MAANTIEDE VANHAN AJAN LOPULLA.
Vaikka maantuntemus Roomalaisten ajalla laajeni näin paljon, niin eivät Roomalaiset itse sitä sanottavassa määrin käyttäneet maantieteen hyväksi, vaan karttuneitten aineksien kirjallinen käsittely jäi edelleenkin Kreikkalaisten asiaksi. Kreikkalaiset oppineet niillä jatkoivat kaunista opinrakennelmaa, jonka ensimäiset perustukset joonilaisen koulun filosofit olivat laskeneet. Roomalaisajalla syntyivät Strabonin ja Ptolemaioksen laajat maantiedeteokset, jotka kehykseensä kokosivat kaiken tiedon, mitä Vanha aika oli tällä alalla hankkinut.
Keskiaikainen koristettu nimitesivu.
Strabon.
Strabon oli kotoisin Mustan meren etelärannikolta; hänen syntymäkaupunkinsa Amasia oli jonkun matkan päässä sisämaassa Iris joen (Jeshil Irmakin laaksossa). Amasia, jossa Pontoksen kuninkaat hallitsivat, oli aikanaan kreikkalaisen sivistyksen keskustoita. Strabon syntyi v. 63 e.Kr., sai huolellisen kasvatuksen ja matkusti myöhemmin Roomaan opinnoitaan jatkamaan. Tiedetään saman miehen Strabonia opettaneen kuin Ciceron molempia poikiakin. Loput ikäänsä — hän näyttää eläneen 84 vuotta vanhaksi — Strabon enimmäkseen vietti milloin Roomassa milloin Vähässä Aasiassa. Jonkun aikaa hän oleskeli Aleksandriassa, matkustellen Egyptissä laajalti roomalaisen maaherran kanssa, joka oli hänen ystävänsä. Mutta laajaa teostaan hän ei niinkään kirjottanut omien matkahavaintojensa nojalla, vaan kokosi yhteen kaikki ne tiedot, joita parhaitten edellisten kirjottajain teokset sisälsivät. Aleksandrian erinomaisessa kirjastossa hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. Strabonin teoksen kautta on jälkimaailmalle säilynyt paljon semmoisia tietoja, jotka muutoin olisivat auttamattomasti joutuneet hukkaan. Valtiollisilta mielipiteiltään Strabon oli Rooman harras kannattaja, sillä hän piti roomalaisvaltaa etuna maailman rauhalle, hengen ja omaisuuden turvalle. Häntä ei suuresti surettanut sekään, että Roomalaiset valtasivat hänen oman isänmaansa Pontoksen. Roomalaisten ankaruutta ja julmuuttakin vallotetuissa maakunnissa hän puolustaa sillä, että se muka oli kurinpidon vuoksi tarpeellista. Yksinvallan kannattaja hän oli sillä perustuksella, että laajaa maailmanvaltakuntaa oli mahdoton muulla tavalla enää hallita. Hän sanoo kirjottaneensa »Geografiansa» roomalaisia sotapäälliköitä ja maaherroja varten, mutta samalla hän aikansa koko sivistyneelle maailmalle antoi mitä arvokkaimman opintokeinon.
Strabonin teos todistaa kaikkia edeltäjiään selvemmin, kuinka monipuoliseksi ja perusteelliseksi tieteeksi maantiede jo oli kehittynyt. Hän ottaa huomioon sekä matematisen ja fyysillisen, että kertovan ja historiallisen maantieteen kaikki näkökannat, seuduista selvää tehdessään. Hän koettaa maitten luonnonsuhteista käsittää niiden asutuksen ja historian ja ymmärtää niiden tulevan kehityksen mahdollisuudet. Ilmastoon hän erikoisesti kiinnittää huomiota, kuvaillen sekä Brittein saarien pilvistä, päivänpaisteetonta taivasta, että Intian monsuuneja ja sadeaikoja. Hänen silmänsä on jo terottunut vaarinottamaan niinkin hyvää havaintokykyä osottavia seikkoja, kuin että vuorien pohjoisrinteillä yleensä sataa enemmän lunta kuin eteläisillä ja lumirajakin sen vuoksi on niillä matalammalla. Tämä pitää sekä Pontoksen vuorista että Alpeista paikkansa; nykyään tosin tiedämme olevan paljon semmoisiakin vuoria, joissa asianlaita on aivan päinvastoin, mainitaksemme vain Himalajan. Mielellään Strabon kertoelee kaikenlaisia merkillisyyksiä, samoin kuin Herodotoskin, sillä ne etupäässä huvittavat yleisöä. Eri maiden puista ja kasveista hän antaa paljon tietoja, kuvailee Jerikhon palmulehtoja ja balsamitarhoja, Egyptin papyroa, tekee selkoa arvokkaista puulajeista, joita Roomalaiset käyttivät huonekaluihinsa. Hän kiinnitti niinikään huomionsa puolisivistyneitten kansain elämänlaatuun, pukuihin, asuntoihin ja perimätietoihin. Eri uskonnot hän lyhyesti selittää, Vähän Aasian komanot, Gallian druidit ja Intian braamanat, vieläpä mainitsee filosofisista kouluista, taideteoksista, tieteellisistä keksinnöistä ja Heliopoliin egyptiläisten pappien kalenterista.
