Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

PIMEIDEN AIKAIN MATKOJA JA YHTEYKSIÄ.

Pyhiinvaeltajia.

Ne matkakertomukset, joita on Keskiajan »pimeiltä ajoilta» säilynyt, ovat enimmäkseen pyhiinvaeltajien selontekoja käynneistään Palestiinassa ja Idän pyhillä paikoilla.

Elämä jatkui Välimeren itäosissa yhtäjaksoisemmin kuin Länsimailla, niin kauan kun Byzantilainen keisarikunta kykeni maitaan koossa pitämään ja vihollisia päältään torjumaan. Kuudennella vuosisadalla Byzantilainen valtakunta melkoisesti vaurastuikin entisestään taitavain hallitsijain johdolla. Keisari Justinianukscn aikana elpyi kauppa Itämaitten kanssa melkoisesti. Abessinian kristittyjen kanssa ylläpidettiin vilkasta yhteyttä ja »roomalaiset» kauppiaat tunkeutuivat päiväntasaajalle saakka yhdessä abessinialaisten kanssa, hakemaan kultaa, smaragdeja ja maustimia. Matkustaminen oli silloin Itämailla vielä vapaata, joskaan ei aina turvallista, ja varsinkin Palestinassa kävi ahkerasti pyhiinvaeltajia kaikista nuoren kristikunnan maista. Kuta enemmän tämä pyhiinvaellus kehittyi, sitä enemmän lisääntyi niitten raamatullisten merkkipaikkain luku, joita siellä oli nähtävänä, ja niihin liittyi monenlaisia ihmetaruja, jotka näyttävät välittömästi versoneen uskon perustamisen ensi aikoina tapahtuneista ihmeistä. Kuudennen vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä on säilynyt eräs lyhyt selonteko, jossa muun muassa kerrotaan pyhästä ristinpuusta valmistetusta keihäästä, joka yöllä loisti niinkuin aurinko keskipäivällä, sarvesta, jolla David ja Salomo voideltiin, ambrasormuksesta, jota Salomo sinettinään käytti. Siinä vielä mainitaan nähtävyyksien joukossa multa, josta Aatami oli luotu, keihäs ja sieni, kuppi, josta Vapahtaja söi viimeisen illallisen, kivi, jolla Tapani kivitettiin, ruoska, jolla Vapahtaja ruoskittiin ja joka oli hopeiseen patsaaseen talletettu.

Theodosios.

Eräs Theodosios niminen kirkonmies julkaisi samaan aikaan kertomuksen Pyhästä maasta, arvatenkin pyhiinvaeltajain opastamiseksi. Se käsittää laajemmaltakin itämaisen kristikunnan maita. Se osottaa, että pyhiinvaelluspaikkain luku lisääntymistään lisääntyi. Vähitellen löytyi uskon kotiseuduilta kaikki, johon vain tavalla tai toisella liittyi joku raamatullinen muisto. Muun muassa tämä pyhiinvaeltaja kertoo Jordanin takana olevasta Liviada nimisestä paikasta, samasta, jossa Mooses löi sauvallaan kalliota ja jossa hän sitten kuoli. Siellä oli lämpöisiä lähteitä, joissa Mooses oli kylpenyt ja jotka vielä sinä päivänä paransivat pitaalitautia. Sodomin lakeudella oli Lotin emäntää esittävä suolapatsas, joka kasvoi ja hupeni sen mukaan, kun kuukin kasvoi ja väheni. Öljyvuorella voitiin nähdä eräässä paikassa kalliossa Vapahtajan hartiain painalmus, joka oli kiveen kuvautunut kuin pehmeään vahaan. Vielä merkillisempiä olivat ne pienet kukkulat, joita oli Jordanin suupuolessa, samat kukkulat, jotka Herran astuessa jokeen kastettavaksi »riemuiten astelivat hänen edellään», kuten David ennusti. »Vuoret hyppivät kuin oinaat ja pienet mäet kuin karitsaiset.» Ja vielä sinä päivänä ne pyhiinvaeltajan mielestä näyttivät siltä, »kuin olisivat juuri aikoneet hypätä».

Antoninus.

Samoihin aikoihin saapui Syyriaan paljon ihmisiä eri maista näkemään pylväspyhimystä, Simon Stylitestä. V. 553 tapahtui koko Foinikian rannikolla ja sisämaassa kauhea maanjäristys. Antoninus niminen pyhiinvaeltaja kävi Pyhässä maassa kymmenkunta vuotta myöhemmin ja antaa kaikista Idän pyhistä paikoista tavallista täydellisemmän selonteon. Hänen matkansa olikin viimeinen huomattavampi pyhiinvaelluskertomus ennen muhammedilaisteri tuloa. Hän matkusti Italiasta maata pitkin Konstantinopoliin, vaikka pohjoiset tiet epäilemättä olivat hyvin vaaralliset Langobardien, Avarien ja Gepidien rosvoretkien vuoksi. Foinikian kaupungeissa, varsinkin Beiruthissa, hän kaikkialla näki mainitun maanjäristyksen tuhoja, joita ei oltu vielä voitu korjata. Komeassa Beiruthissa oli maanjäristys muun muassa hävittänyt »koulun» ja »yliopiston» ja kolmekymmentätuhatta ihmistä oli saanut surmansa. Sidonissa Antoninus kertoo tavanneensa kehnoimmat kaikista ihmisistä. Sareptassa hän näki Eliaan pyhäinjäännöksiä, Tyyrosta hän moitti kovin syntiseksi ja niin ylelliseksi, että sitä oli mahdoton sanoin kertoakaan. Siellä käytiin silkissä ja kaikenlaisissa kalleissa vaatteissa, mutta mitä muuta voikaan odottaa kaupungilta, joka oli Venuksen palvelukselle pyhitetty. Ptolemais eli Acre sitä vastoin oli siivo kaupunki, jossa oli hyviä luostareita. Nazaretissa näytettiin sitä kirjaa, josta Jesus oli oppinut lukemaan, ja penkkiä, jolla hän oli istunut yhdessä muitten koululasten kanssa ja jota ainoastaan kristitty saattoi liikuttaa. Neitsyt Maarian talossa olivat Vapahtajan vaatteet säilyneet, ja ne tekivät monta ihmettä. Ja niin suuri oli paikan tenho, että viha, jota Juutalaiset tunsivat kaikkia kristittyjä kohtaan, siellä muuttui rakkaudeksi, ja Nazaretin vaimot olivat kaikkia muita kauniimmat, koska he väittivät polveutuvansa Pyhästä Maariasta. Mutta sitä kiukkuisempia olivat Sebasten juutalaiset. »Kautta avoimen maan ja Samarialaisten kylissä ja kaupungeissa juutalaiset seurasivat meitä, polttaen jalkamme jäljet oljilla. Ja niin suuresti he kristittyjä vihaavat, että tuskin vastaavat kristittyjen kysymykseen. Eivät edes rahaa he ota kädestänne, viskaamatta sitä ensin veteen likoomaan. Ja varokaa, ettette siinä maassa sylje, jos tahdotte heitä välttää.» Mutta mahdoton on luetella kaikkia niitä pyhiä muistopaikkoja ja ihmeitä, joita placentialainen pyhiinvaeltaja näki. Hän kävi Egyptissäkin, jossa Israelin lapset olivat olleet orjuudessa, ja näki muun muassa Suezin kannaksella Klysman kaupungissa Intiasta tulleita laivoja, täynnään Intian kauppatavaroita.

Valtiolliset tapaukset sitten sulkivat pyhiinvaeltajilta tiet, tai ainakin tekivät heidän matkansa entistä paljon vaarallisemmiksi ja vaikeammiksi. V. 615 j.Kr. Persian hallitsija Khosroes vallotti Jerusalemin ja persialaiset tulenpalvelijat silloin hävittivät suurimman osan niistä kauneista rakennuksista, joita Itä-Rooman kristityt keisarit olivat Pyhään kaupunkiin rakentaneet. Oikea risti vietiin kauas Tigriin taa. V. 627 keisari Heraclius vallotti Jerusalemin takaisin, mutta ainoastaan kymmenen vuotta sen enää oli suotu olla kristityn Itä-Rooman vallassa. V. 637 patriarkka Sofronius avasi Jerusalemin portit kalifi Omarille, ja muhamedilaisten hallussa Jerusalem sitten pysyi aina ristiretkiin saakka.

Seitsemännen vuosisadan lopulla, pahimpain sota-aikain päätyttyä, alkoi Jerusalemiin saapua pyhiinvaeltajia niitten germanilaistenkin kansojen keskuudesta, jotka olivat Länsi-Rooman provinsseihin asettuneet ja vähitellen ennättäneet sivistyä ja vakaantua kristillisyydessä. Tunnetuimmat näistä pyhiinvaeltajista olivat Englannista ja Ranskasta. Ensimäinen, josta on tietoja, oli Arculf.

Arculf.

Arculfin saapuessa Pyhään maahan v:n 680 vaiheilla olivat olot siellä perin pohjin muuttuneet. Muhamedin uskolaiset olivat anastaneet kaikki raamatulliset maat, pyhiinvaeltajat eivät enää kulkeneet viranomaisten suojeluksessa, vaan vieraan vihamielisen uskon tunnustajat hallitsivat niissä maissa, joissa kristinuskon kaikki juuret olivat. Koko Pohjois-Afrika oli joutunut sen valtoihin, Itä-Rooman rajat olivat taantuneet Vähään Aasiaan Tauro vuoriston rinteille, ja milloin tahansa oli pelättävä, että muhamedilaiset vallottajat ne murtaisivat ja etenisivät aina Bosporon rannoille. Italiaan heidän pelättiin hyökkäävän meren poikki Tunisiasta, Espanjaan Gibraltarin salmen poikki Mauretaniasta. Espanjan he saivatkin moneksi vuosisadaksi valtaansa ja siitä tuli yksi maurilaisen sivistyksen päämaita. Länsi-Europan valloista ainoastaan Frankkien perustama valtakunta osotti siksi suurta sisällistä vahvuutta, että se kykeni antamaan tukea laajemmaltakin.

Niin olivat olot muuttuneet, kun ranskalainen piispa Arculf teki pyhiinvaellusmatkansa Pyhälle maalle. Hänen kertomuksensa olisi ehkä jäänyt unohduksiin, ellei myrsky olisi paluumatkalla ajanut laivaa mukanaan aina Britannian pohjoisille rannoille, jossa Hebridien saarilla oli Iona niminen kuulu luostari. Tämän luostarin johtaja kirjotti muistoon Arculfin matkakertomuksen ja lyhennetty ote siitä säilyi Bedan kirjottamassa Englannin kirkkohistoriassa.

Arculfin tullessa Jerusalemiin seisoi Salomon temppelin tilalla jo Sarasenien rakentama moskea. Pyhiinvaeltajia siellä kävi edelleenkin, mutta ne olivat nyt muhamedilaisia, koska varhaisemmat kalifit kehottivat moslemilaisia käymään Jerusalemissa pyhiinvaelluksella. Syyskuun puolivälissä vietettiin suuret markkinat, joihin saapui suunnattomasti kansaa kamelineen, hevosineen ja aasineen. Markkinoita aina seurasivat rankat sateet, jotka sitten puhdistivat kadut, ja Arculf piti sitä Jumalan ihmeenä. Arculf kiittää Jerusalemia hyvin rakennetuksi ja tekee tarkkaan selkoa sen pyhistä paikoista. Hän piirusti niitten pohjakaavat vahatauluille, ja näitten pohjakaavain vuoksi matkakertomus on arvokkaimpia lähteitä Jerusalemin vanhain kristillisten rakennusten tuntemiseen. Arculf niinikään ensimäisenä mainitsee keskellä Jerusalemia olleen pylvään, joka muka samalla oli koko maailmankin keskusta, koska psalmissa sanotaan: »Mutta Jumala on vanhastaan meidän kuninkaamme, joka meidät vapahtaa maan keskellä». Kautta Keskiajan Jerusalem sen vuoksi piirrettiin kaikkien maailmankarttojen keskustaksi.

Jerusalemista Arculf matkusti Jordanille ja Galileaan, käyden muun muassa Genezaretin järven rannoilla, joilla kasvoi metsiä — nykyisin ne ovat aivan puutonta erämaanluontoista seutua. Taborin vuorella hän näki suuren luostarin ja kolme kirkkoa. Damaskon kautta kiertäen Arculf matkusti edelleen Tyyrokseen meren rannalle ja sieltä laivalla Egyptiin. Aleksandrian kauppa kukoisti silloin yhä vielä mitä vilkkaimmillaan ja majakassa sytytettiin joka ilta tuli merenkulkijoita opastamaan. Muhamedilainen valta ei siis vielä ollut saattanut Aleksandriaa rappiolle, eikä se ollut kristityille matkustajoillekaan niin vihamielinen kuin myöhemmin, koska Arculf näyttää saaneen jotenkin vapaasti liikkua kaikkialla, jota vastoin myöhemmät pyhiinvaeltajat joutuivat ainaisten rettelöitten alaisiksi. Niilin suistamossa oli hänen käydessään vielä vilisemällä krokotileja, joitten raatelevaisuus häntä kammotti.

Mutta kaikkia Itämaitten ja Länsimaittenkin kaupunkeja komeampi oli Konstantinopoli, johon Arculf sitten ohjasi matkansa. Hän palasi kotia Rooman kautta, kulkien Liparin saarien ohi, joista Volkano purki päivällä savua ja yöllä tulta niin suurella jyryllä, että vastapäätä oleva Sisilian ranta tärisi.

Willibald.

Seuraava pyhiinvaeltaja, jonka käynnistä on säilynyt kertomus, oli ylhäissukuinen englantilainen munkki Willibald, jonka isä lienee ollut joku maan silloisista pikkukuninkaista. Hänen matkansa päämäärä oli aluksi vain Rooma, mutta tie sinnekin oli vaarallinen. Maailman asiat olivat vielä huonommalla kannalla kuin Arculfin aikoina. Kristikunta oli heikompi, islam voimakkaampi. Sarasenit olivat toiselta puolen edenneet Bosporolle, toiselta puolen Espanjan kautta Garonne virralle Etelä-Ranskaan. Koko Välimeri oli täynnään muhamedilaisia merirosvoja. Kristikunnan asema näytti tosiaan vaaran alaiselta, kun samaan aikaan pakanalliset paimentolaisheimot pitkin aroja etenivät aina Tonavan ja Rheinin laaksoon saakka. Itä-Rooman pelastivat Isaurilaiset keisarit, jotka hallitsivat sitä voimallisesti ja torjuivat pahimman vaaran. Länsimaat alkoivat saada jonkun verran suojaa vahvistuvalta frankkilaiselta valtakunnalta, jota Kaarlo Martel jälkeläisineen järjesteli voimallisella kädellä.

Onnellisesti nuori englantilainen munkki isänsä ja veljensä kanssa pääsi Alppien poikki, joitten solat rosvojen vuoksi olivat vaaralliset. Niitä pitivät pyydyspaikkoinaan varsinkin Lombardian langobardilaiset ruhtinaat. Matkalla kuoli Willibaldin isä, mutta siitä huolimatta poika jatkoi matkaansa. Rooman piispa oli vielä Ravennan eksarkin ylivallan alainen, mutta Itä-Rooman vastustuksesta huolimatta hän alkoi vähitellen saada yhä enemmän valtaa ja muuttua siksi mahdiksi, jonka käskyjä Italiassa etupäässä toteltiin — milloin siellä ketään toteltiin.

Roomassa Willibald päätti ulottaa matkansa Pyhälle maalle saakka. V. 722 lähdettiin laivalla matkaan Syyriaan ja purjehdittiin ensinnä Moreaan, jota silloin sanottiin Slaviniaksi, koska sen olivat anastaneet Bulgaarit, autettuaan ensin Leo Isaurilaisen Konstantinopolin valtaistuimelle. Sieltä matka piti Khiokseen, Samokseen ja Efesokseen, jossa käytiin katsomassa varsinkin »seitsemän unikeon luolaa». Puutetta ja vilua kärsien jatkoivat pyhiinvaeltajat sieltä matkaa pitkin rannikkoa Lykiaan ja purjehtivat Kypron kautta Syyriaan. Täällä heidät vangittiin muka vakoojina, mutta erään espanjalaisen uskonluopion toimesta kalifi laski heidät vapaaksi, kuultuaan heidän tulleen »siitä maasta, joka on etäimpänä lännessä, jonka takana ei ole muuta kuin valtameri». Kalifin luvalla he sitten saivat matkustaa Pyhässä maassa niihin paikkoihin, jotka vielä olivat kristityille avoinna. Jerusalemissa oli Arculfin käynnin jälkeen keksitty useita uusia paikkoja, jotka liittyivät Vapahtajan ja pyhien miesten elämään. Mutta Taborin vuorella oli enää vain yksi kirkko, kaksi olivat arvatenkin Sarasenit hävittäneet. Pyhä maa ja sen lähimaat vaellettiin moneen kertaan ristiin rastiin ja vasta v. 726 Willibald näyttää lähteneen paluumatkalle. Paluumatkalla oli hänelle käydä huonosti. Hän oli ostanut Jerusalemissa kallisarvoista balsamia viedäkseen sitä salaa maasta pois. Sitä varten hän otti ruo’on, joka oli ontto ja pohjalla varustettu, täytti sen petrolilla, pisti sen kalebassipulloon, jossa balsami oli, ja leikkasi kalebassin suun ja ruovon poikki aivan tasan, niin että sitä mitä ruo'ossa oli, näytti koko kalebassikin sisältävän. Acren tullipaikassa ei petosta huomattukaan, mutta Tyyroksessa kansa otti pyhiinvaeltajat kiinni ja sitoi heidät ja alkoi etsiä, eivätkö he vieneet maasta kiellettyä tavaraa. Jos olisi jotain löydetty, »niin meistä olisi tehty marttyyrejä». Mutta kun etsijät avasivat kalebassin, niin pullon sisusta haisi vain petrolille, eivätkä he balsamia löytäneetkään. Sen vuoksi he antoivat heidän mennä. Tyyroksesta matkustettiin Konstantinopoliin, jossa viivyttiin kaksi vuotta. Paluumatkalla poikettiin Sisiliaan ja nähtiin Liparin saarien suitsuva tulivuori. Siihen oli Arculfin jälkeen liittynyt tarukin, sillä itse paavi Gregorius Suuri oli sanonut Itä-Goottien kuninkaan Theoderikin siellä kituvan tulisessa pätsissä, jonka vuoksi Volkanoa oli ruvettu yleiseen sanomaan »Theoderikin helvetiksi».

Willibaldin matkakertomus säilyi erään nunnan muistoon kirjottamana. Pyhiinvaeltaja itse matkalta palattuaan kutsua noudattaen lähti pakanallisten Germanien maahan auttamaan setäänsä Bonifaciusta käännytystyössä. Hän kuoli siellä Eichstättin piispana.

Pian sen jälkeen kun Willibald oli palannut matkaltaan, tapahtui Länsimaitten elämässä käänne, joka pysyvästi vaikutti seuraavien vuosisatain oloihin. Kaarlo Martel voitti v. 732 Sarasenit Länsi-Ranskassa Toursin tappelussa ja seisautti siten Espanjasta käsin uhkaavan muhamedilaisvaaran. Ennenkun muhamedin uskon levittäjät ennättivät hyökkäyksensä uudistaa, oli Pyreneitten pohjoispuolelle syntynyt valtakunta, joka kaikiksi ajoiksi pysäytti heidän etenemisensä ja pian uhkasi riistää heiltä Espanjankin. Frankkien kuningas Pipin oli vallottanut Lombardian ja Kaarlo Suuri vahvisti valtaansa Italiassa siihen määrään, että hän v. 800 saattoi Tiberin rannalla kruunauttaa itsensä Rooman keisariksi. Länsimaat olivat sen kautta saaneet uuden keskusmahdin, jolla oli Rooman yhä vielä mieliä hallitsevan valtioaatteen yhdistävä laillistus. Sarasenit ajettiin Pyreneitten niemimaalla Ebron taa, idästä tavan takaa hyökkäävät paimentolaiskansat voitettiin monessa verisessä taistelussa ja Tonavan laakso aina Unkaria myöten pakotettiin tottelemaan uuden Rooman keisarin käskyjä. Pohjoisessa pakanallisten Saksilaistenkin täytyi vihdoin kaataa pyhät puunsa ja tunnustaa Kaarlo Suuren ylivalta. Byzantilainen keisarikunta oli tähän uuteen valtakuntaan verraten heikko. Sen valta Balkanin niemellä ja Vähässä Aasiassa oli supistumistaan supistunut, Välimerellä se oli kokonaan mennyttä.

Karolingien ajalla tapahtuneista pyhiinvaelluksista on säilynyt tietoja ainakin kolmesta. Muuan Fidelis niminen munkki kävi kahdeksannen vuosisadan keskivaiheilla Palestinassa, poiketen matkalla Egyptiin, jossa pyramideja hänelle näytettiin »Joosepin vilja-aittoina». Hän kulki laivalla Hadrianuksen korjauttaman kanavaa Niilistä Punaiseen mereen. Amru nimisen kalifin sanotaan avauttaneen kanava uudelleen, voidakseen paremmin hallita Egyptiä. Mutta vuosikymmen myöhemmin se jälleen tukittiin, kun aljettiin pelätä, että päin vastoin kapinan tehneet Arabialaiset voisivat sitä myöten hyökätä Egyptin kimppuun.

Bernard.

Enemmän kuin sata vuotta myöhemmin, v. 868, lähti eräs Bernard niminen bretagnelainen, kaikesta päättäen ylhäinen mies ja ehkä Frankkien kuninkaan salainen asiamieskin, Pyhälle maalle. Hänen matkastaan on mieltäkiinnittävin osa menomatka, koska se osottaa Sarasenien silloista valtaa. Lähtö nimittäin tapahtui sarasenilaiselta alueelta, sillä muhamedilaiset olivat jo vallottaneet suuren osan. Etelä-Italiasta, Sisilian, Sardinian ja Korsihan ja Etelä-Ranskassakin saaneet jalansijaa. Näihin menestyksiin oli syynä Kaarlo Suuren valtakunnan jakaminen ja heikontuminen hänen kuoltuaan. Sarasenit olivat jo kaksi kertaa laskeneet itse Tiberinkin suuhun ja uhanneet Roomaa, jonka paavi sen jälkeen oli linnottanut. Laivaan Bernard astui Tarentossa, saatuaan sarasenilaiselta maaherralta passin. Tarenton satamasta lähti juuri yhdeksän laivaa, jotka veivät Aleksandriaan 9000 kristittyä orjaa. Niin surkeiksi olivat olot Länsimailla muodostuneet. Mutta ennenkun hän pääsi Aleksandriassa maihin, hänen täytyi maksaa suuret juomarahat, satoja markkoja, ja samoin edelleenkin, missä hän vain Egyptissä matkusti. Muuta vahinkoa ei hänelle kuitenkaan tapahtunut. Hänkin kävi katsomassa »Joosepin viljamakasineja» — pyramideja — ja kulki sitten Ala-Egyptistä erämaan kautta Palestinaan, tavaten pitkin matkaa, ja varsinkin Egyptissä, kristittyjä, jotka suurimmalla vierasvaraisuudella häntä kohtelivat.

Jerusalemissa Bernard sai asunnon majatalossa, joka Kaarlo Suuren toimesta oli sinne rakennettu. Tämä voimallinen ja ylevä hallitsija oli nimittäin saanut yhtä valistuneen kalifin Harun-al-Rashidin kanssa aikaan sopimuksen, joka takasi pyhiinvaeltajille paremman kohtelun Pyhässä maassa. Kalifi oli muun muassa lähettänyt Kaarlo Suurelle Pyhän haudan ja Jerusalemin avaimet ja Kaarlo Suuri oli tämän johdosta voinut rakennuttaa Jerusalemiin majatalon kaikkia latinalaisia pyhiinvaeltajia varten ja varustaa majatalonsa kirjastolla. Meritse palasi Bernard sitten Italiaan, josta hän valitellen mainitsee, että turvallisuus siellä oli paljon huonompi kuin voimakkaasti hallituissa Itämaissa. Roomaa tuskin saattoi rosvojen vuoksi lähestyä muuta kuin suuressa asestetussa seurassa. Sarasenien pelosta oli »ikuisen kaupungin» avaimet joka ilta tuotava paaville itselleen, niinkuin huolellisessa talossa perheenisälle. Mutta paavien valta vähitellen vahvistui, ja tarmokkaasti he ylläpitivät järjestystä, niin pitkältä kuin heidän sananvaltansa ulottui.

Samaan aikaan kun Bernard, kävi Pyhällä maalla pyhiinvaeltajana myös Frotmund niminen bretagnelainen, joka oli tehnyt veririkoksen ja sen vuoksi tuomittu erinomaiseen katumukseen. Avojaloin, tuhkaa päälaellaan, katumuksentekijän karkeaan pukuun puettuna, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet, hän v. 870 lähti pyhiinvaellukselle, josta ei ollut tulla koskaan loppua. Hänen tuli kulkea toisesta pyhästä paikasta toiseen, kunnes Jumala antaisi hänen syntinsä anteeksi ja hän sen kautta saisi heittää pois kahleensa ja katujan vaatteet. Frotmund kulki ensin Syyriaan ja oleskeli sitten jonkun aikaa Jerusalemissa. Egyptissä hän eli Theben munkkien parissa, sen jälkeen hänet tavattiin rukoilemassa Cyprianuksen haudalla Karthagossa. Sieltä hän palasi Roomaan ja koetti saada paavi Benedictus III:lta anteeksi annon, mutta tämä tuomitsi hänet jatkamaan katumuksen tekoa. Frotmund lähti uudelleen vaeltamaan, kävi Jerusalemissa, Galilean Kaanaassa, Punaisella merellä, Sinain vuorella, vieläpä Armeniassakin sillä paikalla, johon Noan arkki oli pysähtynyt, kärsien matkalla sanomattomia tuskia, milloin nääntymäisillään puutteesta, milloin uskottomien ruoskimana, milloin itse kiduttaen itseään melkein hengettömäksi. Vaelluksensa neljäntenä vuotena hän vihdoin Pyhän Marcellinuksen haudalla Redonin luostarissa Länsi-Ranskassa pääsi synneistään ja kahleistaan.

Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.

Itämaitten kauppatiet olivat »pimeinä aikoina» jotenkin samat kuin Vanhan ajan lopulla. Joitakuita uusiakin tuli kuitenkin lisäksi. Vaikeissa oloissa käytiin kauppaa. Erämaassa rosvoheimot hyökkäsivät karavanien kimppuun, jokiloilla kauppiaitten veneitä upposi, vuorisolissa heitä paleltui, kaupunkien likaisissa markkinasuojissa he saattoivat sairastua ja kuolla tauteihin. Kauppa tuskin nautti mitään järjestettyä suojaa, ennenkun Italian kauppatasavallat pääsivät vahvistumaan ja itse saattoivat kauppansa turvata.

Rooman vallan aikana useimmat kauppatiet kulkivat idästä länteen, Intiasta Espanjaan saakka. Verraten vähäarvoisia olivat reitit pohjoisesta etelään, kuten meripihkakauppa Itämereltä ja kullan, norsunluun ja orjain kauppa Sansibarin rannikolta. Eräs maanpäällinen kauppatie kulki Konstantinopolista Trapetsuntiin, sieltä maan poikki Kaspian merelle ja edelleen Oxus joen laaksoa Bokharaan ja Samarkandiin, jossa se jakautui kahtia, toinen haara kulkien Kiinaan, toinen poiketen etelää kohti Intiaan. Syyriasta kuljettiin maan poikki Eufratin rannalle ja laskeuduttiin tätä jokea pitkin Persian lahdelle, josta kauppiaat rantoja seuraillen purjehtivat Intiaan. Yksi valtareitti kulki Eufratilta Persiaan ja edelleen Oxus joelle. Tonavan suulta kulki eräs kauppatie Mustanmeren pohjoispuolitse Krimin siirtokuntiin, ja siihen yhtyivät pohjoisesta Venäjän jokia pitkin tulevat turkisreitit.

Kuudennella vuosisadalla tehtiin Konstantinopolissa yritys saada aikaan uusi kauppareitti silkin kotimaahan, Kiinaan, koska Persialaiset koettivat ylenmäärin hyötyä siitä, että silkinkaupan täytyi kulkea heidän maansa kautta. Samoin koetettiin turvata liike Arabian kautta Intiaan liiton kautta kristityn Abessinian kanssa.

Zemarkhos.

Yrityksestä kiertää pohjoisen kautta Persia tiedetään seuraavaa: V. 568 saapui Justinianuksen seuraajan hoviin turkkilainen lähetystö, »viljelemään Roomalaisten ystävyyttä ja siirtämään heille silkin kaupan». Ehdotukseen mielihyvällä suostuttiin ja jo samana vuonna lähetettiin Zemarkhos niminen ylhäinen hallintovirkamies Kertshin ja Astrakhanin kautta Samarkandiin, Dizabul nimisen turkkilaisen ruhtinaan hoviin. Sogdianan rajalla pakanallisten turkkilaisten oppaat juhlallisilla menoilla puhdistivat lähetystön kristillisyyden saastasta. Zemarkhoksen täytyi kävellä tulen läpi ja tavaratkin olivat puhdistettavat siten, että niitten päällä soitettiin kelloja ja päristettiin rumpuja, toisten juostessa niitten ympäri, käsissään palavia räiskyviä savustelehtiä, raivoten kuin hullut ja huitoen käsillään, ikäänkuin he olisivat mananneet pois pahoja henkiä. Dizabulin lähetystö löysi Issyk Kulin läheisyydestä, jossa hänen leirinsä oli. Hän istui teltassaan kultaisella valtaistuimella, kalliitten silkkiverhojen keskellä. Toista hänen valtaistuimistaan kannatti neljä kultaista riikinkukkoa — tuo valtaistuin siis oli alkumuoto sille kuululle riikinkukko-valtaistuimelle, joka Intiaa hallitsevilla Moguleilla myöhemmin oli. Turkkilaisen hallitsijan kulta- ja hopea-astiat, kukalliset silkkivaatteet, hänen ja hänen hovinsa ylenmääräinen juoppous ihmetyttivät kovasti lähettiläitä. Paluumatka tapahtui vielä pohjoisempaa tietä, Aral järven ohi, Uralin poikki, pitkin Volgan laaksoa Kaspian merelle ja Kaukason poikki. Toistakymmentä vuotta, niinkauan kun liittoa Turkkilaisten kanssa kesti, tätä tietä sitten karavanit kulkivat, mutta jo seitsemännellä vuosisadalla tuli vanha kauppatie Persian kautta jälleen yleiseksi.

Justinianuksen ajalla tuotiin Europpaan ensimäiset silkkimadot, ja siitä pitäen aljettiin Välimeren rantamaissa itsessäänkin valmistaa tätä haluttua tavaraa. Muutamat Intiasta tulleet persialaiset munkit, kuultuaan keisarin olevan silkin vuoksi huolissaan, tulivat hänelle kertomaan, ettei silkki kasvanut puussa, niinkuin vanhat kirjailijat olivat luulleet, vaan että sitä kehräsi erään perhosen toukka, ja että tämän perhosen munia voitaisiin tuoda länsimaillekin. Justinianuksen kehotuksesta he sitten matkustivat takaisin Khotaniin, taikka ehkäpä aina Kiinaan saakka, ja toivat ontoissa sauvoissaan silkkiäismadon toukkia, jotka matkalla olivat munista kehittyneet ja joita he olivat ruokkineet silkkiäispuun lehdillä. Uuden teollisuuden kehitystä kuitenkin alussa vaikeutti se seikka, että silkinviljelystä pidettiin hallituksen yksinoikeutena.

Näiden aikain huomattavin matkustaja oli Kosmas niminen kreikkalainen, joka sitten esiintyi, tieteellisenäkin maantieteilijänä, munkiksi ruvettuaan. Kosmas kirjotti seikkaperäisen kuvauksen aikansa kaupasta Intiaan ja Itä-Afrikaan.

Sopater.

Ennenkun kerromme Kosimasta, on meidän mainittava Sopater niminen roomalais-kreikkalainen kauppias, jonka matkoista Kosmas on säilyttänyt tietoja. Sopater teki säännöllisiä kauppamatkoja Punaiselta mereltä Ceyloniin, jota Kreikkalaiset sanoivat Taprobaneksi, maanasukkaat taas Sieledivaksi. Tätä kauppaa näytään käydyn ainakin siitä pitäen, kun Roomalaiset tekivät tuttavuutta Ceylonin kanssa ja saaresta lähetettiin Roomaan lähetystökin. Ceylon oli tärkeä kauppapaikka, sillä siellä kohtasivat toisensa lännen merenkulkijat ja idän kauppiaat, joita tuli aina Kiinasta saakka. Sopaterin kerran ollessa maan kuninkaan puheilla oli muuan persialainen kauppias tahtonut saattaa hänet häpeään väittämällä, että Persian kuningas oli mahtavampi kuin Rooman hallitsija. »Näytä kuninkaas», oli Sopater jonkun aikaa vaiettuaan sanonut. »Teillä on kädessänne molempien hallitsijain kuvat», hän lausui ceylonilaiselle ruhtinaalle, »verratkaa niitä.» Itäroomalainen kultabysantti pantiin persialaisen hopeadirhamin rinnalle ja edellinen luonnollisesti helposti voitti. Sopater oli Ceyloniin tullut abessinialaisessa laivassa.

Kosmas Indikopleustes.

Kosmas itse oli epäilemättä laajalti matkustanut sekä Intiassa että Afrikan puolella; siitä hän sai mainenimensä »Indikopleustes», Intian purjehtija.

Hän antaa tietoja kristityistä seurakunnista, joita jo oli Ceylonissa ja Malabarin rannalla saakka Etu-Intiassa. Mutta Taka-Intiankin maantieteellisestä asemasta hänellä oli oikeampi käsitys kuin Ptolemaioksella. Ceylonista hän kertoi, että sillä oli keskellinen asema Intian, Persian, Etioppian ja Tsinistan (ehkä Etelä-Kiinan) välillä, niin että sinne saapui laivoja kaikista näistä maista. Mutta samalla hänelle oli selvää, että maatie oli Kiinaan paljon oikoisempi ja sen ajan laivaliikkeeseen nähden varmempikin. Ceylonin ja Tsinistan välisestä maasta Kosmas ei sano mitään muuta tietävänsä, kuin että siitä saatiin mausteneilikoita, eikä hän näy sillä taholla käyneen Ceylonia kauempana. Afrikan itärannalta hän sanoo tuodun savusteita ja tämäkin kauppa tapahtui meritse. Tuotteita vietiin sekä Abessinian satamakaupunkiin Aduleen, joka oli lähellä nykyistä Mashonaa, ja Etelä-Arabiaan, että Persiaan ja Intiaan. Mutta sitä paitsi saatiin Afrikan itärannalta paljon kultaa, jota hakemaan Axumin kuningas — Axum oli Abessinian pääkaupungin nimi — joka vuosi lähetti kauppiaita.

Nämä taas tekivät kauppansa tavalla, joka suuresti muistuttaa sitä »mykkää kauppaa», jota Herodotos kertoi käydyn Marokon rannikolla ja joka oli yleinen Länsi-Saharassa ja Sudanissa vielä tuhannen vuotta myöhemminkin. Kultakaravaniin Kosmas sanoo tavallisesti kuuluneen noin viisisataa kauppiasta. He veivät mukanaan suuren joukon karjaa, suolaa ja rautaa. Tultuaan kultamaan rajalle he leiriytyivät ja rakensivat okaisen aidan. Sitten karja teurastettiin ja leikeltiin kappaleiksi, kappaleet kiinnitettiin oka-aitaan riippumaan ja suola ja rauta asetettiin sen juurelle. Kun tämä oli tapahtunut, niin peräydyttiin jonkun matkan päähän. Sitten saapuivat maanasukkaat, tuoden kultanokareita. Jokainen asetti mielestään kohtuullisen hinnan sen lihan, suolan ja raudan ääreen, jonka hän halusi ostaa, jonka jälkeen he poistuivat. Sitten palasivat kauppiaat ja tarkastivat, oliko tarjottu hinta riittävä. Jos he tyytyivät, niin he jättivät lihan, suolan ja raudan, mutta ottivat kullan pois. Ellei taas hinta ollut riittävä, niin he jättivät sekä kullan että tavaran paikoilleen ja peräytyivät uudelleen. Mustat silloin saapuivat toisen kerran katsomaan. Joko he sitten lisäsivät enemmän kultaa, taikka ottivat ennenkin panemansa pois, jos heistä kauppa ei näyttänyt edulliselta, ja lähtivät sitten matkoihinsa. »Ja siten he kokonaan välttivät kielien ja tulkkien hankaluuden», huudahtaa Kosmas tämän kerrottuaan. Karavanit tavallisesti jäivät seutuun viideksi päiväksi. Suurimmat vaarat uhkasivat paluumatkalla, jolloin rosvot kävivät niiden kimppuun. Sen vuoksi oli joka mies asestettu. Koko matkaan kului kuusi kuukautta, koska karja liikkui hitaasti; paluumatkalla taas oli nopeus ainoa turva. Ja se maa oli niin etäällä, kertoo Kosmas, että Niilin lähteet olivat sen läheisyydessä. Ja talvella kauppiaita usein pysäyttivät tulvat. »Mutta se, mikä on talvi tuolla rannalla, se on meillä kesä.»

Luullaan tämän maan tarkottavan jotain seutua Somali-niemimaalla, mutta viimeisestä lauseesta päättäen kultamaan täytyi olla niin kaukana päiväntasaajan eteläpuolella, että eteläisen pallonpuoliskon vuodenajat jo olivat ilmeiset.

Abessinian Adulessa Kosmas kertoo nähneensä marmorisen valtaistuimen, johon oli kaiverrettu kirjotuksia Ptolemaios Euergeteen ja erään axumilaisen kuninkaan urhotöistä. Elämänsä lopulla tämä laajalti maailmaa kulkenut kauppias rupesi munkiksi ja kirjotti Siinain luostarissa teoksen, jossa hän koetti kumota kreikkalaisten oppineitten maantieteen ja saattaa maantieteen Raamatun opin kanssa sopusointuun.

