RISTIRETKIEN AIKA.
Olemme edellisessä nähneet, kuinka suuri se vaara oli, joka Afrikasta ja Vähästä Aasiasta uhkasi Europpaa, ja kuinka jo todella Sarasenit saivat jalansijaa sekä Sisiliassa ja Etelä-Italiassa että varsinkin Espanjassa. Itsesäilytyksen pakko käski Europan kansoja valmistautumaan taisteluun yhteistä vihollista vastaan ja hetkeksi unhottamaan ainaiset keskinäiset riitansa. Jo yhdeksännellä vuosisadalla Rooman paavi julisti, että kaikki, jotka kaatuivat taistelussa vääräuskoisia ja pakanoita vastaan, pääsisivät taivaaseen. Kristikunta sen kautta omaksui saman sotaisen hengen, joka oli saanut muhamedilaisuuden lähtemään vallotuksille. Pohjanmiesten rohkeat retket Välimerelle, heidän kristinuskoon kääntymisensä ja aseittensa kääntäminen Saraseneja vastaan valoivat uutta toimeliaisuuden ja rohkeuden henkeä kristittyihin maihin. Sisilian ja Etelä-Italian vallotuksen kautta he olivat torjuneet sen vaaran, joka uhkasi Italiaa Sarasenien puolelta, retkillään Pyhään maahan ja Airikaan he olivat paljon karsineet sitä voittamattomuuden mainetta, jonka Sarasenit olivat saamaisillaan. Pohjanmiesten esimerkki kypsytti vähitellen sitä ajatusta, että kristityt kansat ehkä uskaltaisivat siirtää taistelun omilta rannoiltaan vihollisen maahan ja ennen kaikkea vallottaa takaisini Pyhän maan ja Vapahtajan haudan, jonka menetys Keskiajan hurskaille ihmisille oli polttava häpeä ja ainaisen surun syy.
Sitä paitsi olivat kauppaolot muhamedilaisten harjottaman kauppasorron vuoksi käyneet niin sietämättömiksi, että käytännöllisetkin syyt kehottivat lännen kansoja taisteluun.
Sitä myöten kun kristittyjen ja Sarasenien vihat olivat kehittyneet, oli kristittyjen kohtelu Jerusalemissa ja Palestinan pyhillä paikoilla käynyt yhä huonommaksi, pyhiinvaellusmatkat vaarallisemmiksi. Kerrotaan Anjoun pelätystä »Mustasta kreivistä», Fulk Nerrasta, joka kävi Palestinassa kolme kertaa, että hänen toisella matkallaan täytyi maksaa suuret lunnaat, ennenkun pääsi Jerusalemiin, ja Pyhälle haudalle hänet päästettiin vain sillä ehdolla, että suostui sitä pilkkaamaan. Pilkkaamisen hän suoritti sillä tavalla, että oli Vapahtajan ristiä sylkevinään, mutta samalla hän rautaisilla hampaillaan purikin siitä pois kappaleen. Tuota kappaletta palveltiin sitten Ranskassa kalleimpana ihmeitä tekevänä pyhäinjäännöksenä.
Tämmöinen kohtelu sytytti katkeruutta ja vihaa sekä ylhäisten että alhaisten povessa, ja vielä enemmän kristikunta tunsi tuskaa, kun Palestinan väliaikainen hallitsija, kalifi Hakim, v. 1010 uskonvimmassaan hävitti Pyhän haudan rakennukset. Ne tosin vuosikymmenen kuluttua rakennettiin uudelleen, mutta hurja koston tunne syttyi kristikunnassa ja tapaus yhä valmisti maata sille liikkeelle, joka vihdoin vuosisadan lopulla sai Länsimaat yhteisin voimin hyökkäämään Itämaitten kimppuun. Mutta ennenkun ristiretkistä tuli täyttä totta, tarvittiin kuitenkin paljon enemmän kärsimyksiä pyhiinvaelluksien teillä. V. 1064 neljä saksalaista kirkkoruhtinasta lähti pyhiinvaellukselle Syyriaan 7,000 pyhiinvaeltajan keralla. Lähellä Jaffaa sarasenilaiset rosvot hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja piirittivät heidät erääseen linnaan, jossa heitä pahoin pideltiin. Mutta vaikka pyhiinvaeltajat sitten kunnialla pelastuivatkin tästä pälkäästä, niin pääsi kuitenkin ainoastaan kaksituhatta seitsemästä tuhannesta palaamaan takaisin omalle maalleen. Tämmöisten tapausten kautta lopulta sai voimia kristikunnassa virinnyt liike, jonka päämäärä oli muhamedilaisuuden ja pakanuuden kutomain siteitten murtaminen.
Itämaille oli ilmestynyt uusi vihollinenkin, joka yhteistointa joudutti uuden yhteisen vaaran kautta. Turkkilaiset kansat, jotka siihen saakka olivat olleet loitolla Keski-Aasian aroilla, alkoivat kymmenennellä vuosisadalla saada yhä enemmän valtaa Etu-Aasiassa. Bagdadin kalifikunta rappeutuessaan alkoi vihdoin käyttää palvelukseensa muhamedin uskoon kääntyneitä sotaisia Turkkilaisia, ja vähitellen kalifi oli kokonaan näitten apuriensa käsissä. V. 1055 Seldshukit pakottivat abbassidilaisen kalifin kokonaan luovuttamaan itselleen vallan. Tämän uuden vihollisen kautta Byzantionilainen keisarikunta, joka muutaman vuosisadan heikkoudentilan jälkeen jälleen oli alkanut vallata takaisin entisiä maitaan ja vaikutusvaltaansa Vähässä Aasiassa, kaikiksi ajoiksi menetti tulevaisuutensa. Seldshukit vallottivat Armenian ja Georgian ja pian sen jälkeen koko Vähän Aasian, kapeata rannikkokaistaletta lukuun ottamatta. Konstantinopolikin oli joutunut vaaraan. Milloin hyvänsä saattoivat Seldshukit tulla Europpaan, toisin sanoen, jo yhdennellätoista vuosisadalla uhkasi se vaara, joka vihdoin neljännellä- ja viidennellätoista toteutui.
