UUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.
Prinssi Henrik Purjehtija ja Afrikan länsirannikon tutkiminen.
Olemme tulleet Uuden ajan kynnykselle. Ensimäiset yritykset Atlantin meren salaisuuksien selville saamiseksi oli tehty, Canarian saaret vallotettu, Azorit asutettu, purjehdittu Afrikan luoteisrannikkoa Bojadorin nokkaan saakka. Rohkeissa mielissä oli herännyt ajatus, eikö voitaisi Afrikan ympäri purjehtien saavuttaa Intiaa. Mutta ne eivät olleet Keskiajan taitavimmat purjehtijat, vilkkaimmat kaupankävijät, Italian kaupungit, jotka tämän merkitsevän suurtyön suorittivat, vaan pieni Portugal, josta siihen saakka tuskin muuta tiedettiin, kuin että se menestyksellä oli vihdoinkin luonut päältään maurien ikeen.
Portugal Keskiajalla.
Olemme jo tutustuneet muutamiin vaiheisiin Portugalin varsinaisilta syntymäajoilta kertoessamme Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren taisteluista Lissabonin edustalla. Yritys raukesi silloin tyhjiin, mutta v. 1147 Lissabon vihdoin vallotettiin ja maurien mahti Iberian niemimaan länsirannikolla oli samalla murrettu. Nuori kuningaskunta ryhtyi ripeästi hyväkseen käyttämään vasta saavuttamaansa vapautta, eivätkä ulkonaiset sodat, eivät sisälliset rettelöt voineet estää nuorta valtakuntaa kehittymästä ja vahvistumasta. Kolmannentoista vuosisadan keskivaiheilla alkoivat kirjallisuus, viljelys, oikeuslaitos ja kauppa yhä enemmän vaurastua, ja samaan aikaan laskettiin italialaisten merenkulkijain avulla Portugalin merimahdin perustukset. Mutta voimallisemman lennon kansan yritteliäisyys sai vasta sen jälkeen, kun Avizin Juhana neljännentoista vuosisadan lopulla oli noussut Portugalin valtaistuimelle. Sitä myöten kuin kansalliset voimat olivat vahvistuneet, ryhdyttiin valmistelemaan kostosotaa maureja vastaan heidän omilla rannoillaan. Toiselta puolen ylläpidettiin vilkasta kauppaa pohjoisiin maihin, varsinkin Flanderiin, josta Portugal taistelussaan maureja vastaan oli avukseen saanut vapaaehtoisia ristiritareita.
Portugalin merimahdin varsinainen perustaja oli prinssi Henrik Purjehtija, Juhana Suuren kolmas poika. Hän syntyi v. 1394 ja oli heti täysi-ikäiseksi tultuaan osallisena Ceutan vallottamisessa v. 1415. Tämän tapauksen jälkeen hän asettui asumaan lähelle São Vincentin niemeä, jonka läheisyydessä oli Portugalin laivastosatama Sagres. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, aina vuoteen 1460, hän sieltä johti purjehdusretkiä, joitten tarkotus oli uusien maitten avaaminen Portugalin yritteliäisyydelle. Niemelle rakentamassaan linnassa hän vietti enimmän aikansa suunnitellen uusia löytöretkiä, ohjaten karttain laatimista, tarkistaen purjehduskoneita, vastaanottaen kapteeniensa kertomuksia retkistään ja näkemistään. Hänen päämääränsä olivat Portugalin mahtavuus ja rikastuminen, ynnä kristinuskon levittäminen maurien ja pakanain keskuuteen.
Ennen kaikkea hänen mielessään paloi meritien löytäminen Intiaan ja yhteyden aikaan saaminen pappikuninkaan Johanneksen kanssa. Olemme nähneet, kuinka Länsimaitten tiedot Kaukaisesta idästä olivat edellisellä ajalla laajentuneet. Lähetyssaarnaajat olivat käyneet Kiinassa saakka uskoa levittämässä, Marco Polo oli julkaissut kirjansa sen maan merkillisyyksistä, ja etelästä päin oli saatu tietoja Madagaskarista saakka. Neljänneltätoista vuosisadalta säilyneistä kartoista (Laurentin portolanosta) näkyy, että silloin jo oli olemassa jotenkin oikea käsitys Afrikan muodosta. Guinean rannikosta luultavasti oli kuultu maan poikki tulevilta karavanikauppiailta, joihin Ceutassa tutustuttiin. Aika alkoi siis kypsyä varmojen tietojen hankkimiseksi näistä maista ja niitten mahdollisista meriyhteyksistä. Selvää oli, että jos löydettiin yhtämittainen meritie rikkaaseen ja teolliseen Intiaan ja Kiinaan, niin oli samalla Europan kauppa käännetty uudelle tolalle ja muhamedilaisten kauppavalta murrettu. Mutta yhtä paljon viehätti yrityksiin kristinuskon levittäminen pakanain keskuudessa.
Vallottaessaan Ceutan maureilta Portugalilaiset olivat osottaneet ihmeteltävää urheutta ja kuntoa, ja tämä kunto se avasi heille tien paljon suurempiin yrityksiin, kuin niin pieneltä kansalta olisi voinut odottaa. Ceutan vallottaminen oli vain alku Marokon rannan valtaamiseen, rannan, jonka hallitseminen oli tärkeätä varsinkin sitten, kun meritie Intiaan oli löydetty.
Nimitettynä Algarven maaherraksi ja Kristuksen ritarikunnan suurmestariksi Henrik prinssi saattoi tulojenkin puolesta ryhtyä mielituumiaan toteuttamaan. Vincentin niemi, jota kolmella puolella Atlantin aallot huuhtelevat, oli kuin näkötorni, josta nuori prinssi loi katseensa tuntemattomille vesille. Se oli sama Pyhä vuori, Sacrum promontorium, joka jo Vanhalla ajalla oli merenkulkijoille tuttu suunnan muutoksena. Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat siitä laskunsa, kun arvioivat asutun maailman suuruuden. Prinssi rakennutti niemelle palatsin, kirkon ja observatorion, joka oli laatuaan ensimäinen Portugalissa. Apumiehiään ja siirtolaisiaan varten hän rakennutti kylän. Kaikki ne kapteenit, jotka täältä lähtivät löytöretkilleen, saivat prinssin observatoriossa aikansa parhaan opetuksen purjehdustaidossa ja purjehduskoneitten käyttämisessä ynnä karttain laatimisessa. Laivanrakennusta parannettiin niin hyvällä menestyksellä, että eräs etevä italialainen purjehtija, joka oli Henrikin palveluksessa, todisti Portugalin karavelien olevan parhaat kaikista laivoista, mitä vesillä ui.
Madeiran löytö.
Henrik Purjehtijan ensimäinen onnistunut yritys oli Porto Santon ja Madeiran löytö. Hänellä lienee ollut salainen tieto saarien olemassa olosta. Tapaturman kautta oli sinne ajautunut Machin niminen englantilainen, jonka surullisesta kohtalosta on säilynyt seuraava tieto:
Kuningas Edward III:nnen aikana pakeni Bristolista Robert Machin niminen mies, mukanaan erinomaisen kaunis, Anna d’Arfet niminen nainen. Mutta alus, jolla he yrittivät päästä Ranskaan, joutuikin myrskyn valtoihin ja ajautui kauas etelään, aina Madeira saarelle saakka, jossa nainen uupumuksesta kuoli ja rakastaja muutaman päivän perästä surusta heitti henkensä. Eloon jääneet laivamiehet purjehtivat pois, mutta kärsivät haaksirikon Afrikan rannalla ja joutuivat maurien vangiksi. Siellä heidän seikkailunsa kuuli eräs espanjalainen purjehdusluotsi, joka niinikään oli maurien orjana, mutta pääsi vapaaksi ja prinssi Henrikin laivureille kertoi jutun. Machin, jonka nimen saarella on perinyt Machicon kaupunki, ei kuitenkaan ollut ensimäinen, joka Keskiajallakaan kävi Madeirassa. Italialaisille kartoille oli saari jo neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla piirretty ja »Puusaareksi» nimitetty. Mutta löytö oli joutunut unhotuksiin.
V. 1418 purjehti kaksi prinssi Henrikin hoviin kuuluvaa ylimystä, Zarco ja Vaz, etsimään Guinean rantaa, mutta jo lähellä Lagosta he joutuivat myrskyyn, joka ajoi laivan Madeiran koillispuolella olevaan pieneen Porto Santo saareen. Zarco ja Vaz ilomielin palasivat Sagresiin ja vakuuttivat, että heidän löytämänsä saari hyvin sopi asuttavaksi. Heidät lähetettiin sen vuoksi takaisin, mukanaan siirtolaisia, viljaa, mehiläisiä, Sisilian sokeriruokoa ja Kreetan viiniköynnöstä, vieläpä Portugalin kaniinejakin. Tällä matkalla oli mukana purjehdusluotsi Morales, jonka Zarco paluumatkallaan oli pelastanut vankeudesta.
Kun oli palattu Porto Santoon ja ryhdytty saarta asuttamaan, niin kiintyi huomio tummaan juovaan, joka näkyi lounaassa taivaanrannalla. Edellisellä matkalla saarelle jätetyt siirtolaiset olivat sitä katselleet joka päivä, kunnes päättivät varmaksi, ettei se saattanut olla pilven lonka. Morales paikalla arveli, että se mahtoi olla Machinin saari. Levättyään Porto Santossa kahdeksan päivää Zarco sen vuoksi päätti lähteä toisella laivallaan tiedustusmatkalle. Kauaa ei tarvinnutkaan purjehtia, ennenkuin auer selvisi saareksi ja saavuttiin Madeiran itäpäähän. Kun oli jonkun matkaa edelleen purjehdittu, niin löydettiin se ristikin, joka oli Machinin ja hänen lemmittynsä haudalle pystytetty. Zarco juhlallisesti julisti saaren Portugalin kruunun omaisuudeksi.