Suurimman huomion Strabon kuitenkin omistaa historialliselle maantieteelle, koettaen kaikkialla osottaa historian ja maan luonnonolojen läheistä keskenäistä yhteyttä, niiden vaikutusta kansain luonteeseen ja vaiheisiin. Hän muun muassa huomauttaa, kuinka Italian niemiasema edisti Rooman vallan kasvamista, se kun alussa suojeli sitä hyökkäyksiltä, myöhemmin taas oivallisine satamineen suosi laajentumista ja maailmankaupan kehitystä. Italian vuorisuudesta hän taas huomasi koituneen etua sen kautta, että vaihteleva maaperä tarjosi asukkaille mitä vaihtelevimpia luonnontuotteita tarpeihinsa. Ja vihdoin hän huomauttaa Italian edullista asemaa Vanhan maailman suurien rotujen keskellä. Nämä esimerkit osottavat, kuinka syvämielisessä hengessä Strabonin teos oli kirjotettu. Sama on maantieteen pohja ja tarkotus vielä meidän aikanakin, vaikka aineisto ja menetelmät ovatkin sanomattoman paljon kehittyneet.
Kreikkalaisena Strabon antoi laajalle maantietoteokselleen mahdollisimman taiteellisen muodon. Esitys on suppeata, mutta ytimekästä ja sujuvaa. Liikojen nimien mainitsemista kartetaan, varsinkin puoliraakalaisista maista selvää tehtäessä, koska raakalaisnimillä Strabonin mielestä oli niin ruma sointu. Yleisen maantiedon kirjottaminen lisäksi oli hänen mielestään silloin jo niin suunnaton työ, että liiallista seikkaperäisyyttä oli kartettava. Viehättääkseen lukijaa hän sitä vastoin höystää esitystään kuvauksilla, kertoo retkistä korkeille vuorille, kuten Etnalle ja Kappadokian Argaios vuorelle ja retkeilijäin havainnoista. Niinikään kerrotaan urheiluista, metsästyksistä y.m. seikoista. Missä vain on tilaisuutta, kerrotaan hauska kaskukin. Vertauksien kautta koetetaan antaa lukijalle selvempi yleiskäsitys eri maista. Peloponnesoa verrataan platanin lehteen, Libyan erämaan keitaita leopardin täpliin, Troijan Idavuoren pitkää selännettä monine kukkuloineen tuhatjalkaiseen.
Strabon käsittelee teoksessaan koko sitä tunnettua maailmaa, jonka laajuuden Eratosthenes koetti arviolaskun mukaan kartallaan määrätä. Matematinen osa on heikompi kuin Eratostheneen ja Hipparkhoksen, mutta sitä huomattavammat’ ovat edistykset fyysillisen maantieteen alalla. Strabon määritteli kaksi yleistä periaatetta, joista on tullut koko uudenaikaisen fyysillisen maantieteen perusta. Ne olivat: suurempien luonnonilmiöitten selittäminen vähemmistä, joita voimme helposti havaita — kuten esim. jokisuistamoiden muodostumisessa, — ja oppi laajain maa-alain vuorottaisesta kohoomisesta ja vajoomisesta. Hänen syvämietteisyyttään osottavat myös johtopäätökset kolmen silloin tunnetun maanosan muotojen vaikutuksesta niitten kultuuriin. Europpa on Strabonin mielestä muita soveliaampi ihmisen asuttavaksi vaihtelevan muotonsa vuoksi, Afrikka sopimattomin rannikkonsa ja pintansa yksitoikkoisuuden vuoksi; Aasia on välittävällä kannalla. Muodon vaihtelevaisuus hänen mielestään helpottaa yhdysliikettä ja edellyttää rikkaampaa historiallista kehitystä. Europpa on parhaiten omiaan kansaluonteita kehittämään lauhkean ilmastonsa, vuoriensa ja lakeitten maittensa vaihtelun kautta. Nämä seikat nimittäin vaikuttavat, että Europassa asuu sekä sotaisia että rauhallisia kansoja. Se pitää lapsiaan virkeämpinä, koska se heille tosin antaa riittävät elämän tarpeet, mutta vähemmän ylellisyys- ja nautintoaineita, jotka veltostuttaisivat.
Emme ryhdy seikkaperäisemmin puhumaan Strabonin maantuntemuksesta, koska se pääpiirteissään oli sama, kuin pari vuosisataa myöhemmin eläneen Ptolemaioksen. Vaillinaisin osa hänen teoksestaan on Kreikan maantiede, vaikka Strabon itse oli kreikkalainen kansallisuudeltaan. Syynä tähän lienee ollut se melkein uskonnollinen kunnioitus, jolla Strabon, samoin kuin monet muut vanhat maantieteilijät, piti kiinni Homeroksen eeposten maantieteellisistä käsityksistä. Ainoastaan Eratosthenes aikanaan uskalsi näitä ennakkoluuloja vastustaa, mutta hän joutuikin siitä yleisen moitteen alaiseksi. Arvokkaimpia osia Strabonin maantieteestä on hänen kuvauksensa varsinaisesta isänmaastaan, Pontosta, ja koko Vähästä Aasiastakin. Hän muun muassa tekee selkoa Vähän Aasian sisäosissa olevista tulivuorista, jotka nykyään ovat sammuneet, mutta Strabonin ajalla vielä olivat toimessa.