Seldshukit saivat Palestinankin käsiinsä. Turkmenilainen vartijasto vartioi nyt Pyhää hautaa ja pyhiinvaeltajia kohdeltiin yhä tylymmin ja halventavammin. Pyhiinvaeltajia palasi alinomaan Pyhältä maalta kertomaan siitä julmuudesta ja sorrosta, jonka alaisina olivat matkalla olleet.
Maaperä oli siis kaikin puolin valmistettu, kun Amiensin Pietari alkoi hehkuvilla puheillaan vaatia Länsimaitten ritaristoa valiottamaan takaisin Pyhän maan. Iberian niemimaalla oli taistelu jo sitä ennen alkanut muhamedilaisten valtakuntain rappeuduttua. Kaikkialta Europasta saapuneitten vapaaehtoisten ritarien avulla Pyreneitten suojissa säilyneet pienet kristityt kuningaskunnat vähitellen alkoivat niemimaata takaisin vallottaa. Luultavasti olisivat Kastilia, Aragonia ja Portugali jo silloin voineet lopullisesti karkottaa maurit koko niemimaalta, elleivät nämä olisi saaneet apua Marokosta. Paavi lienee sen vuoksi aikonut suunnata ensimäisen ristiretken Espanjaan, tämän taistelun loppuun saattamiseksi, mutta Byzantionin vaaranalainen asema ja pyhiinvaeltajain kärsimykset pakottivat kääntymään itää kohti. Pyreneitten niemimaan eteläosa pysyi sen vuoksi aina Uuden ajan alkuun saakka muhamedilaisena.
Ensimäisen kerran uusi nuori Europpa esiintyi suuressa yhteisessä yrityksessä, lähtiessään ensimäiselle ristiretkelle. Mitkä lienevätkin olleet monen yksityisen syyt, mitä syrjävaikuttimia lieneekin ollut kansain ja hallitsijain päätöksiin vaikuttamassa, empimättä on myönnettävä, että se henkinen liike, joka sai nämä sodat aikaan, oli kantava ja vilpitön ja vaikutti arvaamattoman lujittavasti Europan oloihin vuosisadoiksi.
Läänityslaitos oli silloin kehittynyt kukkaansa, länsimainen ritarista tunsi voimansa ja oli nyt saanut korkean ihanteellisen päämäärän. Uskoninnostus oli suuri ja riemastuksella ritaristo riensi tarjoomaan harjaantuneen kätensä ja miekkansa sen asian palvelukseen, joka yhä uudelleen kohoo kansain ja aikain korkeimmaksi, mihin muotoihin se kulloinkin pukeutuneekin. Koko nuoressa loistossaan, kiiltävissä haarniskoissa, raudalla suojeltujen upeitten ratsujen selässä, knaapit ja asemiehet saattajinaan, ratsastivat urhoollisimmat miehet jokaisesta kristitystä maasta, kokoontuen matkalla suuremmiksi joukoiksi, niinkuin purot joiksi, paisuen vähitellen armeijoiksi, joitten raskaitten varustuksien alla kentät vapisivat, kun ne eri tahoilta suuntasivat kulkuaan kohti yhteistä päämäärää. Kuinka moni sille matkalle jäi! Mutta vaikka jääneillä oli surijansa, vaikka lukemattomat lesket ja orvot itkivät heidän puolestaan kyynelensä, niin ei heidän kuolemaansa kuitenkaan säälitty, sillä he olivat perineet taivaan. Semmoisen suuren ja yhteisen ajanliikkeen edessä vaikenivat kaikki valtiolliset syyt, sillä tunnesisällyksensä ja siveellisen arvonsa vuoksi se oli kaikkien valtiollisten syitten yläpuolella. Tältä kannalta on ristiretkiä ensi sijassa arvosteltava ja vasta toisessa sijassa huomioon otettava monenlaiset syrjävaikuttimet ja jälkiseuraukset, jotka saavat selityksensä siitä, että ihminen parhaissakin aikeissaan samalla, ehkä usein itsetiedotta, ajaa omia itsekkäitä etujaan.
Ristiretken vaiheet ovat lukijoille siksi tunnetut, ettei meidän tarvitse niihin tässä puuttua. Johdamme muistoon vain muutamia päätapauksia.
Ensin lähti matkaan alhaista kansaa Amiensin Pietarin johdolla, mutta jo Vähässä Aasiassa nämä huonosti varustetut ja hajanaiset joukot saivat surkean lopun. V. 1096 lähti sotaan harjaantunut ritaristo liikkeelle. Eri teitä kokoonnuttiin Konstantinopoliin, josta Aleksios Komnenos saattoi joukot salmen poikki Vähään Aasiaan. Kun oli suunnattomia vaikeuksia voittaen marssittu Vähän Aasian poikki, niin vallotettiin Edessä Eufratin rannalla ja Antiokia, jonka Seldshukit vasta vuosikymmentä aikaisemmin olivat Byzantionilta anastaneet. Ei kymmenettä osaa päässyt Jerusalemin edustalle siitä armeijasta, joka oli viety Konstantinopolista salmen poikki, mutta niin palava oli ristiretkeläisten innostus, että he ylönluonnollisilla ponnistuksilla ja ihmenäkyjen kiihottamina vallottivat Pyhän kaupungin. Siellä nyt verilöylyllä kostettiin pyhiinvaeltajien kärsimykset ja riennettiin heti verissä käsin pyhiin paikkoihin rukoilemaan. Semmoinen oli noitten melskeisten aikain henki. Jerusalemista tuli uusi kuningaskunta ja Bouillonin Gottfriedistä sen ensimäinen hallitsija. Edessä, Antiokia ja Tripolis kuuluivat siihen läänityskuntina. Johanniittain ja Temppeliherrain ritarikunnat perustettiin Pyhän haudan pysyväksi suojelijakunnaksi ja muita myöhemmin.
Toinen ristiretki (1147—1149) tapahtui sen johdosta, että muhamedilaiset olivat vallottaneet takaisin Edessan. Mutta tämä ristiretki jäi melkein tuloksettomaksi.
