Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

PORTUGALILAISET ITÄ-INTIASSA.

Vasco da Gaman retki Etu-Intiaan.

Kun Bartholomeu Diaz oli v. 1488 löytänyt Afrikan eteläkärjen ja toiselta puolen Covilhamin tiedustelujen kautta Intiassa ja Itä-Afrikassa [»Maant. ja löytör.» I, s. 427] oli saatu tietää, että Afrikan itäranta juoksi herkeämättä eteläänpäin, niin oli todennäköisyyden mukaan meritie Intiaan selvitetty. Se oli kuitenkin huomattu niin pitkäksi ja vaivalloiseksi, ettei Portugalilla seuraavina vuosina ollut varoja eikä halua lähettää laivastoa tätä reittiä perille purjehtimaan, sillä selvää oli, että sitä varten tarvittiin melkoisia voimia, jos mieli turvallisesti liikkua Intian paljon kuljetuilla vesillä.

Amerikan löytö antoi uutta virikettä Portugalilaisten toimille, vaikka paavin maanjako, josta olemme ennen maininneet, jossain määrin turvasikin heitä Espanjan kilpailulta. Kun kartat olivat puutteelliset, niin oli kuitenkin pelättävää, että Espanjalaiset ehkä voisivat anastaa ainakin Molukit, joista kalleimmat mausteet tulivat, sillä heidän tiensä valtameren poikki näytti olevan paljon lyhempi. Portugalissakaan ei nimittäin voitu muuta luulla, kuin että Columbus todella oli saapunut Aasian itärannalle.

Hallitsijanvaihdos kuitenkin yhä viivytti aikomuksen toteuttamista. Kuningas Juhana valmisteli retkikuntaa, mutta kuoli kesken puuhiaan v. 1495. Hänen seuraajansa, nuori kuningas Manuel, jolle jälkimaailma on antanut Suuren nimen, koska Portugal hänen aikanaan suoritti mainehikkaimman osansa maailmanhistoriaa, ei aluksi saanut kannatusta neuvonantajiltaan, ja retkikunnan lähettäminen sen vuoksi viivästyi, kuninkaan rohkeasta yrittelijäisyydestä huolimatta. Vasta v. 1497 ryhdyttiin täydellä todella varustuksiin. Niitä johti itse kokenut Bartholomeu Diaz, jolle ei kuitenkaan uskottu retken johtoa. Vasco da Gaman tehtäväksi annettiin Portugalin lipun ja onnen vieminen Intian vesille.

Retkikunnan varustaminen.

Retkikuntaan kuului ainoastaan neljä laivaa, joista suurin oli noin 120 toimin vetoinen, eräs toinen 100 tonnin vetoinen ja molemmat muut vielä pienempiä. Ei kuitenkaan ole luultavaa, että nämä mitat vastaavat nykyisiä; hyvällä syyllä päätellään, että Gaman samoin kuin Columbuksenkin laivat kuitenkin olivat ainakin toista vertaa suuremmat. Laivat olivat kaikki niin saman mallisia kuin suinkin voidakseen tarpeen tullen käyttää toistensa varustuksia. Kuninkaan käskystä niihin annettiin kahdenkertaiset köydet ja purjeet, ja runsaasti ampuma-aseita ja -varoja, kaikenlaisia ruokavaroja ja kauppatavaroita, ja jokaiseen laivaan pieni laivarohtola. Pappi tietysti seurasi mukana, sillä pappi oli siihen aikaan tärkeämpi kuin lääkäri. Sitä paitsi otettiin kuninkaan käskystä mukaan runsaasti kaikenlaista kauppatavaraa, mitä maassa valmistettiin, kulta- ja hopeakirjaisia vaatteita, kaikenlaatuisia ja -värisiä verkoja, jalokiviä, rannerenkaita, käätyjä, kullattuja hopeakannuja, kirjailtuja väkipuukkoja, miekkoja, tikareita, sekä koruttomia että kirjailtuja ja kullalla ja hopealla huoliteltuja. Vielä otettiin korukilpiä ja keihäitä, jotka sopisivat lahjoiksi hallitsijoille ja ruhtinaille, ja näytteeksi joka lajia maustimia. Otettiin myös rahaksi leimattua kultaa ja hopeaa. Kuningas käski ostaa orjia, jotka taitaisivat itämaitten kieliä ja voisivat tulkita niitä Portugalilaisille. Kaikkia tarpeita varustettiin runsaasti ja sittenkin kahdenkertainen määrä.

Suurella huolella siis hankittiin matkaan Vasco da Gaman retkikunta. Retken johtaja, joka silloin oli 37 vuoden ikäinen, oli kotoisin Etelä-Portugalista ja kuului vanhaan ylimyssukuun. Nuorempana hän oli saavuttanut mainetta sodassa Castiliaa vastaan, myöhemmin rohkeana purjehtijana. Miehistöä oli laivoilla kaikkiaan parinsadan vaiheille. Retkikunnan johtaja sai suosituskirjeitä sekä tarumaiselle »pappikuninkaalle Juhanalle», että Aasian kuninkaille. Lähtöpäivänä kuningas Manuel ylimyksineen, matkalle lähtevien ja Lissabonin etevimpien henkilöitten keralla, kokoontui juhlalliseen messuun, joka vietettiin tuomiokirkossa Tajon pohjoisella rannalla. Vasco da Gama veljensä Paulon ja kaikkien kapteenien kanssa lankesi polvilleen, rukoillen voimia ja kykyä kuninkaan käskyjen täyttämiseen, hänen valtansa ja valtakuntansa laajentamiseen ja kristinuskon levittämiseen etäisiin maihin. Heinäkuussa v. 1497 pieni laivasto lähti matkaan Lissabonin satamasta. Bartholomeu Diaz saattoi sitä Guinean rannalle saakka.

Myrskyissä Afrikan länsirannalla.

Hyvin sujui matkan alkupuoli. Guinean rannikolta oikaistiin suoraan meren poikki Hyvän toivon nientä kohti. Siihen saakka oli luuli ollut myötäinen, sama koillispasaadi, joka oli Columbuksen niin suosiollisesti kuljettanut Länsi-Intiaan, mutta Guinean rannikolta matkaa jatkettaissa tultiin ensinnä päiväntasaajan tyventöihin ja sitten lounaispasaadin alueelle, jolla vallitsi vastatuuli aina Afrikan eteläkärkeen saakka, samoin kuin vastainen merivirtakin. Sen ajan alukset olivat verraten kömpelöitä luovimaan ja tämän taipaleen voittaminen sen vuoksi kysyi Gamankin laivoilta paljon aikaa ja työtä.

Tuulet olivat sangen kovia, kertoo Correa, joka tästä matkasta on paraan kertomuksen kirjottanut, ja merellä kävi kammottavat laineet. Laivaväki sai olla uupumatta työssä ja rasittui ylenmäärin. Kun oli kuukausi purjehdittu etelään päin, niin käännyttiin Afrikan rantaa kohti. Se tavattiin, mutta vielä oltiin pitkän matkan päässä Hyvän toivon niemestä. Suunnattiin sen vuoksi uudelleen aavalle merelle ja jatkettiin matkaa, vaikka suurin osa miehistöstä jo olisi mieluummin palannut takaisin. Vasta kun oli toinen kuukausi, ehkä enemmänkin purjehdittu, voitiin laskea Hyvän toivon niemen ohi. Gama oli itse uupumatta työssä, suomatta itselleen unta tai lepoa. Päivät yhä lyhenivät, sillä saavuttiin eteläisen pallonpuoliskon talveen. Portugalilaisten mielestä näytti vallitsevan melkein ainainen yö. Merimiehet olivat niin huonoina taudeista ja pelosta, että tuskin kykenivät enää ateriaansa valmistamaan. He nurkuivat ja vaativat, että oli käännyttävä takaisin. Mutta Vasco da Gama oli tuima mies, ja vaikka miehistö oli vilusta jähmettyä kylmissä rankkasateissa, niin hän vannoi ei palaavansa taipaleelta, tuli mikä tahansa. Helenan lahdessa, joka on Hyvän toivon niemestä jonkun verran pohjoiseen, hyljättiin neljäs laiva, joka oli muonalaiva, sytytettiin palamaan ja sen miehistö jaettiin muihin laivoihin. Astrolabilla määrättiin paikan leveyspiiri, mikäli se keikkuvassa laivassa oli mahdollista.

Monta päivää kestävässä myrskyssä purjehdittiin vihdoinkin Hyvän toivon niemen ympäri. Matka oli siitä edelleenkin sangen myrskyinen, aallot huuhtoivat kannen yli ja laivat alkoivat yhä enemmän vuotaa. Lepoa ei ollut yöllä, ei päivällä, ei ruumiillista eikä henkistä. Mutta Gama vannoi pyhät valat, ettei kääntyisi takaisin, ennenkuin oli Intiassa käyty. Miehistön kesken mieliala kiihtyi niin epätoivoiseksi, että tehtiin häntä vastaan salaliitto. Mutta erään laivapojan kautta tuli salaliitto ylikapteenin tietoon, hän antoi vangita johtajat ja sanotaan hänen raivoissaan heittäneen kaikki laivakirjansa mereen, etteivät kapinoitsijat osaisi takaisin, jos muutoin kapinahankkeessaan onnistuisivatkin. Kapteenit ja luotsit pysyivät johtajalleen uskollisina.

Afrikan itärannalla.

Vasta tammikuun alussa v. 1498 laskettiin maihin, itärannalla, korjattiin laivain kärsimiä vaurioita ja otettiin juomavettä, sillä ainaisissa myrskyissä oli monta astiaa mennyt rikki ja vesi oli vuotanut pois. Maanasukkaat olivat ystävällisiä ja paikka sen vuoksi nimitettiin »Hyvän rauhan vedeksi». Oli jo purjehdittu Delagoa lahden ohi ja lähestyttiin uudelleen kuumaa vyöhykettä. Cap Corrienteen luona kohtasi laivuetta Mosambikin merivirta, joka tällä rannikolla on erittäin vuolas, ja monta päivää se piteli purjehtijoita, ennenkuin he pääsivät niemen ohi. Välttääkseen vaaralliset rantariutat laivat laskivat etäämmätse ja siten kulkivat sen mutkan ohi, jossa Sofala on. Ne saapuivat suurella vaivalla Sambesin suistamoon. Tämä mahtava joki sai nimekseen »Hyvien enteitten joki», sillä siellä ensiksi tavattiin vaaleampi-ihoisia ihmisiä, jotka osasivat puhua arabian kieltä ja kertoivat merellä siitä pohjoiseen päin purjehtivan paljon laivoja. Oli siis saavuttu arabialaisen kauppaliikkeen etelärajoille ja voitiin hyvällä syyllä otaksua, että suurimmat vaikeudet oli voitettu.

Gama viipyi Sambesin suistamossa kokonaisen kuukauden korjatakseen laivojaan ja suodakseen miehistölle lepoa ja aikaa parantua keripukista, joka oli alkanut tehdä tuhojaan. Rannalle vietiin samanlainen vaakunapatsas, joita edellisetkin löytöretkeilijät olivat pystyttäneet Afrikan rannoille. Sitten lähdettiin uudelleen merelle ja saavuttiin Mosambikiin. Siellä tavattiin ensimäiset arabialaiset alukset, »sambukkeja», joissa oli arabialaispukuista väkeä; nämä tiedustelivat Portugalilaisten matkan määrää. Gama vastasi olevansa matkalla Intiaan Portugalin kuninkaan toimesta ja pyysi heiltä luotseja.

Mosambik.

Alussa seurustelu näytti vakautuvan rauhalliseksi. Mosambik, jonka päällikkö oli Kiloan arabialaisen ruhtinaan alamainen, oli varttunut vilkkaaksi kauppapaikaksi. Vaihtotavaroillaan sikäläiset arabit ostivat neekereiltä kultaa, norsunluuta, vahaa ynnä muita maan tuotteita. Mosambikista tavallisesti purjehdittiin meren poikki Madagaskariin. Gama lähetti sheikille lahjoja, jonka jälkeen tämä saapui hänen laivaansa, puettuna laajapoimuiseen värikkääseen pukuun, päässään mahtava kirjava silkkiturbaani. Portugalilaisten mielestä näiden maurien ihoväri oli hyvin tumma. Sheikki katseli tarkkaan laivat, jotka olivat aivan uutta, ei ennen nähtyä mallia. Vasco da Gama hänelle ilmotti, että ne olivat kristikunnan mahtavimman kuninkaan lähettämät, ja että he, pari vuotta merellä harhailtuaan, nyt olivat matkalla Maustesaarille ja tarvitsivat luotseja. Maihin palattuaan sheikki lähetti Gamalle ruokavaroja. jonka jälkeen saapui vieraiksi kolme abessinialaista, joitten kanssa ei kuitenkaan voitu keskustella tulkin puutteessa. Hyödyllisempi tuttavuus oli Davané niminen mauri, jolta Gama sai paljon arvokkaita tietoja näistä vähän tunnetuista seuduista. Mutta hyvät suhteet Arabialaisiin pian turmeltuivat. Nämä nimittäin alkoivat tulokkaita epäillä ja pelätä, että he kilpailunsa kautta pilaisivat kaupan. Heti ensimäisessä satamassa, jossa Portugalilaiset tapasivat Arabeja, nämä siis älysivät Gaman retkestä uhkaavan vaaran ja päättivät tuhota hänet miehineen päivineen. Sheikki kuitenkin tekeytyi edelleenkin ystävälliseksi, antoi luotsit ja kutsui Gaman maihin vieraakseen. Yllämainitun Davanén varotuksesta Gama ei kuitenkaan kutsumusta noudattanut. Hän vain pyysi, että hänelle maalla osotettaisiin sovelias paikka, josta laivaveneet voisivat noutaa vettä. Sillä aikaa kun osa Portugalilaisista oli maissa vettä ottamassa, aikoivat Arabialaiset aluksineen tehdä hyökkäyksen Gaman laivastoa vastaan. Mutta Portugalilaisten valppaus ja heidän aseittensa etevämmyys teki juonen tyhjäksi. Gama varusti vesiveneihin sekä tykkejä että aseellista väkeä ja lähetti ne maihin yöllä, vuoksiveden ollessa korkeimmillaan. Arabialainen luotsi johti veneitä kaiken yötä harhaan, toivoen aamulla, luodeveden tullessa, voivansa ajaa ne karille. Mutta Portugalilaisten johtaja ajoissa huomasi vaaran, antoi kääntää veneet ja aikoi hirttää luotsin mastoon varottavaksi esimerkiksi. Luotsi kuitenkin pääsi hyppäämään mereen ja pelastui maihin. Kun veneet häntä takaa ajaessaan joutuivat lähelle maata, niin aljettiin sieltä väjytyksestä ampua nuolia ja heittää kiviä, ja veneet silloin, Gamalta merkin saatuaan, palasivat takaisin. Sheikki, huomatessaan juonensa tulleen ilmi, lähetti Gaman luo anteeksi pyytämään ja antoi toiset muka paremmat luotsit.

Vasco da Gamalla oli laivoissaan useita pahantekijöitä, joita oli hänelle annettu mukaan maihin vietäviksi vaarallisille paikoille. Oli semmoinen tapa, että jos he menestyksellä suorittivat jonkun hengenvaarallisen tehtävän, niin he siitä hyvästä saivat rangaistuksen anteeksi. Eräs Machado niminen mies sai nyt toimekseen viedä sheikille sen sanoman, että hänen rehellisyyttään epäiltiin ja että kaikki yhteys hänen kanssaan sen vuoksi keskeytettiin. Machado onnellisesti suoritti tämän asian ja kulki sitten kaikenlaisia seikkailuita kokien maitse Kiloaan ja Mombasaan ja sieltä vihdoin Intiaan. Pystytettyään Mosambikin luo vaakunapatsaan maan valtauksen merkiksi Gama lähti uudelleen merelle. Davané seurasi mukana; hän oli alkanut oppia portugalin kieltä, niin että häneltä saatiin paljon arvokkaita tietoja Intian meren kauppaoloista. Mutta tuskin oltiin jälleen matkalla, kun huomattiin mosambikilaisen luotsin ohjanneen laivat karien keskelle. Petos ajoissa keksittiin ja luotsi ruoskittiin. Portugalilaiset olivat olleet liian ovelat luottaakseen vain häneen ja pelastuivat vaarasta. Rannikkoa seuraillen purjehdittiin sitten edelleen Kiloaan päin, jota oli sanottu suureksi kauppapaikaksi. Huhun mukaan piti sinne joskus saapua kristittyjä armenialaisiakin.

Mombasassa.

Mutta vastaiset tuulet estivät laivastoa pääsemästä Kiloaan. Vasco da Gaman oma laiva, »San Rafael», ajautui hiekkasärkälle, mutta pelastui. Sansibarin ohi purjehtien saavuttiin huhtikuun viimeisellä viikolla Mombasaan. Sielläkin sheikki aluksi oli ystävällinen, mutta hänellä oli kavaluus mielessään. Luultavasti hän oli Mosambikista saanut varotuksen, että muukalaiset olivat merirosvoja. Kun Gama aikoi laskea kaupungin satamaan, niin tuli sieltä vastaan paljon pieniä laivoja, muka soitolla ja kaikenlaisilla kunnianosotuksilla saatellakseen vieraita kaupunkiin. Mutta Portugalilaiset päästivät ainoastaan kymmenen miestä kuhunkin laivaan, ja että joku salahanke oli aikeissa, nähtiin näitten hädästä, kun he eräässä laivassa tapahtuneen pienen hälytyksen johdosta oikopäätä hyppäsivät mereen. Yöllä kuutamossa lähdettiin sen vuoksi kiiruumman kautta pois Mombasasta ja jatkettiin mitä varovaisimmin purjehdusta, kun luotseihin ei luotettu. Pian nähtiin merellä kaksi sambukkia, jotka olivat tulossa Mombasaan. Toinen näistä pakotettiin palaamaan takaisin ja näyttämään edellä purjehtien tietä Melindeen; arabialaisen laivan miehistö suurimmaksi osaksi vietiin portugalilaisiin laivoihin. Kun oli kolme yötä ja kaksi päivää purjehdittu, niin saavuttiin Melindeen, jossa portugalilaisen laivueen osaksi vihdoinkin tuli ystävällinen vastaanotto.

Ystävällinen vastaanotto Melindessä.

Gama lähetti kokeeksi muutamia upseereitaan maihin Melinden sheikkiä tervehtimään. Rannalle oli kokoontunut niin suunnattomasti väkeä, että viranomaisten täytyi sauvoilla raivata vieraille tietä väkijoukon läpi. Melinden sheikki otti kapteeni Coelhon ja hänen tulkkinsa Davinén mitä ystävällisimmin vastaan, kysyi kaikenlaista heidän matkastaan ja kotimaastaan ja lahjotti Coelholle lopuksi valkoiset ja kirjavat silkkivaatteet ja kallisarvoisen sormuksen, saatellen häntä sitten itse rantaan. Seuraavana päivänä hän ja Gama soudattivat itsensä erääseen arabialaiseen alukseen tavatakseen toisensa puolueettomalla alueella. Koko ranta, valkoisien talojen laa'at katot ja kaupungin muurit olivat täynnään utelijalta, kun Vasco da Gama veljensä keralla täydessä juhlapuvussa, laivain ampuessa kaikilla tykeillään kunnialaukauksia, liputetuissa veneissä kulki sambukkiin. jossa kohtauksen piti tapahtua. Melinde oli kilpailun vuoksi huonossa sovussa rannikon muiden satamien kanssa, joihin Portugalilaiset olivat ensin poikenneet, ja sen vuoksi otettiin vieraat siellä hyvästi vastaan. Sheikki sai lahjaksi kallisarvoisen miekan, keihään ja kilven, ja hyvässä ystävyydessä erottiin keskustelun päätyttyä. Portugalilaisille osotettiin maalla paikka, jossa miehistö, joka oli paljon sairaudesta ränstynyt Afrikan epäterveellisellä rannikolla, sai virkistää voimiaan. Myöhemmin Gama kävi sheikin vieraana hänen omassa linnassaan. Sheikki kertoi hänelle Kalikutin olevan Malabar-ranmkoila maustekaupan keskustan ja lupasi antaa laivueelle luotettavan luotsin, joka sen sinne johtaisi. Samalla hän neuvoi Portugalilaisia, ettei heidän pitänyt tavaroista maksaa liian korkeita hintoja, jott'eivät markkinat turmeltuisi. Sheikki sitten tuli ennen laivaston lähtöä Gaman luo vastavierailulle ja »San Rafaelissa» hänen kunniakseen pantiin toimeen juhlapidot. Kun Gama sitten hänen luvallaan oli Melindeenkin pystyttänyt marmoripatsaan, niin lähdettiin taitavan luotsin johdolla edelleen purjehtimaan, ohjaten suoraan meren poikki. Matka sujui hyvin, vaikkei vielä ollutkaan lounaismonsuunin aika, ja toukokuun puolivälissä, 22 päivää kestäneen purjehduksen jälkeen, kohosi Etu-Intian ranta näkyviin. Matkalla da Gama luotsille näytti suurta puista astrolabiaan ja metallikvadranttejaan, joilla hän mittasi auringon ja tähtien korkeuden, mutta luotsi ei niitä kovinkaan hämmästynyt, ne olivat hänelle tuttuja esineitä. Hän sanoi Punaisella merellä käytettävän jotenkin samanlaisia, mutta itse hän sanoi ohjaavansa eräitten tuttujen tähtien mukaan, joitten korkeuden hän ristisauvalla (vrt. I, s.299) mittasi.

Tulo Intiaan.

Kananorin vuoret kohosivat aavan meren takaa vähitellen aalloista, ja kun lähemmäksi tultiin, niin alkoivat näkyä samannimisen kaupungin talot. Kalastajaveneitä tuli outoja laivoja lähemmältä katsomaan, näitten omituinen rakenne ja miesten valkoinen iho herättivät suurta ihmetystä. Mutta Gama ei jäänyt Kananoriin, vaan jatkoi matkaa pitkin rantaa etelään päin, kunnes laivasto vihdoin 20 p. toukokuuta saapui matkansa määrään, Kalikutin satamaan. Uutinen muukalaisten tulosta levisi nopeaan, noidilta ja ennustajilta kysyttiin neuvoa, mitä heidän ilmestymisensä mahtoi merkitä, sillä maanasukkaitten kesken kulki tarina, että etäinen kuningas, jolla oli valkoisia alamaisia, kerran anastaisi koko maan ja hallitsisi sitä, ja että hänen väkensä tuottaisi paljon vahinkoa niille, jotka eivät olleet hänen ystäviään. Ennustajat kuitenkin lohduttivat ihmisiä sillä tiedolla, ettei se aika ollut vielä tullut.

Kalikut ja sen kauppa.

Etu-Intia oli siihen aikaan jakaantuneena moneen itsenäiseen valtakuntaan. Niemen eteläpäästä alkoi Malabarin valtakunta, jonka pääkaupunki Kalikut oli, ja se ulottui pohjoista kohti aina Kananoriin saakka. Tätä kapeata maata, jota sisämaan puolella rajottivat rannikkoa seuraavat Ghats vuoret, halliisi ruhtinas, jota sanottiin samudriniksi. (Portugalilaiset väänsivät >anan samoriniksi.) Hän ei kuitenkaan hallinnut välittömästi muuta kuin Kalikutia. Kananorin, Kotshinin ja Kulamin vasalliruhtinaat olivat puoleksi itsenäisiä ja tottelivat vain pakosta sammudrinia. Kalikutin mahti perustui laajaan kauppaan, etenkin maustekauppaan, jonka kautta se oli neljännellätoista vuosisadalla kohonnut Etu-Intian länsirannikon tärkeimmäksi kauppapaikaksi. Mutta tämä kauppa oli etupäässä meren takaa tulleitten muhamedilaisten kauppiaitten ja purjehtijain käsissä, joita Portugalilaiset sanoivat yhteisellä nimellä maureiksi. Kalikutissa oli kaksi eri osaa. Satamassa olivat maurilaisten kauppiaitten kiviset asuinrakennukset ja tavarasuojat ja niitten ympärillä maanasukkaitten, käsityöläisten ja työmiesten palmulehvillä katetut majat. Vähän kauempana oli palmulehdossa samudrinin palatsi, ympärillään ylimysten huvilat. Siellä asuivat sekä braamanat että sotilaskasti, nair, joka oli erottautunut sataman kauppahälinästä, voidakseen säilyttää puhtaina kastiennakkoluulonsa. Alemmat kastit sitä vastoin saivat toimeentulonsa maurien kauppaliikkeestä, olivat heistä riippuvaisia ja pitivät heidän puoltaan. Muhamedilaisten kauppaylimysten käsissä oli koko liike. Heidän laivastonsa purjehtivat Punaiselta mereltä ja Persian lahdelta Adenin ja Ormuzin kautta Intiaan ja veivät varsinkin Egyptin kautta Intian tuotteita Välimeren maitten kristityille kansoille. Algerian ja Tunesiankin maureja oli tässä kaupassa osallisina, ja tekivätpä Juutalaisetkin tiheään matkoja Intian ja Etelä-Europan satamien välillä. Huolimatta tästä vilkkaasta kaupasta, josta muhamedilaiset hyötyivät suunnattomasti, vallitsi kristittyjen ja maurien välillä vanhastaan katkera viha, joka ei suinkaan ollut laimentunut siitä, että maurit oli hiljakkoin karkotettu Espanjasta ja Portugalista. Intiassakin, samoin kuin Afrikan itärannalla, tämä vihollisuus paikalla Portugalilaisten sinne saavuttua puhkesi ilmi. Uskonnollisen katkeruuden ohella sitä lietsoi kauppakateus, sillä Portugalilaisten tulo oli kuolettavan iskun uhka maurien vanhalle kauppamahdille.

Niinpä herättikin Portugalilaisten ilmestyminen Malabar-rannikolle paikalla mitä suurinta kiihkoa maurilaisten kauppiaitten kesken. Tuskin olivat Vasco da Gaman laivat ennättäneet käydä Kalikutin edustalle ankkuriin, ennenkuin niiden luo souti kaksi Tunisin mauria, jotka osasivat puhua italiaa ja espanjaa, ja nämä huutivat veneestään: »Palatkaa takaisin helvettiin sen luo, joka teidät lähettikin!» Semmoinen oli heti ensimäinen tervehdys. Tulokkaat näyttivät olevan samudrinillekin vastenmielisiä, koska heidän ilmestymisensä uhkasi häiritä rauhallista kauppaliikettä, johon hänen tulonsa suureksi osaksi perustuivat. Mielellään hän sen vuoksi kallisti korvansa maurilaisten kauppiaitten vaatimuksille ja Vasoo da Gama sai alun pitäen mitä kieroimman vastaanoton. Sitä suurempi oli hänen ansionsa, että hän, kiivasta luontoaan hilliten, osasi johtaa keskustelut suotuisaan tulokseen, taitavasti välttää karit ja loistavasti ratkaista hänelle uskotun vaikean tehtävän.

Vasco da Gama Kalikutissa.

Varsinainen kauppakausi oli Gaman tullessa ohi, kauppa-alukset olivat jo kuukausi takaperin lähteneet Kalikutin satamasta. Sitä suurempaa hämmästystä herättivät nämä oudot laivat, jotka tulivat niin oudolla ajallakin ja olivat Intian vesillä aivan tuntematonta mallia. Peläten rannikon suuria hyökyjä oli Gama laivoineen käynyt ankkuriin vähän etäämmäksi. Ensinnä saapui niiden luo pieniä kalastajaveneitä, joista hopearahoilla ostettiin kaloja. Venemiehet purivat rahoja, nähdäkseen, olivatko ne oikeita, ja toivat sitten kanoja, kookospähkinöitä ja muita ruokatavaroita kaupan. Heiltä sai samudrin ensiksi kuulla, että vieraat laivat tulivat Melindestä ja etteivät ne ilman hänen lupaansa tahtoneet laskea maihin. Muutaman päivän kuluttua tuli laivoihin eräs nair, jolla oli vain valkoinen vaate vyötäisillään, aseina pyöreä kilpi ja paljas lyhyt miekka. Hänen kanssaan lähti toinen Melinden luotseista maihin kertomaan samudrinille portugalilaisen laivaston aikeista samaan tapaan kuin Gama oli Melindessäkin kertonut. Nämä kolme laivaa muka olivat vain osa paljon suuremmasta laivastosta, jonka myrsky oli merellä hajottanut. Länsimaitten mahtavin kristitty kuningas oli ne lähettänyt ostamaan pippuria ja muita mausteita ja rohtoja. Luotsin keralla lähetettiin maihin eräs pahantekijäkin. Kun nämä olivat käyneet samudrinin luona ja hyvin asiansa ajettuaan palanneet satamaan, niin puhutteli heitä siellä itämaalaiseen pukuun puettu mies espanjaksi, kehottaen heitä jäämään yöksi hänen vieraikseen. Tämä kesti-isäntä oli kotoisin Sevillasta. Hän oli sotavankina ja orjana kulkenut monien kohtaloitten kautta ja vihdoin kääntynyt muodon vuoksi islamin uskoon, saadakseen vapaammin liikkua. Seuraavana päivänä hän tuli molempien lähettiläitten keralla Gaman luo laivoihin ja varotti Gamaa maurien juonista.

Gama ei sen vuoksi aluksi lähtenyt itse maihin, vaan lähetti Coelhon pyytämään samudrinilta oikeutta vapaaseen kaupantekoon. Coelhon maihin tullessa kokoontui rantaan paljon väkeä, osottamatta kuitenkaan vihamielisyyttä. Mutta vasta seuraavana päivänä Coelho pääsi samudrinin puheille, monien estelyitten jälkeen. Samudrin antoikin suotuisan vastauksen ja suojeluksensa merkiksi palmunlehden, johon hänen nimensä oli kirjotettu. Paikalla kun tämä suotuisa sanoma saapui portugalilaisiin laivoihin, nostettiin siellä kaikki liput ja torvien soidessa ja tykkien paukkuessa ne lähtivät satamaan. Coelho oli varman esiintymisensä kautta voittanut Samudrinin neuvonantajat, jotka olisivat mielellään viivytelleet ratkaisua. Hän ei sanonut palaavansa laivoihin, ennenkun oli saanut suoran vastauksen kysymykseensä samudrinin omasta suusta.

Gama varustautui sitten itse lähtemään samudrinin puheille, mutta ennen mainitun castilialaisen neuvosta hän ei sitä tehnyt, ennenkun oli saanut laivoihin pantiksi eteviä naireja, sotilaskastiin kuuluvia ylimyksiä. Sitten vasta hän itse lähti maihin, edellä valkoisiin ja punaisiin vaatteihin puetut torvensoittajat. Gama kannettiin kantotuolissa palatsiin, jossa samudrin otti hänet vastaan juhlalliseen puhutteluun. Samudrin, joka venyi divanilla, oli tummaihoinen, yllään vyötäisistä polviin saakka ulottuva valkoinen puku. Yläruumis oli paljas. Eräs hänen vaatekappaleistaan päättyi pitkään suippoon liuskaan, josta riippui suurilla loistavilla rubineilla koristettuja kultarenkaita. Vasemmassa käsivarressa, kyynärpään kohdalla, oli kolmesta kultarenkaasta yhdistetty koriste, sekin täynnään jalokiviä, niistä varsinkin keskimäinen suuri. Keskimäisestä jalokivestä riippui noin sormen kokoinen timantti. Tummalla kaulallaan hänellä oli helminauha, helmet pähkinän kokoisia. Kahdesti kierrettyään kaulan ympäri tämän helminauha ulottui edessä rinnalle saakka ja sen päällä oli hienot kultakäädyt, joista riippui sydämen muotoinen koriste. Tämä koriste taas oli helmistä ja rubineista muodostettu ja sen keskellä oli suuri smaragdi. Hiukset olivat pitkät ja sidotut solmuksi, helmillä koristetut, ja korvista riippui kultaisia koristeita. Valtaistuimen oikealla ja vasemmalla puolella oli paaseja upeissa vaatteissa ja aseissa. Ylin braamana vähän väliä ojensi hallitsijalle beetelin lehden, jota tämä hetken aikaa pureskeli, sylkäisten sen sitten paasin ojentamaan kultaiseen astiaan.

Kun Gama oli samudrinia syvään kumartanut, niin tämä ojensi häntä kohtaan oikean kätensä ja sormillaan kosketti Gaman oikeaa kättä, jonka jälkeen Gama portugalin kielellä hänelle kertoi asiansa. Gaman tulkki käänsi puheen arabian kielelle ja hovin tulkki maan kielelle, jotta braamanat sen ymmärsivät; braamanat tulkitsivat puheen samudrinille. Polvistuen Gama sitten antoi hallitsijalle kuningas Manuelin kirjeen, suudeltuaan sitä ja kohotettuaan sen ensin silmäinsä eteen ja sitten päänsä päälle. Samudrin otti kirjeen käteensä, painoi sitä kahden käden rintaansa vastaan, avasi sen ja antoi sen rahastonhoitajalleen, jotta tämä piti huolta sen kääntämisestä. Kuninkaan kirje sisälsi pyynnön, että hänen alamaisensa saisivat ryhtyä rauhalliseen kaupantekoon samudrinin maissa. Puhuttelu oli täten päättynyt ja Gama palasi torvien soidessa kaupparantaan, jossa hän viipyi yötä. Pian sinne saapui samudrinin vastaus, jossa tämä ilmaisi ilonsa Gaman käynnistä ja sanoi maassaan olevan kanelia, ryytineilikoita, inkevääriä ja pippuria ylellisesti ja myös helmiä ja jalokiviä. Mutta Portugalista hän halusi saada kultaa, hopeaa, koralleja ja tulipunaa. Siten oli lupa kaupan alkamiseen saatu.

Portugalilaisille osotettiin paikka, johon he saivat rakentaa tavarahuoneensa. Kauppapainoista sovittiin ja tavarain hinta määrättiin. Kultaa ja hopeaa ei otettu leimauksen arvosta, vaan painon mukaan, ja hopean hinta huomattiin korkeammaksi kuin Portugalissa. Paitsi jaloja metalleja tarjosi portugalilainen kaupanjohtaja vaihtoesineiksi koralleja, elohopeaa ja kuparia. Ostetut rohdokset ja mausteet soudettiin intialaisilla veneillä laivoihin. Portugalilaiset iloitsivat, kun saivat mielestään ostaa niin halvalla; samudrinin rahastonhoitaja taas ilmotti herralleen, että kristityt maksoivat kahta vertaa paremmat hinnat kuin arabialaiset ja että heille kelpasi semmoinenkin tavara, jonka arabialaiset olivat hylänneet. Maanasukkaat sen huomatessaan alkoivat väärentää tavaroitaan ja tarjota kaupan pilaantuneita tai sekotettuja mausteita. Portugalilainen kaupanjohtaja tosin huomasi petoksen, mutta otti toistaiseksi vastaan huononkin tavaran, jottei syntyisi heti alussa riitaa.

Mutta Portugalilaisten veneet pysyivät kaiken aikaa kauppapaikan lähettyvillä, näköjään joutilaina, vaikka toden teolla joka hetki valmiina taisteluun. Kun maurit huomasivat kaupan kääntyvän heille niin epäedulliseksi, niin panettelivat he muukalaisia vakoojiksi, jotka olivat tulleet maata katsomaan, voidakseen sen sitten asevoimalla vallottaa. Oikeina kauppiaina he muka eivät olisi kehnosta tavarasta maksaneet kahdenkertaista hintaa. Kauppiaat saivat puolelleen kaupungin muhamedilaisen maaherran ja kauppaa aljettiin hänen käskystään viivytellä, ehkä siinä toivossa, että voitaisiin pidättää portugalilaista laivastoa, kunnes monsuuni kääntyisi ja arabialainen kauppalaivasto saapuisi Punaiselta mereltä. Mutta Gama ilmotti lähtevänsä ilman mausteita paluumatkalle, jos kauppaa viivytettäisiin, sillä hänen velvollisuutensa oli ensi sijassa viedä hallitsijalleen tieto matkan onnistumisesta. Maurit tästä säikähtivät. He arvelivat, että jos hän pääsisi lähtemään, niin saapuisi samaa tietä monta vertaa suurempi laivasto. Nähtävästi päätettiin sen vuoksi tuhota Portugalilaiset. Samudrini kutsui amiraalin vielä kerran luokseen ja lähetti kantotuolin satamaan häntä vastaanottamaan. Miten sitten tapaukset oikein kehittyivät, siitä ei ole selvää kertomusta säilynyt; todenmukaista on, että niitten kulku oli seuraava. Vasco da Gama, uudelleen samudrinin luo tultuaan, puolusti itseänsä ensinnäkin sitä parjausta vastaan, että Portugalilaiset muka olivat merirosvoja. Maurit olivat, sanoi Gama, vanhastaan Portugalilaisten verivihollisia, eikä ollut ihmettelemistä, että he nyt koettivat levittää panetteluita. Gama kertoi, kuinka petollisesti he olivat häntä kohdelleet Mosambikissa ja Mombasassa ja pyysi samudrinin suojelusta heitä vastaan sodan välttämiseksi. Jos hänen laivuettaan kohtaisi tuho, niin ettei se pääsisi palaamaan kotimaahan, niin lähettäisi Manuel kuningas uusia laivastoja, kunnes saisi Intiasta varmoja tietoja. Samudrinin tulisi siis pitää huolta siitä, ettei syntynyt riitaa, sillä Portugalilaiset eivät aikoneet sietää väkivaltaa, kaikkein vähimmän maurien puolelta, jotka he ovat niin usein voittaneet.

Samudrin oli jännityksellä kuunnellut Gaman puhetta ja käsitti sen hehkuvasta varmuudesta, että hän tarkotti täyttä totta. Hän kehotti Gamaa palaamaan laivoihinsa ja lupasi lähettää vastauksen sinne. Mutta kaupungin maaherra, joka saattoi Gamaa ja hänen seuruettaan satamaan, ottikin heidät matkalla kiinni, erotti Gaman seuralaisistaan ja piti häntä monta päivää vankina sillä verukkeella, että hän oli vastuunalainen hänen turvallisuudestaan. Hän toivoi, että Portugalilaiset, tästä loukkauksesta suuttuneina, alkaisivat taistelun, jossa sitten kaikki muukalaiset voitaisiin tuhota. Gama pysyi kuitenkin levollisena. Maurit vaativat, että hänet oli telotettava, mutta siihen ei maaherra uskaltanut suostua. Päin vastoin Gama. jätettyään kaupanjohtajansa rannalle panttivangiksi, sai palata laivoihinsa. Gama yritti myöhemmin salaa vapauttaa kaupanjohtajansa vankeudesta, päästettyään sitä ennen maihin ne intialaiset ylimykset, joita hänellä oli panttivankina, mutta yritys ei onnistunut, koska vankia vartioitiin valppaasti. Syntyneessä mellakassa Portugalilaisten kauppahuoneet ryöstettiin. Suuttuneena Gama antoi vangita rannalta joukon kalastajia ja lähti sitten laivoineen merelle. Miehensä menettäneiden vaimojen valituksista samudrin vihdoin päästi vapaaksi kaupanjohtajan. Samalla hän lähetti Gamalle sanoman, että hän tosin tahtoi olla Portugalilaisten ystävä, mutta että hänen täytyi suojella muhamedilaisiakin, jotka vanhastaan olivat hänen maassaan kauppaa tehneet. Gama nyt päästi pois suurimman osan ryöstäneistään intialaisista, mutta uhkasi, että hän palatessaan kostaisi häväistyksen. Osan kalastajista hän lupasi viedä Portugaliin kertomaan kuninkaalle, minkälaista maata Kalikut oli, ja myös että he palattuaan voisivat samudrinille ilmottaa, minkälainen maa Portugal oli. Gama sitten lähti Kalikulista ja purjehti rantaa pitkin pohjoista kohti. Vähän matkan päässä yritti joukko pieniä aluksia hyökätä hänen laivainsa kimppuun, mutta muutamalla tykinlaukauksella ne karkotettiin.

Kananor.

Vasco da Gama sitten poikkesi Kananoriin. Tämän maan hallitsija, joka oli saanut tarkat tiedot siitä, mitä Kalikutissa oli tapahtunut, kehotti Gamaa tulemaan satamaan. Sitten saapui laivain luo veneitä, jotka toivat puuta, viikunoita, kanoja ja kookospähkinöitä, kuivattua kalaa ja muita ruokatavaroita, tarjoten nämä tavarat lahjaksi, elleivät Portugalilaiset tahtoneet niitä ostaa. Mutta oli muka satamasta mausteitakin saatavana ja paljon parempaa tavaraa kuin Kalikutista. Portugalilaiset tämän hyvän sanoman kuultuaan lähettivät maihin luettelon kaikista tavaroista, mitä he vielä tarvitsivat, ja saivat sieltä kaikkea runsaasti, maksaen itsekin runsaalla mitalla, koralleilla, punavärillä, elohopealla, kuparilla ja messinkivadeilla. Sitten ruhtinas rantaan rakennetulla sillalla otti vastaan Gaman ja hänen laivainsa komentajat, vaihtoi heidän kanssaan lahjoja ja samudrinin puolesta vielä kerran valitti sitä, että heidän osakseen oli Kalikutissa tullut niin vihamielinen vastaanotto. Pystytettyään lähelle rantaa eräälle pienelle saarelle vaakunapatsaan Gama jatkoi matkaa pohjoista kohti aina lähelle Goaa ja poikkesi sitten pieneen saareen laivojaan korjaamaan ja vettä ottamaan, ennenkuin paluumatkalle lähdettiin.

Salahyökkäys lähellä Goaa.

Kalastajat veivät Goaan tiedon Portugalilaisten olopaikasta ja sikäläinen maaherra, joka hallitsi kaupunkia Bijapurin shahin nimessä, päätti heidät tuhota, varsinkin kun hän kuuli Portugalilaisten vetäneen maalle osan laivoistaan. Tämän ilkityön sai toimekseen Goan sataman päällikkö, eräs Granadan vallotuksen jälkeen Espanjasta karkotettu juutalainen, joka Turkin ja Arabian kautta oli tullut Intiaan. Mutta intialaisten kalastajain kautta sai Gama tiedon salahankkeesta. Kun siis mainittu juutalainen saapui edeltäpäin yhdellä laivalla muka Gamaa tervehtimään, vaikka todella vakoilemaan, niin Gama vangitsi hänet ja pakotti hänet kidutuksella tunnustamaan kavalan aikomuksensa ja laivainsa lymypaikan. Hänet pakotettiin sitten opastamaan Portugalilaiset omien laivojensa piilopaikkaan ja näkemään, kuinka he hyökkäsivät niitten kimppuun, surmasivat osan miehistä, osan veivät laivoihinsa orjikseen. Koko paluumatkan nämä sotavangit saivat pumpata vettä. Mutta vangittu juutalainen pelasti itsensä kääntymällä kristinuskoon ja sai nimeksi Gaspar Gama. Hän matkusti laivaston mukana Europpaan ja oli myöhemmin Portugalilaisille erinomaisena apuna taisteltaissa ylivallasta Malabar-rannikolla. Hän se muun muassa heille ensiksi huomautti, kuinka edullinen asema Goalla oli.

Paluumatka.

Luotsien neuvosta Gama odotti koillismonsuunia ja lähti paluumatkalle vasta joulukuussa v. 1498. Myötäisellä vetävällä tuulella purjehdittiin nopeaan Intian meren poikki ja tammikuun 8 p. saavuttiin onnellisesti Melinden satamaan. Siellä oli vastaanotto jälleen ystävällistä ja ruokatavaroita saatiin runsaasti. Mutta miehistöä oli kuollut matkalla paljon. Toisten tietojen mukaan merelle olikin lähdetty jo paria kuukautta aikaisemmin, tyynet olivat pidätelleet laivastoa, niin että taudit alkoivat raivota. Tuskin oli sen vertaa väkeä jäänyt, että se kykeni kunnolla purjehduksen hoitamaan.

Paluumatkalla kirjotettiin tarkalleen muistoon kaikki maamerkit, jotta seuraavat laivastot saattoivat purjehtia turvallisemmin. Helmikuun 2 p. pystytettiin Mosambikin kohdalle erääseen saareen vielä viimeinenkin vaakunapatsas ja onnellisesti päästiin peljätyn Hyvän toivon niemen ohi. Viileämmillä vesillä sairaat paranivat, mutta päiväntasaajan kohdalla, Afrikan länsirannikolla, taudit alkoivat uudelleen. Uupuneista merimiehistä monta kuoli. Amiraalin veli, Paulo da Gama, kuoli eräällä Azorien saarista, jolle laivasto oli poikennut vaurioitaan korjaamaan. Viivykin kautta saapui tieto matkan onnistumisesta Lissaboniin, ennenkuin Gama perille ehtikään. Kuningas oli sanomasta niin iloissaan, että hän antoi sen tuojalle hyvät lahjat. Kun Vasco da Gama vihdoin saapui Tajon suuhun, niin lähetti kuningas korkeimmat ylimykset häntä vastaanottamaan, korotti hänet aateliuteen ja nimitti hänet »Intian meren amiraaliksi». Vielä Gama sai oikeuden vuosittain vahvistetulla määrällä olla maustekaupan osakkaana, jota paitsi hän kerta kaikkiaan sai melkoisen rahalahjan ja 10 kvintalia pippuria. Laivamiehetkin saivat runsaat lahjat mausteita, joilla oli sama arvo kuin rahalla. Luostareita ja kirkkoja muistettiin ja kuningas oli läsnä kaikissa kirkollisissa juhlissa, joita tämän merkkitapauksen johdosta vietettiin.

