Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

MONGOLIT.

Keskiajan maantuntemuksen huomattavin laajennus tapahtui itään päin. Pitkin Mustan meren ja Keski-Aasian aroja kuljettivat Keskiajan suurimmat matkustajat maantiedon rajapaaluja kauemmaksi itään, kuin Vanhan ajan tieto laajimmallaankaan ollessaan ulottui. Tämä tiedon eteneminen tapahtui olojen pakosta.

Jo vanhastaan oli näitä aroja pitkin saapunut paimentolaiskansoja, jotka vuoron jälkeen olivat vallanneet aavikot niin pitkältä, kuin niitä Europan puolelle ulottui, ja perustaneet niille enimmäkseen lyhytikäisiä valtakuntia, jotka sotaisuutensa ja asevoimansa kautta olivat läheisille sivistysmaille ainaisena vaarana.

Nykyisin asuu näillä laajoilla aroilla yksinomaan kansoja, jotka kuuluvat suureen mongolilaiseen rotuun, enimmäkseen sen turkkilais-tataarilaiseen haaraan. Mutta ne eivät ole olleet arojen ainaiset, eivätkä ehkä alkuperäisetkään asukkaat. Samain arojen luullaan olleen koko sen laajan indo-europpalaisenkin eli aarialaisen kansaryhmän alkuperäinen koti, joka nykyisin asuu Europassa ja on täällä kehittynyt edistyksen tienraivaajaksi. Vielä historiallisellakin ajalla eli aroilla näitä aarialaisia kansoja, mutta siirtyen yhä tasaisesti länteen päin, ehkä mongolilaisten paimentolaiskansojen pakotuksesta. Ne Skyytit, joihin Herodotos tutustui Mustan meren aroilla, olivat indo-europpalaista kansaa, vaikkei niitten kansallisuutta olekaan voitu tarkemmin määritellä. Monet vanhat germanilaiset heimot olivat paimentolaisia, jotka samoilla laidunmailla perustivat valtakuntia. Kaspian meren aroilta luultavasti saivat Iraan ja Intiakin aarialaiset asukkaansa esihistoriallisella ajalla. Sakit, Sarmatit, Massagetit ja Skolotit todennäköisesti olivat aarialaisia juurta. Aarialaisia kansoja ehkä levisi kauas pohjoiseenkin, sekaantuen siellä turkkilaisiin ja suomensukuisiin kansoihin, ja siten ehkä muodostuivat ne vaaleaveriset paimentolaiskansat, joita siellä vielä tänä päivänä tavataan. Niiden jäännöksiä ehkä ovat Sahalinin ja Japanin Ainut. Näiltä aarialaisilta paimentolaisilta arvellaan mongolien oppineen karjanhoidon, jota kansatiede pitää maanviljelystä nuorempana elinkeinona, koska muka ensimäisten kotieläinten kesytyksen on täytynyt tapahtua maanviljelyksen turvissa.

Esihistoriallisella ajalla tapahtui varmaan Keski-Aasian mongolilaisten kansain keskellä paljon kansansekotuksia, ja siten syntyivät ne kansat, jotka ovat tulleet historiassa tunnetuiksi. Ensimäiset arojen mongolilaisista paimentolaisista, jotka muodostivat valtakuntia ja esiintyivät historian näyttämöllä, olivat Hunnit, Kiinalaisten Hiung-nut. [Ei kuitenkaan ole varmaa, olivatko kaikki ne paimentolaiset vallottajat, jotka eri aikoina Hunnien nimellä esiintyivät, samaa kansaa. Epäiltävää on sekin, olivatko ne kaikki mongoleja. On luultavaa, että Madjaarit ja Attilan Hunnit olivat läheisiä sukulaisia, ja sen mukaan olisivat varsinaiset Hunnit olleet suomalais-ugrilaista juurta, vaikka heihin varmaan oli sekaantunut paljon turkkilais-tataarilaisia aineksia. Todistamaton on sekin oletus, että Hiungnut ja Hunnit olivat samaa kansaa; oletus perustuu etupäässä nimien yhtäläisyyteen.] Hunnien valtakunta syntyi varsinaisessa Mongoliassa, Baikal järven eteläpuolella, noin v. 1200 e.Kr. kiinalaisista aikakirjoista saadun tiedon mukaan. Ehkä valtakunnan muodostuminen tapahtui kiinalaisten pakolaisten vaikutuksesta. Hunnit hävittelivät moneen erään vuosisatojen kuluessa Kiinaa, kunnes Taivaan valtakunta kokoontui ja voimistui ja saattoi itseään menestyksellä suojella, muun muassa valtavan »Kiinan muurin» kautta. Ensimäisinä vuosisatoina ennen ajanlaskumme alkua Hunnit Tarimin keidasalueen kautta kulkivat länteen ja ilmestyivät niille aroille, jotka ovat Kaspian meren ja Aral-järven itäpuolella. Iraanilaisten paimentolaisten, jotka ennen olivat näitä aroja hallinneet, täytyi heidän edestään väistyä. Hunnien eteneminen luultavasti antoi sysäyksen niihin hyökkäyksiin, joita indo-europpalaiset paimentolaiskansat Vanhalla ajalla tekivät Etelä-Europpaan ja Vähään-Aasiaan. Hunnit vähitellen tulivat perässä ja viidennellä vuosisadalla olivat he jo tunkeutuneet Ranskaan saakka lännessä, kunnes verinen päivä Katalaunisilla kentillä teki lopun Attilan voittoretkestä. Kuudennella vuosisadalla j.Kr. Hunnien valtakunta hajaantui useampaan pienempään ja vähitellen tämä mahti sitten menetti pelätyksensä.

Hunnien jälkeen saapui Keski-Aasian aroseuduilta etenkin turkkilaisia vallottaja-kansoja. Ne olivat osaksi paimentolaisia, osaksi myös viljelivät maata ja harjottivat teollisuutta. Altai-vuoriston Uigurit louhivat malmeja ja harjottivat metalliteollisuutta, vieläpä he olivat vanhasta Syyrian kirjotuksesta kehittäneet itsenäisen kirjotuksenkin — saman, jonka tunnemme Orkhon joelta kootuista, hiljakkoin selitetyistä kivikirjotuksista. Uigurilaista juuria olivat varsinaiset turkkilaiset kansat, Seldshukit, Osmanit y.m. Niillä oli siis muuttaessaan turkmenilaisille aroille Kreikkalaisten Sogdianaan jo jonkin verran kultuurin alkeita. Hindukushin pohjoispuolella olevia keitaita halliten he samalla hallitsivat Tarimin laakson kautta kulkevaa karavanitietä, niinkuin jo olemme Zemarkhos nimisen byzantilaisen lähettilään matkan yhteydessä kertoneet. Khatsarit, jotka seitsemännellä vuosisadalla perustivat verraten pitkäikäisen valtakunnan Etelä-Venäjälle, luultavasti olivat turkkilaista kansaa. Turkkilaisia olivat niinikään Petshenegit ja Kumanit, jotka jo aikaisemmin olivat valtakuntia perustaneet samoilla seuduilla, ja toiset lukevat turkkilaisiin Volgan Bulgaritkin, toiset taas pitävät heitä suomensukuisena kansana. Turkkilaisten itäinen haara, johon Seldshukit kuuluivat, sai valtaansa Bagdadin kalifikunnan ja perusti useita valtakuntia Etu-Aasiaan. Turkkilaiset vallottajat eivät tosin saapuneet semmoisena kaikkea hävittävänä tulvana kuin varsinaiset mongolit, mutta paljon pysyvämmin ovat he siitä huolimatta vaikuttaneet Europan ja Etu-Aasian kohtaloihin. Heidän jälkeen tulivat varsinaiset Mongolit, joita Keskiajan historiassa myös sanotaan Tataareiksi, vaikkeivät he kuuluneetkaan turkkilais-tataarilaiseen, vaan mongolilais-mandshulaiseen rotuhaaraan.

Suur-Tataria.

Ne mongolilaiset kansat, jotka toisen vuosituhannen ensimäisinä vuosisatoina kulovalkean nopeudella etenivät pitkin rannattomia aroja länttä kohti ja lannistivat tai hävittivät kaikki tiellään olevat kansat, lienevät alkuaan asuneet Baikal järven eteläpuolella, samoilla seuduilla, joilta ennen niitä Hunnit olivat lähteneet. Siellä alkoi kahdennentoista vuosisadan viimeisellä neljänneksellä nuori, vasta kahdentoista vuotias Temudjin eli Djingis kaan koota ympärilleen valtakuntaa, voittaen sodissa heimon toisensa jälkeen. Hän perusti sen valtakunnan, jonka oloihin seuraavissa matkakertomuksissa tutustumme.

Pian oli Djingis kaan vahvistanut valtaansa siihen määrään, että hän saattoi vallottaa Pohjois-Kiinankin ja siten saada arvokkaan apumaan vastaisten tuumainsa toteuttamiseksi. Tataarit muunmuassa oppivat siellä linnojen piiritystä ja tykkien käyttöä, joka oli Kiinassa edistynyt jotenkin pitkälle. Sitten käännyttiin länttä kohti ja vallattiin koko turkmenilainen aro, lannistettiin sikäläiset turkkilaiset kansat, samottiin Persiaan, vallotettiin tämä maa ja retkeiltiin ryöstäen aina Luoteis-Intiaan saakka. Ainoastaan eräs ennusmerkki ja ehkä sotajoukon väsymyskin sai Djingis kaanin luopumaan sotaretken jatkamisesta ja palaamaan Baikalin eteläpuolelle pääkaupunkiinsa Karakorumiin, jossa hän kuoli v. 1227, ennenkuin vielä koko Kiinaa oli ehditty vallottaa. Djingis kaan oli julma ja väkivaltainen hirmuhallitsija. Hänen luonteessaan oli kuitenkin parempiakin puolia. Vaikka hän sotaretkillään jätti jälkeensä suitsuavat rauniot ja sukupuuttoon surmatut väestöt, niin käsitti hän kuitenkin kultuurin edut. Hän kutsui hoviinsa erään Ilitshutsai nimisen tungusin, joka oli perehtynyt Kiinan oloihin, ja tämä järjesti suunnattoman mongolilaisvaltakunnan sisällisen hallinnon kiinalaisen mallin mukaan. Siinä hän onnistui niin hyvin, että sai tärkeätä virkaansa hoitaa sekä Djingis kaanin että vielä hänen seuraajainsakin aikana kuolemaansa saakka. Tämä tungusi, vaikka oikeastaan kuului viholliskansaan, osasi kokonaan voittaa hirmuhallitsijan luottamuksen. Hän se oli Djingis kaanin hovissa korkeimman sivistyksen lämmin puolustaja, joka rohkeasti uskalsi vastustaa itsevaltijaankin julmia päätöksiä, ottaa vainottuja suojaansa ja suojella taiteellisia rakennuksia hävitykseltä niissä vanhoissa maissa, joita Tataarit vallottivat. Hän käytti näihin harrastuksiin koko omaisuutensa, kooten muun muassa asiakirjoja ja muistokirjotuksia.

Mongolilaisen valtakunnan laajuutta Djingis kaanin kuollessa ei ole helppo tarkalleen määrätä. Varsinaisen Mongolian ja Lounais-Siperian arot olivat sen kantamaat. Lisäksi siihen kuului toisia maita, kuten Uigurien maa, joitten kotimaiset ruhtinaat olivat suurkaanin ehdottomassa vallanalaisuudessa. Turkestan lienee kokonaan vallotettu, mutta Persiassa Mongolien valta vielä oli heikoilla jaloilla ja Luoteis-Intia oli paremmin hävitetty kuin alamaisuuteen saatettu. Kiinasta oli pohjoinen osa vallattu, mutta suurin osa Kiinaa vielä piti puoliaan. Tarimin keidasvaltiot luultavasti olivat vapaaehtoisesti alistuneet, Tibetiin ei ollut tiettävästi vielä tehty sotaretkeä.

Djingis kaanin kuoltua hänen poikansa Ogdai valittiin suurkaaniksi. Hänen aikanaan Ilitshutsai sai vielä vapaammin hoitaa laajan valtakunnan sisällisiä oloja. Hän järjesti veronkannon, laati asevelvollisuusluettelot, saattoi koko hallinnon terveelle pohjalle. Sen kautta mongolilaiset hallitsijat kykenivät hyödykseen verottamaan vallottamiaan kultuurimaita, niitä kokonaan hävittämättä. Ilitshutsain ansio oli etupäässä valtakunnan suurenmoinen sisällinen järjestys, jota myöhemmin Marco Polo ihaili.

Ogdain aikana vallotuksia jatkettiin väellä ja voimalla. Persia uudelleen vallattiin. Kiinassa jatkettiin sotaa Ogdain ja hänen nuoremman veljensä Tulin johdolla. Kaifengu nimistä pääkaupunkia Kiinalaiset tosin menestyksellä puolustivat ampuma-aseilla, mutta Etelä-Kiinan valtakunnan avulla Mongolit saivat senkin haltuunsa ja vallitsivat sen jälkeen Kiinaa aina Hoanghon toiselle puolelle.

Tämän jälkeen voitiin kääntää kaikki voimat länteen päin. V. 1235 alkoivat Tataarien lukemattomat ratsumieslaumat tulvia arojen poikki Europpaa kohti Batu nimisen ruhtinaan johdolla. V. 1237 vallattiin Rjäsan, seuraavana vuonna Vladimir, v. 1240 hävitettiin Kiev. Puola ryöstettiin ja hävitettiin, Silesiassa voitettiin suuri kristitty armeija Liegnitzin luona, mutta sitä edemmä eivät Tataarit kuitenkaan yrittäneet, koska huomasivat arojen sille suunnalle loppuvan. He kääntyivät sen sijaan Unkariin, johon Batu itse oli hyökännyt toiselta taholta. Madjaarit saivat nyt kokea saman hirmukohtalon, jonka alaiseksi he aikanaan olivat saattaneet saman maan. Tataarien aikomus näyttää olleen kokonaan vallata Unkarin hyvät laidunmaat ja surmata kansa sukupuuttoon, mutta sanoman saatuaan Ogdain kuolemasta he luopuivat yrityksestä ja palasivat Venäjälle.

Sillä aikaa kun Europpa kauhistuneena näki hävityksen vyöryvän ylitseen, suuntautui toinen hirmuaalto Vähää Aasiaa kohti. Tataarit vallottivat Armenian ja ahdistivat sieltä käsin Bagdadia. Samalla alkoi äärimäisessä idässä sota Etelä-Kiinan valtakuntaa vastaan, joka omaksi turmiokseen oli ollut apuna Pohjois-Kiinan lannistamisessa. Mutta silläkin taholla sota Ogdain kuoleman johdosta toistaiseksi keskeytyi.

Perintöriitain vuoksi oli Mongolien vallotustoimi sitten jonkun aikaa lamassa. Kujuk suurkaaniksi valittuna ryhtyi sitä jatkamaan ja vallotti Korean. Hän kuitenkin kuoli jo v. 1248, jonka jälkeen Djingis kaanin pojanpoika Mangu valittiin suurkaaniksi. Valtakunnan suunnattoman laajuuden vuoksi hän asetti veljensä Kublain Kiinaa hallitsemaan. Tibet valtavista vuoristoistaan huolimatta vallotettiin ja hävitettiin perinpohjin. Hulagu lähetettiin anastamaan Kaksoisvirtain maata ja Syyriaa. Islamin uskonnollinen pääkaupunki Bagdad vallattiin heikon puolustuksen jälkeen ja kamalassa verilöylyssä sen asukkaat surmattiin melkein sukupuuttoon, sillä mongoliruhtinaat olivat siihen aikaan vielä paljon vihamielisemmät rnuhamedilaisuutta kuin kristinuskoa vastaan. Kun suuri osa Syyriaa ja Vähää Aasiaa oli hävitetty, niin käännettiin aseet uudelleen Etelä-Kiinaa vastaan, joka Kublain johdolla suurimmaksi osaksi vallotettiin. Mongolien armeijat samoilivat aina Tonkiniin ja Kotshin-Kiinaan saakka, Etelä-Kiina kokonaan piiritettiin ja jonkun aikaa kestäneen seisauksen jälkeen vallotettiin.

Tähän voimme päättää katsauksemme suuren mongolilaisvaltakunnan vaiheisiin. Olemme saaneet pohjaa niitten matkojen käsittämiseen, joita tapahtui Djingis kaanin jälkiaikoina Länsimailta Karakorumiin ja Kiinaan saakka. Historiasta tiedämme, ettei valtakunta kauaa pysynyt koossa niin laajana, vaan hankalain yhteyksiensä vuoksi hajaantui moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi sen mukaan kuin maantieteelliset olot edellyttivät.

Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.

Tataarit olivat niihin aikoihin, kun he laajan valtakuntansa perustivat, vielä pakanoita; heidän uskonsa oli yksinkertaista noituutta ja taikauskoa. Samalla he kuitenkin olivat uskon asioissa verraten suvaitsevaisia, eivätkä varsinkaan sitten, kun olivat vallotuksensa vakauttaneet, puuttuneet alamaistensa uskontoon. Mutta tullessaan yhteyteen kehittyneempien kansojen kanssa he alkoivat huomata, että jonkun korkeamman uskonnon omaksuminen heille itselleen oli suotavaa; lopullinen valinta riippui tarjona olevien uskontojen eduista ja soveliaisuudesta heidän oloihinsa.

Alkuaikoina Tataarit pikemmin olivat vihamielisempiä muhamedilaisuutta kuin kristinuskoa kohtaan. Tästä oli Länsimaihin levinnyt tieto ja huhuja siitäkin, että jotkut tataariruhtinaat muka jo olivat kääntyneet kristinuskoon nestoriolaisten lähetyssaarnaajain vaikutuksesta. Kun siis Länsimailla mongolilaisvaara oli suurimmillaan ja toiselta puolen muhamedilaiset vallottivat takaisin Pyhää maata, joka niin suurilla ponnistuksilla oli heiltä riistetty, niin heräsi kristikunnassa se ajatus, että Mongolit, joita ei voitu asevoimalla kukistaa, ehkä voitaisiin kesyttää kristinuskolla ja samalla saada heistä tervetulleita liittolaisia taistelussa yhteisiä vihollisia muhamedilaisia vastaan.

Jos Tatarian oloja ja sen ruhtinaitten käsityskantaa olisi paremmin tunnettu, niin nämä yritykset ehkä olisivat jääneet sikseen. Mutta esitetty ajatus lankesi hyvään maahan ja herätti suuria toiveita. Parikin lähetystöä lähetettiin kauas Mongolian aroille, Karakorumiin saakka, asiata esittämään. Nämä kirkonmiesten suorittamat rohkeat matkat antoivat Länsimaille ensimäisen luotettavan käsityksen Keski-Aasian aroalueista, niitten sijotuksesta muihin maihin verraten, niitten kansoista ja oloista.

Johannes de Piano Carpini.

Liegnitzin onneton tappelu oli säikähyttänyt koko kristikuntaa, niin että hohenstaufilainen keisari Fredrik II ehdotti yhteistä ristiretkeä Tataareja vastaan. Mutta näinäkin vaaran aikoina oli länsimaisten mahtien keskinäinen riita siksi suuri, että tämä ehdotus raukesi tyhjiin, koska se sai vain laimeata kannatusta osakseen paavilta, Innocentius IV:ltä, joka oli Saksan keisarin katkera vihollinen. Paavi sitä vastoin päätti koettaa toista keinoa, hengen aseita. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1245 päätettiin lähettää kahta eri tietä lähetystöjä Mongolien suurkaanin luo. Toisen lähetystön piti matkustaa Puolan ja Venäjän kautta, toisen Vähän Aasian ja Armenian teitä. Edellisen lähetystön johto uskottiin Johannes Carpini nimiselle franciskanimunkille. Jo keväällä v. 1245 Carpini lähti matkaan, vei paavin kirjeet Kujukille Karakorumiin ja palasi syksyllä v. 1247 takaisin Lyoniin, tuoden paaville Kujakin vastauksen. Matkastaan ja varsinkin sen kuluessa tekemistään huomioista Carpini kirjotti erittäin arvokkaan matkakertomuksen, joka oli ensimäinen luotettava lähde Keski-Aasian aroseutujen tuntemiseen. Pääosa hänen teoksestaan on yleisesitys retkellä tehdyistä huomioista, ainoastaan loppuosa on omistettu varsinaiselle matkakertomukselle. Carpinin tarkotus oli nimittäin ensi sijassa antaa kristikunnalle selvä käsitys siitä kamalasta vaarasta, joka sitä uhkasi.

Tataarit ja heidän maansa.

Tataarien maan, Mongolian suppeammassa merkityksessä, sanoi Carpini olevan siinä osassa maailmaa, missä itä ikäänkuin yhtyy pohjoiseen. Sen itäpuolella oli Kitaia eli Cathaia, Mandshuria ja Korea ynnä Amur virran kansat. Eteläpuolella oli Sarasenien maa ja lounaassa Uigurien maa, lännessä Naimanit ja pohjoisessa koko maata kiertävä valtameri. Tataarien maa oli toisin paikoin hiekkaista savitasankoa, toisin paikoin korkeita vuoristoja. Siellä täällä oli metsämaita, mutta paljon enemmän oli laajoja aukeita aloja, joilla ei nähnyt ainoatakaan puuta. Ei sadas osakaan ollut todella hedelmällistä. Keitaita oli asuttu siten, että jokien vettä käytettiin niitten kastelemiseksi, mutta jokivettä riitti siihen tarkotukseen verraten niukalta. Kaupungeitakaan ei sen vuoksi ollut juuri ensinkään. Karakorumia tosin sanottiin laajaksi, mutta sitä Carpini ei nähnyt, koska Kujukin leiri oli siitä puolen päivämatkan päässä. Tataria ei kaiken kaikkiaan ollut soveliasta muuta kuin laidunmaaksi.

Ilmanalan tällä alueella hän oli huomannut epävakaiseksi. Lumimyrskyjä, raemyrskyjä, ukkosmyrskyjä sattui tiheään ja tuulet olivat kamalan kovat, ajaen edellään suunnattomat määrät pölyä, joka sokaisi silmät. Kesä oli sadeaika, mutta sade oli niin niukkaa, että se tuskin jaksoi ruohoa virkistää. Lämmön vaihtelut olivat tavattoman äkilliset ja rasittavat. Kun ilmanala oli semmoista, niin ei ollut kumma, että Tataria oli köyhempi ja kurjempi, kuin oli mahdollista sanoin kuvata.

Ulkomuodoltaan Tataarit olivat toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset, kasvoi leveät, poskipäät ulkonevat, nenä latuska ja pieni, silmät pikkuiset, kulmakarvat korkealla. Melkein kaikki olivat hinterävartaloisia, enimmäkseen lyhytläntiä, jalat pienet. Parrankasvu oli hatara, päälaki paljaaksi ajettu. Mutta niskan puolella tukka sai kasvaa pitkäksi kuin naisilla.

Vaimoja he pitivät niin monta kuin kutakin halutti ja avioliitto oli luvallinen kaikkien paitsi lähimpien sukulaisten välillä. Kummallakin sukupuolella oli samanlaiset puvut, puuvillakankaasta, silkistä taikka sametista valmistettu viitta, joka oli edestä auki leikattu, mutta käärittiin rinnan päällitse kaksinkerroin.

Asumukset olivat pyöreitä, saloille pingotettuja telttoja, joitten katossa olevasta reiästä valo pääsi sisään ja savu ulos. Majan keskellä paloi ainainen tuli, jonka koko vaihteli omistajan arvon mukaan. Näitä majoja voitiin mukavasti muuttaa paikasta toiseen — sodassakin. — toisinaan purkaa kappaleiksi ja kääriä kokoon, toisinaan kuljettaa sinään härkävaunuilla, mutta niitä ei koskaan jätetty jäljelle. Tataarien suurin varallisuus olivat karjat — kamelit, nautakarja, lampaat, vuohet ja hevoset, ja varsinkin viimeksi mainittuja heillä oli paljon, Carpinin mielestä enemmän kuin kaikilla muilla kansoilla yhteensä. He uskoivat yhteen Jumalaan, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia uskonnollisia menoja. Huovasta ja silkistä valmistettuja epäjumalankuvia pidettiin karjan vartijoina. Taivaan eteläkulmaa palveltiin jalompana kuin muita ilmansuuntia.

Muukalaiset, jotka tulivat Tataarien luo, puhdistettiin kahden tulen välillä, olivatpa he vaikka miten ylhäisiä. Tulien vieressä oli kaksi keihästä ja näitten välillä köysi, jonka alatse puhdistettava kulki, naisten pirskottaessa vettä ja lukiessa loitsuja. Kun joku tataari oli saanut surmansa salamasta, niin tuli jokaisen käydä samanlaisen tulipuhdistuksen kautta.

Tataarit niinikään palvelivat suuria luonnonvoimia, aurinkoa, kuuta, vettä, maata ja tulta. Mutta Carpinista näytti, että heidän aikomuksensa oli pian muuttaa uskoa.

Mongolit olivat kovin kateellisia hevostensa puolesta, ne kun olivat heidän sotaisen mahtinsa varsinainen pohja ja perustus. Tshernigowin ruhtinasta Andreasta, Carpinin siinä maassa ollessa, syytettiin siitä, että hän muka oli maasta vienyt ja myynyt tataarilaisia hevosia, ja hänet mestattiin, vaikk'ei syytöstä voitukaan toteen näyttää. Hänen nuorempi veljensä tuli murhatun lesken keralla Batun leiriin anomaan, että hän saisi vainajan hallitseman maan. Batu suostuikin, mutta pakotti hänet menemään vasten tahtoaan lesken kanssa avioliittoon, jota Carpini hyvänä katolilaisena piti liian läheisen sukulaisuuden vuoksi kovin törkeänä.

Vaikk’ei Tataareilla ollutkaan varsinaisia lakeja, niin oli heillä kuitenkin ennakkoluuloja, jotka kävivät laista. Tulta ei saanut veitsellä koskea, eikä veitsen kera edes lähestyä. Luuta ei saanut toisella luulla murtaa, ei hevosta suitsilla lyödä, eikä linnunpoikasia tappaa. Mutta ei mikään ennakkoluulo kieltänyt rosvoamasta, kiduttamasta, armotta surmaamasta heidän kynsiinsä joutuneita onnettomia, eikä haureudestakaan. Heillä ei ollut minkäänlaisia käsityksiä palkasta ja rangaistuksesta tulevassa elämässä, vaan he luulivat elämän kuoleman jälkeen jatkuvan aivan samalla tavalla kuin täällä maankin päällä. Ennustusta ja loitsua suuresti suosittiin, kaikki uudet yritykset aljettiin joko uudenkuun tai täysikuun aikana. Tulen luultiin puhdistavan kaikki esineet, ja sen vuoksi sitä varsinkin kunnioitettiin. Carpini sitten laajemmalta kuvaa Tataarien hautaustapoja, jotka olivat jotenkin samanlaisia kuin Herodotoksen kuvaamien Skyyttien. Tataareilla oli kuitenkin Carpinin mielestä raakuutensa, julmuutensa, ylpeytensä, ahneutensa ja likaisuutensa ohella hyviäkin ominaisuuksia. He olivat ihmeen kuuliaisia esimiehiänsä kohtaan. Ja vaikka he olivat koko maailman rosvoja, niin olivat he kuitenkin keskenään tunnollisen rehellisiä. Muukalaisia kohtaan he käyttäytyivät kopeasti ja röyhkeästi, mutta olivat sitä vastoin toisiaan kohtaan tuttavallisia, ystävällisiä ja huomaavaisia. Heidän kärsivällisyytensä, kestävyytensä ja iloisuutensa oli kaikissa yrityksissä kerrassaan ihmeteltävä. Tataarien vaimot olivat siveät, vaikka puhuivatkin tavattoman törkeästi.

Mutta Tataarien kopeus oli aivan sietämätön. Carpini itse sai sitä kokea ja monessa tilaisuudessa nähdä, kuinka loukkaavasti he kohtelivat Vladimirin ruhtinasta Jaroslavia, Georgian kuningasta ja kuningatarta, Korean ja Mandshurian ruhtinaita ja useaa islamin sulttaania. Kerrassaan sanoin kuvaamaton oli heidän kavaluutensa muita kansoja kohtaan. Alussa he olivat liehakoita, koettivat sitten viekkaudella uhrinsa voittaa, ja ellei se onnistunut, purivat kuin skorppionit. Tavoissaan he olivat merkillisen likaisia ja törkeitä, ahneita ja kerjäsivät häpeämättä, väsymättä, kun olivat joukkoonsa saaneet rikkaan muukalaisen. Samalla he olivat kesti-isäntinä halpamaisia ja saitoja. Toisinaan nälän ahdistaessa syötiin vaikka ihmisen lihaa, mutta tavallisesti he tulivat toimeen uskomattoman vähällä, eikä ollut mitään niin saastaista, ettei se olisi kelvannut heille ravinnoksi. Niin ahnaita he olivat, etteivät raahtineet heittää koiralleen luupalastakaan, elleivät sitä ensinnä murtaneet ja itse imeneet ydintä. Lempijuoma oli tamman maito, kumissi, ja kototekoinen olut. Vedestä ja jauhosta valmistettiin velliä, ja nautittuaan sitä kupin taikka kaksi he tulivat sillä toimeen loput päivästä.

Aviorikoksesta, varkaudesta ja murhasta oli Tataarien itsensä kesken kuolemanrangaistus. Pettureita ruoskittiin, vaikkapa olisivat olleet kuinkakin ylhäisiä ja petetty kuinka alhainen, sillä Tataarien kesken ei ollut suurta arvon erotusta. He todella elivät mitä täydellisimmän kansanvaltaisuuden pohjalla, vaikka järjestys olikin sotilaallinen. Joka mies oli oivallinen jousella ampumaan ja ratsastamaan, johon he jo pienestä oppivat. Naisetkin osasivat sekä ampua että ratsastaa, käyttäen lyhyitä jalustimia, samoin kuin miehetkin. Mutta naisten aika enimmäkseen kului kankaitten kutomiseen, huonekalujen ja miesten nahkaesineitten valmistamiseen. Miehet rauhan aikana eivät muuta tehneet kuin hoitivat karjoja. He kasvattivat muun muassa kameleja, joitten nopeus oli niin suuri, että se munkkia hämmästytti.

Niitä tataareja, jotka taistelusta pakenivat, taikka kieltäytyivät johtajiaan seuraamasta, rangaistiin kuolemalla, paitsi jos koko joukko pakeni. Jokaisessa kymmenmiehisessä joukkokunnassa oli kukin velvollinen pitämään huolta toverin pelastamisesta, jos joku vangiksi joutui. Aseina käytettiin jousta ja nuolia, keihästä, tapparaa, suojana nahkaista ja rautaista kilpeä, rintapanssaria ja säärystimiä. Hevostenkin ruumista suojeltiin kilvillä. Sodassa käytettiin lukemattomia kepposia. Tiedustelu oli erinomaisen tehokas. Jokien ylitse kuljettiin äkkipikaa kyhätyillä lautoilla, jotka olivat niin taidokkaasti kootut, ettei sitä olisi odottanut niin raakamaiselta kansalta. Milloin he olivat peräytyvinään, vaikkeivät peräytyneetkään, milloin asettivat hevosen ja miehen kuvia vihollista pettämään, milloin paetessaan ampuivat nuoleillaan taapäin; vihollisen lähestyminen, väjytykseen vietteleminen, piirittäminen ja takaa-ajo, kaikki oli ihmeteltävän taidokkaasti kehitetty. Yhtä huomattava oli heidän piiritystaitonsa, kuten kaivantojen kaivaminen, jokien patoaminen, muurinmurtajain käyttäminen, kreikkalainen tuli ja muut semmoiset keinot. Niitten pettäessä he saartivat kaupungin joka puolelta ja näännyttävät sen nälällä. Ei missään heidän petollisuutensa niin ilmennyt, kuin jonkun kaupungin ehdoilla antautuessa, sillä he eivät mitään ehtoja pitäneet. Lannistetut kansat pakotettiin armotta maksamaan veroa ja taistelemaan heidän puolellaan.