Kolmannella ristiretkellä (1189—1192) oli tarkotus Jerusalemin takaisin vallottaminen, sillä v. 1187 oli Egyptin sulttaani Saladdin anastanut sen kristityiltä ja uhkasi ajaa heidät pois sekä Palestinasta että Syyriasta. Tällä retkellä olivat johtajina Saksan keisari Fredrik Barbarossa, joka hukkui erääseen jokeen Kilikian rannalla, Ranskan kuningas Filip August ja Englannin kuningas Rikard Leijonamieli. Saksalaiset olivat kulkeneet maisin, Englantilaiset ja Ranskalaiset meritse, ja viimeksi mainitut vallottivat yhdessä Akkon. Viimeiseksi jäi Palestinaan englantilainen joukko, jonka johtaja Rikard Leijonamieli urhotöillään herätti vastustajainsakin ihailua. Hänen ansionsa oli, että osa Palestinasta pelastettiin ja kristityille edes tunnustettiin vapaa oikeus käydä Jerusalemissa pyhiinvaelluksilla.
Neljännellä ristiretkellä, jonka toimeenpanemisessa Italian merikaupungit olivat tehokkaimpia auttajoita, jäätiin tielle ja harhauduttiin maallisempiin toimiin. Vallotettiin kristitty Konstantinopoli ja Byzantilaisen keisarikunnan raunioille perustettiin n.s. Latinalainen keisarikunta. Suurin osa Byzantionin maista jaettiin lääneiksi länsimaalaisille ritareille ja Italian kaupungeille, ainoastaan Vähän Aasian puolella säilyi pieni alue Byzantionin hallitsijasuvulle, Nikaia pääkaupunkina. Mutta Latinalainen keisarikunta oli lyhytikäinen ja sen kukistuttua Konstantinopoli vielä pari vuosisataa oli kreikkalaisen valtakunnan pääkaupunki.
Viimeinen itäinen ristiretki oli se, jonka hohenstaufilainen keisari Fredrik II teki Pyhälle maalle. Enemmän valtiotaitonsa kautta kuin asevoimalla hän sai Jerusalemin vielä kerran kristittyjen valtaan (1229), mutta viidentoista vuoden perästä muhamedilaiset sen jälleen vallottivat, eivätkä kristityt sen koommin ole sitä takaisin saaneet. Egyptin Mamelukit, voitettuaan Ranskan kuninkaan Ludvig IX:nen Afrikassa, vallottivat v. 1290 Akkon, joka oli kristittyjen viimeinen jalansija Palestinan maassa.
Kauemmin pysyivät pystyssä ne pienet valtakunnat, joita ristiretkeläiset perustivat Egean meren saarille. Rhodosta puolustivat Johanniitat aina vuoteen 1522, Kypros joutui lopullisesti Turkkilaisten haltuun vasta kuudennentoista vuosisadan lopulla, Kreta vuosisataa sitäkin myöhemmin. Mutta näitä saaria ei vallotettu muhamedilaisilta, vaan otettiin ne Byzantionilta. Taistelu, jota niistä vielä kauan varsinaisien ristiretkien päätyttyäkin käytiin Turkkilaisia vastaan, jätti paljon romantisia vaikutuksia Länsimaitten kirjallisuuteen, — niihin muistoihin perustuu m.m. Topeliuksen draama »Kypron prinsessa».
Ristiretkillä oli erinomaisen suuri vaikutus Europan elämän kaikkiin ilmiöihin. Itämailla tutustuttiin vanhoihin sivistysoloihin, jotka monessa suhteessa olivat paljon kehittyneemmät ja hienostuneemmat kuin Länsimaitten, tutustuttiin uusiin elämänvaatimuksiin ja nautintoaineihin, uusiin teollisiin menetelmiin ja tieteeseen, joka oli paljon korkeammalla länsimaista tiedettä. Vasta ristiretkien kautta pääsi maantiedekin Länsimailla laajemmalle pohjalle. Eivätkä ne ainoastaan laajentaneet, vaan syvensivätkin maantuntemusta. Se mikä siihen saakka oli tätä tiedettä harjotettu, oli pysynyt hyvin harvalukuisen oppineen piirin tietona, muitten, ylhäisöönkin kuuluvien henkilöitten käsitykset Itämaista ja sen luonnonoloista olivat aivan vaillinaiset ja väärät. Sitä osottaa tuo ensimäinen surkea yritys, joka tapahtui ennen varsinaista ristiretkeä, ja samaa tietämättömyyttä osotti vielä ensimäinen ristiretkikin, jolla suurin osa komeasta rautapukuisesta armeijasta menehtyi suorastaan maantieteellisten tietojen vaillinaisuuden vuoksi. Nämä pitkälliset taistelut ja niitä seuraavat maananastukset, länsimaisten ritarikeskustain ylläpitäminen Palestinassa ja Välimeren saarilla syvensivät valtavasti tietoa näistä maista, niitten asukkaista ja oloista laajimmissakin kansan kerroksissa. Sillä ajalla, jonka Jerusalemi oli kristittyjen käsissä, tulvasi sinne suunnattomat määrät pyhiinvaeltajia. Voimmepa sanoa, että maantuntemus luultavasti oli paljon yleisempikin ja parempi, kuin sen ajan kirjallisuudesta saattaisi päättää, sillä kirjallisuus oli vielä siksi kehittymätön, ettei se suinkaan kyennyt vastaavassa määrässä käyttämään hyväkseen tilaisuutta.
Abessinia.
Ristiretkien yhteydessä voimme muistella erästä etäistä kristittyä maata, jonka maantieteellinen asema oli semmoinen, että se ainakin Palestinassa olisi voinut ratkaista kristikunnan taistelun muhamedilaisuutta vastaan kristikunnalle eduksi, jos tuon maan silloiset olot olisivat olleet semmoiset, että se olisi voinut asemataan hyväkseen käyttää.
Tämä maa oli Abessinia, vanha Axum, jonka vaiheista jo olemme kertoneet, miten se Keskiajan alkupuolella oli yhteydessä Itä-Rooman keisarikunnan kanssa ja keisari Justinianuksen kehotuksesta joksikin aikaa vallotti osan Arabiaakin. Kun muhamedilaisuus levisi Arabiasta ja valtasi Egyptin, niin tuli tuo maa kokonaan eristetyksi kristikunnasta. Sen olemassa olostakaan ei ollut muuta tietoa kuin hämärä huhu. Kerrottiin jossain idässä olevan »Pappi Johanneksen» hallitseman valtakunnan, jonka kanssa ristiretkeläisten muka olisi ollut edullista päästä yhteyteen. Tämän yhteyden toteuttaminen oli kuitenkin mahdotonta, eikä Abessinia sen vuoksi voinut millään tavalla vaikuttaa Länsimaitten taisteluun.