Strabonin teos ei Vanhalla ajalla herättänyt niin suurta huomiota, kuin se olisi ansainnut. Moni arvosteli häntä samalla tavalla kuin hän arvosteli Herodotosta ja Pytheasta, pitäen kumpaakin perättömäin juttujen kertojana. Uusi aika on oivaltanut heidän kunkin arvon.
Mela.
Pomponius Mela ja Plinius Vanhempi ovat ainoat mainittavat roomalaiset maantieteilijät, joitten teoksia on säilynyt.
Mela kirjotti ainoastaan yleistajuisen käsikirjan, joka tuskin olisi suurtakaan huomiota herättänyt, ellei se olisi ollut laatuaan ensimäinen latinan kielellä kirjotettu maantieto. Mela eli keisari Claudiuksen ajalla. Mielipiteensä ja tietonsa hän sai Kreikkalaisilta. Hänen omintakeinen käsityksensä oli se, että lauhkean vyöhykkeen eteläpuolella oli toinen maailma, jossa eli toisia ihmisiä, »antikhtoneja»; heidän asuinsijojaan muka valtameri ja kuuma hedelmätön vyöhyke erottivat tunnetusta maailmasta. Hän näyttää luulleen, että Taprobane oli osa tästä etelämaasta. Mela oli Espanjasta kotoisin, ja kirjasessaan hän sen vuoksi antaakin Iberian niemimaasta tarkimmat tiedot. Hänen synnyinkaupunkinsa Tingitera oli Gibraltarin salmen läheisyydessä. Mela mainitsee salmen saaneen Herkuleen patsaitten nimen kahdesta korkeasta vuoresta, Abylasta (Ceutasta) ja Calpesta (Gibraltarista), jotka olivat vastapäätä sen kahden puolen.
Plinius.
Paljon tärkeämpi teos on Plinius vanhemman »Luonnonhistoria».
Plinius oli syntynyt Pohjois-Italiassa v. 23 j Kr., mutta tuli jo nuorena Roomaan. Hän palveli nuorella iällään Rooman armeijassa Germaniassa ja tutustui siellä Vespasianukseen; Plinius kirjottikin myöhemmin Germaniassa käytyjen sotain historian. Neron hallituksen lopulla hänet lähetettiin Espanjaan prokuratoriksi. Vespasianus valtaistuimelle noustuaan kutsui ystävänsä Roomaan, ja samoin hän pysyi keisari Tituksen suosiossa, jolle hän omistikin pääteoksensa. Plinius sai kuolemansa Vesuvion suuressa purkauksessa v. 79 j.Kr. Oppineen sotilaan viimeisiä hetkiä kuvaa Plinius nuorempi elävästi historioitsija Tacitukselle kirjottamassaan kirjeessä. Plinius nuorempi kertoo muun muassa enonsa erinomaisen hartaista opinnoista, kuinka hän kaikkina lomahetkinään, vieläpä ateriainsa aikanakin ja matkoillaan luki tai antoi esilukijain lukea itselleen teoksia, tehden kaiken aikaa muistiinpanoja ja kirjottaen luetusta otteita. Sillä tavalla hän kokosi laajat tietonsa, joista sitten elämänsä loppupuolella kokosi suuren teoksensa. Sen kautta on säilynyt arvokkaita otteita semmoisista vanhain kirjailijain teoksista, jotka itse ovat hukkaan joutuneet. Valitettavasti Pliniuksella ei ollut aikaa eikä oppia käsitelläkseen aineksiaan järjestelmällisesti ja arvostellen, ja sen vuoksi hänen kokoomateoksessaan on paljon erehdyksiä ja ristiriitoja.
Pliniuksen »Historia Naturalis» käsittelee kaikkia hänen ajallaan tunnettuja luonnontieteitä, näiden joukossa maantiedettäkin, jolle on omistettu kuudetta kirjaa. Kreikkalaisten esikuvainsa tasalle hän ei kohoo aineen käsittelyn, sen enempää kuin laajanäköisyydenkään puolesta. Mutta hän rikastutti maantiedettä uudella puolella, jota Kreikkalaiset eivät sanottavasti tunteneet. Pliniuksen käytettävinä olivat nimittäin roomalaiset viralliset lähteet, ja niiden kautta hän saattoi varsinkin asutusoloja valaista uusilta puolilta.
Mieltäkiinnittävin osa Pliniuksen maantieteestä on se, joka käsittelee
Aasiaa. Hän antaa Palestinasta kuvauksen, joka on huomattava senkin
vuoksi, että se on kirjotettu niin hiljattain sen jälkeen, kun
Vapahtaja eli.
Pliniuksen kuvaus Palestinasta.