Eivätkä Tataarien vasalliruhtinaatkaan, joitten täytyi lähteä tuolle kamalan pitkälle matkalle suurkaanin hoviin, olleet häväistykseltä turvassa. Toisinaan heitä myrkytettiin, toisinaan telotettiin väärien syytöksien perustuksella, heidän poikiaan ja tyttäriään pidettiin panttivankina. Mongolilaiset maaherrat armotta nylkivät niitä maita, joita oli heidän haltuunsa uskottu. Eräs kaupunki Venäjällä oli vähäistä ennen Carpinin matkaa kokonaan hävitetty, kun se oli kieltäytynyt mongolimaaherraansa tottelemasta. Vasalliruhtinaitten kaikki riidat ratkaisi suurkaani itse.

Carpini luettelee neljäkymmentä kansaa, jotka olivat alistuneet Mongolien vallan alle, ja toisia, jotka vielä silloin urheasti heitä vastustivat. Mutta matkalla Carpinille selvisi, että tämä »taivaan vitsaus» epäilemättä aikoi vallottaa koko maailman ja saattaa täytäntöön kirjotuksen, joka oli Kujukin sinetissä: »Kujuk, Jumalan voima: Jumala taivaassa, Kujuk maan päällä; kaikkien, ihmisten herran sinetti.» Kristikunta saattoi siis olla varma siitä, että senkin aika tulisi. Ken voisi enää epäillä, mikä olisi seuraus Tataarien vallotuksesta: sanomaton kurjuus, nälkä, häpeä, josta nämä lähettiläät itse, suurkaanien hovissa käydessään, saivat vähän esimakua. Carpini näkemänsä perustuksella ennusti, että Liivinmaa ja Preussi ensinnä saisivat kestää Tataarien hyökkäyksen, ja kehotti kaikkia kristittyjä kansoja nousemaan yhteisesti »näitä perkeleitä» vastaan. Sitä varten hän teki niin tarkkaan selkoa heidän sotatavoistaan.

Carpinin matka.

Lyonista Carpini ensinnä matkusti Böhmiin, jonka kuningas Venzeslaus antoi hänelle matkalle apua. Puolan hovissa hän tapasi venäläisen ruhtinaan, joka varotti lähettilästä odottamasta hyvää kohtelua, sillä mongoliruhtinaat vaativat rikkaita lahjoja. Tataarien tapana oli loppumattomalla kerjuulla ahdistaa kaikkia, jotka heidän luokseen saapuivat. Ilman lahjoja ei heidän maassaan ollut mahdollista mitään aikaan saada. Krakovassa lähetystö hänen kehotuksestaan osti majavan nahkoja ja muita turkiksia, jotka matkan varressa olevissa maissa kävivät rahasta. Erään böhmiläisen ja toisen puolalaisen munkin seurassa matkaa sitten jatkettiin.

Kun lähetystö paljon vaivoja koettuaan saapui Dnjeprille, niin oli siellä koko maa lopen hävitetty, asukkaat joko tapettu tai viety Mongolien orjiksi; liettualaiset rosvot olivat ryöstäneet, mitä Tataareilta jäi. Kiev oli kuitenkin jonkun verran toipunut hävityksestään. Siellä eräs tataarilainen rosvopäällikkö varotti Carpinia, että hän vain tataarilaisilla hevosilla voisi suorittaa suunnattoman matkansa, sillä ainoastaan ne kykenivät löytämään lumen alta ruohoa ja elämään aroilla. Alan niminen tataariruhtinas matkan jatkuessa ensimäiseksi kiristi lähetystöltä lahjoja, mitä suinkin irti sai, houkuteltuaan sen ensiksi piirinsä kautta kulkemaan. Samaa kiristystä jatkoivat sitten kaikki seuraavat. Hämmästyksekseen lähettiläät huomasivat, etteivät Tataarit rahtustakaan välittäneet paavista eivätkä hänen suosituskirjeistään. Kurantsha niminen tataaripäällikkö, joka oli ylipäällikkönä länsirajalla, kiristi Carpinilta lahjoja ja pakotti hänet kolme kertaa edessään polvistumaan. Vasta sitten hän antoi oppaita ja hevosia matkan jatkamiseksi Batun leiriin. Asovin meren rantoja ja Donin poikki retkeiltiin edelleen itään päin, tultiin Volgalle ja saavuttiin lukemattomien vastuksien ja harmien jälkeen Batun hoviin, joka näyttää olleen Volgan suupuolessa. Batu monien mutkien jälkeen otti lähetystön vastaan, mutta piti niin huonoa huolta sen ruumiillisista tarpeista, että munkit olivat vähällä nälkään nääntyä sillä ajalla, jonka hänen hovissaan oleskelivat.

Batu piti loistavaa hovia. Samoin kuin suurkaanilla itsellään oli hänelläkin ympärillään lukematon palvelijakunta ja hänen valtaistuimensa oli kaikkia muita istuimia korkeampi. Batun tavarain joukossa lähettiläät mielihaikeakseen näkivät upeita telttoja, jotka oli ryöstetty Unkarista, sinne tehdyllä sotaretkellä. Lähettiläät saivat vastaanotossa sijansa Batun vasemmalla puolella, joka oli naisten puoli ja ala-arvoisempi. Kun he palasivat suurkaanin luota, niin he saivat istua oikealla puolella. Lähellä ovea oli pöydällä hopea- ja kultamaljoja ja monenlaisia juomia, ja aina kun ruhtinas kohotti maljan huulilleen, niin heläytettiin soitanto ja kajahutettiin laulu. Kun Batu esiintyi ulkona, niin hänen päällään kannettiin telttakattoa. Omille miehilleen Batu oli hyvä ja he tottelivat häntä kuin jumalaansa. Mutta vihollisena hän oli mitä julmin ja vaarallisin, sillä hän oli nerokas ja sotataitoon tottunut. Batu lähetti latinalaisen lähetystön jatkamaan matkaa suurkaanin leiriin. Osa lähetystön jäsenistä aikoi palata takaisin kertomaan, mitä siihen saakka oli aikaan saatu, mutta Mausi niminen tataaripäällikkö heidät välillä pidätti ja antoi heidän odottaa, kunnes toiset palasivat takaisin pitkältä matkaltaan. Batun tylystä kohtelusta masentuneena ja tataarilaisten oppaittensa hurjuutta peläten Carpini luuli lähtevänsä viimeiselle matkalleen, kun hän 8. p. huhtik. v. 1246 lähti Saraista matkaa jatkamaan.

»Olimme kyynelet silmissä», hän lausuu, »emmekä tienneet, pääsisimmekö hengissä palaamaan.» He lisäksi olivat kovin väsyneet ravinnon puutteen vuoksi, kun eivät viime aikoina olleet saaneet muuta syödäkseen kuin hirssiä ja suolaa.

Kansoista, jotka asuivat Mustan meren ja Jäämeren välillä, Carpini mainitsee Venäläiset, Mordvalaiset, Bulgarit ja Bashkirit. Vielä etäämpänä pohjoisessa hän sanoo Samojedien asuvan ja heidänkin takanaan, valtameren rannalla, semmoisia ihmisiä, joilla oli koiran kuono.

Retkikunnan mongolilaiset oppaat jouduttivat sitä enemmän kulkua, kuta edemmä ehdittiin. Hevosia vaihdettiin seitsemänkin kertaa päivässä. Uralin vuoriston ja Kaspian meren välinen aro oli aivan autiona. Mongolit olivat tappaneet ja myyneet orjiksi kaikki sikäläiset paimentolaiset, jotka kuuluivat Kangittien heimoon. Ei missään näkynyt ihmisiä eikä heidän asumuksiaan, mutta pääkalloja ja ihmisruumiin osia oli maassa kaikkialla. Ainainen vedenpuute lisäsi matkustajain kärsimyksiä. Toukokuun puolivälissä saavuttiin Aral-järvelle ja jatkettiin matkaa pitkin Sirdarjan rantoja. Sielläkin vallitsi ylt'yleensä sama hävityksen kauhistus. Juhannuksen aikana ainainen lakea aro vihdoin alkoi loppua ja Tianshanin läntiset esivuoret kohota ilmoille arosta. Kun oli kuljettu vuoriston poikki, jossa muun muassa oli saarekkaan järven — nykyisen Ala Kulin yli mentävä, niin tultiin Dsungariaan. Altain syrjäselänteitten poikki sitten edelleen kuljettiin varsinaiseen Mongoliaan ja sen kautta kolmessa viikossa saavuttiin lähelle Karakorumia, Kujuk kaanin leiriin.

Kujukin hovissa.

Pitkä odotus viivytti siellä lähetystöä. Ogdain jälkeläistä ei nimittäin ollut vielä valittu, eikä Kujuk, vaikka saattoikin olla varma vaalistaan, kuitenkaan suostunut munkkeja vastaan ottamaan, ennenkuin vaali oli tapahtunut. Läheltä ja kaukaa oli saapunut tataariruhtinaita suurkaania valitsemaan. Vaalia varten oli pystytetty laaja teltta, joka oli puhdasta valkoista samettia; siihen mahtui enemmän kuin kaksituhatta henkeä. Teltan ympärillä oli koristeltu puinen aitaus, aitauksessa kaksi porttia, toinen suurkaania varten, toinen niitä varten, joita laskettiin vaalitelttaan. Sinne tataarilaisruhtinaat kokoontuivat. Hovin ulkopuolella he ratsastivat piiriä yli mäkien, poikki laaksojen. Mutta neuvostoon tullessaan he jättivät hevosensa noin kahden nuolenkantomatkan päähän teltasta, pitäen kuitenkin aseensa. Heidän varustuksensa olivat upeat ja joka päivä esiinnyttiin toisissa tamineissa, milloin valkoisissa, milloin punaisissa tai sinisissä, milloin silkissä, milloin sametissa. Kun Kujuk itse kävi teltassa, niin olivat kaikki hänen kunniakseen punaisiin puetut. Ruhtinaitten hevoset olivat kultasuitsissa, satulat kullan kirjoissa, aseet, kilvet, panssarit kullalla huolitellut. Jos joku alhaisemmista heitä lähestyi tai lähestyi telttaakaan, niin vartijat paikalla pieksivät hänet. Mutta teltassa päälliköt keskustelivat vaalista, puoleen päivään saakka selvinä, sen jälkeen kumissia juoden ja illalla niin humalassa, että sitä oli kumma katsella. Turhaan koettivat he saada latinalaisia lähettiläitä juominkeihin osaa ottamaan. Siitä huolimatta Carpinia ja hänen seuralaistaan kohdeltiin suurella kunnioituksella, suuremmalla kuin mitään muuta, kokoukseen saapunutta lähetystöä. Koko maailma oli lähettänyt tilaisuuteen edustajia. Niitä oli enemmän kuin neljätuhatta, toiset tuomassa verorahoja, toiset lahjoja, oli hallitsevia sulttaaneja ja ruhtinaita, jotka olivat itse saapuneet, oli toisia, jotka maaherroina hallitsivat maakuntia. Etevimmät näistä vieraista olivat Suzdalin ruhtinas Jaroslav ynnä kaksi Georgian kuninkaan poikaa; sitä paitsi oli tullut useita Kiinan ja Korean ruhtinaita, Bagdadin kalifin lähettiläs ja enemmän kuin kymmenen muhamedilaista sulttaania. Dnjepristä Hoanghohon ja Persian lahdesta napapiiriin saakka kaikki kansat kilvan tavottelivat Kujukin suosiota.

Carpini vietti, sen mukaan kun muisti, neljä viikkoa Kujukin leirissä Ormektuassa, ja tällä ajalla hän luulee Kujukin vaalin tapahtuneen, vaikka niin salassa, ettei siitä annettu mitään varsinaista tietoa. Mutta siitä kunnioituksesta, jota Kujukille sitten osotettiin, saattoi päättää, että asia oli ratkaistu. Aina kun Kujuk astui ulos teltasta, niin hänelle laulettiin ja hänen edessään laskettiin maahan töyhtöpäitä sauvoja — kuninkuuden merkkejä, joita ei kukaan muu ruhtinas saanut käyttää.

Uusi suurkaani oli kirjottajan mielestä neljänkymmenen tai ehkä neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, keskikokoa, arvokas ja harvapuheinen käytökseltään. Häntä sanottiin hyvin viisaaksi ja suosiolliseksi Jeesuksen oppia kohtaan - niin ainakin luulivat hovissa olevat kristityt, — jonka vuoksi arveltiin hänen piankin kääntyvän kristinuskoon. Hänen palveluksessaan oli nestoriolaisia kristityitä, jotka saivat säännöllisen avustuksen hänen omasta aitastaan. Aivan hänen telttansa edustalla oli kristitty kappeli, jossa toimitettiin jumalanpalvelus, — sitä ei kukaan muu mongolilainen ruhtinas hovissaan sallinut.

Kolmen tai neljän penikulman päässä suurkaanin teltasta oli toinen leiri ja teltta — »Kultaisen heimon» teltta — laajalla tasangolla joen partaalla, ja siellä juhlallinen valtaistuimelle nousu tapahtui. Sikäläistä telttaa kannattivat kullalla naulatut patsaat, katto ja seinät olivat silkkiompeluksilla koristellut. Valtaistuimelle nousun tapahtuessa oli suuri kansajoukko saapuvilla, kaikki kasvot etelää kohti, lakkaamatta polvistuen sille ilmansuunnalle. Kun valtaistuimelle nousu tapahtui, niin kaikki lähtivät telttaan ja polvistuivat Kujukin eteen, joka oli noussut valtaistuimelle. Ensinnä polvistuivat ruhtinaat ja sitten loput kansasta. Ainoastaan munkit eivät ottaneet osaa polvistumiseen, vaikka hekin myöhemmin osottivat Kujukille hänen arvonsa mukaista kunnioitusta. Päivä päättyi suurilla pidoilla, kokonaisia kuormallisia keitettyä lihaa syötiin, suolattua leipää särpimenä; tammanmaito, sima ja muut juomat juoksivat virtanaan. Pitoja kesti monta päivää, kuten niin merkillinen tapaus vaati.

Kultaisen heimon teltassa Carpini muitten lähettiläitten kanssa pääsi suurkaanin puheille. Ylimäinen kirjuri kirjotti muistoon kaikkien lähettiläitten nimet ja niitten nimet, jotka olivat heidät lähettäneet, ja luki kirjottamansa suurella äänellä suurkaanille ja kokoontuneille prinsseille ja ylimyksille. Lähettiläät sitten etsittiin, ettei kukaan saanut astua hallitsijan eteen aseellisena, heitä varotettiin, etteivät suinkaan kynnykseen koskettaisi jalallaan, että he astuisivat telttaan vasemman oven kautta ja neljä kertaa polvistuisivat valtaistuimen edessä. Teltassa olivat nähtävinä lahjat, joita Kujukille oli tuotu, silkkiä ja samettia, koruompeluksia, korukutomuksia, turkiksia ja kultakirjauksia ynnä teltta, joka oli jalokivillä kirjailtu ja aiottu kannettavaksi hallitsijan päällä juhlissa. Eräs maaherra oli lähettänyt kokonaisen karavanin tuomaan koruompeluksia ynnä parven rauta- ja nahkapanssareilla suojattuja sotihevosia. Paavin lähettiläät olivat ainoat, joilla ei ollut lahjoja tarjota. Pohjois-Kiinasta, Kitaista, oli lähetetty ylellisen upea punainen samettiteltta, ynnä ihmeteltävän taidokkaasti veistetty norsunluinen valtaistuin, joka oli runsaasti koristettu kullalla, jalokivillä ja helmillä. Suurkaanin valtaistuimen ympärillä oli penkkejä, vasemmalla puolella korkeammat kuin oikealla; vasemmalla puolella istui suurkaanin haaremi, keskellä telttaa matalammilla istuimilla ruhtinaat. Eräällä mäellä lähellä Kultaisen heimon telttaa mongolilaisille ruhtinaille jaettiin valtaistuimelle nousun johdosta enemmän kuin viisisataa vaunullista kultaa, hopeata ja silkkiä.

Carpinin vielä ollessa hovissa kuoli siellä Suzdalin ruhtinas Jaroslav — sanottiin suurkaanin äidin hänet myrkyttäneen pidoissa, jotka pani toimeen hänen kunniakseen. Ainakin ruhtinas heti pitojen jälkeen sairastui ja kuoli seitsemän päivän kuluttua, ja jokainen tiesi, kuinka Tataarit himoitsivat hänen maataan. Siitä huolimatta suurkaanin äiti koetti houkutella hoviin Jaroslavin pojankin, Aleksanterin, joka historiassa sitten sai »Nevskin» nimen. Hän sanoi kutsumuksessaan tahtovansa antaa hänelle isän maat; mutta kaikki uskoivat, että jos hän olisi tullut, niin olisi hänetkin joko myrkytetty taikka pidetty elinaikansa vankina. Onneksi Aleksanteri kuitenkin oli siksi varovainen, ettei kutsumusta noudattanut.

Saman kavalan äitinsä, Turakinan luo Kujuk valtaistuimelle noustuaan lähetti joksikin aikaa Carpininkin, munkin luulon mukaan siitä syystä, että hän väliajalla juuri neuvotteli sodan alkamisesta Länsimaita vastaan. Turakina ei kuitenkaan munkkeja myrkyttänyt, vaan vieläpä antoi heille matkalle lämpöiset ketunnahkaturkit.

Ehkä siitä syystä, ettei latinalaisella lähetystöllä ollut lahjoja antaa, sitä huonosti kestittiin. Koko ajan se sai elää niin vähällä ruualla, että oli nälkään menehtyä. Neljälle miehelle oli keisarillisesta aitasta määrätty sen verran ravintoa, että se juuri yhdelle riitti. Lähetystö olisi nääntynyt, ellei olisi saanut apua Kosmas nimiseltä venäläiseltä kultasepältä, joka oli suurkaanin erikoisessa suosiossa. Tämä Kosmas oli valmistanut keisarillisen valtaistuimen ja leimasimen, jolla Kujuk leimasi paaville lähettämänsä kirjeen. Muutamilta venäläisiltä ja unkarilaisilta, jotka puhuivat latinaa ja ranskaa ja olivat Ormektuaan saapuneet lähetystöjen ja ruhtinaitten keralla, Carpini sai tietoja kaanin yksityisestä elämästä. Mutta vielä enemmän hän kuuli semmoisilta europpalaisilta, jotka olivat olleet Mongoliassa, toiset kymmeniä vuosia, joko vankeina taikka taidetyöläisinä.

Vihdoin paavin lähettiläät sitten pääsivät suurkaanin luo erikoiskeskusteluun ja saivat hänelle juurta jaksain asiansa selittää. Heiltä kysyttiin kaikenlaista maista ja kansoista ja siitä, osattiinko paavin hovissa lukea venäjää, sarasenien kieltä taikka tataarien kieltä. Kun tähän kysymykseen tuli kieltävä vastaus, niin Kujukin kirje kirjottetiin tataarin kielellä ja oheen liitettiin paikalla tehty latinalainen käännös. Lähetystölle annettiin paluumatkaa varten tataarilaiset oppaat ja Kujuk aikoi lisäksi lähettää samaan matkaan tataarilaisen lähetystönkin paavin ja kristikunnan ruhtinaitten luo. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään munkkien välttelevien vastauksien vuoksi, Carpini kun pelkäsi, että tataarilaiset lähettiläät käyttäisivät tilaisuutta vakoillakseen Länsimailla, jotta sitten voisivat sodassa käyttää hyväkseen tietojaan.

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin menomatka oli ollutkaan, sillä aroilla oli silloin talvi. Lokakuun 13:sta päivästä aina seuraavan kesäkuun 9:nteen päivään saakka Carpini seuralaisineen teki matkaa, ennenkuin saapui Kieviin. Levähdykset tapahtuivat aroilla semmoisissa paikoissa, missä voitiin kasata lunta tuulen suojaksi yön ajaksi. Paluumatkalla poikettiin jälleen Batun leirissä ja Batu varotti lähettiläitä, että he oikein veisivät perille suurkaanin sanoman. Mausin luota pelastettiin ne lähetystön jäsenet, jotka menomatkalla olivat Batun luota palanneet takaisin, mutta jotka Mausi oli pidättänyt. He olivat viettäneet aikansa ankarassa orjuudessa ja olivat jo heittäneet kaiken toivon. Tataarilaiset rajavartijat jälleen kerjäsivät lahjoja, mutta kun lähetystöllä ei mitään ollut, niin se ei mitään antanutkaan.

Kievissä koko väestö tuli ulos kaupungista palaavia vastaanottamaan, iloiten heidän paluustaan, ikäänkuin he olisivat kuolleista nousseet. Puolan ja Böhmin kautta edelleen matkustaen Carpini kesällä v. 1247 palasi paavin hoviin. Palkaksi merkillisestä matkastaan hän nimitettiin Dalmatian Antivarin piispaksi, mutta matkan rasitukset olivat hänet niin murtaneet, että hän jo v. 1252 kuoli. Se matka olisi ollut vaikka kenelle ankara koettelemus, mitä sitten munkille, joka jo oli ikämies ja niin lihava, että kronikka sanoo hänen vastoin franciskanien tapaa Saksassa lähetystoimessa ollessaan ratsastaneen aasilla, koska hän oli »vir gravis et corpulentus», raskas ja lihava mies. Tämä iäkäs ja lihava kirkonmies kulki ratsain mitä vaikeimmissa oloissa, huonolla ravinnolla, milloin vilussa, milloin polttavassa helteessä, ainaisten rettelöitten ja kiusain alaisena hyvän asiansa palveluksessa edes takaisin suorin tein noin 16,000 kilometriä. Varmaan matka mutkineen oli vielä pitempikin. Muuan sen aikainen munkki Carpinista kirjottaa: »Hän oli älykäs ja puhelias, perehtynyt kirjallisuuteen, hyvä puhuja, paljon kokenut mies. Hän kirjotti suuren kirjan Tataareista ja muista ihmeistä, mitä hän oli nähnyt, ja aina kun hän väsyi Tataareista puhumaan, niin hän käski lukea ääneensä tätä kirjaa, kuten olen usein kuullut ja nähnyt.»

Pari vuotta sen jälkeen kun tämä retkikunta oli palannut, lähetti Ranskan kuningas Ludvig IX matkaan lähetystön taivuttamaan Mongolien ruhtinaita kristinuskoon. Tämäkin retkikunta suoritti muutoin onnellisesti matkansa, mutta Kujuk oli jo ennättänyt sillä välin kuolla ja leski, joka hänen jälkeensä hallitsi jonkun aikaa, antoi Ranskan ritarillisen kuninkaan aikomukselle aivan nurjan sisällyksen, se muka oli tarjoumus ruveta hänen vasallikseen. Lähettiläitä hän sen mukaan kohteli ylen kopeasti ja kirjotti kuninkaalle kirjeen, jossa hän uhkaavin sanoin kehotti tätä ajoissa maksamaan vuosiveronsa. Suuttuneena aikoi hurskas kuningas jo heittää nämä käännytysyritykset aivan sikseen, mutta kun hänelle myöhemminkin yhä uskoteltiin, että Mongolilaisten ruhtinaat sittenkin olivat taipuvaisia kääntymään kristinuskoon, niin lähetti hän vielä kokeeksi matkaan Wilhelm Rubruck nimisen munkin. Rubruck saapui Konstantinopoliin v. 1252 ja lähti sieltä seuraavana vuonna pitkälle retkelleen.

Wilhelm Rubruckin matka.

Rubruck matkusti vielä vähemmillä varoilla kuin Carpini, sillä suuttuneena huonosta kohtelusta, joka oli tullut hänen virallisen lähetystönsä osaksi, Ranskan kuningas vain »yksityisesti» tämän munkin mukana lähetti kirjeitä Sartash [Sartash oli Batun vanhin poika] nimiselle tataariruhtinaalle, jota luultiin kristityksi, ynnä Mongolien suurkaanille. Rubruck ensinnä purjehti Krimin Sudak eli Soldaia nimiseen satamaan, joka oli Khazarien tärkein kauppasatama. Siellä hän osti tai lainasi härkävaunuja matkan jatkamiseksi, voidakseen kulkea mukavammin. Mutta sen kautta matka toiselta puolen edistyi tavattoman verkalleen. Krimin rannikkoa matkustettaissa tavattiin kylissä, joilla melkein kaikilla oli eri kieli, vielä jäännöksiä vanhoista Gootilaisistakin, jotka yhä puhuivat omaa kieltään. Asovin meren länsirannalla kuljettiin sikäläisten suolapaikkain ohi, joista Batu ja Sartash saivat paljon tuloja, sillä he olivat anastaneet koko suolateollisuuden. Kolmantena päivänä siitä kun oli Sudakista lähdetty kohdattiin ensimäiset tataarit, ja kohtaus teki Rubruckiin niin kaamean vaikutuksen, että hän mielestään oli tullut kuin toiseen maailmaan. Kirjassaan hänkin tekee seikkaperäisesti selkoa siitä, mitä tuli huomanneeksi Tataarien tavoista ja elämänlaadusta. Muun muassa hän kertoi heidän vaatteuksestaan. Silkkiä, kultakangasta ja pumpulia he saivat Kiinasta, Persiasta taikka etelästä, turkiksia Venäjältä, Suur-Bulgariasta ynnä Bashkirien ja Kirgisien maasta, joka oli kaukana pohjoisessa. Talvella Tataareilla oli ainakin kahdet turkit, alla kallisarvoiset, päällä halvemmat, ketun, suden tai koiran nahkasta. Toisilla oli kolmetkin turkit. Nahkahousujakin käytettiin; rikkaat alustivat kaikki vaatteensa silkkivuorilla, joka oli erinomaisen pehmeä, kevyt ja lämmin. Köyhemmät käyttivät joko puuvillaa taikka hienoa lampaanvillaa. Köytensäkin Tataarit punoivat villasta, sekottaen siihen kolmanneksen hevosen jouhia. Heidän huopaiset satulaloimensa ja sademekkonsa olivat erinomaisia vaatekappaleita.

Kun Rubruck tapasi ensimäiset Tataarit, niin nämä paikalla ratsastaen piirittivät matkueen. Nähdessään sen muonavaraston he vaativat niistä osansa ja saatuaan pullon viiniä pyysivät heti toista, koska muka ei kukaan voinut tulla taloon vain yhdellä jalalla. Mutta munkki oli jyrkkä säästäväisyydessään, ja kun eivät voineet häneltä muuta kiristää, niin tekivät hänelle harmia. Kun hän ei suostunut lahjottamaan heille tavaroitaan, niin he sanoivat häntä kerskuriksi, sillä he pitivät itseään maailman herroina, eikä muka kenelläkään ollut oikeutta heiltä mitään kieltää. Väkivaltaa he eivät tosin tehneet, mutta siitä huolimatta Rubruckista tuntui, kuin olisi hän päässyt paholaisten kynsistä heidän seurastaan päästessään. Pian sen jälkeen kun oli Tatariaan tullut latinalainen munkki sai opetella viinin sijasta juomaan tamman maitoa. Alussa se hänessä herätti kauhistusta ja hämmästystä, mutta vähitellen hän tottui pitämään sitä varsin hyvänmakuisena.

Skatai oli ensimäinen tataariruhtinas, joka aroilla tavattiin; hän oli uloin rajavartijoista. Ruhtinaan leiri oli kuin kokonainen kaupunki telttoineen, vankkureineen, karjoineen ja miehineen, vaikkei sotilaitten luku ollutkaan viittäsataa miestä suurempi. Skatai otti Rubruckin vastaan patjoilla istuen, luuttu kädessä ja vieressä vaimonsa, joka oli pystynokkaisin nainen, mitä ruhtinas oli voinut löytää, kasvot töhryiset ja rasvaiset. Sillä välin kun lähetystön tuomat kirjeet lähetettiin takaisin Soldaiaan käännettäviksi, Rubruck opetti kristinuskon alkeita eräälle sarasenille, jonka siellä tapasi; mutta käännytettävä luopui kesken koko aikeesta, kun huomasi latinalaisen papin juovan tamman maitoa. Sillä semmoinen oli yleinen usko, ettei kukaan kristitty voinut juoda tamman maitoa ja että jokaisen, joka tahtoi uskoaan muuttaa, täytyi valita joko kumissi tai kristinusko.

Matka piti sitten itää kohti pitkin Mustan meren aroa, Asovin meri oikealla kädellä. Vasemmalla kädellä oli melkein vedetön aro, jolla ei ollut metsää, ei mäkeä eikä kiveä, mutta mitä parhaat laitumet. Heinäkuun keskivaiheilla tultiin Donille, jonka yli kuljettiin lautalla. Batu ja Sartash olivat tuoneet sinne erikoisen siirtokunnan venäläisiä talonpoikia hoitamaan lautturien tehtävää. Lauttapaikka lienee ollut aroalueen pohjoisreunassa, sillä sinne saakka Tataarit tavallisesti kulkivat pohjoista kohti karjoineen. Donilla matkue viipyi muutamia päiviä, ennenkuin saatiin uusia hevosia ja härkiä matkan jatkamiseksi. Sitten lähdettiin hakemaan Sartashin leiriä. Heinäkuun lopulla sinne saavutuinkin pitkän etsimisen jälkeen, ja lähetystö oli iloinen kuin haaksirikkoutunut laiva satamaan tullessaan tavatessaan ruhtinaan, joka muka oli kristitty. Maa Donin takana oli ollut hyvin kaunista, jokista ja metsäistä. Metsissä eli kaksi suomalaista heimoa, Moxel ja Merdas (Mokshat ja ehkä Merjat, edellinen mordvalainen heimo). Näistä kansoista toinen oli puhtaita pakanoita, toinen oli kääntynyt muhamedin uskoon. Heidän maassaan ei ollut ensinkään kaupunkeja, ainoastaan pieniä majoja metsäin keskellä. He olivat taistelleet Mongolien kanssa Saksalaisia vastaan, mutta toivoivat nyt, että Saksalaiset tulisivat ja pelastaisivat heidät Tataarien ikeen alta. Mokshat olivat vieraanvaraisia, antoivat ruokaa ja asuntoa matkustaville kauppiaille, eivätkä olleet kovin mustasukkaisia vaimojensa puolesta. Heidän turkiksensa olivat maan kuulut. Sitä paitsi heillä oli hunajaa, vahaa, haukkoja, jotka Tataarien kesken olivat erinomaisen haluttua tavaraa, koska rikkaat niillä pyydystivät melkein kaiken riistan, mitä ravinnokseen tarvitsivat, ja suuria sikalaumoja.

