmiä Aasiasta ja Afrikasta, oliviöljyä, suolaa, Kreikan ja Vähän-Aasian viinejä, rakennusaineita, sekä puutavaraa että marmoria, villoja, Foinikian purppuraa, vuotia Mustanmeren rannoilta, hienoa savea, kultaa, hopeaa ja rautaa, sekä kuparia ja tinaa Espanjasta. Jalokiviä tuotiin Itämailta, norsunluuta Intiasta ja Afrikasta, Espanjasta aseita, miekkoja, tikareita ja haarniskoita, jotka olivat maankuulut. Sinne tuotiin orjia monesta maasta ja Välimeren takaa petoeläimiä eläintaisteluja varten, Intiasta papukaioja. Löysi sinne vihdoin Kiinan silkkikin, joka oli vielä purppuraakin kalliimpaa.
Kauppakaupunkina vei Aleksandria vielä Roomastakin voiton. Se oli valtakunnan suurin kauppa- ja teollisuuskaupunki. Aleksandriasta sanottiin saatavan kaikkea muuta paitsi ei lunta. Siellä kohtasivat toisensa Egyptiläiset, Juutalaiset, Kreikkalaiset, Italialaiset. Araabit ja Foinikit, sinne saapuivat sekä Afrikan sisäosain että Intian tuotteet. Tämä »tunnetun maailman suurin tavarakeskusta», joksi sitä Strabon sanoi, valmisti kankaita ja muita teollisuustuotteita sekä Britanniaa että Arabiaa ja Intiaa varten, Aleksandrian lasi- ja papyroteollisuus ja rohtovalmisteet vallitsivat maailmanmarkkinoita Intian merestä Atlantinmereen saakka. Intian kanssa kehittyi kauppa niin vilkkaaksi, että Pliniuksen todistuksen mukaan itämaisista ylellisyystavaroista (silkistä, jalokivistä ja savusteista y m) vuosittain maksettiin ulkomaille päälle 100 miljoonaa sestertsiä.
Rooman valtakunnan valtavan sivistävän merkityksen oivalsivat nekin kansat, jotka sen kautta olivat itsenäisyytensä menettäneet, ja tuskinpa sitä voi kaunopuheliaammin lausua kuin smyrnalainen Aristides ylistyspuheessa, jonka hän piti Marcus Aureliukselle ja hänen hallitukselleen:
»Voitetut eivät enää kadehdi eivätkä vihaa voittajaa Roomaa. Ne ovat unohtaneet olleensa kerran vapaat, koska ne saavat nauttia kaikkia rauhan siunauksia. Valtakunnan kaupungit loistavat ihanuudessa ja kauneudessa. Eivätkö kaikki voi häiritsemättä mennä, kunne heitä milloinkin haluttaa? Eivätkö kaikki satamat ole täynnä toimeliaisuutta? Eikö vaeltaja voi yhtä huoletta kulkea vuorilla kuin kaupunkilaiset kaduillaan? Missä on jokia, joitten poikki ei päästäisi, missä merensalmia, jotka olisivat kiinni? Kaikki maa on luopunut vanhasta puvustaan, raudasta, ja esiintyy nyt juhlavaatteissa. On kylliksi olla roomalainen ollakseen turvassa. Te olette toteuttaneet Homeroksen sanan: '»maa on kaikille yhteinen'». Te olette mitanneet maan, rakentaneet jokiin sillat, louhineet vuoriin teitä, saattaneet erämaat asuttaviksi ja jalostaneet kaikki järjestyksen ja kurin kautta. Liittämällä kansat toisiinsa te olette saattaneet maailman kuin yhdeksi perheeksi.»
Ja ankara kirkkoisä Tertullianuskin, joka oli kotoisin Uudesta Karthagosta, antoi Roomalaisille empimättä tunnustuksensa toisen vuosisadan lopulla:
»Kaikki on tunnetuksi tullut, kaikkialle päästään, kaikki paikat ovat liikettä täynnään. Kamalain erämaitten sijaan on tullut hymyileviä viljelyksiä, viljavainiot ovat tunkeneet tieltään metsät, karjat ovat petojen asuinsijoilla. Hiekkaerämaihin istutetaan, kallioita murretaan, soita kuivataan. Kaupungeita on jo enemmän kuin ennen oli majoja. Saaret eivät enää pelota autioina, kalliot eivät säikytä. Kaikkialla on viljelystä, asutusta, valtiojärjestystä, elämää.»
Maantiede sodissa, retkillä ja kauppateillä.
Roomalaiset Espanjassa.
Espanja oli jo Foinikeille hyvin tunnettu maa ja osaksi he olivat sen valtansakin alle saattaneet. Puunilaissotien kautta länsi- ja etelärannikko joutui Roomalaisille, ja vähitellen he vallottivat maan kokonaan. Kauimmin säilyttivät pohjoisosissa asuvat vuoristokansat vapautensa.
Iberian niemimaalla asui siihen aikaan kauttaaltaan vanhoja iberiläisiä kansoja, joista nykyiset Baskit polveutuvat. He kuuluivat esihistorialliseen valkoiseen rotuun, joka mainittua pientä tähdettä lukuun ottamatta on kokonaan sammunut. He menettivät kielensä, mutta monet heidän kansallisista piirteistään ovat epäilemättä säilyneet nykyisissä Espanjalaisissa.
Kreikkalaiset kirjailijat, jotka matkustivat maassa sen jouduttua Roomalaisten haltuun, kuvaavat silloisten Iberien tapoja ja oloja. Posidonios kertoo varsinkin pohjoisissa vuoristossa asuvista heimoista, heidän elintavoistaan, vilkkaista tansseistaan, miesten mustista viitoista ja naisten kirjavista puvuista ja omituisista pääkoristeista. He tekivät vaihtokauppaa rahakaupan asemesta ja naisilla oli perintöoikeus. Nämä tiedot ovat suuriarvoiset historialliselle kansatieteelle, sen koettaessa luoda kokonaiskuvaa niistä kansoista, jotka luulon mukaan hallitsivat Europpaa ennen aarialaisia. Iberejä asui Etelä-Galliassakin, Garonnen laaksossa, mutta toiselta puolen oli Galliasta käsin tullut Iberien keskuuteen paljon keltiläistä ainesta. Pyreneet eivät olleet erottavana, vaan pikemmin yhdistävänä aineksena kansallisuuteen nähden. Gallialaisten Posidonios kertoo olleen yksinkertaisia, avomielisiä, teräviä oppimaan, loisteliaita ja rajuuteen saakka urhoollisia. He käyttivät leveitä housuja ja liiallisia viittoja. Monta näistä ominaisuuksista tapaamme nykyisissä Ranskalaisissa, mutta vanhat Gallialaiset olivat kookasta kansaa, jota vastoin Ranskalaiset yleensä ovat vähäläntiä.
Myöhemmin kuin Posidonios matkusteli historioitsija Polybios Espanjassa tutustuen tarkkaan sen maantieteeseen. Hän muun muassa jo mainitsee Atlantin mereen laskevat joet ja koettaa määritellä niitten pituudenkin. Voimme siis sanoa, että Pyreneitten niemimaa puunilaissotien jälkeen oli kauttaaltaan tunnettu.
Caesar Galliassa.
Roomalaiset olivat jo ennen Caesaria saaneet jalansijan Gallian etelä- ja itäosissa ja olivat arvatenkin saaneet käsityksen maan pääpiirteistä ja kansoista. Caesar vallotti Gallian kokonaan ja tutustui näillä sotaretkillään perinpohjin maahan ja sen asukkaihin. Onneksi Caesar, toisin kuin roomalaiset sotapäälliköt yleensä, oli etevä kirjailijakin, ja hänen kynästään on sen vuoksi säilynyt harvinaisen monipuolinen ja luotettava kuvaus silloisten keltiläisten päämaasta.
Gallian eteläosassa asuivat Akvitanit, keskellä maata varsinaiset Gallialaiset, pohjoisessa Belgit. Näitten kansain rajoina olivat Garumna (Garonne), Sequana (Seine) ja Matrona (Marne) joet. Caesar mainitsee maan tärkeimmät vuoristot. Hän tekee selkoa sen monista eri heimoista, joiden keskenäinen riitaisuus — se oli kelttien yleinen kansallisheikkous — helpotti roomalaista vallotusta. Suurin osa Caesarin mainitsemista heimoista on tasaantunut olemattomiin, mutta moni paikka on säilyttänyt niistä perintönä nykyisen nimensä.
Mieltä kiinnittävimpiä on Caesarin kuvaus Armorican (Bretagnen) niemimaalla asuvista Veneteistä. Tämä kansa oli vanhastaan harjottanut vilkasta merenkulkua, sillä sen välityksellä tapahtui tinan kauppa Britanniasta mannermaalle. Veneteillä oli melkein laakapohjaiset, korkeakeulaiset alukset, joissa oli nahkapurjeet. Caesar ei voinut heitä voittaa muulla tavalla, kuin että itsekin rakennutti laivaston. Venettien laivoissa ei ollut airoja, kuten Roomalaisten, ja sen vuoksi he merisodassa joutuivat tappiolle. Roomalaiset repivät pitkillä kekseillä rikki Venettien purjeet, niin etteivät heidän laivansa voineet vapaasti liikkua, vaan ne voitiin helpommin vallata. Urhoollisesti puoliaan pidettyään tämän reippaan kansan täytyi alistua, ja aito roomalaisella julmuudella Caesar säälimättä sen hävitti, surmauttaen osan, myyden loput orjiksi. Näin tuhottiin kansa, joka esihistoriallisena aikana oli ollut tärkeä kaupanvälittäjä, jolta Foinikit luultavasti kävivät noutamassa pohjoismaisten harvoja haluttuja tuotteita.
Galliasta käsin Caesar teki kaksi sotaretkeä Kanaalin poikki Britanniaan mutta ei tunkeutunut pitkällekään maan sisäosiin. Hän tutustui ainoastaan etelärannikkoon ja sen asukkaihin, jotka olivat Belgiasta muuttaneita kelttejä ja sivistyneempiä kuin sisämaan raa’at paimentolaiskansat.
