Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

AMERIKAN LÖYTÖ.

Espanja Keskiajalla.

Iberian niemimaa, varsinkin sen itä- ja eteläosa, oli Rooman vallan alaisena melkoisesti kehittynyt, sen puoliraakalaiset asukkaat olivat sivistyneet ja osaksi roomalaistuneetkin, hyvin rakennettuja loisteliaita kaupunkeja oli syntynyt ja kauppa Rooman kanssa oli vilkas.

Kansainvaelluksien aikana tämä kukoistava maa, jossa olot olivat osaksi terveemmätkin kuin Italiassa, joutui saman hävityksen alaiseksi kuin Länsi-Rooman muut osat. Vandalit yhdessä Sveevien ja Alanien kanssa samosivat kautta maan hävittäen ja ryöstäen, mutta joutamatta sen oloja muutoin muuttamaan, koska Genserik v. 428 johti heimonsa salmen poikki Airikaan ja sinne jäi. Rooman keisarikunnan ankara sortovalta oli siihen määrään nujertanut muinoin sotaisten Iberien taistelukunnon, etteivät he kyenneet vastustamaan puoliraakalaiskansoja, joiden miesluku ei liene noussut paljoakaan päälle 100,000:n. Monet maan köyhtyneistä asukkaista näyttävät pitäneen raakalaisten sekasortoa siedettävämpänäkin tilana kuin roomalaisten veronkantajain säälimätöntä kiristystä. Roomalaistuneet ylimykset ja rikkaat rakensivat itselleen lujia linnoja, voidakseen pitää puoliaan kierteleviä rosvojoukkoja vastaan, maanasukkaat taas toisin paikoin palasivat entisen heimojärjestyksen kannalle.

Jo ennen Vandalien poistumista saapuivat maahan Visigootit, germanilainen vallottajaheimo sekin. He anastivat maan ja asettuivat siihen asumaan, halliten sitä entiseen roomalaiseen tapaan. Visigoottien miesluku ei ollut suuri; Espanjan ylimystö heistä lisääntyi, mutta varsinaiseen kansaan he eivät suuresti vaikuttaneet. Perintöriidoissa, kapinoissa ja rettelöissä Espanja sitten eli kolmisen vuosisataa, heikontuen lopulta siihen määrään, että se oli helppo saalis vaikka mille vallottajalle.

Vielä enemmän uusia aineksia sai tuleva Espanjan kansa.

V. 711 purjehti Tarik Gibraltarin salmen poikki. Sen sijaan että kristitty Espanja olisi miehissä noussut häntä vastaan, sai hän siellä liittolaisia. Visigoottilainen Roderik kuningas voitettiin, sillä osa hänen sotajoukostaan meni tappelussa muhamedilaisten puolelle. Muutamassa vuodessa vallottivat Arabit koko Espanjan, sillä Tarik ei suinkaan suostunut enää pois lähtemään, niinkuin olivat toivoneet ne kristityt ruhtinaat, jotka olivat hänen apuaan pyytäneet.

Koko Iberian niemimaa joutui siten moneksi vuosisadaksi muhamedilaisten vallottajien vallan alle. Alussa se kuului suureen arabialaiseen kalifikuntaan, mutta sitten niemimaan maurilaiset ruhtinaat erosivat ja perustivat useita melkein itsenäisiä ruhtinaskuntia, jotka tunnustivat Cordovan emirin ylivallan. Maaorjuudessa elävälle osalle kansasta arabialaiset vallottajat olivat tervetulleita, sillä sen tila aluksi parani tavattomasti, ja helposti mukautuivat korkeammatkin säädyt uusiin oloihin, sillä Arabit kohtelivat maata leppeästi, eivätkä harjottaneet mainittavaa uskonvainoa.

Iberian niemimaa vaurastui arabialaisen vallan aikana entistään rikkaammaksi ja suureksi osaksi omisti muhamedin uskon. Sen suuriin kaupunkeihin rakennettiin loistavia rakennuksia, ja arabialainen sivistys ja tiede kohosivat niissä niin korkeaan kukoistukseen, että muista Europan maista tultiin Espanjaan oppimaan. Olemme jo ennen kertoneet, kuinka maantiedekin sieltä käsin sai elvytystä. Mutta toiselta puolen Arabialaisten, eli oikeammin heidän ja Pohjois-Afrikan Berberien sekotuksen, »Maurien» valta nopeaan turmeltui ja muuttui tavalliseksi itämaiseksi sortovallaksi. Ristiretkien aikakauden lähestyessä kiihtyi uskonnollinen suvaitsemattomuuskin ja samalla kristittyjen halveksiminen ja vainoaminen. Siitä vähitellen kehittyi kristityissä se sammumaton viha vääräuskoisia vastaan, joka sitten sytytti taisteluhalua ja kansanrunoissa sai kaikiksi ajoiksi hehkuvan ilmauksensa.

Pyreneitten ja Asturian vuorimaissa, itsenäisyytensä säilyttäneiden Baskien kesken, oli kaiken aikaa palanut se toivon kipuna, josta vähitellen kasvoi Espanjan vapautus. Sitä myöten kuin Maurien valta niemimaalla rappeutui, sikäläiset pienet ruhtinaskunnat alkoivat levitellä itseään. Kahdeksannella vuosisadalla syntyi Leonin kuningaskunta ja siitä perustettiin Maureilta vallotetulle alueelle Castilia, jonka ensimäinen pääkaupunki oli Burgos. Pyreneissä olivat Navarra ja Aragonia. Näiden pienien valtakuntien historia oli täynnään ainaisia aluemuutoksia, joihin milloin avioliitot, milloin vallotukset antoivat aihetta. Milloin ne olivat sodassa keskenään, milloin Maureja vastaan. Kuta enemmän ristiretkiaate valtasi alaa, sitä enemmän kasvoi kuitenkin täälläkin viha vääräuskoisia vastaan ja heidän maasta karkottamisensa muodostui suureksi yhteiseksi tehtäväksi. Mutta niin kiihkeät olivat kuitenkin kristittyjen keskinäiset kateet ja kiistat, että yksin kuulu Cidkin, Espanjan kansallissankari. Maurien pelätty vihollinen, toisin ajoin taisteli heidän liitoissaan kristittyjä vastaan. Kristityistä valtakunnista paisuivat Castilia ja Aragonia muita mahtavammiksi. Edellinen levitteli lännessä, jälkimäinen idässä valtaansa, ja kaupunki ja maakunta toisensa jälkeen riistettiin Maureilta. Kun Castilian perijätär Isabella ja Aragonian kuningas Ferdinand solmivat avioliiton, niin yhtyi vihdoin (v. 1479) melkein koko Espanja yhdeksi valtakunnaksi. Maurien hallussa oli enää vain Granada, mutta Granadankin vallotus oli vain ajan kysymys.

Näissä ainaisissa sodissa kehittyi Espanjan ylimystössä seikkailuhalu ja taistelukunto, joka sitten valtameren takana osottautui monissa loistavissa urotöissä. Mutta maan varallisuus ainaisista levottomuuksista kärsi. Niinpä oli Espanjan kauppakin hyvin pieni, laivaliikettä tuskin oli ensinkään.

Viidennentoista vuosisadan lopulla oli siis Espanjassa loppuun suoritettu suuri vapautus- ja yhdistystyö ja vuosisatoja kestänyt kehitys saavuttanut päätöksen. Vielä ei Espanjan kansa tosin ollut yksi kansa, siksi paljon vieraita aineksia oli niemimaalle asettunut aikain kuluessa, mutta se oli saavuttanut kaikki yhteen sulamisen edellytykset. Se joutui nyt luomaan katseensa ulospäin ja hakemaan laajempia toimialoja. Pienen Portugalin kilpailuun kiihottava esimerkki sai sen lähettämään Columbuksen Amerikkaa löytämään ja voimain joutilaisuus kotimaassa erinomaisen tarmokkaasti ryhtymään löydettyjä maita valtaamaan. Espanjan kädet olivat vapaat ja se kahmasi itselleen yhdellä kerralla niin paljon maata, puuhaa ja omaisuutta, ettei sen koommin ole toista semmoista kaappausta tapahtunut. Siitä tuli muutamassa vuosikymmenessä maailman ensimäinen siirtomaavalta.

Christopher Columbus.

Eräs historiallinen hetki.

Puolivälissä Guadalquivir ja Guadiana jokien välillä on Espanjan lounaisrannalla eräs suistamolahti, johon laskee kaksi pientä jokea, Odiel ja Tinto. Odielin rannalla on Huelva niminen kaupunki, Moguer ja Palos taas Tinton varrella. Korkealla niemellä Tinton itäpuolella on Santa Maria de la Rabidan fransiskaniluostari. Se on epäsäännöllinen rakennusryhmä, yksinkertainen, mutta jykevä, niinkuin Keskiajan luostarit yleensä. Korkealla paikalla ollen se näkyy kauas merelle ja oli ennen vanhaan purjehtijoille maanmerkkinä, heidän lähestyessään tätä muutoin lakeata rannikkoa.

Eräänä iltana tammikuussa v. 1485 istui luostarin portilla matkamies, pieni poikanen kerallaan. Hän oli muukalainen, vieras kansallisuudeltaankin, ammatiltaan merenkulkija. Genova oli hänen kotipaikkansa, mutta hän oli kiertänyt paljon enemmänkin maailmaa ja tuli nyt viimeksi Portugalista. Siellä hän oli monta vuotta viettänyt ja mennyt naimisiin, mutta vaimonsa menetettyään päättänyt lähteä naapurimaahan onneaan etsimään, kun hänen suuria tuumiaan ei Portugalissa ymmärretty. Vaivalloisen matkan jälkeen hän köyhänä ja väsyneenä oli saapunut tämän vanhastaan kuulun luostarin portille, anomaan sen vieraanvaraisuutta ja suojaa. Levättyään vähän aikaa kivi-istuimella hän soitti luostarin kelloa, pyytäen vähän virvotusta itselleen ja pojalleen. Munkkien huomiota herätti vieraan ryhdikäs ulkomuoto ja arvokas käytös. He kehottivat häntä poikansa keralla astumaan luostarin suojiin.

Tämä mies oli Christopher Columbus. Luostarissa oli muuan nuori oppinut munkki, veli Antonio de Marchena, joka mieltyi keskustelemaan vieraan kanssa, etenkin kun piankin huomasi voivansa hänen kanssaan keskustella mieliaineistaan, tähtitieteestä ja kosmografiasta. Columbus kertoi hänelle vaiheistaan ja alkoi sitten selittää tuumiaan, joita nuori munkki ihmetellen kuunteli. Muukalaisen aikomus oli ennen kuulumaton. Hän aikoi purjehtia valtameren poikki länteen ja päästä sen kautta Intiaan. Sitä ei vielä kukaan ollut yrittänyt, eikä moni edes mahdolliseksi luullut. Aatteen uutuuden ohella viehätti hurskaita munkkeja tämän vieraan harras halu levittää kristinuskoa pakanakansoihin. Nuori Antonio oli oppinsa vuoksi luostarissa huomattu mies ja hänen suositteleminaan Columbuksen tuumat saivat koko luostarikunnan lämpöisen kannatuksen. Toistaiseksi eivät munkit kuitenkaan voineet häntä muulla tavalla auttaa, kuin ottamalla hoitoonsa hänen pienen poikansa, Diegon, kunnes isä oli ennättänyt saada maan mahtavien kannatuksen suurelle aikomukselleen. Mutta myöhemmin La Rabidan munkkien puolto oli Columbukselle tehokas apu. Se ratkaisevalla hetkellä sai vaakakupin hänen puolelleen painumaan, kun Castilian hallitus teki päätöksensä hänen esityksestään, ja sen vuoksi voimme sanoa Columbuksen tuloa tähän luostariin historialliseksi hetkeksi.

Columbuksen nuoruus.

Tämän merkillisen miehen nuoruudesta on niukasti tietoja. Se voi ensi katsannolta näyttää omituiselta, sillä suuren löytöretkensä kautta Columbus nopeaan sai mainetta ja vaikutusvaltaa ja tuli niin huomatuksi mieheksi, että hänen nimeänsä mainittiin kautta Europan. Ehkä on tietojen niukkuuteen osaksi syynä se, että hän oli alhaista sukua. Kohottuaan Espanjan ylimykseksi ja saatuaan osakseen suurimmat kunnianosoitukset, mitä siellä voitiin antaa, Columbus ei ehkä halunnut saattaa yleiseen tietoon niitä kovin vaatimattomia oloja, joissa hän oli kasvanut.

Harvan miehen elämänvaiheita on kuitenkaan niin väsymättä tutkittu kuin Amerikan löytäjän. Sen aikuisista perintö- ja oikeusasiakirjoista, joita säilytetään Genovan arkistoissa, on vihdoin saatu selville hänen syntymävuotensa. Columbus syntyi Genovassa todennäköisesti vuonna 1451. Isä oli villankehrääjä, verraten varaton mies; Christopherin syntyessä hän oli erään portin vartijana Genovassa. Elämäkerrassa, joka Columbuksen toisen pojan, Fernandon toimesta myöhemmin kirjotettiin, mutta jossa tietoja arvatenkin on koko joukon kaunisteltu, mainitaan nuoren Christopherin saaneen jonkinlaisen kasvatuksen, muun muassa olleen Pavian yliopistossa tähtitiedettä, mittausoppia ja kosmografiaa oppimassa. Mutta toiselta puolen amiraali oman kertomuksensa mukaan jo neljäntoista vuotiaana lähti merille. Toisin ajoin hän auttoi villankehruussa isäänsä, joka oli muuttanut Savonaan, lähelle Genovaa. V. 1474 Columbus näyttää käyneen Kinos saarella. Kesällä 1476 hän luultavasti kävi Englannissa ja omien sanainsa mukaan vielä kauempanakin pohjoisessa aina Islannissa saakka. Tätä väitettä on koetettu osottaa perättömäksi, mutta muistettava on, että Genovalla oli laajat kauppasuhteet ja että sieltä tehtiin säännöllisiä retkiä Brittein saarien kaikkiin osiin ja niiden pohjoispuolella oleviin merensaariinkin. Islannissa Columbus olisi voinut kuulla kerrottavan Leif Onnellisen ja Thorfinn Karlsefnin retkistä lännen Viinimaahan, vaikkei hän siitä mitään mainitse. Nuo vanhat kertomukset olisivat helposti voineet hänessä virittää ensimäisen idun tuumaan, jonka hän sitten toteutti.

Englannista Columbus lähti Portugaliin, samoin kuin niin monet italialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän meriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Hän meni naimisiin verraten ylhäisen naisen, Felipa Monis de Perestrellon kanssa. Felipan isä oli itsekin genovalainen, hän oli aikanaan ruvennut Henrik Purjehtijan palvelukseen, ollut mukana Madeiran naapurisaaren Porto Santon asuttamisessa ja sen ensimäisenä maaherrana. Felipan serkku oli siihen aikaan Lissabonin arkkipiispana. Vuoden 1479 vaiheilla Columbus itsekin kävi Porto Santossa. Saarella hän ehkä tutustui appi-vainajansa laivakirjoihin ja muistiinpanoihin ja keskusteli vanhain merimiesten kanssa länsimeren salaisuuksista ja vieraitten maitten merkeistä, joita meri oli mukanaan tuonut. Tähän aikaan hänessä ehkä kypsyi tuuma, että Intiaan olisi mahdollinen päästä lännen tietä valtameren poikki. Juhana II:n noustessa valtaistuimelle Columbus näyttää ruvenneen Portugalin palvelukseen ja v. 1481—1482 tehneen matkan Guinean rannikolle. Sieltä palattuaan hän esitti kuninkaalle rohkean aikomuksensa.

Lännen tien alkuvaiheet.

Niin vähän kirjallisia tietoja on säilynyt vanhempain aikain elämästä, ettemme voi varmaan sanoa, kuinka tämä tuuma purjehtia lännen tietä Intiaan, kuuluun rikkaaseen ryyti-, kulta- ja silkkimaahan, oikeastaan sai alkunsa.

Löytöretkille Atlantinmeren tuntemattomiin osiin oli varmaan jo moni ennen Columbusta halunnut lähteä, vaikka matkan kuvitellut vaarat olivat siihen saakka yrityksestä pelottaneet. [Henri Harisse, Amerikan löytöhistorian etevä tutkija, on nykyisin selville saanut, että XV:nnen vuosisadan loppupuoliskolla Azoreilta käsin tehtiin Portugalin hallituksen myötävaikutuksella useita matkoja, joiden tarkotus nimenomaan oli karttoihin merkittyjen tarusaarien löytäminen. Ainakin seuraavat yritykset tiedetään: V. 1452 purjehti Diogo de Terve, 1457 herttua Fernäo de Beira, 1462 João Vogado, 1472 Ruy Gonçalves, 1475 Fernao Telles. Luultavasti Columbus kuuli näistä matkoista ja niiden kielteisistä tuloksista.] Kartoille oli kuvattu vielä Azorien ulkopuolellekin saaria, kuten St. Brandan, Antilia ja Brasil, jotka tosin lienevät olleet alkuaan mielikuvituksen tuotteita, mutta sen kautta, että olivat kartoilla sijansa saaneet, vähitellen vakautuneet merenkulkijain käsityksissä todellisuudeksi, koska kirjallisuudella siihen aikaan oli nykyistä paljon suurempi auktoritetti. Mutta oli kuitenkin saatu varmempiakin viittauksia siitä, että tuntemattomassa lännessä mahtoi olla maita ja ihmisiä. Fernando Columbuksen julkaisemassa elämäkerrassa mainitaan useita merimiesjuttuja, jotka saattoivat kiihottaa hänen isäänsä löytöretkelle lähteinään. Eräs portugalilainen luotsi oli tavannut kaukaa merestä Kap Vincentin ulkopuolelta vuollun puukappaleen, jonka monta päivää puhaltaneet länsituulet olivat mukanaan tuoneet. Samanlaisia puukappaleita oli löydetty Porto Santostakin. Azorien rannoille oli ajautunut outojen kuusilajien runkoja. Olipa meri tuonut mahtavan ruovonkin, jonka solmujen väliin mahtui yhdeksän pullollista viiniä — se ei voinut olla, arveltiin, kotoisin muualta kuin Intiasta. Flores nimiselle Azorisaarelle oli ajautunut kaksi ruumista, jotka olivat jotakuta tuntematonta kansaa. Väittävätpä jotkut nähneensä merellä katettuja aluksiakin, joissa oli ollut eläviä outoja ihmisiä. Toiset purjehtijat luulivat nähneensä matkalla Irlantiin maata, jonka he päättivät Tatarian (Aasian) itärannaksi. Jotkut väittivät löytäneensä lännen merestä tuntemattomia saaria. Guinean ja Madeirankin välillä oli joku luullut lännestä häämöttävän etäistä maata ja sitä oli lähdetty etsimään, vaikka tosin oli saatu palata takaisin tyhjin loimin. Nämä luultavasti olivat osaksi merimiesjuttuja, mutta saattoi niissä olla tottakin. Tuskin lienee Columbus sitä vastoin saanut kuulla matkasta, jonka luotsi Juhana Scolvus v. 1476 teki Tanskan kuninkaan toimesta, viedäkseen apua Grönlannin siirtokunnille, ja jolla retkellä hän näyttää joutuneen Labradorin rannoille.

Nämä epämääräiset huhut ja kertomukset tuskin kuitenkaan olisivat saaneet Columbusta aikomustaan esittämään, ellei hänellä olisi ollut perusteellisempiakin syitä otaksua, että lännen kautta oli mahdollinen purjehtia Intiaan. Vaikkapa hän ei olisikaan opiskellut Pavian yliopistossa, niin oli hän kuitenkin hankkinut itselleen perusteellisemmat tiedot tähtitieteestä ja kosmografiasta kuin sen ajan purjehtijoilla yleensä oli. Hänen päälähteitään oli »Imago mundi» niminen teos, jonka vuoden 1410 vaiheilla oli kirjottanut Cainbrayn kardinali Petrus de Alliaco. Se oli mukailu aikaisemmista skolastisista teoksista, useista vanhemmista auktoreista koottu yhdistelmä. Petrus de Alliaco oli teokseensa koonnut varsinkin klassillisten kirjottajain tietoja maapallon rakennuksesta, ynnä maitten ja merien muodoista. Siitä Columbus sai käsityksensä maan pallonmuodosta, sen koosta ja Atlantin meren otaksutusta kapeudesta, Paratiisin paikasta ja piakkoin odotettavasta maailmanlopusta. Ratkaiseva merkitys Columbuksen yritykselle oli »Imago mundin» tiedoilla maapallon pienestä koosta. Siinä sanotaan, että jos tahdotaan tietää, paljonko maan pinnasta on asuttua, niin on otettava huomioon ilmastolliset olot ja vesi. Ptolemaioksen luulon mukaan oli noin kuudes osa maapallon pinnasta maata, loput vettä; myöhemmin hän arveli, että neljäsosa maan pinnasta oli asuttavaa maata. Aristoteles luuli maata olevan vielä enemmän. Hänen laskunsa mukaan ei meri Espanjan länsirannan ja Intian itärannan välillä (Atlantin meri) voinut olla leveä. Seneca lausui luonnonhistoriassaan, että suotuisalla tuulella tämän meren poikki pääsisi muutamassa päivässä. Kun Pliniuskin otaksui samaa, niin ei Petrus de Alliacon mielestä maan pinnasta mitenkään kolmeneljännestä voinut olla vettä. Sitä paitsi sanotaan Raamatussa, Esran kirjassa, että ainoastaan seitsemäsosa on vettä maahan verraten. Vielä hän huomauttaa Aristoteleen osottaneen, ettei Afrikan länsirannalta voi olla meren poikki Intian itärannalle kovin pitkä matka, koska molemmissa maissa oli elefantteja. Kaikesta päättäen, sanoi Petrus de Alliaco, on siis maamatka Espanjasta itää kohti Intiaan paljon pitempi kuin merimatka valtameren poikki lännen kautta.

Tieteellisessä kirjallisuudessa oli siis ajatus maan ympäri purjehtimisesta lausuttu jo Vanhalla ajalla, vaikk'emme tiedäkään kenenkään yrittäneen sitä toteuttaa. Vielä välittömämmän sysäyksen sai Columbuksen mielessä kytevä tuuma hänen maamiehensä Paolo Toscanellin kirjeestä Portugalin hallitukselle.

Toscanellin kirje.

Paolo Toscanelli (1397—1482), ammatiltaan lääkäri, oli aikansa etevimpiä oppineita. Hänen kotikaupunkinsa oli Firenze. Muitten tieteitten ohella hän oli tutkinut myös kosmografiaa ja tunsi hyvin vanhat auktorit. Maantieteelliset harrastukset olivat saaneet hänet seurustelemaan aikansa etevimpäin matkustajani kanssa. Marco Polon kertomukset Kiinan ja Cipangun (Japanin) rikkauksista lienevät hänessä virittäneet sen ajatuksen, että näihin idän maihin voitaisiin päästä mukavammin lännen tietä Atlantin meren poikki. Hyvin tietäen, että Portugalilaiset olivat jo vuosikymmeniä etsineet tietä Intiaan Afrikan ympäri, hän sen vuoksi kirjoitti eräälle kirkonmiehelle Lissaboniin kirjeen näistä mietteistään ja liitti kirjeeseen oman tekemänsä kartan maapallon meripuoliskosta, jota ei siihen saakka vielä kukaan ollut yrittänyt piirtää. Sen kautta hän tahtoi havainnollisesti antaa tukea arvelulleen. Toscanellin kartta on tosin joutunut hukkaan, mutta siitä on ehkä jäljennetty se pallokartta, jonka nürnbergiläinen ritari ja oppinut Martin Behaim Portugalissa laati. Kirje sitä vastoin on säilynyt, ja koska se epäilemättä oli välittömiä vaikuttimia Columbuksen matkaan, niin julkaisemme sen tässä kokonaan:

»Kanoniko Ferdinand Martinezille, Lissaboniin, lähettää lääkäri Paulus (Toscanelli) tervehdyksensä. Tuttavallisesta seurustelustanne H.M. Kuninkaan kanssa on minun sitä hauskempi saada tieto, kun jo ennen olen kanssanne keskustellut tiestä »maustemaihin», lyhemmästä kuin Guinean kautta kulkeva on. Kuningas tahtoo minulta nyt vielä vakuuttavampaa ja ilmeisempää selitystä, jotta vähemmänkin asioihin perehtynyt voisi tämän tien merkityksen oivaltaa. Vaikkapa tiedänkin, että se voitaisiin osottaa maata esittävällä pallolla, niin olen kuitenkin selvemmyyden vuoksi, ja kun vaiva ei ole suuri, tahtonut sen osottaa merikartalla. Lähetän siis H. M:lleen omakätisesti piirtämäni kartan, jolle teidän rannikkonne ja tienne ovat piirretyt, ynnä tie, joka niistä alkaa länttä kohti, ja paikat, joihin on päästävä, ja kuinka kauas on poikettava navasta ja päiväntasaajasta ja kuinka pitkän matkan, s.o. kuinka monen penikulman päässä tullaan niihin seutuihin, joissa on niin runsaasti maustimia ja jalokiviä. Elkääkä ihmetelkö sitä, että minä sanon sitä »läntiseksi» alueeksi vaikka sitä tavallisesti sanotaan itäiseksi. Nuo seudut nimittäin löydetään purjehtien yhä länttä kohti maan alapuolisia teitä, jota vastoin ne maisin ja ylempää tietä kuljettaissa aina löydetään idästä. Suorat karttaan piirretyt viivat siis merkitsevät etäisyyksiä idästä länteen käsin, niitten poikki kulkevat viivat taas etäisyyksiä pohjoisesta etelään. Olen karttaan merkinnyt useita paikkoja, joihin te merenkulkijain tarkempien tietojen mukaan voisitte saapua, ellei epäsuotuisien tuulien, taikka muitten seikkain vuoksi jouduta toiseen paikkaan kuin aiotaan. Olen sen tehnyt siitäkin syystä, että purjehtijat sitten voisivat asukkaille näyttää jo ennen tunteneensa heidän maansa, joka tietysti on oleva sitä mieluisampaa. Mutta saarilla asuu ainoastaan kauppiaita. Väitetään, että siellä eräässä kaikkein kuuluimmassa, Zaiton nimisessä satamassa, on niin paljon kauppalaivoja, ettei koko maailmassa muualla sen vertaa. Vakuutetaan nimittäin, että siitä satamasta vuosittain lähtee 100 suurta pippurilla kuormattua laivaa, lukuun ottamatta ollenkaan muita laivoja, jotka kuormaavat muita maustimia. Se maa on sangen väkirikas ja sangen paljon siellä on maakuntia, valtioita ja lukemattomia kaupunkeja ja sitä hallitsee yhteinen ruhtinas, jota sanotaan suurkaaniksi — toisin sanoen kuningasten kuninkaaksi. Enimmäkseen hän asuu ja hallitsee Kathai maakunnassa. Hänen esi-isänsä halusivat päästä yhteyteen kristittyjen kanssa. Jo 200 vuotta takaperin he lähettivät sanoman paaville ja pyysivät oppineita, jotka heille opettaisivat uskoa, mutta nämä matkalla kohtasivat vaikeuksia ja palasivat takaisin. [Polojen seurassa matkustaneet kirkonmiehet palasivat takaisin jo Vähästä Aasiasta. Vert. Maant. Löytör. I, s. 340.] Myös paavi Eugeniuksen aikana tuli eräs, joka vakuutti heidän hyväntahtoisuuttaan kristittyjä kohtaan, ja tämän (ehkä Nicolo Contin) kanssa minä olen paljon keskustellut ja kuullut häneltä paljon, kuninkaallisten palatsien suuruudesta, jokien leveydestä, suuruudesta ja ihmeteltävästä pituudesta, ja kaupunkien suuresta luvusta jokien rannoilla, niin että esim. yhden joen varrella on 200 kaupunkia, ja leveistä ja pitkistä marmorisilloista, jotka kaikkialla ovat veistokuvilla koristetut. Tämä maa on sen arvoinen, että latinalaiset lähtevät sitä etsimään, ei ainoastaan siitä syystä, että sieltä on saatavana suunnattoman paljon kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia jalokiviä ja maustimia, joita meille ei koskaan tuoda, vaan myöskin sikäläisten oppineitten miesten, filosofien ja kokeneitten astrologien vuoksi ja jotta kuultaisiin, millä taidolla ja hengellä tämä mahtava ja suuri maa itseään hallitsee ja sotiakin käy. Firenze 25 p. kesäk. 1474.»

»Lissabonista on (kartassa) länteen suoraa tietä 26 spatiota (viivaväliä), jokainen niistä 250 milliariota, Quinsayn erinomaisen upeaan ja suureen kaupunkiin. Tämän kaupungin ympärysmitta on 100 milliariaa, siinä on 10 siltaa ja nimi merkitsee »taivaan kaupunkia» (Marco Polon erehdyttävän tiedon mukaan), ja paljon kummaa siitä kerrotaan, taiteilijain paljoudesta ja talojen suuruudesta. Tämä välimatka on melkein kolmas osa koko maapallon ympäryskehästä. Mainittu kaupunki on Mangin maakunnassa, lähellä Kathayta, jossa taas maan hallitsijan pääkaupunki on. Mutta tunnetusta (s.o. kaikille kartoille piirretystä, vaikkei kenenkään näkemästä) Antihan saaresta on kaikkein kuuluimpaan Cippangun saareen 10 spatiota. Tämä saari nimittäin on erinomaisen rikas kullasta, helmistä ja jalokivistä, ja puhtaalla kullalla katetaan temppelit ja palatsit. Ja näin on tuntematonta, mutta ei siltä pitkää tietä kuljettava meren avaruuden poikki.»

