VÄLJEMMILLE VESILLE.
Ensimäiset löytöretket Atlantin merellä.
Vaikka Keskiaika on nykyisyyttä niin paljon lähempänä kuin Kreikan ja Rooman kukoistusaika, niin tiedämme kuitenkin sen riennoista melkeinpä vähemmän. Syytä ei tarvitse etsiä kaukaa: Keskiajan kirjallisuus oli niin paljoa ala-arvoisempi klassillisen ajan kirjallisuutta. Vanhan ajan riennot, tapaukset ja aatteet tunnemme Kreikan ja Rooman oivallisien historioitsijain kautta, jotka eivät ainoastaan anna niistä tietoja, vaan lisäksi monipuolisesti ja syvällisesti tapauksia valaisevat. Keskiajan niukat ja aukkoiset kronikat hyvin huonosti pitävät puoliaan Vanhan ajan kuuluille historiateoksille. Kuvaavaa on, että Marco Polonkin matkat vain sattumain kautta tulivat muiston kirjotetuiksi. Ellei hän olisi vangiksi joutunut ja ellei vankilassa olisi sattunut olemaan toverina miestä, joka oli vähän kirjailija, niin tuskin jälkimaailma tietäisi mitään Messer Millionin merkillisistä retkistä.
On sen vuoksi luultavaa, että Keskiajalla sentään ajateltiin paljon enemmän kuin on meidän tietoomme tullut, ja pohdittiin monia suuria suunnitelmia, jotka kuitenkin joko jäivät toteuttamatta taikka joista vasta myöhempi aika sai sekä alotteen että toimen kunnian. Tuntuu melkein käsittämättömältä, kuinka ei meritien löytäminen Intiaan olisi ollut Italian toimeliaissa kauppakaupungeissa jo vuosisatoja puheen alaisena. Ei missään muualla Europassa tunnettu niin laajalta Itämaita, ei missään muualla ollut niin paljon laivoja ja kokenutta meriväkeä. Ja lisäksi Intian kauppa Europan kanssa kokonaan kävi Italian kaupunkien kautta, jotka siitä suunnattomasti hyötyivät. Missäpä siis olisi niin aikaisin tultu ajatelleeksi, kuinka suuria etuja suoranaisesta meriyhteydestä olisi?
Olisi luullut olojen suorastaan pakottaneen etsimään meritietä etäämmän idän rikkaille markkinoille. Intian kauppahan oli kokonaan joutunut muhamedilaisten mielivallan alaiseksi, kun välillä olevat maat olivat heidän hallussaan. He kiskoivat siitä suunnattomat verot, jotka Europan täytyi maksaa. Miksi Italian kaupungit taipuivat tätä raskasta veroa yhä maksamaan, tekemättä vakavampaa yritystä uuden kauppatien löytämiseen? Tuskin tästä pelotti vain yrityksen rohkeus ja suuruus. Todenmukaisempaa on, että Venezia, Genova ja niemimaan muut meriliikettä harjottavat kaupungit sittenkin olivat tyytyväisiä oloihin, sillä sen mitä ne maksoivat maureille liikoja Intian tuotteista, sen ne lisän kera ottivat takaisin Europan muista maista. Intian kauppa lisäksi läheisesti liittyi koko siihen suureen tavaranvaihtoon, jonka ne ankarasta uskon vihasta huolimatta olivat osanneet kehittää läheisen idän muhamedilaisten maitten kanssa. Niin tuottava oli tämä kauppa yhä edelleenkin, että Italian kaupungeista oli paisunut mahdit, jotka sotivat ja tekivät liittoja niinkuin suuret valtakunnat ainakin. Niiden itsekkäältä kannalta katsoen asiat tuskin paranisivat, vaikkapa löydettäisiinkin suoranainen meritie Intiaan ja siten päästäisiin sen arvokkaita tavaroita ostamaan suoraan tuotantopaikoilta monta vertaa halvemmasta hinnasta. Väljää valtameritietä olisi paljon vaikeampi hallita kuin Välimerta, etenkin kun ensin oli kuljettava melkoinen matka poispäin ja Afrikan ympäri purjehtien usealla Länsi-Europan maalla olisi ollut lyhempikin meritie Intiaan kuin Italialla.