Muhamedinuskoisten Merdain takana oli Etiljoki, jota Carpini Venäläisten antamalla nimellä oli sanonut Volgaksi. Rubruck ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin suurta jokea ja hän kummasteli, mistä pohjan periltä mahtoi tulla niin paljon vettä. Sillä kohdalla, jossa hän kulki sen poikki, Donin ja Etilin väliä oli vain kymmenen päivämatkaa. Sartash tavattiin kolmen päivämatkan päässä Volgasta ja lähetystö pääsi hänen puheilleen. Kuningas Ludvigin kirje teki hyvän vaikutuksen, lupa matkan jatkamiseen saatiin. Mutta Sartashin väki ahdisti matkuetta sitä enemmän uteliaisuutensa ja kerjuunsa kautta, ja eräs Koiak niminen nestoriolainen kristitty anasti retkikunnan kalliit kirjat ja kirkolliset vaatteet, sanoen ottavansa ne vain säilyttääkseen. Koiak oli kuullut Ludvig kuninkaasta eräältä Hainaultin Balduin nimiseltä ranskalaiselta seikkailijalta, joka oli mennyt naimisiin kumanilaisen prinsessan kanssa. Koiak antoi anastamainsa tavarain palkaksi latinalaisille munkeille sen neuvon, että olisivat matkaa jatkaessaan »kärsivälliset ja nöyrät». Mutta Sartashia hän varotti sanomasta kristityksi, sillä hän oli vain mongoli, eikä mitään muuta. Rubruckin mielestä Sartash päin vastoin näytti kristityitä pilkkaavan.

Sartashin luota lähdettyään Rubruck saapui sille paikalle Volgan rannalle, jossa joen yli kuljettiin. Joki oli hänen mielestään neljä kertaa leveämpi kuin Seine ja sangen syvä. Viimeisillä taipaleilla oli ollut paljon rosvoja, Mongolien orjuudesta paenneita venäläisiä, unkarilaisia ja alaneja — Alanien kansa asui Kaukasiassa, oli kääntynyt kristinuskoon ja taisteli yhä urhoollisesti Mongoleja vastaan. Lisäksi oli retkikunta menehtyä nälkään, sillä Sartashin leirissä he eivät neljään päivään saaneet mitään syödäkseen, eivätkä matkalle eväitä. Heidän sen vuoksi täytyi syödä niitä leivoksia, joita olivat ottaneet matkaan lahjoiksi tataarilaisille ruhtinaille.

Volgankin rannalla oli lautta-asema sillä paikalla, jonne Batu kesällä kauimmaksi kulki pohjoista kohti. Batu paraillaan oli siirtymässä etelää kohti, koska kesän loppupuoli jo oli käsissä. Sen vuoksi Rubruckin täytyi kääntyä etelään, hän tapasi Batun leirin vasta lähellä Volgan suistamoa. Näin Rubruck tutustui Kaspian mereenkin ja saattoi vakuuttaa, »ettei se ollut pohjoisen meren lahti, kuten oli sanottu, vaan sisämeri».

Kirkollisen virkapukunsa menetettyään nestoriolaiselle virkaveljelleen Rubruckin täytyi munkin halvassa puvussa esiintyä pelätyn tataariruhtinaan edessä, vieläpä avojaloin ja paljain päin. Batu istui pitkällä kullatulla divanilla, vieressään eräs vaimoistaan. Hän katsoi pitkään munkkia, ennenkuin mitään puhui. Hänen kasvonsa, jotka olivat punatäplikkäät, eivät olleet miellyttävät nähdä, mutta vielä kiusallisempi oli Rubruckin mielestä hänen välinpitämättömyytensä uskonnosta. Sillä kun Rubruck, puheluvan saatuaan, polvistuen kehotti häntä etsimään taivasta ja antamaan kastaa itsensä, niin Batu tyynesti hymyili ja hänen hovimiehensä sen huomatessaan purskahtivat äänekkääseen nauruun ja paukuttivat käsiään. Kyseltyään retkikunnan asian ja kuulumiset hän tarjosi kumissia ja ilmotti sitten määräävänsä, että lähetystö jaettaisiin kahtia. Rubruckin yhden seuralaisen keralla piti lähteä matkaa jatkamaan, toisten tuli palata Sartashin luo. Mutta siitä huolimatta lähetystöä pidätettiin Batun leirissä viisi viikkoa. Heidän kärsimyksensä olivat surkuteltavat. »Toisinaan seuralaiseni sanoi minulle, melkein kyynelet silmissä, että hänestä näytti siltä, kuin ei enää koskaan saataisi ruokaa.» Sillä markkinapaikka, joka heimoa seurasi, oli niin kaukana, ettei sinne voinut päästä, kun olisi hevosen puutteessa pitänyt kulkea jalan. Unkarilaiset vangit, jotka olivat olleet aikanaan pappeja, toivat muukalaisille apua, ynnä eräs kristitty kumani, joka oli Unkarissa ottanut kasteen. Näiltä hyviltä ystäviltä he saivat ruokaa ja juomaa ja Rubruck kirjotti heille palkaksi otteita kirkkoliturgiasta, kun heillä ei ollut kirjoja. Batun joukossa oli kaikkiaan noin viisisataa perheen päämiestä, ei sen enempää.

Vasta 14 p. syyskuuta ryhdyttiin toimiin lähetystön eteenpäin opastamiseksi. Batun määräämä opas halveksivaisesti varotti munkkeja matkan pituudesta ja kylmyydestä, uhaten hylätä heidät, jos heissä huomaisi heikkouden merkkejä. Neljä kuukautta muka piti kuljettaman niin kovassa pakkasessa, että usein kivet ja puut halkeilivat. 15 p. syyskuuta lähdettiin matkaan. Munkit olivat matkapuvuksi hankkineet vuohen nahkaiset takit ja housut, tataariiaiset saappaat ja lakit, huopasukat ja muita välttämättömiä varustuksia.

Kaspian meren pohjoista rantaa pitkin, jatkui matka. Hitaat härkävaunut oli nyt jätetty jälkeen ja munkit ratsastivat nopeilla tataarilaisilla hevosilla. Kahdentoista päivämatkan jälkeen tultiin Jaik eli Ural-joelle, joka tuli Bashkirien maasta. Bashkirien Rubruck luuli puhuvan samaa kieltä kuin Unkarilaiset. Nykyisin he puhuvat tataarilaista kieltä, mutta asuvat yhä vielä samoilla paikoilla. Päivässä ajettiin noin satakunta kilometriä, toisinaan enemmänkin, sen mukaan kuin hevosia oli. Hevosia taas vaihdettiin kahdesti ja kolmastikin päivässä, toisinaan taas täytyi ratsastaa samoilla hevosilla kaksi ja kolmekin päivää. Valittavina olevista hevosista latinalaiset lähettiläät aina saivat pahimmat. »Tosin he minulle antoivat voimakkaan hevosen, koska olin raskas mies, mutta minä en edes uskaltanut kysyä, oliko sitä helppo ohjata, emmekä yleensä uskaltaneet mistään valittaa. Niinpä meidän oli kestettävä ankaria rasituksia, toisinaan ratsastaa kaksikin samalla hevosella. Ja janoissamme, nälissämme, viluiset ja väsyneet olimme useammin kuin saatoimme luvussakaan pitää.» Vasta illalla saatiin tavallisesti kunnollista ruokaa, lampaan kylkeinen, joskus lihakeitostakin; puolinääntyneille munkeille nämä annokset olivat kuin parhaita herkkuja. Mutta muuta ruokaa ei saatukaan, aamulla vain hiukan jauhovelliä. Munkkien täytyi rikkoa perjantaipaastokin ja syödä empimättä lampaanlihaa, jos mieli satulassa pysyä. Toisinaan oli liha syötävä puoliraakana taikka melkein raakanakin, sillä arolla ei ollut muuta polttoainetta kuin eläinten lantaa tai pensaita siellä täällä jokilaaksoissa. Alussa opas häikäilemättä osotti halveksumistaan rahattomia matkakumppaneitaan kohtaan, mutta vähitellen hän paremmin tutustui heihin ja alkoi suvaita heitä ja sitten hän tavallisesti vei heidät »pyytämään» jonkun rikkaan mongoliruhtinaan leiriin, joka sattui olemaan matkan varressa. Monet näistä mahtavista paimentolaisista olivat itse Djingis kaanin jälkeläisiä, joita oli hajallaan pitkin meren kaltaista aavaa aroa. He eivät paljoa tienneet muusta maailmasta, tunsivat vain omat lakeutensa, mutta sitä enemmän he kyselivät vierailta: »Oliko paavi todella viidensadan vuoden vanha, niinkuin sanottiin? Oliko Frankeilla paljon karjaa, lampaita ja hevosia? Minkä näköinen meri oli, josta matkustajat niin paljon kertoivat? Kuinka se oli mahdollista, että se oli rajaton ja rannaton?» Kun oli oltu Uralista matkalla toista kuukautta, niin saavuttiin Syr Darjan alajuoksulle, sieltä kuljettiin viikko etelän ilmoille vuorimaata kohti, luultavasti Alatau vuoriston syrjähaaroille. Kun sinne saavuttiin, niin oli Kaspian aro päättynyt ja tultiin Keski-Aasian vuorimaahan. Vuoristo nousi vähitellen näkyviin arosta ja sen juurella oli keidasseutu, joka oli niin hedelmällinen ja hyvin kasteltu kuin puutarha. Kintshatin kaupungin mongolipäällikkö tuli opasta vastaan, koska tämä oli ylhäistä sukua ja häntä oli sen mukaan kunnioituksella kohdeltava. Kintshatissa matkamiehet saivat ruokaa ja juomaa, muun muassa olutta, ja lyhyt viivähdys tällä asemalla oli uupuneille munkeille erinomaisen virkistävä. Syyskuun viimeisinä päivinä oli jo alkanut pakastaa ja tiet olivat jäässä. Saavuttiin sitten Talaan kaupunkiin, joka niinikään oli saman vuoriston juurella. Siellä oli ollut siirtokunta saksalaisia orjia, mutta nämä oli Mangu kaanin käskystä viety vähäistä ennen Bolatin kaupunkiin, vielä kauemmaksi itään päin, kultaa kaivamaan ja aseita valmistamaan. Rubruck kulki noin kolmen päivämatkan päässä Bolatin sivu; kaupunki lienee ollut nykyisen Kuldshan seuduilla. Hän olisi mielellään sinne poikennut, mutta tätä ei sallittu sen enempää meno- kuin paluumatkallakaan.

Yhä itään päin matkustettaissa tultiin siihen vuorimaahan, joka erottaa itäisen ja läntisen aroalueen toisistaan ja jossa Kara-Kitain kansa eli. Lautalla kuljettiin Ili virran poikki ja kaupungin kautta, jossa asui persiankieltä puhuvia muhamedilaisia. Erään vuorenselänteen poikki tultiin sitten kauniille lakeudelle, jonka oikealla rannalla oli korkea vuoristo ja vasemmalla puolella laaja järvi (Ala-Kul). Lakeus oli hedelmällinen, sillä sen läpi juoksi useita jokia, jotka laskivat vuoristosta järveen. Lakeudella oli ennen ollut useita kaupungeita, mutta Mongolit olivat hävittäneet ne kaikki, laajentaakseen laidunmaitaan, sillä seutu oli erinomaista laidunmaata. Yksi suuri markkinapaikka oli kuitenkin säilynyt, Kailak nimeltään, jossa kävi paljon kauppiaita. Siellä retkikunta viipyi kaksitoista päivää, odottaen Batun kirjuria, jonka piti yhdessä lähetystön oppaan kanssa sovittaa eräitä Tataarien keskinäisiä riitoja.

Keski-Aasian uskonnoista.

Tällä maalla oli ennen ollut oma kielensä ja kirjallisuutensa, joka käsitti nestoriolaisia hengellisiä kirjoja. Mutta nyt siinä asui ainoastaan Turkmeneja. Siellä Rubruck ensi kerran näki epäjumalia palvelevat shamanilaiset ja buddhalaiset, joista hän laajalta kertoo. Sivistyneimmät ja lähimpänä kristinoppia olivat Uigurit, jotka elivät Ala-Kulin itäpuolella olevilla vuorilla. Heidän oppinsa samoin kuin rotunsakin oli sekotusta tataarilaisuudesta, nestoriolaisuudesta ja muhamedilaisuudesta. Epäjumalanpalvelijoilla oli Kailakissa kolme temppeliä, joissa munkit näkivät »heidän oppinsa hullutuksia». Rubruck huomasi heidän jumaliaan palvellessaan kääntyvän pohjoista kohti. Muhamedilaiset kammosivat heidän taikauskoaan niin syvästi, etteivät edes ruvenneet siitä puhumaan. Karakorumissa Rubruck myöhemmin näki suuren Buddhan kuvan ja kuuli Kiinassa olevan vielä suuremman, joka muka näkyi kahden päivämatkan päähän, kuten eräs sieltä palannut nestoriolainen kertoi. Uigurit käyttivät kelloja, samoin kuin kristitytkin, heidän pappinsa, jotka ajelivat päänsä, elivät aviottomina ja käyttivät keltaisia viittoja, olivat Rubruckin mielestä monessa suhteessa samanlaisia kuin latinalaisetkin papit. Rukousnauhojakin he käyttivät ja lukivat pyhää rukousta »Om mani padme hum», joka muistutti »Pater nosteria». Uigurien kirjotus oli nestoriolaisille hyvin tunnettu; heidän kielensä oli melkein kaikkien kumanilaisten ja turkkilaisten kielien peruskieli.

Uigurit kirjottivat samalla tavalla kuin Kiinalaisetkin sivun yläsyrjästä alasyrjään, rivit seuraten toisiaan vasemmalta oikealle. Tätä kirjotusta (tunnettua Orkbon-kirjotusta) Mangu kaan sitten käytti Ranskan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä. Ne Mongolit, jotka olivat hyväksyneet Uigurien epäjumalanpalveluksen, pitivät siitä huolimatta monta piirrettä vanhasta shamanismistaan ja loitsutaidostaan, palvellen varsinkin vainajiaan, joita esittivät huopakuvat. Kun leiri oli liikkeellä, niin huopakuvat pantiin erityisiin vaunuihin ja heimon leiriytyessä järjestettiin kehiin yhteiseen telttaan.

Uigurien takana elivät idässä Tangutit, jotka olivat kerran voittaneet itse Djingis kaaninkin ja olivat tunnetut siitä, että he pitivät jak-härkää. Rubruck kuvaa tarkkaan Tibetin arvokasta kuorma- ja kotieläintä. Tanguttien takana asuivat varsinaiset Tibetiläiset, joitten raakuudesta Rubruck kertoo pöyristyttäviä seikkoja. Siinä maassa kuului olevan yllin kyllin kultaakin, mutta sitä ei kukaan uskaltanut kerätä Jumalan koston pelosta. — Solangit, jotka asuivat Mandshuriassa ja Amurin laaksossa, saapuivat suurkaanin leiliin vankkureilla, joita vetivät härät. He olivat kasvultaan pieniä ja tummaihoisia, puetut viittoihin ja suippoihin hattuihin, jotka muistuttivat dalmatialaisen piispan hiippaa. Hovissa heidän lähettiläällään aina oli mukanaan norsunluutaulu, josta hän näytti lukevan, mitä puhui. Näistä ja vielä muistakin silloisista kansoista ja niitten tavoista Rubruck sai tietoja ja Kaiheistakin, s.o. Kiinasta, jonka maakunnista silloin vielä monet olivat itsenäisiä. Karakorumissa tavattiin sitten paljon kiinalaisia, ja ne jotka olivat joutuneet suurkaanin vallanalaisuuteen, maksoivat hänelle suunnattoman vuotuisen veron, hopeata viisitoistatuhatta naulaa päivässä ja lisäksi ruokatavaroita ja silkkiä.

Arojen valtijaiden joukossa eli hajallaan paljon nestoriolaisia ja muhamcdilaisia aina Kathaihin saakka. Viimeksi mainitussa maassa nestoriolaisilla Rubruckin saamain tietojen mukaan oli seurakuntia viidessätoista kaupungissa, piispa yhdessä ja paljon vaikutusvaltaa kaikkialla. Mutta kuta vähemmän sanottiin näitten nestoriolaisten kristillisyydestä, sitä parempi Rubruckin mielestä. He olivat peräti rappeutuneet, omistaneet pakanallisia ja tataarilaisia tapoja, jotkut pitivät monta vaimoa, ollen pahempia kuin itse Mongolit. Ei voinut sanoin kuvata heidän kopeuttaan, juoppouttaan ja tietämättömyyttään. Toiset harjottivat noituutta miekoilla, tuhkalla, kivillä ja oksilla. Jumalanpalveluksessaan he käyttivät kristityistä maista ryöstettyjä kalkkeja. Tosin he olivat saaneet suurkaanin perheen osottamaan ristille kunnioitusta ja pitämään erästä paastoa, mutta tämä ei korvannut heidän huonoa elämäänsä ja oppinsa puutteita. Sillä he söivät lihaa perjantaina niinkuin muhamedilaisetkin, heidän pappinsa olivat naimisissa ja käyttivät Syyrian kielisiä kirjoja, vaikka olivat itse kielen unhottaneet ja lukivat ja lauloivat kuin papukaijat. Tästä kuvauksesta selvään puhuu sen ajan latinalaisen kirkon suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys, viha vanhaa kristittyä harhaoppia kohtaan, vaikkapa lieneekin totta, että nestoriolainen kirkko jo silloin oli perin pohjin rappeutunut. Se ei suinkaan ollut ihmeellistä, sillä eliväthän he erillään kaikista semmoisista keskuksista, jotka olisivat kyenneet heidän uskontoaan tehokkaasti tukemaan ja ylläpitämään korkeampaa oppia ja valistusta.

30 p. marrask. Rubruck saapui Ala-Kulille, joka oli myrskyinen kuin meri. Toinenkin järvi nähtiin vuoristossa Ebi nor, josta virtasi joki; joen laaksossa kävi kammottavan kova tuuli. Tämän laakson poikki he kulkivat, vaikka tuuli oli niin kova, että oli heidät veteen puhaltaa. Vuoriston poikki, huonoja laidunmaita, kaksinkertaisia päivämatkoja tehden, ankarissa pakkasissa, saavuttiin 13 p. joulukuuta rotkoon, joka oli tunnettu pahoista hengistä. Munkit torjuivat niitä laulaen Nikaian uskontunnustusta ja kirjottivat tataarilaisten oppaittansa suojaksi »Credon» ja »Pater nosterin». Joulukuun lopulla tultiin vuoriston toiselle puolelle varsinaiseen Mongoliaan, joka jälleen oli lakeutta ja niin tasaista kuin meri. Jo seuraavana päivänä sen jälkeen saavuttiin suurkaanin leiriin, jossa munkit saivat vähäisessä teltassa kurjan asunnon. Oppaalle sitä vastoin annettiin suuri teltta, hyvä kestitys ja viiniäkin, joka Rubruckin mielestä oli yhtä hyvää kuin paras Auxerren viini. Rubruck oli niin masennuksissaan Mongolien kopeudesta, heidän osottamastaan halveksumisesta ja itsepintaisesta luulostaan, että muka Ranskan kuningas oli lähettänyt heidät tarjoamaan alistumustaan, että hän mielestään iloisesti olisi uhrannut vaikka henkensä saarnatakseen ristiretkeä moisia röyhkeitä raakalaisia vastaan.

Rubruck Mangu kaanin vieraana.

Joulukuun 28 p. Rubruck esitettiin Mangu kaanille. Munkit kulkivat avojaloin ja tämä herätti niin suurta ihmetystä, että heitä katseltiin kuin kummituksia. Rahvas ihmetteli, eivätkö he luulleet raajojaan tarvitsevansakaan, kun niin armotta ne paljastivat. Unkarilainen vanki, joka oli saapuvilla ja tunsi munkkien puvun, selitti väelle nämä vieraat niin hyvin kuin taisi.

Palatessaan hovista Rubruck kävi armenialaisessa kirkossa, jossa hän tapasi mustan ja repaleisen Jerusalemin maasta tulleen erakon. Tämä oli saapunut tarjoamaan Mangulle koko kristikunnan alamaisuutta, jos hän vain kääntyisi kristinuskoon. Suurkaania tapaamaan oli myös saapunut Nikaian kreikkalaisen keisarin lähettiläitä ynnä eräs kreikkalainen ritari ja monta lähettilästä läntisistä valloista. Kaikki nämä todistivat Ranskan kuninkaan lähetystön oikeuden puolesta ja 3 p. tammik. 1254 munkit pääsivät varsinaiseen puhutteluun. He lähestyivät suurkaania laulaen latinalaista hymniä; kun he olivat laulunsa lopettaneet, niin heidät tarkoin tutkittiin, ettei heillä ollut aseita. Valtaistuinhuone oli ylt'yleensä verhottu kultakirjaisella vaatteella, sen keskellä paloi saksaul-puista ja pensaista tehty suuri tuli. Mangu istui sohvalla ja näytti olevan pienehkö, helpohko mies, noin neljänkymmenenviiden vuoden vanha, yllään turkit, jotka olivat kirjavat ja kiiltävät kuin hylkeennahka. Monista juomista, joita tarjottiin, Rubruck maistoi vain hiukan riissiolutta, mutta tulkki joi niin runsaasti, ettei hän pian voinut tulkita. Mangu itse oli hyvin »lievästi selvänä», eikä tulkki tahtonut olla herraansa huonompi. Puheesta ei sen vuoksi tahtonut tulla paljon mitään, ennenkuin Mangu itse esitti muutamia suoria kysymyksiä Ranskan valtakunnasta, sen karjoista ja hevosista ja tokko sitä oli mahdollinen vallottaa. Rubruck tuskin saattoi peittää suuttumustaan, mutta vastasi vältellen ja sai kaanilta luvan viipyä hänen leirissään kaksi kuukautta. Vieläpä hänelle annettiin lupa käydä Karakorumissakin.

Rubruck tapasi suurkaanin leirissä kerrassaan pienen siirtokunnan europpalaisia. Paitsi lähetystöjä oli siellä useita vankeja, kuten eräs Metzin nainen, joka oli vangittu Unkarissa ja nyt oli venäläisen teltanrakentajan vaimona, ja parisilainen kultaseppä, joka Karakorumissa työskenteli Tataareille. Sotavangit olivat matkalla kärsineet sanomatonta kurjuutta, mutta nyt heidän olonsa olivat paremmat ja monet ansaitsivat paljon rahaa. Kultaseppä oli saanut suurkaanilta suuren määrän hopeaa, valmistaakseen siitä hänelle taidokkaan puun, josta juoksi monta erilaista juomaa.

Suurkaanin hovissa Rubruck vielä tapasi erään sukkelan petturin, joka kulki väärällä nimellä. Hän oli Palestinan Acresta (Akosta) kotoisin ja kuului hengelliseen säätyyn, mutta oli saapunut Mangulle kertomaan, että muuan Otho niminen piispa oli saanut taivaasta kultakirjaimilla kirjotetun kirjeen, jossa oli ennustettu Mongolien vallottavan koko maailman. Näillä imarteluilla Theodulos — se oli miehen nimi — sai suurkaanin antamaan itselleen »kultataulut», s.o. passin, jonka omistaja saattoi kaikissa Mongolien hallitsemissa maissa käskeä ja tilata itselleen mitä missäkin tarvitsi. Näin varustettuna oli miehen pitänyt lähteä viemään lahjoja Ranskan kuninkaalle, mukanaan mongolilainen vakooja, jonka piti ottaa selkoa kaikesta, mitä matkalla oli nähtävää ja opittavaa, varsinkin kristittyjen maitten teistä, kaupungeista, miehistä ja aseista. Nikaiassa Theodulos kuitenkin tunnettiin ja vangittiin ja kultataulut lähetettiin suurkaanille takaisin. Mangun lahjat Ranskan kuninkaalle olivat olleet: niin jämeä jousi, että sitä tuskin kaksi miestä sai taipumaan, ynnä kaksi hopeakärkistä nuolta, joiden varressa oli reikiä, niin että ne vihelsivät mennessään. Kopein sanoin Mangu oli tarjonnut Ranskan kuninkaalle rauhaa niin kauaksi kunnes oli vallottanut Sarasenien maan.

Muuan armenialainen munkki kerskasi pian kastavansa Mangun kristinuskoon. Mutta sekä muhamedilaiset mollat että buddhalaiset bonksit olivat yhtä varmoja siitä, että suurkaani kääntyisi heidän uskoonsa — kaikki olivat harhaluulon alaisia. Mangu ei uskonut kenenkään uskoon, vaan käytti vain valtiollisiin tarkotuksiin näitä pappeja, joita parveili hänen hovissaan niinkuin kärpäsiä voileivällä. Tammik. 12 p., viikkoa Mangun kasteen jälkeen, Rubruck oli saapuvilla nestoriolaisten jumalanpalveluksessa, johon suurkaani oli tullut koko huonekuntansa keralla. Mangun pyynnöstä latinalaisetkin munkit lauloivat hengellisiä lauluja, jonka jälkeen jumalanpalvelus loppui suuriin juominkeihin. Kaanin vaimot joivat itsensä humalaan, nestoriolaiset papit lauloivat ja »ulvoivat», latinalaiset munkit taas katselivat menoa väsyneellä halveksumisella ja söivät minkä ennättivät, sillä ruokaa he saivat Mangunkin hovissa liian niukasti.

Jonkun ajan kuluttua suurkaani matkusti varsinaiseen pääkaupunkiinsa, Karakorumiin, joka oli arolla, Baikal järveen laskevan Orkhonin latvoilla. Matkalla ei aroilla näkynyt muuta kuin siellä täällä paimentolaisten telttoja ja pyydystäjiä, jotka lipeillä luukengillä ajoivat hangella ja jäällä takaa lintuja ja muita riistaeläimiä. Pohjoisempana kuului asuvan muutamia köyhiä ja kurjia heimoja, mutta näiden takana oli ijäisen pakkasen maa, joka oli kaikille ihmisille tuntematon. Kaikista kyselyistään huolimatta munkki ei kuitenkaan voinut saada mitään luotettavaa tietoa niistä hirviöistä ja kummituksista, joita piti kirjain mukaan asua näillä seuduin, paitsi ehkä »tshintshineistä» eli »hyppijöistä», jotka elivät ja hyppivät vielä Kiinankin takana olevassa maassa. Epäilys näyttää tulleen Rubruckin mieleen, tokko kirjain kummituksia siis oli olemassakaan.

29 p. maaliskuuta, Mangun hitaasti edetessä leirineen Karakorumia kohti vuorisen maan kautta, jossa lumimyrskyt ja katkeran kylmät tuulet riehuivat, saapui tieto suurkaanin palatsin valmistumisesta, jonka vuoksi matkaa kiirehdittiin. Aikaisin huhtik. 5 p., palmusunnuntaina, Mangu joukkoineen saapui kaupungin näkyviin ja samana päivänä iltapuolella tapahtui perille tulo. Rubruck ystävineen kohotti ristilipun liehumaan ja kulki Sarasenien kaupunginosan kautta nestoriolaiseen kirkkoon, jossa nestoriolaiset juhlakulkuein häntä odottivat. Jumalanpalveluksen jälkeen Ranskan kuninkaan lähetystö söi päivällistä parisilaisen kultasepän Wilhelmin luona hänen vaimonsa, erään Unkarissa syntyneen lothringilaisen naisen seurassa. Muuan englantilainenkin oli tilaisuudessa saapuvilla. Kultaseppä vietti tätä päivää juhlana, sillä hänen taideteoksensa oli juuri valmistunut ja sitä olivatkin saapuneet Mangu ja koko hovi ihailemaan. Se oli hopeinen puu, jonka juurella lepäsi neljä hopeista leijonaa. Puun juuresta kulki putket oksiin, oksien ympärillä kierteli kullatuita käärmeitä ja latvassa seisoi enkeli, torvi huulilleen nostettuna. Mutta puun alla makasi komeroon kätkettynä juomanlaskija, joka saattoi sieltä putkea myöten puhaltaa enkelin suussa olevaa pasunaa. Samalla käärmeet suustaan valoivat, mikä viiniä, mikä kumissia, simaa tai riissiolutta, ja jokainen juoma juoksi erikseen omaan hopeiseen maljaansa.

Palatsi oli rakennettu kirkon malliin. Keskioven edessä seisoi puu. Sitä vastapäätä oli palatsin sisällä kaanin valtaistuin. Lännen puolella olivat miesten, idän puolella naisten asumukset.

Mutta vaikka Karakorum oli niin suuren valtakunnan pääkaupunki, niin oli se kuitenkin verraten vähäpätöinen paikka. Tuo kiitetty palatsi ei Rubruckin mielestä ollut edes kymmenesosaa St. Denysin suuresta luostarista. Kaupungissa oli kiinalaisilla käsityöläisillä oma kortteerinsa. Suurkaanin kirjurit asuivat kaupungin ulkopuolella. Muita huomattavia rakennuksia oli kaksitoista epäjumalan temppeliä, kaksi muhamedilaista moskeaa ja kristitty kirkko. Kaupungin ympäri kulki savinen muuri, jossa oli neljä porttia. Jokaisen portin edessä oli markkinapaikka, kullakin torilla omat tavaransa. Rubruck vietti enimmän aikansa nestoriolaisten seurassa väittelyissä ja kinasteluissa ja moitti kovasti heidän kunnottomuuttaan, raakuuttaan ja tietämättömyyttään. Mutta siitä huolimatta he olivat ainoat kristityt, jotka olivat tehneet mongolilaisiin kaaneihin jonkinlaisen vaikutuksen, sillä julma Hulagukin, jonka puoliso oli nestoriolainen, tavallisesti säästi niitten hengen, jotka kuuluivat tähän kirkkoon, vaikka hän säälimättä teurastutti kaikki muhamedin uskoiset. Latinalaisia munkkeja lohdutti se seikka, että nestoriolaiset tunnustivat paavin kaikkien kirkkojen päämieheksi, niin että he mielellään olisivat ruvenneet hänen hengelliseen alamaisuuteensa. Mutta se ei muka kuitenkaan estänyt heitä kiertelemästä suurkaanin käskystä Länsimailla vakoojina.

Rubruckin paluumatka.

Lähetystö kärsi toisin ajoin suurta puutetta suurkaanin hovissa, sillä yhdellä lampaalla munkkien tuli elää kokonainen viikko. Milloin suurkaanin aitasta saatiin joku lahja, aina saapui koko joukko kutsumattomia vieraita sitä syömään. Rubruckin ja hänen toveriensa ilo oli sen vuoksi suuri, kun Mangu toukokuussa valmistautui lähettämään heidät takaisin Länsimaille, mukanaan hänen vastauksensa Ranskan kuninkaalle. Sillä aikaa kun vastausta valmistettiin olivat lähettiläät läsnä teologisissa väittelyissä, joita Mangu oli pannut toimeen katolilaisten, nestoriolaisten, armenialaisten ja manikhealaisten välillä, ja joihin vielä muhamedilaiset ja epäjumalanpalvelijatkin kutsuttiin osamiehiksi. Väittelyissä koetettiin vaikuttaa solvauksilla, äänekkäällä pilkkanaurulla ja muilla samanlaisilla keinoilla, ja tavallisesti ne päättyivät suurilla juomingeilla ja laululla. Toukokuun viimeisenä päivänä Rubruck kutsuttiin viimeisen kerran suurkaanin puheille. Mangu oli armollinen, vaikka Rubruckia olikin paneteltu, että hän muka oli syyttänyt suurkaania epäjumalien palvelemisesta. Mangu mielellään kuuli munkin puolustuksen, ojensi häntä kohti valtikkansa ja kehotti häntä olemaan pelotta. Turvautuen vähän väliä pulloonsa hän sitten alkoi puhua munkeille paljon avomielisemmän kuin ennen. Mongolit uskovat yhteen Jumalaan, hän sanoi, mutta käsittivät, että samoin kuin Jumala oli käteen luonut viisi sormea, samoin hän oli ihmisille luonut eri elämänteitä ja uskonnoita. Kristityille hän oli antanut kirjoja, joita ei noudatettu, ja toisille hän oli antanut toisia. Ei kenenkään pitäisi riidellä toisensa kanssa, ei kenenkään pitäisi rahan edestä vääntää oikeutta vääräksi. Rubruck tämän ivapuheen johdosta vakuutti omaa puhdasta ja rauhallista mielenlaatuaan, jonka jälkeen suurkaani lupasi ottaa selkoa katolinuskosta. Mutta heidän tuli nyt palata takaisin Europpaan ja viedä mukanaan hänen kirjeensä. Lähettiläät olisivat mielellään palanneet Armenian kautta, mutta suurkaani määräsi, että heidän tuli kulkea Batun leirin kautta, jota tietä olivat tulleetkin. Kirje, jonka he saivat viedäkseen Ranskan kuninkaalle, oli seuraava:

»Tämä on sen Iankaikkisen avulla, kautta Mongolien suuren maailman, Mangu kaanin sanoma Ranskalaisten herralle. Missä korvat voivat kuulla, missä hevoset voivat kulkea, siellä se kuultakoon ja tiettäköön: ne jotka eivät usko vaan vastustavat käskyjämme, eivät tule olemaan kykeneviä näkemään silmillään, taikka pitämään käsillään, taikka kävelemään jaloillaan. Sen Iankaikkisen käskyjä ovat ne, jotka teille tiedoksi saatamme. Jos tahdotte meitä totella, niin lähettäkää luoksemme lähettiläitä, jotta tietäisimme, tahdotteko rauhaa vaiko sotaa. Mutta jos te sanotte, että meidän maamme on kaukana, meidän vuoremme ovat vahvat, ja meidän meremme on aava, niin silloin te saatte nähdä, mitä me taidamme tehdä. Sillä se Iankaikkinen tekee sen helpoksi, joka on vaikeata, ja tuo hänelle sen, mikä on kaukana.»