Columbus sai Portugalissa ollessaan tiedon tästä kirjeestä ja kääntyi itse Toscanellin puoleen saadakseen häneltä lisäselvitystä. Toscanellin vastaus on säilynyt ennen mainitussa elämäkerrassa, mutta ainakin päivämäärät ovat ilmeisesti muutetut, jotta Columbuksen oma alote-kunnia olisi ilmeisempi. Vastauksessaan Toscanelli kirjottaa: »Minä kiitän aikomustanne purjehtia länteen ja olen vakuutettu siitä, kuten olette kartastanikin nähneet, ettei se tie, jota aiotte kulkea, ole niin vaikea, kuin luullaan. Päin vastoin on tie niihin seutuihin, jotka olen karttaan piirtänyt, aivan varma. Teitä ei ensinkään epäillyttäisi, jos te, niinkuin minä, olisitte seurustelleet monien henkilöitten kanssa, jotka ovat niissä maissa olleet, ja olkaa varma siitä, että siellä tapaatte mahtavia kuninkaita, paljon taajaan asuttuja varakkaita kaupunkeja ja maakuntia, joissa on ylenpalttisesti kaikenlaisia jalokiviä. Ja varmaan on niitä kuninkaita ja ruhtinaita, jotka noissa etäisissä maissa asuvat, suuresti ilahuttava, jos avaatte tien, jonka kautta he voivat ruveta kristittyjen kanssa yhteyteen ja oppia katolista uskontoa ja kaikkia tieteitä, jotka me omistamme. Siitä ja monesta muustakaan syystä en ihmettele, että teillä on niin paljon rohkeutta, samoin kuin koko Portugalin kansallakin (Columbus ei näytä ilmottaneen, että hän oli italialainen). Siinä kansassa on aina ollut miehiä, jotka ovat olleet kaikissa yrityksissä jalot.» Toscanelli lähetti mukana jäljennöksen siitä kirjeestä, jonka hän oli Portugaliin jo ennen kirjottanut. Jotkut tutkijat kuitenkin epäilevät, että Columbuksen ja Toscanellin kirjeenvaihto on kokonaan myöhemmin tekaistu. Toscanellin kirje Martinezille on kyllä oikea.

Lionardi da Vincinkin, kuulun maalarin, kuvanveistäjän, arkkitehdin, insinöörin ja tiedemiehen kanssa näyttää Columbus olleen aikeestaan kirjeenvaihdossa ja saaneen häneltäkin rohkaisevia tietoja. Molemmat italialaiset oppineet eivät aavistaneet, sen enempää kuin Columbus itsekään, mikä salpa meren keskellä oli Europan ja Itä-Aasian välillä ja kuinka paljon pitempi matka todenteolla on, kuin he, Ptolemaioksen arvioihin nojautuen, olivat otaksuneet.

Columbus esittää aikeensa.

Columbus luultavasti v. 1483 ensi kerran esitti aikeensa Portugalin kuninkaalle. Tämä kysyi siitä erään valiokunnan mielipidettä, johon oli koottu maan etevimpiä oppineita, mutta nämä miehet, varsinkin kuninkaan rippi-isä, pitivät genovalaisen purjehtijan puheita paljaina kerskauksina ja päättivät koko tuuman Marco Polon juttuihin perustuvaksi houreeksi. Kun Columbus tuki tieteellisiä perusteluitaan kaikenlaisilla uskonnollisilla haaveilla, niin ei kuningaskaan ottanut hänen esitystään kuuleviin korviin. Portugalilaiset päättivät kulkea edelleen sitä tietä Afrikan ympäri, jonka tutkimiseksi he jo olivat niin paljon uhranneet. Se huhu, että Portugalin kuningas olisi sataa lähettänyt laivan juuri Columbuksen esittämää tietä löytämään, mutta että laiva olisi pelosta takaisin palannut, on myöhempi keksintö.

Kun kaikki tiet Portugalissa näin olivat ummessa ja samaan aikaan Columbuksen vaimokin kuoli, niin lähti Amerikan tuleva löytäjä v. 1483 pois koko maasta, tarjotakseen palveluksiaan Espanjan hallitsijoille. Voimme nyt palata siihen hetkeen, kun hän, poikansa La Rabidan luostariin jätettyään, lähti Sevillaan asiaansa ajamaan.

Columbus Espanjan hovissa.

Espanjassa Columbus ensinnäkin muutti nimensä espanjalaiseen muotoon ja kutsui itseään siitä pitäen Cristoval Coloniksi. Hän elätti itseään Sevillassa myymällä painettuja kirjoja, tutustui sitten oppineisiin ja sai Medina Celi nimisestä ylimyksestä vaikutusvaltaisen suojelijan. Tämä ylimys, joka oli maansa mahtavimpia, soi genovalaiselle merenkulkijalle vierasvaraisen kodin ja rohkaisi kaikin tavoin hänen tuumiaan. Hän olisi itsekin varustanut laivat, mutta hänen mielestään niin suuri yritys oikeammin kuului Castilian kruunulle. Medina Celin suosituksesta Columbus kutsuttiin kuningatar Isabellan hoviin, jossa häntä alun pitäen suojeli ja suosi kardinali Mendoza, Medina Celin läheinen sukulainen. V. 1486 Columbus esitettiin kuningattarelle, joka silloin oli Cordovassa. Genovalainen miellytti Isabellaa, ja hän käski tarkkaan tutkia hänen ehdotuksiaan. Sitä varten asetetun valiokunnan esimies, kuningattaren rippi-isä, oli kuitenkin yritystä vastaan, ja hänen vaikutusvaltansa ratkaisi asian Columbusta vastaan. Valiokunnan lausunto oli niin masentava, että se saattoi Columbuksen kerrassaan naurun alaiseksi. Salamancassa, joka siihen aikaan oli Espanjan oppinein kaupunki, jossa kuulu yliopisto oli, hän kuitenkin erään ystävällisen ja hänen tuumiaan suosivan apotin toimesta sai tyyssijan ja seuraa, joka paremmin käsitti hänen aikeittensa suuruuden ja tärkeyden. Vaikutusvaltaisten dominikanimunkkien suosittelemana Columbus sai yhä enemmän mahtavia suojelijoita. Kuningatar lupasi ottaa hänen ehdotuksensa uudelleen harkitakseen, heti kun maan asiat sen sallivat. Mutta toistaiseksi kiinnitti sota maureja vastaan maan kaikki sekä varat että voimat. Castilian kuningatar piiritti paraikaa yhdessä puolisonsa, Aragonian Ferdinandin kanssa Malagaa. Columbukselle myönnettiin pieni apuraha, että hän saattoi puutetta näkemättä odottaa. Väliajalla hän solmi liiton erään neidon, Beatrice de Aranan kanssa, ja liitosta syntyi poika Ferdinand. Saiko tämä liitto koskaan vihkimyksen vahvistusta, siitä ei ole tietoa, mutta uskollisena Columbus pysyi kuolemaansa saakka toiselle vaimolleen. Tämä hoiti hellänä äitinä Diegoakin, hänen poikaansa ensimäisestä avioliitosta.

Columbuksen asia edistyi kuitenkin niin huonosti, että hän lopulta aikoi lähteä Ranskaan onneaan koettamaan. Hänen vähää nuorempi veljensä Bartolomeo oli jäänyt Lissaboniin, ja tämän luoksi hän ensiksi lähti neuvottelemaan. Luultavasti hän silloin, vaikka jälleen huonolla menestyksellä, uudelleen esitti asiansa Portugalin kuninkaalle. Columbuksen ollessa Lissabonissa palasi Diaz retkeltään, jolla Hyvän toivon niemi ja varma meritie Intiaan löydettiin. Ehkä tämä tapaus ratkaisi asian Columbusta vastaan. Neuvottelusta Bartolomeon kanssa oli tuloksena, että tämä lähti Englantiin, taivuttamaan sen maan hallitsijaa tuumaan, ja sieltä Ranskaan, kun Englannin kuningas suorastaan pilkkasi moisia houreita. Christofer palasi Espanjaan, koettamaan vielä kerran siellä onneaan.

Sota maureja vastaan kiinnitti kuitenkin yhä vielä Ferdinandin ja Isabellan koko huomion. Valmistettiin paraillaan Granadan vallotusta. Columbus epätoivoissaan päätti lopultakin lähteä Ranskaan, mutta poikkesi sitä ennen La Rabidan luostariin, sanomassa jäähyväiset sikäläisille ystävilleen, jotka olivat häntä niin hartaasti kannattaneet. Mutta sieltä hänelle, odottamatta kyllä, tulikin apu. Luostarin apotti, Juan Perez, oli nuorempana ollut kuningatar Isabellan rippi-isä ja oli siitä säilyttänyt suuren vaikutusvallan. Hän oli tullut niin täydelleen vakuutetuksi vieraansa tuuman mahdollisuudesta ja suuresta merkityksestä, että kirjotti kuningattarelle kirjeen ja kehotti häntä mitä vakuuttavimmin auttamaan yritystä, josta olisi kristinuskon levittämiselle niin paljon hyötyä. Kuningatar silloin kutsui entisen rippi-isänsä Granadaan, puhuakseen hänen kanssaan tarkemmin Columbuksen asiasta, ja iäkäs Perez viipymättä noudatti kutsumusta. Hän sai kun saikin kuningattaren taipumaan. Columbus sai uuden kutsumuksen saapua hoviin, joka oli Granadan edustalla, ja samalla hänelle lähetettiin jommoinenkin rahasumma, jotta hän saattoi varustaa itsensä hovissa esiintymään. Columbuksella oli Isabella kuningattaren kanssa montakin keskustelua ja kuningatar lupasi suostua hänen vaatimuksiinsa, vaikka nämä olivatkin köyhän ja maineettoman muukalaisen esittämiksi tavattoman korkeat. Niitten korkeutta puolusti vain yrityksen uutuus, rohkeus ja suuri merkitys. Mutta ensin oli Granada vallotettava. Columbus odottaessaan otti osaa piiritykseen, taistellen urhokkaasti. Vihdoin, tammikuussa 1492, maurien viimeinen turva Espanjassa murtui, Granada antautui.

Mutta vaikka matka jo olikin kuningattaren päätöksen kautta ratkaistu, niin vastusti sitä vastoin kuninkaallinen neuvosto jyrkästi Columbuksen vaatimuksia, pitäen niitä suhdattomina ja sopimattomina. Columbus ei suostunut niitä vähentämään, ja lopun lopuksi hän jälleen poistui hovista ja lähti vihdoinkin matkalle Ranskaan. Mutta hän ei kauaksikaan ennättänyt, ennenkuin asiat muuttuivat. Hänen ystävänsä olivat sillä välin saaneet kuningattaren tekemään ratkaisevan päätöksen. Isabella päätti, että Castilia yksinään toteuttaisi tämän yrityksen. Hän lupasi vaikka antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei varoja muutoin saataisi, ja silloin täytyi mahtavien valtamiestenkin taipua ja ryhtyä toimiin niin kuulumattoman uhrauksen estämiseksi. Columbus ei vielä ollut matkannut kuin kymmenisen kilometriä Granadasta, muulilla ratsastaen, kun sanansaattaja ehdätti hänet ja hän varmalla tiedolla saattoi palata takaisin.

Columbuksen valtuudet.

Huhtikuussa v. 1492 allekirjotettiin Castilian kruunun ja Columbuksen välinen sopimus. Columbus nimitettiin »valtameren amiraaliksi» kaikilla niillä vesillä ja niissä maissa, jotka hän löytäisi. Tämä arvonimi oli oleva elinaikainen ja kuoleman jälkeen periytyvä hänen suvussaan. Siihen liittyivät samat oikeudet kuin Castilian suur'amiraalinkin arvoon. Lisäksi Columbus nimitettiin kaikkien löytämäinsä maitten varakuninkaaksi ja ylimaaherraksi. Hänen piti saada kymmenykset kaikista näissä maissa saaduista jaloista metalleista ja kahdeksas osa kaikkien niitten laivojen voitosta, joitten varustukseen hän kahdeksannella osalla otti osaa. Valtuudet kirjotettiin pergamentille ja varustettiin kuninkaan ja kuningattaren lyijysineteillä. Palos kaupungin kansalaiset velvotettiin hankkimaan vasta nimitetylle amiraalille kaksi karavelia; Palos oli nimittäin jonkun niskottelun vuoksi aikaisemmin tuomittu varustamaan kaksi laivaa kruunun sitä vaatiessa.

Columbus oli todella saanut ennen kuulumattomat valtuudet. Tämä osaksi saa selityksensä hyvästä maineesta ja arvonannosta, jota italialaiset purjehtijat yleensä nauttivat Espanjassa, samoin kuin Portugalissakin, vieläpä Ranskassa ja Englannissakin, kuten saamme myöhemmin nähdä. Mutta sitä paitsi oli hänen ehdotuksensa todella houkutteleva. Portugalilaiset olivat juuri löytäneet kauan etsityn Intian tien Afrikan ympäri ja paavi oli taannut sen käyttämisen ja todennäköisesti samalla rikkaan Intian kaupankin Portugalin yksinoikeudeksi. Columbuksen yritys lupasi nyt yhdellä iskulla antaa Castilialle kaiken sen, mitä Portugal oli lähes vuosisadan niin monien uhrausten kautta tavotellut. Jos yritys onnistui, niin kannatti sen hyväksi uhratakin. Jos taas retkikunta joutui turmioon — sitä useimmat pitivät todenmukaisena — niin raukesivat samalla Castilian kruunun myöntämät suuret oikeudet. Tässä oli siis paljon voitettavana ja verraten vähän hävittävänä, etenkin kun ei kruunu itse uhrannut yritykseen paljoa muuta kuin arvonimiä ja lupauksia.

Columbuksen ensimäinen matka.

Valmistukset Palon satamassa.

Pieni satamakaupunki Palos oli Rio Tinton oikealla rannalla. Toukokuussa v. 1492 siellä julkisesti kuulutettiin, että kaupungin tuli hankkia Columbukselle kaksi karavelia. Niitä ei ollut vaikea saada, mutta vaikeampi oli saada niihin miehistöä, sillä kruunun käsky ei valvottanut kaupunkia siitä huolta pitämään. Merimiehiä kammotti lähteä retkelle, jota useimmat pitivät varmana perikatona. La Rabidan luostarin apotti saattoi tämänkin asian suotuisaan ratkaisuun. Juan Perez sai Palokscn mahtavimman suvun, Pinzonit, taipumaan yritykseen ja rupeamaan siihen osalliseksi kuin omaansa. Kolme Pinzon veljestä, kaikki tottuneita merenkulkijoita, päätti lähteä itse matkaan, ja kun he olivat asian puolesta, niin ei ollut vaikea saada muutakaan väkeä.

Kaikenlaisia muita vaikeuksia esiintyi kuitenkin aina lähtöön saakka. Toisen matkaa varten luovutetun laivan omistaja keksi viimeiseen saakka esteitä, yllytti väkeä ja sai aikaan riitoja. Laivain pohjat puhdistettiin huolimattomasti, mukaan otettavia varastoja täytyi odottaa, ja usein ne, vihdoin saapuessaan, olivat joko väärän laatuisia, taikka sopimattomissa astioissa. Purjeet eivät sopineet, mastojen köysistö oli puutteellinen. Suoranaisella pakolla täytyi hankkia, mitä tarvittiin, ja Paloslaiset olivat näiden rettelöiden vuoksi koko retkeä vastaan vihamieliset.

Columbus sai kuitenkin hankituksi molempien karavelien lisäksi kolmannenkin aluksen, joka oli niitä kahta vertaa suurempi. Se oli oikea »laiva», noin 230 tonnin vetoinen kuormattuna ja pieni siis meidän aikamme purjelaivoihinkin verraten. »Santa Marialla» oli täysi kansi ja keulassa ja perässä korkeat kansihuoneet, niinkuin sen ajan aluksissa oli tavallista. Mastoja oli kolme, kahdessa raakapurjeet, perämastossa kolmikulmainen latinalainen purje, Molemmat karavelit olivat puolta pienemmät ja ainoastaan keulasta ja perästä kannelliset. Mutta sen ajan merialukset olivat hyvin pulleamuotoiset, jonka vuoksi ne pienuudestaan ja avonaisuudestaan huolimatta hyvin selvisivät aallokossa, vaikka olivat verraten hitaita. Niin pienillä aluksilla aikoi Columbus siis ohjata kohti tuntemattomia vaaroja aavan meren poikki. Tosin siihen aikaan rakennettiin paljon kookkaampiakin, mutta niitä joko ei tähän seikkailuun liiennyt, taikka ehkä arveltiin pienempiä helpommaksi ohjata tuntemattomissa rantavesissä. »Pinta» oli pienuudestaan huolimatta nopeampi kuin amiraalilaiva. »Pintassa» ja »Ninassa» oli paloslainen meriväki, amiraalilaivan merimiehet olivat eri osista Espanjaa, enimmät luoteisrannalta Galiciasta. »Santa Mariaa» johti Columbus itse, »Pintaa» Alonzo Pinzon, »Ninaa» Vicente Pinzon. Kaikkiaan oli näillä kolmella laivalla 88 henkeä. Eräs sen aikuinen historiankirjottaja sanoo, että »Columbus oli pää, mutta Pinzon oli oikea käsi». Ja tosiaan oli amiraalin matkansa onnistumisesta suuressa määrin kiittäminen tätä toimeliasta ja rohkeata purjehtijasukua.

Kesäkuu ja heinäkuu kului Paloksen satamassa valmistuksissa. Pieni kaupunki tuskin oli nähnytkään ennen niin vilkasta aikaa, ja varmaa on, ettei se ole sen koommin ollut mukana niin mainehikkaassa yrityksessä. Syyttä ei siellä nyt seiso Columbuksen suuri muistopatsas. Elokuun alussa oltiin valmiina matkaan. Columbus kaikkine miehineen lähti kirkkoon ja vastaanotti Herran ehtoollisen. Apotti Juan Perez oli itse saapunut luostarista kehottamaan kaikkia luottamaan Jumalaan ja amiraaliinsa. Hän jakoi heille siunauksen ja toivotti onnea matkalle. Vähän ennen auringonnousua kokoontui elok. 3 p. suuri joukko rantaan näkemään laivaston lähtöä. Ankkurit nostettiin, amiraali lennätti mastoon Castilian lipun ja laski jäähyväisiksi suur’purjeensa, johon oli maalattu ristinmerkki. Joen suistamosta pieni laivasto sitten laski väljemmälle vedelle ja vähitellen kolme purjetta katosi taivaanrannan taa. Harva luuli heidän siltä matkalta koskaan palaavan. Vielä harvempi osasi aavistaa, että retki oli oleva maailmanhistoriallinen tapaus. Piispa Las Cusaksen teoksissa on säilynyt otteita Columbuksen päiväkirjasta, ja niiden mukaan voimme jotenkin tarkkaan seurata matkan vaihein:.

Ensimäinen matka Atlantin meren poikki.

Columbuksen pieni laivasto ohjasi ensinnä Canarian saaria kohti, vetävä maatuuli purjeissa. Elok. 6 p. joutui »Pintan» peräsin epäkuntoon, arvatenkin sen kautta, että laivan molemmat omistajat, jotka seurasivat mukana merimiehinä, olivat sitä viottaneet, saadakseen syyn palata takaisin. Pinzon kuitenkin sai varustetuksi varaperäsimen, ja niin päästiin Canarian saarille. Gran Canariassa »Pinta» korjattiin, jonka jälkeen laskettiin Gomeraan, läntisimpään saareen, vettä ottamaan. Välillä nähtiin Teneriffan tulivuori, jota merimiehet pitivät huonona enteenä, koska siihen yhä liittyivät vanhat taikaluulot. Syyskuun 6 p. lähdettiin jälleen ulapoille, Columbuksen kuultua, että kolme portugalilaista karavelia väjyi häntä estääkseen matkan.

Pian alkoi miehistössä herätä pelko. Amiraali sen vuoksi jo alun pitäen piti kaksia laivakirjoja. Toinen oli häntä itseään varten, toinen laivaväkeä varten. Jälkimäisessä hän ilmotti purjehditut matkat lyhemmiksi todellista, jott'eivät merimiehet säikähtäisi niiden pituutta. Purjehdittiin sen viivan poikki, jolla kompassin osotus muuttui läntisestä poikkeumasta itäiseksi. Arvatenkin tiedettiin jo aikoja sitten, ettei kompassi näyttänyt suoraan pohjoiseen, mutta Columbus lienee ensimäinen, joka huomasi poikkeuman voivan muuttua läntisestä itäiseksi. Tämä outo ilmiö pelotti suuresti merimiehiä, mutta Columbus rauhotti heitä semmoisella hätäselityksellä, että kompassi kyllä näytti oikeaan kuten ennenkin, mutta että Pohjantähti oli paikkaansa muuttanut. Myöhemmin hän koetti selittää poikkeuman muuttumisen siten, että muka sillä paikalla oli maanpinnassa pahka, niinkuin olemme jo kertoneet Keskiajan maantiedettä esittäessämme (I, s. 253).

Mutta purjehdus itse sujui mitä parhaiten. Laivat olivat pasaadituulessa, joka tasaisesti veti, ja meri oli rauhallinen. Sää oli mitä kauneinta, auringonnousut ja laskut ihanat. Toisinaan pilvet taivaanrannalla muodostivat ihmeellisiä etäisiä maisemia, joita merimiehet monta kertaa erehtyivät maaksi luulemaan. Odottavin silmin tähyiltiin jokaista semmoista kaukonäköä ja yksinäiset purjehtijat luulivat joka hetki joko Antihan tai St. Brandanin nousevan aalloista. Niitten olemassa oloon uskoi sekä Columbus että Pinzon varmasti. Paljon lintuja nähtiin ja jonkun laivapojat saivat kiinnikin. Niitten lentosuunnat tarkalleen havaittiin. Ne kuitenkin lienevät enimmäkseen olleet semmoisia merilintuja, jotka elävät valtamerellä, eikä lentosuunnista voitu saada paljoakaan johtoa. Jos joukossa oli varsinaisia maalintujakin, niin lienevät ne vielä olleet Canarian saarilta.

15 p. syysk. mereen putosi meteori, ei aivan kauaksi laivasta. Pian sen jälkeen alkoi veden päällä näkyä paljon ruohoa. Toisin paikoin oli sitä niin runsaasti, että merimiehet pelkäsivät laivain takertuvan, taikka ajavan vedenalaisille matalikoille. Columbus koetti rauhottaa väkeään, mutta epäilemättä hän itsekin oli tästä ilmiöstä huolissaan — olihan hän Keskiajan kasvattama ja monessa suhteessa sen ennakkoluulojen alainen. Hän antoi nostaa merestä näitä ruohoja, ja huomasi niissä pieniä rakkuloita, ikäänkuin marjoja. Mutta rakkulain merkitystä hän ei voinut aavistaa; ne olivat ilmarakkoja, joiden avulla levä pysyy veden pinnalla. Laivat olivat siis joutuneet Sargassomereen, joka on Atlantin meren keskellä, Canarian saarien, Azorien ja Viheriänniemen saarien kohdalla. Sargassolevä oikeastaan on kotoisin Länsi-Intiasta, jossa sitä kasvaa saarien ja särkkien äärillä. Myrskyt repivät sitä toisinaan irti suuria kimppuja ja merivirrat kuljettavat leväkimput ensinnä koilliseen suuntaan ja sitten yhä enemmän itää kohti, kunnes ne joutuvat keskelle Atlantin merta mainitulle alueelle, jota merivirrat laajana pyörteenä kiertävät.

Vielä merimiehiä pelotti se seikka, että tuuli kaiken aikaa oli myötäinen. He epäilivät, ettei päästäisikään takaisin. Tämä epäilys olikin paremmin perustettu. Onneksi sattui kuitenkin 22 p. syyskuuta vastatuuli. Amiraali päiväkirjassaan huomauttaa, että »se oli minulle erittäin tarpeellinen, sillä väkeni oli kovin kiihtynyt, luullen, ettei tässä meressä puhaltanutkaan semmoista tuulta, joka kuljettaisi laivat takaisin Espanjaan». Merimiehet nurkuivat ensin salassa, mutta kun matkaa yhä kesti, eikä maata näkynyt, niin tyytymättömyys vihdoin kasvoi niin suureksi, että napisijat uhkasivat heittää mereen »tämän ligurialaisen, joka on meidät pettänyt ja uhkaa kaikki perikatoon saattaa».

Kun oli purjehdittu Canarian saarilta kolme viikkoa, niin amiraali päätti, ettei Antilia varmaankaan saattanut enää olla kaukana. Samaa mieltä oli Pinzon nähtyään Toscanellin kartan, jonka Columbus nuoralla lähetti hänen laivaansa. 25 p. syysk. Alonzo Pinzon luuli nähneensä maata ja kaikissa laivoissa aljettiin jo kiitosvirsi, mutta ilo oli ennenaikainen — sekin oli vain pilvenpankko taivaanrannalla. Seuraavina päivinä ilma oli erinomaisen leutoa ja tyyntä ja paljon merileviä uiskenteli veden pinnalla. Mutta laivaväki alkoi käydä levottomammaksi, suureksi osaksi siitäkin syystä, että oli niin monta kertaa maanäköjen suhteen petytty. Columbus oli kuitenkin vakaa päätöksessään. Lokakuun 11 p. olivat tuuli ja aallokko kovat, mutta sen sijaan nähtiin varmoja maanmerkkejä. Nähtiin vihantaa meressä uiskentelevaa kaislaa. »Pintasta» keksittiin sauvoja, joita oli vuoltu. »Ninasta» nähtiin pieni oksa, jossa oli marjoja. Jo muutama päivä aikaisemmin oli matkan suunta muutettu läntisestä lounaiseksi, koska kaikki linnut näyttivät lentävän lounatta kohti.

Maata! Mainitun päivän iltana Columbus upseeriensa keralla oli »Santa Marian» korkealla peräkannella, tähystäen pimeyteen. Kuu ei ollut vielä noussut. Äkkiä hän huomasi säännöttömästä liikkuvan valon taivaanrannalla ja huomautti sitä seurassaan olevalle upseerille. Tämäkin näki sen. Pari kolme kertaa amiraali näki valon uudelleen. Hän oli nyt varma siitä, ettei maa voinut olla kaukana, ja pian eräs merimies huuti: »Maata, maata!» Yöllä, kuun noustua, nähtiin maata »Pintastakin». Purjeet käärittiin ja jäätiin aamua odottamaan. Lokakuun 12 p:n valjetessa näkyi edessä matala hiekkarantainen saari, ja käytiin sen etelärannalle ankkuriin. »Uusi maailma» oli löydetty, vaikka löytäjät itse olivat vakuutetut siitä, että vihdoinkin oli tultu Aasian itärannalle. Kuningatar oli luvannut palkinnon sille, joka ensiksi näkisi maata, ja Columbus otti tämän palkinnon itselleen, luultavasti etupäässä sen vuoksi, ettei hänen löytäjäkunniansa olisi joutunut riidan alaiseksi. Tätä monet pitävät pikkumaisena ahneutena amiraalin puolelta, hänen muka olisi pitänyt luovuttaa rahat sille merimiehelle, joka ensiksi näki maun.

Columbus soudatti itsensä maihin etevimpien miestensä kanssa, kädessään kuninkaallinen lippu, polvistui rannalle ja kiitti Jumalaa. Sitten hän juhlallisesti julisti maan Espanjan kuninkaan ja kuningattaren omaisuudeksi. Molemmilla Pinzoneilla oli viheriäiset liput, joissa näkyivät hallitsijaparikunnan alkukirjaimet. Rannalle kokoontui maanasukkaita ihmettelemään outoja tulijoita ja amiraali heille lahjotti lakkeja ja helminauhoja. Myöhemmin moni heistä ui laivoihin, tuoden papukaijoja ja pumpulia, joista heille annettiin kaikenlaista rihkamaa. He olivat alasti, hiukset olivat mustat ja karkeat kuin hevosen jouhet, mutta ruumiinrakenne oli moitteeton ja kasvonpiirteet jotenkin kauniit. Aseita heillä ei ollut muuta kuin kalanluulla terätyt keihäät. Naisia ei näkynyt. Kanotit olivat yhdestä puusta ja toiset niin isoja, että niihin mahtui viidettäkymmentä miestä; niillä kuljettiin melomalla. Saari oli melkoinen ja sangen tasainen, siinä oli vihantia puita, runsaasti vettä ja keskellä suuri järvi. Asukkaitten ihoväri oli melkein sama kuin Canarian saarilla, ja siitä Columbus päätti olevansa jotenkin samalla leveysasteella. Todenteolla hän oli kymmenkunnan astetta etelämpänä, kuumassa vyöhykkeessä. Saari nimitettiin Vapahtajalle kiitokseksi San Salvadoriksi, mutta asukkaat sanoivat sitä Guanahaniksi. Ei varmaan tiedetä, mikä se on Cuban koillispuolella olevista Bahamasaarista, mutta yleensä otaksutaan sen vastaavan nykyistä Watling saarta.

Laivoissa mieliala tämän onnellisen tapauksen kautta täydelleen muuttui. Kaikki olivat maan nähdessään rientäneet pyytämään anteeksi, että olivat epäilleet johtajaansa, ja lupasivat uskollisesti seurata häntä edelleen.

Löydetään yhä uusia saaria.

Aljettiin vaihtokauppa saarelaisten kanssa, jotka Espanjalaisten huokeasta rihkamasta olivat valmiit antamaan, mitä suinkin heillä oli. Muun muassa saatiin koko joukko kultakoristeita. Asukkaat, joita Columbus jo neljäntenä päivänä oli alkanut sanoa »intianeiksi», viittasivat kaakkoa kohti, kun heiltä kysyttiin, mistä olivat kullan saaneet. Siitä voitiin päättää sillä puolen olevan maata, joka ei voinut olla kaukana, koska asukkaat saattoivat soutuveneillään sinne kulkea. He näyttelivät arpiakin, joita olivat saaneet taisteluissa naapuriensa kanssa.

Columbus ohjasi Guanahanista lounatta kohti, ja pian löydettiin useita toisiakin Bahama-saaria, joista jotkut olivat Guanahania pienempiä, toiset taas melkoista suurempia. Asukkaitten osotusten mukaan purjehdittiin edelleen hakemaan kultamaata. »Crooked Island» nimisellä Bahama-saarella, jonka Columbus nimitti Isabellaksi — kuningas Ferdinand oli jo ennen saanut nimikkonsa, vaikka nämä nimet sittemmin ovat vaihtuneet englantilaisiin — Columbus sai varmoja tietoja siitä, että etelässä oli suuri saari, jota intianit sanoivat Colbaksi (Cubaksi). Columbus arveli, että se mahtoi olla kuulu Cipangu (Japani). 24 p. lokak. ohjattiin sen vuoksi jälleen väljemmälle ja toivottiin piankin päästävän Marco Polon Quinsaihin, josta voitaisiin Kathain suurkaanille toimittaa Espanjan kuninkaan ja kuningattaren kirjeet. Toscanellin karttaan oli Cipangu piirretty juuri niille seuduin, joissa Columbus silloin luuli olevansa.

Cuba.