Abessinian sivistyksen kehto oli Tigreessä, jossa oli maan vanha pääkaupunki Axum. Se oli ikivanha paikka, joka jo Egyptin vanhojen hallitsijasukujen aikana oli yhteydessä Niilin laakson kanssa; Egyptin ammoista vaikutusta todistavat näihin saakka säilyneet obeliskit ja patsaat. Ikivanhat olivat niinikään suhteet Heprealaisiin. Abessinialaisten perimätietojen mukaan Axumin varsinainen perustaja oli Hamin poika Kush. Kushin pojasta Aitiopsista muka ruvettiin maata sanomaan Etiopiaksi, joka nimitys muutoin käsitti paljon laajemmaltakin maata. Erään toisen raamatullisen tarinan mukaan oli 11:llä vuosisadalla e.Kr. Sheban (Saban) kuningatar Maketa Abessinian hallitsija. Käydessään Juutalaisten kuninkaan Salomonin vieraana, hän oli mennyt tämän kanssa naimisiin ja avioliitosta synnyttänyt pojan, joka David I:n nimellä oli astunut Etiopian valtaistuimelle. Hänestä johtavat Abessinian hallitsijat vielä tänä päivänä sukujuurensa. Mutta vasta Kreikkalaisten kautta näyttää kultuuri saaneen Abessiniassa lujemman jalansijan. Kreikan kieli oli hovikieli ja uskontoon sekaantui paljon kreikkalaisia käsitteitä. Korkeimmillaan oli Abessinian sivistys ensimäisinä vuosisatoina ajanlaskumme jälkeen, jolloin sinne kristinuskokin tuotiin. V. 333 kuningas Uizanas oli ulottanut valtansa Etelä-Arabiaan saakka, halliten siis kaikkia maita Bab-el-Mandebin salmen kahden puolen. Muistokirjotuksessa hän vielä nimittää itseään kreikkalaisen sotajumalan Areksen pojaksi, mutta mahdollista on, että se oli juuri hän, joka kääntyi kristinuskoon. V. 523 pyysi keisari Justinianus Axumin hallitsijaa Kalebia pakottamaan Arabiassa mellastavat juutalaiset lakkauttamaan kristittyjen vainot ja Kaleb täyttikin tämän pyynnön, levittäen siten jälleen valtaansa, joka oli alkanut rappeutua. Pian kuitenkin Etelä-Arabia uudelleen menetettiin ja muhamedilaisuuden ensimäiset aallot pian vyöryivät sen ylitse.
Abessinia sitten kävi mitä omituisimpain vaiheitten kautta. Vanhan salomonilaisen hallitsijahuoneen syöksi ensimäisen vuosituhannen loppupuolella valtaistuimelta Judith niminen juutalainen nainen, joka surmautti sen jäsenet melkein sukupuuttoon. Juutalaisia oli muuttanut Abessiniaan niin runsaasti, että kruunu maan pohjoisosissa pysyi enemmän kuin 350 vuotta juutalaisten hallussa. Kolmannellatoista vuosisadalla kristinusko uudelleen kohosi sorretusta asemastaan, juutalainen hallitsijahuone kukistui ja vanha salomonilainen nousi uudelleen valtaistuimelle. Samaan aikaan alkoivat kuitenkin muhamedin uskon levittäjät ahdistaa maata niin ankarasti, että Abessinian hallitsijat hädissään pyysivät Länsimaitten kristikunnalta apua. Mamelukeilla oli siis hyvä syy koettaa estää ristiretkeläisiä pääsemästä Egyptin kautta Abessinian kanssa yhteyteen. Heidän maansulkemuksensa oli niin tehokas, että Länsimailla oli vain häälyviä ja suuresti liioteltuja huhuja koko valtakunnan olemassa olostakaan. Vasta viidennellätoista vuosisadalla alkoi saapua luotettavia tietoja ja avunpyyntöjä, jotka aluksi kohdistuivat paaviin. Aseellista apua eivät Abessinialaiset kuitenkaan saaneet, ennenkun Portugalilaiset olivat ilmestyneet Intian merelle. Heidän avullaan Abessinialaiset karkottivat muhamettilaiset, jotka sillä välin olivat maan vallottaneet, ja Abessinia on siitä pitäen säilyttänyt itsenäisyytensä ja vanhettuneen kristinuskonsakin, vaikka se ainaisten sisällisten riitojen vuoksi onkin pysynyt heikkona ja kaikista vanhoista kristityistä maista enimmän takapajulla.
Italian kauppakaupungit.
Ristiretket tuskin olisivat olleet mahdollisia, eivät ainakaan siinä laajuudessa, kuin ne tapahtuivat, ilman Italian kaupunkien ja niitten laivastojen apua. Nämä olivat sen jälkeen, kun Sarasenit torjuttiin Italiasta ja Byzantion oli alkanut toipua masennustilastaan, Välimeren itäosissa kehittäneet erittäin vilkkaan kaupan. Näillä laivastoilla myöhempien ristiretkien armeijat kulkivat meren poikki ja niitten apua oli suuressa määrin kiittäminen siitä, että Syyrian rannikkokaupungit voitiin vallottaa ja yhteyttä Länsimaitten kanssa ylläpitää. Varsinkin neljännellä ristiretkellä niitten apu oli tehokas, ja siitä syystä Italian kaupungit saivat suuren osan Byzantilaisen valtakunnan merimaista, kun tämä ristiretki päättyikin kreikkalaisen keisarikunnan jakamiseen. Ristiretkien lopussa Italian kaupungeilla sen vuoksi oli kerrassaan vallitseva asema Välimeren kaupassa.