Joku viikko kuitenkin kului, ennenkuin Rubruck oli valmiina lähtemään. Tällä ajalla hän näki uusia merkkejä suurkaanin mahdista. Bagdadin kalifin luota saapui lähettiläs, joka matkusti kantotuolissa kahden muulin välillä. Intian sulttaanilta tuli lahjaksi ajokoiria ja metsästysleopardeja, Ikoniumin turkkilaisen sulttaanin luota saapui lähettiläitä. Eräs munkeista ei kestänyt lähteä paluumatkalle vaan jäi suurkaanin hoviin, ja Mangu määräsi rahasumman hänen ylläpidokseen. Rubruckille annettiin matkarahoja ja 6 p. heinäkuuta v. 1254 hän vihdoin oli valmiina lähtemään. Lahjojakin Rubruckille tarjottiin, ja hän otti vastaan kolme yksinkertaista pukua, jottei näyttäisi siltä, kuin olisi hän suurkaanin lahjoja halveksinut.

Seitsemässäkymmenessä vuorokaudessa kuljettiin nyt Karakorumista Batun leiriin Volgan varsille, nähtävästi jonkun verran pohjoisempaa reittiä kuin menomatkalla. Maa oli melkein kauttaaltaan autiona. Ainoastaan yksi päivä levättiin, silloinkin vain siitä syystä, ettei hevosia ollut. Omituisen sattuman kautta Rubruck saapui Batun leiriin samana kuukautena ja samana kuukauden päivänäkin, jona hän oli edellisenä vuotena sieltä lähtenyt. Siellä hän tapasi jäljelle jääneet seuralaisensa terveinä, mutta muutoin mitä suurimmassa kurjuudessa, Tataarit kun olivat aikoneet tehdä heistä orjia ja karjanpaimenia. Armenian kristitty kuningas Ilaithon, joka oli Mongolien liittolainen ja nautti heidän luottamustaan, oli pelastanut munkin tästä kurjasta kohtalosta. Batu ei ruvennut korjaamaan suurkaanin kirjettä, vaikka tämä oli antanut hänelle siihen täyden vallan. Hän suostui siihen, että lähetystö sai palata Armenian ja Persian kautta, mutta kuukausi kului, ennenkuin heille hankittiin oppaita. Ensinnä matkustettiin pitkin Volgan rantaa virran suistamoon, jossa sen poikki kuljettiin, nimittäin kolmen pääsuuhaaran ja neljän pienemmän laskuväylän poikki. Keskellä tätä monihaaraista suistamoa oli eräs Summer Keu niminen kaupunki pitänyt kahdeksan vuotta puoliaan Tataareja vastaan. Siellä asui vapaudessa alaneja, saraseneja ja saksalaisiakin, vaikka se ei näy olleen kaukana Batun valtapaikasta, Saraista. Hyvän onnen kautta Rubruck sai takaisin suurimman osan sekä kirjoistaan että vaatteistaan. Joulukuun puolivälissä oltiin Kaukason juurella. Vuoristossa sekä Alanit että Lesghit sitkeästi pitivät puoliaan Mongoleja vastaan, kävivätpä joskus lakeudella heidän karjojaankin ryöstämässä. Rautaporttiin eli Derbentin solaan antoivat Tataarit retkikunnan suojaksi kaksikymmentä asestettua miestä Rubruckin suureksi iloksi, hän kun toivoi nyt saavansa nähdä Tataarit täysissä sotatamineissaan. Mutta ainakin näillä miehillä oli huonot varustukset, ainoastaan kahdella nahkahaarniskat, eikä muita aseita kuin jousi ja nuolet, ynnä millä mitäkin. Derbentin takana kuljettiin erään juutalaisen siirtokunnan ohi, ja kauempana kuului olevan vielä toinen, jossa pidettiin juutalaisia sotavankeja, mutta siitä ei Rubruck saanut varmempia tietoja. Tifliin ohi piti matka edelleen Araxeen laaksoa pitkin sen ja Kurin yhtymäpaikkaan, jossa oli Mongolien suurin leiri Kaukason takaisessa maassa. Tämä leiri hallitsi Georgiaa, Persiaa ja eräitä turkkilaisia heimoja. Tataarilainen päällikkö tarjosi munkeille viiniä, jota he nyt saivat pitkistä ajoista juodakseen kumissin sijasta. Araratin juurella vietettiin joulua melkein autiossa kaupungissa, jossa kahdeksastakymmenestä kristitystä armenialaisesta kirkosta ainoastaan kaksi oli enää pystyssä. Niin kamalasti olivat ensinnä Turkkilaiset, sitten Mongolit hävittäneet Armeniaa. Muutoin kaupungissa vielä näytettiin sitä paikkaa, missä Noa oli ensi kerran levännyt Araratin vuorelta alas tullessaan. Vahvan lumen vuoksi Rubruck viipyi tässä kaupungissa aina tammikuun 13 päivään saakka ja matkusti sitten Sahensa nimisen ruhtinaan maahan. Tämä ruhtinas väitti kuuluvansa roomalaiseen kirkkoon ja toivoi hartaasti, että Ranskan kuningas tulisi vapauttamaan hänet Mongolien ikeen alta. Hänen pääkaupunkinsa oli Armenian vahvimpia linnotuksia, kuulu »tuhannesta ja yhdestä», s.o. lukemattomista kirkoistaan. Siellä munkit kohtasivat viisi dominikaniveljestä, jotka olivat tulleet suoraan Ranskasta. Heillä oli paavilta kirjeitä mongolilaisille ruhtinaille, joilta he aikoivat pyytää lupaa kristinuskon saarnaamiseen Tataarien kesken. Rubruck tosin varotti heitä, mutta siitä huolimatta he lähtivät jatkamaan matkaansa aluksi Tiflikseen, jossa oli toisia saman munkkikunnan jäseniä. Eufratin latvoja seuraillen Rubruck kulki edelleen Kemakhiin, jossa virta kääntyi etelään, sieltä Aleppoon, vanhaan Kappadokiaan ja edelleen Kilikian rannikolle, jota vähän aikaisemmin Mongolit ja ankarat maanjäristykset olivat kilvan hävittäneet. Koko maa Rubruckin mielestä todisti Esaiahin sanain toteen käymistä: »Jokainen laakso kohoo ylös ja jokainen kukkula painuu matalaksi.»

Ikoniumissa Rubruck pääsi kavalasta uigurilaisesta oppaastaan, joka oli Batun peljätyn nimen avulla pitkin matkaa kiskonut kaupungeilta lahjoja. Ikoniumissa, joka oli seldshukilaisen sultaanikunnan pääkaupunki, oli paljon kristittyjä kauppiaita, etevin näistä eräs genovalainen, joka yhdessä erään venezialaisen kanssa oli saanut haltuunsa maan alunakaupan. Hänen avullaan Ranskan kuninkaan lähettiläät vihdoin pääsivät Välimeren rannalle toukokuun alussa v. 1255. Franciskanien veljeskunta ei kuitenkaan päästänyt Rubruckia lähtemään Ranskaan viemään kuningas Ludvigille Mangun kirjettä ja kertomusta matkastaan, vaan pidätti tämän paljon kokeneen miehen Palestinan Acressa, joka silloin vielä oli kristittyjen hallussa.

Rubruckin matkakertomus ei herättänyt niin suurta huomiota, kuin se olisi hyvin ansainnut. Carpinin kertomus Tataarien maasta ja kansasta oli se, jota etupäässä luettiin. Tähän oli syynä se seikka, että Carpini kirjotti matkakertomuksensa aikaisemmin ja että hän oli matkustanut itse paavin lähettiläänä, Rubruck sitä vastoin Ranskan kuninkaan toimesta. Nämä molemmat kertomukset ovat arvokkaimmat lähteet, mitä niin aikaisilta ajoilta on Keski-Aasian oloista ja varisinkin Mongoleista ja heidän hallitsijoistaan. Ne loivat ensimäisen varman valon laajan Tatarian maantieteellisiin ja kansallisiin oloihin, ja varsinkin kansatieteellisten tietojensa vuoksi ne ovat nykyiselle tutkimukselle mitä arvokkain lähde.

Tässä yhteydessä muistelkaamme vielä Vähän Armenian kuninkaan Haithonin matkaa. Tämä pieni ruhtinas se oli, joka Batun hovissa pelasti Rubruckin jälkeen jääneet matkatoverit orjiksi joutumasta. Hänen ansionsa kristikunnan pelastamisesta olivat todellisuudessa ehkä paljon suuremmatkin, kuin historiasta tiedämme.

Vähän Armenian kuningas Haithon.

Armenialaiset pakolaiset olivat perustaneet pienen valtakunnan Kilikiaan, Vähän Aasian rannikolle, ja vallanpitäjiensä kansallisuuden mukaan tätä pientä kuningaskuntaa, joka oli turkkilaisien valtakuntien välissä, sanottiin Vähäksi Armeniaksi. Sen hallitsijat olivat kristittyjä, vieläpä kuuluivat latinalaiseen kirkkoon. Avioliittonsa kautta kuninkaan tyttären kanssa oli Haithon niminen valtiomies päässyt kuninkaaksi, oltuaan sitä ennen hallitsijansa taitavana neuvonantajana. Erinomaisen valtioviisaasti hän osasi puolustaa pientä valtakuntaansa vaaroja vastaan, jotka sitä joka puolella ympäröivät. Kuningas Haithon, »Kristuksen hurskas ystävä», älysi nopeaan Mongolien suuren ylivoiman, ja uskostaan ja länsimaisista ystävistään huolimatta hän tarjosi heille liittoaan. Haithon lähetti Sempad nimisen veljensä Tataarien suurkaanin hoviin lujittamaan liittoa. Sempad hänelle lähetti Samarkandista päivätyn kirjeen, joka suuressa määrin vahvisti niitä luuloja, että muka Mongolit olivat taipuvaisia kristinuskoon. »Täällä kaikki ovat kristittyjä ja uskovat kolmeen kuninkaaseen». Suurkaanin palatsin edustalla oli kristitty kirkko, ja suurkaani itsekin muka oli kristinuskoon kääntynyt. Kujakin isoisä, suuri Djingis itse, oli muka antanut kristityille uskonvapauden ja suojellut heitä Sarasenien väkivaltaa vastaan. Nyt olivat moslemit vuorostaan halveksitut ja mitättömät ja kristinusko olisi edistynyt paljon paremminkin, elleivät sen saarnaajat olisi olleet niin kunnotonta joukkoa.

Kaksi vuotta sen jälkeen kun Sempad oli palannut, kuningas Haithon itse lähti mongoliruhtinaitten luo. Päästäkseen välillä olevien turkkilaisten valtakuntien läpi, joissa häntä kristittynä ja Mongolien liittolaisena vihattiin, hän matkusti yksinään valepuvussa ja antoi tuoda runsaat lahjansa perästä päin. Kahdentoista päivän vaarallisen matkan jälkeen hän saapui Tataarien etuvartijain luo Kaukasiaan ja matkusti edelleen Sartashin ja Batun hoveihin. Sieltä hän, nautittuaan jonkun aikaa molempien ruhtinaitten täyttä vieraanvaraisuutta, lähti Mangun hoviin arojen poikki. Suurkaanin pääkortteerissa otettiin pieni liittolainen vastaan suurella loistolla ja Haithon viipyi siellä lähes kaksi kuukautta kunnioitettuna vieraana. Paluumatkalla hän poikkesi tervehtimässä Hulagua, joka paraillaan valmisteli vallotusretkeä Bagdadin kalifikuntaa vastaan. Ehkä Haithon hänen kanssaan sopi osallisuudesta tähän sotaan verivihollistaan vastaan. Luoteis-Persian kautta hän sitten matkusti Kaukasiaan ja saapui v. 1255 kahdeksan kuukautta kestäneen matkan jälkeen takaisin omaan valtakuntaansa. Hänen kirjurinsa kirjotti kertomuksen matkasta. Mahdollista on, että tämän pienen kristityn hallitsijan vaikutusvalta oli apuna sen kamalan myrskyn torjumisessa, joka Länsimaita ja kristikuntaa uhkasi.

Marco Polon matka Kiinaan.

Merkillisimmät Keskiajalla tapahtuneista matkoista olivat venezialaisten Polo veljesten ja Nicolo Polon pojan Marcon matka Kiinaan, jossa he pääsivät Kublai suurkaanin suosioon, olivat hänen luottamusmiehinään monessa tärkeässä toimessa ja vihdoin puolet miesikää näillä retkillä oltuaan palasivat takaisin kotimaahan, mukanaan kantamukset idän kultaa ja jalokiviä. Heidän seikkailunsa olivat tosiaan niin merkilliset, ne muistuttivat niin suuressa määrässä itämaisia taruja, ettei niitä alussa tahdottu ensinkään uskoa, vaikka kylläkin halusta kuunneltiin.

Eräs merkillinen päivä Veneziassa.

V. 1295 sattui Veneziassa tuo kumma tapaus, Polojen paluu. Lagunikaupunkiin saapui odottamatta kolme ihmeellisiin pukuihin puettua miestä, jotka kummastelevan rahvaan kesken liikkuivat kuin vanhat tuttavat ja puhuivat murtaen italiaa. Kaupungin läpi he kulkivat arvossa pidetyn Polo perheen talolle, jonka ovelle kolkuttivat ja vaativat päästä sisään. Epäröiden heille avattiin, mutta taloon tultuaan he ilmottivatkin olevansa sen oikeat omistajat, veljekset Maffeo ja Nicolo Polo ja jälkimäisen poika Marco, jotka olivat olleet kateissa neljäkolmatta vuotta, viettäen tämän aikansa enimmäkseen maailman itäisimmässä maassa, joka siihen aikaan oli Europalle aivan tuntematon. He kertoivat oleskelleensa itse suurkaanin hovissa. Sitä ei tahdottu uskoa. Mutta Poloilla oli keinoja osottaa sanansa todeksi, he saattoivat todistaa, etteivät olleet suotta nauttineet maailman mahtavimman hallitsijan suosiota. Palanneet matkamiehet panivat kotitalossaan toimeen pidot, joihin kutsuttiin kaikki Polo suvun jäsenet. Pidoissa Marco Polo isänsä ja setänsä keralla esiintyi mitä loistavimmissa itämaisissa silkkipuvuissa, sameteissa ja damasteissa, muutellen aterian aikana moneen kertaan pukujaan ja lahjottaen palvelijoille aina sen puvun, jonka kulloinkin päältään riisuivat. Lopuksi Marco otti esiin ne kuluneet karkeat vaatteet, jotka matkustajilla oli ollut yllään, kun he Veneziaan saapuivat, ja terävillä veitsillä he sitten alkoivat ratkoa näitten vaatteitten saumoja ja poimia niistä mitä kallisarvoisimpia jalokiviä, rubineja, safireja, karbunkeleita, timantteja ja smaragdeja, jotka kaikki oli vaatteisiin neulottu niin taidokkaasti, ettei kukaan olisi voinut aavistaa niin karkeiden vaatteitten sisältävän semmoisia aarteita.

Näin suuria rikkauksia nähdessään vieraat ihmettelystä mykistyivät, ja nyt uskottiin matkustajain todella olevan jalon Polo suvun jäseniä, joitten oli luultu jo aikoja sitten joutuneen perikatoon. Uutinen levisi nopeaan kautta kaupungin ja koko väestö riensi kilvan osottamaan palanneille kunnioitustaan. Marco otti kaikki mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoi Mongolien suurkaanin hovista ja valtakunnasta niin merkillisiä juttuja, että venezialaiset olivat aivan ihmeissään. Lopulta he rupesivat sanomaan häntä »Messer Millioneksi» (herra miljonaksi), koska hän kertomuksessaan Kiinan ihmeistä usein käytti tätä suurta lukua. Vielä tänä päivänä sanotaan Polojen taloa Veneziassa »miljonataloksi».

Vähän myöhemmin syntyi Genovan ja Venezian välillä sota, ja tässä sodassa, jota käytiin merellä, joutui Marco Polo laivoineen genovalaisten vangiksi. Vankeudessa Marcolla oli huonetoverina Rusticiano niminen Pisan mies, jolle hän ajan kuluksi kertoili ihmeellisistä matkoistaan, ja nämä olivat Pisan miehestä niin merkilliset, että ne ansaitsivat tulla muistoon kirjotetuiksi. Hän sen vuoksi pyysi Marco Poloa kertomaan ne uudelleen ja kirjotti ne hänen sanelunsa mukaan muistoon. Teos kirjotettiin alkuaan ranskan kielellä, joka siihen aikaan oli Italiassakin yleiseen käytetty kirjakieli ja varsinkin kauppamaailmassa vallalla. Täten syntynyt kirja koristettiin kallisarvoisilla värillisillä kuvilla. Kaikki säilyneet kappaleet ovat tietysti käsin kirjotettuja, koska kirjapainotaitoa ei silloin vielä tunnettu, eikä siitä varmaankaan otettu aivan monta jäljennöstäkään, koska meidän aikoihin on niin harvoja säilynyt. Vanhin säilynyt käsikirjotus, joka luultavasti oli Marco Polon itsensä läpi lukema, on se, jota säilytetään Pariisin Kansalliskirjastossa. Vaikea on sanoa, miks’ei Marco Polo jo Veneziassa ollessaan kirjottanut muistoon seikkailujaan, niin että meidän on ainoastaan hänen vankeuttaan kiittäminen niiden säilymisestä. Marco Polo muutoin pääsi jotenkin pian vankeudesta pois, ja suurena syynä tähän lienee ollut se mielenkiinto, jota hänen vaiheensa tunnetuiksi tultuaan herättivät Genovassa. Voisi ajatella, että Venezian kauppakateus oli velvottanut Marco Poloa siihen saakka vaikenemaan, sillä sisälsipä hänen tuomansa tieto suuria mahdollisuuksia.

Vanhempien Polojen matka.

Olemme ennen nähneet, kuinka laajaa kauppaa Venezia kävi Itämailla ja kuinka suurta tarmoa ja yritteliäisyyttä sen kauppiaat osottivat. Hepä olivatkin kaupunkinsa vallanpitäjät ja kuuluivat sen parhaisiin sukuihin. Se ei siis ollut mitään tavatonta, että kaksi ylimystä lähti vielä tavallista pitemmille retkille avaamaan ennen tuntemattomia maita kotimaan kaupalle ja hyötymään kauppa-alueilla, joilla ei ennen monikaan ollut käynyt.

Polot kuuluivat alkuaan Dalmatiasta tulleeseen sukuun, joka kaupalla hankkimansa varallisuuden kautta oli päässyt Venezian ylimyssukujen joukkoon. Nicolo ja Maffeo olivat oleskelleet Itämailla jo monet kerrat kaupparetkillä. V. 1260 he päättivät lähteä Mongolien luo kauppaonneaan koettamaan. He vaihtoivat venezialaiset tavaransa byzantilaisiin koruihin, joita Mongolit pitivät suuressa arvossa. Ensinnä he aikoivat käydä Berkai nimisen tataaripäällikön luona; tämä hallitsi Kiptshak nimistä valtakuntaa, joka käsitti Volgan seudut ja laajoja osia Siperiasta ja Keski-Aasian aroista, — samat maat siis, joita Batu oli hallinnut.

Matka piti ensin Krimiin ja sieltä arojen poikki Volgan rannoille, jossa Berkain pääkaupungit olivat, Sarai lähempänä suuta, Bolgar lähellä Kasania. Berkai, joka oli tunnettu ystävällisimmäksi Mongolien hallitsijoista, otti molemmat venezialaiset mitä parhaiten vastaan ja maksoi kaikista jalokivistä kaksi sen vertaa, kuin he pyysivät. Nicolo ja Maffeo viipyivät kokonaisen vuoden hänen leirissään, kunnes Berkain ja Persian vallottajan Hulagun välillä syntyi sota. Polot eivät tämän sodan vuoksi voineet palata takaisin samaa tietä, kuin olivat tulleet, vaan jatkoivat matkaa Volgan ja arojen poikki Bokharaan, viipyen siellä kolme vuotta. Bokharassa veljekset saivat luotettavia tietoja Mongolien suurkaanista Kublaista, ja he päättivät sen vuoksi lähteä käymään itse suurkaanin hovissa, johon Persiaa hallitsevan Hulagun luota palaavat suurkaanin lähettiläät heitä kovin kehottivat. Kublai oli muuttanut hovinsa vakinaisesti Kiinaan, jonka hän kauttaaltaan laski valtansa alle, mutta hänet tunnustettiin koko valtakunnan suurkaaniksi, vaikka sekä Hulagu että Kiptshakin ruhtinas hallitsivatkin maitaan melkein itsenäisesti.

Kublain lähettiläät sanoivat, ettei suurkaani ollut milloinkaan nähnyt »latinalaisia», s.o. Länsimaitten miehiä, ja arvelivat, että hän varmaan ottaisi heidät mitä ystävällisimmin vastaan.

Turvallisessa seurassa molemmat veljekset sen vuoksi lähtivät matkaan, ja matkaa kesti kokonaisen vuoden, ennenkuin oltiin Pekingissä. Kublai ottikin molemmat venezialaiset mitä suosiollisimmin vastaan ja pani toimeen pidot heidän kunniakseen. Hän tiedusteli heiltä tarkkaan kaikkia Länsimaitten oloja, varsinkin paavista ja Europan hallitsijoista. Molemmat Polot, jotka puhuivat mongolin kieltä, vastasivat kaikkiin näihin kysymyksiin niin hyvällä ymmärryksellä, että Kublai erinomaisesti mieltyi heihin ja lopulta päätti lähettää heidät erään ylimyksensä keralla lähetystönä paavin luo. Kublai mietti siihen aikaan jonkun »ajanmukaisen» uskonnon ottamista ja länsimainen kristinusko näytti hänen mieltään kiinnittävän. Hän pyysi, että paavi lähettäisi hänen luokseen satakunnan viisasta kristittyä miestä todistamaan hänen alamaisilleen, että kristinusko oli kaikkia muita uskonnoita parempi ja ainoa oikea usko. Jos he voisivat tämän tehdä, niin Kublai kaikkine alamaisineen kääntyisi kristinuskoon. Lopuksi lähettiläitten piti tuoda Kublaille sitä pyhää öljyä, jota ainiaan paloi »Pyhän haudan kirkossa» Jerusalemissa. Suojeluskirjoiksi Kublai antoi lähettiläilleen kaksi kultataulua, joissa oli käsky kaikille virkamiehille koko Mongolien laajassa valtakunnassa olla molemmille kauppiaille joka tavalla avullisia ja varustaa heille kaikki, mitä he saattoivat matkallaan tarvita. Nämä taulut auttoivatkin erinomaisesti, ja matka suoritettiin onnellisesti kolmen vuoden kuluessa. Polot eivät nimittäin näy pitäneen kiirettä, vaan kulkeneen mukavasti ja kooten tietoja pitkin matkaansa. Mongolilainen ylimys, joka oli heidän kerallaan, matkalla sairastui eikä seurannut perille saakka.

Vähän Armenian kautta molemmat venezialaiset saapuivat Akkoon, joka silloin vielä oli Johanniittain hallussa ja kristittyjen pääsatama Palestinan rannikolla (se sai ristiretkeläisiltä nimeksi Ste Juhanne d’Acre). Siellä heitä kohtasi ikävä sanoma, että paavi Clemens IV juuri oli kuollut. He ajoivat asiansa paavin lähettiläälle ja lähtivät sitten Veneziaan odottamaan uuden paavin vaalia. Veneziassa he kuulivat, että Nicolon vaimo jo v. 1254, heti miehensä lähdettyä, oli kuollut, synnytettyään Marco nimisen pojan. Pari vuotta turhaan odotettuaan uuden paavin vaalia Polot eivät mielestään voineet kauempaa viivytellä paluutansa, vaan lähtivät jälleen matkaan, ottaen mukaan nuoren Marcon, joka silloin oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. He palasivat siis Akkoon ja tapasivat siellä saman paavin lähettilään, joka salli heidän käydä Jerusalemissa ottamassa Kublain pyytämää pyhää öljyä; hän myös kirjotti suurkaanille kirjeen, jossa hän vakuutti Polojen oikein ajaneen asiansa, mutta paavin kuoleman vuoksi ei voineen saada aikaan kaikkea, mitä heille oli asiaksi annettu. Jo Akosta lähdettyään Polot kuitenkin kuulivat, että juuri sama lähettiläs olikin valittu paaviksi ja että hän oli ottanut nimekseen Gregorius X. He sen vuoksi palasivat kiiruumman kautta ja tapasivat Gregoriuksen vielä Akossa. Uusi paavi lähetti nyt heidän mukaansa kaksi oppinutta munkkia, varustaen suurkaanille lahjaksi kalliita kristallimaljoja ja antaen näille munkeille saman oikeuden synninpäästön jakamiseen, kuin paavilla itsellään oli. Matkalla kuitenkin kuultiin, että Babylonian sulttaani oli vallottanut Vähän Armenian, joten tie oli suljettu, ja siitä munkit ja heidän seurassaan olevat temppeliritarit niin pelästyivät, että palasivat takaisin ja jättivät Polot yksin matkaa jatkamaan.

Marco Polon matka Kiinaan.

Kolmen Polon matkasuunnan tarkka selville saaminen nykyisistä kartoista on vaikeata, koska Marcon matkakertomuksessa esiintyvät paikannimet enimmäkseen ovat niin vääntyneet, että niitä on vaikea nykyisistä nimistä tuntea. Layas nimisestä Kilikian satamasta matka kävi Vähän Aasian kautta Suureen Armeniaan, joka oli tunnettu kylmästä ilmanalastaan ja oivallisista laidunmaistaan. Siellä Polot muun muassa saivat tietoja Georgialaisten maassa, s.o. Kaukasiassa olevista petrolilähteistä, joista sanottiin vuotavan niin runsaasti öljyä, että sata laivaa saattoi niistä kerrallaan ottaa kuorman. Asukkaat olivat kristittyjä ja kauneudestaan kuulut. Genovalaiset kauppiaat olivat vähän ennen alkaneet purjehtia Kaspian merellä eli Ghilanin merellä, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, ja Polot tiesivät sen erinomaisen kalaiseksi. Meren etelärannalla, Ghilanissa, Marco kertoo viljellyn silkkiä; maakunnan pukspuumetsät ja jalohaukat olivat vanhastaan kuulut.

Rosvoavain Kurdien vuorimaan kautta Polot matkustivat Mardiniin, Mosuliin ja Bagdadiin. He tapasivat vielä paljon nestoriolaisia seurakuntia muhamedilaisten joukossa. Bagdadista, jonka parikymmentä vuotta ennen Hulagu oli vallottanut ja hävittänyt, piti matka Tabriin kaupunkiin, joka on Persiassa, Aserbeidshan nimisen maakunnan suurin kaupunki; se harjotti varsinkin muulien ja erinomaisten hevosten kauppaa Ormuziin, Persian lahdelle ja sieltä edelleen Intiaan. Marco Polo kertoo Persian vanhasta uskonnosta, tulen palvelemisesta, joka sittemmin on kokonaan hävinnyt, mutta säilynyt Intiassa, jonne tulenpalvelijoita pakeni muhamedilaisuuden tieltä. Tosin tulenpalvelijoita, parsoja, tuskin on koko Intiassa nykyään enempää kuin 100,000, mutta heillä on varallisuutensa vuoksi melkoinen vaikutusvalta. Marco Polo tekee selkoa Persian kahdeksasta maakunnasta, Kuhistanin oivallisista hevosista, Kirmanin jalokivistä ja teräksestä, josta valmistettiin parhaat miekanterät, kyttyrälehmistä ja rasvahäntälampaista. Hän kertoo erämaan rosvoheimoista, jotka noituudella saattoivat pimittää taivaan karavanien lähestyessä.

Polot itse hädin tuskin pelastuivat näitten rosvojen käsiin joutumasta. Vielä tänä päivänä samain erämaitten rosvoheimot käyttävät hyväkseen pölymyrskyjä hyökätäkseen karavanien kimppuun.

Persian ylängöltä saavuttiin Ormuziin, joka siihen aikaan oli erittäin rikas kauppakeskusta. Sinne saapui paljon laivoja Intiasta, tuoden maustimia ja kalliita kiviä, silkkiä ja kultaa, norsunluuta ja muita tuotteita. Mutta kaupunki oli suunnattoman kuuma ja epäterveellinen. Ormuzlaisten laivat olivat heikosti rakennetut, koska rautanaulain sijasta käytettiin puuvaarnoja, ja sen vuoksi niitä paljon joutui hukkaan. Laivoissa oli vain yksi masto ja purje. Samanlaisia laivoja tällä rannikolla käytetään vielä tänä päivänä. Pienempien aluksien rakenne yleensäkin kaikkialla maailmassa erinomaisen kauan kautta aikain säilyy samanlaisena.