Lähdettiin sitten tutkimaan saaren rantoja ja tultiin muun muassa paikkaan, jossa kasvoi runsaasti saksan kuminaa; paikka siitä nimitettiin Funchaliksi — se on Madeiran nykyisen pääkaupungin nimi. Madeira on uljasta vuorimaata, jonka vanhat tulivuorikeilat kohoavat lähes 2000 metriä korkealle; rinteet ovat enimmäkseen jyrkät, rotkoiset, mutta siellä täällä on erinomaisen hedelmällistäkin maata, ja Portugalilaisten tullessa saarelle siellä kasvoi koskemattomat valtavat metsät. Lähetettiin retkikunta saaren sisäosiin tiedustelulle ja se palasi sillä tiedolla, että vuorille näkyi joka puolelta merta. Madeira ei olekaan kuuttakaan penikulmaa pitkä, paria leveä. Zarco otti muutamia näytteitä saaren kasveista ja palasi Portugaliin kertomaan prinssille uudesta löydöstään. Prinssi Henrik otti hänet suurella ilolla vastaan ja nimitti hänet Madeiran maaherraksi koko elinajakseen. Hänen toverinsakin saivat auliita palkinnoita. Zarco v. 1421 palasi takaisin saarelle ja alkoi rakentaa linnaa, ja neljän vuoden päästä prinssi Henrik lähetti siirtolaisia, sillä Madeira oli silloin aivan asumaton. Ensimäiset lapset, jotka saarella syntyivät, saivat kasteessa nimekseen Aadam ja Eeva. Tuskin oli saarella kauaakaan oltu, niin pääsi kulovalkea sen suuriin metsiin, ja ne paloivat kertomuksien mukaan seitsemän vuotta, valaisten kuin tulivuori tietä prinssi Henrikin laivoille, niiden purjehtiessa uusille löytöretkille. Metsien menetys oli suuri tappio, sillä kaikilla ympärillä olevilla mannerrannoilla oli puutavara kalliissa hinnassa. Mutta niitä ennätettiin kuitenkin sen verran hakatakin, että puutavaran hinta Portugalissa melkoisesti aleni ja maan koko rakennusmallikin muuttui puutavaran runsauden vuoksi. Palojen jälkeen oli maata helpompi raivata ja saarelle tuotiin sokeriruokoa, viiniköynnöstä, viljaa, hedelmiä. Kaikki siellä menestyi oivallisesti, sillä Madeiran ilmanala on lauhimpia, mitä on olemassa. Mutta kaniinit lisääntyivät niin tuhottomasti, että niistä pian tuli oikea maanvaiva. Ne tuhosivat kaikki viljelykset, kunnes siirtokunnat sen verran vaurastuivat, että saattoivat ruveta niitä hävittämään.
Henrik Purjehtijan myöhemmille yrityksille oli Madeiran löytö ja asutus erinomainen virike, sillä se oli omiaan hänen maanmiehilleen osottamaan, etteivät nuo puuhat suinkaan olleet hyödyttömiä.
Kap Bojador.
V. 1428 Prinssi Henrikin veli palasi eräältä ulkomaan matkalta ja toi mukanaan paljon kirjoja ja karttoja, joitten joukossa lienee ollut eräs Veneziassa laadittu aikaansa nähden etevä maailman kartta. Tämä kartta sisälsi seikkoja, jotka kehottivat prinssiä lähettämään laivojaan löytöretkille sekä länteen päin Atlantin merelle, jossa muka piti olla suuri saariryhmä, että etelään päin pitkin Afrikan rannikkoa.
Prinssi koetti ensinnäkin saada kapteenejaan purjehtimaan Bojadorin niemen ohi, jota kauemmaksi ei yksikään heistä ollut ennen yrittänyt, koska niemi oli kovin vaarallinen virtauksiensa ja salakariansa vuoksi. Sen ohi kulkee pohjoisesta tuleva merivirtaus, Golf-virran etelää kohti kääntyvä jatko. Mutta kauan sai prinssi suotta kehottaa ja käskeä laivureitaan, ei yksikään uskaltanut laskea pelätyn niemen ohi, sillä sen kiertäminen vaati ulkonemaan kauas valtamerelle, ja vielä suurempana syynä oli taikauskoinen pelko. Niemen toisella puolella pelättiin kuumuuden ja muitten esteitten vuoksi olevan mahdotonta purjehtia. Vaikka sitä ennen oli löydetty sekä Canarian saaret että Madeira ja sitä varten purjehdittu paljon ulommaksi merelle, niin ei vain ollut sitä miestä, joka olisi uskaltanut purjehtia tämän pelätyn kärjen ohi. Merimiesten kesken puhuttiin, että jokainen kristitty, joka Bojadorin nokan ohi purjehti, oli muuttuva mustaksi ja elämänsä loppuun kantava tätä Jumalan kirouksen leimaa. Arabialaisilla kartoilla, joita paljon käytettiin, oli niemen taa merkitty mereen kaikenlaisia hirviöitä, yks’sarvisia, käärmekallioita ja paholaisen käsi, joka uhkasi tuholla, haaksirikolla ja kadotuksella jokaista, joka uskalsi yrittää niemen ohi. Ja yhtä pelättävä kuin meri oli muka kuuma maakin, joka oli sen rannalla. Maantieteilijäin luulon mukaan oli ainoastaan pohjoisosa Afrikasta asuttua: Saharan reunasta alkoi asumaton maa, joka oli täynnä kaikenlaisia hirmuja, pahoja henkiä ja aaveita. Aurinko muka valoi maahan sulaa tulta, jonka vaikutuksesta joet ja meri kiehuivat yöt päivät kuin tulikuuma kattila. Jokainen merimies, joka uskalsi lähteä tuohon kuivaan vyöhykkeeseen, joka aina Kreikkalaisten ajoista saakka oli kartoilla pelotellut, oli varmaan menettävä yrityksessä henkensä.
Prinssi oli lähettänyt Gil Eannes nimisen kapteeninsa purjehtimaan Bojadorin nokan ohi, mutta näiden kuvittelujen vuoksi laiva ei uskaltanut yrittääkään, vaan palasi jotenkin huonoilla verukkeilla takaisin. Mutta silloin prinssi suuttui ja lähetti samat miehet oikopäätä uudelleen matkaan, ja tällä kertaa oli menestys parempi. Eannes teki meren kautta pitkän kierroksen, saapui onnellisesti niemen toiselle puolelle ja löysi sieltä rantavesiä, joilla hänen ihmeekseen oli aivan yhtä helppo purjehtia kuin kotovesillä. Ja maa oli kaunis ja vihanta. Asukkaita ei näkynyt, mutta maan kasveja otettiin laivoihin näytteiksi ja palattiin sitten takaisin. Näin oli vanha merimiespeljätys vihdoinkin voitettu. V. 1435 Eannes lähti uudelleen matkaan suuremmalla laivalla. Onnellisesti kuljettiin nytkin niemen ohi ja saavuttiin lahteen, jossa oli paljon kalaisia kareja, mutta palattiin sitten takaisin Lagokseen. Vielä samana vuonna lähetettiin Baldaya jatkamaan löytöjä ja hän saapui lahteen, joka nimitettiin Rio d’Ouroksi —samaa nimeä se vieläkin kartoilla kantaa. Siellä nähtiin ihmisiä, vaikka heitä ei saatukaan kiinni prinssille näytteeksi, kuten käsketty oli. Vaikka purjehdittiin vielä hyvä matka etelää kohti, niin ei kuitenkaan saatu kiinni maanasukkaita, vaan Baldayan täytyi sen puolesta palata takaisin tyhjin toimin. Tangerin vallottaminen ja muut valtiolliset huolet estivät prinssiä seuraavina vuosina jatkamasta näitä löytöretkiä.
Azorien asutus.
Azorien saaret, vaikka ovatkin Europan manteresta sadan penikulman päässä, keskellä Atlantin merta, olivat kuitenkin jo Foinikeille tunnetut. Sitä todistavat puunilaiset rahat, joita niiltä on löydetty. Heidän jälkeensä niillä lienevät ensimäiseksi käyneet vasta italialaiset purjehtijat, koska saaristo oli neljännentoista vuosisadan karttoihin piirretty, niinkuin jo olemme maininneet. Portugalilaiset löysivät ne uudelleen ja asuttivat ne. V. 1431 lähetettiin Sagresista Gonzalo Cabral niminen purjehtija kartan osotusten mukaan etsimään saaristoa. Hän löysikin Formiga-ryhmän eli »Muurahaisryhmän» ja toisella retkellä Santa Marian. Mutta vasta vuosisadan keskivaiheilla kaikki saaret vähitellen löydettiin ja asutettiin. Siirtolaiset enimmäkseen olivat flanderilaisia, mutta myöhemmin tuli paljon muitakin kansallisuuksia, niin että Azorien väestö on hyvinkin sekarotuista.
Saaristo oli Portugalilaisten saapuessa kokonaan asumaton. Luontonsa puolesta Azorit suuressa määrin muistuttavat Canarian saaria ja Madeiraa. Ilmasto on lauhkeata, mutta usein myrskyistä, jonka vuoksi purjehtiminen sikäläisillä vesillä on vaarallista. Kunnollisia satamia ei ole, rannat ovat louhikoita mereen murtuneista rantavuorista. Saaristo on kauttaaltaan tuliperäinen. Varsinkin suurimmalla saarella, St. Mikaelilla, on valtavia vanhoja tulivuorenkraatereja, joitten pohjilla nykyisin on melkoisia järviä, näitten keskellä taas saarina pienempiä kraatereja. Vielä historiallisella ajalla on saarilla ja meressä saarien ympärillä tapahtunut purkauksia. Azorien ympärillä on hyviä tynnuskalan pyyntipaikkoja, ja niitä ehkä tarkottaa kreikkalainen maine, että Foinikit Gadeksesta purjehdittuaan neljä päivää länteen päin saapuivat merellä autioon paikkaan, joka oli täynnään merileviä. Nämä kohosivat ja laskivat sen mukaan kuin luode ja vuoksi vaihtelivat, ja siellä oli suunnaton joukko tavattoman suuria ja lihavia tynnuskaloja.