Kuitenkin tehtiin Italiasta muutamia yrityksiä paljastaa Atlantin meren salaisuuksia. Tehtiin merimatkoja Gibraltarin salmesta eteläänpäin ja näin tapahtui löytöjä, joitten olisi luullut herättävän yleisempää huomiota. Kun tiedot näistä retkistä kuitenkin ovat sangen vaillinaiset, niin eivät yritykset näytä herättäneen Italiassa kovin suurta mielenkiintoa.
Vivaldo.
Muutamia löytöretkiä tosiaan tehtiin. V. 1291 lähti Genovasta kaksi galjottaa, joita johti Vivaldo niminen kapteeni. Näiden tarkotus oli meritien löytäminen Intiaan. Laivain tiedetään purjehtineen ulos Gibraltarin salmesta ja sitten kääntyneen etelää kohti, mutta sen koommin ei niistä mitään kuulunut. V. 1315 Vivaldon poika, suruissaan isänsä katoamisesta, lähti häntä etsimään ja sanotaan hänen retkillään käyneen Somalirannalla olevassa Magadoxossa saakka. Mutta kaikki jäljet Vivaldon retkikunnasta olivat kadonneet, ja tuskin lienee luotettava sekään tieto, että sen jälkeläisiä olisi joku elänyt vielä 170 vuotta myöhemmin Gambian rannikolla.
Malocello.
Vivaldon matkan oli ehkä aiheuttanut Malocello nimisen purjehtijan käynti »Onnelan saarilla» eli Canarian saarilla joku vuosikymmen aikaisemmin. Malocellonkaan matkasta ei sen koommin tiedetä, mutta varmaan retkikunta palasi takaisin, koska sen löytöjen perustuksella myöhemmin laadituissa kartoissa jo on merkitty Canarian saaret, ja koska Lanzaroten päälle, joka nimitettiin retkikunnan johtajan mukaan, piirrettiin Genovan lippu. Kun Canarian saaristo viidennellätoista vuosisadalla vallotettiin, niin löydettiin Lanzarotesta genovalaisten rakentaman linnan raunioita.
Laurentin portolano.
Näitä löytöretkiä epäilemättä jatkettiin Italiasta käsin seuraavinakin vuosikymmeninä, vaikkei siitä ole varmaa tietoa säilynyt. Muutoin emme voisi selittää, kuinka neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla laadituissa kartoissa ovat sekä Madeira, Canarian saaret että vielä etäiset Azoritkin oikealla paikallaan. Laurentin portolanokartassa vuodelta 1351, jopa Dulcin portolanossa vuodelta 1339, ovat sekä Canarian saaret että melkein kaikki Azorit nimitellyt, osaksi nykyisillä, osaksi toisilla nimillä, jotka ovat sittemmin muuttuneet, ja lisäksi jotenkin oikein piirretyt. Omituista on, ettei kertomus niin merkillisistä löydöistä säilynyt jälkimaailmalle, ja että Italian vireät merikaupungit luopuivat etusijasta, jonka ne olivat saaneet Atlantin meren tutkimisessa.
Atlantin meren rantain tutkiminen, sen valtaväylien avaaminen jäi kahden kansan asiaksi, jotka eivät siihen saakka olleet merillä liikkuneet, mutta jotka tämän suurtyön kautta ajaksi saivat merillä johdon ja maailman kaupan käsiinsä. Italian kaupungeilla joko oli liian paljon työtä Idän markkinoilla, taikka eivät ne mielestään saaneet löytämistään saarista kyllin arvokkaita tuotteita, koska jättivät löytönsä sikseen, niin että ne milt'ei jäivät unohduksiin. Portugalin ja Espanjan asiaksi jäi kulkea eteenpäin näillä suurenmoisiin voittoihin vievillä teillä. Mutta välillisesti oli kuitenkin Italialaisilla siitä suuret ansiot, sillä he opettivat sekä Espanjalaiset että Portugalilaiset purjehtimaan. Portugalin laivastoon palkattiin v. 1317 kaksikymmentä genovalaista kapteenia ja luotsia harjottamaan maan merimiehiä laivain rakentamiseen ja purjehtimiseen, ja itse pääamiraalikin oli aluksi Genovan mies. Näitten genovalaisten perustavaa työtä on Portugalin ensi sijassa kiittäminen seuraavien aikojen suurista löydöistä.