Kun oli purjehdittu lounatta ja sitten etelää kohti, niin nähtiin 26 p. lokak. illan hämärtäessä maata. Kun satoi rankasti, niin oli sitä varovasti lähestyttävä. 28 p. lokak. laivat laskivat Cuban pohjoisrannalla olevaan uhkeaan jokisuistamoon. Luonto oli niin uhkuvaa ja ihanaa, etteivät Espanjalaiset olleet koskaan sen vertoja nähneet. Columbus ei kuitenkaan joutunut näissä paikoissa viipymään, vaan purjehti edelleen länttä kohti. Hän tahtoi päästä kiiruumman kautta Kathaihin ja Maustesaarille (Molukeille), voidakseen sitten lähteä paluumatkalle täysin kulta- ja maustekuormin. Intianeilta saatiin kuulla, että maa oli saari ja että sen ympäri purjehtimiseen meni kaksikymmentä päivää. Mutta sitä Columbus, Pinzonin arveluihin yhtyen, ei uskonut, vaan päätti Cuban jo olevan Aasian mannerta. Zaitoniin ja Quinsaihin ei muka voinut olla enempää kuin 100 esp. penikulmaa. Pinzon oli erehtynyt siitä, kun saarelaiset, heiltä kultaa tiedusteltaissa, olivat sanoneet sen tulevan »Cuba-nakaanista». Tämä merkitsi: »Cuban keskiosista», mutta Pinzon selitti sen merkitsevän »Cuban kaanin» luota. Harhaan johti sekin, että Cubalaiset nimittivät »Kaniboiksi» eräitä vaarallisia naapureitaan, joitten kanssa he olivat usein taistelleet; sen taas Columbus selitti tarkottavan suurkaanin alamaisia, »kanibaleja». [Pekingin tatarilainen nimi kun oli »Kaanbalik». Columbuksen mundostelema sana »kanibali» jäi aluksi ihmisensyöjille Karibeille ja on heiltä periytynyt yleensä kaikille ihmissyöjille.] Toiselta puolen häntä kuitenkin kummastutti se, ettei tässä meressä näkynyt sireenejä, eikä muitakaan merihirviöitä, joita oli piirretty karttoihin Aasian itärannalle.

Saadakseen maitten asemista parempaa selkoa Columbus marrask. 2 p. lähetti maihin kaksi tiedustelijaa; toinen oli espanjalainen, toinen taas oppinut juutalainen, joka osasi hepreaa, kaldean kieltä ja vähän arabiaakin - niitä kieliä, joita luultiin Itä-Aasiassa tunnettavan. Näitten piti tutkia maata, viedä sen hallitsijalle Espanjan kuningasparikunnan kirje ja matkalla tiedustella mausteita. Sitä varten heille annettiin mukaan näytteitä kaikenlaisista mausteista. Rahan sijasta he saivat helminauhoja, joilla heidän piti vaihtaa itselleen ruokatavaroita. Neljäntenä päivänä lähettiläät palasivat takaisin ja kertoivat käyneensä eräässä 12 penikulman päässä olevassa kylässä, jossa oli 50 taloa ja noin 1000 asukasta. Heidät oli otettu juhlallisesti vastaan ja viety asumaan parhaisiin majoihin. Intianit olivat suudelleet heidän jalkojaan ja käsiään ja pitäneet vieraitaan taivaan sanansaattajina. Kylän etevimmät miehet kantoivat heidät käsillään erääseen majaan ja laskivat heidät alas istumaan. Sitten tulivat vaimotkin osottamaan samaa kunnioitusta. Mutta eivät nämä osanneet hepreaa, eivätkä arabiaa, eivätkä näy maustimiakaan tunteneen. Kun niitä kysyttiin, niin he osottivat etelää kohti, sieltä niitä muka piti löytymän. Tällä retkellä molemmat lähettiläät ensi kerran näkivät tupakkaa poltettavan. Mutta maanasukkaat eivät sanoneet itse kasvia tupakaksi, vaan pötköjä, joita he siitä käärivät.

Marrask. 12 p. lähdettiin jatkamaan löytöretkeä. Suotuisalla tuulella purjehdittiin Cuban rannikkoa luoteeseen ja ihailtiin saaren uhkeata luontoa ja rikkautta. Mutta kun rannikkoa yhä kesti samaan suuntaan ja Columbus pelkäsi pian joutuvansa talvimaihin, — hän luuli olevansa paljon pohjoisempana kuin todella olikaan — ja kun hänen intianilaiset oppaansa olivat sanoneet Bebeque nimisen kultamaan olevan kauempana idässä, niin Columbus 13 p. marrask. kääntyi takaisin, purjehtiakseen sille suunnalle. Hän oli silloin saapunut paikkaan, joka oli Cuban itäpäästä noin kolmanneksen päässä saaren koko pituudesta. Seuraavana päivänä, 14 p. marrask., Columbus luuli tulleensa niitten lukuisien saarien läheisyyteen, joita kartoille oli piirretty Aasian itärannikon eteen. Mutta kun hän ei omien laskujensa mukaan ollut niin kaukana Canarian saarista, kuin matkaa kartan mukaan piti olla, niin hän siitä päätti, että maapallo oli vielä sitäkin pienempi, kuin Ptolemaios oli arvioinut.

Espanjola.

Columbus saapui sitten Cuban pohjoisrantaa pitkin purjehtien saaren itäpäähän. Risteiltäissä vastatuulia vastaan »Pinta» salaa erosi amiraalista, lähteäkseen omin päin etsimään huhuttua kultamaata. Amiraali ihaili Cuban ihanaa luontoa ja lauhkeata ilmastoa. Ei ainoakaan hänen laivaväestään ollut sairaana. Saaren itäisimmälle kärjelle hän antoi nimeksi »Alfa ja Omega», luullen sitä Aasian manteren uloimmaksi kärjeksi.

Joulukuun 5 p. Columbus jätti Cuban rannan taakseen ja seuraavana aamuna kohosi Haiti merestä. Hän nimitti saaren »Espanjolaksi», »pieneksi Espanjaksi», koska ranta hänen mielestään muistutti Espanjan etelärannikkoa. Espanjola oli Columbuksen mielestä vielä kauniimpi maa kuin Cuba.

Mutta purjehdus sen rantoja pitkin oli kovin vaivalloista ja yöt päivät oli amiraali kannella. Kerran, hänen mentyä joksikin aikaa lepäämään, oli »Santa Marian» peräsin jätetty nuoren pojan hoidettavaksi ja tämä puolenyön aikaan laski amiraalilaivan hiekkasärkälle. Vaikka Columbus viipymättä riensi kannelle, niin ei laivaa enää voitu pelastaa. Osa miehistöstä pelästyksissään pakeni laivan veneessä »Ninaan», joka ei ollut kaukana, mutta »Ninaan» heitä ei päästetty, koska meri oli aivan tyyni. Pakoveden aikana särkkä kävi yhä matalammaksi ja »Santa Maria» kallistumistaan kallistui. Columbus antoi katkaista isonmaston, keventääkseen sitä. Mutta tämäkään ei auttanut, vaan laiva kallistui yhä enemmän ja alkoi täyttyä. Kun sää pysyi tyynenä, niin pelasti kuitenkin »Nina» helposti koko miehistön ja seuraavana päivänä suuren osan haaksirikkoutuneen laivan tavaroistakin. Intianit, joitten kanssa Columbus oli alkanut ystävällisen seurustelun, olivat tässä työssä hyvänä apuna. Guacanagari niminen päällikkö vartioitsi itse uppoavasta laivasta pelastettuja tavaroita, kun ne oli maihin soudettu.

Navidad.

Columbus piti haaksirikkoa Jumalan sallimuksena; sen kautta hänen muka juuri piti osua sille paikalle, jossa kultaa oli runsaimmin. Tämä luulo sai aihetta siitä, että maan asukkaat nimittivät erästä Haitin maakuntaa »Cibaoksi»; Columbus luuli nimen tarkottavan Cipangua, jonka kultarikkaudesta Marco Polo oli ihmeitä kertonut. Kun seudun väestö oli sangen hyvänluontoista ja lähellä tosiaan oli runsaasti kultaa, — Espanjalaisille oli jo näytetty paljon kultakoristeita ja ohuita kultalehtiä, — ja kun maa lisäksi oli erinomaisen hedelmällistä, niin Columbus päätti perustaa paikalle siirtokunnan. Siihen oli sitä enemmän syytä, kun eivät kaikki olisi mahtuneet siihen ainoaan vähäiseen laivaan, joka amiraalille oli jäänyt. Kullanhimon kiihottamina merimiehet olivatkin hyvin taipuvaisia maahan jäämään. Toisena joulupäivänä amiraali kirjotti päiväkirjaansa: »Toivon Jumalan suovan, että täällä minun Castiliasta palatessani on koolla tynnöri kultaa, tänne jääneitten vaihtamaa, ja että he lisäksi ovat löytäneet itse kultakaivoksetkin ja niin paljon mausteita, että ennen kolmen vuoden kuluttua kuningas ja kuningatar voivat ryhtyä Jerusalemia takaisin vallottamaan.»

Uusi siirtokunta sai nimekseen »Navidad» (Joulu), ja siihen jäi 39 miestä. Tammikuun 4 p. Columbus pienellä »Ninalla» lähti paluumatkalle, viedäkseen kotimaahan sanoman suuresta löydöstään. Pari päivää myöhemmin hän sattumalta tapasi »Pintan», joka oli tutkinut Haitin itärantoja ja asukkailta kaikenlaista rihkamaa vastaan vaihtanut melkoisen määrän kultaa. Pinzon tuli amiraalin luo pyytämään anteeksi seuranpetosta, joka muka oli tapahtunut olojen pakosta. Columbus ei tosin häntä uskonut, mutta mitäpä olisi nyt riiteleminen auttanut. Ennenkuin molemmat laivat merelle lähtivät, tapahtui intianien kanssa ensimäinen verinen kahakka. 13 p. tammik. »Pinta» ja »Nina» ohjasivat Haitin itäpäästä valtamerelle.

Paluumatka.

Paluumatkalla »Pinta» vuorostaan hidastutti kulkua, sillä sen takamasto oli katkennut, eikä Pinzon kullankiihkoissaan ollut ennättänyt uutta hankkia. Laivat laskivat vastatuulten vuoksi koillista kohti ja tulivat pian viileämmille vesille, joissa saatiin paljon kaloja, muun muassa suunnattoman suuri haikala. Saalis oli tervetullut lisä muonavarastoon, sillä ruoka alkoi olla vähissä. Paluumatka oli tuulien vuoksi paljon vaikeampi, sillä oli purjehdittava epätasaisemmilla ja vastaisemmilla tuulilla kuin menomatkalla, jolloin pasaadi oli niin myötämukaisesti ja nopeasti saatellut laivat tuntemattoman valtameren poikki.

Columbus ei lopulta varmaan tiennyt, missä hän oli, sillä merellä kävi niin korkeita aaltoja, ettei hän voinut astrolabilla mitata Pohjantähden korkeutta. Helmikuun 12 p. nousi ankara myrsky, joka lopulta yltyi siihen määrään, että »Ninan» täytyi kääriä melkein kaikki purjeensa ja laskea myrskyn mukana. Helmikuun 14 p. pieni alus oli suuressa vaarassa. Columbus käski valmistaa arvat, joista yhteen merkittiin risti, ja määräsi, että sen, joka ristin sai, tuli tehdä pyhiinvaellus Santa Maria de Guadaloupen luo ja lahjottaa sikäläiseen pyhättöön viiden naulan vahakynttilä. Columbus itse otti ensimäiseksi ja sai sen pavun, johon oli risti piirretty. Sitten heitettiin arpaa siitä, kuka lähtisi pyhiinvaellukselle Santa Maria de Loretoon, joka oli Italiassa, lähellä Anconan kaupunkia, ja tämä arpa sattui eräälle cadizilaiselle merimiehelle. Amiraali lupasi antaa hänelle matkarahoja, jos pelastuttaisiin. Sitten heitettiin arpaa, kuka olisi valvova yhden yön ja kustantava messun Santa Claran pyhätössä Moguerissa. Arpa jälleen lankesi amiraalille. Viimeksi laivaväki yhteisesti lupasi, että he kaikin juhlasaatossa ja avojaloin kulkisivat kirkkoon ensimäisessä paikassa, jossa maihin tultaisiin, kiittämään Neitsyttä pelastuksesta. Tämä kaikki tapahtui myrskyn raivotessa, ja hurskas arpominen ylläpiti mielialaa.

Joka hetki saattoi tosiaan olla viimeinen. Laiva oli keventynyt sen kautta, että ruokavarat alkoivat olla lopussa, ja kallistui kovasti. Amiraali tämän haitan auttamiseksi antoi täyttää tyhjiä tynnöreitä merivedellä ja latoa ne alimmaksi kannen alle. Itse hän piti kaiken aikaa tarkkaan silmällä peräsintä. Ne, jotka ovat olleet kovassa myrskyssä Azorien ulkopuolella, hyvin käsittävät, missä vaarassa tämä pieni vuotava alus oli, vuoroin kiivetessään Atlantin valtaville aalloille, vuoroin sukeltaessaan niitten väliin näkymättömiin. Tyrskyt ja kuohut lensivät mastonhuippujen tasalle ja aalto toisensa jälkeen huuhtoi kannen yli. Vähinkin huolimattomuus perän pidossa olisi voinut olla aluksen tuho.

Columbus vaaran ollessa korkeimmillaan kirjotti pergamentille lyhyen kertomuksen löydöistään ja pyynnön, että kirje vietäisiin Espanjan hallitsijaparikunnalle. Kirjeen hän sitten sulki tyhjään tynnöriin ja tynnöri vaatteeseen käärittynä heitettiin mereen. Mutta ei yksikään toinen tiennyt, mitä se sisälsi, vaan kaikki luulivat sitä joksikin uskonnolliseksi menoksi. Columbus itse oli suurimmankin vaaran aikana vakuutettu siitä, että hän pelastuisi, sillä hän piti itseään Jumalan välikappaleena.

Helmikuun 15 p. myrsky taukosi ja auringon laskiessa näkyi taivaanrannalla maata. Luotsit luulivat sitä Espanjan rannaksi, mutta Columbus arvasi sen joksikin Azorien saarista, ja niin se todella olikin. Illalla amiraali vihdoin uskalsi lähteä kannen alle nukkumaan, oltuaan itse peräsimen ääressä uupumatta siitä pitäen, kun myrsky oli alkanut. Seuraavana aamuna saavuttiin rantaan ja saari huomattiin Santa Mariaksi, itäisimmäksi Azoreista. Toinen puoli miehistä souti paikalla maihin täyttämään yhteistä pyhiinvaelluslupausta, mutta saaren portugalilainen maaherra petollisesti vangitsi miehet, vastoin amiraalille lähettämäänsä ystävällistä sanomaa. Muutaman mutkan jälkeen miehet kuitenkin jälleen vapautettiin ja »Nina» pääsi jatkamaan matkaansa. Maaliskuun 4 p. 1493 se onnellisesti saapui Portugalin rannalle ja poikkesi Tajon suuhun vaurioitaan korjaamaan. Columbuksen paluu herätti Lissabonissa suunnatonta huomiota. Bartholomeu Diaz, joka oli sataman päällikkö, olisi mielellään vanginnut hänet ja ottanut hänen laivansa takavarikkoon, mutta kuningas João II kutsui amiraalin hoviinsa ja otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla. Columbus lähetti Lissabonista maitse Espanjan hallitukselle ensimäisen tiedon onnellisesta paluustaan.

Maaliskuun 13 p. »Nina» jälleen lähti Lissabonista ja saapui parin päivän kuluttua onnellisesti Palos satamaan, josta se edellisenä vuonna 3 p. elok. oli lähtenyt matkaan. »Pinta», joka oli siitä myrskyssä eronnut, oli ajautunut aina Bayonaan, Galician länsirannalle saakka, mutta Palokseen sekin saapui samana päivänä kuin »Nina». Suurella juhlariemulla tervehti pieni satamakaupunki palaavia. Amiraali oikopäätä kulki Pyhän Yrjön kirkkoon kiittämään Jumalaa onnellisesta paluusta ja pelastuksestaan niin monesta vaarasta. Sitten munkit saattelivat hänet La Rabidan luostariin, jossa vietettiin juhlallinen »Te Deum». Seuraavana päivänä tuotiin laivoista maihin kymmenen intiania, joista kuusi oli Guanahanista ja neljä Cubasta, ynnä oudot eläimet, kasvit ja kaikenlaiset muut esineet, joita oli mukana tuotu. Maaliskuun lopulla amiraali lähti Sevillaan.

Vastaanotto Espanjassa.

Espanjassa olivat mielipiteet retkikunnan paluun kautta täydelleen muuttuneet. Kaikki luulivat sen käyneen Intiassa ja riemastus oli suunnaton. Columbus, jota ennen oli niin paljon naurettu ja pilkattu, oli nyt sankari, »Valtameren amiraali» ja Intian varakuningas. Kun hän saapui Sevillaan, niin tuli valiojoukko kuninkaallista ratsuväkeä kaupungin ulkopuolelle häntä vastaanottamaan. Juhlakulussa kuljettiin kaupunkiin, edellä palvelijat kantaen papukaioja ja muita outoja kaunishöyhenisiä lintuja, keihäitä ja muita aseita ja outoja esineitä, ja näitten jälkeen kulkivat intianit, jotka herättivät enemmän huomiota kuin mitkään muut nähtävyydet. Sitten seurasi amiraali meriväkensä ja upseeriensa keralla sekä semmoisia tuttavia, jotka ennen matkaa olivat osottaneet hänelle ystävyyttä. Kadut olivat mustanaan kansaa, akkunat täynnään katsojia ja Columbus sai asunnon kreivi Cifuenteksen palatsissa. Sevillasta hän erään tiedon mukaan kirjotti kirjeen Paolo Toscanellille, mutta iäkäs firenzeläinen tiedemies tuskin saattoi olla enää elossa; hänen kuolinvuodekseen mainitaankin 1482. Kuninkaalta ja kuningattarelta, jotka silloin olivat Barcelonassa, saapui kirje, jossa amiraalia kehotettiin tulemaan hoviin niin pian kuin suinkin ja samalla ilmotettiin, että hän pääsisi kiiruimman kautta palaamaan Intiaan työtään jatkamaan.

Huhtikuun puolivälissä Columbus lähti Barcelonaan. Kaikissa kaupungeissa tulvi kansa tervehtimään palaavaa sankaria ja Barcelonassa hänelle valmistettiin suurenmoinen vastaanotto. Kaupungin ulkopuolelle ratsasti vastaan joukko uljaasti puettuja ritareita, jotka saattoivat hänet kuninkaan ja kuningattaren eteen. Ferdinand ja Isabella istuivat poikansa, nuoren prinssi Juanin kanssa kahdella valtaistuimella komean teltan alla, ministerit ja valtakunnan ylimykset ympärillään. Korkea herrasväki sai kuitenkin odottaa jotenkin kauan, sillä kaduilla oli väkeä niin taajassa, että amiraalin kulkueineen oli hyvin vaikea päästä läpi. Edellä astuivat intianit ja »Ninan» merimiehet, kantaen troopillisia hedelmiä ja kaikenlaisia vieraan maan kasvituotteita, papukaioja ja paljon muita loistavia lintuja ja outoja eläimiä, muun muassa viittä jalkaa pitkää suunnatonta iguana-liskoa [iguana-lisko on hyvin kamalan näköinen, vaikka aivan vaaraton eläin. Espanjalaiset arvatenkin luulivat sitä louhikäärmeeksi], jonka selässä oli suuret piikit. Intianeilla, joita oli kuusi, oli keihäät ja nuolet ja kultakoristeet. Sitten seurasi Columbus itse, komeana ja kookkaana, vaikka hiukset jo harmaantuneina. Ferdinand ja Isabella, ikäänkuin hetkellisen mielijohteen vaikutuksesta, nousivat seisomaan amiraalin astuessa audienssisaliin. Se oli kunnianosotus, jota harvoin tuli kenenkään alamaisen osaksi. Kun Columbus oli suudellut hallitsijaparikunnan kättä, niin häntä kehotettiin istumaan lähelle valtaistuinta ja kertomaan vaiheensa. Kaunopuheliaasti hän teki selvää merkillisestä matkastaan, Guanahanin löydöstä, Cubasta ja Espanjolasta ja osotti, kuinka hallitsijaparikunnalla nyt oli tilaisuus palvella Jumalaa, viisaasti ja oikeamielisesti hallitsemalla näitä uusia maita. Kun hän oli puheensa päättänyt, niin vallitsi salissa hetken syvä hiljaisuus, jonka jälkeen hallitsijaparikunta lankesi polvilleen, kiittäen Jumalaa, ja koko hovi seurasi esimerkkiä. Saliin astui juhlallisessa saatossa pappeja ja kuorolaulajia »Te Deumia» veisaten ja kaduilla lukuisat väkijoukot puhkesivat raikuviin suosionosotuksiin. Tämä juhlallinen hetki teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen. Seuraavina päivinä Columbus pääsi Ferdinandin ja Isabellan luo yksityispuhutteluun, ja silloin tarkemmin määrättiin, miten löytöretkiä oli jatkettava. Samalla päätettiin pyytää paavia vakuuttamaan nämä vastalöydetyt maat Espanjan kruunulle, ettei Portugal pääsisi niitä anastamaan.

Columbusta kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella se aika, jonka hän Barcelonassa viipyi. Maaliskuun 3 p. intianit kastettiin ja kuningas ja perintöprinssi olivat kasteen todistajina. Amiraalille juhlallisesti vakuutettiin kaikki ne oikeudet, jotka hänelle oli ennen matkaan lähtöä luvattu, ja lisäksi hänelle annettiin oma vaakunakilpi. Kuningas lahjotti hänelle oivallisen milanolaisen teräspuvun, joka on vieläkin säilössä. Tähän aikaan sanotaan sattuneen sen tapauksen, joka tunnetaan niin laajalti »Columbuksen munan» nimellä. Amiraali oli pidoissa espanjalaisten ylimysten seurassa, ja tilaisuudessa oli tavallisuuden mukaan puhuttu paljon Intiasta. Eräs läsnäolijoista oli sanonut: »Signor Cristoforo, vaikkapa Te ette olisikaan Intiaa löytäneet, niin ei meiltä kuitenkaan olisi puuttunut miestä, joka olisi voinut yrittää samaa, mitä Te teitte, sillä tämä meidän Espanjamme on täynnään suuria miehiä, jotka ovat oppineita sekä kosmografian että kirjallisuuden alalla.» Columbus ei mitään vastannut näihin sanoihin, pyysi vain, että hänelle tuotaisiin muna. Munan hän pani pöydälle ja sanoi: »Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada tätä munaa paljaaltaan päällään seisomaan, mutta minä voin.» He kaikki koettivat, eikä yksikään voinut. Kun muna oli kiertänyt Columbukselle, niin hän painoi sen pään pöytään niin kovaa, että se litistyi; läsnäolijat sen nähdessään nolostuivat, sillä he käsittivät tempun merkityksen: Kun joku suurtyö on tehty ja kaikki tietävät, kuinka se on tehtävä, niin kykenee siihen sitten mielestään jokainen. Heidän olisi pitänyt ensiksi etsiä Intia, eikä pilkata häntä, joka oli matkalle lähtenyt siitä huolimatta, että juuri he olivat nauraneet koko yritystä muka mahdottomana. Tämä kasku kirjotettiin muistoon noin viisikymmentä vuotta myöhemmin ja luultavaa on, että sillä on tosipohjaa.

Columbuksen kertomus Amerikan löydöstä.

Columbus oli lähettänyt Lissabonista ystävälleen Luis De Santangelille, Aragonian rahavartijalle, kirjeen, joka oli ensimäinen hallitsijaa varten aiottu selonteko Amerikan löydöstä. Kirjeestä näemme, millä mielellä amiraali itse löytöään arvosteli. Se kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

»Siinä vahvassa vakuutuksessa, että ilolla kuulet johtamani retken onnellisen päätöksen, olen tahtonut sinulle lähettää seuraavat muistiinpanot, niistä saadaksesi nähdä, mitä kaikkea matkallamme on tapahtunut ja mitä kaikkea sillä on löydetty. Kuule siis: Noin kuukausi sen jälkeen, kuin olin Gadeksesta lähtenyt, saavuin Intian mereen. Sieltä löysin paljon saaria, joilla asui lukemattomia ihmisiä. Juhlallisella julistuksella ja Espanjan lipulla otin ne kaikki haltuuni kaikkein armollisimman kuninkaamme nimessä, eikä sitä kenkään vastustanut. Ensimäisen saaren, jonka löysin ja jota maanasukkaat sanoivat Guanahaniksi, nimitin San Salvadoriksi, muistaen Vapahtajaa, jonka apuun luottaen olimme niin kauas tulleet, jonka avulla meidän piti päästä vielä kauemmaksi. Muillekin saarille annoin kaikille uudet nimet: Santa Maria de Concepcion, Ferdinandina, La Isabella, La Isla Juana. Kun olimme tulleet äsken mainitulle Juana (Cuba) saarelle, niin purjehdimme sen rantaa pitkin kappaleen länteen päin, mutta huomasimme sen niin laajaksi, ettei sitä enää voitu pitää saarena, vaan osana Kathayn (Kiinan) mantereesta. Mutta kaupungeita ja suurempia asutuksia en voinut sen rannoilla huomata, ainoastaan muutamia kyliä ja kauppaloita, joitten asukkaitten kanssa meidän kuitenkin oli mahdoton puhua, koska he paikalla meidän lähestyessämme lähtivät pakoon. Purjehdimme sen vuoksi vielä eteenpäin siinä toivossa, että löytäisimme kaupungin taikka muita asutuskeskustoja. Mutta kun tämä toivo osottautui turhaksi ja kun huomasin meidän siten joutuvan yhä kauemmaksi pohjoiseen, jota tahdoin välttää, koska talvi jo oli tulossa, niin aioin suunnata kulkuni etelää kohti. Mutta kun ei tuuli ollut aikomuksellemme suosiollinen, niin päätin, etten enää lähtisikään pitemmälle, vaan palaisin soveliaaseen satamaan, jonka tällä rannikolla olin huomannut. Sieltä lähetin maihin kaksi miestämme; heidän tuli saada selville, hallitsiko sitä maata joku kuningas ja oliko siinä kaupunkeja.