Azoreista tuli Amerikan löydön jälkeen tärkeä asemapaikka matkalla Länsi-Intiaan ja monet meritaistelut niitten luona myöhemmin taisteltiin.
Orjastuksen alku.
V. 1441 Antam Gonzales niminen nuori aatelismies sai prinssi Henrikiltä pienen laivan löytöretkeä varten. Hänen tarkotuksensa oli varsinkin tuoda prinssille maanasukkaita Afrikan länsirannalta, jotta nähtäisiin, minkälaisia ihmisiä siellä asui. Gonzalekselle onnistuikin saada kiinni joku kymmenkunta miestä, naista ja lasta, ja ilo siitä oli niin suuri, että retkikunnan johtaja paikalla lyötiin ritariksi. Purjehdittiin edelleen Kap Blancoon eli Valkoiseen niemeen saakka, mutta kun ei täältä saatu kiinni maanasukkaita, niin palattiin takaisin Portugaliin. Vangit kuuluivat Saharan berberiheimoihin, ja Portugalilaisten oli vaikea heidän kanssaan keskustella; mutta joitakin tietoja heiltä kuitenkin voitiin saada maan luonteesta, jonka jälkeen heidät myytiin orjiksi ja kastettiin kristinuskoon. Prinssi Henrik viipymättä pyysi paavilta apua oikean ristiretken alkamiseksi näillä rannoilla, jotta niin monta pakanasielua kuin suinkin pelastettaisiin kadotuksesta. Paavi ilolla suostui antamaan hänelle kaikkea mahdollista kannatusta. Kaikille, jotka ottivat osaa tähän sotaan, luvattiin synninpäästö. Portugalin kuninkaalta taas prinssi Henrik sai yksinoikeuden purjehtia näillä vesillä, ilman hänen luvattaan ei sinne saanut kenkään lähteä laivallaan.
Seuraavilla retkillä, joitten tarkotus oli vaihtaa osa etevimmistä vangeista neekereihin, saatiin maanasukkailta joku verta kultahiekkaa, joka oli tullut Rio de Ouron rannikolle maan poikki Guineasta, ja tämä löytö se varsinkin muutti Portugalissa yleisön mielen prinssi Henrikin pyrinnöille suosiolliseksi.
V. 1443 Nuno Tristam purjehti oikopäätä Kap Blancoon saakka ja saapui Arguinin mutkaan, jossa nähtiin yhä tummempia ihmisiä. Näistä saatiin kiinni neljätoista, jonka jälkeen ilomielin palattiin takaisin Lagokseen. Arguinin lahdesta sitten tuli tärkeä kauppapaikka, mutta aluksi sitä etupäässä pidettiin orjastusalueena. Lagoksen porvaritkin nyt päättivät lähteä retkeilemään, koska löydetyistä maista saatiin orjia ja kultaa ja prinssi mielellään antoi heille luvan lähteä, vieläpä purjehtia Kristuksen ritarikunnan lipulla. Kuusi alusta lähti v. 1444 matkaan. Siten alkoivat Afrikan rannalla nuo julmat orja-ajot, joita sitten jatkui vuosisatoja, joitten kautta niin monet maat valtameren takanakin sitten saivat mustat maanraatajansa. Prinssi Henrikin aikomus lienee etupäässä ollut kristinuskon levittäminen, mutta mitkään jalot aikomukset eivät pitäneet sen edun rinnalla, joka tästä orja-ajosta oli, sillä orjista maksettiin hyvät hinnat. Muutamassa vuosikymmenessä hävitettiin asutus tältä rannikolta melkein sukupuuttoon ja katkera viha kylvettiin maanasukkaihin. Löytöretket olisivat orjanajon rinnalla jääneet aivan syrjäasiaksi, ellei prinssi yhä edelleenkin olisi etupäässä niitä harrastanut. Ennen mainitut kuusi laivaa toivat tältä ensimäiseltä varsinaiselta orjastusretkeltä kolmattasataa orjaa ja ilo oli suuri, kun ne saapuivat Lagokseen. Prinssin elämäkerran kirjottaja, Azurara, siitä kertoo: »Sangen aikaisin aamulla alkoivat merimiehet kuljettaa maihin orjia, koska silloin oli viileämpi, ja nämä asetettiin kaikki rantasiltain ääressä olevalle kentälle ja se oli ihmeellinen näky. Sillä heidän joukossaan oli toisia, jotka olivat melkein valkoisia, kaunismuotoisia, kauniskasvoisia. Toiset olivat tummempia, toiset taas olivat mustia kuin myyrät ja niin rumia sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että ne tosiaan näyttivät alemman maanpuoliskon asukkailta.
»Mutta kenellä olisi saattanut olla niin kova sydän», huudahtaa Azurara, »ettei hän olisi säälistä heltynyt tätä joukkoa nähdessään! Sillä toisien pää nuokkui ja he itkivät surkeasti, toiset vaihtoivat murheellisia katseita, toiset vaikeroivat sydäntä särkevästi, katsellen taivasta ja huutaen tuskasta, ikäänkuin rukoillen Luonnon isältä apua onnettomuuteensa. Toiset kiemurtelivat maassa, lyöden käsillään otsaansa, toiset taas ilmaisivat suruaan jonkinlaisilla hautauslauluilla. Vaikk’ei heidän sanojaan ollutkaan mahdollinen ymmärtää, niin ymmärrettiin kuitenkin hyvinkin niitten sisällys.
»Mutta kaikkein kamalin oli tuska, kun jako tapahtui ja jokainen omistaja otti omansa. Vaimoja erotettiin miehistään, isiä pojistaan, veljiä veljistään, ja jokaista kehotettiin lähtemään sinne, minne hänet oli kohtalo määrännyt. Vanhemmat ja lapset silloin syöksyivät toisiaan syleilemään, ikäänkuin ijäksi päiväksi erotessaan, äidit, joilla oli käsivarrellaan imeviä lapsia, heittäysivät maahan ja peittivät ne ruumiillaan.»
Näitä ensimäisiä orjia kuitenkin kohdeltiin leppeästi, eivät he olleet huonomman kohtelun alaisia kuin vapaatkaan palvelijat. Nuoremmille opetettiin kaikenlaisia ammatteja ja ne, joitten huomattiin voivan hoitaa omaisuutta, laskettiin vapaiksi ja naitettiin. Lesket kohtelivat ostamiaan tyttöjä kuin omia tyttäriään ja usein määräsivät heille osan omaisuudestaankin, niin että he voisivat vapaasti mennä naimisiin. Azurara ei sano huomanneensa, että näitä vankeja olisi milloinkaan rautoihin pantu, ja kaikki he kääntyivät kristinuskoon. Hän sanoo usein olleensa saapuvilla, kun heitä naitettiin taikka kastettiin, ja omistajat tavallisesti viettivät näitä toimituksia juhlallisilla menoilla, ikäänkuin he olisivat olleet heidän omia lapsiaan.
Mutta tätä suopeutta osotettiin vain alussa. Pian asiat muuttuivat, niinkuin kaikki tiedämme orjuuden kamalasta historiasta.
Vielä paljon syvemmän vaikutuksen kuin orjain saanti teki Portugalissa se tieto, että näiltä rannoilta oli saatu kultaa. Ensimäinen kourallinen kultahiekkaa, joka oli Saharan länsirannalta saatu — se oli sinne tullut maan poikki Guinean rannoilta, — herätti Portugalissa oikean kultakuumeen, ja kaikki olivat nyt yksimielisiä siitä, että löytöretkiä oli jatkettava. Saaliinhimo valtasi laivain johtajatkin siihen määrään, että prinssin oli vaikea saada heitä suorittamaan antamiaan tehtäviä, vaikka hän oli nimenomaan käskenyt heitä purjehtimaan niin kauas kuin mahdollista. Usein poikettiin välillä maihin, ajettiin orjia, ja kun oli saatu niitä riittävästi, niin palattiin takaisin sillä tiedolla, että matkan jatkaminen oli ollut mahdotonta.
Joan Fernandez.
Näiltä ajoilta on säilynyt kertomus Joan Fernandezista, portugalilaisesta aatelismiehestä, jota voimme pitää kaikkien Crusojen perikuvana. Hän tarjoutui jäämään yksikseen Arguinin lahteen, elääkseen sikäläisten raakain maanasukkaitten seurassa ja eräs vanha sen paikkakunnan mies vuorostaan lähti laivain keralla Portugaliin. Myöhemmin lähetettiin laiva tuomaan Fernandezia takaisin, ja hänet löydettiinkin hyvissä voimissa. Hän oli kerrassaan voittanut maanasukkaitten suosion ja tiesi heistä paljon. Prinssille hän sitten kertoi seikkailuistaan. Kun hän oli jäänyt yksinään rannalle, niin maanasukkaat olivat tulleet hänen luokseen ja riisuneet hänen vaatteensa, sekä pukeneet hänet uuteen, maassa käytettyyn pukuun. Sitten he veivät hänet maahansa, joka oli Saharan rannikon kuivaa karua aroa. Nämäkin maurit olivat muhamedinuskoisia, vaikka puhuivatkin toista kieltä kuin pohjoisemmat kansat. He pukeutuivat nahkavaatteisiin ja elivät paimentolaiselämää. Mutta suuria toiveita hyvästä kaupasta heidän kanssaan ei muka ollut, sillä sekä kultaa että orjia heillä oli vähän. Enimmät tavaransa he möivät karavaneille, jotka maan poikki veivät ne Välimeren rannalle. Fernandezia he olivat kohdelleet ystävällisesti, ja hän taas saattoi tehdä heille sen palveluksen, että totuuden mukaisesti Portugalissa vakuutti aivan turhaksi lähteä näitten maurien maahan vallotus- taikka löytöretkille. Fernandez itse oli vähällä kuolla janoon, matkustaessaan meren rannikolta maan sisään heimoruhtinaan leiriin.