Vasco da Gaman retken kautta olivat Henrik Purjehtijan sitkeät yritykset vihdoinkin kantaneet hedelmän. Portugalin merenkulku ja kauppa oli saanut valtavan virikkeen. Rohkeuden puolesta ei Vasco da Gaman yritys ole verrattava Columbuksen ensimäiseen matkaan, joka yhdellä kerralla ratkaisi aivan tuntemattoman tehtävän ja saattoi Länsimaitten yhteyteen maailman, jonka olemassa oloakaan ei siihen saakka aavistettu. Vasco da Gama purjehti väylän, joka jo oli vähin erin tutkittu ja osapuilleen selvitetty, Columbus sitä vastoin avasi kokonaan uuden tien, jonka mahdollisuuttakin useimmat olivat epäilleet ja pitäneet houreena. Lisäksi Gaman asema laivoillaan oli paljon varmempi kuin Columbuksen. Gama nautti hallitsijansa täyttä luottamusta ja kannatusta, ne miehet, jotka olivat osallisina tehtävän suorittamisessa, olivat hänen maanmiehiään, kuria laivoilla oli paljon helpompi ylläpitää, jota vastoin Columbus oli alhaisesta asemasta kohonnut muukalainen, jonka käskyihin ylpeitten espanjalaisten oli vaikea alistua. Gamaa matkan päässä odotti varma voitto, sillä hän saapui hyvin varustettuna ja ostokykyisenä vanhoille vakaantuneille kauppa-aloille, jota vastoin Columbus saapui maihin, joista paitsi kultaa ei toistaiseksi ollut saatavana semmoista välitöntä hyötyä, joka olisi korvannut matkan kustannukset. Mutta paljon suuremmat olivat Vasco da Gaman voitettavat purjehdusvaikeudet, kuin mitä Columbus matkallaan tapasi. Columbus purjehti Atlantin meren poikki koillispasaadilla, ihanteellisimmalla vetävällä kauniin sään tuulella, mitä on maapallolla olemassa, ja sai vasta paluumatkalla kokea vaikeampia tuulioloja. Vasco da Gaman purjehdittava tie oli enemmän kuin kahta kertaa pitempi ja hänen täytyi monta kertaa purjehtia ilmanalasta toiseen ja taistella mitä vaikeimpia tuulioloja ja merivirtauksia vastaan. Sitä ihmeteltävämpää on, että hän toi sekä laivansa että kuormansa ehjinä takaisin. Jotkut kirjailijat tosin luulevat hänen menettäneen paluumatkalla yhden laivoistaan lähellä Melindeä, mutta luotettavimmat auktorit eivät mainitse siitä mitään.

Intian vanhemmista vaiheista.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Portugalilaisten suurisuuntaisista yrityksistä, joitten alkuna Vasco da Gaman retki oli, on meidän luotava silmäys sen ihmemaan vaiheisiin, joka niin kauan oli Länsimaita houkutellut ja nyt vihdoin niille auennut.

Kuinka vanha Intian kultuuri on, sitä ei voida varmaan sanoa. Olemme nähneet, että jo muinaisen Babylonian ja Elämin aikoina sinne tehtiin kauppaa. Hindut itse luulevat historiansa alkaneen jo kolmetuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua Mahabharata nimisen suuren historiallisen runoelman tapauksilla, mutta mahdotonta on varmasti päättää, mikä sankarirunoelmassa on totta, mikä tarua. Mutta vielä vanhempi sitä aarialaista kansaa, josta tämä runoelma laulaa, oli Intian sivistys. Siellä oli jo ennen Hindujen esi-isäin saapumista kehittyneitä oloja, jotka houkuttelivat vallottajia. Tuo vanhempi kansa oli tummaihoisempaa, josta syystä sitä aarialaiset halveksivat; otaksutaan, että nykyiset dravidakansat, joiden hallussa Etu-Intian eteläosa yhä vielä on, ovat Intian vanhimman sivistyskansan jälkeläisiä.

Varhaisen aarialaisen asutuksen vaiheista Punjabissa kertoo Rigveda niminen runoelma. Hindut luulevat Rigvedaa 3001 vuotta vanhaksi; europpalaiset oppineet ovat tähtitieteellisistä seikoista päätelleet, että se syntyi noin v:n 1400 vaiheilla e.Kr. Vanhimmissa hymneissä kuvataan aarialaisia Intian luoteisrajalla juuri valmiina lähtemään vallotusretkelle. Ne osottavat meille kansan Induksen rannalla jaettuna heimoihin, jotka toisinaan ovat keskenään sodassa, toisinaan liitossa »mustanahkaisia» maanasukkaita vastaan. Kastilaitos Oli silloin vielä tuntematon. Perheenisä oli perheensä pappi, päällikkö heimon pappi. Päällikkö valittiin. Nainen oli hyvässä arvossa, niin että muutamat Rigvedan kauneimmista hymneistä ovat naisten ja kuningattarien kirjottamat. Avioliittoa pidettiin pyhänä, yhdessä mies ja vaimo rukouksin lähestyivät jumalaa, molemmilla oli talossa hallintovalta. Leskien polttaminen oli silloin vielä tuntematonta; ne Rigvedan säkeet, joilla braamanat tätä tapaa puolustavat, merkitsevät aivan päinvastaista.

Vedain aarialaiset heimot tunsivat useimmat metallit. Heidän kesken oli rautaseppiä, kupariseppiä, kultaseppiä, puuseppiä, parranajajia ja muita ammatteja. He taistelivat vaunuista ja käyttivät hevosta sodassa, eivät sitä vastoin vielä elefanttia. Intiassa he oppivat viljelemään maata, asumaan kylissä ja kaupungeissa, mutta samalla he yhä vielä karjoineen kuljeskelivatkin, sillä karjat olivat edelleenkin heidän paras omaisuutensa. He osasivat rakentaa laivoja, ehkä suuria virta-aluksia, ja näyttävät tunteneen meren. Toisin kuin nykyiset Hindut vanhat aarialaiset söivät lihaa, valmistivat soma-kasvista käynyttä väkijuomaa ja uhrasivat sitä jumalillekin. Perässä tulevien heimolaisiensa pakottamina aarialaiset vähitellen levisivät kauemmaksi itään päin, karkottaen edellään mustaihoisia alkuasukkaita, taikka alistaen heidät alamaisikseen.

Noin kuudennen vuosisadan alussa ennen ajanlaskumme alkua oli Pohjois-Intia Narbada jokea myöten jakaantunut kuuteentoista itsenäiseen aarialaiseen valtioon, joista toiset olivat heimotasavaltoja, toisilla oli hallitsijat. Mahtavin niistä oli Kosala, nykyisen Oudhin seuduilla. Myöhemmin kohosi sitä mahtavammaksi Gangeen suupuolessa Magadha, nykyinen Behar. Näitten varhaisien valtakuntien historia oli hyvin sotaisa ja suureksi osaksi tarumainen. Idässäpäin niitten alueet näyttävät ulottuneen niille seuduin, missä Ganges kääntyy etelää kohti. Tärkeimmät kaupungit olivat Ayoodhya ja myöhemmin Sraavasti, joka Buddhan aikana oli yksi Intian kuudesta suurkaupungista. Baranasi, nykyinen Benares, oli Megastheneen [vert. Maant. ja löytör. I, s. 103] käydessä Intiassa neljä penikulmaa ympärimitaten, mutta puusta rakennettu. Näihin aikoihin syntyi kastilaitos. Kasteja oli aluksi vain neljä, nimittäin »braamanat», jotka olivat kansan hengelliset johtajat, »kshatriat» eli ylimykset, jotka luulivat polveutuvansa ensimäisistä johtajista, »vaisiat» eli talonpojat ja halveksitut »sudrat», puunhakkaajat ja veden vedättäjät, jotka eivät olleet aarialaisia. Vielä näitäkin alemmalla asteella olivat useat alkuasukasheimot ja orjat. Myöhemmin kastien luku lisääntymistään lisääntyi. Luullaan intialaisten jo seitsemännellä vuosisadalla e.Kr. huomanneen monsuunituulien edut ja käyttäneen niitä hyväkseen purjehtiakseen laivoillaan aina Babyloniaan saakka kauppaa tekemään. Siellä he tutustuivat seemiläiseen kirjaimistoon, toivat sen mukanaan ja sovittivat oman kielensä tarpeisiin, jonka jälkeen se levisi Intiasta Burmaan, Siamiin ja Ceyloniin.

Vuosisatain kuluessa oli braamanalainen uskonto rappeutunut ja menettänyt entisen jaloutensa ja henkevyytensä. Kuudennella vuosisadalla e.Kr. nousi uskonpuhdistaja, kuninkaanpoika Gautama Himalajan vuorilaaksoista, joka luopui vallasta ja loistosta ja pitkällisen miettimisen ja henkisten taisteluitten jälkeen loi buddhan uskon. Tämä uskonto oli suuri edistys braamanalaisuudesta. Se perustui ihmisrakkauteen ja tämän kautta se mahtavasti kohotti itämaalaiseen sortovaltaan piintyneitä oloja, ei ainoastaan Intiassa, vaan kaikkiallakin kaukaisessa idässä aina Mongoliaa ja Japania myöten. Buddhan uskonnolla on sen vuoksi ollut arvaamattoman suuri vaikutus Itämailla, vaikkapa sekin vuorostaan piintyi muodollisuuteen ja rappeutui.

Parissa vuosisadassa buddhalaisuus levisi kautta Intian. Sen hartain levittäjä oli jalo ihmisystävä Asoka, Magadhan eli Beharin hallitsija. Asoka perusti niin paljon luostareita, että hänen valtakuntaansa vielä tänä päivänä sanotaan »luostarien maaksi». Samalla hän puhdisti uskonnon harhaopeista, joita siihen oli alkanut versota, ja antoi patsaihin, luoliin ja kallioihin eri osissa maata kirjottaa uskonnon perustotuudet. Kolmekymmentäviisi kirjotusta on säilynyt niistä monista kymmenistätuhansista, joita hän eri osiin maata kiveen piirrätti. Samalla Asoka piti hyvää huolta alamaistensa aineellisestakin toimeentulosta, kaivoja kaivettiin, puita istutettiin teitten viereen ja sairashoidosta pidettiin huolta sekä Asokan omassa valtakunnassa että vallotetuissakin maissa. Virkamiehiä asetettiin vaalimaan perhe-elämän puhtautta ja nuorisolle, jopa naisillekin toimitettiin opetusta. Asoka julisti valtion velvollisuudeksi uskonnon levittämisen rauhallisilla keinoilla. Hänen kokoomansa teos Buddhan opista on sitten kaksituhatta vuotta ollut eteläisten buddhalaisten varsinainen kaanon.

Samaan aikaan kuin buddhalaisuus syntyi toinen samanlainen uskonto, jainalaisuus, nykyään parhaiten tunnettu ihmeen taidokkaista vanhoista temppeleistään.

Buddhalaisuus ei kuitenkaan voinut kokonaan tunkea tieltään vanhempaa braamanalaista uskontoa, vaan rinnan ne elivät enemmän kuin vuosituhannen, ja ajanlaskumme ensimäisellä vuosituhannella braamanalaisuus alkoi jälleen saavuttaa takaisin menettämäänsä alaa. Molemmat uskonnot sulautuivat yhdeksännellä vuosisadalla j.Kr. hindulaisuudeksi, joka oli taka-askel kummastakin ja joka Intiassa vielä nykyään on vallitsevana; sana merkitsee nimittäin ensi sijassa uskontoa, eikä kansallisuutta.

[Buddhalaisuudesta tuli Kiinan vallitseva uskonto ja Kiinalaiset sen kautta alkoivat pitää Intiaa «pyhänä maanaan», niinkuin kristityt Palestinaa. Kiinasta kävi paljo pyhiinvaeltajia Intian merkkipaikoilla viidennellä ja seuraavilla vuosisadoilla j.Kr. Etevät munkit kirjottivat retkistään arvokkaita kertomuksia. Kiinan keisari Kaotsung kokosi ne suureksi kirjaksi, kirjottaen siihen itse esipuheen, mutta vain osia on säilynyt. Kuuluimmat näistä matkustajista olivat Fahier ja Hsyantsang, joiden kirjottamat teokset ovat tärkeitä lähteitä Intian senaikaisten olojen tuntemiselle. He kulkivat molemmatkin menomatkalla Tarimin keitaitten kautta, edellinen palasi meritse, jälkimäinen Pamirin kautta, mukanaan suuri kokoelma buddhalaisia pyhiä kirjoja.]

Intian ulkonainen historia alkaa v. 327 e.Kr., Aleksanteri Suuren hyökätessä Punjabiin. Kreikkalaisen vallottajan valta ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen, sillä Intiassa itsessään syntyi siihen aikaan mahtava Magadha valtakunta, jota Tsharigdragupta hallitsi. Tämä teki Seleukos Nikalorin kanssa ennen mainitun sopimuksen (I, s. 103), jonka kautta hän muutamaa sataa sotielefanttia vastaan sai haltuunsa koko Punjabin ja Seleukoksen tyttären puolisokseen. Hänen hovissaan oleskeli kreikkalainen Megasthenes, jonka kertomuksesta ensimäiset varmat länsimaiset tiedot Gangeen laaksosta on saatu. Kreikkalaiset saivat samoihin aikoihin melkoisen vaikutuksen Intian tieteeseen ja taiteeseen. Braamanat oppivat heiltä tähtitiedettä ja varsinkin kuvanveistoon ja rakennusmalliin oli kreikkalaisuuden vaikutus suuri. Kreikkalaiset kasvonpiirteet esim. olivat sen jälkeen kauan vallitsevina Luoteis-Intian kuvanveistossa.

Tshangdragupta oli suurimpia Intian hallitsijoista. Hänen armeijaansa kuului 600,000 miestä, 30,000 hevosmiehiä, 36,000 elefantin ohjaajaa ja 24,000 hevosvaunun ohjaajaa. Megastheneen kuvauksesta hän on parhaiten tunnettu Intian varhaisemmista hallitsijoista. Tshangdraguptan pojanpoika oli yllä mainittu Asoka, jonka valtakunta käsitti suurimman osan Afghanistania, suuren osan Baludshistania, Sindin, Kashmirin, Nepalin, Bengalin ja niemimaan Palar jokeen saakka.

Toisella vuosisadalla e.Kr. Seleukolaiset uudelleen vallottivat osia Luoteis-Intiasta, mutta heidän täytyi myöhemmin taas väistyä. Heidän jälkeensä saapui vallottajina iraanilaisia paimentolaisheimoja, Sakat, joitten ylivalta neljännellä vuosisadalla j.Kr. kukistettiin. Sakkain jälkeen tulivat Juetshit, turanilainen, ehkä turkkilainen kansa, jonka Hiungnut olivat karkottaneet edeltään Keski-Aasian aroilta. Näitten jälkeen hyökkäsivät maahan »Valkoiset Hunnit», joitten valtakunta ei kuitenkaan ulottunut pitkälle eikä kauaa kestänytkään. Voimme siis sanoa, että vanhan aarialaisen rodun valtiollinen tarmo jo silloin oli Intiassa murtunut.

Nämä vieraat vallottajat eivät yleensä päässeet Gangeksen laaksoa etelämmäksi. Dekanissa, jossa kotimaiset dravidakansat asuivat suljettuna ryhmänä, oli jo varhaisimmilla ajoilla, mistä meillä on tietoja, sekä kukoistava viljelys, melkoisia kaupunkeja, että omaperäinen kirjotustaitokin. Siellä oli useita suuria valtakuntia, kuten Pandjavaltakuilta, Tshola ja Kalinga Koromandel-rannalla. Malabar-ranta oli jo v. 1176 e.Kr. joutunut aarialaisten braamanain vaikutusvallan alle; siitä vuodesta alkaa mainitun rannikon vanha ajanlasku. Koroniandel-rannikollakin braamanalainen uskonto ja vaikutusvalta alkoivat myöhemmin vähitellen saada jalansijaa, vaikka dravidakansat säilyttivätkin kansallisuutensa. Sikäläiset hallitsijat vähitellen omaksuivat braamanalaisia käsityksiä, uskonnon etupäässä, ja sanskritti tuli tunnetuksi. Tämän vaikutuksen mukana tuli dravidamaihin aarialainen ylimyskuntakin. Etelä-Intian valtakunnat olivat usein sodissa Ceylonin kanssa. Mutta Ceylonin vallitsevaksi kansaksi tulivat aarialaiset Sinhalesit, jotka sinne toivat braamanalaisen uskon, myöhemmin kääntyen buddhalaisuuteen.

Uudet valtiomuodostukset ja melskeet alkoivat Intiassa, kun muhamedilaiset alkoivat hyökkäyksensä. He vähitellen saivat melkein kaikki niemimaan valtakunnat haltuunsa. Viimeisten kotimaisten ruhtinaitten valtakunnat Luoteis-Intiassa olivat vähitellen siihen määrään heikontuneet, että ne eivät voineet vastustaa läntisiä naapureitaan. Mahmud Ghazni teki Afghanistanista käsin ensinnä parikymmentä ryöstöretkeä Luoteis-lntiaan, paljastaen temppelit, hävittäen jumalankuvat ja vieden suunnattomat aarteet mukanaan. Sitten Luoteis-Intia liitettiin hänen valtakuntaansa. Ghor-suvun aikana muhamedilainen valta ulotettiin aina Gangeksen laaksoon ja valtakunnan painopiste siirtyi Intiaan; Delhistä tuli tämän valtakunnan pääkaupunki.

Muhamedilaisten hallitsemat Intian maat sitten kokonaan erosivat Afghanistanista ja niillä oli aluksi sarja hallitsijoita, joita yhteisellä nimellä sanotaan Mamelukeiksi, koska he melkein järjestään olivat entisiä orjia, jotka tarmonsa kautta olivat alhaisesta asemasta kohonneet vaikutusvaltaisiin virkoihin. Heidän aikansa oli varsinaisille intialaisille ainaisen sorron ja levottomuuden aikaa. V. 1221 Djingis-kaani teki Luoteis-lntiaan ryöstöretken, ja seuraavina aikoina Mongolien retket yhä uudistuivat, vaikkeivät he perustaneetkaan Intiaan pysyviä valtakuntia.

Mamelukkien jälkeen hallitsivat useat tatarilaissyntyiset muhamedilaiset suvut Pohjois-Intiaa. Neljännentoista vuosisadan alussa eräs tatarilaissukuinen hallitsija vallotti melkein koko Etu-Intian aina Komorinin niemeen saakka ja pakotti Etelä-Intian hindulaisruhtinaat rupeamaan vasalleikseen. Tämä vallanalaisuus ei kuitenkaan ollut pitkällinen. Vähitellen valtakunta toisensa jälkeen uudelleen vapautui. Hindustanin tatarilaisista ruhtinaista oli Muhammet II Toghluq kaikkia muita oppineempi ja valistuneempi, mutta samalla mielettömin tiranni, mitä on koskaan valtaistuimella istunut. Hän menetti suuren armeijan viimeistä miestä myöten sotaretkellä Tibetiin, kiskoi suunnattomat verot alamaisiltaan ja toimeen pani heidän kesken ihmismetsästyksiä vieraittensa huviksi. Pari kolme kertaa hän käski pääkaupunkinsa kaikkia alamaisia muuttamaan pois, vieläpä keskellä nälänhätää.

Ei ole ihmettä, että tämä mieletön sorto synnytti epätoivoisen kansan kesken ainaisia kapinoita. Hänen seuraajansa sitä vastoin oli mitä hyväntahtoisin hallitsija, rakennutti teitä ja suuria maankastelulaitoksia ja järjesti hallinnon.

Seuraavan vuosisadan kuluessa muhamedilainen mahti Hindustanissa rappeutumistaan rappeutui, sen alueet yhä vähenivät, ja Timur Lenk, Samarkandin hallitsija, saattoi vastarintaa tapaamatta ryöstää Delhin. Hän ei kuitenkaan ottanut maata pysyväisesti haltuunsa. Mutta kuudennentoista vuosisadan alussa, jotenkin samaan aikaan siis, kun Portugalilaiset perustivat siirtomaavaltansa Malabar-rannikolle, saapui Luoteis-lntiaan Afghanistanista käsin uusi vallottaja, voimallinen Baber. Hän vallotti koko Hindustanin ja perusti Pohjois-Intiaan valtakunnan, josta tuli Intian loistavin.

Dekanissa oli yllä mainitun vallotuksen jälkeen syntynyt entisten hinduvaltakuntien sijalle paljon pieniä itsenäisiä muhamedilaisten hallitsemia valtakuntia. Niitten rinnalla säilyi kuitenkin niemimaan eteläosassa muutamia hindulaisiakin, joista Vidjayanagar joksikin vuosisadaksi kohosi suureen loistoon.

Etu-Intian historiassa on läpikäyvänä piirteenä veltostus, jonka alaiseksi kylmemmistä ilmanaloista tulleet vallottajakansat vähitellen joutuivat kuumassa ilmanalassa. Aasialaiset vallottajat olivat alkuaikoina, Induksen laaksoon tullessaan ja sieltä kovien taistelujen kautta levittäessään valtaansa Gangeksen laaksoon, paljon voimallisempaa ja ylevämpää kansaa kuin nykyiset Hindut. Sotainen kunto oli suuri, yhteiskunnalliset olot olivat terveet ja varsinkin naisen asema arvokkaampi, heidän uskonnolliset käsityksensä olivat puhtaammat ja henkinen luomiskyky verrattomasti nykyistä suurempi. Mutta vähitellen heidän kykynsä veltostuivat, eivätkä he lopulta voineet tässä alistamassaan rikkaassa maassa pitää puoliaan uusia voimallisia pohjoisia kansoja vastaan, joita Intian ihmemaa kuin maneetti veti puoleensa. Vaikk'eivät Keski-Aasiasta tulleet vallottajat myöhemmin enää voineetkaan maan kansallisuutta muuttaa, niin muodostivat he kuitenkin uudelleen sen valtiollisen elämän ja hallitsivat sitä vähälukuisuudestaan huolimatta, kunnes he vuorostaan rappeutuivat ja uudet vallottajat kukistivat heidät. Se valtakunta, jonka Baber Portugalilaisten saapuessa Intian vesille perusti Hindustaniin, kehitti tosin Pohjois-Intian rikkaat maat ennen aavistamattomaan voimaan ja rakensi niitten kaupungit satumaisen loistaviksi, mutta muutama vuosisata myöhemmin oli sekin niin rappeutunut, että uusien vallottajien oli helppo anastaa maa.

Olemme edellisessä seuranneet Intian vaiheitten pääpiirteitä sikäli, kun ne maan puolelta joutuivat muutoksien alaisiksi. Meren puolelta ei tämä luonnonrikas suuri niemimaa, joka vanhasta ajasta saakka oli houkutellut kaikkien kansain kauppiaita, joutunut vallottajien hyökkäyksien alaiseksi, mutta se sai mereltä sangen paljon uusia kultuurivaikutuksia. Olemme nähneet, kuinka jo Foinikit aikanaan kaikesta päättäen purjehtivat Intiaan saakka. Rooman vallan aikana olivat Malabarin rannikon kauppakaupungit tunnetut kreikkalaisille purjehtijoille. Mutta varsinkin Arabit harjottivat vilkasta meriliikettä Intian vesillä ja he saivat siellä olla kilpailulta rauhassa niin monta vuosisataa, että jättivät pysyvät jäljet kaikkien rantaseutujen oloihin Etu-Intian rannoilta aina etäisimpiin saariin saakka. Tämä muhamedilainen vaikutus tapahtui kokonaan erillään yllä kerrotuista valtiollisista muutoksista ja sen tuojat olivat eri kansaa, vaikkapa uskonto heidät liittikin Pohjois-Intian vallottajiin. Etu-Intian suurissa rantakaupungeissa asui paljon arabialaisia, ja paljon maanasukkaita oli rauhallisen seurustelun vaikutuksesta kääntynyt heidän uskoonsa. Vielä enemmän pääsi muhamedilaisuus vahvistumaan Sunda-saarilla. Javassa se tunki tieltään hindulaisuuden, joka oli buddhalaisuuden kukistanut, niin että Javan väestö nykyisin on melkein kokonaan muhamedin uskoista ja buddhalaisten aikanaan rakentamat, satumaisen rikkailla kuvanveistoksilla koristetut temppelit ovat saaneet unohtua metsiin. Sumatralla, joka oli paljon vähemmän kehittynyt kuin vanhastaan oivallisesti viljelty Jaava, muhamedilaisuus niinikään sai jalansijan, ja näiltä saarilta se valtasi Malakan niemimaan, jossa sen keskustana oli erinomaisen vilkasta kauppaa harjottava Malakka. Tästä oivallisesta keskustasta Arabialaiset ulottivat kauppansa aina Kiinaan ja Japaniin saakka.

Portugalilaisten päämäärä oli kauppa, samoin kuin Arabialaistenkin, ja sen vuoksi he keskittivät toimintansa samoille rannoille, joilla Arabialaiset olivat jalansijan saaneet. Sitä vastoin Intian sisäosat, vaikka tosin ylläpitivätkin portugalilaisten kanssa kauppaa, jäivät vielä muutamaksi vuosisadaksi europpalaisten vaikutuspiirin ulkopuolelle. Tällä rajotuksella oli maantieteelliset syynsä. Kapean Malabar-rannikon erottaa korkea vuorijono Dekanin sisäosista, jonka vuoksi se oli sisämaata vastaan säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta meren puolelta oli sitä helpompi hallita. Malakasta ja Malaijien saaristosta tämä luonnollisesti vielä suuremmassa määrin piti paikkansa, koska ne olivat kokonaan meren ympäröimät.

Intian kultuuri epäilemättä on ikivanha, vaikk'emme enää voikaan luoda sen laadusta vanhimmalla ajalla varmaa käsitystä. Tähän hämäryyteen on paitsi kirjotettujen muistomerkkien puutetta syynä sekin seikka, että kivestä rakentaminen Intiassa verraten myöhään pääsi kehittymään. Kaikki vanhimmat rakennukset olivat puusta. Vasta kolmannella vuosisadalla e.Kr. ruvettiin käyttämään kiveä rakennusaineena. Kiviarkitehtuurin alkeet saatiin Persiasta Aleksanteri Suuren retken jälkeen, mutta se joutui Intiassa suuressa määrin outoihin oloihin ja kehittyi sen vuoksi itsenäisesti, jatkaen entisen puuarkitehtuurin yhdistelmiä ja muotoja.

Intian vanhimmat kivirakennukset ovat hautakummut, »topet», joiden tyyli kuvanveistoksista ja koristeista huolimatta vielä on selvää puutyyliä. Jotenkin samaan aikaan kuin »topet» eli (Ceylonin) »dagobat», arvion mukaan toisella vuosisadalla e.Kr., rakennettiin vanhimmat buddhalaiset luolatemppelit. Intian kiviarkitehtuurin varsinainen kehitysaika oli neljäs ja viides vuosisata j.Kr. Etelä-Intian dravidakansat muodostelivat sitä yhä itsenäisemmin laajoissa temppelikartanoissaan, joiden silmäänpistävin omituisuus ovat korkeat kerros kerrokselta kapenevat tornit eli »gopurat». Dravidalaiset kehittivät varsinkin kalliotemppeleitä, joista Elloran ovat kuuluimmat. Nämä temppelit hakattiin yhdestä ainoasta suuresta kalliosta erinomaisen runsaasta muotorikkaudestaan huolimatta. Intian rakennustaiteen vahvin puoli on suunnattoman rehevä, troopillisen uhkuva muotorunsaus, jonka rinnalla ei hienostus, tyylin jalous päässyt oikeuksiinsa. Siroimmat puhtaasti intialaiset rakennukset, mitä meidän aikoihin on säilynyt, ovat Abu-vuoren jainalaislemppelit, jotka ovat niin uhkeasti ja samalla tarkalla huolella koristellut kuin korulippaat.

Muhamedilainen vallotus toi neljännellätoista vuosisadalla Intiaan aivan uuden rakennustaiteen, joka ei kuitenkaan levinnyt suurimpia kaupunkeja paljoakaan laajemmalle. Muhamettilaisen rakennustaiteen loistoaika oli kuitenkin vasta seitsemännellätoista vuosisadalla.

Intian maista ja saarista on epäilemättä Etu-Intia varhaisimmin kultuurin kehittänyt. Kaikki viittaa siihen, että sekä Ceylon että Taka-Intia ja Malaiji-saaristo ovat sieltä käsin saaneet sivistyksensä.

Ceylonissa perustivat aarialaiset Sinhalesit valtakuntansa kuudennella vuosisadalla e.Kr., ja vasta he toivat saareen sivistyksenkin, koska varsinaiset alkuasukkaat, Vedahit, vielä tänä päivänä ovat luonnontilassa. V. 504 e.Kr. oli Anuradhapura, Ceylonin vanha, aikanaan erinomaisen loistava pääkaupunki perustettu ja vanhin seudun kuuluista maankastelulaitoksista valmis. Buddhalainen luostarielämä kehittyi Ceylonissa rehevämmin kuin missään muualla, mutta saarella olikin kaksi pyhää muistoesinettä, joitten maine oli laajalle levinnyt, Buddhan jalanjälki Aatamin vuorella ja Buddhan hammas, joka neljännellä vuosisadalla j.Kr. tuotiin saarelle, niinkuin muuan säilynyt kivikirjotus kertoo. Saaren levottomista vaiheista mainittakoon, että v. 1408 kiinalainen armeija vallotti Ceylonin ja vei kuninkaan vankeuteen. Kun Lourenço d'Almeida v. 1505 astui Ceylonissa maihin, oli saari jakautunut seitsemään pieneen kuningaskuntaan. Portugalilaiset myöhemmin yrittivät vallottaa Ceylonin, mutta eivät saaneet jalansijaa muuta kuin etelärannalla, jossa he koettivat levittää kristinuskoa.

Taka-Intian maista näyttää Burma olevan se »Chrysae Regio» (kultainen valtakunta), jonka Ptolemaios mainitsee. Samaa nimittäin merkitsee pääkaupungin ympärystän vanha pali-kielinen nimi Soraparanta. Varmaan Burmassa jo silloin oli huomattava kuituun, jonka ainekset ilmeisesti ovat tulleet toiselta puolen Bengalista, toiselta puolen Ceylonista. Burman loistoaika oli kuitenkin vasta 11—13 vuosisata j.Kr., jolloin Pagan oli pääkaupunki. Paganin hävitti Kublai kaani v. 1284. Burma sai samoin kuin Siamkin kirjakielensä, vanhan pali-kielen [pali-kieli, kuollut kieli nykyisin, samoin kuin sanskritti itsekin, oli eräs sanskritin murre], Ceylonista, jonne se oli Etu-Intiasta tullut. Tällä kielellä, joka oli Etu-Intian vallitsevana kirjakielenä 7. vuosisadalta e.Kr. 4:nteen vuosisataan j.Kr., oli melkoinen buddhalainen kirjallisuus. Etu-Intiassa se syrjäytettiin samaan aikaan kun hindulaisuus syrjäytti buddhalaisuuden, mutta Ceylonissa samoin kuin Burmassa ja Siamissakin se on pysynyt kirjakielenä, vaikka yhä vähenevässä määrässä, tähän päivään saakka.

Siamin vanha loistava pääkaupunki, Ayuthia, perustettiin v. 1350 j.Kr. ja oli portugalilaisten siellä ensi kerran käydessä komeimmillaan. Kambodjaan saapui braamalaisuus ja sanskritin kieli Etu-Intiasta muutama vuosisata e.Kr. Suurenmoinen Angkor palatsineen ja temppelineen rakennettiin v:n 900 vaiheilla j.Kr. Seuraavalla vuosisadalla tuli Kambodjaan buddhalaisuus, kilpailemaan braamanalaisuuden kanssa.

Portugalilaiset saapuivat siis maailmaan, jolla oli kauas menneisyyteen ulottuva sivistys ja historia, laajalle haarautuneet kauppayhteydet, kehittynyt teollisuus ja tuotanto. Sitä omituisempaa on, kuinka niin pieni maa väkirikkaassa edistyneessä Intiassa saattoi muutamassa vuosikymmenessä saada niin vallitsevan aseman.

Cabralin retki.

Vasco da Gaman palattua ja kerrottua kokemuksensa käsitettiin Portugalissa, että jos aiottiin saada Intiassa jalansijaa ja päästä osallisiksi maustekaupasta, niin oli valmistauduttava maurien katkeraan kilpailuun ja arvatenkin asevoimankin käyttämiseen. Sinne oli siis lähetettävä melkoisia asestettuja laivastoita.

Seuraavan retken johtajaksi ei nimitetty Gamaa, vaan Pedro Alvares Cabral, hänen hyvä ystävänsä. Laivain luku oli 13 ja niillä oli 1200 miestä. Retkelle seurasi erään laivan ohjaajana Bartholomeu Diazkin, Hyvän toivon niemen löytäjä. Pappeja ja munkkeja lähti mukaan levittämään uskoa, firenzeläisiä ja saksalaisia kauppiaita kauppoja tekemään. Maaliskuussa v. 1500 laivasto purjehti Lissabonista.

Cabral ohjasi Guinean rannikolta kauemmaksi länteen, tavatakseen parempia tuulia, mutta ajautui niin kauas, että vihdoin joutui aivan uudelle vuoriselle rannikolle, — hän tuli tuulien ja merivirtain kantavan vaikutuksen kautta Brasilian rannalle, josta espanjalainen Pinzon oli vähän ennen löytänyt pohjoisemman kohdan. Cabral purjehti useita päiviä tätä metsäistä rantaa pitkin etelään päin, tavaten ruskeita maanasukkaita. Sitten purjehdittiin meren poikki takaisin Afrikan rantaa kohti. Ankarassa rajuilmassa kaatui Hyvän toivon niemen edustalla neljä laivaa ja Bartholomeu Diaz sai laivoineen aalloissa hautansa. Ainoastaan kuusi alusta koko melkoisesta laivastosta saapui onnellisesti Sofalaan 16 p. heinäkuuta.

Diogo Diaz löytää Madagaskarin.

Eräs laiva, jota Diogo Diaz johti, oli ajautunut Madagaskarin rannikolle, seuraillut sitä pohjoiskärkeen saakka ja silloin huomannut maan saareksi. Siten tuli Madagaskar portugalilaisille tunnetuksi.

Cabral purjehti Mosambikin kautta Kiloaan, jonka sulttaani vallitsi koko rannikkoa. Suotta koetettiin siellä kuitenkin saada aikaan kauppayhteyttä. Sheikki ei sanonut tarvitsevansa portugalilaisten tavaroita. Elokuun alussa laivasto saapui Melindeen, jossa ystävyyssuhteet jälleen uudistettiin. Cabralkin sai luotseja, joitten johdolla laivat kuudessatoista päivässä purjehtivat Intian meren poikki.

Vaikka Cabralin laivasto olikin kärsinyt niin suuria vaurioita ja menettänyt monta laivaa, niin oli se kuitenkin yhä vieläkin kahta vertaa suurempi kuin Vasco da Gaman, ja Kalikutin samudrin otti sen ystävällisesti vastaan. Cabral lähetti ensi työkseen maihin neljä intialaista kalastajaa, jotka Gama oli vienyt mukanaan Portugaliin. Samudrin antoi ylhäisiä intialaisia ylimyksiä panttivangeiksi, jonka jälkeen Cabral lähti maihin häntä tapaamaan. Intialaiset panttivangit kuitenkin pian huomattiin hankaliksi, koska he uskontonsa mukaan eivät voineet syödä vierasten valmistamia ruokia ja aina olivat maihin soudettavat ruoka-aikoina. Aljettiin heidän sijastaan vaatia panttivangeiksi ylhäisiä maurilaisia kauppiaita. Toisessa puhuttelussa samudrinin luona vahvistettiin mausteitten hinta ja kauppa saattoi alkaa. Satamaan rakennettiin kauppahuone, johon lähetettiin kuudenkymmenen miehen aseellinen vartijasto, ja papit ryhtyivät puolestaan käännytystyöhön. Se ei kuitenkaan menestynyt, koska he eivät tainneet maan kieltä.

Melskeitä Kalikutissa.

Mutta ei kauppakaan tahtonut sujua, koska maurit sitä ehdoin tahdoin viivyttelivät. Kahdessa kuukaudessa ei saatu sen enempää mausteita kokoon, kuin mitä tarvittiin kahden laivan kuormaamiseksi. Suuttuneena Cabral pidätti erään satamaan tulevan maurilaisen laivan, jossa hän luuli olevan mausteita, vaikka siinä olikin vain ruokatavaroita. Tapaus herätti kaupungissa suurta suuttumusta ja satamassa väki, maurilaisten yllyttämänä, valtasi portugalilaisten kauppahuoneen ja ryösti sen. Kaupanhoitaja ja osa hänen miehistään sai tappelussa surmansa. Cabral paikalla ryhtyi ankariin kuritustoimiin. Viisitoista satamassa olevaa laivaa poltettiin ja kaupunkia pommitettiin.

Sen kautta oli rauhallinen kaupankäynti Kalikutissa käynyt mahdottomaksi, ja Cabral laski etelään päin, Kotshinin radshan kutsumusta noudattaen, koettaakseen siellä onneaan. Kolmessa viikossa kaikki laivat siellä ja vähän etelämmässä Kranangorissa saivat täydet maustekuormat. Ja vielä etelämmän Kutominkin ruhtinas tarjoutui myymään kohtuuhinnoilla samoja haluttuja tuotteita.

Vihdoin laivat kävivät Kananorissakin, jossa Gaman osaksi oli tullut niin ystävällinen vastaanotto. Sieltä saatiin kanelia ja inkevääriä, eikä edes voitu kaikkea mukaan ottaa, mitä kaupan oli. Radsha luuli portugalilaisilta rahain loppuneen ja kehotti heitä vain ottamaan tavarat — saattoivathan he seuraavalla matkalla maksaa. Tammikuussa 1501 laivasto lähti paluumatkalle, mukanaan Kananorin radshan lähettiläät, ja saapui Melindeen, menetettyään kuitenkin myrskyssä laivan, josta vain miehistö pelastui.

Sofala.

Eräs laivoista poikkesi paluumatkalla Sofalaan ja toi tiedon sen erinomaisesta kultarikkaudesta. Laivan kapteeni muun muassa kertoi kuulleensa, että niillä maanasukkailla, jotka kultaa kaivoivat, oli neljä silmää, kaksi tavallisella paikalla ja kaksi pään takapuolella, ja Portugalissa juttua yleiseen uskottiin. Kap Verden luona tavattiin paluumatkalla Diogo Diazin laiva, joka Madagaskarista lähdettyään oli Afrikan rannalla väjytyksessä menettänyt kaiken väkensä, seitsemää lukuun ottamatta. Mieshukka pakotti laivan kotia pyrkimään. Viheriän niemen saarien luona kohdattiin myös kolme laivaa, jotka oli lähetetty menomatkalla löydettyä Brasiliaa tutkimaan ja valtaamaan. Niillä laivoilla oli Amerigo Vespucci mukana.

Vaikka Cabral oli menettänyt viisi laivaa, niin oli kuitenkin hänen kuormainsa, mausteitten, helmien ja jalokivien arvo niin suuri, että menetys tuli runsaasti korvatuksi.

Ioão da Novan retki.

Portugalin kuningas oli jo ennen Cabralin paluuta lähettänyt Ioão da Novan johdolla matkaan pienen laivaston, joka puoleksi oli kauppiaitten varustama. Siihen kuului neljä alusta. Nämä löysivät Atlantin meren keskeltä Ascension saaren. Matkalla saatiin erään kirjeen kautta tieto, kuinka Cabral oli Intiassa vastaanotettu, ja purjehdittiin sitten onnellisesti tavallisia teitä Kalikutia välttäen Kananoriin. Sieltä da Nova kuitenkin ohjeittensa mukaan oikopäätä lähti Kotshiniin, jonne oli jäänyt portugalilainen kaupanhoitaja. Kalikutin samudrin yritti välillä tuhota tämän pienen joukon, mutta se pääsi tunkeutumaan läpi vihollisen laivaston, jossa oli enemmän kuin sata alusta; yhdeksän pienempää ja viisi suurempaa kalikutilaista laivaa ammuttiin upoksiin. Vaikka portugalilaisilla olikin tällä kertaa niukalti rahoja, niin saivat he kuitenkin täydet kuormat ja matkalla vielä ryöstivät kaksi maurilaista laivaa, joilla oli täydet maustetostit. Kotimatkalla löydettiin merestä St. Helenankin saari. Portugalilaiset olivat siten saaneet kaksi oivallista tukipistettä Intian matkojaan varten, saarilla oli sekä oivallista juomavettä että muitakin tarpeita. St. Helena oli luonnollisesti aivan asumaton. Marraskuussa v. 1502 da Nova saapui takaisin Lissaboniin, jossa hänen osakseen tuli mitä armollisin vastaanotto, sillä hän oli matkan suorittanut menettämättä ainoatakaan alusta ja tuonut mukanaan täydet kuormat.

Huolimatta arvokkaista kauppatavaroista ja suuresta kauppavoitosta olivat Intian matkat kuitenkin niin vaarallisia, että kuningas kutsui neuvostonsa kokoon harkitsemaan, oliko niitä jatkettava. Neuvosto antoi epäävän vastauksen. Mutta siitä huolimatta kuningas Manuel kuitenkin päätti niitä jatkaa, vieläpä entistä suuremmalla voimalla.

Vasco da Gaman toinen retki.

Seuraavan suuren retkikunnan johto uskottiin jälleen Vasco da Gamalle. Hän sai kaksikymmentä laivaa ja 800 sotilasta. Kahdessa osastossa laivasto lähti matkaan alkupuolella vuotta 1502 ja molemmat osastot saapuivat jotenkin samoihin aikoihin perille. Joku laiva tosin matkalla menetettiin, mutta menetetyn sijaan rakennettiin Mosambikissa uusi, joka jäi sinne portugalilaisen kauppa-aseman suojaksi. Mosambikissa Gama solmi ystävyysliiton paikan uuden sheikin kanssa ja sai da Novan jättämät tiedot Intian oloista.

Pero Affonso Sofalassa.

Mosambikista lähetettiin Pero Affonso kahden maanasukas-luotsin opastamana Sofalaan, solmimaan paikan hallitsijan kanssa ikuiseksi ajaksi ystävyysliittoa Portugalin kuninkaan nimiin. Neekeriruhtinas ottikin hänet mitä parhaiten vastaan ja vakuutti, että kaikki rauhallisilla aikeilla saapuvat kauppiaat olivat tervetulleet. Hän vannoi auringon ja taivaan, päänsä ja vatsansa kautta ostavansa Portugalilaisten tavaroita. Valansa vahvistukseksi hän otti peukalostaan kultasormuksen ja antoi sen portugalilaiselle kapteenille ja Portugalin kuningasta varten monta nauhallista pieniä kultahelmiä. Uskollisuutensa vahvistukseksi hän tämän jälkeen tarttui läsnäolevien käsiin, sillä hänen hovissaan ei osattu kirjottaa. Mutta Pero Affonso antoi kirjottaa kaikki muistoon ja kuuden miehen vahvistaa asiakirja nimikirjotuksellaan. Kun sitten sopimus sheikille luettiin ja tulkittiin, niin hän hämmästyi ja sanoi paperin loitsivan. Kun portugalilaiset palasivat laivoihinsa, niin ruhtinas vielä lähetti heille paljon ruokatavaroita eväiksi. Affonson palattua Mosambikiin oli Vasco da Gama jo purjehtinut sieltä edelleen.

Kiloa.

Amiraali purjehti ensinnä Kiloaan (nykyiseen Kilwaan), johon jo Cabral oli poikennut. Tämä kaupunki, jonka muuan persialainen ruhtinas oli perustanut v. 975 Rhapta nimisen entisen kreikkalaisen siirtokunnan paikalle, oli kohonnut mahtavimmaksi koko tällä rannikolla ja hallitsi muun muassa Sansibaria, vanhaa Zenjiä. Kiloa oli saarella, lähellä mannerrantaa, ympäröity suurilla muureilla ja torneilla, joitten raunioita on säilynyt. (Lähellä on eräällä toisella saarella säilynyt vielä vanhemman kaupungin raunioita, joitten alkuperää ei vielä tunneta.) Kiloassa oli portugalilaisten saapuessa noin 12,000 asukasta ja hyvät kivitalot parvekkeineen; talojen yläkerros oli kuitenkin puusta. Kaupungin ympärillä oli sitrona-, limoni- ja oranssi-istutuksia. Sokeria, viikunoita ja granattiomenoita viljeltiin puutarhoissa. Kiloaa hallitsi arabialainen sheikki, jonka valta ei kuitenkaan ulottunut kaupungin omaa aluetta etäämmäksi.

Kun tämä sheikki oli kohdellut Cabralia petollisesti, niin purjehti Vasco da Gama nyt koko laivastonsa keralla kaupungin eteen, säikähytti sitä tyhjillä tykinlaukauksilla, piiritti sen ja pakotti sheikin antautumaan ja sitoutumaan maksamaan vuotuisen kultaveron. Portugal puolestaan suostui ottamaan hänet suojeluksensa alaiseksi. Sheikin palatsin katolle kohotettiin Portugalin lippu ja myöhemmin portugalilaiset rakensivat paikalle linnotuksenkin.

Sitten poikettiin Melindeen, jonka ruhtinaalle Gama nyt tahtoi näyttää, että hän oli arvokkaampi liittolainen, kuin miltä edellisellä kerralla näytti. Sheikki kutsuttiin laivoihin suuriin pitoihin ja ystävyysliitto vahvistettiin. Onnellisesti purjehdittiin sitten Intian meren poikki Malabar-rannikolle ja käytiin ankkuriin lähelle Goaa. Rantakaupungit saivat piankin kokea, ettei Gama ollut tällä kertaa tullut ystävällisissä aikeissa, vaan rankaisemaan, kostamaan ensimäisellä matkallaan kärsimiään nöyryytyksiä. Ensinnäkin pidettiin vihollisina kaikkia laivoja, jotka matkalla tavattiin, ja ne anastettiin, sillä Gama oli päättänyt saattaa maustekaupan kokonaan portugalilaisten käsiin.