Länsi-Europan kauppa kärsi kansainvaelluksien kautta vielä paljon suurempia vaurioita kuin Itämaitten. Useimmissa maissa oli kauppa melkein kokonaan tyrehtynyt. Ja paljon enemmän tuli kauppiaita ja kauppatavaroita idästä länteen, kuin päinvastaiseen suuntaan kulki. Ranskan satamakaupungeissa oli syyrialaisia kauppiassiirtokuntia, Gazan viinit, Egyptin papyro löysivät vielä kuudennella vuosisadalla Marseilleen. Tämä kaupunki, Kreikkalaisten vanha Massilla, oli Länsimailla tärkein kauppasatama. Venezian laguneissa elävät merenkulkijat alkoivat kuitenkin jo saada mainetta, mutta heidän varhaisimmista matkoistaan emme mitään varmaa tiedä. Länsimailla ei ollut muuta antaa Itämaitten tavarain hinnaksi kuin rahaa ja turkiksia. Kauppa vilkastui vasta sitten, kun Itämaiden olot Arabien vallotuksien jälkeen olivat uudelleen asettuneet ja Italian kaupungit alkaneet voimistua ja saada käsiinsä Alppien pohjoispuolelle menevän kaupan. Byzantilainen valtakunta, kumma kyllä, osotti kauttaaltaan huonoa huolta kaupasta, rajottaen sitä kaikenlaisilla rasituksilla ja kielloilla. Se epäilemättä olikin yksi tärkeä syy siihen, että italialaiset kaupungit pääsivät vaurastumaan.

Tämä tapahtui seitsemännellä ja sitä seuraavilla vuosisadoilla. Se olisi tapahtunut nopeamminkin, elleivät Sarasenit olisi häirinneet merenkulkua ja alkaneet saada jalansijaa itse Italian niemimaallakin. Tätä vaaraa peläten Etelä-Italian vaurastuvat kaupungit, koko kristikunnalle häpeäksi, liittyivät Saraseneihin, kuten Salerno, Amalfi, Napoli ja Gaieta. Ne toivoivat voivansa siten paremmassa turvassa liikkua merillä ja välttää hävityksen, jos niemimaa valitettaisiin. Niitä syytettiin siitäkin, ja luultavasti hyvällä syyllä, että ne avustivat afrikalaisten orjarosvojen ryöstöretkiä, saaden osan heidän voitoistaan. Itä-Frankkien kuningas Ludvig Saksalainen v. 870 huudahti, että Napolista oli tullut toinen Palermo, islamin etuvartioita, sen rosvosaaliin varastopaikkoja. Paavi v. 875 uudisti tämän syytöksen kaikkia näitä kaupunkeja vastaan, koska ne mainittuna vuonna olivat liittyneet Saraseneihin tuodakseen tulen ja miekan Keski-Italiaan. Mutta suotta olivat hänen kehotuksensa ja varotuksensa; vasta kymmenennellä vuosisadalla Etelä-Italian kaupungit pakotettiin luopumaan häpeällisestä liitostaan.

Venezia sitä vastoin vaurastui hyvän kristillisen mielen turvissa. Kaarlo Suuren suosiota sen oli kiittäminen siitä, että sen kauppa aikaisin sai niin lujan jalansijan Alppien pohjoispuolella. Hän myönsi Venezialle täydet kauppaoikeudet kaikissa laajan valtakuntansa maissa. Sarasenit eivät kyenneet ehkäisemään lagunikaupungin merenkulkua ja kauppaa yhä laajenemasta.

Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.

Jo kristinuskon varhaisimpina aikoina kerrotaan sen levittäjäin tehneen laajoja matkoja lähetyssaarnaajina. Vanha muistotieto mainitsee apostolien Tuomaan ja Bartholomeuksen saarnanneen Intiassa. Varmempaa on, että Aleksandrian presbyteri Pantainos toisella vuosisadalla (v. 189) kävi Intiassa ja että evankeliumia saarnattiin laajalti sekä Arabiassa että Afrikassa ennen Rooman valtakunnan kukistumista. Gregorius Illuminator matkusti Valerianus keisarin aikana Armeniassa (v. 257). Jerusalemin piispa Hermon lähetti v. 311 tienoilla Efraimin saarnaamaan kristinuskoa Skyyteille ja Basilioksen Krimiin. Nämä ovat ainoastaan esimerkkejä kristillisen kirkon innokkaasta lähetystoimesta ensi aikoina. Mutta vasta kun Constantinus Suuri oli kohottanut kristinuskon valtionuskonnoksi, sai se merkillisimmät voittonsa etelässä ja idässä.

Abessinian kirkko.

Abessinian kirkko perustettiin neljännellä vuosisadalla egyptiläisten lähetyssaarnaajain toimesta.

Perustaja oli Frumentinus, joka oli matkalla Intiaan, mutta Punaisella merellä joutui rosvojen käsiin ja sitten kristittyjen kauppiaitten seurassa matkusti Abessiniaan. Siellä hän perusti seurakunnan, jonka piispaksi kirkkoisä Athanasios hänet vahvisti.

Mutta vähän myöhemmin koettivat areiolaiset keisari Constantiuksen käskystä käännyttää Abessinian areiolaiseen harhaoppiin ja saada Frumentius kukistetuksi. Theofilos niminen pappi, joka ehkä oli kotoisin Sokotran saarelta, lähetettiin Axumiin, Abessinialaisten pyhään kaupunkiin, viemään ruhtinaalle keisarin kirjettä ja ehdottamaan hänelle liittoa areiolaisuuden hyväksi. Tämä oli osa paljon laajemmista suunnitelmista areiolaisuuden levittämiseksi, mutta yritys raukesi tyhjiin. Paremmalla menestyksellä Theofilos toimi Etelä-Arabiassa, »vanhain Saabalaisten, silloisten Homerittien kesken». Hänen sanotaan rakentaneen kirkkoja Adeniin, Saabalaisten pääkaupunkiin Sanaan ja Persian lahden suulle. Abessinian ja Egyptin kristityt sitten erosivat kokonaan omaksi kirkoksi Khalkedonin kirkonkokouksen jälkeen, koska he jyrkästi pitivät kiinni siitä, että Jeesukse Kristuksenn luontoja oli yksi, eikä kaksi, niinkuin Khalkedonin kokous oli päättänyt.

Kuudennen vuosisadan alussa Abessinian kristitty kuningas lähti Bab-el-Mandebin salmen poikki sotaretkelle Homerittien maahan vainon vuoksi, jonka eräs sikäläinen mooseksen uskoinen tiranni oli alkanut kristittyjä vastaan. 120,000 miehen armeijalla hän vallotti Jemenin, joka sitten oli puolen vuosisataa abessinialainen maakunta. Abessinian kuninkaan pyynnöstä lähetettiin Konstantinopelistä kirkonmiehiä järjestämään kristinuskon oloja vasta vallotetussa maassa.

Keisari Justinianuksen lähettiläs Nonnosus on säilyttänyt hauskoja huomioita tästä kristinuskon silloisesta esitaistelijasta. Nonnosus matkusti Axumiin Adulen satamasta ja muun muassa näki matkalla karjan, jossa oli tuhannen elefanttia. Axumissa hallitsija eli negus otti lähettilään vastaan taivas'alla. Negus istui korkeissa nelipyöräisissä vaunuissa, jotka olivat kuitulevyillä päällystetyt ja joita veti neljä elefanttia. Hän oli puettu helmillä ja jalokivillä koristettuun tunikaan, alusvaatteet olivat palttinasta, kultalangalla kirjaillut. Diademi oli palttinainen, kullalla koristettu, ja siitä riippui neljät kultavitjat. Käsivarsissaan hänellä oli kultaisia renkaita ja vitjoja, käsissään kaksi keihästä ja kullattu kilpi. Samaan tapaan olivat hänen ylimyksensä puetut, vaikka eivät niin ylellisesti. Soittokunta soitteli neguksen käskystä vieraitten kunniaksi. Roomalaiset kirjeet otettiin vastaan suurimmilla kunnianosotuksilla ja Justinianuksen ehdotuksiin paikalla suostuttiin. Negus heilutti aseitaan ja vannoi sammumattoman vihan Persian epäjumalanpalvelijoita vastaan. — Abessiniasta ja Egyptistä käsin käännytettiin puoliväkisin Niilin laaksossa Khartumin seuduilla olevia haamilaisia kansoja, ja vielä kahdeksannella vuosisadalla, sen jälkeen kun islam jo oli kauan pitänyt hallussaan Egyptiä, olivat nämä syrjäiset seudut kristittyjä.

Nestoriolainen lähetystoimi.

Keski-Aasiassa oli ruvettu saarnaamaan kristinuskoa jo satakunta vuotta ennen Nestoriosta, samaan aikaan jolloin Länsimailta aljettiin pyhiinvaellukset Pyhälle maalle. Nikaian kirkonkokouksessa v. 325 oli läsnä eräs Johannes niminen kirkonmies, joka oli »Persian ja Suuren Intian piispa». V. 334 eräs Barsabas niminen kirkonmies matkusteli Khorassanissa Merwin piispan nimellä. Kristinusko oli silloin jo levinnyt Persiassa niin laajalti, että se joutui kuningas Saporin ja hänen maagiensa ankaran vainon alaiseksi. Ainakin vuosisadan näyttävät nämä oikeauskoiset seurakunnat pysyneen voimassa, kunnes ne kukisti Nestorioksen harhaoppi, joka voitti Persiassa vielä paljon enemmän alaa ja ulotti lähetystointaan itäänpäin, niin kauas kuin maata oli. Nestorios, joka oli Konstantinopolin patriarkka, tuomittiin harhaopista kirkon kiroukseen, koska hän erotti Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon toisistaan, niin että niistä, kuten Kyrillos lausui, tuli kaksi aivan eri persoonaa. Nestorios kuoli sitten maanpaossa suuressa kurjuudessa, mutta hänen oppinsa levisi laajalle, varsinkin itäänpäin. Nestoriolaisuutta suvaittiin Persiassa paremmin kuin kreikkalaista kirkkoa, koska se oli kokonaan eronnut tämän yhteydestä, eikä nestoriolaisia siis tarvinnut epäillä Konstantinopolin kätyreiksi ja vakoojiksi. Kahdeksannella vuosisadalla tuon uskonlahkon keskusta muutettiin Persiasta Bagdadiin. Tosin nestoriolaisia vieläkin ajoittain vainottiin, mutta se tunne, että nuoren eronneen kirkon oli luottaminen omiin voimiinsa, sai sen erinomaisella innolla toimimaan, varsinkin lähetystoimen kautta. Kuudennella vuosisadalla oli sekä Heratissa että Samarkandissa nestoriolaisia hiippakuntia. V. 635 tehtiin ensimäinen yritys Kiinan käännyttämiseksi. V. 650 patriarkka Jesu Jabus kirjotti katkeran valituskirjeen Farsiin piispalle siitä, että tämä laiminlöi tehtävänsä; tämän leväperäisyyden seuraus muka oli, että Khorassanin kristityt olivat luopuneet uskostaan, ja ettei Intialla, Persian rannikolta aina Travancoreen saakka (Etelä-Intiassa), ollut riittävästi pappeja. Samoin hän kirjotti kirjeitä Sokotran ja Balkhin piispoille (Balkh oli Pohjois-Afghanistanissa), luvaten lähettää piispoja Oxuksen laaksossa oleville kristityille.

Nestoriolaisuus Intiassa ja Keski-Aasiassa.

Kahdeksannella vuosisadalla sai Malabarin rannikon vanha kristitty kirkko paljon vereksiä voimia. V. 745 saapui sinne Intiassa säilyneen muistotiedon mukaan Bagdadista, Ninivestä ja Jerusalemista EEdessan arkkipiispan toimesta kristittyjä, Tuomas niminen kauppias seurassaan. Ja v. 774 Malabarin rannikon hindulainen hallitsija antoi ristin palvelijoille kuparille piirretyn lupakirjan vapaaseen uskonharjotukseen hänen alueissaan. V. 824 saapui Persiasta kaksi lähetyssaarnaajaa, Mar Sapor ja Mar Peroz, ja kristityt saivat silloin uuden lupakirjan.

Balkash-järven etelä puolelta on löydetty hautakirjotuksia, joista aikaisimmat ovat kuudennelta vuosisadalta. Niistä näkyy, että Keski-Aasian arojenkin äärillä oli silloin jo kristittyjä seurakuntia. Eräässä kirjotuksessa puhutaan papista, joka oli lähetetty seurakuntia tarkastamaan, toisessa mainitaan eräs kuulu raamatun selittäjä ja saarnamies, joka »valaisi kaikki luostarit valollaan», kolmas oli apupiispan vaimo, j.n.e.

Nestoriolaisten lähetystoimi Kiinassa.

Mutta merkillisimmät ovat nestoriolaisen lähetystoimen saavutukset Kiinassa. V. 1625 löydettiin Singanfussa, Kiinan vanhassa pääkaupungissa, muistopatsas, jonka nestoriolaiset olivat aikanaan pystyttäneet ja jossa tehdään selkoa kristityn kirkon alkuvaiheista Keskustan valtakunnassa. Muistopatsas on tummaa marmoria, 2 metriä korkea, vähän päälle metriä leveä ja sisältää noin 1780 kiinalaista kirjainta. Alla on syyrialaisilla kirjaimilla ilmaistu patriarkan, ynnä niitten pappien ja diakonien nimet, jotka olivat osallisina muistopatsaan pystyttämisessä. Rooman jesuittatalolla on jo kauan ollut siitä piirustuksia; tähän otettu kuva on paperipainalmuksesta, jonka tunnettu saksalainen matkustaja ja maantieteilijä v. Richthofen viime vuosisadan keskivaiheilla otti kivestä.

Kirjotus ensinnä alkaa selonteolla kristinopista, täydelleen nestoriolaiseen henkeen, mainitsematta Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, vaikka hänen syntymisensä ja taivaaseen astumisensa kyllä kerrotaan. Kirjotuksessa sitten tehdään selkoa siitä, kuinka »valoisaa oppia» (evankeliumia) levitettiin Keskustan valtakunnassa. Siinä kerrotaan, kuinka keisari Taitsungin yhdeksännellä hallitusvuodella (635—6) oli ollut ylevän hyveen elähyttämä mies, Olopan nimeltään, joka tuli Suur-Kiinasta (Roomasta) »seuraten sinipilvien opastusta, havaiten tuulien merkit ja kulkien vaarallisten maitten läpi». Olopan saapui, niin kerrotaan muistokivessä, hyvässä turvassa Singanfuhun, joka silloin oli valtakunnan pääkaupunki. Hänet otettiin vastaan suosiolla, hänen oppinsa tutkittiin ja hyväksyttiin, hänen kirjotuksensa käännettiin kiinan kielelle keisarillista kirjastoa varten ja kolmen vuoden kuluttua kristinusko »Taivaan pojan» päätöksen kautta julistettiin suvaituksi uskonnoksi. V. 638 annetussa Taitsungin asetuksessa sanotaan, että hallitsija mielihyvällä suvaitsi jokaista uskontoa, jonka henki oli »hyveellinen, salaperäinen ja rauhallinen». Hänen mielestään »uuden uskonnon ydinopit olivat omiaan edistämään ihmisen täydellistymistä ja vahvistamaan hänen tahtoaan. Se ei ollut tyhjän puhuja ja otti huomioon ainoastaan hyviä tuloksia». Sen vuoksi se oli »ihmiselle hyödyllinen ja oli julkaistava kaikkialla taivaan alla». »Ja minä käsken viranomaisia», lausuu keisari lopuksi, »rakentamaan tätä uskontoa varten temppelin oikeuden ja armon kortteeriin Keisarilliseen kaupunkiin, ja siihen on asetettava yksikolmatta hengellistä miestä.»

Kirjotuksessa edelleen selitetään, kuinka kristinusko Kiinassa levisi seuraavan puolivuosisadan kuluessa ja kuinka sitten buddhalaisuus oli sitä jonkun aikaa sortanut. Mutta jälleen oli vuodesta 740 aina muistopatsaan aikaan saakka (781) tullut uusi virkeyden aika, kun uusi Kiho niminen lähetyssaarnaaja oli saapunut Lännestä.

Taitsungin seuraaja oli ollut, niin lausutaan kivessä, vielä ystävällisempi kristittyjä kohtaan, »hän hedelmöitsi totuuden ja rakennutti valoisia temppeleitä (kirkkoja) kaikkiin maakuntiin», kunnes ne täyttivät »satoja kaupunkeja». »Uskon taloudet rikastutettiin ihmeteltävällä ilolla», Olopanista itsestään tuli »valtakunnan vartija ja Suuren lain herra». Mutta sitten alkoi vuodesta 683 epäsuosion ja sorron aika. Ne molemmat hallitsijat, jotka olivat tehneet niin paljon kristinuskon hyväksi, olivat samoin kuin myöhemmin Kublai kaan tai Intian Akbar, sydämessään uskottomia. Järki oli yksi, uskoja oli monta, kutakin rotua, ilmanalaa ja aikaa varten omansa. Jokaisessa niistä oli osa totuutta, mutta ei ainoakaan sisältänyt koko totuutta. Taitsung luultavasti pysyi hyvänä buddhalaisena, samalla kun hän rakennutti valoisia temppeleitä, ja hänen seuraajansa kunnioitti vielä enemmän Olopanin jälkeläistä, kuin Olopania oli kunnioitettukaan. Mutta hänen kuoltuaan kiinalainen vanhoillisuus nousi uutta uskoa vastaan. »Chen lapset (buddhalaiset) turvautuivat väkivaltaan ja levittelivät panetteluitaan, halpamieliset kirjottajat alkoivat syytää pilkkaansa ristiä vastaan.» Jonkun ajan kuluttua nestoriolainen kirkko Kiinassa samoin kuin Intiassakin kuitenkin virkistyi uudelleen ja sai luultavasti uusia tunnustajiakin. Heti kun Kiho oli saapunut, niin »yhtyi kuuluisia miehiä pystyttämään uudelleen kumotun lain.» V- 747 keisari Hiuentseng toi takaisin 'Onnen temppelin' kunnioitettavat kuvat ja rakensi vahvoiksi niitten alttarit». Omalla kädellään hän kirjotti taulun, arvatenkin pääkaupungin suurta kirkkoa varten, Ja aina muistokiven pystytykseen saakka olivat seuraavatkin hallitsijat »kunnioittaneet Valoisaa joukkoa». Eräs keisari pyhitti kristityn joulun uhreilla, toinen saatti voimaan yhdeksän sääntöä kristinopin levittämistä varten, monet korkeat virkamiehet heidän hoveissaan, eräs sotaneuvoston jäsen ja monet maakuntien maaherrat kävivät »säännöllisesti palvelemassa Valoisaa porttia».

Muistokirjotus päättyy kiitokset ja ylistyksen sanoilla: Ei koskaan ennen ollut lähetystyö ollut onnellisempi kuin kreikkalaisten v. 1092 (v. 781 j.Kr.), jolloin isien isän, nestoriolaisen patriarkan Anan-Jeshoahin aikana tämä taulu pystytettiin ja siinä selkoa tehtiin »isiemme saarnaamisesta Kiinalaisten kuninkaitten edessä».

»Eräs Balkhin papin poika», Singanfun piispa ja eräs »palatsin neuvosmies» olivat muun muassa osallisina kirjotuksen laatimisessa ja kiven pystyttämisessä. Se on ehkä merkillisin muistomerkki kristinuskon levittämisestä Keskiajan alkupuolella ja ammoin unhotetusta yhteydestä Kiinan ja Lännen maailman välillä.

Varsinaisissa kiinalaisissa aikakirjoissakin puhutaan tästä varhaisesta kristillisestä seurakunnasta, jonka temppeleitä sanotaan »Rooman temppeleiksi», ja nestoriolaisen patriarkkaviraston aikakirjoista näkyy, että patriarkat moneen kertaan lähettivät lähetyssaarnaajia, pappeja ja korkeampia kirkonmiehiä Kaspianmeren rantamaihin, Tataarien maahan ja Kiinaan. Arabialaiset matkustajat kertovat, että vielä yhdeksännellä vuosisadalla oli varsinkin Khanfun maakunnassa runsaasti »natsarealaisia», ja toiselle arabialaiselle matkustajalle oli eräs Kiinan keisari näyttänyt kuvaa, jossa olivat »Jeesus, Maarian poika, ja hänen apostolinsa». Arabialainen oli keskustellut Kiinan keisarin kanssa kaikista profeetoista Noasta aina Muhammediin saakka ja keisari näytti hyvin tietävän, että. Kristuksen opetusaika oli ollut lyhyt. »Kaiken mitä hän teki, hän teki kolmessakymmenessä kuukaudessa.»

Yhdeksännellä vuosisadalla nestoriolaisuus ehkä oli parhaissa voimissaan. Sitten alkoi islam kaikkialla tunkea sitä tieltään, varsinkin kun arojen ruhtinaat omaksuivat muhammedin opin. Bagdadin abbassidilaiset kalifit nestoriolaisia suosivat, koska he opettivat arabeille kreikkalaisen klassillisen kirjallisuuden tuntemista ja käänsivät vanhain teoksia. Tosin heitä oli kielletty kääntämästä uskoonsa muhamedilaisia, mutta vallotetun Persian tulenpalvelijoita he saivat käännyttää ja yleensä pakanoita. Kiinassa, Intiassa, Mervissä ja Arabiassa oli vielä v. 850 nestoriolaiset metropolitat, joitten ei kuitenkaan tarvinnut käydä kirkonkokouksissa Mesopotamiassa, koska matkat olivat pitkät ja vaikeat.

Seuraavan vuosisadan kuluessa alkoi Kiinassa vihamielisyys kaikkea muukalaista kohtaan päästä valtaan, ja kristityt seurakunnatkin hävisivät melkein sukupuuttoon. Ensimäiseksi kiellettiin munkkilaisuus, sekä kristitty että buddhalainen, — vaikka kielto sitten peruutettiinkin ainakin buddhalaisiin nähden, — »koska se oli elämänjärjestyksen nurin kääntämistä». Eräs kuulu arabialainen oppinut, tunnettu liikanimellä Abulfaragius, kertoo v. 987 tavanneensa Najranista, Bagdadin pääkirkon takaa, kotoisin olevan kristityn munkin, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin lähetetty Taivaan valtakuntaan, mutta oli palannut takaisin epätoivoissaan, kun siinä maassa ei enää ollut muuta kuin yksi ihminen, jolla oli sama usko kuin hänellä.

Eufratin ja Gobin erämaan välisellä laajalla alueella oli kuitenkin vielä yhdennelläkintoista vuosisadalla nestoriolaisia seurakuntia ja tuon kirkon palvelijat varmaan edelleenkin matkustelivat uskon asioissa. Suvaitsevien mongolilaisten hallitsijain aikana näytti nestoriolaisuudelle jälleen koittavan parempi aika, kuten saamme myöhemmin nähdä sen ajan matkakertomuksista, mutta tuo elpyminen oli vain lyhytaikaista. Mahtavuutensa aikana kahdeksannen ja yhdeksännen vuosisadan vaihteessa nestoriolaisella kirkolla oli neljä metropolittaa Kiinassa ja Mongoliassa, joista yksi asui Pekingissä ja yksi Singanfussa, Malabarissa yksi, Keski-Aasiassa, Oxus virran ja Gobin erämaan välillä neljä, viisi tai kuusi lähemmissä Itämaissa, s.o. Zagros vuoriston ja Tigris virran länsipuolella, yksitoista tai kaksitoista Persiassa ja ainakin yksi Afrikan itärannikolla, Sokotrassa. Varmaan nestoriolaisten luku Kaarlo Suuren aikana nousi miljoneihin, se ehkä oli siihen aikaan lukuisin kaikista kristillisistä kirkoista. Ainakin oli se ulottanut toimintansa laajemmalle kuin sekä Rooman että Konstantinopolin kirkot.

Jos nestoriolaiset lähetyssaarnaajat olisivat keränneet tietoja niistä maista, joissa he vaikuttivat, ja ne kirjallisuuden kautta säilyttäneet, niin siitä olisi koitunut maantieteelle erinomainen voitto.

Lännessäkin kristillinen lähetystöinä avasi paljon uusia maita sivistykselle. Ulfilaan raamatunkäännöksen kautta tulivat eräät germanilaiset heimot, etupäässä Gootit, jo varhain kristinuskon tuntemaan, ja sitä on epäilemättä suureksi osaksi kiittäminen siitä, etteivät ne sitten, vallottaessaan roomalaisen sivistyksen rintamaat, esiintyneet niin armottomina hävittäjöinä, kuin ehkä olisi muutoin tapahtunut. Pyhän Patrikin toimesta käännettiin kristinuskoon Irlanti, joka ei ollut koskaan kuulunut Rooman valtakunnan alueisiin, ja kristinusko juurtui siellä niin nopeaan, että iiriläisistä munkeista tuli sen innokkaimpia levittäjöitä niiden germanilaisten heimojen kesken, jotka vielä olivat pakanoita. Irlannista käsin vasta käännettiin sekä Englanti että Skotlanti kristinuskoon. Uskaliaat munkit purjehtivat Orkney saarille, Färsaarille ja aina Islantiin saakka. He perustivat luostareitaan Italiaan, Burgundiin, Sveitsiin ja Baieriin saakka, sanalla sanoen, jokaisessa kristityssäkin ja puolikristityssä maassa he vaikuttivat, samalla kun pakanain kesken vallottivat kirkolle uusia alueita.

Pyhän Brandanuksen retket.

Hämärää kaikua, monenlaisilla ihmejutuilla sekotettua, on legenda Pyhän Brandanuksen laivaretkestä valtamerellä munkkiensa kanssa. Yhdennellätoista vuosisadalla keksitty pyhäintaru kertoo tämän matkan tapahtuneen sen johdosta; että Brandanus oli ollut epäuskoinen, eikä uskonut todeksi eräässä kirjassa kerrottuja monenlaisia ihmeitä, vieläpä oli kirjan hävittänyt. Hän sen vuoksi tuomittiin vaeltamaan, kunnes oli omin silmin nähnyt kaikki kirjassa kerrotut kummat, ja hyväksi lopuksi hän velvotettiin itse kirjottamaan kirja siitä, mitä oli matkallaan nähnyt. Juttu on kuvaava sille kunnioitukselle, joka kirjallisuutta kohtaan vallitsi luostareissa, vaikkapa Brandanuksen hävittämä kirja ehkä olikin vain kertomus arabialaisen Sinbadin merkillisistä harharetkistä, joista hänen legendassaan on säilynyt useita piirteitä.

Kuudennella vuosisadalla asui Irlannissa Brandanus niminen luostarin apotti, joka erään munkin kertomuksesta innostuneena päätti lähteä etsimään valtameren keskellä olevaa luvattua maata. Mukanaan seitsemäntoista munkkia hän astui laivaan, joka oli pajuista punottu, nahkoilla päällystetty ja piellä silattu. Samanlaisia laivoja tiedetään vanhain keltiläisten yleiseen käyttäneen. Matka suunnattiin alussa etelään, käännepiiriä kohti. Pian joutui laiva kuitenkin tyventöön, josta se ei mihinkään päässyt. Munkit alkoivat jo menettää rohkeutensa, mutta retkikunnan pyhä johtaja silloin antoi kohottaa peräsimen pois sijoiltaan ja jätti laivan Jumalan johtoon. Ajelehdittuaan merellä 40 päivää, kaikkien ruokatavarani jo loputtua, purjehtijat näkivät korkean saaren, jonka jyrkiltä rannoilta mereen virtasi paljon raikkaita puroja. Kun oli kolme päivää purjehdittu saaren ympäri, niin löydettiin vihdoin mukava maallenousupaikka, ja rannassa oli vastassa ystävällinen koira, joka näytti munkeille tietä saaren sisäosiin. He löysivät sieltä aution linnan, jossa oli kukkuroilleen katettu pöytä kalaruokineen ja vehnäleipineen, niin että nälkiintyneet merenkulkijat saattoivat tyydyttää nälkänsä. Kolme päivää oleskeltuaan saarella munkit lähtivät jatkamaan matkaansa; tuntematon nuorukainen varusti heille mukaan eväitä ja vettä. Tuuli kuljetti pyhäin miesten laivaa pitkin valtamerta toiseen saareen, joka oli aivan lakea ja täynnään kalaisia puroja. Laitumilla oli lukemattomat laumat valkoisia lampaita, jotka olivat tavallisten raavaitten kokoisia, ja saaren ainoa asukas osotti munkeille mitä suurinta vieraanvaraisuutta, antaen heille muun muassa pääsiäislampaankin.

Pääsiäistä lähdettiin viettämään lähellä olevalle puuttomalle saarelle. Mutta kun laiva oli saareen kiinnitetty ja munkit olivat sille nousseet messua lukemaan sekä valkean tehneet, niin saari alkoi liikkua ja maa heidän jalkainsa alla elää. Pelästyen munkit pakenivat laivaan, johon Brandanus itse oli jäänyt, ja kertoivat hänelle ihmeen, ja Brandanus silloin ilmotti ilmestyksessä nähneensä, ettei saari ollutkaan saari, vaan Jasconius kala, joka ainiaan yrittää kidallaan tavottaa pyrstöään, mutta suunnattoman kokonsa vuoksi ei sitä voi.

Brandanus seuralaisineen kävi sitten eräällä läheisellä metsäisellä saarella, joka vehmaine niittyineen ja kukkakenttineen oli »laululintujen paratiisi». Siellä oli suunnattoman paljon lintuja, jotka hartaasti yhtyivät munkkien ylistyslauluihin Jumalan kunniaksi. Tällä saarella purjehtijat viipyivät helluntaihin saakka, jonka jälkeen he lähtivät matkaansa jatkamaan. Kolme kuukautta purjehdittuaan he saapuivat saarelle, jolla asui kaksitoista pyhää miestä. Nämä ottivat vieraat mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoivat eläneensä 80 vuotta saarelle rakentamassaan luostarissa. Luostarikirkon astiat olivat kristallia, kynttilöitä sytytti taivaasta lentävä vasama, eivätkä ne kuluneet, vaikka olisivat kuinka kauan palaneet. Täällä Brandanus vietti joulun, jonka jälkeen taas lähdettiin matkaan. Kaikkiaan oli silloin purjehdittu yksi vuosi.

Seuraavan kuuden vuoden kuluessa — oli ennakolta määrätty, että matka niin kauan kestäisi — hurskaat miehet kokivat monta pöyristyttävää seikkailua. Muun muassa laivan kimppuun hyökkäsi merihirviöitä, aarnilintuja ja ilkeämielisiä kykloppeja. Eräässä kohdassa meri oli ollut liikkumaton kuin hyytelö, niin että laiva oli pitkän aikaa ollut aivan alallaan. Keskiajan kertomuksissa tämä hyytynyt meri muutoin usein kummittelee. Ehkä se on jäännös Vanhalla ajalla vallinneista käsityksistä, jotka näyttävät sisältäneen aavistuksen Jäämeren jääsohjoista. Pitkällä kiertoretkellään Brandanus munkkineen oli oppinut tuntemaan suuren määrän saaria, joista toiset olivat aivan autiot ja paljaat, toisilla taas oli mitä ihanin kasvullisuus. Niinpä oli kerrankin saavuttu saarelle, jonka puut olivat olleet täynnään mitä ihanimpia viinirypäleitä. Toisella saarella oli ollut tulta syöksyvä korkea vuori, josta arveltiin menevän helvettiin tien. Kerran Brandanus tapasi keskellä merta pienellä luodolla kurjan ukon. Lakkaamatta huuhtoivat aallot kallion ja vanhan miehen yli, ja kun aalto oli mennyt, niin pieksi ukon eteen ripustettu liina hänen kasvojaan. Tämä kurja mies ilmotti olevansa »Jerusalemin vaeltava suutari», jolle tämä oleskelu yksinäisellä luodolla oli Paratiisin nautintoa.

Seitsemän vuotta harhailtuaan pyhät merenkulkijat vihdoin saapuivat »luvattuun maahan», jossa vallitsi ainainen auringonpaiste, he saapuivat kauan toivottuun matkan määrään. Vähän ennen oli laiva ollut tiheässä sumussa, jonka läpi se vain vaivoin pääsi. Maa huomattiin suureksi saareksi, jonka ääriä matkustajat eivät kuitenkaan tavanneet. Sen valoisilla kedoilla vallitsi ainainen päivä, ne olivat täynnään kimaltelevia jalokiviä ja puut olivat täynnään hedelmiä. Vihdoin vaeltajat saapuivat leveälle joelle, joka kulki saaren halki. Siellä heille ilmestyi enkeli, joka kielsi kauemmaksi kulkemasta, sekä käski Brandanusta miehineen palaamaan kotiin. Vasta kun maan kaikki kansat oli kristinuskoon käännetty, vasta silloin luvattu maa täydelleen avattaisiin ja valitut pääsisivät sinne. Matkustajat palasivat laivaansa, jonka he saivat kantaa täyteen tavaroita, jalokiviä ja hedelmiä. Sitten he vihdoin purjehtivat suorinta tietä takaisin Irlantiin.

Mahdotonta on sanoa, minkä verran tosipohjaa tällä kertomuksella on. Toiset ovat luulleet, että Brandanus harharetkillään kävi aina Amerikan rannoilla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Luultavasti on legenda saanut aiheensa niistä matkoista, joita tapahtui pohjoiseen päin aina Islantiin saakka ja joita sitten lisäiltiin kaikenlaisilla ihmejutuilla. Mutta Keskiajan maantieteilijät ja kartanpiirtäjät tietysti pitivät pyhäin miesten matkaa tositapauksena ja koettivat matkakertomuksen mukaan määrätä valtamerellä niitten saarien paikat, joissa he kävivät matkallaan. Siten näemme aina Uuden ajan alkuun saakka Atlantin meressä joukoittain tarusaaria, joitten nimiä sitten annettiin todellisille saarille, kun Länsi-Intia löydettiin.

Samanlaisia retkiä olivat tarujen mukaan tehneet muutkin. Antiglia niminen saari, josta Antillit sitten saivat nimensä, oli legendan mukaan eräitten espanjalaisten piispain löytämä. V. 1492, samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, tunnettu maantieteilijä Martin Behaim kirjotti Nürnbergin kaupunkia varten valmistamaansa pallokarttaan: »V. 734 j.Kr., kun Afrikasta tulleet vääräuskoiset tulvasivat Espanjan yli, kansotti tämän Antiglia saaren, jota myös sanotaan seitsemän kaupungin saareksi, Oporton arkkipiispa kuuden muun piispan kanssa. Heillä oli mukanaan miehiä ja naisia, jotka olivat Espanjasta paenneet tavaroineen, karjoineen. V. 1414 eräs espanjalainen laiva pääsi hyvin lähelle tätä saarta.»

Pohjoismaiden tunnetuksi tuleminen.

Pohjola oli epäilemättä laajemmaltakin tunnettu siellä asuville kansoille jo monia aikoja ennen, kuin tietoja siitä eksyi kirjallisuuteen. Klassillisen maantieteen tiedot pohjoismaista olivat erinomaisen niukat vielä Roomalaistenkin aikana, vaikka Roomalaiset kävivät sotaretkillään aina Pohjois-Saksassa saakka. Hämäryys niitä verhoo suurimman osan Keskiaikaakin, vaikka Skandinavian vanhoista saduista varmaan tiedämme, että Itämeren pohjois-osissa kuljettiin laivoilla ja että saaliinhaluiset pohjanmiehet ulottivat vallotusretkiään kauas itään päin, perustellen valtakuntia syrjäisten suomensukuisten ja slaavilaisten kansain keskuuteen. Kaikuja noista sotaisista taruajoista ovat ehkä Kalevalan kuvaukset Pohjolan ja Väinölän taisteluista.

Varhaisimmat tiedot Pohjoismaista.

Skandinavian maat tulivat sitten tunnetuiksi etupäässä niiden omien asukkaitten laajojen ryöstöretkien kautta Länsi-Europan nuoriin sivistysmaihin. Niin ei ollut meidän maamme laita. Suomi pysyi kauemmin kuin melkein mikään muu Europan osa tuntemattomana. Se oli siksi syrjässä kauppateistä ja historiallisten tapausten kulusta, että se vielä enimmän osan Keskiaikaakin oli ajan maantuntemuksen ulkopuolella.

Ensimäinen vanha kirjailija, joka täällä Pohjolassa mainitsee suomalaisia kansoja, oli roomalainen Tacitus siinä suuressa teoksessa, jonka hän kirjotti »Germaniasta». Saamiensa vaillinaisten tietojen mukaan hän puhuu Germanien naapurikansoistakin, mainiten muun muassa Svealaiset, joitten maa jo silloin oli »mahtava miehistä, aseista ja laivastoista». Tämän maan toisella puolella oli muka »toinen hidas ja melkein liikkumaton meri, jonka luullaan ympäröivän koko maan piiriä, koska siellä laskevan auringon hohto kestää nousuun saakka niin kirkkaana, että se tähdetkin hämmentää. Kansan usko sanoo, että siellä kuullaan ääniä ja että näkyy jumalia, joilla on sädekehä päänsä ympärillä.» Svealaisten (Suionien) maa oli muka äärimäisin pohjoisessa. Mutta heidän maataan jatkoi tarumainen Sitonien maa (sana on ehkä sama kuin suomalainen »Hiitola»), jossa muutoin asui samanlaista kansaa, mutta jota nainen hallitsi. Toiset luulevat Sitonien olleen Suomalaisia. Merkillinen on tässä lausuttu käsitys, joka paljon myöhemminkin pysyi voimassa, että muka tätä pohjoista kansaa hallitsi nainen. Tämän sadun Tacitus epäilemättä kuuli Germaneilta. Mutta se käy merkillisen hyvin yhteen niiden vanhain käsitysten kanssa, jotka kalevaisissa runoissa ovat säilyneet. Sitonien eli Hiitolan naishallitsija ei ehkä ollut muu kuin »Pohjan akka harvahammas», »Louhi, Pohjolan emäntä». Myöhemmin, kun oikeastaan jo olisi pitänyt olla oikeampia tietoja, tämä taru ehkä piti puoliaan sen kautta, että Pohjois-Skandinavian asukkaita, Kainulaisia, sanottiin Qveneiksi, joka sana oli niin lähellä ruotsin »qvinna» sanaa. Anglosaksilaisessa »Beowulf»-eepoksessakin tapaamme samanlaisen tarun pohjolan voimallisesta, julmasta eukosta, joka muistuttaa suomalaisen runon tietoja »Pohjan akasta». Eräät muutkin Beowulfin piirteet viittaavat siihen, että taru on sama.