On mahdollista, että venezialaisten aikomus oli täältä matkustaa meritse Itä-Aasiaan, mutta ehkä juuri laivain kehnouden takia he sitten kuitenkin kääntyivät maitse kulkemaan. He saapuivat ensinnä Kirmaniin ja matkustivat sieltä Lutin erämaan kautta pohjoiseen päin. Erämaassa ei tavattu muuta vettä kuin eräässä paikassa maanalainen joki, jonka katto toisin paikoin oli sortunut; se luultavasti oli vanha maanalainen vesijohto, joita näissä seuduissa käytetään, kun erämaan kuumuudessa maanpäälliset vesijohdot pian kuivuisivat. Matkustajat saapuivat Persian pohjoiseen maakuntaan Khorassaniin, jossa oli paljon kaupunkeja ja lauhkea ilmasto. Sikäläiset ihmiset, varsinkin naiset, olivat tavallista kauniimpia. Marco Polo kertoo tässä »Vuoren vanhuksesta», ristiretkien ajalla kuulusta itämaalaisesta ruhtinaasta tai uskonlahkon päälliköstä, joka oli kahden vuoren välille rakentanut ihmeen ihanan muureilla ympäröidyn puiston ja sinne koonnut kaikki kauneimmat naiset. Tähän puistoon tuotiin nuorukaisia huumautuneina, he saivat siellä herättyään elää jonkun ajan muhamedilaisten paratiisissa, jonka jälkeen heidät uudelleen huumattiin ja herätettiin vasta »Vuoren vanhuksen» linnassa. Tämä lupasi laskea nuorukaisen takaisin paratiisiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän murhasi vanhuksen määräämän henkilön. Sen kautta vanhus saattoi tuhota kenenkä tahtoi ja kaikki ruhtinaat pelkäsivät häntä ja maksoivat hänelle veroa, välttääkseen surman. Mutta Hulagu, vallottaessaan Mongoleilleen Persian, sai nälkään näännyttämällä haltuunsa tämänkin linnan, mestautti »Vuoren vanhuksen» kaikkine miehineen ja hävitti hänen linnansa maan tasalle. Hashishista, s.o Intian hampusta valmistetusta huumaavasta juomasta, tätä lahkoa sanottiin »assasineiksi», joka sana on moneen länsimaiseen kieleen periytynyt salamurhaajaa merkitsemään. Ristiretkien ajalla tämä uskonlahko surmautti länsimaitten ritareita ja ruhtinaita ja oli sen vuoksi suuresti pelätty. Mutta toisin ajoin näyttävät assasinit toimineen kristittyjen kanssa yksistä puolinkin. Assasineilla oli sekä Iraanin että Syyrian vuoristossa kymmenittäin ja sadottain linnoja. Mutta erotessaan lopulta muhamedilaisuudesta kokonaan uudeksi uskonnoksi he eristäytyivät, eivätkä sitten voineet kauaakaan puoliaan pitää. Salassa tämä uskonlahko kuitenkin säilyi, ja vielä tänä päivänä on Libanonissa ja Kaspian meren eteläpuolella olevissa vuorissa assasineja, vaikka lahko onkin kokonaan menettänyt vaarallisen valtiollisen luonteensa.

Mutta palatkaamme Polojen matkaan. Persian rajakaupungissa Balkissa kuulivat he asukkaitten kertovan, että siellä aikanaan Aleksanteri Suuri oli viettänyt häitään Roxaneen kanssa ja että kaupungin vanha nimi oli Baktra. Sieltä kuljettiin edelleen maan kautta, jossa oli paljon suolaa — nykyäänkin on maakunta vuorisuolastaan tunnettu — ja tultiin Badakshanin kuningaskuntaan Amudarjan ja Hindukushin välille. Maan kuninkaat väittivät polveutuvansa Aleksanterista ja Dareioksen tyttärestä. Puolentoista vuosituhatta oli siis näissä maissa säilynyt muisto valtavan makedonialaisen vallottajan urotöistä. Marco Polon aikaan oli tässä maassa maailman kuuluimmat rubinikaivokset, mutta niitä ei kukaan muu saanut kaivattaa kuin kuningas. Nykyään ovat rubinit sieltä loppuneet; niiden nykyiset saantimaat ovat Burma ja Ceylon. Toisessa saman maan vuoressa oli maailman paras »azuri», sininen kivennäinen, joka Vanhalla ajalla oli mitä suurimmassa arvossa. Hopeatakin oli. Badakshanin nopeat hevoset olivat kuulut. Vähää ennen oli kuitenkin kuollut sukupuuttoon eräs oivallinen vanha rotu, jonka sanottiin polveutuneen Aleksanteri Suuren kuulusta sotaratsusta Bukefaloksesta. Tämän saman hevosrodun vuoksi oli maan kuninkaallisessa perheessä tapahtunut paljon tappeluita. Badakshanin vuorimaa oli korkealla merenpinnasta ja ilma siellä niin puhdasta ja terveellistä, että aina kun ihmiset tunsivat itsensä sairaiksi, niin he laaksoistaan nousivat ylös vuoristoon, ja Marco Polokin sanoo siellä heti saaneensa takaisin terveytensä.

Kahdentoista päivämatkan päästä saavuttiin Pamirin vuorimaahan, joka yhdistää Himalajan ja Kuenlunin päät ja on kauttaaltaan niin korkeata, että sitä sanotaan »maailman katoksi». Marco Polo oli ensimäinen europalainen, joka tässä kuulussa vuorimaassa kävi, ja vasta 19:llä vuosisadalla tultiin hänen löytöjään jatkamaan. Vakhanista noustiin kolmessa päivässä niin korkealle, että oltiin »maailman korkeimmassa seudussa». Marco kertoo seudun sarviniekoista villioinaista ja susista. Seutu oli niin korkea ja kylmä, ettei valkea siellä palanut yhtä kirkkaasti kuin muualla, eikä lämmittänyt yhtä hyvin. Tämä havainto varmaan johtui siitä, että veden kiehumapiste niin korkealla on koko joukon matalammalla 100 astetta, jonka vuoksi ruoka ei kiehuvassakaan vedessä tahtonut kypsyä. Maa oli aivan autiota, ja matkustajani täytyi kuljettaa mukanaan kaikki, mitä tarvitsivat.

Pamirista saavuttiin Bolor vuorimaahan, jossa vallitsi ainainen talvi, ja jonka kautta kesti matkustaa neljäkymmentä päivää. Asukkaat, jotka olivat vieraille vihamielisiä, elivät korkealla vuorilla metsästyksestä ja käyttivät paljaita nahkavaatteita. Sivumennen Marco Polo mainitsee »Keshimurin», nykyisen Kashmirin, jonka pelättäviä noitia hän tapasi Kublain hovissa.

Kun oli vuoriston poikki päästy, niin saavuttiin Tarim virran vesistösyvänteeseen, nykyiseen Itä-Turkestaniin, jossa oli monta melkoista kaupunkia, Kashgar, Jarkand, Khotan y. m., ja viljeltiin paljon puuvillaa. Asukkaat olivat enimmäkseen muhamcdilaisia, mutta joukossa oli myös paljon nestoriolaisia kristittyjä. Erämaasta, jonka kautta matka piti edelleen pitkin Kuenlunin juurta, saatiin paljon jaspista ja kalcedon nimistä arvokasta kivennäistä. Matka kävi sitten Lopin kaupunkiin, joka oli samannimisen suuren erämaan laidassa. Siellä matkustajat oleskelivat viikon, ennenkuin lähtivät kulkemaan erämaan poikki, mukanaan kuukauden eväät. Aavikon poikki kuljettiin kapeimmalta kohdalta, mutta kokonaisuudessaan tämä erämaa oli niin pitkä, että Marco Polon arvelun mukaan olisi kulunut kokonainen vuosi, jos olisi tahtonut sen päästä päähän matkustaa. Se oli, kertoo Polo, kauttaaltaan hiekkamäkinä, joitten välillä oli laaksoja, eikä siinä kasvanut mitään. Siellä täällä oli kuitenkin vettä yhden matkueen tarpeiksi. Erämaassa sanoi Polo kuuluvan salaperäisiä henkiääniä, jotka eksyttivät matkamiehiä. Toisinaan kuului etäistä jyminää, ikäänkuin olisi sivulla päin suuri ratsumiesjoukko matkannut. Toisinaan kuului kuin rumpujen päristyksiä. Sen vuoksi matkustajat pysyivät koossa niin lähellä kuin suinkin ja kuormajuhdilla oli kellot kaulassaan, etteivät ne päässeet eksymään. Kun asetuttiin illalla lepäämään, niin merkittiin seuraavaksi aamuksi matkan suunta valmiiksi, koska ei mitään maamerkkejä ollut. Polon kertomus erämaan omituisista kummitteluista perustuu todellisiin ilmiöihin. Samanlaisia ääniä kuulevat nykyisetkin matkustajat. On selitetty niitten aiheutuvan siitä, kun hiekkajyväset päivällä kuumentuessaan taikka yöllä nopeaan jäähtyessään hankaavat toisiaan vastaan.

Kolmekymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen tultiin Satsheuhin, joka oli Tangutin maakunnassa, nykyisessä Kansussa. Tangutin vuoristossa kasvoi oikea rabarberi, joka oli Keskiajalla tärkeä lääke. Maakunnan pääkaupungissa, joka oli kauempana idässä, Polot jollain toisella käynnillä viipyivät kokonaisen vuoden. Sikäläisillä kristityillä oli kolme kaunista kirkkoa. Sieltä vihdoin matkustettiin Shangtuun eli Kaipingfuhun, jossa Kublai kaan silloin oleskeli. Kun Kublai kuuli vanhain tuttavainsa olevan tulossa, niin lähetti hän heitä vastaan väkeä jo neljänkymmenen päivämatkan päähän ja otti heidät mitä sydämellisimmin vastaan. Hovissa pantiin heidän kunniakseen toimeen suuria juhlia, ja nuoren Marcon suurkaani otti palvelukseensa. Varmaan venezialaiset kauppiaat saattoivatkin antaa Kublaille paljon tarkkoja tietoja, joita he olivat matkalla nimenomaan koonneet kunkin maan tuotteista. Marcosta taas tuli hyödyllinen apulainen sen kautta, että hänen oli erittäin helppo oppia vieraita kieliä. Kublai piankin lähetti hänet monelle tärkeälle matkalle etäisiin hoveihin, ja toimensa hän aina suoritti kaanin tyytyväisyydeksi. Kiinan hovin vanhoissa aikakirjoissa, jotka hiljattain ovat tulleet tunnetuiksi, mainitaankin Marco Polo virkamiesten joukossa. Polot viihtyivät hyvin mahtavan hallitsijan suojeluksessa ja hankkivat itselleen melkoisen omaisuuden.

Marco Polon kertomus Kiinasta.

Pitkällä oloajallaan Kublai kaanin palveluksessa Marco Polo hankki Kiinasta varsin täydelliset tiedot. Hän matkusteli laajalti maassa, olipa jonkun aikaa erään kiinalaisen kaupungin maaherranakin ja teki matkoja Kiinan naapurimaihin.

Kiina hänen tietojensa mukaan jakautui kahteen osaan, Pohjois-Kiinaan eli Kathaihin ja Etelä-Kiinaan eli Manziin, jonka pääkaupunki oli Nanking. Yhä vieläkin Pohjois-Kiinan ja Etelä-Kiinan kansalliset ja maantieteelliset olot melkoisesti eroavat toisistaan. Valta oli kokonaan Tataarien käsissä, Kiinaa hallittiin kuin vallotettua maata ainakin, kaikkialla oli mongolilaiset vartioväet, ja varsinaisten Kiinalaisten kesken kyti siitä paljon tyytymättömyyttä. Palveluksessaan Kublai käytti yksinomaan tataarilaisia ja muitakin ulkomaalaisia, kenestä hän vain sai pätevän miehen.

Kiinan tuotteista oli varsinkin silkki huomattava. Sitä käytettiin maassa itsessään suunnattomat määrät. Sitä paitsi se oli tärkein kauppatavara, sitä vietiin varsinkin Intiaan. Kaikkialla Kiinassa oli laajoja silkkiäispensas-istutuksia. Tärkeä oli niinikään posliinin valmistus, jota ei muualla kuin Kiinassa osattukaan. Posliinia valmistettiin kaolinisavesta — tämä nimikin on alkuaan kiinalainen. Etelä-Kiinassa oli eräs kaupunki, jonka erikoisala posliini oli. Kivihiiltäkin Marco Polon tietojen mukaan jo silloin käytettiin Kiinassa polttoaineena, vaikka kivihiilen käytäntö muualla maailmassa vasta höyryn aikakaudella kävi yleiseksi. Mutta Kiina onkin ehkä maailman kivihiilirikkain maa. Kiinalaiset olivat jo Marco Polon aikana peräti rauhallista kansaa ja ylenmäärin kohteliaita. Heidän suurin paheensa oli uhkapeli. Suurkaani oli kuitenkin kieltänyt kaiken uhkapelin sillä verukkeella, ettei alamaisten omaisuus oikeastaan ollut heidän, vaan hänen omaisuuttaan. Mutta teenjuonnista ja naisten jalkain typistämisestä ahtailla jalkineilla Marco Polo ei mitään tiedä, sen enempää kuin miesten palmikoistakaan, ja nämä tavat eivät siis silloin vielä liene olleet vallalla. Palmikkoa käyttämään pakottivat Kiinalaisia vasta mandshulaiset hallitsijat useita vuosisatoja myöhemmin. Kiinan jo silloin rikasta kirjallisuutta venezialainen ei myöskään tuntenut, joten hän ei liene varsinaista kiinan kieltä osannut, vaikka puhuikin mongolien kieltä. Ei hän myöskään mainitse siitä, että Kiinassa osattiin kirjoja painaa. Kiinan uskonnot olivat hänelle tuntemattomat. Muutoin Kiinalaiset siihen aikaan olivat erittäin suvaitsevia kaikkia uskonnolta kohtaan, jonka vuoksi nestoriolainen kristinuskokin oli päässyt heidän maassaan leviämään. Kambalukissa oli kristityillä ja muhamedilaisilla tähtitieteellinen observatorio. Suurkaanin palveluksessa oli kokonaista 5000 tähtientutkijaa, joitten päämies oli eräs byzantilainen. Poliisilaitos oli hyvin järjestetty, jonka vuoksi yleinen turvallisuus oli jotenkin hyvä. Olipa erityisiä toimistoita löydetyn tavaran vastaanottamiseksikin ja oikealle omistajalleen saattamiseksi. Kublai oli saattanut koko maassa voimaan metsästyssäännön, joka suojeli riistaa maaliskuusta lokakuuhun. Tullilaitos oli hyvin järjestetty, vapaasatamia avattu pitkin rannikkoa. Kiinan kauppa olikin valtava ja Manzin tärkeimpään kaupunkiin Zaytoniin saapui paljon enemmän laivoja kuin konsanaan Aleksandriaan. Kian (Jangtsekiang) joella oli enemmän laivoja ja aluksia kuin millään muulla joella koko keisarikunnassa. Mainittu joki olikin, niin arveli Polo, suurin joki koko maailmassa. Se juoksi 16 maakunnan läpi ja sen rannoilla oli enemmän kuin 200 suurta kaupunkia. Muuan suurkaanin tullivirkamiehistä oli laskenut, että jokea vuodessa nousi 200,000 kannellista kuorma-alusta. Kiinan sisäisen kaupan valtavuudesta Polo mainitsee esimerkkinä, että yksin Kambalukiin tuotiin joka päivä yli 1000 kuormaa silkkiä.

Mutta ehkä suurinta kummastusta Kiinan kaikista laitoksista herätti Polossa paperiraha. Suurkaanilla hän arveli olevan »viisaitten kiven», koska hän osasi tehdä rahaa seuraavalla tavalla: Silkkiäispensaan kuoresta valmistettiin mustaa paperia, josta leikattiin eri kokoisia paloja, ja näille määrättiin eri arvo. Virkamiehet kirjottivat niihin nimensä ja niihin painettiin punaisella värillä suurkaanin sinetin kuva. Merkkien väärennys rangaistiin kuolemalla. Nämä rahat olivat sitten saman arvoiset kuin vastaavat määrät kultaa ja hopeata, ja suurkaani antoi joka vuosi valmistaa niitä suuret määrät — ne eivät hänelle maksaneet juuri mitään. Paperirahoillaan hän maksoi kaikki menonsa koko valtakunnassaan, eikä kukaan uskaltanut kuolemanrangaistuksen uhalla olla niitä vastaanottamatta, jonka vuoksi ne olivat koko valtakunnassa käypää rahaa. Monta kertaa vuodessa kehotettiin kaikkia niitä, joilla oli kultaa, hopeata, jalokiviä taikka helmiä, viemään ne Pekingin rahalaitokseen, jossa niistä maksettiin erinomainen hinta, vaikka vain paperirahalla. Mutta jos toiselta puolen aatelismies taikka joku muu tarvitsi jaloja metalleja, jalokiviä taikka muita semmoisia kalleuksia, niin saattoi hän näillä samoilla paperirahoilla ostaa niitä rahalaitoksesta niin paljon kuin vain tarvitsi. Ja siten suurkaanilla oli, lausuu Polo, enemmän aarteita, kuin ainoallakaan hallitsijalla koko maailmassa. Kiinan rahalaitos oli toisin sanoen järjestetty jo silloin jotenkin samalle kannalle kuin nykyisissä sivistysmaissa, vaikkapa ehkä rahalaitos hyötyikin kaupasta, jota vastoin nykyään seteleitä myydään ja ostetaan tarkkaan määrätystä hinnasta.

Kiinan erinomaiset kulkuneuvot herättivät Marco Polon suurta kummastusta. Niin valtavia kanavia ja teitä ei siihen aikaan ollutkaan Europassa. Maantiet olivat erinomaiset ja niitten reunoilla oli lehtokujat, taikka kivipatsaat semmoisissa seuduissa, joissa puut eivät viihtyneet. Jättiläissiltoja oli rakennettu jokien poikki, monet niistä rakennustaiteen mestariteoksia. Pekingin eteläpuolella oli Pulisangkin joen poikki rakennettu silta, joka oli kauttaaltaan hienointa marmoria. Se oli 1500 jalkaa pitkä, rakennettu 24 siltakaarelle ja niin leveä, että 10 ratsumiestä saattoi rinnan ratsastaa sen yli. Kahden puolen oli marmoriset kaiteet, jotka oli jalopeuran kuvilla koristettu. Arkkujen välissä oli vesimyllyjä. Tämä silta on yhä vielä olemassa ja toimessa, vaikka Kiinan vanhat loistorakennukset enimmäkseen ovatkin nykyisin perin pohjin rappeutuneet.

Kanavista oli suurin 40 päivämatkan mittainen Keisarikanava, jonka Kublai oli rakennuttanut, taikka oikeammin valmiiksi laittanut. Se oli 40 päivämatkaa pitkä ja suunnattomaksi hyödyksi Pekingin ja Jangtsekiangin väliselle liikkeelle. Kanava oli niin suuri ja leveä, että suurimmatkin laivat helposti saattoivat sitä kulkea. Sen rannat olivat kivellä lasketut ja kanavaa kaivettaissa oli poisluodusta maasta kanavan toiselle puolelle rakennettu erinomainen viertotie. Postilaitos oli järjestetty erinomaisesti. Valtakunnassa oli 10,000 postiasemaa ja 300,000 hevosta, jotka kuljettivat postia.

Niin suuri ja rikas oli siis maa, jota Kublai kaan hallitsi, ja syystä se herätti venezialaisten rajatonta ihmettelyä, sillä Länsimaitten olot olivat siihen aikaan vielä vähäpätöiset ja vähän kehittyneet tämän jättiläismaan suurisuuntaisten laitosten rinnalla. Mutta Kublailla ja Mongoleilla ei tästä järjestyksestä ollut suuriakaan ansioita. Ne olivat Kiinan vanhan sivistyksen luomia. Kublain suurin ansio on, ettei hän tätä sivistystä hävittänyt, niinkuin Mongolit olivat monessa muussa maassa tehneet, vaan päin vastoin sen omaksui ja ryhtyi edelleen rakentamaan samalle pohjalle.

Kambaluk.

Länsimaissa ei varsinkaan ollut niin suunnattomia kaupunkeja kuin Kiinassa. Europan suurimmissakin kaupungeissa oli siihen aikaan vain joku kymmentuhatta asukasta, jota vastoin Polot Kiinassa näkivät miljonakaupunkeja. Varsinkin Kambaluk (Kaanpalik, s.o. kaanin kaupunki), nykyinen Peking, oli mahtava ja Kinsai niinikään. Kublai oli määrännyt Kambalukin koko Kiinan pääkaupungiksi. Siellä oli hänen laaja linnansa taikka oikeastaan linnakaupunkinsa, sillä palatsin ympärysmuuri oli lähes puolentoista kilometriä, neliöön rakennettu. Muurin sisäpuolella oli kahdeksan palatsia, yksi neliön joka kulmassa ja yksi kunkin sivun keskellä. Ulkoneliön sisällä oli toinen neliö, jonka kulmissa ja sivuilla niinikään oli kahdeksan palatsia, ja keskellä oli suurkaanin yhdenkertainen, mutta sitä laajempi ja rikkaammin sisustettu palatsi. Ympärysmuurin ääressä olevissa palatseissa säilytettiin suurkaanin sotavarustuksia, jotka oli siten järjestetty, että kussakin palatsissa oli jotain erikoista esinettä, yhdessä paljaita jousia, toisessa satuloita, kolmannessa suitsia. Muurien välissä oli puistoja, muun muassa eläintarha, jossa oli kaikenlaisia harvinaisia eläimiä. Oli sinne luotu sata askelta korkea mäkikin, jolle oli koottu paljaastaan semmoisia puita, jotka eivät koskaan varistaneet lehtiään. Mäki oli siis alati vihanta. Jos kaani kuuli, että missä oli joku merkillisempi puu, niin paikalla piti se tuoda hänen puistoonsa, vaikka olisi ollut kuinka suuri. Suuret puut tuotiin elefanteilla. Koko mäki oli sitäpaitsi peitetty viheriäisellä latsurimalmilla ja mäen päällä oli näkötorni, joka oli viheriä sisältä ja päältä. — Tämä »vihervaara» lienee vielä tänä päivänä olemassa.

Kambalukin kaupungista itsestään ei Polo kerro yhtä laajasti kuin Kinsaista. Hän mainitsee, että Kublai oli vanhan kiinalaisen kaupungin viereen rakennuttanut uuden suunnattoman suuren, jota ympäröi vahva muuri tornineen. Samanlaiset muurit on Pekingin, samoin kuin yleensäkin Kiinan kaupunkien ympärillä yhä vielä. Ja vielä tänä päivänä on Peking erotettu muurilla kahteen kaupunginosaan, »kiinalaiseen kaupunkiin» ja »tataarilaiseen kaupunkiin».

Kublai kaan.

Oleskeltuaan pääkaupungissaan määräkuukaudet keisari tavallisesti lähti metsästämään merenrannikolle. Hänellä oli suuri määrä kesytettyjä petoja, leopardeja, ilveksiä, tiikereitä ja kotkia, joita käytettiin riistan pyytämiseen, ynnä lisäksi paljon ajokoiria. Polo kertoo ihmetellen tämän metsästyksen suurenmoisuudesta ja keisarin leirin suunnattomasta komeudesta. Kuumat kesäkuukaudet suurkaani vietti pohjoisissa vuorimaissa. Hän asui matkalla majassa, jota kantoi neljä yhteen kytkettyä elefanttia; ulkoa se oli verhottu jalopeurannahkoilla ja sisältä kultakankaalla. Amurin lisäjoen rannalle pystytettiin teltta, joka muka oli niin suuri, että siihen mahtui kymmenentuhatta päällikköä.

Vaikka Kublai rasittikin alamaisiaan monella tavalla, niin piti hän kuitenkin isällistä huoltakin heidän tarpeistaan. Jos jossain raesateet hävittivät viljan, niin väestö vapautettiin veroista ja vieläpä Kublai varastostaan lähetti sinne viljaa. Samoin hän alamaisilleen lähetti uutta karjaa, jos tauti oli karjan tappanut. Hyvinä vuosina koottiin varastoihin suuret määrät vehnää, ohraa, hirssiä, riissiä ja muita maan tuotteita, niin että viljaa voitiin koko valtakunnassa myydä määrähinnasta. Köyhiä kohtaan hän osotti mitä suurinta hyväntekeväisyyttä. Hän oli kirjotuttanut luettelon kaikista kaupungin köyhistä, joilla ei ollut, mitä syödä. Hän hankki heille runsaasti vehnää ja muita tarpeita, eikä ketään leivän anojaa koskaan karkotettu hallitsijan hovista. Siellä kävikin joka päivä kolmekymmentätuhatta ihmistä almua anomassa, ja suurkaani osotti heitä kohtaan niin suurta hyväntekeväisyyttä, että he jumaloivat häntä.

Suoritettuaan monta tärkeätä tointa Kublain tyytyväisyydeksi Marco Polo, ehkä vuosiksi 1277—1280, nimitettiin Jangtshoun ja seitsemänkolmatta muun kaupungin maaherraksi ja tuli sen kautta nähneeksi vielä enemmän maata, vielä paremmin perehtyneeksi sen oloihin.

Marco Polo Kiinan sisäosissa ja Tibetissä.

Ensimäisellä matkallaan Kiinan sisäosiin Marco Polo kävi Shansi maakunnan pääkaupungissa. Hän sanoo koko maakunnan olleen rikasta viiniköynnöksistä ja silkkiäispensaista. Sen pääkaupungin tärkein teollisuus oli satulain valmistaminen keisaria varten. Sieltä hän edelleen matkusti Hoangho-virralle eli Keltaiselle virralle, jota hän tataarilaisella nimellä sanoo »Karamoraniksi», sekä saapui Shensin pääkaupunkiin, jossa hallitsi Kublain poika Mangalai, oikeamielinen ja alamaistensa rakastama ruhtinas. Edelleen Marco Polo matkusti nykyisen Szhetshuanin maakunnan halki, joka oli vuorista maata, täynnään kaikenlaista riistaa. Siellä oli kuitenkin suuri lakeuskin, joka oli niin hedelmällistä maata, että koko Kathai sieltä sai inkeväärinsä. Maakunnan suuren ja rikkaan pääkaupungin kautta hän sitten kulki edelleen ylämaahan, nähtyään ensi kerran Jangtsekiangin, joka hänen mielestään oli leveä kuin meri ja kantoi lukemattomia laivoja. Viisi päivää matkustettiin sitten metsäin läpi, kunnes saavuttiin Tibetiin, jonka Mongolit olivat maan vallottaessaan perin hävittäneet. Siellä oli niin paljon petoeläimiä, että matkustajain oli vaikea pitää niitä vastaan puoliaan. Heillä oli niitten pelottamiseksi mukanaan pitkiä ruokoja — arvatenkin bamburuokoja — jotka yöllä sytytettiin palamaan. Ne palaessaan paukkuivat niin ankarasti, että pedot siitä peljästyivät, eivätkä uskaltaneet lähestyä. Ruokojen tulee olla tuoreita. Ne asetetaan palavan nuotion päälle, alkavat kuumetessaan vähän ajan kuluttua käännellä ja väännellä, kunnes halkeavat niin kovalla pamauksella, että se kuuluu monen virstan päähän. Semmoiset hevoset, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet, säikähtyvät niin pahanpäiväisesti, että väkisinkin ryöstäytyvät irti. Samaa keinoa yhä vieläkin käytetään ja paukut tosiaan ovat yhtä kovat kuin kovimmat ilotulituspamaukset.

Polo sanoo Tibetin olevan hyvin laajan maakunnan; asukkaat olivat peljättyjä varkaita. Sen läpi juoksi Kinsha joki — Jangtsekiangin latvapuoli, — jossa oli kultahiekkaa ja koralleja; koralleista maanasukkaat valmistivat jumalankuvia. Tibetin oli Mangu vallottanut, niin että sekin nyt kuului suurkaanin valtakuntaan. Gaindu nimisessä maassa (ehkä nyk. Simong) oli järvi, josta pyydettiin helmiä suurkaanille. Sieltä saatiin myös monenlaisia maustimia. Kuljettuaan erään joen poikki Marco Polo kääntyi kaakkoiseen ja saapui arvatenkin nykyiseen Junnaniin, jonka asukkaat enimmäkseen söivät raakaa lihaa. Siellä oli kamalia käärmeitä ja krokodileja — joitten nimeä Polo ei kuitenkaan tiennyt. Sitten Polo saapui Nocian nimiseen kaupunkiin, joka arvatenkin oli nykyinen Jungtshang. Sikäläiset asukkaat peittivät hampaansa irtonaisilla kultalehdillä, jotka he aterian ajaksi ottivat pois. He olivat hyvin sotaisia ja teettivät naisilla ja orjilla kaikki työt. Heillä ei ollut jumalankuvia eikä temppeleitä, vaan he jumaloivat suvun vanhinta. Täältä kuljettiin edelleen Ylä-Burmaan, jossa oli paljon metsiä ja elefantteja, sarvikuonoja ja muita villieläimiä. Siellä oli Mienin kaupunki, nykyään arvatenkin raunioina, jossa oli kaksi ihmetornia, toinen kullalla, toinen hopealla silattu. Mongolit olivat hiljakkoin vallottaneet kaikki nämä maat. Marco Polo kertoo tietoja Bangalasta saakka, joka luultavasti oli nykyinen Bengali. Mutta tuskin hän kuitenkaan kävi Etu-Intiassa. Maa oli rikasta pumpulista, inkevääristä ja sokeriruo’osta ja härät kuuluivat olevan niin suuria kuin elefantit. Annamin ja Tonkinin kautta Marco Polo palasi Kiinaan, Szetshuanin pääkaupunkiin, josta hän oli Tibetiin lähtenyt, ja sieltä edelleen Kublai kaanin hoviin.

Pian hänet kuitenkin lähetettiin Kaakkois-Kiinaan, valtakunnan rikkaimpaan ja uutterimpaan osaan. Ensinnä hän saapui Manzin valtakuntaan, joka vasta äskettäin oli tullut Kublai kaanin vallan alle. Song-suvun viimeistä hallitsijaa Marco Polo kiittää rauhaa rakastavaksi ja hyvää tekeväksi. »Hän jakoi hämmästyttävän paljon rahoja, ja tahdon hänestä kertoa kaksi jaloa piirrettä. Joka vuosi hänen tapanaan oli ottaa elättääkseen kaksikymmentätuhatta lasta, sillä maakunnan köyhäin vaimojen tapa oli asettaa lapsensa kuolemaan, kun eivät kyenneet niitä elättämään. Keisari otti huostaansa nämä pienokaiset ja antoi kirjottaa kirjaan, mitenkä taivaan merkkien vallitessa ne olivat syntyneet, jonka jälkeen hän antoi kasvattaa niitä eri paikoissa, sillä imettäjistä ei ollut puutetta. Kun jollain rikkaalla miehellä ei ollut poikaa, niin hän sai kuninkaalta niin monta kuin halusi ja ne jotka häntä parhaiten miellyttivät. Kun pojat ja tytöt olivat kasvaneet naimaikään, niin kuningas naitti heitä keskenään ja antoi sitten kullekin parikunnalle elinkeinon. Kun hän kerran oli maassa matkoilla, niin hän näki pienen talon kahden suuren välissä ja kysyi, miks’ei keskimäinen talo ollut saman kokoinen kuin molemmat suuret, ja hänelle silloin vastattiin, että sen omisti köyhä mies, joka ei voinut sitä korkeammaksi rakentaa. Kuningas silloin paikalla rakennutti sen yhtä korkeaksi, kuin molempain rikkaitten talot olivat. Tämä kuningas antoi alati tuhannen nuorukaisen ja yhtä monon tytön palvella itseään. Hän hoiti oikeutta niin ankarasti, ettei hänen valtakunnassaan tapahtunut mitään rikoksia, kauppiaitten puodit olivat yötkin auki ja yöllä saattoi matkustaa yhtä turvallisesti kuin päivällä.»