Portugalilaiset Canarian saarilla.
Kauaa ei sen jälkeen kulunut, ennenkuin Portugal saattoi lähettää ensimäisen laivueensa löytöretkelle. V. 1341 purjehti Lissabonista kolme pientä laivaa etsimään uudelleen Canarian saaria. Niitä ohjasivat italialaiset kapteenit ja laivaväkikin oli suureksi osaksi italialaista. Laivueella oli muukin tarkotuksena kuin ainoastaan tutkiminen, mukana oli hevosia, aseita ja piirityskoneita. Erinomaisen nopean matkan jälkeen saavuttiin »Onnelan saarille», joiden vesillä kirjeistä päättäen viivyttiin noin neljä kuukautta. Mutta suuria ei tämä retkikunta kuitenkaan aikaan saanut, se kartotti löytämiään saaria ja otti vangiksi muutamia alkuasukkaita, mutta ei muutoin päässyt heidän kanssaan yhteyteen. Eräässä paikassa vallotettiin muuan kylä ja ryöstettiin siitä kaikenlaisia vähäpätöisiä esineitä ja kivinen jumalankuva, jolla oli ihmisen muoto, pallo kädessä ja palmunlehvistä vyö ympärillään. Mutta retkeilijäin täytyi ihmetellä alkuasukkaitten taidokkaasti rakennettuja puhtaita majoja ja somia istutuksia. Teneriffan kuulun tulivuoren he myös näkivät ja nimittivät sen »helvetin vuoreksi». He arvostelivat sen korkeuden 30,000 jalaksi ja olivat sen kukkulalla näkevinään kolmikulmaisen latinalaisen purjeen maston päässä. Purje muka paisui ja väheni ja häälyi tuulessa ja taikauskoiset merimiehet siitä niin pelästyivät, etteivät uskaltaneet saarta lähestyäkään. Purjeeksi he luulivat tulivuoren huippua ympäröiviä pilviä. Muutoin he huomasivat saariston kauniiksi ja sopivaksi asuttavaksi, mutta siksi köyhäksi tuotteista, ettei siellä kannattanut kauppaa tehdä. Alkuasukkaitten kauniit muodot, rehellisyys ja hieno käytös herättivät retkikunnan ihmetystä.
Siitä huolimatta, että Portugal tämän retken kautta oli hankkinut itselleen jonkinlaisen etuoikeuden Canarian saariin, määräsi kuitenkin paavi kolme vuotta myöhemmin ne Espanjalle, joka kehotti kaikkia Europan kuninkaita olemaan avullisina saariston vallottamisessa ja asukkaitten kääntämisessä kristinuskoon. Espanjasta ei tosin tehty tämän luontoista yritystä, mutta sen sijaan lähetettiin laivoja tutkimaan Afrikan rantoja etelään päin. Kuinka pitkälle nämä laivat pääsivät ja mitä ne ilmi saivat, siitä ei ole muuta tietoa, kuin että näitten rannikkojen karttaa mainitun matkan kautta jatkettiin melkoinen kappale entistä etelämmäksi, Bojador-nokkaan saakka. Myrskyn ajamana eksyi Canarian saarille v. 1382 eräs laiva, jonka kolmetoista miestä eli saarilla seitsemän vuotta alkuasukkaitten kanssa mitä parhaassa sovussa. Mutta syystä tai toisesta heidät sitten kaikki surmattiin, kun olivat kastaneet paljon alkuasukkaista kristinuskoon ja jättäneet yhdelle kastetuista kertomuksen toimistaan. Joku pienempi rosvoretkikin saarille tehtiin, ja erään semmoisen retkikunnan mukana olleilta ranskalaisilta sai saariston tuleva vallottaja tietoja seuduista ja kansoista ja laati suunnitelman saariston vallottamiseksi.