Amalfi, joka Sarasenien Italiaa uhatessa oli omain etujensa hyväksi ruvennut heidän palvelukseensa, käänsi aseensa yhteistä vihollista vastaan, kun Normannit olivat Sarasenit meren taa karkottaneet. Mutta se oli osannut hyvin käyttää välittävää asemaansa. Jo kymmenennen vuosisadan alussa Amalfilla oli kauppa-asemia kaikkialla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa, Adrian meren itärannalla ja Konstantinopolissa. Sarasenilaisissakin kaupungeissa amalfilaiset olivat osanneet hankkia itselleen kauppaetuja. Mutta jo ristiretkien aikana tämän kaupungin merimahti heikontui, ja neljännen ristiretken saaliinjaossa se sai tyytyä hyvin vähäpätöiseen osaan. Amalfi vallitsi mahtinsa aikoina varsinkin silkin kauppaa. Se oli Italian länsirannikon muitten kaupunkien varsinainen purjehdusopettaja. Sanottiin, että kompassikin oli amalfilaisen Flavio Giojan keksintö: mutta epäilemättä kompassi tuotiin Itämailta ja oli Italiassa yleiseen tunnettu jo ennen Giojaa.
Sitä myöten kuin Amalfin mahti rappeutui, sitä myöten Venezian paisui. Tämä kaupunki laguniensa keskellä oli noina levottomina aikoina tyyssija, johon kaikki vainotut mannermaalta pakenivat, ja se nopeaan kasvoi ja varttui. Se noudatti kauppapolitiikassaan varmoja periaatteita ja laajensi toimialojaan järjestelmällisesti. Venezian mahti sen vuoksi paisuikin tasaisesti ja varmasti. Venezian johtavia kauppa-aatteita oli, että kaupan etujen tuli kulkea ennen kaikkia muita, tasavallan itsenäisyyttä lukuun ottamatta. Yleensä se aina asettui vahvimman puolelle ja taisteli yhtä ennakkoluulottomasti Byzantionin kuin Länsimaittenkin liitossa, mutta saattoi kuitenkin, miten etu vaati, esiintyä aivan omin päinkin karttuneen valtansa koko painolla. Venezia kukisti Dalmatian merirosvot ja anasti sikäläiset takamaat, joista sitten saatiin mitä oivallisimpia rakennuspuita paalukaupunkia varten. Sarasenit voitettiin suuressa meritappelussa, heidän jälleen uhatessa Etelä-Italiaa, ja pidettiin siten Adrian merta avoinna. Kiitollisena tästä voitosta Byzantion soi Venezialle vapaan kaupan Mustalla merellä. Venezialaisia palveli Byzantionin armeijassa. Konstantinopolin satama oli täynnään heidän laivojaan, sen arvokkaimmat tuotteet kulkivat heidän välityksellään ulkomaille. Venezialaiset välittivät postinkin kuljetusta Konstantinopolista Länsimaille, kunnes kymmenennellä vuosisadalla idän ja lännen mahtimiesten välillä tapahtui niin vihamielinen kirjeenvaihto, että Venezian dogi äkkiä lakkautti postinkuljetuksen, voidakseen ylläpitää kummallekin taholle hyviä suhteita. Kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla Venezia kuitenkin riitaantui Byzantionin kanssa, mutta sen, mitä se silloin menetti, korvasivat runsaasti ne edut, joita ristiretket sille hankkivat.
Venezian kanssa kilpailivat Amalfin jälkeen Pisa ja Genova. Mutta kauan kului, ennenkuin ne saattoivat »Adrian meren morsiolle» puoliaan pitää. Enimmäkseen Italian kaupungit jakoivat keskenään »vaikutusalueet» siten, että mahtavin piti niin paljon kuin se hyvin saattoi hallita ja jätti loput kilpailijoilleen. Mutta Venezian riitauduttua Byzantionin kanssa alkoi Genovan aika. Genova sai silloin kauppaoikeuden kaikissa keisarikunnan satamissa, muutamia Mustan meren satamia lukuun ottamatta, ja muillekin Italian kaupungeille suotiin sama oikeus, kunnes Byzantionin vallotus ja valtakunnan jako v. 1204 antoi Venezialle monin verroin takaisin, mitä se oli menettänyt. Silloin Venezia muun muassa sai suuren osan Peloponnesosta, joka oli tärkeä silkkiteollisuutensa vuoksi, osan Euboiasta sekä Joonian saaret, joilla venezialaiset linnanrauniot ja talojen rakennustapa yhä vielä todistavat Adrian kauppavallan aikoja. Venezia sai muun muassa käsiinsä pohjolasta tulevan turkiskaupan. Mustaa merta hallitessaan se hallitsi Välimeren maitten viljantuontia. Mustalta mereltä solmittiin kauppaliittoja Armenian ja uuden mongolivaltakunnan kanssa ja perustettiin Donin suulle Tana niminen siirtokunta. Välimeren itäpäässä taas Venezia avasi vanhan kauppatien Intiasta Egyptiin ja Aleksandriasta edelleen Välimerelle. Tämä tie oli paljon varmempi kuin maanpäällinen tie Turkkilaisten alusmaitten kautta. Mutta Intian kauppa oli tietysti kokonaan riippuvainen Egyptin hallitsijan armosta.
Venezia ei ainoastaan toiminut kaupan välittäjänä, se kehitti myös suuren ja arvokkaan teollisuuden. Neljännellätoista vuosisadalla hienoimmat liinatavarat valmistettiin Veneziassa, silkkikankaita ja puuvillakankaita kudottiin niinikään. Venezian värjäyslaitokset olivat ensimäiset koko Europassa. Kemiallinen teollisuus oli kehittynyt lagunikaupungissa etevämmäksi kuin missään muualla maailmassa ja väriaineitten valmistuksessa se hallitsi koko kaupan. Nahkaa ei muualla osattu niin etevästi kullata, ei yhtä hienoja nyörejä valmistaa, ja Venezian lasiteollisuus kehittyi taiteellisuuteen, joka sille kautta aikain takasi maailmanmaineen. Metallitavaroita valmistettiin, kuten pronssiteoksia ja rautatakeita ja varsinkin ampuma-aseita. Sokeritehtaitakin oli Veneziassa. Mutta samalla edelleenkin valmistettiin suolaa ja myytiin kaloja, jolla kaupalla Venezia oli mahtinsa alkuunkin päässyt.
Kun Venezian kauppa oli laajimmillaan, niin tuo kaupunki joko suoranaisesti tai välikäsien kautta teki kauppaa Kiinaan ja Intiaan ja syrjäiseen Pohjois-Europpaan saakka. Viidennentoista vuosisadan lopulla Venezialla oli kolmetuhatta kauppalaivaa ja näitten suojaksi ainakin kolmesataa sotalaivaa. Arvion mukaan oli Veneziassa ainakin tuhatkunta kauppaylimystä, joitten vuositulot nykyaikaisen laskun mukaan nousivat satoihintuhansiin.