Gaman julma sodankäynti.

Andjediva-saarien kohdalla tavattiin lähellä rantaa kolme »fustia», s.o. intialaista alusta, jotka takaa-ajettaissa pakenivat erääseen lahteen. Portugalilaisia ammuttiin heidän niitä seuratessa salatusta patterista tykeillä ja nuolilla, ja he puolestaan sytyttivät palamaan kaikki intialaiset laivat, mitä käsiinsä saivat. Kananoriin matkaa jatkettaissa tavattiin merellä suuri laiva, joka toi kauppatavaroita ja Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia. Tämä laiva ilman taistelua anastettiin, ryöstettiin ja sytytettiin tuleen. Intialaiset liian myöhään huomasivat ruveta vastarintaa tekemään; koko joukko armotta surmattiin, joitakuita vaimoja ja lapsia lukuun ottamatta. Niitäkin, jotka hyppäsivät mereen, ajettiin armotta takaa ja surmattiin. Luultavasti laiva oli Egyptin sulttaanin tai hänen alamaistensa oma, sillä pian sen jälkeen sulttaani paaville valitti, että portugalilaiset harjottivat Intian vesillä merirosvoutta.

Kananorin radshan Vasco da Gama pakotti katkaisemaan kaiken yhteytensä Kalikutin kanssa, luvaten säästää ainoastaan niitä laivoja, jotka kulkivat portugalilaisille ystävällisiin satamiin. Kauppatavarain hinta vahvistettiin.

Kalikutin samudrin pyysi nyt rauhaa. Mutta Gama esitti semmoiset vaatimukset, ettei niihin mitenkään voitu suostua; paitsi täydellistä hyvitystä ennen tehdystä väkivallasta olisi sämudrinin pitänyt kieltää kaikkia Punaisesta merestä tulevia laivoja poikkeamasta Kalikutin satamaan. Samudrin vastasi, että Mekasta tulleen laivan ryöstö oli riittävä korvaus, ja ettei hän voinut kaupungistaan karkottaa neljäätuhatta Kairon ja Mekan arabialaista, varsinkin kun heidän kauppansa tuotti hänelle suuria etuja.

Gama ei edes viitsinyt vastata näihin syihin. Samudrin tarjosi rahakorvausta portugalilaisen kauppa-aseman ryöstöstä, mutta Gama ei siitä huolinut, vaan alkoi sodan. Kaikki Kalikutiin menevät tai sieltä tulevat laivat anastettiin ja niiden laivaväki surmattiin, vieläpä usein niin julmalla tavalla, että Gama kaikiksi ajoiksi tällä raivollaan tahrasi nimensä. Sitä olisi mahdoton käsittääkään, ellemme muistaisi, että portugalilaiset pitivät kaikkia muhamedilaisia vanhoina verivihollisinaan, maureina, jotka aikanaan olivat niin säälimättä sortaneet heidän maataan ja kansaansa, ottamiansa orjia ja sotavankeja kiduttaneet. Tämä veriviha se sai heidät Intiankin merellä sokeasti vainoamaan kaikkia muhamedilaisia ja varsinkin arabialaisia ja tyydyttämään kostonhimoaan mielettömällä julmuudella.

Kalikutia pommitettiin kahteen kertaan ja koko joukko taloja tuhottiin. Gama ei nyt enää suostunut minkäänlaiseen rauhaan, vaan vaati täydellistä alistumista. Mutta silloin koko Kalikutin valtakunta nousi yhteiseen kostosotaan, joka joessa varustettiin suurempia ja pienempiä sotalaivoja julman vihollisen tuhoamiseksi. Gama purjehti Kotshiniin, jonka ruhtinaan kanssa tehtiin kauppasopimus. Sovittiin siitä, että portugalilaiset maksaisivat pippurin, mausteneilikkain ja benzoinin hinnan kullalla, muut tuotteet sitä vastoin, kuten kanelin, savusteet y.m. europpalaisilla tavaroilla. Samanlainen sopimus tehtiin Kulamin kanssa, joka on lähellä Intian eteläkärkeä; sieltä ostettiin varsinkin pippuria. Kaikille näille ystävällisille satamille Gama antoi vapaakirjeitä, jotka suojelivat niitten laivoja portugalilaisten vartijalaivain anastukselta.

Kalikutin samudrin koetti nyt viekkaudella saada vihollisensa tuhotuksi. Gaman luo saapui braamana, joka sanoi lähtevänsä hänen kerallaan Portugaliin keskustelemaan itse kuninkaan kanssa, koska muka samudrin ei luottanut laivastojen johtajiin, joita vaihdeltiin. Mutta Gama vastasi, että hänellä oli täydet valtuudet, ja lähti braamanan houkutuksesta yksin yhdellä laivalla Kalikutiin keskustelemaan. Hän luuli tapaavansa Kalikutin edustalla vartijalaivastonsa, mutta tämä olikin kaikenlaisilla huhuilla houkuteltu pohjoiseen, joten Gama oli aivan yksin. Suuri intialainen laivasto ympäröi hänet ja alkoi joka puolelta hyökkäyksen. Portugalilaisen laivan merikunto kuitenkin pelasti Gaman tästä vaarallisesta väijytyksestä. Braamana, joka vielä oli laivalla, hirtettiin raakapuuhun. Myöhemmin samudrinin laivasto vielä kerran hyökkäsi Gaman koko laivaston kimppuun, mutta hyökkäys tykeillä torjuttiin. Täydet kuormat otettuaan Vasco da Gama lähti paluumatkalle ja saapui syyskuussa v. 1503 Lissabonin satamaan.

Affonso d’Albuquerque saapuu Intiaan.

Intian vesille hän oli jättänyt Sodren seitsemän tai kahdeksan laivan keralla. Samudrin käytti nyt tilaisuutta kostaakseen kapinallisille vasalleilleen, vallotti Kotshinin ja karkotti sikäläisen radshan pieneen saareen. Sodre ei voinut tätä estää, sillä hän risteili paraikaa Arabian etelärannikolla, jossa hän usean laivan keralla sai kamalassa myrskyssä hautansa. Haaksirikon välttäneet laivat palasivat Intian rannikolle, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä sotatoimiin, ennenkuin kotimaasta saatiin apua. Kauaakaan ei tarvinnut odottaa, sillä pian sen jälkeen saapui Intian vesille uusi laivasto, johon kuului kuusi laivaa, Affonso d’Albuquerque johtajana. Sen kautta portugalilaisilla jälleen oli Intian vesillä ylivalta ja Kotshinin radsha pääsi takaisin kaupunkiinsa. Hän salli portugalilaisten rakentaa satamaansa linnan kauppansa suojaksi; se oli ensimäinen linna, jonka nämä Intiaan rakensivat nopeaan kehittyvän mahtinsa tueksi. Paluumatkalla Albuquerque laski suoraan meren poikki Mosambikiin, välttäen siten kiertomatkan Melinden kautta. Mukanaan hänellä oli eräs venezialainen, Bonavita d’Alban, joka oli viisikolmatta vuotta takaperin Egyptin kautta matkustanut Intiaan ja oleskellut kauan Malakassa. Albuquerque sai häneltä paljon tärkeitä tietoja mausteinen varsinaisista kotipaikoista ja etenkin Malakasta; nämä tiedot myöhemmin olivat hänelle suureksi avuksi, kun Intian maaherruus hänelle uskottiin. Affonson serkku Francisco d’Albuquerque, joka oli lähtenyt myöhemmin Intiasta, joutui Afrikan itärannalla myrskyyn, joka tuhosi hänen kaikki laivansa. Intiaan jäi ainoastaan urhoollinen Duarte Pacheco Pereira muutaman laivan keralla. Hänelle oli tosin lähetetty apua, mutta avun tuojat osaksi hajaantuivat toisistaan matkalla, osaksi rupesivat omin päin harjottamaan merirosvoutta Afrikan itärannalla, pidättäen muun muassa Sansibarin sheikiltä kaksikymmentä kauppa-alusta.

Pacheco joutui sillä välin ahtaalle. Kalikutin samudrinin sanottiin koonneen 60,000 miestä, joilla hän aikoi lähteä kurittamaan Kotshinia. Mutta urhea portugalilainen pidätti häntä muutaman kymmenen miehen keralla erään virran ylimenopaikalla, jonka hän oli aidoilla ja tykeillä linnottanut. Intialaisten kehittymätöntä sotataitoa osottaa, ettei suuri armeija yhä uudistuvista hyökkäyksistä huolimatta voinut tätä pientä joukkoa karkottaa varustuksistaan. Intialaiset rakensivat puusta korkeita uivia torneja, vallottaakseen niillä Pachecon laivat, mutta tämäkin yritys torjuttiin. Samudrinin täytyi tyhjin toimin palata takaisin, sillä monsuuni oli kääntymässä ja saatettiin niin ollen taas odottaa meren takaa uutta portugalilaista laivastoa.

Se saapuikin kohdakkoin, johtajanaan Soarez, jolla oli kolmetoista laivaa, toista tuhatta sotilasta ja paljon tykkejä ja ampumavaroja. Syyskuussa v. 1504 hän saapui Kalikutin edustalle ja alkoi pommittaa kaupunkia, hävittäen muun muassa osan samudrinin palatsista. Kaupungissa kaikki portugalilaiset sotavangit kostoksi surmattiin. Seuraavana vuonna Soarez arvokkaat kuormat otettuaan lähti kotimatkalle. Intian vesille jäi viisi laivaa rantoja vartioimaan. Kalikutin samudrinin voima oli siksi murrettu, että kaikki vasallit alkoivat hänestä luopua. Duarte Pacheco palasi kotimaahan, jossa hän urheutensa palkaksi nimitettiin Guinean maaherraksi. Myöhemmin hänet parjausten vuoksi erotettiin ja vietiin vankina Portugaliin, jossa hän köyhänä kuoli. Runoilija Camões »Lusiadas» eepoksessaan, jossa hän ylistää Portugalin suuruuden ajan sankareita, ankarin sanoin tuomitsee kuninkaan kiittämättömyyden ansiokasta sotilasta kohtaan.

Francisco d’Almeida Intian varakuninkaana.

Egyptin sulttaani pyytää paavin välitystä.

Portugalilaiset olivat toimillaan Intian vesillä kokonaan häirinneet kaupan, joka sieltä kulki Ormusin ja Adenin kautta Persian lahdelle ja Punaiselle merelle. Tämä kaupanseisaus tuntui nopeaan Egyptissä, jonka sulttaani välittömästi hallitsi Punaisen meren tietä ja Persian lahden kautta kulkevan kaupan päätesatamia Syyrian rannalla ja kauppavaihdosta sai suuria tuloja. Hän koetti ensinnä paaville valittamalla saada apua. Paavin muka piti kieltää Portugalia ensinkään purjehtimasta Intiaan. Ellei tätä kieltoa toteutettu, niin hän puolestaan aikoi ryhtyä omissa maissaan kristittyjä vastaan pakkokeinoihin, tuhota Vapahtajan haudan Jerusalemissa ja juurineen hävittää Itämaista pois kristinuskon nimenkin. Sitä paitsi hän uhkasi lähettää laivastonsa Välimerelle kostamaan kristityille samalla mitalla, jolla he olivat muhamedilaisille mitanneet Intian vesillä ja rannoilla. Paavi lähetti tämän sanoman Portugalin kuninkaalle, mutta tämä jyrkästi epäsi Egyptin vaatimuksen.

Manuel kuningas lausui vastauksessaan: »Kun me päätimme laivoinemme raivata tien Intiaan ja tutkia esi-isillemme tuntemattomia maita, niin oli aikomuksemme jalkaimme alle musertaa muhamedin usko, joka saatanan avulla on tuottanut kristikunnalle niin paljon kärsimyksiä, ja hävittää Muhamedin hauta. Valitamme, ettei tätä päämäärää ole vielä saavutettu. Sulttaani on varova, ettei hän tuhoa Pyhää hautaa, sillä pyhiinvaeltajista hän saa paljon tuloja. Jos hän taas uskaltaa ruveta hävittämään Välimeren rantoja, niin on tämä teko yhdistävä häntä vastaan kaikki kristityt kansat, jotka nykyisin ovat niin erimieliset.» Paras vastaus sulttaanin uhkauksiin oli kuningas Manuelin mielestä kehotus kansoille liittyä yhteen uutta ristiretkeä varten.

Egypti valmistautuu sotaan.

Egyptin sulttaani niin ollen ryhtyi sotaa valmistelemaan. Kun ei ollut toivoa siitä, että hän Välimerellä saisi suuriakaan aikaan, niin hän päätti keskittää kaikki voimansa Intian vesille. Syyriaan lähetettiin viisikolmatta laivaa hakemaan laivapuita, jotka sitten piti vietämän Suezin kannaksen poikki Punaiselle merelle, jossa laivasto rakennettaisiin. Johannitat, jotka yhä pitivät hallussaan Rhodos saarta, hävittivät tosin osan sulttaanin laivoista, mutta osa sai asiansa ajetuksi ja Punaisen meren rannalla aljettiin varustaa suurta egyptiläistä laivastoa. Kuusi suurempaa ja viisi pienempää laivaa saattoi sulttaani siten v. 1506 lähettää matkaan Intian vesille. Yrityksessä hänellä oli apuna salaisia, europpalaisia liittolaisia, joita portugalilaisten toimet niinikään uhkasivat, niinkuin saamme myöhemmin nähdä.

Portugalilaiset saivat näistä varustuksista tiedon ja älysivät, että heidän nyt tuli ruveta järjestelmällisesti jatkamaan taistelua, jos mieli torjua tämä uusi vaara. Intian vesille päätettiin lähettää varakuningas, joka saisi oman mielensä mukaan siellä pysyväisesti hoitaa sodankäyntiä ja kauppaa, ja samalla päätettiin ponnistaa maan kaikki voimat, jotta hänen käytettävänään olisi riittävät sotavoimat.

Almeida ja hänen retkikuntansa.

Francisco d'Almeida, Intian ensimäinen varakuningas, oli vanhaa kreivillistä sukua. Hän oli espanjalaisten vallottaessa Granadaa vapaaehtoisena taistellut maureja vastaan, osottaen mitä suurinta urheutta. Parempaa miestä korkeaan ja. vaikeaan toimeen Manuel kuningas tuskin olisi voinut saada. Samalla kun Almeida oli erinomaisen urhoollinen ja tarmokas, oli hän myös ritarillinen ja jalo ja saavutti kaikkien niiden rakkauden, jotka hänen johdollaan maataan palvelivat. Ei ainoakaan tahra himmentänyt hänen nimeään sillä ajalla, minkä hän Intiassa toimi, se on aikalaisten yksimielinen tunnustus. Hänen nimityksensä jo herätti niin suurta luottamusta, että kaikista osista maata saapui tarjokkaita, jotka olivat halukkaita matkaan lähtemään.

Almeidan laivasto oli suurin, mitä Portugal vielä oli Intiaan lähettänyt. Laivoja oli vähintäin parikymmentä, ehkä enemmänkin, toiset sotalaivoja, toiset kauppalaivoja, ja lisäksi otettiin mukaan valmiiksi veistettyä puutavaraa, josta Intiassa piti rakennettaman pienempiä aluksia rannikkoa vartioimaan. Laivastossa oli 1500 asemiestä, 200 tykkimiestä ja 400 liikamerimiestä, joitten piti jäädä Intiaan aukkoja täyttämään. Kaikenlaisia käsityöläisiä otettiin mukaan, varsinkin puuseppiä, rautaseppiä ja köydenpunojia. Tykkejä ja ampumavaroja varustettiin runsaasti — varustustöitä hoitikin Vasco da Gama, joka kokemuksesta tiesi, mitä Intiassa parhaiten tarvittiin. Kuningas itse kävi joka päivä valvomassa töitten edistymistä. Varakuninkaan lippu annettiin Almeidalle juhlallisilla menoilla Lissabonin tuomiokirkossa, kuningas seurasi laivaston mukana Tajon suulle, soudattaen itseään laivasta laivaan ja rohkaisten ja kehottaen kapteeneja, sanoen kullekin jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa. Moinen retki oli niihin aikoihin monta vertaa vaarallisempi kuin nykyisin, sekä laivain vähemmyyden ja vaikeamman purjehduksen että tautien vuoksi, joita ei vielä ymmärretty välttää, kun niitten luonnetta ei tunnettu, eikä parantaa, kun ne olivat päässeet laivoissa raivoamaan. Tämän laivaston mukana purjehti Intiaan Magalhães, joka sitten saavutti kuolemattoman maineen retkellään maan ympäri. Maalisk. 25 p. 1505 Almeidan retkikunta lähti pitkälle ja vaaralliselle matkalleen.

Hyvän toivon niemen edustalla oli jälleen kestettävä kovia myrskyjä, ennenkuin sen ohi päästiin. Yksi laiva oli menetetty päiväntasaajan seuduilla; toinen sai niemen ohi purjehdittaessa niin pahan vuodon, että se täytyi ajaa maalle, mutta suuri osa miehistöstä pelastui Mosambikiin.

Uusi varakuningas oli lähtiessään saanut tarkat ohjeet. Ensinnäkin hänen piti rakentaa Sofalaan linna ja miehittää se. Sama oli tehtävä Kiloassa, jonne lisäksi oli jätettävä muutamia pienempiä aluksia valvomaan Afrikan itärannikon laivaliikettä. Tultuaan Intian rannalle varakuninkaan tuli rakentaa linna Andjediva-saarille, Goan eteläpuolelle, koska tämä saaristo oli huomattu mukavaksi tukipaikaksi laivaston rannikkopurjehduksille. Siellä oli myös rakennettava kaksi alusta mukana olevista aineista. Sitten oli ruvettava vainoamaan Kalikutin kuninkaan laivoja, sillä häntä vastaan oli julistettu ainainen sota. Eräisiin toisiin paikkoihin oli rakennettava linnoja, kauppalaivat sitten kuormattuina lähetettävä kotimatkalle, jota vastoin sotalaivain tuli jäädä Intiaan ja tehdä retki Ormukseen, Persian lahden suulle, sekä rakentaa sinne linna estämään sen kautta kulkeva arabialainen kauppa, kullan ja silkin tuonti Hindustanista, mausteitten Itä-Intian saaristosta. Ainoastaan kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun Portugalilaiset saapuivat Intiaan. Näin suuriksi olivat heidän yrityksensä lyhyessä ajassa paisuneet.

Almeida Afrikan itärannalla.

Kiloan sheikki otti varakuninkaan laivaston huonosti vastaan, josta hyvästä tämä muitta mutkitta väkirynnäköllä vallotti hänen kaupunkinsa, menettämättä ainoatakaan miestä. Seuraavana päivänä aljettiin rakentaa paikalle linnaa, johon jätettiin melkoinen varusväki.

Mombasa, jonka edustalle sitten tultiin, teki sisämaan kanssa suurta kauppaa ja oli lujasti linnotettu. Sielläkin oli vastaanotto huono. Sheikki antoi ampua Almeidan laivastoa tykeillä, jotka oli pelastettu eräästä haaksirikkoutuneesta portugalilaisesta laivasta. Kahden päivän kuluttua kaupunki väkirynnäköllä vallotettiin, vaikka sheikillä oli kymmenentuhatta miestä. Tappelu oli tuima. Portugalilaisilta tosin kaatui vain muutama mies, mutta sitä enemmän haavottui. Tässä tappelussa tuli muita kuulummaksi varakuninkaan ainoa poika, Dom Lourenço, jota sotamiehet hänen voimiensa ja rohkeutensa vuoksi kerrassaan jumaloivat. Vaikka nuoren sankarin loistava rata oli niin lyhyt, — se oli parin vuoden kuluttua päättyvä, — niin ennätti hän kuitenkin tässä vähässä ajassa saavuttaa maineen, jommoista ei kenellekään toisella Intiassa ollut. Mombasan sheikki kaupunkinsa vallotuksen jälkeen alistui ja suostui maksamaan vuotuisen veron, ja valkoinen vaakunapatsas pystytettiin hänen kaupunkiinsa. Dom Lourençolle sheikki, hänen urhoollisuuttaan ihaillen, lahjotti arvokkaan miekan ja kallisarvoisen helminauhan. Voittaja ja voitettu erosivat toisistaan ystävinä.

Varakuningas aikoi sen jälkeen käydä Magadoxossa ja Melindessä, mutta vuodenaika oli siksi pitkälle edistynyt, että luotsit kaikin mokomin kehottivat rientämään, ennenkuin suotuisa tuuli menetettäisiin. Almeida sen vuoksi käski ohjata suorinta tietä Intiaan, laivasto ulkoni väljälle Intian merelle ja saapui rientävän monsuunituulen vetämänä syyskuun puolivälissä onnellisesti Andjediva-saarille, jonne tieto Itä-Afrikassa saaduista voitoista jo oli ennättänyt. Siellä oli vastassa Kananorin radshan kirje, jossa hän ilmotti koonneensa suuret määrät mausteita, vaikka paikalla lähetettäviksi, ja samalla ilmotti kolmea suurta mekkalaista alusta paraillaan odotettavan Kalikutiin.

Almeida Malabar-rannikolla.

Almeida ryhtyi toimeen viipymättä, niinkuin hänen tapansa oli. Heti seuraavana päivänä ruvettiin saarille linnaa rakentamaan. Laivoja lähetettiin anastamaan Mekasta odotettavat alukset. Pieniä rannikkolaivoja aljettiin koota mukana tuoduista aineista. Kahdenkymmenen päivän kuluttua linna oli valmiina. Kaikille ystävällisille rannikkoruhtinaille lähetettiin kirjeet ilmotuksella varakuninkaan tulosta.

Ensi työksi vallotettiin sitten Onorin kuninkaan kaupunki ja hävitettiin hänen laivansa. Ainoastaan yksi mies menetettiin hyökkäyksessä. Kuningas täydelleen alistui ja sai anteeksiannon. Suurella innostuksella laivasto sitten otettiin vastaan Kananorissa, jonka hallitsijan kanssa Portugalilaiset alusta saakka olivat olleet ystävällisissä väleissä. Sieltä varakuningas purjehti Kotshiniin. Täydessä juhlapuvussa, kunnialaukauksia ampuen laivasto laski satamaan, jossa varsinkin vasta rakennetut soudettavat kalerit herättivät huomiota, sillä siihen asti ei oltu Intiassa nähty aluksia, joita niin täsmällisessä tahdissa soudettiin, kuten eräs aikalainen sanoo. Kotshinissa olivat arabialaiset kauppiaat tehneet radshaa vastaan vaarallisen salaliiton, ja tämä sen vuoksi mielihyvällä salli Portugalilaisten rakentaa satamaansa linnotuksen. Se valmistui maanasukkaitten avulla viidessä päivässä ja varustettiin tykeillä. Kotshinin hallitsija ja Almeida kohtasivat toisensa suurilla juhlamenoilla ja Almeida kruunasi kuninkaan itsenäiseksi hallitsijaksi.

Kotshiniin saapui tieto, että maurit olivat etelämpänä olevassa Kulamissa (Kollamissa) vallanneet Portugalilaisten rakentaman linnan ja surmanneet sen puolustajat. Dom Lourenço sai toimekseen rankaista Kulamia. Parissa kolmessa päivässä hän poltti seitsemänkolmatta vihollista laivaa ja syöksi tuhoon paljon väkeä, menettämättä itse ainoatakaan miestä. Sitten saivat portugalilaiset kauppalaivat ottaa maustekuormansa Kotshinistä ja Kananorista ja lähteä paluumatkalle. Palaava laivue joutui tällä matkalla ensi kerran Madagaskarin itärannalle. Purjehdittuaan sen reunoja seitsemäntoista päivää se tuli jälleen tutuille vesille ja saapui toukokuussa 1506 onnellisesti Lissaboniin.

Varakuninkaan sotavoimat olivat nyt, kauppalaivain lähdettyä, melkoisesti vähentyneet. Uutta apua ei ollut odotettavissa, ennenkuin monsuuni jälleen kääntyi lounaaseen. Tätä tilaisuutta oli Kalikutin samudrin päättänyt käyttää, koettaakseen vielä kerran tuhota vihatut Portugalilaiset. Hän oli varustanut suuren laivaston ja päätti sillä hyökätä Kananoria vastaan kurittaakseen perinpohjin kapinallisen vasallinsa. Tuuma ei kuitenkaan pysynyt salassa. Saapui nimittäin Dom Lourençon luo Kananoriin eräs mauriksi puettu mies, joka pyysi päästä yksityisesti portugalilaisen päällikön puheille. Hän ilmaisi olevansa Ludovico Varthema niminen italialainen, laajalti matkustanut mies, joka nyt oli paennut Kalikutista ja sieltä toi tiedon uhkaavasta vaarasta. Varthema lähetettiin viipymättä Kotshiniin viemään siitä varakuninkaalle tietoa. Dom Lourenço sai isältään seuraavat ohjeet: »Taistele katolisen uskon ja kunniasi puolesta, käyttäydy kuin kristitty ja isäsi poika.»

Dom Lourençon suuri voitto.

Dom Lourenço viipymättä ryhtyi toimiin. Taistelu, joka sitten seurasi, on mainehikkaimpia mitä Portugalilaiset Intiassa taistelivat. Samudrinin laivastossa oli 209 alusta, 84 suurta laivaa, loput pienempiä rannikkoaluksia. »Siinä oli mastoja kuin suuressa metsässä», kertoo Varthema. Portugalilaisilla oli tätä laivastoa vastaan vain yksitoista laivaa, mutta niissä oli sitä urheampi ja etevämpi miehistö. »Sillä tosiaan», lausuu Varthema, »olen aikoinani ollut monessa tappelussa ja nähnyt monta tuimaa ottelua, mutta en ole koskaan nähnyt urhoollisempia miehiä kuin nämä Portugalilaiset.» Urheus olikin tarpeen, sillä heitä oli ainoastaan 800 taistelijaa monta tuhatta vastaan.

Dom Lourenço purjehti vihollista vastaan merelle. Itse hän kulki edellä »Rodrigo Rebello» nimisellä suurella laivalla, valiojoukkonsa mukanaan. Kääntymättä oikeaan tai vasempaan hän ohjasi suoraan vihollisten johtajalaivaa vastaan. Kolme kertaa yritettiin iskeä siihen koukut, kolmasti nämä häädettiin pois. Vihdoin kuitenkin temppu onnistui ja Portugalilaiset juoksivat iskettyyn laivaan, Dom Lourenço etupäässä, tappara aseenaan. Hetken aikaa voitto näytti epävarmalta, sillä vastassa oli kuusisataa vihollista, mutta pian oli ratkaisu tapahtunut. Dom Lourenço lakosi edellään kaikki ja tuossa tuokiossa oli laivan kaikki väki joko surmattu taikka ajettu mereen.

Toiset Portugalilaiset laivat eivät sillä välin olleet joutilaina. João Serrão taisteli niin urheasti, ettei mointa oltu ennen nähty. Hänen laivansa kimppuun hyökkäsi päälle viisikymmentä »prauta», mutta ne hän karisti itsestään erilleen, vaikka melkein kaikki hänen miehensä tappelussa haavottuivat. Simon Martinez, uhkarohkeimpia varakuninkaan kapteeneista, oli vielä tukalammassa asemassa. Hänen matalan aluksensa ympärille oli kokoontunut neljä paljon suurempaa laivaa, joista aljettiin tuhoisa tuli. Lopulta Martinezin joukossa ei ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ollut haavottunut, ja kun he olivat ampuneet kaikki ruutinsa, niin ei ollut muuta neuvoa kuin paeta kannen alle. Maurit hyökkäsivät laivaan, luullen sen jo voittaneensa, mutta silloin kapteeni henkiin jääneitten keralla teki äkkihyökkäyksen, kaatoi omalla kädellään seitsemän vihollista ja ajoi miehineen loput mereen.

Sillä välin kun nämä molemmat epätoivoiset yhteentörmäykset tapahtuivat, oli Dom Lourenço iskenyt kiinni toiseen vastustajaan. Se oli suurempi alus kuin ensimäinen. jonka hän oli voittanut, miehiä siinä oli tuhannenviisisataa. Mutta kun samalla haavaa toinen portugalilainen laiva iski alukseen toiselta puolelta, niin maurit joutuivat kahden tulen väliin ja voitettiin nopeaan. Kun vihollisen molemmat suurimmat laivat oli anastettu ja useita toisia joko upotettu taikka rauskattu, niin loput kääntyi pakoon. Portugalilaisten ilo oli ponneton, sillä voitto, joka jonkun ajan oli näyttänyt epätietoiselta, oli nyt varma. Ryhdyttiin pakenevia takaa-ajamaan ja syntyi kamala verenvuodatus. Armoa ei pyydetty eikä annettu. Meri punertui verestä ja seuraavana päivänä rannalle ajautui ruumiita kasoihin kuin meriruokoa myrskyn jälkeen. Enemmän kuin 3600 mauria sai tappelussa surmansa. Portugalilaisten puolelta kaatui noin kahdeksankymmentä miestä ja parisataa haavottui, Magalhães muitten mukana. Haavotetut vietiin Kananoriin hoidettaviksi, kuolleet haudattiin mereen, etteivät maurit saisi tietoa Portugalilaisten mieshukasta.

Maustekauppa uusille teille.

Tämä voitto oli ratkaiseva ja Portugalilaiset saattoivat toistaiseksi olla hyvässä turvassa. Mutta lepoa he eivät saaneet itselleen suoda, jos mieli päästä tarkotustensa perille. Arabien kauppa oli tosin saanut tuhoisan iskun Malabaar-rannikolla, mutta he näyttivät keksineen uusia teitä, koska saattoivat yhä edelleen sitä jatkaa, vaikka pääsy Kalikutiin, maustekaupan vanhaan keskustaan, olikin estetty. Samalta Varthemalta, joka oli tuonut viestin samudrinin hyökkäyksestä, sai Almeida nyt tietoja, joiden kautta hän sai laajemman käsityksen tämän kaupan etäisimmistä lähteistä.

Varthema antoi varakuninkaalle tietoja maustimien varsinaisista kotiseuduista, joissa hän oli käynyt. Hän oli käynyt sekä Malakassa että Molukeilla ja Jaavassa, muhamedilaisuuden turvissa matkustellut kaikkialla Sunda-saaristossa. Varakuningas näiden tietojen nojalla päätteli, että maurit olivat alkaneet purjehtia Maledivien saarille, jotka ovat meressä lounaaseen päin Intian eteläkärjestä, ja siellä kuormata aluksiinsa mausteet, joita toiset laivat sinne toivat. Dom Lourenço ei kuitenkaan saaristoa löytänyt, vaan jonkun ajan merellä harhailtuaan saapui Ceyloniin, jossa Portugalilaiset eivät olleet vielä käyneet. Minkäänlaisiin sotatoimiin hän ei Ceylonissa ryhtynyt.

Keväällä v. 1506 lähti Portugalista jälleen viisitoista laivaa Intiaan. Kymmenen oli kuormalaivaa, osaksi italialaisten ja saksalaisten kauppiaitten varustamia; näitten piti purjehtia suoraan Intiaan. Viisi laivaa oli sotalaivaa, ja niillä piti Affonso d’Albuquerquen Arabian rannikolla vartioida Punaisen meren ja Persian lahden suuta. Sokotraan oli rakennettava linna, sillä maurien oli tapana poiketa siellä vettä ottamassa.

Tristão da Cunha.

Kauppalaivastoa johti Tristão da Cunha, joka Brasilian rannalta Kapmaahan purjehtiessaan myrskyn kantamana joutui pois oikealta väylältä ja löysi Atlantin meren eteläosasta hänen mukaansa nimitetyn saaren. Useimmat hänen laivoistaan saapuivat onnellisesti yhtymäpaikkaan Mosambikiin; yksi ainoa ajautui Madagaskariin, tuoden sieltä tiedon, että muka saarella oli paljon kultaa, pippuria ja inkevääriä. Tämä sai Tristão da Cunhankin saarelle poikkeamaan, mutta tieto huomattiin väärinkäsitykseksi; ja kun sitä paitsi Madagaskarinkin maurit olivat vihamieliset ja mahtavat, niin laivasto jatkoi matkaansa Intiaan. Kuitenkin mennessä ankaran taistelun jälkeen vallotettiin ja poltettiin Magadoxon eteläpuolella oleva vihamielinen Brava. Portugalilaiset anastivat sheikin rahastosta suunnattoman määrän hopeaa.

Tristão da Cunha sitten purjehti Sokotraan, jossa vielä oli jäljellä kristittyjä, vaikka saari muutama vuosikymmen aikaisemmin olikin joutunut arabialaisen sheikin vallan alle. Sokotran linna oikopäätä rynnäköllä vallotettiin, rakennettiin uudestaan entistä lujemmaksi ja sai Portugalilaisen varusväen.

Tristão da Cunhan viivytyksien kautta oli kuitenkin Aimeida joutunut vaikeaan asemaan. Kananorin ystävällinen ruhtinas kuoli ja hänen jälkeläisensä liittyi jälleen Kalikutin samudriniin, koska Portugalilaiset olivat pidättäneet ja upottaneet erään hänelle kuuluvan laivan, vaikka sillä oli heidän itsensä antama suojeluskirje. Kananorin portugalilaista linnaa piiritettiin; sen pieni varusväki kuitenkin kesti menestyksellä kaikki hyökkäykset, kunnes Tristão da Cunha vihdoin saapui. Linna rakennettiin uudelleen kivestä. Osa Portugalista tulleista laivoista lähetettiin paikalla paluumatkalle, koska varakuningas oli saanut kootuksi riittävät maustekuormat. Dom Lourenço laivasto-osaston kanssa purjehti Bombayn eteläpuolella olevaan Tshaulin satamaan, saadakseen sieltä lisää: Tshaulin pikkuruhtinas oli nimittäin liittynyt Portugalilaisiin.

Egyptin laivasto saapuu sotanäyttämölle.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Egyptin sulttaanin laivasto saapui Intiaan. Portugalilaiset olivat siten saaneet uuden ja vaarallisen vihollisen, jolla lisäksi oli Intiassa mahtavia liittolaisia. Gujeratin shaahi, jonka valtakunta oli Narbadan ja Indus-jokien suistamojen välillä, lähetti Egyptiläisten avuksi viisikymmentä intialaista alusta. Dom Lourenço oli yhä vielä Tshaulin joessa, kun tämä laivasto lähestyi. Hän luuli sitä ensiksi Albuquerquen osastoksi, jota odotettiin Ormuksesta, eikä huomannut ajoissa lähteä merelle, jossa hän olisi voinut paremmin puoliaan pitää. Taistelu siten syntyi itse joessa. Ensimäisenä päivänä ei vielä tapahtunut ratkaisua. Dom Lourenço olisi tosin voinut yön aikana paeta merelle, mutta kun isä oli kerran ennen varottanut häntä liiallisesta varovaisuudesta, niin hän ei tilaisuutta käyttänyt. Seuraavana päivänä taistelua siis jatkettiin. Portugalilaisen päällikön laiva sai tykinluodista niin vaikean vuodon, että sen vihdoin täytyi koettaa toisen laivan avulla päästä pakoon. Siinä yrityksessä se kuitenkin puski joessa kalastajain paaluun eikä enää päässyt irtaantumaan. Vetoköysi katkesi ja Dom Lourençon alus joutui vihollisen maalitauluksi. Huolimatta epätoivoisesta asemastaan sankari kuitenkin viimeiseen saakka piti puoliaan. Hänen urheutensa oli toisille loistavana esikuvana. Tykinluoti runteli hänen säärensä, mutta saatuaan haavan sidotuksi hän tuolilla istuen johti maston juurelta taistelua, kunnes toinen luoti oli surman luoti. Vasta kun melkein koko miehistö oli joko kaatunut taikka kyvyttömäksi haavottunut, laiva vallotettiin; mutta samalla se upposikin eikä siis jäänyt viholliselle voitonmerkiksi. Muut portugalilaiset laivat pääsivät pakenemaan Kotshiniin, jossa varakuningas oli. Vakavalla mielellä Aimeida kuuli poikansa sankarikuoleman ja mielessään vannoi pyhän valan, ettei Intiasta lähtisi, ennenkuin oli sen maureille kostanut. Egyptiläisen laivaston kuultiin lähteneen Gujeratiin Diun satamaan talvea viettämään.

Albuquerque Ormuksessa.

Ennenkuin kerromme seuraavista sotatapauksista, on meidän kuitenkin luotava silmäys siihen, mitä Affonso d’Albuquerque oli sillä välin aikaan saanut. Huomaamme silloin, että Portugalilaiset olivat samaan aikaan ryhtyneet uusiin toimiin katkaistakseen kokonaan Egyptin kaupan Intiaan.

Albuquerque oli elokuussa v. 1507 lähtenyt Sokotrasta seitsemän laivan keralla ryöstämään Arabian rannikon satamia ja koettamaan, saisiko hän Ormuksen haltuunsa. Omanin rannikolla, joka korkeitten vuoriensa edessä oli hyvässä suojassa sisämaan kuumilta tuulilta ja lentohiekalta, oli siihen aikaan monta vaurasta kaupunkia ja hyvää satamaa, joista käytiin Intiaan vilkasta kauppaa. Ormuksen salmessa taas, mutta Persian puolella, oli rikas Ormus, jo vanhastaan vilkas kauppapaikka. Albuquerque alkoi hävittää ja riehua kuin vihollismaassa. Ensinnä sai Oman kokea Portugalilaisten vihoja. Kuriat vallotettiin ja poltettiin, Maskat vallotettiin. Sohar alistui vastarintaa tekemättä ja pääsi verolla. Khorfakkanista, josta vietiin Intiaan varsinkin arabialaisia hevosia, olivat asukkaat paenneet; se ryöstettiin. Aikalaiset täydelleen hyväksyivät tämän julman ja säälimättömän ryöstösodan, vankien kiduttamisen ja silpomisen, sillä käytiinhän sotaa kristikunnan verivihollisia vastaan ja vielä siinä maassa, jossa muhamedin usko oli syntynyt ja josta se oli vallotuksilleen lähtenyt. Syyskuussa v. 1507 Albuquerquen laivasto saapui Ormuksen edustalle. Kaupunki oli saaren matalalla pohjoisrannalla; eteläpuolella sitä suojeli korkea vuori. Sitä puolusti 30,000 miestä, joukossa 4000 persialaista jousimiestä. Kuninkaan alaikäisyyden aikana eräs bengalilainen ylimys hoiti puoli-itsenäisen Ormuksen hallitusta. Albuquerque tervehti kaupunkia tykinlaukauksilla ja laski rohkeasti satamaan. Sitten hän oikopäätä vaati kaupunkia antautumaan ja tunnustamaan Portugalin yliherruuden, luvaten muutoin sen paikalla tuhota. Kun vaatimukseen tuli epäävä vastaus, niin portugalilainen johtaja ampui upoksiin kaikki satamassa olevat laivat. Ormuslaiset parilla sadalla veneellä hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta tykit ja portugalilaisten laivain korkeus ratkaisivat taistelun näille eduksi. Ormuksella ei ollut muuta neuvoa kuin suostua tunnustamaan Portugalin kuninkaan yliherruus ja maksamaan hänelle vuosittain melkoinen vero. Albuquerque rupesi saarelle linnaa rakentamaan, mutta merirosvouteen mieltyneitten kapteenien mielestä se oli niin ikävää työtä, että he alkoivat napista. Ormuslaiset paikalla käyttivät hyväkseen eripuraisuutta ja taistelu virisi uudelleen. Kun kolme portugalilaista laivaa omin luvin lähti satamasta purjehtiakseen Intiaan, niin Albuquerquen, puolet voimistaan menetettyään, täytyi heittää vallotus kesken. Hän purjehti Sokotran saarelle talvea viettämään.

Seuraavana kesänä Albuquerque, lisäväkeä saatuaan, uudelleen lähti Ormuksen edustalle. Mutta tämä oli sillä välin varustettu entistä lujemmaksi, Portugalilaisten alkama linna rakennettu valmiiksi ja siihen sijotettu tykkejä, joita europpalaiset luopiot olivat valaneet. Tällä kertaa Albuquerquen yritys onnistui huonommin kuin ensi kerralla. Vihollinen oli entistä paremmin varustettu ja sai sitä paitsi tavallaan apua Albuquerquen omalta esimieheltä, Intian varakuninkaalta. Francisco d’Almeida ei suosinut tätä väkivaltaista sodankäyntiä, eikä tahtonut hajottaa voimiaan, ennenkuin Intian rannikon omistus oli turvattu. Vaikka Albuquerque menettelikin Portugalin kuninkaalta saamainsa ohjeitten mukaisesti, niin epäsi varakuningas kuitenkin kaikki hänen toimensa ja ilmotti Ormuksen hallitsijalle kirjottamassaan ja kuninkaan sinetillä leimaamassaan kirjeessä ottavansa hänet suojelukseensa. Albuquerque väitti kirjettä väärennetyksi, mutta samalla hän älysi, ettei hänen sotatoimillaan olisi menestystä, kun ei näin ollen ollut toivoakaan avun saannista Intiasta. Siellä Almeida päin vastoin oli armahtanut ne kapteenit, jotka Ormuksen edustalta olivat kesken taistelua paenneet. Albuquerquella ei siis ollut muuta neuvoa kuin purjehtia laivoineen Intiaan.

Hänen vuoronsa oli nyt tuottaa Francisco d'Almeidalle vielä tuntuvampi pettymys. Hänet oli nimitetty Almeidan jälkeläiseksi, varakuninkaan määräajan päättyessä. Albuquerque saapui vaatimaan, että Almeida hänelle kuningas Manuelin määräyksen mukaan luovuttaisi vallan. Mielihaikealla Almeida vastaanotti tiedon, että hänen oli kesken heitettävä niin hyvällä menestyksellä aljettu työ ja luovutettava jatko juuri sille miehelle, jonka kanssa hän oli Ormuksen vuoksi joutunut julkiriitaan.

Almeida ei tietysti muuta voinut kuin alistua ja totella kuninkaan käskyä; mutta hän ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan valtaansa, ennekuin oli kostanut poikansa kuoleman ja voittanut Egyptiläiset. Tekosyyksi hän esitti sen, ettei se laiva, jonka määrä oli hänet pois viedä, ollut vielä saapunut — se oli tulomatkalla kärsinyt haaksirikon Afrikan rannalla. Albuquerquella ei ollut muuta neuvoa, kuin nurkuen tyytyä odottamaan.

Diun meritappelu.

Joulukuun 12 p. 1508 Almeida laivastoineen lähti pohjoista kohti. Hänellä oli 23 laivaa ja 1600 miestä. Vielä ennen vuoden loppua Dabulin kaupunki vallotettiin ja hävitettiin niin kamalasti, että sen tuho kävi Intiassa sananparreksi. Helmikuun 2 p. laivasto saapui Diun edustalle. Egyptiläinen laivasto liittolaisineen oli Diun satamassa. Se purjehti merelle ja syntyi taistelu, joka kuitenkin jäi ratkaisematta. Egyptiläinen ylipäällikkö peräytyi yöksi Diun satamaan, mutta Almeida hyökkäsi seuraavana päivänä itse satamaan. Varakuninkaan vastassa oli toista sataa laivaa, joilla oli 800 mamelukkia ja monta venezialaista ja slaaviakin. Venezia oli nimittäin jo älynnyt vahingon, joka sen kauppaa uhkasi, kun Portugalilaiset olivat kääntäneet maustekaupan Hyvän toivon niemen ympäri. Vaikk’ei tasavalta uskaltanutkaan julkisesti asettua kristikunnan verivihollisten puolelle, niin taistelivat sen kansalaiset kuitenkin vapaaehtoisina maurien armeijoissa, auttaen heitä varsinkin neuvoillaan. Europpalaiset tunnettiin vihollislaivoilla kiiltävästä haarniskapuvustaan ja töyhtökypäreistään. Varakuningas olisi mielellään itse hyökännyt vihollisten päälaivaa vastaan, jossa Egyptiläisten johtaja Mir Hosein oli, mutta kapteeniensa pyynnöstä hän soi tämän kunnian — ja vaaran — urhealle Pereiralle, joka »Pyhä henki» nimisellä laivalla ohjasi suoraa päätä vihollisen päälaivaa kohti. Pereira raivasi tien edessä olevien laivain keskitse ja katkera taistelu seurasi. Egyptiläisten amiraalin kimppuun hyökättiin kahdelta taholta, hänen täytyi nopeaan antautua ja päälaivan menetys lannisti siihen määrään muiden aluksien rohkeuden, että taistelu samalla oli melkeinpä ratkaistu. Gujeratilaisen laivaston päälaiva tosin piti sitkeästi puoliaan, mutta ammuttiin upoksiin. Seurasi kamala teurastus ja 800 mamelukista ainoastaan 22 jäi eloon. Diu vallotettiin, Gujerat pakotettiin rauhaan ja Dom Lourençon laivasta otetut portugalilaiset vapautettiin. Egyptiläisten ylijohtaja pelastui maalle ja pakeni maitse kiiruumman kautta.

D’Almeida palasi voittonsa jälkeen Kotshiniin ja saatuaan kotimaasta uudistetun käskyn hän lokakuussa v. 1509 luovutti varakuninkaan vallan Affonso d’Albuquerquelle. Mutta Almeidan ei ollut suotu enää nähdä kotimaataan. Etelä-Afrikan rannikolla hän, poiketessaan maihin vettä ottamaan, joutui Hottentottien väjytykseen ja menetti yhdessä 150 urhoollisen sotilaan kanssa henkensä. »Ei koskaan ole Portugalin aseille tapahtunut suurempaa onnettomuutta», kirjotti valittaen eräs aikalainen.

