MAANTIEDE KESKIAJAN JÄLKIPUOLISKOLLA.
Tiedot eri maista ja kansoista rikastuivat erinomaisen suuressa määrin Keskiajan jälkipuoliskolla, mutta maantieteelliseen kirjallisuuteen eivät nämä saavutukset vaikuttaneet kovinkaan hedelmöittävästi. Keskiajan tiede oli siksi liian kuollutta. Se piti päätehtävänään klassillisen kirjallisuuden uudelleen elvyttämisen ja joutui vähemmän ajattelemaan sitä, millä tavalla se voisi omia tietojaan seuloa ja yhdistää kokonaisuudeksi. Tieteen elpyminen Keskiajan viimeisinä vuosisatoina tapahtui sangen epäkiitollisella pohjalla. Luonnontutkimus oli edellisen vuosituhannen kuluessa alentunut mahdollisimman alhaalle, fysikalisen maantieteen joka alalla oli ihmeusko syrjäyttänyt arvostelevan tutkimuksen. Olemme jo ennen maininneet, kuinka Arabit, käännettyään kielelleen Kreikkalaisten etevimmät maantieteelliset teokset, olivat päässeet Länsimaista edelle. Vuosisatoja he olivat saaneet rauhassa nauttia tätä perintöä, Länsimaitten kansain. Kreikkalaisten luonnollisten perillisten, voimatta sitä niiltä riidellä, pääsemättä siitä edes kanssaosallisiksi. Vasta ristiretkien kautta, ja Espanjassa maurilaisen sivistyksen kohottua siellä kukoistukseen, pääsivät Europan kansat jälleen samoille vanhoille tiedonlähteille. Sitä tietä skolastikot ensinnä tutustuivat Aristoteleeseen ja myöhemmin Ptolemaiokseen.
Aristoteleen filosofian pohjalla alkoivat Keskiajan lopulla etevimmät oppineet uudelleen kehittää tiedettä. Vanhan tieteen viljelijöinä, mutta samalla myös uusien urien raivaajina esiintyivät varsinkin saksalainen Albertus Magnus (1206—1280) ja englantilainen Roger Bacon (1214—1294). Erinomaisen laajan oppinsa vuoksi on samassa yhteydessä kolmantena mainittava ranskalainen dominikanimunkki Beauvaisin Vincentius, joka niinikään eli 13:lla vuosisadalla.
Roger Bacon ja Albertus Magnus.
Oppi maan pallonmuodosta alkoi näiden miesten kautta jälleen päästä kunniaan ja kauan unhotettu tieto avata uusia näköaloja ja muodostaa kokonaan uuden maailmankäsityksen. Kaukana kömpelön aikansa edellä kulkien he ryhtyivät perusteellisesti arvostelemaan maan muotoa, suuruutta ja veden ja maan keskinäistä suhdetta sen pinnalla. Samoin kuin Ptolemaios otaksuivat hekin maan palloksi, mutta koko joukon pienemmäksi kuin se todella on, ja arvostelivat sen mukaan Aasian itärannan ja Europan länsirannan etäisyyden liian lyhyeksi. Albertus Magnus ei voinut tätä otaksumaa muilla syillä tukea, kuin vetoamalla Aristoteleen tietoon, että sekä etäisimmässä idässä, että Afrikan länsiosissa oli elefantteja. Tätä ei hänen mielestään voitu muulla tavalla selittää, kuin otaksumalla välimatka näitten reunamaitten välillä hyvin pieneksi. Bacon taas perustaa arvelunsa Senecan sanoihin, että muka Iberian niemimaan länsirannalta Intiaan länsitietä on ainoastaan muutaman päivän matka, jos myötätuuli pullistaa purjeita. Lisäksi hän vetoo siihen, että Tyyroksen kuninkaan Hiramin Ofir-matkat kestivät niin kauan. Baconin luulon mukaan Ofir oli äärimäisessä idässä, ja koska Ofirin matkat kestivät kolme vuotta, niin täytyi Ofirin jo olla lähellä Espanjaa Atlannin meren poikki mitaten. Nämä Baconin päätelmät Aasian ja Europan välisen meren kapeudesta joutuivat teokseen, jonka muuan ranskalainen piispa kirjotti, ja siitä Columbus niihin tutustui.
Sekä Albertus Magnus että Roger Bacon siis vielä kulkivat klassikoitten talutusnuorassa. He eivät tosin olleetkaan varsinaisia maantieteilijöitä, eivätkä edes yrittäneet kirjottaa teosta, johon Keskiajalla karttuneet tiedot olisi järjestelmällisesti koottu. He käsittelivät maantiedettä spekulativiselta filosofiselta kannalta muun opin ohella. Mutta siitä huolimatta he antoivat ajatukselle sysäyksen, vaikka kuluikin vielä vuosisatoja, ennenkuin edes oppinut maailma kohosi heidän käsityksensä tasalle.