Jean de Béthencourt ja Canarian saarien vallotus.
Onnelan saaret.
Ei ole kumma, että Canarian saaristo vanhoilta sai nimekseen »Onnelan saaret». Sekä Pohjois-Afrikan Numidialaisille, jotka tulivat sinne autiolta mannerrannalta, että puunilaisille purjehtijoille, jotka saapuivat sinne pitkin vaarallista merenrannikkoa, nämä saaret näyttivät maalliselta paratiisilta vastapäätä olevaan kuivaan ja karuun erämaarannikkoon verraten. Niitten ilmanala on leutoa, kasvullisuus etelämaista ja ennen, kun metsät vielä olivat koskemattomassa luonnontilassaan, nykyistä rehevämpää, ja maisemat ovat verrattoman suuripiirteiset ja kauniit. Kaikki saaret kohoavat merestä selvinä ja ylävinä, toiset huimaaviin korkeuksiin saakka. Teneriffalla Pico de Teyden kukkula kohoo 3716 metriä korkealle merenpinnasta, halliten ulapoita laajalta joka suunnalle. Se on tulivuori, joka vielä kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa puhkesi purkauksiin. Ilmatieteessä se on tunnettu siitä, että sen tyvipuoli on pasadituulessa, mutta latvapuoli päinvastaiseen suuntaan puhaltavassa antipasadissa, jonka vuoksi tulivuoren savu näyttää kulkevan vastatuuleen. Teneriffa ei ole näistä saarista ainoa, jossa on tulivuoria. Jotenkin myöhäisinä aikoina on Lanzarotella ja Palmallakin tapahtunut purkauksia. Koko saaristo on tuliperäinen, sen kalliot laavoja, maanlaadut tulivuorien tuhkia. Monet laaksot ovat muinaisten purkausräjähdysten synnyttämiä laajoja kattilasyvänteitä. Maanjäristysten ja vuoripurojen uurtamat rotkolaaksot vakoilevat syvälti vuorien kaltaita.
Näillä saarilla asui Europpalaisten ryhtyessä niitä vallottamaan kauniskasvoisia, jotenkin vaaleaverisiä heimoja, joita yhteisellä nimityksellä sanottiin Guancheiksi. He ovat jo ammoin sitten sukupuuttoon kuolleet tai sekaantuneet Espanjalaisiin, mutta se, mitä kielestä on säilynyt, osottaa heidän olleen samaa kansaa kuin mannerrannan Berberit. Jotkut ovat luulleet heitä Pohjois-Afrikasta paenneitten Vandalien jälkeläisiksi. On nimittäin säilynyt vanha taru, jonka mukaan kristityitä vandaleja lähti merelle Arabeja pakoon, perustaen tuntemattomiin saariin siirtokunnan.
Béthencourt ja Gadifer.
Canarian saariston vallottamisen päätti eräs Jean de Béthencourt niminen normandilainen aatelismies ottaa elämäntehtäväkseen, ja koska hänellä oli Castilian hovissa mahtava sukulainen, niin hän saikin Castilian kuninkaan, saariston nimellisen herran, suostumaan tuumiinsa. Yhdessä toisen, Gadifer de la Salle nimisen Normandian ylimyksen keralla, aluksi omilla varustamillaan laivoilla, hän ryhtyi yritykseen.