Tacitus on ensimäinen, joka mainitsee Suomalaisten yleiseuroppalaisen nimen, »Fenni», vaikkei ole varmaa, tarkottiko hän nimellä Suomalaisia. Hänen kuvauksensa mukaan tämä kansa, joka asui Germanian itärajalla, pohjoiseen Veneteistä, oli erinomaisen alhaisella sivistyskannalla, eläen kurjimpain raakalaiskansain elämää. Kreikkalainen maantieteilijä Strabon mainitsee samoilla seuduilla »Zumien» kansan, ja tämä nimi kieltämättä muistuttaa »Suomea». Ptolemaios mainitsee keski-Veikselin varsilla »Finnoi» nimisen kansan.

Mutta jospa Vanhalla ajalla suomalaiset kansat tosiaan asuivatkin näin kaukana etelässä — vertaileva kielitutkimus on osottanut heidän olleen Goottien ja Liettualaisten naapureita, ennenkun tulivat slaavilaisten kansain naapureiksi, — niin vaikuttivat kansainvaellukset arvatenkin heidänkin asunta-aloihinsa suuria muutoksia. Slaavilaiset kansat tunkeutuivat länteen päin, vallaten koko Pohjois-Saksan, ja suomensukuiset kansat peräytyivät kauemmaksi pohjoista kohti.

Kreikkalainen kirjailija Prokopios, joka eli kuudennella vuosisadalla j Kr., mainitsee Thuulen (Skandinavian) pohjoisimpana kansana »Skrithifinnit». Nimi on nähtävästi skandinavien antama ja merkitsisi suomeksi »Hiihtolappalaisia», ja kuvaus, jonka kirjailija antaa tämän luonnonkansan oloista, sopii täydellisesti Lappalaisten elämänlaatuun. Jornandes, joka oli goottilainen sukuperältään, vaikka roomalaistunut, luettelee samoihin aikoihin Goottien historiaa esittäessään useita Skanziassa (Skandinaviassa) asuvia kansoja, joista ainakin muutamat ovat suomensukuisia, kuten »Refennit» (Porolappalaiset), ja »Finni mitissimi», jotka olivat sävyisimmät kaikista Skandinavian asukkaista, ynnä »Vinoviloth», jossa ehkä tapaamme Vienan nimen kaikua. [Norjalaiset luulevat nimen olevan saman kuin nykyinen »Vingulmark», seutu Kristiania-vuonon perukassa; hekin pitävät kansaa suomensukuisena.] Yleensä vanhat kirjailijat luulivat Skandinaviaa suureksi saareksi, taikka saaristoksi, ja Itämeren siis olevan yhteydessä Jäämeren kanssa, mutta Jornandeella näyttää kuitenkin olleen aavistus siitä, että maayhteys oli olemassa, vaikka hänkin sanoo Skandinaviaa saareksi. Langobardilaisen historiankirjottaja n Paul Warnefriedin teoksessa, joka on kahdeksannen vuosisadan lopulta, kuvataan Skritofinnien (Refinnien) hiihtäminen ja poronhoito niin selvästi ettei saata olla epäilystäkään siitä, että molemmilla nimillä tarkotetaan Lappalaisia. Mainittu kirjailija kertoo nähneensä poronnahkaisen peskinkin. Skrithfinnien nimi olikin germanien kesken kauan ja laajalti Lappalaisten varsinainen nimitys. Mahdollista on myös, että Jornandeen mainitsemat »säyseätkin Finnit» ovat juuri Lappalaisia, sillä Kainulaisista skandinaveilla tuskin oli syytä käyttää semmoista mainelausetta.

Oikeiden tietojen vakautumista ehkäisi se seikka, että Keskiajalla niin sokeasti uskottiin klassillisten maantieteilijäin tietoihin ja uudet hankitut koetettiin niiden mukaisiksi vääntää. Teoksessa, jonka Englannin kuningas Alfred kirjotti, esim. mainitaan Itämeren itäpuolella Sermenden kansa, joka oli sama kuin vanhain Sarmatit, ja tarunomaiset Riphaeilaiset vuoretkin, jotka muka olivat maan pohjoisin raja. Vaikka oppinut kuningas saikin lähettiläittänsä kautta aivan oikeita tietoja, niin yhdisti hän niihin kuitenkin klassillisten kirjailijain kertomia hämäriä maineita, ja tämä sekoitus esti kauan oikeitten käsitysten valtaan pääsemistä Pohjois- ja Itä-Europan maantieteellisistä ja kansallisista oloista.

Pohjanmiehet idän teillä.

Vaikka Svean ja Göötanmaan, Norjan ja Tanskan viikingit epäilemättä matkustivat Suomenlahden pohjaan ja edelleen Laatokalle rannikkomme saaristoreittiä, joka tarjosi sen ajan milloin soudettaville, milloin myötätuulta purjehtiville aluksille suojaiset väylät, niin ei kuitenkaan ole säilynyt maineita siitä, että Suomen niemelle olisi perustettu valtakuntia, taikka että täällä olisi ollut mainittavia kauppapaikkoja. Siihen ehkä on vain syynä tietojen puutteellisuus. Voimme kuitenkin otaksua, että pohjanmiehillä pitkin laivareittiään oli asemia, joissa oli samanrotuista väestöä, ja että Etelä-Suomen ruotsalainen asutus jo silloin sai alkunsa. Suomen rannikko oli heille kuitenkin ainoastaan valtatie, jota pitkin he kulkivat laajempaan ja rikkaampaan itään.

Tutkimus paraillaan koettaa luoda valoa Laatokan ympärystäin vaiheisiin näinä hämärinä aikoina. Se luulee voivansa jo varmana päättää, että Laatokan itäpuolella, nykyisen Aunuksen seuduilla, oli valtakunta, jolla oli viikinkiläisruhtinaat, ja järven eteläpuolella toinen. Edellinen, Alnborg, oli muka saanut nimensä siitä vanhasta Alueen järven nimestä, joka esiintyy tulen synnyn runossa ja jonka luullaan tarkottaneen juuri Laatokkaa. Laatokalta oltiin yhteydessä Vienan meren kanssa, jonne Syväriä ja Äänisen latvajokia pitkin kävi melkein yhtämittainen pienemmillä aluksilla kuljettava vesireitti.

Myöhemmin perustettiin kauemmaksi Laatokan eteläpuolelle, llmajärven rannalle, ehkäpä sielläkin suomalaisen asutuksen keskuuteen, Uusi linna eli Novgorod, joka Holmgårdin eli Östragårdin nimellä oli niin tunnettu pohjanmiehille. Velhojokea he saattoivat aluksillaan nousta Laatokasta sinne saakka. He saivat siellä niin lujan jalansijan, että Novgorod monet ajat oli Skandinavian merikuninkaitten paras liittolainen. Novgorodin liitoissa pohjanmiehet vallottivat suurimman osan Venäjää ja perustivat sinne valtakuntia, joista nykyisen Venäjän synty luetaan. Venäjän jokia pitkin he retkeilivät yhdessä venäläisten liittolaistensa keralla Mustalle merelle ja ahdistelivat Konstantinopoliakin, kiristäen siltä lunnaita, kunnes Byzantion palkkasi heidät liittolaisikseen muhamedilaisia vastaan taistelemaan. Sen kautta pakanalliset pohjanmiehet saivat kristikunnan kanssa samat yhteiset valtaedut ja vähitellen kallistuivat itsekin kristinuskoon. Heidän retkensä Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle olivat usein tavattoman suuria yrityksiä, joihin otti osaa satoja laivoja ja kymmeniätuhansia miehiä, ja suottapa olisikaan ollut pienemmällä joukolla käydä ahdistamassa itse Miklagardia.

Novgorodista kehittyi mahtavin kauppakeskusta Itämeren koilliskulmilla. Sen kauppiaat alkoivat retkeillä yhä laajemmalta, Vienan merelle, Lapin rannoille ja Petshoran varsille, ehkäpä jo Uralin poikki Siperiaankin. Mutta Novgorodin valtiollinen vaikutusvalta ei silloin vielä ulottunut yhtä laajalle, suomensukuiset heimot, joitten kanssa se noilla kulmilla teki kauppaa, olivat silloin vielä itsenäiset. Mutta tämä kauppaliike valmisti alaa Moskovan valtiolliselle ylivallalle. Jo kymmenennen vuosisadan alulla olivat Novgorodin miehet tunkeutuneet Vienan latvoille. Kauppiasten jälkeen tulivat vallottajat, eivätkä ainoastaan tällä suunnalla, vaan idässäkin, jossa Keskiajan lopulla alkoi Siperian valtaus. Yhdennellä- ja kahdennellatoista vuosisadalla oli jo novgorodilaisia siirtokuntia Vienan, Syvärin, Mesenin ja sekä Vienan meren että Jäämeren rannoilla. Omin päin toimivat rosvojoukot ryöstelivät näitä hajanaisia pohjoisia suomalaisia heimoja, pakottaen ne Novgorodin vallanalaisuuteen. Näistä seikkailijoista, »ushkuinikeista», polveutuvat nykyiset venäläiset asukkaat Kuolan rannikolla. Kuola mainitaan jo v. 1264 venäläisissä aikakirjoissa. V. 1324 Novgorodin ruhtinas Juri Danilovitsh teki Ruotsin kuninkaan Maunon kanssa sopimuksen, jonka kautta mainittu kuningas tunnusti Varangin vuonosta itään päin olevan rannikon Novgorodin vaikutuspiiriin kuuluvaksi. Jo paljon sitä ennen oli Norjan kuningas Olavi Pyhä myöntänyt kaiken maan Lyykeän vuonon (Lyngenfjordin) itäpuolella kuuluvaksi Novgorodille, joten siis venäläinen vaikutusvalta näillä rannoilla jonkun verran peräytyi.

Skandinavian jälkeen sai kolmannellatoista vuosisadalla saksalainen Hansaliitto tärkeimmän sijan Novgorodin kaupassa, samoin Suomenkin rannikolla. Hansan määräävä sananvalta Novgorodin markkinoilla oli yhtenä syynä siihen, että Moskova sitten niin perinpohjin hävitti tämän puoleksi ulkomaalaisen kauppavaltion.

Itämeri.

Itämeren etelärannikko oli vielä Alfred Suuren aikana niin tuntematonta, että tämä tiedonhaluinen kuningas lähetti purjehtijan selkoa ottamaan sen maista ja kansoista. Kertomus tästä matkasta on hänen teoksessaan säilynyt.

Wulfstan niminen purjehtija, jonka kansallisuutta ei varmaan tunneta, lähti Haethumista, nykyisestä Slesvigistä, ja purjehti seitsemän päivää Vendien maan, s.o. nykyisen Preussin pohjoisrannikkoa pitkin, kunnes saapui Weikselin suulle, jossa »Eestit», arvatenkin Liettualaiset, asuivat. Tanskan saarista ja Etelä-Ruotsista, vieläpä Ölannista ja Gotlannistakin hän toi tietoja kuninkaalle. Pohjois-Saksa oli silloin vielä slaavilaisten kansain hallussa, jotka kansainvaelluksien jälkeen olivat siirtyneet germanien jättämille tyhjille tiloille. Väinäjoen pohjoispuolella ja osasta sen eteläpuolellakin asui suomalaisia kansoja, näitten ja slaavien välillä Liettualaisia, suomalaisia kuitenkin nykyistä paljon laajemmalla alalla. Itämeren itäiset rantamaat tulivat tarkemmin tunnetuiksi vasta silloin, kun Pohjois-Saksa oli uudelleen saksalaistunut, kristinusko vakaantunut, ja sitä ruvettu vielä idemmäksikin asevoimalla levittämään. Kalpaveljistön saksalainen ritarikunta ja Tanskalaiset vallottivat Itämeren rannikon aina Suomenlahtea myöten, pakottaen Liiviläiset ja Virolaiset kääntymään kristinuskoon ja luopumaan vapaudestaan. Venäjälle kristinusko ja sen mukana kultuurin alkeet tulivat etelästäpäin, ja sen vuoksi Venäläiset joutuivat kreikkalaisen kirkon yhteyteen.

Bremenin Adam.

Bremen oli piispa Adalbertin aikoina (k. 1072) kristillisen kirkon keskusta Pohjois-Saksassa ja koetti levittää kirkollista valtaansa yli kaikkien Pohjoismaidenkin. Adalbertin loistavaan hoviin keräytyi miehiä sekä pohjoisesta että lännestä ja idästä ja siellä sen vuoksi oli tavallista laajempi tieto sekä Skandinaviasta että idän puolen maista, jopa sinne saatiin viestejä Islannista, Grönlannista ja pohjanmiesten löytämästä Viinimaasta saakka. Näitä tietoja säilytti kaniikki Adam, piispa Adalbertin luottamusmies, historiateoksessaan. Lisiä hän sai oleskellessaan Tanskan kuninkaan Sven Estridinpojan hovissa. Adam Bremeniläisen teos on sen vuoksi tärkeä lähdeteos Pohjoismaiden olojen tuntemiseen toisen vuosituhannen alussa.

Adam Bremeniläinen mainitsee muun muassa, että kaksi rohkeata tanskalaista purjehtijaa oli käynyt tutkimassa, kuinka kauas Itämeri ulottui itään päin. Myrskyt ja merirosvot olivat tosin estäneet heitä saavuttamasta matkansa määrää, mutta Tanskalaiset tiesivät kuitenkin, että suotuisella tuulella voitiin kuukaudessa purjehtia Venäjällä olevaan Ostrogradiin saakka. Itämeren pohjoispuolella Adam luettelee skandinavialaisia, etelärannoilla taas slaavilaisia kansoja. Näitten päärotujen välillä hän mainitsee useitten pienien kansain nimiä, joitten alkumuoto kuitenkin on niin vääntynyt, ettei niistä voi varmaa selkoa saada. Viimeisenä Itämeren suvipuolella hän mainitsee »Vinulien» suuren maakunnan, jossa ehkä taas tapaamme väännöksen Vienan nimestä. Germanien ja slaavien välillä olevista kansoista mainitaan Vilzit, Mirrit (Merjalaiset), Lamit, Skuutit ja Turkkilaiset. Hänen käsityksensä Venäjän maantieteellisestä ulottuvaisuudesta epäilemättä olivat hyvin vaillinaiset. Muutoin Adam Bremeniläisen tiedot näistä seuduista vielä olivat täynnään kaikenlaisia tarunomaisia kummia. Itämeren saareksi hän luulee Kuurinmaata, joka muka oli kahdeksan päivänmatkaa pitkä, epäjumalanpalvelijain asuma ja kuulu tietäjistään, joita haettiin aina Espanjaan ja Kreikkaan saakka. Toinen melkein yhtä suuri saari oli muka Eestien maa, jonka asukkaat palvelivat siivekkäitä käärmeitä, uhraten heille eläviä ihmisiä, joita ostivat orjakauppiailta. Tämä saari muka oli lähinnä »naisten maata», eikä kaukana Birka nimisestä Ruotsin kaupungista. »Naisten eli amatsonien maa» niinikään oli Baltian meren rannalla. Nämä amatsonit Adamin vakuutuksen mukaan karttoivat yhteyttä miesten kanssa ja karkottivat rohkeasti kaikki, jotka yrittivät heidän maahansa tulla. Mutta kaikenlaisten maankulkurien kanssa he pitivät yhteyttä ja synnyttivät lapsia, tytöistä tuli mitä ihanimpia naisia, pojista taas »koirankuonolaisia», joilla oli pää keskellä rintaa ja jotka puhuivat haukkuen. Venäjällä heitä muka usein näki vankina. Tämä merkillinen maa aseman määrittelyn mukaan olisi ollut nykyinen Suomi, taikka ehkä paremminkin sen pohjoinen osa, Kainuunmaa. Nähtävästi antoi ennen mainittu vanha pohjoismainen taru aihetta siihen, että Kaukasian amatsonitaru kytkettiin suomalaiseen Pohjolaan, josta ei muuta tiedetty kuin hämäriä huhuja. Mutta tuossa Skandinavian itäisessä naapurimaassa, jonka rajat ulotettiin aina Riphaeilaisiin vuoriin saakka, oli paljon muitakin kummituksia, »yksijalkaisia», jotka hyppivät yhdellä jalalla, »kyklooppeja», joilla oli vain yksi silmä otsassaan, ihmissyöjiä ja muita, joita ei hurskas kirkon mies tahtonut ruveta luettelemaankaan.

Nestor.

Vanhimpia varmoja historiallisia tietoja, mitä Suomen ja sen naapurimaiden suomensukuisista asukkaista on säilynyt, sisältää Nestorin kronikka. Venäjä oli Vladimir Suuren aikana (v. 988) kääntynyt kristinuskoon ja maa joutui sen kautta entistä enemmän yhteyteen kirjallisen Itä-Rooman kanssa. »Uuteen linnaan» eli Novgorodiin perustettiin v. 992 piispanistuin, jonka ensimäinen piispa jo alkoi kirjottaa muistiin tietoja aikansa tapauksista. Mutta Venäjän ensimäinen historiankirjottaja oli Nestor niminen Kievin munkki (1056—1116). Hänen kertomuksessaan Pohjoismaista ei enää ole samanlaisia kummitusjuttuja kuin Adam Bremeniläisen teoksessa, vaikka Nestorinkin tiedot ovat kylläkin niukat. Itämerta hän sanoo Varjaagien mereksi. Sen rannalla muka asui, muitten kansain keralla, Tshuudeja, s.o. Suomalaisia, taikka oikeammin Virolaisia, joitten maahan Jaroslav (v. 1070) perusti Jurjevin (Tarton) kaupungin. Toisessa paikassa Nestor mainitsee seuraavat kansat, jotka maksoivat Venäläisille veroa: Tshuudit, Wessit, Merjalaiset, Muromit, Tsheremissit, Jäämit, Mordvalaiset, Permalaiset, y.m.

Jonkun verran valoa Koillis-Europan kansallisiin oloihin loivat arabialaisetkin maantieteilijät, sillä Arabialaiset kävivät Mustanmeren rannikolta sinne melkoista kauppaa. Kuuluin arabialainen maantieteilijä Idrisi, joka eli Sisilian normannilaisen kuninkaan hovissa, sai Pohjolan maista, sekä Skandinaviasta että Suomesta, Virosta ja Vienastakin tietoja normannilaisilta ritareilta, joitten esi-isät olivat Skandinaviasta ja jotka siis verraten hyvin tunsivat sikäläisiä oloja. Idrisi mainitsee monta tärkeää kaupunkia ja niitten väliset matkat, mutta melkein kaikki nimet ovat niin vääntyneessä muodossa, että niistä on mahdoton saada selkoa. Erästä maata, nähtävästi Etelä-Suomea, hän kuitenkin nimittää Tabastiksi, Hämeeksi.

Kristinuskon maahan tuomisen kautta Suomen eteläosat tulivat paremmin tunnetuiksi, mutta maantieto oli silloin vielä Ruotsissakin niin alhaisella kannalla, etteivät karttuneet tiedot moneen vuosisataan tulleet kirjallisuuden omiksi. Vielä Mercatorin julkaisemassa Ptolemaios-kartassa kuudennentoista vuosisadan alulta oli koko Skandinavia piirretty jotenkin samanlaiseksi, muutamaksi epämääräiseksi saareksi, jommoinen se oli kuulun kreikkalaisen maantieteilijän maailmankartassa.

Tanskalainen väyläopas.

Mutta varmaan oli ainakin Suomen etelärannikko jo vanhastaan Skandinavian merenkulkijoille tunnettu. Siihen viittaa eräs tanskalainen purjehdusopas vuoden 1270 vaiheilta, joka on vanhin Suomen rannikkoa selittelevä kirjallinen muistomerkki ja siitä merkillinen, että se on säilyttänyt joukon eteläsaaristomme nimistä alkuperäisessä suomalaisessa muodossaan. Seurattuaan Ruotsin itärantaa Arnholmiin saakka tämä purjehdusopas jatkaa: »Arnholmista Alandin meren poikki Lynaebetheen (Lemböte Ahvenanmaalla) 6 meripenikulmaa, sieltä Thiyckekarliin (Kökariin) 8. Näitten paikkain välillä on kuitenkin monta saarta, joita sanotaan Fygelhedeksi (Föglö). Matkaa on edelleen 6 merip. Aspaesundiin, jossa on kolme saarta, yksi Aspö, toinen Relholm, kolmas Malmö; Ucrima (ehkä Uhrimaa, Jurmo) on niistä etelään etäimpänä meressä. Aspöstä Örsundiin 6, sieltä Hangetheen (Hangöuddiin) 3, ja huomattavaa on, että Arnholmista Lynaebetaeen kuljetaan koillista kohti, mutta jos on suotuisa länsituuli, niin voidaan purjehtia Arnholmista suoraan Hangetheen, ja Hangethesta, jota suomeksi sanotaan Cumiupeksi (Kumiopää), Lovicsundiin 2. Sieltä Karienkaskaehen (Karjankaskiin) 1, sieltä Juxaraehen 2, sieltä Horinsaareen, jonka tanskalainen nimi on Hestö, 2, sieltä Purkajiin (Porkkalaan) 3, ja tähän saareen matkataan Hangethesta itää kohti, tosin vähän pohjoiseen poikkeamalla. Porkkalasta selitetään matka Suomenlahden poikki Viron rannalle, jonka Tanskalaiset olivat ristiretkillään vallottaneet. Vielä tänä päivänä Viron alukset tästä kulkevat meren poikki, koska Suomen lahti on Porkkalan ja Narinsaaren välillä kapein.

Kun lukee tämän tanskalaisten merenkulkijain laatiman tarkan kertomuksen Suomen etelärannikon purjehdusväylistä, niin ei voi olla ihmettelemättä, että Ruotsalaisten kirjalliset tiedot näistä väylistä olivat niin vaillinaiset vielä kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin ensimäiset yritykset Pohjoismaiden, Suomenkin kartottamiseen tehtiin. Vielä vaillinaisempi kuin rannikoista, oli tieto sisämaasta. Vanhin jonkinlaista kokonaiskuvausta tarkottava, vaikka harhatietoja täynnään oleva kertomus Pohjolan maista on Olaus Magnuksen historia Pohjolan kansoista. Mutta kun hänen teoksensa jo kuuluu Uuden ajan tuotteisiin, niin jätämme selonteon siitä tuonnemmaksi.

Pohjanmiesten retket Vienaan.

Skandinavian sotaiset merirosvot ja vallottajat eivät olleet kirjallista kansaa, siksi alkuperäisellä kannalla olivat sivistysolot vielä Pohjolassa, mutta he ovat säilyttäneet paljon tietoja entisistä teoistaan historiallisissa saduissaan, jotka onneksi myöhemmin, kristinuskon ja varsinaisen kirjotustaidon Pohjolaan levittyä, muistoon kirjotettiin. Vaikka heidän »saagansa» sisältävätkin paljon tarua, niin ovat ne kuitenkin Pohjolan muinaisuuden tuntemiselle arvokkain, usein ainoa lähde. Näissä saduissa on säilynyt tietoja muinaisesta Bjarmien eli Permalaistenkin maasta Vienan meren rannoilla, maasta, jota jotkut ovat arvelleet Sammon ja Väinön laulujen syntymäsijoiksi. Ne retket, joita Norjasta tehtiin Vienan merelle, ovat sen vuoksi varsinkin meille Suomalaisille erinomaisen mieltäkiinnittävät, vaikkapa tiedot ovatkin niin niukat. Ne ovat milt'ei ainoa sanamuotoinen historiallinen valo, joka lankeaa tuohon rikkaudestaan ja kaupastaan kuuluun suomalaiseen muinaismaahan. Tosin ei norjalaisissa saduissa tarkalleen osoteta, mitä juurta Bjarmien kansa oli, mutta muinaismuistoista ja muista johdoista päättäen se mahtoi olla samaa karjalaista kansaa, joka vielä asuu Vienan meren länsipuolella olevia maita, joka on ennen omistanut rannatkin, — Vienan meren länsirantaa vieläkin sanotaan »Karjalan rannaksi», — jonka alue luultavasti on kerran ulottunut itää kohti aina Vienaan saakka.

Ehkäpä tuohon maahan retkeiltiin jo aikaisemminkin, kuin on tietoja säilynyt. Mutta tietommekin ulottuvat ensimäisen vuosituhannen jälkipuoliskolle saakka. Muinaistutkijat arvelevat mahdolliseksi, että Viena kuului itägootilaisen Hermanarikin valtakuntaan ja että ehkä niiltä ajoilta olisivat säilyneet germanilaiset nimet, joita sadut kertovat sen kuninkailla olleen. Islantilaisen sadun mukaan käytiin jo Harald Hildetandin aikana, siis jo ennen vuotta 730, jolloin tämä kuningas kuoli, sotaretkellä Vienan suussa, jolloin sikäläinen jumalanpyhättö ryöstettiin. Jumalankuva oli silloin erikoisessa temppelissä, josta se myöhemmin siirrettiin avoimelle pihamaalle.

Ottar.

Mainittu retki ehkä tapahtui maan poikki. Ensimäinen meriretki, josta on säilynyt varma tieto, vieläpä seikkaperäinen kertomus, oli norjalaisen Ottarin tekemä. Englannin valistunut kuningas Alfred Suuri liitti Ottarin selonteon erääseen toimittamaansa historiallis-maantieteelliseen teokseen. Kun Alfred kuoli v. 900, hallittuaan puolen vuosisataa, niin tapahtui tämä retki yhdeksännen vuosisadan jälkipuoliskolla. Ottarin kertomuksesta päättäen se oli ensimäinen retki, joka meritse tehtiin Vienaan. Se oli siis oikea löytöretki, vaikka arvatenkin jo ennalta tunnetun päämäärän saavuttamiseksi.

Ottar asui pohjoisimmassa osassa siihen aikaan asuttua Norjaa, Haalogalannin maakunnassa (65—70 leveysasteen välillä), ja näyttää jonkun aikaa olleen Alfred kuninkaan palveluksessa. Viikingin kertomus merkillisestä matkastaan on (Ahlqvistin suomennoksen mukaan) seuraava:

»Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista Norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisosassa, Länsimeren rannalla. Kuitenkin hän sanoi tämän maan ulottuvan siitä vielä kauas pohjoiseen, mutta maan siellä olevan asumattoman, paitse mitä muutamissa paikoissa silloin tällöin oleskelee Finnejä (s.o. Lappalaisia), jotka talvella pyytävät metsää ja kalastavat heidän meressään.»

»Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti aluksellaan pitkin rantaa pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen, kuin valaskalan pyytäjät tavallisesti kauemmaksi menevät. Sitten kulki hän vielä pohjoista kohti niin kauas, kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen kääntyi maa itäänpäin, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tai vähän pohjaisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin pitkälle kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjaista, siitä syystä, että maa siellä kääntyi etelään, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt. Sitten laski hän etelää kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaperin, sillä he eivät uskaltaneet joella purjehtia ylemmäksi, peläten vihollisuutta, koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa lähdettyänsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellään, paitsi muutamia kalastajia ja linnunpyytäjiä ja metsästäjiä, jotka kaikki olivat Finnejä (s.o. Lappalaisia). Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.»

»Bjarmalaiset olivat varsin hyvin viljelleet maansa, mutta he (Ottar väkineen) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Terfinnein (Turjan eli nykyisten Kuolan Lappalaisten) maa oli kaikkialla autiota, paitsi missä metsästäjiä oleskeli, tahi kalastajia taikka linnunpyytäjiä.»

»Paljonkin kertoivat Bjarmalaiset hänelle sekä omasta maastaan että niistä maista, jotka olivat heidän ympärillänsä. Mutta hän ei tietänyt, mikä kerrotusta oli totta, kun hän ei itse ollut sitä nähnyt. Hänestä tuntui, että Finnit (Lappalaiset) ja Bjarmalaiset puhuivat jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti, paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden, sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissaan, joita matkustajat toivat mukanaan muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi laivantouviksi…»

»Hän (Ottar) oli sangen varakas mies, hänellä oli semmoista omaisuutta, jota heillä pidettiin rikkautena, s.o. metsän eläimiä. Hänellä oli siihen aikaan, jolloin hän kävi kuninkaan luona, kesyjä ostamattomia eläimiä kuusisataa; he kutsuivat näitä eläimiä poroiksi… Hän oli sen maan ensimäisiä miehiä. Kuitenkaan ei hänellä ollut enemmän kuin kaksikymmentä lehmää, kaksikymmentä lammasta ja kaksikymmentä sikaa. Ja sen vähäisen, minkä hän kynti, kynti hän hevosilla. Mutta heidän varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka Finnit (Lappalaiset) heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja linnunhöyheniä, ja mursunluuta ja sellaista laivaköyttä, joka on tehty mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman pitää suorittaa viisitoista näädän nahkaa, viisi porontaljaa, yksi karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, toinen mursun ja toinen hylkeennahkasta.»

»Hän sanoi, että Pohjanmiesten maa (Norja) on sangen pitkä ja kapea… Asumaton vuorenselänne on itäpuolella, ulottuen yhtä pitkältä kuin asuttu maa. Tällä selänteellä oleskelee Finnejä (Lappalaisia)…»

»Tämän maan (Norjan) eteläisen osan rinnalla, vuorten toisella puolella, on Sveoland (Ruotsi), ja saman maan pohjoisen puolen rinnalla on Kvenland (Kainuunmaa). Kvenit (Kainulaiset) käyvät toisinaan vuorien yli hävittämässä Norjalaisia; ja Norjalaiset toisinaan hävittämässä heitä. Siellä on vuorien välissä sangen suuria järviä, joissa on suolaton vesi; Kainulaiset kantavat maata myöden aluksensa näihin järviin ja ryöstävät sitten Norjalaisia: heidän aluksensa ovat hyvin pienet ja hyvin kevyet.»

»Ottar sanoi, että sen maan nimi, jossa hän asui, oli Haalogaland. Hän kertoi, ettei yksikään ihminen asunut häntä pohjoisempana.»

Useista muistakin retkistä on maineita säilynyt. V. 897 eräs Thorolf niminen viikinki yhdessä Kainuun kuninkaan Faravidin kanssa teki retken Kirialamaahan, joka luultavasti tarkotti Vienan meren länsipuolella olevaa Karjalan maata. V. 918—19 Eerikki Verikirves teki Vienan suuhun suuren ryöstöretken, voittaen Bjarmein miehet suuressa taistelussa. Harald Kaunotukan poika purjehti v:n 930 vaiheilla Norjan pohjoispuolitse Permaan. V. 970 vaiheilla siellä kävi kuningas Harald Harmaanahka, joka sai tavattoman rikkaan saaliin. Vuosisadan lopulta on maine matkoista, joita eräs Kristianian vuonosta kotoisin oleva Hallvard niminen kauppias sinne teki.

Mainehikkain oli kuitenkin se retki, jonka Karli ja Thorir Hund tekivät
Vienaan. Kertomus siitä kuuluu:

Karli ja Thorir Hund.

Eräänä talvena, arvatenkin vuonna 1023 tai 1024, kuningas Olavi Pyhä lähetti pohjoiseen luotettavan miehen, Haalogalannin Karlin, kokoomaan verorahoja ja purjehtimaan sitten edelleen Vienan merelle ja Bjarmien maahan. Retki oli kaupparetki, ja laivasta ja sen kuormasta omisti kuningas toisen puolen. Karli toisen. Veljensä Gunsteinin kanssa Karli siis purjehti Haalogalantiin aikaisin keväällä ja kulki Thorir Hundin talon ohi. Thorir, jolla oli verivelka suoritettava Karlin kanssa, lähettikin hänelle ystävällisen sanoman, ilmottaen samalla haluavansa matkustaa samana kesänä Bjarmien maahan ja mielellään rupeavansa heidän osamiehekseen ja jakavansa kaikki tasan. Karli kehotti häntä tulemaan matkaan, ottamaan yhden laivan ja viisikolmatta miestä, niinkuin heilläkin oli. Mutta Thorir otti sangen suuren pyyntilaivan ja kahdeksankymmentä miestä omia huonemiehiään. Gunstein häntä epäili ja olisi mielellään palannut takaisin, mutta Karli vaati, että matkaa jatkettaisiin, vaikkei Thorir suostunutkaan vähentämään miehiään — niin vaarallisella retkellä ei muka saattanut olla liiaksi hyviä miehiä.

Kaiken matkaa purjehdittiin yhdessä, milloin oli toinen alus edellä, milloin toinen, pitkin Ruijan rantaa, Nordkapin ympäri ja edelleen pitkin Kuolan rantaa ja Vienan meren poikki Bjarmien maahan, jossa tehtiin hyvät kaupat. Thorir kauppapaikallaan osti turkiksia, majavannahkoja ja soopelin nahkoja ja Karli, jolla oli paljon rahoja, osti niinikään kaikenlaisia turkiksia. Kun kaupat oli tehty, niin pohjanmiehet laskivat takaisin Vienanjoen suuhun ja aikoivat lähteä paluumatkalle. Kauppapaikka ei nimittäin ollut virran suussa, vaan kappaleen matkaa maan sisässä, ehkä Holmogori nimisessä paikassa, joka myöhemmin oli niin kuulu, venäläisten saatua Vienan suistamossa jalansijaa. Sen ajan kun kauppaa tehtiin, vallitsi rauha, mutta kun asiat oli päätetty, niin oli väkivaltaan turvauduttava, jos mieli hankkia enemmän saalista. Kun siis oli tultu merelle, niin laivat laskivat rinnan ja Thorir kysyi, haluttiko ketään lähteä hänen kerallaan enemmän rikkautta hankkimaan. Sillä aarteita siellä oli, metsään kätkettyinä taikka kummuissa, niinkuin maan tapa oli. Thorir oli hyvin perehtynyt sen maan kalmistoihin ja tapoihin, arvatenkin hän oli siellä käynyt jo useankin kerran. Ja kaikki olivat valmiit lähtemään retkelle, jos oli saalista tiedossa. Thorir käski heitä olemaan valmiina yöllä. Ainoastaan muutamia miehiä jätettiin laivoihin, loput souti maihin ja lähti retkelle.

Ensin kuljettiin lakeata niittyä ja sitten taajan metsän läpi. Thorir astui edellä ja käski seuralaisiaan kulkemaan ääneti, veistäen itse matkalla puihin pilkat. Vihdoin tultiin suurelle metsässä olevalle aukiolle, jossa oli korkealla aidalla ympäröity aarrekumpu. Portti oli lujasti salvattu, mutta Thorir oli valinnut ajan viisaasti. Yhdet vartijat olivat juuri lähteneet, eivätkä toiset vielä tulleet. Norjalainen päällikkö iski kirveensä aidan yläreunaan ja kohotti itsensä sillä aidan päälle, jonka jälkeen hän sisäpuolelta avasi portin. Mutta hän varotti miehiään vain kaivamaan kultaa ja hopeaa ja jättämään rauhaan Bjarmien jumalankuvan, joka oli keskellä aukiota. Mutta kun kaikki olivat ottaneet kantamuksen saalista, niin Thorir juoksi jumalankuvan luo, otti hopeisen maljan, joka sen sylissä oli, kaatoi siitä kaikki hopearahat viittansa poimuun ja otti käsivarrelleen jousen, joka oli maljan päällä. Mutta Karli oli ulkopuolella huomannut, että Thorir olikin jäänyt jäljelle, kääntyi takaisin ja näki, että Thorir oli ottanut hopeamaljan. Karli silloin itsekin juoksi kuvan luo ja kirveellään iski sen niskaan katkaistakseen koristenauhan, joka kuvalla oli kaulassaan. Mutta isku olikin niin kova, että jumalan pää putosi maahan suurella ryskeellä. Ja paikalla kun tämä oli tapahtunut, tulivat uudet vartijat aukioon ja puhalsivat torviinsa. Ja samalla alkoi kuulua torventoitotusta joka puolelta. Pohjanmiehet pakenivat metsään, mutta kaiken aikaa he kuulivat takaa ajavien Bjarmien huutoja kintereillään. Rosvot olisivat olleet hukassa ilman Thoririn neuvokkuutta. Tämä suojeli joukon jälkipäätä erinomaisella taikataidollaan. Hänen edellään kulki kaksi miestä kantaen suurta laukkua, jossa näytti olevan tuhkaa. Siitä Thorir kylvi tielle ja joukonkin päälle, josta nämä kävivät näkymättömiksi. Näin riennettiin metsästä ulos niityille. Vaikka Bjarmeja oli takana ja sivuilla, niin eivät he voineet nähdä pohjanmiehiä. Karli miehineen ensin pääsi laivoihinsa ja lähti matkaan, sitten Thorir vuorostaan, ohjaten hänkin Vienan meren ulapalle.

Yöt olivat vielä valoisat ja pohjanmiehet purjehtivat vuorokaudet umpeensa, kunnes he eräänä iltana tulivat muutamille saarille. Siellä he kiinnittivät purjeet, laskivat ankkurit pohjaan ja odottivat luodevettä, koska edessä oli kova virtaus. Thorir silloin vaati Karlia antamaan hänelle jumalan kaulakoristeen, väittäen, että Karli oli saattanut kaikki vaaraan ja ettei siitä olisi ilman hänen avuttaan suoriuduttu. Mutta Karli vastasi, että koriste oli Olavi kuninkaan. Karli koetti päästä pakoon Thorirista, purjehtien niin nopeaan kuin mahdollista, mutta hän ei päässytkään, vaan molemmat tulivat samalla haavaa Geirsveriin, joka oli ensimäinen paikka pohjoisesta tullen, jossa oli rantasilta. Thorir laski satamaan ja Karli jäi ulkopuolelle. Vielä viimeisen kerran Thorir vaati, että saalis jaettaisiin, ja kun vastaus oli kieltävä, niin hän tappoi vastustajansa ja anasti kalliin kaulakoristeen. Hän olisi mielellään hukuttanut Gunsteininkin, mutta tämä pääsi miehineen pakoon, jätettyään laivansa tavaroineen Thoririn saaliiksi, ja tuli Olavi kuninkaan luo tapauksesta kertomaan. Ja siitä Thorirista tuli kuninkaan pahimpia vihamiehiä.