Eivät ainoastaan kosmografisista seikoista Roger Bacon ja Albertus Magnus muodostaneet oppeja, he lausuivat myös mielipiteitä monesta luonnonmaantieteellisestä seikasta.
Vuorovesien selityksessä Bacon nojaa Arabien käsityksiin, hyväksymättä niitä kuitenkaan täydellisesti. Hän huomauttaa niitten kirjailijain, joitten teoksia hän on lukenut, tosin aivan oikein päätelleen, että kuu saa toisin paikoin aikaan vuoksen, toisin luoteen, mutta hän kehittää päätelmiä pitemmälle. Kuun noustessa sen säteet kohtaavat meren pinnan terävällä kulmalla, eivätkä ne siis voi vaikuttaa muuta kuin heikosti sen veteen. Ne tosin silloinkin synnyttävät meren syvyyksissä höyryjä, jotka saavat veden paisumaan, mutta ne eivät voi vetää näitä höyryjä merestä ulos ja sekottaa niitä ilmaan. Sen vuoksi meri niillä paikoin paisuu vain niin kauan, kuin höyryjen muodostumista tapahtuu. Mutta kun kuu nousee korkeammalle, niin samalla sen säteitten vaikutus kasvaa, ne saavat meren yhä enemmän paisumaan, synnyttämällä siinä höyryjä, mutta samalla ne vetävät nämä höyryt ilmaan. Siitä muka on seurauksena, että vuoksi sitä enemmän kohoo, kuta enemmän kuu lähestyy puolipäiväpiiriä, mutta kuun kuljettua sen ohi ja vaipuessa laskuunsa sitä myöten jälleen asettuu. Mieltäkiinnittävä on se selitys, jonka Bacon keksi koko vuorovesi-ilmiön pulmallisimpaan kysymykseen: vuoksiaallon syntymiseen maapallon takana, toisin sanoen sillä pallon puoliskolla, joka on poispäin kuusta. Hänen arabialainen auktoritetinsa ei voinut antaa tähän ilmiöön mitään selitystä, huomautti vain, että kuu saa aikaan vuoksen silläkin pallonpuoliskolla, joka on siitä poispäin. Baconin mielestä tämä kaipasi erikoista selitystä. Eihän muka voida otaksua, että kuun säteet tunkeutuvat maan läpi. Hän keksi toisen syyn. Taivas muka kaikesta päättäen on kiinteätä ainetta. Kuun säteet heijastuvat taivaan laesta sillä tavalla, että ne kohtaavat maapallon varjopuolenkin ja sen kautta voivat sielläkin saada aikaan meren paisumisen.
Luovampaa laatua oli Albertus Magnuksen vaikutus fyysilliseen maantieteeseen. Tosin hänkin, ollen vielä kokonaan aikansa vaikutuksen alainen, liian paljon luotti vanhoihin kirjailijoihin, usein vastoin omaa parempaa ymmärrystään, mutta siitä huolimatta voimme pitää häntä kasvimaantieteen varsinaisena perustajana ja ilmatieteen tienraivaajana. Hän ensimäiseksi yritti, aikansa tietoihin nähden kylläkin rohkeasti, määrätä vehnän pohjoisen rajan. Hän oli niinikään ensimäinen, joka yleisemmin puhuu »ikuisesta lumesta». Albertus Magnus osotti perättömäksi erään harhaluulon, joka oli koko Keskiajalla yleinen — sekin Vanhan ajan perintöä, — että nimittäin päiväntasaajan alla, molempien käännepiirien välillä, kasvullisuus ja elämä auringon kuumuuden vuoksi on mahdotonta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata siihen seikkaan, että pohjoisen käännepiirin ja päiväntasaajan välillä todella asui ihmisiä, sekä Etiopialaisia, että varsinkin Intialaisia, joiden maa oli maailman rikkain. Mutta napaseuduissa hänen mielestään ei voinut asua ihmisiä, taikka jos asuikin, niin eivät ne voineet mitenkään tulla tuletta toimeen.