Cadizin satamassa molempain seikkailijain puuhaa kohtasi viivytys, koska sikäläiset kauppiaat heitä syyttivät merirosvoudesta. Suojelijansa avulla Béthencourt kuitenkin sai tämän syytöksen torjutuksi, ja saatuaan vielä laivoillaan syttyneen kapinan kukistetuksi ja tyytymättömät erotetuiksi, pääsi hän vihdoinkin lähtemään. Ensimäiseksi laskettiin maihin Lanzarote saarella, joka oli yli neljäkymmentä kilometriä pitkä, hedelmällinen ja tuore. Asukkaat, jotka kulkivat melkein alasti, olivat rotevaa ja kaunista kansaa. Saaren kuningas teki ystävyysliiton vallottajan kanssa, joka ei vielä todellisia aikeitaan ilmaissut, ja sen nojalla Béthencourt rakennutti linnotuksen saaren lounaisnokkkaan. Sitten lähti hän vallottamaan Lanzaroten eteläpuolella olevaa vielä suurempaa Fuerteventura saarta. Siellä samoiltiin ristiin rastiin, tapaamatta kuitenkaan asukkaita, sillä nämä olivat pahaa peläten paenneet vuorille. Kun ruokavarat loppuivat, niin täytyi palata takaisin Lanzaroteen tyhjin toimin.
Béthencourt sitten purjehti Espanjaan hankkimaan ruokavaroja ja uutta luotettavaa miehistöä, koska hänen väkensä jälleen kapinoi, ja Gadifer jäi Lanzaroteen, jossa hän erään alapäällikön petoksen kautta oli vähällä menettää henkensä. Samaan aikaan syntyi sota Lanzaroten asukkaitten kanssa, kun mainittu alapäällikkö väkivalloin otti saaren kuninkaan vangiksi. Gadifer oli tähän rikokseen syytön. Onneksi kuitenkin petollinen Berneval lähti Espanjaan, syyttääkseen siellä Gadiferia: Sevillassa hänen petoksensa erään merimiehen tunnustuksen kautta tulikin tunnetuksi ja Gadifer sai vapaasti toimia saarilla.
Gadifer oli Lanzarotella sekaantunut vaarallisiin rettelöihin saaren asukkaitten kanssa ja alkoi juuri ryhtyä kaikkia miespuolisia saarelaisia sukupuuttoon hävittämään, kun Espanjasta saapui Béthencourtin lähettämä apulaiva. Vereksiä voimia saatuaan päätti hän silloin ryhtyä suurempaan yritykseen. Ensinnä purjehdittiin Fuerteventuraan, jonka kautta jälleen samoiltiin ristiin rastiin, ihailtiin sen kauniita palmulaaksoja, saatiin kestää taistelu ylivoimaista vihollisjoukkoa vastaan ja purjehdittiin sitten länteen päin Gran Canaria saareen. Paljon asukkaita kokoontui rannalle ja heidän kanssaan aljettiin vaihtokauppa. Ongenkoukuilla ja rautarihkamalla vaihdettiin saarelaisilta viikunoita ja traakipuun (Drasaena dracon) pihkaa, joka oli arvossa hyvän hajunsa vuoksi. Puu itse on näitten saarien harvinaisuuksia ja tunnettu omituisesta muodostaan, vahvuudestaan ja elinvoimastaan. Mutta maihin Gadiferia ei laskettu, sillä parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat europpalaiset merirosvot käyneet siellä ryöstöretkellä. Purjehdittiin sitten Ferron ympäri ja tämän jälkeen Gomera saarelle, joka on Teneriffan länsipuolella, mutta asukkaat olivat varuillaan ja estivät ranskalaisia maihin nousemasta. Palattiin silloin Ferroon. Siellä päästiin maihin ja viivyttiin parikymmentä päivää, ihaillen sen kauniita piiniametsiä, kirkkaita lähteitä, vanhoja outoja traakipuita, jotka haarovat vahvasta rungosta nurin kääntyneen sateenvarjon näköiseksi puuksi, laidunmaita ja viljelyspaikkoja, joilla kaikenlaiset etelämaalaiset kasvit hyvin viihtyvät. Canarian saarilla ei näihin aikoihin ollut muita nisäkkäitä kuin lampaita, vuohia, sikoja ja koiria. Koirat olivat hyvin suurikokoisia, mutta rotu kuoli niin varhain sukupuuttoon, että ainoastaan yksi luuranko on säilynyt. Niistä saaristo sai nykyisen nimensä.