Caesar oli niinikään ensimäinen roomalainen sotapäällikkö, joka yritti tunkeutua Germaniaan. Hän oli sotavangeilta hankkinut tietoja Germanian asukkaista ja tärkeimmistä luonnonpiirteistä sen lisäksi, mitä hän oli Kreikkalaisten maantieteellisistä teoksista lukenut. Caesar kertoo, että näiden mainitsema Hercynian metsä oli yhdeksää päivämatkaa leveä ja ulottui Tonavan pohjoisrantaa pitkin aina Dakiaan saakka idässä. Tämä metsä vastaa pääasiallisesti nykyistä Keski-Saksan vuoristokynnystä ja Karpatteja, jotka siihen aikaan vielä olivat kauttaaltaan suunnatonta asumatonta saloa. Mutta Pohjois-Saksan joista ei vielä Caesarin aikana kulkenut Roomalaisille maineita.
Gallian kukistettuaan Roomalaiset hämmästyttävän nopeaan roomalaistuttivat sen. He rakensivat teitä ja kaupunkeja, julkisia rakennuksia, temppeleitä, kylpylaitoksia ja kasarmeja, joitten raunioita on kautta maan runsaasti säilynyt näihin aikoihin saakka. Toiset Gallian kaupungeista vetivät vertoja Italian kauneimmille. Roomalaisten aikomus oli, asemaansa vahvistettuaan, kukistaa Galliasta käsin sotaiset Germanitkin. Jos he olisivat aikeessaan onnistuneet, niin Keskiajan historia luultavasti olisi muodostunut aivan toisenlaiseksi. Mutta Germanien sotakunto ja heidän maansa etäisyys pysäyttivät Rooman vallan leviämisen pohjoista kohti.
Roomalaisten sotaretket Germaniaan.
Caesarin jälkeen tapahtui kuitenkin muutamia yrityksiä ja saatiinkin Rheinin rannalla luja jalansija. Keisari Augustuksen poikapuoli Drusus teki Germaniaan kolme sotaretkeä. Hän vallotti ensiksi Batavien maan, joka oli Rheinin ja Maasin suistamoitten välillä (v. 12 e.Kr.). Seuraavana vuonna hän eteni Visurgis (Weser) joelle ja rakensi linnotetun sotilasaseman Hattien maahan, Weserin lähteille. Kolmannella retkellään hän sieltä tunkeutui Kheruskien maan kautta aina Albis (Elbe) joelle.
Suurimman maineen Drusus Roomalaisten kesken saavutti varsinkin sen kautta, että rakennutti laivaston ja purjehti sillä Pohjanmerelle, jota ei sitä ennen yksikään roomalainen alus ollut kyntänyt. Retki oli merkillinen siitäkin syystä, että se tapahtui näitten seutujen maantieteellisten olojen vielä ollessa melkoisesti toiset kuin nykyään. Se osa Pohjois-Hollannista, jonka nykyään Zuydersee täyttää, oli Drusuksen aikana vielä suureksi osaksi maata. Nykyinen merenlahti oli sisäjärvi, jota Roomalaiset nimittivät Lacus Flevukseksi. Keskiajalla suuret tulvavuokset ja myrskyt hävittivät maakannaksen, joka erotti järven merestä, vieläpä repivät ja hautasivat aaltoihin leveältä Friisien rannikkoa aina Jyllantia myöten. Drusus rakennutti laivastonsa Rheinillä ja kaivatti sitten kanavan Rheinistä Flevus järveen, josta oli salmi mereen. Pohjanmeren etelärantaa hän sitten purjehti aina Amisian (Emsin) suulle, pakottaen tällä rannikolla asuvat Friisit tunnustamaan Rooman ylivallan. Emsin oikealla rannalla asuvat Haukit sitä vastoin torjuivat Roomalaisten hyökkäyksen.
Drusuksen jälkeen jatkoi sotaa Germaneja vastaan Tiberius, josta myöhemmin tuli Rooman keisari. Tiberius lähetti laivastonsa Albis joen (Elben) suulle saakka, josta se nousi kappaleen ylämaahankin, kunnes kohtasi joen oikealle rannalle saapuneen maa-armeijan, jota Tiberius itse johti. Tiberius pakotti Haukit alistumaan ja voitti Langobardit, jotka asuivat kauempana maan sisässä, Weserin ja Elben välillä. Mutta kun kheruskilainen Armin myöhemmin tuhosi Varuksen johtamat roomalaiset legionat Teutoburgin metsässä, niin nämä etäiset vallotukset menetettiin. Keisari Augustus ja hänen jälkeensä Tiberius piti edullisempana tyytyä rajaan, joka kulki Rheinin laakson itäsivua ja Tonavan laakson pohjoissivua. Tosin vielä Drusuksen poika Germanicuskin menestyksellä taisteli koillisrajalla, mutta hänen voittonsa eivät johtaneet uusiin anastuksiin.
Vanha Germania.
Roomalaiset olivat näitten sotien kautta saaneet entistä paremman käsityksen Germanian maan tieteellisistä ja kansallisista oloista. Ne eivät juuri houkutelleetkaan heitä jatkamaan vellotusta. Maan ilmasto, joka siihen aikaan epäilemättä oli nykyistään kolkompi, oli Roomalaisten mielestä ylen ankara. Germania oli täynnään soita ja sankkoja metsiä, sen taivas oli synkkä, sateet ainaiset, sumut eksyttävät. Kesää, joka Roomalaisten mielestä oli lyhyt, seurasi kova talvi rajuine myrskyineen, lumituiskuineen ja pakkasineen, jotka jäädyttivät joet pitkiksi ajoiksi. Koko Saksaa peittivät siihen aikaan valtavat pyökki- ja tammimetsät ja maan pohjoisosissa myös havumetsät. Vanhempi Plinius ihaili näitten metsien valtavia tammia, joihin hän tutustui Haukkien maassa, nykyisessä Westfalissa oleskellessaan. Hedelmäpuita, joita nykyään kasvaa kauttaaltaan koko maassa, ei Tacituksen tietojen mukaan ollut ensinkään, ei ainakaan jalompia. Viljoja tunnettiin ohra, kaura ja hirssi, vehnän toivat vasta Roomalaiset maahan. Germaneilla oli suuret karjat, mutta karja oli pienikasvuista, vaikka karkaistua. Hevoset olivat vähäisiä eivätkä nopeita, mutta kestäviä ja vähään tyytyväiset. Metsät olivat täynnään riistaeläimiä ja metsästys olikin Germanien pääelinkeinoja. Roomalaisten kummastusta herättivät varsinkin hirvi ja bisonihärkä: näitä paitsi oli viljalta karhuja, susia, ilveksiä, villikissoja, metsäsikoja, kauriita y.m. Joet olivat erittäin kalaiset. Kivennäisiä saatiin vähän hopeaa ja rautaa, runsaammin sitä vastoin arvokasta meripihkaa ja suolaa.
Germanien silloisesta elämänlaadusta ja tavoista antaa varsinkin kuulu historiankirjottaja Tacitus tietoja teoksessaan »Germania». Tacituksen kertomukset heidän sukujuurestaan ja heimojaostaan perustuivat kuitenkin enemmän vanhoihin taruihin kuin tosioloihin. Vähitellen opittiin erottamaan yhä enemmän heimoja, jotka olivat toisiinsa nähden itsenäiset, ilman lujempaa yhdyssidettä. Caesar tunsi noin 20 germanilaista kansaa, Strabon ja Plinius niitä luetteleval kolmisenkymmentä, Tacitus yli 60, Ptolemaios toista sataa. Kansainvaelluksien aikana monet niistä tulivat liiankin tunnetuiksi Rooman valtakunnan etäisimmissäkin osissa.
Tacitus »Germaniassaan», joka kirjotettiin v. 98 j.Kr., ylistää Germanien kookasta, voimakasta ruumiinrakennusta, valkoista ihoa, vaaleata tukkaa ja loistavia sinisiä silmiä. Hän ihailee heidän tapainsa puhtautta ja varsinkin heidän uskollisuuttaan, ja nämä avut tosiaan olivatkin jyrkässä ristiriidassa Roomassa vallitsevalle turmelukselle. Naiset olivat muutoin alhaisessa asemassa, saivat toimittaa raskaimmat työt, mutta heille kuului jumalten tahdon ennustaminen ja siitä he saivat melkoisen vaikutuksen kansan kohtaloihin. Maanviljelystä harjotettiin kaikkialla ja aura oli vanhastaan tunnettu. Kaupunkeja oli vähän. Ammattitaitoa ei ollut sen enempää, kuin että se tyydytti vain vaatimattomammat kotoiset tarpeet.
Germanien luku ei maan harvaan asutukseen nähden voinut yhteensäkään olla suuri. Sitä ihmeellisempää on, että nämä harvalukuiset ja keskenään riitaiset heimot kansainvaelluksien aikana saattoivat kukistaa Rooman valtakunnan ja mielinmäärin sitä palotella ja vallita. Tosin heidän alueensa Vanhan ajan lopulla olivat laajenneet etelää kohti Alppeihin saakka, kun Tonavan eteläpuolella asuvat keltit muuttivat pois vanhoilta asuinsijoiltaan, mutta sittenkin olivat germanilaiset kansat verraten vähälukuiset, ja heistäkin jäi suuri osa paikoilleen, ottamatta osaa sotaretkiin Rooman rintamaihin. Kansainvaellusten alkaessa Germanit kuitenkin olivat koko joukon edistyneet siitä, mitä he olivat Roomalaisiin ensiksi tutustuessaan. Palveltuaan palkkasotureina Rooman armeijassa he olivat oppineet edistyneempää sotataitoa ja arvatenkin parempien aseitten ja ruumiinsuojusten valmistamisen.
Alppimaitten vallotus.