»He retkeilivät kolme päivää, löysivät paljon pieniä asutuksia ja paljon kansaa, mutta ei jälkiäkään mistään hallituksesta. Sen vuoksi he palasivat takaisin. Mutta sitten sain kuulla eräiltä kiinni ottamiltani intianeilta, että maa sittenkin oli saari, ja sen vuoksi jatkoin matkaa yhä kauemmaksi itää kohti pitkin tämän saaren rantoja 322 meripenikulmaa, sen päähän saakka. Sieltä näin idässä toisen saaren, joka oli Juanasta 54 penikulman päässä, ja nimitin sen La Spanolaksi. Minä ohjasin sen luo ja purjehdin senkin pohjoista rantaa seuraten itää kohti 564 penikulmaa. Mainittu Juana on, samoin kuin kaikki muutkin näiden merien saaret, erinomaisen hedelmällinen. Ja sen rannoilla on kaikkialla paljon turvallisia, väljiä ja verrattoman kauniita satamia. Monta suurta ja miellyttävää jokea virtaa saaren kautta ja monta vuorta kohottaa lakeaan korkealle. Yleensä ovat kaikki nämä saaret moninaisen muodostuksensa kautta uhkean ihanat, kaikki avoinna kulkijalle, mitä erilaisimpia, osaksi pilviä tavottelevia puita koristuksinaan. Näitten puitten en luule milloinkaan lehtiään menettävän. Näin niitten seisovan yhtä vihantina ja upean rehevinä kuin puut meillä Espanjassa toukokuussa. Töiset niistä kukkivat, toiset olivat täynnään ihania hedelmiä, kukin puu oman laatunsa mukaan. Ja vielä, marraskuussa, minun saarella ollessani, lauloivat satakielet ja lukemattomat muut linnut. Sitä paitsi oli mainitulla Juanalla seitsemän tai kahdeksan erilaista palmua, jotka, samoin kuin kaikki muutkin sikäläiset puut, ruohot ja hedelmät, solakan kasvun ja ihanuuden puolesta monin verroin voittivat kaikki, mitä meillä Espanjassa kasvaa. Niinpä siellä on ihmeteltäviä piiniametsiä, laajoja viljelyksiä ja niittymaita, monenlaisia lintuja, erilaisia hunajalajeja ja metalleja, paitsi ei rautaa. Mutta sillä saarella, jonka nimitin La Spanolaksi, niinkuin yllä mainitsin, on sangen korkeita ja ihania vuoria, laajoja metsiä ja viljeltäviä maita ja ihmeteltävän hedelmällinen maaperä, joka on mitä parasta sekä maanviljelykseen ja karjanhoitoon että siirtokuntienkin perustamiseen. Ja melkein uskomatonta on jokaiselle, joka ei ole sitä nähnyt, kuinka verrattomia satamia ja mainioita jokia siellä on, ja jo’ista useimmissa on kultaa. Mutta puut ja ruohot ja hedelmät, joita oli La Spanolassa, olivat hyvinkin erilaisia kuin ne, joita on Juanassa. La Spanolassa kasvaa sitä paitsi monenlaisia maustimia, ja kultaa ja muita metalleja siellä on sangen runsaasti. Tämän maan ja samoin kaikkien muitten näkemäini ja tutkimaini maitten asukkaat käyvät alasti sekä miehet että naiset, yhtä alasti kuin olivat maailmaan syntyessään, ainoastaan naiset peittävät häpynsä lehvillä ja lehdillä taikka sitä varten valmistetulla puuvillavaatteella. Rautaa näillä ihmisillä ei ole ensinkään, niinkuin jo mainitsin, ja aseetkin ovat heille melkein tuntemattomat. Eivätkä he osaisi niitä käyttääkään, sillä he ovat pelokasta ja arkaa väkeä. Ruumiillisia kuntoa heillä kyllä olisi, sillä he ovat kauniisti muodostuneet. Heillä on aseina vain kuivasta ruo’osta valmistettuja sauvoja, joitten päähän he kiinnittävät kuivasta puusta muodostetun tikarin tapaisen kärjen. Mutta tuskin he uskaltavat tätäkään asetta käyttää. Ainakin tapahtui usein, että kun lähetin pari kolme miehistäni maanasukkaitten kyliin keskustelemaan, niin heitä vastaan tuli kokonainen joukko intianeja. Mutta paikalla kun nämä näkivät meikäläisten tulevan lähemmäksi, niin he kiiruumman kautta lähtivät pakoon ja hylkäsivät isät poikansa ja pojat isänsä. Eikä se suinkaan tapahtunut siitä syystä, että me olisimme heitä vahingoittaneet taikka käyttäneet heitä vastaan väkivaltaa. Päin vastoin: Minne vain tulimmekin ja missä suinkin oli mahdollista ryhtyä asukkaiden kanssa keskusteluihin, aina koetimme heille tarjota lahjaksi, mitä meillä suinkin oli, kankaita, vaatteita ja paljon muuta, ottamatta heiltä mitään. He ovat luonnostaan uskomattoman arkoja. Mutta kun he sitten huomasivat, että pelko oli aivan joutava, niin muuttuivat he hyvänluontoisiksi ja luottavaisiksi ja antoivat auliisti kaikkea, mitä heillä oli. Mielellään he luovuttivat kaikki, mitä heiltä pyydettiin, jopa suorastaan pakottivat sen ottamaan. Kaikki he kohtelivat meitä suurimmalla ystävyydellä, eivätkä he vaihtokaupassa välittäneet siitä, vaikka olisivatkin antaneet arvokkaita esineitä arvottomista, aina he olivat tyytyväisiä mitättömimpäänkin. Mutta jott'eivät he olisi vahinkoa kärsineet, niin kielsin miehiäni antamasta heille niin halpa-arvoisia esineitä kuin astian kappaleita ja lasin paloja, nauloja ja nahkahihnoja, vaikka niitten omistaminen heistä näytti kaikkia muita aarteita arvokkaammalta. Sattui sittenkin, että merimies nahkahihnasta sai niin paljon kultaa, että siitä olisi voinut leimata kolme rahaa hienoa kultaa; ja toiset saivat toisinaan vielä enemmänkin vielä vähäpätöisemmistä esineistä. Varsinkin uusista kuparirahoista ja kultarahoista he antoivat, mitä suinkin asianomainen vaati: puolentoista ja kaksikin unssia kultaa, taikka kolmekymmentä tai neljäkymmentä naulaa puuvillaa, joka heille jo oli tuttu tuote. Samalla tavalla he koettivat hankkia itselleen jousien rauskoja, astian palasia, uurnain ja tynnörien kappaleita, aivan kuin villit eläimet. Mutta vihdoin kielsin tämän vaihtokaupan, koska maanasukkaat siinä enimmäkseen tulivat mitä kohtuuttomimmin petetyiksi. Ja minä lahjotin heille, ottamatta vastaan vastalahjoja, paljon hyviä ja hyödyllisiä esineitä, mitä minulla mukanani oli, voittaakseni heidän suosionsa ja voidakseni helpommin käännyttää heidät kristinuskoon ja saattaakseni heidät alttiiksi ja alamaisiksi kuningasparikuntaamme ja ruhtinaitamme ja kaikkea Espanjan kansaa kohtaan ja että he huolella ja ahkeruudella toisivat kokoon kaikenlaista semmoista rikkautta, jota heillä on enemmän kuin tarpeeksi, vaan jota meiltä puuttuu. Nämä ihmiset eivät palvele minkäänlaisia epäjumalia, vaan päin vastoin he vahvasti uskovat, että kaikki voima ja mahti ja ylipäänsä kaikki hyvä on taivaasta ja että minäkin laivoineni ja laivaväkineni olin taivaasta tullut. Siinä uskossa he ottivat minua kaikkialla vastaan, heti kun olivat ensi pelkonsa voittaneet. Mutta siltä ei heitä suinkaan pidä luulla tyhmiksi eikä yksinkertaisiksi, vaan he ovat päin vastoin varsin älykkäitä ja käsittävät helposti asioita, tuntevat omilta retkillään sikäläiset meret ja kertovat ihmeteltävän tarkkaan kaikesta, mitä niissä on. Ja tuo luulo syntyi heissä vain siitä syystä, etteivät he olleet milloinkaan ennen nähneet ihmisiä, joilla oli vaatteet, eivätkä semmoisia laivoja, kuin meillä oli. Heti kun olin näihin seutuihin tullut, niin annoin paikalla ensimäisellä saarella ottaa väkisin kiinni muutamia maanasukkaita, saadaksemme heiltä tietää kaikki, mitä he voivat kertoa. Ja se onnistuikin, sillä lyhyen ajan kuluttua ymmärsimme heitä ja he meitä, osaksi merkeistä, osaksi puheestakin. Ja niin heistä oli meille mitä suurin hyöty. Ja vielä nytkin he ovat luonani, ja yhä vielä, vaikka ovatkin olleet seurassamme min kauan, he ovat sitä mieltä, että olemme tulleet taivaasta alas maan päälle. Ja he niinikään samaa aina ensiksi julistivat joka paikassa, missä vain maihin nousimme. Toiset sitten levittivät tätä tietoa, huutaen naapureilleen: »Tulkaa, tulkaa näkemään ihmisiä, jotka ovat taivaasta tulleet.» Ja sitten tuli miehiä ja naisia, lapsia ja täysikäisiä, nuorukaisia ja ukkoja suurin joukoin meitä näkemään, eivätkä he enää sitten pelänneet, niinkuin alussa. Toiset toivat ruokia, toiset juomia, ja kaikki olivat ystävällisiä ja suurimmassa määrin rakastettavia. — Kaikilla näillä saarilla olemme nähneet paljon yhdestä puusta valmistettuja kanootteja, jotka olivat melkein yhtä pitkät kuin meikäläiset kaksisoutuiset veneet ja saman muotoisetkin, ainoastaan solakammat, siitä syystä nopeammatkin; niitä kuljetettiin vain airoilla. Toiset kanootit ovat suurempia, toiset pienempiä, toiset keskikokoisia. Mutta jotkut ovat vielä suurempia kuin semmoiset kalerimme, joissa on 18 soututuhtoa. He kulkevat veneillään kaikille näille lukemattomille saarille ja tekevät siten keskenään kauppaa. Näin joitakuita semmoisia kanootteja eli kaksisoutuisia aluksia, joissa oli seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä soutajaa. Kaikilla näillä saarilla on samanlaisia ihmisiä, eikä ole heidän kielessään eikä tavoissaankaan eroa. Ja he kaikki ymmärtävät toisiaan, ja tämä seikka minusta näyttää erittäin edulliselta sen halun toteutumiseen, joka ymmärtääkseni on kaikkein armollisimman kuningasparikuntammekin sydäntä lähinnä: kaikkien näitten kansain kääntämiseksi kristittyyn pyhään uskoon, johon heidät, sen mukaan mitä voin ymmärtää, voidaan helposti ja vaivatta taivuttaa. Olen jo ennen kertonut, kuinka Juana saaren rantaa purjehdin lännestä suoraan itään päin 322 penikulmaa. Tästä maikan määrästä voin tehdä sen johtopäätöksen, että Juana saari on alallaan suurempi kuin Englanti ja Skotlanti yhteensä. Sillä etäämpänä mainittua 322 penikulman matkaa on vielä kaksi maakuntaa lännessä, joissa en käynyt. Toista niistä sanotaan Ananiksi, ja siellä kerrotaan ihmisten syntyvän maailmaan hännällisinä. Noitten molempien maakuntien pituus oli kuuleman mukaan noin 180 penikulmaa, kuten sain tietää seurassani olevilta intianeilta, jotka tuntevat kaikki nämä saaret. La Spanolan saaren ympärysmitta on suurempi kuin koko Espanjan Coloniasta (Cataloniasta) Fons Rabidukseen (Biskmjan rannikolla). Tätä todistaa se seikka, että saaren toinen kylki, jota pitkin kuljin, on 540 penikulmaa. Juuri tämän saaren omistaminen on meille mitä arvokkainta, ja vaikka minä, niinkuin jo sanoin, olen ottanut kaikki muutkin saaret juhlallisesti voittamattoman kuninkaamme omiksi, niin olen kuitenkin tahtonut varsinkin tällä saarella vallata semmoisen paikan, joka sopisi kauppaan ja teollisuuteen, ja perustanut kaupungin, jonka nimitin La Navidadiksi. Siihen minä sitten paikalla rakennutinkin linnan, joka varmaan jo lienee valmis, ja linnaan jättämälleni puolustusväelle annoin tarpeelliset aseet ja ruokavaroja enemmäksi kuin yhdeksi vuodeksi. Aluksenkin minä heille jätin ja miehiä, jotka ovat taitavia laivoja rakentamaan ja osaavat muitakin ammatteja. Sitä paitsi sinne jätetyt nauttivat saaren kuninkaan erikoista suosiota, ja samoin sikäläiset asukkaat yleensäkin olivat ystävällisiä ja avomielisiä ja mainittu kuningas esimerkiksi aina ilolla sanoi minua veljekseen. Ja vaikka heidän mielialassaan tapahtuisikin muutos ja vaikka he yrittäisivätkin vahingoittaa jäljelle jätettyä linnaväkeä, niin eivät he kuitenkaan saisi mitään aikaan, koska he ovat aseettomat, alasti ja lisäksi pelkureita. Sen vuoksi minun vakuutukseni mukaan sinne jättämäni linnaväki kykenisi tarpeen tullen hävittämään vaikka koko saaren, sen tarvitsematta pelätä itse puolestaan, jos he vain noudattavat minun antamiani neuvoja ja määräyksiä. — Kaikissa näissä saarissa vallitsi minun käsitykseni mukaan yksivaimoisuus, lukuun ottamatta kuninkaita ja ruhtinaita, joilla oli lupa pitää kaksikymmentä vaimoa. Naiset minun ymmärtääkseni tekevät enemmän työtä kuin miehet. Onko maanasukkailla yksityisomaisuutta, sitä en voinut selville saada, sillä minä näin, että jokainen jakoi toiselleen siitä, mitä hänellä oli, varsinkin ravintoaineita ja muuta sen kaltaista. Ihmissyöjiä, joita useat luulivat heidän olevan, en ole heidän kesken tavannut ensinkään, vaan ainoastaan avuliaita ja hyväntahtoisia ihmisiä. Eivätkä he ole niin mustiakaan kuin Etiopialaiset, ja heillä on suorat alas riippuvat hiukset. He koettavat välttää auringon hellettä, joka on hyvin suuri näissä seuduissa, 26 asteen päässä päiväntasaajasta. Mutta sikäläisillä korkeilla vuorilla vallitsee kova pakkanenkin, johon maanasukkaat kuitenkin ovat tottuneet, he kun lieventävät sitä nauttimalla kuumaa ruokaa ja käyttämällä paljon maustimia. Ihmissyöjiä en siis ole missään tavannut, enkä niistä kuullutkaan, lukuun ottamatta yhtä saarta, joka on toinen, kun Espanjasta tullen mereltä lähestytään Intiaa. Sen nimi on Charis. Siellä nimittäin asuu kansaa, jota kaikki naapurikansat pitävät kovin villinä, ja he syövät ihmislihaa. Tällä kansalla on hallussaan paljon soudettavia kanootteja, ja niillä se kulkee kaikille Intian saarille, ryöstäen ja rosvoten, missä suinkin voi. Ulkonäöltään eivät nämä ihmiset eroa muista saarelaisista, paitsi että heillä on, samoin kuin naisilla, pitkät hiukset. Aseina on jouset ja heittoaseina ruokosauvat, joiden päässä on nuolenkärki. Kaikista näistä syistä heitä pidetään villeinä ja muut intianit heitä pelkäävät sanomattomasti. Meitä he eivät pelottaneet sen enempää kuin muutkaan intianit. Mainitun saaren asukkaat ovat naimisissa naisien kanssa, jotka elävät yksinään Matremonio saarella, Espanjasta tullen ensimäisellä. Nuo naiset eivät kuitenkaan tee semmoisia töitä kuin muut naiset, vaan heillä on keihäät ja jouset samoin kuin miehilläkin ja ruumiin suojana vaskilevyjä, jota metallia siellä on runsaasti. Eräällä toisella saarella, joka maanasukkaitten ilmotuksen mukaan on vielä suurempi kuin mainittu La Spanola, asukkailla ei ole ensinkään hiuksia. Sillä saarella oli enemmän kultaa kuin millään muulla. Siitäkin saaresta tuon mukanani asukkaita, samoin kuin kaikilta muiltakin, joilla olen käynyt, kertomukseni todistukseksi. — Seuraavassa vielä lyhyesti toistan matkani ja nopean palaamiseni voiton ja hyödyn: Minä sitoudun voittamattomalle kuningasparikunnallemme minulle annetun verraten pienen avun korvaukseksi tuomaan niin paljon kultaa kuin vain tarvitaan, ja niin paljon mausteitakin, pumpulia ja mastikapihkaa — jota tähän saakka on saatu Khios saarelta — niin paljon aloepuuta ja niin paljon orjia aseenkantajiksi, kuin vain suinkin vaaditaan. Ja myös rabarberia ja muita mausteita ja kaikkea, mitä suinkin minun linnaan jättämäni miehistö jo on löytänyt, tai on vasta löytävä. Minä puolestani viivyin niissä seuduissa kaikkialla vain niin kauan, kuin tuulet pakottivat viipymään, lukuun ottamatta Navidad kaupunkia, johon rakennutin linnan pitäen huolta sen puolustajain turvallisuudesta. Mutta siitä huolimatta ovat saavutukseni kerrassaan valtavat ja kuulumattomat. Mutta ne olisivat vielä suuremmat, jos minulla olisi ollut riittävästi kunnollisia laivoja. Kuitenkin on minulle ihmeteltävässä määrässä ja paljon yli ansioni tullut armoa osaksi uskollisen kristillisyyteni vuoksi ja kuningasparikuntamme hurskaan ja Jumalaa pelkäävän mielialan vuoksi. Sen nimittäin, mitä ihmisjärki ei kyennyt aikaan saamaan, sen on Jumalan henki ihmisille suonut. Sillä Jumalan tapa on siinäkin, mikä on mahdotonta, kuulla palvelijoitansa ja niitä, jotka hänen käskyjään rakastavat. Niin on nyt meillekin käynyt. Sillä me olemme saaneet aikaan sen, mitä ei vielä yhdenkään kuolevaisen voima ole aikaan saanut. Ne nimittäin, jotka tähän saakka ovat näistä saarista kirjottaneet, taikka puhuneet, ne ovat niin tehneet vain tarumaisten lausuntojen ja aavistusten nojalla. Ei kukaan voinut väittää, että hän oli nämä saaret nähnyt omin silmin, joten näyttikin siltä, kuin olisivat ne olleet vain tarua, ei todellisuutta. Sen vuoksi tulee nyt kuninkaan ja kuningattaren ja heidän onnellisten valtakuntiensa ja kaikkien muitten kristittyjen maitten kiittää ja ylistää Vapahtajaamme ja Herraamme Jeesusta Kristusta, joka näin on meidät voittoon johtanut ja meille rikkaita lahjoja antanut. Juhlallisia kulkueita olisi toimeen pantava, loistavia uhreja vietettävä ja juhlalehvillä koristettava Jumalanhuoneet. Kristuksen tulee maankin päällä iloita, niinkuin Hän taivaassa iloitsee. Sillä niin monen kansan sielut, jotka ennen joutuivat kadotukseen, tulevat nyt pelastetuiksi. Iloitkaamme kerran mekin, ensinnäkin uskomme ylennyksestä, ja sitten myöskin maahisen omaisuutemme karttumisesta, josta ei ainoastaan Espanja ole osalliseksi pääsevä, vaan sen kanssa koko kristikunta.

Tämä on lyhyt kertomus siitä, mitä olemme aikaan saaneet! Jää hyvästi!

Chrislobal Colon. Valtameren laivaston amiraali.»

Tämän toisin paikoin hieman ylistelevän kirjeen johdosta huomautettakoon, että Columbus erehtyy sekä löytämiensä saarien asemasta, että varsinkin niitten koosta. Syy siihen, että hän arvosteli Cuban ja Haitin rannikot niin pitkiksi, oli ehkä merivirta, jota vastaan hän purjehti, ja joka varmaan kuljetti häntä paljon takaperin, etenkin kun hän samalla luovi tuulta vastaan. Espanjolan eli Haitin pinta-ala on 77,000 neliökilometriä, eikä se siis likimainkaan vedä vertoja Englannille ja Skotlannille, joitten pinta-ala on yhteensä 217,000 neliökilometriä. Havaintojen puutteellisuutta taas osottaa, että Columbus ilmotti näiden molempien suurien saarien aseman todellista koko joukon pohjoisemmaksi.

Paavin rajaviiva.

Kuinka tärkeinä Columbuksen löytöjä heti alussa pidettiin, näkyy siitä, että Espanjan hallitus paikalla riensi suojelemaan niitä Portugalin pyyteiltä paavin ratkaisun kautta. Paavi vakuuttikin Espanjan kruunulle kaikki ne maat, jotka Columbus oli löytänyt, ja yleensäkin kaikki maat, jotka olivat 100 penikulmaa Azorien ulkopuolella napain kautta kulkevan meridianin länsipuolella, mikäli ne eivät entisestään kuuluneet jollekulle kristitylle hallitsijalle. Paavi kielsi kirkon kirouksen uhalla ketään niihin purjehtimasta ja ilman Espanjan kruunun lupaa niissä kauppaa harjottamasta. V. 1494 tämä raja Espanjan ja Portugalin keskenään neuvoteltua Tordesillaksen sopimuksen kautta siirrettiin jonkun verran kauemmaksi länteen (370 leguaa Viheriän niemen saarista länteen), mutta kun käsitys maan laajuudesta ja paikkain asemasta asteverkossa oli niin väärä, niin jäi sopimuksen tekijöille toistaiseksi aivan tietymättömäksi, minkä seutujen kautta rajameridiani, kuulu »demarkatsioviiva», oikeastaan kulki. Paavi oli siis jakanut koko Europan ulkopuolella olevan maailman kahtia, läntiseen ja itäiseen pallonpuoliskoon; läntisen puoliskon hän antoi Espanjalle, itäisen pienelle Portugalille.

Columbuksen toinen retki.

Espanjan hallitus päätti viipymättä lähteä tehtyjä löytöjä hyväkseen käyttämään, eikä nyt säästetty varoja, kun matka ja päämäärä tunnettiin. Kautta maan oli Columbuksen löytö herättänyt innostusta ja seikkailuhalua, eikä sen vuoksi puuttunut toista matkaa varustettaissa mukaan pyrkijöitä. Valtameren amiraalille ja uusien maitten varakuninkaalle varustettiin nyt 14 karavelia, kolme suurta kuormalaivaa, 1200 aseellista miestä, ratsuhevosia, europpalaisia kotieläimiä, eri viljain siemeniä, vihanneksia ja viiniköynnöstä. Löydettyihin maihin oli perustettava pysyväiset siirtokunnat. Vasta sen työn suoritettuaan piti amiraalin lähteä jatkamaan löytöretkiään, tunkeutua Cipanguun, Kataihin ja Idän muille markkinapaikoille ja vihdoin, jos mahdollista, lännen kautta purjehtia maapallon ympäri.

Pienet Antillit.

Syyskuun lopulla v. 1493 Columbus suurella laivastollaan lähti toiselle retkelleen. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä portugalilaisia väjyjiä, niinkuin ensi kerralla. Canarian saarilla viivyttiin jälleen muutama viikko, parannellen vikaantuneita laivoja, ja lokakuun 13 päivänä laskettiin väljälle. Valtameren poikki purjehdittiin jälleen mitä suotuisimmalla tuulella kahdessakymmenessä päivässä, ohjaten jonkun verran etelämmätse kuin edellisellä kerralla. Marraskuun 3 p., ensimäisenä sunnuntaina Pyhäin miesten päivän jälkeen, nähtiin laivaväen riemuksi ensimäinen maa. Se oli eräs pienistä Antilleista ja sai nimekseen Dominica. Siihen ei kuitenkaan pysähdytty, vaan purjehdittiin edelleen pohjoista kohti ja saavuttiin toiseen saareen, jonka amiraali laivansa mukaan nimitti »Maria Galanteksi»; sen hän juhlallisesti otti Espanjan omaksi. Sitten löydettiin Guadalupe, joka korkeine vuorineen ja mereen syöksyvine könkäineen ihastutti retkeilijöitä. Mutta paenneineiden asukkaitten majoista löydettiin ihmisluita ja huomattiin asukkaitten siis olevan ihmissyöjiä. Joitakuita saatiin sentään kiinni, ja ne sanoivatkin itseään »Karibeiksi», joista Columbus oli jo ennen kuullut. Muutoin nämä Karibit olivat kehittyneempiä kuin köyhät Bahamalaiset ja rakensivat parempia huoneita. Tämän jälkeen löydettiin useita muitakin saaria; ne saivat nimensä espanjalaisista pyhiinvaelluspaikoista, joissa retkikunnan jäsenet olivat käyneet lupauksilla. Vihdoin kohosi merestä ihana hedelmällinen Portorico, itäisin Isoista Antilleista. Columbus antoi sille nimeksi San Juan Bautista, mutta tätä nimeä ei kauaakaan käytetty. Siellä ei enää asunut Karibeja.

Navidadin kohtalo.

Marraskuun loppupuolella saavuttiin Espanjolan etelärannalle, mutta Columbus ei nyt joutanut sitä tutkimaan, vaan kiiruhti Navidadiin, jonka hän toivoi näkevänsä mitä parhaassa kunnossa ja täynnään koottuja rikkauksia. Huonoja enteitä olivat kuitenkin ruumiit, joita siirtokuntaa lähestyttäissä löydettiin rannalta ja jotka näyttivät. olevan espanjalaisten. Laivasto löysi siirtokunnan satamaan, mutta ei ketään tullut vastaanottamaan. Amiraali antoi ampua kaksi tervehdyslaukausta, mutta niihin ei saatu mitään vastausta. Muuan yksinäinen intiani lähestyi vihdoin veneellä soutaen ja toi Guacanagari kuninkaaltaan kaksi kultaista naamaria lahjaksi. Kun häneltä kysyttiin, miten linnassa asiat olivat, niin hän sanoi kaikkien, jotka olivat siihen jääneet, jaksavan hyvin. Mutta pian selvisi kamala totuus. Siirtokunta oli hävitetty, eikä ainoatakaan siihen jääneistä espanjalaisista ollut elossa sen kohtalosta kertomassa. Navidadin puinen linna oli poltettu perustuksiaan myöden. Sen puolustajain ruumiita myöhemmin löydettiin. Asukkaitten peittelevistä kertomuksista tulliin siihen vakuutukseen, että seudun hallitsija Guacanagari oli ollut osallisena muukalaisten tuhoamisessa, vaikka hyökkäyksen olikin suunnitellut eräs karibilaissukuinen päällikkö, joka asui saaren eteläosassa. Siitä huolimatta Columbus ei ottanut Guacanagaria vangiksi, koska hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista elää asukkaitten kanssa hyvissä väleissä.

Isabella.

Mutta Navidadin paikka hylättiin. Kolmisen kuukautta etsittyään Columbus idempää löysi mieleisensä uuden paikan ja perusti siihen Isabella nimisen linnan ja kaupungin. Nykyisin ei Isabellasta ole jäljellä kuin vähän raunioita, sillä pian huomattiin, että seutu, samoin kuin Navidadinkin, oli epäterveellinen. Kolmasosa uusista tulokkaista tuota pikaa oli vuoteen omana ja amiraali itse muitten mukana, niin ettei hän moneen kuukauteen voinut edes päiväkirjaansa pitää. Troopillisen ilmaston vaarat olivat silloin vielä liian vähän tunnetut. Seutu oli erinomaisen hedelmällistä ja rikasta kaikenlaisista tuotteista, ja tähän ensi sijassa kiinnitettiin huomio. Maanasukkaat olivat uudessakin paikassa erittäin avuliaita ja taipuvaisia kristinuskoon, vaikk'ei heidän kieltään vielä paljoa ymmärrettykään. Vielä enemmän Columbusta ilahutti tieto kultapaikoista, joita muka oli 25—30 penikulman päässä rannikosta, Cibao nimisessä maakunnassa.

Tammikuussa 1494 kävi urhollinen Alonso Ojeda 15:n seuralaisen keralla kultamailla ja toi sieltä mukanaan puroista kerättyä kultahiekkaa. Tämä löytö suuresti elvytti Isabellan uutisasukkaitten mieliä. Samaan aikaan lähetettiin yhdeksän laivaa takaisin Espanjaan viemään pois semmoisia, jotka olivat sairastuneet, taikka jotka muutoin halusivat päästä kotimaahan. Laivain mukaan antamassaan kirjeessä Columbus ehdotti, että Länsi-Intiaan säännöllisesti lähetettäisiin laivoja viemään karjaa ja tuomaan takaisin ihmissyöjiä Karibeja, jotka muka kelpasivat orjiksi. Näillä orjilla suoritettaisiin siirtokunnan kustannukset. Hän ehdotti siis samaa menetelmää, jonka Henrik Purjehtija oli alkanut Guinean rannikolla. Mutta Columbus tahtoi kuitenkin säästää niitä alkuasukkaita, jotka näyttivät hyvällä taipuvan kristinuskoon ja osottivat lempeätä mielialaa.

Parannuttuaan kuumeesta ja tukahutettuaan erään kapinayrityksen Columbus itse lähti käymään sisämaassa kulta-alueella, 400 hevosmiestä ja sotilasta ynnä paljon ammattitaitoista työväkeä mukanaan. Rannikkovuoriston poikki, kautta troopillisen tiheikön raivattiin ensin tie; retkikunnan jalosukuisimmat nuorukaiset suorittivat työn ja tietä siitä sanottiin »hidalgojen portiksi». Vuoriston toisella puolella avautui ihana maisema, tasanko, jonka kautta virtasi jokia kuin hopeisia nauhoja, siellä täällä tummempia metsiköitä, ja tasangon toisella puolella korkea vuoristo, josta kulta saatiin. Asukkaat osottivat pitkin matkaa suurta vieraanvaraisuutta, tuoden vallottajille hedelmiä ja jamsia lahjaksi. Kultajoen rannalle rakennettiin pieni linna kunnaalle, jonka joki melkein sulki silmukkaan. Linnaan jätettiin viisikymmentä miestä kullanhuuhtojain suojaksi. Kolmatta viikkoa viivyttiin tällä retkellä. Kullan saalis oli niin tyydyttävä, että eräs retkellä ollut lääkäri siitä kirjotti: »Ei maailman alusta ole semmoista ihmemaata nähty, eikä semmoisesta kukaan lukenutkaan. Sieltä saadaan kultaa niin kosolta, että se on hämmästyttävää. Minua ehkä luullaan haaveilijaksi, mutta Jumala on todistajani, etten vähääkään liiottele.» Columbus luuli tätä paikkaa Salomonin Ofiriksi.

Mutta Isabellassa tekivät kuume ja muut taudit sillä välin tuhojaan, puute, kurjuus ja tyytymättömyys lisääntyivät. Kaikki olisivat halunneet nopeaan rikastua, harvat työtä tehdä. Kun siirtokunnan omat raivaukset eivät vielä mitään tuottaneet, niin pelättiin nälänhätää. Onneksi oli kuitenkin siemeneksi tuotua vehnää. Columbus retkeltään palattuaan rakennutti myllyjä ja jauhatti viljaa. Kaikkien, yksin pappienkin, täytyi olla työssä avullisina, mutta heistä, varsinkin Boil nimisestä munkista, Columbus siitä hyvästä sai katkeria vihamiehiä. Vähentääkseen siirtokunnassa elätettävien lukua ja samalla ylläpitääkseen virkeämpää mielialaa Columbus lähetti 400 miehen joukon saarta eri osista tutkimaan. Saatuaan siirtokunnan asiat alulle, hän sitten valmistautui jatkamaan löytöretkeään. Isabellaa hallitsemaan jäi valiokunta, jonka esimies oli hänen nuorempi veljensä Diego.

Columbus jatkaa löytöretkeään.

Oli huhtik. 24 p. 1494, kun Columbus nosti ankkurin ja uudelleen käänsi keulan kohti tuntematonta länttä, kolme karavelia mukanaan. Hän saattoi paremmalla luottamuksella kuin ensi kerralla lähteä Cipangua ja Kataita etsimään, kun samalla puolen merta nyt oli satama, johon hän saattoi tarpeen tullen palata.

Purjehdittiin Espanjolan ja Cuban välisen salmen poikki Cuban etelärannalle. Sielläkin asukkaat olivat ystävällisiä ja kutsuivat Columbusta maihin vieraakseen. Guanahanista otetun luotsin kehotuksesta amiraali sitten ohjasi etelää kohti etsimään suurta saarta, josta Cuban asukkaat olivat kertoneet. Siten hän tuli Jamaicaan, jonka verraton luonto teki häneen syvän vaikutuksen. Saari sai nimekseen Santiago; amiraali nousi upseereineen maalle ja otti sen Espanjan kruunun omaksi. Mutta asukkaat olivatkin vihamielisiä ja hyökkäsivät retkikunnan kimppuun; he kääntyivät kuitenkin nopeaan pakoon, kun amiraali käski ampua arkipuuseilla. Jonkun ajan kuluttua he taas palasivat takaisin ja solmittiin rauha. Retkikunta saattoi häiritsemättä kallistaa laivat ja puhdistaa niitten pohjat. Purjehdittiin sitten Jamaican pohjoisrantaa saaren länsipäähän, seurana seitsemänkymmentä suurta kanottia. Mutta kun vastatuulet estivät purjehtimasta edemmäksi etelää kohti, niin palattiin Cubaan ja jatkettiin matkaa länteen päin pitkin sen etelärantaa.

Tämä purjehdus oli sangen vaikeaa ja vaarallista, sillä Cuban etelärannalla on lukemattomia pieniä saaria ja luotoja, jotka vaativat ainaista valppautta. Kun saaria oli niin taajassa, ettei niille olisi jokaiselle nimeäkään riittänyt, niin amiraali nimitti ne yhteisellä nimellä »Kuningattaren puutarhaksi»; toiset olivatkin kuin kukka- ja vihanneslavoja uhkuvine metsineen, köynnöskasvineen ja kukkivine puineen. Ulompana merellä olisi väylä ollut selvempi, mutta Columbus tahtoi pysyä maassa kiinni, sillä juuri tämä saarisokkelikko hänelle vakuutti, että Intian ja Katain manner oli lähellä; semmoinen saaristo juuri piti Toscanellin ja muitten kosmografien karttain mukaan olla Intian kaakkoisrannikolla.