Venezian kauppalaivat lähtivät aina matkaan suurissa joukoin, oikeina laivastoina, joitten mukana seurasi joku sotalaiva-osasto suojaksi rosvoja vastaan. Tasavallan hallitus määräsi reitin, jota laivaston tuli purjehtia, kuinka kauan matkan piti kestää, milloin oli satamiin saavuttava, milloin niistä lähdettävä, miesluvun, asestuksen, kunkin laivan myytävän ja ostettavan tavaran laadun; ja kun määräpaikkaan saavuttiin, niin hallituksen edustajat määräsivät kauppatavarain hinnat ja valvoivat koko kaupantekoa. Mutta hallitus ei suinkaan menetellyt näin umpimähkään, vaan tarkkaan harkitun suunnitelman mukaisesti ja hankittuaan markkinoista kaikki saatavina olevat tiedot. Tärkeimmät reitit ja laivastot olivat: Ensinnäkin Flanderin laivasto, joka teki kauppaa Sisilian rannikolla, Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Portugalissa, Länsi-Ranskassa, Englannissa ja Flanderissa, poiketen matkalla määrättyihin satamiin. Toinen oli Egyptin laivasto, joka samalla tavalla purjehti Aleksandriaan ja Kairoon, kohdaten siellä maan poikki Punaiselta mereltä tulevat karavanit ja Niiliä pitkin tulevan jokiliikkeen. Mustan meren laivasto purjehti Kaffaan ja 'Kanaan ja Mustan meren itärannikkoa Trapezuntiin, poiketen paluumatkallaan lukuisiin satamiin. Venezian hallitus harjotti kauppaa omaankin laskuunsa, ja suola varsinkin oli hallituksen yksinoikeus. Moinen hallituksen holhous oli niihin aikoihin tarpeellinen, koska kauppa oli ainaisien vaarain alainen merirosvouden, sotien ja muitten syitten puolesta. Kauppiaat sen kautta saivat kaikkialla mitä parasta tietoa ja neuvoa, sillä hallitus aina valitsi kokeneimmat ja taitavimmat asiantuntijat näitä retkiä johtamaan. Kaikissa tärkeimmissä satamissa oli tasavallalla omat konsulit, jotka säännöllisesti lähettivät tietoja paikkakuntansa kaupasta, tuotteista ja tarpeista.
Amalfin, Venezian, Pisan ja Genovan jälkeen alkoi Firenzekin käydä laajaa kauppaa ja Medicien aikana saada paljon vaikutusvaltaa Välimeren itäosissa. Niin vallitsevia olivat kauppaedut, että Firenze toisinaan teki liittoja Turkkilaistenkin kanssa kilpailijaansa Veneziaa vastaan. Firenze oli pankkiliikkeen alalla aikansa ensimäinen kaupunki. Ja siellä näitten monipuolisten itämaisten suhteitten vaikuttama herätys ensinnä kantoi hedelmiä, synnyttäen n.s. renessansiajan, joka tieteen, taiteen ja valistuksen aloilla oli Uuden ajan aamunkoitto.
Kauppatavarat.
Paitsi edellä mainittuja tuotteita olivat varsinkin maustimet tärkeitä kauppatavaroita. Varsinkin pippuria tarvittiin Keskiajalla liharuokien maustamiseksi ja ruuansulatuksen edistämiseksi, sillä silloin syötiin vankasti liharuokia. Pippurin hinta määräsi usein »markkinat». Osa pippurista tuli Etu-Intiasta Malabarin rannikolta, Sumatrasta ja Jaavasta. Paitsi pippuria tarvittiin inkivääriä ja kanelia, joita niinikään saatiin Intiasta, ynnä muskattia ja neilikoita. Itämaan kaupan muita tärkeitä kasvistuotteita olivat lääkeaineet, kuten kamfertti, rabarberi, aaloe ja palsami ynnä väriaineet ja savusteet. Vielä tuotiin eräitä turkiksia ynnä jalokiviä ja helmiä.
Savusteitten kauppa oli Itämaiden vanhimpia. Jo Egyptin muinaisaikoina haettiin niitä Puntista, s.o. Etelä-Arabiasta ja Somalimaasta. Kun Koraani kielsi viiniä juomasta, niin muhamedilaiset sen sijaan koettivat hyvänhajuisilla savuilla saada aikaan hermokiihotuksia. Kun kalifit, oppineet ja runoilijat illoin kokoontuivat, niin täytettiin salit mitä hyvänhajuisimmilla tuoksuilla, jotka vaivuttivat läsnäolijat suloiseen huumaukseen ja kiihottivat heidän neroaan. Ristiretkeläiset toivat tämän ylellisyyden Länsimaillekin, mutta jo aikaisemmin oli kirkko alkanut savusteita käyttää, huumatakseen niillä sanankuulijain mielet. Uskonnollisissa menoissa käytetyt savusteet tuotiin etupäässä Arabian etelärannikolta, nykyisestä Hadramautista. Muita savusteaineita olivat myrrha, eräänlainen harvinainen pihka, ynnä myski ja ambra, joita saatiin eläinkunnasta. Myskiä saatiin Tibetistä, myskihärän rauhasista, ambraa eräästä Intian meren valaasta. Ambra oli niin kallista, että se usein maksoi painonsa kultaa.
Länsimailla oli ennen ristiretkiä verraten vähän semmoista kaupassa käyvää tavaraa, jota ne saattoivat näihin hartaasti haluamiinsa ylellisyysaineihin vaihtaa. Ne möivät Itämaille puutavaroita, hamppua ja tervaa, joista siellä oli puute, varsinkin Egyptissä. Kupari, sinkki, lyijy, elohopea ja rauta olivat niinikään Itämailla haluttua tavaraa. Kun silkinviljelys ensimäisen vuosituhannen lopulla oli päässyt Etelä-Europassa hyvään alkuun, niin myytiin silkkikankaitakin, lisäksi varsinkin Pohjois-Italian taideteollisuustuotteita, Venezian lasitavaroita, villaverhoja ja koralliesineitä, maanviljelyksen tuotteita taas oliviöljyä, manteleita, hunajaa, sahramia, jopa toisina vuosina viljaakin, kun Egyptissä sattui tulemaan huono vuosi. Tosin oli kirkko kieltänyt orjakaupan, mutta siitä huolimatta sitä harjottivat kristitytkin. Egyptiin tarvittiin varsinkin kristittyjä poikalapsia, sillä niistä koottiin mamelukkien sotaväki, samoin kuin myöhemmin Konstantinopolissa janitsharien henkivartiojoukko. Näitä lapsia tuotiin varsinkin Etelä-Venäjältä ja Kaukasiasta, ja tätä kauppaa, josta oli hyvä voitto, harjottivat varsinkin genovalaiset kristikunnan häpeäksi kaikista kielloista huolimatta.