Viheriä niemi.
Merkkitapaus oli rannikon tutkimisessa Nuno Tristamin kolmas matka v. 1445, hän kun tuli arorannan päähän purjehdittuaan seutuun, joka oli vihanta ja hedelmällinen, jossa kasvoi palmuja ja asui aivan pikimustia ihmisiä. Huomattiin nyt vääräksi se luulo, että maa muka muuttui yhä karummaksi, kuivemmaksi ja kuumemmaksi, kuta kauemmaksi etelää kohti kuljettiin; oli päin vastoin tultu niin uhkuvaan kasvullisuuteen, ettei kukaan retkikunnan jäsenistä ollut ennen nähnyt sen vertaa.
Diniz Diaz saapui vihdoin Senegal joen suuhun ja luuli löytäneensä läntisen Niilin (Nigerin, jonka itäänpäin juoksevasta yläosasta vain oli tietoa), eikä siis olevansa kaukana Egyptistä ja Intian tiestä. Diaz rohkeasti purjehti edelleen ja tuli suurelle vihannalle niemelle, joka pisti kaikkea muuta maata kauemmaksi mereen. Se oli niin täynnään puita ja vihantaa ruohoa ja kyliä, että hän nimitti sen Cap Verdeksi, s.o. Viheriäksi niemeksi. Sieltä hän palasi Portugaliin kertomaan prinssille löydöstään. Maanasukkaat olivat luulleet hänen laivaansa mikä kalaksi, mikä suureksi linnuksi, mikä merihirviöksi. Henrik Prinssi oli erinomaisen mielissään siitä, että vihdoinkin oli tultu varsinaisten neekerien maahan.
V. 1445 lähetettiin Portugalista näille rannoille laivasto, johon kuului kaikkiaan seitsemänkolmatta alusta. Se oli suurin laivasto, mitä oli siihen saakka matkaan lähtenyt. Retkikunnan tarkotus oli ensinnä käydä Arguinin lahdessa kostamassa erään portugalilaisen murha; kun tämä oli tapahtunut ja lähes sata mauria saatu vangiksi, niin osa laivoista palasi kotiin, mutta toiset jatkoivat omin päin matkaa etelää kohti. Käytiin Senegalin suussa ja tultiin yhä varmemmiksi siitä, ettei tämä suuri joki, joka sekotti veden mutaiseksi ja suolattomaksi kauas merelle, voinut olla muu kuin Läntinen Niili. Toiset laivat purjehtivat Viheriälle niemelle ja kappaleen matkaa sen ohikin, mutta maanasukkaat sillä puolella olivat niin sotaisia ja tekivät Portugalilaisille niin paljon hallaa myrkytetyillä nuolillaan, ettei näitten tehnyt mieli jatkaa matkaa kauemmaksi. V. 1446 urhea Nuno Tristam, joka niin monta kertaa ennen oli purjehtinut muita kauemmaksi, sai nuolesta kuolettavan haavan, kaatui yhdessä parhaitten miestensä kanssa, ja laiva töin tuskin pelastui takaisin Portugaliin kertomaan vahingosta. Yhtä huonolla menestyksellä tehtiin seuraavina aikoina toisiakin yrityksiä.
Prinssi Henrikin viimeisinä vuosina kiinnittivät levottomat valtiolliset olot suuressa määrin hänen huomiotaan, mutta siitä huolimatta tapahtuivat juuri silloin huomattavimmat löytöretket.
Cadamoston retket.
Etevimpiä prinssi Henrikin kapteeneista oli eräs Venezian mies, Cadamosto nimeltään. Hän oli purjehtinut Välimerellä laajalti ja kerran matkalla Ranskaan myrskyn ajamana joutunut St. Vincentin niemeen, jossa hän tutustui prinssiin ja päätti lähteä tämän palveluksessa onneaan yrittämään. Cadamoston tarkotus oli samalla uusien maitten löytäminen ja kauppavoitto. V. 1455 hän lähti Lagoksesta, purjehtien ensinnä Madeiraan, jonka uutisasutuksista hän kertoo. Hän muun muassa mainitsee saaren suurista metsäpaloista, jotka olivat raivonneet niin suurella voimalla, että siirtolaisten täytyi paeta jokiin ja olla vedessä niin kauan, kunnes pahin lieska oli asettunut. Zarco itse, Madeiran löytäjä, oli vaimonsa ja lastensa kanssa viettänyt kaksi päivää ja yötä eräässä purossa, ennenkuin uskalsivat taas nousta kuivalle maalle. Viiniköynnös oli saarella oivallisesti menestynyt, sokeriruoko niinikään. Madeirasta purjehdittiin Canarian saarille ja sieltä meren poikki Cap Blancoon, jonka luo Portugalilaiset olivat rakentaneet linnotuksen kauppansa suojaksi. Tällä paikalla oli nimittäin syntynyt säännöllinen kaupankäynti, ja aina oleskeli niemen seuduilla Arabeja, jotka olivat tuoneet myytäväksi hopeata, viljaa, kankaita ja etenkin kultaa ja orjia. Cadamosto antaa rannikon asukkaista ja heidän tavoistaan, maan luonteesta ynnä muista seikoista tarkkoja tietoja. Hänen kertomuksensa oli ensimäinen perusteellinen matkakertomus, mitä prinssin toimesta suoritetuista retkistä on olemassa. Hän sai tietoja etäisistä sisämaankin oloista, mainitsee muun muassa Timbuktun, tuon suuren ja varmaan vanhankin kauppakaupungin Nigerin rannoilla, ynnä sen harjottaman suuren kulta- ja suolakaupan. Mahtavin valtakunta oli Melli nimeltään.
Cadamosto purjehti sitten edelleen Senegalin suistamoon ja päätti nousta korkeammalle tätä virtaa pitkin kuin kukaan ennen häntä. Hän saapui Budomel nimiseen valtakuntaan, jota hallitsi samanniminen kuningas, ja huomasi tämän hallitsijan niin rehelliseksi, että hän olisi kelvannut vaikka kenelle kristitylle esimerkiksi. Syntyi vilkas kauppa. Budomelin rehellisyys viehätti Cadamostoa niin suuresti, että hän uskalsi lähteä hänen veljenpoikansa keralla monta kymmentä penikulmaa pitkälle maan sisään erääseen markkinapaikkaan, josta ostettiin mitä parhaita orjia, kaikki kahtatoista vuotta nuorempia. Onnellisesti Cadamosto palasi takaisin kauppa-asemalleen tältä rohkealta retkellä. Asemalla »neekerit tyhminä kokoontuivat ympärilleni, ihmetellen kristittyjä uskonmerkkejämme. Valkoinen ihovärimme, pukumme ja ruumiinmuotomme, aseemme, mustasta silkistä ja sinisestä verasta sekä värjätystä villasta kudotut vaatteeni ne heitä hämmästyttivät. Toiset väittivät kivenkovaan, ettei valkoinen ihovärimme ollut luonnollinen, vaan että se oli maalattu.» Vasta kun he saivat sylkeä Cadamoston käsivarteen ja hangata paikkaa rievulla, vasta silloin he uskoivat, ettei se ollutkaan valkoista maalia, vaan että se oli ihon luonnollinen väri, ja sitä enemmän he ihmettelivät. Laivoja ja niitten sotakoneita neekerit arvelivat pirun töiksi, torven töräystä luulivat kamalan pedon kiljunnaksi. Cadamosto antoi heille torven, jotta he itse saivat sitä tutkia ja huomata sen vain ihmiskäden teoksi, ja silloin he muuttivat mielensä ja päättivät, että Jumala oli itse sen tehnyt. Mutta sitä he enimmän ihmettelivät, että sillä sai niin monia erilaista ääntä ja huusivat meluten, etteivät he olleet milleinkään kuulleet mitään niin ihmeellistä. Ja vielä he ihmettelivät sitäkin, että laivat saattoivat kulkea missä halusivat ja aavalla merelläkin tiesivät, missä kulloinkin olivat. Se ei muka voinut tapahtua ilman noituutta. Naiset taas ihmettelivät varsinkin laivaväen vahakynttilöitä, ja kun Cadamosto käski heille näyttämään, miten heidän äsken myymästään vahasta valmistettiin kynttilöitä, niin he ihmeissään huutivat, että vieraat olivat kaikkitietäviä.
Vihamielisempi oli vastaanotto seuraavan rannikko-joen suistamossa, jonne Cadamosto sitten lähti. Viisastuneena edellisten purjehtijain kokemuksesta ei hän kuitenkaan lähtenyt maihin, vaan ensinnä valittiin muuan laivalla olevista orjista, ja hänet pakotettiin uimaan maalle, viemään rannalle kokoontuneille alkuasukkaille sanaa, että vieraat olivat tulleet kauppaa tekemään. Tuskin oli tämä raukka päässyt rantaan, paikalla alkuasukkaat ottivat hänet kiinni ja hakkasivat kappaleiksi. Cadamosto silloin purjehti eteläänpäin ja saapui Gambran eli Gambian suistamoon. Mutta siellä tulivat neekerit monella suurella sotiveneellä hyökkäämään muukalaisten laivain kimppuun ja syttyi suuri tappelu. Ampuma-aseillaan Portugalilaiset kuitenkin saivat hyökkäyksen torjutuksi ja alkuasukkaat menettivät paljon väkeä. Saatuaan voiton Cadamosto antoi tulkkinsa huutaa rannalla oleville villeille, että näitten oli paljon parempi ryhtyä rauhalliseen kaupankäyntiin, sillä muuta varten eivät he olleet tulleetkaan, sekä kehotti Gambran kuningasta tulemaan ottamaan veljensä Portugalin kuninkaan lähettämiä lahjoja. Neekerit huutivat takaisin, ettei mokomista vieraista saattanut olla mitään epäilystä, olivathan he kristittyjä. Mitä kristityt tekivät Gambran maassa, jossa varsin hyvin tiedettiin, kuinka he olivat kohdelleet Senegalin kuningasta? Ei kukaan kunnon ihminen voinut sietää kristittyjä, jotka söivät ihmisen lihaa. Mitä muuta varten he orjia ostivat? Kristityt sitä paitsi olivat rosvoja, jotka olivat tulleet heitäkin ryöstämään.