Vielä mieltäkiinnittävämmät olivat molempain oppineitten skolastikoitten mielipiteet asutusmaantieteellisistä ilmiöistä. Jo Bacon oli lausunut julki sen ajatuksen, että eri maitten luonnonolot määräävästi vaikuttavat asukkaitten kykyihin ja tapoihin. Albertus Magnus kehitti tätä ajatusta yksityiskohtaisemmin, vaikk'ei nykyaika enää myönnäkään hänen päätelmiään oikeiksi. Niinpä hän lausui: Itää kohti antavilla paikoilla on terveellinen ilmanala, elleivät ne ole liian kaukana pohjoisessa tai etelässä, sillä auringon noustessa viriää raikas tuuli ja auringonsäteet lauhduttavat kylmyyttä. Epäedullisemmassa asemassa ovat länteen antavain seutujen asukkaat, koska aurinko semmoisissa paikoissa saa aikaan kovat yötuulet. Paljon parempi ei ole semmoistenkaan seutujen asukkaitten elämä, joitten maa on avoin etelää kohti; he saavat myrskyisiä, kuumia, kosteita, kuumeellisia tuulia, jotka pakottavat rakentamaan talot vahvoiksi varsinkin etelää kohti. Syvällä vuoristossa olevain kaupunkien asema on epäterveellinen maahöyryjen ja alati kuivan ilman vuoksi. Korkeat ja vapaat paikat taas ovat erittäin terveelliset asua. Mainittakoon vielä seuraavat esimerkit siitä, millä tavalla Albertus Magnus arveli ilmanalan vaikuttavan luomakuntaan: Karhut ja jänikset ovat valkoiset kylmissä maissa, toisissa sitä vastoin mustat tai ruskeat. Gootit ja Daakit ovat kylmyyden vuoksi valkoihoiset. Kuumissa maissa vallitsee kuivuus ja musta väri pippurissa samoin kuin ihmisissäkin. Etiopialaiset (neekerit) esim. ovat jo sikiöinä mustat. Heillä on turpeat huulet, mutta silmät ja suonet ovat kuumuuden punaamat. Kun he elävät kuumassa ilmassa, niin he ovat siitä hyvin kuivat ja huokoisia täynnään ja voivat esteettä hikoilla. Sen vuoksi he ovat hyvin liikkuvaisetkin, aivan päin vastoin kuin Gootit ja Daakit, joitten ruumis, kylmyyden kutistamana, pitää koko kosteutensa.
Maantieteen kehityksessä on siis huomattavana Keskiajan jälkipuoliskolla selvä kaksinaisuus: oppinut teoretinen ja käytännöllinen puoli. Sama dualismi tulee ajan kartoissakin erittäin selvästi näkyviin. Oppineiden kartat pysyivät edelleenkin jäykkinä ja kaavamaisina, jota vastoin käytännöllisen tarpeen luomat kartat kehittyivät niistä aivan itsenäisesti ja olivat suuri edistys. Roger Bacon koetti laatia kartan, jossa paikat oli sijotettu maantieteellisen pituus- ja leveysaseman mukaan, mutta hänen aikansa ei ollut vielä kypsynyt semmoista karttaa käsittämään. Vielä Keskiajan lopullakin laadituissa yleiskartoissa, joita on säilynyt melkoisen paljon, on maa pyöreäksi kuvattu ja Jerusalem sijotettu sen keskelle. Näin oli laita siinäkin kolmannentoista vuosisadan lopulla laaditussa kartassa, jota säilytetään Herefordin tuomiokirkossa Englannissa, jossa kaikki Keskiajan suositut kummituksetkin vielä ovat paikoillaan.
Purjehduskartat eli portolanot.
Keskiajan molempina viimeisinä vuosisatoina karttain laatiminen kuitenkin astui erinomaisen suuren askeleen eteenpäin ja aivan omintakeisella pohjalla. Ptolemaios ja hänen edeltäjänsä olivat perustaneet karttansa tähtitieteelliselle paikanmääräykselle. Se on tosin tieteen kannalta pätevin menetelmä, mutta havaintokeinojen puutteellisuuden vuoksi oli sen toteuttaminen vaikeata. Keskiajan purjehtijat sitä vastoin perustivat paikanmääräyksensä ja sen mukaan käytännöllistä tarvetta varten laaditut merikarttansakin kompassiin, tuohon tärkeään apuneuvoon, jota Vanha aika ei vielä tuntenut. Näin saatiin kaikista niistä rannoista, joilla Italian kaupungit tekivät kauppaa, niin merkillisen oikeat kartat, että vasta meidän aikamme kolmiomittaus on ne voittanut. Ptolemaioksen kartan ne rantaviivain tarkkuuden ja maitten oikeitten asemain ja suhteitten puolesta jättivät kauas jälkeensä. A.E. Nordenskjöld, jonka tutkimukset tällä alalla ovat tunnetut, lausuu kompassikartoista eli »portolanoista»: »Näiden purjehtijain tarkotuksena ei koskaan ollut esittää jonkun klassillisen auktoritetin tai oppineen kirkonmiehen mielipiteitä, ei ritariston legendoja eikä urhotöitä jonkun feodalisen ruhtinaan hovipiirille. Heidän tarkotuksensa oli ainoastaan saada purjehtijoille luotettavat oppaat Välimeren satamien välillä. Harvoin niitä piirsivät oppineet miehet ja vähäinen oli se huomio, jota ne sen ajan oppineiden kesken herättivät.»