Mutta kuitenkin oli Länsimaitten kauppatuotteitten arvo paljon vähäisempi kuin Itämaitten, ja ero oli korvattava jaloilla metalleilla, kullalla ja hopealla. Aasiasta on yleensä saatu verraten vähän näitä metalleja, koska monet parhaat suonialueet olivat pääsemättömien matkain päässä. Seuraus siitä oli, että Länsimailta kulki ainainen kalliitten metallien virtaus itää kohti, etupäässä Intiaan. Jo roomalaisajalla oli sen kautta Länsimaitten metallivarasto vähentynyt niin tuntuvasti, että valitettiin yleistä rahan puutetta. Virtausta Keskiajalla yhä jatkui. Mutta koska kullan ja hopean tuotanto ei silloinkaan ollut likimainkaan niin suuri kuin tarve, niin kävi jalojen metallien puutos jälleen hyvin tuntuvaksi ja niitten arvo melkoisesti kohosi. Liikkeeseen laskettiin paljon ala-arvoista rahaa. Siihen sammumattomaan kullan nälkään, joka suurien löytöretkien ajalla kannusti sekä valtioita että yksityisiä, oli siis, paitsi inhimillistä saaliinhimoa, myös syynä yleinen kipeä tarve. Europan vuorikaivokset tosin Keskiajalla vielä olivat nykyistä koko joukon rikkaammat ja kullan ja hopean saalis alkuperäisistä työtavoista huolimatta sen vuoksi runsaampi; mutta se ei kuitenkaan voinut yksinään tyydyttää yhä kasvavaa tarvetta.
Purjehdus ja sen apuneuvot.
Purjehdus ei kehittynyt Keskiajalla paljoakaan korkeammalle, kuin se oli jo Vanhalla ajalla ollut, päin vastoin on epäiltävää, tokko Venezia ja Genova osasivat alkuaikoina rakentaa niinkään kookkaita ja merikuntoisia aluksia kuin Foinikit ja Kreikkalaiset. Laivamuoto oli soudettava, puolikannella ja myöhemmin kokokannellakin varustettu »kaleri». Purjeena käytettiin alussa raakapurjetta, myöhemmin useita mastoja ja kolmikulmaisia purjeita. Vasta Keskiajan lopulla muodostuivat monimutkaisemmilla purjelaitoksilla varustetut korkeat »kravelit», joissa ei airoja ensinkään käytetty ja jotka oli muutoinkin varustettu suurempia merimatkoja varten, vaikka olivatkin meidän aikuisiin laivoihin verraten hämmästyttävän pieniä.
Mutta vaikka laiva ei sanottavasti parantunut siitä, mitä se oli jo vuosituhansia ollut, niin kehittyivät sen sijaan eräät muut apuneuvot, jotka ovat merenkulkijoille tarpeelliset.
Vanhalla ajalla oli, milloin aavaa merta purjehdittiin, etupäässä täytynyt seurata tähtien johtoa.
Kompassi on epäilemättä Itämailta, aina Kiinasta saakka tullut keksintö, vaikka se Kiinassa vielä olikin puutteellinen rakenteeltaan. Milloin se tuli Länsimailla tunnetuksi, sitä ei varmaan tiedetä, mutta vanhin maine, mitä tästä on säilynyt, on seuraava lause englantilaisen munkin Alexander Neckamin kiihotuksessa »De Utensilibus» (hyödyllisistä esineistä), joka on kahdennellatoista vuosisadalla kirjotettu. »Kun pilvet päivällä peittävät auringon taikka yöllä tähdet», hän lausuu, »eivätkä merimiehet näe, mihin ilmansuuntaan ohjaavat, niin he koskettavat neulaa magnetilla, ja silloin neula alkaa pyöriä, ja siinä suunnassa, mihin se asettuu lakattuaan liikkumasta, on pohjoinen». Varmaan kompassi alkuaikoina oli Välimerelläkin hyvin harvinainen. Viidennentoista vuosisadan alussa se kuitenkin oli jo parannettu ja laatikkoon sijotettu. Ehkä oli amalfilainen Flavio Gioja juuri sen parantaja, josta syystä häntä ruvettiin sen keksijäksi sanomaan.
Mutta vaikka kompassi olikin tärkeä laivan ohjaamiseen, niin ei se kuitenkaan ollut ainoa apuneuvo, jota merimies merellä tarvitsi paikkansa määräämiseksi. Varsinainen paikanmääräys tapahtui koneella, jota sanottiin astrolabiksi. Astrolabi lienee ollut tunnettu jo Hipparkhokselle ja Ptolemaiokselle, he luultavasti saivat sen Kaldeasta. Arabit sitä yhä kehittivät ja alkoivat yleiseen käyttää, ja heiltä se kulki Välimerelle ja Espanjaan ja joutui italialaisten merenkulkijain käsiin. Se tavallisesti valmistettiin raudasta taikka kuparista, mutta käytettiin muitakin metalleja, kuten tinaa ja pronssia. Se oli muodoltaan pyöreä rengas ja niin raskas, että pysyi vakavana, kun havainnontekijä sen kohotti peukalonsa nenään. Renkaan kehä oli jaettu asteihin ja keskusnavan ympäri kiersi viisari, jossa oli tähystimet. Kun konetta käytettiin, niin astrolabi nostettiin paraiksi ylös, että havainnontekijä molempia tähtäimiä myöten saattoi nähdä katsottavan tähden tai auringon. Viisarin asemasta saatettiin silloin lukea, kuinka korkealla se oli taivaanrannasta. Paitsi metallisia oli puisiakin astrolabeja, ja ne olivat paljon suuremmat kooltaan. Semmoisia käyttivät Portugalilaiset löytöretkillään. Astrolabilla saattoi auringon korkeudesta osapuilleen määrätä, millä leveyspiirillä eli parallelilla laiva kulki. Uuden ajan alussa astrolabia koko joukon parannettiin, mutta paljon kummempi ei se ollut vielä silloinkaan, kun Columbus lähti retkelleen.