Marco Polo matkusti edelleen Keltaisen virran rannoille erääseen kaupunkiin, jonka tärkein teollisuus oli suolan kokoominen läheisistä järvistä. Kultakankaistaan mainitun Paojuntsienin ohi hän sitten saapui Jangtshouhun, joka oli Jangtsekiangin pohjoisella rannalla. Siellä hän hallitsi maakuntaa kolme vuotta, matkustellen sen läpi moneen suuntaan. Hukuangin (Siangjangin) vallotuksessa olivat kaikki Polot Kublain apuna, rakentaen hänelle heittokoneita, jotka mursivat kaupungin vastarinnan. Se oli viimeinen kaupunki, joka Kublaita vastusti; kolme vuotta puoliaan pidettyään se Polojen koneitten avulla vallotettiin. Suurkaanilla siis oli kylläkin syytä pitää taitavia venezialaisia palveluksessaan. Monesta muustakin kaupungista Marco kertoo, muun muassa eräästä, jossa oli kaksi nestoriolaista kirkkoa. Kaunopuhelias, joskin monessa suhteessa liiotteleva, on varsinkin Marcon kuvaus »taivaan kaupungista», Kinsaista, joka varmaan oli nykyinen Hangtshou, aikoinaan Sung suvun pääkaupunki.

Kinsai.

Kinsain ympärysmitta oli 100 penikulmaa (kiinalaista litä, joka oli 575 metriä). Kaupungissa oli muka 12,000 kivisiltaa, joista monet olivat niin korkeat, että suuri laivasto saattoi kulkea niitten alatse.

Marco Polo ammensi tietonsa kirjotuksesta, jonka Kinsain kuningatar oli laatinut Kublai kaania varten, saadakseen tämän taivutetuksi säästämään kaupungin hävitykseltä. Siinä olivat kaikki Kinsain komeat rakennukset luetellut. Ei ollut ihme, että siltain luku oli niin suuri, lausuu Polo, sillä kaupunki oli melkein veteen rakennettu, vesi ympäröi sitä joka puolelta. Sen läpi kulki lukemattomia kanavia, jotka veivät kaiken lian mereen. Kanavat olivat niin leveitä, että laivat helposti mahtuivat niitä kulkemaan. Kaupungissa oli, niin mainittiin kuningattaren kirjotuksessa, kaksitoista ammattikuntaa, kullakin 12,000 taloa. Kussakin talossa asui 12—40 miestä. Kaikilla näillä käsityöläisillä oli paljon työtä, sillä muitten kaupunkien oli tapana tuottaa Kinsaista tarvitsemansa työmiehet. Kaikkiaan oli siellä, muka 1,600,000 taloa, niitten joukossa monta palatsia. Talot olivat hyvin rakennetut ja kalliisti koristetut. Niissä oli korkeat kivitornit, joissa kalleuksia säilytettiin tulipalojen varalta. Useimmat talot olivat nimittäin puusta rakennetut. Kauppiaitten rikkaudet olivat suunnattomat, eivätkä edes käsityömestarien vaimot tehneet omin käsin työtä, vaan elivät niin hienosti, kuin olisivat olleet kuningattaria. Marco Polo kiittääkin Kinsain naisia somiksi, oikeiksi enkeleiksi. Kaupungin sisällä oli järvi, jossa oli raitista, erittäin kirkasta vettä, ja järven ympärillä palatseja ja pakanallisia kirkkoja ja luostareita. Keskellä järveä oli kaksi saarta, niissä komeat rakennukset. Yksityisten seurueitten tapana oli panna niiden upeasti sisustetuissa ravintoloissa toimeen komeita juhlia, joihin kaikki kutsuttiin. Järvessä oli niinikään kaiken kokoisia aluksia, joista toiset olivat laakapohjaisia, ja niillä soudettiin ja nautittiin näköaloista. Kaupunkilaisten suurimpia huveja oli päivätyön päätyttyä viettää ilta näillä järvillä naisien, joko omaan perheeseen kuuluvien tai muitten kanssa. Asukkaat kävivät tavallisesti silkkivaatteissa, mutta sen sijaan he söivät epäpuhtaittenkin eläinten, kuten koiran, lihaa ja kaikenlaisia muita eläimiä, joita kristitty ei koskaan maistaisikaan. Muutoin he harrastivat puhtautta, joka näkyi siitäkin, että kaupungissa oli 3000 julkista kylpylaitosta.

Suurkaanin käskystä oli jokaisella kaupungin 12,000:sta sillasta vahtisotamiehet, jos ehkä joku olisi niin ymmärtämätön, että yrittäisi kapinoida. Kublai vartioi Kinsaita niin huolellisesti, koska hänellä oli sen kauppaliikkeestä suunnattomat tulot. Yöllä vartiomiehet päristivät rumpuja tai helistivät gongongeja, ilmaistakseen hetkien kulkua, ja heillä oli sitä varten koneet, jotka mittasivat aikaa (luultavasti vesikelloja). Nämä järjestyksen valvojat pitivät myös huolta siitä, että kaikki asukkaat määräaikana sammuttivat valkeansa. Jos he tapasivat sairaan taikka avuttoman raukan, joka ei ollut työkykyinen, niin he veivät hänet johonkin niistä monista sairashuoneista, joita edelliset hallitsijat olivat rakentaneet ja runsailla varoilla varustaneet. Jos he huomasivat, että jossakin oli päässyt tuli irti, niin he rummuillaan hätyyttivät lähimpien siltain vartijat, sillä kaupunkilaiset eivät saaneet itse lähteä taloistaan yöllä, eikä tulipalopaikalle kokoontua. Kaupungin keskellä oli torni, siinä vartija nuijalla paukutti puista kiekkoa, kun huomasi tulen syttyneen, ja siitä syntyi meteli, joka kuului pitkän matkan päähän.

Kinsain kaikki kadut olivat kivetyt, joka olikin tarpeen, koska kaupungin perustus oli hyvin soista ja vetelää maata ja lokaa sateen jälkeen oli paljon. Mutta kadun toiselle puolelle oli jätetty kaistale kiveämätöntä katua, että keisarin sanansaattajat saattoivat vapaasti ratsastaa hevosillaan. Leveimmillä kaduilla tämä ratsutie oli keskellä. Katujen alla oli likaviemäreitä, jotka kuljettivat sadeveden virtoihin.

Ei aivan kaukana kaupungista oli valtameri ja sen rannalla Kanfu niminen kaupunki, jolla oli erinomainen satama. Se harjotti laajaa kauppaa Intiaan ja muihinkin maihin. Sen ja Kinsain välistä jokea laivat saattoivat purjehtia aina Kinsaihin saakka. Kanfua ei enää ole olemassakaan, koska meren rannikko, ollen joen pehmeätä lietettä, on näillä seuduin melkoisesti muuttunut. Vuoksiaalto, »boore», on Tsientang joen suppilomaisessa suulahdessa niin voimakas, että se saa aikaan suuria hävityksiä kaikkialla rannoilla. Polo ei, kumma kyllä, kerro mitään tästä mahtavasta booresta, vaikka Kiinalaiset pitävät sitä yhtenä maailman kolmesta ihmeestä.

Kinsaissa oli 10 neliskulmaista päätoria, joitten ympärillä oli paljon puoteja, täynnään teollisuustuotteita, maustimia, jalokiviä ja riissiviinaa. Nämä torit olivat kaikki pääkadun varrella, joka kulki koko kaupungin halki. Kadun toisella puolella oli suuri kanava, jonka varrella oleviin varastohuoneisiin kauppiaat purkivat etäisistä maista tulleet tavarat. Jokaisen torin varrella oli hallintorakennuksia ja tuomareita, jotka paikalla ratkaisivat kaikki riidat ostajain ja myyjäin välillä, ynnä poliiseja, jotka ylläpitivät järjestystä. Kullakin torilla pidettiin neljä kertaa viikossa markkinat, joilla myytiin kaikenlaisia ruokatavaroita ja varsinkin riistaa. Lähellä olevista teurastuslaitoksista tuotiin kaupan lihaa. Samoin myytiin kaikenlaisia vihanneksia, muun muassa suunnattomia päärynöitä, jotka painoivat noin 10 naulaa. Ja suunnattomat määrät kalojakin sinne tuotiin, sillä kanavain laskupaikalla oli meressä erinomaisen viljalti lihavia kaloja. Yksistään pippurin kulutus oli niin mahdoton, että Kinsaihin sitä tuotiin 9589 naulaa joka päivä. Kaupungissa oli yksi ainoa nestoriolainen kirkko, sillä asukkaat olivat pakanoita. Mutta he olivat hyvin rauhallisia — niinkuin Kiinalaiset vielä tänä päivänäkin ovat — eivätkä pitäneet kotonaan ensinkään aseita. Kaikki ne, jotka asuivat saman kadun varrella, olivat kuin yhtä perhettä. Naisia kohdeltiin suurimmalla huomiolla ja ulkolaisia kohtaan osotettiin suurta sydämellisyyttä. Kinsaissa oli kuitenkin niin paljon julkisia naisia, ettei Marco Polo uskaltanut niitten lukua mainitakaan. He asuivat oman erikoisen katunsa varrella.

Kaupunkilaisten mieluisimpia huvituksia oli, paitsi veneellä soutelemista, vuokravaunuilla ajaminen. Vuokra-ajureita oli hyvin paljon ja he ajoivat pääkatua edes takaisin. Vaunut olivat katetut, niissä oli uutimet ja patjat, ja ne olivat niin pitkät, että niihin hyvin mahtui kuusi henkeä istumaan. Niillä sekä miehet että naiset alinomaa tekivät huvimatkoja. Tavallisesti ajettiin tunnettuihin puutarhoihin, joissa pidettiin lystiä, jonka jälkeen myöhään illalla palattiin samoissa vaunuissa takaisin kaupunkiin.

Marco Polo antaa lopuksi Kublain tästä maakunnasta saamista tuloista niin liiallisia tietoja, ettei ole kumma, että hänen maanmiehensä rupesivat häntä sanomaan »Messer Millioneksi». Suurin tulo saatiin suolasta, jota koottiin meren rannoilla olevista laguneista. Suuria tuloja oli kruunulla niinikään maakunnan sokeriteollisuudesta. Kaikista Intiasta tuoduista tavaroista oli maksettava 10 prosentin tulli. Niinikään verotettiin riissiviinaa ja kivihiiltä, käsityöläisten tuli maksaa veroa raakatavaroistaan. Silkistä, jota valmistettiin suunnattomat määrät, oli viranomaisille suoritettava 10 prosentin vero. Marcolla lienee kuitenkin ollut näistä seikoista tarkat tiedot, sillä Kublai antoi hänen toimekseen ottaa selkoa kruunun tuloista näissä osissa Manzia. Mutta tämä maakunta olikin valtakunnan suurin ja tuottavin. Suurkaanin tulot nousivat noin 20 miljonaan kultasaggiin, — saggi oli arvoltaan vähän enemmän kuin yksi kultadukaatti eli florini, noin 13 markkaa.

Hangtshou oli aina viime vuosisadalle Taiping-kapinaan saakka Kiinan kukoistavimpia kaupunkeja. Kapinan aikana se hävitettiin, mutta asukasluku on yhä vielä puolen miljonan vaiheilla.

Polojen paluumatka.

Yhtä seikallinen ja merkillinen kuin Polojen oleskelu Kiinassa ja matka sinne, oli heidän paluumatkansakin. Kublai kaan ei olisi millään muotoa tahtonut päästää heitä luotaan, josta voi päättää heidän olleen hänelle hyödyksi, vaan lupasi lisätä heidän omaisuutensa kahdenkertaiseksi, jos he jäisivät. Mutta Polot puolestaan pelkäsivät, että suurkaani ehkä pian kuolisi ja hänen kuoltuaan syntyisi rettelöitä, taikka tulisi valtaan heille vihamielinen hallitsija, joten he voisivat menettää sekä henkensä että omaisuutensa. Onnellinen sattuma auttoi heidät kuitenkin matkaan.

Arghun, Persiaa hallitseva mongoliruhtinas, oli lähettänyt Kublain luo lähettiläitä pyytämään vaimokseen keisarillista prinsessaa. Kublai hänelle antoi Kukatshin nimisen tyttärensä ja aikoi lähettää tämän suuren seurueen keralla matkaan. Mutta maissa, joitten läpi matka piti, vallitsi silloin eräs mongolilainen kapinoitsija, jonka vuoksi prinsessan täytyi saattojoukkoineen palata muutaman kuukauden kuluttua takaisin. Persialaiset lähettiläät olivat kuulleet, että Polot olivat kokeneita merimiehiä ja että Marco Polo hyvin tunsi Intian seudut; he siis pyysivät, että suurkaani uskoisi tyttärensä Polojen huostaan ja antaisi kuljettaa hänet meritse Persiaan.

Paljon vastusteltuaan Kublai vihdoin suostui tähän ehdotukseen, ja venezialaiset pääsivät lähtemään. Suurkaani varusti laivaston, johon kuului neljätoista laivaa, ja kahden vuoden eväät. Toiset laivoista olivat niin suuria, että niissä oli 250 mieheen laivaväkeä. Retkikunta oli siis kerrassaan suurenmoinen ja Kiinan mahtavan hallitsijan arvon mukainen.

Kiinalaiset olivatkin niihin aikoihin taitavampia laivanrakentajia ja ehkä purjehtijoitakin kuin länsimaalaiset. Laivat olivat petäjästä rakennetut, rautanauloilla naulatut ja kannelliset. Tavallisesti niissä oli neljä mastoa ja purjetta. Kannen alla oli viisi- tai kuusikymmentä kajuuttaa, joissa kauppiaat saattoivat järjestää olonsa niin mukavaksi kuin suinkin. Vielä merkillisempää on, että laivat oli vedenpitävillä väliseinillä jaettu osastoihin, niin etteivät ne uponneet, vaikka niihin tulikin reikä, esim. yhteentörmäyksessä valaan kanssa, ja reikä saatettiin merellä ollessa korjata. Liitokset oli tukittu hampulla ja kalkin ja puuöljyn sekotuksella. Joka laivassa oli monta erikokoista pelastusvenettä, jotka purjehdittaissa ripustettiin laivan kyljille, ja pari kolme hyvin suurta. Kiinalaisten laivat olivat siis kehittyneet monessa suhteessa yhtä pitkälle kuin Länsimaitten suuret purjelaivat vasta joku vuosisata myöhemmin. Mutta siitä ne eivät ole sen koommin parantuneet, vaan ovat yhä vielä jotenkin samalla kannalla kuin Marco Polon aikana.

Samanlaisilla laivoilla Kublai kaan oli vähällä vallottaa Japanin eli Zipangun, jonka kullanrikkaudesta Marco Polo kertoo ihmeitä: mutta tuo suurisuuntainen yritys raukesi tyhjiin päälliköitten eripuraisuuden ja hirmumyrskyn vuoksi, joka arvatenkin tuhosi suurimman osan laivastosta. Marco Polo ei nähtävästi ollut itse mukana sillä retkellä, mutta sen kautta hän kuitenkin saattoi tuoda Japanista Länsimaille ensimäiset tiedot. Hän kertoo asukkaitten olevan valkoisia ja hyvin muodostuneita, mutta saaren olevan niin kaukana valtameressä, että sinne harvoin kulki kauppiaita. Kultaa kun ei saanut viedä maasta pois, niin sitä muka kokoontui sinne niin runsaasti, että kuninkaallisen palatsin katto oli kokonaan kullasta ja lattiat kaksi sormea vahvoista kultalevyistä. Nämä tarumaiset kertomukset Zipangun rikkauksista tekivät sitten syvän vaikutuksen Länsimailla. Columbus, joka ei tiennyt Amerikkaa välillä olevankaan ja luuli maapalloa paljon pienemmäksi, kuin se todellisuudessa on, saattoi hyvällä syyllä otaksua valtameren poikki purjehdittuaan tulevansa Zipanguun. Sen huhuttu kultarikkaus oli yhtenä suurena yllykkeenä hänen matkaansa.

Polojen johtama laivasto lähti matkaan Zaytonista (luultavasti nykyisestä Tshangtshousta, Amoy lahdesta), joka oli Etelä-Kiinan suurin satamakaupunki. Purjehdittiin pitkin Taka-Intian rantoja, mutta merenkulkijoilta Marco Polo sai tietoja Filippineistä ja Maustesaarista eli Molukeista, vaikka hän luuli niitten olevan paljon kauempana meressä kuin ne todellisuudessa ovat. »Näitten saarien rikkaus tosiaan on ihmeteltävä», hän lausui, »mutta matkaan kuluu kokonainen vuosi, sillä sinne lähdetään talvella ja palataan vasta seuraavana kesänä.» Merellä nimittäin vallitsi ainoastaan kaksi tuulta, toinen auttoi laivoja menomatkalla, toinen paluumatkalla, toinen puhalsi koko talven, toinen koko kesän. Tämä tieto perustuu tosiasioihin; mainitut tuulet ovat Itä-Aasian monsuunituulet, jotka puhaltavat, talvimonsuuni luoteesta, kesämonsuuni vastakkaisesta suunnasta.

Kotshin-Kiina eli Tshamba, jonka Kublai kaan oli vallottanut, oli ensimäisiä pysäyspaikkoja matkalla. Sieltä Marco Polo purjehti etelää tai kaakkoa kohti »maailman suurimman saaren», Jaavan ohi. Jaava oli laajalti kuulu rikkaudestaan ja kehittyneestä sivistyksestään. Siellä tehtiin loistavia kauppoja, sillä saaressa oli runsaasti kaikkein arvokkaimpia tavaroita. Varsinkin siellä oli viljalta kaikenlaisia maustimia. Suurkaani olisi mielellään vallottanut tämän rikkaan saaren, ellei se olisi ollut niin kaukana.

Kiinalainen laivasto purjehti sitten edelleen Sumatraan, jota sanottiin »Pieneksi Jaavaksi», vaikka se toden teolla on varsinaista Jaavaa monta vertaa suurempi. Polo sanoo saaren olevan niin kaukana etelässä, että Pohjantähti siellä katoo taivaanrannan alle, joten merimiehet siellä helposti joutuivat eksyksiin. Laivasto viipyi, arvatenkin tuulia odotellen, sillä rannikolla viisi kuukautta ja Pololla oli siis hyvä tilaisuus tehdä havainnoita. Saaren troopillista kasvullisuutta hän ihasteli, mutta asukkaat olivat kamalia ihmissyöjiä. Marco Polo tutustui Sumatrassa kookospähkinään ja sagopalmuun. Sitä paitsi siellä kasvoi mitä parasta kamferia, joka oli kultaakin kalliimpaa. Edelleen poikettiin Nikobareilla ja Andamaneilla, joitten asukkaat olivat erinomaisen raakoja, miehillä pää kuin koiralla. Andamaneilta tultiin Seilaniin (Ceyloniin), jonka korkealla kukkulalla sanottiin olevan Aatamin haudan. Niin muhamettilaiset väittivät, jota vastoin pakanat väittivät sitä Buddhan haudaksi. Seilanissa oli kaikenlaisia jalokiviä loppumaton rikkaus ja sen kuninkaalla oli maailman kaunein rubiini, tahraton ja rikas kuin tuli. Kublai oli tahtonut ostaa tämän valtavan suuren jalokiven, mutta kuningas ei sitä myynyt. Polo ennätti kerätä mieltäkiinnittäviä tietoja ikivanhasta helmenkalastuksesta, jota harjotettiin Ceylonin ja mannermaan välillä ja kertomus vastaa täydelleen nykyaikaisiakin oloja. Ceylonin asukkailta Polo sai tietoja vastapäätä olevasta Etu-Intian osasta, Maabarista (Malabarista), muun muassa Hindujen uskonnosta ja kastijaosta. Paariat, jotka olivat alin kasti, olivat muka joutuneet onnettomaan asemaansa sen kautta, että olivat murhanneet apostoli Tuomaan, kun hän kävi Intiassa kristinoppia saarnaamassa. Apostolin hauta oli lähellä Madrasia Intian rannikolla ja sitä pidettiin suuressa kunniassa.

Timanttien saannista Polo kuuli tuon vanhan itämaalaisen tarun, jonka olemme ennen jo usean kerran maininneet. »Eräässä osassa Intiaa on korkeita vuorenkukkuloita, joille on mahdoton nousta. Mullassa, jota ankarat rankkasateet viruttavat näitten vuorenhuippujen kyljiltä, on paljon timantteja, joita sateen lakattua löydetään purojen uomista. Mutta niiden etsiminen on ylen vaarallista, osasta ankaran kuumuuden, osasta myrkyllisten käärmeitten vuoksi, joita maa kiehuu täynnään. Varsinkin eräisiin syviin laaksoihin, joihin on mahdoton päästä, on timantteja aikain kuluessa keräytynyt. Sen vuoksi menetellään seuraavalla tavalla. Näihin kalliorotkoihin heitetään lihakappaleita. Kun vuoristossa elävät valkoiset kotkat näkevät ne, niin ne lentävät alas ja ottavat lihakappaleet kynsiinsä sekä kantavat jollekin vuorenkukkulalle, syödäkseen siellä saaliinsa. Mutta väjymässä olevat pyyntimiehet alkavat silloin elämöidä kovasti, niin että pelottavat kotkat lihan luota. Miehet rientävät ottamaan lihakappaleet, joihin on rotkon pohjalta tarttunut runsaasti timantteja. Näitten lintujen pesistäkin löydetään paljon jalokiviä, ja usein niitä on löydetty kotkien vatsasta.» Intian timantit olivat muka paljon kauniimpia kuin Europassa tavatut, sillä kauneimmat jalokivet ja helmet vietiin aina suurkaanille ja muille itämaisille ruhtinaille, joilla sen vuoksi oli maailman parhaat aarteet. Ainoastaan hylkytavara tuotiin Europpaan.

Etu-Intian eteläpään asukkaista Polo kertoo, että he olivat tummaihoisia, mutta heidän joukossaan oli myös joku määrä juutalaisia ja nestoriolaisia kristittyjä. Brasilipuuta (erästä väripuuta), inkevääriä, pippuria ja indigoa oli siellä kosolta. Sinne saapui kauppiaita sekä Kiinasta että Länsimailta, vaikka satamat olivatkin huonot, ja ne tekivät siellä hyviä kauppoja.

Kublai kaanin laivasto sitten purjehti Etu-Intian länsirantaa seuraillen pohjoiseen päin. Pohjantähti alkoi jälleen kohota yhä korkeammalle taivaalle. Melibarin ja Gozuratin maat harjottivat merirosvoutta. Vuosittain kummastakin valtakunnasta lähti liikkeelle satakunta laivaa, jotka liittyivät yhteen pieniksi laivastoiksi ja ryöstivät kaikki kauppalaivat, mitä kiinni saivat. Kauppiaat olivat sen vuoksi ruvenneet käyttämään suuria asestettuja laivoja. Semmoiset laivat, jotka kärsivät niillä rannoilla haaksirikon, ryöstettiin armotta, mutta semmoiset, jotka satamiin saapuivat, otettiin juhlallisesti vastaan. — Indus virran suistamossa olevista maista tuotiin varsinkin pumpulia, puuvillaa ja savusteita, indigoa, hevosia ja hyvin valmistettuja nahkoja. Muita Intian merkillisyyksiä olivat »Miesten saari» ja »Naisten saari», edellisessä asujina paljaita miehiä, jälkimäisessä naisia. Kaikki asukkaat oli kristinuskoon kastettu, vaikka elivät Vanhan testamentin mukaan. Heidän ainoa päämiehensä oli piispa, joka taas oli Sokotran piispan vallan alainen. Joka vuosi miehet maaliskuun alussa lähtivät kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan naisten saareen ja viipyivät siellä vaimojensa luona toukokuun loppuun, jolloin he taas palasivat omaan saareensa, eläen siellä loput vuotta maata viljellen ja kalastaen. Naisilla ei ollut muuta työtä kuin kasvattaa lapsiaan ja hoitaa saarensa hedelmäpuistoja. Tämä juttu oli ikivanha satuaihe, joka aikain kuluessa oli saanut uuden muodon.

Luultavasti matka kulki edelleen pitkin Mekranin ja Persian rantaa Ormuziin, mutta sen nojalla, mitä Marco Polo matkalla kuuli, hän kertoo tietoja etäisistä etelän maista, joissa hän tuskin lienee käynyt.

Hän kertoo Sokotran saaresta, joka on Afrikan itäisimmän niemen, Kap Guardafuin edustalla valtameressä. Asukkaat olivat kristittyjä ja heidän arkkipiispallaan oli melkoinen mahti, hänen allaan kun oli useita piispoja näissä maailman äärissä. Muhamedilaiset eivät siis olleet aivan pois juurruttaneet Sokotrasta kristinuskoa; siellä oli vielä 17:llä vuosisadalla siitä jäännöksiä. Saarella kävi paljon merirosvoja, jotka siellä möivät tavaroitaan. Asukkaat kyllä tiesivät, että tavarat olivat rosvottuja, vaan koska ne oli ryöstetty pakanoilta ja muhamedilaisilta, niin saaren kristityt asukkaat muka luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen työn niitä ostaessaan. Sokotrassa pyydettiin ambraa seuraavalla tavalla: Valaita — arvatenkin kaskelotteja — surmattiin suurilla rautaharppunoilla, valas kiskottiin maalle, mahasta otettiin ambra ja päästä öljyä. — Ambra on vahan kaltaista, hyvälle hajuavaa ainetta, jota on monessa paikassa Intian meren rannoilla; sitä luullaan valaitten ruumiissa tapahtuvaksi sairalloiseksi eritykseksi. Tosiasia on, että sitä niitten ruumiissa tavataan. Sokotran noitain Marco Polo sanoi voivan mielin määrin kääntää tuulien suunnan. Tämä usko tietysti perustui siihen, että Sokotrankin seuduilla tuulet vaihtelivat vuodessa säännöllisesti kahden vastakkaisen suunnan välillä. Nämä säännölliset tuulet varmaankin jo hyvin aikaiseen kehittivät laivaliikettä Afrikan itärannalla. Marco Polon kertomus täydelleen vahvistaa todeksi, että Intian merellä hänen aikanaan vallitsi vilkas laivaliike, joka ulottui yli koko meren, etelässä aina Madagaskariin saakka.

Niinpä Marco Polo saikin Afrikan itärannikosta ja Madagaskarista useita tietoja, luultavasti arabialaisilta kauppiailta. Madagaskarin saaressa, joka muka oli Sokotrasta 1000 penikulmaa etelään päin, asui muhamedilaisia. Se oli maailman upeimpia ja suurimpia saaria. Ei missään maailmassa ollut niin paljon norsunluuta kuin siellä ja Zanghibarissa. Nämä saaret harjottivat hämmästyttävän suurta norsunluun kauppaa. Madagaskar oli niin kaukana etelässä, etteivät laivat voineet kulkea kauemmaksi siihen suuntaan, koska rannikolla merivirta oli niin kova, etteivät ne päässeet takaisin palaamaan. — Tämä tieto oli aivan oikea, sillä Agulhas virta, joka on Golfin virtaan verrattava, tosiaan juoksee erinomaisen vuolaana Etelä-Afrikan itärannalla. Mutta monet muut jutut Madagaskarin oloista olivat mielikuvituksen tuotteita, muistoja Sinbad Purjehtijan valeista. Marco Polokin kuuli kerrottavan suunnattomasta rokh linnusta, joka eli eräissä saarissa Madagaskarin eteläpuolella. Olipa muka suurkaanille tuotu rokhin sulkakin, joka oli ollut 90 korttelia pitkä.

Zanghibarin asukkaat olivat aivan mustia ja kulkivat melkein alasti. Heidän tukkansa oli mustaa kuin pippuri ja niin kiharaa, ettei sitä edes vedellä saanut oikenemaan. Miesten suu oli leveä, nenä pysty, huulet paksut ja silmät suuret ja veriset, niin että he olivat oikein pirun näköisiä. Niin kamalan rumia he olivat, ettei maailmassa oltu ennen nähty heidän vertojaan. Eivätkä naiset olleet kauniimpia. Zanghibarin eläimistä Marco Polo mainitsee mustat jalopeurat, mustapääoinaat ja giraffit.

Mannermaalla taas oli Abash (Habesh — Abessinia) niminen suuri maa, jota pidettiin Keski-Intiana, koska Intialla siihen aikaan tarkotettiin Intian meren kaikkia rantamaita. Marco Polo kuuli, että Abashin kuningas oli kristitty. Adenin valtakunta taas oli muhamedilainen ja ainaisessa sodassa kristittyjä vastaan. Sieltä oli muun muassa lähetetty Syyriaan väkeä taistelemaan ristiretkeläisiä vastaan. Adenin satamaan poikkesi paljon Intiassa kauppaa tekeviä laivoja. Sieltä tavarat vietiin pienemmillä aluksilla Punaisen meren pohjoisosaan ja vihdoin maan poikki Niilin rannalle ja laskettiin Niiliä pitkin Aleksandriaan. Adenista vietiin paljon hevosia Intiaan, jossa hevoset eivät muka siinneet ja jossa niistä sen vuoksi maksettiin suuret hinnat. [Kuuman ilmanalan vuoksi hevosrotu Intiassa väleen huononee] Adenista niinikään saatiin arvokkaita savusteita.

Kiinalainen laivasto vihdoin saapui Ormuziin, jossa Polot jo aikaisemmin olivat käyneet. Siellä saatiin kuulla, että Arghun, se mongolilainen ruhtinas, jonka puolisoksi prinsessa Kukatshin oli lähetetty, olikin sillä välin kuollut ja hänen veljensä Kaikhatu noussut valtaistuimelle. Päätettiin sen vuoksi antaa prinsessa Arghunin pojalle Ghasanille ja vielä se toinenkin nuori prinsessa, joka oli edellisen seurana. Molemmat nämä Marco Polon mielestä ihmeen kauniit naiset, jotka olivat oppineet holhoojaansa kunnioittamaan kuin isäänsä, vietiin sisämaahan siihen kaupunkiin, jossa Ghasan asui. Venezialaiset olivat siten onnellisesti suorittaneet vaikean tehtävän, jonka Kublai kaan oli heille uskonut, ja kaunis Kukatshin itki heistä erotessaan.

Kaikhatukin antoi venezialaisille neljä kultaista taulua, joissa oli jalohaukkojen ja jalopeurain kuvia, ja näiden taulujen kerällä he saattoivat turvallisesti matkustaa Trapezuntiin, Mustan meren rannalle, purjehtiakseen sieltä v. 1295 edelleen Konstantinopolin ja Kreikan kautta Veneziaan. Sinne saapuessaan he olivat olleet poissa neljännesvuosisadan.

Marco Polon merkitys tutkimusretkeilijänä.

Marco Polon eläissä ja kauan hänen kuolemansakin jälkeen pidettiin hänen matkakertomustaan enimmäkseen löyhänä juttuna ja liiotteluna. Tarina kertoo, että ystävät kuolinvuoteella kehottivat häntä peruuttamaan, mitä oli kertonut, jotta saisi rauhan sielulleen, mutta Marco Polo jyrkästi kieltäytyi ja sanoi, ettei hän ollut totuudesta puoliakaan kertonut. Kauan aikaa esiintyi siitä huolimatta Venezian karnevalissa aina henkilö, joka esitti »Marco ’ Millionea» ja huvitti kuulijoitaan päättömillä mynkhausen-jutuilla. Mutta uudemman ajan laaja maailmantuntemus on osottanut, että Marco Polon tiedot aikaan nähden olivat erinomaisen luotettavat ja oikeat, varsinkin kaikki mitä hän oman näkemänsä mukaan kertoi. Hänen kirjansa vaikutus Keskiajan maantieteeseen ei ollut suuri. Länsimaitten oli hyvin vaikea uskoa, että Kaukaisen idän kansat olivat sivistyksessä ja toimeliaisuudessa ehkäpä niitä etevämpiä. Mutta sata vuotta myöhemmin Polon tietoja kuitenkin aljettiin merkitä maailmankarttoihin, muun muassa kuuluun catalaniseen karttaan, ja Keskiajan lopulla ne vaikuttivat suurena yllykkeenä meritien etsimiseen Atlantin poikki Zipanguun, Kathaihin ja Manziin.