»Jordan joki alkaa», hän kertoo, Palestinasta. »Paneaan lähteestä, josta Caesareian kaupunki (Caesareia Paneas) on saanut erottavan nimensä. Se on kaunis joki, joka mutkailee maan luonteen mukaan, ja se on siunaus kaikille niille, jotka sen rannoilla asuvat. Vastahakoisesti se näyttää matkaavan Asfalttimerta (Kuollutta merta) kohti, kamalan näköiseen seutuun, johon se lopulta katoo, sekotettuaan vuolteensa noihin turman vesiin. Siitä syystä se, heti maasyvänteen kohdatessaan, purkautuu järveen, jota tavallisesti sanotaan Genesaran järveksi. Tämä on kuuttatoista penikulmaa pitkä ja kuutta leveä, sen rannoilla on joka puolella viehättäviä kaupunkeja, itäpuolella Julias ja Hippus, etelässä Tarichaea, jolla nimellä toiset mainitsevat järveäkin, ja lännessä Tiberias, joka kuumain lähteittensä vuoksi on terveyspaikka.» Aito roomalaisena ylimyksenä Plinius kaikkialla kiinnittää huomionsa vesiparantoloihin.
»Asfalttijärvi synnyttää ainoastaan maapihkaa, josta se on nimensäkin saanut. Eläinten ruumiit uivat sen pinnalla, se pitää paikkansa häristä ja kameleistakin. Siitä on syntynyt tuo juttu, ettei siihen järveen mikään voi upota. Se on enemmän kuin sataa penikulmaa pitkä, leveys on leveimmältä kohdalta seitsemänkymmentäviisi ja kapeimmalta kuusi penikulmaa. Itäpuolella on paimentolaisten Arabia, etelässä Machaerus, joka ennen aikaan oli Judaean lujin linnotus Jerusalemin jälkeen. Silläkin puolella on kuuma lähde, jonka vedellä on parantava vaikutus, ja sen nimikin, Kallirhoe eli kauniit vedet, julistaa vetten mainetta.»
»Länsirannalla, epäterveellisen rantakaistaleen takana, asuvat Essenit. [Essenit olivat juutalainen munkkikunta, joka ensi kerran esiintyi historiassa toisella vuosisadalla e.Kr., makkabealaisen Jonathanin ajalla.] Tämä erakkokansa on ihmeellisin kaikista maailman kansoista, sillä he eivät pidä ensinkään vaimoja, vaan ovat luopuneet kaikista sukupuolinautinnoista, eivät omista rahaa, asuvat palmulehdoissa. Joka päivä näitten pakolaisten luku lisääntyy, sillä niihin liittyy runsaasti semmoisia ihmisiä, joita vastoinkäymiset, väsymys elämään, pakottaa omaksumaan heidän tapansa. Sillä tavalla, ihmeellistä kyllä, pysyy elossa kansa, jonka keskuudessa ei ketään synny, sillä se lisääntyy ainoastaan muitten ihmisten väsymisestä elämään.»
Nämä ja muut tietonsa Palestinan oloista Plinius ehkä sai Vespasianukselta ja Titukselta. Hän ylistää Palmyran omituisuutta, sen viljavuutta ja lähteitten runsautta hietaerämaan keskellä, ikäänkuin luonto olisi tahtonut sen muusta maailmasta erottaa, ja huomauttaa kuinka se näin saattoi menestyksellä puolustaa itsenäisyyttään kahden niin mahtavan valtakunnan rajoilla kuin Rooma ja Parthia olivat, vaikka oli ainiaan tarjona vaara, että se sekaantuisi niitten riitoihin. Palmyraa ei vielä Pliniuksen aikana oltu vallotettu.
Plinius mainitsee myös Mustasta merestä Kaspian meren kautta ja Oxuksen laaksoa pitkin Intiaan kulkevan kauppatien, josta jo Strabonillakin oli tietoja. Hän tiesi Margianan (Mervin) kaupunginkin, joka oli hedelmällisessä keitaassa erämaan keskellä samoin kuin Palmyrakin, ja tuotti hyviä viinejä.
Tigriin lähteet.
Vanhan ajan maantieteilijät kiinnittivät erikoista huomiota Tigriin lähteihin, ja Pliniuskin koetti kerätä niistä kaikki saatavina olevat tiedot. Nimensä, joka meedian kielellä merkitsi nuoli, Tigris oli saanut nopeudestaan. Sen lähdejoki juoksi Aretissan järven kautta, jonka pinnalla muka myös uivat kaikenlaiset raskaat esineet ja joka huokui natronipilviä. Siinä oli vain yhdenlaisia kaloja, jotka välttivät virtavettä, ja samoin Tigriin kalat eivät uineet järveen. Virta selvään näkyi järvessäkin värinsä vuoksi; järven läpi virrattuaan Tigris muka katosi rotkoon Tauro vuoreen, juoksi sen alitse ja tuli näkyviin vasta toisella puolella Zoaranda nimisessä paikassa. Että Zoarandan joki oli sama, joka järven rannalla katosi, kävi muka selville siitä, että jokeen pudotetut esineet nousivat lähteestä esiin. Joki muka sitten juoksi toisen Thospitis nimisen järven kautta ja sen jälkeen jälleen katosi maanalaiseen rotkoon, tullen kaksikymmentäkaksi penikulmaa siinä virrattuaan uudelleen näkyviin Nympheum nimisessä paikassa.