»Ristisauva» oli toinen vanha purjehdus-apuneuvo. Se rakennettiin kahdesta keveästä puusauvasta, joista pitempään oli merkitty asteita vastaavat pykälät. Poikkipuu sujui reiässä pitkin sauvaa ja sitä työnnettiin eteenpäin tai taapäin, sen mukaan oliko havaittava taivaankappale korkeammalla tai matalammalla. Katsoja tähtäsi sauvan päästä ja koetti asettaa sen niin, että vaakasuora sauva osotti taivaanrantaa, mutta pystysauvan ylänenätse taas näkyi taivaankappale. Asteikosta sitten näki, kuinka korkealla taivaankappale oli. Poikkisauvain lukua myöhemmin lisättiin, niin että koneella voitiin mitata pieniäkin kulmia.
Muista merellä käytetyistä purjehduskoneista olivat tuntilasi, minuttilasi, aurinkokello ja logi huomattavimmat. Logi oli kolmikulmainen laudankappale, jonka alasyrjään oli kiinnitetty paino, niin että se kellui vedessä poikkipäin, kärki ylöspäin. Se oli siis vastahakoinen kulkemaan eteenpäin ja lappoi sitä myöten laivasta solmunuoraa, kuin laiva kulki eteenpäin. Solmut oli sidottu määrättyjen välimatkain päähän toisistaan, ja siitä kuinka monta solmua määrätyssä ajassa lappoi mereen, saattoi laivan ohjaaja nähdä, kuinka kovaa laiva kulki. Ei ole varmaa, milloin logi tuli käytäntöön, kuka sen keksi, mutta kun se jo Uuden ajan alussa oli yleinen purjehdus-apuneuvo, niin arvatenkin keksintö oli vanhempi.
Karttoja ei merenkulkijoilla sitä vastoin Keskiajan alkupuolella ollut ensinkään. Mutta ne vähitellen kehittyivät käytännöllisen purjehduksen kautta, ja olivat Välimeri ja Länsi-Europan rannat Keskiajan lopulla huomattavan tarkkaan kartatut. Näihin karttoihin, »portolaneihin», vielä palaamme.
Eräs 12:nnen vuosisadan juutalainen matkustaja.
Kahdennentoista vuosisadan merkillisin matkustaja oli eräs juutalainen rabbiini, jonka matkakertomus on tärkeä lähde Israelin kansan historian tuntemiselle Keskiajalla.
Tudelan Benjamin.
Rabbiini Benjamin oli kotoisin Tudela nimisestä pienestä kaupungista Espanjan Navarrasta. Hän teki laajat matkansa kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla (1159—1173); niiden tarkotus oli löytää ja laskea maailman eri osiin hajaantuneet mooseksen uskolaiset. Samalla hän toimi juutalaisten rahamiesten salaisena valtiollisena asiamiehenä, paremman yhteistunnon aikaan saamiseksi juutalaisten seurakuntain välillä. Keskiajan alussa oli mooseksen usko levinnyt varsin laajalle vieraittenkin kansain keskuuteen. Osa Arabialaisia oli siihen kääntynyt ja olivatpa alisen Volgan Khazaritkin jonkun aikaa mooseksen uskolaisia. Juutalaisten kauppa-asema oli silloin jo hyvin tärkeä, heitä oli kaikissa hoveissa ja tärkeimmillä kauppapaikoilla. Tiedemiehinäkin he olivat tunnetut, varsinkin lääkäreinä.
Benjamin matkusti Espanjasta Italian rantakaupunkien ja Rooman kautta Kreikkaan, jossa siihen aikaan oli paljon juutalaisia, vanhassa Thebassa muun muassa 2,000 juutalaista käsityöläistä, joitten ammattitaitavuutta matkustaja kiittää — he valmistivat varsinkin silkkiä ja purppuraa. Erinomaisen kuvauksen hän antaa silloisesta Konstantinopolista ja sen rikkaudesta, mutta valittaa huonoa kohtelua, joka siellä tuli juutalaisten osaksi. Arkipelagin saariston kautta matka sitten piti Kyproon ja Pyhälle maalle, jossa Benjamin kävi pyhissä paikoissa, nähden muun muassa suolapatsaan, joksi Lotin vaimo oli muuttunut, ja ihastui varsinkin Damaskoon niinkuin kaikkikin matkustajat. Tämän jälkeen hän matkusti Mesopotamiaan ja saapui Bagdadiin, jossa juutalais-ystävällinen kalifi otti hänet mitä ystävällisimmin vastaan. Käytyään Babylonin raunioilla hän matkusti edelleen Persiaan, käyden sielläkin tärkeimmissä paikoissa. Sieltä piti matka meritse Etu-Intiaan Malabar-rannikolle ja Ceyloniin. Matkan vaarat estivät häntä Kiinaan saakka lähtemästä. Hän kertoo vain, miten haaksirikkoutuneita oli tapa pelastaa. Matkustaja kääriytyi häränvuotaan, joita sitä varten aina oli laivassa mukana, ja vuota huolellisesti neulottiin kiinni, niin ettei vesi voinut tunkeutua sisään. Sitten saattoi kääritty huoletta hypätä mereen, pian saapui aarnikotka, joita niillä seuduin oli paljon, iski vuotaan kyntensä ja kantoi käärön pesäänsä, jossa matkustaja veitsellään pisti kotkan kuoliaaksi. Sillä tavalla oli jo moni pelastunut, mainitsee Benjamin, joka luultavasti uskoi tätä itämaalaista merimiesjuttua; mutta itse hän kuitenkin piti pelastuskeinoa siksi vaarallisena, että luopui Kiinan matkasta. Muita paikkoja, joissa Benjamin kävi, mainittakoon Aden, Abessinia, Assuan sekä Kairo ja Aleksandria. Paluumatkalla hän vielä kävi Siinain luostareissa ja saapui tämän jälkeen takaisin Europpaan.