Marco Pololla, joka oli niin nuorena lähtenyt Veneziasta, luonnollisesti ei voinut olla tieteellistä koulutusta, eivätkä hänen tiedustelunsa ja havaintonsa sen vuoksi olleet tutkijan, vaan käytännöllisen kauppiaan. Mutta hänellä oli erittäin tarkka havaintokyky ja ensimäisenä kertomuksena Kaukaisen idän maista hänen teoksellaan aina on oleva kunniasija maantieteen historiassa. Marco Polon laajat matkat maissa, joihin vasta kolmeneljännes-vuosituhatta myöhemmin on tarkemmin tutustuttu, ovat merkillisimpiä, mitä löytöretkien historia tuntee. Niinpä voimmekin yhtyä hänen elämäkertansa kirjottajan Yulen sanoihin:

»Hän oli ensimäinen matkustaja, joka kulki koko Aasian halki lännestä itään, nimitellen ja kuvaillen maan toisensa jälkeen sen mukaan, kun hän omilla silmillään niitä näki: Persian erämaat, Khotanin nefrittiä kuljettavat virrat, Mongolian arot, joiden paimentolaiskansat olivat perustaneet niin laajan valtakunnan ja levittäneet vaikutusten kauhua syvälle kristikunnan rintamaihin saakka, suurkaanin uuden ja loistavan hovin Kambalukissa. Hän oli ensimäinen matkustaja, joka aikalaisilleen paljasti Kiinan ja kuvaili tämän valtakunnan rikkauden ja suuruuden, sen mahtavat joet ja suunnattomat kaupungit, rikkaan teollisuuden ja kuhisevan asutuksen, ja ne käsittämättömän suuret laivastot, jotka elähyttivät sen kaikkia jokia ja meriä. Hän ensimäiseksi toi tietoja Kiinan rajoilla asuvista kansoista, niitten ihmeellisistä tavoista ja uskonnollisista menoista, Tibetistä ja sen ulkokullatusta jumalisuudesta, Burmasta ja sen kimaltelevista pagodeista, Laoksesta, Siamista, Kotshin-kiinasta, Japanista ja sen ruusuisista hedelmistä ja kullalla silatuista palatseista. Ja ensimäisenä hän kertoi Itä-Intian saaristosta, tuosta runsauden ja ihmeitten maailmasta, jonka aarteita vielä tänä päivänä on niin riittämättömästi hyväksi käytetty, josta Keskiajalla niin suuressa arvossa pidetyt maustimet ja hyvänhajuiset aineet etupäässä saatiin, vaikkei niiden varsinaisesta kotimaasta Länsimailla juuri mitään tiedetty. Hän toi tiedon Jaavasta, näitten saarien helmestä, Sumatrasta ja sen lukuisista kuninkaista, sen ihmeellisistä kallisarvoisista tuotteista ja ihmissyöjistä asukkaista, Nikobarien ja Andamanien alastomista asukkaista, jalokivien saaresta, Ceylonista, sen pyhästä vuoresta ja Aatamin haudasta. Hän kertoi suuresta Intiasta, mutta ei tarun ja ihmeen silmillä, vaan näkemänsä mukaan, sen siveellisistä bramanoista, rivosta munkkilaisuudesta, timanteista ja niitten omituisesta etsinnästä, meren kätkemistä helmistä ja niitten pyynnistä ja Intian polttavasta auringosta. Hän oli Keskiajalla ensimäinen, joka »antoi selviä tietoja Abessinian etäisestä kristitystä valtakunnasta ja puolikristitystä Sokotrasta, joka, vaikka vain haahmotellen, kertoi Sansibarista, sen neekereistä ja norsunluusta, etäisestä Madagaskarista, joka rajottui etelän pimeään valtamereen, rokh-linnusta ja saaren muista kummista. Ja vieläpä hän oli koonnut tietoja äärimäisen pohjolankin maista, Siperiasta ja Jäämeren rannikosta, koirareistä, valkoisista karhuista ja poroilla ajavista Tunguseista.»

Latinalainen lähetystoimi Itämailla.

Olemme nähneet, kuinka Keskiajan alkupuolella nestoriolaiset lähetyssaarnaajat levittivät kristinuskoa Kiinaan ja Intiaan saakka, kuinka seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla Taivaan valtakunnassa oli kukoistavia kristittyjä seurakuntia, kuinka aina ristiretkien lopulle saakka nestoriolaiset seurakunnat olivat melkein ainoat kristinuskon edustajat Aasiassa, lukuun ottamatta niitä maita, jotka olivat kuuluneet taikka yhä kuuluivat Byzantilaiseen keisarikuntaan.

Olemme niinikään tutustuneet niihin yrityksiin, joita latinalainen kirkko teki kolmannellatoista vuosisadalla taivuttaakseen kristinuskoon Mongolit, torjuakseen sen kautta vaaran, joka Länsimaita uhkasi, ja saadakseen liittolaisen uhkaavaa islamia vastaan. Mongolit eivät olleetkaan kristinuskoa kohtaan suvaitsemattomia, vaan päin vastoin näytti siltä, kuin voisi heidän käännyttämisensä menestyä. Vallottaessaan muhamedilaisia maita he usein säästivät nestoriolaisia kristittyjä, samalla kun muhamedin uskolaiset säälimättä surmattiin. Tataarilaisruhtinaitten vaimoista useat olivat kristittyjä, suurkaanin hovissa oli kristittyjä kirkkoja ja kristittyjä pappeja, jotka saivat säännöllistä avustusta, ja Kiinaa hallitseva Kublai pyysi nimenomaan Länsimailta lähetyssaarnaajia uskoa levittämään hänen alamaistensa kesken.

Huolimatta niistä masentavista nöyryytyksistä, joita Carpini ja Rubruck olivat saaneet kokea tataarilaisruhtinaitten raakuuden ja kopeuden vuoksi, oli sen vuoksi varsin luonnollista, että käännytysyrityksiä Mongolien kesken jatkettiin. Polojen vielä oleskellessa Kiinassa lähetti paavi Nikolaus III Tataarien luo kirkollisen lähetystön, jolla näyttääkin olleen jonkin verran menestystä, vaikkei sen vaiheista sen koommin tiedetä. Sen jälkeen tapahtui uusi yritys vasta kolmentoista vuoden kuluttua, v. 1291, vähän sen jälkeen kun Polot olivat lähteneet paluumatkalle. Juhana de Monte Corvino niminen franciskanimunkki sai paavilta kirjeitä Tataarien ruhtinaille, Arghunille, Kublaille, ynnä myös Kaidulle, joka itsenäisenä hallitsi Samarkandissa, tehtyään Kublaita vastaan kapinan. Corvino matkusti ensinnä Persian Tabrisiin, jossa häneen liittyi eräs rikas lombardialainen kauppias, sieltä matkustettiin karavanitietä Ormuziin ja täältä purjehdittiin hatarilla laivoilla Kiinaan. Välillä viivyttiin vuosikausi Madrasin Tuomas-kristittyjen luona ja käännettiin satakunta pakanaa. Intian kristityt seurakunnat kuitenkin elivät niin vaikeissa oloissa, ettei työ siellä näyttänyt kovinkaan hedelmälliseltä.

Corvino Kiinassa.

Corvinon vaikutuksesta Kiinassa on säilynyt tietoja kirjeissä, joita tämä uuttera, väsymätön ja uhrautuva kirkonmies kirjotti työnsä vaiheista. Ensimäisen vuosikymmenen hän työskenteli ypö yksinään, ilman kannatusta, nestoriolaisten vastarinnan masentamana; mutta sitten alkoi hänen työnsä vähitellen kantaa hedelmiä. Kublai itse tosin, joka kuoli v. 1294 kahdeksankymmenen vuoden iässä, ei kääntynyt kristinuskoon, eikä hänen poikansa ja seuraajansakaan, joka päin vastoin suosi buddhalaisia. Mutta Corvino sai latinalaiseen kirkkoon liittymään erään Yrjö nimisen nestoriolaisuskoisen prinssin, joka ennen kuolemaansa rakennutti kahdenkymmenen päivämatkan päähän Pekingistä komean kristityn kirkon. Monta muutakin nestoriolaista yhtyi Rooman kirkkoon. Mutta useimmat pysyivät vihamielisinä ja heidän valtansa Kathaissa oli suuri. Yrjö ruhtinaan kuoltua he jälleen turmelivat Corvinon työn kaikenlaisilla panetteluilla. Oli kuitenkin itse Kambalukiinkin mainitun Yrjön toimesta rakennettu latinalainen kirkko, jossa oli lauluun harjaantunut kuoro, kellotapuli ja kolme kelloa. Ja vihdoin Corvino juonista huolimatta sai suurkaanin hovissa niin paljon kannatusta, että hänet otettiin hovipapiksi, vaikka eräs lombardialainen lääkäri, joka oli saapunut Kiinaan onneaan etsimään, levitteli latinalaisesta kirkosta mitä kehnoimpia juttuja. Toiveita oli siitä, että itse hallitsijakin kääntyisi kristinuskoon. Vihdoin Corvino sai avukseen erään Arnold nimisen, jonka matkavaiheista ei kuitenkaan mitään tiedetä. Hän ehkä tuli joko Saraista tai Tabriksesta: molemmissakin paikoissa latinalaisilla munkkikunnilla jo oli lähetysasemia. V. 1305 aljettiin rakentaa uutta kirkkoa ja lähetysasemaa ainoastaan kivenheiton päähän itse suurkaanin portista; sitä varten oli Corvinon mukana tullut lombardialainen kauppias lahjottanut sekä maan että rahat. Siihenkin harjotettiin kaunis kuoro, niin että lähetyssaarnaaja mielihyvällä saattoi vakuuttaa suurkaanin omaan huoneeseensa voivan kuulla heidän hymnejään. Corvino nauttikin hovissa suurta suosiota. Suurkaani vain hartaasti halusi, että paavi lähettäisi Kambalukiin oikean lähetystön. Corvino sanoo kastaneensa 5000 ihmistä kristinuskoon, mutta ellei nestoriolaisia olisi ollut, niin arvelee hän, että yksistään Kambalukissa 30,000 henkeä olisi kääntynyt. Kambalukissa käynyt etioppialainen lähetystö pyysi häntä toimittamaan heidänkin vanhaan kristittyyn maahansa lähetyssaarnaajia verestämään oppia, joka vaikeissa oloissa, erillään muusta maailmasta, oli vaarassa kokonaan rappeutua. V. 1308 saapui Kiinaan kolme munkkia Corvinon avuksi. Niitä oli lähetetty matkaan useampiakin, mutta toiset matkalla kuolivat. Eräs uusista tulokkaista, Zaytonin piispa Andreas, on antanut tietoja Kiinan kirkon vaiheista seuraavina aikoina. V. 1312 paavi Clemens lähetti Kiinaan vielä enemmän lähetyssaarnaajia saatuaan huhuna kuulla, että muka suurkaani itsekin oli vastaanottanut kasteen. Ainakin osa näistä pääsi perille.

V. 1327 Andreas kirjotti kirjeen kotikaupunkiinsa Perugiaan, ilmottaen olevansa viimeinen eloon jäänyt niistä lähetyssaarnaajista, jotka olivat lähteneet matkaan yhdessä hänen kanssaan. Corvino itse oli silloin vielä elossa. Zaytoniin, jonka piispa Andreas oli, oli eräs rikas armenialainen nainen rakennuttanut komean kirkon. Sen yhteyteen oli rakennettu laaja hyvin varustettu lähetysasema keisarillisen rahaston varoilla. Samasta rahastosta sai piispa vuotuista apurahaa nykyisessä rahassa noin 25,000 markkaa. Summan suuruus osottaa, että hovi tarkotti täyttä totta suosiollaan. Zaytonissa oli europpalainen kauppa-asemakin, genovalaisten kauppiaitten rakentama, jota franciskanimunkit hoitivat.

Odorik.

Laajimmin matkustaneita neljännentoista vuosisadan katolilaisista lähetyssaarnaajoista oli Odorik. Hän oli Marco Polon maanmies, kotoisin Friaulista, läheltä Veneziaa. Odorikin matkat käsittivät melkein kaikki Itämaat, missä oli käännytystä yritetty, ja matkakertomus, jonka hän niistä kirjotti, on Marco Polon teoksen jälkeen monipuolisin esitys Itämaitten maista ja kansoista, mitä niiltä ajoilta on säilynyt.

Odorik lienee lähtenyt matkalleen v:n 1318 vaiheilla. Hänkin kulki aluksi Trapezuntin kautta Tabrikseen, sieltä Persian kautta Ormuziin ja meritse edelleen Etu-Intiaan, josta hän otti mukaansa Jordanuksen marttyyrikuoleman kuolleitten toverien luut ja vei ne Kiinaan. Odorikin tiedot Intian oloista monessa kohdassa täydentävät Marco Polon kertomusta. Laajalti kertoo hän Malaijien saaristostakin, Sumatrasta, Jaavasta ynnä muista, poikkesi Taka-Intiassakin, mutta kuitenkin kaikitenkin hän kertoo paljon taruakin, eivätkä hänen käsityksensä maista ja niitten tuotteista olleet niin selvänäköisiä kuin kuulun venezialaisen matkustajan. Kiinassa Odorik matkusteli laajalti ja osaksi samoja teitä kuin Marco Polo ennen häntä, ja yhtä kaunopuheliaasti hän ylistää maan rikkautta ja edistynyttä asutusta. Hänen kertomistaan uusista piirteistä mainittakoon naisten tapa typistää jalkansa. Hän niinikään ensimäiseksi kertoo kesytetystä kormoranilinnusta, joka sukelsi merestä kaloja ja toi ne kalastajan koppaan.

Samoin kuin Marco Polo Odorik ihastelee Cansain (Marco Polon Quinsain) kaupunkia, nykyistä Hangtshouta. Latinalainen lähetystoimi oli hyvin menestynyt tässä kuulussa kaupungissa, joka ennen Tataarien tuloa oli Etelä-Kiinan pääkaupunki. Muun muassa oli neljä franciskania saanut erään kiinalaisen mahtimiehen suostumaan kasteeseen. Tämä otti Odorikin ystävällisesti talossaan vastaan ja vei hänet muun muassa katsomaan erästä suurta ihmettä. Muutamassa pakanallisessa luostarissa temppelin vartija johdatti Odorikin saattajineen erääseen pensaikkoon, löi siellä muutamia iskuja suureen gongongiin, ja paikalla läheiseltä metsäkulmalta juoksi suuri joukko apinoita ja muita eläimiä, jotka asettuivat järjestykseen ruuan antajan ympärille. Kun tämä oli niille tyhjentänyt kaksi suurta vasullista aterian tähteitä, niin hän jälleen paukutti gongongiaan, jolloin eläimet riensivät takaisin olopaikoilleen. »Nämä jalot eläimet», lausui vartija hymyilevälle Odorikille, »ovat jalojen miesten sieluja, joita ruokitaan Jumalan rakkauden nimessä. Tavallisten maamiesten sielut asuvat alhaisempien eläinten ruumiissa.» Eikä munkki voinut millään todistelulla hänen uskoaan järkyttää.

Isoa kanavaa pitkin Odorik matkusti Pekingiin, jossa hän vietti kolme vuotta. Hänen kertomuksensa tästä suuresta kaupungista ja suurkaanin hovista käy yleensä yhteen Marco Polon kuvauksien kanssa, mutta havaitsi Odorik koko joukon kuvaavia lisäpiirteitäkin, jotka olivat jääneet hänen maamieheltään mainitsematta. Matkalla Pekingistä Shangtuun piispa Corvinon ja muitten munkkien keralla Odorik tapasi itse suurkaanin. Latinalaiset hengenmiehet istuivat tien vieressä häntä odottamassa. Suurkaanin lähestyessä loistavan seurueensa keralla he alkoivat laulaa hymniä »Veni Creator Spiritus». Kaani kuullessaan laulun kysyi, mitä se mahtoi olla, jolloin ne neljä paronia, jotka olivat häntä lähinnä, sanoivat laulajain olevan ranskalaisia munkkeja. Kaani silloin kutsui heidät luokseen, ja piispa Corvino, joka oli täydessä virkapuvussaan, otti ristin ja ojensi sen suurkaanille suudeltavaksi. Ja kun suurkaani sen näki, niin hän makaavasta asennosta paikalla nousi ylös ja suuteli sitä silminnähtävällä nöyryydellä, ottaen samalla päästään lakin, joka Odorikin mielestä helmineen ja jalokivineen varmaan oli Trevison [Treviso on melkoinen kaupunki Venezian pohjoispuolella] koko kauppatoria kalliimpi.

Mutta oli semmoinen tapa, ettei kukaan saanut lähestyä suurkaania tyhjin käsin, jonka vuoksi veli Odorik, jolla oli vasullinen omenia, tarjosi sen suurkaanille. Ja kaani otti kaksi omenaa ja söi toisesta palasen.

Paluumatkallaan Odorik sai ensimäiset tiedot Tibetin pääkaupungista Lhasasta ja siellä asuvasta Dalailaamasta, Itämaitten paavista. Kertomuksen seikkaperäisyydestä näyttää siltä, kuin olisi hän itse siellä käynyt, mutta toiset seikat viittaavat kuitenkin siihen, että hän sai tietonsa ehkä buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta. Jos hän olisi käynyt Tibetin kolkoissa vuorimaissa, niin hän tuskin olisi voinut niitä kuvata maailman hedelmällisimmäksi maaksi. Pohjois-Persiaan saakka voidaan hänen paluumatkaansa seurata, mutta hämärää on, mitä tietä hän sieltä saapui kotiseuduilleen. Odorik lienee saanut suurkaanilta toimeksi hankkia Kiinaan uuden joukon saarnamiehiä, mutta kesken näitä puuhia hän kuoli, eikä voinutkaan palata takaisin.

Lähetystoimi Persiassa, Intiassa ja Keski-Aasiassa.

Persiassakin latinalainen kirkko teki uuraita ponnistuksia uskon levittämiseksi. Jonkun verran nämä yritykset menestyivätkin, sillä mongolilaiset ruhtinaat niitä sallivat, jopa toiset suorastaan suosivatkin. Varsinkin Arghun kaani oli kristinuskoa kohtaan niin suosiollinen, että antoi poikansa kastaa. On säilynyt useitakin matkakertomuksia kiertäviltä lähetyssaarnaajilta, jotka vaivojaan säästämättä, vaaroja pelkäämättä uhrasivat voimansa ja elämänsä tässä työssä. Samalla koetti latinalainen kirkko sulattaa itseensä nestoriolaisuuden, mutta huonolla menestyksellä. Persian hallitsijat vihdoin kääntyivät muhamedin uskoon, joka samalla sai koko maassa vallitsevan aseman, ja siitä pitäen saarnaaminen kävi vielä entistä vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi. Kauimmin Rooman kirkko ylläpiti vaikutustaan maan luoteisessa kolkassa, Araratin vuoriston seuduilla, jossa sillä oli hyvänä selkänojana kristitty Armenia, johon sitä lisäksi kiinnitti kunnianarvoinen raamatullinen taru, vuorenhuippu, jolle Noa arkkineen tarttui, paikka, jossa hän ensi kerran lepäsi vuorelta alas laskeutuessaan ja ensimäinen viinamäki, jonka hän autioksi käyneelle maalle istutti.

Intiassa koetettiin elvyttää niitä vanhoja kristittyjä seurakuntia, joita muistotiedon mukaan jo apostoli Tuomas oli perustanut, ja käännytystoimen kautta niitä laajentaa. V. 1321 saapui Intiaan, lähelle Bombayn kaupunkia Jordanus Severae niminen ranskalainen munkki useitten italialaisten veljien seurassa. Retkikunta näyttää kulkeneen samaa tietä kuin muutkin, ensinnä Persian luoteiskulmassa olevaan Tabrikseen, sitten karavanitietä Ormuziin ja vihdoin laivalla Etu-Intian rannalle. Kaikki paitsi retkikunnan johtaja kärsivät kuitenkin martyyrikuoleman muhamedilaisten yllytyksen vuoksi, ja kun Jordanus palasi matkalta eräästä nestoriolaisesta seurakunnasta — sillä matkalla hän muun muassa saarnasi samassa paikassa, jossa muistotiedon mukaan apostoli Tuomas aikanaan oli saarnannut, — niin olivat hänen toverinsa jo kaikki saaneet hengellään maksaa käännytysintonsa. Jordanus jatkoi työtään, vaikka mitä vaikeimmissa oloissa, ypö yksinään, »erehdyksien, kärsimyksien ja lukemattomien vastoinkäymisten paikoissa». Milloin rosvojen vankina, milloin Sarasenien kahleissa, kärsien vilua ja hellettä, nälkää ja janoa, sairautta ja köyhyyttä ja ihmisten halpamaisuutta, hän saarnasi edelleen ja toivoi paavilta apua työnsä jatkamiseen. Vieläpä hänellä oli voimia teoksenkin kirjottamiseen maasta ja kansasta, jonka keskellä hän vaikutti. Mutta syviä eivät kuitenkaan olleet ne jäljet, joita hänen toimintansa Intiaan jätti. Itse hän elämänsä loppuun pysyi työlleen uskollisena, mutta arvollista seuraajaa ei kuulunut, vaikka joku myöhemmin yrittikin herättää henkiin hänen perustamiansa seurakuntia.

Katolilaisen lähetystoimen vaiheista Kiptshak nimisen tataarivaltakunnan pääkaupungissa Saraissa, joka oli Volgan suistamossa ja jossa lähetyssaarnaajat todella saivat jalansijaa, heidän matkoistaan ja vaikutuksestaan Kaspian ja Keski-Aasian aroseuduissa olisi paljonkin kerrottavaa, mutta nämä veisivät teoksemme kehyksien ulkopuolelle. Parhaiten lupaavalta näytti lähetystoimi kaukana Keski-Aasian vuoristossa, Dshagataissa, jonka maan tataarilaiinen ruhtinas kävi suosiolliseksi kristinuskoa kohtaan, kun lähetyssaarnaajat olivat parantaneet häneltä erään pahan paiseen. Poikansa hän antoi kastaa »Johannekseksi», lähetyssaarnaajat saivat maita, saarnaluvan ja ruhtinas näyttää muullakin tavalla heidän toimintaansa edistäneen, ehkä itsekin kääntyneen; mutta juuri kun tämä työ oli parhaassa alussaan ja lännestä saapui vereksiä voimia, myrkytettiin ruhtinas, muhamedilaiset saivat ylivallan ja pääkaupungissa Armalehissa oleva kristitty kirkko hävitettiin. Piispa ja monta munkkia kärsi kamalan hirmukuoleman. Tosin lähetystointa myöhemmin voitiin jatkaa, kun julma kaani vuorostaan surmattiin, tosin saapui uusia lähetyssaarnaajia ja hävitetty kirkko voitiin rakentaa uudestaan, mutta siitä huolimatta näittenkin maitten käännytys jäi alkuunsa. Yhteydet kristikunnan päämaitten kanssa olivat siksi vaikeat, arokansojen ja niiden naapurimaitten valtiolliset vaiheet niin melskeiset, ja viho viimein oli kuitenkin muhamedin uskonto monivaimoisuuksineen ja yksinkertaisine säädöksineen arojen valtijain käsityskantaa lähempänä.

V. 1333 saapui Länsimaille tieto siitä, että Corvino, latinalaisen kirkon perustaja kaukaisessa idässä, oli kuollut. Paavi ei suinkaan aikonut jättää työtä siltä sikseen, vaan lähetti nyt kolmattakymmentä munkkia ja kuusi maallikkoa sitä jatkamaan. Tämä lähetystö kulki arotietä, joka oli paljon nopeampi ja turvallisempikin kuin meritie. Lähetystö saapui Kambalukiin v. 1342 ja viipyi Kiinassa neljä vuotta, mutta palasi sitten kotia meritse Ormuzin kautta ja saapui v. 1353 Avignoniin, jossa paavi siihen aikaan »maanpaossa» eli.

Marignolli.

Tämän lähetystön matkasta on säilynyt sen huomatuimman jäsenen
Marignollin seikkaperäinen kertomus. Marignolli oli ylhäistä sukua
Firenzen kaupungista.

Kesäkuussa v. 1339 lähetystö saapui Krimin niemelle ja matkusti sieltä maisin Kiptshakin ruhtinaan Uzbekin hoviin. Se toi ruhtinaalle lahjaksi kalliita kankaita, suuren sotiratsun ja muita esineitä ja vastaanotto oli mitä sydämellisin. Talven Saraissa viivyttyään lähetystö matkusti arojen poikki Dshagatain Armalehiin, jossa muhamedilainen vallananastaja onneksi oli kukistettu, niin että lähetystö saattoi vapaasti saarnata ja kastaa, kaivaa kaivoja, ostaa maata ja rakentaa kirkon. Lopulla vuotta 1341 lähdettiin matkaa jatkamaan Pekingiä kohti, jonne saavuttiin seuraavana vuonna. Suurkaanille tuotiin lahjaksi muun muassa länsimaisia sotiratsuja, joita hän v. 1336 paaville kirjottamassaan kirjeessä oli erikoisesti pyytänyt, koska rotu oli Tataareille tuntematon. Tämä lahja sen vuoksi herätti suurkaanissa mitä suurinta mielihyvää, lähetystö sai asunnon keisarillisessa palatsissa ja viipyi Pekingissä enemmän kuin kolme vuotta. Kaksi tataarilaisruhtinasta määrättiin lähetystön seuraksi ja heidän viihtymisestään pidettiin kaikin puolin mitä parasta huolta. Marignolli itse johti juhlakulkuetta, joka esiintyi suurkaanin edessä ja jossa kannettiin ristiä, savusteita, kynttilöitä ja laulettiin Nikaian uskontunnustuksia. Kublain seuraaja »kaikella nöyryydellä» otti vastaan paavin lähettilään siunauksen. Kiinan hovin aikakirjoissa ei tosin itse lähetystöä mainita, mutta mainitaan molemmat suuret sotiratsut, jotka tulivat Fulangista (Europasta) ja olivat molemmat täysimustat. Niiden koko ilmotetaan tarkoin mitoin. Näitten hevosten saapumisesta voimme päättää, että lähetystö samalla vastaanotettiin suurkaanin hovissa.

Franciskaneilla oli Pekingissä siihen aikaan, kertoo Marignolli, yksi tuomiokirkko aivan suurkaanin hovirakennusten vieressä, monta muuta kirkkoa, arkkipiispan talo, kirkonkelloja ja kaikenlaisia laitoksia. Keisarin rahastosta roomalainen papisto sai mitä runsaimman avustuksen. Tataarit ja Alani-ruhtinaat, jotka olivat suurkaanin luottamusmiehiä ja enimmäkseen kristittyjä, kunnioittivat kuollutta Corvinoa pyhimyksenä.

Lähetystön paluumatka tapahtui meritse, kuten jo mainitsimme. Maisin kuljettiin Etelä-Kiinan kautta Zaytoniin ja Kiinan erinomainen viljelys, taaja asutus ja suuret kaupungit jättivät Marignolliin unohtumattoman vaikutuksen. Zaytonissa olivat kristityt saaneet luvan kohottaa kirkkonsa torneihin kelloja, vaikka kirkko oli keskellä muhamedilaisten kaupunginosaa, ja muhamedilaisten pohjattomaksi kiukuksi he sitä iloisemmin soittelivat kellojaan. Alkupuolella vuotta 1347 saavuttiin Malabarin rannikolle Intiaan, jossa yhä vielä elivät Jordanuksen perustamat seurakunnat. Siellä viivyttiin kuusitoista kuukautta, koristettiin kirkko maalauksilla, ja asetettiin erääseen paikkaan, jonka luultiin olevan Paratiisia vastapäätä, marmorinen muistopatsas, johon kaiverrettiin paavin ja lähettilään vaakunakovat ja kirjotukset intian ja latinan kielellä. Mutta Ceylonissa eräs pikkuruhtinas ryösti lähetystöltä kaikki ne kalliit lahjat, jotka se oli saanut suurkaanilta paaville viedäkseen, kullan, hopean, silkin, helmet, jalokivet, myskin, myrrhan, kultakirjaisen kankaan ja maustimet. Marignollin havainnoista olisi paljonkin sanottavaa, mutta mainitsemme tässä vain, että hän, vaikka uskoikin kaikenlaisiin kristillisperäisiin ihmeisiin, kuitenkin päätti mielikuvituksen tuotteiksi kaikki ne hirviöt, joita oli luultu näissä maan äärissä elävän. Tosin ei hän kieltänyt, etteikö voisi löytyä yksityisiä hirviöitä siellä täällä, mutta kokonaisia rotuja varmaankaan ei ollut olemassa. Koirankuonolaiset y.m., joista oli niin paljon puhuttu, olivat vain tavallista rumempia ihmisiä.

Matkaltaan palattuaan Marignolli nimitettiin piispaksi, pääsi keisari Kaarlo lV:nnen hovisaarnaajaksi ja kirjotti hänen toimestaan Böhmin historian, jossa säilyi suuri osa hänen matkalla keräämistään havainnoista.

Vielä myöhemminkin lähetettiin kaukaiseen itään lähetyssaarnaajia ja piispoja, mutta hyvin vähän tiedetään kristityn kirkon myöhemmistä kohtaloista Kiinassa. Varmaa kuitenkin on, ettei käännytystyötä voitu menestyksellä jatkaa sen jälkeen, kun tataarilainen hallitsijasuku v. 1368—70 sysättiin valtaistuimelta. Uusi kotimainen hallitsijahuone ei tahtonut mitään tietää näistä »epäpyhistä ja vieraista uudistuksista» ja maan laitoksien turmelemisesta »muukalaisten kautta, joitten siveys oli huonossa järjestyksessä».

Edellä olevat tosiasiat osottavat, ettei Marco Polon matka Kiinaan sentään ollut niin yksinäinen ilmiö, kuin saattaisi luulla siitä, että se oli kaikkia muita retkiä kuulumpi. Varmaan oli Länsimailla Keskiajan jälkipuolella Itämaiden oloista aina Kiinaa myöten paljon paremmat ja monipuolisemmat tiedot kuin ajan köyhästä kirjallisuudesta ilmenee.

Kauppiaat.

Muutamista harvoista piirteistä voimme päättää, että Europan kauppiaatkin matkustivat idän teillä ja väylillä usein ja laajalti, vaikka heidän retkistään on vielä vähemmän kirjallisia tietoja säilynyt. Huomattavimpia on eräs kauppiaskäsikirja, jonka Pegoletti niminen firenzeläinen kirjotti neljännentoista vuosisadan alkupuolella. Kauppiaille osotettujen neuvojen muodossa se sisältää mitä tarkimpia tietoja sen ajan itämaisesta kaupasta, kauppatavaroista ja teistä.

Marino Sanuto.

Erikoista muistamista ansaitsee Marino Sanuto niminen venezialainen, sillä hänen kirjottamansa teos osottaa, mitä laajakantoisia tuumia jo alkoi viritä Italian vilkkaissa kauppakaupungeissa.

Marino Sanuto, joka kirjotti teoksensa neljännentoista vuosisadan alussa, oli laajalti matkustanut mies. Parhaan osan ikäänsä hän oli oleskellut Välimeren itäosissa, mutta oli myös liikkunut asioilla pohjoismaissa, aina itämerellä ja Pohjanmerellä saakka. Hän luultavasti tunsi näkemänsä mukaan kaikki näillä pohjoisilla rannoilla olevat Hansa-satamat. Kokemuksiensa nojalla hän koettaa viittoa Länsimaiden yritteliäisyydelle uusia suurempia tehtäviä.