Strabon kertoi Arsenen (Aretissan) järven sisältäneen potaskaa, jota käytettiin vaatteitten puhdistamiseksi; mutta juotavaksi ei vesi kelvannut. Thospitis epäilemättä oli nykyinen Van järvi, jota Armenilaiset sanovat Dosp järveksi, koska se on Dospin maakunnassa. Järvi on kakssonainen, ja siitä luultavasti johtui Pliniuksen erehdys, että muka järviä oli kaksi. Järven itäpään nykyinen nimi on Ardjish, joka vastannee Aretissa nimeä. Mutta Tigriin ja järven välillä ei ainakaan nykyään ole huomattu minkäänlaista yhteyttä. Siinä vanhat kirjailijat siis lienevät erehtyneet, joka olikin helposti ymmärrettävää, kun Van järvestä ei lähde jokea ja Tigris virtaa läheltä sen sivu. Kreikassa lisäksi on paljon semmoisia jokia, jotka virtaavat vuorien läpi maanalaisten rotkojen kautta. Se nimi, jonka Plinius antaa Araratista tulevalle joelle, Diglito, on kuitenkin Tigriin vanha nimi; se on sama sana kuin Hid-dekel, jolla Tigristä mainitaan Raamatussa Paratiisin kertomuksessa, ja Djileh, joka nimi yhä vielä on Mesopotamiassa käytännössä.
Paikkansa pitää yhä vieläkin se, että tämän korkean vuorijärven vesi on potaskapitoista; yhä vieläkin puhdistetaan vaatteita järven pinnalla uivalla vaahdolla. Järven suolaisuudesta arvatenkin johtui taru, ettei siihen mikään uponnut, mutta Van järven vesi ei ole sinnepäinkään niin suolaista kuin Kuolleen meren. Kauan Uudelle ajalle saakka pysyi voimassa käsitys, että yksi Paratiisin neljästä joesta juoksi tämän järven läpi ja sen päästä maan alitse vuoriston toiselle puolelle.
Erään Dionysioksen kirjottama maantieteellinen runoelma sisältää lyhyydestään huolimatta eräitä huomattavia kohtia. Se luultavasti kirjotettiin keisari Domitianuksen aikana, koska siinä ylistellään tämän keisarin sotaretkeä Afrikassa asuvia, Herodotoksellekin tuttuja Nasamoneja vastaan, joka kansa Domitianuksen käskystä tuhottiin, niin että hän saattoi senaatille ylpeillä »kieltäneensä Nasamoneja enää olemassa olemasta». Tämän lyhyen maantiedon runomuoto viittaa siihen, että se oli aiottu koulussa ulkoa luettavaksi. Siinä mainitaan pohjoinen Jäämeri yhtenä maailman meristä. Dionysios ensimäiseksi mainitsee Etelä-Venäjän kansain joukossa Alaanit ja Kaspian meren seuduilla Hunnit, jotka myöhemmin tulivat niin tunnetuiksi. Dionysioksen runoelma, joka oli kirjotettu sujuvalla heksametrillä, tuli niin suosituksi, että siitä julkaistiin latinaksi kaksikin käännöstä ja toista vielä Keskiajallakin luettiin kouluissa, vaikkei se likimainkaan käsittänyt kaikkea omankaan aikansa maantuntemusta ja sisälsi koko joukon erehdyksiä.
Marinos Tyyrolainen.
Ajanlaskumme toisella vuosisadalla eli kaksi oppinutta maantieteilijää, jotka vihdoin saivat päätökseen Vanhan ajan maantiederakennuksen. Toisesta, Marinos Tyyrolaisesta, tietomme ovat hyvin vaillinaiset, sillä hänen kirjotuksensa ovat kaikki hävinneet. Emme hänestä muuta tiedä, kuin mitä hänen jälkeläisensä Ptolemaios teoksessaan mainitsee. Mutta Ptolemaios empimättä tunnustaa, että hänen oma suuri teoksensa perustui Marinoksen työlle, jota hän vain koetti tarpeen mukaan täydentää ja oikoa.
Marinoksen tarkotus oli maailmankartan parantaminen. Hipparkhoksen ja Eratostheneen luoma kartta oli laskenut työlle pätevän perustuksen, luonut kartan yleispiirteet, Marinos tahtoi oikoa ja tarkemmin käsitellä kartan yksityiskohdat. Niinä kolmena vuosisatana, jotka olivat Hipparklioksen ajoista kuluneet, oli karttunut paljon tietoja paikkain ilmansuunnista ja etäisyyksistä toisiinsa verraten ja maat ja meret voitiin sen vuoksi entistä tarkemmin sovittaa kohdalleen Hipparkhoksen täydentämään asteverkkoon. Marinos tosin piirsi karttaansa suoraviivaiset pituus- ja leveyspiirit, mutta hän tunnusti, että semmoinen asteverkko maan pallonmuodon vuoksi oli puutteellinen. Ptolemaioksen tehtäväksi jäi tämänkin puutteen korjaaminen.
Ptolemaioksen maantiedeteos.