Enemmän kuin kuukauden pieni laivue risteili mutkittelevissa solissa ja amiraali itse oli kannella yöt päivät. Eräs Cuban ruhtinaista kertoi kauempana lännessä olevan maan, jota sanottiin Mangoksi eli Mangiksi, ja Columbus arveli nimen tarkottavan Mangu kaania, josta Marco Polo oli kertonut ja Toscanelli kirjeessään maininnut. Columbus päätteli, että Cuba itse mahtoi olla se »Aurea Chersonesus» (Malakan niemi), jonka Ptolemaios oli maininnut. Mutta kun ruokavarat alkoivat loppua, niin oli palattava Espanjolaan. Amiraali oli sairaana, liikarasitus vaikeilla väylillä oli saanut yltymään kuumeen, joka yhä asui hänen veressään. Tämä sairaalloinen mielentila ehkä sai hänet laatimaan erään omituisen asiakirjan, jolla hän tahtoi todistaa maantieteelliset päätelmänsä oikeiksi. Hän antoi kysyä miestensä mielipidettä siitä, oliko maa. jonka rantoja oli purjehdittu, saari vai mannerta ja kaikkien kovilla valoilla kirjallisesti vahvistaa lausuntonsa. Miehet olivat yksimieliset siitä, ettei niin suunnattoman pitkä rannikko voinut olla saarta. Kirjotukseen liitettiin kaikenlaisia kamalia rangaistuksia niille, jotka peruuttaisivat todistuksensa. Tämä omituinen asiakirja on jälkimaailmalle säilynyt.

Vanhan pakanan puhe.

Retkikunta sitten palasi Cuban itäpäähän. Santa Cruzin luona mentiin maihin ja rakennettiin puitten alle alttari, jonka ääressä vietettiin juhlallinen jumalanpalvelus. Paljon maanasukkaita oli kokoontunut tätä juhlallisuutta katsomaan, osottaen pelon sekaista kunnioitusta toimitusta kohtaan.

Läsnä olevien joukossa oli muun muassa eräs arvokas vanha kasikki eli päällikkö. Hän tuli amiraalin luo ja keskusteli hänen kanssaan guanahanilaisen tulkin kautta. Vanhus sanoi: »Te olette tulleet näihin maihin, joita ette ole koskaan ennen nähneet, olette tulleet suurella voimalla ja tulonne on herättänyt pelkoa kaikessa kansassa. Minä tahtoisin saattaa teille tietyksi, että meidän uskomme mukaan on kaksi paikkaa, johon vainajat joutuvat kuoleman jälkeen, toinen paikka on paha, toinen hyvä. Jos te tiedätte, että teidän täytyy kuolla ja että palkkanne on oleva semmoinen kuin työnnekin ovat olleet, niin älkää täällä tehkö pahaa niille, jotka eivät ole teille pahaa tehneet. Se mitä nyt olette tehneet, on hyvä, koska te meistä näytitte kiittävän Jumalaa.»

Columbus hämmästyi tämän yksinkertaisen miehen syvämielistä elämänviisautta, eikä voinut muuta kuin vastata, että hänet oli lähettänyt rikas ja mahtava kuningas löytämään nämä maat, ja ettei hänellä ollut muuta tarkotusta kuin etsiä ja kurittaa semmoisia, jotka tekivät pahaa naapureilleen, varsinkin sitä kansaa, jota sanottiin Karibeiksi. Näitä hän muka aikoi sortaa ja kukistaa, mutta semmoisia, jotka elivät rauhassa, hän aikoi kohdella hyvin. Vastaus näytti päällikköä tyydyttävän. Mutta amiraali ei tiennyt, että juuri samaan aikaan, kun hän näin puhui, olivat hänen uutisasukkaansa Espanjolassa kamalimmalla tavalla osottaneet näiden vakuutuksien mitättömyyden.

Espanjolan etelärantaa pitkin jatkettiin sitten matkaa, luovien vastatuulia vastaan ja poiketen silloin tällöin maissa saamassa alkuasukkailta ruokavaroja. Kaikkialla oli vastaanotto yhtä ystävällistä ja maanasukkaat toivat, mitä heillä oli. Niinpä saattoi Columbus lähettää täältä kymmenkunnan miestä saaren poikki Isabellaan ilmottamaan tulostaan, sillä välin kun hän itse laivoineen hitaasti luovi saaren itäpäitse pohjoisrannalle. Saaren itäpäässä hän sairastui niin vaarallisesti, että pelättiin kuolemaa. Syyskuun 29 p. päästiin kuitenkin Isabellaan ja amiraali kannettiin tunnottomana maihin veljensä taloon, jossa hänen voimansa hyvän hoidon kautta vähitellen virkistyivät. Hän tapasi siellä toisenkin veljensä, Bartolomeon, joka oli tuonut kuninkaalta ja kuningattarelta suosiollisen kirjeen. Bartolomeo oli veljensä löydöistä kuultuaan lähtenyt Ranskasta Espanjaan ja saanut hovissa erinomaisen suosiollisen vastaanoton. Hänet aateloitiin, hän sai kirjottaa »Don» nimensä eteen, ja lisäksi hänen johtoonsa uskottiin pieni apuretkikunta, joka samaan aikaan lähetettiin Länsi-Intiaan. Bartolomeo oli älykäs, tarmokas ja käytännöllinen mies, taitava purjehtija ja paremmin tottunut ihmisiä arvostelemaan ja hallitsemaan kuin suopea Christofer.

Ilkityöt Espanjolassa.

Columbusta odottivat Espanjolassa huonot uutiset. Saaren sisäosissa olivat espanjalaiset sotilasjoukot hänen poissa ollessaan mellastaneet niin pahasti, että yleinen kapina uhkasi. Itse hän oli ylläpitänyt mitä parasta mieskuria, mutta heti hänen lähdettyään oli kuri löyhtynyt ja vallattomuus alkanut.

Columbuksen lähdettyä retkelleen oli Ojeda ritari ohjeidensa mukaan melkoisen joukon keralla lähtenyt kulta-alueelle, jonka linnan päällikkyyden Margarit ritari hänelle luovutti. Margaritin piti lähteä Ojedan joukon keralla saarta tutkimaan ja antamaan alkuasukkaille käsitystä Espanjalaisten mahdista; Columbus oli nimenomaan valvottanut häntä pitämään ankaraa mieskuria. Mutta Margarit ei noudattanutkaan ohjeitaan, vaan asettui elämöimään saaren rikkaimpaan osaan, Vega Realiin, pakottaen maanasukkaita elättämään riehuvaa joukkoaan. Hän harjotti siellä kaikenlaista väkivaltaa, ryösti, kiristi asukkailta mitä heillä oli, kohteli heitä orjinaan ja heidän naisiaan orjattarinaan, sekä sytytti näiden tekojen kautta palavaa vihaa Espanjalaisia vastaan. Isabellasta lähetettyjä käskyjä hän ei ottanut kuuleviin korviin.

Kesken tätä epäjärjestystä saapui Bartolomeo Colombo Isabellaan kolmella karavelilla, jotka pelastivat siirtokunnan puutteesta. Tarmokkaasti hän ryhtyi auttamaan veljeänsä Diegoa järjestyksen palauttamiseksi. Mutta Margarit ei totellut hänenkään käskyjään, vaan saapui ylivoimaisen joukkonsa keralla Isabellaan, otti väkisin haltuunsa Bartolomeon laivat ja purjehti muitten tyytymättömien, muun muassa isä Boilin keralla Espanjaan, jossa hän amiraalia panettelemalla, ennenkuin tämä ennätti itseään puolustamaan, toivoi itsensä ja rikostoverinsa pelastavansa. Sekä Margarit että Boil olivat hovipiireissä suosiossa ja Columbuksella oli hyvä syy heitä pelätä. Hänen maineensa oli kuitenkin vielä siksi nuori, että se kesti moiset hyökkäykset. Mutta ei kauaakaan kulunut, ennenkuin hän juuri samanlaisiin rettelöihin sortui.

Espanjalaisia sotilasjoukkoja harhaili vielä Columbuksen Isabellaan palatessa pitkin saarta, rasittaen alkuasukkaita kaikenlaisella mielivallalla. Toivuttuaan taudistaan amiraali viipymättä ryhtyi järjestystä palauttamaan. Bartolomeo oli tässä vaikeassa työssä mitä parhaana apuna.

Haitin ruhtinaat.

Espanjola, nykyinen Haiti, on luontonsa puolesta kuuman ilmaston uhkeimpia seutuja. Sen keskiosissa kulkee pitkin maisin vuoristo, Sierra de Cibao, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat yli kolmetuhatta metriä meren pintaa korkeammalle. Vuoristosta alkaa melkoisia jokia, jotka varsinkin etelärannalle ovat muodostaneet hedelmällisiä lakeuksia. Pohjoisrantaa seurailee Sierra de Monte Cristi niminen vuoristo, joka estää maan sisästä alkavia virtoja sille puolelle laskemasta, kääntäen ne länttä tai itää kohti. Molempien mainittujen vuorijonojen välillä on ihana hedelmällinen lakeus, »Vega Real». Intiani-asutus oli taaja, kansa hyvänluontoista; Espanjalaisten saapuessa saarelle se vielä eli täyttä kivikautta. Haitilaiset kuuluivat siihen vanhempaan rotuun, joka mannermaalta ensinnä oli saareen muuttanut. He olivat saaneet olla satoja vuosia rauhassa, mutta joku aika ennen Espanjalaisten tuloa oli Haitiinkin ilmestynyt toinen rotu, ehkä Etelä-Amerikan rannoilta tullen. Tämä rotu oli voimallisempi ja raaempi, mutta paremmin asestettu kuin vanha väestö. Se oli jo vallannut useita Pienistä Antilleista. Columbus tapasi tätä rotua, jonka jo tunnemme karibilaisen nimellä, Guadalupessa ja Santa Cruzissa. Karibit olivat alkaneet retkeillä Haitiinkin, ottamaan orjia ja sotavankeja. Caonabo, Haitin mahtavimpia päälliköitä, joka hallitsi saaren eteläosassa, oli sukujuureltaan karibi, niin sanottiin, vaikka hallitsikin seutua, jonka väestö kuului rauhallisiin alkuasukkaisiin.

Haiti oli siihen aikaan jaettu viiden kuninkaan eli kasikin kesken, jota paitsi saarella oli paljon pienempiä päälliköitä. Guacanagari, se päällikkö, jonka kanssa Columbus ensiksi oli solminut ystävyysliiton, hallitsi saaren luoteisosassa, Vega Realia taas Guarionex, jalo ja ritarillinen mies; hänen alueensa lounaispuolella vallitsi raju ja julma Caonabo, joka oli Navidadin linnankin hävittänyt, sen mukaan kuin Espanjalaiset myöhemmin saivat selville. Tiedot saaren silloisista yhteiskunnallisista ja hallinnollisista oloista ovat muutoin hyvin vaillinaiset. Ruhtinaitten pääpaikassa oli aina suuri huone, jossa puusta veistettyjä jumalankuvia pidettiin. Asukkaitten kielikin on sukupuuttoon kuollut, niin ettei voida varmaan päättää, mihin haaraan Amerikan alkuväestöstä he kuuluivat.

Tuskin oli Columbus taudistaan toipunut, kun Guacanagari saapui hänelle valittamaan espanjalaisten sotilaitten ilkitöistä ja ilmotti koko saaren noussevan Caonabon johdolla aseihin. Kymmenen espanjalaista sotamiestä oli jo saanut surmansa lähellä Isabellaa. Guacanagari tarjoutui itse puolestaan auttamaan Espanjalaisia. Columbus uskoi kapinan kukistamisen veljensä Bartolomeon toimeksi, nimittäen hänet samalla saaren maaherraksi eli »adelantadoksi». Bartolomeo ryhtyi paikalla toimeen, kokosi hajaantuneen sotaväen ja palautti mieskurin. Samaan aikaan saapui Espanjasta neljä laivaa lisäväkeä tuoden.

Caonabon vangitseminen.

Columbus rakennutti ensinnäkin rivin linnotuksia sisämaahan päin, suojellakseen tietä kultamaihin; mutta tuskin olivat nämä linnotukset valmiit, ennenkun Caonabo liittolaisineen kävi niitten kimppuun. Erästä linnoista puolusti urhoollinen Ojeda pienen joukon keralla. Vaikka hänellä oli vastassaan suunnaton ylivoima, niin pelotti hän taajoilla hyökkäyksillään alkuasukkaita niin pahasti, että Caonabo kolmekymmentä päivää häntä piiritettyään lopulta peräytyi tyhjin toimin. Päästyään pälkäästä Ojeda miehineen lähti Isabellaan ja esitti siellä amiraalille sotajuonen, joka uhkarohkeudessaan oli sekä ajalle että varsinkin tälle ritarille kuvaava. Hän lupasi vangita Caonabon sotajoukkonsa keskeltä ja tuoda hänet sidottuna Isabellaan. Sotajuonensa hän perusti siihen pelkoon, jota kristittyjen kirkonkellot olivat maanasukkaitten kesken synnyttäneet; he luulivat metallia taivaan ääneksi ja kuvittelivat kellojen puhuvan. Caonabokin uskoi, että kelloilla eli »toreilla» oli yliluonnollinen voima, ja samoin hän pelkäsi kaikkia Espanjalaisten tuomia metalliesineitä, varsinkin vaskea. Se luultavasti johtui siitä, että metalliterä ja kärki jo oli huomattu kivi- ja puuterää niin paljon tehokkaammaksi. Ojeda sen vuoksi teetti vaskesta kauniisti kiillotetut käsiraudat ja lähti yhdeksän aseellisen kaivosmiehen kanssa Caonabon leiriin, joka oli monen päivämatkan päässä saaren sisäosissa. Caonabo, jolla oli luonaan mahtava sotajoukko, käski laskea espanjalaisen ritarin puheilleen. Ojedan joukon pienuuden vuoksi hän ei osannut aavistaakaan mitään vaaraa. Ojeda sanoi tulleensa tuomaan hänelle lahjaa kristittyjen päälliköltä ja näytti käsirautoja, joita hän nimitti »turei de Viscayaksi». Hän ehdotti Caonabolle, että tämä tulisi hänen kerallaan vähän matkan päähän joelle, pesisi itsensä ja varustautuisi sitten uusiin »tureihin», sekä nousisi Ojedan hevosen selkään. Uusissa koristeissaan ja hevosen selässä ratsastaen hänen sitten piti esiintyä vasalliensa edessä. Caonabo oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Ei kenkään saaren päälliköistä ollut vielä ratsastanut hevosella, tuolla oudolla nopealla eläimellä, jota ei ennen Espanjalaisten tuloa oltu nähtykään. Ojeda nosti päällikön hevosen selkään, pani käsiraudat hänen käsiinsä ja hyppäsi sitten itse taa istumaan. Ensinnä hän ratsasti muutamia siroja kehiä kokoontuneen sotajoukon nähden, pitensi kuitenkin kaiken aikaa välimatkaa, ja käänsi sitten äkkiä täyttä laukkaa Isabellaa kohti, Caonabo vankinaan. Päästyään riittävän matkaa edelle hän tovereineen sitoi vangitun kuninkaan, ja parin kolmen päivän uupumattoman ratsastuksen jälkeen he toivat kun toivatkin Caonabon amiraalille. Julma karibiruhtinas pantiin vankeuteen, jossa hän tunnusti murhanneensa Aranan ja kaksikymmentä muuta Navidadin onnettomista puolustajista, sekä omalla kädellään sytyttäneensä rakennukset palamaan.

Tappelu Vega Realissa.

Saarelaiset aluksi olivat aivan ymmällään tästä uhkarohkeasta teosta, mutta alkoivat sitten muodostaa uutta liittoa Espanjalaisia vastaan Caonabon veljen johdolla. Kaikki päälliköt yhtyivät liittoon, Guacanagaria lukuun ottamatta, ja Vega Realiin kokoontui suuri sotajoukko. Columbuksella ei heitä vastaan ollut muuta kuin 200 jalkamiestä ja 20 ratsumiestä. Mutta joka kymmenennellä miehellä oli opetettu verikoira. Amiraali itse lähti tämän joukon kera liikkeelle, apunaan melkoinen joukko Guacanagarin alamaisia. Vihollisia oli kokoontunut noin 100,000 miestä. Espanjalainen jalkaväki jaettiin kahteen osastoon, joita amiraali ja hänen veljensä Bartolomeo johtivat. Osastojen piti alkaa tuli suunnattoman vihollisarmeijan sivustoita vastaan, jonka jälkeen Ojedan piti ratsumiehineen hyökätä keskustaa vastaan. Arkkipuusien tuli paikalla hämmensikin vihollisjoukon ja kun ratsuväki sitten teki hyökkäyksen, niin saarelaiset pakenivat joka suunnalle. Sitten seurasi kamala teurastus. Alastomat intianit eivät kehnoine aseineen voineet tehdä mitään vastarintaa.

Paljon joutui sotavangiksi ja nämä kaikki tehtiin orjiksi. Viisisataa lähetettiin Sevillaan myytäväksi. Saaren muille asukkaille säädettiin vero, Cibaon kulta-alueella määrätty mitta kultahiekkaa jokaisen täysi-ikäisen miehen suoritettavaksi. Keräytyvän kullan Columbus lähetti Castilian kruunulle. Tämä vero kuitenkin huomattiin mahdottomaksi, jonka vuoksi sitä lievennettiin, taikka muutettiin se toiseksi. Cibaon asukkaat hädissään ilmottivat etelärannalla olevan toisen joen, jossa oli vielä runsaammin kultaa. Amiraali lähetti miehiä sitä tutkimaan. Nuoremman veljensä Diegon hän lähetti Espanjaan kertomaan hallitsijaparille saaren tilasta ja hälventämään epäluuloja, joita ehkä sieltä karanneet Espanjalaiset olivat voineet panetteluillaan virittää.

Columbuksen paluumatka.

Se vielä onnistuikin, Isabella ja Ferdinand vakuuttivat täydelleen luottavansa amiraalin toimiin ja asetuksiin. Espanjolaan lähetettiin vereksiä apuvoimia, mutta niiden mukana saapui myös Aguado niminen kuninkaan luottamusmies, jonka tuli koota tietoja siirtokunnan oloista.

Tämä oli vakuutuksista huolimatta epäluottamuksen oire. Aguado täytti tehtävänsä siten, että keräsi tyytymättömien ja Columbuksen vihamiesten valitukset, jonka vuoksi Columbus päätti viisaimmaksi lähteä hänen kerallaan Espanjaan itse puolustamaan itseään. Bartolomeo jäi Espanjolaan hallitusta hoitamaan. Kamala hirmumyrsky hävitti kuitenkin kaikki Isabellan satamassa olevat laivat, pientä »Ninaa» lukuun ottamatta, ja sillä Columbus sen vuoksi lähti vielä kerran purjehtimaan Atlantin meren poikki. Aguado kulki uudella karavelilla, joka oli hätäpikaa rakennettu särkyneitten laivain rauskoista. Maaliskuussa 1496 molemmat laivat ulkonivat Isabellan satamasta. Amiraali oli ottanut Caonabon mukaansa, ja paitsi häntä lähti kotimaahan 220 sairasta ja tarpeetonta uutisasukasta. Pienillä aluksilla oli siis sangen ahtaat tilat. Onneton Caonabo matkalla kuoli, huolimatta hellästä hoidosta, jota hän sai eräältä ylhäiseltä karibinaiselta. Tämä oli säälistä onnetonta, hänelle vierasta päällikköä kohtaan lähtenyt hänen kerallaan, vaikka olisikin saanut palata omaistensa luo. Pasadituulta vastaan risteillen saapui pieni »Nina» onnellisesti Cadizin satamaan kesäkuussa 1496.

Columbus tapasi hallitsijaparikunnan Burgoksessa. Vastaanotto oli sydämellinen. Helposti hän sai kuninkaan ja kuningattaren vakuutetuksi hallintonsa kunnollisuudesta, eikä Aguadon valituksia otettu kuuleviin korviin. Columbus toikin mukanaan 200 unssia (lähes 6 kiloa) kultaa ja kaikenlaisia omituisia esineitä. Hän sai sääntö-perintöoikeuden (majorazgon) itseään ja jälkeläisiään varten ja kuningatar otti paasikseen hänen nuoremman poikansa Fernandon, joka silloin oli tuskin kymmenen vuoden ikäinen. Vanhempi poika, Diego, oli jo aikaisemmin ollut kruununprinssin paasina ja pääsi tämän nuorena kuoltua kuningattaren hovikuntaan. Samalla käskettiin varustaa Sevillassa uusi laivasto, jonka piti viedä Espanjolaan lisäväkeä ja varustuksia ja sitten amiraalin johdolla jatkaa löytöjä.

Samaan aikaan Portugalin kuningas João II kuoli ja hänen jälkeensä Manuel nousi valtaistuimelle. Manuelin ensi toimia oli laivaston varustaminen, joka Vasco da Gaman johdolla purjehti Hyvän toivon niemen ympäri Intiaan. Tämä luonnollisesti kehotti Espanjaa pontevasti jatkamaan yrityksiään lännessä. Espanjassa elettiin yhä vielä siinä käsityksessä, että Columbuksen löytämät maat olivat osa Itä-Intiaa.

Columbuksen kolmas retki.

Columbuksen kolmas retki Uuteen maailmaan oli seikallisempi ja vaarallisempi kuin molemmat edelliset, mutta meren takaa löydettyjen maitten tuntemista se suuresti edisti. Laivat olivat huonosti varustetut — varustajana oli ollut sama Amerigo Vespucci, firenzeläinen kauppias, josta Amerikka on nimensä saanut — ja mieskuri höllä niitten juonien vuoksi, joita siirtomaa-asiain johtaja, mahtava piispa Fonseca, punoi amiraalia vastaan. Sitä paitsi kävi Espanja paraillaan sotaa Ranskaa vastaan ja oli ryhtynyt Napolin vallottamiseksi suureen yritykseen. Intiaan ei liiennyt varoja sen enempää kuin miehiäkään. Paremman väen puutteessa Columbus pyysi ja sai mukaan rikoksentekijöitä.

Kuudella laivalla, joista kaksi oli sadan tonnin vetoista, neljä pienempää, Columbus toukokuun lopulla v. 1498 lähti matkaan. Hän ohjasi jälleen Canarian saarille, mutta purjehti sieltä kauemmaksi etelää kohti. koska hän oli Länsi-Intiassa maanasukkailta kuullut, että sillä taholla oli suuri maa. Amiraali oli yhä täynnään väsymätöntä tutkintaintoa, vaikka olikin rasitusten murtama, sairasti leiniä ja silmätautiakin. Suunnatessaan entistä etelämmäksi Columbus myös piti mielessään siihen aikaan vallitsevaa ennakkoluuloa, että muka kaikki arvokkaimmat tavarat tulevat kuumimmista maista, joissa asukkaat ovat tummimpia, melkeinpä mustia. Hän uskoi itsensä ja laivansa Pyhän Kolminaisuuden suojelukseen ja lupasi antaa sen nimen ensimäiselle maalle, joka nähtäisiin. Eräällä laivalla oli kapteenina hänen toisen vaimonsa veli, eräällä toisella genovalainen sukulainen, joka kuultuaan serkkunsa ylenemisestä oli rientänyt Espanjaan saamaan etua hänen suojeluksestaan. Kolme laivoistaan Columbus lähetti Espanjolaan suoraan valtameren poikki, sillä hän tahtoi niin pian kuin suinkin toimittaa apua veljelleen Bartolomeolle, jonka hän oli jättänyt niin valkeihin oloihin.

Trinidad.

Itse amiraali laski niin kauas etelää kohti, että saattoi poiketa eräälle Viheriän niemen saarelle. Sieltä hän suuntasi lounatta kohti, kulkeakseen jälleen vettä, jota ei vielä milloinkaan laiva ollut viiltänyt. Kymmenen päivän kuluttua tultiin päiväntasaajan tyvenille aloille, n.s. »doldrumeihin», ja oli siis jo kuljettu pasaadialueen poikki. Jos Columbus olisi tuntenut Atlantinmeren tuulijärjestelmät, niin hän olisi purjehtinut vanhaa reittiään. Päiväntasaaja erottaa toisistaan pohjoiset ja eteläiset pasadit leveänä vyöhykkeenä, jossa ei ole mitään säännöllistä tuulijärjestelmää. Milloin on meri tyynenä, milloin sattuu äkkivihureja, sateita ja ukonilmoja on taajaan. Merellä kävi helle niin kovaksi, että laivanköysistä terva valui sulana kannelle ja kansien saumat alkoivat aueta. Neljä päivää kesti näitä polttavia helteitä, sitten saatiin raikas sadekuuro ja vieno länsituuli. Mutta matka edistyi niin hitaasti, että vesi alkoi loppua. Amiraali sen vuoksi käski lopulta suunnata luodetta kohti, päästäkseen suorinta tietä Vähille Antilleille. Heinäkuun viimeisenä päivänä laivaväki oli läkähtyä janoon, eikä maata vain näkynyt. Mutta illalla keksi amiraalin palvelija mastosta kolme vuorennyppylää taivaanrannalla. Columbus paikalla nimitti maan »Trinidadiksi», muistaen Kolminaisuudelle tekemäänsä lupausta. Se seikka, että siitä ensiksi näkyi kolme kukkulaa, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän piti sitä taivaan viittauksena, kiitti hartaasti Jumalaa ja kaikilla laivoilla viritettiin juhlallinen »Salve regina» ja muita hymnejä Kolminaisuuden ylistykseksi. Pieni laivue uiskenteli hiljalleen aaltojen poikki ja lähestyi uutta maata, jonka etäisin nokka amiraalin mielestä oli kalerilaivan näköinen ja siitä sai nimensäkin. Rannoilla kasvoi metsää aina vedenrajaan saakka ja saari näytti uupuneista purjehtijoista erinomaisen ihanalta. Elokuun 1 p. käytiin ankkuriin ja tynnörit täytettiin mitä parhaalla vedellä lähteistä ja joista. Etelästä päin häämötti toinenkin maa, joka etäältä nähden oli pitkäveteisen saaren näköinen; se sai nimekseen »Isiä Santa» s.o. pyhä saari. Trinidadin nimi on kartoilla säilynyt, mutta Isiä Santan nimi on muuttunut toiseksi, sillä se olikin kappale Etelä-Amerikan mannermaata, Orinoco joen suistamoa.

Paria-lahti.

Columbus purjehti salmeen, joka Trinidadin ja mannermaan välitse johtaa Paria-lahteen. Nämä vedet ovat nykyisinkin vaaralliset omituisien virtauksiensa vuoksi. Mutta niiden oudot ilmiöt olivat omiaan herättämään sen ajan purjehtijoissa kammoakin, kuten Columbuksen antamat nimet osattavat.

Paria-lahteen johtavaan suppilomaiseen salmeen pusertuu merivirran mukana suuret määrät Orinocon suolatonta vettä. Vesi virtasi Columbuksen mielestä lahteen yhtä nopeaan kuin Guadalquivir joki tulvillaan. »Kun kulkee kauemmaksi pohjoiseen», hän kirjottaa, »niin tulee vastaan koskia, jotka ulottuen salmen poikki ärjyvät kamalasti. Minä luulin niiden syyksi kallioita ja paasia, joita on salmen suussa.» Takana näkyi pauhaavia pyörteitä, jotka olivat samanlaisia kuin vedenalaisilla kallioilla murtuva aallokko. Laivat laskivat ankkuriin, sillä ei voitu palata takaisin, eikä uskallettu karien vuoksi eteenkäänpäin purjehtia. Keskellä yötä alkoi laivankannelle kuulua hirveätä kohinaa, joka etelästäpäin lähestyi. Pimeydestä syöksyi vuorenkorkuisia aaltoja, jotka uhkasivat hukuttaa laivat. Paljon oli Columbus aikoinaan nähnyt merta ja sen vaaroja, mutta ei mielestään vielä milloinkaan mitään näin hirmuista. Se oli vuoksiaalto, joka laivat yllätti. »Seuraavana aamuna», hän kertoo, »lähetin veneemme salmea mittaamaan ja ne huomasivat siinä olevan 6—7 syltä vettä. Salmessa oli ankaria ristivirtauksia, toisissa osissa vesi juoksi vuolaana salmeen, toisissa taas siitä pois. Mutta Jumala antoi meille suotuisan tuulen ja niin pääsin onnellisesti tämän salmen kautta ja tulin tyynempään veteen.» Columbus nimitti sen »Käärmeen kidaksi». Miehistön ihmeeksi oli Paria-lahdessa ylt'yleensä suolaton vesi, joka kelpasi juotavaksi.

Columbusta? ihmetytti, niinkuin jo Keskiajan maantieteellisiä käsitteitä selittäessämme mainitsimme (vert. I, s. 254), tuo veden suolattomuus. Hän aivan oikein päätteli, että läheisyydessä mahtoi olla hyvin joki. Mutta vettä oli niin paljon, ettei tuo joki hänen mielestään voinut tulla muualta kuin maallisesta Paratiisista. Veden virtaamisen vielä meressäkin hän luuli johtuvan siitä, että maanpinnassa muka niillä seuduin oli kohopaikka, jonkinlainen nyppylä, joka vastasi Paratiisin vuorta.

Vielä vaarallisempi kuin »Käärmeen kita» oli lahden pohjoislaidasta avautuva salmi, joka sai nimeksi »Louhikäärmeen kita». Se oli kapeampi ja salmen keskeltä kohosi jyrkkiä korkeita kallioita kuin torneja. Columbus ei kuitenkaan siihen laskenut, vaan ohjasi länteen päin pitkin rantaa, jota hän kuuli asukkaitten sanovan Paria-maaksi. Tämä maa oli niin ihanaa korkeine takamaasta näkyvine vuorineen, että hän nimitti erään paikan »Jardineksi», s.o. puutarhaksi. Erään joen suistamoon poikettiin vettä ottamaan ja tavattiin ystävällisiä asukkaita. Kuta enemmän länteen päin purjehdittiin, sitä kauniimpaa ja paremmin viljeltyä oli maa, asukkaat soutivat veneineen laivoihin ja kehottivat Columbusta käymään heidän kuninkaansa vieraana. Heillä oli rinnassa kultakoristeita ja helminauhoja. Helmiä he viittasivat saatavan pohjoisesta päin, verraten läheltä. Maalla intianit olivat sangen kohteliaita, päälliköt tulivat kansan etupäässä vieraita vastaanottamaan ja saattoivat heidät tilaviin suuriin majoihin, joissa vieraita kehotettiin istumaan ja heitä kestittiin leivällä, hedelmillä ja punaisella ja valkoisella viinillä, joka ei ollut viinirypäleistä, vaan muista hedelmistä valmistettua. Columbus sai heiltä maissia ja otti sitä mukaansa, viedäkseen tämän amerikkalaisen viljelyskasvin Espanjaan. Kultaa asukkaat osottivat saavansa takamaan vuorista, mutta varottivat merkeillä Espanjalaisia sinne lähtemästä, koska siellä asui ihmissyöjiä.