Drusus ja Tiberius vallottivat niinikään ne maat, jotka olivat Italiasta koilliseen. Ne olivat tärkeät siitä syystä, että niitten kautta kulki solateitä vuorien poikki Tonavan rannoille. Tälle puolelle syntyivät roomalaiset maakunnat Rhaetia, Vindelicia, Noricum ja Pannonia, jotka pääasiallisesti vastaavat nykyistä Tirolia, Baijerin eteläosaa, molempia Itävaltoja ja osaa Unkarista. Drusus tunkeutui Tiroliin etelästä pitkin Adigen laaksoa, Tiberius taas pohjoisesta Rheinin laakson kautta. Tiberius muun muassa rakensi laivaston Boden järvelle. Tämän järven rannoilta hän eteni Innin laaksoon. Roomalaisten vallotusten turvaksi rakennettiin Augusta Vindelicorum, nykyinen Augsburg. 'Tonavan laaksossa ja Alppimaissa sen yläpuolella asui vallotuksen aikana keltiläisiä kansoja, joilla oli melkoinen määrä sivistystä, koska ne vanhastaan olivat välittäneet kauppaa pohjanpuoleisten seutujen ja Italian välillä. Roomalaisten vallanalaisuudessa he yhä kehittyivät, maahan syntyi paljon kaupunkeja, samoin kuin Rheininkin laaksoon, jonka asukkaat kuitenkin olivat Germaneja. Kansainvaelluksien aikoina Germanit sitten anastivat koko Etelä-Saksan ja suuren osan Alppimaistakin, ja Germanien hallussa ne ovat pysyneet siitä pitäen.
Pannonialaiset vastustivat tuimemmin Roomalaisten vallotusta. Heidänkin maansa kautta kävi vanha tärkeä kauppatie Itämerelle, josta meripihka tuotiin. Useitten sotaretkien kautta vallotettiin nämä maat ja Tonavasta tuli Mustaanmereen saakka Rooman valtakunnan raja.
Balkanin niemimaa.
Balkanin niemimaan maantieteellisistä oloista on Vanhan ajan kirjallisuudessa verraten niukasti tietoja. Suurena syynä siihen epäilemättä oli, että nuo maat enimmäkseen ovat niin vuorisia ja pääsemättömiä. Vasta Roomalaiset yhdistivät koko niemimaan samaksi valtakunnaksi. He vallottivat Epeiron ja nykyisen Albanian ja tiesivät sen maan oloista luultavasti enemmän kuin nykyään tiedetään. Jylhäin vuoristoitten poikki rakennettiin eräs Rooman tärkeimmistä sotateistä, Via Egnatia, joka Dyrrakhionista, Adrian meren rannalta, kulki suoraan Thessalonikaan Egean meren rannalle. Sekä Bulgariassa että Serbiassa todistavat vielä tänä päivänä monet vanhat rauniot, teiden ja siltain jäännökset Roomalaisten tarmokasta toimintaa. Mutta tietomme näitten maitten mieltäkiinnittävistä kansoista eivät heidän kauttaan suurestikaan laajentuneet. Vähän tiedämme vanhoista Daakeistakaan, jotka keisari Trajanus kukisti. He asuivat nykyisessä Rumaniassa ja Siebenbyrgissä. Näitten maitten nykyiset asukkaat puhuvat tosin romanilaista kieltä, mutta alkuaan he eivät olleet romanilaisia, vaan nimistään ja muista tunnetuista seikoista päättäen samoja thraakilaisia kansoja, joita asui etelämpänäkin sekä Balkanin niemellä että Vähässä-Aasiassa. Daakit olivat, samoin kuin muutkin thraakilaiset ja varsinkin samaan kansanhaaraan kuuluvat illyriläiset, erittäin sotaista kansaa. Kauempana Välimerestä asuen he eivät voineet kohota yhtä korkeaan sivistykseen kuin Kreikkalaiset ja Roomalaiset, mutta oli heillä kuitenkin kehittyneet olot ja melkoisia kaupunkeja. Pääkaupunki oli Sarmisegetusa nykyisessä Siebenbyrgissä.
Alussa Daakit hyvällä menestyksellä pitivät puoliaan Roomalaisia vastaan, kunnes keisari Trajanus rakennutti Tonavan poikki, nykyisen Rautaportin seuduille, kivisillan ja sitä pitkin vei legionansa heidän maahansa. Sillasta on osia säilynyt näihin saakka. Trajanus vallotti Daakien maan ja pääkaupungin ja teki siitä Rooman maakunnan. Sodassa väestö hävisi niin vähiin, että sijaan tuotiin suuret määrät roomalaisia siirtolaisia, ja siitä maan kielikin roomalaistui ja on sinä pysynyt.
Näin omistivat Balkanin niemimaalla, samoin kuin Italiassakin, vanhat esihistorialliset kansat vallitsevan kansallisuuden kielen. Balkanin niemimaalla useimmat kansat kuitenkin kreikkalaistuivat, sillä Rooman ylivallasta huolimatta piti kreikkalaisuus korkeamman sivistyksen ja liike-elämän kielenä niin hyvin puoliaan, että Rooman valtakunnan jaon jälkeen koko itäpuoli tuota pikaa tunnusti kreikan kielen pääkielekseen. Ainoastaan Illyrian vuorissa on näihin aikoihin saakka säilynyt Balkanin niemimaan vanhaa alkuväestöä. Albaanit luultavasti yhä puhuvat vanhaa kieltään ja ovat rotunsa muutkin ominaisuudet säilyttäneet.
Roomalaisten vallotukset Tonavan pohjoispuolella eivät olleet pitkäikäiset. Sekä Unkari että Rumania ovat jatkoa Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian aroille, ja kun näitten arojen sotaiset paimentolaiskansat alkoivat suuret ja tuhoiset vallotusretkensä, niin eivät mitkään muut kansat voineet säilyä semmoisilla seuduilla, jotka soveltuivat laitumiksi, taikka olivat niistä sotaretken kantomatkan päässä. Aluksi Daakia keisari Aurelianuksen käskystä luovutettiin Gooteille, ja myöhemmin se enemmän kuin mikään muu Europan maa oli ainaisten kansanliikkeitten ja lyhytaikaisten valtakuntamuodostusten jaloissa. Mutta niin pysyvän vaikutuksen jättivät kuitenkin Roomalaisten ja varsinkin keisari Trajanuksen toimet Tonavan pohjoispuolella, että vielä tänä päivänä rumanilaiset kansantarinat mainitsevat Trajanusta puolijumalana ja nimittävät hänen mukaansa sekä luonnonihmeitä että taivaan ilmiöitä.
Roomalaisten monista sodista Itämailla hyödyttivät maantietoa enimmän Pontoksen kuningasta Mithridatesta vastaan käydyt. Niitten kautta tulivat varsinkin Armenia ja Kaukasia, vanhain Kolkhis, entistä paremmin tunnetuiksi.
Mithridates, joka viimeiseen saakka oli Rooman vihollinen, oli koonnut suunnattomia rikkauksia ja suuren, hyvin harjotetun armeijan, sekä laskenut valtansa alle melkoisen osan Vähästä Aasiasta. Hän oli asemaansa vahvistanut antamalla tyttärensä Armenian kuninkaan Tigraneen puolisoksi. Aikoessaan anastaa Bithyniankin, jonka kuningas oli testamentissa jättänyt maansa Roomalaisille, Mithridates joutui näitten kanssa sotaan. Maantieto hyötyi enimmän kolmannessa sodassa, jossa Roomalaisia ensiksi johti Lucullus. Voitettuaan Mithridateen Kabeiran luona (v. 72 e.Kr.) Lucullus tunkeutui Armeniaan, pakottaakseen Tigraneen luovuttamaan sinne paenneen Mithridateen. Siten tämä maa, joka aina Xenofonin retkestä saakka oli pysynyt syrjässä tapauksista, joutui sodan jalkoihin ja siitä saatiin entistä täydellisempiä tietoja.
Tämä oli ensi kerta, kun Roomalaiset kulkivat Anti-Tauro vuoriston poikki ja tunkeutuivat siihen jylhään ylämaahan, josta Eufrat ja Tigris saavat alkunsa. Siellä he, samoin kuin aikoinaan Xenofon joukkoineen, saivat kärsiä paljon kurjuutta ilmaston ankaruuden vuoksi. Armeniasta käsin he ensi kerran kulkivat Tauron poikki eteläpuolella olevaan Mesopotamiaan, jossa myöhemmin niin kauan taistelivat Parthialaisia vastaan. Lucullus vallotti Tigraneen pääkaupungin, Tigranokertan, joka oli vasta perustettu. Kaupungin paikkaa ei varmuudella tiedetä, mutta luullaan sen olleen nykyisen Mardinin seuduilla, josta on löydetty vanhoja kaupungin pohjia. Arsanias joki, jonka rannoilla Lucullus voitti Mithridateen ja Tigraneen yhtyneet armeijat, oli epäilemättä nykyinen Murad, Eufrateen itäinen latvahaara, jonka poikki Xenofonkin oli kulkenut. Lucullus sen jälkeen vallotti Mesopotamiassa Nisibiin vahvan linnan, mutta sotajoukkonsa kapinoimisen vuoksi hänen sitten täytyi luopua johdosta ja Pompeijus ryhtyi sotaa jatkamaan.
Pompeijus Kolkhiissa.
Pompeijuksen sotaretken maantieteelliset tulokset olivat paljon tärkeämmät. Sen kautta saatiin ensimäiset varmat tiedot Mustan meren ja Kaspian meren välisistä seuduista. Pakotettuaan Mithridateen pakenemaan Vähästä Aasiasta ja Tigraneen antautumaan hän alkoi ajaa takaa Mithridatesta, joka oli paennut ensinnä Kolkhiihin ja sieltä edelleen vaikeita teitä pitkin Pantikapaioniin (Kertshiin), joka oli Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) länsirannalla. Taurian niemimaalla hän sitten, epätoivoisena vastarinnan mahdollisuudesta, surmasi itsensä. Ajaessaan häntä takaa Pompeijus huomasi välttämättömäksi kukistaa ne kansat, jotka olivat Armenian pohjoispuolella ja jotka olivat Kreikkalaisille tunnetut Iberien nimellä. Iberit asuivat Kaukason eteläpuolella olevassa vuorimaassa, josta Kyros (Kur) joki saa alkunsa. Joen alajuoksulla taas, Kaspian meren puolessa, asui kansa, jota sanottiin Albaneiksi; sekin ryhtyi sotaan Roomalaisia vastaan. Pompeijus kulki Kyroksen poikki ja lähestyi Kaspian merta kolmen päivämatkan päähän, taistellen siten maassa, joka siihen saakka oli aivan tuntematonta. Plutarkhos kertoo, että häntä estivät Kaspian merelle saakka etenemästä käärmeet. Tämä epäilemättä oli liiottelua, mutta tosiasia on, että Moganin aro, jolta hän lienee takaisin kääntynyt, vielä tänä päivänä on pahassa maineessa myrkyllisten käärmeitten runsaudesta.