Koko Vanhan ajan tiedon yhdisti Claudius Ptolemaios suureen maantiedeteokseensa ja karttaansa. Ptolemaios olikin enemmän kokooja ja järjestäjä kuin itsenäinen tutkija. Mutta kun tiede ei hänen jälkeensä enää kehittynyt, vaan päin vastoin rappeutui, kun hänen teoksensa siis tosiaan oli koko vanhan maantieteen loppusana, niin sai hän siitä kuolemattoman maineen, jonka rinnalla aikaisemmat tutkijat ja heidän suuret ansionsa unohtuivat. Ptolemaiosta pidettiin Uudelle ajalle saakka maantieteen erehtymättömänä suurmiehenä.
Tämän mainion miehen elämänvaiheista tuskin tiedämme mitään. Luultavaa on, että hän sekä eli että kirjotti Alexandriassa, jossa Egyptin kreikkalaisten hallitsijain perustama kuulu tiedekoulu yhä kukoisti. Maantiedeteoksensa hän arvion mukaan julkaisi v:n 150 vaiheilla j.Kr.
Ptolemaios oli aikansa etevin tähtitieteilijäkin, ja siitä syystä hänen teoksensa matematinen osa onkin perusteellinen ja varsinkin asteverkko kehitetty suuri askele eteenpäin. Ptolemaios piirsi asteverkon entistä taajemmaksi ja keksi kohdistelman eli projektsion, joka käyrine paralleleineen ja meridianeineen paremmin vastasi oikeita laajuussuhteita.
Ptolemaios ei kuitenkaan osannut välttää erästä erehdystä, jolla oli myöhemmin oleva löytöretkien historiassa kerrassaan mullistava merkitys. Oppineeseen Posidoniokseen luottaen hän otaksui maapallon ympärystän noin kuudetta osaa pienemmäksi kuin se todellisuudessa on. Kun hän sen mukaan laadittuun asteverkkoon sovitti todelliset välimatkat, niin ne luonnollisesti täyttivät asteverkosta paljon enemmän ruutuja kuin olisi pitänyt. Kun hän toisin sanoen asetti liian pitkät välimatkat ja sen mukaan liian laajat maansa liian pienelle pallokartalle, niin täytti silloin tunnettu maailma siitä liian suuren osan. Tästä taas seurasi, että hän arvosteli Aasian itäreunan ja Europan länsireunan välimatkan maapallon taitse niin lyhyeksi, että Tyyni meri olisi jäänyt pois. Tämä erehdys pysyi voimassa Uuden ajan alkuun saakka, ja se se sai Columbuksen rohkeasti laskemaan valtameren poikki siinä varmassa vakuutuksessa, että lännen kautta kulki lyhyin tie Intiaan ja Kiinaan.
Ptolemaios sai siten tunnetun maailman pituudeksi Canarian saarilta
Kiinaan 180°, vaikka se todellisuudessa on vain 130°.
Karttaansa Ptolemaios liitti maantieteellisen selityksen, jossa etupäässä käsitellään juuri matematista maantiedettä ja määritellään palkkain asemat toisiinsa nähden. Teos on jaettu kahdeksaan kirjaan, joista ensimäisessä selvitellään matematisen maantieteen perusteet ja asteverkon piirtäminen, sekä pohditaan asutun maailman, »ekumenin», pituutta ja leveyttä. Kuusi seuraavaa kirjaa sisältää tauluja, joissa nimitellään eri maitten karttoihin merkityt paikat ja ilmotetaan kunkin paikan asema asteverkossa, longitudi ja latitudi, annetaan selityksiä maitten rajoista ja muitakin tietoja, jotka olivat tarpeen kartan ymmärtämiselle. Nämä taulut olivat erittäin käytännölliset, niitten avulla oppija saattoi itsekin piirtää kartan. Kahdeksannessa kirjassa Ptolemaios tekee kartastaan kaikenlaisia yleisiä johtopäätöksiä päivän pituudesta ja muista ilmiöistä eri leveyksillä.
On vaikea sanoa, onko se Ptolemaioksen oma kartta, joka on jälkimaailmalle säilynyt. Ne kartat, joita on hänen maantiedeteoksensa säilyneissä käsikirjotuksissa, mainitaan Agathodaimon nimisen Alexandrian miehen piirtämiksi. Mutta kun mainitusta henkilöstä ei tiedetä sen enempää, niin on mahdoton sanoa, oliko hän Ptolemaioksen aikalainen, ja piirsikö hän kartat tämän oppineen johdolla, vai piirrettiinkö ne vuosisatoja myöhemmin tekstin johdolla. Tämä kysymys ei kuitenkaan ole aivan tärkeä, koska Ptolemaioksen kartta on helppo uudelleen piirtää hänen paikanmääräystensä mukaan. Skolastikot Uuden ajan alussa tämän työn suorittivatkin.