Nämä »todet totiset» kuultuaan Cadamosto ei muuta voinut kuin palata takaisin merelle ja purjehtia takaisin Portugaliin. Mutta hän pani merkille käyneensä niin kaukana etelässä, että vain yhden kerran Pohjantähti näkyi taivaanrannan yläpuolella, ja silloinkin se melkein näytti mereen koskevan. Mutta sen sijaan näkyi etelässä kuusi kirkasta tähteä, jotka muodostivat taivaalla kuin ristin — hän oli nähnyt eteläisen taivaan kauneimman tähtitarhan, »Etelän ristin».
Heti Portugaliin palattuaan Cadamosto alkoi valmistella uutta retkeä. Jo seuraavana vuonna hän sen vuoksi lähti jälleen merelle, purjehtien nytkin Canarian saarien ja Kap Blancon kautta, mutta Viheriän niemen niin kaukaa, että löysi lähimmät Viheriän niemen saarista. Niillä ei ollut asukkaita, ainoastaan villikyyhkysiä, jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi ottaa käsin kiinni. Vaikka meren puolella näkyi etäisyydessä muitakin saaria, niin ei kuitenkaan joudettu lähteä niitä peräämään, sillä aiottiin koettaa, eikä saataisi gambian vihamielisten neekerien kanssa kauppaa aikaan. Heillä luultiin olevan paljon kultaa. Noustiin korkealle joen leveään suulahteen, eivätkä maanasukkaat tällä kerralla tehneetkään vastarintaa. He päinvastoin olivat taipuvaisia kauppaa tekemään. Sillä kohdalla, missä joki kapeni noin penikulmaa leveäksi, hallitsi Battimansa niminen vasalliruhtinas, jolle Cadamosto antoi lahjoja saaden kultaa ja orjia vastalahjaksi. Mutta huhu, joka oli kertonut tämän maan olevan erinomaisen rikasta kullasta, olikin väärä, jaloa metallia heillä oli vähän. Mutta portugalilaisten helyistä he kuitenkin olivat valmiit maksamaan vaikka mitä ne olivat heille niin uutukaisia ja ihmeellisiä. Joki oli täynään pitkiä haapioita, joita neekerit soutivat seisoaltaan, niinkuin heidän tapansa on kaikkialla Afrikassa. Seutu oli kuitenkin niin epäterveellistä, että Cadamoston laivaväki sairastui, jonka vuoksi hän jälleen laski joen suupuoleen. Täällä hän tutustui Gnumi nimiseen kuninkaaseen, joka otti hänet mukaansa elefantin metsästykseen ja antoi kaadetun otuksen hampaat ja nahkan Henrik prinssille lahjaksi. Etelään päin purjehdittuaan ja vaivoin vältettyään haaksirikon Cadamosto saapui Rio Grande nimisen joen suistamoon, jossa saakka ei vielä kukaan ollut sitä ennen käynyt. Laivaväki oli kuitenkin niin väsynyt ja tautien heikontama, ettei uskallettu yrittää kauemmaksi tähän suuntaan, vaan palattiin takaisin Portugaliin. Cadamosto, joka oli venezialaisena tottunut seurusteluun alemmalla kehitysasteella olevien kansojen kanssa, näyttää opettaneen Portugalilaisillekin viisaampaa menetelmää.
Diego Gomez.
Viimeisen matkan prinssi Henrikin eläissä suoritti hänen uskollinen palvelijansa Diego Gomez. Tämä oli saanut prinssiltä saman ohjeen kuin niin monet muutkin ennen häntä — hänen piti yrittää niin kauas kuin oli mahdollista päästä. Mutta kun oli tultu suuren joen ohi, joka oli vielä Rio Grandenkin takana, niin tavattiin meressä niin voimakkaita virtauksia, etteivät mitkään ankkurit tahtoneet pitää. Toiset kapteenit ja laivamiehet pelästyivät tästä kovasti. He luulivat meren loppuvan ja pyysivät Gomezia palaamaan takaisin. Mutta asukkaat soutivat laivain luo haapioilla ja toivat kaupan pumpulikangasta, norsunluuta ja pienen erän pippuria, joka herätti portugalilaisten kesken suurta iloa. Tältä kohdalta palattiin takaisin, mutta poikettiin kuitenkin Gambian suistamossa, josta saatiin 180 naulan arvo kultaa. Gomezin seurustelu maanasukkaitten kanssa on siksi kuvaava näille aikaisemmille yhtymyksille valkoisten ja mustien välillä vasta löydetyissä maissa, että kerromme siitä hänen omilla sanoillaan:
»Me nousimme jokea ylöspäin aina Kantoriin saakka, joka on suuri kaupunki lähellä sen rantaa. Sitä edemmäksi ei laivalla päässyt, koska metsät ja aluskasvisto ahdistivat jokea, mutta täällä annoin tiedoksi, että olin tullut tavaroita vaihtamaan, ja maanasukkaat silloin keräytyivät suurin joukoin paikalle. Kun oli levinnyt uutinen, että kristityt olivat Kantorissa, niin saapui ihmisiä aina Tambuktusta saakka, joka on pohjoisessa, Gelu vuorelta etelästä ja Quioquun nimisestä kaupungista, joka on suuri ja ympäröity savitiilistä rakennetulla muurilla. Sanottiin siellä olevan runsaasti kultaa ja kamelikaravanien saapuvan sinne maan poikki Karthagosta, Tunesista, Fezistä, Kairosta ja kaikista Sarasenien maista. Mutta kulta saadaan kaivoksista, jotka ovat Sierra Leonen toisella puolen. He sanoivat Sierra Leone vuoriston kulkevan etelää kohti, joka ilahutti minua suuresti, koska kaikki sieltä tulevat joet laskivat länttä kohti. Mutta sanottiin myös, että vuoriston toiselta puolelta juoksi hyvin suuria jokia vastakkaiseen suuntaan, itää kohti.
»Ja he sanoivat, että näitten vuorien itäpuolella oli kapea ja pitkä järvi, jolla kuljettiin laivan kokoisilla haapioilla. Järven kummallakin rannalla olevat kansat olivat keskenään ainaisessa sodassa. Ne jotka asuivat itäpuolella, olivat valkoisia. Kun kysyin, ken siinä osassa maailmaa hallitsi, niin sanottiin hallitsijan olevan neekerin, mutta idempänä oli vielä suurempi hallitsija, joka oli vähän ennen vallottanut neekerien maan.
»Semmoisia asioita sain kuulla Kantorin neekereiltä. Minä tiedustelin heiltä tietä kultamaahan ja sitä, kuka oli sen maan kuningas. He vastasivat, että kuningas asui Kukiassa ja vallitsi kaikkia Kantorin joen oikealla puolella olevia kultakaivoksia, ja että hänellä oli palatsinsa oven edessä suuri kappale kultaa aivan siinä tilassa, kuin se oli maasta otettu. Se kultakappale oli niin suuri, että tuskin kaksikymmentä miestä sai sitä liikkumaan, ja siihen kuningas aina sitoi hevosensa ja piti kultakappaietta nähtävänä kumman vuoksi, koska se oli niin suuri ja puhdas. Hovin ylhäisillä oli korvissaan ja sieraimissaan kultakoristeet.
»Idän puolessa oli paljon kultakaivoksia, mutta ihmiset, jotka niissä työskentelivät, eivät huonon ilman vuoksi kauaa eläneet. Kultahiekasta naiset erottavat kullan.
»Kysyin sitten tietä Kantorista Kukiaan ja sen sanottiin kulkevan itää kohti. Ja siellä on paljon kultaa, jonka voinkin hyvin uskoa, sillä näin sieltä tulevan neekereitä, jotka kantoivat kultataakkoja.
»Minun näin tehdessä Kantorissa kauppaa neekerien kanssa alkoivat mieheni helteestä uupua, jonka vuoksi palasimme merelle. Kun olimme kulkeneet jokea viisitoista penikulmaa alaspäin, niin kertoivat he minulle eteläpuolella asuvasta suuresta päälliköstä, joka halusi keskustella kanssani. Kohtasimme toisemme joen rannalla suuressa metsässä ja hän oli tuonut mukanaan suuren joukon miehiä, joilla oli aseinaan myrkytetyt nuolet, assegait, miekat ja kilvet. Ja minä menin hänen luokseen, vieden lahjoja, leivoksia ja vähän meikäläistä viiniä, sillä heillä ei ole muuta viiniä, kuin mitä palmuista valmistavat, ja hän oli erinomaisen mielissään ja armollinen, antoi minulle kolme neekeriä ja vannoi yhden ja ainoan Jumalan nimessä, ettei hän koskaan sotisi kristittyjä vastaan, vaan saisivat he rauhassa ja turvassa tehdä kauppaa koko hänen valtakunnassaan.