Myöhemmin Olavi kuningas lähetti miehiä käännyttämään Haalogalantia kristinuskoon ja silloin täytyi Thoririnkin luopua kaulakoristeesta ja maksaa sakkoa Karlin surmasta, mutta muut Vienasta saadut rikkaudet hän piti ja pakeni Tanskan kuninkaan luo, joka paraillaan juoni Olavi kuningasta vastaan, syöstäkseen hänet valtaistuimelta. Pian Thorir kuitenkin palasi takaisin entisille sijoilleen ja kokosi suunnattomat rikkaudet kaupallaan Lappalaisten kanssa. Kun myöhemmin Olavi sotajoukon kanssa tuli Thoriria vastaan, niin oli tämä niin voimakas, että hän muiden kapinallisten keralla Stiklestadin tappelussa voitti Olavin, etupäässä taikavoimallaan, kuten satu kertoo. Olavi kuningas kaatui tappelussa, ja Thorir oli sitten ensimäisiä vaatimaan, että hänet oli pyhäksi julistettava. Kun Olavin poika Maunu Hyvä tuli Norjan kuninkaaksi, niin lähti Thorir Hund pyhiinvaellusretkelle Pyhälle maalle, kuten satu mainitsee kerrotun, eikä hän liene siltä matkalta sen koommin palannut.

Jo yhdeksännen vuosisadan lopulla oli Novgorod levitellyt valtaansa Vienanjoen latvoille, ja pian se anasti kokomaan ja Holmogorista tuli rikas venäläinen kauppapaikka.

Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.

Olemme tulleet niihin aikoihin, joina Skandinavian viikinkien eli »pohjanmiesten» ryöstöretket ja hävitykset pitivät Länsi-Europan rantamaita ainaisen turvattomuuden ja pelon alaisina. He saapuivat oivilla aluksillaan suurissa joukoissa, hävittivät kaupungit, tappoivat asukkaat, ryöstivät varsinkin kirkot ja luostarit, joista paras saalis oli saatavana, ja asettuivat vähitellen pysyväisestä semmoisiin seutuihin, joista heidän oli mukavin tätä hirmuvaltaa harjottaa. Lopulta he rupesivat vakinaisiksi asukkaiksi niihin maihin, joissa olivat jalansijaa saaneet, kääntyivät kristinuskoon ja sivistyivät, sulivat maanasukkaihin ja terästivät sen verta uudella tarmon ja yritteliäisyyden hengellä. He esiintyivät myös valtakuntien perustajina, sekä pohjoisessa, varsinkin Brittein saarilla, että etelässäkin Välimerellä, jossa he kristinuskoon käännyttyään saivat uutta alaa toimeliaisuudelleen taistelussa muhamedilaisia vastaan.

Seinen rannoille, nykyiseen Normandiaan, perustettiin pohjanmiesten yhteiskunta, joka tosin ranskalaistui, mutta kauan säilytti vanhana veriperintönään sotaista tarmoaan. Normandiasta käsin Gange Rolfin jälkeläiset sitten vallottivat Englannin valtaistuimen, josta pohjanmiehet jo häntä ennen olivat niin kauan taistelleet vaihtelevalla menestyksellä. Normandiasta käsin olivat sitä ennen lähteneet ne seikkailijat, jotka karkottivat Sarasenit sekä Etelä-Italiasta että Sisiliasta ja perustivat sinne normandilaisen valtakunnan, vieläpä joksikin aikaa saivat jalansijaa meren toisellakin puolella, Tunisiassa.

Britannian pohjoispuolella oleville saarille olivat viikingit jo varhaisemmin asettuneet ja perustaneet sinne itsenäisiä keskustoita, joista he hallitsivat alueita Skotlannissa ja Irlannissa. Näiltä teiltä he joutuivat Islantiin, asuttivat sen, purjehtivat edelleen Grönlantiin, perustivat sinne siirtokuntia ja löysivät vihdoin Pohjois-Amerikan puolta vuosituhatta ennen kuin Columbus, voimatta kuitenkaan saada jalansijaa tässä luonnonrikkaassa maassa, joka pohjoismaiselle siirtolaisuudelle olisi tarjonnut niin verrattoman toimialan.

Itäänpäin kuljettiin Itämeren poikki Suomen lahteen ja perustettiin Venäjän valtakunta, sekä Venäjän halki Mustalle merelle ja Konstantinopoliin saakka, jonne ensin saavuttiin rosvoina, sitten apusotureina. Ruijan pohjoispuolitse purjehdittiin Valkoiseen mereen, jossa tehtiin kauppaa ja taisteltiin Bjarmien kanssa.

Pohjanmiesten toimiala oli siis tavattoman laaja, mutta hämmästyttävän nopeaan he sen valtasivat. Kaarlo Suuren viime vuosina saapuivat viikingien alukset ensinnä Ranskan rannoille, v. 797 he tekivät ensimäiset retkensä Englantiin, 840 perustivat ensimäisen kuningaskunnan Irlantiin, 860 ryhtyivät Islantia asuttamaan. 862 Rurik perusti Venäjän valtakunnan, osaksi suomalaisien kansojen keskuuteen, 922 sai Gange Rolf Kaarlo Tuhmalta Normandian. Näitten retkien kautta laajeni Länsimaiden maantieto pohjoista kohti passivisella tavalla, Pohjoismaista ei hankittu tietoja, vaan pohjoismaiset sotilaat toivat ne itse miekkansa kärjessä. He olivat siihen saakka olleet niin tuntemattomia, että parhaiten tunnetuilla vanhoilla vesillä liikkuivat mielestään löytöretkeilijöinä, joilla oli oikeus antaa uusia nimiä vanhoille historiallisille maille ja merille. Espanjan Galiciaa he sanoivat »Jaakon maaksi» Compostellan pyhimyksen mukaan, Espanjaa »Spanlandiksi» ja kaikkia muhamedilaisia maita sen ulkopuolella yhteiseen »Serk- eli Sarasenlandiksi». Neekerien ja Maurilaisten maa oli »Sinimiesten maa», Pohjois- ja Länsi-Frankki »Vaalland», Pohjois-Saksa »Saxland», (josta Saksanmaan suomalainen nimi juurtuu), Venäjä »Gardariki», Konstantinopoli »Suurkaupunki» eli »Miklagarth», Novgorod »Holmgarth». Varsinaisina löytöretkeilijöinä pohjanmiehet toimivat vain pohjoisilla vesillä, joilla ei ennen heitä kukaan ollut käynyt. Kaakossa he eivät ulottaneet maantuntemusta sen edemmäksi kuin klassillinenkaan maantiede, mutta perustivat siellä kuitenkin oloja, joiden kautta laajat maat uudelleen tulivat Länsimaille tutuiksi ja Europan yhteiskunnan jäseniksi.

Pohjanmiesten näitten sotaretkien kautta saavuttamaa maantuntemusta kuvaa Eddan »Heimskringlassa» seuraava kappale »maitten paikoista»: »Noin sanotaan, että maan piiri, jossa ihmiset asuvat, on monessa kohden lahtien ja poukamien rikkoma ja että ulkomerestä maan sisään kulkee suuria meriä. Varmaan tiedetään, että Norvan salmesta (Gibraltarin salmesta, joka sai tämän nimensä siitä norjalaisesta, joka sen ensiksi keksi kymmenennellä vuosisadalla) on merta aina Jerusalemin maahan saakka; ja tästä merestä taas pistää pitkä lahti, jota sanotaan Mustaksi mereksi, koillista kohti, ja se erottaa maan molemmat osat toisistaan, Aasian, joka on itäpuolella, ja Europan, joka on tuon meren länsipuolella. Mustan meren pohjoispuolella on Suur-Ruotsi ja sitä pitävät toiset yhtä suurena alaltaan kuin suurta Sarasenimaata, vieläpä kuin Sinimiestenkin suurta maata. Ja tämän Suur-Ruotsin pohjoisosat ovat asumattomat pakkasen ja vilun vuoksi, aivan samoin kuin Sinimaan eteläosat ovat asumattomat siitä syystä, että aurinko siellä on niin polttava. Mahtavia ruhtinaskuntia on tuossa Ruotsissa ja monenlaisia ja monenkielisiä kansakuntia. Siellä on kääpiöitä, on jättiläisiä, niin, ja vieläpä sinimiehiäkin, ja monenlaista ja ihmeellistä kansaa ja villieläimiä ja hirmuisen suuria louhikäärmeitä. Pohjoisesta, niiltä vuorilta, jotka ovat kaukana asuttujen maitten ulkopuolella, tulee joki, jonka oikea nimi on Tanais (Don), ja se laskee Mustaan mereen, erottaen Aasian Europasta.»

Pohjanmiesten sotaretket lännen, etelän ja idän maissa eivät kuulu varsinaisesti aineeseemme, mutta ne ovat kuitenkin siksi kuvaavia meriliikkeen kehitykselle, että mainitsemme niistä pari niiltä myöhäisemmiltä ajoilta, jolloin he jo olivat osaksi kääntyneet kristinuskoon ja olivat uudeksi tehtäväkseen ottaneet kristikuntaa uhkaavan sarasenivaaran torjumisen.

Harald Haardraade.

Norjan kuningas Harald Haardraade on parhaita esimerkkejä norjalaisista merirosvoista, sotureista ja vallottajista. Hän taisteli melkein kaikissa kristityissä maissa ja niitten pakana naapureissa ja kaiken päälliseksi aikoi lopuksi purjehtia niihin uusiin maihin, joita oli »navan alta» löydetty. Hän taisteli villipetoja vastaan Konstantinopolin hippodromolla, ui Jordanissa ja puhdisti Syyrian teitä rosvoista. Hän vallotti lujia linnoja Afrikassa, oli yhtä pelätty Venäjällä kuin Englannissakin, etäiseen Islantiin hän sikäläisen nälänhädän aikana toimitti apua. Hän oleskeli kuninkaitten ja ruhtinaitten vieraana Norjassa, Novgorodissa, Sisiliassa ja Englannissa, nousi lopulta itsekin valtaistuimelle ja lauluissaan kehui, että hän oli purjehtinut Europan ympäri.

Harald Haardraade haavottui Stiklestadin tappelussa (v. 1030), jossa Olavi Pyhä kaatui, mutta ystävät pelastivat viidentoista vuotiaan nuorukaisen tanterelta ja salasivat hänet, kunnes hänen haavansa olivat parantuneet ja hänet voitiin lähettää Ruotsin kautta Gardarikiin. Novgorodissa hän oleskeli muutamia vuosia kuningas Jaroslavin vieraana ja retkeili laajalti Idän teillä, kunnes lähti lopulta onneaan etsimään itse Miklagarthiin, jossa niin moni hänen maamiehensä hyvillä palkoilla palveli. Ensiksi hän taisteli Byzantilaisen valtakunnan palveluksessa »Kreikan merellä» ja kukisti sarasenilaiset merirosvot, jotka siellä ryöstivät. Sitten hän suoritti urotöitä vielä etäisemmissä maissa, jonka jälkeen kaikki Konstantinopolin varangit annettiin hänen johdettavikseen — tähän sotajoukkoon kuului paitsi pohjanmiehiä paljon muitakin onnen etsijöitä, slaaveja, englantilaisia, saksalaisia ja latinalaisiakin, mutta Harald armeijoineen ei totellut kreikkalaisia sotapäälliköitä, vaan otti ohjeensa ainoastaan hallitsijalta.

Yhteinen toiminta sen vuoksi kävikin mahdottomaksi ja suurin osa byzantilaisesta sotaväestä palasi takaisin pääkaupunkiin. Mutta Harald miehineen lähti vallotusretkelle Pohjois-Afrikaan, jota pohjanmiehet luulivat maailman rikkaimmaksi maaksi. Siellä sodittiin ja ryöstettiin monta vuotta ja Harald kokosi »suunnattoman paljon kultaa ja kaikenlaisia kalleuksia». Mutta kaikki nämä aarteet hän lähetti Novgorodiin luotettavien miesten keralla, koska hän ei niitä sodassa tarvinnut. »Sitten hän lähti Sisiliaan — ennenkun Normandit vielä olivat sitä vallottaneet — ja anasti siellä monta linnaa neuvokkailla keinoilla. Ja tämän jälkeen hän palasi takaisin Konstantinopoliin joukkoineen ja varustautui lähtemään Jerusalemiin. Kaiken palkkakultansa hän jätti Konstantinopoliin kuninkaan talteen, ja samoin tekivät kaikki muutkin varangit, jotka lähtivät hänen kerallaan Pyhälle maalle. Sitten hän tuli Jerusalem-maahan, ja siellä kaikki kaupungit ja linnat, niin, ja koko maa, joutuivat polttamatta ja hävittämättä hänen käsiinsä. Ja hän kulki Jordanille ja ui siinä ja lahjotti paljon rikkautta Herran haudalle ja Pyhälle ristille ja Jerusalem-maan muille pyhille jäännöksille. Lisäksi hän turvasi tien Jordanille ja tappoi ihmiset, jotka siellä hävittivät ja ryöstivät.»

Mutta palattuaan takaisin Konstantinopoliin hän kuuli, että Magnus Olavinpojasta oli tullut Norjan ja Tanskan kuningas, jonka vuoksi hän erosi »Kreikkalaisten kuninkaan» palveluksesta. Mutta Zoe, joka hallitsi alaikäisen Konstantinoksen nimessä, syytti Haraldia siitä, että hän oli pitänyt osan keisarillekin kuuluvasta sotasaaliista, Harald vangittiin ja oli vähällä päänsä menettää. Mutta Pyhän Olavin avulla ja oman neuvokkaisuutensa kautta hän pääsi vankeudesta ja kosti julmasti, ennenkun pakeni. Miestensä keralla hän tunkeutui keisarin makuuhuoneeseen ja sokaisi hänet ja vei mukanaan prinsessa Marian, jota hän oli turhaan kosinut ja jonka vuoksi hän olikin riitaantunut Zoen kanssa. Kahdella aluksella hän sitten purjehti Bosporon kautta Mustaan mereen, kulkien taidolla kahleen poikki, jolla salmi oli suljettu, ja palasi Dnjeprin ja Kievin kautta Novgorodiin, josta hän otti aarteensa ja Jaroslavin tyttären puolisokseen. »Ja hänellä oli niin paljon aarteita, ettei koskaan ennen oltu nähty niin paljoa yhden miehen hallussa Pohjolassa.» Sillä lukuun ottamatta sitä, mitä hän oli taisteluissa voittanut, oli Haraldilla ollut siitä hyvä onni, että »hän oli kolmasti saanut palatsisaalista. Tapa oli nimittäin semmoinen, että aina kun Kreikan kuningas kuoli, niin hänen varankivartijastollaan oli oikeus käydä kautta koko kuninkaanpalatsin ja ottaa, mitä jaksoivat mukanaan viedä.» Ilmaiseksi he eivät siis palvelleet, mutta olivat omankäden oikeudestaan huolimatta luotettavinta sotaväkeä, mitä Byzantionin hovilla oli. Novgorodista Harald Haardraade kulki Laatokalle ja varusti sen rannalla laivaston, jolla hän purjehti Ruotsin kautta Norjaan, päästen monen vaiheen jälkeen sen kuninkaaksi. Surmansa hän sai v. 1066 sotaretkellä Englantiin, jonka kruunun hän aikoi anastaa, vähäistä ennen kun Wilhelm Vallottaja saapui Kanaalin poikki ja anasti Englannin valtaistuimen.

Sigurd Jorsalfare.

Puolta vuosisataa myöhempi oli Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren sotaretki Pyhälle maalle, johon tällä väliajalla ensimäinen ristiretki jo oli tapahtunut. Sigurd matkasi meritse Lännen tietä, samoja vanavesiä, joita edellisinä vuosisatoina pakanalliset viikingit olivat viillettäneet ryöstämään kristittyjä rantoja. Nyt he purjehtivat ristin tunnusmerkeillä ja taisteluhimoaan he saivat sammuttaa otteluissa Saraseneja vastaan. Kertomus tästä viimeisestä suuresta sotaretkestä, mitä Pohjolasta tehtiin meritse Välimeren maihin, on säilynyt »Sigurdin sadussa».

V. 1107 Sigurd, joka oli Irlannin norjalaisen kuninkaan Maunon poika, lähti matkaan. Hän purjehti ensinnä kuudellakymmenellä laivalla Englantiin, viettäen siellä talvea normandilaisen Henrik kuninkaan hovissa. Seuraavana kevännä purjehdittiin pitkin Ranskan länsirannikkoa ja saavuttiin elonleikkuun aikaan Espanjan Galitsiaan, »Jaakopin maahan», jossa pohjanmiehet olivat ennen usein ryöstäneet. Siellä käytiin pyhiinvaelluksella Compostellan Pyhän Jaakon kirkolla, joka jo silloin oli suuressa maineessa. Pohjanmiehet viettivät Galitsiassa seuraavan talven, mutta vanhaan viikinkitapaan he pian riitaantuivat maakunnan hallitsijan eli »jaarlin» kanssa, joka muka ei antanut heille riittävää elatusta, »sillä se oli köyhä ja hedelmätön maa». Norjalaisten ristiretkeläisten ja pyhiinvaeltajain vierailu näytti siis olleen kylläkin pakkovierailua, vaikka he epäilemättä olivat maakunnan haltijalle hyvänä apuna Maureja vastaan. Täyttääkseen varastojaan he ryöstivät erään jaarlin linnoista ja lähtivät sitten Iberian niemimaan länsirantaa pitkin edelleen purjehtimaan, hakemaan parempia majapaikkoja. Lähellä Tajon suuta, nykyisen Lissabonin seuduilla, Sigurd kohtasi laivaston »pakanallisia viikinkejä» — luultavasti Maureja — ja anasti heiltä kahdeksan alusta. Pohjanmiehet olivatkin nyt tulleet sille rintamalle, jolla kristikunnan ja Maurien välillä siihen aikaan taisteltiin, ja rannoille, joilla tuon tuostakin kävi maurilaisia merirosvoja. Pohjois-Portugal oli vasta aivan hiljattain heidän ylivallastaan vapautettu. Henrik Burgundilainen, josta sittemmin tuli Portugalin hallitsijasuvun kantaisä, hallitsi Oportossa Castilian kuninkaan vasallina. Jotkut linnat ja maan eteläosa vielä olivat Maurien hallussa, varsinkin suuri Lissabon ja vahva Cintra, Portugalin kuninkaitten kuulu ulkolinna. Sigurd tarjosi apuaan Henrikille, vallotti Maureilta tämän lujan linnan kaikkine aarteineen ja hakkasi maahan kaikki sen puolustajat. Sitten hän hyökkäsi Lissabonin kimppuun, jossa silloin jo oli parisataatuhatta asukasta, puolet kristittyjä, puolet pakanoita, kuten norjalainen satu sanoo. Mutta vaikka Sigurd koko voimallaan sitä mereltä ahdisti ja »Portugal» maan puolelta, niin oli Lissabonia mahdoton vallottaa; neljäkymmentä vuotta vielä kului, ennenkun sen Portugal sai haltuunsa, tosin pohjanmiesten avulla silloinkin. Paremmalla menestyksellä taisteltiin etelämpänä Alcacer do Salin luona, joka vallotettiin.

Täältä kuningas Sigurd purjehti suoraan Norvan salmeen ja Välimereen, vaikka suuri maurilainen laivasto yritti häneltä tien sulkea. Sadussa vihollisia tosin sanotaan vain »pakanallisiksi viikingeiksi», mutta varmana voitanee pitää, että he olivat maurilaisia merirosvoja, taikka ehkä Andalusian maurilaisen hallitsijan säännöllistä sotaväkeä. Pohjanmiehet lähtivät nyt omin päin taistelemaan, alkaen tavanmukaisen viikinkirosvoilun, vaikka nyt ristin suojassa ja autuuttavana tekona uskottomain maassa. Pakanallinen usko oli heille ennen opettanut, että »soma oli sotahan kuolla», nyt sitä opetti kristinusko ainoastaan rajottaen toiminta-alueita. Hyökättiin Balearien saarille, jotka olivat Maurien eli Sinimiesten rosvolaivastojen pakopaikkoja. Pohjanmiehet vallottivat Minorcan. Ivican ja Forminterran, ajoivat asukkaat vuoriston luoliin, ryöstivät, polttivat, surmasivat, mitä eteen sattui. Forminterrassa oli suuri joukko vääräuskoisia paennut luolaan, jonka suun he olivat varustaneet kahdella kivimuurilla, ulommalla ja sisemmällä, niin että sitä oli tavattoman vaikea vallottaa taikka edes lähestyä. Sillä tämä luola oli, kuten satu sanoo, »sangen korkean ja jyrkän kallion syrjässä, mutta kallio luolan yläpuolella kallistui kuin räystääksi sen yli». Pakanat vartioivat sitä visusti eivätkä pelänneet pohjanmiehiä, vaan härnäsivät heitä ja sanoivat heitä pelkureiksi. Sigurd silloin kannatti maihin pari laivavenettä ja vei ne kalliolle, luolan suun yläpuolelle, ja kiinnitti vankat köydet kummankin veneen kokan, keskustan ja perän ympärille. Veneisiin sitten astui niin monta miestä, kuin suinkin mahtui, jonka jälkeen ne laskettiin köysillä alas luolan suulle. »Ja sitten pakanat lingoilla ja nuolilla karkotettiin muurilta. Sigurd miehineen kiipesi luolalle ja tunkeutui sen sisään, mutta vääräuskoiset pakenivat sisimmän varustuksensa taa. Ja tämän jälkeen kuningas kannatti suuria puita ja rakensi luolan suulle rovion, joka sytytettiin palamaan. Ja sitten hän joko surmasi taikka poltti kaikki, jotka luolassa olivat.» Maurilaisia kohdeltiin yhtä säälimättä, kuin hekin olivat kristittyjä kohdelleet ryöstäessään Välimeren pohjoisrantoja ja raastaessaan niitten asukkaita orjuuteen.

Seuraavana kevännä norjalainen laivasto saapui Sisiliaan, jossa oltiin enemmänkin aikaa vieraissa normandilaisen herttuan Roger II:n hovissa. Sadun mukaan Sigurd siellä suuressa juhlassa nimitti Rogerin kuninkaaksi. Historian mukaan kuitenkin vasta paavi parikymmentä vuotta myöhemmin antoi Sisilian normandilaiselle ruhtinaalle kuninkaan nimen. Roger oli Sigurdin käydessä vasta kolmentoista vuotias poika.

Kesällä pohjanmiehet jatkoivat matkaansa »Kreikan meren» poikki Palestinaan ja nousivat maihin joko Akressa tai Beirutissa, sekä jatkoivat sieltä matkaa Jerusalemiin, joka ensimäisen ristiretken jälkeen oli kristittyjen hallussa. Balduin kuningas otti heidät hyvin vastaan. Pohjanmiehistä oli hyvä apu taistelussa Saraseneja vastaan ja Balduin itse saatteli vierastaan muun muassa Jordan-virralle ja takaisin, pani hänen kunniakseen toimeen suuret pidot ja antoi hänelle monta pyhäinjäännöstä, vieläpä kappaleen oikeasta rististä. Mutta Sigurd ei ollut aivan unohtanut kansansa pakanallisiakaan peruja. Tultuaan pyhän virran rannalle hän ui sen poikki ja toisella rannalla köytti solmun ja puhui sen yli loitsun ja sanoi, ettei onni häntä hylkäisi, ennenkun se solmu avattaisiin. Samalla hän kuitenkin lupasi levittää kristinuskoa Norjaan, mikäli mahtoi, maksaa kymmenykset ja perustaa arkkihippakunnan, jos se olisi mahdollista. Ja pyhään sotaan hän miehineen otti urheasti osaa, ollen laivastoineen muun muassa avullisena Sidonin vallottamisessa (joulukuussa 1110). Koko syksyn ja talven viikingit yhdessä Frankkien kanssa taistelivat Saraseneja vastaan. Mutta seuraavan vuoden alussa, v. 1111, Sigurd lähti Palestinasta ja purjehti Kyproksen kautta Konstantinopoliin. Dardanelleissa odotettiin pari viikkoa suotuisaa tuulta. Kun se vihdoin saatiin, niin purjehdittiin juhlallisesti Kultaisen sarven satamaan. Pohjanmiehetkin, jotka olivat niin paljon nähneet, ihmettelivät Marmarameren rantojen taajaa asutusta ja rikkautta ja pääkaupungin suuruutta ja komeutta. »Kautta maan siellä oli kaupunkeja ja linnoja ja kyliä, ne seurasivat välittömästi toisiaan.» Ristiretkeläisten täydet purjeet olivat niin taajassa rintamassa, että näytti siltä, kuin ne olisivat olleet yksi seinä, taikka yksi alus. Ja kaikki seudun ihmiset tulivat katselemaan, kun Sigurd kuningas purjehti ohi. Alexios Komnenos vieraansa kunniaksi avasi »Kultaisen portin», jonka kautta hän itse kulki ainoastaan kauan poissa oltuaan, taikka voiton saatuaan. Kaupungin kaduille oli levitetty silkkikankaita »Kultaisesta portista» keisarin hienoimpaan palatsiin saakka ja hippodromolla pantiin toimeen juhlaleikkejä pohjanmiesten kunniaksi. Nämä olivatkin innokkaita urheilijoita, eikä heitä olisi voinut paremmin juhlia, kuin moisten juhlanäytännöitten kautta taiteilijain mestariteoksia, joista suurin osa kolmannellatoista ja viidennellätoista vuosisadalla kaupungin hävityksessä joutui tuhon omaksi. Pohjanmiehet niitä katselivat omalta kannaltaan, nimitellen vanhaan kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvia kuvia oman pakanallisen jumaluustarustonsa nimillä. Heidän käsityksensä mukaan vanhat jumalat ja uroot ja Troijan sankarit olivat vain aasoja, giukingeja ja volsungeja. Mutta niiden taiteellisuus teki heihin syvän vaikutuksen; pronssista ja muista metalleista valetut kuvapatsaat »näyttivät kerrassaan elävän ja olevan juhlaleikeissä läsnä». Itse leikit olivat niin taidokkaasti järjestetyt, että miehet näyttivät kuin ilmassa ratsastavan. Saatiin nähdä »ampuvia tulia» — arvatenkin ilotulitusta — kuulla harpun soittoa, kaikenlaisia muita soittokoneita ja lauluja.

Kun nämä juhlat olivat päättyneet, niin pohjanmiehet kuninkaineen lähtivät paluumatkalle. Laivansa Sigurd lahjotti keisarille, ja tämä vastalahjaksi antoi hänelle hevosia, joilla ristiretkeläiset pääsivät maisin matkaa jatkamaan, ynnä oppaita Byzantionin maitten läpi. Mutta pohjanmiehet olivat niin ihastuneet Konstantinopoliin ja sen hallitsijaan ja kansaan, että moni erosi Sigurdin joukosta ja jäi sinne keisarin palvelukseen. Loput kuninkaan keralla marssi kotia Bulgarian, Unkarin, Itävallan ja Baijerin kautta Schwabiin, jossa »Rooman keisari Lothar» tuli palaavaa ristiretkeläistä vastaanottamaan ja tervehtimään. Juhannuksen aikaan saavuttiin Slesvigiin ja sieltä Tanskan kautta Norjaan. »Ja semmoinen puhe kävi miesten kesken, ettei koskaan ollut Norjasta tapahtunut komeampaa matkaa, kuin Sigurd kuninkaan matka oli.» Sigurd Jorsalfare (Jerusalemin kävijä) hallitsi sitten Norjassa kuninkaana aina vuoteen 1130.

Amerikan ensimäiset löytäjät.

Pohjanmiesten retket Lännen merellä alkoivat sen jälkeen, kun Harald Kaunotukka Norjassa ja Gorm Vanha Tanskassa olivat kukistaneet entisten seutupäälliköitten itsenäisyyden. Omavaltaiset, vapaan vaino-oikeutensa puolesta kateet viikingit lähtivät laivoineen, tavaroineen, asemiehineen merelle vallottamaan uusia maita pysyviksi asuinsijoiksi ja tulopaikoiksi ryöstöretkilleen. Färsaaret, Shetlannin saaret, Orkney-saaret, Hebridit ja Islanti saivat silloin norjalaisen asutuksen ja ainakin hallitsevan luokan. Talven nämä viikingit viettivät kotonaan, kesän vallottivat ja ryöstivät. Kävivätpä he Norjankin rannoilla ryöstämässä. Harald muutaman vuoden kuluttua vihastui näistä retkistä niin, että lähti heitä heidän uusissakin asuinpaikoissaan masentamaan. Hän karkotti heidät ajaksi Shetlannin saarilta, Orkney-saarilta ja Hebrideiltä, hävitti Skottlannin rantoja, sekä asetti näitä maita hallitsemaan jaarlin. Siten perustettiin v:n 920 vaiheilla Orkneyn norjalainen ruhtinaskunta, joka aina viidennelletoista vuosisadalle saakka pysyi voimassa, vaikka ainaisten taisteluitten ja vainojen temmellyskenttänä.

Islannin asutus.

Islannin löysi Nadodd niminen norjalainen viikinki, jonka myrsky oli ajanut merelle Fär-saarien seuduilta. Tuulen ajelemana hän vihdoin tuli suureen tuntemattomaan maahan ja nousi korkealle vuorelle katsomaan, näkyisikö miltään suunnalta savua, toisin sanoen, olisiko maa asuttu. Mutta ei mitään näkynyt. Ainoastaan pieneltä saarelta tämän suuren maan edustalta löydettiin kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä, joista saattoi päättää, että siellä ennen oli käynyt kristittyjä pappeja — irlantilaisia munkkeja — ja siitä saari nimitettiin Pappien saareksi, joka nimi sillä on vielä tänä päivänä. Se on Islannin lounaisrannikolla. Syksyllä Nadodd miehineen purjehti takaisin. Kun oli ulonnuttu kauemmaksi merelle, niin näkyi vuorilla paljon lunta, ja siitä kutsuttiin maa »Lumimaaksi».

Seuraava Islannin kävijä oli Gardar, ruotsalainen viikinki. Hän purjehti maan ympäri ja huomasi, että se oli suuri saari. Talven hän oleskeli eräässä vuonossa, johon rakensi majan, ja paikkaa yhä vielä sanotaan Husavikiksi (Majalahdeksi). Silloin oli tunturien ja rannan välillä vielä metsääkin.

Lounais-Norjassa eli Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki. Hän päätti lähteä tuohon nähtyyn lumimaahan. Sitä varten hän ensin toimitti suuren veriuhrin kolmelle korpille, jotka otettiin laivaan oppaiksi. Fär-saarien kautta purjehdittiin, ja kun nämä saaret olivat taakse jääneet, niin yksi korpeista päästettiin lentämään. Se kohosi ilmaan, mutta palasi takaisin Fär-saarille. Kun oli kotvanen purjehdittu, päästettiin toinen korppi lentämään, mutta se palasi takaisin laivaan. Vihdoin laskettiin kolmas korppi valloilleen ja se ilmaan kohottuaan lensi suoraan eteenpäin eikä enää palannut, ja sen perästä viilletti Floke. Lintu oli korkeammalla ilmassa nähnyt maan ja lensi suoraa päätä sinne. Floke saapui pian Islannin kaakkoisrannalle ja purjehti etelärantaa pitkin saaren läntiseen nokkaan, jonka jälkeen kuljettiin sen ympäri ja tultiin siihen lahteen, jossa nykyinen Reykjavik on. Faxavuono sai nimensä eräästä Floken miehestä. Sitten laskettiin edelleen pohjoista kohti ja tultiin Breidivuonoon, jossa oli paljon hylkeitä ja kaloja. Mutta pyydystyksessä kului sitten aika niin tarkoin, ettei muistettukaan heiniä korjata, jonka vuoksi Floken tuoma karja talvella nääntyi. Kun talvi oli kylmä ja vuonot olivat täynnään jykeätä ajojäätä, niin Floke kutsui saaren Islanniksi, jonka nimen se on saanut pitää. Sitten hän palasi Norjaan ja moitti kovasti löytämäänsä maata, mutta toiset mukana olleet sitä kiittivät, ja sen vuoksi saari pian sai runsaasti asukkaita, kun kuningasvalta sorti vanhaa viikinkivapautta.

Islannin asutuksesta on säilynyt seikkaperäinen kertomus islantilaisessa »Landnamabokissa» (maanottokirjassa), joka toisen vuosituhannen alkupuolella kirjotettiin muistoon säilyneitten perintätietojen mukaan. Siinä on seikkaperäisesti kerrottu, kuinka vähitellen kaikki Islannin vuonot ja rantamaat saivat asukkaansa — sisämaa on korkeutensa ja kylmyytensä vuoksi aivan asumatonta vielä tänä päivänä — ja maa siirtolaisten kesken jaettiin ja olot järjestettiin vanhalle viikinkiläispohjalle. Ne olivat rohkeita, vaaroihin tottuneita miehiä, jotka Islantiin tulivat, ja varakkaitakin, sillä useimmalla heistä oli aitat täynnä sotaretkillä ryöstettyä tavaraa. He olivat nähneet paljon maailmaa, omistivat suuria aluksia, joilla tuotiin kotoa Norjasta kaikki tavarat, karjat, jopa talotkin, koska Islannissa ei silloinkaan liene ollut kookasta metsää, vaikka saari olikin nykyistä metsäisempi. Tulella kiersivät ensiksi tulleet itselleen uudessa maassa laajan läänin, josta sitten jakelivat myöhemmin tulleille, saaden heistä aluekunnat, joita he itse päällikköinä hallitsivat. Hyvässä turvassa ulkonaisilta vaaroilta vaurastui tämä aito viikinkiläisyhteiskunta. Tosin riehui saarella ainaisia verikoston aiheuttamia sukutaisteluila, mutta tavallaan ylläpidettiin kuitenkin samalla jonkinlaista järjestystäkin ja kokoonnuttiin käräjiin ratkaisemaan riitoja ja määräämään verisakkoja. Mutta ellei tuomio ollut mieleen, niin otti omaa oikeutta, ken uskalsi. Kauan sen jälkeen, kun Norjassa kuningasvalta oli vakaantunut, elettiin Islannissa vielä vanhaan tapaan ja maan valionuorukaiset seuralaisineen kuljeskelivat Pohjoismainen ja Brittein saarien skandinavilaisten kuninkaitten ja jaarlien hoveissa, kuuluen heidän pöytäkuntiinsa asemiehinä ja runolaulajina. Toiset retkeilivät aina Konstantinopoliin saakka, jossa he aina olivat tervetulleita varangien joukkoon. Vihdoin kuitenkin muuttuivat olot Islannissakin, kristinusko kaikista vastusteluista huolimatta sai saarella jalansijan ja pian kuningasvaltakin. Islannista tuli Norjan alusmaa. Mutta yksi hyöty oli ollut siitä, että saarella niin kauan, ohi muun Pohjolan, oli säilynyt pakanallinen uskonto ja perimätieto. Kirjotustaito ja kirjalliset harrastukset ennättivät siellä kohdata vanhan muistotiedon ja pelastaa se unhotuksesta. Islantilaiset päälliköt, joista tuli pappeja ja piispoja, koska uhrintoimittajan virka ikivanhastaan kuului päälliköille, kirjottivat Eddan ja nuo monet merkilliset historialliset »sadut», joissa on säilynyt tietoja Pohjolan vanhoista toimista ja tavoista.

Islantiin saakka tultuaan pohjanmiehet halusivat nähdä, eikö olisi maita vielä kauempana samassa suunnassa. Melkoisilla aluksillaan, jotka olivat nopeakulkuiset ja merikuntoiset, vaikka enimmäkseen kannettomat, he myrskyisen, sumuisen Perä-Pohjan meren poikki purjehtivat Grönlantiin ja yhä edemmä haluten Amerikkaan.

Kalevalassa sanotaan Pohjan purtta satakaareksi ja satalaudaksi, jossa oli »sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa», ja semmoinen olikin viikinkilaiva. Se oli noin 25 metriä pitkä, 5 metriä leveä ja kulki 1,5 metriä syvässä. Keulassa seisoivat taistelussa parhaat uroot lyhyellä keulakannella, perässä oli päällikköä varten kajuutta. Masto, jossa oli suuri nelikulmainen raakapurje, oli keskellä venettä, melkein kuin Oulujoen tervaveneissä, vaikka suhteellisesti suurempi. Senlaisia olivat ne alukset, joilla he purjehtivat sekä Lännen meret hamaan Amerikkaan, että Etelän meret Palestinaan saakka. Väinämöisen vene ei tosin kyennyt moisen kanssa kilpaa kulkemaan, mutta kun se kulki matalammassa, niin se saattoi eksyttää Pohjan purren perässään karille, jonka yli se itse luisti.

Grönlannin löytö ja asutus.

Pari miesikää Islannin löydön jälkeen eli Lounais-islannissa Eerikki Punainen niminen ylhäissukuinen norjanmies, joka oli useitten muitten maanmiestensä keralla sinne paennut, tyytymättömänä kotimaan oloihin. Eerikki oli tarmokas, mutta huonossa maineessa väkivaltaisuudestaan. Kun hän murhain vuoksi oli ajettu Islannista maanpakoon kolmeksi vuodeksi, niin hän päätti etsiä etäämpää lännestä saaret, joihin oli kerrottu erään Gunnbjörn nimisen islantilaisen kerran ajautuneen; saarien takaa oli näkynyt vielä korkeampaa maata, jolla Gunnbjörn ei kuitenkaan käynyt.