Tarkemman kertomuksen näistä seuduista antoi mytileneläinen Theofanes, Pompeijuksen läheinen ystävä, joka oli mukana sotaretkellä, kirjottaen sen historiankin. Theofanes huomauttaa Kaukason muistuttavan Pyreneitten vuorimaata varman suuntansa ja harjanteittensa yhtäjaksoisuuden kautta, mainitsee muutamia sen solista ja sen alempien liepeitten erinomaisen rehevästä kasvullisuudesta. Kaikki nämä piirteet ovatkin tälle vuoristolle ominaisia. Theofanes mainitsee myös vuoriston, joka kulkee Kaukasosta etelään, yhdistäen sen Kholkiin ja Armenian vuorimaihin ja muodostaen Mustaan ja Kaspian mereen laskevien jokien välillä vedenjakajan. Nykyisestä Kaukasiasta, ainakin sen eteläosasta, oli siten saatu oikeat maantieteelliset käsitykset.
Iberit olivat Theofaneen mukaan sivistynein tämän maan kansoista. Heillä oli kaupunkeja ja markkinapaikkoja, hyvin rakennetut talot ja tiilikatot. Väestö oli jaettu neljään kastiin; ylimpään kuuluivat kuninkaallisen suvun jäsenet, jotka johtivat kansaa sekä sodassa että rauhan aikana. Toiseen kuuluivat papit, jotka samalla olivat tuomareita, milloin nousi riitoja naapuriheimojen kesken, kolmanteen soturit ja maanviljelijät, neljänteen yhteinen kansa, joka teki alemmat työt ja oli kuninkaan orjia. Kotiolot olivat patriarkallisella kannalla, omaisuus oli perheen yhteistä ja perheen vanhin sitä hoiti.
Albanien olot olivat paljon alkuperäisemmät. He eivät käyttäneet rahaa kaupassa, vaan kävivät vaihtokauppaa, mitat ja painot olivat heille tuntemattomat. Ihmisuhri oli yleinen, ja uhrien ruumiista ennustettiin. Albanien pääelinkeino oli karjanhoito; maanviljelys ja maanviljelysneuvot olivat alkuperäisintä laatua. Mutta siitä huolimatta he maan hedelmällisyyden vuoksi saivat erinomaisen runsaita satoja. Vielä tänä päivänä tämä pitää paikkansa, varsinkin Shirvanin (Bakun) alueesta, joka on Kurin, Kaspian meren ja Kaukason itäpään välillä. Vaikka Albanit olivat luonnostaan rauhallista kansaa, niin saivat he kuitenkin Pompeijusta vastaan kokoon sotajoukon, jossa oli 60,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000 miestä ratsuväkeä. Siinä maassa, joka oli Mustan meren rannalla Fasis joesta pohjoiseen päin, oli taas tavattoman paljon eri kansoja: Dioskuriaan (Sukhum Kalehin) kreikkalaisessa siirtokunnassa sanottiin seitsemänkymmenen eri heimon käyvän kauppaa. Niillä oli kaikilla oma kielensä. Se olikin luonnollinen seuraus tämän vuorimaan rakenteesta; se on täynnään ahtaita laaksoja, joitten asukkaat ovat lähimmistä naapureistaankin eristetyt. Heniokhien nimi on säilynyt nykyisessä Hainukhissa. Toiset näistä heimoista harjottivat Mustalla merellä merirosvoutta, taikka ryöstelivät rannikoita. Heidän aluksensa eivät kuitenkaan olleet sen suurempia, kuin että kantoivat noin kolmisenkymmentä miestä. Tacitus myöhemmin kertoo samoista kansoista, että he Vitelliuksen aikana tapahtuneessa kapinassa parveilivat merellä hätä pikaa kyhäämissään aluksissa, jotka olivat kapeita, laakapohjaisia ja kootut ilman vaski- tai rautasiteitä. Meren noustessa aaltoihin he jatkoivat laitoja varalaidoilla, niin että veneissä oli »seinät kuin huoneessa». Aluksia voitiin soutaa kumpi pää edellä tahansa. Kuvaus heti jokaisen mieleen johtaa Pohjois-Suomen jokiveneet, jotka niinikään ennen olivat rakennetut ilman nauloja, »katajalla ommellut», kuten Vienan Karjalan rannikolla yhä vieläkin.
Roomalaisten myöhemmillä sotatoimilla Afrikassa oli enemmän partioretkien luonne. Laaja kuiva erämaavyöhyke Välimeren rantain eteläpuolella rajotti ylipääsemättömyytensä kautta suuremmat sotaiset toimet, mutta yrityksiä kulkea sen poikki tapahtui kuitenkin useampiakin. Niihin ehkä kehotti maine Libyan erämaan eteläpuolella olevista riistaseuduista.
Uusia löytöjä Afrikassa.
Garamanttien maahan, nykyiseen Fezzaniin, josta jo Herodotos kertoi, tehtiin kuitenkin suurempikin sotaretki ja tuo laaja keidasalue joutui joksikin aikaa Rooman vallan alle.
V. 20 e.Kr. Cornelius Balbus, joka silloin oli rannikon roomalaisena maaherrana, tunkeutui erämaan poikki sotajoukkoineen ja voitti Garamantit. Tapaus herätti Roomassa niin suurta huomiota, että Balbukselle suotiin triumfi. Retkestä valitettavasti on säilynyt vain vähän tietoja. Garamanttien pääkaupunki Garama vallotettiin. Nimi on säilynyt nykyisessä Germassa, joka on noin 100 kilometrin päässä Murzukista, Fezzanin nykyisestä pääkaupungista. Germassa tavattavat muinaisjäännöksetkin vahvistavat sitä luuloa, että paikka juuri on sama, jossa kerran oli vanhan keidaskansan pääkaupunki.
Melkein samaan aikaan retkeili Petronius Etiopiaan, josta Candace niminen kuningatar oli hyökännyt Syenen kaupungin kimppuun. Petronius vallotti Syenen takaisin ja ajoi Candacea takaa Etiopiaan, voittaen hänen sotajoukkonsa. Petronius tunkeutui vallottaen Napataan saakka, joka oli Candacen pääkaupunki. Napatan pohjia, temppelin raunioita ja pyramiideja on löydetty läheltä nykyistä Merawia, Niilin neljänsien koskien alapuolelta.
Roomalaiset vähitellen laskivat valtansa alle koko Pohjois-Afrikan, josta tuli Rooman valtakunnan kukoistavimpia maakuntia. He rakensivat kaupunkeja ja upeita julkisia rakennuksia kauas erämaahan saakka, jossa niiden rauniot hämmästyttävät keskellä autioimpia hiekka-aavikoita. Ei ole varmaa, onko Saharan pohjoisreunan ilmasto sen jälkeen kuivunut, vai olivatko Roomalaisten vesijohdot nykyisiä niin paljon etevämmät, mutta epäilemättä tämän maan viljelys siitä pitäen on laadulleenkin, ei vain laajuudelleen rappeutunut entisestään. Länteen päin Roomalaiset ulottivat valtaansa aina Marokkoon saakka, jossa säilyneet siltarakennukset ja muut muinaismuistot kertovat, kuinka tarmokkaasti he pitivät huolta alistamainsa maitten hallinnosta ja liikeneuvoista. Pohjois-Afrikassa olivat maakunnat Mauretania Tingitana (Marokko), Mauretania Caesarensis ja Numidia (Algeria) ynnä Afrika proconsularis, joka vastaa nykyistä Tunesiaa. Lisäksi kuuluivat heille rannat itäänpäin aina Egyptiä myöten.
Paitsi Petroniuksen retkeä ja sotaretkeä Garamantteja vastaan tapahtui muitakin yrityksiä tunkeutua kauemmaksi etelää kohti. Ne jäivät vaille valtiollisia seurauksia, mutta ovat tutkimusretkinä merkillisiä, vaikka tietomme niistä ovatkin vaillinaiset.
Keisari Nero halusi kerrankin saada selvää Niilin lähteistä, joista oli niin kauan väitelty. Tyranni, jolla niin monen huonon ominaisuuden rinnalla oli hyviäkin, oli siis ensimäisiä, joka lähetti liikkeelle oikean maantieteellisen tutkimusretkikunnan. Siihen kuului sotilaita, mutta arvatenkaan ei ylempiä sotilaita haluttanut antautua seikkailuun, koska molemmat johtajat olivat vain centurioneja, sadanpäämiehiä. Retkikunta kulki ensinnä Egyptin kautta pitkin Niilin rantoja aina Napataan saakka, jonne roomalainen vaikutusvalta ulottui, ja Napatasta eteenpäin Etiopian kuninkaan suojeluksen ja suosituksen turvissa. Retken tuloksista ei kuitenkaan ole säilynyt muita tietoja kuin Neron opettajan ja hallitushoitajan Senecan lyhyt maininta. Seneca kertoo kuulustelleensa centurioneja, heidän palattuaan retkeltään, ja saaneensa heiltä seuraavat tiedot: »Saavuimme», niin kertoivat sadanpäämiehet, »vihdoin suunnattomiin soihin, joitten loppua maanasukkaat eivät tienneet, eikä yksikään kuolevainen saattanut aavistaa. Niin täynnään on vesi ruohoa, ettei ole mahdollista kulkea eteenpäin veneellä eikä jalkaisinkaan, sillä mutainen suo ei kannattanut kuin korkeintain yhden hengen kantavan pienen veneen. Siellä näimme kaksi kalliota, joista lähti joen suunnaton runsaus.»