Almeida oli kunnon soturi, omaa voittoaan pyytämätön, siveellisesti puhdas luonne, jonka vuoksi häntä yleiseen rakastettiin ja kunnioitettiin. Isällisesti hän piti huolta sotilaistaan, mutta toiselta puolen hän heiltä paljon vaatikin. Hän koetti parantaa heidän aineellista toimeentuloaan, koska heillä oli huono palkka. Manuel kuningas taas, joka oli kitsas, oli siitä hänelle epäsuosiollinen. Sitä paitsi oli Almeida moittinut Portugalin hallitusta siitä, että se lähetti Intiaan käskyjä, jotka olivat hänen suunnitelmiensa kanssa ristiriidassa, ja että se lähetti Intiaan hovimiehiä, jotka vaativat siellä paljon korkeampia paikkoja, kuin heidän ansionsa oikeuttivat. Kuninkaalle hän ennen kotimatkalle lähtöään kirjotti: »Minä kehotan Teitä suomaan lähettämällenne varakuninkaalle enemmän luottamusta, kuin on minun osakseni tullut, ja olemaan antamatta minkäänlaisia käskyjä, ennenkuin olette kuulleet Intiassa olevain neuvonantajainne mieltä.» Almeida tahtoi keskittää Portugalin kaikki voimat Intian rannikolle ja siitä syystä hän oli vihamielinen Albuquerquen toimille Arabian rannoilla. Ja kun kuningas käski häntä lähettämään laivoja Malakkaan, niin hän vastasi, että siihen hänellä ei vielä ollut aikaa, sillä Intiassa oli toistaiseksi enemmän kuin riittävästi työtä.

Hänen seuraajansa muutti kokonaan suunnitelmat ja ulotti Portugalin toiminnan kautta koko Intian meren.

Varthema.

Se »giauri», s.o. muhamedin uskoon kääntynyt kristitty, jolta Lourenço d’Almeida sai tiedon Kalikutin samudrinin hyökkäyksestä, oli siksi kuvaava ilmiö Uudenajan varhaisimpien matkustajain joukossa, että hän löytöretkien historiassa ansaitsee enemmänkin muistamista, etenkin kun hän laajoista matkoistaan kirjotti teoksen, jolla tarkkain havainnoittensa ja oikeitten tietojensa vuoksi on pysyvä arvo.

[Varthema kulki jotenkin samoja reittejä kuin venezialainen Nicolo Conti, joka 83 vuotta aikaisemmin lähti Itämaille 25 vuotta kestäville matkoilleen. Conti kulki Damaskon ja Mesopotamian kautta Bagdadiin ja Basraan ja sieltä laivalla Ormukseen ja Intiaan, ruveten persialaisten kauppiasten kanssa yhdessä kauppaa tekemään. Conti antaa matkakertomuksessaan tarkan kuvauksen Vijayanagarista, Dekkanin etevimmän hindulaisvaltion pääkaupungista, joka sitten v. 1555 hävitettiin. Sitten hän kävi Madrasin rannikolla ja tutustui nestoriolaisiin kristittyihin. Sumatrassa hän oleskeli vuoden, tutustuen sen ihmissyöjiin asukkaihin ja tuotteihin. Sumatrasta hän kulki Tenasserimiin, Malakan niemelle, kävi sitten Burmassa, Bengalissa ja Javassa, Kotshin-Kiinassa ja Kulamissa, Etu-Intian eteläosassa. Paluumatka kävi Malabaar-rannikon kaupunkien kautta ja meren poikki Sokotraan, jonka asukkaat silloin vielä olivat nestoriolaisia kristittyjä. Adenin, Dshiddan ja Kairon kautta Conti v. 1444 saapui Veneziaan. Matkalla hänen oli täytynyt kääntyä muhamedin uskoon ja tämän synnin sovitukseksi paavi Eugenius velvotti hänet kertomaan elämänvaiheensa sihteerilleen, Poggio Bracciolinille. Matkakertomus sisältää paljon arvokkaita tietoja Intiasta ja on kaiken kaikkiaan 15:nnen vuosisadan paras teos Etelä-Aasiasta, mitä kukaan europpalainen kirjotti. Niccolo Conti oli ainoita länsimaisia kristittyjä, joka Keskiajalla kävi Sokotrassa.]

Ludovico di Varthema oli kotoisin Bolognasta. Hän oli ehkä alkuaan sotilas, mutta seikkailunhalu ja kunnianhimo saivat hänet maastaan lähtemään etäisille matkoille. Hän lähti Europasta vuoden 1502 lopulla, kävi ensin Egyptissä ja matkusti sieltä Syriaan. Damaskossa hän näyttää kääntyneen muhamedin uskoon ja nimellä Yunas (Jonas) ruvenneen sotamieheksi Damaskon mamelukkiväkeen. Damaskosta hän matkusti Mekkaan ja Medinaan siinä mamelukkijoukossa, jonka Damaskon hallitsija oli antanut pyhiinvaeltajakaravanin suojaksi. Hän tekee kirjassaan tarkkaan selkoa Arabian pyhistä paikoista ja niiden hartaudenharjotuksen menoista. Djiddasta, Mekan satamasta, hän aikoi purjehtia Intiaan, mutta otettiin Adenissa vangiksi. Jemenin sulttaanin puolison avulla Varthema kuitenkin pääsi vapaaksi ja matkusti sitten laajalti Lounais-Arabiassa, käyden muun muassa maan sisässä Sanassa. Sitten hän purjehti laivalla Persian lahdelle ja Intiaan. Matkalla poikettiin Somalimaassa, Zailassa ja Berberassa. Alkupuolella vuotta 1504 Varthema lienee saapunut Gujeratin Diuhun; hän kävi Gogossa ja matkusti sitten Arabian kautta Ormukseen. Ormuksesta hän näyttää matkustaneen Persian kautta Heratiin, palaten sieltä Shirasiin, jossa hän rupesi erään persialaisen kauppakumppaniksi. Varthema ja tämä persialainen pysyivät sitten yhdessä melkein kaikilla niillä matkoilla, joita hän myöhemmin teki Etelä-Aasiassa.

Koetettuaan turhaan päästä Samarkandiin Varthema toverinsa keralla palasi Shirasiin ja matkusti sieltä Ormukseen, josta purjehdittiin Intiaan. Induksen suusta kuljettiin Etu-Intian länsirantaa etelään päin, poikettiin Cambaissa ja Tshaulissa, tehtiin Goasta matka maan sisään Bijapuriin, palattiin takaisin rannikolle ja jatkettiin matkaa Kananoriin. Sieltä käytiin maan sisässä Vijayanagarissa. Kauemman aikaa viivyttiin Kalikutissa, jonka asukkaista, tavoista ja elämänlaadusta, rannikon luonnosta ja kaupungin kaupasta Varthema antaa sattuvia kuvauksia. Hän kertoo myös samudrinin hovista ja hallituksesta, maan oikeuslaitoksesta, uskonnosta, laivaliikkestä ja sotalaitoksesta. Cochinin, Kulamin ja Kap Komorinin kautta matkustettiin Ceyloniin, tutustuttiin tämän saaren oloihin ja purjehdittiin edelleen Pulicatiin, joka on Madrasin pohjoispuolella. Täältä purjehdittiin laivalla Tenasserimiin, Taka-Intiaan, ja sieltä Banghellaan, jossa seuraan liittyi kaksi kristittyä kiinalaista. Poikettiin edelleen monessakin satamassa, tehtiin kauppaa Pegun sulttaanin kanssa, purjehdittiin Malakkaan, sieltä Sumatran Pediriin ja Pediristä Molukeille, jossa Monokh oli itäisin paikka, minne italialainen giauri matkoillaan saapui. Molukeilta palattiin jälleen länteen, käytiin Borneossa ja vuokrattiin sieltä laiva ja purjehdittiin Javaan, jota kristityt kiinalaiset väittivät suurimmaksi kaikista saarista. Varthema mainitsee malaijilaisella kapteenilla matkalla Borneosta Javaan olleen sekä kartan että kompassin ja sai kuulla omituisia, ehkä tositietoihin perustuvia huhuja etäisistä etelän maista. Jaavasta matkue purjehti Malakkaan, jossa Varthema ja persialainen erosivat kristityistä kiinalaisista. Malakasta molemmat toverukset Koromandel-rannikon kautta palasivat Kulamiin ja Kalikutiin.

Varthema karkasi sitten v. 1506 Kalikutista Portugalilaisten luo ja kääntyi takaisin kristinuskoon. Hän taisteli Portugalilaisten puolella monessa tappelussa ja Francisco d’Almeida löi hänet ritariksi. Oltuaan puolentoista vuotta Portugalilaisten palveluksessa kauppa-asiamiehenä Varthema Afrikan itärannikon ja Hyvän toivon niemen kautta purjehti Portugaliin. Lissabonissa kuningas itse vahvisti hänet ritariksi ja pidätti häntä monta päivää hovissa, saadakseen häneltä tietoja Intian oloista. Portugalista Varthema palasi Roomaan.

Tämän islamiin kääntyneen italialaisen vaiheet osottavat, kuinka laajalti Intian maissa muhamedilaiset kauppiaat ennen Portugalilaisten tuloa matkustelivat, kuinka laajalle haarautuneet kauppasuhteet siellä olivat, vaikk’ei Europan kristittyjä siellä suvaittu.

Affonso d’Albuquerque.

Affonso d’Albuquerque on Portugalin historian suurimpia miehiä, jonka vuoksi hän onkin saanut maamiehiltään »Suuren» nimen. Hämmästyttävän nopeaan, tarmokkaasti ja valtioviisaasti hän lyhyessä ajassa hankki Portugalille Intian maissa ratkaisevan sananvallan ja voitti kaikki kilpailijat, jotka yrittivät hänen aikeitaan estää. Affonso d’Albuquerque oli syntynyt lähellä Lissabonia v. 1453 ylimyssuvusta, joka ei kuitenkaan ollut valtakunnan etevimpiä. Hän oli saanut kasvatuksensa hovissa ja ensiksi saavuttanut kuuluisuutta Otranton meritappelussa sodassa Turkkilaisia vastaan. Hän oli viidenkymmenen vuoden ikäinen lähtiessään ensimäisellc matkalleen Intiaan. Eräs aikalainen antoi hänestä seuraavan luonnekuvan: »Affonso d’Albuquerque oli keskikokoinen mies, miellyttävä ulkomuodoltaan. Kasvot olivat soikeat, ihoväri raikas, nenä kaareva, ja vanhemmalla iällään hänellä oli mahtava valkoinen parta, joka ulottui aina vyötäisiin saakka. Latinaan hän oli täysin perehtynyt ja oli yhtä varovainen puheissaan kuin kirjotuksissaankin. Hän oli rakastettu ja pelätty, mutta hänen suosionsa ei ollut puolueellisuutta, eikä hänen moitteensa tylyyttä. Hän oli sanansa pitävä mies, valheen vihollinen ja tunnollinen tuomari. Sekä maalla että merellä hän sai monta haavaa ja todisti siten verellään, ettei hän vaaraa pelännyt. Hän oli tuhlaavan antelias ja luovutti aina kapteeneilleen koko voitonsaaliin, koska hänelle maine oli suuremman arvoinen kuin rikkaus.»

Albuquerquen valta ei ollut nimellisesti yhtä suuri kuin Almeidan, sillä hän ei saanut varakuninkaan arvonimeä, vaan nimitettiin »kenraalikapteeniksi». Sotaväen päälliköksi lähetettiin Intiaan sitä paitsi marsalkka Coutinho, joka ylhäiseen arvoonsa vedoten toimi omin päin. Tämä johdon hajanaisuus vaikutti haitallisesti Albuquerquen ensimäisiin yrityksiin.

Kalikutin tappelu.

Manuel kuningas oli käskenyt viipymättä kuristaa Kalikutin samudrinia, ja marsalkka Coutinho, joka oli hiljattain saapunut Portugalista, sai kenraalikapteenin suostumaan hyökkäykseen, ennenkuin sitä vielä oli riittävästi valmistettu.

Tammikuun 2 p. 1510 saapui Kalikutin edustalle portugalilainen laivasto, jossa oli 2000 sotilasta. Ensimäinen hyökkäys suunnattiin sämudrinin linnaa vastaan, joka oli varustettu. Samudrin itse oli poissa sotaretkellä erästä naapuriruhtinasta vastaan. Linnaa puolustettiin kuitenkin sitkeästi. Portugalilaiset päättivät jakaa väkensä kahtia, toista osastoa johti Coutinho, toista Albuquerque. Viimeksi mainittu ennätti ensiksi perille, vallotti katkeran taistelun jälkeen vallitukset ja sytytti kuninkaalliset rakennukset palamaan, karkottaakseen puolustajat. Coutinho vihastui tästä niin ankarasti, että hän syytti Albuquerquea sanansa syömisestä, sillä hänelle, Coutinholle, oli sovittu ensimäisen hyökkäyksen kunnia. Mutta suuttumus oli ennenaikainen, sillä taisteltavaa oli jäänyt kylliksi. Sokeana kiukusta Coutinho hyökkäsi oikopäätä itse kaupungin kimppuun, päästäkseen ainakin ensimäiseksi sytyttämään kuninkaan palatsin. Se onnistuikin sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Albuquerque seurasi hitaasti jäljessä, lähetettyään osan miehistään vartioimaan rannassa olevia veneitä. Coutinho jo luuli voiton varmaksi ja laski sotamiehensä hajalleen ryöstämään sämudrinin palatsia. Sitä olivat intialaiset odottaneetkin. He kokoontuivat nopeaan, piirittivät palatsin, hyökkäsivät sisään ja kävivät ryöstäväin Portugalilaisten kimppuun. Albuquerque sai vaivalla tien raivatuksi palatsiin saakka ja lähetti sanan toisensa jälkeen marsalkalle, että hänen tuli peräytyä. Mutta Coutinho halveksi vaaraa ja vastasi, että kenraalikapteeni sai huoletta mennä matkoihinsa, hän aikoi tulla perässä, kun sotamiehet olivat ennättäneet kokoontua.

Joka puolelta itsekin ahdistettuna Albuquerque hitaasti peräytyi. Paluumatka kävi solan kautta, jonka molemmilta puolilta intialaiset syytivät nuolia, kiviä ja keihäitä Portugalilaisten päälle. Yhteys Coutinhon kanssa oli kokonaan katkaistu, eikä sotaväki enää suostunut palaamaan takaisin marsalkan joukkoihin yhtyäkseen. Albuquerque sekamelskassa sai ensinnä pahan haavan vasempaan käsivarteensa, sitten nuolen niskaansa ja vihdoin rintaansa niin suuren kiven, että hän tainnoksissa oli kannettava pois. Marsalkka Coutinho kaatui palatsissa 80 miehen keralla. Siten päättyi, Coutinhon sokean raivorohkeuden vuoksi, hyökkäys Kalikutia vastaan täydellisellä tappiolla. Ellei Albuquerque olisi lähettänyt väkeä vartioimaan veneitä ja ellei meri olisi ollut verraten tyyni, niin olisi tappio kääntynyt niin suureksi, että Portugalin koko saavutettu mahti olisi samalla menetetty.

Albuquerque sai nyt Coutinhonkin laivat haltuunsa, palasi Kotshiniin ja alkoi paikalla, kun haavat olivat parantuneet, harkita uusia sotaisia yrityksiä. Tammikuun lopulla v. 1510 hänellä jälleen oli koossa kolmattakymmentä laivaa, joilla hänen luultiin lähtevän Punaiselle merelle. Mutta kenraalikapteeni olikin viime hetkeen saakka salannut aikomuksensa, voidakseen lyödä sitä musertavamman iskun.

Goan vallotus.

Albuquerque oli päättänyt valloitan Goan Portugalilaisten mahdin pääpaikaksi. Goan asema oli nimittäin erittäin sopiva sekä Etu-Intian rannikon että sinne tuovien meriteitten hallitsemiseksi. Kaupunki oli matalalla, mutta kuivalla saarella, jonka Ghats-vuorilta laskevat joet olivat ikäänkuin leikanneet irti mannermaasta. Vanha intialainen kaupunki oli saaren eteläpäässä; muhamedilaiset olivat rakentaneet itselleen uudemman noin puolen vuosisataa takaperin, paetessaan sinne Onorista. Saaren maanpuolella ja kaupungin ympäri kulkevat kanavat olivat täynnään krokotilejä, jonka vuoksi niitten poikki oli varovasti kuljettava. Portugalilaistenkin rakentama Goa on nykyisin melkein autiona: ainoastaan pappeja ja munkkeja siellä enää asuu entisten kirkkojen ja luostarien suurenmoisten raunioitten keskellä. Uusimman Goan satama on suuressa maineessa ihmeteltävästä luonnonkauneudestaan.

Goa kuului Bijapurin sulttaanin vallan alle, mutta hän piti siinä vain vähäistä varusväkeä. Kun Albuquerque oli laivoineen saapunut sataman suulle, niin lähetti hän ensin veljenpoikansa Antonio de Noronhan veneillä tutkimaan kanavien syvyyttä. Eräässä kanavan käänteessä Portugalilaiset äkkiä näkivät edessään Pandjinin linnan, joka puolusti kaupunkia meren puolella. Ennenkuin linnan varusväki vielä ennätti kokoontua ja ruveta tykeillä ampumaan, tekivät Portugalilaiset äkkipäätöksen, kävivät hyökkäykseen ja tunkeutuivat muurien yli linnaan, jonka puolustajat pakenivat, johtajansa menetettyään. Kenraalikapteeni taistelun melun kuullessaan lähetti heti kaiken väkensä tuleen, mutta sen paikalle tullessa olikin linna jo Portugalilaisten käsissä. Bijapurin shahin sotaväki peräytyi kaupungistakin ja kehotti asukkaita antautumaan vastarintaa tekemättä, sillä länsimaalaiset viholliset olivat voittamattomat. Seuraavana päivänä saapuikin kaupunkilaisten lähetystö tarjoamaan antautumista sillä ehdolla, että asukkaille taattiin hengen ja omaisuuden turvallisuus. Siihen suostuttiin ja Albuquerque otti maaherran palatsin asunnokseen. Vähällä vaivalla Portugalilaiset näin olivat saaneet käsiinsä paikan, josta sitten tuli heidän mahtinsa tuki pitkiksi ajoiksi, ja joka vielä tänä päivänä on ainoa tärkeämpi paikka, mitä heillä Etu-Intiassa on jäljellä.

Bijapurin shahi kokosi suuren sotajoukon, karkottaakseen anastajat. Portugalilaisten täytyi peräytyä laivoihinsa, mutta linnan he pitivät hallussaan ja sen suojassa laivastokin jäi satamaan. Bijapurin shahi antoi upottaa aluksia kanaviin, niin että ne sulkivat osan väylistä ja laski sitten palavia aluksia Portugalilaisten laivastoa vastaan, sytyttääkseen sen tuleen. Albuquerque joutui suureen vaaraan ja hänen täytyi joksikin aikaa kokonaan peräytyä vallottamastaan kaupungista. Peräytyminen oli vaarallista, sillä laivain täytyi yksitellen kulkea upotettujen aluksien välitse, kaiken aikaa alttiina tulelle, jota vihollinen kahden puolen rakentamistaan varustuksista ylläpiti. Nämä varustukset olivat sen vuoksi ensinnä vallotettavat. Mutta vaikka tämä onnistuikin, niin esti vielä sataman suulla oleva matala särkkä hyvän aikaa merelle pääsemästä. Portugalilaista laivastoa alkoi hätyyttää ruokatavarain ja varsinkin veden puute, kun maalta ei saatu mitään. Jokainen vesitippa oli verellä maksettava. Lopulta pätivät rotatkin ravinnoksi. Antonio de Noronha sai nuolenhaavan ja kuoli siitä. Se oli katkera tappio Albuquerquelle, joka piti nuorta sukulaistaan suuressa arvossa. Vaikka epätoivo laivastossa yltyi niin suureksi, että monet karkasivat vihollisen puolelle, niin ei kenraalikapteeni kuitenkaan lannistunut, vaan rohkaisi uupumatta sotaväkeään ja jakoi sen kanssa kaikki vaivat ja vaarat. Vasta elokuussa päästiin särkän poikki merelle ja Kananorin ystävälliseen satamaan lepäämään. Albuquerque oli näin kärsinyt toisen tappionsa, mutta Goan hän siitä huolimatta päätti vallottaa.

Kotimaasta saapui kaksi uutta laivuetta ja verestä väkeä. Kun ensinnä Kotshinia oli autettu samudrinia vastaan, joka sitä ahdisti, niin lähdettiin uudelleen Goaa vastaan. Sitä ennen kuitenkin pidettiin sotaneuvottelu, jossa suuri osa kapteeneista, Magalhães muitten mukana, vastusti Goan retkeä, koska sen kautta kauppalaivain paluumatka myöhästyisi. Mutta kapteeniensa vastarinnasta huolimatta Albuquerque päätti sen toteuttaa. Magalhãesille hän tämän vastarinnan vuoksi niin suuttui, että antoi hänestä kotimaahan kuninkaalle epäedullisen lausunnon, jonka vuoksi tämä purjehtija sitten, kun kaikki tiet Portugalin palveluksessa olivat häneltä suljetut, muutti Espanjaan.

Marraskuussa portugalilainen laivasto uudelleen saapui Goan edustalle, mukanaan 1600 miestä. Viipymättä Albuquerque kävi hyökkäykseen ja muutaman päivän kuluttua linna oli vallotettu; mutta Kalikutin tuhoisasta kokemuksesta viisastuneena Albuquerque ei laskenut väkeään hajalle kaupunkia ryöstämään, ennenkuin se oli kahdelta puolelta hyökäten vallotettu. Suuri osa asukkaista pääsi pakoon, mutta kiireessä oli heitä monta tuhatta hukkunut mataliin kanaviin. Kaikki muhamedilaiset surmattiin ilman armoa, miehet, vaimot ja lapset. Eräs moskea, johon oli paennut paljon ihmisiä, sytytettiin palamaan, niin että kaikki siinä olijat saivat surmansa. Albuquerque rakennutti Goaan vahvan kivilinnan, joka sai Manuelin nimen. Sen suojassa saattoivat Portugalilaiset sitten turvallisesti odottaa Bijapurin shahin uusia yrityksiä paikan takaisin vallottamiseksi.

Goan vallotus teki lähiseutujen ruhtinaihin syvän vaikutuksen, jonka vuoksi he nyt pyrkivät mahtavan kenraalikapteenin ystävyyteen. Kambayan kuningas vapautti ilman ehtoja vankeudesta Albuquerquen toisen veljenpojan, Affonso de Noronhan, ja antoi luvan linnan rakentamiseen Diuhun. Joka puolelta, kaukaa sisämaastakin, saapui lähetystöjä vakuuttamaan rauhallisuuttaan ja sopimaan kauppayhteyksistä. Egyptin sulttaanin lähettiläs sai palata Intiasta tyhjin toimin takaisin Kairoon, eikä hänen herransakaan yrittänyt sen koommin lähettää Intian vesille uutta laivastoa. Goa oli ensimäinen paikka Intiassa, jonka Portugalilaiset anastivat omaksi alueekseen. Sen linnan suojiin kohosi paljon portugalilaisia hengellisiä ja hallintorakennuksia ja siellä muun muassa ruvettiin leimaamaan erikoista rahaa. Albuquerque ei kuitenkaan tyytynyt tähän saavutukseen, vaan alkoi viipymättä suunnitella uusia yrityksiä.

Malakan vallotus.

Hän kiinnitti nyt huomionsa Malakkaan, Taka-Intian tärkeimpään kauppakeskustaan, sillä ilman sen omistamista oli mahdoton vallita maustekauppaa, koska maurien laivat olivat alkaneet purjehtia suoraan sinne, välttäen kokonaan Etu-Intian satamia.

Syyskuussa v. 1509 lähti Kotshinista matkaan Diogo Lopez de Sequeira viidellä laivalla. Mukana olivat Magalhães ja Serrão; jälkimäinen myöhemmin purjehti aina Molukeille saakka. Sequeira purjehti Ceylonin ja Nikobarien saarien kautta Sumatran pohjoiselle rannikolle, sillä Sumatrasta saatiin siihen aikaan enin pippuria. Vihdoin hän onnellisesti saapui Malakkaan. Sielläkin maurit koettivat kaikin tavoin vahingoittaa Portugalilaisia; mutta Malakan sulttaani oli heitä kohtaan toistaiseksi ystävällinen, vaikka olikin tunnettu julmuriksi.

Malakassa oleskeli paljon kiinalaisia. Nämä osottivat Portugalilaisille ystävyyttä. Portugalilaiset nyt ensi kerran kohtasivat Keskustan valtakunnan alamaisia. Heidän verraten vaalea ihovärinsä, heidän luottavuutensa — he soutelivat yhtä pelkäämättä portugalilaisten kuin aasialaistenkin aluksien luo — monet heidän tavoistaan ja puvutkin Portugalilaisten mielestä muistuttivat enemmän Länsimaita kuin kaukaista Itää. Ja ennen kaikkea — Kiinalaiset eivät olleet muhamedilaisia. On myös muistettava, etteivät Kiinalaiset siihen aikaan vielä käyttäneet palmikkoja. Jotkut portugalilaiset kirjailijat vertaavat kiinalaisia flaamilaisiin tai alasaksalaisiin. Heissä ei ollut kastihenkeäkään, niinkuin Intian braamanoissa, koska he empimättä söivät kristittyjen kanssa samoista astioista. Näiltä uusilta ystäviltään Portugalilaiset heti alussa saivat varotuksen, ettei heidän pitänyt liiaksi uskoa malaijeihin. Eikä kauaakaan kulunut, ennenkuin maurit saivat sulttaanin suostumaan salajuoneen, jonka kautta Portugalilaiset olivat yhdellä kerralla äkkiä tuhottavat. Ensinnä aiottiin murhata ylipäällikkö itse upseereineen suurissa juhlapidoissa, mutta Sequeira epäsi kutsun, syyttäen pahoinvointia. Sitten aiottiin houkutella portugalilaisia osastolta eri osiin kaupunkia muka ruokavaroja saamaan, ja tuhota osastot erikseen. Pienillä aluksilla oli samalla käytävä laivain kimppuun, miehistön enimmäksi osaksi ollessa maalla. Onneksi tämä kavala juoni vain osaksi onnistui. Laivoista vartijat huomasivat, että maalla oli syntynyt kahakka, ja laivaväki saattoi siten ajoissa ryhtyä puolustustoimiin. Mutta noin 30 portugalilaista, jotka olivat maalla, joutui joko surman omaksi tai vangiksi. Sequeiralla ei ollut likimainkaan riittävästi voimia käydäkseen muutamalla laivalla niin suuren kaupungin kimppuun, jonka vuoksi hän muutamia vihollisen laivoista upotettuaan palasi Malabar-rannikolle. Kun Goan vallotus tuli Malakassa tunnetuksi, niin aljettiin vangittuja Portugalilaisia kohdella paremmin, mutta vapaiksi he pääsivät vasta kun Albuquerque vallotti Malakan.

Albuquerquen tarkotus oli ensinnä, kotimaastaan saamansa ohjeen mukaan, purjehtia melkoisella laivastolla Punaiselle merelle sulkeakseen sen kokonaan muhamedilaisilta, mutta kun monsuuni oli vastainen, niin hän käänsikin laivastonsa sen mukana itää kohti ja purjehti yhdeksällätoista laivalla Malakkaan. Sotaväkeä oli mukana 800 portugalilaista ja 600 miestä intialaista apuväkeä.

Malakka oli aikaisemmin kuulunut Siamiin. Singapur, jonka maine oli vanhempi, oli vähitellen jäänyt takapajulle Malakan rinnalla, kun muhamedin usko oli siellä tullut vallitsevaksi ja kauppa maurien kanssa kehittynyt. Malakka oli samalla kokonaan irtautunut Siamista. Käyttäen taitavasti hyväkseen oivallista kauppa-asemaansa Malakka oli rikastunut ja sen sulttaani oli saattanut rakentaa itselleen suuren sotalaivaston. Kiinalla, Javalla, Kambaylla ja Bengalilla oli Malakassa omat satamamestarinsa, jotka valvoivat kukin maansa kauppaetuja. Malakan kauppasuhteet ulottuivat aina Japaniin saakka. Sinne saapui kaikista ympärillä olevista maista tavaroita ja kauppiaita, Siamia lukuun ottamatta. Siam oli yhä edelleenkin sulttaanin kanssa sotakannalla. Malakan sulttaanin valtakunta kuitenkin oli vain pieni. Se käsitti osan Malakan niemimaan rantoja, mutta ei ulottunut kauaksikaan maan sisään.

Malakan asema on erittäin edullinen senkin vuoksi, että se on eri monsuunialueitten rajalla, sillä Kiinan meressä vallitsevat toiset monsuunit kuin Intian meressä, jonka vuoksi sekä Kiinan että Arabian ja Intian kauppiailla oli Malakkaan purjehtiessaan sopivat vuodenaikaiset tuulet. Kaupungin rintama oli Sumatran ja Malakan niemimaan välisen salmen rannalla; sen vesirintama oli enemmän kuin puolen peninkulman mittainen. Kaupungin läpi juoksi joki, jonka poikki oli silta.

Albuquerque poikkesi ensinnä Sumatran Pediriin, jossa häneen yhtyi kahdeksan Malakasta paennutta Portugalilaista. Heiltä kenraalikapteeni sai kuulla, että sulttaani Mahmudilla oli 8000 tykkiä, joilla hän saattoi tarmokkaasti puolustaa meririntamaansa, ynnä 30,000 sotamiestä ja sotaelefantteja. Albuquerque ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan käski häntä oikopäätä päästämään vapaiksi loputkin vangituista portugalilaisista. Siihen ei sulttaani kuitenkaan suostunut, koska sitä olisi pidetty heikkouden merkkinä. Albuquerque sen vuoksi sytytti tuleen rannalla olevat talot ja satamassa laivat, jonka jälkeen portugalilaiset pääsivät vankeudesta. Malakassa oltiin nyt taipuvaisia sovintoon, mutta Portugalilaisten vaatimukset olivat liian suuret. Albuquerque nimittäin vaati ensinnäkin vahingonkorvausta Sequeiralle tapahtuneesta väkivallasta, ja sitä paitsi suuren summan sotakustannuksia ja luvan linnotuksen rakentamiseen.

Vanhan Mahmud sulttaanin neuvosmiehet olivat eri mieltä siitä, kuinka oli meneteltävä. Toiset puolustivat rahallisen korvauksen maksamista, jottei kauppa kärsisi vaurioita; toiset sitä vastustivat, koska pelkäsivät sulttaanin arvon alenevan, ja nämä voittivat. Sulttaani uskoi sodan johdon pojalleen. Silta, joka yhdisti molempia kaupunginosia, linnotettiin lujasti, mutta juuri sitä vastaan Albuquerque suuntasi hyökkäyksensä, koska se, joka siltaa hallitsi, samalla hallitsi koko kaupunkia. Tämän hän oli saanut kuulla vankeudesta päässeiltä inaamiehiltään. 25 p. heinäk. aamun koittaessa Portugalilaiset alkoivat rynnäkön. Albuquerque joukkoineen nousi maihin sillan läheisyydessä, João de Lima laski maihin vähän idempänä lähellä sulttaanin palatsia. Kummallakin paikalla syntyi kiivas tappelu. Malaijit taistelivat urhoollisesti ja ampuivat myrkytettyjä nuolia. Albuquerque kuitenkin väkirynnäköllä vallotti sillan, ja peitsihyökkäyksellä malaijit karkotettiin kaupunkiin. Toinen osasto joutui ahtaammalle; sitä vastaan ajettiin sotaelefantit, jotka kuitenkin peitsillä saatiin kääntymään pakoon, niin että ne saattoivat epäjärjestykseen vihollisen omat joukot. Vasta sitten toinenkin osasto saapui sillalle ja yhtyi sen luona pääjohtajan joukkoon. Lähellä olevien talojen katoilta malaijit jatkoivat taistelua, jonka vuoksi ne sytytettiin palamaan. Lopulta kuitenkin kävi mahdottomaksi siltaa puolustaa, jonka vuoksi Albuquerque joukkoineen peräytyi laivoihinsa.

Mahmud käytti loma-aikaa varustaakseen uusia pattereita ja kaivaakseen katujen alle miinoja. 10 p. elok. Albuquerque toisen kerran kävi sillan kimppuun ja valtasi sen jälleen tuiman tappelun jälkeen. Lähellä erästä kivistä moskeaa syntyi viimeinen ankara ottelu, sulttaanin omalla johdolla. Kauppiaitten kaupunginosa asettui jo vallottajien suojelukseen, jota vastoin malaijilaisen kaupungin asukkaat pitivät sitkeästi puoliaan. Yhdeksän päivää kesti kahakoita kaupungin kaduilla. Armoa ei täälläkään annettu, sillä olivathan vastustajat muhamedilaisia. Palkaksi kovasta taistelusta Albuquerque soi väkensä ryöstää kaupunkia kolme päivää. Kolmetuhatta tykkiä anastettiin. Hävitetyn moskean ja kuningashautain aineista ruvettiin sitten rakentamaan kivilinnaa, johon rakennettiin viisikerroksinen, lyijyllä katettu torni. Linna sai nimekseen Famosa. Kirkkokin rakennettiin ja se katettiin kuninkaallisista haudoista otetuilla aineilla.

Portugalilaiset tutustuvat Taka-Intiaan.

Kaupan järjestämiseksi leimattiin kuita- ja hopearahoja, sillä edellisten hallitsijain aikana oli ollut vain tinarahoja. Kun samalla kaupan suojeluksesta pidettiin muullakin tavalla huolta, niin alkoivat muukalaiset laivat pian uudelleen saapua Malakan satamaan. Duarte Fernandez, joka oli ollut Malakassa vankina ja oppinut maan kieltä, lähetettiin lähettiläänä Siamiin. Hän oli ensimäinen portugalilainen, joka saapui tähän mahtavaan Taka-Intian valtakuntaan. Siamin kuningas asui silloin Ajuthiassa, joka nykyisin on raunioina, mutta siihen aikaan oli Aasian loistavimpia kaupungeita. Fernandez otettiin siellä mitä parhaiten vastaan. Hänen kerallaan saapui sitten kenraalikapteenin luo siamilainen lähetystö, joka muun muassa toi kuningas Manuelille lahjaksi kruunun, kultamiekan ja kalliin rubinisormuksen. Palatessaan sai siamilainen lähetystö viedä kuninkaalleen Albuquerquen vastalahjat. Myös Pegun hallitsijan luo Albuquerque lähetti lähettilään tekemään ystävyyssopimuksen. Melkein kaikki Javan ja Sumatran malaijilaiset ruhtinaat riensivät hänelle ystävyyttään vakuuttamaan. Ainoastaan Arakan ja Atshin, joka on Sumatran pohjois-osissa, pysyivät vihamielisinä. Atshin seuraavina aikoina tuon tuostakin antoi karkotetuille maureille apuaan, näitten yrittäessä vallottaa takaisin Malakkaa, ja häiritsi merirosvoudella Portugalin kauppaa. Kiinankin kanssa koetti Albuquerque päästä ystävällisiin väleihin, vaikka lähettilään lähettämisen täytyi jäädä myöhempiin aikoihin. Portugalilaiset kauppalaivat kävivät Kiinan satamissa jo v. 1515. Tavaransa ne saivat myydä, mutta maihin Portugalilaisia ei laskettu.

Sanoma Ptolemaioksen »Kultaisen Khersonneson» vallottamisesta teki Europassa syvän vaikutuksen. Sitä vielä lisäsi komea lähetystö, jonka Manuel kuningas v. 1513 lähetti Roomaan Tristão da Cunhan johdolla viemään paaville lahjaksi kullalla ja jalokivillä koristettuja kirkollisia vaatteita ja raskaita kulta-astioita. Juhlallisena kulkueena tämä suuri lähetystö maaliskuussa v. 1514 kulki Roomaan, mukanaan muun muassa valtava elefantti, joita Italiassa ei oltu nähty vanhan Rooman aikain jälkeen, ja komeasti varustetun persialaisen hevosen selässä istuva metsästysjaguari, joka oli Ormuksen kuninkaan lahja. Kadut olivat niin täynnä väkeä, että juhlasaatto tuskin pääsi kulkemaan. Sant Angelon linnasta ammuttiin tykeillä ja paavi tuli ikkunaan katselemaan saaton ohikulkua. Elefantin täytyi kolmasti polvistua hänen pyhyytensä edessä, kaikkien katsojien rajattomaksi ihmeeksi. Portugalilaiset olivat itsetietoisia menestyksestään taistelussa maurien kanssa ja tahtoivat näiden kalliiden ja outojen lahjain kautta yhä vakuuttavammin ilmaista niiden suurta merkitystä.

Malakasta Albuquerque lähetti laivoja Molukkien saarille. Tästä retkestä kerromme myöhemmin enemmän. Sitä johti Antonio d’Abreu, joka Malakan vallotuksessa oli saanut luodin poskeensa, niin että hän menetti hampaansa ja osan kielestään, mutta siitä huolimatta, paikalla kun sai haavansa sidotuksi, oli valmis lähtemään uudelleen taisteluun. Malakkaan jätettiin linnan varusväeksi 300 miestä ja kymmenen laivaa, joissa oli sama verta väkeä. Näin oli Malakka riittävästi suojeltu kaikkia hyökkäyksiä ja kapinayrityksiä vastaan. Mahmud sulttaani oli nimittäin peräytynyt Bintangin saarelle, vanhan Singapurin kaakkoispuolelle, ja hänen poikansa Alaeddin oli miehittänyt vastapäätä mannermaalla olevan Dshohorin, niin että he täältä vallitsivat tietä Maustesaarille ja saattoivat yhtämittaa häiritä Portugalilaisia Malakassa.

Tammikuussa 1512 Albuquerque kolmella laivalla lähti paluumatkalle Intiaan, mukanaan puolensataa javalaista puuseppää, joitten piti olla apuna laivain rakentamisessa. Mutta Sumatran vaarallisella rannalla joutui hänen amiraalilaivansa »Flor de Mar» hiekkasärkälle ja kärsi haaksirikon. Albuquerque menetti kaiken sotasaaliinsa ja voitonmerkkinsä ja javalaiset puusepät käyttivät tilaisuutta vallatakseen sen laivan, jossa heitä kuljetettiin, ja paetakseen Sumatran rannikolle. Helmikuun alussa Albuquerque itse saapui Kotshiniin.

Goan vaurastuminen.

Goassa oli Portugalilaisia sillä välin piiritetty ja ahtaalla he olivat olleetkin. Pienillä kahakoilla vihollinen kaiken aikaa uuvutti vähäistä portugalilaista joukkoa ja sen intialaista apuväkeä. Mutta pian saapui kuitenkin niin runsaasti lisävoimia, että kaikki hyökkäykset voitiin torjua ja lisäksi vallottaa linna, jonka Bijapurin shahi oli rakennuttanut mannerrannalle. Siinä saatiin vangiksi useita portugalilaisia karkureita; he saivat pitää henkensä, mutta kaikki silvottiin, mikä milläkin tavalla, ja lähetettiin sitten takaisin Portugaliin. Eräs näistä, Lopez nimeltään, pyysi päästä Helenan saarelle asumaan, jottei hänen tarvinnut palata takaisin isänmaahansa niin surkean häpeän alaisena. Pyyntöön suostuttiin, hänelle annettiin pari kolme neekeriorjaa seuraksi, ja niin sai Helenan saari ensimäiset asukkaansa.

Bijapurin hallitsijan täytyi tehdä rauha ja sopimuksen kautta luovuttaa Goa lähialueineen Portugalille. Kaupunki alkoi sitten kasvaa ja kukoistaa, niin että siitä tuli Malabar-rannikon tärkein kauppapaikka. Goaan muun muassa keskitettiin persialaisten hevosten tuonti ja siinäkin suhteessa Intian ruhtinaat tulivat uudesta satamasta riippuvaisiksi. Hevosväellä oli Intian sodissa ratkaiseva merkitys, mutta kun ei hevoshoito Intiassa tahtonut menestyä, niin olivat hevoset ostettavat ulkomaalta.

Vaikka Albuquerquen vihamiehet Portugalissa saivatkin kuningas Manuelin epäilemään Goan merkitystä, niin osottivat kuitenkin seuraavat tapaukset Albuquerquen vaalin olleen oikean. Huolimatta siitä, saapuivatko kotimaasta laivastot säännöllisesti, voitiin sieltä aina tarpeen tullen lähettää riittäviä sotavoimia ja rakentaa laivojakin puolustamaan uhattuja paikkoja. Goasta käsin estettiin muun muassa Egyptin sulttaanin Solimanin yritys saada käsiinsä Diu, ja taas Kambayn hallitsija Turkkilaisten avulla karkottamasta Portugalilaisia Diusta, kun he olivat sen kaupungin anastaneet. Portugalilaiset sotamiehet solmivat Goassa avioliittoja hindulaisten naisten kanssa, ja näistä avioliitoista syntyi sekarotu, jolla vielä tänä päivänä on suuri merkitys Intian hallinnossa. Goan maine levisi niin laajalle, että paitsi intialaisia ruhtinaita Abessinian neguskin, kauan etsitty »Pappi-Juhana», sinne lähetti lähetystöjä.

Goasta tuli sitten kaikkien portugalilaisten alusmaitten keskusta Intiassa. Se sai samat oikeudet kuin Lissabon. Sen senaatti esitti asiansa suoraan kuninkaalle ja hovissa sillä oli erityinen palkattu edustaja. V. 1563 Goan maaherra ehdotti, että kaupunki saisi oman parlamentinkin, mutta tämän ehdotuksen kuningas epäsi. Goan rakennustaiteellinen loistoaika oli kuudennentoista vuosisadan loppu ja seuraavan alkupuoli. »Goa Dourada» s.o. »kultainen Goa» oli silloin kaikkien matkustajain ihme ja portugalilainen sananparsi sanoi, että »sen, joka on Goan nähnyt, ei tarvitse nähdä Lissabonia». Goan basareissa oli kauppatavaroita kaikista Idän maista ja eri kaduilla myytiin eri tavaroita, Bahreinin helmiä ja koralleja, Kiinan posliinia ja silkkiä, Portugalin samettia ja kappaletavaraa, Malaijisaariston mausteita ja rohdoksia. Valtakadulla myytiin orjia huutokaupalla. Rikkaitten talot olivat puistojen ja palmulehtojen keskellä. Ne olivat kivestä rakennetut ja punaisiksi tai valkoisiksi maalatut. Parvekkeissa oli taiteelliset seulaisakkunat, joitten aukoissa oli lasin sijasta ohutta simpukanhelmiäistä. Goan seuraelämä muodostui sangen loistavaksi, niinkuin olikin luonnollista, koska se oli korkeimman hallinnon, kirkon ynnä armeijan ja laivaston keskusta. Ennen vuosisadan loppua oli seurapiirien ylellisyys ja loisteliaisuus käynyt kerrassaan sananparreksi. Orjat tekivät melkein kaiken työn. Tavalliset sotamiehet ottivat itselleen komeita arvonimiä. Köyhäin, samassa majatalossa asuvien aatelismiesten tapana oli ostaa yksi yhteinen silkkinen juhlapuku ja auringonvalo ja palkata itselleen yhteinen palvelija, niin että jokainen vuoron mukaan saattoi käydä pääkadulla kävelemässä ylimyspuvussa ja oman palvelijan saattamana. Kaupungissa oli suurenmoisia pelisaleja, joilla oli virallinen lupa ja joissa kiihkeät pelurit asuivatkin viikkokausia. Kumpikin sukupuoli harjotti kaikkia mahdollisia paheita — juoppoutta lukuunottamatta, joka luultavasti varhain huomattiin vaaralliseksi kuumassa ilmanalassa. Europpalaisten naisten oli pakko aina kannattaa itsensä kantotuolilla kirkkoihin, ettei heitä huomattu, ja käydä kaduilla hunnulla verhottuina kuten itämaalaiset naiset.

Mutta Goan loistoaika oli lyhyt. Jo seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla se köyhtymistään köyhtyi, rappeutumistaan rappeutui, Hollantilaisten ja Englantilaisten saavuttua Intiaan, eikä se sen koommin enää kohonnut.

Sotatoimet Punaisella merellä.

Egyptin kauppa oli näiden tapauksien kautta kärsinyt korvaamattoman vahingon, ja Egyptin sulttaani sen vuoksi koetti lakkaamattomilla juonilla yllyttää Intian niemimaan hallitsijoita sotiin Portugalilaisia vastaan. Manuel kuningas sen vuoksi vaati kenraalikapteeniaan vihdoinkin lähtemään Punaiselle merelle sotaretkelle. Helmikuussa 1513 Albuquerque siis 20 laivalla lähti liikkeelle, mukanaan 1700 portugalilaista sotijaa ja 800 miestä intialaista apuväkeä. Sokotraan, jonka linna edellisenä vuonna oli hylätty, poikettiin vettä ottamaan. Sieltä oli matkaa jatkettava suurimmalla varovaisuudella, sillä vuosituhanteen ei ainoakaan europpalainen alus ollut liikkunut näillä vaarallisilla vesillä, jonka vuoksi ne olivat tuiki tuntemattomat. Eräs arabialainen laiva sattui tielle; se anastettiin ja luotsi pakotettiin tietä näyttämään.