V. 982 Eerikki lähti merelle ja laski aluksi suoraan länteen. Pian hän näkikin uutta maata, mutta sen rannoilla oli paljon ajojäitä. Grönlannin itärantaa kulkee eteläänpäin Jäämereltä tuleva virtaus, joka kuljettaa mukanaan niin paljon ajojäitä, että rantaa on aluksella melkein mahdoton lähestyä. Eerikki sen vuoksi purjehti etelää kohti ja saapui Grönlannin eteläkärkeen, jonka ohi kuljettuaan hän länsirantaa pitkin jatkoi matkaa pohjoiseen päin. Ensimäisen talven hän vietti Eerikin saarella ja teki sieltä useita rohkeita partioretkiä yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kolme vuotta tutkittuaan Grönlannin länsirantaa Eerikki palasi takaisin Islantiin, kertoen siellä merkillisestä löydöstään. Maan hän kutsui Grönlanniksi, »sillä ei mikään houkuttele siirtolaisia niin kuin hyvä nimi».

Jo v. 986 Eerikki lähtikin takaisin, kerallaan 25 laivaa. Näistä kuitenkin sanotaan ainoastaan 14 perille päässeen. Toiset vei Islännin ja Grönlannin välinen kova merivirta valtamerelle, taikka kärsivät ne ajojäissä haaksirikon.

Useimmat uutisasukkaat asettuivat länsirannan eteläisimpään osaan, n.s. österbygdiin (nykyisen Julianehaabin seuduille), toiset vähän pohjoisemmaksi Vesterbygdiin, nykyisen Godhaabin luo. Itse oli Eerikki jo ennen valinnut asuinpaikalleen Brattalidin Eerikin vuonon varrella, jossa luonto olikin vehmaampaa kuin muualla Grönlannin rannikolla, eikä ole vieläkään laitumiaan eikä karjojaan menettänyt.

Uusien siirtokuntien oli taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia vastaan. Islannin vanhoissa saduissa valitetaan, etteivät asukkaat edes tienneet, oliko maa suuri, vaiko pieni, koska kaikki vuoret ja laaksot olivat jäätä täynnä. Grönlannin ilmasto ei siis liene silloin ollut paljoakaan suotuisempi nykyistään, vaikka sitä on luultu. Mutta Eerikin seuralaiset arvatenkin olivat Islannin levottomimpia aineksia, joitten minkä mistäkin syystä täytyi pysytellä seikkailuteillä. Grönlannin vanhan norjalaisasutuksen ollessa mahtavimmillaan lienee siirtokunnissa ollut noin 300 taloa ja ehkä enemmän kuin kymmenen sen vertaa asukkaita. Maine tästä pohjoisesta maasta levisi Europassa laajalti, varsinkin ihmeteltiin sen valkoisia karhuja, joita silloin tällöin lähetettiin ruhtinaille arvokkaina lahjoina. Kun kristinusko oli sielläkin saanut jalansijaa, niin maksettiin pietarinraha Rooman paaville mursunhampailla, jotka olivat vielä kalliimmassa hinnassa kuin norsunluu.

Norjalaiset viikingit eivät Grönlantiin tullessaan tavanneet siellä asukkaita, mutta he tapasivat asumuksien pohjia, kiviaseita ja nahkaveneitten jäännöksiä, jotka osottivat siellä asuneen heille tuntematonta kansaa. Nämä asukkaat luultavasti olivat peräytyneet pohjoista kohti.

Pian he huomasivat välttämättömäksi päästä yhteyteen emämaan Norjan kanssa, jos mieli siirtokunnan menestyä. Eerikin poika Leif suoritti onnellisesti rohkean matkan valtameren poikki ja saapui Norjaan v. 999, ruveten kuningas Olavi Tryggvenpojan asemieheksi. Käännyttyään kristinuskoon hän v. 1000 lähetettiin palaamaan uuteen kotimaahansa, saatuaan kuninkaalta toimekseen käännyttää sekin kristinuskoon. Kun Eerikki Punainen vihdoin siihen suostui, niin se tapahtuikin. Islantilaisten ja Norjalaisten tiedot Grönlannin vanhain siirtokuntain vaiheista ovat kuitenkin hyvin vaillinaiset ja ristiriitaiset ja pelkkää taruakin on seassa paljon; mutta niiden tosipohja ei ole epäiltävissä. On säilynyt sekä raunioita että riimukirjotuksia. V. 1824 löydettiin Upernivikin kohdalta pieneltä saarelta riimukivi, joka osottaa heidän ulottaneen pyyntiretkiään siirtokunnistaan vielä kauemmaksikin pohjoiseen päin: »Erling Sigvathson ja Bjarni Thordarson ja Endride Oddson pystyttivät tämän merkin ja lähtivät pois lauantaina ennen pääsiäisviikkoa.» Monta sataa vuotta kului, ennenkun europpalainen sen jälkeen kävi samoilla paikoilla.

Kertomukset Viinimaamatkoista ovat niinikään ristiriitaiset ja myöhempien lisäysten kautta osasta vieraantuneetkin oikeasta pohjastaan, mutta niitten yhtäpitäväisyys suurien luonnonseikkain kanssa on kuitenkin niin ilmeinen ja sattuva, ettei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö norjalaiset viikingit olisi Grönlannista käsin löytäneet Pohjois-Amerikkaa ja tehneet sinne useita retkiä.

Kertomukset Grönlannin eteläpuolella olevien maitten löytämisestä ovat säilyneet kahdessa islantilaisessa sadussa. Toinen näistä, »Eerikki Punaisen satu», on vanhempi ja yleisen luulon mukaan luotettavampikin. Se lienee muistoon kirjotettu vuosien 1270 ja 1380 välillä. Toinen on Islannin pohjoisrannalla syntynyt »Flateyarbok», joka lienee kirjotettu v:n 1387 vaiheilla. Nämä sadut eroavat koko joukon toisistaan. Edellisessä kerrotaan vaan kahdesta Viinimaan matkasta, jälkimäisessä taas viidestä. Edellisen mukaan oli Leif Amerikan ensimäinen löytäjä, jälkimäisen mukaan Bjarni. Vaikka Flateyarbok sisältääkin paljon tarupiirteitä ja on sekavampi, niin ei sitä kuitenkaan voi pitää arvottomana, vaan täytyy meidän koettaa molempien satujen mukaan muodostaa kuva näistä merkillisistä merimatkoista.

»Flateyarbokin» mukaan tapahtui Amerikan löytö seuraavalla tavalla:

Amerikan löytö.

V. 989 eräs Bjarni Herjulfson, seuratessaan isäänsä Islannista Eerikin vuonoon Grönlantiin, joutui myrskyn ajelemana kauas länteen ensin lakealle metsäiselle rannalle ja sitten saareen, joka oli täynnään jäätiköitä. Mutta sitten hän sai hyvän tuulen paremmalta puolelta ja tuli sillä neljässä päivässä kotia Eerikin vuonoon.

Bjarnin löytö herätti suurta huomiota noina Pohjolan varhaisina siirtolaisaikoina, varsinkin kun kuultiin tuossa maassa olevan puita. Norjassa, jonne Bjarni sitten matkusti, häntä moitittiin leväperäisyydestä, kun hän oli jättänyt tutkimatta löytämänsä maan. Kun hän palasi takaisin Grönlantiin, niin »puhuttiin siellä paljon siitä, että piti lähdettämän etsimään tuota uutta maata». V. 1000 Eerik Punaisen poika Leif lähti nimenomaiselle löytöretkelle. Hän osti Bjarnin laivan, otti siihen viisikolmatta miestä ja lähti matkaan. Ensin tultiin siihen maahan, jonka Bjarni oli viimeiseksi nähnyt ja mentiin maihin. Siellä ei ollut ensinkään ruohoa, vaan suuria lumen peittämiä vuorenselänteitä maan sisässä, »ja koko matka rannalta näille vuorille oli yhtä samaa kivikenttää, ja heistä näytti, että se oli vallan hyödytön maa». Ja sen vuoksi he lähtivät pois ja nimittivät seudun Hellulandiksi, s.o. Kivimaaksi, — se luultavasti oli joku kohta Labradorin rannikkoa.

He lähtivät sitten uudelleen merelle ja löysivät toisen maan, joka oli lakea ja metsäinen, edessään valkoinen mereen kallistuva hiekkaranta. »Tämän maan me luontonsa mukaan nimitämme Markmaaksi, s o. Metsämaaksi», sanoi Leif. Purjehtien sieltä kaksi päivää koillistuulella he saapuivat saareen, johon astuivat maihin odottamaan hyvää tuulta. He maistoivat ruohon kastetta, eivätkä mielestään olleet koskaan maistaneet mitään niin makeata. Sitten he purjehtivat edelleen salmeen, joka oli tämän saaren ja erään niemen välissä ja saapuivat paikkaan, jossa järvestä laski mereen virta. He vetivät purtensa järveen ja laskivat ankkurin, kantaen vuoteensa maihin, rakensivat majan ja pystyttivät telttansa sen ympärille, sekä valmistautuivat olemaan siinä talvea.

Kalaruoasta ei ollut puutetta, sillä järvessä oli »suurimpia lohia, mitä he olivat milloinkaan nähneet», ja maa heistä näytti niin hyvältä, ettei siinä tarvinnut talvella ruokkia karjoja. Pakkasta ei ollut ensinkään. Ruoho näytti pysyvän tuoreena vuoden umpeensa ja yö ja päivä olivat taas pitemmät kuin Islannissa ja Grönlannissa. Väki jaettiin kahteen osastoon, toinen puoli rakensi majoja ja toinen tutki maata, palaten joka yö leiriin. Metsäviiniköynnöksestä, jota rehun etsijät löysivät, koko seutu nimitettiin Viinimaaksi, ja niistä otettiin näytteitä niin paljon kuin peräveneeseen mahtui, ja puuta niinikään, ja »itse kylväytynyttä vehnää», jota kasvoi nurmikoilla, koottiin niinikään vietäväksi kotia Eerikin vuonoon. Leif sai nimen »Onnellinen» ja paljon mainetta ja rikkautta, mutta hänen veljensä Thorvald Eerikinpoika arveli, ettei hän ollut riittävästi etsinyt, ja »päätti, että hänestä puhuttaisiin vielä enemmän kuin Viinimaan ensimäisestä asukkaasta».

Thorvald lähti matkaan, mukanaan kolmekymmentä miestä, ja purjehti suoraa tietä Leifin majoille Viinimaahan, viipyen siellä talven. Heti kun kevät alkoi tehdä tuloaan, hän käski varustaa purtensa ja lähetti ison veneensä edeltä rantaa tutkimaan.

Kaikki olivat yksimieliset siitä, että maa oli kaunis ja metsät hyvät. He huomasivat, ettei metsästä ollut mereen pitkä matka, että ranta kaikkialla oli valkoista hiekkaa ja että sen edessä oli monta saarta ja hyvin matalaa vettä; mutta ihmisistä tai karjasta he eivät nähneet merkkiäkään, paitsi kaukana lännessä eräällä niemellä puisen vilja-ämpärin. Kun he olivat kaiken kesää kulkeneet rantaa pitkin, niin he syksyllä palasivat Leifin majoille.

Seuraavana kevännä Thorvald laski itäänpäin. »Pohjoista kohti maan reunassa he ajoivat erääseen niemeen ja laivan emäpuu murtui ja he viipyivät siinä kauan sitä korjatessaan ja nimittivät siitä paikan Emäpuuniemeksi (Kjalarnes).» Sitten he purjehtivat itään päin pitkin maan rantaa, jossa oli kaikkialla taajaa metsää, kunnes eräässä kohden Thorvald vei purtensa maan rantaan ja asetti rantaan lankut ja sanoi: »Tähän mielelläni rakentaisin taloni.»

Mutta nyt he tapasivat ensimäiset merkit muista ihmisistä. Kaukana valkoisella hiekkaisella rannalla huomattiin kolme pilkkua, kolme nahkavenettä, kunkin alla kolme »skrälinkiä» piilossa. Thorvaldin miehet saivat heistä kahdeksan kiinni ja surmasivat heidät, mutta yksi pääsi pakenemaan »vuonon pohjaan, jossa oli useita asumuksia, niinkuin pieniä kekoja maalla». Satu sitten sanoo, että pohjanmiehet valtasi raskas uneliaisuus, kunnes äkkiä »kuului huuto ja vuonosta tuli lukematon joukko nahkaveneillään, asetuen heidän laivansa ympärille».

Retkeilijät asettivat laivan reunoille kilpikehänsä suojakseen ja niihin kilpistyivät skrälinkien nuolet; kun he olivat kaikki ampuneet, niin he »pakenivat niin nopeaan kuin taisivat». Mutta Thorvald oli saanut tappelussa kuolettavan haavan kainaloonsa. Hän ennätti vain sanoa miehilleen, että he kantaisivat hänet siihen niemeen, johon hän oli halunnut talonsa rakentaa, sillä totta oli, että hän oli tahtonut jäädä siihen joksikin aikaa; mutta risti oli pantava sekä päänpuoleen että jalkopäähän. »Ja sitten hän kuoli ja haudattiin,, niinkuin hän oli sanonut.» Paikka nimitettiin vainajan päällikön muistoksi Ristiniemeksi. Retkeilijät jäivät siihen koko talveksi, ja kuormasivat laivaansa viiniä ja rypäleitä ja keväällä he palasivat Eerikin luo Grönlantiin.

Tämän ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen ryhdyttiin uutta maata suuremmalla voimalla tutkimaan ja asuttamaan.

Kahdelle puolelle tapahtuneita matkoja huomioon ottaen olisivat
Leifin majat olleet Laurentin lahdessa Prinssi Edwardin saaren
pohjoisrannalla. Kjalarnes vastaisi nykyisen Breton-saaren, Uuden
Skotlannin pohjoisosan pohjoiskärkeä.

»Eerikki Punaisen sadussa» mainitaan Leif Amerikan löytäjänä; hänen retkestään kerrotaan lyhyesti, mutta sitä laajemmin Thorfinn Karlsefnin retkestä, jonka taas »Flateyarbok» kertoo aivan niukasti. Seuraava kertomus siitä on »Eerikki Punaisen sadun» mukaan.

Thorfinn Karlsefnin retki.

Ensinnä Eerikki Punaisen kolmas poika Thorstein päätti lähteä Viinimaahan noutamaan veljensä Thorvaldin ruumista. Hän ohjasi ulapoille, mutta menetti näkyvistään kaiken maan ja ajelehti koko kesän merellä, palaten vasta talven alussa takaisin Grönlantiin (v. 1005). Tämän jälkeen teki Thorfinn Karlsefni, kuuluin kaikista Viinimaan kulkijoista, suurisuuntaisemman yrityksen.

Thorfinn Karlsefni oli rikas kauppias ja ylhäistä sukua, polveutuen äidinpuolelta Irlannin norjalaisista kuninkaista. Hän oli tuonut Norjasta Grönlantiin neljäkymmentä miestä ja kolme valioystävää, jotka sitten lähtivät mukaan Viinimaa-retkellekin. Eerikki Punaisen talossa otettiin ylhäinen rikas vieras ystävällisesti vastaan, hän meni tuota pikaa naimisiin Eerikin pojan Thorsteinin lesken Gudridin kanssa, joka oli jalo ja etevä nainen ja elämänsä loppupuolella eli Roomassa nunnana. Mutta Thorfinn päätti hakea paremmat asuinpaikat kuin Grönlannissa oli. Snorre ystävänsä keralla hän varusti oman laivansa Viinimaan matkaa varten, molemmat toiset ystävät, Bjarni ja Thorhall varustivat toisen laivan. Kolmannella laivalla lähti samaan matkaan Eerikin tytär eräästä jalkavaimosta, Freydis nimeltään, ja hänen miehensä. Freydis oli perinyt isänsä rajun luonnon, ja hänen syynsä osaksi oli, että matka sitten huonosti päättyi. Freydiin laivassa oli myös Thorhall niminen köyhä mies, joka »tunsi hyvin erämaat». Hän oli mustaverinen, kookas kuin jättiläinen, mutta riitainen ja juonikas, aina valmiina pahaa sopua virittämään. Hän julkisesti kerskui, että hänen jumalansa Thor oli paljon voimallisempi kuin Kristus, koetti tehdä tyhjäksi kaikki Karlsefnin toimet ja teki pilkkalauluja yrityksen huonosta menestyksestä ja Viinimaasta, jossa ei viiniä kasvanutkaan. Retkikunnassa oli kaiken kaikkiaan satakuusikymmentä henkeä, joista viisi, kuusi oli naista.

Eerikin vuonosta purjehdittiin ensin pohjoista kohti Lännen lahteen ja edelleen Bjarne-saareen. Vasta sieltä lähdettiin meren poikki. Kun oli purjehdittu kaksi vuorokautta etelää kohti, niin saavuttiin Hellulandiin, jossa oli paljon napakettuja ja suuria kivilaakoja, toiset kaksikintoista kyynärää pitkiä. Purjehdittuaan edelleen kaksi vuorokautta etelää kohti retkikunta saapui Marklandiin, jossa oli paljon metsää ja eläimiä. Sitten kuljettiin pitkät matkat edelleen, maa oikealla kädellä, ja tultiin vihdoin niemeen, jossa oli laivan emäpuu, ja joka siitä nimitettiin Kjalarnesiksi. Siellä oli laajat rantavedet ja leveät hiekkarannat, jotka he nimittivät Ihmerannoiksi (Furdustrandir), koska niitä kesti niin kauan purjehtia. Sen jälkeen rannikossa oli paljon vuonoja ja he laskivat maihin kaksi nopeintansa maata tutkimaan. Nämä olivat Haki ja Hekia, kaksi Skottlannin gaelia, jotka Olavi Tryggvenpoika oli aikanaan lahjottanut Leifille. Kolmen päivän kuluttua gaelit palasivat etelästä, tuoden mukanaan rypäleitä ja vehnän tähkiä. Retkikunta siis purjehti edelleen, kunnes tultiin toisien vuonojen suulle, ja erääseen maahan menevään vuonoon ohjattiin. Sen suulla oli saari, joka oli täynnä haahkoja, ja saaren ympärillä ja syvällä vuonossa oli voimallisia virtoja. Näistä virroista saari nimitettiin Rauman saareksi (Straumeye) ja vuono Rauman vuonoksi. Karlsefni asettui siihen talveksi, sillä »kaunis mäkimaa sen ympärillä häntä miellytti». Keväällä hän jakoi väkensä. Pohjoista kohti lähetettiin Thorhall ja kahdeksan miestä etsimään Leifin Viinimaata ja hänen majojaan Ihmerantain takaa, mutta itse Karlsefni, mukanaan sataviisikymmentä henkeä, laski yhä kauemmaksi etelää kohti. Thorhallin joukko kulki sekä Furdustrandin että Kjalarnesin ohi, aikoen purjehtia niemen ympäri länteen päin, mutta kovat länsituulet ajoivat heidät pois rannasta ulos merelle. Ja viho viimein he ajautuivat Irlannin rannalle, jossa pohjanmiehiä vihaavat asukkaat ottivat heidät orjikseen, Thorhallin kaaduttua tappelussa. Mutta mahdollista on, että Thorhall lähti kotomatkalle ehdollaan, sillä hän oli uuteen maahan tyytymätön ja teki ennen lähtöä seuraavan runon:

»Läkkäämm' pois kotihin,
Näkkäämm’ maamiehemme,
Laivoin laskekaamme
Meren aavan teitä,
Toivorikkahien
Päällikköin (ket maata
Kiitti) Furdurannoill'
Keittäissä valaanlihaa».

Ivapuhe valaanlihan keittämisestä johtui siitä, että Karlsefnin retkikunta oli talven kuluessa nähnyt nälkää, jonka vuoksi sen täytyi syödä maalle ajautuneen valaan lihaa. Siihen Grönlannin norjalaiset uutisasukkaat useinkin saivat hätätilassa turvautua.

Thorfinn Karlsefni laivoineen purjehti sitten kauan etelää kohti, kunnes tultiin joelle, joka ylämaasta juoksi järveen ja sitten mereen. Tämän joen suussa oli suuria särkkiä ja siihen saattoi laskea laivalla ainoastaan vuoksivedellä. He sanoivat paikan »Hopiksi», joka merkitsi pientä särkän erottamaa soikiota, ja alamaalta sen ympäriltä he löysivät itse kylväytynyttä vehnää ja korkeammilta mailta viiniköynnöstä. Joka puro oli täynnään kaloja ja siirtolaiset pyysivät kampeloita rannalla olevista allikoista. Metsissä oli paljon monenlaisia metsäneläimiä. He viipyivät siellä neljätoista päivää ja karja viihtyi erinomaisesti. Mutta kun he eivät nähneet ihmisiä, niin he eivät tienneet olla varuillaan. Niinpä tuli siihen eräänä aamuna aikaisin koko liuta nahkaveneitä, joissa oli paljon keltanahkaisia, suurisilmäisiä, leveäposkisia ja rumatukkaisia ihmisiä. Nämä katselivat muukalaisia jonkun aikaa ja meloivat sitten edelleen etelää kohti ja katosivat niemen taa.

Thorfinn Karlsefni päätti olla talvea Hopissa ja rakensi lahden lähettyville majoja väelleen. Ilmat olivat leudot, eikä kertaakaan satanut lunta, ja karja saattoi koko talven käydä laitumella.

Keväällä nahkaveneet palasivat niin suurella joukolla, että koko Hopin edusta oli niitä täynnään, niinkuin olisi veden pinnalle viskattu kekäleitä, ja ne tulivat aivan lähelle siirtolaisten majoja. Ensin he möivät kalliita nahkoja, joista annettiin maitoa, »niin että skrälingit veivät tavaransa hinnan vatsassaan», kuten satu huomauttaa. Mutta punaista kangastakin heille annettiin. Sitten he alkoivat tahtoa nahkoistaan aseita, varsinkin keihäitä ja miekkoja, mutta Thorfinn ja Snorre estivät sen kaupan. Kuta enemmän kauppaa jatkettiin, sitä enemmän nahkoja maanasukkaat antoivat samasta määrästä punaista kangasta, jonka he kietoivat päänsä ympärille. Mutta äkkiä hyökkäsi metsästä pohjanmiesten sonni, joka mylvinällään pelotti Skrälingit, niin että he pakenivat ja meloivat takaisin rantaa pitkin etelään päin. Kolmeen viikkoon heitä ei sitten näkynyt, mutta tämän ajan kuluttua he palasivat takaisin niin suurella joukolla, että se oli kuin yhtä virtaa, ja uhkailivat sauvoilla ja kiljuivat. Thorfinn Karlsefni, joka piti kaikkia näitä elkeitä vihamielisyyden merkkinä, nosti puolestaan punaisen kilven — ennen oli näytetty valkoista — ja varustautui tappeluun. Skrälingit juoksivat veneistään ja heittelivät kiviä hänen miestensä päälle. Mutta tämän jälkeen tapahtui ihmeitä. Maanasukkaat kohottivat tangon nenään jonkun mustan esineen ja heittivät sen pohjanmiesten eteen. Se putosi kamalalla ryskeellä ja pelotti siirtolaiset niin, että he juoksivat pitkin joen rantoja korkeille kallioille, ryhtyen vasta siellä taistelemaan. Turhaan Eerikki Punaisen tytär Freydis koetti heitä koota ja rohkaista, kaikki pakenivat metsään. Mutta Skrälingit vuorostaan säikähtivät Freydistä, joka heidän mielestään oli kuin ylenluonnollinen olento. Thorbrand Snorrenpoika makasi kuolleena maassa, kallo litteän kiven ruhjomana, mutta Freydis tempasi käteensä hänen miekkansa ja löi sillä paljaaseen rintaansa, ja maanasukkaat siitä niin kauhistuivat, että he syöksyivät takaisin veneihinsä ja soutivat pois.

Taistelun perästä Karlsefnin väki palasi majoihinsa ja he alkoivat »tarkkaan punnita, mitä väkeä se väki mahtoi olla, joka oli näyttänyt hyökkäävän heidän kimppuunsa maan puolelta». He tulivat siihen kummaan päätökseen, että maan puolelta hyökänneet mahtoivat olla vain heidän omia mielikuvitelmiansa, noituutta tietysti, ja että oikea hyökkäys oli tullut nahkaveneistä. Nähtävästi oli tuo maanpuolinen hyökkäys samanlainen sotajuoni, joita intiaanisodista niin paljon tunnetaan. »Skrälingit löysivät myös kuolleen miehen, ja hänen vieressään oli kirves. Yksi heistä otti kirveen ja löi sen puuhun, ja sitten kaikki muutkin, toinen toisensa perästä. Ja se näytti heistä erinomaiselta kapineelta, koska se oli niin terävä. Sitten otti sen muuan ja iski sen kiveen; mutta kirves meni lommoihin ja kun se ei kiveä vastaan kestänyt, niin ei se hänestä ollut minkään arvoinen, ja hän heitti sen pois.»

Siirtolaiset olivat niin masennuksissaan tämän hyökkäyksen johdosta, että he päättivät hylätä Hopin. He purjehtivat rantaa seuraillen takaisin pohjoiseen päin ja tappoivat viisi skrälinkiä, jotka nukkuivat nahkavaatteet yllään. He olivat muka pannahisten näköisiä, eväinään astioissa veren sekaista ydintä. Thorfinn miehineen tuli sitten niemelle, joka näytti lautakasalta, koska siinä yöllä makasi niin paljon eläimiä. Rauma-vuonossa he taas löysivät runsaasti kaikkea, mitä tarvitsivat. Sinne olivat toisten kertomuksen mukaan Bjarni ja Gudrid jääneet, mukanaan sata miestä, Thorfinn ja Snorre vain neljänkymmenen miehen kanssa purjehtineet Hopiin eivätkä siellä viipyneet kuin pari kuukautta, jonka jälkeen he olivat vielä samana kesänä palanneet.

Thorfinn Karlsefni lähti sitten hakemaan Thorhallia. Hän purjehti ohi ensin pohjoiseen ja sitten länteen, mutta ei löytänyt ketään. Koko ajan oli maa vasemmalla kädellä, sankkain metsäin peittämä vuorinen maa, ja nämä vuoret näyttivät kaikki olevan samaa jonoa kuin Hopinkin korkea maa. Rauma-vuono näytti olevan molempien paikkain välissä puolitiessä.

Karlsefni miehineen purjehti tätä rannikkoa pitkin, kunnes tultiin joelle, joka virtasi idästä länteen. Sen suuhun he laskivat ja nousivat maihin etelärannalle. Mutta siellä sattui ihmeellinen tapaus. Eräs »yksijalkainen» tuli aivan laivain luo ja tappoi Thorvald Eerikinpojan, ampuen nuolen hänen sisälmyksiinsä, juuri kun hän asetti kypäriä päähänsä. Thorvald veti nuolen ulos, ennenkun kuoli, ja virkkoi: »Rasvaa on vatsani päällä! Olemme tulleet hyvään maahan, mutta emme näy siitä hyötyvän.»

Retkeilijät sitten purjehtivat pois yksijalkaisten hirviöitten maasta ja viettivät vielä kolmannen talven Rauma-vuonossa. Mutta siellä syntyi siirtolaisten kesken riita naisista ja keväällä he palasivat Grönlantiin. Etelätuulella tultiin ensin Marklandiin ja löydettiin siellä viisi skrälinkiä, joista otettiin kaksi poikaa mukaan ja opetettiin nämä »puhumaan». Heiltä saatiin enemmänkin tietoja skrälingeistä — esim. että poikain isän nimi oli Vaegi ja äidin Vaetilldi, skrälinkien kuninkaitten nimet taas Avaldamon ja Valdidada, ettei skrälingeillä ollut taloja, vaan että he elivät rotkoissa ja kuopissa ja että he tiesivät »toisella puolella» maansa kohdalla olevan maan, jossa asui valkopukuisia ihmisiä. Nämä muka kiljuivat kovasti ja kantoivat usein edessään sauvoja, joista riippui riepuja. Pohjanmiehet luulivat, että se maa mahtoi olla »Valkoisten ihmisten maa», »Hvitramannaland» eli »Suur-Irlanti». Matkalla oli Thorfinnille syntynyt Snorre niminen poika, joka oli ensimäinen Amerikassa syntynyt europpalainen. Palattaissa hän oli kolmen vuoden vanha.

Niin päättyy kertomus tästä rohkeasti suunnitellusta ja tarmolla johdetusta yrityksestä asuttaa Viinimaata. Jos se olisi onnistunut, siirtokunta kasvanut ja voimistunut — mikä olisikaan ollut seurauksena? Kokonaisen maanosan kohtalot olisivat muuttuneet toisiksi. Mutta tuo suurin voitto ei ollut Pohjolalle suotu. Viikinkejä viehättivät enemmän rikkaat sivistysmaat kuin uudismaa, joka oli niin vaikeitten matkain takana. Luonnonvastuksetkin olivat niin suuret, miehiä oli niin vähän Grönlannin kaukaisissa siirtokunnissa, että heikkokin vihollinen saattoi pelottaa yrityksiä jatkamasta, vaikkeivät Amerikan alkuasukkaat olekaan missään osassa laajaa mannermaataan pysyvämmin voineet vastustaa europpalaisten etenemistä. Viinimaan etäisyys kantasiirtokunnista, toimeentulon ensi hankaluudet uudessa maassa olivat siksi suuret, etteivät vielä vuosisatoja myöhemminkään asutusyritykset tahtoneet menestyä, vaikka samat miehet, jotka niitä silloin tekivät, paljon vähemmällä vaivalla vallottivat ja hallitsivat valtakuntia Intian meressä. Jos Norjan kuningas Harald Haardraade olisi ennättänyt toteuttaa aikomuksensa ja matkustaa Viinimaahan, josta hän oli kuullut, niin olisivat asutusyritykset ehkä päässeet pysyvälle pohjalle.

Vaikka siis Thorfinn Karlsefnin palattua taas »aljettiin puhua siitä, että palattaisiin Viinimaahan, koska nuo matkat olivat sekä kannattavia että kunniakkaita», niin ei sinne syntynyt vakinaista siirtokuntaa. Tarumainen on kertomus retkestä, jolle muka Freydis houkutteli miehiä ja varsinkin kahta Helge ja Finnboge nimistä veljeä, »siihen maahan, jossa koko Eerikin huone oli turhaan yrittänyt». Se on toisesta sadusta ja kuuluu ehkä oikeastaan edelliseen retkeen. Sadun mukaan lähti Freydiin kera kuusikymmentä täyspätöistä miestä matkaan, naisia mainitsematta. V. 1011 saavuttiin siirtokuntaan, joka nyt kolmannen kerran sai asukkaita, ja vietettiin siellä talvi. Mutta kateus ja riita rikkoi sovun, Helge ja Finnboge kaikkine miehineen murhattiin ja loput palasi Grönlantiin v. 1013, »jossa Thorfinn Karlsefni oli valmiina purjehtimaan takaisin Norjaan, ja se oli yleinen puhe, ettei koskaan lähtenyt Eerikin vuonosta rikkaampaa laivaa kuin se, jota hän ohjasi.»

Mahdollista on, että muitakin yrityksiä tehtiin, sillä Eerikin satu kertoo ainoastaan niistä miehistä, jotka kuuluivat Punaisen Eerikin huoneeseen. V. 983—4 oli islantilainen Are Marson myrskyjen ajamana joutunut kovin kauas länteen »Valkoisen miehen maahan», jonne häntä v. 999 seurasi Bjarni Asbrandson ja v. 1029 Gudleif Gudlaugson. Niin kertoi hänen ystävänsä Rafn, Limerickin kauppias, ja Are Frode, joka oli tämän pojanpojan-pojanpoika, kirjotti tarun muistoon. Ja he sanoivat tuota tuntematonta maata Suur-Irlanniksi. Mutta nämä maineet ovat siksi hämärät, että ne ehkä ovat myöhempiä keksinnöitä.

Myöhempien retkien todenmukaisuuden puolella on se seikka että Viinimaasta oli saatavana niin paljon arvokkaita tuotteita, varsinkin puutavaraa, jota Grönlannissa tarvittiin. Voimme otaksua, että yhteys pysyi voimassa yhtä kauan kuin Grönlannin siirtokunnatkin. V. 1121 Eerikki niminen piispa lähti Eerikin vuonosta Viinimaahan. Seuraavan vuosisadan keskivaiheilla purjehti sieltä papistoa maihin, jotka olivat Viinimaata paljon pohjoisempana. V. 1347 kävi Marklandissa seitsemäntoista Grönlannin miestä. Laiva saapui sitten tuulen ajamana Islantiin. Tieto matkasta perustuu varmaan kirjotettuun lähteeseen.

Tosiasiat.

On luultu useita raunioita ja muuatta kuvilla kirjailtua kiveä muistoksi näistä pohjanmiesten retkistä. Mutta myöhempi tutkimus on osottanut, että nämä jäännökset ovat joko paljon myöhempiä, taikka intianien kuvapiirroksia. Ei ainoatakaan skandinavista riimukiveä ole Pohjois-Amerikan rannalta löydetty.

Vaikka ollaan yksimielisiä siitä, että pohjanmiehet tosiaan saapuivat Pohjois-Amerikan rannalle, niin sitä ristiriitaisemmat ovat mielipiteet siitä, kuinka kauas etelää kohti heidän matkansa ulottuivat. Niillä purjehdusaika-ilmotuksilla, joita sadut mainitsevat, pääsi ehkä hyvinkin Grönlannista Labradorin rannikolle, sillä pohjanmiesten oli tapana lähteä merelle ja varsinkin pitkille taipaleille ainoastaan siinä tapauksessa, että saivat vetävän tuulen hyvältä puolelta. Myötätuulta he usein odottivat viikkokausia jossain suojaisessa paikassa. Siitä että he löysivät viiniköynnöksiä, ovat toiset päättäneet heidän käyneen hyvinkin etelässä. Toiset taas luulevat viini sanan tässä tarkettavan viinimarjoja, joita kasvaa pohjoisemmassakin. Ja on niitäkin, jotka luulevat vinlandin tässä yhteydessä alkuaan ei tarkottaneen viinimaata, vaan laidunmaata (muinaisskandinavinen sana »vinland», ehkä vesijättö), vaikka muka käsitykset sitten sekaantuivat. Freydiin uskottu mies ei siis suotta olisi ivannut maata, jossa ei ensinkään kasvanut viiniä. Villivehnä luultavasti tarkottaa erästä vehnän näköistä ruohoa, jota tällä rannikolla kasvaa. Helluland ehkä oli nykyäänkin autio Labrador, Markland Laurentin lahden rannalla, Viinimaa joko Uuden Skotlannin rannikko, tai maa siitä eteläänpäin, »Hvitramannaland» eli »Suur Irlanti» Newfoundland. Skrälingit — nimi merkitsee muinaisnorjassa »hylkyihmistä» — kaikesta päättäen olivat näillä rannoilla ennen eläneitä, sukupuuttoon kuolleita intianikansoja, vaikka pohjanmiehet sitten siirsivät nimen eskimoillekin, joita luultavasti tapasivat pohjoisempana.

Viimeksi on Fridtjof Nansen Pohjoismaiden tunnetuksi tulemista käsittelevässä laajassa teoksessa perusteellisesti tutkinut Viinimaa-matkojakin. Hän on tullut aivan uusiin johtopäätöksiin.

Vaikka Nansen pitääkin varmana asiana, että Grönlannista käsin löydettiin Amerikan rannat ja sinne tehtiin useita matkoja, niin ei hän kuitenkaan luule matkain ulottuneen niin kauas etelää kohti, että Leif ja Thorfinn Karlsefni todella olisivat löytäneet metsäviiniköynnöstä. Nansen luulee koko Viinimaa-sadun syntyneen vanhoista Irlannista käsin kulkeneista taruista, Pyhän Brandanuksen ja Imran Maelduinin meriretkistä ja kaiken kaikkiaan juurtuvan aina Vanhan ajan »Onnellisten saarista». Nansenin perustelut eivät kuitenkaan tunnu vakuuttavilta. Korkeintain ovat mainitut vanhat tarut vaikuttaneet Islannin Viinimaa-saagain muotoon. Mahdollista on, että Leif maita nimitellessään ajatteli noita taruperäisiä Onnellisten saaria ja niiden mukaan antoi nimiä. Ehkäpä hän muisti isänsä menetelmää, kun tämä oli antanut »Grönlannille» nykyisen nimensä sillä perustuksella, ettei mikään niin houkuttele siirtolaisia kuin hyvä nimi. »Viinimaa» kieltämättä oli nimi, joka oli omiaan viehättämään. Mutta muutoin ne ranskalaiset purjehtijat, jotka 16:lla vuosisadalla tutkivat Laurentin lahden ja joen, kertomuksessaan niinikään mainitsevat, että rannoilla kasvoi sekä viiniköynnöstä että itsekylväytyvää viljaa. Todistuksena pohjanmiesten käynneistä Amerikassa Nansen mainitsee, että siellä intianien kesken oli laajalti levinnyt muuan pallokisa, jota hän luulee pohjanmiehiltä opituksi. Saman pallokisan olivat Grönlannin eskimot heiltä oppineet.

Saagan kertomus Thorfinn Karlsefnin retkestä on niin kauttaaltaan tosisävyinen, että sen tosipohjaa tuskin käy epäileminen, vaikkapa se olisikin aikain kuluessa sekaantunut, niin ettemme voi varmaan määrätä hänen näkemiään maita.

Myöhemmin, noin 1300-luvun keskivaiheilla, Grönlannin uudisasukkaat kylläkin oppivat tuntemaan Eskimot. Nämä hävittivät ensinnä Vesterbygdin siirtokunnan ja uhkasivat eteläisempää Österbygdiäkin. Norja, jonka alaiseksi Grönlanti oli ruvennut kolmannentoista vuosisadan alussa, ei voinut pitää huolta etäisestä tytärmaasta, vaan 1400-luvun alussa kaikki yhteys lakkasi, kun saksalaiset »Vitali-veljekset» olivat hävittäneet Bergenin, Grönlannin kaupan keskustan. Samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, yritettiin aikaan saada uusi yhteys, mutta lähetetty laiva ei päässyt perille. Grönlannista ei enää kuulunut mitään. Norjalaiset siirtokunnat, tautien ja puutteen heikontamina, joko kokonaan sortuivat Eskimoitten hyökkäyksissä, tai sulivat vähitellen varsinaisiin maanasukkaihin. Kun norjalainen lähetyssaarnaaja Hans Egede, »Grönlannin apostoli», v. 1721 alkoi Grönlannissa lähetystoimensa, ei siellä enää elänyt ainoatakaan norjalaista.