Kun oli otettu laivoihin vettä, niin lähdettiin paluumatkalle ja saavuttiin kolmen kuukauden poissaolon jälkeen Lanzaroteen, jossa linnaväki oli kaiken aikaa sotinut saaren asukkaitten kanssa ja saanut heitä koko joukon vangiksi. Vähitellen oli Lanzaroten asukkaitten rohkeus niin lannistunut, että heitä joka päivä joukottani saapui linnaan kastattamaan itsensä. Gadifer ei ollut retkellään saanut mitään muuta aikaan, kuin huomannut saaristokansan kauttaaltaan niin vihamieliseksi ja sotakuntoiseksikin, ettei saaristoa voitaisi ilman suuria ponnistuksia vallottaa.
Béthencourt saa Canarian saaret.
Vihdoin palasi Béthencourt itse Espanjasta. Hän oli Castilian hovissa saanut aikaan sen, että koko saaristo annettiin hänelle läänitykseksi. Mutta tätä piti Gadifer alkuperäisen välipuheen rikkomisena ja ystävyys raukesi. Gadifer tosin aluksi taipui Béthencourtin määräyksiin, mutta luopui sitten koko yrityksestä. 20 p. helmik. 1404 Lanzaroten kuningas Guadarfia kaikkine väkineen antoi kastaa itsensä kristinuskoon. Heitä varten käännettiin guanchikielelle muutamia lyhyitä selontekoja kristinuskon päätotuuksista. Sitten alkoi toisien saarien vallottaminen. Fuerteventurassa ensinnä viivyttiin kolme kuukautta ja lähetettiin sieltä paljon asukkaita Lanzaroteen. Fuerteventuraan rakennettiin Richeroque niminen linnotus ja asukkaitten vihamielisyydestä huolimatta samottiin saaren kautta moneen suuntaan. Gadifer sitten johti sotaretkeä Gran Canariaa vastaan, saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Tämän jälkeen Béthencourtin ja Gadiferin välit kävivät niin sietämättömiksi, että molemmat päättivät alistaa riitansa Castilian kuninkaan ratkaistavaksi ja purjehtivat saarelta pois. Sevillassa riita ratkaistiin kokonaan Béthencourtin eduksi, eikä Gadifer sen koommin Canarian saarille palannut. Béthencourt sitä vastoin lähti viipymättä vallotusta jatkamaan.
Siirtolaisia saarille.
Taistelua oli aluksi jatkettava Fuerteventurassa, ennenkuin se oli vallotettu. Siellä muun muassa kaatui yhdeksän jalan pituinen jättiläinen, jota Béthencourt turhaan yritti saada elävänä käsiinsä. Lopulta Fuerteventuran asukkaat kuitenkin huomasivat turhaksi enemmän vastarinnan ja saapuivat Lanzaroteen kastettaviksi. Béthencourt tämän jälkeen lähti käymään kotimaassaan Ranskassa ja toi sieltä mukanaan suuren joukon siirtolaisia, joukossa kolmisenkymmentä aatelismiestä perheineen. Jälleen lähdettiin kolmella laivalla vallottamaan Gran Canariaa, mutta myrsky vei laivat Afrikan rannalle, jossa noustiin maihin Bojador nokan luona ja anastettiin karavani, johon kuului kolmetuhatta kamelia. Näistä Béthencourt toi osan mukanaan saarilleen. Monen harhailun jälkeen kokoontuivat laivat vihdoin Gran Canarian luo. Tämä saari on melkein pyöreä muodoltaan, pohjoinen osa lakeutta, eteläosa vuorimaata. Sen metsissä kasvoi uljaita havupuita, traakipuita, öljypuita, viikunapuita ja taatelipalmuja, niissä oli lampaita, vuohia ja villikoiria runsaasti. Maa oli hedelmällistä, asukkaat väittivät kaikki olevansa