Columbus luuli Pariaa saareksi, mutta kun maa lopulta huomattiinkin niemeksi, niin hänen täytyi palata takaisin Louhikäärmeen kitaan ja sen kautta pyrkiä merelle. Lahtea kuitenkin kiersi niin voimallinen virtaus, ettei hän voinut palata takaisin samaa rantaa, vaan täytyi kiertää Orinocon matalan suistamorannan kautta lähelle Käärmeen kitaa ja vasta sieltä Trinidadin rantaa pitkin purjehtia Louhikäärmeen kitaan. 13 p. elokuuta laivat ilman tapaturmaa purjehtivat tämän vaarallisen salmen kautta merelle. »Kun lähdin Louhikäärmeen kidasta», kirjotti Columbus, »niin meri virtasi niin suurella voimalla länttä kohti, että laivat yhtenä päivänä saattoivat kulkea 65 penikulmaa, vaikk’ei tuuli ollut kova, vaan aivan vieno, ja tämä sai minut vakuutetuksi siitä, että meri kohoo etelää kohti ja pohjoista kohti alenee.» Tämä voimakas merivirtaus oli Columbuksen vakuutuksen mukaan erottanut sekä Trinidadin että Vähät Antillit mannermaasta saariksi.

Mietteitä Paratiisista.

»Pyhä sana», lausuu Columbus mietteissään tällä rannikolla huomaamistaan luonnonilmiöistä, »todistaa Herran luoneen maallisen Paratiisin ja että siinä virtaa neljä jokea samasta lähteestä. Minä en ole vielä löytänyt ainoatakaan Kreikkalaisten enkä Latinalaisten kirjotusta, jossa Paratiisin paikka olisi tarkkaan ilmaistu, enkä ole sitä nähnyt ainoaankaan luotettavien lähteitten mukaan laadittuun karttaan merkityksi. Toiset sen sijottavat Etiopiaan Niilin lähteille, mutta toiset, jotka ovat noitten maitten läpi kulkeneet, eivät ole huomanneet auringon korkeuden eivätkä ilman lämmönkään olevan sen mukaisia. Toiset taas ovat etsineet Paratiisia Canarian saarilta.»

Columbus vetoo useihin oppineihin skolastikoihin todistaakseen heidän lausunnoillaan, että Paratiisi oli idässä. »Minä en otaksu, että maallinen Paratiisi on korkealla vuorella, niinkuin meille on opetettu, vaan että se on mainitsemallani maan paisunnalla, joka jo etäältä kohoo vähitellen, huomaamatta. Kaikki vesi, joka täyttää tämän lahden (Paria-lahden), tulee sieltä. Mutta en siltä usko, että tuo korkea paikka on laivalla kuljettava, taikka että sillä on vettä, vaan päin vastoin pidän mahdottomana sinne nousta, koska olen vakuutettu siitä, ettei ilman Jumalan tahtoa kukaan voi päästä siihen paikkaan, jossa maallinen Paratiisi on.»

»Täällä sen vuoksi on tärkeitä merkkejä Paratiisin läheisyydestä, ja pyhien ja oppineitten tohtorien mielipiteet käyvät yhteen minun havaintojeni kanssa. Sillä ellei tuo suolaton vesi tule maallisesta Paratiisista, niin on se vielä suurempi ihme, koska en ole kuullut koko maailmassa olevan niin mahtavaa ja syvää jokea.» Eräässä toisessa kohdassa Columbus sitten lausuu, että »ellei mainittu joki tule maallisesta Paratiisista, niin sen täytyy alkaa jostakin etelässä olevasta laajasta maasta, josta meillä ei ole tähän saakka ollut mitään tietoja.» Tämä lause osottaa, että Columbus aavisti Etelä-Amerikan mannermaan olemassa olon. Las Casas, hänen elämäkertansa kirjottaja, mainitsee, hänen toisessa kohdassa nimenomaan lausuneen: »Jos se kuitenkin olisi mannermaa, niin on oppinut maailma siitä suuresti hämmästyvä.»

Columbus ei kuitenkaan nyt ennättänyt jatkaa tutkimuksiaan, vaan purjehti Louhikäärmeen kidasta suorinta tietä Espanjolaan, jonka olot häntä huolestuttivat. Sitä paitsi alkoivat turmeltua ruokavarat, joita hänellä oli sinne viedä.

Sekasorto Haitissa.

Amiraalin poissa ollessa oli hänen veljensä Bartolomeo hallinnut Espanjolaa tarmokkaasti, rakentanut linnotuksia, pakottanut saaren päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden, määrännyt heille verot, ja katolilaiset papit olivat hyvällä menestyksellä ruvenneet kääntämään asukkaita kristinuskoon. Amiraalin käskyn mukaan hän niinikään alkoi rakennuttaa uutta pääkaupunkia etelärannalle, koska Isabella oli huomattu liian epäterveelliseksi. Uusi pääkaupunki sai nimekseen Santo Domingo ja se on vanhin näihin saakka säilynyt siirtokunta, mitä Espanjalaiset perustivat Uuteen maailmaan. Ei kauan kulunut, ennenkuin Isabella, joka oli pohjoisrannalla, kokonaan hylättiin. Metsä kasvoi kaduille, puut anastivat talot ja kohottivat latvojaan niiden seinien keskeltä. Raunioita vain on säilynyt meidän aikoihimme, kuten Columbuksen talon, linnan ja kirkon pohjia. Adelantado oli jo ennen Columbuksen saapumista muuttanut Santo Domingoon pääkortteerinsa.

Espanjalaisen sotaväen ja siirtolaisten kesken vallitsi paljon tyytymättömyyttä, sillä heitä ei miellyttänyt »adelantadon» kova kurinpito, eivätkä he mielestään olleet velvollisia tottelemaan muukalaista nousukasta. Tyytymättömyys lopulta yltyi kapinaan. Isabellan kaupunginpäällikkö, Diego Colombo, joutui vaikeaan asemaan, kun adelantado sattui silloin olemaan retkellä saaren sisäosissa ja kun ylituomari Roldan asettui kapinallisia johtamaan. Bartolomeon palatessa Roldanin puoluekuntansa keralla tosin täytyi väistyä kaupungista, mutta se ei estänyt häntä kaikin tavoin jatkamasta juoniaan. Hän koetti muun muassa saada intianit puolelleen lupaamalla vapauttaa heidät Espanjan sorrosta, ja nämä lakkasivatkin veroa maksamasta. Kun ruokavarain tuonti sen kautta ehtyi, niin olisi siirtokunta joutunut toivottomaan tilaan, ellei onneksi Espanjasta olisi tullut apua. Vereksiä voimia saatuaan Bartolomeo saattoi uudelleen lannistaa saaren kasikit ja karkottaa Roldanin etäiseen kolkkaan, jossa hän ei voinut tehdä vahinkoa. Mutta siellä hän sai pidätetyksi osan niitten laivain miehistöstä, jotka Columbus oli lähettänyt Canarian saarilta suoraan valtameren poikki ja jotka tulomatkalla sattuivat poikkeamaan Haitin etelärannalle juuri Roldanin olopaikoille.

Vihdoin saapui amiraali itse perille. Ensi työkseen hän kehotti kaikkia tyytymättömiä palaamaan Espanjaan sitä varten varatuilla laivoilla. Mutta siihen ei Roldanilla ollut halua. Hän tiesi Columbuksen saapuneen ilman rahoja, ei voivan maksaa sotaväelleen palkkoja ja kapinan sen tautta laajenevan. Laivat niin ollen valmistautuivat palaamaan tyhjinä Espanjaan. Sekä Columbus että hänen vastustajansa laativat niiden mukaan katkeria syytöskirjotuksia toisiaan vastaan. Lopulta Columbus, rauhan aikaansaadakseen, teki sangen alentavilla ehdoilla sovinnon. Roldan joukkoineen sai kaksi laivaa ja Columbuksen täytyi antaa heille todistus, jolla he saattoivat kotimaassa velkoa maksamattoman palkkansa. Vieläpä hänen täytyi siinä vakuuttaa, että he olivat Intiassa hyvin palvelleet kuningasta. Mutta kun Columbus ei voinutkaan määräaikana luovuttaa molempia luvattuja laivoja, niin tämäkin sopimus meni myttyyn. Hänen täytyi asettaa Roldan uudelleen ylituomariksi, jaella hänen miehilleen maita ja suostua vielä siihenkin, että jollei näitä vaatimuksia voitu täyttää, niin oli kapinajoukolla oikeus ottaa väkivallalla, mitä sille oli luvattu. Columbus ei kuitenkaan aikonut pitää tätä sopimusta. Sen vuoksi hän allekirjotti sen laivassa, koska hän ei muka ollut velvollinen maaherrana maalla pitämään sitä, mitä hän oli amiraalina laivassa allekirjottanut. Tämä nöyryyttävä sopimus jos mikään osottaa, kuinka vaikeaan asemaan Columbus oli joutunut ja kuinka mahdotonta hänen oli ulkomaalaisena ja itse varattomana miehenä hallita siirtokuntaa, johon emämaasta saapui paljon kaikkein levottomimpia aineksia, suurin osa siinä toivossa, että lyhyessä ajassa rikastuisivat. Nämä vastoinkäymiset vaikuttivat siihen, että Columbus menetti kuninkaan ja kuningattaren suosion.

Espanjassa hänen vihamiehensä olivat uutterassa työssä. He painostivat sitä, ettei Columbus säännöllisesti lähettänyt kruunun osuutta kaivoksien tuotosta, että hän oli riitaantunut Roldanin kanssa, joka juuri hänen ehdotuksensa kautta oli korkeaan virkaansa nimitetty, ja kuningatar harmistui varsinkin siitä, että amiraali jälleen oli viimeisillä laivoilla lähettänyt kullan ja mausteitten sijasta kuorman orjia, hankkiakseen valtiorahastolle varoja.

Columbus kahleissa.

Columbus oli pyytänyt saarelle uutta kunnollista tuomaria; tätä pyyntöä hallitus nyt käytti verukkeena lähettääkseen Haitiin miehen, jolle paitsi tuomarinvaltaa uskottiin sekä hallinnollinen valta että sotaväenkin johto. Columbus toisin sanoen syrjäytettiin varakuninkaan virasta. Uusi ylituomari, Francisco de Bobadilla, sai vielä oikeuden karkottaa saarelta, kenen hyväksi näki.

Elokuussa v. 1500 Bobadilla saapui Haitiin. Columbus oli edellisellä viikolla tuominnut hirtettäväksi seitsemän espanjalaista, jotka olivat kapinaa lietsoneet. Bobadilla näki Santo Domingon satamaan tullessaan nämä ruumiit hirsipuussa riippumassa ja piti tuomiota aiheettomana julmuutena. Columbus veljineen sattui olemaan poissa Isabellasta hänen saapuessaan. Bobadilla paikalla luki julki kuninkaan käskykirjeen, sai siirtokunnan puolelleen, anasti linnan ilman miekan iskua ja asettui asumaan Columbuksen palatsiin, ottaen amiraalin omaisuuden ja paperit takavarikkoon. Seuraavana päivänä hän julisti, kansansuosiotaan vahvistaakseen, että siitä pitäen ken tahansa sai kultaa kaivaa mielin määrin, kun hallitukselle toi yhdennentoista osan saaliistaan. Saatuaan näin kaikki puolelleen Bobadilla kutsui Columbuksen luokseen kuninkaan kirjeen nojalla, antoi vangita hänet ja viedä kahleissa laivaan. Diego Colombo oli jo sitä ennen vangittu ja vähän myöhemmin tuli Bartolomeonkin vuoro. Mutta Bobadilla ei itse kehdannut näyttäytyä amiraalille.

Merellä laivan kapteeni kohteli Columbusta paremmin ja tahtoi päästää hänet kahleista. Mutta Columbus ei siihen suostunut. Hän tahtoi, että Espanjan tuli saada nähdä, millä tavalla kuningas oli palkinnut hänen ansionsa. Hän vakuutti olevansa viaton. Jos hän oli jotain rikkonut, niin oli se tapahtunut ilman tietoa ja olojen pakosta. Marraskuussa v. 1500 laiva saapui Cadiziin. Hovi oli silloin Granadassa. Kapteenin suostumuksella oli amiraali heti laivan saavuttua lähettänyt kirjeen kuningattaren imettäjättärelle, jolla hän tiesi olevan kuningattareen paljon vaikutusta. Sitä tietä Columbuksen esitys asioista tuli kuningattaren tietoon ennen kuin Bobadillan vihamielinen kertomus. Cadizissa ja Sevillassa herätti mitä suurinta huomiota, että Uuden maailman löytäjä oli tuotu kahlehdittuna takaisin. Se oli niin julkea teko, että kuningasparikuntakin viipymättä lausui julki suuttumuksensa. Isabella ja Ferdinand käsittivät, että se loukkasi heidän arvoaan. Columbus päästettiin kahleistaan ja sai 2000 dukattia, jotta hän saattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan. Hovissa hän otettiin armollisesti vastaan, ja kun amiraali itkien kertoi häntä kohdanneesta häväistyksestä, niin kaikkien läsnäolijain, kuningattarenkin silmät vettyivät. Mutta vaikka Columbus täten saikin hyvityksen, niin ei hän kuitenkaan enää saanut takaisin entistä valtaansa Uudessa maailmassa.

Ovando.

Kauan ei kulunut, ennenkuin Haitin tapauksetkin todistivat amiraalin puolesta Bobadillaa vastaan. Bobadillan säädökset löyhdyttivät saarella peräti kurin, laittomuus ja kaikenlainen mielivalta seurasi Bartolomeon ankaraa hallintoa, niin että paremmat ainekset vieraantuivat pois hallituksesta. Bobadilla sen vuoksi erotettiin virasta ja hänen sijaansa lähetettiin Ovando saaren ylituomariksi ja hallituksen hoitajaksi. Hän sai kuningattarelta nimenomaisen käskyn suojella saaren turvatonta alkuasukas-väestöä. Ainoastaan hallituksen omiin töihin oli oikeus vaatia heiltä työveroa. Sitäpaitsi piti Haitiin vietämän neekeriorjia Afrikan länsirannikolta, jossa Portugalilaiset kävivät kukoistavaa orjakauppaa. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan ja pääsi alulle kehitys, joka lyhyessä ajassa kokonaan muutti Haitin ja Länsi-Intian muittenkin saarien kansalliset olot. Samalla kun Bobadilla erotettiin, määrättiin Columbuksen omaisuus takaisin annettavaksi, jota paitsi hänen tuli edelleenkin saada varakuninkaan arvoon kuuluvat tulot. Haitissa oli vapaa kullankaivaminen jälleen lakkautettava. Luottamus Ovandoon sai tuhansia lähtemään valtameren taa onneaan koettamaan. V. 1502 hän purjehti Espanjasta 30 laivalla, kerallaan 2500 henkeä. Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan, Roldan joukkoineen vangittiin ja vietiin laivaan, kotimaahan lähetettäväksi. Mutta kohtalon sallimus oli, ettei kumpikaan enää ollut kotimaataan näkevä.

Columbuksen neljäs retki.

Columbus tarjoutui edes jatkamaan löytöretkiään, kun hän ei enää saanut takaisin löytämäinsä maitten hallintoa. Luultavasti Vasoo da Gaman voitokas retki Intiaan suuressa määrin vaikutti siihen, että amiraalin pyyntöön vielä suostuttiin. Columbus huomautti Parian lahdessa löytämäänsä voimakasta merivirtaa — joka tunkee vettä Mexicon lahteen, kuten nykyisin tiedämme, ja Golfvirtana jatkaa Cuban pohjoispuolitse Atlantin mereen, — ja arveli tämän virtauksen osottavan, että kauempana lännessä oli salmi, joka johti Intian mereen. Otaksumansa salmen kautta hän aikoi purjehtia Intiaan.

Neljällä pienellä laivalla, joilla oli 150 miestä, Columbus toukokuussa v. 1502 lähti neljännelle retkelleen. Mukana oli Bartolomeo Colombo ja amiraalin 13 vuotias poika Ferdinand. Eräälle tuttavalleen kirkonmiehelle Columbus ennen lähtöään kirjotti: »Minä matkustan Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja toivon voittoa.»

Matka valtameren poikki Vähille Antilleille ja sieltä edelleen Espanjolaan kesti vain 19 päivää. Mutta Ovando ei päästänytkään amiraalia Santo Domingossa maihin, koska hän pelkäsi Columbuksen vaikutusvallan olevan itselleen vahingoksi. Hän oli niin jäykkä, ettei edes ottanut Columbuksen varotusta kuuleviin korviin, kun tämä kehotti pidättämään satamassa paluumatkaa hankkivan laivaston, kunnes uhkaavat sääenteet olivat hälvenneet. Columbus nimittäin päätti taivaankappaleitten asemasta, siis astrologisista syistä, että ankara myrsky oli tulossa. Ovandon johtamissa laivoissa, jotka kuormansa purettuaan hankkivat paluumatkalle, olivat mukana sekä Bobadilla että Roldan. Tosiaan sattui sitte? niin, että kun laivasto oli väljälle lähtenyt, niin nousi kamala hirmumyrsky, joita Länsi-Intiassa eräinä vuodenaikoina usein sattuu ja jotka tuskin missään ovat niin tuhoisia kuin siellä. Koko suuri laivasto, 20 alusta, joutui miehineen päivineen aaltojen uhriksi, Bobadilla ja Roldan muitten mukana. Ainoastaan yksi laiva, jossa Columbuksen takavarikosta vapautettu omaisuus oli, pelastui ja saattoi purjehtia edelleen Espanjaan, vaikka se oli niistä kaikista huonoimpia. Ei ollut kumma, että Columbus piti tätäkin tapausta Jumalan sallimuksena. Itse hän oli neljän laivansa keralla pysytellyt lähellä maata, kun ei satamaan päässyt, ja hänen kaikki neljä laivaansa pelastuivat. »Myrsky oli hirmuinen», hän kirjotti, »laivat erosivat toisistaan ja luulin meidän kaikkien joutuvan tuhon omiksi. Kuinka tuskallista olikaan semmoisessa vaarassa, pelossa veljeni, poikani ja ystäväini puolesta, kun en voinut maihin laskea, vaikka olin rannalla, jonka niin suurilla vaikeuksilla olen itse Espanjalle vallottanut.»

Honduraan rannikolla.

14 p. heinäk. Columbus lähti varsinaiselle löytöretkelleen, jättäen Cuban ja Jamaican oikealle kädelle. Hän saapui kuukauden lopulla Honduraan rannalle ja tapasi Yucatanin kauppiaita, jotka suurissa, yhdestä puusta koverretuissa aluksissaan kuljettivat kaikenlaisia kauppatavaroita kuten vaskikelloja ja valkoisesta, läpikuultavasta kivestä valmistettuja puukkoja ja kirveitä, ynnä puumiekkoja, joiden syrjiin oli teräksi upotettu teräviä kiviä, kauniisti kirjailtuja puisia ja marmorisia astioita, kirjavia puuvillapeitteitä y.m. esineitä, jotka todistivat kehittynyttä sivistystä. He ilmottivat lännessä näkyvän rannan olevan Mayain maata. Columbus ei kuitenkaan nyt joutanut lähteä näitten esineitten tuotantopaikoille — hän olisi Yucatanista löytänyt suuria oivallisesti rakennettuja kaupunkeja ja kehittyneitä yhteiskuntia, — vaan laski rannikkoa pitkin itään päin, etsiäkseen otaksuttua Intian mereen vievää salmea. Mutta kaiken aikaa hänen matkaansa näillä vaarallisilla karisilla rantavesillä haittasivat kovat myrskyt ja niin kova vastavirtaus, etteivät laivat tahtoneet päästä paikastaankaan. »Satoi, kävi ukkonen ja salamoi lakkaamatta, näytti siltä kuin olisi maailman loppu tulossa. En koko aikana nähnyt aurinkoa, en tähtiä. Laivani olivat rappeutuneet kamalasti, purjeet olivat repaleina. Olimme menettäneet ankkurit, mastoköysiköt, veneet ja paljon ruokavaroja. Laivaväki oli sairaana ja masentuneella mielellä. Moni lupasi ruveta elämään hurskaasti ja kaikki sitoutuivat pyhiinvaellusretkiin ja paastoihin. Olemme kestäneet monta myrskyä, mutta emme koskaan niin ankaraa.» Enimmän Columbus pelkäsi kolmentoista vuotiaan poikansa puolesta, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se seikka, että nuori Ferdinand oli urhea merimiehen alku. Veljensä Bartolomeon asema häntä huolestutti, koska tämä oli saanut huonoimman laivan. Amiraali itse sairasti kuumetta, mutta johti siitä huolimatta pienestä kannelle rakennetusta majasta purjehdusta. Sairaana ja huolissaan hän valitti, että vaikka oli nyt 20 vuotta palvellut Castiliaa, niin ei hän vielä ollut sen vertaa ansainnut, että hänellä olisi siellä ollut edes kattotiiltä, vaan täytyi hänen edelleenkin asua majataloissa, milloin sinne lähti. Enimmäkseen hänellä ei ollut edes sen vertaa rahaa, että olisi voinut velkansa maksaa.

Syyskuun puolivälissä saavuttiin Honduras niemimaan itäiseen nokkaan ja sää parani, tuuli kävi myötäiseksi ja ranta kääntyi etelään. Kiitokseksi pelastuksesta niemi sai nimekseen »Gracias a Dios», s.o. »Jumalalle kiitos», joka nimi sillä yhä vieläkin on. Rannikko on matalaa ja hiekkaista, rantariuttain takana taajassa järvisulkioita - eli laguneja.- Hiekoilla kasvoi pihkamäntyä ja toisin paikoin platanimetsiä. Toisin paikoin taas oli laajoja aroja, savanneja. Tämä osa rannikosta on jotenkin terveellinen. Useassa joessa on runsaasti kultahiekkaa. Erään suistamossa levättiin, laivoja korjattiin ja seudun intianeilta saatiin kuulla, että kauempana lounaassa oli maa, jossa oli vielä enemmän kultaa. Columbus päätti, että se mahtoi olla Ciamba, sama Taka-Intian maa, jonka kultarikkautta Marco Polo oli ylistänyt.

Veraguan rannikolla.

Nicaraguan suurista järvistä laskevan Juan joen eteläpuolella rannikon luonne muuttuu. Metsäisiä vuoria on heti meren rannassa, mutta toisin paikoin pistää maan sisään kauniita lahtia, joissa on hyvät ankkuripaikat. Kalaisen Chiriqui-lahden takaa alkoi Abureman maa, jonka jo’issa oli runsaasti kultaa. Siellä Columbus sai ensimäisen hämärän tiedon kannaksen takana olevasta toisesta merestä, ja tätä tietoa hän piti uutena vahvistuksena otaksumiselleen, että hän nyt purjehti »Kultaisen Khersonnesoksen» itärantaa. Yhdeksän päivämatkaa kauempana lännessä oli muka Ciguara niminen kultamaa, jossa piti kasvaa pippuriakin. Siinä maassa pidettiin suuria markkinoita, ihmisillä oli taidokkaasti valmistetut puvut, aseinaan miekat, jouset ja nuolet ja haarniskat ruumiin suojana. Ja vielä Columbus luuli maanasukkaitten merkeistä ilmenevän, että sillä kansalla oli laivoissaan tykkejä ja että he taistelivat hevosen selästä. Chiriquin lahden takana olevaa kultarantaa asukkaat nimittivät Veraguaksi. Sillä juoksi melkein rinnan rannan kanssa vuorijono, joka oli niin korkea, että kukkulat melkein alati olivat pilvien peitossa. Vuorien juuritse kulki muka tie toiselle merelle, niin että Veragua ja Ciguara, jota Columbus arveli Ptolemaioksen Kattigaraksi, mahtoivat hänen mielestään olla vastapäätä toisiaan. Kattigarasta olisi Ptolemaioksen kartan mukaan ollut vain kymmenen päivän purjehdus Gangeen suistamoon. Amiraalia vahvisti luulossaan vielä se seikka, että paavi Pius II:sen kirjottamassa kosmografiassa oli mainittu Aasian kansain tällä puolella kirjailevan ruumistaan tatuoimalla ja palvelevan aurinkoa. niinkuin Keski-Amerikassakin oli tapana. Jos nämä oletukset pitivät paikkansa, niin ei maapallo saattanut olla niin suuri, kuin Ptolemaios oli otaksunut, sillä Columbus nyt osapuilleen tiesi, kuinka pitkä matka olisi ollut otaksutusta Kattigarasta Espanjan rannalle.

Myrskyissä Panaman rannalla.

Columbus ei sen vuoksi joutanut tarkemmin tutkia Veraguan kultamaatakaan, vaan purjehti edelleen. Simeonin ja Juudaan päivän aattona hän joutui niin kovan myrskyn valtoihin, että päiväkausia harhaili sen armoilla merellä, kunnes vihdoin pelastui laivoineen oivalliseen satamaan, joka sai nimekseen Puerto Bello, s.o. »kaunis satama». Puerto Bello on Panaman kannaksen pohjoisimmassa polvessa, samalla nimellä yhä vieläkin tunnettu. Laivat viipyivät siellä viikkokauden, odottaen sään asettumista, ja lähtivät sitten rankoissa sateissa purjehtimaan edelleen. Mutta kauaksi ei ennätetty, ennenkuin tuuli jälleen yltyi niin rajuksi, että täytyi palata takaisin rannikon suojaan. Seutu oli sillä kohdalla hyvin viljeltyä ja asukkailta saatiin runsaasti ruokatavaroita. 23 p. marraskuuta Columbus koetti jatkaa matkaa, mutta kun oli 15 penikulmaa purjehdittu, niin tuuli ja vastavirta kävivät niin koviksi, että laivain jälleen täytyi pyrkiä satamaan. Pienien hiekkasärkkäin ja kallioitten sulkemassa lahdelmassa täytyi viettää 14 päivää sään pidossa. Kun 5 p. joulukuuta lähdettiin merelle, niin yltyi myrsky taas niin ankaraksi, ettei laivoja voitu ohjata. Kuohuinen meri kohosi niin korkeiksi ja jyrkiksi laineiksi, ettei Columbuskaan ollut milloinkaan nähnyt niitten vertoja. »Tuuli oli suoraan vastainen, niin että meidän oli mahdoton päästä edessämme olevaan niemeen. Meri kuohui kuin kattila suurella tulella. Yöt ja päivät taivas loimusi salamoissa, joita seurasi niin kauheat jyräykset, että luulimme laivain hukkuvan.» Yhdeksän päivää vietettiin siten alituisessa hengenvaarassa ja sade oli kuin vedenpaisumus, taivaan portit auki. Miehistö oli niin masennuksissaan, että jokainen toivoi kuolemaansa, päästäkseen pois kurjuudesta. Laivat olivat menettäneet mikä veneen, mikä ankkurin, ja purjeet olivat repaleina.

Lähellä Panaman kannaksen kapeinta kohtaa Columbuksen oli pakko kääntyä takaisin. Vahinko ei ollut suuri, niinkuin tiedämme, sillä salmea ei ole olemassa; mutta traagillista oli, ettei niin sitkeä ja uljas taistelu voittanut palkkaa, joka amiraalin luulon mukaan oli niin lähellä. Laivat olivat niin matojen syömät, että tuskin pysyivät veden päällä. Yritettiin purjehtia takaisin Veraguan rannalle ja päästiin onnellisesti jouluaaton ohi, jona Columbus taivaan merkeistä luuli uuden hirmumyrskyn lähestyvän. Mutta vasta seuraavan vuoden alussa päästiin suurella vaivalla Belen eli Yebra joen suistamoon tyynempään veteen. Laivat kulkivat siksi matalassa, että ne nousuvedellä pääsivät hiekkasärkän poikki, joka sulki joen suistamon. Seuraavana päivänä myrsky puhkesi uudelleen valloilleen, ja silloin eivät laivat enää olisi voineet keinotella särkän poikki. Rankkaa sadetta kesti aina helmikuun puoliväliin saakka, niin että tuskin voitiin maissa käydä. 24 p. tammikuuta joki äkkiä paisui tulvilleen ja tulva oli reväistä laivat ankkuristaan ja viedä ne särkille.

Siirtokuntayritys Veraguassa.

Vasta helmik. 6 päivä saattoi amiraali lähettää veljensä Bartolomeon Veraguan joelle tiedusteluretkelle, mukanaan 68 miestä. Bartolomeo kulki joukkonsa keralla seudun »kasikin», Quibianin kylään. Päällikkö, joka oli maan tavan mukaan maalattu ja alasti, tuli suuren aseettoman joukon keralla vieraita vastaan. Hän paikalla suostui saattamaan muukalaisia kultapaikalle ja antoi heille kolme opasta. Osan väestään Bartolomeo lähetti takaisin veneitten suojaksi, osan hän otti kerallaan kultapaikoille. Kaikista joista löytyi kultaa, puitten juurien lomassa, kivien alla ja hiekassa. Sitten oppaat veivät Bartolomeon korkealle vuorelle ja näyttivät varsinkin lännen maila paikkoja ja kyliä, joissa muka oli kultaa vielä paljon enemmän. Myöhemmin saatiin tietää, että tämä oli petos. Viekas Quibian olikin näyttänyt naapurikuninkaan maata, yllyttääkseen Espanjalaiset hänen kimppuunsa ja itse korjatakseen sodan syttyessä hedelmät. Quibianin oma maa oli koko kannaksen kultarikkain seutu, mutta parhaat kultapaikkansa hän oli jättänyt näyttämättä. Täälläkin kuultiin huhuja mahtavasta kultuurikansasta, jonka piti asua kannaksen takana toisen meren rannalla. Columbus päätti, nämä tiedot saatuaan, perustaa paikalle siirtokunnan. Belen joen rannalle rakennettiin huoneita ja Bartolomeo päätti itse jäädä siirtokuntaa johtamaan. Yksi laiva oli hänelle jätettävä, muilla piti Columbuksen palata Espanjaan hakemaan apua.

Mutta hyvin pian välit alkuasukkaitten kanssa rikkoutuivat, arvatenkin Espanjalaisten omavaltaisen menettelyn kautta. Quibian ryhtyi salassa toimiin muukalaisten tuhoamiseksi.

Asukkaitten vihamielisiä aikeita alkoi ensiksi epäillä Columbuksen hyvä ystävä Diego Mendez, urhoollinen ja uskollinen mies, joka oli ollut amiraalin sihteerinä. Rohkeasti hän päätti käydä Quibianin kylässä omin silmin näkemässä, kuinka asian laita oli.