Jos tarkastamme Ptolemaioksen maailmankarttaa, niin huomaamme hänen korjanneen monta edeltäjäinsä virhettä. Afrikan etelärantaa hän ei enää piirtänyt kääntymään länteen päin Kap Guardafuista, niinkuin Strabon, ja Kaspian meren, jota Aleksanteri Suuren ajoista saakka oli pidetty pohjoisen meren lahtena, hän piirsi sisämereksi, joksi sen jo Herodotos otaksui. Mutta paljon suuria erehdyksiä siihen vielä jäi. Palus Maeotis (Asovan meri) on kuvattu niin laajaksi pohjoista kohti, että se melkein ulottuu Itämeren etelärannalle. Intiasta Ptolemaios ei tuntenut niitä löytöjä, jotka mainitaan» »Erythrean meren ympäripurjehduksessa», vaan merkitsi eteläisimmäksi tunnetuksi paikaksi Barygazan. Taprobanen (Ceylonin) hän piirsi neljäätoista kertaa suuremmaksi, kuin se todella on. Suurin kaikista oli se erehdys, joka johtui tunnetun maailman länsi-itä pituuden liiottelemisesta. Itä-Aasian ulkopuolella Ptolemaios ei luullut merta olevan, koska päätteli sen ulottuvan niin paljon kauemmaksi itään päin, kuin oli ennen otaksuttu. Mutta Kultaisesta Khersonnesosta (Malakan niemestä) hänellä oli tieto, vieläpä suuresta merenpoukamastakin, joka oli sen takana ja joka luultavasti vastasi Siamin lahtea. Hän oli kuullut maineita, että Aasian ranta siitä eteenpäin kääntyikin etelää kohti, eikä pohjoista kohti, niinkuin oli ennen otaksuttu. Siitä Ptolemaios sai aihetta piirtää Intian meren itärannan suljetuksi ja vielä kaartaa saman rannan meren eteläpuolitsekin Afrikaan saakka. Intian merestä siten tuli samanlainen sisämeri, jommoiseksi tiedettiin Välimeri, ainoa kauttaaltaan tunnettu meri. Jo Hipparkhos oli arvellut samaa, mutta hänen luulonsa oli myöhemmin aiheettomana hylätty.
Pohjois-Europassa Ptolemaios ensi kerran piirsi Brittein saarien kartan osapuilleen, Tanskan niemimaan ja Itämeren etelärannan niinikään, mutta Skandinaviasta hänellä oli se käsitys, että se oli vain pieni saari — joka käsitys vielä myöhemminkin pysyi voimassa. Itä-Europassa Ptolemaios ensi kerran mainitsee Karpattien vuoriston, joka oli tullut Roomalaisten tietoon Trajanuksen vallottaessa Dakian. Ja ensi kerran mainitaan nyt Rha nimellä Volga, ja ilmotetaan sen purkavan vetensä Kaspian mereen. Aasiassa Ptolemaios ensi kerran mainitsee ne vuoristot, jotka lännessä rajottavat Tarimin erämaata ja Mongoliaa, piirtäen ne Imaosta (Himalajasta) pohjoiseen kulkevaksi haaraksi, joka on molempien Skyytiain rajana. Ptolemaios nimittää tätä haaraakin Imaoksi. Hän niinikään mainitsee sen ikivanhan kauppatien, joka kulkee Aasian poikki, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse Soraan (Kiinaan). Muuan makedonialainen kauppias oli asiamiestensä kautta hankkinut tietoja näiden matkain etäisyyksistä. Samaa tietä nykyiset Kiinalaiset vanhain perimätietojansa mukaan saapuivat lännestä Kiinaan, sitä matkusti niinikään Keskiajan kuuluisin matkustaja Marco Polo.
Ptolemaioksen kertomus Afrikasta on uusimman tutkimuksen valossa erinomaisen mieltäkiinnittävä, sillä hän näyttää saaneen Niilin lähteistä tosioloihin perustuvia tietoja. Ptolemaios nimittäin mainitsee Niilin päähaaran lähtevän kahdesta järvestä, jotka olivat kaukana etelässä, ja näitten järvien taas saavan vetensä korkeilta lumipeitteisiltä vuorilta, lumen niillä sulaessa. Vuoria hän nimittää »Kuun vuoriksi», ja tämä nimitys on sittemmin tuottanut paljon päänvaivaa kaikille matkustajille aina viime aikoihin saakka.
Kun tiedot Afrikan sisäosista alkoivat karttua, niin aljettiin yhä enemmän luulla, että Ptolemaioksen mainitsemat seikat perustuivat vain kuvitelmiin. Vasta viime aikoina ovat mielipiteet jälleen muuttuneet. Mahdollista on, ettei tieto näistä lähdevesistä ja vuorista saapunut Egyptiin Niiliä pitkin, vaan Afrikan itärannalta Sansibarista, jossa oli Rhapta niminen kauppapaikka. Siellä luultavasti tunnettiin sekä Ukerewe ja Albert Njansa järvet, että Kilimandjaro ja Kenia vuoret, ehkäpä Stanleyn löytämä Ruvenzorikin. Unjamwesi maa, joka on Ukerewen eteläpuolella, merkitsee neekerikielessä »Kuumaata». Siitä ehkä Ptolemaios sai »Kuuvuorien» nimen. Luoteis-Afrikaan hän piirsi Libyan sisäosiin Nigir nimisen joen; se ei kuitenkaan näytä tarkottaneen nykyistä Nigeriä, vaan ehkä niitä Atlaasta laskevia vuorijokia, jotka vuoriston eteläpuolella katoovat erämaihin.