aatelismiehiä. Ranskalaiset soturit olivat kuitenkin arvanneet liian huonoksi vastustajainsa kunnon. Eräässä tappelussa heistä kolmattakymmentä varomattomuutensa kautta sai surmansa, muun muassa Gadiferin poika ynnä Courtois, Béthencourtin paras upseeri. Tämän kovan tappion jälkeen oli yrityksestä luovuttava. Lähdettiin koettamaan, olisiko Palma helpompi vallottaa. Mutta Palman asukkaat taas olivat erittäin taitavia kiviä linkoomaan ja vallottajat menettivät yrityksessä satakunnan miestä. Ferro oli pienuutensa vuoksi helppo anastaa. Siellä oleskeltiin kolme kuukautta ja palattiin sitten Fuerteventuraan, jonka Béthencourt jakoi siirtolaisten kesken. Tämän tehtyään ja hyvästi jätettyään saarelaiset hän lähti Sevillaan ja sieltä Roomaan pyytämään paavia lähettämään saarelle piispan. Paavi otti normandilaisen vallottajan mitä armollisimmin vastaan ja nimitti paikalla Canarian saarille piispan, joka järjesti sikäläiset kirkolliset olot. Béthencourtin lähtöä saarilta kuvataan erittäin liikuttavaksi, häntä kaipasivat sekä europpalaiset että vielä enemmän maan asukkaat. Sillä vaikka hän otti heidän maansa, niin koki hän kuitenkin kykynsä mukaan suojella heitä julkeinta väkivaltaa vastaan. Samaa velvollisuutta hän terotti siirtolaistenkin mieleen. Béthencourt ei sen koommin valtakuntaansa palannut, vaan kuoli linnassaan Normandiassa v. 1425.
Ainoa saari, jota ranskalaiset seikkailijat eivät yrittäneetkään vallottaa, oli Teneriffa. Syynä siihen ei ollut mikään muu kuin taikauskoinen kammo komeata »Helvetin saarta» ja sen vuorta kohtaan. Vasta vuosisadan lopulla vallotettiin sekä Teneriffa että Gran Canaria ja Palma, mutta vallotus tapahtui Espanjan hallituksen toimesta.
Guanchit.
Urhoollisen, epätoivoisen vastarinnan jälkeen Guanchien täytyi taipua ikeen alle ja samalla menettää kansallisuutensa ja kielensäkin, niin että heidän rotunsa nykyisin on sukupuuttoon kuollut, vaikka suuri osa Canarian saariston nykyisestä väestöstä polveutuukin tästä vanhasta kansasta.
Ne Guanchit, joita saarilla eli Béthencourtin alkaessa vallotuksensa, eivät kuitenkaan olleet sen varsinaisia alkuasukkaita, vaan luultavasti sekarotua. Plinius vanhempi aikanaan sai Numidian kuninkaalta Jubalta tietoja, joiden mukaan »Onnelan saaret» olivat olleet asumattomat, kun Hannon johtama karthagolainen retkikunta siellä kävi. Mutta Hanno oli muka kuitenkin nähnyt suurenlaisien rakennuksien raunioita. Kun toiselta puolen saarella ei Béthencourtin saapuessa ollut minkäänlaisia jälkiä muhamedilaisesta vaikutuksesta, niin lienevät ne siis saaneet asukkaansa mantereelta ennen, kuin islamin usko levisi Pohjois-Airikaan. Vanhimpia asukkaita näyttävät muistuttavan kalliokirjaukset, joita on saarilta löydetty. Ferron eli Hierron saarelta on löydetty numidian kielinen kirjotus. Toisilta saarilta on löydetty selviä seemiläisiä muinaisjäännöksiä. Tästä päättäen Karthagolaiset, jotka kävivät Canarian saarilla Vanhalla ajalla, jo olivat siksi sekaantuneet Pohjois-Afrikan Berbereihin, että käyttivät numidiankin kieltä.