Matkalla hän näkikin paljon aseellisia miehiä ja kuuli, että heidät oli kutsuttu kokoon polttamaan laivat ja tappamaan kaikki valkoiset. Erään pojan keralla Mendez siitä huolimatta lähti kylään. Siellä oli koolla tuhansia sotilaita, kaikki täysissä sotatamineissa. Päällikön puheille hän tosin ei päässyt, päin vastoin päällikön poika hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta Mendez lepytti hänet lahjottamalla hänelle kamman ja peilin ja Mendezin toveri kampasi nuoren päällikön hiukset. Mendez sai rauhassa palata siirtokuntaan, jossa hän kertoi, mitä oli nähnyt, ja kehotti paikalla hyökkäämään kylän kimppuun. Bartolomeo Colombo viipymättä valitsi 50 parasta miestä, marssi Quibianin majoille ja otti kasikin koko perheensä keralla vangiksi. Seuraavana yönä kasikki kuitenkin pääsi pakoon ja käski paikalla alkaa hyökkäyksen.

Amiraali oli sillä välin saanut kolme laivaansa virran suistamosta särkän poikki merelle. Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, niin alkuasukkaat alkoivat suurella joukolla ahdistaa siirtokuntaa. Bartolomeo Colombo taisteli itse, keihäs kädessä, ensimäisten riveissä. Intianit karkotettiin takaisin metsään, mutta sinne he piiloutuivat ja väijyivät herkeämättä siirtokuntaa. Onneksi ei amiraali vielä ollut ennättänyt, lähteä matkaan. Hän lähetti vielä kerran maihin veneen ottamaan vettä ja viemään viimeiset viestit jäljelle jääneille. Tuskin oli kuitenkaan vene päässyt särkän poikki jokeen, kun maanasukkaat nuolia ampuen joka puolelta piirittivät sen sotiveneillään. Veneen ohjaaja kaatui ja kaikki muutkin, yhtä lukuun ottamatta. Yksi ainoa pelastui uimalla rantaan, piiloutui siellä metsään ja hiipi kenenkään huomaamatta siirtokuntaan, jonne hän toi tiedon salahyökkäyksestä. Siirtokunnassa oli mieliala masentunut ja miehet vaativat, että heidän piti päästä laivain kanssa pois. Mutta asema oli niin vaarallinen, ettei pako enää näyttänyt mahdolliselta. Rakennetut huoneet ensi aluksi hylättiin, koska ne olivat liian lähellä metsää, ja kyhättiin meren rannalle veneistä, tynnöreistä ja laudoista suojus, jonka takana päätettiin taistella viimeiseen mieheen.

Kun ei venettä kahden päivän kuluttua kuulunut palaavaksi, niin amiraali alkoi huolestua. Useimmat intianilaisista vangeista olivat hypänneet mereen ja uineet maalle, ja ne, jotka eivät päässeet, olivat tehneet itsemurhan. Kun ei muutamaan päivään saapunut mitään tietoa, niin alkoivat pahat aavistukset täyttää Columbuksen mielen. Unessa hän silloin kuuli äänen, — Columbus luuli monessa tilaisuudessa kuulevansa näitä ilmestyksiä — ja sen puhe oli niin selvä, että hän saattoi kirjottaa sanatkin muistoon. »Oi sinä houkka ja hidas uskoja ja Jumalasi, kaikkien Jumalan, palvelija. Siitä pitäen kun olit lapsi, hän on pitänyt sinua ainaisessa huolellisessa huostassaan. Hän antoi sinulle avaimet valtameren salpoihin, jotka olivat niin mahtavilla kahleilla suljetut, ja monet maat olivat sinulle kuuliaiset ja kautta kristikunnan sinä sait kunniaa ja mainetta. Käänny hänen puoleensa ja tunnusta erehdyksesi, — hänen armonsa on rajaton. Vanha ikäsi ei ole sinua estävä saamasta suurta aikaan. Sinä huudat avun epävarmuutta. Vastaa, ken on sinulle niin suuria suruja tuottanut ja niin usein. Jumalako, vaiko maailma? Jumala ei milloinkaan jätä täyttämättä niitä lupauksia, joita hän on antanut, eikä Hän sano, kun Hänelle on joku palvelus tehty, ettei se muka ollut hänen aikomuksilleen mieluista, taikka että hän on asiaa katsellut toisessa valossa. Eikä hän anna kärsimystä sen vuoksi, että sen kautta voimaansa näyttäisi. Hänen työnsä ovat hänen sanainsa mukaiset ja koron keralla hän täyttää kaikki, mitä on luvannut. Olen sinulle kertonut, mitä Luoja on puolestasi tehnyt ja mitä hän tekee kaikkien ihmisten puolesta. Nytkin hän osottaa sinulle niin suurien ponnistuksien ja muitten palveluksessa nähtyjen vaivain ja kestettyjen vääräin palkan. Elä pelkää, vaan luota!» Nämä sanat synnyttivät jälleen Columbuksen masentuneessa mielessä toivon kipinän.

Mutta hänellä oli enää yksi ainoa vene ja häntä arvelutti sitä lähettää, koska sekin olisi voinut joutua hukkaan. Tällä tuskallisella hetkellä eräs nuori merimies tarjoutui uimaan maihin, jos hänet soudettaisiin lähemmä rantaa, koettaakseen päästä siirtokuntaan näkemään, miten siellä oli asiat. Uhkarohkea yritys onnistuikin ja mies palasi takaisin tuoden sanoman edellisen veneen surullisesta kohtalosta ja siirtokunnan epätoivoisesta tilasta. Mutta amiraalin täytyi vuotavissa laivoissaan odottaa useita päiviä, ennenkuin ilma oli siksi suotuisa, että hän saattoi lähettää jokeen veneen. Siellä sen kahden puolen sidottiin kanootti, ja tällä venelautalla soudettiin sitten laivoihin sekä miehet että tavarat. Mutta neljäs laiva oli virtaan jätettävä.

Haaksirikko Jamaicassa.

Kolmella laivalla lähdettiin sitten Belenistä ja saavuttiin jälleen Puerto Belloon 20 p. huhtik. 1503. Siellä oli vielä yksi laiva hyljättävä kokonaan merikunnottomana, kahdella vuotavalla lähdettiin jatkamaan matkaa. Purjehdittiin jälleen Panaman kannasta seuraillen ja päästiin nyt kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, miehistön tyytymättömyydestä huolimatta. Lopulta kuitenkin käännyttiin merelle, kun ei otaksuttua salmea löytynyt. Tuulet ja merivirta ajoivat laivat niin paljon syrjään suunnasta, etteivät ne päässeetkään Haitiin, jonne olivat aikoneet, vaan joutuivat Cuban rannalle. Sieltä ne eivät enää kyenneet luovimaan tuulta vastaan Isabellaan, niin huonossa kunnossa ne olivat. Columbus sen vuoksi päätti laskea Jamaicaan. Ilma oli kaunis, matka onnistui, mutta paikalla Jamaicaan päästyään amiraali ajoi molemmat laivansa rinnan matalalle hiekkaiselle paikalle saaren pohjoisrannalle. Laivat vuotivat niin, että vaikka viime taipaleella oli kaikilla pumpuilla pumputtu ja lisäksi ajettu vettä mereen kaikilla astioilla, mitä oli käytettävänä, niin vesi sittenkin nousemistaan nousi. Laivat painuivat pohjaan ja liettyivät hiekan sisään, niin että vain kansi jäi veden päälle. Kannelle rakenneltiin majoja ja niissä ynnä kansikajuutoissa saatettiin asua ja käyttää laivoja linnotuksina sen varalta, että maanasukkaat alkaisivat retkikuntaa ahdistaa. Laivat köytettiin lujasti kiinni toisiinsa, niin että ne estivät toinen toistaan kaatumasta.

Haaksirikkoutuneitten pelastus riippui nyt maanasukkaitten hyväntahtoisuudesta. Heti ensi päivinä näitä saapuikin laivoille, mukanaan kaikenlaisia ruokatavaroita, joita Espanjalaiset ostivat rihkamallaan. Diego Mendez teki saaren päälliköitten kanssa välipuheita ja järjesti säännöllisen ruokavarain hankinnan. Sitten hän matkusti saaren itäpäähän ja solmi siellä ystävyysliiton mahtavan ruhtinaan kanssa, joka hänelle möi hyvän kanootin ja sitoutui lähettämään laivoihin kaikenlaisia ruokatavaroita. Muonaa alkoikin tulla runsaasti ja amiraali laati tarkat ohjeet, joitten määrä oli estää hänen väkeään tekemästä väkivaltaa ja sen kautta suututtamasta maanasukkaita. Sitten hän osti kymmenen kanoottia väkensä käytettäväksi.

Mendezin rohkea venematka.

Mutta vaikeampi oli keksiä, miten saataisiin Espanjolaan sana haaksirikkoisten vaarallisesta tilasta. Amiraali mietti asiaa moneen laatuun ja kutsui vihdoin luotettavan Diego Mendezin puheilleen. »Poikani», hän sanoi, »ei ainoallakaan näistä, minua ja sinua lukuun ottamatta, ole käsitystä siitä, kuinka suuressa vaarassa todella olemme. Meitä on vähän, maanasukkaita sitä vastoin paljon, eikä heidän oikullisuuteensa ole luottamista. He voivat helposti hävittää meidät, milloin hyväksi näkevät. Olen miettinyt pelastuksen keinoa. Jonkun pitäisi lähteä Espanjolaan sillä kanootilla, jonka olette hankkineet, ja ostaa sieltä laiva, jolla voisimme pelastua tästä vaarallisesta asemasta. Sano minulle mielipiteesi.» Mendez vastasi kyllä käsittävänsä vaaran, mutta epäilevänsä, tokko kukaan voisi hataralla kanootilla kulkea (190 kilometrin levyisen) myrskyisen meren poikki. Amiraali ei kuitenkaan luullut sitä mahdottomaksi, hän kehotti Mendeziä itseään lähtemään matkaan. Tämä vältellen vastasi, että jos aina kaikki tärkeimmät toimet uskotaan hänelle, niin muut ehkä voivat käydä kateellisiksi, ja ehdotti, että asia esitettäisiin koko miehistölle. Ellei kukaan muu lähtisi, niin sitten hän puolestaan suostui onneaan koettamaan. Amiraali teki niin ja kehotti tarjokkaita ilmottautumaan, mutta kaikki vaikenivat. Silloin Mendez astui esiin ja ilmotti lähtevänsä. Amiraali syleili häntä ja viipymättä hän suoriutui matkaan. Hän kiinnitti kanootin pohjaan kölin, kohotti laitoja ja tervasi sen. Sitten hän asetti siihen maston ja purjeen. Saaren itäpäässä vihamieliset asukkaat kuitenkin ottivat Mendezin kiinni. Mutta hän pääsi veneineen pakenemaan ja palasi takaisin, jonka jälkeen Bartolomeo Colombo melkoisen miesjoukon keralla lähti itäpäähän suojelemaan hänen lähtöään. Kun oli muutamia päiviä odotettu, niin meri näytti olevan riittävän tyyni. Mendezin toveriksi lähti eräs genovalainen, jonka piti ostetulla laivalla palata takaisin Espanjolasta, jota vastoin Mendezin piti matkustaa edelleen Espanjaan, viemään kuningasparikunnalle amiraalin selontekoa uusista löydöistä ja avunpyyntöä. Jamaican kärjestä saatiin toinenkin kanootti, ja kumpaankin lähti vapaaehtoisesti viisi intiania soutamaan.

Eräänä kirkkaana yönä sanottiin Bartolomeolle ja hänen miehilleen jäähyväiset ja lähdettiin aavalle merelle. Seuraava päivä soudettiin pitkin tyyntä merta, intianit aina vähän väliä hypäten mereen vilvottelemaan itseään. Toisena yönä soutajat jo olivat niin uuvuksissa ja janoissaan, että Mendez ja hänen toverinsa kohottivat purjeet. Mutta ei toisenakaan päivänä näkynyt vielä maata. Molemmat europpalaiset tarttuivat vuorostaan airoihin, mutta uupuivat pian, sillä vesi oli vähissä. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti ja puolenpäivän aikaan intianit olivat menettäneet kaiken tarmonsa. Molemmat valkoiset antoivat heille silloin tällöin kulauksen omista pulloistaan ja siten pitivät heitä hengissä, kunnes ilta viileni ja soutajain voimat taas jonkun verran virkistyivät. Mendez suuntasi erästä pientä saarta kohti, jonka hän tiesi olevan meressä Espanjolan läntisen kärjen kohdalla. Ei vielä yönkään tullen näkynyt maata.

Mutta kuun noustessa Mendez huomasi, että siitä näkyi vain puolikas, vaikka oli täysikuun aika, ja hän arvasi, että toinen puolikas oli saaren takana. Intianit saivat nyt runsaammin vettä, heille osotettiin maa, ja viimeiset voimansa ponnistaen he saivat kanootit rantaan soudetuiksi. Saari oli autio kallio, mutta kallion koloihin oli jäänyt sadevettä, astiat voitiin täyttää ja uupuneet miehet saivat levätä. Mutta yksi intianeista kuoli iltapäivällä. Illalla jatkettiin matkaa ja saavuttiin Haitin länsikärkeen, Kap Tiburoniin. Italialainen aikoi nyt paikalla palata Jamaicaan, mutta intianit eivät enää suostuneet lähtemään toista kertaa meren poikki.

Noustiin sen vuoksi kaikin maihin ja Mendez tapasi Ovandon saaren eteläosissa. Tämä ei kuitenkaan uskonut häntä, vaan luuli Columbuksen keksineen juonen, jonka kautta hän aikoi päästä saarelle anastamaan vallan, eikä lähettänyt apua. Hän oli paraikaa puuhassa, joka julmuuden puolesta voitti kaikki, mitä Haitissa oli siihen saakka tapahtunut. Hän oli houkutellut kaikki saaren eteläosan päälliköt pitoihin, antanut kesken pitoja sitoa heidät patsaihin ja sitten sytyttää pitomajan palamaan. Tämän jälkeen alkoi verilöyly, jossa ei säästetty vanhuksia, ei naisia eikä lapsia. Kun Xaraguan maakunta näin oli »rauhotettu», niin samaa teurastusta jatkettiin saaren muissa osissa. Siten nopeaan hävitettiin Haitin hyväntahtoiset alkuasukkaat.

Tukala aika Jamaicassa.

Sillä aikaa haaksirikkoisten asema Jamaicassa alkoi käydä yhä toivottomammaksi. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan, mieskuri löyhtyä. Tehtiin salaliitto, jonka tarkotus oli vangita Columbus, ottaa hänen kanoottinsa ja sitten lähteä Mendezin jälkeen Espanjolaan. Tammikuussa 1504 salaliitto puhkesi ilmi kapinaan. Amiraali puoluelaisineen ei kyennyt kapinallisia vastustamaan, he ottivat laivasta niin paljon tavaroita kuin saivat kerallaan kulkemaan ja amiraalin kymmenen kanoottia ja lähtivät saaren itäpäähän. Sieltä he monta kertaa yrittivät merelle, mutta joka kerta heidän täytyi palata takaisin. Vihdoin he luopuivat koko aikeesta ja alkoivat kierrellä pitkin saarta, ryöstäen ja rääkäten alkuasukkaita. Amiraali veljensä kanssa jäi leiriinsä, lohdutellen niitä, jotka olivat jääneet hänen luokseen joko mielisuosiolla tai sairauden vuoksi. Mutta kapinoitsijain ilkityöt nostivat pian alkuasukkaat kaikkia muukalaisia vastaan, ruokavarain tuonti alkoi loppua ja nälänhätä uhata. Amiraali keksi juonen, joka päästi hänet pulasta. Hän tiesi Regiomontanuksen tähtikirjasta, että helmikuussa tapahtui täydellinen kuun pimennys määrätyllä hetkellä. Hän lähetti sanan seudun tärkeimmille päälliköille ja sanoi Jumalan vihastuneen heille, kun he näännyttävät nälkään hänen valittuaan, ja päättäneen heitä siitä rangaista. Samana yönä oli Jumala heille näyttävä merkkinsä ja pimittävä kuun. Kun sitten pimennys alkoi määrätyllä hetkellä, niin intianit kauhistuivat ja tulivat laivoille valitellen ja ruokavaroja kantaen, rukoilemaan Columbusta lepyttämään Jumalan vihan. Columbus odotti, kunnes pimennys oli lähellä loppuaan, ja sanoi sitten, että he olivat saaneet anteeksi. Yksinkertaiset asukkaat olivat täynnään kiitollisuutta, kun kuu jälleen ilmestyi taivaalle, ja toivat sitten edelleenkin lupauksensa mukaan ruokatavaroita.

Maaliskuussa oli Mendezin lähdöstä kulunut kahdeksan kuukautta. Columbus alkoi pelätä, että hän oli matkalla hukkunut. Semmoisetkin, jotka siihen saakka olivat pysyneet uskollisina, alkoivat nyt kapinoida. Mutta myöhään eräänä iltana huhtikuun lopulla nähtiin merellä laiva. Suuri riemastus valtasi haaksirikkoiset. Riemu kuitenkin oli ennenaikainen. Laiva pysähtyikin sataman ulkopuolelle ja yksi vene vain souti siitä maihin tuomaan Ovandolta kirjettä ja lahjaksi amiraalille pullon viiniä ja paistin. Sitten vene paikalla lähti pois ja laiva, jota johti eräs Roldanin entisistä aseveikoista, purjehti matkoihinsa. Ovando olikin hänet tähän toimeen valinnut nimenomaan siitä syystä, että tiesi hänen olevan amiraalin katkerimpia vihamiehiä. Kirjeessä Ovando valitti, ettei hänellä muka ollut joutilaita laivoja. Tämän hän nähtävästi oli lähettänyt vakoilemaan siinä toivossa ehkä, että amiraali miehineen jo olisi menehtynyt. Mutta se hyöty oli tästä katalasta teosta, että Columbus nyt varmaan tiesi Mendezin päässeen Espanjolaan; hän saattoi nyt paremmalla luottamuksella odottaa, että apua sentään lopulta tulisi. Tällä tiedolla hän lohdutti katkerasti pettyneitä miehiäänkin. Hän lähetti saman sanoman kapinoitsijoillekin, mutta Porras, joka heitä johti, ei ilmottanut sitä miehilleen, vaan lähetti takaisin kopean vastauksen sekä lähti joukkonsa keralla marssimaan Maimaa vastaan, jossa Columbuksen leiri oli, ottaakseen amiraalin veljensä keralla vangiksi. Columbus itse oli liian sairas liikkeelle lähteäkseen, mutta hän antoi veljelleen Bartolomeolle toimeksi lähteä kapinallisia kauniilla sanoilla taivuttamaan. Bartolomeopa ei ollut se mies, joka tyytyi kauneihin sanoihin. Hän ihmeteltävällä rohkeudella ja tarmolla kukisti koko kapinan. Koottuaan kaikki miehet, jotka taudilta kykenivät asetta kantamaan, hän lähti Porrasta vastaan. Amiraalin käskystä hän ensin, vaikka vastahakoisesti, tarjosi sovintoa. Porras, ylivoimaansa luottaen, ei vastannut mitään, vaan sen sijaan uskollisimpain miestensä keralla hyökkäsi oikopäätä Bartolomeoa vastaan, jota hän pelkäsi ja vihasi paljon enemmän kuin amiraalia. Mutta urhea adelantado olikin heitä taitavampi asemies. Kolmella iskulla hän kaatoi kolme hyökkääjää. Porras iski miekkansa niin syvään Bartolomeon nahkakilpeen, ettei enää saanut sitä irrotetuksi, Bartolomeo nopeaan sysäsi hänet kumoon ja sitoi miehen kädet ja jalat, ennenkun kukaan ennätti sitä estää. Muut kapinoitsijat päällikkönsä menetettyään pakenivat joka suunnalle. Porras vietiin leiriin vankina ja sai amiraalin käskystä pitää henkensä. Pari päivää myöhemmin, toukokuun 20 päivä, saapui muilta kapinallisilta kirje, jossa he pyysivät anteeksi. Columbus heidät armahtikin, ainoastaan Porras veljensä keralla jäi vangiksi.

Pelastus.

Vihdoin kesäkuun lopulla v. 1504 nousi merelle kaksi purjetta.
Toisen oli Mendez vihdoinkin saanut vuokratuksi, toisen oli Ovando
lähettänyt siirtokunnassa syntyneen suuttumuksen pakottamana. Siten
haaksirikkoiset vihdoinkin pelastuivat vaarallisesta asemastaan.
Useimmat olivat jo menettäneet toivon ja ilo oli nyt sitä suurempi.
Columbus sai surukseen kuulla Espanjolassa tapahtuneet hirmutyöt.
Kolme viikkoa kesti luovia, ennenkuin päästiin Santo Domingoon. Siellä
Columbukselle siirtokunnan puolesta tuli riemuisa vastaanotto, eikä
Ovandokaan uskaltanut julkisesti osottaa kateuttaan ja vihaansa.

Suurin osa Columbuksen miehistä jäi Espanjolaan. Kun he eivät saaneet hallitukselta heille tulevia palkkoja, niin Columbus jakeli mitä häneltä omista varoistaan liikeni ja lähti sitten kuukauden päivät Haitissa viivyttyään Espanjaan, poikansa ja veljensä mukanaan. Matkaa hidastuttivat kovat myrskyt, kerran menetettiin päämasto, toinen kerta takamasto, mutta onnellisesti päästiin kuitenkin marraskuun alussa Guadalquivirin suuhun.

Siihen oli Columbuksen elämäntyö päättynyt. Tosin hänen mielessään vielä väikkyi monta suurta tuumaa, varsinkin Veraguan kultamaan asuttaminen, mutta voimat olivat loppuneet. Sevillasta hän, vuoteen omana ollen, kirjotti kuningatar Isabellalle kirjeen, mutta kuningatar, hänen paras suosijansa, kuoli, ennenkuin kirje perille saapui. Ennen kuolemaansa oli kuningatar kammolla kuullut Ovandon hirmutöistä Haitissa. Hän oli pyytänyt kuningas Ferdinandia erottamaan hänet ja lähettämään toisen maaherran, mutta kylmäkiskoinen Ferdinand ei tätä pyyntöä täyttänyt, sillä Ovando lähetti runsaasti kultaa. Kun hän oli melkein sukupuuttoon hävittänyt Espanjolan asukkaat, niin Ferdinand salli hänen ryöstää Bahama-saarilta orjia saarella raatamaan.

Columbuksen viimeiset vaiheet.

Vihdoin Columbus sen verran parani, että saattoi matkustaa Segoviaan tapaamaan kuningasta. Ferdinand ottikin hänet vastaan, amiraali sai hänelle kertoa viime matkastaan, mutta kun hän pyysi kuninkaalta takaisin oikeuksiaan, niin Ferdinand turvautui komissioniin, joka käsitteli asiaa niin vitkalleen, että Columbus ennätti kuolla, ennenkuin sai sen päätöksen kuulla.

Columbus oleskeli Segoviassa lokakuun loppuun, matkusti sitten Salamancaan ja sieltä keväällä Valladolidiin, josta hän vielä kirjotti kuninkaalle kirjeen muistuttaen oikeuksiaan ja rukoillen parempaa kohtelua Haitin onnettomille alkuasukkaille. Mutta suuren löytäjän voimat olivat murtuneet. Hän ei elänyt niin kauaa, että olisi saanut vastauksen kirjeeseen. Valladolidissa hän 20 p. toukokuuta 1506 vaipui kuoleman uneen. Elämänsä lopulla hän oli käynyt yhä uskonnollisemmaksi ja käytti muun muassa fransiskolaista munkkipukua, muistellen siten Rabidan luostaria, jonka munkit olivat suoneet hänelle tyyssijan, auttaneet häntä matkaan ja elämän loppuun saakka pysyneet hänen uskollisimpina ystävinään. Columbus haudattiin Sevillaan. Hänen arkkunsa päälle myöhemmin kiinnitettiin seuraava kirjotus:

A Castilla y a Leon,
Nuevo Mundo dio Colon,

(Castilialle ja Leonille antoi uuden maailman Columbus), jotka sanat sitten hänen perillisensä ottivat vaakunakilpeensä. Hän oli lausunut sen toivomuksen, että hänet haudattaisiin San Domingoon, Espanjolan saarelle, ja sinne hänen maalliset jäännöksensä vuosisadan keskivaiheilla vietiinkin. Kun Haiti v. 1795 luovutettiin Ranskalle, niin ruumis siirrettiin Havannaan ja sieltä vihdoin v. 1898, kun Cuba luovutettiin Yhdysvalloille, Sevillan tuomiokirkkoon.

Suuri genovalainen purjehtija on aikain kuluessa joutunut monenlaisen arvostelun alaiseksi, niinkuin kaikkikin, jotka ovat historiassa saaneet suurta aikaan. Yksimielisesti tunnustetaan, että Amerikan löytö on maailmanhistorian merkillisimpiä tapauksia. Se laajensi valtavassa määrässä maailman sekä taloudellisia perusteita että sen käsityksiä. Mutta tapauksien suuruuden vuoksi ovat toiset olleet taipuvaisia mittaamaan miestäkin samalla mittapuulla, ja joko tehneet hänestä korkealle yli aikansa kohoavan sankarin, taikka päinvastoin, tapauksien suuruuden vuoksi huomanneet hänet paljon vähäpätöisemmäksi kuin hän todella olikaan.

Arvostelkaamme häntä sen ajan valossa, oikeaan osataksemme. Väärin olisi häneltä vaatia paljon syvällisempiä käsityksiä maailman rakennuksesta ja luonnonilmiöistä, kuin oli hänen aikansa oppineimmilla miehillä, sillä Columbus oli ensi sijassa merenkulkija ja ne tiedot, mitä hänellä oli kosmografiasta, hän oli vasta varttuneemmalla iällä hankkinut uutterain kotiopinnoitten kautta. Ei ole ihmettelemistä, ettei hänen käytettävänään oleva kirjallisuus ollut kovin laaja, sillä Columbus oli köyhä mies, ja kirjat olivat siihen aikaan vielä harvinaisia ja kalliita. Toiset ivaavat sitä, että hän antoi hurskautensa johtaa itseään kaikenlaisiin harhapäätelmiin Paratiisista ja muista seikoista, mutta se mikä nykyisin olisi outoa ja naurettavaa, oli luonnollista aikana, jolloin katolinen uskonta vielä kokonaan hallitsi elämää ja Raamatun erehtymättömyys oli kaikkien epäilyksien yläpuolella. epäilyksien yläpuolella. Se täytyy näittenkin nuivain arvostelijain myöntää, että Columbuksella kuitenkin, sekä omien tietojensa että itse tieteidenkin vaillinaisuudesta huolimatta oli erittäin avomielinen silmä huomaamaan luonnonilmiöitä ja vähien tietojensakin nojalla lausumaan kauas tulevaisuuteen tähtääviä mielipiteitä.

Columbus ei ollut itse tiedemies, hän luotti auktoreihin. Tämä varma luottamus parhaisiin karttoihin ja tietoihin maista ja kansoista sai hänet uskaltamaan tuon suuren askeleen, jota ei kukaan vielä ollut ennen yrittänyt, vaikka Intian löytäminen lännen kautta olikin jo julki lausuttu ajatus. Yrityksen suuruus synnytti hänessä sen käsityksen, että hän muka oli Jumalan valitsema välikappale uskon levittämiseksi ja Idän rikkauksien hankkimiseksi Pyhän maan vallottamista varten. On vähennetty hänen merkitystään silläkin, ettei hän huomannut tulleensa kokonaan uuteen maanosaan, vaan elämänsä loppuun saakka luuli purjehtineensa pitkin Itä-Aasian rantoja. Mutta tässä taas on muistettava, ettei hän tosiaan tavannut mitään maantieteellistä tosiasiaa, joka varmaan olisi osottanut tämän mielipiteen harhauksen. Columbus luotti siihen, että vanhat oppineet olivat oikein mitanneet maan ympärystän, ja tietäen purjehtimansa matkan pituuden hän saattoi mielestään jotenkin varmasti laskea, että hän tosiaan oli saavuttanut matkansa päämäärän. Vaikkapa hän olisikin voinut määrätä maantieteellisen pituusasteen, s.o. löytämäinsä maitten paikan asteverkossa, niin puuttui kuitenkin kaukaisesta idästä luotettavia astemääräyksiä, jotka olisivat osottaneet, kuinka suuri aukko vielä oli jäänyt molempien Intiain väliin. Edellisessä olemme sitä paitsi nähneet, kuinka monet Länsi-Intian saarilla kuullut nimet ja huomatut ilmiöt todella viittasivat siihen, että oli lähestytty Aasian itäsyrjän niin vähän tunnettuja ihmemaita.

Sitä ei voi kenkään hyvällä syyllä kieltää, etteikö Columbus ollut erinomaisen taitava ja huolellinen purjehtija. Kun otamme huomioon alusten pienuuden ja vaillinaiset varustukset, niiden huonon purjehduskyvyn ja vielä enemmän vesien ja rantain tuntemattomuuden ja vaarallisuuden, Mexicon lahden ja Karibimeren tavattoman rajut äkkituulet, niin täytyy meidän hämmästyä, kuinka hän monilla matkoillaan niin hyvin suoriutui kaikista vaaroista. Vielä viimeisellä matkallaan hän vanhana ja sairaana ohjasi laivojaan mitä vaikeimmissa oloissa, kunnes ne olivat niin madonsyömät — siihen aikaan ei laivoissa ollut kuparilevyä pohjan suojana — etteivät ne lopulta pysyneet veden päällä, vaan olivat ajettavat rantaan uppoamaan. Vielä sittenkin hän osasi käyttää niitä kuukausimääriä linnotuksena ja luultavasti niistä lopulta korjata kaikki, mitä suinkin oli jonkin arvoista.