Arabialaisten maustekauppa oli viime tapauksien kautta keskittynyt Adeniin, ja tämä satama sen vuoksi oli alkanut nopeaan kukoistaa. Kun arabialaiset kauppiaat eivät enää uskaltaneet lähteä Intian merelle, niin toivat malabarilaiset laivat kuormat Adeniin, jossa ne sitten siirrettiin arabialaisiin aluksiin, taikka lähetettiin edelleen karavanitietä. Aden sijaitsi entisellä saarella, joka oli muuttunut niemeksi, kun maan puolelta salmi oli maatunut. Se on tulivuoren vanha kraateri. Vettä ei paikalla ollut ensinkään, vaan sitä oli etäältä johdettava. Vielä tänä päivänä Adenissa käytetään tuhatvuotisia säiliöitä. Kun Aden ei suostunut antautumaan, niin ryhtyi portugalilainen sotavoima hyökkäykseen. Tikapuut nostettiin muureja vastaan, mutta ne olivat liian leveät, niille mahtui liian paljon väkeä, jonka vuoksi ne murtuivat hyökkääjäin painon alla. Neljäkymmentä portugalilaista oli silloin jo muurilla, ja Garcia de Sousa oli saanut erään portinkin valtaansa. Hän ei, tikapuitten katkettua, suostunut köyttä pitkin laskeutumaan alas muurilta, vaan syöksyi mieluummin toiselle puolelle vihollisten keskelle ja uhrasi itsensä urheasti taistellen, antaakseen tovereilleen tilaisuutta pelastaa itsensä.

Albuquerque huomasi, että hänen mahtinsa oli liian pieni, ja keskeytti neljän tunnin kuluttua taistelun. Varovaisesti purjehdittiin sitten Punaiseen mereen koralliriuttain ja särkkien välitse, luodilla väylää etsien, ja saavuttiin Kamaran nimiselle kalliosaarelle, jossa oli runsaasti vettä ja hyvä satama. Saari on lähellä Arabian rantaa. Purjehtijoille se oli vanhastaan hyvin tunnettu; ne poikkesivat siihen säännöllisesti ottamaan vettä ja ostamaan taateleita ja muita hedelmiä matkaeväiksi; nykyisin saari on Englantilaisten hallussa. Mutta rajuilmat estivät laivastoa pääsemästä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun toiselta puolen suotuisa monsuunituulikaan ei ollut vielä alkanut, niin täytyi Albuquerquen viipyä tässä kuumassa seudussa kauan aikaa ja menettää tauteihin paljon väkeä.

Päästessään vihdoinkin lähtemään paluumatkalle hän kulki Adenin sivu ja purjehti suorinta tietä Diuhun. Pian sen jälkeen suostui Gudjeratin hallitsija siihen, että Portugalilaiset rakensivat kauppa-aseman Diuhun, ja Kalikutin samudrin antoi samanlaisen luvan omassa kaupungissaan. Portugalilaiset puolestaan tämän jälkeen lakkasivat anastamasta Intian rannoilla vieraita kauppalaivoja.

Ormus vallataan.

Albuquerque varusti paraillaan uutta retkeä Adenia vastaan, kun hän kotimaasta saikin käskyn sen sijaan purjehtia Ormukseen. Hänellä oli 27 laivaa ja melkoinen sotajoukko. Ormuksessa oli silloin hallituksenhoitajana eräs persialainen, joka aikoi saattaa kaupungin Persian suojeluksen alaiseksi päästäkseen maksamasta Portugalille veroa. Nämä aikomukset päätti Albuquerque nyt tehdä tyhjiksi. Ilman verenvuodatusta Ormuksen linna antautui. Mutta kun Portugalilaisten ylipäällikkö saapui sovittuun paikkaan hallitsijaa tapaamaan, niin käyttivät hänen persialaiset neuvonantajansa ja sukulaisensa tilaisuutta koettaakseen salaväjytyksen kautta surmata Albuquerquen. Yritys meni kuitenkin myttyyn ja Albuquerque karkotti kaupungista kaikki ne ylhäiset persialaiset, jotka olivat häntä vastaan juonineet.

Albuquerquen ero ja kuolema.

Kun Albuquerque marraskuun alussa palasi takaisin Intiaan, niin saavutti hänet merellä tieto, että hänen pahin vihamiehensä, Lopo Soarez, oli nimitetty hänen seuraajakseen. Manuel kuningas oli vihdoinkin kallistanut korvansa hänen vihamiestensä panetteluille. He uskottelivat Albuquerquen tavottelevan Intiassa jonkinlaista itsenäistä mahtiasemaa ja suosivan omaisiaan — tosiaan hän oli nimittänyt sekä Ormuksen että Malakan komentajiksi läheisiä sukulaisiaan. Jopa sitä, että hän oli tehnyt sopimuksia Intian ruhtinasten kanssa, pidettiin petoksen merkkinä.

Albuquerque ei luullut, että nämä mielettömät parjaukset vaikuttaisivat kuninkaaseen. Mutta hänellä ei enää ollut kotimaassa ystäviä. Ylimykset, jotka hän joko rikoksien taikka tottelemattomuuden vuoksi oli lähettänyt Intiasta pois, olivat kotimaassa lisänneet hänen vihamiestensä joukkoa; ja vihdoin Manuel kuningas päätti kutsua hänet pois, panematta edes tutkimusta toimeen. Tämä lonkkasi syvästi Albuquerquea. Saadessaan kuulla, että Soarez oli nimitetty hänen seuraajakseen ja että tärkeimpiin toimiin oli määrätty uusia miehiä, hän surumielisenä huudahti: »Lopo Soarezistako kenraalikapteeni! Eikö se voinut toisin käydä! Ja semmoisia miehiä, joita olen rikoksien vuoksi lähettänyt vankeina Portugaliin, lähettää nyt kuningas kapteeneiksi ja sihteereiksi! Kuninkaan vuoksi olen näitten miesten kanssa riitaantunut ja heidän tähtensä olen nyt menettänyt kuninkaan suosion.»

Albuquerquen elämänhalu ja voima olivat murtuneet. Hän vain tahtoi päästä Goaan, toivoen siellä saavansa kirjeen, joka selittäisi tämän äkillisen käänteen taikka tuottaisi hänelle lohdutusta onnettomuuteen. Ystäviensä kehotuksesta hän kirjotti kuninkaalle viimeisen kirjeen: »Sire, nämä ovat viimeiset sanat, jotka kirjotan Teidän Majestetillenne, teen sen nyt surun murtamana, ennen kiirjotettuani rattoisalla mielellä niin monta selontekoa toimistani. Minulta jää poika, Bras Albuquerque (aviottomasta liitosta), pyydän Teitä muistamaan häntä isän ansioita muistaessanne. Intian asiat puhuvat puolestaan ja minun puolestani.» Albuquerque kuoli laivallaan Goan sataman edustalla, ennenkuin oli ennättänyt kotimatkalle lähteä, 16 p. jouluk. 1515, 63 vuoden vanhana. Puettuna St Jagon ritarikunnan valkoiseen viittaan, rinta täynnään ritarimerkkejä, harteilla samettiviitta ja kultasilmuisen hiuspussin päällä samettilakki, vainaja kultakirja-kankaalla verhotussa tuolissa kannettiin maalle. Silmät olivat puoleksi avoinna, mutta niissä ei näkynyt kuoleman raukeutta. Pitkä valkoinen parta valui rinnalle, niin että vainaja kuolleena oli yhtä kunnianarvoisen näköinen kuin eläessäänkin. Rannalla olivat kaikki korkeimmat sotilaat vainajaa vastaanottamassa, jonka jälkeen ruumis juhlamenoin haudattiin kaupungin edustalle rakennettuun kappeliin.

Luonnekuva.

Affonso d’Albuquerque oli hallitsijaksi luotu. Hän harjotti ankaraa oikeutta ja rankaisi kovasti petosta. Taisteluissa hän ei kulkenut muitten edellä sanoin, vaan teoin. Imartelijat hän karkotti luotaan kauas. Kun hän oli suunnitelman ajatellut, niin hän myös sen nopeaan toteutti. Persoonallisia loukkauksia hän jalomielisesti unhotti, mutta sitä hän ei sallinut, että hänen käskyjään rikottiin, taikka jätettiin täyttämättä. Jos niin tapahtui, niin hän oli väkivaltainen. Usein hän vihapäissään langetti kuolemantuomioita, sillä hän oli vähästä kiihottuva luonne; mutta pikastunutta tekoa hän nopeaan katui. Hän oli sekä sodan että rauhan aikana uupumaton työmies. Aamulla aikaisin hän ensinnä meni messuun ja kulki sitten ratsunsa selässä tarkastamassa henkivartiostonsa, rakennukset, laivatelakat, varastot. Valtion varojen tuhlausta hän kaikin tavoin koki estää ja rankaista. Hän oli miellyttävä seuramies ja osasi oikealla tavalla kohdella sekä hinduja että muhamedilaisia. Hänen päähuolensa oli rauhallinen kehitys ja varallisuuden lisääminen. Jokainen pääsi hänen puheilleen. Hänen ovensa ei koskaan ollut suljettu, ainoastaan päivällisen jälkeen hän soi itselleen lyhyen levon. Päivällä hän oleskeli ulkona toimissa, yöt sihteereineen kirjotti, antaakseen kuninkaalle vähimmistäkin seikoista tarkat tiedot. Itse hän ei koonnut itselleen mitään omaisuutta. Lahjat, joita hän sai intialaisilta hallitsijoilta, hän kaikki lähetti kuninkaalle ja kuningattarelle, taikka jakeli ne kapteeneilleen ja ritareilleen. Köyhillekin hän oli sangen avulias. Sodassa ja tappelussa hän oli sotamiestensä veroinen, eikä säästänyt omaa henkeään enemmän kuin toistonkaan, milloin oli suuri päämäärä saavutettava. Malakan vallotuksessa hän esimerkiksi joutui kokonaan vihollisten keskelle, niin että erään kapteenin täytyi raivata tie vihollisjoukon läpi voidakseen hänet pelastaa. Albuquerque oli varovainen sotapäällikkö, eikä koskaan raivorohkea. Mutta kun hän oli ryhtynyt suurta suunnitelmaa toteuttamaan, niin hän käytti sitä varten kaikki keinot. Eikä hän vaarankaan aikana unohtanut, mitä arvo ja kunnia vaati. Kun Goan ensimäisen vaikean piirityksen aikana portugalilaiset karkurit olivat kertoneet vihollisten päällikölle, kuinka ankara puute Portugalilaisten kesken vallitsi, niin Adil shahin sotapäällikkö lähetti Albuquerquelle veneillä virvotuksia ja vereksiä ruokatavaroita. Albuquerque silloin antoi kantaa laivan kannelle useita viinitynnöreitä ja laivakorppuja — viimeiset ruokavaransa, — näytti näitä lähettiläille ja sanoi: »Muita herkkuja kuin nämä Portugalilaiset eivät tunne, muita he eivät tarvitsekaan. Jos ne loppuvat, niin minun sotamieheni kyllä kutsumattakin tulevat Adil shahin pöytään. Toistaiseksi meillä ei ole puutetta.» Huolimatta suurista voitoistaan ei Albuquerque koskaan käynyt ylimieliseksi, vaan varotti siitä kapteeneitaankin. Kun muutamat hänen päälliköistään arvelivat, etteivät Ormuksen uuden linnan muurit olleet riittävän vahvat, niin hän vastasi: »Elleivät ne, joille linna uskotaan, rupea tiranneiksi, niin linna on riittävän vahva. Mutta jos he hairahtuvat ylimielisyyteen, niin on lujinkin muuri liian heikko.»

Albuquerque tosin täysin määrin käytti hyväkseen voittojaan, mutta siitä huolimatta hän halusi, että Portugalilaiset lähentelisivät maanasukkaita. Siitä syystä hän suosi avioliittoja portugalilaisten sotilaitten ja hindunaisten kesken. Jokainen parikunta sai lahjan kuninkaan rahastosta ja heille annettiin karkotettujen muhamedilaisten vainiot ja talot. Mutta Egyptin sulttaania hän piti vihollisena, jonka kanssa ei rauha ollut mahdollinen. Hän mietti keinoja, miten voisi häntä pysyvästi vahingoittaa, suunnittelipa niinkin mahdotonta yritystä, kuin Niilin johtamista pois uomastaan Abessiniassa — tiedot Niilin yläjuoksusta olivat silloin kovin vaillinaiset — jotta Egypti sen veden ja tulvat menetettyään muuttuisi kuivaksi erämaaksi. Myös mietti hän suurta sotaretkeä Punaiselle merelle, jotta Mekasta ryöstettäisiin Muhamedin luut ja niillä sitten vaihdettaisiin muhamedilaisilta Jerusalem ja Pyhä hauta.

Epäilemättä Albuquerque oli etevin kaikista niistä miehistä, joita Portugal lähetti Intiaan rakentamaan siirtomaa-valtakuntaansa. Kuningas Manuel saikin pian huomata, kuinka pahasti hän oli erehtynyt erottaessaan tämän ansiokkaan palvelijan ja luovuttaessaan vallan hänen vihamiehilleen. Albuquerquen jälkeen eivät Portugalilaiset enää saaneet Intiassa suuria aikaan.

Albuquerquen seuraajat.

Albuquerquen seuraaja Soarez purjehti suurella laivastolla Punaiselle merelle ja pääsi aina Dshiddaan saakka, johon Egyptin sulttaanin laivasto oli peräytynyt; mutta ahtaitten väyläin ja koralliriuttain vuoksi hän ei voinut satamaan tunkeutua, vaan sai tyhjin toimin palata takaisin. Parempi menestys hänellä oli Ceylonissa, jonka ruhtinas suostui maksamaan Portugalille veroa ja rakentamaan linnan Colombon satamaan, johon maurilaiset alukset olivat alkaneet purjehtia maustekauppoja tekemään. Soarezin jälkeen oli Sequeira, sama mies, joka oli Malakan vallotuksessa taistellut niin urheasti, muutaman vuoden Intian maaherrana. Hänkin teki retken Punaiselle merelle, poiketen Massovan satamaan, jonne vietiin palaava abessinialainen lähetystö. Abessinia oli monta kertaa pyytänyt Portugalin apua muhamedilaisia vastaan, jotka uhkasivat kokonaan vallottaa maan ja tuhota sen vanhan kristillisen kirkon, mutta vasta v. 1542 Christopher da Gama, amiraali da Gaman nuorempi veli, saapui sinne, mukanaan 450 portugalilaista sotamiestä. Näitten avulla muhamedilaisten hyökkäys saatiin pysäytetyksi, mutta Gama itse joutui vangiksi ja menetti henkensä. Samaan aikaan Abessinia sai ensimäiset jesuittalaiset lähetyssaarnaajansa, jotka koettivat taivuttaa sen vanhaa kirkkoa yhtymään Rooman kirkkoon. Sequeira teki sotaretken Diutakin vastaan suurella laivastolla, mutta yritys meni myttyyn.

V. 1521, Manuelin seuraajan, kuningas Juhana III:nen hallituksen ensi vuotena, tapahtui Ormuksessa kapina, jossa toista sataa portugalilaista sai surmansa. Linna kuitenkin piti puoliaan. Ormuksen kuningas aikoi koko väkensä kanssa muuttaa pois kaupungistaan, mutta vihdoin saatiin aikaan sopimus ja kaikki jäi ennalleen.

Vasco da Gama varakuninkaana.

V. 1524 lähetettiin iäkäs Vasco da Gama vielä kerran Intiaan järjestämään sen rappiolle joutuneita oloja. Gama tuli varakuninkaan arvoisena ja alkoi ankarasti puhdistaa portugalilaisten siirtokuntain hallintoa, vaatien takaisin kaikki rahat ja tavarat, mitä oli eri verukkeilla anastettu kruunulta. Korkeitten virkamiesten täytyi maksaa takaisin suuria rahasummia ja kauppalaivain luopua tykeistään, joita ne olivat hankkineet kruunun varastoista suojakseen. Tämä toimenpide kuitenkin vaikutti, etteivät laivat enää uskaltaneet yhtä usein Intiaan purjehtia ja kauppa siitä kärsi. Vasco da Gama olisi epäilemättä paljon kohottanut Portugalilaisten rappeutuvaa mahtia, jos hän olisi saanut kauemmin vaikuttaa. Mutta hän kuoli jo samana vuonna ja haudattiin Kotshiniin, josta ruumis kuitenkin myöhemmin siirrettiin Portugaliin.

Eräs aikalainen kuvaa Vasco da Gamaa keskikokoiseksi mieheksi, rohkeaksi ja urheaksi yrityksissään, ankaraksi käskyissään, kamalaksi vihassaan, sitkeäksi vaaroissakin ja ankaran oikeamieliseksi tuomariksi. Uskonnollisesta innosta ja Portugalin kunnian vuoksi hän oli alati valmis vaaroihin antautumaan. Ritarillinen asekunnia ja kristinuskon levittäminen olivat hänen elämänsä päämäärät, niinkuin niin monen muunkin portugalilaisen ylimyksen. Monelle heistä, varsinkin jaloimmille, Intian sota oli pyhää sotaa, ristiretkeä kristikunnan perivihollista vastaan. On omituista, että samaan aikaan, kun Keski-Europpa oli uskonpuhdistukselle kypsynyt, Iberian niemimaan molemmat maat yhä hehkuivat samanlaista sammumatonta ritariaikaista uskonintoa ja taistelukiihkoa vääräuskoisia vastaan kuin ristiretkien parhaimpina aikoina. Tämä tuntuu pohjoismaalaisten mielestä käsittämättömältä, mutta on muistettava, että Espanja ja Portugal olivat saaneet katkerammin ja kauemmin kuin muu Europpa, Balkanin niemimaata lukuun ottamatta, kokea maurien sortoa omassa maassaan ja heidän rosvoretkiä rannoilleen. Ne olivat saaneet viimeiseen saakka kärsiä sitä, että tuhansia kansalaisia kitui Afrikan puolella maurien vankiloissa, taikka heidän orjinaan. Espanjasta viimeiset maurit karkotettiin vasta samana vuonna, jona Columbus lähti retkelleen. Ja yhä vielä täytyi Iberian niemimaan kansain olla ainiaan varuillaan, etteivät uskon viholliset meren takaa päässeet rantoja ryöstämään. Kirkolta ja vapaaehtoisilta ristisotureilta ne olivat saaneet pysyvää ja tehokasta apua kansallisessa vapaustaistelussaan sekä niiden avulla lopulta voittaneet. Kiitollisuus kirkkoa kohtaan oli siitä vilpitön ja pysyvä.

Nuno da Cunha.

Seuraavista kenraalikapteeneista oli Nuno da Cunha etevin. Hän saapui Intiaan v. 1529 ja hoiti laajan siirtomaavaltakunnan asioita lähes kymmenen vuotta hyvällä menestyksellä, vaikka hänkin sai ansioittensa palkaksi kuninkaansa kiittämättömyyden.

Nuno da Cunhan aikana vallotettiin vaihtelevien taisteluitten jälkeen Diu, jota sitten suuri turkkilainen laivasto koetti takaisin anastaa, vaikka turhaan. Bombay, Salsette saari ja Bassein liitettiin Portugalin alusmaihin. Mutta Cunhan seuraajaksi tuli Intiaan eräs Albuquerquen sisarenpojista, joka jo oli heikko vanhus eikä voinut mitään aikaan saada. Intia oli jo siihen määrään kuluttanut Portugalin voimia, ettei kotimaasta enää liiennyt riittävästi nuorta väkeä puolustamaan saavutettuja alueita ja pitämään maureja poissa Intian markkinoilta: sen vuoksi ruvettiin sinne nyt lähettämään rikoksentekijöitä. Siitä syystä taas monet portugalilaiset kapteenit erosivat ja palasivat Nuno da Cunhan keralla kotimaahan. Nuno da Cunhalle ei edes liiennyt valtion laivaa, jolla hän olisi päässyt palaamaan, vaan hänen täytyi vuokrata laiva. Matkalla hän sairastui, samoin kuin niin moni ennen häntä, joka oli Intian vaarallisessa ilmanalassa toiminut. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän valalla todisti, ettei ollut koskaan anastanut kuninkaan omaisuutta muuta kuin sulttaani Bahadurin aarteesta viisi kultarahaa, joita hän oli aikonut kuninkaalle näyttää. Kun häneltä kysyttiin, halusiko hän tulla Portugaliin haudatuksi, niin hän vastasi: »Jos minä Jumalan tahdosta merellä kuolen, niin olkoon meri hautanikin. Isänmaa, joka kiittämättömänä on minut luotaan hylännyt, älköön luitanikaan kätkekö.» Matkalla Nuno da Cunha kuoli, verhottiin Kristuksen ritarikunnan viittaan ja upotettiin mereen. Se olikin hänelle onneksi, että hän merellä kuoli, sillä Portugalin hallitus oli jo lähettänyt häntä vastaan laivan nimenomaisella käskyllä, että hänet oli vangittava ja pantava kahleisiin. Mutta tämän miehen kanssa, joka samoin kuin kaikki parhaat edeltäjänsä, Vasco da Gamaa lukuun ottamatta, sai kuninkaan kiittämättömyyden palkakseen, vaipui Portugalilaisten maineaikakin hautaan.

Portugal oli näin hankkinut Intian rannikolla joukon kivilinnoja, mutta maata hallitsivat edelleenkin kotimaiset ruhtinaat. Portugal toisin sanoen tahtoi vallita meren ja kaupan, mutta ei sekaantua maitten sisäiseen hallintoon. Ainoastaan kolmella kohdalla oli anastettu maa-alueitakin pysyväksi omaisuudeksi, Diu, Goa ympäristöineen, ynnä Bassein ja Salsette-saari, jolla nykyinen Bombay on. Nämä paikat olivat kaikki pienillä saarilla rannikon edustalla, jotta niitä oli helpompi puolustaa. Taka-Intiassa Portugal omisti Malakan, mutta Malakka jo seuraavalla vuosisadalla menetettiin.

Portugalilaiset Molukeilla ja Kaukaisen Idän vesillä.

Palaamme nyt muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ajassa. Malakkaan saavuttuaan Portugalilaiset piankin huomasivat todeksi, etteivät vielä nekään seudut olleet arvokkaimpien mausteitten, neilikan ja muskatin varsinaiset kasvupaikat. Niitä ei kasvanut suurilla Sunda-saarillakaan, joitten uhkuvaan troopilliseen maailmaan nyt tutustuttiin. Vasta tämän laajan saarimaailman ulkoreunoilla, vielä Borneon ja Celebesinkin takana, olivat Molukit, joista arvokkaimmat ryydit saatiin. Ja Molukeistakin olivat varsinaisen mausteneilikan saantipaikkoja ainoastaan pienet Ternate ja Tidor ja myöhemmin niitten eteläpuolella Amboina ja Banda-saaret. Tidor ei ole kuin vähän päälle 100 neliökilometriä laaja, muut maustesaaret sitäkin pienemmät, lukuunottamatta Amboinaa, joka on koko joukon laajempi.

Nämä pienet saaret kuuluvat siihen suureen vulkaniseen kehään, joka Filippineiltä alkaen Molukkien kautta kiertää Pienille ja Isoille Sunda-saarille. Kaikki tämän kehän saaret ovat tuliperäisiä. Tidor ja Ternate, samoin kuin Banda-saaretkin, oikeastaan ovat vain 1500—2000 metriä korkeita tulivuorikeiloja. Vulkaniset tuhkat ja rapautuneet laavat ovat muodostaneet erinomaisen hedelmällisen maakamaran, jossa kuuma ilmanala ja kosteus ovat aikaan saaneet ihmeitä. Varsinaisista maustesaarista on Tidorilla suurin, täydelleen kehämäinen tulivuorensa; Ternaten vuori on melkein yhtä korkea, mutta sen keila on tylpempi ja epäsäännöllisempi. Heti Ternaten kaupungin takana alkaa kohota valtava vuorenkukkula, ensinnä loivemmin, rinteet lehtojen ja hedelmäpuutarhain peitossa, sitten yhä jyrkemmin ja syvien rotkojen vakoilemana. Vuoren huipusta kohoo melkein ainainen savu, ja melkein laelle saakka ovat rinteet mitä upeimman kasvullisuuden peitossa; maisema näyttää kaikessa suurenmoisuudessaan niin levolliselta ja kauniilta, ettei luulisi sen sisässään kätkevän ainaista uhkaa. Milloin tahansa voi kuitenkin maanalaisen jännityksen kohotessa vuori puhjeta tuhoisaan purkaukseen; maanjäristyksillä se tuon tuostakin muistuttaa saarelaisia vaanivista hävitysvoimistaan. Hedelmäpuu-vyöhykkeen yläpuolella kiertää näitä tulivuoria avonaisempi vyöhyke, jossa on viljelyksiä, ja tämän yläpuolella alkaa aarniometsä, joka kohoo melkein kukkuloille saakka. Saarien rannat ovat jyrkät ja mustat, missä vulkanista hiekkaa, missä täynnään rosoisia basaltti- ja laavalohkareita. Ainoastaan Tidorissa ja Ternatessa ja etelämpänä samoin muodostuneissa Motirissa ja Makkianissa, sekä Batjanissa, joka on tämän ryhmän saarista eteläisin ja suurin, menestyi tuo muinen kallisarvoinen mausteneilikka. [Myöhemmin neilikka joutui omituisen sekä vainon että suosion alaiseksi. Hollantilaiset istuttivat sitä Amboinaan, mutta hävittivät sen kokonaan alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan, saadakseen siten tuotannon ja kaupan kokonaan käsiinsä. He eivät kuitenkaan voineet estää muita kansoja suosimasta neilikkaa. Ranskalaiset veivät sen Martiniqueen Länsi-Intiaan. Nykyisin saadaan neilikkaa etupäässä Sansibarista, jonne se niinikään on istutuksen kautta levinnyt.] Eräs espanjalainen purjehtija, joka oleskeli näillä saarilla vv. 1526—1535, arvosteli vuosisadon hyvinä vuosina 11,600 kvintalisentneriksi, huonoina vuosina noin puoleksi tästä määrästä. Hänen tullessaan saarille maksoi yksi »bahari», joka oli päälle 4 sentneriä, kaksi dukattia, mutta siihen aikaan kun hän saarilta lähti, maksettiin Intiassa samasta mitasta jo 10—14 dukattia. Tidor ja Ternate ovat Molukkien pääsaaren, suuren Halmaheran länsirannalla.

Kolme pientä Banda-saarta, jotka ovat suuren Ceramin eteläpuolella keskellä syvää Banda-merta, olivat sen ajan kirjailijain kertomuksen mukaan yhtenä muskattipuutarhana, josta ilmaan levisi sanomattoman ihana sulotuoksu. Banda-saaristo on mitä viehättävin maanpaikka. Kolmen pienen saaren keskellä on erinomaisen turvallinen satama, kuin järvi, josta ei näytä olevan mitään väylää ja jossa on niin kirkasta vettä, että kaikki esineet selvään näkyvät kahdeksan sylen syvyydestä. Pienimmällä saarella kohoo ainiaan savuavan tulivuoren alaston keila, jota vastoin molemmat suuremmat saaret vuorten huipulle saakka ovat rehevän kasvullisuuden peitossa. Huolimatta maanjäristyksien tuottamista vahingoista ja huolimatta pienuudestaan nämä saaret yhä vielä ovat maailman tärkeimmät muskattipuistot. Melkein kaikkialla kasvaa niillä muskattipähkinää, joka viihtyy korkeitten kanariapuitten varjossa. Vulkaninen maaperä, varjo ja runsas kosteus — joka kuukausi saadaan sadetta — ovat muskattipuulle erinomaisen edulliset, niin että se viihtyy melkeinpä ilman minkäänlaista hoitoa. Kaiken vuotta on puu missä kukassa, missä täynnään kypsiä hedelmiä, ja harva viljelyskasvi on kauniimpi. Muskattipuu on soma muodoltaan, sileälehtinen, noin 6—10 metriä korkea ja tekee keltaisia kukkia. Pähkinä on kypsänä tummanruskea, mutta sitä ympäröi tulipunainen siemenverho, macis, joka on erinomaisen viehättävä ja vilkastuttaa muskattimetsää kirkkaalla värillään. Sekä itse pähkinä että macis olivat haluttua kauppatavaraa. Edellistä korjattiin niihin aikoihin Urdanetan tietojen mukaan vuosittain 7000 sentneriä, macista vain 1000 sentneriä, ja Portugaliin tuotiin vain 500 sentneriä neilikkaa, 100 sentneriä macista ja 200 sentneriä muskattipähkinöitä.

Ceramin länsipään kainalossa on kolmas ryhmä varsinaisia maustesaaria. Tässä ryhmässä on Amboina tärkein. Se on muodostunut kahdesta puolikkaasta, jotka syvät lahdet erottavat melkein aivan erilleen toisistaan. Toimivia tulivuoria ei Amboina-ryhmässä enää ole, mutta maanjäristyksiä tapahtui ennen tiheään. Merivesi on harvinaisen kirkasta, väriuhkuva korallimaailma satumaisen ihana, pinnalla uiskentelee paljon heleänkirjavia kaloja ja medusoja. Uhkuva metsä köynnöskasvineen peittää kaikkia saaria, missä viljelykset eivät ole niihin aukkoja avanneet. Jo kuudennellatoista vuosisadalla kasvatettiin Amboinan saarilla mausteneilikkaa, vaikkei niin runsaasti kuin pohjoisimmassa ryhmässä.

Molukkien asukkaat olivat rohkeata purjehtijakansaa, samoin kuin yleensäkin koko tämän saarimaailman malaijilaiset asukkaat. Mutta varsinaista kauppaa välittivät jo hyvin aikaisin ulkomaalaiset. Kaikilta ilman ääriltä, Arabiasta, Intiasta ja Kiinasta saapui sinne laivoja hakemaan saariston arvokkaita tuotteita. Ulkolaiset laivat tarvitsivat näillä monimutkaisilla vesillä tottuneita luotseja ja niitä sen vuoksi olikin kaikissa satamissa, joista mausteita otettiin. Mutta laivaliike ei pyrkinyt varsinaisia maustesaaria edemmäksi itään eikä etelään, ja sen vuoksi lienee Australia ollut malaijilaisille luotseille tuntematon. Portugalilaisetkaan eivät ulottaneet retkiään kauemmaksi mainituille suunnille, koska ei Molukkien ulkopuolelta tullut minkäänlaisia tuotteita.

Serrão Molukeilla.

Malakan vallotettuaan Affonso d'Albuquerque lähetti kolme laivaa Antonio d'Abreun johdolla Molukkeja etsimään; nämä saaret olivat Portugalilaisten pyyteitten äärimäinen ja viimeinen päämäärä. Abreun mukana seurasi kapteenina Francisco Serrão. Joulukuussa 1511 nämä laivat lähtivät Malakasta matkaan, purjehtien ensin Javan pohjoisrannikolle ja sieltä Amboinaan. Serrãon laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, mutta miehistö pelastui molempiin toisiin laivoihin. Bandassa hankittiin saaristolaisalus menetetyn korvaukseksi. Sieltä jo voitiin ottaa ensimäinen maustelasti. Ternateen ja Tidoriin Abreu ei sitä vastoin päässyt. Kun laivat olivat huonossa kunnossa, niin hän tyytyi näihin löytöihin ja palasi Malakkaan. Matkalla kuitenkin äsken ostettu dshunkki menetettiin ja Serrão kärsi toisen kerran haaksirikon koralliriutoilla Amboinan eteläpuolella. Mutta hänen onnistui anastaa eräs malaijilainen rosvolaiva, jonka huomasi maihin laskevan, arvatenkin saaliin toivossa. Kun rosvolaivan miehistö oli tullut maalle, niin Serrão väkineen hyökkäsi esiin lymypaikastaan ja valtasi melkein väestä tyhjän aluksen. Merirosvot olisivat itse jääneet koralliriutoille haaksirikkoisiksi, elleivät olisi suostuneet viemään Serrãota väkineen Amboinaan. Amboinaan saapui pyyntö Ternaten radshalta, joka oli kuullut Abreun retkestä, että Serrão tulisi hänen palvelukseensa. Kun tämä oli varmin keino päästä varsinaisille neilikkasaarille, niin Serrão suostui kutsumukseen ja saapui siten Ternateen, jossa hänestä tuli radshan ylimäinen ystävä. Malaijilaisen maustelaivan kanssa kulki tieto hänen kohtalostaan Malakkaan, josta paikalla lähetettiin laivoja haaksirikkoisia noutamaan.

Trnmaten ja Tidorin radshat, jotka elivät keskenään vihoissa ja kumpikin toivoivat saavansa mahtavista Portugalilaisista liittolaisia kilpailijaansa vastaan, tarjosivat kumpikin linnan paikkaa saarellaan. Miranda, pienen portugalilaisen laivueen johtaja, ei kuitenkaan antanut mitään varmaa vastausta, otti vain Serrãon miehet mukaansa, jota vastoin Serrão itse jäi Ternateen. Serrão kirjotti sieltä Intiassa oleville ystävilleen, muun muassa Magalhãesille, kirjeitä ja kerskasi tehneensä matkan, joka veti vaikka Gaman matkalle vertoja, liiotellen suuressa määrin saariensa etäisyyttä Malakasta. Tästä kirjeestä Magalhães tuli siihen käsitykseen, etteivät Molukit enää olleetkaan itäisellä pallonpuoliskolla, jonka paavi oli Portugalille antanut, vaan läntisellä puolella maanpalloa, jonka puoliskon Espanja oli saanut Pyhältä istuimelta. Tälle käsitykselle sitten Magalhães perusti tuumansa lähteä maan ympäri purjehtimaan.

Portugal ja Espanja törmäävät yhteen Molukeilla.

V. 1518 kävi Molukeilla toinen pieni portugalilainen laivasto, mutta joutui siellä asukkaitten kanssa rettelöihin, joissa yhden laivan miehistö kokonaan tuhottiin. Tämän tapauksen johdosta lähetettiin sinne kolmen vuoden kuluttua Antonio de Brito, melkoinen laivasto johdossaan. Kun tämä retkikunta oli purjehtinut Malakasta edelleen, niin se kohtasi merellä javalaisen laivan, joka palasi Molukeilta, purjehtien sieltä saamallaan espanjalaisella passilla. Kun Espanjalaiset eivät olisi missään tapauksessa siihen määrään rikkoneet Portugalin oikeuksia, että olisivat Hyvän toivon niemen tietä purjehtineet, niin oli siis Espanjalaisten, jotka olivat passin antaneet, täytynyt saapua Molukeille idästä, maapallon ympäri! Brito tiesi, että Magalhães oli mennyt Espanjan palvelukseen semmoinen retki mielessään; nyt hän tiesi, että tuo rohkea matka maan ympäri myös oli onnistunut.

Uusia löytöjä.

Brito teki ensiksi Bandan sulttaanin kanssa kauppasopimuksen ja purjehti tämän jälkeen Batjaniin, jonka asukkaita hän kuritti portugalilaisten murhasta, sekä vangitsi Tidorissa espanjalaisen kauppa-asiamiehen, jonka Magalhãesin laivat olivat sinne jättäneet. Serrão ei silloin enää ollut elossa. Brito rakensi Ternateen radshan luvalla linnan, mutta Tidor oli liittynyt Espanjalaisiin. Eräs laiva, joka palasi Malakkaan, purjehti ensi kerran Borneon pohjoispuolitse. Toinen laiva, joka purjehti Malakasta Molukeille, joutui myrskyn ajamana kauemmaksi itään kuin kukaan ennen sitä ja tuli Uuden Guinean rannikolle. Siellä tutustuttiin aivan uuteen rotuun, jota malaijit, villaista tukkaa ilkkuen, sanoivat »kähäräpäiksi», »papuoiksi». Näihin aikoihin (v. 1524) tehtiin ensimäiset tutkimusretket Celebesiinkin, jota luultiin saaristoksi, kun ei voitu purjehtia sen monien lahtien perukoihin saakka. Celebesissä olivat asukkaat niin vihamielisiä, etteivät Portugalilaiset saaneet jalansijaa.

Molukkien myöhemmistä vaiheista kerromme, tehtyämme ensinnä selkoa Magalhãesin matkasta, jonka kautta niitten omistus joutui riidan alaiseksi Espanjan ja Portugalin kesken.

Kulta- ja Hopeasaaret.

Jo vanhalla ajalla, Aleksanteri Suuren vallotusretken jälkeen, levisi Länsimaille huhu, että muka kaukana idässä oli kaksi saarta, joissa oli tavattoman paljon kultaa ja hopeaa, jotka ehkä kokonaan olivat näitä jaloja metalleja. Keskiajalla tarusaarien maine yhä lisääntyi ja sai uusia piirteitä, louhikäärmeitä, jotka saaria vartioivat, ynnä muita hirmuja. Juuri samojen kultasaarien maine se kiihotti Columbustakin matkalleen lähtemään ja Länsi-Intiaan päästyään etsimään kaikki kolkat nuo rikkaat rannat löytääkseen. Portugalilaiset Intian vesille päästyään ja suurimmista kiireistään selvittyään lähtivät niinikään niitä hakemaan.

Diogo Pacheco oli ensimäinen, joka varta vasten lähti »Kulta- ja Hopeasaaria» löytämään. Hän kuuli Malakassa, että niitten piti olla Sumatran eteläpuolella. Purjehdittuaan saaren länsipäähän hän siellä kuuli, että saaret olivatkin ainakin sadan penikulman päässä meren keskellä ja että ne olivat matalia koralliriuttoja, joissa oli musta väestö ja palmulehtoja. Pacheco, joka oli toisen laivansa menettänyt Sumatran rannikolla, palasi takaisin, mutta lähti seuraavana vuonna uudelleen yrittämään. Eräässä myrskyssä hän kuitenkin laivoineen tuhoutui.

Kuningas Manuel, tästä yrityksestä tiedon saatuaan, lähetti löytöretkelle erityisen laivaston, mutta Malakkaan saavuttuaan laivain täytyikin jäädä sinne avuksi naapurivaltakuntia vastaan, jotka ylläpitivät portugalilaista siirtokuntaa vastaan ainaista pikkusotaa. V. 1527 lähti Kulta- ja Hopeasaaria etsimään ranskalainen merirosvolaivasto, joka oli lähtenyt matkaan Diepestä, portugalilainen luotsi oppaanaan. Kaksi näistä laivoista joutui Diuhun, kolmas oli joukosta eronnut Hyvän toivon niemen edustalla ja umpimähkään meren poikki purjehtien tullut Sumatran rannoille. Sieltä se oli alkanut hakea Kultasaarta, jossa rantakivienkin piti olla kultanokareita, luonto uhkuvan kaunista, asukkaat hyväntahtoisia, vaikka alastomia, joet ja lähteet kirkkaita, puut hyvien hedelmien painosta nuokkuvia. Sumatralaiset kauppiaat myöhemmin kertoivat, että tämä laiva tosiaan oli käynyt Kultasaarella ja palannut sieltä täynnään kultaa, mutta ajeltuaan kauan merellä se oli lopulta kärsinyt Sumatran rannikolla haaksirikon ja kaikki väki oli saanut surmansa. Sumatran kalastajat olivat anastaneet kullan. Tämän jutun jälkeen ei enää epäiltykään, etteivätkö saaret todella olleet olemassa. V. 1543 portugalilainen maaherra lähetti kolme alusta niitä hakemaan Sumatran länsipuolisesta merestä. Tämä yritys kuitenkin heti alussa meni myttyyn.

Kaikille tämän ajan kartoille, ja vielä paljon myöhemmillekin »Kulta- ja Hopeasaaret» piirrettiin. Vielä kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskottiin niitä todellisiksi ja niitten maine oli levinnyt kautta Europan. Sitä myöten kuin Intian meri tuli yhä tarkemmin tunnetuksi, muuttelivat saaret paikkaa yhä syrjemmäksi semmoisiin osiin, joissa ei vielä kukaan ollut käynyt. Kuudennentoista vuosisadan lopulla Malakassa vielä suunniteltiin laivaretkiä saarien etsimiseksi, mutta sota Hollantilaisia vastaan keskeytti nämä aikeet. Hollantilaiset puolestaan, jotka olivat Intian meren jotenkin tarkkaan tutkineet, luulivat Kulta- ja Hopeasaarien olevan Japanin itäpuolella Tyynessä meressä, jossa muka Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat löytäneet useita kullasta ja hopeasta rikkaita saaria, ja sinne lähetettiin siis seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla Tasmanin ja Quastin johdolla retkikunta etsimään. Mutta Hollantilaiset eivät löytäneet muuta kuin Japanin eteläpuolella olevat Donin saaret, joista varmaankaan ei ollut kultaa saatavana, korallia sitä enemmän. Vielä myöhemmin lähetettiin kaksi laivaa tarusaaria etsimään samoilta seuduilta; espanjalaisten tietojen mukaan niillä piti olla korkeita vuoria ja vaalea väestö. Mutta vaikka nämä laivat purjehtivat Japanista kauas keskelle Tyyntä merta, niin eivät ne mitään löytäneet, eivät edes Sandwichin saaria, jotka jäivät niitten reittejä etelämmäksi. Sen jälkeen saivat vihdoinkin molemmat tarusaaret levätä. Mutta niittenkin kohtalo osottaa, kuinka kauan joskus vanhat jutut voivat kautta aikain hallita ihmisten mielikuvitusta ja kiihottaa heitä yhä uusiin ponnistuksiin.

Portugalilaiset Kiinassa ja Japanissa.

Portugalilaiset kohtasivat Malakassa ensi kerran Kiinasta käsin tulevan kauppaliikkeen. Olemme maininneet, kuinka näitten uusien tuttavuuksien kesken syntyi luottamussuhde, niin että Kiinalaiset ilmaisivat Portugalilaisille Malakan sulttaanin kavalat aikeet. Ei siis ihmettä, että Portugalilaiset, niin pian kuin aika ja tilaisuus sallivat, lähtivät Malakasta yhä edemmä, päästäkseen aina Keskustan valtakuntaan saakka.

V. 1515 lähti Perestrello niminen portugalilainen itä-intialaisella aluksella Kiinaan ja palasi sieltä onnellisesti takaisin, tuoden mukanaan runsaan kuorman Kiinan tuotteita. Andrade taas otti Sumatrasta pippurikuorman viedäkseen sen Kiinaan ja vaihtaakseen sen siellä Kiinan tuotteisiin. Hän ei kuitenkaan päässyt Kotshin-Kiinan rannikkoa etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Malakkaan. Myöhemmin hän uudisti yrityksen ja pääsi Kiinaan saakka, jonne sitä ennen hänen maanmiehensä Coelho oli tullut. Hän kävi ankkuriin erään saaren luona lähellä Kantonia. Saatuaan kiinalaisilta viranomaisilta luvan Andrade aluksineen laski Kantonin satamaan. Hänen aikomuksensa oli lähettää sieltä lähetystö Pekingiin, mutta kiinalaiset viranomaiset viivyttelivät matkalupaa. Kun laivaväki alkoi kuolla Kantonin epäterveellisessä ilmassa, niin Andrade purjehti vähän ulomma merelle Tamaon saareen. Sieltä eräs laiva lähetettiin pohjoista kohti tutkimaan rantavesiä ja se saapui Formosan ja mannermaan väliseen salmeen, tehden kauppaa kiinalaisissa satamissa. Kauempana pohjoisessa saatiin ostaa Kiinan tavaroita paljon halvemmalla kuin Kantonissa, ja omista tavaroista saatiin paljon parempi hinta. Mascarenhas, joka oli tämän retken johtaja, sai siellä kuulla, että Japani eli Zipangu, josta Marco Polo oli ensimäisen tiedon tuonut, oli vielä paljon kauempana meressä koillista kohti. Oleskeltuaan Kiinassa neljätoista kuukautta Andrade päätti lähteä paluumatkalle, etenkin kun sota naapuriruhtinaita vastaan oli Malakassa yhä kiihtymässä. Ennen lähtöään hän kuulutti Kantonin ja Tamaon satamissa, että jos Portugalilaiset olivat kenellekään vääryyttä tehneet, niin olivat he valmiit erehdyksen korjaamaan, jos asianomainen tuli ilmottamaan itsensä. Tämä julistus teki Kiinalaisiin mitä parhaan vaikutuksen, ja Portugalilaiset luultavasti olisivat saaneet aikaan hyvät kauppa- ja ystävyyssuhteet, jos olisivat samalla tavalla jatkaneet. Portugalilainen lähettiläs Perez jäi Tamaoon, josta hän vihdoin, luvan saatuaan, jatkoi matkaansa Kiinan keisarin hoviin Pekingiin.

Mutta Andraden veli, joka sitten saapui Tamaoon, pilasi hyvän alun. Ilman kiinalaisten viranomaisten lupaa hän oli ruvennut linnottamaan Tamaon saarta, voidakseen muka paremmin suojella itseään merirosvoja vastaan. Lisäksi oli hän ostanut ylhäisten kiinalaisten lapsia, viedäkseen ne mukanaan Intiaan; lapset oli varastettu vanhemmiltaan, eikä Andrade sitä tiennyt, mutta niinkin asia herätti Kiinalaisten kesken suurta suuttumusta. Ja vielä saapui Bintangista Malakan entisen sulttaanin lähettiläitä, jotka pyysivät Kiinan apua Portugalia vastaan ja varottivat rupeamasta näitten kanssa asioihin, koska he muka vain olivat vakoojia, jotka valmistelivat maan vallottamista. Nämä seikat tulivat Kiinassa tunnetuiksi samaan aikaan, kun Perez oli paluumatkalla Pekingistä, ja seuraus siitä oli, että lähettiläs vangittiin Kantonissa ja pidätettiin siellä hallituksen määräyksestä siksi, kunnes Portugalilaiset olivat antaneet hyvitystä. Portugalilaisten laivat otettiin takavarikkoon ja kiellettiin heitä koskaan enää Kiinan satamiin tulemasta, sillä keisari ei aikonut maassaan sallia niin riitaisia, omavaltaisia ja ahneita ihmisiä. Perez jäi kun jäikin Kantoniin vankeuteen ja vankeudessa kuoli, kun Portugal ei suostunut maksamaan anottua korvausta. V. 1522 saapui tosin uudelleen portugalilainen laivasto rakentamaan Kiinalaisten kanssa suhteita, mutta Kiinalaiset valtasivat yhden laivan, räjähyttivät toisen ilmaan ja olisivat kolme jäljellä olevaakin tuhonneet, elleivät ne olisi kiiruimman kautta lähteneet pakoon.