»Sikäläiset majat olivat kaikki meriruovoista valmistetut ja siellä ollessani sain kuulla, että kaikki paha, mikä oli kristityille tehty, oli tapahtunut erään Nominiansa nimisen kuninkaan toimesta: hän hallitsi sitä maata, joka oli lähinnä Gambian suuta. Koetin sen vuoksi kaikin tavoin saada hänen kanssaan aikaan rauhan ja lähetin hänelle hänen omien miehiensä keralla ja omissa kanoteissaan paljon lahjoja. Mutta Nominiansa pelkäsi kovasti, että kristityt tulisivat hänelle kostamaan. Laskin sitten erääseen suureen satamaan, jossa luokseni tuli paljon neekereitä, jotka Nominiansa oli lähettänyt koetellakseen, tekisinkö heille mitään, mutta kohtelin heitä alati ystävällisesti. Kun kuningas tämän kuuli, niin hän saapui joen rannalle suuren miesjoukon keralla, istui siihen odottamaan ja lähetti minua noutamaan. Ja minä lähdin ja osotin hänelle täyttä kunnioitusta. Siellä oli eräs hänen oman uskontonsa piispa, joka minulta kysyi kristittyjen Jumalasta, ja minä vastasin hänelle, niinkuin Jumalan avulla ymmärsin. Ja sitten minä kysyin häneltä Mahometista, johon he uskoivat. Kuningas viimein niin ihastui siihen, mitä olin sanonut, että hän hyppäsi seisomaan ja käski piispaansa lähtemään maasta kolmen päivän kuluessa ja vannoi tappavansa jokaisen, joka sen päivän jälkeen mainitsisi Mahometin nimen. Sillä hän sanoi luottavansa yhteen ainoaan Jumalaan, eikä ollut ketään toista Jumalaa kuin se, jota hänen veljensä Portugalin Henrik palveli.
»Sitten hän kutsui veljensä ja käski minua kastamaan hänet ja kaikki hänen ylhäiset miehensä ja naisensa. Hänelle itselleen ei kelvannut mikään muu nimi kuin Henrik, mutta hänen ylhäiset miehensä ottivat semmoisia nimiä kuin Yanez ja Nuno. Jäin sen vuoksi rannalle siksi yöksi kuninkaan keralla, mutta en häntä kastanut, koska olin maallikko. Seuraavana päivänä kutsuin kuninkaan ja kaksitoista päällikköä ja kahdeksan vaimoa syömään kerallani laivassa päivällistä ja he kaikki saapuivat aseettomina, ja minä annoin heille siipikarjaa ja lihaa ja viiniä, valkoista ja punaista, niin paljon kuin he jaksoivat juoda, ja he sanoivat toisilleen, ettei maailmassa ollut parempia ihmisiä kuin kristityt.
»Rannalla kuningas sitten jälleen pyysi minua kastamaan itsensä, mutta minä vastasin, ettei minulla ollut siihen paavin lupaa. Mutta lupasin kertoa asiasta prinssille, joka sitten lähettäisi papin. Nominiansa paikalla kirjotti prinssille, pyytäen häntä lähettämään papin ja jonkun, joka heille opettaisi uskontoa, ja vielä hän pyysi lähettämään jalohaukan, sillä hän oli ihmeekseen kuullut minulta, kuinka meillä kuljetettiin kädessä lintua, jolla pyydystettiin toisia. Ja myös hän pyysi prinssiä lähettämään kaksi oinasta ja lampaita, hanhia ja porsaan, sekä kaksi miestä rakentamaan taloja ja suunnittelemaan hänen kaupunkiaan. Ja minä lupasin, että prinssi suostuisi kaikkiin näihin pyyntöihin. Ja kuningas miehineen nosti suuren melun minun lähtiessäni, mutta minä jätin kuninkaan Gambiaan ja palasin Portugaliin. Yhden aluksista lähetin oikopäätä kotiin, mutta muitten keralla purjehdin Viheriää nientä kohti.
»Kun tulimme joesta lähelle merta, niin näimme kaksi kanoottia, jotka paraillaan ulkonivat merelle. Mutta me purjehdimme niitten ja rannan väliin, niin että suljimme niiltä tien. Tulkki sitten minulle kertoi, että maan kuningas, joka oli häijy mies, oli toisessa veneessä. Käskin heitä sen vuoksi nousemaan karaveliini, annoin heille syödä ja juoda ja kahdenkertaiset lahjat, enkä ollut tietävinänikään, että yksi heistä oli päällikkö, vaan kysyin, oliko tämä Bezeghichin maa? Hän vastasi myöntäen. Ja minä, häntä koetellakseni, kysyin: »Miksi hän on niin vihamielinen kristittyjä vastaan? Hänen olisi paljon parempi ylläpitää heidän kanssaan rauhaa, niin että he voisivat tehdä kauppaa hänen maassaan ja tuoda hänelle hevosia ja muita tavaroita, samoin kuin he muillekin neekeripäälliköille tuovat. Menkää ja kertokaa kuninkaalle, että otin teidät vangiksi ja että rakkaudesta häntä kohtaan taas päästin teidät vapauteen.» Siitä hän oli kovin mielissään ja lähti miehineen kanoottiinsa, niinkuin käskin. Mutta kun he olivat kaikki veneessään karavelin sivulla, niin minä huusin: »Bezeghichi, Bezeghichi, elä luulekaan, ettenkö minä sinua tuntenut. Olisin voinut sinulle tehdä, mitä olisin tahtonut. Mutta niinkuin minä nyt olen sinulle tehnyt, niin tee sinä myös meidän kristityillemme.»
Onnellisesti palattiin sen jälkeen Lagokseen, jossa prinssi erinomaisen iloisesti otti Gomezin vastaan. Mutta kuningas Nomimansalle annettua lupausta ei voitu täyttää ennenkuin parin vuoden kuluttua, koska Portugal paraillaan soti Marokossa ja prinssi Henrikkin oli retkellä mukana, taistellen nuorukaisen innolla ensimäisten joukossa, vaikka jo olikin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Mutta palattuaan takaisin tältä sotaretkeltä prinssi lähetti Nomimansalle kaikki, mitä tämä oli pyytänyt.
Kaksi vuotta myöhemmin Gomez kävi samoilla rannoilla ahdistamassa laivoja, jotka Portugalin viranomaisten luvatta siellä möivät aseita neekereille. Tällä matkalla käytiin uudelleen Viheriän niemen saarilla ja niitten paikka merkittiin mittauksien mukaan kartalle. Yksi portugalilainen salakuljettaja saatiin laivoineen kiinni. Hänet lähetettiin Portugaliin, siellä kidutettiin ja miekkoineen kultineen elävänä poltettiin.
Prinssi Henrikin kuolema.
Palattuaan Alcacerista, Marokosta, onnelliselta ristiretkeltä prinssi vietti viimeiset vuotensa perintönsä järjestämisessä. Kristuksen ritarikunnalle, joka oli Temppeliritariston jälkeläinen Portugalissa, hän määräsi kahdennenkymmenennen osan kaiken sen tavaran, orjain, kullan ja muitten tuotteitten arvosta, mitä Guineasta saatiin, sillä prinssillä oli yksinoikeus määrätä kaikkien näitten rantain kaupasta. Loput hänen oikeuksistaan peri Portugalin kruunu.
Kun prinssi Henrik oli kuudenkymmenen vuoden vanha, niin hänen voimansa vihdoin murtuivat. Lopulla vuotta 1460 hän sairastui ja sairaus oli kuolemaksi. Kuningas Affonso ja koko hovi julisti suuren maan surun, kun tämä vaikuttava ja kaikkein kunnioittama ruhtinas kuoli. Vainaja haudattiin Batalhaan Juhana kuninkaan rakentamaan kappeliin, jossa kuninkaat ja kuninkaallisen huoneen jäsenet olivat haudattuina. Prinssin haudalle asetettiin makaava muistopatsas, jossa hänen kasvonpiirteensä ovat säilyneet.
»Prinssi Henrik oli», sanoo hänen elämäkertansa kirjottuja Azurara, »tummaverinen ja harteva, voimallinen ruumiinrakennukseltaan. Tosin hänen ihovärinsä oli luonnostaan vaalea, mutta ankaran työn ja paastoamisen kautta se oli käynyt aivan tummaksi. Kasvonpiirteet olivat jyrkät ja hirmuisetkin, kun hän vihastui. Hän oli urhoollinen ja terävä ja hänen himonsa olivat suurtyöt. Ylellisyys ja saituus olivat hänelle vieraat. Sillä jo nuoruudesta pitäen hän kieltäytyi viinin nauttimisesta ja kaiken elämänsä hän, hengellisen ritarikunnan päämiehenä, myös kieltäytyi yhteydestä naisten kanssa. Hän oli niin antelias, ettei ainoakaan toinen kruunaamaton ruhtinas koko Europassa pitänyt niin vieraanvaraista hovia, eikä niin suurta ja oivallista koulua maansa nuoria ylimyksiä varten. Sillä kaikki kansan parhaat miehet ja vieläpä nekin, jotka tulivat hänen luokseen vieraista maista, olivat hänen hoviinsa tervetulleet, niin että siellä toisinaan vallitsi kerrassaan ihmeellinen kielien, ihmisten ja tapojen kirjavuus. Eikä kukaan, joka arvollisena saapui hänen luokseen, sieltä lähtenyt ilman jotain merkkiä hänen anteliaisuudestaan. Ainoastaan itseään kohtaan hän oli ankara. Kaiket päivänsä hän vietti työssä, eikä ole helppo uskoa, kuinka usein hän vietti unettomia öitä, joten hän väsymättömällä uutteruudellaan voitti muitten kykenemättömyyden. Hän oli siveä ja ajatuksista rikas, hänen tietonsa olivat ihmeteltävän laajat, käytöksensä rauhallinen, kohtelias ja erinomaisen arvokas, mutta siltä ei alhaisinkaan kuninkaan alamaisista ollut hallitsijaansa kohtaan kuuliaampi kuin hän, ei silloinkaan, kun hänen veljenpoikansa, kuningas Affonso, vielä oli alaikäinen. Vakaana vastoinkäymisessä, nöyränä myötäkäymisessä hän ei koskaan pitänyt vihaa eikä pahansuopaisuutta ketään kohtaan, vaikka hänestä olisi pahoin puhuttu ja vaikka häntä olisi loukattu. Niinpä monet häntä moittivatkin siitä, että hän oli liian suopea, kun muun muassa antoi anteeksi muutamille sotilailleen, jotka olivat Tangerin tappelussa hänet hyljänneet keskellä suurinta vaaraa. Hän omisti kaikki voimansa yhteishyvälle ja ryhtyi aina ilolla toteuttamaan uusia yrityksiä kuningaskunnan hyväksi omalla kustannuksellaan. Hänen ylpeytensä oli sota uskottomia vastaan ja rauha kristittyjen maassa. Senvuoksi häntä kaikki rakastavatkin, samoin kuin hän oli kaikkia rakastanut, eikä hänen huuliltaan milloinkaan kuultu pahaa sanaa. Mutta ennen kaikkea hän oli kuuliainen Pyhää kirkkoa kohtaan, oli läsnä sen kaikissa jumalanpalveluksissa ja piti niitä omassa kappelissaan yhtä juhlallisesti kuin suinkin missään katedralissa. Kaikille pyhille esineille hän osotti kunnioitustaan ja hänen ilonsa oli kunnioittaa ja suosia kaikkia uskon palvelijoita. Melkein puolet vuotta hän vietti paastoamisessa, eivätkä köyhät milloinkaan poistuneet tyhjin käsin hänen luotaan. Hänen sydämensä ei milloinkaan tuntenut muuta pelkoa kuin synnin pelon.»