Sadanpäämiesten kuvaus osottaa heidän tosiaan käyneen noin 700 kilometriä Khartumin eteläpuolella siinä seudussa, jossa oikealta puolelta Sobat laskee Niiliin ja vasemmalta puolelta Bahr-el-Ghazalin vetevät soiset syrjäjoet. Nämä seudut ovat tosiaan niin läpipääsemättömät, että ne vielä yhdeksännelläkintoista vuosisadalla ehkäisivät kaikki yritykset tunkeutua sen kautta Niilin lähteille. Mutta tositietojaan sadanpäämiehet jatkoivat vanhalla sadulla. He eivät luultavasti uskaltaneet palata itsevaltiaan eteen sillä tiedolla, etteivät päässeet perille saakka, vaan turvautuivat vanhaan, Herodotoksen mainitsemaan taruun, jonka mukaan Niili alkaa Krofin ja Mofin kallioitten välissä olevasta lähteestä. Kallioitten paikan he vain olivat siirtäneet niin kauas etelään, kuin heidän maantuntemuksensa nyt ulottui. Saapuakseen Niilin suurille lähdejärville centurionien olisi tullut vielä kulkea noin 500 kilometriä soitten poikki ja sitten kuivempia maita 600—700 kilometriä Ukerewe järvelle. Niin suureen yritykseen ei Rooman suojeluksessa matkustavilla sotilaillakaan ollut voimia.
Garamanttien maasta, jonka Balbus oli vallottanut, tunkeutui Septimius Flaccus kolme kuukautta kestäneen matkan jälkeen etelässä asuvain Etioppialaisten maahan. Tästä matkasta emme tiedä sen enempää. Mutta myöhemmin kulki samaa tietä Julius Maternus, roomalainen päällikkö hänkin. Liitossa Garamanttien kuninkaan kanssa hän, arvatenkin jommoinenkin armeija mukanaan, eteni neljä kuukautta etelään päin ja saapui Agisymba nimiseen maahan, jossa oli runsaasti sarvikuonoja. Ilmeisesti hän siis kulki koko Saharan poikki ja saapui Sudaniin. Tästäkään retkestä ei valitettavasti ole sen enempää tietoja. Roomalaisilla nähtävästi oli hyvä halu ulottaa valtaansa kauemmaksi etelää kohti, mutta huomasivat sen näillä retkillä luonnonesteiden vuoksi mahdottomaksi.
Vielä neljännestä merkillisestä yrityksestä on säilynyt lyhyt tieto. Suetonius Paullinus, etevä sotilas, joka myöhemmin vallotti suuren osan Britanniaa, yritti Mauretania Tingitanan propraetorina ollessaan kulkea Atlas vuoriston poikki. Vuoriston solat tosin olivat talvella lumen peitossa, mutta roomalainen armeija pääsi kuitenkin sen yli ja kulki edelleen vuoriston toisella puolella olevan polttavan erämaan poikki, kunnes saavuttiin Ger nimiselle virralle, jonka läheisyydessä oli runsaasti elefantteja ja muita villieläimiä. Toiset ovat luulleet joen tarkottaneen Nigeriä, mutta luultavasti Ger'oli vain joku Atlaksesta alkavista vuorijoista, jotka erämaassa pian katoovat hiekkaan, sillä sana »gir» berberin kielessä merkitsee yleensä juoksevaa vettä. Sitä käytetään vielä tänä päivänä sen seudun joista.
Roomalaiset eivät olleet varsinaista merikansaa, vaikka oppivatkin Välimerellä purjehtimaan. Mutta he hallitsivat kansoja, jotka vanhastaan olivat liikkunee; vesillä, ja saattoivat sen kautta pitää laajoja kauppayhteyksiä sekä länteen että itään. Rooman aikana tulivat muun muassa tunnetuiksi Canarian saaret, joilla jo Foinikit olivat käyneet, mutta joista tieto näyttää sen jälkeen unohtuneen. Madeirassa näytään niinikään käydyn.
Onnelan saaret.
Kreikkalaiset olivat näistä saarista kuulleet vain häälyviä huhuja. He kuvittelivat, että kaukana Atlantin meressä oli »Onnelan saaret», joilla ei myrskynnyt, ei satanut lunta. Jo Homeroksen runoissa kuvitellaan »Elyseitten kenttäin» olleen kaukana lännen ja auringonlaskun meressä.
Numidian kuninkaalta Jubalta, joka oli keisari Augustuksen ystävä ja Roomassa kasvatettu, saatiin näistä saarista varmapiirteisempiä tietoja. Hän kertoi »Onnelan saarien» olevan Saharan rannikon edustalla valtameressä. Niiden täytyi tarkottaa Canarian saaria. Juban käyttämät latinalaiset nimet olivatkin osaksi samat kuin nykyiset. Canaria vastaa nykyistä Gran Canaria-saarta. Nivaria (luminen) sitä vastoin lienee tarkottanut nykyistä Teneriffaa, jonka tulivuorikeila kohoo lumirajan yläpuolelle. Ombrios saarella hän kertoo olleen järven vuorien keskellä, ja se taas sopii nykyiseen Palma saareen, jossa on veden täyttämä suuri vulkaanikita, »Caldera». korkeiden vuorien keskellä.
Jo aikaisemmin oli roomalainen sotapäällikkö Sertorius, Sullan vaarallinen kilpailija, kuullut »Onnelan saarista» siksi varmoja maineita, että hän, sotaan ja vastoinkäymisiin väsyneenä, päätti muuttaa niihin asumaan. Sertorius oli kuullut kreikkalaisilta merimiehiltä, että »Onnelan saaria» oli kaksi. Niitten välillä oli muka kapea salmi; etäisyyden Afrikan rannasta oli ilmotettu olevan 10,000 stadionia, siis lähes 2000 kilometriä. Saarien ilmasto oli muka niin kosteata ja leutoa, että siellä itsestään kasvoi kaikenlaisia hedelmiä. Sertoriuksen aie meni kuitenkin myttyyn, koska hänen laivamiehensä, Kilikian pahamaineisia merirosvoja, eivät uskaltaneet retkelle lähteä. Matka niille saarille, joita tässä epäilemättä tarkotetaan, ei kuitenkaan ollut likimainkaan niin pitkä, kuin Sertoriukselle oli ilmotettu. Paikkain kuvauksesta ja ilmanalaa ja kasvullisuutta koskevista ilmotuksista voidaan jotenkin varmaan päättää, että nämä »Onnelan saaret» olivat Madeira ja sen lähellä oleva pieni saari. Moneksi vuosisadaksi jäivät nämä saaret sitten unohduksiin, kun Sertorius pian sen jälkeen murhattiin. Arabialaiset maantieteilijät vielä 13:lla vuosisadalla mainitsivat, että »Onnelan saaret» olivat aaltoihin vaipuneet ja kaikiksi ajoiksi kadonneet.
Vallotuksiensa kautta olivat Roomalaiset saaneet haltuunsa sen vanhan kauppatien lähtökohdat, joka vei Välimeren itäpäästä Intiaan. He koettivat sitä paremmin turvata vallottamalla Etelä-Arabian, mutta Aelius Galluksen v. 24 e.Kr. sinne tekemä sotaretki epäonnistui maanlaadun ja olojen tuntemattomuuden vuoksi. Eräs jälkimaailmalle säilynyt kertomus Erythrean meren (Intian meren) rannoista kuitenkin todistaa, että reitti oli edelleenkin tunnettu ja käytännössä.
Erythrean meren ympäripurjehdus.
»Periplus maris Erythraei», s.o. Erythrean meren ympäripurjehdus, on vanhan maantieteen merkillisimpiä asiakirjoja. Se lienee kirjotettu noin v. 80 j.Kr. ja olleen aiottu sekä merenkulkijain että kauppiaitten oppaaksi. Siinä tehdään selkoa sekä väylistä, että satamista ja kauppapaikoista, ja mainitaan myös tarkalleen tavarat, joita niihin tuotiin taikka niistä vietiin. Kertomuksen laatijasta ei ole mitään tietoa. Mutta sen kirjottaja oli tarkka luonnon havaitsija ja antaa kauttaaltaan oikeita ja seikkaperäisiä tietoja.
»Periplus» lähtee alkuun Myos Hormos nimisestä kaupungista nykyisen Punaisen meren rannalta. Se seuraa tämän meren Afrikan puoleista rantaa Bab-el-Mandebin salmeen saakka, mainiten ne paikat, joita oli Ptolemaioksien toimesta perustettu kauppaa ja elefanttien metsästämistä varten. Niiden joukossa oli Axumin satamakaupunki Adulis; Etiopian pääkaupunki Axum oli kauempana maan sisässä. Tarkkaan luetellaan niinikään poikkeuspaikat sillä rannikolla, joka ulottui Bab-el-Mandebista itään päin Aromata (Kap Guardafui) niemeen saakka ja sikäläisten maitten luonnontuotteet, norsunluu, kilpikonnankuori, kinnamoni ja monenlaiset kummit. Tämän jälkeen annetaan ensimäiset varmat tiedot rannikosta, joka jatkui mainitusta niemestä lounatta kohti. Sillä rannalla oli Opone niminen tärkeä kauppapaikka, jonne tuotiin Intiasta saakka tavaroita. Helppo on nykyisillä kartoilla vielä tuntea tämä nimi (Ras Hafun). Oponea etelämpänä kertoja ei näytä itse käyneen, mutta hän on saanut muilta luotettavia tietoja. Kauimpana etelässä oli tunnettu paikka eräs matala, Menuthias niminen saari, jossa kasvoi runsaasti puita. Matkoista päättäen tämä saari oli joko Sansibar taikka sitä pohjoisempi Pemba, jotka kautta aikain ovat olleet tärkeitä kauppapaikkoja.
Menuthiaan takana kertoja mainitsee tutkimattoman meren kääntyvän länteen päin ja lopulta yhtyvän siihen mereen, joka on Afrikan toisella puolella. Hänellä oli siis Afrikan ulottuvaisuudesta oikeampi käsitys kuin Strabonilla, joka luuli sen etelärannan kääntyvän Kap Guardafuista suoraan länteen, yhtyäkseen Guinean rannikkoon.