Vuosisadan keskivaiheilla lienevät ensimäiset portugalilaiset laivat käyneet Japanissa saakka, mutta tiedot niitten matkasta ovat niin täynnään tarua ja liiottelua, että on mahdoton erottaa totta valeesta. Selvempiä tietoja toi nousevan auringon maasta Frans Xaver, joka v. 1549 saapui sinne ensimäisenä lähetyssaarnaajana ja pari vuotta vaikutti mitä parhaalla menestyksellä. Mutta Nipponia kauemmaksi ei ainoakaan portugalilainen vielä päässyt, ja sitä edemmäksi jäi sekä maa että meri edelleenkin tuntemattomaksi.

Portugalin Intian kauppa.

Opittuaan paremmin tuntemaan Intian väylät Portugalilaiset alkoivat purjehtia sinne entistä turvallisemmin. Välttääkseen vastatuulia Afrikan länsirannikolla kauppalaivat Intiaan mennessään eivät enää poikenneet Afrikan länsirannan satamiin ensinkään, vaan purjehtivat väljempiä väyliä yhtämittaa Hyvän toivon niemen ympäri ja vasta Afrikan itärannikolla rupesivat satamiin poikkeamaan. Paluumatka tapahtui samalla tavalla ja paluumatkalla tavallisesti purjehdittiin aavan meren halki Kapmaasta lähtien, poiketen St Helenan saarelle. Meno- ja paluumatkaan tarvittiin yhteensä kahdeksantoista kuukautta, mukaan lukien sekin aika, joka Goassa kului laivain purkamiseen ja kuormaamiseen; mutta usein kesti matka kaksi vuotta. Koska täytyi pelätä merirosvoja, niin purjehdittiin tavallisesti laivastoittain, sotalaivoja suojana.

[Bartholomeu Diazin (I, s. 425) ja Vasco da Gaman retkistä (II, s. 89) kerrottaissa sanottiin lounaispasaadin ehkäisseen näiden purjehtijain matkaa Afrikan länsirannikolla; käytetty sana oli väärä, sillä lounaispasaadia ei ole olemassakaan. Guinean lahdessa laivoilla matkalla etelää kohti ensinnä oli lounaistuuli Kongon suistamon vaiheille, sitten Afrikan poikki puhaltava kaakkoispasaadi, joka rannikolla enimmäkseen lienee melkein etelätuuli, sitten Ovambomaan kohdalla jälleen lounaistuuli. Asiaa tämä ei suuresti muuta, sillä koko matkalla Guinean poukamasta aina Hyvän toivon niemeen saakka tuulet ovat vastaiset.]

Kuta enemmän kauppaa tehtiin, sitä paremmin päästiin selville eri kauppapaikkain tuotteista ja tarpeista. Mosambik, jolla oli hyvä satama ja Afrikan rantapaikkain ja Madagaskarin kanssa laajat suhteet, möi neekereitä, norsunluuta, kultaa ja ebenpuuta, saaden sijaan viiniä, öljyä, silkkiä, palttinaa, puuvillakankaita ja lasitavaroita. Sokotrasta saatiin aloeta, taateleita, korukutomuksia ja Arabian hajusteita. Ormus vei ulos rohtoja, mausteita, ynnä hevosia, joita sinne saapui Syyriasta ja Kaksoisvirtain maasta, Persiasta tuotuja korukutomuksia, raakaa silkkiä ja silkkikankaita, hevosia ja hopeata, omalta kuivalta ja kuumalta rannikoltaan saatua suolaa ynnä Bahrein-saarien helmiä. Portugalilaiset ostivat näitä tavaroita Intian tuotteilla ja jalokivillä. Diusta kävi melkoinen kauppaliike Luoteis-lntiaan. Diusta saatiin useita arvokkaita luonnontuotteita, kuten indigoa, kallista sinistä väriainetta, rautaa, kuparia, oopiumia, viljaa ja vahaa, ynnä arvokkaita kankaitakin. Diun läheinen Tamao oli riissikaupan keskusta. Cochinin tärkein tuote oli pippuri, sitä vietiin vuosittain Goaan sataviisikymmentä laivalastia. Ceylon möi kanelia, norsunluuta, helmiä, puuvillaa, silkkiä ja kalliita kiviä. Koromandel-rannikolta, Negapatamista, saatiin varsinkin oopiumia ja painettuja kalikokankaita, joita vietiin Peguun ja Siamiin. Malakka oli tärkeä kauppakeskusta, sillä sinne tuotiin suuret määrät tuotteita Siamista, Burmasta, Kotshin-Kiinasta, Kiinasta ja Jaapanista ynnä Itä-Intian saarilta: aloe-puuta, sandelipuuta, väripuita, kamferia, kultaa, tinaa, lyijyä, kuparia ja jalokiviä. Ternatesta tuotiin neilikoita, muskattia ja muita mausteita. Länsi-Afrikan satamista, joilla oli oma laivaliikkeensä, saatiin norsunluuta, kultaa, kummia, pumpulia ja varsinkin orjia, Canarian saarilta sokeria ja Madeirasta viiniä. Toisien maiden alamaiset saivat ainoastaan tarkoin määrätyillä rajotuksilla käydä kauppaa niillä vesillä, joita Portugalilaiset hallitsivat, ja ankaran valvonnan kautta pidettiin huolta siitä, että näitä rajotuksia noudatettiin. Ainoastaan Intian sisämaankauppa tavallisesti jäi maurien ja hindujen käsiin; Portugalin voimat eivät riittäneet sen anastamiseksi.

Lissabonista tuli Itä-Intian kaupan keskusta Europassa. Mutta Intian kaupan jatkumisen Lissabonista edelleen niihin maihin, joissa tavarat kulutettiin, Portugalilaiset jättivät Europan muitten kansain, varsinkin Hollantilaisten asiaksi. Sen kautta paisuivat Antwerpen ja Amsterdam niin mahtaviksi, että ne lopulta kykenivät muuttamaan Portugalilaisten yksinvallan Intian vesillä.

Paljon olivat Portugalilaiset toteuttaneet siitä suurenmoisesta ohjelmasta, jonka he olivat laatineet Intiaan lähtiessään. Gama, Almeida ja varsinkin Albuquerque olivat karkottaneet Arabialaiset Intian satamista, saaneet sekä mannermaalla että Malaijisaaristossa monen ruhtinaan tunnustamaan Portugalin ylivallan ja mausteitten pääpaikat valtaansa. Intian merellä he hallitsivat ja vallitsivat yksin, muita kilpailijoita suvaitsematta. Mutta tämä voiman ponnistus oli liian suuri, kansan voimat liian pienet. Portugalin mahti päättyi melkein yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Pyhä sota muuttui rosvosodaksi, kauppa lyhytnäköiseksi kiskomiseksi. Sekä Kiinasta että Japanista, joiden kanssa näytti kehittyvän mitä tuottavin kauppa, Portugalilaiset karkotettiin, koska eivät voineet pidättäytyä väkivallasta ja rosvoilusta ja koska he olivat liian kärkkäitä niiden uskoa muuttamaan. Portugalin kuninkaan virkamiehet nopeaan turmeltuivat ja alkoivat ottaa lahjoja, hallintoa hoidettiin niin kunnottomasti, että v. 1552 Goan kaupunginhallitus lähetti kuninkaalle pyynnön, jossa se sanoi: »Koko Intiassa ei ole oikeutta, ei Teidän varakuninkaassanne enempää kuin niissäkään, joiden asia on oikeutta jakaa. Heidän ainoa päämääränsä on kaikin keinoin koota rahaa. Ei ole sitä mauria, joka portugalilaiseen luottaisi. Senhor, me kerjäämme armoa, armoa, armoa. Auttakaa meitä Senhor, sillä me hukumme».

Mutta apua ei tullut, Portugalin voimat olivat loppuneet. Muut kansat alkoivat kaihota Intian ja Kaukaisen Idän maihin. Ne eivät mitään välittäneet katolilaisuuden sodasta uskottomia vastaan; protestanttisina luopioina Hollantilaiset ja Englantilaiset nauroivat paavin maanjakobullalle, jota vuosisata aikaisemmin oli kunnioitettu jokaisessa Europan maassa. Kun Portugal v. 1580 Philip II:sen avioliiton kautta yhdistettiin Espanjaan, niin sai se samalla niskoilleen kaikki Espanjan viholliset ja siirtomaa toisensa jälkeen menetettiin. Kaukonäköisellä silmällä Camões, joka oli suuressa eepoksessaan laulanut kansansa urotöistä, jo näki sen häviönkin. Kuollessaan v. 1577 Lissabonissa unhotettuna ja murtuneena hän huudahti: »Maailma on näkevä, kuinka hartaasti olen maatani rakastanut, en ole palannut vain sen helmassa kuolemaan, vaan sen kanssa kuolemaan».

Fernão Mendes Pinton ihmeelliset seikkailut.

Kaukaisen Idän äsken avattu maailma tarjosi tietysti oivan tilaisuuden kaikenlaisille seikkailijoille, varsinkin merirosvouteen. Portugalin hallitus harjotti itsekin alussa merirosvoutta, kunnes maurien kauppa oli saatu kukistetuksi, ihmekö siis, että yksityiset jatkoivat samaa tuottavaa ammattia. Kuuluin niistä seikkailijoista, jotka näin omin päin Intian ja Kiinan vesillä taistelivat ja tavaraa kokosivat, oli Fernão Mendes Pinto. Hän ei ansaitsisi paikkaa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta hänen seikkailunsa ovat kuitenkin omiaan luomaan paljon valoa Intian ja Kaukaisen Idän oloihin ja lisäksi hänen matkakertomuksellaan on suuri kirjallinen arvo.

Pinto, joka oli syntynyt v. 1509, lähti jo nuorena Itä-Intiaan, mutta joutui sekä ensimäisellä että myöhemmillä matkoillaan merirosvojen vangiksi; lopulta hän itsekin rupesi merirosvoksi ja yhdessä Don Antonio de Farian kanssa alkoi vaiherikkaan ratansa. Ammatti menestyi hyvin, anastettiin sekä merellä että maalla paljon saalista. Faria ajoi takaa Coja Azem nimistä muhamedilaista merirosvoa, tämä kun oli anastanut erään Farian laivoista, jossa oli arvokas lasti. Mutta ennenkuin Portugalilaiset kohtasivat tämän rosvon, yllätti myrsky heidän neljä laivaansa Ladroni-saarilla, jossa ne olivat talvilepoa pitämässä, ja laivat kärsivät rannalla haaksirikon. Lähes kuusisataa merirosvoa sai surmansa, ainoastaan 53 jäi eloon. Mutta näille tuli pian, kuten Pinto sanoo, »ihmeellinen pelastus». Samalle rannikolle sattui tulemaan kiinalainen dshunkki, ja kiinalaisten ollessa maalla rosvot äkkiä hyökkäsivät esiin piilopaikastaan, anastivat aluksen ja purjehtivat pois kiittäen Kaitselmusta armollisesta avusta. Merellä tavattiin toinenkin kiinalainen alus, mutta siinä olikin portugalilaisia merirosvoja, jotka mielihyvällä liittyivät de Fariaan. Yhdessä lähdettiin sitten etsimään Coja Azemia, jonka julmuuksista saatiin pöyristyttäviä tietoja kahdeksalta hänen kynsistään karanneelta portugalilaiselta; mainitut pakolaiset tavattiin merellä pienessä veneessä, melkein puolikuolleina nälästä. Ja lopulta molemmat dshunkit kohtasivatkin vihollisensa. Coja Azem ryhtyi taisteluun ja voitettiin täydelleen. Voittajat purjehtivat Ningpohon, suureen kiinalaiseen satamaan, joka on Shanghain eteläpuolella, Hangtshoun lahden etelärannalla. Siellä heidät otettiin vastaan suurella riemulla. Ningposta he lähtivät ryöstämään Kallamplayn saaren ruhtinashautoja, mutta eivät sieltä saaneetkaan saalista, niinkuin olivat toivoneet; sen sijaan heidät paluumatkalla yllätti hirveä myrsky, jossa Don Antonio de Faria kaikkine laivoineen joutui meren saaliiksi. Ainoastaan 14 portugalilaista pelastui, näiden joukossa Pinto.

Kiinalaiset bontsit (papit) ottivat ensinnä vierasvaraisesti vastaan haaksirikkoiset, mutta kun heidän valheensa laatu älyttiin ja huomattiin miesten olevankin merirosvoja, niin heidät vangittiin, piestiin ja vietiin sitten monella tavalla pahoin pidellen ja solvaisten Pekingiin; Pekingissä heidät tuomittiin vuodeksi korjaamaan Kuangsin linnotuksia. »Paikalla kun olimme sinne tulleet», kertoo Pinto, »kutsui kaani meidät eteensä ja muutaman kysymyksen kysyttyään kehotti meitä rupeamaan hänen henkivartijastoonsa, johon kuului 80 miestä. 'Tätä pidimme erinomaisena Jumalan armona, koska palvelus oli helppoa, ravinto hyvä ja palkka sitäkin parempi, ja koska me sitä paitsi toivoimme, että määräajan kuluttua pääsisimme vapauteen.» Mutta pahaksi onneksi syttyi merirosvojen kesken riita kahden portugalilaisen perheen etevämmyydestä ja tappelussa 8 Portugalilaista sai vaarallisia haavoja. Siitä seurasi kovia vankeusrangaistuksia ja bambukepitystä, ja loppu olisi ehkä voinut olla huonokin, elleivät Mongolit vankeusajan yhdeksännellä kuukaudella olisi vallottaneet Kuangsia. Mongolit kohtelivat heitä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun yksi heistä oli kunnostanut itseään erään linnan vallotuksessa. Tämä mies, Mendes nimeltään, jäi edelleenkin Mongolien palvelukseen, kun muut Portugalilaiset saivat luvan palata kotia.

Riitain vuoksi paluumatka kuitenkin tälläkin kerralla keskeytyi» ja Portugalilaisten täytyi ruveta Sainipocheca nimisen malaijilaisen merirosvon palvelukseen; hänen kerallaan kolme heistä joutui Tanixumaahan, japanilaiseen saareen. Siellä Diogo Zeimoto hakapyssyineen herätti ampumataitonsa kautta niin suurta huomiota, että läheisen Bungo-valtakunnan hallitsija halusi saada nähdä heidät. Heitä katseltiin ihmetyksellä ja pelolla, kun luultiin heidän hallitsevan sekä salamaa että ukkosta. Pinton eräänä päivänä nukkuessa kuninkaan nuori poika otti hänen hakapyssynsä, panosti sen aivan suuta myöden ja laukaisi. Pyssy potkaisi niin kovasti että nuorukainen oli menettää peukalonsa, ja ellei Pinto olisi saanut sitä parannetuksi, niin hänen olisi voinut käydä huonosti.

Kun malaijilainen merirosvo oli saaliinsa myynyt, niin hän Pinton ja muun seuransa keralla purjehti Kiinan Ningpohon, jossa he varustivat yhdeksän laivaa ruvetakseen tekemään kauppaa Japanissa, joka siihen aikaan vielä oli muukalaisille suljettu. Seitsemän laivaa kuitenkin kärsi surkean haaksirikon ja se laiva, jolla Pinto oli, ajautui Liukiu-saaristossa rannalle. Asukkaat kohtelivat haaksirikkoisia ylen ankarasti, tuomiten heidät lopuksi kuolemaan. Mutta saaren naisten pyynnöstä Portugalilaisia armahdettiin, vieläpä he saivat runsaat lahjatkin ja lähetettiin kiinalaisella laivalla Ningpohon, josta Pinto palasi Malakkaan. Siellä vielä eli hänen vanha suosijansa, joka v. 1545 lähetti hänet Martabaniin lähettilääksi.

Pinto viipyi kuitenkin menomatkalla kokonaista kaksi vuotta, sillä hän kohtasi matkalla merirosvojoukon ja liittyi laivoineen heihin. Kun hän vihdoinkin, jotenkin huonon saaliin saatuaan, tuli Martabaniin, niin Burman kuningas paraillaan piirittikin tätä kaupunkia. Pinto huomasi ruhtinaan, jonka luo hän oli edustajaksi lähetetty, jo olevankin mennyttä miestä ja liittyi voittajiin. Hän oli jonkun aikaa Burman hallitsijan palveluksessa ja kävi hänen lähettiläänään Siamissa, Laoksessa ja Etelä-Kiinassa. Tällä matkalla hän näki valkoiset elefantit, jotka hän on ensimäisenä kuvannut. Monta seikkailua ja vaaraa koettuaan Pinto vihdoin palasi Goaan.

Pian hän kuitenkin liittyi uuteen merirosvojoukkoon ja purjehti Liukiu-saarille ja Kiinaan. Mutta jälleen hän kärsi haaksirikon ja joutui orjuuteen; hän pääsi kuitenkin vapaaksi ja rupesi Siamin kuninkaan palvelukseen. Siamin kuninkaan kuoltua hän rupesi Burman kuninkaan sotaväkeen. Monessa vaarassa ja seikkailussa oltuaan hän taas saapui Malakkaan ja sieltä Goaan, antautuakseen tällä kertaa aivan uudelle uralle.

Pinto oli siis tammikuussa 1554 Goassa, odottaen laivaa, joka veisi hänet Portugaliin. Mutta äkkiä hän päättikin ruveta jesuiittain munkkikunnan jäseneksi ja käyttää suurimman osan kokoomistaan varoista Japanin kääntämiseksi kristinuskoon. Portugalilainen varakuningas lähetti hänet Bungon kuninkaan luo lähettilääksi, jotta hän sitä paremmin menestyisi käännytystoimessaan, ja huhtikuun 18 p. Pinto yhdessä Belchior Nunes nimisen jesuiitan kanssa lähti matkaan. Pahain säitten ja vastatuulten vuoksi saavuttiin Japaniin vasta heinäkuussa 1556, mutta lähetystöinä menestyi erittäin hyvin. Lopulla vuotta 1556 isä Belchior ja Mendes Pinto lähtivät paluumatkalle ja saapuivat helmikuussa 1557 Goaan. Pinto oleskeli Goassa kaksitoista kuukautta ja erotettiin tällä ajalla veljeskunnasta omasta pyynnöstään, koska häneltä puuttui kutsumusta toimeensa; toisen tiedon mukaan hänet pakosta erotettiin, koska hänessä oli juutalaista verta. Portugalissa hän meni naimisiin ja kirjotti »Peregrinacion» nimisen kirjan omituisista vaiheistaan.

Tämä kirja, jonka hän oikeastaan kirjotti lapsiaan varten, julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen ja saavutti erinomaisen suurta suosiota. Vaikka Pinto ei ollutkaan saanut kouluoppia, niin on teos kuitenkin niin loistavasti kirjotettu, että sitä pidetään klassillisena ja yhtenä Portugalin proosatyylin kulmakivistä.

Fernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.

Columbus oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen Atlantin meren poikki siinä vakaassa aikomuksessa, että hän sitä tietä purjehtisi Itä-Aasiaan. Hän siis on tunnustettava ensimäiseksi, joka yritti purjehtia maan ympäri, vaikkapa ajatus olikin muilta saatu, niinkuin Toscanellin kirjeestä huomasimme. Columbus kaikilla seuraavilla matkoillaan etsi salmea, joka vastaan sattuneitten maitten lomitse veisi hänet Intian merelle. Hänen jälkeensä etsivät samaa salmea muut purjehtijat, vaikka yhtä turhaan, ja näitten matkain kautta Keski-Amerikan ja Etelä-Amerikan yhtenäinen itärannikko vähitellen tuli tunnetuksi. Kuta pitemmältä rantaa sai tutkituksi, sitä kauemmaksi pohjoiseen ja etelään siirtyivät ne seudut, joissa toivottu salmi olisi voinut olla. Amerigo Vespucci sitä etsi Etelä-Brasiliasta ja aikoi lähteä varta vasten uudelle matkalle, purjehtiakseen länsitietä Molukeille, mutta aije jäi toteuttamatta.

Juan Diaz de Solis.

Juan Diaz de Solis teki vähän myöhemmin, v. 1514, Espanjan kruunun kanssa sopimuksen, jossa hän puolestaan sitoutui salmen löytämään ja purjehtimaan sen kautta Etelä-Amerikan taitse Keski-Amerikkaan. Soliksen matka johtui siitä, että Vasco Nuñes Balboa oli löytänyt Etelämeren (Tyynen meren), joten ei siis itse meren olemassa olosta enää ollut epäilystä, ja sitä paitsi kuullut huhuja sen rannalla olevista suurista kultamaista. Solis aikoi etelämpää kuin kukaan ennen häntä etsiä tietä tälle merelle. Panaman kannakselta hän sitten aikoi purjehtia sen poikki Itä-Aasiaan.

Juan Diaz de Solis oli taitava merenkulkija, Amerigo Vespuccin jälkeen Espanjan valtakunnanluotsi. Hän purjehti siis v. 1515 kolmella laivalla Etelä-Amerikan itärannalle, löysi La Plata joen suistamon ja luuli sitä alussa kauan etsityksi salmeksi. Mutta hänen retkensä päättyi lyhyeen. Soudettuaan laivastaan maihin riittämättömän saattojoukon keralla hän joutui väjytykseen, ja intianit nuoleillaan tappoivat ja söivät sekä hänet että hänen seuralaisensa. Tämä surullinen tapaus masensi siihen määrään retkikunnan mieliä, että henkiin jääneet sen edemmäksi yrittämättä palasivat takaisin Espanjaan.

Portugalilaisen Fernão de Magalhãesin oli vihdoin suotu toteuttaa tämä suuri ajatus. Se oli toden teolla vielä paljon suurempi yritys, kuin kukaan hänen matkaan lähtiessään osasi aavistaakaan. Siitä syntyi meriretki, joka ehkä on mainehikkain, mitä on milloinkaan tehty, samalla kun se aikaan ja apuneuvoihin nähden epäilemättä oli vaikeimpiakin. Retken käytännölliset tulokset eivät tosin olleet suuret, mutta löytöretkenä se oli uraa aukaiseva tapaus, jolla oli koko aikakauden ajatukseen mitä syvin vaikutus. Magalhães vihdoinkin epäämättömällä tosiasialla todisti sen, mitä siihen saakka oli voitu vain otaksua: maan pallonmuodon.

Fernão de Magalhães.

Fernão de Magalhães oli ylhäistä portugalilaista sukua, syntynyt vuoden 1480 vaiheilla. Hän alkoi uransa Intiassa, niinkuin olemme kertoneet, ottaen urhokkaasti osaa sikäläisiin taisteluihin Almeidan ja Albuquerquen aikoina, saaden monessa tilaisuudessa haavoja, mutta myös kehittyen erinomaisen taitavaksi purjehtijaksi. Purjehtimisesta hän jo aikaisin oli aikalaistensa kesken maineessa. Riita Albuquerquen kanssa pakotti Magalhãesin lähtemään Intiasta ja huono arvolause, jonka hän toi sieltä kotia, esti häntä sitten enää saamasta Portugalissa kykynsä ja tarmonsa mukaista tointa. Hän palveli jonkun aikaa Marokossa ja sai siellä haavan, jonka vuoksi hän loppuikänsä ontui; mutta siitä huolimatta hänet pantiin syytteeseen ruokatavarain salamyynnistä vihollisille. Tosin kävi tutkimuksessa ilmi, että syytös oli perätön, mutta niinkin se vielä entistä enemmän vähensi Magalhãesin toiveita päästä kotimaan palveluksessa vaikutusvaltaisempaan asemaan. Tämä näytti saavan vahvistusta seuraavan tapauksen kautta. Samoin kuin kaikilla, jotka olivat kuningasta palvelleet, oli Magalhãesillakin pieni eläke. Kun hän pyysi sitä ansioittensa palkaksi vähän korotettavaksi, niin pyyntöön tuli epäävä vastaus. Epuu katkeroitti Magalhãesia siihen määrään, että hän päätti maansa jättää ja ruveta Espanjan palvelukseen.

Magalhãesin mieli paloi Molokeille, jonne hänen hyvä ystävänsä Serrão oli jäänyt, kuvaillen kirjeissään sekä matkain pituutta että seutujen rikkautta. Magalhãesissa virisi ajatus, että matka Maustesaarille varmaan olikin lännen kautta lyhempi, ja yhdessä ystävänsä Ruy Faleiron kanssa, joka oli tähtientutkija ja kosmografi, hän suunnitteli semmoisen retken. Mutta kun länsitie Atlantin meren poikki kuului Espanjalle, niin näytti hyvin epäiltävältä, tokko yritystä voitaisiin ensinkään toteuttaa Portugalista käsin. Tämä kehotti ystävyksiä tarjoamaan palvelustaan Espanjalle, ja asiaa tarkemmin miettiessään Magalhães luuli keksineensä tosiasian, joka täydelleen vahvisti häntä tässä päätöksessä.

Magalhães oli nimittäin tullut Serrãon kirjeistä siihen vakaumukseen, että Molukit todella olivatkin Portugalin vaikutusalueen ulkopuolella, läntisellä pallonpuoliskolla siis, jonka paavi oli Espanjalle määrännyt; jos niin oli, niin ei siis ainoastaan länsitie kuulunut Espanjalle, vaan itse matkanmääräkin. Sitä enemmän oli tuuman toteuttaminen mahdollista ainoastaan Espanjan luvalla ja avulla, ja päästyään tästä selville urhea purjehtija tavanmukaisella tarmollaan ryhtyi ystävänsä keralla suurta asiaansa ajamaan. Sevillassa hän sai innokkaan kannattajan maanmiehestään Barbosasta, jolla oli siellä korkea espanjalainen virka ja jonka tyttären kanssa hän meni naimisiin. Hän esitti aikeensa Espanjan viranomaisille, joille se oli mieluinen varsinkin sen jälkeen, kun hän oli ilmottanut Maustesaarien vastoin yleistä käsitystä olevankin Espanjan pallonpuoliskolla. Valladolidissa, jossa hovi oli, tosin vielä lausuttiin julki epäilyksiä, tokko olisi ensinkään mahdollista purjehtia lännen kautta itään; varmaan muka luonto oli välille varustanut niin suuria vaikeuksia, että moinen luonnonvastainen matka oli mahdoton. Mutta kun se kuitenkin oli tuuma, jota Espanjassa jo oli kauan mietitty ja useat kerrat yritettykin, niin Magalhães lopulta sai anomansa kannatuksen ja hänen ja Espanjan hallituksen välinen sopimus allekirjotettiin Valladolidissa maaliskuussa v. 1518. Magalhães sitoutui pysymään yksinomaan Espanjan pallonpuoliskolla, mutta hänelle suotiin yksinoikeus purjehtia löydettävää tietä kymmenen vuotta, paitsi milloin kuningas itse varusti retkikuntia. Magalhãesin piti saada löydettävien uusien saarien tuloista kahdeskymmenes osa. Hän sai itseään ja jälkeläisiään varten maaherran arvonimen ja lisäksi hänelle vakuutettiin useita muitakin aineellisia etuja sen mukaan, paljonko uusia saaria hän löytäisi. Hallitus lupasi antaa retkelle viisi laivaa, kahden vuoden eväät ja 234 miestä. Magalhães sai oikeuden komentaa laivastoaan rajattomalla vallalla ja tuomita elämästä ja kuolemasta. Matkan määränä olivat Molukit. Magalhães rupesi samalla Espanjan alamaiseksi ja kirjotti sen jälkeen nimensä espanjalaiseen muotoon: Magellanes.

Retkikunnan varustaminen.

Kun tämän sopimuksen sisällys tuli tunnetuksi, niin huomasi Portugal äkkiä erehtyneensä, kun se oli ansiokkaan purjehtijan ja soturin arvottoman kohtelun kautta maasta häätänyt. Portugalin lähettiläs tahtoi parantaa erehdystä siten, että hän koetti saada Kaarlo V:ttä purkamaan sopimuksen, koska retken onnistumisesta muka oli oleva seurauksena, että molempien naapurivaltakuntien välillä syntyisi riita Maustesaarien omistuksesta. Mutta kun keisari pysyi päätöksessään, niin koettivat Portugalin asiamiehet vaikuttaa Magalhãesiin ja saada hänet luopumaan yrityksestä, luvaten hänelle loistavan korvauksen, jos hän palaisi isänmaansa palvelukseen. Kun Magalhães vastasi, että yritys nyt oli hänelle kunnia-asia, niin turvauduttiin panetteluihin. Miehistöä peloteltiin sillä, että varustettavat laivat muka olivat vanhat ja lahonneet ja että Magalhães aikoi merelle tultuaan kavaltaa koko laivaston Portugalille. Mutta kaikkia näitä keinoja käytettiin turhaan. Tosin ne espanjalaiset viranomaiset, joitten huolena retkikunnan varustaminen oli, kadehtivat sitä, että muukalainen oli johtajaksi määrätty, ja viivyttelivät monella tavalla valmistuksia. Mutta kun Magalhãesilla oli hallituksen varma kannatus, niin eivät virkamiesten estelyt ajan pitkään tehonneet. Lopulta Portugalin salaiset asiamiehet koettivat saada yrityksen kansankapinankin kautta tuhotuksi ja Magalhãesin murhatuksi. Siitäkin vaarasta hän pelastui. Mutta Ruy Faleiron Magalhães itsekkäästi pakotti luopumaan yrityksestä. Siitä tämä epäkäytännöllinen, haaveileva tähtitieteilijä niin loukkautui, että palasi kotimaahan. Portugalissa hänet vangittiin, ja vasta Kaarlo V:nnen välityksellä hän pääsi vapaaksi.

Magalhãesin laivastoon kuuluivat laivat »Trinidad», jota hän itse johti, »San Antonio», jossa päällikkönä oli Juan de Cartagena, »Concepcion», päällikkönä Gaspar de Quesada, »Victoria», päällikkönä Luis de Mendoza, ja »Santiago», päällikkönä Juan Serrão. Laivaväkeä oli kaikkiaan, upseeritkin mukaan luettuina. 270—280 miestä Näistä oli portugalilaisia 37, italialaisia 30, ranskalaisia 19, englantilaisia ja saksalaisia yksi kumpaakin kansallisuutta. Laivastossa oli siis verraten paljon ulkomaalaisia, ehkä joku enemmänkin, kuin on lueteltu. Varustukset olivat kaikkiaan tulleet maksamaan noin 1,250,000 markkaa nykyisen raha-arvon mukaan. Neljännesosan tästä summasta suoritti Haro niminen kauppias, suuren antverpeniläisen kauppahuoneen osakas, joka oli joutunut Portugalin kuninkaan vihoihin. Muutoinkin Magalhães oli Harolta saanut mitä parasta apua.

Magalhães ennen lähtöään teki testamenttinsa ja kirjotti Kaarlo V:ttä varten muistineen, jossa hän vielä täsmälleen esitti ratkaistavat maantieteelliset kysymykset: mistä Espanjan ja Portugalin vaikutusalueiden raja oli vedettävä ja kumman valtakunnan puolelle Molukit kuuluivat.

Matka Atlantin meren poikki.

20 p. syyskuuta 1519 laivasto nosti ankkurinsa San Lucarin satamassa, Guadalqvivirin suussa.

Magalhães antoi ennen lähtöä tarkan käskyn, että laivain piti purjehtia yhdessä, päällikön laiva etupäässä. Sitä varten poltettiin yöllä tulta johtajalaivan perässä, jotta toiset näkivät sen mukaan ohjata. Kun oli tuulen tai muun syyn vuoksi muutettava suuntaa, taikka vauhtia hiljennettävä, niin annettiin merkki kahdella tulella. Kolmella tai neljällä tulella ilmotettiin, kuinka paljon purjeita laivain tuli pitää. Erilaisilla tulilla tai tykinlaukauksella varotettiin matalikoista.

Magalhães ohjasi ensinnä Teneriffan kautta Viheriäniemen saarille, laskeakseen sieltä meren poikki Amerikan puolelle. Kapteenit olivat tästä eri mieltä ja varsinkin Cartagena, Magalhãesin jälkeen korkein päälliköistä, vaati suuntaa määrättäissä sananvuoroa. Magalhães jyrkästi epäsi tämän vaatimuksen, viitaten kuninkaan selviin määräyksiin.

Viheriäniemen ja sen saarien välitse edelleen kulkien tultiin päiväntasaajan seudun tyventöihin ja vaihteleviin tuuliin, eikä parissakymmenessä päivässä kuljettu kuin monias penikulma eteenpäin. Magalhães oli valinnut epäedullisen kohdan Atlantin meren poikki purjehtiakseen; sitä ei ole ihmettelemistä, suuret tukijärjestelmät olivat silloin vielä melkein tuntemattomat. Näiden tyvenien jälkeen oli sitten kokonainen kuukausi vastatuulia ja ankaria myrskyjä. Toisinaan vihurit olivat niin rajut, että raakapuiden päät koskivat aaltoihin ja kapteenit useamman kuin yhden kerran jo aikoivat hakata poikki mastot. Kaikki purjeet oli kääritty ja laskettiin paljain raakapuin tuulen mukana. Myrskyssä nähtiin usein Elmon tulia ja eräänä sangen pimeänä yönä näkyi »Trinidadin» päämastossa päälle kaksi tuntia liekki, joka paloi kirkkaasti kuin soihtu. Tämä sähköilmiö, jota merimiehet pitivät hyvänä enteenä, lohdutti heitä nyt niin suuresti, että he itkivät ilosta. »Ja kun se hylkäsi meidät», kertoo Pigafetta päiväkirjassaan, »niin se loi meidän silmiimme niin kirkkaan valon, että olimme neljännestuntia kuin sokeat, armoa huutaen ja luullen tuhomme tulevan».

Päiväntasaajan seuduilla vallitsivat ainaiset sateet Portugalilaisten suureksi ihmeeksi; nykyisin tiedämme, että sateet ja vaihtelevat äkkituulet kuuluvat siellä luonnonsääntöön, jonka vuoksi purjelaivat mikäli mahdollista päiväntasaajaa karttavat. Paljon haikaloja nähtiin, »suuria kaloja, joilla oli kamalat hampaat», ja niitä koukuilla pyydettiin. Mutta haikalat eivät merimiesten mielestä olleet hyviä syödä, — nykyään merimies ei millään hinnalla maistaisi haikalan lihaa, — pienemmät kuitenkin maistuivat paremmilta.

Kun matka Atlantin meren poikki edistyi näin hitaasti, niin vähennettiin jo miesten annoksia, kun pelättiin ruokavarain loppuvan. Vastoinkäymiset olivat omiaan kiihottamaan päällystön kesken vallitsevaa tyytymättömyyttä. Ennenkun oli kuljettu päiväntasaajan poikki Cartagenan laiva eräänä päivänä uhmaten tervehti johtajaa arvonimellä »kapteeni». Magalhães paikalla vaati, että häntä oli tervehdittävä »kenraalikapteenina». Cartagena antoi tähän vaatimukseen loukkaavan vastauksen, eikä seuraavana iltana tervehtinyt ensinkään. Magalhães ei sietänyt moista juonimista johtajavaltaansa vastaan, vaan kutsui kapteenit kokoon, antoi vangita Cartagenan ja erotti hänet virasta; Antonio de Coca nimitettiin Cartagenan laivan päälliköksi.

Brasiliassa.

Marraskuun 29 p. nähtiin vihdoin Brasilian ranta lähellä nykyistä Pernambucoa ja suunta käännettiin rannikkoa seuraillen etelää kohti. Rio Janeiron lahdessa viivyttiin pari viikkoa, vaikka se oli Portugalin aluetta, otettiin vettä ja ostettiin alkuasukkailta kaikenlaisia ruokatavaroita ja korjailtiin laivain kärsimiä vaurioita. Kaikenlaisella rihkamalla saaliin yllin kyllin ananashedelmiä, tapireja ja lintuja, sillä ruokatavarat olivat halvassa hinnassa. Pigafetta kertoo korttikuninkaalla ostaneensa kuusi kanaa. Kun Magalhãesin tullessa satoi ensi kerran pariin kuukauteen, niin alkuasukkaat siitä niin ihastuivat, että joukottain antoivat kastaa itsensä kristinuskoon. Rannalla pidettiin messu ja alkuasukkaat kokoontuivat sitä kuulemaan, »ja he olivat koko ajan polvillaan kädet ristissä niin hartaina, että sitä oli ilo ja samalla säälikin katsella.»

Vereksillä eväillä hyvin varustettuna laivasto 26 p. jouluk. lähti uudelleen matkaa jatkamaan. Sitä ennen koetettiin kuitenkin kuun ja Jupiterin asennoista Regiomontanuksen tähtitaulujen avulla määrätä Rio de Janeiron maantieteellinen pituusaste, mutta yritys ei näy onnistuneen.

La Platan suistamo.

Tammikuun 10 päivänä saavuttiin La Plata joen suistamolahteen, jonka rannalla eräs hatun näköinen kukkula sai nimeksi Monte Vidi; tästä on perinyt nimensä Uruguayn pääkaupunki Montevideo. Tosin tiedettiin, että jo Solis oli tästä lahdesta turhaan etsinyt salmea, mutta kun lahti on laaja, niin Magalhães päätti etsiä sen vielä tarkemmin. Laivasto kävi ankkuriin ja pieni »Santiago» lähetettiin tutkimusretkelle. Parin viikon kuluttua se palasi takaisin sillä tiedolla, että lahden pohjaan tosin purkautui suuria jokia, mutta ettei siellä mitään salmea ollut. Laivasto siis kohotti ankkurinsa helmikuun ensi päivinä ja lähti jatkamaan matkaa etelää kohti aivan tuntemattomille vesille.

Patagonian rannikolla.

Patagonian rannikolla on useita melkoisia poukamia, ja ne oli kaikki rantoja seuraillen etsittävä, sillä kun ei manteren leveyttä tiedetty, niin saattoi etsitty salmi olla niin kapea, ettei sitä etäämpää mereltä olisi huomannut. Semmoinen tarkka etsiminen, pitkin rantoja purjehtiminen, luonnollisesti vei paljon aikaa. Kesken hakua päättyi eteläisen pallonpuoliskon kesä ja Magalhãesin täytyi jäädä Patagonian kolkolle vilulle rannalle talvea viettämään.

Se rannikko, jolle retkikunta oli joutunut, on varmojakin karttoja seuraaville purjehtijoille vaarallinen. Sen vaarat ovat rantameren mataluus, kovat ja oikulliset merivirrat ynnä äkkituulet, »pamperot», jotka odottamatta ja hirmumyrskyn voimalla hyökkäävät laivain kimppuun sisämaan lakeuksilta. Purjehdusvaikeuksia vielä lisää satamain puute, sillä vaikka onkin avoimia laajoja poukamia, niin ei kuitenkaan ole ainoatakaan satamaa. Laivain täytyy hädän tullen kestää aavalla merellä, taikka koettaa pysyä ankkurien turvissa lakean puuttoman rannan edustalla. Monta kertaa oli Magalhãesin laivasto vähällä kärsiä haaksirikon, ennenkuin se Patagonian rannoista selvisi.

Helmikuun 12 p. oltiin tavattoman vaikeassa myrskyssä, ukkonen pauhasi ja salamat leiskuivat, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät jälleen mastoihin Pyhän Elmon tulet, ja nämä lohduttivat miehistöä, ja moni, joka oli niitä pitänyt naurun arvoisina, uskoi nyt niihin. Seuraavana päivänä oltiin niin matalassa vedessä, että »Victoria» monta kertaa koski pohjaan. Laskettiin kauemmaksi merelle, eikä sitten moneen päivään nähty rantaa. 24 p. helmik. oltiin Mathias poukaman suulla ja laskettiin siihen salmen toivossa. Mutta salmea ei löytynyt, vaan oli palattava merelle. Ilma kävi lähestyvän talven vuoksi yhä kylmemmäksi ja myrskyt ajoivat laivat hajalleen, niin etteivät ne päiväkausiin nähneet toisiaan. Mutta kuta kauemmaksi etelään kuljettiin, sitä runsaammin alkoi rannikolla olla pingvinejä ja hylkeitä. Eräs venekunta, joka oli lähtenyt maihin vettä ottamaan ja hylkeitä tappamaan, ei päässytkään yöksi palaamaan, ja se olisi kuollut viluun, elleivät miehet olisi keksineet sitä keinoa, että ryömivät tappamainsa hylkeitten alle makaamaan, kunnes sää asettui, niin että voitiin palata laivoihin. »Trinidad» menetti myrskyssä kaikki ankkurinsa yhtä lukuun ottamatta ja oli vähällä ajautua kallioihin. Tuskin oli siitä myrskystä päästy, niin alkoi toinen, jota kesti kolme päivää. Se repäsi »Trinidadista» sekä keula- että peräkannen huoneet, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät pyhät tulet mastoihin, taas luotettiin pelastukseen — ja pelastuttiin. Mutta vaikka vastukset olivat näin suuret, niin näyttivät ne kuitenkin vain yhä yltyvän, kuta kauemmaksi matkaa jatkettiin. Eräässä ahtaassa lahdessa, jonka arveltiin ehkä sopivan talvisatamaksi, yllätti kuusi päivää kestävä myrsky, kaikkia edellisiä kamalampi. Vene, joka oli lähetetty maihin vettä ottamaan, ei päässytkään palaamaan, ja miesten täytyi elää se aika simpukoilla, kunnes pelastus vihdoin saapui. Lahti sai nimekseen »Vaivain lahti». Vasta 31 p. maalisk. löydettiin satama, johon voitiin jäädä talveksi. Se oli Pyhän Julianon lahti Patagonian rannikon eteläosissa, noin 350 kilometrin päässä siitä niemestä, josta Magalhãesin salmi alkaa. Satama oli turvallinen ja kaloja runsaasti, mutta sitä synkemmäksi kävi talvi rettelöiden vuoksi.

Kapina talvisatamassa.

Magalhãesin ensimäinen toimi oli annosten vähentäminen, koska matkan nyt täytyi kestää paljon kauemmin, kun oli oltava talvi jouten. Mutta annosten vähentämisestä merimiehet suuttuivat. Kapteenit saivat heistä kannatusta kapinallisille aikeilleen. He vaativat, että joko oli annettava täydet annokset, taikka oli lähdettävä kotimatkalle, etsittyä salmea ei muka ollut olemassakaan. Olihan jo siinä kyllin, että oli päästy kauemmaksi kuin kukaan ennen heitä. Mutta vaikka näillä ajatuksilla olikin laivastossa yleistä kannatusta, niin ei Magalhães siltä taipunut. Hän sanoi ihmettelevänsä, kuinka Castilian miehet saattoivat olla niin leväperäisiä; matka tehtiin kuninkaan käskystä, ja mannermaan eteläkärkeen ja salmeen hän lupasi purjehtia, tuli mikä hyvänsä. Lopuksi hän kuvaili sitä ihanaa maata, joka heitä odotti ja joka oli runsaasti palkitseva kaikki vaivat.

Merimiesten kesken aljettiin nyt puhua, ettei ylipäällikköön ollut luottamista, koska hän oli portugalilainen. Hän ei muka voinut tehdä maalleen suurempaa palvelusta kuin hukuttaa koko laivaston miehineen päivineen. Nämä puheet tulivat Magalhãesin tiedoksi. Tällä kertaa hän ei tyytynyt vain nuhteluihin ja lupauksiin, vaan rankaisi äänekkäimpiä napisijoita. Pääsiäispäivänä oli lähdettävä miehissä rannalle viettämään juhlallista jumalanpalvelusta, jonka jälkeen kaikki kapteenit oli kutsuttu ylipäällikön laivaan päivälliselle. Mutta Quesada ja Mendoza eivät tulleetkaan messuun ja Mesquita, jonka Magalhães oli Cocan jälkeen nimittänyt »S. Antonion» päälliköksi, oli ylipäällikön ainoa pöytävieras. Magalhães aavisti pahaa, ja seuraavana yönä isku tulikin.

Keskiyön aikana Quesada, »Concepcionin» kapteeni, vapautetun Cartagenan, del Canon ja kolmenkymmenen aseellisen miehen keralla soudatti itsensä »S. Antonioon», jossa paljastetut miekat kädessä mentiin kapteenin, Magalhãesin ystävän ja sukulaisen Mesquitan hyttiin. Vastusteleminen olisi ollut turhaa, Mesquita vangittiin ja pantiin rautoihin. Mutta eräs laivan upseereista, baski Lorriaga, sai hätyytetyksi miehet ja aikoi häätää kapinalliset laivasta. Vastaukseksi hän sai Quesadalta useita tikarinpistoja ja kaatui, siltä näytti, kuolleena maahan. »S. Antonio» oli tuota pikaa anastettu; miehistö ei tehnyt vastarintaa, kun upseerit oli vangittu. Tykit selvitettiin taistelua varten, kansi puhdistettiin ja vangittu miehistö aseettomana teljettiin erääseen hyttiin. »Victoria», jonka kapteeni, Mendoza, oli Magalhãesin katkera vihamies, oli alun pitäen kapinallisten puolella, vaikka laivassa olikin koko joukko ylipäällikölle uskollista väkeä. Kolme laivaa oli kapinallisilla näin hallussaan.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Magalhães aamulla heräsi. Hän ei kuitenkaan aavistanut mitään, ennenkuin lähetettiin vene ottamaan »S. Antoniosta» miehiä veden noudantaan. »Trinidadin» venettä ei laskettu laivaan, vaan sanottiin »S. Antonion» nyt olevan Quesadan eikä Magalhãesin komennettavana. Kuultuaan tämän vastauksen Magalhães arvasi, mitä oli tapahtunut; varmuutta saadakseen hän lähetti veneen toisiin laivoihin kysymään, kenen puolella ne olivat. Quesada vastasi: »Kuninkaan ja itseni puolella», ja samanlainen vastaus saatiin »Victoriastakin». Ainoastaan pieni »Santiago» oli ehdottomasti uskollinen Magalhãesille, kapteeni kun oli hänen paras ystävänsä ja puolet miehistä portugalilaisia. Pian sen jälkeen tuli Quesadalta kirje, jossa hän ilmotti anastaneensa laivat, jott'eivät upseerit ja miehistö enää voisi joutua yhtä huonon kohtelun alaisiksi kuin siihen saakka, mutta lupasi jälleen tunnustaa Magalhãesin ylipäälliköksi, jos hän suostui heidän vaatimuksiinsa. Magalhães kehotti heitä tulemaan »Trinidadiin» ilmottamaan ehtonsa. Siihen kapinalliset tietysti eivät suostuneet, hyvin arvaten, mikä siitä olisi seurauksena, vaan vastasivat odottavansa häntä »S. Antoniolla».