Se oli aikalaisen luonnekuva tästä ruhtinaasta, joka oli loistavalla mieskohtaisella urheudella taistellut Marokon rannikolla monet tuimat taistelut ja yhtä laajanäköisenä valtiomiehenä kuin urhoollisena soturina raivannut maallensa tien suuruuteen. Yhtä urhea, uhrautuvainen, uuttera oli koko se kuningassukukin, johon Henrik prinssi kuului, ja niinpä hänen elämäntyönsä saikin arvokkaita jatkajia.
Prinssi Henrikin merkitys.
Henrik prinssin löytöretkien tarkotus oli alussa vaatimaton. Hän tahtoi vain löytää uusia maita, joita voitaisiin asuttaa, uusia alueita Portugalin kaupalle, ynnä levittää kristinuskoa löydettyjen rantain pakanallisten asukkaitten kesken. Yhdeksi retkikuntain päätehtäväksi tuli sitten paljon mainitun Presbyter Johanneksen löytäminen, koska hänestä toivottiin voimallista liittolaista. Kuta kauemmaksi retket ulotettiin, sitä korkeammalle asetettiin päämäärä, ja vihdoin oli meritien löytäminen Intiaan se suurtehtävä jonka ratkaisemiseksi Portugal järjestelmällisesti ja tarmolla työskenteli.
Henrik prinssin saavutukset olivat suuressa määrin hänen oman uutteruutensa, laajanäköisyytensä ja monipuolisten tietojensa tuloksia, vaikka hän ei itse ollutkaan mukana ainoallakaan varsinaisella löytöretkellä. Hänen alinomaisten kehotustensa kannustamina portugalilaiset purjehtijat vihdoin mursivat sen ennakkoluulojen ja taikauskojen muurin, joka oli pelottanut etelää kohti purjehtimasta, tutkivat ja kartottivat Luoteis-Afrikan rantaa aina Guineaan saakka ja alkoivat näillä rannoilla kaupankäynnin. Vaikein osa Intian meritiestä oli tämän kautta tullut tunnetuksi. Mutta vielä tärkeämpää oli se, että Henrikin elämäntyön kautta oli laskettu varma perustus tämän työn jatkamiselle. Hänen yritystensä kautta kehittyi Portugalilaisten purjehdus- ja laivanrakennustaito, tottuivat vieraitten merien oloihin, tuuliin, merivirtoihin ja rantoihin ne purjehtijat, jotka sitten johtivat voittoon aljetun työn. Kovien kokemuksien kautta tutustuttiin luonnon kannalla eläviin kansoihin ja opittiin niitten kanssa kauppaa tekemään. Koko Portugal ja vielä naapurimaatkin prinssin väsymättömien ponnistuksien ja suuren vaikutusvallan kautta tottuivat siihen ajatukseen, että niiden tulevaisuus oli merellä. Tosin Henrikin oli suotu nähdä vain pienen osan suurista tuumistaan toteen käyvän, mutta pian hänen kuolemansa jälkeen ne johtivat voittoon, ja ne miehet, jotka Portugalille avasivat tien Intiaan, olivat juuri hänen oppinsa käyneitä. Hänen työnsä hedelmiä sai välillisesti nauttia naapurimaa Espanjakin, sillä sen kautta joutui Columbus suunnittelemaan muka lyhempää tietä valtameren poikki äärimäiseen itään ja Amerikan löytämään.
Henrik Purjehtijaa on ihmiskunnan suuressa määrin kiittäminen niistä suurenmoisista löytöretkistä, joitten kautta Uuden ajan alussa koko maan piiri tuli tunnetuksi ja ennen arvaamaton ala avautui kaikkien kansain yritteliäisyydelle.
Hyvän toivon niemelle.
Guinean rannikko.
Suuren prinssin kuoltua hänen veljenpoikansa, kuningas Affonso V, ensi vuosina uutterasti jatkoi löytöretkiä. Pedro de Cintra purjehti kaikkia edellisiä yhä kauemmas ja saapui korkealle vuorelle, jonka huippu oli ainiaan pilvien peitossa ja ukkosen jyrinän ja salamain keskellä. Se nimitettiin Sierra Leoneksi, »Jalopeuran vuoreksi», ja oli ehkä sama kuin karthagolaisen Hannon »Jumalien vaunu». Rannikon asukkailla oli runsaasti kultakoristeita, mutta rautaa he eivät tunteneet. Sitten saavuttiin Kap Mesurado nimiselle niemelle, jonka luona asukkaat laivain lähestyessä sytyttivät pitkin rantaa paljon tulia — niinkuin Hanno kertoo 2000 vuotta aikaisemmin tapahtuneen.
Mutta sen pitemmälle ei sillä kertaa purjehdittu ja seuraavina vuosina valtiotoimet estivät kuningasta jatkamasta löytöretkiä. Näitten rantain kauppa annettiin aluksi yksityisille urakalle, ja urakkasopimukseen sisältyi, että heidän joka vuosi tuli purjehtia määrätty matka entistä edemmäksi. Sen kautta löydettiin Guinean »Kultarannikko», johon Portugalin kuningas rakennutti linnotuksen, ja tunkeuduttiin aina Nigerin suistamoon saakka. Fernao do Po löysi Kamerunin poukamassa saaren, jolla vielä tänä päivänä on hänen nimensä, ja v. 1484 etelämpänä olevat Guinean saaret, jonne aljettiin lähettää rikoksentekijöitä maata viljelemään, koska ne saaret, kauempana meressä ollen, olivat aivan asumattomat.
Sitä suuremmalla innolla ryhtyi Affonson poika Juhana II löytöretkiä jatkamaan. Hän oli perinyt Henrik prinssin toimeliaan hengen. Guinean rannikolta oli alkanut tulla niin runsaasti kultaa, että suoranaiset kauppaedutkin yhä pakottavammin kehottivat jatkamaan löytöretkiä. Retkeilijöitä käskettiin jokaiseen uuteen huomattavaan paikkaan pystyttämään kivinen risti, jossa oli Portugalin kuninkaan vaakuna, sillä paavi oli antanut hänelle kaikki Afrikan rannat. Ensimäinen, jolle annettiin mukaan moisia kivipatsaita, oli Diogo do Cão, joka v. 1484 lähti kahdella laivalla matkaan.
Diogo do Cão.
Diogolle annettiin kolmen vuoden eväät, paljon kauppatavaroita ja lahjoiksi »maurien» kuninkaille muun muassa 18 komeata ratsua. Onnellisesti saavuttiin siihen paikkaan, johon edelliset purjehtijat olivat etäimmäksi päässeet, ja purjehdittiin siitä pitäen uusia rantoja. Löydettiin Kongon, Afrikan suurimman joen suistamo ja sen etelärannalle pystytettiin ensimäinen kivipatsas. Löytäjät ihmettelivät joen mahtavuutta, se kun kauas mereen sekotti veden suolattomaksi ja muutti sen värin. Diogo do Cão nousi laivoillaan jonkun matkaa virtaa ylöspäin ja näki kaikkialla paljon mustia ihmisiä. Koko rannikko julistettiin Portugalin kuninkaan omaksi. Laivoihin otettiin maanasukkaita oppimaan portugalin kieltä, jotta heitä sitten voitaisiin käyttää tulkkina. Kongon kuningas, jonka kanssa Diogo do Cão pääsi ystävällisiin väleihin, pyysi pappeja, jotka opettaisivat hänen alamaisilleen. Matkaa jatkettiin vielä melkoinen kappale kauemmaksi etelää kohti Angolan rannikolle, johon pystytettiin vaakunapatsas. V. 1484 Cão palasi Portugaliin, jossa kuningas palkitsi hänet mitä parhaiten, korottaen hänet huonekuntansa ritariksi.
V. 1485 Diogo do Cão lähti uudelle retkelle, saapui jälleen Kongoon ja purjehti edelleen aina nykyisen Walfishbain seuduille saakka; mutta siellä päätettiin kääntyä takaisin, koska rannikosta ei näyttänyt tulevan loppua, vaikka Kauriin käännepiiri jo oli saavutettu. Paluumatkalla poikettiin uudelleen Kongoon, jonka kuningas suostui rupeamaan Portugalin kuninkaan liittolaiseksi ja lähetti Portugaliin lähettilään, joka siellä antoi kastaa itsensä. Tämän jälkeen palattiin onnellisesti kotiin.