Palattuaan lähtökohtaansa kertoja Punaisen meren vasenta rantaa seuraten tekee selkoa Arabian ja Intian rannikoista. Bab-el-Mandebin takana hän mainitsee sataman, joka vastaa nykyistä Adenia. Vähän kauempana tätä paikkaa oli Syagros niemi, jota hän sanoo maailman mahtavimmaksi (nykyinen Kap Fartak). Siitä lähdettiin oikaisemaan meren poikki Intian rannoille. Samassa yhteydessä mainitaan vielä Sokotran saari, vanhain Dioskorides, koska se kuului Arabian ruhtinaitten vallan alle. Syagros niemen takana oli Mosba tärkein kauppapaikka; sen takana asui vuoristossa luolaihmisiä. Sekin tieto on oikea, sillä yhä vielä niiden seutujen asukkaat karjoineen asuvat vuoriluolissa.
Rannikon selittäminen jatkuu edelleen aina Indos virran suistamoon saakka; siitä eteenpäin selonteko käy vielä täydellisemmäksi, antaen samalla hyödyllisiä ohjeita purjehtijoille. Indon suistamon takana oli Eirinon niminen lahti, joka merivirtainsa ja särkkäinsä vuoksi oli erittäin vaarallinen; sen takana oli toinen syvälle maahan pistävä lahti Baraces nimeltään (nykyinen Cutch lahti). Tämän jälkeen seurasi Cambay lahti, jota noustiin Namnadios (Nerbudda) joen suistamoon. Joen rannalla oli muutaman kymmenen kilometrin päässä rannikosta Barygaza (Baroche) niminen kaupunki, joka oli Etu-lntian länsirannikon tärkein kauppakeskusta. Sieltä tuotiin hajusteita, kalliita kiviä, norsunluuta, musliinia ja silkkiä. Mieltäkiinnittävä on niin vanha vilkas kuvaus Nerbuddan suulla tavallisesta boore-ilmiöstä, samanlaisesta vuoksiaallosta, joka Indon suulla niin suuresti pelästytti Aleksanteri Suuren sotilaita.
»Koko Intiassa on paljon virtoja, ja vuorovesi vaihtelee huomattavalla tavalla, lisääntyen kolmena päivänä sekä uuden kuun että täysikuun lähestyessä, mutta alentuen väliajoilla. Näin tapahtuu varsinkin Barygazan seuduilla, jossa silloin meren syvyydet äkkiä paljastuvat; ja siten toisin ajoin vesi peittää manterenkin osia, toisin ajoin taas on pohja kuivilla semmoisissakin paikoissa, joilla vähän ennen laivat purjehtivat. Vuoksen hyökkäyksen kautta läheinen meri pusertuu ahtaaseen ja joet alkavat siitä virrata taakse päin monta stadionia, luonnollista juoksuaan vastaan. Sen vuoksi purjehtijat, jotka ovat tottumattomia näihin vesiin ja käyvät Barygazassa ensimäistä kertaa, ovat suuressa vaarassa satamaa lähestyessään, taikka sieltä lähtiessään. Sillä koska vuoksiaalto ei hellitä voimaansa, niin ankkurit eivät pidä; ja siten laivat, joita tulvaveden hyökkäys tempaa mukaansa, joutuvat virran raivon kautta pois oikeasta suunnastaan, tarttuvat hiekkasärkkiin ja särkyvät hylyiksi ja pienemmät alukset kantavatkin. Toiset taas, jotka ovat vuoksiaaltoa välttääkseen menneet läheisiin salmiin, uppoavat tulvan ensi hyökkäyksessä, ellei niitä vedetä maalle, sillä niin äkkiä tulva ne yllättää. Niin rajulla voimalla vuoksiaalto tosiaan hyökkää mereltä uuden kuun aikana, varsinkin yöllä, että vähän ennen sen saapumista kuuluu niitten korviin, jotka ovat suistamossa, kuin etäisen sotajoukon huutoa ja pian sen jälkeen meri itse suurella pauhulla syöksyy matalille.»
Barygazan takana oli Nelcynda äärimäinen paikka, jossa Peripluksen kirjottaja oli käynyt. Nelcynda arvatenkin oli Malabarin rannikolla; se kävi laajaa pippurikauppaa. Etu-Intian muodosta hänellä näyttää olleen oikeampi käsitys kuin edellisillä maantieteen tutkijoilla, sillä hän huomauttaa, että rannikko jatkuu etelää kohti, ja nimittää maata siitä eteenpäin Dakhinabadeeksi, joka vastaa nykyistä Dekkania. Hänen mainitsemansa nimi merkitsee nykyisellä maan kielellä »etelän tietä». Periplus tällä kohdalla mainitsee, että muka Hippalos niminen kreikkalainen oli ensimäisenä kulkenut meren poikki Arabian rannalta suoraan Intiaan, määräaikaista monsuunituulta hyväkseen käyttäen. Hippaloksen retki näyttää tapahtuneen myöhemmin kuin Strabon kirjotti maantieteensä. Lounaismonsuunia nimitettiin sen jälkeen Hippaloksen tuuleksi, kuten Pliniuskin tietää. Sen jälkeen aljettiin muka yleisesti purjehtia suoraan meren poikki. Plinius kertoo, että purjehtijoilla kuitenkin täytyi olla joukko jousimiehiä mukanaan, koska noilla merillä liikkui paljon merirosvoja. Takaisin palattiin talvella, jolloin monsuuni kääntyi maatuuleksi.
Nelcyndan takana olevista maista Periplus ei tiedä muuta kuin maanasukkaitten häälyviä maineita. Hän mainitsee Komari nimisen paikan, joka luultavasti on sama kuin nykyinen Kap Komorin, Etu-Intian eteläkärki. Vastapäätä Taprobane-saarta (Ceylonia) hän sanoo rannikon kääntyvän itää kohti, jonka jälkeen se kulkee jonkun matkaa pohjoiseen ja sitten uudelleen kääntyy itään päin Gangeen suistamoon. Hämäränä huhuna mainitaan maa, joka ehkä oli sama kuin Ptolemaioksen »Kultainen Khersonnesos», s.o. Malakan niemi, ynnä siitä pohjoiseen oleva This maa, joka arvatenkin tarkotti Kiinaa.
Taprobane.
Plinius saattoi jo ennen Periplusta julkaista tietoja Taprobanesta, josta oli saapunut Roomaan lähetystö. Tämän lähetystön alkuvaiheet olivat olleet omituisen seikkailurikkaat:
Keisari Claudiuksen hallitusajalla oli Punaisen meren tullikokoojan Annius Plocamuksen vapautettu orja Arabian rannikkoa pitkin purjehtiessaan joutunut myrskyyn, joka viidessätoista päivässä ajoi hänen laivansa Taprobanen saarelle Hippuriin kaupunkiin. Saaren kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan ja kuudessa kuukaudessa muukalainen oppi maan kieltä, niin että saattoi keskustella asukkaitten kanssa. Kuninkaaseen teki syvän vaikutuksen se seikka, että muukalaisen rahat, roomalaiset denarit, kaikki olivat saman painoisia, vaikka ne oli leimattu eri hallitsijain aikana, niinkuin muotokuvista näkyi. Siitä hän päätti, että Rooman hallinto mahtoi olla järjestetty ihmeteltävän oikeudenmukaiselle kannalle, ja se sai hänet lähettämään Roomaan lähetystön, johon kuului neljä etevää saarelaista. Nämä kertoivat ne seikat, jotka Plinius mainitsee. Mutta he näyttävät liiotelleen koko joukon, koska sen aikuiset maantieteen tutkijat sitten piirsivät Taprobanen kartoilleen monta vertaa suuremmaksi, kuin se todella on. Saaren muista oloista he sitä vastoin antoivat oikeita tietoja, sen ovat myöhemmät tutkimukset osottaneet. Orjuus oli Taprobanessa tuntematon, rakennukset olivat vaatimattomia, viljan hintaa pidettiin aina samalla tasalla, eikä oikeusriitoja ollut ensinkään. Kuningas valittiin, ja oli ryhdytty tarkkoihin varokeinoihin, ettei kuninkuus voinut muuttua perinnölliseksi. Hänen valtaansa rajotti neuvosto. Maa oli hyvin viljeltyä ja erinomaisen tuotteliasta, mutta viiniä ei siellä kasvanut. Asukkaat olivat maineessa siitä, että elivät hyvin kauan, usein satavuotiaiksi. Mutta vaikka he muutoin elivät vaatimattomasti, niin ahnehtivat he sitä kiihkeämmin kultaa ja jalokiviä, varsinkin helmiä, joitten pyynti yhä vieläkin on tuottava Ceylonin rannoilla. Lähettiläät arvelivat, että vaikka heidän maansa oli rikkaampi kuin Rooma, niin osasivat Roomalaiset sitä vastoin käyttää varallisuuttaan paremmin hyödykseen.
Rooma ja Kiina.
Myöhemmin Roomalaiset saivat Kiinastakin ensimäiset viestit, mitä tiedämme Länsimaihin saapuneen.