Pohjanmiesten Viinimaa-matkoista levisi tieto laajemmallekin. Ainakin Pohjoismaiden historian kirjottajalle Bremenin Adamille ne olivat tunnetut, [Adamin mainitseman »Vinulan» arvelimme ehkä tarkettavan »Vienaa». Tätä tukee seuraava seikka. Sadussa, joka kertoo Norjan kuninkaan Harald Graafeldin sotaretkestä Bjarmien maahan, sanotaan tappelun paikaksi »Vinu bakka». Tämä retki tapahtui v. 965, ja käytetään tässä siis Bjarmien suurimmasta kauppapaikasta vanhaa karjalaista »Vienan» nimeä. Tämä tekee kylläkin todennäköiseksi, että Adamin »Vinula» juuri tarkotti »Vienaa», vaikk'ei bremeniläisellä kanikilla ollutkaan käsitystä maakunnan oikeasta maantieteellisestä asemasta.] Rooman paaville niinikään. Bremenin Adam kertoo myös erään saksalaisen retkikunnan tunkeutuneen niin pohjoiseen kuin oli mahdollista päästä. Muutamat friisiläiset nuorukaiset olivat muka päättäneet tutkia, kauaksiko meri ulottuisi pohjoista kohti. He tulivat ensinnä laivoillaan Islantiin ja purjehtivat sieltä edelleen pohjoiseen, kunnes oltiin pimeän ja jään meressä, jossa useimmat laivoista kärsivät miehineen päivineen haaksirikon. Ainoastaan osa pääsi monta kovaa koettuaan palaamaan takaisin maahansa, jossa he kertoivat seikkailunsa, höystäen niitä vahvasti kaikenlaisilla ihmejutuilla. Tämäkin matka lienee tapahtunut vuosituhansien vaihteessa.

Keskiajan maantieteelliset käsitykset.

Keskiaika oli tieteelliselle tutkimukselle epäsuotuisa aika. Sen henkinen elämä lepäsi kokonaan uskonnollisella pohjalla, ja uskonnollisen tiedon perustuksena oli kirkon oppi, joka ei edes Raamatun selittämisessä suonut yksityiselle ajatukselle vapautta. Kirkko tukahutti kaiken tutkimuksen, joka tavalla tai toisella oli omiaan järkyttämään kirkon luomia pappisvaltaisia uskonkäsityksiä. Ainoastaan jotkut kirjalliset, klassikoitten teoksien selittämiseen perustuvat tutkimusalat saattoivat tämmöisissä oloissa viihtyä ja kehittyä. Semmoisissa elinehdoissa oli tietysti varsinkin luonnontieteellinen tutkimus ennakolta määrätty pysymään alhaisella kannalla. Niin oli maantieteenkin laita. Se ei pystynyt edes enää nousemaan sille asteelle, jolle sen olivat Kreikkalaiset kohottaneet, ja varsinkin näitten luoma käsitys maan pallonmuodosta ja sen ilmiöistä taantui ja jäykistyi yhtä lapselliseksi ja alkuperäiseksi, jommoisena näimme sen Homeroksen runoissa kuvastuvan Kreikkalaisten vanhimmalla ajalla.

Maan muoto.

Vaikka jo kahdeksannella vuosisadalla j.Kr. vanhain kirjailijain teoksien johdolla aljettiin uudelleen puhua maan pallonmuodosta, niin piti siitä huolimatta oppi sen litteydestä kautta Keskiajan sitkeästi puoliaan, sillä niin opetti Raamattu. Raamatullisten käsitysten mukaan maa on litteä pyöreä kiekko, jota meri joka puolella piirittää, ja maailmanmeren takana on ikuinen pimeys. Palestina muka on kaikkien maitten keskusta, Jerusalem! keskellä Palestinaa. Samanlaiseksi kaikki vanhat kansat, Kreikkalaisetkin varhaisina aikoinaan, olivat käsittäneet maan muodon. Samaa uskoi uudelleen Keskiaika, ja tuo oppihan tosiaan näyttääkin olevan parhaiten sopusoinnussa sen kanssa, mitä ympärillämme näemme. Maan pallonmuodon älyäminen kysyy jo melkoisen kehittynyttä havainto- ja ajatustyötä.

Mutta vielä paljon enemmän kuin maan muodon oivaltamisessa jäi Keskiaika Kreikkalaisista jäljelle maailmankaikkeuden rakenteen käsittämisessä. Jo vanha pythagoralainen koulu oli katsonut maailmaa laajemmalla silmällä kuvaillessaan auringon kaiken elämän keskustaksi ja käsittämällä siten maan ainoastaan pieneksi osaksi maailmankaikkeudesta. Myöhemmin olivat useat muut ajattelijat, kuten Plato ja varsinkin samoslainen Aristarkhos ynnä Seleukos (v:n 250 vaiheilla e.Kr.) kehittäneet tätä oppia. Aristarkhos lisäksi opetti, että maa kiertää aurinkoa, ja koetti kuun asemasta laskea auringon etäisyyden maasta. Ainoastaan havaintojen puutteellisuus vaikutti, että tulos tuli väärä — mainittu tähtitieteilijä sai auringon etäisyyden maasta vaan 20 kertaa suuremmaksi, kuin kuun etäisyys on. Samoin kuin Galilei, samoin hänkin oppinsa vuoksi julistettiin uskonnon pilkkaajaksi. Eikä hänen selvänäköinen ajatuksensa saavuttanut kreikkalaisessa tieteessäkään kannatusta. Siksi voimallisesti sitoi auringon näennäinen kiertoliike ajatuksen.

Yksin Hipparkhoskin, Vanhan ajan etevin tähtitieteilijä, pysyi Aristarkhoksen opille vieraana ja koetti toisella tavalla selittää aurinkokunnan ilmiöt. Hänen oppinsa mukaan oli maa kaikkeuden keskusta, ja maata kiersivät aurinkokunnan muut jäsenet seuraavassa järjestyksessä: Kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter ja Saturnus. Uloimpain planettien hän otaksui liikkuvan ihmeellisiä lenkkiratoja, voidakseen havaintoja selittää. Ptolemaios kehitti Hipparkhoksen ajatusta, ja hänen nimellään on tämä oppi säilynyt ja Uuden ajan alkuun saakka ollut »tieteen viimeinen sana».

Keskiaika ei ainoastaan käsittänyt maata koko maailman keskustaksi, vaan myös ihmistä koko luomakunnan huipuksi ja aurinkoa, planetteja ja tähtiä häntä varten luoduiksi.

Kirkkoisä Augustinuksen ajalla tosin vielä jotkut valistuneet henget uskalsivat puolustaa maan pallonmuotoa, mutta oppineet kirkkoisät julistivat sen harhaopiksi. Kirkkoisä Lactantius kirjotti: »Onko mahdollista, voiko vielä olla niin nurjamielisiä, että he luulevat olevan ihmisiä, jotka kävelevät jalat ilmassa ja pää alaspäin? Että puut ja pensaat kasvaisivat juuret ilmassa? Että lumi, rakeet, ja sade putoisivat ylöspäin? Ja vaikka riippuvat puutarhat mainitaankin maailman seitsemän ihmeen joukossa, niin miten olisi mahdollista, että pellot ja meret ja kaupungit voisivat pysyä tasapainossa, jos ne häälyisivät ilmassa?» Kreikkalaisten filosofien esittämiä syitä, että painovoima saa kaikki kappaleet järjestymään vyöhykkeittäin ja että siis maan täytyy olla pallonmuotoinen, hän piti nurinkurisen ajattelemisen epäsikiöinä, ellei vain huonona pilana. Kuitenkin koetti joku kirkonmieskin vielä pitää kiinni Kreikkalaisten opista maan pallonmuodosta ja vastajalkaisista, esim. Salzburgin piispa Virgilius; mutta hän joutui tämän valistuneen mielipiteensä vuoksi v. 741 julkiseen riitaan kirkon kanssa. Paavi Zacharias, joka muutoin oli valistunut mies, tuomitsi ankarasti hänen harhaoppinsa. Piispaa vastaan oli paaville kannellut Saksalaisten apostoli Bonifacius. Paavin mielestä oppi vastajalkaisista pakottaisi otaksumaan, että oli olemassa sieluja, jotka olivat osattomia sekä Aatamin syntiinlankeemuksesta, että Kristuksen uhrikuolemasta.

Aikaisemman Keskiajan Raamattuun perustuvat käsitykset maailman rakenteesta ovat selvimmin julki lausutut Antiokhiassa sijaitsevan syyrialaisen koulun kirjotuksissa. Näihin kirkkoisiin kuului muitten mukana Johannes Khrysostomos (347—407). Tarkimmin tunnemme nämä käsitykset ennen mainitun Kosmas Indikopleusteen kirjotuksista, jotka hän kyhäsi eräässä Sinain luostarissa, erottuaan kauppa-alalta ja ruvettuaan munkiksi. Kosmas eli kuudennella vuosisadalla.

Kosmas.

Syyrialaiset kirkonmiehet ajattelivat maailman suuren huoneen kaltaiseksi, nojaten Jesaiaan sanoihin: »Hän istuu maan piirin päällä, ja ne kuin sen päällä asuvat, ovat niinkuin heinäsirkat; joka taivaan venyttää niinkuin ohukaisen nahkan ja levittää sen niinkuin majan asuttavaksi.» Kosmaksen mielestä tämä maailmanhuoneen muoto oli pienoiskoossa toteutettu Liiton arkissa, jonka mitat ja muodon hän siis otaksui koko maailmanhuoneen suhteiksi.

Maa oli Kosmaksen käsityksen mukaan latuska ja neliskulmainen, ja sen ympärillä oli Okeano. Tämän ympärillä oli toinen manner, jolla idässä ensimäiset ihmiset asuivat, ennenkun Noakin aikana Vedenpaisumus tapahtui. Siellä oli niinikään Paratiisi. Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiset ihmeellisellä tavalla pääsivät Okeanon poikki nykyisen maan puolelle, eikä tuota toista maata ole sen jälkeen mahdollinen saavuttaa. Koko maailman ympärillä on korkea muuri, jolla taivas lepää, ja se on pitkän ja kapean laatikon muotoinen, jonka suhteet ovat kuin 1:2. Huoneen päällä on sen pituussuuntaan kulkeva holvikatto, joka kuitenkin on tasaisella laipiolla jaettu kahteen kerrokseen. Laipion alla, nelisnurkkaisessa maailmanhuoneessa oli muka maa, vesi ja tähdet, laipion päällä taas oli Kristuksen ja autuaitten taivaallinen valtakunta. Enkelit kuljettavat tähtiä pitkin kiertoratojaan, niinkuin Luoja maailman alusta on määrännyt.

Tietysti tuotti Keskiajan oppineille auringon näennäisen liikunnon sopusointuun saattaminen maan litteän muodon kanssa suuria vaikeuksia. Koska maalla ja taivaalla oli joka puolella varmat rajansa, eikä maan alle enää mitään mahtunut, niin ei tietysti voitu otaksua, että aurinko yöksi katosi maan alle, koska siellä ei ollut tilaa. Luultiin auringon laskukohdaltaan palaavan nousumailleen pohjoisen kautta pitkin maan ja taivaan rajaa ja lymyävän meren takana. Kosmas sitä vastoin otaksui, samoin kuin vanhemmat kreikkalaisetkin oppineet, maan kohoavan pohjoista kohti valtavaksi vuoreksi, jonka taitse aurinko kiersi nousumailleen, ja tästä vuoresta hän niinikään luuli saavansa selityksen päivän ja yön pituuden vaihtelulle. Kosmas todistaa otaksumaansa, että maa muka pohjoista kohti kohoo, sillä, että laivain paluumatka tavallisesti on paljon vaikeampi kuin menomatka ja että melkein kaikki joet muka tulevat pohjoisesta. Tämä pitää vain Välimeren piirissä johonkin määrään paikkansa. Ainoastaan Niili tulee etelästä, mutta sepä muka juokseekin paljon hitaammin kuin Eufrat ja Tigris, jotka tulevat pohjoisesta.

Mieltäkiinnittävä on yön ja päivän pituuden vaihteluiden selitys. Severianus Gabalasta oli syyksi selittänyt sen, että aurinko vuoden kuluessa milloin lähestyy etelää enemmän, milloin jää siitä kauemmaksi. Kun se lähestyy etelää paljon, niin se ei kohoakaan taivaan korkeimmalle kohdalle, vaan kulkee sen poikki sangen kaltevaa rataa. Sen mukaan on päivän mittakin lyhyt. Tällä kaltevalla vaelluksellaan se lisäksi laskee sangen lähellä lännen eteläkohtaa. Palatessaan takaisin nousukohdalleen sen täytyy kiertää koko länsi, pohjoinen ja itä, ja siihen kuluu paljon enemmän aikaa kuin toisina aikoina, jolloin se nousee suoraan idästä ja kautta keskitaivaan kaartaa länteen. Nuo pitkät yöt ovat talviyöt ja lyhyet päivät talvipäivät.

Kosmas koettaa korkean pohjolanvuorensa avulla selittää saman ilmiön. Vuori on muka yhtä korkea kuin maailma leveä, nimittäin 1,000 penikulmaa. Se verkalleen kohoo lännestä ja idästä, mutta suistuu jyrkkään asumattomaan pohjoiseen. Sen taitse aurinko joka yö palaa laskupaikaltaan takaisin nousukohtaansa itään. Pysytellessään talvella matalammalla, aurinko kulkee vuoren tyven taitse, joka on leveämpi, ja sen täytyy siis kulkea silloin paljon kauemman aikaa kateissa kuin kesällä, jolloin se kulkee vain vuoren kukkulan taitse ja siis pian tulee uudelleen näkyviin.

Kosmas Indikopleusteen maailmanjärjestys on siis sekä henkensä että tuloksiensa puolesta täydellinen taantumus kreikkalaisten tutkijain terävistä ja todella tieteellisistä päätelmistä. Mutta suotta olisi siitä lausua tuomiota, niinkuin useinkin tapahtuu, suotta valittaa sitä, että tieteen yhtäjaksoisuus tuli enemmäksi kuin vuosituhanneksi keskeytetyksi. Tuo vuosituhat on sen jatkumista valmistellut toisella tavalla. Sen kuluessa vähitellen sivistyivät ne pohjoiset kansakunnat, jotka ajanlaskumme alussa vielä elivät puoliraakalaisuudessa, mutta jotka sitten ovat Kreikkalaisten työtä jatkaneet sen nykyiseen korkeuteen. Keskiajalla nämä voimat vielä olivat ensimäisessä käymistilassaan ja huomio kääntyi etupäässä siveellisiin ja sielullisiin asioihin. Länsimaiden elämä sai sen terveen pohjan, johon parhaat jäännökset klassillisen sivistyksen haaksirikosta on voitu pelastaa ja uudelleen istuttaa. Vasta tällä uudella pohjalla, laajemmalla inhimillisellä alustalla, on Uusi aika voinut kehittyä ja kasvaa. Keskiaika kasvoi samanlaisessa luottavassa uskossa kuin lapsi, ja vaikka sen tiedot olivatkin vaillinaiset, vaikka se vielä tarkkaan noudatti sitä, mitä oli luvallista uskoa ja tutkia, niin valmisti se kuitenkin itsetiedottomasti rientoisempaa tulevaisuutta. Uuden ajan kynnyksellä se jo oli sen verran henkisesti vahvistunut, että nuorukaisena saattoi luoda katseensa kotinurkkia laajemmallekin, nähdä maailman suuruuden ja moninaisuuden ja nuoren mielen seikkailuhalua täynnään lähteä sitä valtansa alaiseksi saattamaan.

Jo kahdeksannella vuosisadalla alkoi oppi maan litteydestä uudelleen menettää viehätystään ja siellä täällä joku valistunut mies uskalsi ruveta opettamaan sen pallonmuotoa. Mutta vallitsevaksi mielipiteeksi ei tämä käsitys päässyt vielä moniin aikoihin, ei edes kaikkein edistyneimmissä piireissä; kirkko edelleenkin sitä vastusti koko ankaruudellaan, ja vielä uskonpuhdistuksenkin esitaistelijat, Luther ja Melankton, luulivat oikean käsityksen maailman rakenteesta olevan ristiriidassa kristinuskon perustotuuksien kanssa. Kaikki tiedämme, että sama vielä tänäpäivänäkin on asianlaita, vaikkapa tutkimuksen ja uskonnon riitarajat ovatkin siirtyneet toisten luonnontieteitten aloille. Vielä viime vuosisadan loppupuolella julkaistiin sentään Englannissa semmoistakin aikakausilehteä, jonka toimittaja täydellä todella väitti, että maa on litteä ja että aurinko kaartelee sen päällä 1000 engl. penikulmaa korkealla.

Kartat.

Maantieteellinen tieto saa kartassa suppeimman ja täsmällisimmän ilmauksensa. Kaikki ne seikat ja tosiasiat, joita matkustajat ja tutkijat ovat vaivaloisen työn kautta keränneet ja seuloneet, yhdistyvät kartassa selväksi yleiskuvaksi, jolta tosin puuttuu kirjotetun sanan elähyttävä henki, mutta jolla sen sijaan on se etu, ettei sitä ole mahdollinen väärin käsittää eikä tulkita. Maitten ulkopiirteet, vuorien, jokien suunnat, järvien ja kaupunkien asemat ilmenevät kartalla ajan käsityskannan mukaisesti.

Jos tältä kannalta tarkastamme Keskiajan maantuntemusta, niin näkyy paikalla, kuinka odottamattoman vaillinainen se oli. Ptolemaioksen, Vanhan ajan kuuluimman kartanpiirtäjän nimi tosin tunnettiin Keskiajalla, mutta hänen oivallinen karttansa näyttää moneksi ajaksi jääneen unohdukseen. Varhaisempi Keskiaika koetti luoda karttansakin kokonaan raamatulliselle pohjalle.

Vanhan testamentin mukaisen maailmankäsityksen mukaan Palestina oli, kuten näimme, maailman keskusta ja Jerusalem Palestinan keskipiste. Jerusalem oli siis koko maailmankin keskusta. Sen mukaan siis piirrettiin kartta. Keskiajan aikaisemmissa suunnikaskartoissa ja myöhemmissä kehäkartoissa ovat Pyhä maa ja Jerusalem aina keskellä.

Ainoastaan maan ympärystä käsitettiin alussa toisenlaiseksi kuin Heprealaisten kesken. Syyrialainen koulu oli tullut Raamatusta siihen johtopäätökseen, että maailma oli nelinurkkainen, ja sen muotoiseksi sen kuvasi Kosmaskin karttaansa. Suorakaiteen muotoiseen maahan pistää valtamerestä neljä merenlahtea: pitkäveteinen Välimeri, Kaspian meri, Arabian meri eli Punainen meri ja Persian lahti. Kosmas laskee maan pituuden Kiinasta, Tzinizasta, joka hänen teoksessaan ensi kerran esiintyi länsimaisella nimellään, asutun maan länsirantaan 400:ksi päivämatkaksi ja pohjois-eteläleveyden puoleksi siitä. Maan ympäri kiersi Okeano, ja tämän takana oli tuo toinen manner, josta jo puhuimme. Kosmas, samoin kuin koko syyrialainen koulukin, otaksui Paratiisin olevan maailman itäpäässä, ja hän luuli sen siellä säilyneen vielä sen jälkeenkin, kun Noak arkillaan pelastui Araratin vuorelle. Paratiisin takana oli suuri saarekas järvi, ja järvestä lähtivät nuo Raamatun neljä virtaa, jotka Paratiisin manteren läpi virrattuaan laskivat valtamereen. Tämä järvi oli Edenin joki ja siitä lähtivät neljä virtaa Pison, Gihon, Hiddekel ja Frat. Pisonia Kosmas luuli samaksi virraksi kuin Ganges ja otaksui sen virtaavan Okeanon läpi taikka alatse Persian lahteen. Gihon oli Niilin ylijuoksu; se muka virtasi ensinnä pitkät matkat Okeanon takaisessa maassa, ennenkun pääsi kostuttamaan Egyptin maata. Vaikeampi oli Kosmaksen saada Eufrat ja Tigris juoksemaan Paratiisista, sillä niitten juoksu jotenkin tarkkaan tunnettiin sekä Vanhalla että Keskiajallakin ja niitten lähteetkin oli löydetty. Kosmas ja hänen aikalaisensa pääsivät pulasta sillä tavalla, että antoivat näitten jokien virrata Okeanon kautta samoin kuin Pisonin ja Gihoninkin, jonka jälkeen otaksuttiin niitten jonkun ajan kulkevan maan alla ja jälleen kumpuavan esiin Armenian vuorimaassa. Nämä otaksumat eivät olleet juuri niin luonnottomia, kuin miltä ne ensi katsannolta näyttävät, sillä moinen jokien katoaminen vuorien alle ja taas esiin ilmestyminen pitkäin matkain päässä on jotenkin tavallinen ilmiö sekä Kreikassa että Länsi-Aasiassa ja yleensä kaikkiallakin, missä on kalkkivuoria. Tigriistä luultiin Vanhallakin ajalla, että sen alkujuoksu oli maanalainen, lähtien Van-järvestä, mutta luulo on myöhemmin huomattu aiheettomaksi.

Paratiisi.

Kautta Keskiajan kysymys Paratiisin paikasta tosiaan kiinnittikin mieliä enemmän kuin mikään muu »maantieteellinen» kysymys — lukuun ottamatta ehkä Gog ja Magog kansoja, joiden piti viimeisinä päivinä tulla maailmaa hävittämään. Mutta silti ei tehty sanottavia yrityksiä Paratiisin saavuttamiseksi, vaikka se olikin maan päällä, sillä siihen paikkaan oli ihmisen mahdoton päästä. Yleensä luultiin Paratiisin olevan kaukana Itämailla, koska Genesiksessä sanotaan, että »Herra Jumala istutti Paratiisin Edenistä itään päin»… Mutta muuta kuin suunnan eivät vanhat kirkkoisät tienneet, he eivät osanneet sanoa, kuinka kaukana taikka lähellä se oli, eikä sitäkään, oliko se Okeanon takana, vaiko tällä puolella. Kosmas Tndikopleustes luuli sen olevan valtameren takaisella manterella, toiset taas itse asutun maan päällä, mutta vuorella, joka oli kaikkia muita vuoria korkeampi. Siellä korkeudessaan se oli erillään maailman liasta ja saastasta ja sitä paitsi lähempänä taivastakin. Vuoren täytyi olla kaikkia muita vuoria korkeampi, koska se ei muutoin olisi säilynyt vedenpaisumukselta, joka peitti koko maan. Ihmeusko ja yksinkertainen järkeily kävivät aina Keskiajan käsityksissä rinnan. Tämä käsitys Paratiisin korkeudesta ei ollut ainoastaan yleisempi, vaan se myös kauemmin säilyi, aina Uuden ajan alkuun saakka. Vielä hurskas Columbuskin, joka uskoi maan pallonmuotoon, oli tämän käsityksen varma kannattaja.

14:llä vuosisadalla Calabrian Bysinian piispa Juhana Marignolli koetti laatia Paratiisista maantieteellisesti oikean kuvan. Paavi Benedictus XII oli lähettänyt hänet Tataarien suurkaanin hoviin Kambalukiin (Pekingiin), ja hän tuli näin matkustaneeksi laajalti Keski-Aasiassa. Oleskellessaan myöhemmin Saksan keisarin Kaarlo IV:nnen hovissa Böhmissä ja valmistellessaan keisarin käskystä Böhmin historiaa, hän myös kirjotti muistoon matkahavainnoitaan, lausuen samalla arvelultaan Paratiisin paikasta. Hän kuvaa Paratiisin puita, sen jokia ja kertoo jalansijasta, jonka Aatami potkasi maahan, kun enkeli syntiinlankeemuksen jälkeen kantoi hänet Paratiisista 40 italian penikulman päässä olevalle korkealle vuorelle Ceylonin saarelle. Eeva vietiin toiselle vuorelle, ja vasta neljäkymmentä päivää erossa oltuaan tämä ensimäinen parikuuta jälleen yhtyi. Paratiisi oli muka niin lähellä Ceylonia, että Paratiisin lähteistä kuohuvan veden kohina kuului saarelle. Se ei muka ollutkaan mikään kumma, sillä Juhana Scotus oli laskenut Paratiisin vuoren olevan niin korkean, että se ulottui kuun sakaraan saakka.

Columbuksen mielipide Paratiisin asemasta mainittakoon tämän yhteydessä. Hän esitti sen Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle Haitista kirjottamassaan kirjeessä (v. 1498). Columbus oli kolmannella matkallaan, 100 leaguaa Azoreista länteen päin, huomannut kompassin odottamatta poikkeavan melkoisesti luoteeseen. Tämän omituisen ilmiön hän ensinnä selitti siten, että päin vastoin Pohjantähti mahtoi tehdä omituisia liikkeitä, mutta arveli sitten, että se osottikin maan muodon epäsäännöllisyyttä. Kompassineulan poikkeus muka osotti, ettei maa ollut pallonmuotoinen, vaan paremmin suureen, vaikka kylläkin täydelliseen päärynään verrattava. [Kaikkein uusin tutkimus on tullut siihen johtopäätökseen, että maa tosiaan on hieman päärynän muotoinen, kapeampi pää Etelänavan puolella, mutta poikkeukset ellipsoidin muodosta ovat niin vähäiset, että ne vasta tarkimpain mittausten kautta voidaan varmaan määrätä. Columbus taas luuli epäsäännöllisyyden olevan päiväntasaajan suunnassa.] Päärynän kannan puolessa, siinä missä lehtivarsi on kiinni, oli muka pieni kohennus, ikäänkuin naisen rinnan näppylä, Columbuksen omia sanoja käyttääksemme, ja tätä kohennusta hän luuli kulkeneensa lähestyessään matkallaan Etelä-Amerikan mannerta. Laivan kohoaminen maapallon yleispinnasta oli muka aiheuttanut kompassin ihmeellisen poikkeuman.

Mutta vielä eräs toinen seikka sai Columbuksen otaksumaan, että maan pinnassa oli tämmöinen pahka. Hän oli Afrikan länsirannalla huomannut ihmisten mustumistaan mustuvan, kuta kauemmaksi kuljettiin pohjoisesta etelää kohti. Sierra Leonessa, joka oli vain 50° pohjoiseen päiväntasaajasta, piti siis hänen käsityksensä mukaan kaikkein mustimpain ihmisten olla. Mutta kun hän, melkein samaa leveyspiiriä länteen päin kulkien, huomasi ilman lännempänä olevan paljon leudompaa kuin Afrikan rannalla (siellä vallitsi meri-ilmasto), ja kun sitä paitsi hänen löytämässään maassa kasvisto oli ihmeteltävän runsasta (vastapäätä Afrikan puolella se on vähemmän kehittynyt erämaan läheisyyden vuoksi) eivätkä ihmisetkään olleet niin tummaihoisia, kuin maantieteellinen leveys muka edellytti, niin hän päätti kaiken tämänkin johtuvan otaksutusta maanpinnan pullistuksesta.

Kolmannen todistuksen pahkalleen Columbus luuli saavansa otaksutusta Paratiisin vuoresta. Hän oli Orinocon suistamossa ensi kerran tavannut Etelä-Amerikan mannermaan. Orinocon valtavat vesimäärät, jotka tunkeutuvat mereen suurella voimalla, ja rannikon voimalliset merivirrat synnyttävät Parian lahdessa ja Louhikäärmeen kidassa (Bocas de Dragos) Trinidadin ja mannermaan välillä rajuja ja vaarallisia vuolteita. Merivirtauksen nopeudesta Columbus päätti, että sillä paikalla merenpinta mahtoi olla hyvin kalteva; se taas johtui tuosta mainitusta paisumisesta, joka muka oli maan kaikkia vuoria korkeampi. Paratiisivuori ei siis mahtanut olla sieltä kaukana. Tässä luulossa häntä vielä vahvisti sekin seikka, että seutu oli äärimäinen maa idässä, jos sitä katsottiin idän kautta, maapallon ympäri, joten sen paikkakin oli täydelleen yhtäpitävä Raamatun ja kirkkoisäin opetuksien kanssa. On muistettava, että Columbus kuolemaansa saakka luuli tulleensa, ei uuteen maanosaan, vaan Itä-Aasian rannoille. »Minä olen sitä mieltä», Columbus kirjotti, »ettei maallinen Paratiisi ole jyrkällä vuorella, niinkuin yleensä luullaan, vaan kohennuksella, sillä paikalla, johon, niinkuin sanoin, päärynän kara on kiinnitetty, ja että jo pitkän matkan päästä vähitellen kohotaan Paratiisia kohti, vaan ettei kukaan voi itse kukkulalle päästä. Mutta kuitenkin luulen, että juuri sieltä lähtee tämä vesi (Orinoco), tullen siihen kohtaan, johon saavuin, ja muodostaen siellä meren. Kaikki nämä ovat huomattavia merkkejä Paratiisin läheisyydestä, koska sen paikka kokonaan sopii yhteen pyhien miesten ja jumaluusoppineitten mielipiteitten kanssa, ja merkit ovat sitäkin huomattavammat, kun en ole milloinkaan kuullut enkä lukenut, että missään muualla olisi niin paljon suolatonta vettä suolaveden läheisyydessä ja seassa, ja lisäksi niin lauhkeassa ilmanalassa. Ellei tämä tule Paratiisista, niin on ihme sitäkin suurempi, sillä en luule, että missään muualla maailmassa on niin suurta ja leveätä jokea.»

Suuri merkitys oli Keskiajan maantieteessä Paratiisin neljällä joella. Mutta ne tuottivat oppineille paljon päänvaivaa, koska Raamatun tietoja oli hyvin vaikea saada sopusointuun sen kanssa, mitä ihmiset todella tiesivät luonnonmaantieteellisistä oloista. Genesiksen toisessa luvussa, kymmenennessä värsyssä, sanotaan: »Ja Edenistä kävi virta kastamaan Paratiisia, ja jakoi sieltä itsensä neljäksi pääviraksi.» Sitten mainitaan näitten neljän virran nimet ja niitten suunta pääpiirteissään. Näitten virtojen luultiin tarkettavan Itämaitten huomattavimpia tunnettuja virtoja. Että Eufrat ja Tigris niihin kuuluivat, siitä olivat kaikki samaa mieltä, Pisonia ja Gihonia taas toiset luulivat, milloin Gangeeksi ja Niiliksi, milloin Niiliksi ja Tonavaksi. Mutta kun Edenin luultiin olevan maailmanmeren takana, ja nämä joet taas olivat asutun maan päällä, niin kävi hyvin vaikeaksi selittää niitten kulkua, ja toiset sitä varten otaksuivat niitten joko juoksevan Okeanon alitse, taikka sen poikin, niinkuin jo olemme maininneet. Toiset kirjottajat taas eivät luulleet Edenin olevankaan Okeanon takana, niinkuin Kosmas oli otaksunut, vaan kuka ylipääsemättömien vuorien, kuka suunnattomien erämaitten takana, taikka keksittiin korkeita tulisia muureja, joitten määrä oli ainiaan estää syntisiä ihmislapsia pääsemästä Jumalan istuttamaan yrttitarhaan. Paratiisin neljän joen ja maan jokien välisen yhteyden aikaan saamiseksi ei näiden siis tarvinnut otaksua, että ne meren alitse virtasivat, mutta hekään eivät pulasta muulla tavalla päässeet kuin otaksumalla, että ne osan matkastaan juoksivat maan alla. Niinpä Syyrian Gabbalan Severinus luuli, että Edenin suuri joki Paratiisista lähtiessään syöksyi syvään kuiluun, jossa se maan alitse juoksi pitkät matkat, noustakseen sitten neljässä eri paikassa uudelleen maan pinnalle. Toiset kirkkoisät luulivat virtain jakautuvan jo Edenissä, mutta kaikki päättivät niitten juoksevan alkumatkansa maan alitse. Tämä syöpyi siihen määrään Keskiajan hurskaiden maantieteilijäin käsityksiin, että he lopulta luulivat maan sisustan olevan täynnään rotkokanavia, joista maan kaikki joet saivat vetensä.

Paitsi Paratiisin vuorta pohdittiin Keskiajalla varsinkin sitä seikkaa, miksi sen paikka oli juuri idässä. Tosin saatettiin vedota Raamatun sanoihin, mutta asiaa koetettiin vielä toisellakin tavalla perustella. Pyhä Athanasios ja hänen jälkeensä eräs Ravennan maantieteilijä, jonka nimeä ei tiedetä, luulivat Paratiisin sijotetun itään sen vuoksi, että sillä puolella oli niin runsaasti kallisarvoisia maustimia. »Samoin kuin urospalmuista siitepöly tuulen kantamana kulkee naaraspalmuihin», kirjottaa Ravennan maantieteilijä, »samoin Paratiisista kulkee siunausta tuottava henkäys, hedelmöitsevä tuoksu hajuaineista rikkaan Intian kasveille.» Vastoin tätä mielipidettä luulee Gabbalan Severinus idän nauttivan niin suurta etua siitä syystä, että sieltä taivaan valo alkaa, tuoden maan päälle kaiken elämän. »Jumala tiesi tulevaisuuden ja asetti ensimäiset ihmiset siihen paikkaan huomauttaakseen heille, että samoin kuin taivaan valot kulkevat länteen, samoin ihmiskunta kulkee kuolemaa kohti, vaan että sen on odottaminen tulevaa ylösnousemusta, aivan samalla tavalla kuin tähdetkin uudelleen kohoavat idässä.» Luonnollisesti tämmöiset värikkäät ja runolliset vertaukset syvään vaikuttivat silloisten ihmisten ja matkustajain mielikuvitukseen, mutta toiselta puolen ne olivat kylläkin omiaan johtamaan ajattelijoita harhaan oikealta tieltä, niinkuin Columbuksenkin esimerkki osottaa.

Gog ja Magog.

Raamatullinen alkujuuri on niinikään toisella Keskiajan maantieteen valtakysymyksellä, joka koski Gogin ja Magogin maata ja sen sekä Israelille että koko maaillalle turmiota tuottavia asukkaita. Tämä tarina liittyy profeetta Hesekielin ja Ilmestyskirjan sanoihin, joissa näitten kansain tuhoisaa hyökkäystä ennustetaan vähän ennen maailman loppua. Keskiajan kirkkoisät ja tiedemiehet käsittivät näitten molempien hirmukansain asuinsijain selville saamisen tärkeimmäksi tehtäväkseen. Ensimäisinä vuosisatoina kristillisen ajanlaskun jälkeen etsittiin Gogia ja Magogia vielä Välimeren läheisyydestä, milloin luultiin niiksi Skyyttejä, milloin Gootteja, Gettejä, Massagettejä taikka Hunnejakin, taikka otaksuttiin niitten asuvan Palestinan pohjoispuolella aroilla. Myöhemmin sitä vastoin, kun kysymykseen oli sekaantunut syyrialaisia ja persialaisia taruja, asetettiin Gog ja Magog paljon kauemmaksi koillista kohti, vielä Keski-Aasiankin taa. Aleksanterin sankaritarukin yhdistettiin Gogiin ja Magogiin. Jo aikaisin oli tuo kuulu väli ottaja- ja sankarihaamu Itämaitten kansain käsityksissä yhdistänyt itseensä Helleeniläisten kaikki sankarityöt. Missä vain taru oli säilyttänyt muiston jostain urhotyöstä, missä vain oli säilynyt joku muinaisrakennus, jonka alkua ei tiedetty, kaikkialla se liitettiin voittamattomaan suosittuun sankariin, joka niin suvaitsevasti ja jalomielisesti oli kohdellut vallottamiaan maita. Itämaiden taruja jatkoivat hurskaat mietiskelijät omilla arveluillaan. Muun muassa otaksuttiin Aleksanteri Suuren työksi niitä varustuksia, joita Uus-Persian valtakunnan aikana oli rakennettu Kaukaso-vuoristoon suojaksi arokansain hyökkäyksiä vastaan. Aleksanteri oli muka ne varustanut Gogin ja Magogin saastaisia kansoja vastaan, joita Keskiajan oppineet halusta olivat taipuvaisia luulemaan niiksi kymmeneksi Israelin heimoksi, jotka jo Assyrian kuninkaat olivat maasta vieneet. Vasta kun tuomiopäivän pasuuna kaikuu, saattaisivat nuo kansat muka murtaa varustukset ja rautaiset portit. Kaukason itäpäässä Rautaportin hajonneet muinaisjäännökset muistuttavat tätä tarua.

Keskiajan kartoissa ja kosmografioissa olivat Gog ja Magog sen vuoksi pysyvä ilmiö. Ne on muun muassa kuvattu tunnettuun, 10:llä vuosisadalla laadittuun anglosaksilaiseen karttaan, jota säilytetään British Museumissa, ja asuinpaikaksi on merkitty Kaspian meren ja Mustan meren välinen kannas. Sekä Albertus Magnus että Marco Polo mainitsevat ne teoksissaan 13:lla vuosisadalla, ja ne elivät edelleen kartanpiirustajain mielikuvituksessa vielä sittenkin, kun Columbuksen löytämä Uusi maailma jo karttoja kaunisti. Niin sitkeä oli tämä taru, että sen tapaa vielä 17:nnen vuosisadan loppupuolella kirjotetuissa teoksissa.

Hirviöt.

Paratiisi, Gog ja Magog ovat kuvaavia esimerkkejä Keskiajan maantieteellisestä katsantokannasta. Niillä oli edes Raamatun auktoritetti puolellaan, mutta lisäksi keksittiin kaikenlaisia kummituksia, joihin uskottiin melkein yhtä lujasti kuin Raamattuunkin. Yksisilmäisiä ja yksijalkaisia, suuttomia, kolmikätisiä ihmisiä, kentaureja, koirankuonolaisia, kykloppeja, kolmen ja viidenkin metrin mittaisia jättiläisiä ja taas pienen pieniä kääpiöitä, amatsoneja ja muita ihmeellisiä olennoita vilisee Keskiajan kartoissa. Suurimmaksi osaksi kaikki nämä hirviöt kuitenkin ovat pakanuuden perintöä.