Länsi-Intiaan perustetut siirtokunnat eivät ottaneet Columbuksen hallinnossa menestyäkseen, ja sitä on pidetty riittävänä syynä hänen syrjäyttämiseensä ja tarmokkaampien miesten lähettämiseen hänen sijaansa. Mutta olivathan siirtomaayritykset silloin vasta alussaan, eikä varsinkaan ollut minkäänlaista kokemusta elämästä kuumissa maissa. Jo terveydelliset vaarat olivat niin suuret, että ne olivat omiaan saattamaan vaikka kuinka kunnollisesti hallitun siirtokunnan turmioon. Toiseksi nuorista siirtokunnista vaadittiin liian nopeaan suuria tuloja. Se ei voinut tapahtua muulla tavalla, kuin rasittamalla alkuasukkaita. Siihen taas ei Columbuksen ihmisystävällinen luonne taipunut. Hänen päämääränsä oli alkuasukkaitten verkallinen taivuttaminen kristinuskoon ja sivistykseen. Sen vuoksi hän ei voinut tyydyttää niitä kaikenlaisia onnenonkijoitakaan, jotka emämaasta riensivät meren taa siinä toivossa, että nopeaan rikastuisivat, ja tästä taas olivat seurauksena ainaiset juonet ja kapinat. Lisäksi Columbus oli alhaisesta asemasta kohonnut muukalainen, joka jo sinään herätti kateutta. Hänen oli sitä vaikeampi menestyä uusien siirtomaitten hallitsijana, kun hän ei Espanjan hallituksen puolelta suinkaan saanut sitä vakaata ja tehokasta kannatusta, joka hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi olisi ollut välttämätöntä. Mutta hänen suunnitelmansa olivat terävästi mietityt ja kaukonäköiset.

Suuren löytöretkeilijän kohtalo sen kautta muodostui traagilliseksi. Menetettyään varakuninkuuden hän menetti useimmat ystävänsäkin ja kuoli melkein unohdettuna. Toiset miehet tunkeutuivat etusijaan ja Uusi maailma sai nimensäkin toisesta miehestä, jonka ansiot sen tutkimisesta olivat vähemmät kuin monen muun. Vuosisatoja kului, ennenkuin Columbuksen merkitys jälleen tunnustettiin ja hän sai sen sijan, joka hänelle historiassa kuuluu.

Columbus oli kookas, komea mies, vaaleaverinen, vaikka olikin italialainen. Nenä oli kaareva, silmät siniset, iho punakka ja pisaroissa, hiukset punaiset, mutta muuttuivat jo aikaisin lumivalkoisiksi. Siinä ainoassa kuvassa, joka jotenkin varmaan lienee maalattu hänen eläissään, hän on parraton. Seuramiehenä hän oli miellyttävä ja iloinen ja osasi sujuvasti ja vilkkaasti esittää mielipiteensä. Uskonnollinen hartaus oli hänen luonteensa esiintyvimpiä piirteitä. Kuta kauemmin hän eli, sitä enemmän uskonnolliset mietteet saivat hänen mielessään sijaa. Tämä ilmenee siitä nimikirjotuksestakin, jota hän tavallisesti käytti ja joka ajan tavan mukaan oli peitetty symbolistiseen salaverhoon.

S.
S. A. S.
X M Y
Chro FERENS.

On säilynyt hänen ohjeensa, miten se on kirjotettava: ensin X ja S sen päälle, merkiten Kristusta, sitten M ja A sen päälle, merkiten Mariaa, tämän jälkeen Y ja S sen päälle, joka merkitsi Jooseppia, alle Chro kreikkalaisilla kirjaimilla ja FERENS, joka merkitsi Christopheria. Tämän tunnusmerkin hän kirjotti asiakirjainsa alle.

Hän oli herkkäuskoinen, hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, ja yhtä helposti leppyvä, kuin toisinaan äkkipikainenkin. Sen vuoksi hänellä ei aina ollutkaan sitä rautaista kylmäverisyyttä, joka olisi ollut tarpeen. Mutta toiselta puolen oli ihmishenkien hukka hänen matkoillaan verraten vähäinen. Hän piti huolta merimiehistään, eikä suotta uhrannut heitä, niinkuin ne, jotka hänen jälkeensä toimivat Uudessa maailmassa. Neljännelläkin retkellä, joka oli niin vaivaloinen ja vaaroja täynnään, mieshukka oli aivan vähäinen, ellemme ota lukuun sitä venekuntaa, joka joutui salaväjytyksen uhriksi Veraguan rannalla. Monen monet olivat ne toisten yritykset, joiden osanottajista ainoastaan tähteitä pääsi hengissä palaamaan.

Columbus oli suurien löytöretkien levottoman ajan jaloimpia toimimiehiä, samalla kun hän työnsä merkityksen puolesta oli sen suurin henkilö.

Columbuksen omaiset.

Luomme vielä katsauksen Columbuksen omaisten vaiheisiin. Bartolomeo Colombo, — hänkin kirjotti nimensä Colon Espanjaan muutettuaan, — joka oli veljelleen niin oivallisena apuna sekä Espanjolassa että hänen viimeisellä löytöretkellään, lähti amiraalin kuoltua veljenpoikansa Diegon keralla Länsi-lntiaan, jossa hän sai Haitin ja Portoricon välistä pienen Mona saaren. Bartolomeo kuoli Haitissa v. 1514. Epäilemättä hän veljeksistä oli tarmokkain ja lujin; heikompi luonne oli nuorempi veli Diego, joka niinikään kuoli Haitissa.

Amiraalin laillinen poika, Diego, kasvatettiin hovissa ja lähti vasta v. 1509 Haitiin, jossa hän v. 1526 kuoli. Hän oli naimisissa Maria de Toledon, Alban herttuan veljentyttären, kuningas Ferdinandin serkuntyttären kanssa ja pääsi siten Espanjan vanhimpain sukujen yhteyteen. Mahtavien suojelijainsa avulla hän vihdoin sai periä isänsä arvot. Ovandon jälkeen Diego Colon nimitettiin Länsi-Intian maaherraksi. Hän rakennutti itselleen Santo Domingon kaupunkiin komean kivipalatsin ja hallitsi siirtokuntaansa kahdeksantoista vuotta vaihtelevalla menestyksellä mitä vaikeimmissa oloissa. Keisari Kaarlo V:nneltä hän sai takaisin varakuninkaankin arvonimen. Hänen aikanaan Velasquez asutti Cuban, mutta hallitsi sitä kokonaan itsenäisesti. Diego Colon sen kautta joutui Velasquezin kanssa riitoihin ja kosti puolestaan siten, että hän kannatti Cortezia, kun tämä Mexicoa vallottaessaan petti Velasquezin.

Columbuksen poika liitosta Beatrice Enriquezin kanssa, Fernando, sai tieteellisen kasvatuksen. Amerikasta palattuaan hän asettui Sevillaan, perustaen sinne aikaansa nähden erinomaisen laajan kirjaston, jossa oli 20,000 nidettä. Tämä »Biblioteca Colombina» on yhä vielä samalla nimellä olemassa, vaikka onkin huonon hoidon kautta aikain kuluessa menettänyt paljon arvokkaimmista teoksistaan. Fernando matkusteli laajalti Europan maissa ja nautti tieteellisessä maailmassa suurta mainetta. Häntä pidettiin kauan v. 1571 ilmestyneen Columbuksen elämäkerran kirjottajana, mutta kun siinä on runsaasti vääristeltyjä tietoja ja monet seikat osottavat tekijän perehtymättömyyttä purjehdukseen, niin teoksen oikeutta nykyisin epäillään. Fernando, jolla oli ruhtinaallinen eläke, samoin kuin Diegollakin, kuoli naimatonna.

Diego Colonin poika Luis luopui varakuninkaan arvosta ja sai Veraguan herttuan, Jamaican markisin ja Intian amiraalin arvonimet, ynnä 10,000 kultadukatin eläkkeen. Myöhemmin arvonimet periytyivät naisien kautta toisiin sukuihin. Mutta vielä nykyisin on Espanjassa suku, jolle kuuluu Veraguan herttuan ja valtameren amiraalin arvonimi. Suvun päämies aina saa Cristobal Colonin nimen.

Muita löytöretkiä Länsi-Intian vesillä.

Kun Columbus Ovandon saapuessa Haitiin menetti yksinoikeutensa Uuden maailman tutkimiseen, niin avautui yksityisille tilaisuus yrityksiin ja löytöihin, ja kilvan riennettiin sitä käyttämään. Ensimäisiä oli urhea Ojeda, johon jo olemme tutustuneet. Mutta itsenäisenä toimimiehenä hän ei onnistunut yhtä hyvin kuin seikkailevana ritarina. Ojeda sai Espanjan hallitukselta luvan tutkia Parian helmipaikkoja, jotka Columbus oli kolmannella matkallaan löytänyt. Luotsina hänellä oli Juan de la Cosa, joka tällä matkalla laati ensimäisen kartan Uudesta maailmasta. Sitä paitsi oli oman ilmotuksensa mukaan Amerigo Vespuccikin mukana.

Ojeda.

Ojeda lähti Cadizista toukokuussa v. 1499, laski Atlantin meren poikki samoja teitä kuin Columbus kolmannella matkalla ja saapui Guayanaan Surinamin rannalle. Rantaa seuraillen löydettiin Essequibo ja Orinoco jokien suistamot, jonka jälkeen tultiin Trinidadiin ja purjehdittiin Parian lahden kautta Venezuelan pohjoisrannalle. Sitten käytiin Helmisaarilla, Margaritassa ja Curaçaossa, ja tultiin lahteen, jossa maanasukkaitten rakennukset olivat paaluilla. Seutu sai siitä »Venezuelan», s.o. »Pikku-Venezian» nimen, joka sittemmin käsitti koko rannikon ja vihdoin sisämaankin. Kun oli vielä Maracaibo-lahtikin tutkittu, niin Ojeda laski meren poikki Haitiin, jossa hän liittyi Roldaniin Columbusta vastaan. Kotomatkalla, joka tapahtui Bahama-saariston kautta, ryöstettiin sieltä 232 asukasta orjiksi, kun ei retken kustannuksia voitu muulla tavalla suorittaa. Kesällä 1500 Ojeda palasi takaisin Cadiziin.

Alonso Niño.

Jotenkin samoja teitä, mutta vähäistä ennen, purjehti Alonso Niño pienellä laivalla, joka oli varustettu helmien ostoa varten. Niño saapui helmirannalle vähäistä ennen Ojedaa, joten hän saattoi itselleen vaihtaa suuren saaliin, eikä Ojedalle jäänyt mitään. Niño toi palatessaan 96 naulaa helmiä. Matkalla oli tultu siihen vakuutukseen, että maa, jonka rantoja oli purjehdittu, välttämättä oli mannerta, koska siellä oli semmoisia eläimiä, joita ei saarilla tavattu. Retken runsas helmisato kiihotti toisia onneaan yrittämään.

Pinzonien retki.

Lopulla vuotta 1499 lähettivät Paloksen Pinzonit laivoja tutkimusretkelle. Laivuetta johti Vicente Yañez Pinzon, joka oli mukana Columbuksen ensimäisellä matkalla. Se kulki vielä etelämpää päiväntasaajan poikki kuin Ojeda, joutui koviin myrskyihin ja saapui vihdoin Brasilian rannalle, lähelle nykyistä Recifeä eli Pernambucoa. Juhlallisesti Pinzon otti maan Espanjan omaksi, leikaten puista oksia, juoden maan vettä ja pystyttäen rannalle ristejä. Mutta asukkaat olivat vihamielisiä. Eräs sen ajan kirjailija sanoo, että tämän matkan kautta todistettiin kuumassakin vyöhykkeessä olevan mahdollista asua. Portugalilaiset olivat kuitenkin jo ennen huomanneet saman Afrikassa.

Rannikolla jouduttiin, milloin maihin poikettiin, verisiin taisteluihin maanasukkaitten kanssa. Lopulta saavuttiin mahtavan Amazonijoen suulle. Laivat sattuivat silloin purjehtimaan kauempana merellä ja hämmästyivät sitä, että vesi äkkiä muuttui suolattomaksi ja juotavaksi. Siitä oivallettiin, että oli tultu valtavan joen suulle, ja laskettiin lähemmä maata. Löydettiin paljon matalia saaria ja ryöstettiin eräältä 36 maanasukasta orjiksi. Amazonijoen suulla nähtiin valtava pororoca-ilmiö. Se on vuoksilaine, joka joen virtauksen kohdatessaan kohoo niin korkeaksi ja jyrkäksi, että se tuhoaa kaikki pienemmät alukset, mitä tiellään kohtaa. Selvää oli, että moisen vedenpaljouden täytyi laskea suurelta mannermaalta. Espanjassapa ei aluksi tahdottu uskoa, että niin suurta jokea saattoi olla olemassakaan. Mutta purjehtijat vakuuttivat veden muuttuneen sitä suolattomammaksi, kuta kauemmaksi oli jokeen noustu. Pietari Martyr, joka Pinzonin löydöstä kertoo, luuli hänen löytämäänsä jokea samaksi, jonka suulle Columbus oli tullut, ennenkuin laski Parian lahteen. Amazonijoen pohjoisrannalla tavattiin niin suuria puita, ettei kuudentoista miehen sylimitta niiden ympäri ulottunut. Pinzonin laivat nousivat jokeen noin 90—100 kilometriä meren rannasta. Laivoihin kuormattiin brasil-väripuuta, josta Brasilia on nimensä saanut, ja palattiin sitten Parian lahden kautta Haitiin. Kun ei löydetty kultaa eikä helmiä, niin lähdettiin Bahama-saarille orjan ajoon, mutta siellä pari laivaa myrskyssä tuhoutui. Ainoastaan kaksi saapui syyskuussa v. 1500 takaisin Palokseen.

Pinzon nimitti löytämänsä joen Rio Maria de la Mar Dulceksi, joka sitten lyhennettiin Mar Dulceksi, s.o. suolattomaksi mereksi. Toiset sanoivat sitä Rio Grandeksi. Pinzonin seuralaisten tietojen mukaan sitä myöhemmin aljettiin sanoa Maranjoniksi, joka ehkä oli alkuasukkaitten käyttämä nimitys. Amazonijoen nimen joki sai vasta Orellanalta, joka muutama vuosikymmen myöhemmin ensimäiseksi laski sitä pitkin Etelä-Amerikan poikki mereen saakka.

Kuukautta myöhemmin kuin Pinzon lähti Paloksesta pari muutakin laivaa, jotka saapuivat Brasilian rannalle samoille paikoille. Näillä laivoilla, jotka kulkivat samoja teitä kuin Pinzoninkin retkikunta, lienee Amerigo Vespucci ollut mukana. V. 1500 purjehti Bastidas kahdella laivalla Karibimereen ja tutki Maracaibo-lahden ja Panaman kannaksen välisen rannikon. Hän saapui siis nykyisen Colonin seuduille ennen kuin Columbus pohjoisesta päin tullen. Bastidaan matkan kautta oli Etelä-Amerikan koko pohjoisranta tullut tunnetuksi.

Alussa vuotta 1502 Ojeda lähti toiselle matkalleen. Hänellä oli neljä laivaa ja aikomus oli perustaa siirtokunta Maracaibo-lahden rannoille. Asukkaat kuitenkin yritystä vastustivat ja tuottivat Espanjalaisille niin tuntuvan mieshukan, että Ojedan väki teki kapinan, vangitsi johtajansa ja kuljetti hänet San Domingoon tuomittavaksi. Espanjassa Ojeda kuitenkin vapautettiin edesvastuusta. Vielä huonommin kävi kahdelle pienelle retkikunnalle, jotka olivat lähteneet Venezuelan rannoille ihmisiä orjiksi rosvoamaan. Darien-lahdessa monta laivaa kärsi haaksirikon. Eloon jääneitten täytyi viettää vaikeita aikoja rannikolla, jossa enemmän kuin puolet kuoli tauteihin. 200:sta matkalle lähteneestä seikkailijasta lopulta ainoastaan nelisenkymmentä pelastui Jamaican ja Haitin kautta Espanjaan. Seuraavana vuonna Ojeda siitä huolimatta oli uudelleen liikkeellä, mutta tästä, v. 1505 tehdystä retkestä, ei sen tarkemmin tiedetä. Myöhemmin kerromme hänen viimeisestä siirtokuntayrityksestään Venezuelan rannikolla.

Portugalilaiset Brasiliassa.

Keväällä v. 1500 joutui Cabralin johtama portugalilainen laivasto Brasilian rannikolle matkalla Intiaan Cabral ei tiennyt Pinzonien löydöistä, vaan luuli tulleensa tuntemattomaan saareen; hän otti sen Portugalin omaisuudeksi. Lissabonissa päätettiin, että saari oli erinomainen asemapaikaksi Intian matkalla ja lähetettiin viipymättä laivoja siirtokuntaa perustamaan ja linnaa rakentamaan. Tämän laivueen mukana lienee ollut Amerigo Vespucci, joka oli taitava määräämään paikkain maantieteellisen aseman kvadrantilla ja sen vuoksi oli saanut Portugalin kuninkaalta kutsumuksen Lissaboniin. Retkikunta purjehti otaksutun saaren rantoja eteläänpäin luultavasti aina Rio Janeiron lahteen saakka ja huomasi, että se oli samaa suurta maanosa, jonka rantoja Espanjalaiset olivat pohjoisemmassa tutkineet. Oman vakuutuksensa mukaan Vespucci sitten sai retkikunnan johdon käsiinsä ja kuljetti laivastoa vielä paljon kauemmaksi etelää kohti, kunnes tultiin asumattomalle kalliorannalle, joka oli noin 50:llä asteella eteläistä leveyttä. Se olisi siis vastannut joko Patagonian rantaa tai Tulimaata. Mutta näitä tietoja epäillään, koska niille ei ole muuta vahvistusta kuin Vespuccin oma kertomus.

Myöhemmin Vespucci sai johdettavakseen melkoisen retkikunnan, jonka piti hänen suunnitelmansa mukaisesti purjehtia lounaistietä Intiaan, tehdä siis sama matka kuin Magalhães 16 vuotta myöhemmin. Vespucci lähti matkaan kesäkuussa 1503, mutta haaksirikkojen ja kaikenlaisten vastusten ja rettelöiden vuoksi oli menestys huono. Vespuccin täytyi tyytyä siihen, että hän Brasilian rannikolle perusti siirtokunnan, nykyisen Bahian, ja toi Portugaliin palatessaan punapuuta. Sen kautta hän menetti Portugalissa suosionsa ja siirtyi takaisin Espanjaan. V. 1505 hän Sevillassa tapasi murtuneen Columbuksen. »Vespucci miellytti minua suuresti», kirjotti amiraali. »Hänellekin, kunnianarvoiselle miehelle, onni on ollut epäsuotuisa, niinkuin niin monelle muullekin. Hänkään ei ole palveluksistaan saanut vastaavaa palkkaa.» Kuningas Ferdinand kuitenkin käytti hyväkseen Vespuccin tietoja ja kokemusta, antoi hänelle lahjan ja myöhemmin vakinaisen toimenkin. Hänestä tuli Espanjan valtameriluotsien päällikkö, joka tutki heidän tietojaan ja antoi todistukset heidän taidostaan. Sitä paitsi hän toimi karttain laatijana.

Amerikan nimi.

Amerigo Vespucci oli uuttera kirjeiden kirjottaja ja kuvasi sattuvasti Etelä-Amerikan kansanelämää. Hänen kirjotuksiaan luettiin tavattoman laajalti, ne kun olivat ensimäinen yritys luoda yhteiskuvaa Uudesta maailmasta. V. 1507 julkaistiin hänen matkakirjeensä yhdessä niteessä ja niitä meni kaupaksi monta painosta, vaikka ne olivatkin latinankieliset. Kirjan nimi oli »Quatuor Navigationes», s.o. neljä merimatkaa. Sen kautta Vespuccin löytämät taikka oikeammin näkemät maat — suurin osa niistä oli jo ennen löydetty — tulivat paljon laajemmalti tunnetuiksi kuin Columbuksen löytämät, sillä Columbus antoi hyvin vähän tietoja matkainsa tuloksista. Vespucci ensimäiseksi puhui Uuden maailman manteresta, s.o. Etelä-Amerikasta, ja yleisössä vakaantui se käsitys, että Amerigo Vespucci olikin löytänyt varsinaisen uuden maanosan, Columbus vain muutamia saaria merestä. Ja sen kautta etäämpänä, jossa vähemmän osattiin arvostella, kuinka asian laita oikeastaan oli, pidettiin luonnollisena asiana, että uusi maanosa saisi Amerigon nimen. Sen ehdotti Martin Waltzemüller (Hylacomylus) Ptolemaioksen maantieteen korjatussa painoksessa, jonka hän julkaisi. Tätä etäistä ihailijaa, joka eli koulunopettajana pienessä kaupungissa Lothringissa, on Amerikan kiittäminen siitä, ettei sen nimeksi tullut »Columbia». Myöhemmin on erehdystä sikäli korjattu, että Amerikan varsinaista löytäjää on muissa nimissä muistettu. Amerikan nimeä aljettiin käyttää ensiksi Saksassa ja Itävallassa, sitten sen tapaamme Englannissa. Aluksi se tarkotti vain Etelä-Amerikkaa, mutta laajeni sitten koko Uudelle maailmalle. Yleistä pätevyyttä se ei kuitenkaan saavuttanut kuin paljon myöhemmin. Vielä kuudellatoista vuosisadalla Etelä-Amerikkaa jotenkin yleiseen sanottiin joko »Peruanaksi» tai »Brasiliaksi». Espanjan hallitus sitä sanoi Intiaksi. Muutoin Amerigo Vespucci tuskin sai itse tietää, mikä kunnia hänelle tapahtui. Amerikan nimeä ei kuitenkaan hyväksytty aivan vastalauseetta. Piispa Las Casas ehdotti, että Uusi maailma nimitettäisiin löytäjänsä mukaan Columbaksi, mutta ehdotus ei liene tullut niin yleiseen tunnetuksi, että se olisi voittanut Amerikka nimen.

Las Casas, intianien suojelija.

Columbuksella oli mitä parhaat aikeet Läns-Intian alkuasukkaita kohtaan, mutta olot muodostuivat ylivoimaisiksi. Kun uusista maista ei saatukaan niin helposti rikkauksia, kuin oli kuviteltu, niin hän ei muuta keinoa keksinyt, kuin ruveta Portugalilaisten esimerkkiä noudattaen myymään orjia. Hän aikoi aluksi ryöstää ainoastaan ilkeitä Karibeja, mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin otettiin keitä vain saatiin. Espanjan hallitus ei tätä menetelmää alussa hyväksynyt, mutta sen kiellot eivät auttaneet. Varsinkin sitten kun Ovando pääsi Haitissa hallitsemaan ja vallitsemaan, ruvettiin maanasukkaita kohtelemaan niin petomaisen julmasti, että viidessätoista vuodessa yhdestä miljoonasta oli jäljellä vain kuusikymmentätuhatta, ja kun oli kulunut vielä seitsemän vuotta, niin oli jäänyt neljätoistatuhatta. Sokea ahneus tukahutti kopeista vallottajista kaiken inhimillisen tunteen; yhden kultaunssin vuoksi oltiin valmiit milloin hyvänsä uhraamaan maanasukas ja lopulta heitä teurastettiin, revittiin ja poltettiin huvin vuoksi.

Oli kuitenkin niitäkin, joita säälitti intianien kurja kohtalo ja jotka voimainsa takaa koettivat sitä auttaa. Ikimuistettavan nimen on näiden jalojen harrastustensa vuoksi ansainnut piispa Bartolomé de Las Casas (1474—1556), »intianien apostoli». Hänen isänsä oli ollut mukana Columbuksen toisella retkellä. Las Casas pääsi itsekin mukaan kolmannelle v. 1498. V. 1502 hän lähti Haitiin Ovandon kanssa ja vihittiin siellä v. 1510 papiksi, ollen ensimäinen Amerikassa vihitty pappi. V. 1511 hän siirtyi Velasquezin mukana Cubaan ja oli v. 1513 tai 1514 läsnä Caonaon kamalassa intianiteurastuksessa, jota hän turhaan koetti saada estetyksi. Pian sen jälkeen hän ystävänsä Rentieran kanssa sai Zaguan luota suuren intianikylän »repartimientokseen» (osuudekseen) ja koetti sitten samoin kuin hänen muutkin maanmiehensä rikastua parhaan taitonsa mukaan, hoitaen papin tehtäviä vain sivutoimena. Mutta hän sai näin kokemusta, tuli vakuutetuksi repartimiento-järjestelmän vääryydestä, alkoi saarnata sitä vastaan ja laski vapaiksi omat orjansa. Hän matkusti Espanjaan puhumaan intianien puolesta ja seuraus hänen valituksistaan oli, että kardinali Jimenes v. 1516 lähetti Länsi-Intiaan kuninkaallisen komissionin asiaa tutkimaan. Las Casas sai arvonimellä »intianien suojelija» valvoa komissionin töitä ja olla sen neuvonantajana. Mutta komissioni osotti niin suurta leväperäisyyttä tehtävässään, että Las Casas seuraavana vuonna uudelleen matkusti Espanjaan ja ehdotti, että intianeille annettaisiin täydelleen takaisin vapaus. Sen sijaan piti uudisasukkailla olla oikeus tuoda Cubaan neekeriorjia. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan. Mutta sekään ei pelastanut intianeja; se oli vain uusi epäkohta edellisten lisäksi. Las Casas sen vielä eläissään sai nähdä ja katui sitten katkerasti, kun hän ei ollut käsittänyt sitä, että neekereillä on sama oikeus vapauteen kuin Uuden maailman alkuasukkaillakin.

Las Casas ei elinaikanaan hyljännyt sorrettujen intianien asiaa. Hän kävi myöhemmin Mexicossa ja Keski-Amerikassa ja oli avullisena näitten maitten kristinuskoon käännyttämisessä. V. 1543 hänet nimitettiin Mexicon Chiapaan piispaksi. Hän oli saanut Espanjan hallituksen säätämään lakeja intianien suojaksi, mutta näiden harrastusten vuoksi hän joutui omain maanmiestensä puolelta niin kiivaan vastustelun ja häväistyksen alaiseksi, että hän v. 1547 luopui piispan toimesta ja palasi Espanjaan. Siellä hän saattoi paremmalla menestyksellä vaikuttaa alkuasukkaitten hyväksi ja sekä Kaarle V että Filip II kallistivat korvansa hänen ihmisystävällisille ehdotuksilleen. Mutta Espanjan hallituskin oli voimaton hillitsemään alamaisiensa kamalaa ihmishävitystä Uudessa maailmassa. Las Casas kirjotti Länsi-Intian historian, joka vasta 1875 painettiin, ja useita kirjotuksia intianien vapauden puolesta. Eräs niistä on nimeltään: »Lyhyin selonteko läntisten intianien hävityksestä»; se nimite puhuu niteitä.

Olemme kertoneet, kuinka Haitin väestö hävitettiin. Ovando sai kuningas Ferdinandilta luvan tuoda sijaan väkeä Bahama-saarilta, joiden asukkaista Columbus oli kuningasparikunnalle lausunut eräässä kirjeessään: »Tämä maa on kaikkia muita maita upeampi yhtä paljon kuin päivä yötä loistavampi; alkuasukkaat rakastavat lähimmäistään kuin itseään; heidän keskustelunsa on lempeintä, mitä saattaa ajatella; heidän kasvonsa aina hymyilevät; ja he ovat niin lempeitä ja rakkaita, että minä vakuutan Teidän Korkeudellenne maailmassa ei olevan parempaa kansaa». Tämäkin kansa hävitettiin sukupuuttoon. Vainajain kunnioittaminen ja rakkaudella muisteleminen oli, niin sanottiin. Bahamalaisten luonnepiirre. Espanjalaiset käyttivät sitä syöttinä, luvaten viedä heidät laivoillaan taivaallisille rannoille, joilla heidän omaisensa paraillaan olivat. Noin 40,000 henkeä vietiin Espanjolan kultakaivoksiin nääntymään. Bahama-saarista, joilla tosiaan valkoisien saapuessa vallitsi paratiisimaiset olot, tuli sittemmin Länsi-Intian kaikkein pahin rosvopesä.

V:n 1550:n vaiheilla oli Cuban Cibuneyt, jotka kuuluivat toiseen rotuun kuin Haitin, Jamaican ja Portoricon Arawakit, hävitetty sukupuuttoon. Samoin kävi Jamaican, jonka suopean ystävällisen kansan Don Pedro d’ Esquivel. Columbuksen pojan Diegon lähettämänä saaria valtaamaan, yhtä julmasti hävitti sukupuuttoon. Ihana Jamaica jaettiin kahdeksan espanjalaisen perheen kesken. Intianit hävitettyään nämä toivat orjia vain omiksi tarpeikseen, niin että saarella, jonka väkiluku nykyisin lähentelee miljoonaa, v. 1655, Englantilaisten vallottaessa sen, asui vain 3000 henkeä, valkoisia ja neekeriorjia. Urhoollisemmin puolustivat Portoricon asukkaat, Borinquenjot, itseään. He saivat taistelussa apua Vähien Antillien Karibeilta ja uhkasivat jo hävittää saaren Espanjalaiset sukupuuttoon. Mutta kun englantilaiset ja ranskalaiset merirosvot kukistivat naapurisaarien Karibit, niin eivät Borinquenjot kauempaa jaksaneet puoliaan pitää, vaan joutuivat saman surkean kohtalon alaisiksi kuin Länsi-Intian muittenkin saarien kansat. Neekerejä tuotiin yhä enemmän, ja vuosisatoja eteenpäinkin tämä saaristo sitten oli ilmetty helvetti maan päällä, huolimatta siitä, kuinka isännät ainaisissa sodissa vaihtelivat. Kun vapautus vihdoin tuli, niin oli Haitissa ja Jamaicassa melkein puhdas neekeriväestö, Cubassa ja Portoricossa sekä Vähillä Antilleilla suureksi osaksi. Kauimmin olivat Vähillä Antilleilla Karibit puoliaan pitäneet.

Ennenkuin jatkamme Etelä- ja Keski-Amerikan löytöjen historiaa, tulee meidän palata Portugalilaisten meriretkiin. Columbuksen suuri löytö vihdoinkin kiihotti Portugalia lähettämään laivaston sille tielle, jonka Bartholomeu Diaz oli löytänyt. Se pääsi matkansa päämäärään, ja Portugalilaiset saattoivat anastaa Intian kaupan, ennenkuin Espanjalaiset lännen kautta sinne ennättivät. Toiseen yhteyteen taas jätämme ne retket, jotka eräästä pohjoisemmasta maasta, Englannista, tehtiin Pohjois-Amerikkaan heti sen jälkeen, kun sanoma Columbuksen onnellisesta paluusta ensimäiseltä matkaltaan oli tullut tunnetuksi. Bartolomeo Colombon esityksiä muistellen Englannin kuningas antoi laivoja venezialaiselle Giovanni Cabbotolle, joka v. 1497 löysi nykyisen Breton saaren, Uuden Skotlannin pohjoisosan, siis arvatenkin samat seudut, joihin pohjanmiehet olivat puoltatuhatta vuotta aikaisemmin koettaneet perustaa siirtokunnan.