Sanuto ensinnäkin osottaa, kuinka kristityt voisivat hankkia Itämaitten tuotteita, kuten pumpulia ja sokeria, liinaa ja taateleita, maustimia ja Intian tavaroita muitakin teitä kuin Egyptin kautta, jota Mamelukit hallitsivat, kiristäen kaikista kauppatavaroista korkeat verot. Edullisemmin voitaisiin käyttää niitä kauppateitä, jotka kulkivat Mesopotamian ja Persian kautta. Egypti taas oli lannistettava siten, että Välimeren kauppa sen satamista kokonaan estettäisiin. Mamelukit siten menettäisivät sotaisen kuntonsa, sillä heidän armeijansa oli koottu etupäässä kristityistä lapsista, jotka myytiin Egyptiin orjuuteen ja siellä kasvatettiin islamin uskoon.

Mutta lisäksi oli Egyptin vallottamiseksi tehtävä varsinainen ristiretki, koska Niilin suistamosta oli paljon helpompi vallottaa Pyhä maa kuin niitä teitä, joita edelliset ristiretket olivat käyttäneet. Venezian, jolla oli Egyptin suistamoon niin vanhat kauppayhteydet, tuli koko laivastollaan ja asevoimallaan olla ristiretkessä osallisena ja merimiehiä oli lisäksi hankittava kaikista pohjoisistakin maista, aina Norjan rannoilta saakka. Kun Egypti olisi vallotettu, niin hallittaisiin samalla Intiaan vievää suurta kauppatietä. Kristikunnan tulisi sitä varten perustaa Intian valtamerelle suuri oma laivastonsa, joka vallottaisi merenrannalla olevat maat. Tämän suunnitelman toteuttamiseksi oli tehtävä liitto mongolilaisten ruhtinaitten kanssa. Jos ristiretket olisi toteutettu tämän suunnitelman mukaisesti, niin ne ehkä olisivat pysyväisestä muuttaneet Itämaitten ja samalla Europankin kohtalot.

Intian meren rannoilta ja saarilta aina Pohjois-Europan satamiin, Kishistä ja Ormuzista aina Rigaan ja Stettiniin, Nubiasta Norjaan saakka Marino Sanuto keräsi tietoja yleiskatsaukseensa kristittyjen maitten kaupasta ja yritteliäisyydestä. Hän huolestuen näki, kuinka Länsimaitten ja kristikunnan vaikutusvalta idässä vähenemistään väheni ja tahtoi vielä kerran saada koko kristikunnan suureen yhteiseen yritykseen entisen vaikutusvallan takaisin saavuttamiseksi. Oliko kristikunta ahdistettava ahtaaseen maan kolkkaan? hän kysyy. Oliko islam yhä hallitseva Granadaa, Pohjois-Afrikaa ja Itämaita? Oliko itämainen kirkko aina vallitseva Kreikassa, Serbiassa, Bosniassa, Bulgariassa ja Venäjällä? Tuliko kristittyjen kauppiaitten kaikiksi ajoiksi tyytyä siihen, että heidät oli suljettu pois Egyptin kautta kulkevalta Intian tieltä? — Vasta yhdeksännentoista vuosisadan oli suotu nähdä näiden aatteiden toteen käyvän.

Marino Sanuton suurpolitinen teos ei tosin sisällä paljoakaan uusia maantieteellisiä tietoja, mutta se valaisee erinomaisesti neljännentoista vuosisadan kansainyhteyksiä ja alustaa niitä pyrintöjä, jotka sitten johtivat Intian meritien löytämiseen.

Mandeville.

Aikanaan suosituin, vaikka ehkä arvottomin Keskiajan maantieteellisistä kirjailijoista oli Mandeville. Hän kirjotti teoksen, jota levisi suunnattomasti, sillä hän oli höystänyt »matkakertomuksensa» kaikenlaisilla jutuilla hirviöistä, epäsikiöistä ja ihmeistä, jotka herättivät herkkäuskoisissa ihmisissä paljon suurempaa mielenkiintoa kuin kuvaukset todellisista oloista. Marco Polokin joutui Mandevillen rinnalla häpeään. Mutta Mandevillen kirja ei ainoastaan ollut valheita täysi, se oli myöskin kauttaaltaan lainattua tavaraa vanhempien matkustajien kertomuksista. Tämän tosiasian on kuitenkin vasta myöhempi aika paljastanut. Mandevillen kirja kirjotettiin 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Kirjottaja ilmotti olevansa englantilainen ritari, mutta todenmukaisesti nimi oli salanimi ja kirjottaja oikeastaan muuan Liègen lääkäri.

Pappikuningas Johannes.

Länsimaitten mielessä kummitteli kautta Keskiajan eräs Johannes niminen kristitty hallitsija, jota tavallisesti sanottiin joko »pappikuninkaaksi» tai »presbyter Johannekseksi». Hänen luultiin hallitsevan jossain Itämailla, muhamedilaisten maitten takana, suurta valtakuntaa, ja ankarassa taistelussa vääräuskoisia vastaan toivottiin häneltä apua ja koetettiin sen vuoksi joka tavalla päästä hänen kanssaan yhteyteen. Mutta vaikka miten pitkälle matkustettiin itää kohti, aina tämä tarumainen pappikuningas joko väistyi yhä kauemmaksi taikka siirtyi syrjään saavuttamattomiin maihin, niin ettei milloinkaan päästy varmuuteen siitä, ketä taru oikeastaan tarkotti. Milloin hänen luultiin olevan Keski-Aasiassa, milloin Kiinassa, milloin Intiassa, milloin taas jossain Afrikassa. Turhaan olivat Rubruck, Marco Polo ja myöhemmätkin matkustajat koettaneet päästä hänen olinpaikkansa perille.

Ensimäinen varma tieto tästä kristitystä ruhtinaasta on säilynyt erään saksalaisen historiankirjottajan Freisingin teoksessa. Freising kertoo tavanneensa v. 1145 Viterbossa Gabulan syyrialaisen piispan, joka kyynelsilmin oli kertonut kristityn kirkon vaarasta Itämailla Edessan kukistumisen jälkeen. Samalla oli piispa maininnut, että muutamia vuosia aikaisemmin oli kaukana idässä, Armenian ja Persian takana, erästä nestoriolaisuskoista kansaa hallinnut Johannes niminen pappikuningas, joka oli vallottanut Meedian Ekbatanan ja sitten voittanut Persian ja Meedian kuninkaat kolme päivää kestäneessä tappelussa. Hän oli tämän jälkeen samonnut eteenpäin tullakseen auttamaan Jerusalemia, mutta Tigriin luota hänen oli täytynyt kääntyä takaisin.

On koetettu tarkkain tutkimusten kautta saada selville, mitä pohjaa tässä maineessa mahtoi olla. Toiset ovat luulleet pappikuninkaan tarkottaneen erästä kristityn Georgian hallitsijaa, Marco Polo luuli hänen valtakuntansa olevan muutaman kymmenen päivämatkan päässä Pekingistä, vähän myöhemmät matkustajat, varsinkin Marignolli, sitä vastoin päättivät nimen tarkottavan Etiopian hallitsijaa. On lausuttu sekin mielipide, että tarun historiallinen ydin on lähtenyt Kara-Kitain valtakunnasta, joka kahdennellatoista vuosisadalla perustettiin Tianshanin seuduille. Kara-Kitain kansa ehkä oli kääntynyt nestoriolaiseen kristinuskoon ja väännöksen kautta heidän hallitsijansa nimi muuttunut Johannekseksi. Kara-Kitain hallitsija voitti Persian vallottaneet muhamedilaiset Seldshukit suuressa tappelussa, ja tämä kuulu tappelu on tukenut sitä luuloa, että tuo tarumainen voimallinen kristitty islamin kurittaja juuri oli Kara-Kitain »gur-kaani».

Mutta kun Portugalilaiset olivat löytäneet tien Abessiniaan ja tutustuneet sen kristittyyn hallitsijaan, niin tultiin paikalla vakuutetuiksi siitä, että kauan kaivattu pappikuningas vihdoinkin oli sieltä löydetty. Vielä seitsemännellätoista vuosisadalla oli Abessinian nimi Länsimailla »Regnum Presbyteri Johannis».

Ibn Batuta.

Muistelkaamme nyt erästä arabialaista, joka Keskiajalla näki maailmaa laajemmalta kuin yksikään hänen maanmiehensä. Eivätkä edes Marco Polon matkat olleet yhtä laajat kuin Ibn Batutan, sillä tämä kävi milt'ei kaikissa maissa, joihin Keskiajan maantuntemus laajimmillaan ollessaan ulottui.

Ibn Batuta oli ylhäistä sukua, syntynyt Marokon Tangerissa v. 1304. Hänen ensimäinen matkansa (1325) oli pyhiinvaellus Medinaan ja Mekkaan, profetan haudalle. Matka tapahtui maitse pitkin Afrikan pohjoista rantaa; Egyptissä Ibn Batuta kävi ensimäisillä koskilla saakka. Sitten hän kävi Syyrian, Persian ja Arabian pyhillä paikoilla ja viipyi Mekassa kolme vuotta. Mekasta Ibn Batuta matkusti Adeniin, joka oli tärkeä kauppapaikka, ja purjehti sieltä Afrikan itärantaa Sansibariin ja Quiloaan (Kilwaan), joissa oli suuret arabialaiset siirtokunnat. Palattuaan pohjoisempiin seutuihin hän lähti Ormuziin, joka 15 vuotta aikaisemmin (v. 1315) oli muutettu mantereelta saarelle, ja kulki sieltä Arabian poikki Mekkaan. Tämän jälkeen hän kävi uudelleen Egyptissä ja Syyriassa ja matkusteli sitten Vähässä-Aasiassa, jossa kristittyjen ristiretkien kautta saavuttama vaikutusvalta silloin oli lopullisesti sortumassa. Käytyään osmanilaisten sulttaanien pääkaupungissa Brussassa, joka oli Konstantinopolia vastapäätä Vähän Aasian puolella, hän matkusti Mustan meren etelärannalla olevaan Sinopeen, jonka komeita rakennuksia, varsinkin moskeoja hän kiittelee, ja purjehti sieltä kreikkalaisella laivalla Krimiin, jossa Kaffa oli genovalaisten hallussa kehittynyt niin vilkkaaksi kauppakaupungiksi, että sen satamassa silloinkin oli parisataa laivaa. Sieltä Ibn Batuta lähti Donin arojen poikki tataarilaisen Kiptshakin pääkaupunkiin Saraihin, Volgan suistamoon. Hän kertoo muun muassa suurenmoisesta hevoskaupasta, jota Tataarit harjottivat Intiaan. Erään muhamedilaisen kaanin puolison keralla, joka oli kreikkalainen prinsessa, maita nähnyt arabialainen sitten matkusti Konstantinopoliin; mutta sitä ennen hän kävi Volgan varrella Bolgarissa omin silmin nähdäkseen, oliko todella kesäyö siellä niin lyhyt kuin oli kerrottu. Mielellään hän olisi matkustanut vielä paljon kauemmaksi pohjoiseen, »hämärien maahan», josta kalleimmat turkikset saatiin, ellei matka olisi ollut niin pitkä. Maa oli muka siellä niin sileässä jäässä, etteivät hevoset pysyneet pystyssä, ja sen vuoksi siellä ajettiin koirilla.

Prinsessan suurilukuisen matkueen keralla Ibn Batuta matkusti Etelä-Venäjän arojen kautta Konstantinopoliin. Varnaan saakka saapui prinsessan veli, Byzantionin silloinen perintöruhtinas, kymmenentuhannen panssaripukuisen ritarin keralla sisartaan vastaan. Konstantinopolissa oli vastaanotto suurenmoinen ja kaikkia kelloja soitettiin niin suurella voimalla, »että ilman piirikin siitä tärisi». Mutta Ibn Batuta lymysi rahvaan vihaa peläten kolme päivää huoneessaan, ennenkuin hän uskalsi lähteä kaduille. Siihen aikaan kohdeltiin siis muhamedin uskolsia Konstantinopolissa samalla tavalla kuin myöhemmin kristityltä. Vihdoin arabialainen matkustaja kuitenkin otettiin vastaan hovissa, jonka suunnatonta loistoa ja rikkautta hän ei osaa kyllin kiittää. Juutalaisen tulkin kautta hän sai itse keisarille tehdä selkoa laajoista matkoistaan, jonka jälkeen hänelle lahjotettiin itämaalaisen tavan mukaan kunniapuku ja auringon varjostin. Tämän jälkeen häntä ratsain kuljetettiin pitkin kaupunkia ja julistajat kuuluttivat kansalle, kuinka suuri kunnia oli tullut tämän muukalaisen osaksi. Ja kansa sitten kohtelikin häntä mitä parhaiten, etupäässä sen vuoksi, että hän oli käynyt Pyhän maan paikoissa ja Jerusalemissa. Mutta Sofian kirkkoon häntä ei päästetty, kun hän ei suostunut kumartamaan ristiä.

Oleskeltuaan Konstantinopolissa kuukauden päivät Ibn Batuta palasi Saraihin, josta hän jatkoi matkojaan Khivaan ja Samarkandiin ja sieltä Afghanistanin kautta Intiaan. Siellä hän viipyi pari vuotta, asuen Delhissä. Hindustanin silloinen hallitsija, julma Muhammed, mieltyi matkustajaan niin, että nimitti hänet erään kaupungin tuomariksi. Useitten seikkailuitten jälkeen Ibn Batuta saman hallitsijan lähettiläänä matkusti Kiinaan, mutta sekä tämä että seuraava matkayritys meni jo alussa myttyyn merirosvojen ja myrskyjen vuoksi. Oleskeltuaan jonkun aikaa Maledivien saarilla, joitten hallitsijatar niinikään nimitti hänet tuomariksi, hän pakeni ja joutui monen seikkailun jälkeen Ceyloniin. Sielläkin ruhtinas otti hänet mitä parhaiten vastaan ja antoi hänen käydä Aatamin vuorellakin katsomassa sen kukkulalla olevaa Aatamin eli Buddhan pyhää jalanjälkeä.

Ceylonista Ibn Batuta matkusti Koromandel-rannikoile, sieltä Etu-lntian niemimaan poikki Kalikutiin ja edelleen monenlaisia seikkailuja kokien Bengaliin, jonka hedelmällisyys herätti hänen ihmetystään. Täältä matka piti Nikobarien saaristoon ja Sumatraan, jonka muhamedilaisen kuninkaan antamilla varoilla Ibn Batuta saattoi matkustaa kiinalaisessa aluksessa Kiinaan. Kiinassa hän retkeili laajalta, käyden muun muassa Zaitonissa, mutta ei päässyt »Gogin ja Magogin muurille» saakka, niinkuin olisi halunnut. Kiinalaisten rikkaus, korkealle kehittynyt sivistys ja teollisuus tekivät arabialaiseen matkustajaan syvän vaikutuksen. Valtiolliset levottomuudet pakottivat häntä kuitenkin lähtemään Keskustan valtakunnasta aikaisemmin, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. Kotimatka kävi Sumatran, Kalikutin ja Ormuzin kautta. V. 1348 Ibn Batuta saapui Mekkaan ja seuraavana vuonna kotikaupunkiinsa Tangeriin, josta hän oli ollut poissa neljäkolmatta vuotta. Mutta pitkällistä lepoa hän ei itselleen suonut. Käytyään ensin Espanjassa ja katseltuaan varsinkin ihanaa Granadaa, Ibn Batuta Marokon sulttaanin käskystä matkusti erämaan poikki Sudaniin ja kävi Timbuktussa Nigerin rannalla. Hänen näistä siihen saakka tuntemattomista seuduista julkaisemansa kertomus on maantieteen kannalta tärkein osa hänen kokoomastaan tietovarastosta.

Marokon sulttaanin käskystä Ibn Batuta sitten saneli sulttaanin kirjurille matkamuistelmansa, ja kirjuri puolestaan teoksensa lopussa vakuuttaa, että Ibn Batuta oli sekä aikansa että luultavasti koko muhamedilaisen maailman suurin matkustaja.

Lopputuloksena kaikista matkoistaan Ibn Batuta lausui, ettei maailmassa ollut parempaa maata kuin Marokko. Hän kuoli v. 1378 seitsemänkymmenenkolmen vuoden iässä. Europassa Ibn Batutan matkakertomus tuli tunnetuksi vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Aasian matkoja 15:llä vuosisadalla.

Siirrymme nyt ajassa vuosisadan eteenpäin. Tapaamme silloin matkustajan, joka oli viimeisiä niistä Europan miehistä, jotka laajemmalti matkustelivat Itämailla sisimmän Aasian mannerteitä. Tämä matkustaja oli Clavijo niminen aatelismies, joka Espanjan kuninkaan lähettiläänä kävi Timur Lenkin hovissa.

Olot aroilla olivat silloin kokonaan muuttuneet. Hajottuaan ajaksi moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi olivat Tataarien hallitsemat maat suureksi osaksi jälleen joutuneet yhden miehen valtikan alle. Tämä mies oli Timur Lenk, julmimpia hirmuhallitsijoita, mitä historia tuntee, mutta sen puolesta aivan toisenlainen mies kuin Tataarien entiset hallitsijat, että hän antoi sivistykselle arvoa, rakennutti pääkaupunkinsa Samarkandin täyteen mitä suurenmoisimpia rakennuksia, perusti sinne yliopiston ja muita laitoksia. Tämän miehen yhteyteen koettivat Länsimaat päästä, ei tosin enää kristinuskoa levittääkseen, sillä vuosisadan kuluessa olivat läntiset Tataarit kauttaaltaan kääntyneet muhamedin uskoon, vaan saadakseen hänestä liittolaisen Ottomaneja vastaan, jotka olivat kokonaan tunkeneet kristityt pois Vähästä Aasiasta ja paraillaan valmistelivat Konstantinopolin vellotusta ja sotanäyttämön siirtämistä Europan manterelle. Timur oli jo löylyyttänyt Ottomaneja moniaassa ankarassa taistelussa ja näytti olevan taipuvainen Länsimaitten liittotarjouksiin.

Clavijon matka.

Clavijo lähti matkalle Sta Marian satamasta läheltä Cadizia toukokuussa v. 1403 ja purjehti Trebizondiin Mustanmeren etelärannalle, josta maisin matkustettiin Timurin pääkaupunkiin. Menomatkalla hän poikkesi Konstantinopoliin, jota Kreikkalaiset sanoivat »Eskonboliksi» (tästä Turkkilaiset johtivat nimen Stambul), ja sanoo tämän suuren ja kaikkia muita kuulumman kaupungin jo joka puolelta olleen rappeutumassa. Turkkilaisia vihollisjoukkoja retkeili sen muureille saakka. Trebizondista matka piti Armenian poikki; siellä toiset kaupungit olivat parhaassa kukoistuksessaan, mutta toiset eivät olleet voineet toipua niistä kovista iskuista, joita olivat saaneet arojen vallottajien kautta kokea. Espanjalaiset kävivät tervehtimässä niitä pieniä munkkilähetysasemia, jotka täällä vielä koettivat jatkaa työtään vaikeissa oloissa. Lähetystoimen edellytykset olivat paljon muuttuneet sen jälkeen, kun Tataarit olivat muhamedin uskoon kääntyneet. Tabrisissa, Luoteis-Persiassa, oli suuri Timurin sotaleiri ja siellä kohdattiin eräs Kairon sulttaanin lähetystö, joka oli viemässä Timurille lahjoja. Lahjain joukossa oli m.m. eräs »jornufa». s.o. kirahvi, jota eläintä Clavijo ei ollut ennen nähnyt. Sillä oli hänen kuvauksensa mukaan härän kaviot, hevosen korvat, puhvelin kyttyrä ja hirven kaula. Tämä tavattoman korkea eläin täytti espanjalaiset aatelismiehet suurella kummastuksella.

Tabrisissa Clavijo sanoo vielä olleen 200,000 asuttua taloa, vaikka kaupunki muka ennen oli ollut väkirikkaampikin. Se harjotti suunnatonta kauppaa. Joka päivä sen kautta kulki valtavat määrät silkkiä, pumpulia, verhoja ja muita kankaita. Tabrisin moskeat olivat maan kuulut, mutta vielä kuulummat olivat sen kylpylaitokset, joita sanottiin maailman parhaiksi. Yhdeksän päivää siellä viivyttyään lähetystö kesäkuussa jatkoi matkaa. Sultanijahissa Timurin vanhin poika oli sitä vastassa. Sultanijahkin oli suuri kauppapaikka, jonne saapui maan päällitse Intiasta neilikoita, kanelia, mannaa ja muita maustimia ja kalliita tavaroita. Sinne myös saapui Ghilanin silkki, jota kudottiin Bakun seuduilla, Shirazin silkkikankaat ja pumpulilangat, Khorasanin pumpulikankaat, Ormuzin ja Kathain helmet ja jalokivet. Kaffasta ja Trebisondista, Turkista ja Syyriasta, jopa Veneziasta ja Genovasta saakka kokoontui sinne kauppiaita. Kaupungin karavani-majataloissa, basareissa ja kaduilla vallitsi erinomaisen vilkas liike, vaikka se olikin joutunut ankaran hirmuhallitsijan valtikan alle.

Timurin poika kuljetti vieraitaan aito tataarilaisella kiireellä. Seuraavilla taipaleilla seitsemän lähetystön jäsenistä sairastui, mutta niitä, jotka satulassa pysyivät, vietiin edelleen säälimättömällä nopeudella suurkaanin hovin perässä, joka matkusti heidän edellään Samarkandia kohti. Kyyti oli niin kiivas, että lähettiläät olivat puolikuolleina uupumuksesta. Heidän tilansa vähän parani, kun paikalliset vallanpitäjät säälistä antoivat pehmeitä patjoja satuloihin. Usein kuljettiin yön aikaan, koska helle päivällä oli ylenmäärin rasittava. Matkalla nähtiin Damaghan ja Timurin rakentamat molemmat pääkallotornit, joita helvetilliset kuumat tuulet kiehtoivat ja joilla muka öisin paloi salaperäisiä tulia. Nishapurissa eräs Clavijon matkatovereista uupumuksesta kuoli. Mutta kesken kurjuuttaan Clavijo kuitenkin kiittää Tataarien erinomaisesti järjestettyä postilaitosta. Jokaisen päivämatkan päässä Samarkandiin matkustettaissa oli majatalo ja hevosia, olipa paikka väkirikas kaupunki taikka keskellä erämaata. Kaikilla teillä kulki sanansaattajia, jotka toivat tietoja valtakunnan eri osista. Mervin kuivilla aroilla oli tuho saavuttaa lähetystön. He olivat ratsastaneet kokonaisen päivän ja yön tapaamatta ainoatakaan asuttua paikkaa ja turmio olisi heidät perinyt, ennenkuin saavuttiin Murghab joelle, ellei eräs joukosta olisi viimeiset voimansa ponnistaen päässyt joelle saakka ja sieltä kastamissaan vaatteissa tuonut tovereille sen vertaa vettä, että hekin jaksoivat joelle saakka.

Tällä nopealla matkalla ennätti espanjalainen lähettiläs kuitenkin tehdä koko joukon huomioita maasta, kansoista ja elinkeinoista. Murghabin toisella puolella maa oli hedelmällistä, vettä oli kaikkialla, puutarhoja ja viiniköynnös-istutuksia. Mutta Mervistä edelleen oli taas kuljettava arojen poikki, hiekkamyrskyissä ja tulikuumissa arotuulissa, ennenkuin vihdoin saavuttiin Amudarjan rannoille elokuussa v. 1404. Tämän mahtavan joen poikki kuljettiin Timurin rakennuttamaa siltaa pitkin. Sitten ei ollutkaan pitkä matka Samarkandiin, jonka ympäristöt olivat erittäin taajaan asutut, sillä Timur kyllä päästi ihmisiä vapaasti saapumaan pääkaupunkiinsa, mutta ilman hänen antamaansa passia ei sieltä kukaan päässyt pois. Varsinkin oli Koshin maakunta iloista, vihantaa ja kaunista, täynnä viljavainioita, puutarhoja, viini-istutuksia, melonivainioita, reheviä laidunmaita ja varjoisia puita. Joka paikka oli kuin paratiisi, sillä kaikkialla oli vettä. Ristiin rastiin kulki kanavia, jotka toivat Saravshan joesta vettä.

Timurin hovissa.

Kun lähettiläät saapuivat Samarkandiin, niin he ensinnä saivat levätä yhdeksän päivää eräässä Timurin huvilinnassa, jonka jälkeen tiranni otti heidät vastaan. Timurin palatsi oli hieman kaupungin ulkopuolella. Itsevaltijas istui jalat ristissä silkkisellä matolla, patjain keskellä, ulkona palatsinsa portilla. Hänen edessään oli suihkukaivo, jonka vedessä karkeloi punaisia omenia. Puettuna hän oli silkkivaatteihin, päähinettä eli tiaraa koristi ylinnä komea rubiini. Itsevaltiaan luokse vievän kujan molemmin puolin oli vartijoina kuusi tornielefanttia. Kun lähettiläät saapuivat, niin kaksi tataarilaista ylimystä tarttui kutakin käsivarteen kiinni saattaessaan hänet Timurin eteen. Se oli hovitapa murhayrityksien estämiseksi. Espanjalaisten keralla esitettiin itsevaltiaalle myös se tataarilainen lähettiläs, joka oli käynyt Castilian hovissa ja Clavijon keralla palannut. Hän saapui herransa eteen puettuna castilialaisen aatelismiehen pukuun, ja koko hovi purskahti nauruun.

Timur, joka oli niin vanhuuden heikko, että tuskin jaksoi silmiään auki pitää, lausui »poikansa» Espanjan kuninkaan lähettiläät mitä parhaiten tervetulleiksi. Mutta vaikka hänen näkönsä alkoikin pettää, niin oli se kuitenkin kyllin tarkka huomaamaan, että espanjalaiset lähettiläät oli vastaanotto-huoneessa sijotettu Kiinan lähettiläiden alapuolelle, ja paikalla itsevaltijas käski oikaista tämän erehdyksen, huomauttaen Kiinan lähettiläille, että espanjalaiset olivat tulleet Timurin ystävän luota, eivätkä semmoisen varkaan ja roiston luota, kuin heidän herransa oli. Espanjalaiset lähettiläät sitten kulkivat palatsista palatsiin Samarkandin esikaupungeissa, ihmetellen Timurin hovin suunnatonta juoppoutta ja kammolla katsellen, millä tavalla hänen pääkaupungissaan oikeutta hoidettiin. Clavijon osaksi tuli pidoissa se kunnia, että Timurin suosikkivaimo omalla kädellään väkisin koetti pakottaa hänet viiniä juomaan, kaikkien hovilaisten jo maatessa puolikuolleina juopumuksesta. Clavijo ei kuitenkaan juonut, vaikka prinsessan mielestä ei huvi huvilta tuntunut, elleivät miehet olleet humalassa. Samarkandin komeista rakennuksista, suunnattomista rikkauksista, Tataarien ylellisestä elämästä, juoppoudesta ja raakuudesta Clavijon teoksessa on vilkkaita kuvauksia.

Timurin terveydentila alkoi kuitenkin olla niin huolestuttava, että espanjalaiset lähettiläät arvelivat viisaimmaksi lähteä pois, koska he pelkäsivät hänen kuolemansa aiheuttavan kapinoita, joissa he voisivat joutua tuhon omiksi. Hovikin puolestaan kiirehti heidän lähtöään, jottei itsevaltias ennättäisi kuolla heidän ollessa Samarkandissa, eikä tieto kuolemasta siis leviäisi, ennenkuin vallanperimys oli järjestetty. Kolme kuukautta ennen itsevaltijaan kuolemaa Clavijo lähti paluumatkalle. Se kävi Bokharan kautta, jonka silloista komeutta Clavijo ylistää. Oli keskitalvi ja lunta satoi vahvalta. Sitten tultiin Persiaan, mutta ennenkuin päästiin Mustalle merelle, levisi tieto Timurin kuolemasta kautta Aasian, joka taholla syntyi kapinoita, Georgian kuningas toiselta, Turkmenit toiselta puolen hyökkäsivät kovan onnen Armeniaan ja espanjalaisten lähettilästen täytyi viipyä Tabrisissa lähes kuusi kuukautta. Rosvoja peläten he sitten liittyivät suureen kauppakaravaniin ja monien mutkien jälkeen vihdoin saapuivat Trebizondiin, kulutettuaan lähes vuoden matkan loppuosalla. Genovalaisilla laivoilla päästiin ensiksi Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Italiaan, ja maaliskuussa v. 1406 lähetystö saapui takaisin Espanjaan, jossa Castilian kuningas tavattiin Alcala de Henaresissa. Clavijo saattoi siellä tehdä tiliä monivaiheisesta matkastaan.

Timurin kuoltua hajosi ja heikontui hänen suuri valtakuntansa ja Ottomanit, joitten vallan laajentumista hän, niin muhamedilainen kuin olikin, oli jonkun aikaa ehkäissyt, pääsivät uudelleen levitteleimään ja valmistautumaan Konstantinopolia vallottamaan. Vuosisadan keskivaiheilla, v. 1453, sortui sitten vanha, maineikas, loistava Byzantion, joka niin kauan oli ollut sivistyksen keskustana Europan ja Aasian rajalla.

Schiltberger.

Clavijon aikalainen oli saksalainen matkustaja Schiltberger, joka kuitenkin tuli laajat matkansa tehneeksi aivan toisenlaisissa oloissa. Juhana Schiltberger oli ylhäistä sukua, Baijerista kotoisin. Jo neljäntoista vuotiaana hän lähti Unkarin kuninkaan Sigismundin armeijaan taistelemaan Turkkilaisia vastaan, mutta joutui Nikopoliin onnettomassa tappelussa v. 1396 vangiksi, vältti vain nuoren ikänsä vuoksi surman ja kasvatettiin turkkilaiseksi paassiksi. Hän joutui sen kautta paljon matkustamaan, oli mukana sotaretkellä Egyptiin, joutui sitten, kun sulttaani Bajazet Angoran tappelussa voitettiin, Timurin sotavangiksi ja vietiin Samarkandiin. Timurin kuoltua hän joutui tämän pojan palvelukseen taikka oikeammin orjuuteen, kulki sitten kädestä käteen, oli mukana monella sotaretkellä, joutuipa eräällä Siperiaan saakka, jonka oloista hän ensimäisenä kertoo. Tällä sotaretkellä hän näyttää käyneen Tobolskissa ja Tomskissa saakka, koska hän m.m. kertoo koiravaljakoista, joilla siellä ajettiin. Maata hän nimittää »Sib uriksi», joka on sama nimi kuin nykyinen Siperia. Kun tämä maa oli vallotettu, niin tehtiin sotaretki Volgan seuduille. Kun oli sieltä jälleen palattu etelään, niin Schiltberger siirtyi uudelle herralle, mutta pääsi vihdoin Batumin seuduilla karkaamaan ja palasi Konstantinopolin kautta kotimaahansa Baijeriin, jossa hän sai hovissa viran ja kirjotti aikanaan paljon luetun »Reisebuchin» monivaiheisista matkoistaan. Hänen matkakertomuksensa on tosin monessa kohden sekava, kirjottajalla ei ollut sitä sivistystä, että hän olisi voinut saada paikoista ja tapauksista oikeata käsitystä, mutta semmoisenaankin se on arvokas lisä Keski-Aasian tataarilais-aikaisen maantieteen ja historian tuntemiseen.