Pimeinä vuosisatoina olivat maineessa varsinkin yksijalkaiset (monosceli, skiapodit), joiden luultiin juoksevan ihmeteltävän nopeasti, vaikkei niillä ollutkaan muuta kuin yksi jalka. Tämä tosin oli tavallista ihmisjalkaa paljon suurempi. Kun päivä paistoi liian kuumasti, niin ei niitten tarvinnut muuta kun istua maahan ja kohottaa tämä leveä latuskajalka ilmaan auringonvarjostimeksi. Se täydelleen riitti varjostamaan koko miehen. Yksijalkaisia luultiin asuvan Intiassa. Norjalaisille viikingeillekin ne olivat tutut, he luulivat tavanneensa semmoisen Viinimaassa. Arabialaiset, jotka pikemmin liiottelivat kuin vähensivät kaikkea ihmeellistä, karsivat yksijalkaisilta vielä toisen käden ja toisen silmän. Siten jäi vain puolet ihmistä, ja näiden kummitusten he luulivat juoksentelevan varsinkin soitten reunoilla.

Eräällä Kaspian meren saarella luultiin Fanesien asuvan. Ne muka olivat viittäkin metriä pitkiä, ruumis oli marmorivalkoinen, mutta korvat niin suuret, että fanesi saattoi yöksi kääriytyä niihin. Blemmyit tai Lemnit, joitten Strabon ja Plinius luulivat asuvan jossain Afrikassa, olivat päättömiä, silmät ja suu keskellä rintaa. Kirkkoisätkin uskoivat niihin kiven kovaan ja ne piirrettiin kaikille kartoille. Suuttomat eli Astomit vaelsivat Gangeen rannoilla. Kun he eivät voineet syödä, niin he sen sijaan haistelivat kukkien, juurien ja hedelmien tuoksua. Poistuessaan kauemmaksi kotoaan he ottivat metsäomenan eväikseen, haistellen sitä, aina kun tuli nälkä. Väkevämmästä hajusta he olisivat kuolleet. Mutta varsinkin koirankuonolaisilla on tärkeä sija Keskiajan kansatieteessä, joka otti ne vastaan kreikkalaisena perintönä. Koirankuonolaisten keksijä tai ainakin tunnetuksi tekijä oli kreikkalainen lääkäri Ktesias, joka viidennen vuosisadan lopulla oleskeli niin pitkät ajat Persian hovissa. Hän ja hänen mukaan myöhemmätkin kirjailijat luulivat koirankuonolaisten asuvan Intiassa. Keskiajan maantieteilijät piirtelivät niitä sinne tänne. »Intiassa kuuluu olevan», kirjottaa Plinius, »semmoisia ihmisiä, joilla on koiran pää. He vaatettavat itsensä eläinten nahkoilla, haukkuvat kuin koirat ja tällä tavalla keskustelevat toistensa kanssa. Hampaat ovat koiranhampaita kookkaammat, kynnet samanlaiset kuin koiralla, suuremmat vain ja tylsemmät. He asuvat vuoriston kaltailla aina Indos joelle saakka. Mutta vaikka heidän ihovärinsä on musta, niin eivät he kuitenkaan ole ensinkään pahaluontoisia. Varsin hyvin he ymmärtävät muitten Intialaisten kieltä, joitten kanssa keskustelevat, mutta itse he eivät voi vastata, ainoastaan haukkuvat, viittovat kädellään, osottelevat sormillaan, samaan laatuun kuin kuuromykät. Ja he syövät raakaa lihaa.» Paljon on vielä uudempinakin aikoina väitelty tästä merkillisestä kansasta. Mikä on sitä pitänyt apinoina, mikä Hindustanin paarioina, mikä Australialaisina, joita muka oli Intiaan eksynyt. Yleiseksi mielipiteeksi on kuitenkin vakaantunut, että Ktesiaan koirankuonolaiset mahtoivat olla Intian varhaisimpia alkuasukkaita, joista on nykyisiin saakka säilynyt tähteitä Dekanin epäterveellisimmissä kuumeviidakoissa. Keskiajalla luultiin koirankuonolaisia olevan monessakin maassa. Marco Polo esim. oli löytävinään heitä Sumatran pohjoispuolella olevista saarista. Mutta varsinkin Afrikaa luultiin niitten kotimaaksi, ja sinne saattoikin huoletta sijottaa vaikka mitä hirviöitä, sillä Afrikan sisäosat pysyivät aina uusimpaan aikaan saakka melkein kokonaan tuntemattomina.

Vanhoilta Keskiaika niinikään peri tarun kääpiökansasta, »Pygmeistä». Helleenien vanhassa kirjallisuudessa voimme seurata niitten jälkiä taapäin aina Homeroksen runoihin saakka. Iliadissa muun muassa kuvataan Pygmeitten hullunkurista tappelua kurkien kanssa. Aristoteles luuli kääpiöitten asuvan Niilin latvoilla, ja sieltä ne viime vuosisadalla todella löytyivätkin. Useat matkustajat löysivät sieltä syvimpäin aarniometsäin kätköistä tavattoman pieniä ihmisiä. Paljon on pohdittu, kuinka jo muinaisuudessa saattoi olla Välimeren rannoilla tietoja näistä pimeimmistä seuduista, jotka vasta miespolvi takaperin ovat meidän aikamme maantieteen näköpiiriin tulleet. Luultavaa on, että taru kääpiöihmisistä vähitellen kulki sisämaasta Niilin varsia pitkin alaspäin. Vielä viime vuosisadalla kertoivat Khartumin tuolla puolen nuubialaiset venemiehet Schweinfurtille kaikenlaisia kummia juttuja maan sisäosissa asuvista kummista ihmisistä, joita ei siihen saakka vielä kukaan europpalainen ollut nähnyt. Keskiajan kääpiökansat perustuivat kokonaan noihin vanhoihin taruihin. Se haaveili Pygmeitten asuvan milloin Afrikan rannoilla, milloin Intian vuoristossa, taikka Tibetissä, Kiinan rajoilla. Katalonialaisessa maailmankartassa vuodelta 1375, joka on Keskiajan maantieteen parhaita varhaisia asiakirjoja, on mainittuun seutuun kuvattu kolme pienikasvuista miestä, jotka täysissä tamineissa taistelevat viittä kurkea vastaan. Viereen on kirjotettu: »Tässä nähdään pieniä ihmisiä, jotka tuskin ovat viiden kämmenen korkuisia, mutta urhoollisesti puolustavat itseään kurkia vastaan. Tähän rajottuu Chatain (Kiinan) ruhtinaan valtakunta.»

Nämä esimerkit Keskiajan kansatieteestä osottavat, että käsitykset ihmisistä ja kansoista ovat Uuden ajan kuluessa käyneet yhtä perinpohjaisen kehityksen kautta, kuin tiedot maailman rakennuksesta ja maan luonnon ilmiöistä. Keskiajan puolustukseksi kuitenkin mainittakoon, että kansatieteen alalla hyvin alkuperäiset ja nurjat käsitykset pysyivät vallalla kauan Uudellakin ajalla, paljon sen jälkeenkin, kun maan pallonmuodosta, maan asemasta aurinkokunnassa ja painovoimasta oltiin selvillä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla alkoi kansaintuntemuskin vakautua tieteelliselle pohjalle.

Kosmas Indikopleusteen käsitys nelikulmaisesta maailmanhuoneesta oli kauan yleiseen vallalla Länsimaillakin. Niinpä on Albyn luostarissa säilynyt 8:lla vuosisadalla laadittu suunnikkaan muotoinen kartta. Ainoastaan kartan itäpää on jonkun verran pyöristetty. Samansuuntainen lienee ollut Kaarlo Suuren hopeinen maailmankartta, — toiset kuitenkin luulevat sen olleen ympyriäisen. Suuri vahinko historiallisen maantiedon tutkimukselle on, että Kaarlo Suuren kuulu kartta on hukkaan joutunut. Hän itse määräsi sen jaettavaksi köyhille almuina, koska siinä oli paljon hopeaa. Hänen poikansa Ludvig ei tosin noudattanut käskyä, vaan säilytti kartan rakkaana muistona, mutta v. 842 se hävitettiin palkkain maksamiseksi Lotharin, Kaarlo Suuren pojanpojan hurjille palkkasotureille.

Pyöräkartta.

Nelikulmaisten maailmankarttain ohella piirrettiin pyöreitäkin. Ensimäiseltä vuosituhannelta on vain monias meidän aikoihimme säilynyt. Mutta 10:llä vuosisadalla alkoi pyöräkartta yhä enemmän tunkea tieltään suunnikkaan, ja Keskiajan lopulla se oli yleiseen vallalla. Pyöräkartat olivat melkein yhtä lapselliset ja vajanaiset kuin suunnikaskartatkin. Apuviivoina käytettiin ympyrän säteitä, jotka kartan keskipisteestä säteilivät joka suunnalle, ikäänkuin pyörän puolat. Piirustus oli niissäkin kokonaan kaavamainen. Kartta halkaisijalla jaettiin kahteen osaan, ja toinen puoliskoista taas kahteen osaan säteellä, joka oli halkaisijaa kohtaan kohtisuorassa. Jakamaton itäpuolisko oli Aasia, molemmat länsipuoliskot neljännekset toinen Europpa, toinen Afrikka. Tämän, jaon aiheutti se luulo, että muka Niili ja Tanais (Don), jota pidettiin Aasian rajana, juoksivat mereen tarkkaan toistensa kohdalla samalla puolipäiväpiirillä, vaikka vastakkaiseen suuntaan. Nämä joet sen vuoksi parhaiten soveltuivat erottamaan Aasiaa molemmista toisista maanosista. Europan ja Afrikan erottajaksi luonnollisesti otettiin Välimeri, jonka suunta onkin idästä länteen. Se että Aasialle myönnettiin niin paljon alaa, johtui silloisten raamatunselittäjäin käsityksestä Noan perhesuhteista. Noa nimittäin jakoi maan kolmen poikansa, Semin, Hamin ja Jafetin kesken. Mutta koska Sem oli vanhin ja hänen siemenestään piti syntyä Herran valitun kansan, niin hän sai koko itäpuoliskon, länsipuolisko taas jaettiin kahtia Jafetin ja Hamin kesken. Kartoissa taas asetettiin yläsyrjään maailman itäkohta, — eikä pohjoisnapa, kuten sekä kreikkalaisten että nykyajan kartoissa, — koska Aasia oli kristinuskon kehto ja Paratiisi Raamatun mukaan oli idässä. Idälle oli sen vuoksi kartassa annettava kunniasija.

Pyöräkartta lienee saanut alkunsa silloin, kun maailmaa aljettiin pitää uivana pallona, joka suurimmaksi osaksi oli veteen uponnut. Veden päällä oleva osa luonnollisesti oli ympyriäiseksi kuvattava. Mutta Jerusalem edelIeenkin piirrettiin kartan keskipisteeseen. Myöhemmin kun Aasiaa ruvettiin laajemmalti tuntemaan ja se kartoilla valtasi yhä enemmän tilaa, siirtyi Jerusalem jonkun verran keskustasta lännen puolelle.

Arabit maantieteen elvyttäjinä.

Kaikki suuret uskonnolliset liikkeet ovat melkoisesti laajentaneet ihmiskunnan maantuntemusta. Braamalaisuuden levenemisen kautta Etu-Intia tutustui Taka-Intiaan ja Malaiji-saaristoon, buddalaisuus laajensi Intian maantuntemusta Tibetin ja Kiinan kautta Japaniin saakka, kristinusko taas saattoi koko Pohjois- ja Itä- Europan maantiedon piiriin. Nestoriolaiset lähetyssaarnaajat ensimäisellä vuosituhannella matkustivat aina Kiinaan saakka. Mutta kaikkein enimmän islam, Muhamedin perustama uskonto, on vaikuttanut maantuntemuksen laajentumiseen. Muhamedilaisuus hämmästyttävän lyhyessä ajassa levitti vaikutuksensa Herkuleen patsaista hamaan Kiinaan saakka.

Islamin keskustoihin keräytyi pimeinäkin vuosisatoina, jolloin Länsimailla vallitsi yleinen sekasorto ja tietämättömyys, paljon tietoja mitä etäimpänä toisistaan olevista maista ja kansoista. Arabit kehittivät vilkkaan kaupan niihin maihin, jotka he alaisikseen lannistivat, ja vielä etäämmällekin. Kaikista muhamedilaisista maista kokoontui pyhiinvaeltajia Arabian pyhiin paikkoihin. Matkustaminen oli verraten helppoa, kun arabeja oli uskonnon keralla levinnyt niin laajalle ja kaikkialle Itämaille oli samalla perustettu kauppasiirtokuntia. Lisäksi koraani velvotti tunnustajiaan suoraan mitä laajimman vieraanvaraisuuden matkustavaisille, tarpeen tullen varustamaan heille matkarahatkin. Saatuaan valtoihinsa Mesopotamian ja Niilin laakson Arabit hallitsivat molempia Intiaan vieviä kauppateitä ja saivat sen kautta tämän vanhan ja tärkeän kaupan haltuunsa. Arabialaiset kauppiaat saivat niin vankan jalansijan Intiassa, että Portugalilaiset Uuden ajan alussa saivat panna kaikki voimansa liikkeelle, murtaakseen asevoimalla heidän kauppa-yksinvaltansa.

Arabit Intian väylillä.

Ennen muhamedin uskon perustamista ja leviämistä oli etäisempien Itämaitten kauppa muutamia vuosisatoja ollut suureksi osaksi Kiinalaisten käsissä. Kiinan valtakunta oli Keskiajan alkupuolella kukkeimmillaan. Se ylläpiti lännen kanssa yhteyttä sekä vanhoja maan poikki kulkevia karavaniteitä pitkin, että meritsekin. Kiinalaiset tunsivat jo silloin kompassin ja purjehtivat sen johdolla aavainkin merien poikki. Kiinalaisia aluksia saapui Intian satamiin ja arabialaisten kirjottajain tietojen mukaan aina Ormukseen, Persian lahden suulle, ja joskus Kaksoisvirtainkin suistamoon saakka. Mutta kun Arabit alkoivat näillä merillä purjehtia, niin kiinalainen laivakulku sitä myöten taantui. Arabit vuorostaan alkoivat Intiasta ulottaa retkiään aina etäiseen silkkimaahan saakka.

Arabien kauppa Kiinaan näyttää alkaneen kahdeksannella vuosisadalla. Alussa oli nykyinen Kanton tärkein kauppapaikka, myöhemmin siltä vei voiton Khanfu, nykyinen Hongtshoufu. Mutta yhdeksännen vuosisadan lopulla syntyi Kiinassa suuri kapina, jonka kautta muun muassa silkkiteollisuus kärsi suuria vaurioita. Maassa olevat ulkomaalaiset surmattiin ja heidän siirtokuntansa hävitettiin. Tämän kapinan jälkeen arabialaiset laivat eivät enää uskaltaneet lähteä Kiinaan, eivätkä kiinalaisetkaan saapua Intiaan. Tavaranvaihtoa kuitenkin jatkettiin, mutta sen pääpaikaksi tuli nyt Ptolemaioksenkin tuntema »Kultainen Khersonnesos», nykyinen Malakan niemi, jossa oli Kaleh niminen tärkeä kauppapaikka. Tähän satamaan varmaan saapui aluksia Malaiji-saaristostakin, jonka asukkaat vanhastaan ovat olleet maailman rohkeimpia merenkulkijoita — hehän ovat kansoittaneet Tyynen meren saaretkin pienine mutta merikuntoisine pursineen. Malaiji-saaristosta, Sundasaarilta, Molukeilta, Filippineiltä, tuotiin nuo mausteet, jotka olivat sekä Itämailla että Länsimailla niin haluttua tavaraa. Kaleh oli niin ollen ensimäisen vuosituhannen lopulla Intian tärkeimpiä kauppapaikkoja. Se oli vielä Portugalilaisten saapuessa varsinkin maustekaupan keskusta.

Arabialaisilla aluksilla Intian ja Kiinan tavarat sitten saapuivat Punaiseen mereen, joko Kholsum nimiseen kauppapaikkaan, joka oli nykyisen Suezin seuduilla, taikka etelämmäksi rannikolle, josta ne karavaniteitä kulkivat joko Arabian rannikkoa Syyriaan, taikka Punaisen meren länsirannalta maan poikki Niilin laaksoon.

Abu Zeyd niminen arabialainen kirjailija, maantieteilijä Massudin ystävä, on säilyttänyt seuraavan kertomuksen erään tuttavansa käynnistä Kiinan keisarin hovissa. Tämä matkakertomus on omiaan kuvaamaan tuota Arabien aikaista yritteliäisyyttä ja samalla niitä käsityksiäkin, jotka siihen aikaan vallitsivat kaukaisessa idässä.

Ibn Vahab Kiinassa.

Bassoran kaupungissa asui, kertoo Abu Zeyd, Ibn Vahab niminen mies, joka v. 870, Sansibarin rannikolta tulleitten rosvojen hävitettyä kaupungin, pakeni Sirafiin ja siellä astui laivaan, joka juuri oli valmiina purjehtimaan Kiinaan. Häntä halutti käydä Kiinan keisarin hovissa. Onnellisesti hän saapuikin Khanfuun ja matkusti siellä Kumdamiin (Siganfuhun, silloiseen pääkaupunkiin) ja tällä matkalla hän viipyi kaksi kuukautta. Kumdamissa hän oleskeli kauan aikaa ja kirjotti keisarille useita anomuksia, joissa hän ilmotti olevansa Arabialaisten profeetan sukua. Vihdoin hän pääsikin keisarin puheille. Tämä häneltä kysyi monta kysymystä Arabeista ja varsinkin siitä, kuinka he olivat hävittäneet Persialaisten valtakunnan. Ibn Vahab vastasi, että he olivat sen tehneet Jumalan avulla, koska Persialaiset olivat epäjumalanpalvelijoita, rukoillen tähtiä, aurinkoa ja kuuta, eikä oikeata Jumalaa. Siihen keisari vastasi, että Arabit olivat vallottaneet maailman kaikkein kuuluimman, parhaiten viljellyn, rikkaimman, hienoimmasta puheenparresta tunnetun ja laajimmin kiitetyn valtakunnan. Sitten hän kysyi: »Mitäpä teidän maassanne puhutaan maan muista kuninkaista?» Arabialainen siihen vastasi, ettei hän tiennyt. Keisari silloin sanoi tulkille: »Sano, että me pidämme arvossa ainoastaan viittä kuningasta ja että se sama kuningas, jonka valtakunta on laajin, on se joka hallitsee Irakia (Babylonia); sillä se on maailman keskellä ja muitten kuninkaitten maan piirittämä ja me olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'kuninkaitten kuninkaaksi'. Hänen jälkeensä on ensimäinen sija meidän keisarillamme, joka on tässä läsnä, ja me olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'ihmiskunnan kuninkaaksi'. Sillä ei ole ainoatakaan toista kuningasta, jolla olisi alamaistensa yli täydellisempi valta. Eikä ole auringon alla kansaa, joka olisi hallitsijalleen uskollisempi ja alamaisempi kuin tämän maan kansa. Me olemme sen vuoksi tässä suhteessa 'ihmiskunnan kuningas'. Hänen jälkeensä on Turkkilaisten kuningas, jonka valtakunta rajottuu meidän maahamme, ja häntä me sanomme 'jalopeurain kuninkaaksi'. Sitten tulee 'elefanttien kuningas', joka hallitsee Intiaa, ja häntä me myös sanomme 'viisauden kuninkaaksi’, koska hän Intialaisista polveutuu. Ja viimeinen heistä on Kreikkalaisten kuningas, jota sanomme 'miesten kuninkaaksi'. Sillä ei ole missään maan päällä parempia tapoja eikä hienompaa ulkonäköä, kuin hänen alamaisillaan. Nämä ovat», hän sanoi, »kuuluimmat kaikista kuninkaista, eikä ketään voida heihin verrata.» Sitten, sanoi Ibn Vahab, hän käski tulkin kysyä minulta, tunsinko minä herraani ja mestariani, tarkottaen profeettaa, ja olinko minä hänet nähnyt? Minä siihen vastasin: »Kuinka olisin nähnyt häntä, joka on Jumalan luona?» Hän sanoi: »Sitä minä en tarkottanut, vaan sitä kysyn, minkä laatuinen mies hän oli muodoltaan?» Minä vastasin, että hän oli ylen kaunis. Sitten hän käski tuoda suuren lippaan ja sen avattuaan otti siitä toisen, jonka hän asetti eteensä ja sanoi tulkilleen: »Näytä hänelle hänen herransa ja mestarinsa.» Ja minä näin lippaassa profeettain kuvat, jonka vuoksi liikutin huuliani, rukoillen itsekseni heidän kunniakseen. Keisari ei luullut minun niitä tuntevan ja sanoi tulkille: »Kysy, miksi hän liikuttaa huuliaan?» Minä vastasin rukoilevani profeettain kunniaksi. »Mistä tunnet heidät?» Minä vastasin tuntevani heidät heidän elämästään. »Siellä on», minä sanoin, »lippaassa Noa, joka pelastui, kun Jumala lähetti maan päälle vedenpaisumuksen. Ja minä tavalliseen tapaan tervehdin Noaa ja hänen seuralaisiaan.» Keisari silloin nauroi ja sanoi: »Etpä erehtynytkään Noasta, ja oikein sanoit hänen nimensä. Mutta suuresta vedenpaisumuksesta me emme mitään tiedä. On kyllä totta, että vedenpaisumus peitti osan maasta, mutta se ei ulottunut meidän maahamme, eikä edes Intiaan saakka.» Minä vastasin tähän, jonka jälkeen taas sanoin hänelle: »Siellä on Mooses sauvoineen ja Israelin lapset, ja siellä on Jeesus, joka ratsastaa aasilla ja hänen apostolinsa hänen kanssaan.» »Ah», sanoi keisari, »hän (Jeesus) ei ollut kauaa maan päällä, sillä kaikki mitä hän teki, hän teki vähän enemmässä kuin kolmessakymmenessä kuukaudessa.» Sen jälkeen Ibn Vahab näki muitten profeettain vaiheet, jotka oli ilmaistu samalla tavalla, kuin olemme lyhyesti tässä selittäneet.

Sitten, kertoo edelleen Ibn Vahab, näin Muhamedin kuvan, ja profeetta ratsasti kamelilla, ja hänen ympärillään hänen seuralaisensa myös ratsastivat kameleilla, jaloissaan arabialaismalliset kengät ja vyötäys nahkavöillä vyötettynä. Silloin minä itkin ja keisari käski tulkkia kysymään, mikä oli syynä siihen, että vuodatin kyyneleitä? »Siinä on profeettamme ja herramme, joka myös on minun serkkuni.» Hän sanoi, että olin oikeassa ja huomautti, että hän ja hänen kansansa olivat anastaneet parhaan kaikista valtakunnista. Mutta hän (profeetta) ei itse saanut sitä tyydytystä, että olisi sen nähnyt, vaan vasta hänen seuraajansa. Myöhemmin näin suuren joukon muita profeettoja, joitten tulkki luuli olevan heidän omasta maastaan (Kiinasta) ja Intiasta.

Keisari sitten kysyi Ibn Vahabilta monta kysymystä kalifeista ja heidän vaateparrestaan ja monesta muhamedin uskon määräyksestä, ja arabialainen vastasi parhaan taitonsa mukaan. Sitten keisari sanoi: »Mikä on sinun mielipiteesi maailman iästä?» Minä vastasin, että mielipiteet siitä olivat erilaiset, että jotkut luulivat kuuttatuhatta vuotta, toiset enemmän tai vähemmän. Tämän kuultuaan keisari ja hänen ensimäinen ministerinsä, joka myös oli läsnä, alkoivat nauraa ja keisari keksi monta vastaväitettä siihen, mitä minä olin sanonut. Lopulta hän sanoi: »Mitä teidän profeettanne siitä asiasta opettaa? Sanooko hän samaa kuin sinä?» Minun muistoni petti ja minä vakuutin hänelle, että hän sanoi samaa. Mutta silloin huomasin pahottaneeni hänen mieltään, ja hänen mielipahansa näkyi hänen kasvoistaan. Hän käski sitten tulkin puhua minulle seuraavaan laatuun: »Pidä varasi, mitä puhut, sillä kuninkaat eivät milloinkaan puhu muutoin, kuin saadakseen kuulla totuuden siitä, mitä he tahtovat tietää. Miten voi teidän kesken olla eri mieliä maailman iästä? Jos niin on, niin olette myös eri mieltä siitä, mitä profeetta on sanonut, vaikkei saa olla mitään erimielisyyttä profeettain opetuksista, vaan on niitä kaikkia kunnioitettava varmoina ja erehtymättöminä. Varo sen vuoksi, kuinka tämän jälkeen puhut.» Lopuksi hän lausui: »Mistäs se tulee, että olet hylännyt kuninkaasi, jota lähempänä et ole ainoastaan asuinsijasi, vaan myös veresikin kautta, kuin meitä?» Vastaukseksi ilmotin hänelle Bassorassa tapahtuneesta melskeestä ja kuinka olin tullut Sirafiin ja siellä tavannut laivan, joka oli valmiina purjehtimaan Kiinaan, ja että minä, kuultuani hänen valtakuntansa maineesta ja rikkaudesta, olin ollut utelias tulemaan tähän maahan ja näkemään kaikki omin silmin. Ja minä sanoin, että piankin palaisin omaan maahani ja serkkuni kuningaskuntaan ja että minä uskollisesti kertoisin, mitä olin nähnyt Kiinan mahtavasta valtakunnasta ja sen laajoista maakunnista, ja että minä kiitollisesti ilmottaisin, kuinka hyvin minua oli siellä kohdeltu, kuinka suuret hyvät työt olivat osakseni tulleet.—ja tämä näytti häntä suuresti miellyttävän. Hän sitten antoi minulle runsaat lahjat ja määräsi, että minut vietäisiin Khanfuun postihevosilla. Kaupungin kuvernöörille hän kirjotti, käskien kohdella minua suurella kunnialla ja varustaa minulle samanlaisia suosituksia maakuntien muille maaherroille. Siten minua kaikkialla hyvin kohdeltiin ja sain runsaasti kaikkea, mitä ylläpidokseni tarvitsin, ja minua kunnioitettiin monilla lahjoilla, kunnes lähdin Kiinasta.

Ensimäisiä Arabien anastuksista Intian meressä lienee ollut Sokotran saari, Kap Guardafuin edustalla. Saari oli muhamedilaisten anastaessa vielä kristitty, sen asukkaat tunnustivat Nestorioksen oppia. Arabien vallassa saari muuttui muhamedilaiseksi ja vaaralliseksi rosvopesäksi. Sokotrasta edettiin etelää kohti Sansibarin rannikolle, jossa Arabeilla arvatenkin oli jo hyvin vanhoista ajoista siirtokuntia. Nyt toimia tällä puolella melkoisesti laajennettiin. Noin v. 742, jälkeen Toursin tappelun, jossa Kaarlo Martel voitti Espanjan Sarasenit, koettivat profeetan serkun ja vävyn Alin jälkeläiset, Emosaidien heimo, kohottaa päällikkönsä Saidin Damaskon valtaistuimelle, mutta yritys meni myttyyn ja koko heimo pakeni. Punaisella merellä hankittiin laivoja ja purjehdittiin pitkin Afrikan rannikkoa etelään päin. Ensinnä näyttää Sokotra olleen heimon pääpaikkana, mutta sieltä perustettiin siirtokuntia kauas etelään, aina Melindeen, Mombasaan ja Mosambikiin saakka. Luultavasti Emosaidit kävivät Madagaskarissakin, vaikkei tästä ole säilynyt selvää tietoa Arabien maantieteellisissä teoksissa. Sansibarin rannikosta niissä sanotaan, että neekerimaa, joka siitä alkoi, oli laaja. »Mutta sydämessään he kunnioittivat Arabeja, ja nähdessään yhden näistä lankesivat hänen edessään kasvoilleen ja huutivat: 'Tässä tulee yksi Taatelien maasta' — sillä he olivat hyvin ahnaat taateleille.»

Kuinka tutut nämä Idän väylät olivat Arabeille aina kaukaiseen Kiinaan ja Japaniin saakka, käy täysin selville heidän kirjallisuudestaan ja saduistaan. Intian merestä, sen ilmiöistä ja eläimistä kerrotaan niin sattuvia havainnoita, että kertojat selvään olivat tuohon mereen hyvin perehtyneet. Kerrotaan sen delfineistä, haikaloista ja näitten leppymättömistä vihollisista imukaloista, kaloista, jotka osasivat lentää, ja semmoisista, jotka kykenivät kiipeämään puissa. Mutta kaikkein enimmän merenkulkijoita pelotti »allokhan» hirviö, joka nieli ihmisiä. »Allokhan» lienee tarkottanut vasarahaita, joka noissa vesissä on yleinen ja sekä ahneutensa että kamalan rumuutensa vuoksi on yhä pelätty. Kuvaillaan vesipatsaita ja pyörremyrskyjä, jotka Intian vesillä ovat niin tavallisia ilmiöitä, vaikka tietysti liiotellen, itämaalaiseen tapaan. Ceylonista, Malediveistä, Andamaneista, kaikkialta kerrotaan seikkoja, jotka yhä ovat noille seuduille luonteenomaisia.

Näiden tosiasiain valossa on huomattu, että »Tuhannen ja yksi yötä» nimiseen satukokoelmaan kuuluvat Sinbad Purjehtijan matkatkin perustuvat tositapauksiin, vaikka ne eivät olleetkaan yhden miehen, vaan useitten matkoja ja vaikka toteen sekotettiin vielä enemmän tarua kotolaisten huvittamiseksi kahvilain hämyhetkinä.

Sinbad Purjehtija.

Sinbad Purjehtijasta» kaikkiaan kerrotaan seitsemän matkaa. Ensimäisessä kerrotaan hänen lähteneen Wak-Wak saarille kauppaa tekemään. Nämä saaret luultavasti tarkottivat Japania. Hän purjehti sinne lukemattomien saarien välitse, jotka kuvauksesta päättäen tarkottivat Intian lounaisrannikon edustalla olevia Lakkadiveja. Vihdoin hän joutui eräälle, joka oli ihana kuin Paratiisin yrttitarha, mutta olikin valaan selkä. Valas heräsi, kun tuli sytytettiin sen selälle ja sukelsi mereen. Sinbad joutui veteen ja ajautui »Tammain saareen», joka luultavasti oli nykyinen »Hevossaari» lähellä Ceylonia. Kristityssä Pyhän Brandanin legendassa tapasimme samanlaisen valasjutun, sillä erotuksella vain, että Sinbadin valaan selässä kasvoi suuria metsiä ja juoksi puroja — niinkuin saattoi odottaakin päiväntasaajan seutujen sekä henkisesti että aineellisesti rehottavassa ilmanalassa. Kuningas Mihrajn palvelijat pelastivat Sinbadin toiseen saareen, jossa oli ylenpalttisesti kamferia ja pippuria — ehkä Molukeille, vanhain »Maustesaariin». Nimi Mihraj taas lienee sama sana kuin intialaisten ruhtinaitten yleinen nimi »maharaja». Mihrajn valtakunnassa Sinbad tapasi vanhan pursimiehensä, sai takaisin omaisuutensa ja lähti palaamaan Bassoraan. Matkalla hän tapasi Kasil nimisen ihmesaaren, josta kuului öisin ainaista rumpujen pärinää. Meressä oli kolmeasataa jalkaa pitkiä kaloja, jotka kuitenkin olivat niin arkoja, että ne pakenivat, kun löi kahta keppiä yhteen. Siinä uiskenteli linnun kaltaisia olennoita, joilla oli pöllön pää. Ne tietenkin olivat lentokaloja. Juttu »rumpusaaresta» oli Keskiajalla Länsimaillakin yleinen taru. Jättiläiskalat olivat valaita, joita Nearkhoskin niin vähällä vaivalla pelotteli pakoon.

Toisella matkallaan Sinbad näyttää olleen tiellä Sansibarin rannikolle, kun petolliset merimiehet jättävätkin hänet »saarelle nimettömälle». Siellä hän yksinäisenä ja hyljättynä löysi rokki linnun valtavan suuren munan. Hän asettui sen viereen odottamaan, kunnes lintu itse saapuisi. Eikä aikaakaan, ilma pimeni ja tuli lintu, joka ei tosin ollut »suuren suuri», mutta ei »pienen pienikään», kohottihan elefantin kummallakin kourallaan. Kun lintu oli nukkunut, niin Sinbad sitoi itsensä sen jalkaan kiinni, ja lintu kantoi hänet ilmojen halki Timanttilaaksoon, toisin sanoen Madagaskarista Intiaan. Kun rokki laskeutui laakson pohjalle poimiakseen käärmeen suupalakseen, niin Sinbad äkkiä päästi siteensä ja oli taas onnellisesti maassa. Mutta siitä ei ollut pitkää iloa, sillä laakso oli täynnään suuria käärmeitä ja sen reunat olivat summattoman korkeat ja äkkijyrkät. Istuessaan ja tilaansa aprikoidessaan hän äkkiä havahtui, kun hänen eteensä pudota tömähti suuri lihakappale. Hänen mieleensä välähti, että vanha taru Timanttilaaksosta (josta olemme Herodotoksen mukaan ennen kertoneet) perältäkin mahtoi olla totta, ja paikalla hän päätti käyttää hyväkseen älyämäänsä pelastuksen mahdollisuutta. Hän köytti itsensä lihapalaan kiinni. Tuli kokko, kohotti palan miehineen päivineen ilmaan ja kantoi pesäänsä. Timanttikauppiaat, jotka olivat lihakappaleen heittäneet, olivat siellä varalla, säikähyttivät kokon pois pesästä ja hyökkäsivät katsomaan, oliko liha tuonut mukanaan timantteja. Timantteja he eivät tosin löytäneet, mutta löysivät Sinbadin sen sijaan. He tietysti pettyivät pahasti, mutta Sinbad oli laaksossa täyttänyt kaikki vaatteensa timanteilla ja saattoi helposti lohduttaa heitä. Näin pelastuttuaan Sinbad teki kauppaa »Kamferisaarilla», joista hän aivan asian mukaisesti kertoo, kuinka maanasukkaat kalvoivat puuhun reiän ja antoivat kamferipihkan siitä valua astioihin. — Näissäkin seikkailuissa on keksitty tosipohjaa. Rokki lintu lienee tarkottanut Aepyornis lintua, jonka munankuoria ja luita on löydetty Madagaskarista. Lintu on jo ammoin sukupuuttoon kuollut, mutta sitä ehkä oli vielä Vanhalla ajalla jäljellä, samoin kuin Uudessa Seelannissa moa lintua, jonka maorit hävittivät sukupuuttoon. Aepyornis ei kuitenkaan ollut kotkan näköinen lintu, jommoiseksi sitä tavallisesti kuviteltiin, vaan samanlainen kuin kamelikurki, vaikka kuutta kertaa suurempi. Semmoinen lintu helpostikin saattoi antaa aihetta rokki-taruun, vaikka toiselta puolen tarut suurista kotkista ovat ikivanhaa mielikuvitelmaperua, joka on elänyt kautta aikain kaikkien kansain mielikuvituksessa. Kalevalassakin on semmoinen ihmelintu mitä komeimmin kuvattu. Ehkä se alkuaan perustuu hyvin vanhoihin muistoihin ihmiskunnan lapsuuden ajoilla vallinneista oloista. Timanttilaaksollakin luulevat jotkut olevan tosipohjaa, mutta varmaan tämä pohja oli hyvin paljon vanhempi Arabien keskiaikaisia purjehdusretkiä Intian vesillä. Yleiseen otaksutaan, että laakso tarkotti jotain Intian seutua, sillä Intia oli Vanhalla ajalla kuuluin jalokivimaa.

Kolmannella matkallaan Sinbad pyrki Kiinaan, mutta hänen laivansa ajautui Apinavuoren rannalle — ehkä Sumatraan, — ja siellä hän laivamiehineen joutui mustan hirviön valtaan, joka söi ihmislihaa. Kummituksella oli vain yksi silmä, ja samanlaisilla keinoilla kuin muinoin Odysseus Sinbadkin miehineen pelastui sen kynsistä. He joutuivat sitten maahan, jossa kasvoi runsaasti sandali-puuta — ehkä nykyiseen Timoriin. Sieltä ja Molukeilta taas otettiin suuri maustekuorma, nähtiin paljon uusia merikummituksia ja palattiin »rauhan majaan», Bagdadiin.

Paha himo tutkistella Luojan salattuja asioita sai Sinbadin yhä uudelleen merelle lähtemään. Hän kärsi nyt haaksirikon ihmissyöjäin saarilla, joilla kasvoi pippuria ja kookospähkinää — ehkä Andamaneilla. Siellä haaksirikkoutuneille syötettiin ruohoa, joka heitä lihotti, mutta vei järjen. Kun he olivat kylläksi lihoneet, niin heidät teurastettiin ja syötiin. Sinbad yksin vältti surman, sillä hän älysi vaaran eikä syönyt tuota ruohoa. Hän pääsi pakenemaan merenrannalle, josta pippuria keräävät valkoiset ihmiset hänet pelastivat ja veivät maahansa. Mentyään siellä naimisiin ja asetuttuaan sinne asumaan hän kuitenkin sai kokea sen kumman, että hänet maan tavan mukaan elävänä haudattiin vaimonsa kanssa tämän kuollessa. Mutta Sinbad ei olisi ollut Sinbad, ellei olisi nytkin pelastunut. Eräs eläin opasti hänet ulos vainajien luolasta.