Guanchien valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot olivat eri saarilla jossain määrin erilaiset. Toisissa saarissa hallitsivat itsevaltiaat kuninkaat, toisissa kansa kokouksissaan päätti tärkeimmät asiansa. Teneriffassa kaikki maa oli heimopäälliköitten omaisuutta ja nämä antoivat sen alamaisilleen vuokralle. Gran Canariassa pidettiin itsemurhaa kunniallisena ja tapana oli, että päällikön juhlissa joku hänen alamaisistaan vapaaehtoisesti hyppäsi äkkijyrkänteen partaalta syvyyteen. Toisissa saarissa oli miehellä yksi vaimo, toisissa taas yhdellä vaimolla monta miestä. Mutta kaikkialla naista kunnioitettiin ja aseellinen mies teki suuren rikoksen, jos hän naista loukkasi. Vaatteet olivat, mikäli niitä käytettiin, vuohennahkaisia tai säikeistä kudottuja. Puusta, luusta ja simpukankuorista valmistettiin kaulakoristeita, mutta varsinkin poltetusta savesta valmistetut helmet olivat suosittuja. Iho maalattiin. Astiat valmistettiin savesta, mutta olivat melkein ilman koristuksia. Gran Canariassa käytettiin aseina kiillotettuja kivikirveitä, Teneriffassa aseet olivat pilkottua lasikiveä. Keihäs oli terotettu kivensirpaleilla, nuijaan upotettiin pieniä kivenmukuloita, että se paremmin tehosi, ruumista suojeltiin kilvellä. Asuntoina enimmäkseen käytettiin luolia. Missä niitä ei ollut, siellä rakennettiin pieniä pyöreitä majoja. Palmassa oli tapana, että vanhat ihmiset erosivat yksikseen kuolemaan. Kun he tunsivat hetkensä lähestyvän, niin he ottivat jäähyväiset omaisiltaan ja lähtivät vainajien luolaan, malja maitoa vain eväinään. Siellä he odottivat, kunnes kuolema armahti ja tuli vapauttamaan heidät iän taakasta. Ruumiit pihkalla balsamoitiin. Guanchien uskonnosta vähän tiedetään, mutta epäilemättä heillä oli kehittynyt jumalusko. Ylijumalalla oli eri saarissa eri nimi, Gran Canariassa Acoran, Teneriffassa Achihuran, Ferrossa Eraoranhan, Palmassa Abora. Ferron naiset palvelivat Moneiba nimistä jumalatarta. Luultiin jumalien asuvan vuorilla, joilta he laskeutuivat alas kuulemaan palvelijainsa rukouksia. Toisilla saarilla asukkaat palvelivat aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Yleiseen uskottiin pahaan henkeen. Teneriffan paholaisen luultiin asuvan Pico de Teiden sisässä. Suurilla poudilla, kun kuivuus uhkasi viedä kasvut, ajeltiin lammaslaumat pyhitetylle maalle, jossa karitsat erotettiin emistään siinä uskossa, että niitten valittava määkiminen sai ylijumalan sydämen heltymään. Uskonnollisten juhlien ajaksi kaikki riidat, sodatkin lakkasivat.
Canarian saariston vallotus on siitä merkillinen tapaus löytöretkien historiassa, että se oli Europan kansojen ensimäinen yritys luonnontilassa olevan kansan kukistamiseen ja »sivistämiseen» kristinuskon kautta. Suurin osa tästä urhoollisesta kansasta kaatui taisteluissa tai myytiin orjiksi. Se viittasi surullisen tien niin monelle muulle onnettomalle kansalle, jotka seuraavien aikain kuluessa yhtä säälimättömästi ja vielä säälimättömämminkin nujerrettiin, raiskattiin ja sukupuuttoon hävitettiin. Mutta ranskalaiset ja espanjalaiset ylimykset luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen palveluksen, kun pelastivat niin monta sielua, jotka muutoin olisivat auttamatta joutuneet iankaikkiseen kadotukseen.