Ptolemaioksen ajoista alkaa maantieteen, samoin kuin Kreikkalaisten viljelemäin muidenkin tieteiden rappeutuminen. Ptolemaioksen teoksetkin joutuivat hukkaan, niin että ne Keskiajalla vasta Arabien kautta ja arabilaisina käännöksinä tulivat Länsimailla tunnetuiksi. Vasta Keskiajan viimeisinä vuosisatoina ne alkoivat uudelleen vaikuttaa tutkimukseen ja — erehdyksiensä kautta kehottivat Columbusta löytämään uuden maailman.
* * * * *
Jos lopuksi luomme yleissilmäyksen Vanhan ajan maantietoon, niin muistamme ensinnäkin, ettei vanhimpiin tunnettujen kultuurikansain, Egyptiläisten ja Babylonialaisten näköpiiri ulottunut paljoakaan laajemmalle Niilin ja Kaksoisvirtain jokilaaksoja.
Foinikit olivat ensimäinen kansa, joka näki maailmaa laajemmaltakin. He tutustuivat ensimäisinä kaikkiin Välimeren maihin, ylläpitivät liikkeitä idänkin vesillä, mutta kauppaetujansa turvatakseen he pitivät tietonsa omana salaisuutenaan, eivätkä ne tulleet maantieteen hyväksi kuin välillisesti. Vasta Kreikkalaiset saattoivat maantuntemuksen kirjallisuuden kautta yhteiseksi omaisuudeksi.
Kreikkalaisten vanhimmat tiedot maista ja kansoista tapasimme Homeroksen runoissa. Laajan siirtolaisuuden kautta kahdeksannella ja seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua tulivat Egean meren ja Mustan meren seudut heille tunnetuiksi, lännessä Etelä-Italian, Sisilian ja Gallian rannikot. Persialaissotien kautta he entistä paremmin tutustuivat Itämaihin. Kaikkein suurimman ja vaikutuksiltaan tuntuvimman laajennuksen sai vanhan ajan maantuntemus neljännellä vuosisadalla e.Kr., jolloin Aleksanteri Suuri johti voitokkaat armeijansa koillisessa aina aina Baktriaan, idässä Intiaan saakka. Näköpiirin laajennusta seurasi pysyvä kultuurinkin leveneminen, kreikkalainen sivistys juurtui Itämaihin moneksi ajaksi ja sai siellä vallitsevan aseman. Karthagolaisen Hannon matka Luoteis-Afrikan rannikolle ja Pytheaan matka kohti hyistä Thulea olivat löytöretkinä merkillisiä, edistivät maantiedettä, mutta aikansa elämälle ne jäivät merkityksettömiksi.
Rooma astui näyttämölle. Roomalaiset sotilaat avasivat Armenian ja Kolkhiin, Pohjois-Afrika, Iberian niemimaa, Gallia ja Britannia vallotettiin ja liitettiin sivistysmaihin, Germanian kansoihin tutustuttiin sotain, Alppimaihin myös suurenmoisten tierakennusten kautta. Etäisistä pohjoismaista ja Kiinasta saakka saapuivat ensimäiset tiedot silloisen kultuurin polttopisteeseen.
Rinnan maitten laajenevan tuntemisen kanssa kehittyi tietojen järjestäminen ja aatteellinen käsitteleminen. Kreikkalaiset filosofit koettivat keksiä selityksiä luonnonilmiöille ja niitten johdolla laatia järjestelmiä maailmanrakennuksen selittämiseksi. Toisiin, kuten vuorovesi-ilmiöön, keksittiin oikeat syyt, toiset kuitenkin luonnontieteitten alkeellisuuden vuoksi olivat tuomitut pysymään vielä monia vuosisatoja selittämättä. Vähitellen huomattiin välttämättömäksi luopua vanhasta homerisesta maailmankäsityksestä, vaikka se Kreikkalaisille olikin niin rakas, ja tultiin siihen oikeaan johtopäätökseen, että maan täytyy olla pallon muotoinen. Tähtitieteilijät, jotka olivat keksineet keinoja paikkain määräämiseksi tai vaalia, siirsivät sieltä määräämiskeinonsa maan pinnalle ja miettivät ensimäiset asteverkot. Keksittiin aurinkokello, jonka avulla voitiin määritellä paikkain maantieteellinen pohjois-eteläasema, ja ryhdyttiin ensimäisiin kokeihin karttain piirtämiseksi. Eratosthenes mittasi havaintojen nojalla maapallon ympärystänkin ja arvioi siihen aikaan tunnetun asutun maailman laajuuden. Strabon kirjotti laajan, monipuolisen maantietoteoksensa. Ptolemaios vihdoin Vanhan ajan lopulla keksi entistä oikeamman asteverkon ja määräsi tarkemmin lukuisien paikkain asemat, sekä kokosi karttaansa ja siihen liittyvään selitykseen kaikki ne tiedot, mitä Vanha aika oli eri tahoilta saanut.