Kiinan silkki alkoi esiintyä maailmanmarkkinoilla yhä halutumpana tavarana ja tämä kauppa sai Roomalaiset yrittämään, eikö voitaisi päästä Kiinan kanssa suoranaiseen kauppayhteyteen. Tavara kulki nimittäin monien välikäsien kautta ja siitä sen hinta kohosi suunnattoman kalliiksi, ennenkun se oli Välimeren maissa. Pohjois-Kiinaan kulki kauppa maisin Keski-Aasian karavaniteitä ja sitä osaa Kiinasta sanottiin Sericaksi, joka samalla merkitsi silkkiäkin. Kiinan eteläosaa taas, josta tiedot saatiin meritse, mainittiin This nimellä. Thinai oli muuan suuri Kiinan kaupunki, ja siitä länsimaiset kansat saivat maan nykyisen nimen. Plinius kertoo Serien maan olevan idän äärimäisen meren rannalla. Kiinalaisilla puolestaan oli, sen näemme heidän vanhoista aikakirjoistaan, niinikään tieto Rooman valtakunnasta, jota he nimittivät Ta-Tsiniksi. Kiinan hovin aikakirjoissa mainitaan, että eräänä vuonna, joka vastaa vuotta 166 j.Kr., oli Kiinaan saapunut lähettiläitä Ta-Tsinin kuninkaan An-tu-nun, s.o. keisari Marcus Aurelius Antoninuksen toimesta. Mahdollista kuitenkin on, että nämä lähettiläät vain olivat yritteliäitä kauppiaita. Kiinan oloista saatiin nyt sen verran käsitystä, että tiedettiin silkin ei kasvavan puissa, vaan olevan pienien eläimien kehräämää lanka-ainetta. Silkki oli Vanhalla ajalla monin verroin kalliimpaa kuin nykyään, ja kun sitä ei valmistettu muualla kuin Kiinassa, niin sitä oli usein vaikea rahallakaan saada. Sen hankkimiseksi tehtiin mitä suurimpia ponnistuksia ja suunnattomia summia roomalaiset ylimykset kuluttivat, voidakseen tämän ylellisyystarpeensa tyydyttää.
Roomalaisten tiet.
Yhdysliikettä ja maitten tuntemista edistivät mitä tehokkaimmin tiet, joita Roomalaiset rakensivat maailmanvaltakuntansa eri osiin. Niitten varsinainen tarkotus oli sotilaallinen, vallotettujen maitten lujempi kiinnittäminen. Mutta samalla ne palvelivat muutakin liikettä, jonka siihen saakka oli täytynyt tyytyä jokireitteihin ja polkuihin. Roomalaiset rakensivat tiensä mitä kunnollisimmin, ne tyydyttivät nykyistenkin käsitysten mukaan suuria vaatimuksia. Tiet tarkalleen mitattiin ja varustettiin penikulmapaaluilla. Siten Roomalaiset teittensä pituudesta saivat varman käsityksen maittenkin laajuudesta. Etäisyyksien mittaaminen alkoi kullakin tiellä siitä kohdasta, missä se lähti Rooman kaupunginportista. Keisari Augustuksen toimesta pystytettiin Rooman Forumille »Kultainen penikulmapatsas», johon kaikki tärkeimmät välimatkat merkittiin. Tiet rakennettiin maata korkeammalle erityiselle tiepengermälle ja laskettiin niin huolellisesti tahoilluilla kivillä, että niitä on monessa maassa säilynyt nykyaikoihin saakka. Kolmesta maanosasta on löydetty Roomalaisten vanhoja penikulmapatsaita.
Via Aurelia.
Lännen valtatie oli Via Aurelia, joka kulki Etrurian kautta Roomasta Pisaan. V. 109 e.Kr. sitä jatkettiin pitkin meren rannikkoa mitä vaikeimman ja epätasaisimman maan kautta Genovan lahden pohjaan ja tätä osaa nimitettiin rakentajansa mukaan Via Aemilia Scauriksi. Augustuksen ajalla se piteni pitkin merenrantaa lähelle nykyistä Nizzaa; tämä osa oli Via Julia. Gallian rajalla se liittyi niihin teihin, joita oli Alppien länsipuolelle rakennettu. Provencen valtatie kulki Aquae Sextiaen (Aixin) kautta Arelateen (Arlesiin), joka oli Rhônen suistamon yläpäässä. Arelatesta oli tie Pyreneitten juurelle. Sieltä se kulki vuoriston poikki lähellä nykyistä Roussillonia ja jatkui Espanjan puolella Tarragonaan, joka on meren rannalla pohjoiseen päin Barcelonasta. Kuljettuaan Iberus (Ebro) joen poikki tämä valtatie edelleen kävi Valencian kautta nykyisen Jucar joen suuhun ja kääntyi sieltä sisämaahan, kulkien sen vedenjakajan poikki, joka erottaa Välimereen laskevat vedet Atlantin mereen laskevista, ja jatkuen Baetiin (Guadalquivirin) laakson Corduban (Cordovan) ja Hispaliin (Sevillan) kautta meren rannalle.
Via Flaminia.
Roomasta pohjoiseen kulkeva valtatie, Via Flaminia, rakennettiin v:n 220 vaiheilla e.Kr. Sen määrä oli helpottaa liikettä nykyiseen Lombardiaan. Via Flaminia kulki Apenninien poikki Fanum Fortunataehen, Adrian merelle, ja seurasi sitten meren rantaa Arinunimiin (Riminiin) saakka. Puolen vuosisataa myöhemmin sitä jatkettiin Placentiaan (Piacenzaan) pitkin Apenniinien koillisliepeitä. Placentian luona se kulki Pon poikki ja jatkui siitä Mediolanumiin (Milanoon). Tieltä rakennettiin nykyiseen Piemontiin haaroja ja niitä jatkettiin edelleen Alppien poikki Galliaan. Yksi tie kulki Cottilaisten Alppien poikki pitkin nykyistä Genèvre solaa ja päättyi Alppien toisella puolella Arelateen. Mediolanumista kulki toinen alppitie Augusta Praetorian (Aostan) kautta Graijisten Alppien poikki Pienen Bernhardin solaa pitkin Isaran (Iseren) laaksoon ja edelleen Lugdunumiin (Lyoniin). Toinen haara kulki Mont Blancin itäpuolitse Suuren Bernhardin solan kautta Ylä-Rhônen laaksoon ja Geneven järvelle. Tätä tietä jatkettiin edelleen Helvetian kautta ja Juran poikki Augusta Rauracorum nimiseen kaupunkiin, joka oli lähellä nykyistä Baselia.
Gallian tiet haarautuivat Lugdanumista (Lyonista), jota pidettiin maan tärkeimpänä kaupunkina, neljälle taholle, kolme niistä kolmelle eri merelle. Yksi tie kulki suoraan etelään pitkin Rhônen laaksoa Välimerelle, toinen Arvernien maan (Auvergnen) kautta Garonnen suuhun ja edelleen Aqvitaniaan. Kolmas taas johti pohjoista kohti Ararin (Saônen) laakson kautta Cabillonumiin (Châlonsiin), sekä edelleen Yonnen, Seinen ja Marnen poikki Reinien kaupunkiin Durocortorumiin (Reimsiin) ja Gesoriacumiin, joka vastasi nykyistä Boulognea Kanaalin rannalla. Tästä paikasta tavallisesti kuljettiin meren poikki Britanniaan. Muuan tie kulki Doubsinlaaksoa pitkin ja vedenjakajan poikki Rheinin rannoille. Rheinin laaksossa oli kuulu Plataea Montana (Bergstrasse), joka johti Mogontiarumiin (Mainziin). Sama tie jatkui, jokea seuraten, aina Pohjanmerelle saakka Colonia Agrippinan (Cölnin) ja Lugdunum Batavorumin (Leydenin) kautta.
Muuan Lontoon merkillisimpiä muinaismuistoja on Cityssä säilynyt roomalainen penikulmapatsas. Roomalaisten maantieverkko nimittäin ulotettiin etäiseen Britanniaankin. Yksi tie kulki halki maan aina Forthin vuonon rannalle, toinen poikittain Lontoosta Bristolin kanavalle, kolmas luodetta kohti nykyisen Liverpoolin seuduille ja siitä vielä meren rantaa pohjoista kohti Skotlannin rajalle, jossa vahva muuri kulki maan poikki Pohjanmeren rannalle, erottaen roomalaisen maakunnan Piktien vapaasta maasta.
Pon laaksossa haarautui Via Aemiliasta toisiakin tärkeitä teitä pohjoiseen ja itään. Milanosta kulki tie Veronaan ja sieltä Atesis (Adige) joen laaksoa ja Brennerin solan poikki Augusta Vindelicorumiin (Augsburgiin). Toinen tie kulki Veronasta itäänpäin Aquilegiaan, Adrian meren pohjukkaan, ja Julisten Alppien poikki Pannoniaan. Aemonassa (Laibachissä) se haarautui kahtaanne, toinen haara kulki Itämeren kaupan vanhaa tietä Carnuntumiin, jossa Tonavalla oleva roomalainen laivasto majaili; kaupungin, joka oli Wienistä itään, hävittivät myöhemmin Madjaarit pohjiaan myöten. Toinen haara kulki Saven laaksoa Singidunumiin, nykyiseen Belgradiin. Seurattuaan jonkun matkaa Tonavan laaksoa se poikkesi ylämaahan Nishin kautta, kulki Serdican (Sofian) seuduilla Balkanin poikki ja päättyi Byzantioniin.
Via Appia.
Roomasta oli kuitenkin Bosporon rannalle vanhempikin ja oikoisempi tie. Sen alkuosa, joka johti Roomasta Etelä-Italiaan, oli kuulu Via Appia, joka on suureksi osaksi säilynyt. Alkuosan Capuaan saakka rakensi Appius Claudius Caecus jo v. 312 e.Kr.; se olikin vanhin Roomalaisten teistä. Capuasta se jatkettiin Beneventumiin ja sieltä kahtakin suuntaa Brundisiumiin, Adrian meren rannalle, joka nykyisinkin on tärkeä satama Itämaille kulkevaa pikaliikettä varten. Brundisiumista kuljettiin meren poikki joko Dyrrakhioniin tai Apolloniaan, joista Via Egnatia lähti maan poikki nykyisen Albanian kautta Egean merelle. Molemmat alkuhaarat yhtyivät maan sisässä Clodiana nimisessä paikassa; sieltä tie kulki edelleen vuoriston poikki Lykhnitis (Okhrida) järvelle, Herakleian (Monastirin), Edessan ja Pellan kautta Thessalonikaan, nykyiseen Salonikiin. Loppuosa Egnatisesta tiestä kulki Amfipoliin ja Philippin kautta Byzantioniin.