Magalhãesin asema näytti toivottomalta; mutta ellei hän siitä suoriutunut voitokkaasti, niin oli koko yritys menetetty. »Trinidadin» ja »Santiagon» oli mahdoton kahden matkaa jatkaa; Sevillaan taas oli liian häpeällistä palata niin uhkean lähdön jälkeen; kapina oli sen vuoksi saatava kukistetuksi vaikka millä keinolla. Kuitenkin olisi julkinen taistelu ollut mielettömyyttä. Ainoa voiton mahdollisuus oli samanlainen salajuoni, jota kapinalliset itse olivat käyttäneet. Ensi työkseen Magalhães anasti »S. Antonion» veneen, joka oli tuonut Quesadan kirjeen. Sitten hän päätti saada haltuunsa »Victorian», jossa oli verraten paljon hänelle uskollista väkeä. Hän lähetti sen luoksi veneen, jota johti hänen luottamusmiehensä Espinosa, veneessä viisi miestä, kullakin viitan alla aseet. Espinosa vei »Victoriaan» Magalhãesin kirjeen, jossa Mendozaa kehotettiin tulemaan päällikön puheille. Mendoza hymyili sen luettuaan, mutta samalla kun hän päänpudistuksella ilmotti kieltävän vastauksen, Espinosa iski tikarinsa hänen kurkkuunsa ja eräs toinen antoi hänelle surmahaavan. Samalla kun Mendoza kaatui, hyökkäsi »Trinidadista» toinenkin vene, jossa oli viisitoista valiomiestä, ja »Victoria» vallattiin melkein ilman vastarintaa. Duarte Barbosa, Magalhãesin lanko, nosti ankkurin ja vei vallatun laivan »Trinidadin» viereen. Sinne tuotiin »Santiagokin», joten Magalhãesilla nyt oli kolme laivaa kahta vastaan ja lisäksi sataman suupuolessa, niin että hän saatto estä molempia kapinalaivoja pääsemästä pois. Mutta kun oli pelättävä, että ne yöllä kuitenkin yrittäisivät karata, niin käski ylipäällikkö selvittää »Trinidadin» taistelua varten. Vähän jälkeen puolenyön esiintyi pimeästä »S. Antonio», joka hitaasti liukui ulospäin, ankkureitaan laahaten. Kun se oli tullut lähemmäksi, välähtivät tulet »Trinidadin» suurimmista tykeistä ja »S. Antonioon» samalla iskettiin koukut; toiselta puolen siihen hyökkäsivät »Victorian» miehet. Nopeasti laiva vallattiin, Quesada tovereineen vangittiin ja kapteeni Mesquita, luotsi Mafra ja muut uskollisina pysyneet vapautettiin. Ei ainoatakaan henkeä menetetty, ainoastaan Mafra oli ollut vähällä saada kannen alla surmansa; »Trinidadista» ammuttu tykinluoti oli lentänyt hänen sääriensä välitse. »Concepcion» ilman taistelua antautui.

Kapina oli nyt kukistettu. Mendozan ruumis vietiin seuraavana päivänä maihin ja hakattiin neljään osaan, niinkuin pettureille oli tapana tehdä. Quesada mestattiin ja monen kuukauden kuluttua, vähän ennen lähtöä, Cartagena yhdessä papin kanssa, joka oli salaliittoa avustanut, vietiin maihin ja jätettiin sinne oman onnensa nojaan. Sen koommin ei heistä koskaan mitään kuultu. Heidän kohtaloaan ei ainakaan ollut omiaan helpottamaan se seikka, että Magalhães ennen lähtöään suututti seudun alkuasukkaat ryöstämällä heistä muutamia mukaansa.

Talvi alkoi nyt täydellä todella ja oli sangen kylmä ja myrskyinen. Rannikolle ei sen koommin lähetetty uutta retkikuntaa, mutta sisämaasta Magalhães halusi saada jotakin tietoa. Neljä miestä lähetettiin retkelle, mutta ne eivät päässeet kuin vähän matkan päähän, sillä sisämaassa ei ollut minkäänlaisia ravintoaineita. Alkuasukkaita ei tavattu, jonka vuoksi Magalhães luuli maata aivan asumattomaksi.

Patagonit.

Eräänä aamuna merimiehet kuitenkin kummakseen huomasivat rannalla jättiläiskokoisen miehen; hän tanssi ja lauloi ja ripotti päänsä päälle hiekkaa ystävyyden merkiksi. Magalhães lähetti maalle merimiehen matkimaan samoja temppuja ja pyrkimään jättiläisen ystäväksi. Se onnistuikin ja outo vieras tuotiin kenraalikapteenin luo. On vaikea sanoa, kummalla puolella hämmästys oli suurempi. Jättiläinen osotti ihmettelevänsä, että niin suurissa laivoissa saattoi olla niin pieniä miehiä, ja näytti luulevan, että he olivat taivaasta siihen ilmestyneet. Espanjalaisten mielestä taas mies oli niin kookas, että hän varmaan oli jättiläisten rotua. Pigafetta vakuuttaa hänen olleen niin suuren, etteivät he ulottuneet muuta kuin hänen vyötäihinsä. Ruumiinrakennus oli kaunis, kasvot leveät, punaisiksi maalatut, keltainen rengas silmien ympärillä ja poskilla kaksi sydämen muotoista täplää. Hiukset olivat lyhyet ja valkoisiksi värjätyt. Vaatteet olivat eläinten, epäilemättä guanacon, nahkoista taidokkaasti neulotut. Guanacon nahkoista olivat niinikään lötöt, jotka olivat niin kömpelöt ja suuret, että Magalhães niistä rupesi sanomaan tätä kansaa »Patagoneiksi», s.o. isojalkaisiksi.

Mies näytti hyvin ystävälliseltä, vaikk’ei luopunutkaan aseistaan, lyhyestä jäykästä jousesta ja ruokonuolista, joiden kärkinä oli mustat ja valkoiset kivet. Hänelle näytettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa peiliä, mutta nähdessään peilissä kuvansa hän hätkähti ja hypähti taapäin niin rajusti, että kaatoi neljä lähinnä olevaa miestä. Siitä huolimatta hän kuitenkin suostui ottamaan lahjaksi pienen peilin, ynnä moniaita helmiä ja tiukuja. jonka jälkeen neljä aseellista miestä souti hänet rantaan.

Maalla oli toveri vastassa, ja kun asia näin oli hyvässä alussa, niin saapui pian alkuasukkaita enemmänkin, vaimot mukanaan. Naiset kantoivat kaikki tavarat niinkuin kuormajuhdat, ja Portugalilaiset ihmettelivät heidän taakkainsa suuruutta. He eivät olleet yhtä kookkaita kuin miehet, mutta paljon lihavampia, ja rintain pituus oli puolet miehen käsivartta. Mukana oli pieniä eläimiä, varmaan kesyjä guanacoja, joita talutettiin nuorasta. Näillä eläimillä houkuteltiin ampumamatkan päähän toisia samanlaisia, se käsitettiin heidän elkeistään. Espanjalaiset panivatkin sataman luona toimeen guanacometsästyksen, saadakseen muutaman näitä outoja kauriin tapaisia eläimiä.

Koottiin Patagonien sanoja ja puheenparsia; yksi heistä varsinkin kävi niin tuttavalliseksi, että hän jäi moneksi päiväksi laivoihin. Hänelle opetettiin Pater noster ja Ave Maria, ja hän lausui sanat sangen hyvin, vaikka tavattoman voimallisella äänellä. Pappi kastoi hänet ja antoi nimeksi Juan Gigante. Juan toi laivoihin guanacon ja sai paljon lahjoja, mutta kun hän sitten kokonaan katosi, niin pääteltiin, että hänet oli murhattu.

Patagonien tavoista koottiin koko joukko tietoja. Merimiehet ihmettelivät kovasti, kuinka he söivät laivarottia suurella mielihalulla, söivät nahkoineen päivineen. Vielä enemmän ihmeteltiin sitä, että he pistivät nuolia syvälle kurkkuunsa, kärsimättä siitä minkäänlaista haittaa. Magalhães päätti ottaa mukaansa muutamia näistä jättiläisistä, viedäkseen heidät Kaarlo V:lle lahjaksi. Tappelun välttämiseksi vangittiin pari miestä viekkaudella. Heille lahjotettiin kummallekin kahleet, mutta kun miehet eivät ymmärtäneet, miten lahjaa oli käytettävä, niin ne pantiin jalkaan ja lukot lyötiin vasaralla kiinni. Huomatessaan petoksen molemmat villit raivostuivat ja kutsuivat »suurta henkeään», Setebosta [tästä Shakespeare sai nimen »Myrskyn» Calibanin jumalalle] avukseen. Seuraavana päivänä toinen vangeista niin hartaasti pyysi saada tavata vaimoansa, että hänet aseellisen joukon saattamana vietiin kylään, ehkä siinä toivossa, että vaimokin nyt tulisi mukaan; mutta tuskin oli lähelle päästy ja vangittu saanut muutaman sanan sanotuksi, kun kaikki lähtivät pakoon. Vangin sanat siis sisälsivätkin varotuksen. Syntyi kahakka, jossa muuan portugalilainen sai nuolesta kuolettavan haavan.

Europassa tämän jälkeen kauan luultiin, että Patagonialaiset todella ovat jättiläisiä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla tämä harhaluulo tarkkain mittausten kautta osotettiin vääräksi.

Magalhãesin johtajavaltaa vastaan ei kapinan jälkeen kukaan ainakaan julkisesti esiintynyt. Miehistöä pidettiin kapinan jälkeen uutterassa työssä, niin kauan kun talvisatamassa viivyttiin, laivat korjattiin, pohjat puhdistettiin. Kapinaan osaa ottaneet, joita toistaiseksi pidettiin kahleissa, saivat hoitaa pumppuja, kunnes vuodot oli tiivistetty. Myöhemmin he pääsivät vapaiksi, sillä ei ollut varaa pitää kahleissa miehiä.

»Santiagon» haaksirikko.

Huhtikuun lopulla lähetettiin pieni »Santiago» pitkin rannikkoa partioretkelle. Kapteeni Serrão, sen Serrãon veli, joka oleskeli Molukeilla, oli taitava purjehtija. Hän eteni verkalleen ja tarkkaan etsien pitkin rannikkoa etelään päin ja saapui joelle, joka sai nimeksi Rio de Santa Cruz. Siellä nähtiin suunnattomasti hylkeitä ja lintuja, ja kaloja oli niin paljon kuin pyytää viitsittiin. Mutta kun matkaa sieltä jatkettiin, niin jouduttiin äkkimyrskyyn, peräsin murtui ja »Santiago» ajautui rantaan. Miehistö tosin pelastui, mutta ei voinut ottaa laivasta mitään mukaansa, ennenkuin aallokko oli sen murtanut pirstoiksi. Siten oli 37 miestä joutunut autiolle rannalle ankaraan talvi-ilmaan, ilman minkäänlaisia eväitä ja tarpeita noin 100 kilometrin päähän muista laivoista. Kahdeksan päivää he oleskelivat rauskan läheisyydessä, toivoen voivansa pelastaa edes vähän ruokatavaroita, mutta odotus oli turha. Koottiin silloin maihin ajelehtineita lautoja, kannettiin ne joelle ja rakennettiin lautta, jolla päästiin sen poikki toiselle rannalle. Vaikka matka joelle olikin pieni, niin kului kuitenkin neljä päivää, ennenkuin siellä oltiin, niin uupuneita olivat miehet. Joella kuitenkin oltiin edes nälältä turvassa, sillä kaloja siinä oli ylenpalttisesti. Suurin osa joukosta jäi sinne ja vain kaksi voimakkainta miestä lähti jalan talvisatamaan apua hakemaan. Yksitoista päivää nämä viipyivät taipaleella, eläen juurista, lehdistä ja simpukoista, mitä meren rannalta löysivät. Usein täytyi rannikoilla olevia soita kiertää kaukaa sisämaan kautta. Vihdoin he uupumuksesta nääntymäisillään saapuivat talvisatamaan, jossa toverit heitä tuskin tunsivat, siihen määrään he olivat matkalla ränstyneet. Magalhães lähetti neljäkolmatta miestä maihin viemään haaksirikkoisille apua, viiniä ja leipää. Mutta vaikea oli näittenkin matka, muun muassa vedenpuutteen vuoksi. Heidän täytyi sulatella lunta janonsa sammuttamiseksi. Onnellisesti he kuitenkin saapuivat perille ja heidän kanssaan palasi koko haaksirikkoisten joukko talvisatamaan. Myöhemmin voitiin vielä pelastaa suurin osa tuhoutuneen aluksen varastoistakin ynnä tykit. Serrão sai »Concepcion» laivan johdon.

Jo ennen talven päättymistä, elokuussa, Magalhães nosti ankkurit lähteäkseen satamasta, johon liittyi niin synkkiä muistoja ja jossa lisäksi oli jouduttu maanasukkaitten kanssa huonoihin väleihin. Laivaston aikomus oli lähteä Serrãon löytämään eteläisempään satamaan, mutta se oli äkkimyrskyn yllättämänä vähällä kärsiä haaksirikon, ennenkuin sinne ennätti. Santa Cruz joen suulla sitten vietettiin pari kuukautta; aika käytettiin kalastamiseen ja laivain ruokavarastoitten lisäämiseen.

Matkaa jatketaan.

Lokakuussa Magalhães päätti kevään edistyneen siksi pitkälle, että hän saattoi lähteä matkaa jatkamaan. Kun otaksuttiin salmen olevan lähellä, niin seurattiin rannikkoa niin läheltä kuin mahdollista. Lokakuun 21 p. nähtiin rannassa aukko, joka näytti johtavan lahteen. Niemi sai nimekseen Cabo de las Virgenes ja lahti oli kauan etsitty salmi! Sen olemassa oloa oli kauan aavistettu, niin että se kumma kyllä on piirretty muutamiin tätä retkeä aikaisempiin karttoihinkin. Mutta tuskin oli siltä kukaan ennen Magalhãesia niin pitkällä käynyt. Luultavasti olivat kartanpiirtäjät otaksuneet Amerikan ulottuvan etelään päin jotenkin yhtä pitkälle kuin Afrikakin ja niille vaiheille salmen piirtäneet sen ja tuntemattoman Etelämaan välille, jonka olemassa olosta, Ptolemaioksen maantieteeseen luottaen, oltiin aivan vakuutettuja.

Magalhães lienee ollut itse ensimäinen, joka huomasi hänen mukaansa nimitetyn salmen, taikka ainakin arvasi sen oikean luonteen. Hän lähetti »Concepcionin» ja »S. Antonion» sitä edeltäkäsin tutkimaan ja kävi itse »Victorian» keralla ankkuriin, odottaakseen niitten palaamista. Pian nousi taas moinen kamala äkkimyrsky, jotka niissä seuduin ovat niin tavallisia, ja molemmat tiedustelulle lähteneet laivat olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Myrskyn asetuttua ne tulivat salmen ensimäiseen kaventoon, purjehtivat sen kautta, tulivat väljemmälle vedelle, löytäen sen takaa toisen ahtaamman kohdan, josta miehistöt näkivät eteenpäin salmea niin kauas kuin katse kantoi etelää kohti. Siitä he palasivat takaisin kertomaan tiedustelunsa tuloksista. Magalhães oli jo pelännyt heidän kärsineen haaksirikon. Sitä suurempi oli ilo, kun he viisi päivää poissa oltuaan äkkiä ilmestyivät salmeen, täysin purjein tullen ja kaikki liput liehumassa, tykeillä ampuen ja huutaen. Odottavat miehistöt arvasivat sanoman, yhtyivät riemunosotuksiin ja kiittivät Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä. Ripeästi kohosivat ankkurit ja kaikki laivat saattoivat vihdoin kääntää keulan länttä kohti, ohjata väylään, jota niin hartaasti oli etsitty, joka niin suurien vaivain jälkeen oli löydetty, — joka piankin oli juonillaan melkoisessa määrin laimentava löytäjäin iloa, sillä tämä salmiväylä on vielä tänä päivänä purjehtijoille maailman vaikeimpia. Tiedustelijat olivat päättäneet salmen johtavan toiseen mereen, koska se oli kauttaaltaan niin syvää, ettei pohjaa toisin paikoin ensinkään tavattu, kosk’eivät vuorovedet olleet semmoisia, kuin ne olisivat lahdessa olleet, ja koska lisäksi vesi oli kovin suolaista. Magalhães kysyi päälliköittänsä mielipidettä matkan jatkamisesta. Kaikki, »S. Antonion» luotsia Gomesia lukuun ottamatta, tahtoivat nyt purjehtia eteenpäin. Gomes, vaikka oli johtajan maanmies, oli hänen kanssaan vihoissa; mutta kieltämättä hän myös esitti pätevät syyt mielipiteelleen. Hän arveli, että kun salmi nyt oli löydetty, niin oli viisaampaa palata Espanjaan ja tulla vereksin voimin, suuremmalla laivastolla, löydettyä tietä edelleen purjehtimaan, sillä eihän tietty, kuinka pitkä matka salmesta vielä oli Molukeille. Magalhães sitä vastoin, joka ehkä arveli palaamalla menettävänsä retkensä hedelmät — tavallistahan oli uskoa uuden retkikunnan johto jollekulle toiselle — vaati matkaa jatkamaan ja jatkamaan, »vaikkapa täytyisi syödä nahka purjepuista». Innostus laivastossa oli nyt niin yleinen, että kaikki olivat hänen puolellaan. Molukkien luultiin jo olevan hyvinkin lähellä, jonkun lyhyen viikon purjehdusmatkan päässä vain. Jos olisi voitu arvata, mikä todella edessäpäin odotti, ja kuinka sana sanalta Magalhãesin uhittelu nahkan syömisestä toteutuisi, niin tuskinpa olisi matkan jatkamisesta tullut mitään.

Magalhãesin salmi.

Salmi, johon laivat nyt tunkeutuivat, on noin 600 kilometriä pitkä, täynnään vuonomaisia haaroja ja umpikujia, mutkainen, äkkituulinen, myrskyinen, vaikka yleiseen puhdasväyläinen. Kahden puolen kohoavat korkeat synkät vuoristot, toiset kukkulat parikin tuhatta metriä korkealle. Kun lumiraja täällä Etelä-Jäämertä läheisessä meri-ilmastossa on hyvin matalalla, niin on kahden puolen melkein yhtämittaiset jonot lumituntureita syvine pääsemättömine rotkoineen ja glasiereineen, joista toiset ovat kuin jäätyneitä Niagaroita, toiset, rinteillä päättyvät, kuin valtavia lasiseiniä rosoisien mustien kalliojyrkänteiden tai synkkien elottomien laaksojen päällä. Maisemat ovat samalla yksitoikkoiset ja jylhän mahtavat. Ilman tietoa siitä, mitä edessä oli, mikä sola monesta lännen merelle johti, oli ensimäisten purjehtijain tehtävä niin vaikea, että sen suorittaminen on omiaan vielä tänä päivänä ihmetyttämään. Usein heidän täytyi päiväkausia luovittuaan ja taisteltuaan palata samaa tietä takaisin, kun sola lopulta päättyikin joko äkkijyrkkään kalliomuuriin tai kääntyi aivan toivottomalle suunnalle. Magalhãesin salmen länsiosissa, jossa vesi syvyytensä ja vuorien synkkien varjojen vuoksi on melkein pikimustaa, raivoaa melkein yhtämittainen myrsky, taivas on ainiaan synkässä pilvessä, ilma sameata ja huuruista. Tavallisesti tuuli puhaltaa lännestä ja salmessa käy silloin voimakas virta samaan suuntaan, mutta väylät ovat niin ahtaat, että luovimiseen tuskin on joka paikassa tilaa. Paljailta vuorilta syöksyvät myrskyvihurit rajulla voimalla vuonoihin ja kohottavat veden lyhyiksi jyrkiksi aalloiksi, joita merimiehet ovat ruvenneet sanomaan »pirunaalloiksi», ne kun ovat varsinkin purjelaivalle vaaralliset.

Salmen etelärannoilta näkyi usein yöllä valkeita, ja sen vuoksi sen puoleinen maa sai Tulimaan nimen, joka sillä yhä vielä on. Kun oli purjehdittu 50 penikulmaa, niin tultiin paikkaan, jossa haarautui väyliä monelle suunnalle; oli lähetettävä laivoja kutakin tutkimaan. Magalhãesin oma laiva sillä välin kalasti ruokavarain apua, sillä ruokavaroja ei ollut enää kuin kolmeksi kuukaudeksi. »S. Antonio» laski täysin purjein kaakkoa kohti kulkevaan vuonoon, odottamatta »Concepcionia», jonka piti alkumatka kulkea sen kanssa yhdessä. »S. Antoniolla» oli petos mielessään — se palasikin takaisin Espanjaan. »Trinidadin» suuri vene, joka oli lähetetty tutkimaan luoteeseen päin kulkevaa vesisolaa, palasi jo kolmantena päivänä takaisin sillä tiedolla, että se oli löytänyt paikan, josta salmi kääntyi mereen. Tämän ilosanoman saatuaan Magalhães lähetti »Victorian» etsimään »S. Antoniota» ja jättämään ennen sovittuun yhtymäpaikkaan kirjeen, jossa ilmotettiin laivaston matkan jatkosta. Mutta »S. Antonio» ei enää palannut. Laivaväki oli luotsi Gomesin kannatuksella tehnyt kapinan kapteeniansa, portugalilaista Mesquitaa vastaan, jota syytettiin siitä, että hän Juliano lahdessa oli neuvonut Magalhãesia julmuuteen kapinoitsijoita vastaan. »S. Antonio» aikoi paluumatkalla poiketa Juliano-lahteen pelastamaan Juan de Cartagenan ja papin, joka oli hänen kerallaan maihin viety; mutta joko poikkeusta ei tapahtunut taikka ei maalle jätettyjä enää löydetty. Joku sen ajan kirjailija tosin väittää, että molemmatkin olisivat tällä tavalla palanneet takaisin, mutta tieto tuskin on luotettava. Kotimaassa »S. Antonion» miehet levittelivät Magalhãesista kaikenlaisia parjauksia, ja Mesquita sai uskollisuutensa palkaksi olla vankeudessa aina siihen saakka, kunnes maapallon toiselta puolelta saapui tietoja tositapauksista. Silloin hän pääsi vankeudesta ja sai palkinnoista osansa. Magalhães oli siten menettänyt toisenkin laivan. Eikä hänellä paitsi lankoaan Duarte Barbosaa, enää ollut montakaan miestä, joihin saattoi ehdottomasti luottaa. Jos hän nyt olisi kutsunut upseerinsa neuvotteluun, niin hänet ehkä olisi kumoon äänestetty. Siitä syystä hän pyysi heidän kirjallista mielipidettään, oliko viisaampaa jatkaa matkaa, vaiko palata takaisin. Päätöksen hän kuitenkin lupasi itse tehdä, silmällä pitäen, mitä laivain turvallisuus ja kuninkaan etu vaativat. Vastauksissa, ainakin toisissa, huomautettiin ruokavarain vähyyttä ja muitten varustusten puutetta mutta ei kuitenkaan suoraan vastustettukaan matkan jatkamista. Magalhães antoi seuraavana päivänä käskyn nostaa ankkurit. Oikealla' puolella oleva maa selväänkin oli mannermaata, vasemmalla puolella olevaa luultiin saareksi, koska sen poikki kuului kuin avoimen meren rantapauhua. Varovaisesti purjehdittiin ahtaita vuonoja eteenpäin, edellä veneet, jotka mittailivat väyläin syvyyttä, yöksi ankkuroiden. Viidentenä päivänä vihdoin saavuttiin salmen suulle. Tykeillä ammuttiin ilolaukauksia, kun Cabo Deseadon kohdalla lännessä avautui aava Tyyni meri. Salmen purjehtimiseen oli kulunut kolme viikkoa, mutta jos tästä ajasta vähennetään ne päivät, jotka oli odotettu, niin oli varsinainen purjehdusaika 12 päivää.

Matka Tyynen meren poikki.

Tyynelle merelle tultua kuoli toinen anastetuista patagonialaisista. Hän oli vähitellen alistunut kohtaloonsa ja ollut hyvin avulias opettamaan kieltään espanjalaisille. Kun hän tunsi pahoin sairastuneensa, syleili ja suuteli hän ristiä ja halusi tulla kristityksi. Hänet kastettiin ja nimeksi annettiin Paavali.

Kuta pohjoisemmaksi tultiin, sitä leudommaksi muuttui ilma, tuuli suotuisammaksi, niin että kestetyt vaivat melkeinpä unohdettiin. Äkkinäisten rajujen myrskyjen sijasta kuljettivat tasaiset tuulet laivastoa yli rauhaisan merenpinnan, ja kiitokseksi tästä ystävällisestä vastaanotosta meri sai Tyynen meren nimen. Kolmeen kuukauteen kahteenkymmeneen päivään ei kohdattu ainoatakaan myrskyä.

Aluksi purjehdittiin Patagonian jylhää länsirannikkoa seuraillen, kuitenkin kaukana siitä ulapalla. Kalain paljous hämmästytti merimiehiä. Italialainen aatelismies Pigafetta, joka oli retkellä mukana ja säännöllisesti pitämänsä päiväkirjan mukaan siitä kirjotti täydellisimmän kertomuksen, kuvaa »albacores» ja »bonitos» kaloja, jotka ajoivat takaa »colondrineja» (pääskyjä s.o. lentokaloja). »Takaa ajettuina nämä hyppäävät vedestä ja lentävät nuolen kantaman — niin kauan kun siivet ovat tuoreet — ja sukeltavat sitten taas mereen. Mutta takaa-ajajat seuraavat niiden varjoa ja tultuaan sille paikalle, jossa ne putosivat, hyökkäävät niiden kimppuun ja syövät suuhunsa — se oli aivan ihmeellistä ja hupaisaa katsella.»

Joulukuun 16 p. muutettiin suuntaa. Magalhães arveli purjehtineensa kyllin kauas pohjoiseen, voidakseen kääntyä suoraan Molukkeja kohti. Suunta sen vuoksi käännettiin 37:nnen eteläisen leveysasteen vaiheilta luoteiseksi. Mutta vanhat auktorit tuottivat Magalhãesillekin pahoja pettymyksiä, samoin kuin häntä ennen Columbukselle ja vielä monelle hänen jälkeensäkin. Hän oli pahoin erehtynyt Tyynen meren laajuudesta. Kului päivä päivän jälkeen, mutta maata ei vain näkynyt, ei muuta kuin meren ääretön laaja pinta. 24 p. tammik. 1521, lähes kahden kuukauden purjehtimisen jälkeen, vihdoin nähtiin pieni puita kasvava saari, mutta se oli asumaton. Kun meri oli niin syvä, ettei luoti pohjannut, niin jatkettiin vain matkaa. Yhdentoista päivän kuluttua nähtiin jälleen maata, mutta sekin oli yhtä pieni ja asumaton saari kuin edellinen. Se sai »Haikalasaaren» nimen.

Matkan suunta oli yhä luodetta kohti. Pettymys oli suuri, kun ei löydetty semmoista maata, josta olisi saatu ruokavaroja, sillä laivoilla vallitsivat nyt mitä surkuteltavimmat olot. Annokset oli vähennetty pienimpään mahdolliseen määrään. »Veden ja leivän puute oli niin suuri», kirjottaa Gomara, »että oli syötävä unssittain, ja kun vettä juotiin, niin täytyi nipistää sormilla nenäänsä, niin se haisi.» Pigafetta antaa vielä värikkäämmän kuvauksen:

»Purjehdimme kolme kuukautta ja 20 päivää tapaamatta maata, josta olisimme voineet saada ruokavaroja. Leipä oli hajonnut pölyksi, se oli täynnään matoja ja rottien saastuttamaa, juomavesi oli samentunut ja ruvennut haisemaan. Söimme nahkan, jolla suuri märssyraaka oli vyötetty, jottei se köysiä hankaisi. Tämä nahka oli sangen sitkeätä, sillä se oli ollut alati auringonpaisteessa, tuulessa ja sateessa, sitä oli päiväkaudet liuotettava merivedessä, ennenkuin se hehkuvassa tuhkassa paistettuna oli kelvollista syötäväksi. Rotat olivat herkkupaloja ja niistä maksettiin puolen dukattia kappaleesta. Kaiken pahan lisäksi alkoi keripukki raivota ja siihen kuoli 19 miestä. Ellei Jumala ja Pyhä Äiti olisi meille matkalla antanut hyvää säätä, niin olisimme tällä laajalla aavalla merellä kuolleet nälkään, enkä luule, että kukaan ihminen toiste tekee semmoista matkaa.»

Päivän toisensa jälkeen laivat tasaisen tuulen vetäminä kyntivät suunnattoman laajaa merta. Kun oli saavuttu päiväntasaajalle, niin Magalhães suuntasi jonkun verran pohjoisemmaksi, tullakseen ensinnä Kiinaan, jonka satamissa hän toivoi saavansa runsaammin semmoisia tarpeita, kuin ränstyneiden laivain korjaukseen tarvittiin. Leveysasteet määrättiin pitkin matkaa jotenkin tarkkaan, mutta maantieteellistä pituutta oli sen ajan apuneuvoilla vaikeampi selville saada. Ainoastaan purjehditun matkan pituudesta voitiin arvata, millä paikalla maapalloa oltiin. Magalhães näyttää opettaneen perämiehiään vaarinottamaan kompassin poikkeukset, samoin kuin Columbuskin ensi matkallaan.

Ladronit.

Täynnään kurjuutta ja kärsimystä laivasto purjehti ja purjehti, ainiaan suotuisalla tuulella, aamusta iltaan ja illasta aamuun tähystellen etäiseltä taivaanrannalta maata. Vihdoin se kohosi merestä. Maaliskuun 6 p. näkyi maata ja heti nähtiin, että se oli asuttu. Laivoja vastaan saapui koko joukko veneitä. Mutta ensimäinen tuttavuus ei ollut rohkaiseva. Tuskin olivat laivat käyneet ankkuriin, ennenkuin asukkaat varastivat päällikön laivan perästä veneen, leikaten poikki köyden, jolla se oli kiinnitetty, ja veivät sen ihmeteltävän nopeaan mukanaan. Toiset käden käänteessä kiipesivät laivoihin ja varastivat kaikki, mitä suinkin irti saivat. Lopulta heidät täytyi ajaa pois väkivallalla ja siitä syntyi kahakka, joka oli siksi tuima, että Espanjalaisten täytyi käyttää ampuma-aseitakin. Magalhães, joka oli kovin pahoillaan veneensä menetyksestä, laski vähän väljemmälle ja purjehti siellä yön, ollakseen turvassa salahyökkäystä vastaan. Mutta aamulla hän palasi takaisin ja meni itse maihin, mukanaan puolisataa aseellista miestä, poltti kylän, anasti takaisin veneensä ja koko joukon ruokavaroja. Asukkaat pakenivat paikalla, kun ensimäiset arkipuusit oli laukaistu. Heillä ei ollutkaan muita aseita kuin kalanluisia keihäitä, ei edes jousia ja nuolia. Kun heihin sattui jousipyssyn nuoli, niin he vetivät sen ulos ruumiistaan ja katselivat sitä niin suurella hämmästyksellä, että sitä oli sääli nähdä, kuten Pigafetta vakuuttaa. Mutta merellä he aluksillaan, jotka olivat samanlaiset kummastakin päästä ja varustetut rinnakkaisvenholla tasapainon ylläpitämiseksi, liikkuivat hämmästyttävän nopeaan, voittaen laivatkin, vaikka nämä kulkivat täysin purjein. Omituista oli sekin, että vaikka ensimäinen yhtymys päättyi niin huonosti, niin olivat he kuitenkin tuota pikaa valmiita ryhtymään vaihtokauppaan muukalaisten kanssa, tuoden kaupaksi paljon kaikenlaisia ruokatavaroita ja hedelmiä. He olivat köyhiä, mutta älykkäitä ja erinomaisen ovelia varkaita, jonka vuoksi nämä saaret saivat »Ladronien», s.o. »rosvojen saarien» nimen. Ne saaret, jotka Magalhães näin löysi, olivat luultavasti Guam ja S. Rosa.

Filippinien löytö.

Kolmen päivän jälkeen, miehistön melkoisesti virkistyttyä, lähdettiin matkaa jatkamaan. Kun oli viikkokausi purjehdittu, niin nousi merestä uusia maita, ensimäiseksi Filippinien Samarin saaren eteläkärki. Eräälle saarelle, joka näytti asumattomalta, pystytettiin teltat ja sairaat vietiin maihin. Sattumalta kulki siitä sivu suurehko saaristolaisalus, joka oli kotoisin läheisestä Suluanin saaresta. Siinä oli mukana muutamia ylimyksiä, jotka pelvotta lähestyivät muukalaisia. Magalhãesin käskystä heille annettiin kaikenlaista rihkamaa, ja malaijit puolestaan antoivat vastalahjaksi kalaa, palmuviiniä, bananeja ja kookospähkinöitä. Samalla nähtiin ensimäiset mausteet, joista Espanjalaiset saattoivat arvata todella olevansa Molukkien läheisyydessä.

Magalhães nimitti tämän saariston S. Lazaruksen saaristoksi, koska hän sen löysi mainitun pyhimyksen päivänä. Vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin se Espanjan silloisen kuninkaan mukaan sai Filippinien nimen. Kuvaavaa saariston löytöhistorialle on, että Portugalilaiset sanoivat Filippinejä »idän saariksi», Espanjalaiset sitä vastoin »auringon laskun saariksi».

Maaliskuun 22 p. maanasukasten alus palasi takaisin lupauksensa mukaan, tuoden Magalhãesin laivoihin runsaasti hedelmiä, kookospähkinöitä, oransseja, bananeja ja kukon merkiksi siitä, että heidän maassaan oli siipikarjaakin. Mukana oli tällä kertaa Suluanin päällikkö, jolla oli korvissa kultarenkaat, rannerenkaat samasta metallista, samoin kuin useimmilla muillakin saarelaisilla. Nämä kultakoristeet tietysti herättivät Espanjalaisten saaliinhimoa. Vereksiä vihanneksia saatuaan sairaat nopeaan paranivat. Magalhães kävi joka päivä maissa heitä katsomassa ja juotti heille itse kookosmaitoa. Yhdeksän päivän kuluttua sairaat olivat siksi parantuneet, että voitiin matkaa jatkaa.

Tämän jälkeen tultiin saarille, joilla Magalhãesin malaijilaisen orjan puhumaa kieltä ymmärrettiin. Vasta siellä voitiin saada vähän käsitystä siitä, missä oltiin. Espanjalaisten laivat, omituiset esineet ja tykit, joita aina sopivissa tilaisuuksissa paukuteltiin, herättivät asukkaiden kesken mitä suurinta ihmettelyä. Vielä enemmän he ihmettelivät Magalhãesilta kuullessaan, kuinka äärettömän laaja se meri oli, joka heidän saariltaan alkoi auringonnousua kohti. Merkilliset olivat heidän mielestään niinikään vieraitten rautapuvut, joihin eivät mitkään aseet pystyneet. Saaren nimi oli Mazaga, nykyinen Limassaua. Magalhães lähetti erään kapteeneistaan italialaisen Pigafetan keralla kuninkaan vieraaksi. Pigafetta kuvaa vastaanottoa seuraavasti:

Mazagan kuninkaan vieraana.

»Kun tulimme maihin, niin kuningas ojensi kätensä taivasta kohti ja kääntyi sitten meidän puoleemme. Me teimme samoin, ja niin tekivät tosiaan kaikki muutkin. Kuningas sitten tarttui minua käteen ja yksi hänen päälliköistään tarttui toveriani käteen, jonka jälkeen meidät saatettiin jonkinlaisen ruohoista rakennetun teltan alle. Katoksessa oli balangai eli suuri kanootti, jonka perään istuimme; keskustelimme sitten merkkien kautta, koska tulkkia ei ollut. Kuninkaan seuralaiset, joilla oli täydet aseet, miekat, keihäät, tikarit ja kilvet, jäivät seisomaan. Sitten kannettiin porsaskeittoa ja suuri vadillinen viiniä, ja joka kerran kun haukkasimme keittoa, joimme päälle viiniä. Jos maljoihimme kulauksen jälkeen jotain jäi, — joka tosin harvoin tapahtui, — niin se paikalla kaadettiin pois toiseen astiaan. Kuninkaan malja oli kaiken aikaa peitettynä, siitä ei juonut kukaan muu kuin hän ja minä. Ennen juomistaan hän kohotti kätensä taivasta kohti, kääntyi sitten meidän puoleemme, ja samalla kun hän oikealla kädellään tarttui maljaan, hän minua kohti työnsi vasemman kätensä nyrkin, niin että minä ensin luulin hänen aikovan minua lyödä. Siten hän joi, ja minä juodessani toistin häntä kohtaan saman tempun, sillä niin näin juodessaan jokaisen tekevän toverilleen. Näillä menoilla ja ystävyyden osotuksilla söimme päivällisemme, enkä minä voinut välttää lihan syömistä, vaikka oli pitkäperjantai.

»Ennenkuin tuli illallisen aika, annoin kuninkaalle lahjat, jotka olin mukanani tuonut, kyselin kaikenlaisten esineitten nimiä ja kirjotin ne muistoon, He ihmettelivät kovasti nähdessään minun kirjottavan ja vielä enemmän, kun kirjotuksestani luin samat sanat. Sitten tuli illallisen aika. Kannettiin sisään kaksi suurta posliinimaljaa, toisessa riissikeitosta, toisessa porsaan lihaa. Söimme illallisemme samoilla menoilla kuin päivällisenkin. Sitten lähdimme kuninkaan palatsiin, joka oli melkein heinäsuovan näköinen, banaanin lehdillä peitetty ja neljän paalun varassa, niin että siihen täytyi nousta portaita. Majassa kuningas käski meidät istumaan ruokomatolle, ja sillä sitten istuimmekin jalat ristissä allamme kuin räätälin; puolen tunnin kuluttua kannettiin sisään paistettua ja paloteltua kalaa, verestä inkevääriä ja viiniä. Kuninkaan vanhin poika tuli istumaan minun viereeni, jonka jälkeen kannettiin enemmän ruokia, kalaa liemineen ja riissiä, jotka olivat prinssin kanssa syötävät. Toverini oli syönyt ja juonut niin paljon, että humaltui.

»Kynttilöinä käytettiin 'anime' nimisen puun pihkaa, joka käärittiin palmu- tai bananilehtiin. Kuningas nyt merkeillä ilmotti haluavansa lähteä levolle, mutta jätti prinssin meidän seuraksemme. Hänen kerallaan nukuimme ruokomatoilla, päänalaisena lehvillä täytetyt pielukset.»

Seuraavana päivänä molemmat europpalaiset palasivat laivaan, kuningas jäähyväisiksi suuteli heidän käsiään ja he suutelivat hänen käsiään. Kuninkaan veli, joka hallitsi toista maata, lähti sitten laivoihin muutaman miehen keralla, ja Magalhães pani heidän kunniakseen toimeen pidot sekä lahjotti heille kaikenlaisia esineitä. tämä ruhtinas hallitsi erästä Mindanaon piiriä ja mainittua Suluanin saarta.

Pääsiäinen vietettiin mitä juhlallisimmin. Molemmat kuninkaat olivat saapuvilla jumalanpalveluksessa, suutelivat ristiä ja polvistuivat kädet ristissä, niinkuin näkivät europpalaisten tekevän. Heille lahjotettiin risti ja orjantappurakruunu pyynnöllä, että ne pystytettäisiin korkeimmalle vuorelle ja että niitä kumartaisivat kaikki. Sitten Magalhães kysyi uusilta ystäviltään, oliko heillä paraillaan sotaa kenenkään kanssa, ja lupasi lähteä paikalla kurittamaan heidän vihollisiaan. Kuninkaat vastasivat, että he tosin olivat kahden saaren kanssa sodassa, mutta ettei vuodenaika ollut sovelias sotatoimiin. He kiittivät kuitenkin tarjotusta avusta. Risti sitten juhlasaatossa kannettiin vuoren kukkulalle ja europpalaiset kunnioittivat sitä, lukien jokainen »Pater nosterin» ja »Aven», jonka jälkeen nautittiin kuninkaan tarjoamia virvokkeita. Kuningas sitten pyysi Magalhãesilta apua laihonsa korjaamiseen ja tämän tapahduttua tuli itse heitä opastamaan suurempaan kauppapaikkaan, jossa he saattoivat ruveta vaihtamaan tavaroitaan.

Sebu.

Matkalla nähtiin eräällä saarella suuria lepakoita, »lentäviä kettuja», joitten liha Pigafetan mielestä maistui linnun lihalta. Eräällä toisella saarella nähtiin lintuja, jotka peittivät munansa kekoihin, jättäen ne sinne hautumaan. Samat linnut ovat yhä vielä näiden saaristojen omituisimpia eläinilmiöitä. Huhtikuun 7 p. espanjalainen laivasto kävi ankkuriin Sebun satamassa. Laivat liputettiin ja tykeillä ammuttiin; asukkaat suuresti pelästyivät. Kun heille oli ilmotettu vieraitten rauhallinen tarkotus, niin saaren kuningas lähetti sanomaan, ettei hänen satamaansa saanut kenkään tulla veroa maksamatta. Mutta Magalhães vastasi, ettei maailman mahtavin kuningas kenellekään veroa maksa ja että hän tarjosi sotaa taikka rauhaa, sen mukaan kuin kukin halusi. Satamassa sattui olemaan eräs siamilainen kauppias, joka oli kuullut Portugalilaisten urotöistä Intiassa, ja hän kehotti kuningasta valitsemaan rauhan. Siitä saatiinkin aikaan mitä paras ystävyys kuninkaan ja Espanjalaisten välillä. Solmittiin rauhanliitto ja veriveljeys, jonka kautta Espanjalaiset saivat yksinomaan oikeuden kaupantekoon Sebun kuninkaan maissa. Sebun asukkaat ilmottivat mielihyvällä rupeavansa kristityiksi, kun opin peruspiirteet oli heille selitetty.

Sitten alkoi kaupanteko. Espanjalaiset rakensivat maalle kauppavajat ja asettivat niihin tavaroitaan, jotka herättivät mitä suurinta ihmettelyä. Pronssi- ja rauta-esineillä saatiin runsaasti kultaa, muilla esineillä ruokatavaroita. Magalhãesin täytyi kieltää miehiään menettämästä kaikkia tarve-esineitään kultaa niillä vaihtaakseen. Sebun asukkailla oli mitat ja painot ja muutoinkin he olivat koko joukon sivistyneempiä kuin ne ihmiset, joitten kanssa siihen saakka oli jouduttu tekemisiin. Huhtikuun 14 p. kuningas juhIallisesti kastettiin kristinuskoon. Samalla kertaa kastettiin Limassauankin kuningas ja paljon Sebun ylimyksiä. Sebun kuningas sai nimekseen Carlos Espanjan kuninkaan mukaan. Kuningatar kastettiin Johannaksi, Limassauan kuningatar Isabellaksi. Alempi kansa riensi sitten kilvan kastattamaan itseään, niin että laivain papilla oli täysi työ. Yhtenä päivänä kastettiin 800 henkeä.

Tämän jälkeen Magalhães kutsui kokoon kuninkaan veljet ja vasallit, joitten hän oli kuullut niskottelevan kuningasta vastaan, ja uhkasi tuomita heidät kaikki kuolemaan, elleivät he siitä pitäen osottaneet täydellistä kuuliaisuutta hänen, Magalhãesin, liittolaista ja veriveljeä kohtaan. Vasallit lupasivat, mutta eräs heistä sitten katui lupaustaan ja kapinoi, jonka vuoksi Espanjalaiset polttivat ja hävittivät hänen kylänsä, pystyttäen ristin savuaville raunioille. Sebun kuningas tämän johdosta lahjoitti Magalhãesille kalliita kultakoristeita ja jalokiviä.