Viidennellä matkallaan Sinbad joutui jumalattomien kumppanien seuraan. Nämä löysivät nimettömältä saarelta rokki linnun munan, mursivat sen ja söivät sisältä poikasen. Mutta heille kävi yhtä huonosti kuin Odysseun seuralaisille, kun nämä teurastivat ja söivät Apollon pyhän härän. Emorokki uroon keralla ajoi laivaa takaa pudotellen sen päälle niin suuria kiviä, että se hajosi ja upposi. Sinbad yksin taas pelastui saarelle, joka oli ihana kuin ihanin yrttitarha. Siellä hän tapasi »meren vanhuksen», jonka luullaan tarkottaneen erästä Sumatran suurta apinaa. Siihen viittaa kaikki, mitä Sinbad »meren vanhuksesta» kertoo: hän ei puhunut mitään, söi hedelmiä, iho oli karkeata kuin puhvelihärän ja vanhuksen sääret ja kiipeämiskyky olivat verrattomat. Ja hän matki kaikkea, samoin kuin apinatkin. Nähtyään kerran Sinbadin viinistä ilostuvan hänkin sitä joi, juopui, vaipui uneen ja Sinbad pääsi livistämään tiehensä. Sinbad lähti nyt tekemään pippurikauppaa Kamaree rannikolle, joka luultavasti oli sama kuin Etu-Intian nykyinen Koromandel rannikko. Siellä hän palkkasi helmenpyytäjiä, jotka nostivat merestä suunnattoman kalliita helmiä — Kap Komorinin ja Ceylonin helmisärkät ovat yhä vielä maineessa.

Kuudes matka liikkuu kokonaan tosipohjalla. Se varsinkin kuvailee Ceylonin saarta, jonka tiedetään olevan päiväntasaajan alla. Saaren koosta annetaan osapuilleen oikeita tietoja, kuvataan Aadamin vuorta, kiitetään saaren rubineja ja jalokiviä. Sinbad vei sen kuninkaalta kalliita lahjoja kalifi Harun-al-Rashidille, rubinimaljan, aloeta, kamferia y.m. Ceylonin tuotteita ja keltaiselle nahkalle kirjotetun kirjeen.

Seitsemäs ja viimeinen matka eroaa eräissä suhteissa kaikista edellisistä. Matka piti taas Ceyloniin ja onnellisesti Sinbad tällä kertaa sinne saapuikin. Hän tuli nyt kalifin lähettiläänä ja otettiin vastaan suurella kunnialla; mutta paluumatkalla hän joutui rosvojen käsiin. Oltuaan jonkun aikaa orjana hän joutui villielefanttien valtoihin, mutta nämä säästivät hänen henkensä ja vielä näyttivät hänelle suunnattoman salaisen norsunluuvarastonkin. Ne nimittäin älysivät, että jos Sinbadin surmaisivat, niin tulisi paljon muita miehiä niitä tappamaan ja ottamaan niitten hampaita. Paras keino ihmisten murhanhimon tyynnyttämiseksi oli muka hankkia heille riittävästi norsunluuta. Siitä syystä Sinbad tietoineen päästettiin menemään. Sinbad vakavana kuin ainakin kertoi salaisuuden kalifille ja tämä vastasi, että hän ehkei olisi uskonut juttua, jos sen olisi joku muu kertonut, mutta Sinbadia oli mahdoton olla uskomatta. Hän toisin sanoin leikillisesti huomautti, ettei kuulu seikkailija ensi kertaa lasketellut merimiesjuttuja.

Atlantin merelle eivät Arabit uskaltaneet lähteä, vaikka olivatkin idässä niin laajalti liikkuneet. Massudi sanoo, että oli mahdoton kulkea laivoilla sitä merta, joka oli »kuparijumalien salmen» (Herkuleen patsaitten) takana. »Sillä ei ainoakaan laiva purjehdi tuolla merellä, se on ilman viljelystä ja asukkaita ja tuntematon on sekä sen päättymys että syvyys.» Eräät seikkailijat olivat kerran yrittäneet kulkea sen yli, mutta purjehdittuaan itätuulella jonkun aikaa he tulivat niin pimeään, matalaan ja vaikeaan mereen, että kääntyivätkin etelään ja tulivat saarelle, jossa oli kookkaita miehiä ja erinomaisen kauniita naisia. Täältä heidät kuitenkin lähetettiin kotia ja kehotettiin, etteivät toista kertaa yrittäisi. Saaren kuningas kertoi, että hänen isänsä oli kerran lähettänyt orjia yrittämään meren poikki, mutta kun he olivat purjehtineet kuukauden, niin valo loppui ja heidän täytyi palata takaisin. Vielä neljännentoista vuosisadan lopulla, vähää ennen kuin Portugalilaiset alkoivat Henrik Purjehtijan johdolla tutkia Afrikan länsirannikkoa, kirjotti eräs etevin silloin elävistä arabialaisista maantieteen tutkijoista: »Lännen meri on loppumaton, niin etteivät laivat uskalla sille lähteä sen etäämmäksi kuin rantoja näkyy, sillä vaikka purjehtijat olisivatkin tunteneet tuulien suunnan, niin he eivät olisi tienneet, minne nuo tuulet heitä veisivät, ja kun ei takana ole mitään asuttua maata, niin voisivat he menehtyä sumuihin, höyryihin ja autereihin. Lännen raja on Atlantin meri.»

Valtansa mahtavuuden ajalla, kahdeksannesta kolmanteentoista vuosisataan saakka, Arabit kaikella voimallaan jatkoivat vallotuksia, maitten tutkimista ja kauppaa. Maalla varsinkin moslemilaiset matkustajat ja kauppiaat laajensivat yhteyksiä ja maantuntemusta. Varhaisemmat kalifit uusia maita vallottaessaan samalla hankkivat niistä tietoja. Kun Tarik ja Musa olivat anastaneet Espanjan, niin Damaskon kalifi Valid käski heitä keräämään tietoja maasta ja sen varoista. Kalifien valta laajimmillaan ollessaan ulottui Intian rajoilta Pyreneihin saakka, ja niin saattoivat arabialaiset matkustajat esteettä kulkea idästä länteen melkein halki koko siihen saakka tunnetun maailman. Gangeen ja Jaxarteenkin tuonpuoliset, Bolortagin takaiset maat, joissa ei siihen saakka ollut kukaan käynyt, tulivat nyt Arabeille tunnetuiksi. Keski-Aasian ja Etelä-Venäjän aroilla he ensimäiseksi liikkuivat laajemmalta kauppiaina. Etelään päin tunkeuduttiin Saharan poikki Sudaniin ja saatettiin tämä tuntematon maa arabialaisen vaikutuksen alaiseksi.

Arabien karavaanireitit.

Kalifikunnan tärkeimmät kauppatiet kulkivat tietenkin Mesopotamian molempien virtain laaksoja, haaroen niistä eri suunnille. Valtakunnan kauppa samoin kuin valtiollinen mahtikin keskittyi Bagdadiin ja Bassraan.

Kaupan mukana muhamedin usko sai jalansijan monessakin paikoin Etu-Intian rannikolla, mutta lisäksi koettivat Arabit asevoimalla lannistaa ja käännyttää koko Intian, vieläpä Kiinankin. Kahdeksannen vuosisadan alussa kalifi lähetti kaksi sotapäällikköä, joitten piti eri teitä pyrkiä Kiinaa vallottamaan ja kilpailla, kumpi ennen ennättäisi perille. Voittajan piti saada silkkimaa hallitakseen. Pohjoinen armeija valtasi Bokharan ja Samarkandin ja samosi Jaxarteen yli Ferghanan kautta Kashgariin. Eteläinen armeija oli jo saapunut Intian Multaniin, kun kalifi äkkiä kuoli, ja molemmat yritykset jäivät kesken. »Taivaan poika» oli jo koettanut lahjoilla ja kauniilla lupauksilla torjua lännestä uhkaavaa myrskyä. Sen jälkeen ei yrityksiä uudistettu, muhamedilaisten vallotushimo lauhtui, ja eteneminen seuraavina aikoina tapahtui etupäässä rauhallisen kaupan kautta. Hindustanin sisäosat sen vuoksi pysyivät Arabeillekin jotenkin tuntemattomina. Pohjoisia teitä kuljettiin Tarimin syvänteen ja Mongolian kautta karavaneilla Kiinaan, mutta Arabien vallotukset eivät olleet niin pysyväisiä, että he niillä kulmilla olisivat kyenneet tätä maanpäällistä reittiä hallitsemaan. Turkkilaiset paimentolaisheimot tuon tuostakin sulkivat tien ja ryöstivät karavanit. Intiaan kuljettiin maisin kahtakin tietä, joko etelämpää Baludshistanin kautta Indos joen suuhun, tai pohjoisempaa Kabuliin ja sieltä Punjabiin. Mutta useimpia niistä tavaroista, joita idästä saatiin, tuottivat kalifikunnan maat itsekin. Mervissä ja Bokharassa oli silkinviljelys päässyt hyvään voimaan, helmiä ja kalliita kiviä saatiin Arabian rannoilta ja Persian vuorista, pumpulia, sokeriruokoa, myrrhaa ja savusteita, kudottuja ja kirjailtuja kankaita, kalliita ja hyvänhajuisia puita, norsunluuta ja kaikenlaisia metalleja varten ei myöskään tarvinnut lähteä valtakunnan rajan poikki, ei edes Harun-al-Rashidinkaan aikana, vaikka valtakunnan rajat silloin jo olivat suvenneet.

Pohjoista kohti kulki kalifikunnan rajoilta kauppa, jonka suuruus ajan oloihin nähden oli kerrassaan hämmästyttävä. Samarkandista ja Bokharasta kulki karavanireitti Asovin järven sivu, jonka Arabit ensiksi karttoihin piirsivät, Kaspian merelle ja Derbendin kautta Volgan laaksoon. Etelä-Venäjällä vallitsivat siihen aikaan Khazarit, jotka suvaitsivat muhamedilaisia, kristittyjä, juutalaisia ja pakanoita, kaikkia samalla tavalla. Tätä tietä saapuivat Pohjoismaihin ne arabialaiset rahat, joita täällä on niin paljon löydetty aina Vienan rannoilta saakka. Saksassa oli eräässä Mainzista löydetyssä aarteessa kokonaista 15,000 arabialaista rahaa. Näitä kauppateitä matkusti muun muassa kalifi Moktaderin lähettiläs Ibn Fozzlan Bulgarien pääkaupunkiin Volgan rannalle, ja hän on ensimäinen, joka antaa laajemman kuvauksen Venäjästä Keskiajan keskivaiheilla. Massudi maantietoteoksessaan kertoo näitten seutujen maantieteestä ja kansatieteellisistä oloista vielä tarkemmin. Kuvaavaa on, että Arabialaisten tiedot Keski-Europan maista olivat paljon vaillinaisemmat, niin että esim. Tonavan luultiin alkavan suuresta järvestä.

Arabien maantiede.

Arabeilla oli siis koolla aineksia maantiedon kirjottamiseksi runsaammin kuin ainoallakaan kansalla ennen heitä. Ja heillä oli työlleen kunnollinen perustakin, sillä Ptolemaioksen ja Strabonin maantiedeteokset olivat heille tunnetut vuosisatoja ennen kuin Länsimailla, he käsittivät niiden arvon ja koettivat rakentaa edelleen samalle pohjalle. Arabeissa vaan ei ollut Kreikkalaisten laajanäköistä nerokasta henkeä, ja siinä syy, miksi he eivät voineet runsaita aineksiaan paremmin eduksi käyttää.

Arabit olivat kuitenkin etevä sivistyskansa, vaikkei heidän perustamansa uskonto olekaan sivistykselle suosiollinen. He eivät saattaneet hallitsemiansa kehittyneitä maita rappiolle, niinkuin myöhemmin Turkkilaiset, vaan päin vastoin kohottivat ne uuteen kukoistukseen. Kalifit ensimäisen vallotuskiihkon asetuttua suosivat tieteitä ja taiteita ja varsinkin maantiedettä. Kalifi Almamun (813—833) varsinkin harrasti tätä tiedettä. Hän kutsui hoviinsa islamin etevimmät »matematikot» eli filosofit ja rakennutti kaksi tähtihavaintoasemaa, toisen Bagdadiin, toisen Damaskoon. Laadittiin kartta, johon piirrettiin Ptolemaioksen pituus- ja leveyspiirit ja kaikkien siihen aikaan tunnettujen paikkain maantieteellinen pituus ja leveys koetettiin määrätä. Ptolemaioksen maantiedettä lisättiin sanskritilaisilla tiedoilla ja käytettiin Intian trigonometrisiä menetelmiä. Alfergany niminen oppinut kirjotti ensimäisen arabialaisen teoksen astrolabista, koneesta, jonka avulla paikkain tähtitieteellinen asema määrättiin. Almamunin toimesta vielä suoritettiin uusi astemittaus, jotta saatiin tarkempi arvo asteen pituudelle. Hänen seuraajainsa aikana kirjotettiin useita teoksia, joissa Arabien maantuntemus, heidän laajat yhteytensä Itämaitten kanssa muistoon säilytettiin. Kymmenennen vuosisadan keskivaiheilla eli Massudi, joka oli matkustanut tavattoman laajalti ja samalla oli etevin varhaisemmista maantieteilijöistä.

Edrisi.

Mutta etevin arabialaisen maantieteen tutkijoista oli Edrisi, joka eli Sisilian normandilaisen kuninkaan Rogerin hovissa (1099—1154). Hän oli kotoisin Ceutasta, Marokon rannalta, oli matkustanut laajalti sekä Länsi-Europassa, että Pohjois-Afrikassa, ennenkun asettui Palermoon, jossa hän joutui niin suureen kunniaan, että tieteellisten ansioittensa vuoksi korotettiin paroniksi. Kuningas Roger lähetti miehiä kaikkiin maan ääriin kokoamaan aineksia hänen teostaan varten. Normandilaisessa hovissa oleskelevilta pohjoismaalaisilta hän sai tietoja Skandinaviasta, Suomesta ja Vienasta, ynnä pohjanmiesten retkistä Pohjois-Atlantilla. Maantiedeteoksensa hän omisti kuninkaalle, korotettiin kreivin arvoon ja valmisti sitten hopeisen taivaanpallonsa ja maakiekkonsa, johon oli piirretty »koko tunnetun maan piiri ja kaikki sen joet».

Arabialaisissa maissa ei Edrisin aikana ketään sanottu oppineeksi, joka ei ollut matkustanut ainakin kaikkien islamilaisten maitten kautta pitkin ja poikki. Arabialainen tiede herätti kaikkialla Länsimailla niin suurta huomiota, että aljettiin oppia arabian kieltä ja tutkia sen kirjallisuutta ja sitä tietä uudelleen tutustuttiin kreikkalaiseenkin maantieteeseen.

Edrisi ei ollut ainoa arabialainen oppinut, joka uskonnolliset ennakkoluulot syrjäyttäen viihtyi kristittyjen seurassa, vieläpä aikana, jolloin parhaillaan käytiin kiihkeintä uskonsotaa Pyhän maan omistamisesta. Heratista kotoperäinen Al Heravy (k. 1215) oli Byzantionin keisarin Manuel Komnenoksen ystävä. Hänen oppiaan kunnioitettiin niin suuresti, että ristiretkeläiset v. 1192 soivat hänelle suojeluksensa, saatuaan hänet vangiksi. Mutta Al Heravykin oli puolestaan niin ylpeä arvostaan, ettei hän ottanut vastaan Rikard Leijonamieltä, kun tämä halusi häntä puhutella. Hän oli juuri palannut eräältä pitkältä tutkimusretkeltään ja kieltäytyi suuttuneena vastaan ottamasta ruhtinasta, jonka miehet olivat häirinneet hänen rauhaansa ja turmelleet hänen matkansa tulokset. Sanottiin hänen ennen kuolemaansa matkustaneen kautta maailman Pyreneistä Kiinaan ja Abessiniasta Tonavaan saakka. Hänen kertomuksensa »Idän valtakunnasta» oli ainoa teos, jota sekä kristityt että arabit ja turkkilaiset yhtä hartaasti tutkivat.

Ibn Batuta oli kuuluin kaikista arabialaisista matkustajoista, mutta hänestä kerromme myöhemmin. Varsinaisena maantieteilijänä saavutti mainetta oppinut ruhtinas Abulfeda (1273—1331), synnyltään Ejubin huoneen prinssejä. Taisteltuaan monta tuimaa kahakkaa ristiretkeläisiä vastaan hän sai Egyptin sulttaanilta läänikseen Hamahin pienen sulttaanikunnan pohjoiseen Damaskosta ja hallitsi siellä yli kaksikymmentä vuotta rauhassa ja loistossa, omistaen aikansa tieteille. Hän auttoi auliisti kaikkia oppineita, joita hänen hoviinsa kokoontui. Abulfeda kirjotti paitsi historiallisia teoksia laajan, tietosanakirjan muotoon laaditun maantiedeteoksen, joka kuitenkin etupäässä perustui Strabonin maantietoon.

Arabien maantieteen suurimpia ansioita on se, että he kokosivat runsaita tietoja eri kansoista, eikä näitä ansioita himmennä sekään seikka, että he niin mielellään kaikkeen yhdistivät ihmeitäkin; se oli koko Keski ajalle ominaista.

Arabien oppi maailman rakennuksesta.

Ollen hartaita tähtitieteen tutkijoita, Arabit luonnollisesti muodostivat mielipiteen maailman rakennuksestakin. He luulivat maailman olevan kootun yhdeksästä toisensa sisällä olevasta pallosta, jotka yhteensä muodostivat maailmanpallon. Heidän oppinsa oli siis jotenkin sama kuin Pythagoraan koulun, joka luuli »avaruuksien ihanan soiton» syntyvän siitä, kun nämä pallot kiertäessään hankasivat toisiaan vastaan. Sisimmän pallon sisällä on muka maa, tämän ulkopuolella se pallo, jossa kuu on, sen päällä Merkuriuksen pallo, sitten Venuksen, Auringon, Marsin, Jupiterin, Saturnuksen ja kiintotähtien pallot ja ylinnä kaikista on pallojen pallo, »sfeerien sfeeri». Kaikki nämä pallot liikkuvat, toiset, esim. kaikkein korkein, idästä länteen, toiset taas, kuten kiintotähtien ja planettien pallot, lännestä itään. Ja vielä toiset kiertävät näihin nähden suorakulmaisesti. Toiset palloista eivät kuitenkaan pyöri saman keskipisteen ympäri kuin toiset, vaan niitten keskipiste on syrjässä. Pyörimisnopeus oli toisilla suurempi, toisilla pienempi, mutta yleensä ne kaikki pyörivät sangen nopeaan. Korkeimmat pyörivät niin nopeaan, että ne muka sillä ajalla, jolla hevonen kohottaa etujalkansa ja sen jälleen maahan laskee, pyörivät eteenpäin 3,000 parasangia (noin 18,000 kilom.).

Massudi otaksui olevan seitsemän taivasta, jotka luotiin samalla kuin maakin, sunnuntaina ja maanantaina. Ensimäinen taivas oli viheriäisestä smaragdista, toinen hopeasta, kolmas punaisesta rubinista, neljäs helmiäisestä, viides puhtaasta kullasta, kuudes topasista, seitsemäs vihdoin tulesta. Seitsemännessä enkelit seisoivat, toinen jalka ilmassa, ja lauloivat Herran ylistystä. Kaswini luuli enkelien olevan eri kokoisia ja täyttävän koko taivaan avaruuden. Yhdessä Jumalan majestettisuuden kanssa ne painoivat niin paljon, että siitä taivaan liitokset natisivat. »Niin on sen Jumala säätänyt», arvelee Kaswini hurskaasti. Itse maan Kaswini luuli olevan kalan selkään kiinnitetyn. Vesi, jossa tämä kala ui, lepäsi kallioilla, nämä taas enkelin selässä, enkeli vuorostaan lepäsi alemmalla kalliolla ja tätä kannatti tuuli.

Mieltäkiinnittävämmät olivat Arabien mielipiteet maan ilmakehän ja vesien ilmiöistä. Kaswini luuli ilman ulottuvan kuuhun saakka ja jakautuvan kolmeen kehään. Lähinnä kuuta muka oli uloin kehä, tulinen ja äärettömän kuuma, keskimäinen kehä taas oli tavattoman kylmä ja se kehä, joka maata lähinnä ympäröi, lauhkea. Tämän ilmakehän lauhkeuden Arabit aivan oikein käsittivät johtuvan siitä, että maanpinta heijasti auringon säteitä. Sen korkeuden he arvostelivat 16,000 kyynäräksi, vähän suuremmaksi siis, kuin maan korkeimpien vuorien korkeus on. Sateen runsaus ja jakautuminen eri seuduille muhamedilaisen käsityksen mukaan riippui yksinomaan Allahin tahdosta. Allah kaikkiviisaudessaan antaa sadetta ainoastaan semmoisille seuduille, joissa ihmisiä asuu, mutta hedelmättömät erämaat hän jättää satamatta. Maan ja meren keskinäiset suhteet ovat niinikään Luojan säätämät. Oikeastaan vesipallon pitäisi olla semmoisen, että vesi peittää maata tasan kaikkialla, ja ettei maata siis näkyisi missään veden päällä. Mutta maalla oleskelevain eläväin hyväksi, joista ihminen on etevin, on Kaikkivaltias luonut ryhmyjä, jotka saarina kohoavat suuren vesipallon sisästä. Ja veden on Luoja jakanut kahtia, niin että osa on suolaista, osa suolatonta, jotta kullakin eläinlajilla olisi missä asua, sillä jollei meren vesi olisi suolaista, niin se voisi ruveta mätänemään ja levittämään pahoja löyhkiä, joista vihdoin kaikki luomakunta kuolisi. Tämän estämiseksi jumalallinen kaitselmus on tehnyt veden suolaiseksi sillä tavalla, että se on antanut maan suolaisten ainesten syttyä auringonvalon vaikutuksesta ja sekaantua veteen. »Kiitetty olkoon siis Herra, jonka olemus on korkea ja jonka selvät todistukset ovat ilmeisinä silmiemme edessä.»

Luonnonmaantiede.

Kerrassaan suuripiirteinen on Arabien käsitys merien synnystä. Maailmanoppinsa kannalta he pitävät sitä seikkaa, että maata yleensä on kuivilla merenpinnan yläpuolella, yhtenä Luojan suurimmista ihmeteoista. Maan paljastumisen veden peitosta luulee Kaswini johtuvan siitä, ettei maanpallokehällä ja aurinkokehällä ole aivan sama keskipiste. Tästä muka seuraa, että aurinko maata kiertäessään sivuaa toisia paikkoja lähempää kuin toisia. Vesi lämpiää enemmän niissä kohdissa, jotka ovat aurinkoa lähinnä, ja »veden luontoon kuuluu, että se lämmetessään pakenee niihin meren osiin, joissa se on varmassa turvassa, missä oi ole jäätymisestä pelkoa. Kun se sinne pakenee, niin paljastuu maa pallon vastakkaiselta puolelta, s.o. siinä suunnassa, joka on auringosta etäimpänä.» Mutta etelän puoli on lähempänä aurinkoa, pohjan puoli siitä etäimpänä. Sen vuoksi on etelän puoli tullut mereksi, pohjan puoli kuivaksi maaksi.

Samalla teologisella tavalla selitetään kaikki muutkin maantieteelliset ilmiöt, mikäli ne olivat Arabeille tunnettuja. Kaswini esim. aivan oikein selittää luoteen ja vuoksen vaihtelun johtuvan kuun vaikutuksesta, mutta sitä hän ei kuitenkaan älyä, että se on kuun vetovoima, joka on tuohon säännölliseen aaltoilemiseen syynä. Hän arveli kuuvalon tunkeutuvan meriveden läpi aina meren pohjaan saakka ja heijastuessaan takaisin pohjakallioista samalla lämmittävän päällä olevaa merivettä, niin että se kuumeni ja samalla oheni ja pyrki laajenemaan. Mutta laajeneminen tapahtuu ainoastaan pinnalla, merivesi siitä paisuu ja lainehtii rantoja vastaan ja osaksi peittää niitä tulvallaan, kunnes kuu on kulkenut taivaalla korkeimman kohtansa ohi, jonka jälkeen vesi jälleen jäähtyy ja palaa alkuperäiseen tilaansa. Profeetta oli Kaswinin mielestä lausunut julki tämän syvän luonnontotuuden seuraavilla runollisilla sanoilla: »Maata vartioiva enkeli pistää mereen jalkansa, ja siitä syntyy vuoksi, ja kun se nostaa sen merestä, niin siitä syntyy luode.»

Näitten mielikuvituksen luomien ihmekäsityksien keralla on arabien luonnonmaantieteessä kuitenkin monta oikeatakin havaintoa. Albiruni esim. sattuvasti nimittää maailman selkärangaksi sitä mahtavaa vuorijonoa, joka Pyreneittcn ja Alppien kautta kulkee Iraanin ylängön reunaa Turkestaniin ja Sisä-Aasiaan. Tämmöinen vertauskin jo osottaa laajempaa näköpiiriä, mutta lisäksi on huomio oikeakin. Niinikään hän kertoo merenpinnan toisin paikoin vaihtelevan, Lakkadivien ja Maledivien saarilla kun koralliriutat toisin ajoin olivat kuivilla, toisin ajoin meren peitossa. Jotenkin yleiseen käsitettiin n.s. denudatsion, eli paljastavien voimien vaikutus maan muotoiluun, kuten vuorien ja kukkulain kuluminen veden, tuulen ja ilman vaikutuksesta, siitä syntyväin lietteitten kasaantuminen taas maanpinnan syvennyksiin. Kaswini kirjottaa melkoisella ymmärryksellä näistä ilmiöistä, joitten kautta maantiede nykyään enimmäkseen selittää koko maanpinnan muotoilun. Massudi taas täydellä ymmärryksellä, vaikka samalla ihmetyksellä, lausuu julki sen tosiasian, että Eufrat ja Tigris vähitellen täyttävät Persian lahtea; liettyminen oli muka tapahtunut niin nopeaan, että Hira niminen satamapaikka, jossa kiinalaiset alukset usein kävivät ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla, vähitellen oli maattumisen kautta siirtynyt kauas maan sisään, ja tämä kaikki oli tapahtunut kolmensadan vuoden kuluessa. Albiruni taas arvelee, ehkä kreikkalaisten mestariensa vaikutuksesta, että Bengal oikeastaan on vanha merenlahti, joka on Gangeen ja sen syrjäjokien kuljettamasta lietteestä maattunut.

Kasvimaantieteen alalla Arabit ovat tehneet joukon arvokkaita havainnolta. He kiinnittivät huomiota varsinkin taatelipalmun levenemiseen, tämä puu kun on heidän kotimaansa varsinainen leipäkasvi. He ottivat tarkan selon sen kasvupaikoista Espanjasta ja Marokosta aina Kiinaan saakka. Mutta sitä paitsi he tarkalla silmällä tutustuivat kaikkiinkin kasvistoilmiöihin niissä maissa, jotka tulivat heidän vaikutusvaltansa ja kauppansa piiriin. Verraten harvoin he tulivat vääriin johtopäätöksiin. Tämmöisistä mainittakoon, että he luulivat jalokivien, kivennäisten ja vuorien runsaimmin kehittyneen päiväntasaajan seuduilla, ihmisten ja eläinten lauhkeilla keskileveyksillä, etäisen pohjoisen taas parhaiten soveltuvan kasvistoa, mutta ei sitä vastoin muita luonnonvaltakuntia varten. Tämä harhakäsitys, joka näkyy perustuvan tietoon pohjolan laajoista, harvaan asutuista metsäseuduista, periytyi Länsimaitten skolastikoille ja heiltä Columbukselle, joka sen vuoksi luuli kuuman ilmanalan maissa tavattavan runsaimmat aarteet jalokiviä ja kultaa. Siitä syystä hän Guanahanista pyrki yhä etelään päin, toivoen siellä tulevansa yhä rikkaampiin maihin.

Oikeammat ovat monet erikoishavainnot, joita Arabit tekivät kasvimaantieteen alalla. Iztahri oli huomannut, ettei palmuja kasva siellä, missä lumi pysyy maassa jonkin aikaa sulamatta. Abulfeda tiesi, että Englanti sateisine, kesällä viileine säineen on viininviljelyksen pohjoisrajan takana. Mutta varsinkin mausteista, inkivääristä, pippurista ja mausteneilikasta oli kaikillakin näillä arabialaisilla maantieteilijöillä tarkka tieto. Aina 17:teen vuosisataan mausteet ynnä muutamat ylellisyystuotteet ja jalot metallit olivatkin maailmankaupan tärkeimmät tavarat, vasta sen jälkeen alkoivat sokeri, kahvi, tee, indigo ja puuvilla voittaa maailmankaupassa yhä enemmän alaa. Mutta Arabit hallitsivatkin kaikkia Itämaitten kauppateitä Keskiajan lopulle saakka, ja luonnollista sen vuoksi oli, että heillä oli tarkat tiedot kauppatavarain syntyperästäkin. Heidän tietonsa kasvupaikoista ovat nykyajan tutkimukselle tärkeänä johtona Europan viljelyskasvien kotimaan ja levenemisen selville saamiseksi. Mainittakoon esimerkiksi sitrona, pomeranssi ja oranssi, jotka nykyään ovat Etelä-Europassa niin tärkeitä viljelyskasveja. Etelä-Europpa ei ole niiden kotimaa. Massudi niistä antaa »Kultaisissa niityissään» muutamia vaihetietoja, jotka ovatkin ainoat mitä on jälkimaailmalle säilynyt. Jo Aleksanteri Suuren Intian retkellä Kreikkalaiset olivat kuulleet, että Persiassa ja Meediassa kasvoi ihmepuu, jolla oli kauniit kultaiset hedelmät. Pian tuo »Meedian omenapuu», sitrona, sitten siirrettiin Kreikkaan, ynnä Vähään Aasiaan ja arvatenkin Etelä-Italiaankin, mutta sitä viljeltiin vain koristepuuna, koska sen hedelmiä ei voitu happamuutensa vuoksi syödä. Vasta 10:llä vuosisadalla Etelä-Europpa sai arvokkaimmat »etelähedelmänsä», sillä vasta silloin siirrettiin sinne, Massudin tietojen mukaan, limoni ja pomeranssi kotimaastaan Intiasta. Oranssi saapui Europpaan vasta 15:llä vuosisadalla, lähdettyään sekin alkuaan Intiasta länttä kohti vaeltamaan.

Kansatiede.

Arabien kansatieteellisistä havainnoista ovat tärkeimmät ne, joita he tekivät Kiinassa ja Länsi-Aasiassa ja varsinkin Itä-Venäjällä. He olivat oppineet tuntemaan useimmat idän maat ja kansat, ja näkemistään he tekivät tarkkoja muistiinpanoja. Kiinaankin he olivat sangen hyvin tutustuneet jo ennen mainittujen kaupparetkiensä kautta. Kiptshak-tataarien valtakunnasta, joka oli Kaspian pohjoisilla aroilla, kertovat useat arabialaiset maantieteilijät erinomaisen seikkaperäisesti, etupäässä Ibn Fozzlan, Massudi ja Ibn Batuta, jotka siellä laajalti matkustivat. Vieläpä he tietävät kertoa yhtä ja toista Itä-Venäjän pohjoisosissa asuvista suomalaisistakin kansoista, jopa Jäämeren rannikon Samojedeista.

Ihmiskunnan jakamisessa Arabit ovat likimain Vanhan testamentin kannalla. Eräs arabialainen maantieteilijä kertoo, että kun Noan jälkeläiset lisääntyivät, niin tämä pyysi Herraa jakamaan maan hänen poikainsa kesken. Herra suostui pyyntöön, jonka jälkeen enkeli astui alas taivaasta ja antoi Noalle kolme lehteä, käski panna ne uurnaan ja ottaa siitä kullekin pojalle yhden lehden. Kukin lehti merkitsi kolmatta osaa maasta. Niin sai Sem maan keskiosan, Jafet pohjan puolen siihen saakka, kussa Otava alkaa alati näkyä taivaanrannan yläpuolella, Ham sai maan siitä eteläänpäin. Sama kirjottaja sitten luettelee, mitä silloin tunnettuja kansoja kuului kuhunkin ryhmään, tehden kuitenkin suuria erehdyksiä. Jafetin jälkeläisiksi hän muun muassa lukee Turkkilaiset, Slaavit, Gogin ja Magogin, joilla hän lienee tarkottanut Kiinalaisia, Hamin jälkeläisiksi taas yhdistää Koptit, Berberit ja neekerit. Semin jälkeläisiä muka ovat Arabit, Persialaiset ja Kreikkalaiset, joitten kaikkien vanhat asuinsijat muka olivat olleet Etelä-Arabiassa. Kreikkalaiset olivat vähitellen unohtaneet vanhan kielensä ja muodostaneet uuden frankkien ja muitten länsimaitten kansain kielestä. Kreikkalaisten jälkeläisiä muka olivat Frankit ja Germanit, Ruumit eli Byzantilaiset, jotka ajelivat partansa, ja Armenialaiset, jotka eivät saaneet ajella partaansa rangaistukseksi siitä, että he kerran olivat pilkanneet apostoli Pietarin suurta partaa.

Arabien kuvaukset yksityisten kansain tavoista ja elämänlaaduista ovat tosin jotenkin pintapuoliset, mutta niillä on kuitenkin suuri historiallinen arvo. Monet heidän säilyttäneistään tiedoista ovat koituneet kansatieteelle hyödyksi, kuten kertomukset Turkkilaisten ennustustavoista. Paitsi jalkapohjista he nimittäin kertovat Turkkilaisten ennustaneen eläinten, etenkin vuohen ja lampaan olkaluista. Tämä sama ennustustapa on yleinen Itä-Aasiankin mongolilaisten kansain kesken, — sitä sanotaan »skapulamantikaksi». Sen esiintyminen Japanissa on ollut tärkeänä apuna Japanilaisten sukuperän määräämisessä, sillä se selvään viittaa siihen, että Japanilaiset ovat mannermaalta tulleet ja ovat tataarilaista sukuperää. Sama tapa oli ennen vanhaan yleinen Kiinalaistenkin kesken, jotka muistotietojensa mukaan ovatkin nykyiseen maahansa muuttaneet Keski-Aasian aroilta, kulkien samaa tietä, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse, jota aikoinaan Marco Polo matkusti Kiinan suurkaanin hoviin.

Arabialaisten kirjottajain käsityksiä ilmanalan vaikutuksesta asukkaitten ulkomuotoon ja lahjoihin kuvaavat seuraavat Kaswinin mietteet: »Tiedämmehän kaikki, kuinka aurinko päivällä rataansa kiertäessään vaikuttaa kasveihin, kuten nipukkaan, päivänkakkaraan ja risinikukkaan. Ne kaikki kasvavat ja voimistuvat, kun aurinko alkaa kohota taivaalle. Mutta kun se alkaa laskea, niin ne herpaantuvat ja ovat auringon laskiessa ikäänkuin lakastuneet. Samoin aurinko vaikuttaa luontokappaleihin. Me näemme, kuinka Kaikkivaltias kevään alkaessa ikäänkuin antaa uutta voimaa eläville olennoille, kuinka ne alkavat varttua, reipastua ja kuinka eläinten voimat yhä enemmän karttuvat siksi, kunnes aurinko on noussut korkeimmalle kohdalleen taivaan laelle, joka niitten ylitse kaartuu. Mutta kun se alkaa siitä laskea, niin näitten voimatkin vähenemistään vähenevät aina talvipäivän seisaukseen saakka.»

Arabien kartat.

Vaikka Ptolemaioksen kartta tähtitieteellisine perusteineen olikin Arabialaisille hyvin tunnettu monta vuosisataa, niin eivät he kuitenkaan oppimestariaan täysin ymmärtäneet, eivätkä kyenneet karttaa edelleen kehittämään hänen hengessään. Edrisin kuulussa kartassa, joka oli syntynyt osaksi länsimaisten vaikutusten johdolla, ovat maanosat muuttuneet aivan muodottomiksi, saarien sijotus mielivaltaiseksi, entisen tieteellisen käsityksen sijaan näyttää kartan laatijaa hallinneen sama kaavaileva mielivaltaisuus, jonka huomasimme Länsimaittenkin kartanlaatijoissa Keskiajalla.

Mutta samat puutteet haittaavat semmoisiakin arabialaisia karttoja, jotka ovat syntyneet aivan vapaasti, länsimaalaisten vaikutusten ulkopuolella. Maa piirrettiin ympyriäiseksi, samoin kuin länsimaalaisissa pyöräkartoissa, ja samoin kuin kristityt olivat piirtäneet Jerusalemin kartan keskipisteeksi, samoin Arabit sijottivat siihen Mekan. Arabialaisissakin kartoissa kiertää valtameri koko maata.

Luopumalla näin Ptolemaioksen luomasta pohjasta Arabit samalla luopuivat mahdollisuudesta kehittää karttaa täydellisemmäksi laajan maantuntemuksensa avulla. Vaikka he kykenivät korjaamaan Ptolemaioksen pituus- ja leveysastemääräyksiä, niin ei heillä kuitenkaan ollut älyä piirtää karttaansa asteverkkoa, eikä näistä oikaisuista siis ollut kartalle hyötyä. Maantuntemuksen laajuus pikemmin oli omiaan vielä entistä enemmän seisottamaan karttaa, he kun piirsivät sen niin täyteen uusia paikkoja ja nimiä, että niitä oli sijotettava, missä vain tilaa oli, koska eivät olisi muutoin mahtuneet. Helppo on käsittää, kuinka nurjaksi kaikkien rantain ja jokien juoksu sen kautta kävi.

Arabien suosiollisuus yksinkertaisia geometrisiä kuvioita kohtaan oli niinikään suuressa määrin omiaan muuttamaan heidän karttaansa. Rakennuksissaan he osasivat käyristä ja suorista viivoista luoda kerrassaan ihmeteltäviä uusia koristemuotoja, mutta kartoilla ei tulos ollut yhtä hyvä. He piirsivät kaikki viivottimella, harpilla ja käyräviivaimella, olipa Välimeri, Musia meri, taikka Niili kuvattavana. Luonnollisesti semmoisen kartanpiirtämisen täytyi johtaa aivan nurjiin tuloksiin, sillä kartassa ei mittausopillisilla säännöllisillä viivoilla ole paikkaa muuta kuin apuviivoina, s.o. asteverkkona.

Edrisin kartta, joka oli länsimaisten vaikutusten alaisena syntynyt, oli sittenkin tavallisiin arabialaisiin karttoihin verraten suuri edistys, ja suurista puutteista huolimatta sillä on ollut melkoinen vaikutus seuraaviin tutkimusretkiin.