Vähässä Aasiassa valtatie kulki Bosporon rannoilta Nikomedian kautta Ankyraan (Angoraan), sieltä Kappadokian ja Kilikian porttien kautta Tauros vuoriston poikki Tarsos nimiseen kaupunkiin Kilikian rannikolle. Kiertäen Issoksen lahden ja kulkien Amanos vuoriston poikki se johti Antiokhiaan. Antiokhiasta pääsi kahtakin tietä Seleukiaan Tigriin rannalle. Toinen tie kulki Zeugman kohdalla venesiltaa Eufratin poikki ja edelleen Mesopotamian poikki, toinen suorempi, mutta vaikeampi, Palmyran kautta Arabian erämaan poikki. Syyrian ja Palestinan kautta kulkivat ne tiet, jotka veivät Antiokhiasta Egyptiin. Egyptissä rakennettiin tie pitkin Niilin laaksoa aina Theben läheisyyteen ja Koptos nimiseen kauppapaikkaan, josta karavanitie kulki maan poikki ennen mainittuun Myos Hormokseen ja Berenikeen Punaisen meren rannalle. Pohjois-Afrikassa olevat maakunnat taas yhdistettiin toisiinsa yhtämittaisen tien kautta, joka seuraili Välimeren etelärantaa. Luoteis-Afrikassa, jossa viljeltävää maata oli leveämmältä, rakennettiin sisämaahankin teitä.
Kautta koko laajan valtakuntansa olivat Roomalaiset siis pitäneet hyvää huolta armeijainsa liikunnosta ja kaupan ja yhdysliikkeen helpottamisesta. Mutta tieverkko ei tullut paljoakaan maksamaan Rooman valtiolle, sillä maanasukkaat pakotettiin ne rakentamaan. Tientekorasitus oli niin suuri, että kansat, joiden oli täytynyt niitä rakentaa, monessa maassa niitä vihasivat. Rooman valtakunnan hajotessa ne toisin paikoin ehdon tahdon revittiin, jotta voitaisiin helpommin estää vallottajia maahan tulemasta.
Roomalaiset tiekartat.
Kreikkalaisten ja Roomalaisten luonteen erilaisuus kuvastuu heidän kartoistaankin. Kreikkalaiset perustivat maailmankarttansa tähtitieteelle ja saivat sen kautta maiden ja merien suhteet alun pitäen pätevälle pohjalle. Roomalaisten kartat sitä vastoin perustuivat teiden mittauksiin ja ne laadittiin kokonaan tuolle tierungolle, pitämättä suurta lukua maitten ja merien oikeasta paikasta leveys- ja pituusasteilla.
Tärkein Roomalaisten kartoista oli Agripan laatima. Se käsitti koko Rooman valtakunnan, vieläpä naapurimaatkin. Agripan kuoleman jälkeen se keisari Augustuksen toimesta ripustettiin Porta Octaviaan Roomassa. Karttaan liittyi selitys, jossa mainittiin eri maakuntien laajuus ja tärkeimpien paikkain keskinäiset etäisyydet. Agripan kartta lienee koottu juuri tiekartoista, »itinerarioista», joissa paitsi itse tietä oli sen kahden puolen merkitty tärkeimpiä seikkoja selittävillä piirustuksilla. Agripan kartasta vuorostaan valmistettiin virallisia tien- ja maanselityksiä roomalaisille sotilaille ja hallintovirkamiehille, joita lähetettiin valtakunnan eri osiin. Yksi semmoinen on säilynyt jälkimaailmalle, kuulu »Peutingerin taulu». Nimen, jolla se nykyään yleisesti tunnetaan, se on saanut saksalaisesta Conrad Peutingeristä, joka eli kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla. Peutingerin haltuun tullut tiekartta oli erään Colmarin munkin v. 1265 valmistama jäljennös vanhemmasta kartasta, johon hän vain oli lisäillyt sinne tänne jonkun nimen, varsinkin Palestinan pyhiä paikkoja, joita pakanallinen roomalainen ei ollut huomannut tarpeelliseksi karttaansa merkitä. Luulon mukaan alkuperäinen kartta piirrettiin alkupuolella kolmatta vuosisataa j.Kr., Aleksanteri Severuksen ollessa Rooman keisarina.
»Tabula Peutingeriana» esittää koko sitä maailmaa, joka oli Roomalaisille tunnettu, Gangeen suusta aina Pyreneitten niemimaan itärannalle saakka. Se on noin 7 metriä pitkä, mutta ainoastaan kolmekymmentä sentimetriä leveä, siis suhteettoman pitkä ja kapea kaistale. Luonnollisesti ovat maat ja meret vääntyneet aivan muodottomiksi, Välimeri esim. on kuin pitkä kapea kanava. Mutta kun kartan tekijän tarkotus olikin etupäässä tarkka tiekartta, niin pituus- ja leveysasteet jätettiin kokonaan huomioon ottamatta. Matkanpituudet ja »kestikievarit» on sitä vastoin tarkkaan merkitty. Tarpeen mukaan mainitaan jokia, järviä ja vuoristoita, tavottelematta kuitenkaan niiden suhteen minkäänlaista tarkkuutta. Erilaisilla sovinnaisilla merkeillä ilmaistaan eri keskustain tärkeyttä. Tavalliset kaupungit on merkitty pienillä huoneilla, tärkeimmät taas, kuten Aquilegia, Thessalonika ja Nikomedia, kehämuureilla ja torneilla. Huolellisesti on eri maanosissa merkitty kaikki vesiparannuspaikat; niiden kohdalle on piirretty kylpyhuone ja keskelle allikko. Niinikään on merkitty tärkeimpiä yleisiä rakennuksia, esim. se kanava, jonka Marius kaivatti Rhônen suistamoa kiertämään, Augustuksen satama Ostiassa ja Alexandrian majakka. Suurin kunnia on tullut Rooman, Konstantinopolin ja Antiokhian osaksi, sillä niitä esittää valtaistuimella istuva henkilö, Roomalla ja Antiokhialla kruunu päässään, Konstantinopolilla sulitettu kypäri. Pääkaupunkien kuvat on myös runsaasti väritetty. Luultavasti nuo kruunupäiset kuvat lisättiin karttaan Constantinus Suuren kuoleman jälkeen, kun valtakunta joksikin aikaa jaettiin kolmia.
Matkaoppaat.
Näitten karttain täydennykseksi ja arvatenkin vähempivaraisia varten, jotka eivät voineet maalauttaa karttaa, oli myös olemassa varsinaisia matkaoppaita, s.o. kirjotettuja tieselityksiä. Niitä on säilynyt useitakin eri osista valtakuntaa ja eri tarkotuksia varten kirjotettuja. Toiset antoivat tarkkoja tietoja välimatkain etäisyyksistä pitkin teitä ja viivähdyspaikoista, toiset meriväylistä, rantakaupungeista ja niitten etäisyyksistä ja satamista.
Oli semmoisia, jotka nimenomaan palvelivat matkailijoita, varsinkin Kreikan maasta, jonka klassillisille paikoille Roomalaiset matkustelivat samaan tapaan kuin nykyaika matkustaa Italiaan. Laajin tämänsuuntainen matkaopas on Pausanias nimisen Vähän Aasian kreikkalaisen kirjottama selitys Kreikan merkillisyyksistä, varsinkin temppeleistä ja taideteoksista ja niihin liittyvistä muistoista. Pausaniaan kertomus, joka on kokonaan säilynyt, on mitä arvokkain lähde vanhan Kreikan tuntemiselle, muinaistutkijoille ja kaivaustöitten johtajille korvaamaton apu. Sivistyneet Roomalaiset pitivät velvollisuutenaan käydä ainakin kerran eläissään Kreikan merkkipaikoilla, ja Kreikkalaiset itsekin niillä matkustelivat. Kuuluimpiin paikkoihin, kuten Delfoihin ja Atheenaan, oli syntynyt erikoinen ihmisluokka, jonka tehtävänä oli opastaa matkustajia ja näytellä heille paikan nähtävyyksiä sekä kertoa niihin liittyvät muistot. Näiden selitysten johdolla Pausanias kirjotti matkakirjansa.
Eräs yhtä merkillinen, vaikka tosin niukka opas oli selonteko matkasta Etelä-Galliasta Jerusalemiin. Se oli kristityn kirjottama kristittyjä pyhiinvaeltajia varten ja julkaistiin v. 333 j.Kr. Jo niin aikaisin oli siis Palestinaan suuntautunut siksi suuri pyhiinvaellusliike, että säännöllisen matkaoppaan kirjottaminen oli tarpeen.
Opas lähtee alkuun Burdigalan kaupungista (nykyisestä Bordeauxista). Matka kulkee Arlesin, Torinon ja Milanon kautta Aquilegiaan, Adrian meren pohjukkaan, ja sieltä edelleen Sirmiumin ja Serdican kautta Konstantinopoliin. Bosporon toisella puolella se opastaa Vähän Aasian poikki Ankyran kautta Tarsokseen ja vihdoin Antiokhian kautta Jerusalemiin. Paluumatkaa varten selitetään kaksi muutakin reittiä, joista toinen kulkee ensinnä Herakleiaan Propontiin (Marmarameren) rannalle ja sieltä Thessalonikan kautta Via Egnatiaa pitkin Adrian meren rannalle, sitten meren poikki ja edelleen Roomaan. Toinen reitti kulkee Roomasta Ariminumin kautta Milanoon. Paikoista annetaan siellä täällä joku lyhyt historiallinen tieto. Palestinasta näitä tietoja on runsaamminkin. Kertomus Jerusalemista ja sikäläisistä pyhistä paikoista on sangen mieltäkiinnittävä, se kun on varhaisin selonteko, mitä niistä on olemassa.
Constantinus Suuren äiti, Helena, oli Jerusalemissa käydessään hankkinut osaksi muistotietojen, osaksi ihmenäköjen kautta, ja jotkut sanovat juutalaisia uhkaamallakin, tiedon Vapahtajan piinahistoriaan liittyvistä paikoista, joille sitten keisari Constantinuksen toimesta rakennettiin komeat kirkot. Nämä tietysti olivat etupäässä pyhiinvaeltajien päämäärinä, mutta niitten lisäksi käytiin lukemattomilla muilla paikoilla, joihin liittyi pyhiä muistoja. Näitä oli säilynyt vielä enemmän Vanhan testamentin henkilöistä ja tapauksista.