Jo v. 1484 oli kuningas Juhana erään afrikalaisen kuninkaan lähetystöltä kuullut, että maan sisässä muka asui Ogane niminen kristitty ruhtinas, ja Portugalin hovi silloin päätti, että hän varmaan oli tuo kauan kaivattu pappikuningas Johannes, jota kristikunta niin suotta oli kaikkialta idän ääriltä etsinyt. Siitä nousi suuri innostus ja paikalla päätettiin lähettää uusi laivue jatkamaan löytöjä. Bartholomeu Diaz niminen kunnon merimies sai tämän retken johtaakseen. Samaan aikaan lähetettiin Palestinan, Arabian ja Egyptin kautta Itämaille kaksi lähettilästä, joitten piti koettaa sitä tietä päästä pappikuninkaan kanssa yhteyteen. Vielä lähetettiin eräs retkikunta, jonka piti nousta Senegal jokea aina siihen saakka, missä se muka Niiliin yhtyisi; — tiedot matkoista ja vesien juoksuista sisämaassa olivat vaillinaiset, niinkuin näkyy. Neljäs retkikunta lähetettiin etsimään Europan pohjoispuolitse koillisväylää Kiinaan. Juhana kuninkaan yritteliäisyys oli siis suurisuuntaisempi kuin kenenkään ennen häntä.
Bartholomeu Diaz ja Hyvän toivon niemi.
Bartholomeu Diaz kuului urheaan purjehtijasukuun, joka jo oli tehnyt maalleen monta palvelusta Intian väylän alkuosain tutkimisessa. Juhana Diaz oli ollut toinen kapteeni, joka purjehti Kap Bojadorin ohi, Diniz Diaz oli v. 1445 löytänyt Senegalin ja Viheriän niemen. Nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, Bartholomeu Diaz suoritti loistavimman meriretken, mitä ennen Columbuksen matkaa kukaan oli tehnyt.
Hän lähti matkaan elokuussa 1486 kahdella pienellä 50 tonnin aluksella, jota paitsi retkikuntaa seurasi kolmas laiva, joka kuljetti ruokatavaroita; tämän päällikkönä oli Diazin veli. Kongon rannikolle ja rannalle siitä eteläänkin päin vietiin maihin neekerinaisia, joille annettiin mukaan runsaat lahjat. Heidän piti puhua hyvää Portugalilaisten puolesta. Toivottiin huhujen heidän tulostaan leviävän sisämaahan pappikuninkaankin kuuluviin, jotta hän tietäisi pyrkiä Portugalilaisten kanssa yhteyteen. Ensimäisen vaakunakiven Diaz pystytti »Serra Parda» nimiseen paikkaan, joka oli Walfishbain pohjoispuolella. Sitten häntä, matkaa jatkettaissa, monta päivää pidättelivät vastatuulet, sillä lounaispasaadi ja sen mukana kulkeva merivirta olivat tällä rannikolla vastaiset. Diaz oli kuitenkin jo päässyt lähelle Afrikan eteläkärkeä, kun hän joutui ankaran pohjoisen myrskyn valtoihin. Tämä ajoi hänen pienet aluksensa kauas kaakkoa kohti aavalle merelle. Sekä meriveden että ilman lämpö nopeaan alenivat sille suunnalle. Kun myrsky oli jälleen asettunut, niin Diaz laski uudelleen itää kohti tavatakseen rannan, mutta sitä ei enää löytynytkään, vaikka hän purjehti siihen suuntaan monta päivää. Siitä hän saattoi arvata purjehtineensa Afrikan eteläisimmän kärjen ohi ja käänsi sen vuoksi suunnan pohjoista kohti. Pohjoisesta löytyikin ranta, eräs lahti, jossa Hottentotit paimensivat karjojaan.
Laivat huomatessaan he kiiruumman kautta pakenivat maan sisään. Lahti nimitettiin »Karjanpaimenten lahdeksi»; se oli nykyinen Mosel bai Kapmaan etelärannalla. Sieltä purjehdittiin itään päin ja tultiin Algoa lahteen, johon jälleen pystytettiin vaakunakivi. Toinen pystytettiin Cap Padronelle vielä kauemmaksi itään, mutta näistä ei ole jäännöksiäkään säilynyt. Laivan upseerit ja miehistö alkoivat nyt vaatia, että oli lähdettävä paluumatkalle, eikä Diaz saanut heitä purjehtimaan kauemmaksi kuin Suurelle Kalajoelle, josta rannan suunta kääntyi selvään luoteeseen. Afrikan itäranta oli saavutettu. Raskaalla mielellä Diaz kääntyi paluumatkalle. Sanotaan hänen itkien syleilleen viimeistä vaakunakiveään ja eronneen siitä kuin rakkaasta pojastaan. Mutta toiselta puolen oli paluu epäilemättä viisainta. Laivat ja miehistö olivat paljon ränstyneet ainaisissa myrskyissä, ruokavarat alkoivat loppua, eikä niin vähillä varustuksilla olisi muutoinkaan ollut viisasta lähteä Intian merelle, jossa olisi täytynyt taistella muitakin kuin luonnonvoimia vastaan.
Palattaissa Kapmaan rantaa pitkin länteen päin tavattiin ensiksi Kap Agulhas, Afrikan eteläisin kärki, ja lännempänä komea Hyvän toivon niemi, jonka mahtavaa »Pöytävuorta» Diaz syystä piti Afrikan varsinaisena päätteenä. Sinne hän sen vuoksi pystytti viimeisen vaakunakivensä ja nimitti niemen »Myrskyjen niemeksi». Tämän nimen se hyvällä syyllä ansaitseekin, mutta kuningas vielä paremmalla syyllä muutti nimen »Hyvän toivon niemeksi», koska se näytti olevan Intian tien eteläisin portinvartija. Toiset vanhat kirjailijat kuitenkin ilmottavat Diazin itsensä antaneen tämän nimen.
Kuormalaiva, joka oli jätetty Afrikan länsirannikolle, oli surkuteltavassa tilassa, kun se kotomatkalla tavattiin. Kuusi sen miehistä olivat neekerit surmanneet, kolme oli enää elossa, ja laiva oli niin matojen syömä, ettei se olisi enää kyennyt matkaa jatkamaan. Se sen vuoksi sytytettiin palamaan. Joulukuussa v. 1487 Diaz palasi takaisin Lissaboniin, oltuaan matkalla 16 kuukautta 17 päivää. 2000 kilometriä uutta rannikkoa oli tällä matkalla tutkittu, ja vertaamalla näin saatuja tietoja niihin, joita lähettiläät Itämailta lähettivät, voitiin pitää varmana, että Intian meritie vihdoinkin oli löydetty.
Ei ole säilynyt mitään tietoa siitä, että Diaz olisi saanut ansionsa mukaista palkintoa; palvelijainsa palkkaamisessa ei Juhana kuningas ollut verrattava prinssi Henrikiin. Kun vihdoin löydettyä tietä Intiaan purjehdittiin, niin annettiin laivasto Vasco da Gaman johdettavaksi, Diaz ainoastaan valvoi sen varustuksia. Cabralin matkalla v. 1500 oli Diaz mukana ja osallisena Brasilian rannikon tutkimisessa, mutta hän sai sitten surmansa ankarassa myrskyssä oman »Myrskyjen niemensä» edustalla. »Hän oli verrattava Moosekseen», sanoo Galvano, »hän sai nähdä luvatun maan, mutta hänelle ei ollut suotu siihen päästä.» Tuskin Camõens runoelmassaan, jonka hän kirjotti Portugalin merisankarien muistoksi, muistaa edes mainita Bartholomeu Diazia.
Ne laivat, jotka Juhana kuningas lähetti etsimään koillisväylää Kiinaan, eivät tietystikään saapuneet perille, mutta näyttävät kuitenkin käyneen aina Novaja Zemljalla saakka, vaikkei matkasta ole sen tarkempia tietoja.
Ne retkeilijät taas, joitten määrä oli nousta Senegalia Niilin ja tämän joen otaksuttuun yhtymäkohtaan, eivät päässeet kauas. Pappikuninkaan maa jäi heiltäkin saavuttamatta, mutta he saivat kuitenkin tietoja Saharan karavaniteistä, Timbuktusta ja muista sisämaan seuduista.
Covilham.
Parempi menestys oli niillä lähettiläillä, jotka lähetettiin vanhoja kauppateitä Intian merelle. Toinen tosin matkalla kuoli, mutta toinen, Covilham niminen ylimys, kävi ensinnä Etu-Intian rannikolla Kalikutissa, jossa hän hankki tarkkoja tietoja maustekaupasta ja mausteitten kotiseuduista, purjehti sitten Afrikan rannikolle, käyden etelässä aina Sofalassa saakka, jossa ennen häntä ei kukaan valkoinen ollut käynyt. Palattuaan Egyptiin hän siellä tapasi kaksi Juhana kuninkaan lähettämää juutalaista ja palautti heidän kerallaan kuninkaalle kirjeen, jossa hän kertoi matkansa tuloksista. Tämän jälkeen hän lähti suorittamaan tehtävänsä toista osaa, etsimään pappikuningasta. Covilham oli tullut tiedustelujensa nojalla siihen päätökseen, että kuulu presbyteri olikin Abessinian kristitty kuningas. Onnellisesti hän pääsi Abessinian hoviin, otettiin siellä Portugalin kuninkaan lähettiläänä mitä parhaiten vastaan, mutta ei enää päässytkään palaamaan. Hänelle lahjotettiin suuret tilukset ja paljon muuta rikkautta, mutta maastaan ei »pappikuningas» enää päästänyt harvinaista vierastaan. Kun eräs myöhempi portugalilainen lähetystö 1520 luvulla kävi Abessiniassa, niin eli Covilham vielä ja itki ilosta maanmiehensä tavatessaan. Maasta hän ei enää lähtenyt, viivyttyään siellä lähes neljäkymmentä vuotta.
Siinä kirjeessä, jonka Covilham Kairosta kirjotti Portugalin kuninkaalle, annettiin Intian väylästä seuraavat tarkat ohjeet: »Laskekaa etelää kohti. Jos kuljette siihen suuntaan kylliksi kauas, niin Afrika päättyy. Ja kun laivat saapuvat itäiselle merelle, niin kysykööt Sofalaa ja Kuusaarta (Madagaskaria). Siellä he saavat luotseja, jotka ohjaavat Malabariin Intian rannalle.»