Portolanoissa käytettiin apuviivoina kompassin suuntia määrätyistä solmuista. Moneen kohtaan kartalle asetettiin keskustoita, joista suuntaviivat eri tahoille säteilivät, ja paikkain asemat määrättiin eri solmukohdista säteileville viivoille. 500:stä kompassikartasta, jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet, on vanhin noin vuodelta 1300.
Etevimpiä niistä on Laurentin portolano vuodelta 1356, josta Portugalin purjehtijat saivat tärkeitä johtoja etsiessään Atlantin meren saaria. Se laadittiin Medicien aikana Firenzessä, jossa sitä yhä säilytetäänkin. Se ulottuu kauas itään, aina Intiaan saakka, ja lännessä siinä näkyvät sekä Canarian saaret että Azorit niin oikein ja seikkaperäisesti piirrettyinä, että tiedot epäilemättä perustuivat purjehtijain laatimiin väyläkarttoihin. Mutta merkillisintä on, että Afrikan muoto siinä on suunnilleen oikea. Arvaamalla sitä tuskin olisi voitu piirtää, kartan laatija epäilemättä oli saanut johtoja, joiden lähteet ovat sittemmin joutuneet kadoksiin. Afrikan itärannikon voitiin tosin otaksua ulottuvan kauas etelää kohti, olihan jo Marco Polo saanut tietoja aina Sansibarista ja Madagaskarista saakka, mutta vaikeampi on selittää, mistä kartan laatija tiesi piirtää Guinean merenpoukaman suunnilleen oikein, vaikka tosin liian kauas itää kohti ulottuvaksi ja Afrikan eteläosan ympäri purjehdittavaksi. Voimme otaksua, että osotukset oli saatu Saharan poikki kulkeneilta karavanikauppiailta. Samoin oli siinä Etu-Intian muoto ensi kerran suunnilleen oikein piirretty. Catalanisessa kartassa vuodelta 1375 on Etu-Intian muotoa yhä parannettu, niin että sillä on selvä niemimaa-muoto. Jonkun verran ovat jo Marco Polon antamat osotukset vaikuttaneet Itä-Aasian kuvaamiseen; mutta vasta seuraavan vuosisadan kartoissa hänen ja latinalaisten lähetyssaarnaajain tiedot pääsivät täysiin oikeuksiinsa.
Kun portolanot olivat etupäässä merikarttoja, niin niiden tiedot sisämaita kohti nopeaan huononivat ja kävivät epävarmoiksi. Mutta sisämaankin karttoina ne voittivat kaikki edelliset.
Pyöräkartan kehitys.
Rinnan purjehduskarttain kanssa kehittyi oppineissa piireissä kirkonmiesten pyöräkartta edelleen. Ptolemaioksen käsitteet alkoivat viidennentoista vuosisadan kuluessa niihin yhä enemmän vaikuttaa. Niihin aljettiin piirtää sekä pituus- että leveyspiirit ja määrätä paikat tähtitieteellisen aseman mukaan. Alussa syntyi välimuotoja, kuten se kartta, jota säilytettiin Doogepalatsissa Veneziassa. Siinä oli keskiaikainen pyörämuoto vielä jäljellä, mutta Jerusalemin oli täytynyt siirtyä keskellisestä asemastaan. Europpa ja Afrika saivat tyytyä pieneen nurkkaukseensa ja Aasia vallitsi laajoilla maa-aloillaan melkein koko karttaa. Taistelua eri järjestelmäin välillä kesti melkein vuosisadan loppuun saakka. Vasta Nürnbergin kansalaisen Martti Behaimin tunnetussa maailmankartassa oli Ptolemaioksen järjestelmä täydellisesti toteutettu. Tämä tapahtui v. 1492, samana vuonna, jona Amerikka löydettiin. Mutta kartasta näkyy, kuinka sitkeästi harhakäsitykset maapallon pienuudesta ja Atlantin meressä olevista taruperäisistä saarista vielä Behaiminkin aikana pitivät oppineiden kesken puoliaan.