Mutta Magalhães oli huomannut, etteivät he olleetkaan lupauksensa mukaan polttaneet epäjumaliaan, vaan edelleenkin niitä palvelivat. Hän moitti heitä siitä ankarasti. Hänelle vastattiin, että kuninkaan veli oli sairaana, jonka vuoksi uhreja täytyi jatkaa. Magalhães silloin sanoi, että hänen uskonsa tiesi sitä vastaan paremman keinon, pani toimeen kirkollisen juhlakulun ja saapui sen keralla sairaan ruhtinaan majalle. Tämä ei voinut puhua, ei liikkua, kastettiin ja parani viidessä päivässä. »Tämä suuri ihme tapahtui silmäimme edessä», sanoo hurskas kirjottaja, joka tapauksen kertoo. Parannuttuaan mies poltti majassaan olevan epäjumalankuvan, kävi meren rantaan, jossa oli useita uhritemppeleitä, ja antoi hävittää ne. Maan asukkaat repivät ne huutaen »Castille, Castille», ja sanoivat, että jos Jumala heille soi elämän, niin he polttaisivat vaikka kuinka paljon epäjumalankuvia, vaikkapa ne olisivat itse kuninkaan palatsissa. Mutta Espanjalaisten saavuttama suuri mahti oli lyhytaikainen. Sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän, ja vielä nopeampi oli sen kukistus kuin synty.

Magalhãesin kuolema.

Ne rettelöt, jotka sitten johtivat sotaan ja Magalhãesin kuolemaan, alkoivat ennen mainitun kylän polttamisesta. Maktanin kapinallisen ruhtinaan alapäällikkö pyysi Magalhãesin apua hallitsijaansa vastaan, ja Magalhães paikalla suostui tuumaan, saaden Sebun hallitsijankin lähtemään sotaretkelle, vaikka hän alussa esteli.

Magalhães itse lähti retkelle, kuusikymmentä miestä mukanaan. Sebun sulttaanilla oli tuhat miestä ja monta sotakanoottia; Espanjalaiset lähtivät kolmella veneellä. Maktanin pieni saari on aivan Sebun vieressä, muodostaen sen sataman. Yöllä lähdettiin matkaan ja aamun valjetessa saavuttiin perille. Magalhães ensin lähetti vastustajalleen kehotuksen, että hän suostuisi veroa maksamaan, jossa tapauksessa hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi. Mutta viholliselta saatiin jyrkkä epuu vastaukseksi. Maktanin asukkaat olivat linnottaneet kaupunkinsa aidoilla, salaojilla ja kuopilla. Sebun kuningas tarjoutui itse hyökkäämään ja ratkaisemaan taistelun, mutta siitä Magalhães ei tahtonut mitään tietää, vaan taisteluinnosta palaen sanoi päin vastoin Espanjalaisten aikovan yksin näyttää uudelle liittolaiselleen, miten he osasivat taistella. Veneet eivät kuitenkaan koralliriuttain vuoksi päässeet rantaan, vaan Espanjalaisten täytyi kaalata jonkun matkan ja jättää ne ulommaksi. Mutta tuskin oli Magalhães, 48 miestä kerallaan, maihin päässyt, ennenkuin hänet piiritti vihollinen joukko, jossa oli tuhansia taistelijoita. Keihäitä, nuolia ja kiviä sateli joka puolelta, mutta niin lähelle vihollinen ei laskenut, että hyökkääjät olisivat voineet teräaseitaan käyttää. Espanjalaiset suotta kuluttivat ampumavarojaan. Vaikka haarniskat olivat hyvänä suojana, niin alkoivat he kuitenkin toinen toisensa jälkeen saada raajoihinsa haavoja. Magalhães sytytti kylän palamaan, mutta siitä viholliset vain kävivät entistä hurjemmiksi. Pari espanjalaista sai kylää sytyttäessään surmansa. Magalhães huomasi, ettei hän saisi mitään aikaan, ja käski peräytyä. Hän olisi suonut peräytymisen tapahtuvan vähitellen ja hyvässä järjestyksessä, mutta Espanjalaiset, kauhistuen tappion uhkaa ja vankeuden kamaluutta, syöksyivät suin päin pakoon, jättäen päällikkönsä, joka oli saanut jalkaansa haavan, hitaasti peräytyen rantaa kohti kymmenkunnan miehen kanssa pitämään puoliaan. Magalhães pääsikin rantaan, mutta veneet olivat niin kaukana, ettei niistä ollut mitään apua.

Kun oli peräydytty meressä siksi, että vesi ulottui polviin saakka, niin alkuasukkaat, joita kihisi joka puolella, tekivät hurjan hyökkäyksen. Pigafetta kertoo tapauksen viimeisen vaiheen seuraavasti:

»Siten taistelimme tunnin, taikka enemmänkin, kunnes vihdoin eräs intialainen bambukeihäällä haavotti kapteenia (Magalhãesia) kasvoihin. Magalhães raivoissaan upotti keihäänsä intialaisen rintaan ja jätti sen siihen. Mutta kun hän sitten aikoi paljastaa miekkansa, niin hän ei voinutkaan vetää sitä tupesta kuin puoleksi, koska oli saanut käsivarteensa keihään haavan. Tämän huomatessaan kaikki viholliset hyökkäsivät Magalhãesin kimppuun ja eräs heistä suurella miekalla iski hänen vasempaan sääreensä niin kovaa, että hän kaatui kasvoilleen. Sitten intialaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa rautakärkisillä bambukeihäillä ja miekoilla ja kaikilla aseilla, mitä heillä oli, ja lävistivät hänen ruumiinsa - meidän peilimme, meidän valomme, meidän lohduttajamme, meidän uskollisen oppaamme — kunnes he tappoivat hänet. Intialaisten häntä läheltä ahdistaessa hän monta kertaa kääntyi ympäri meitä kohti nähdäkseen, olimmeko kaikki turvassa, ikäänkuin ei hänen itsepintaisella vastarinnallaan olisi ollut muuta tarkotusta kuin viivyttää vihollista, jotta hänen miehensä joutuivat pakenemaan. Me jotka taistelimme hänen kerallaan viimeiseen saakka ja olimme haavoja täynnä, nähdessämme hänen kaatuvan hyökkäsimme veneillemme, jotka paraikaa tekivät lähtöä… Hänen kerallaan kaatui kahdeksan meikäläistä ja neljä kastettua intialaista. Sitä paitsi meistä suuri osa oli haavottunut, minä itse muiden mukana. Vihollinen menetti ainoastaan viisitoista miestä.»

Magalhães sai näin varomattomuutensa kautta surkean lopun, juuri kun hänen suuri yrityksensä oli onnistunut. Koko sotaretki Maktania vastaan oli turhaa toimikiihkoa liian pienillä voimilla. Mutta ei hän espanjalaisilta sotureiltaan saanut sitä kannatusta, johon oli tottunut maanmiestensä keralla Intiassa taistellessaan. Suru ylipäällikön kaatumisesta oli suuri ja Sebun kuninkaan kerrotaan itkeneen sanoman kuullessaan. Veneet palasivat laivoihin ja vielä samana iltana lähetettiin Maktanin kuninkaan luo lähettiläitä pyytämään pois Magalhãesin ruumista. Mutta vaikka siitä luvattiin suuret lunnaat, niin ei vihollinen sitä luovuttanut. Varmaan ei tiedetä paikkaa, jossa hän kaatui, mutta lähiseuduille Espanjalaiset myöhemmin ovat rakentaneet muistopatsaan.

Magalhães oli lähes 41 vuoden ikäinen kuollessaan. Vaikk’ei hän vielä ollutkaan saapunut Maustesaarille, matkansa päämäärään, oli hän kuitenkin suurimmat vaikeudet voittanut. Hän oli löytänyt salmen Etelä-Amerikan poikki ja purjehtinut maapallon suurimman, siihen saakka aivan tuntemattoman meren laidasta laitaan. Hän oli suorittanut purjehdusretken, joka on kaikkien aikain mainehikkain. Magalhãesin paras avu oli kestävyys suurimmissakin vaaroissa, vaikeimmissakin oloissa. Matkalla Tyynen meren poikki hän kesti nälkää ja puutetta kilvan miehiensä kanssa. Hänen luonnettaan on eri tavoin arvosteltu. Toiset ovat moittineet häntä julmaksi ja keinojaan katsomattomaksi, viitaten siihen tapaan, jolla hän kukisti laivastonsa kapinan Patagonian rannikolla. Hän oli siinä suhteessa aikansa ja etelämaan lapsi ja vaikean asemansa vuoksi pakotettu epätoivon tekoihin. Hän oli ennen kaikkea soturi ja merimies, toimen ja käytännön mies, ja vaikka emme voikaan asettaa hänen luonnettaan, sen enempää kuin hänen matkansa maailmanhistoriallista merkitystäkään, Columbuksen luonteen ja retken rinnalle, niin on hän kieltämättä mainittava suuren genovalaisen jälkeen löytöretkien historian toisena miehenä.

Retkikunta Molukeilla.

Magalhãesin kuoleman kautta muuttui alkuasukkaitten mieliala kokonaan. Usko muukalaisten voittamattomuutcen hävisi samalla, ja viipymättä kudottiin kavala juoni heidän tuhoamisekseen. Mikä sai Sebun kuninkaan niin äkkiä pettämään uudet ystävänsä, siitä ovat tiedot ristiriitaiset. Yhden kertomuksen mukaan retkikunnan petti Magalhãesin orja, Malakasta kotoisin oleva Enrique, joka Maktanin tappelussa oli saanut vähäpätöisen haavan. Herransa kuoltua hän aikoi ruveta kokonaan toimettomaksi, mutta koska häntä tarvittiin tulkkina, niin Duarte Barbosa mitä ankarimmin häntä nuhteli, uhaten samalla rankaista, ellei hän paikalla lähtenyt liikkeelle. Kostoksi Enrique päätti pettää retkikunnan ja meni muutaman päivän kuluttua Sebun kuninkaan luo, viekotellen hänet vähällä vaivalla salajuoneen Espanjalaisten tuhoamiseksi. Kuningas kutsui laivaston etevimmät miehet pitoihin, antaakseen muka heille kalliin lahjan, joka oli vietävä Espanjan kuninkaalle. Neljäkolmatta espanjalaista, joukossa vasta valitut kapteenit Duarte Barbosa ja Juan Serrão, ynnä tähtitieteilijä San Martin, noudatti kutsua. Pigafetta jäi laivoihin, koska hän ei ollut haavoistaan parantunut, Carvalho, koska hän pelkäsi petosta. Pidoissa kaikki surmattiin, ainoastaan Serrão jäi henkiin. Carvalho hyökkäyksestä kuultuaan antoi paikalla nostaa ankkurit, eikä uskaltanut enää sen vertaa lähestyä, että olisi ostanut vapaaksi haavotetun Serrãon, joka oli tuotu meren rannalle sitä pyytämään; Serrãon loppu on tietämätön. Kun miehistöä ei enää riittänyt kaikkiin laivoihin, niin »Concepcion» huonoimpana sytytettiin palamaan.

»Trinidad» ja »Victoria» lähtivät sitten Maustesaaria hakemaan, harhaillen kauan tässä laajassa saaristossa, ennenkuin perille löysivät. Carvalhon ja Espinosan johdolla purjehdittiin ensinnä etelään Mindanaoon ja sieltä Cagayaniin lähelle Borneota, jossa tavattiin Borneosta karkotettuja maureja. Sitten kuljettiin koillista kohti Palavaniin, yhä Maustesaarien haussa, ja saatiin sieltä ruokavaroja. Tämän jälkeen palattiin taas Borneoon, Bruneihin, joka oli mereen paaluille rakennettu ja melkoinen kaupunki. Espanjalaiset tekivät siellä kauppaa, kävivät kuninkaan palatsissakin, elefanteilla ratsastaen, mutta sitten syntyi selittämättömän väärinkäsityksen kautta kahakka ja vahingosta viisastuneina he näkivät viisaimmaksi lähteä pois. Pari merimiestä jäi Bruneihin — he ehkä olivatkin karkureita, — mutta Espanjalaisetkin puolestaan saivat käsiinsä useita ylhäisiä bruneilaisia, joista Carvalho salaa korkeita lunnaita vastaan päästi pois etevimmän, pitäen itse rahat.

Borneosta purjehdittiin jälleen itää kohti ja tultiin Mindanaon eteläpäähän, ja vasta sieltä ohjattiin etelää kohti Molukeille, jonne vihdoin saavuttiin 8 p. marrask. 1521. Matkalla oli oltu kaikkiaan kaksi ja neljännes vuotta, ennenkuin vihdoinkin voitiin käydä ankkuriin Tidorin satamassa tykkien paukkuessa, lippujen liehuessa ja juhlallisen hymnin kohotessa ilmaan. Portugalilaiset olivat levitelleet semmoista huhua, että muka Molukit olivat matalassa meressä, että sumut ja kaiut haittasivat purjehdusta, mutta Espanjalaiset nyt huomasivat nämä puheet vääriksi, sillä väylät päin vastoin olivat puhtaat ja syvät.

Tidorin radsha otti Espanjalaiset suurella riemulla vastaan ja teki heidän kanssaan mielihyvällä mitä edullisimman kauppasopimuksen, sillä Espanjalaiset maksoivat mausteista paljon korkeammat hinnat kuin Portugalilaiset, jotka olivat asettuneet Ternateen, Tidorin kilpailijan luo. Espanjalaiset sen kuultuaan lähettivät Portugalilaisten luo airueen, kehottaen heitä saapumaan rauhalliseen neuvotteluun; mutta sen Portugalilaiset kielsivät, koska se muka olisi loukannut Ternaten hallitsijaa. Tämä kuitenkin sittemmin antoi luvan, ja Portugalin kauppa-asiamies Lorosa, joka oli oleskellut Intiassa kymmenen vuotta, tuli Espanjalaisten vieraaksi, ihmetellen kovasti, että he olivat maksaneet niin korkeita hintoja. Samalla hän kertoi, että Manuel kuningas oli lähettänyt laivoja sekä La Plata joelle että Hyvän toivon niemen edustalle Magalhãesin laivastoa pidättämään, jota paitsi Intiasta käsin piti lähetettämän Molukeille kuusi sotalaivaa, estämään Magalhäesia sinne pääsemästä; mutta sota Turkkilaisia vastaan oli vaikuttanut, että nämä laivat tarvittiinkin Punaisella merellä.

»Victoria» purjehtii maan piirin umpeen.

Joulukuun puolivälissä »Trinidad» ja »Victoria» olivat ottaneet täydet maustelastit ja lähteneet rannasta uusin purjein, joissa oli Galician Pyhän Jaakopin risti ja kirjotus: »Tämä on meidän onnemme kuva.» Mutta silloin »Trinidad» odottamatta sai vuodon, jota eivät radshan sukeltajat voineet tukkia. »Victorian» oli lähdettävä yksin matkaan ja »Trinidad» oli purettava korjausta varten. 21 p. joulukuuta »Victoria» lähti merelle, kevennettyään kuormaansa jonkun verran, koska laiva oli ottanut liian paljon mausteneilikoita. Päällikkönä oli nyt Sebastian del Cano, laivaväkeä oli 47 europpalaista ja 13 intialaista. Ensin poikettiin Burussa, sitten Ombaissa ja Timorin pohjoisrannalla ottamassa ruokavaroja ja vettä. Jaavan eteläpuolitse purjehdittiin edelleen niin kauas etelään, että nähtiin Amsterdam-saari, joka on Intian meren eteläosassa, Afrikan ja Australian keskivälillä. Ehkä kuljettiin hyvinkin läheltä Australian ohi. Tämä poikkeus tavallisesta väylästä aivan tuntemattomille vesille tapahtui tietysti väjyvien Portugalilaisten välttämiseksi; ehkä del Cano lisäksi toivoi tällä matkalla löytävänsä »Kulta- ja Hopeasaaret», joilla saataisiin heittää kallis maustelasti mereen ja poimia laiva täyteen puhtaita kultanokareita.

Pitkä matka alkoi vihdoin uuvuttaa sekä laivaa että miehistöä.⁻ Huhtikuun 3 p. täytyi jälleen, samoin kuin usein ennenkin, kääriä kaikki purjeet ja ruveta alusta korjaamaan. Se vuoti melkoisesti. Miehistö, niin kauan kuumassa ilmanalassa oltuaan, alkoi kärsiä vilusta. Liha oli pahentunut, niin ettei sitä enää voinut syödä; suolan puute oli estänyt sitä kunnolla säilyttämästä. Ei ollut muuta syötävää kuin riissiä. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan ja lopulta oli yleinen heikkous siihen määrään vallalla, että paljon ajateltiin, eikö pitänyt purjehtia portugalilaiseen Mosambikiin apua saamaan. »Mutta suurempi osa meistä piti kunniaa vielä henkeäkin kalliimpana», lausuu Pigafetta, »ja sen vuoksi päätimme pyrkiä suoraan Espanjaan, tuli mikä tuli.»

Neljättäkymmenettä ja neljättäkymmenettäensimäistä leveyspiiriä seuraillen purjehdittiin edelleen länttä kohti, purjehdittiin kokonainen kuukausi, sillä oltiin länsituulien vyöhykkeessä ja siis vastatuulissa. Toukokuun 8 p. vihdoin tavattiin Etelä-Afrikan korkea ranta ja käytiin seuraavana päivänä ankkuriin. »Victoriassa» oli luultu, että jo aikoja sitten oltaisiin Hyvän toivon niemen ohi. Toukokuun 16 p. menetettiin Agulhas-niemen edustalla kovassa myrskyssä etumaston latva ja raakapuu. Kun oli niemen ohi päästy, poikettiin maihin korjaamaan. Sitten lähdettiin jälleen vaivalla eteenpäin taistelemaan, vaikka keripukki ja nälkä olivat vieneet melkein kaikki voimat. Lähes kolmasosa europpalaisista oli kuollut sen jälkeen kun Molukeilta lähdettiin, kolmestatoista intialaisesta yhdeksän. Pigafetta oli melkein ainoa, joka oli yhä vieläkin terve. »Me huomasimme ihmeellisen asian», hän sanoo, »ruumiita mereen heittäessämme. Kristityt jäivät veteen kasvot taivasta kohti — mutta intialaiset kääntyivät kasvot alaspäin.»

Afrikan länsirannalla luoviminen päättyi, ja saatiin taas purjehtia myötämukaisilla tuulilla. Kesäk. 8. p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, mutta laiva oli niin kaikin puolin rappeutunut, että arveltiin aivan mahdottomaksi purjehtia Viheriän niemen saaria kauemmaksi. Vaikka ne olivatkin Portugalilaisten hallussa, päätettiin sen vuoksi poiketa maihin korjaamaan ja varsinkin ruokavaroja saamaan. Laskettiin siis S. Jagon satamaan ja sanottiin oltavan paluumatkalla Amerikasta. Muun muassa tiedusteltiin viikon päivää, sillä tahdottiin verrata, oliko laivalla päivät oikein merkitty. »Se meitä kovin kummastutti», kertoi Pigafetta, »että heillä oli torstai, vaikka meillä laivalla vasta oli keskiviikko. Ja kuitenkin olin joka päivä merkinnyt tapaukset päiväkirjaani, koska alati olin terve. Vasta myöhemmin saimme tietää, ettemme olleetkaan erehtyneet, emmekä jättäneet yhtä päivää lukuun ottamatta, vaan että semmoinen ero syntyy, kun purjehditaan maan ympäri lännen kautta itään. Silloin aika lyhenee yhden päivän niihin verraten, jotka ovat samalla paikalla.»

Kun »Victorian» vene souti maihin kolmannen kerran, pidätettiin se, koska maissa sillä välin oli saatu selville, että laiva olikin Magalhãesin laivoja. Sebastian del Canoa vaadittiin antautumaan. Viipymättä hän kuitenkin nosti ankkurin, jättäen miehet maihin, ja saapui onnellisesti Guadalquivirin suuhun, S. Lucarin satamaan. Ainoastaan kahdeksantoista miestä oli jäljellä koko retkikunnasta, nekin suureksi osaksi sairaina. 8 p. syyskuuta saavuttiin Sevillaan. Seuraavana päivänä »Victorian» miehet, s.o. ne jotka kävelemään pääsivät, kulkivat juhlallisessa saatossa Santa Maria del Antiguan kirkkoon kiittämään onnellisesta palaamisesta. Sitten lähti koko palannut joukko kuninkaan luo Valladolidiin. Del Cano miehineen otettiin armollisesti vastaan ja sai vaakunakilven, jossa sulkatöyhdön päällä oli maapallon kuva ja kirjotus Primus circumdedisti me (ensimäiseksi kuljit minun ympärini). Pigafetta tässä tilaisuudessa antoi kuninkaalle omakätisen päiväkirjansa. Mainitsemista ansaitsee, että vaikka niin monta laivaa oli menetetty, niin oli kuitenkin »Victorian» tuoma kuorma niin arvokas, että se korvasi koko retkikunnan kustannukset.

Transsylvanus lausuu julki ne ihailun ja ylpeyden tunteet, joita tämä matka herätti, seuraavin sanoin: »Miehemme totisesti ansaitsevat ikuisen kunnian suuremmalla syyllä kuin Argonautit, jotka Jasonin kanssa purjehtivat Kolkhiiseen, ja paremmin heidän laivansa (Victoria) ansaitsisi paikan tähtitarhoissa kuin Argo.»

Vielä ennenkuin Sebastian del Cano ennätti Valladolidiin, saapuivat kotimaahan Viheriäniemen saarilta nekin miehet, jotka oli sinne jätetty; he tulivat Intiasta palaavalla portugalilaisella laivalla ja ennättivät Valladolidiin yhteiseen vastaanottoon.

»Trinidadin» loppu.

Huonommin kävi niitten, jotka olivat »Trinidadin» kera jääneet Molukeille. Kun laiva oli korjattu, lähti se huhtikuun alussa v. 1522 merelle, mukanaan arvokas kuorma ja 50 europpalaista, sekä kaksi saarelaista luotseina. Espinosa, joka oli laivan päällikkönä, päätti palata takaisin Tyynen meren poikki, mutta vastaiset tuulet ajoivat hänen laivansa kauas pohjoiseen. Kuukausia harhaillen ja kärsien paljon vilua ja ruokatavarain puutetta laiva menetti suuren osan väestään ja sitten viisi päivää kestäneessä myrskyssä pahasti vikautui ja menetti ison mastonsa. »Trinidadin» täytyi palata takaisin Molukeille, jonne sillä välin oli saapunut melkoinen portugalilainen laivasto Briton johdolla, sekä lopuksi antautua Portugalilaisten armoille. Kuvaavaa Portugalilaisten kateellisuudelle on se julma kohtelu, jonka alaisiksi nämä haaksirikkoiset sitten joutuivat. »Trinidad» purettiin, mutta ajautui kesken purkausta äkkimyrskyssä rantaan ja ruhjoutui. Sen miehistöä kaikin tavoin nöyryytettiin saarelaisten nähden, jotta näiden luottamus Espanjaan raukeisi. Sitten heidät vietiin Ternateen, jossa heitä pidettiin neljä kuukautta siinä toivossa, kuten Brito julkisesti tunnusti kuningas Manuelille kirjottamassaan kirjeessä, että he siellä epäterveellisessä ilmanalassa kuolisivat — hirttää hän ei heitä sentään tahtonut ilman kuninkaan lupaa. Ternatesta »Trinidadin» onneton miehistö vietiin Bandaan, sitten Malakkaan ja edelleen Kotshiniin, jossa saivat viettää kokonaisen vuoden, ennenkuin vihdoin pääsivät palaamaan Espanjaan. Pitämällä näitä raukkoja tahallaan epäterveellisissä seuduissa Portugalilaiset saivat heidän lukunsa siihen määrään vähenemään, että lopulta ainoastaan neljä saapui Lissaboniin, ja sielläkin heitä vielä pidettiin seitsemän kuukautta vankina, ennenkuin he vihdoin pääsivät vapaiksi.

Kaikkiaan palasi Espanjaan 35 miestä niistä 280:slä, jotka Magalhãesin keralla olivat lähteneet.

Riita Molukeista.

Vaikka Portugalilaiset aluksi saivatkin Molukit haltuunsa ja karkottivat Magalhãesin laivastolla tulleet Espanjalaiset, ei Espanja kuitenkaan luopunut saamastaan jalansijasta. Molukkien kauppa oli siksi tuottavaa, että Magalhãesin avaamaa tietä päätettiin kulkea edelleenkin, vaikka olikin nähty sen suunnaton pituus ja purjehduksen vaikeudet. Erotus sen ja itätien välillä ei ollut niin mahdoton, ettei olisi kannattanut yrittää. Länsitie oli sen verran pitempi kuin matka Brasilian rannikolta Sevillaan, ja Panaman kannaksen poikki se oli, niinkuin nykyisin voimme oikeilta pallokartoiltamme mitata, melkein tarkalleen yhtä pitkä.

Tuskin oli vuosi kulunut Sebastian del Canon paluusta, niin sai Ferdinand Cortes Kaarlo V:nneltä toimeksi tutkia, eikö Mexicon pohjoispuolelta löytyisi suorempaa väylää Tyynelle merelle. Samalla koetettiin saada Portugalin kanssa toimeen sopimus Molukkien omistuksesta.

Badajozin juntta.

Huhtikuussa 1524 kokoontui kummankin maan puolesta kolme lakimiestä, kolme tähtitieteilijää ja kolme luotsia sillalle, joka oli Badajozin ja Elvan kaupungin välillä pienen rajajoen Cayan poikki. Nämä henkilöt muodostivat kuulun »Badajozin juntan», josta aikanaan paljon ivaa laskettiin. Aina toukokuun lopulle saakka juntta piti kokouksiaan vuoron kummassakin kaupungissa ja koetti päästä selvyyteen siitä, kenelle Molukit Tordesillaan määritelmän mukaan kuuluivat. Mutta päätöstä oli kun olikin mahdoton aikaan saada. Tordesillaan sopimuksen mukaan pallonpuoliskoitten rajaviivan, kuulun »demarkatsioviivan», piti kulkea navasta napaan 370 leguaa Viheriäniemen saarien länsipuolella; mutta heti määritelmän lähtökohtakin oli häälyvä, koska Espanjalaiset alkoivat läntisimmästä, Portugalilaiset sitä vastoin itäisimmästä saaresta. Vielä riidanalaisempaa tietysti oli, mitä maita se leikkaisi, kun maapallon koosta ja päiväntasaaja-asteen pituudesta ei oltu, Magalhãesin matkasta huolimattakaan, likimainkaan yksimielisiä. Espanjalaiset olivat laskeneet Molukkien olevan Viheriäniemen saarista 183 asteen, Portugalilaiset sitä vastoin vain 137 asteen päässä. Espanjalaisten laskun mukaan Molukkien olisi pitänyt olla Salomonin saarien, Portugalilaisten laskun mukaan taas Borneon vaiheilla. Arvioero oli 46 astetta, yhtä paljon kuin koko Atlantinmeren leveys Viheriästä niemestä Vähiin Antilleihin. Juntta erosi sovinnon syntymättä, ja kun Molukkien omistusoikeudesta myöhemmin sovittiin, niin täytyi luopua tähtitieteellisestä paikanmääräyksestä; se ei vielä ollut saavuttanut riittävää tarkkuutta. Kumpikin maa päätti toistaiseksi jatkaa retkiään.

De Loaysan retki.

Espanja lähetti v. 1525 seitsemän laivaa de Loaysan johdolla purjehtimaan Magalhãesin löytämää tietä; Sebastian del Cano seurasi mukana yliluotsina. Laivasto lähti matkaan heinäkuun lopulla Coruñan satamasta, jonne suuri osa Länsi-Intian liikkeestä oli siirretty, koska Sevillan sataman mataluus alkoi käydä yhä haitallisemmaksi laivain koon suurentuessa. Mutta kova kohtalo seurasi Loaysan suurta yritystä. Seuraavan vuoden tammikuussa oltiin Patagonian rannikolla, jossa yksi laiva myrskyssä menetettiin; miehistö, Sebastian del Cano muitten mukana, pelastui. Vasta kuukauden kuluttua löydettiin salmi. Sitten ankarat myrskyt hajottivat koko laivaston. Kaksi laivaa tapasi toisensa kaukana pohjoisessa, ennenkuin olivat salmeen purjehtineet. Toinen niistä lähti omin lupinsa Molukeille Hyvän toivon niemen ympäri, mutta katosi sille tielle. Toinen otti Brasiliasta kuorman väripuuta ja palasi takaisin kotimaahan.

Yksi laiva myrskyssä hajaantuneista ajautui sitä vastoin niin kauas etelään, että se löysi Tulimaan eteläpään. Tälle löydölle ei kuitenkaan osattu antaa oikeata arvoa, vaan laiva, jonka kapteeni oli Hoces, palasi päälaivaston luo ja purjehti sen keralla Magalhãesin salmen kautta Tyynelle merelle. Siellä myrsky jälleen erotti Hocesin muusta laivastosta; hän yritti yksinään kulkea valtameren poikki, mutta kärsi luultavasti Paumotu saarilla haaksirikon. Pienin Loaysan laivoista ei, muista myrskyssä eksyttyään, uskaltanut lähteä yksin suurelle valtamerelle, vaan yritti pohjoiseen, Mexicon rannalle, joka Corteksen vallotuksen kautta oli joutunut Espanjalle. Etelä-Amerikan länsirannikko oli silloin vielä aivan tuntematon, vaikkei Magalhães olikin sen etäältä nähnyt. Guevara, joka johti mainittua pientä laivaa, purjehti näin sekä Chilen että Perun rannat, ennenkuin Pizarro ja Almagro sinne ennättivät, ja saapui onnellisesti Mexicon Tehuantepeciin.

Ainoastaan kaksi Loaysan laivoista pääsi todella Tyynen meren poikki. Aavalla valtamerellä kärsittiin, samoin kuin Magalhãesinkin retkellä, mitä suurinta kurjuutta. Loaysa kuoli surusta, kun oli menettänyt suurimman osan laivastostaan. Hänen jälkeensä sai Sebastian del Cano lippulaivan johtoonsa, mutta hänkin pian kuoli. Miehistö oli uupunut puutteesta ja rasituksesta ja kuolema kävi taajaan vieraissa. Salazar, joka del Canon jälkeen oli ylipäällikkönä, ennätti Ladroneille saakka, jossa hän soi miehilleen kymmenkunnan päivää lepoa; mutta kun Ladroneilta jatkettiin matkaa, niin hänkin heitti henkensä.

Tammikuun 1 p. 1527 lippulaiva saapui Tidoriin, jonka sulttaani riemulla otti sen vastaan, koska se pelasti hänet Portugalilaisten ylivallasta. Portugalilaiset tosin tekivät hyökkäyksen Espanjalaisten rakentamaa varustusta vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Laiva oli kuitenkin kärsinyt niin suuria vaurioita, että se oli hylättävä, ja miehistö, se mikä sitä enää oli elossa, muutti maalle asumaan. Tidorissa nämä tähteet sitten pitivät puoliaan, kunnes Saavedra saapui sinne. Se toinen laiva, joka oli lippulaivan keralla kulkenut Tyynen meren poikki, kärsi Filippineillä haaksirikon ja ainoastaan muutama mies pelastui Tidoriin tästä tapaturmasta kertomaan.

Saavedran matka.

Lopulla vuotta 1527 lähetti Fernando Cortes Mexicosta kolme laivaa ja 110 miestä Tyynen meren poikki Molukeille. Saavedra, joka laivastoa johti, menetti matkalla kaksi laivaa, mutta saattoi kuitenkin pelastaa Filippineiltä vankeudesta useita Magalhãesin ja Loaysan retkikuntain jäsenistä. Kun hänen väkensä oli matkalla huvennut kovin vähäksi — 30 mieheksi — ei hän voinut sanottavasti auttaa Tidorissa olevia maanmiehiään. Hän päätti sen vuoksi palata meren poikki Mexicoon, kävi matkallaan useilla papuain asumilla saarilla, ehkä Uuden Guinean pohjoisrannikolla, mutta ei vastatuulien vuoksi päässyt Ladroneja etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Tidoriin. Seuraavana vuonna Saavedra toukokuussa yritti uuden kerran ja pääsi aina Marshall-saarille saakka, mutta kuoli sieltä eteenpäin purjehtiessaan. Hänen laivansa koetti vielä jonkun aikaa jatkaa matkaa, mutta lopulta sen täytyi palata Tidoriin ainaisen vastatuulen vuoksi. Se saapui joulukuussa 1529 Molukeille Halmaheraan, jossa Portugalilaiset saivat sen käsiinsä; miehistö vietiin Malakkaan. Tidoriin jääneet Espanjalaiset karkotettiin.

Vihdoin Kaarlo V v. 1529 luovutti Molukit Portugalille 350,000 dukatin korvausta vastaan. Espanjan hyväksi sovittiin, että jos espanjalaiset laivat Tyynellä merellä purjehtiessaan — tämä meri ehdottomasti tunnustettiin Espanjan vaikutuspiiriin kuuluvaksi — joutuivat Molukeille huonon onnen kautta, niin niitä ei saanut kohdella vihollisina. Näin jäi Molukkien maustekauppa Portugalilaisten yksinoikeudeksi, kunnes Hollantilaiset seuraavalla vuosisadalla sen heiltä riistivät.

Silmäys tuulikarttaan osottaa, mikä oli syynä Espanjalaisten turhiin yrityksiin purjehtia Tyynen meren poikki takaisin, vaikka menomatka oli niin suotuisa ja nopea. Kahden puolen päiväntasaajaa puhaltavat koko meren poikki pasaadituulet idästä länteen käsin, ja laivain olisi täytynyt luovia niitä vastaan palatessaan. Sen ajan laivoille kävi tämä liian hitaaksi. Päästäkseen myötäisillä tuulilla palaamaan olisi purjehtijain pitänyt laskea kauas joko pohjoiseen tai etelään, jossa palaavat länsituulet ovat, samoin kuin Atlantinkin meren pohjois- ja eteläosissa, mutta näistä tuulioloista ei silloin vielä ollut tietoa. Espanjalaiset kuitenkin Mexicosta käsin jatkoivat retkiään Filippineille, ja lopulta he oppivat takaisinkin purjehtimaan.

Espanjalaiset Tyynellä merellä.

Espanjalaiset jatkoivat Molukit menetettyäänkin matkojaan Tyynellä merellä, sillä he toivoivat sen äärettömän laajain ulappain helmasta vielä löytävänsä uusia maita ja ennen tuntemattomia rikkauksia.

Lähettäessään v. 1536 Pizarrolle kahdella laivalla apuväkeä Cortes käski Grijalvaa, jonka johdossa laivat olivat, paluumatkalla Perusta tekemään retken Tyynen meren poikki Aasiaan. Kun matkalla ei maita löydetty, niin Grijalva yritti palata takaisin Mexicoon, mutta siitä häntä esti ainainen vastatuuli. Hän joutui vihdoin Uuden Guinean rannikolle ja kärsi siellä haaksirikon; muutamat haaksirikkoisista lopulta pelastuivat Molukeille.

Villalobos.

Muutamia vuosia myöhemmin Mexicon varakuningas Mendoza lähetti Tyynelle merelle retkikunnan Villalobosin johdolla. Laivasto, jossa oli kuusi alusta, löysi ensinnä lähellä Amerikkaa Revilla Gigedo saariston ja purjehti sitten Marshall-saarien sivu Karolineille. 23. p. tammik. 1543 Villalobos saapui saarille, joitten asukkaat tervehtivät tulokkaita espanjaksi: »Buenos dias, matalotes!» (»hyvää päivää, merimiehet!») ja tekivät ristinmerkin. Saaret, jotka kuuluivat Karolineihin, saivat siitä »Merimiessaarien» nimen. Villalobos sitten saapui Mindanaoon, aikoen perustaa sinne siirtokunnan. Mutta asukkaat olivat kaikkialla niin vihamielisiä, ettei saatu edes ruokatavaroita. Saaristolle, jonka Magalhães oli nimittänyt S. Lazaron saaristoksi, annettiin nyt Filippinien nimi. Villalobos koetti lähettää laivan Mexicoon apua noutamaan, mutta sen täytyi palata väliltä takaisin vastatuulien vuoksi. Lopulta Villabosin täytyi lähteä Molukeille ja siellä antautua Portugalilaisten armoille, kun vielä toinenkin yritys saada Mexicosta apua oli tyhjään rauennut. Tällä toisella kerralla etsittiin suotuisaa tuulta etelämpää. Ortiz de Retes luovi kauan Uuden Guinean rannikolla, joka nyt sai nimensä, ja sai kestää monet kovat kahakat alkuasukkaitten kanssa, jotka korkeilla tornimaisilla laitoksilla koettivat vallottaa Espanjalaisten alukset. Mutta tyhjin toimin täytyi hänenkin palata takaisin. Villalobosilla ei ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa laivansa Portugalilaisille, jotka pienissä erin kuljettivat niitten miehistön takaisin Espanjaan. Villalobos itse kuoli Amboinassa.

Filippinien anastus.

Kaarlo V:nnen kuoltua päätti kuningas Filip II Portugalilaisten vastaväitteistä huolimatta vallata Filippinit; hän ei luullut Portugalilaisten voivan sitä estää, koska heidän voimansa alkoivat uupua. Mexicon varakuningas Luis de Velasco varusti sitä varten neljä laivaa, jotka marraskuussa v. 1564 olivat valmiina matkaan lähtemään. Päällikkönä oli Lopez de Legaspi, tyyni, älykäs ja toimelias mies; luotsina oli jo Loaysan retkellä mukana ollut etevä purjehtija Urdaneta, joka tosin oli ennättänyt mennä luostariin, mutta kuninkaan käskyn saatuaan oli paikalla valmis matkalle lähtemään. Laivasto ohjeittensa mukaan purjehti tarkalleen samaa tietä kuin Villaloboskin, sillä tarkotuksena oli siirtokunnan perustaminen, eikä uusien maitten löytäminen. Yksi pienemmistä laivoista, ollen huonompi purjehtija, eksyi kuitenkin myrskyssä päälaivastosta, kulki yksin valtameren poikki, saapui Filippineille, mutta ajautui sieltä myrskyissä kauas pohjoiseen, aina 40:lle leveyspiirille saakka, jossa tuuli olikin suotuisempi Mexicoon paluuta varten. Tämä pieni laiva siten vahingossa löysi paluureitin, jota Loaysa, de la Torre ja Retes olivat aikaisemmin turhaan hakeneet.

Legaspi saapui onnellisesti Filippineille, mutta hänkin kohtasi kaikkialla vihamielistä väestöä. Vasta Boholista hän sai riittävästi ruokavaroja. Älykkäitten sovittelujen kautta sai Legaspi kuitenkin Sebun asukkaat, samat joitten kanssa Magalhães oli ollut tekemisissä ja joitten kautta hän oli surmansa saanut, uudelleen tunnustamaan Espanjan ylivallan, kun lupasi suojella heitä vihollisia vastaan. Kun siirtokunta näin oli alkuun saatu, niin Urdaneta lähetettiin Mexicoon apua hakemaan.

Tämä taitava purjehtija päätteli, että Tyynessä meressä, samoin kuin Atlantinkin meressä, mahtoi kauempana pohjoisessa, kuuman vyöhykkeen ulkopuolella, puhaltaa länsituulet, joiden avulla matka valtameren poikki olisi mahdollinen. Hän sen vuoksi ohjasi Filippineiltä kauas koillista kohti, kunnes oli Japaniakin pohjoisempana, ja saapui sitä tietä neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen onnellisesti Mexicon Acapulcoon. Tämän aivan oikeaan tieteelliseen otaksumaan perustuvan matkan kautta oli vihdoinkin löydetty väylä, jota oli mahdollinen palata takaisin Itä-Aasiasta. Yhteys Mexicon ynnä Perun ja Filippinien välillä oli tämän kautta turvattu ja liike muodostuikin sitten täysin säännölliseksi. Urdaneta lähti Mexicosta takaisin Espanjaan ja palasi luostariin, jossa hän v. 1568 kuoli.

Jo v. 1567 Legaspi sai apua kahdella laivalla ja saattoi nyt hyvin pitää puoliaan Portugalilaisia vastaan, jotka yrittivät väkivoimalla karkottaa hänet Filippineiltä. Kuitenkin hän päätti muuttaa siirtokuntansa vähän kauemmaksi Molukeista ja teki v. 1570 sotaretken Luzoniin, jossa hän anasti Manilan kylän. Seuraavana vuonna, saatuaan uutta apua Mexicosta ja kuninkaalta maaherran arvon ja vapaan toimivallan, hän palasi Manilan lahteen suuremmalla voimalla, voitti vihamielisen muhamedilaisen puolueen ja sai seudun päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden. Pasig joen suuhun, nykyisen Manilan paikalle, rakennettiin linna ja laskettiin Filippinien suurimman kaupungin perustukset. Legaspi kuoli v. 1572, mutta hänen seuraajansa pitivät uusissa asemissa puoliaan, ja kautta vuosisatain tämä siirtokunta sitten pysyi Espanjalaisten hallussa.

Etelämaan etsintä.

Uuden Guinean löydön kautta oli saanut uutta virikettä Ptolemaiokselta peritty vanha luulo, että muka Intian meren eteläosassa oli suuri mannermaa, »Terra Australis»; löydettyä suurta saarta pidettiin sen pohjoisimpana rannikkona. Luultiin tämän maan sitten jatkuvan Tyynen meren eteläpuolitse aina Tulimaahan saakka ja toivottiin sieltä löytyvän suuria rikkauksia ja oivallisia maita asuttaviksi. Mexicon varakuninkaan pitäessä huolta Filippineistä sai Perun varakuningas toimekseen etsiä ja asuttaa suuren Etelämaan. Juan Fernandez, joka Chilen edustalta löysi yksinäiset, hänen nimensä perineet kalliosaaret, lienee eräällä matkallaan käynyt niin kaukana, että hän näki Uuden Seelannin rannan; hän luuli saarta osaksi suuresta etelämaasta.

V. 1567 Perun varakuningas lähetti Alvaro Mendaña nimisen sotilaan etevien purjehtijain keralla löytöretkelle. Kun oli purjehdittu Callaosta melkoisen kauas etelään, eikä maata löytynyt, käännettiin suunta päiväntasaajaa kohti ja vasta lännempänä uudelleen etelään. Helmikuussa v. 1568 tultiin ihanaan saaristoon, jossa näytti olevan kultaakin; Espanjalaiset ihastuksissaan luulivat tulleensa Salomonin Ofiriin ja antoivat saarille Salomonin saarien nimen. Asukkaat tuntuivat olevan verraten ystävällistä kansaa, ruokatavaroita, varsinkin sikoja ja kanoja, oli runsaasti, laivanrakennukseen kelvollista puuta niinikään. Arvokkaita mausteitakin Espanjalaiset luulivat olevan. Kun oli saaristoa jonkun aikaa tutkittu, lähdettiin paluumatkalle; vaikean ja vaarallisen purjehduksen jälkeen saavuttiin Mexicoon ja sieltä vihdoin takaisin Callaoon.

Mendañan siirtomaayritys.

Seitsemänkolmatta vuotta kului, ennenkuin löytöjä sitten jatkettiin. Vasta v. 1595 sai Mendaña Perusta laivoja lähteäkseen asuttamaan Salomonin saaria. Hänellä oli neljä laivaa ja neljäsataa henkeä mukanaan, suurin osa nainutta väkeä. Kuukauden purjehduksen jälkeen tultiin heinäkuun puolivälissä saaristoon, jossa oli hyvin vaaleaihoista ja sangen kaunista kansaa. Asukkaat toivat laivoihin kookospähkinöitä ja muita hedelmiä, mutta varastivat samalla niin rohkeasti, että heidät täytyi ajaa pois. Siitä syntyi melske, jossa muuan saarelaisista haavottui, ja heti oli sota valmis. Nuolia ja kiviä sateli laivoihin ja laivoista ammuttiin pyssyillä. Saaristo sai Perun varakuninkaan kunniaksi Marquesas-saarien nimen. Alussa olivat suhteet olleet niin ystävällisiä, että eräs nainen nähdessään Mendañan puolison doña Isabellan vaaleat hiukset, oli pyytänyt niistä suortuvan lahjaksi. Kun oli jonkun aikaa taisteltu, tehtiin kuitenkin uudelleen rauha.

Elokuun alussa jatkettiin matkaa, löydettiin useita pienempiä saaria ja saavuttiin lopulta Santa Cruz saarille, jotka ovat Salomonin saarien kaakkoinen jatko. Siellä amiraalilaiva myrskyssä erosi muista laivoista, eikä sen koommin niitä nähnyt. Sen ympärille souti sen sijaan puolisataa venettä, joissa oli tummanruskeita ihmisiä. »Niillä oli kaikilla kähärä tukka, kenellä valkoiseksi, kenellä punaiseksi tai muun väriseksi värjätty, päälaki puoleksi ajeltu, hampaat punatut. He olivat aivan alastomia, ainoastaan lanteilla oli kapea vyöte ohutta kangasta. Kasvot ja käsivarret olivat mustiksi maalatut ja kiiltävät, kirjavilla juovilla koristellut. Kaulassa ja käsivarsissa oli nauhoja, joihin oli pujotettu kultanokareita, mustaa puuta, kalanhampaita, helmiäissirpaleita ja helmiä. Aseina oli jouset ja myrkkynuolet, joiden kärki oli tulessa karkaistu, suuret kivet, raskaat miekat, jotka oli valmistettu hyvin kovasta puusta, ynnä keihäät, joiden kärki oli puusta, kolmijakoinen ja harppunan kaltainen. Palmunlehtisessä pussissa oli juurileipää, joka oli heidän tärkein ravintoaineensa.»

Mendaña luuli heitä ensinnä Salomonin saarien kansaksi, mutta kun laivaa tervehdittiin nuolisateella, niin hän pian huomasi erehdyksensä. Pettymys oli sitä ikävämpi, kun hän, etsimiseen väsyneenä, oli päättänyt joka tapauksessa perustaa siirtokuntansa tähän saaristoon. Laivalla syntyi silloin kapina; se tosin saatiin kukistetuksi, mutta huolet ja rasitukset murtivat Mendañan voimat, niin että hän 17 p. lokakuuta heitti henkensä, uskottuaan retkikunnan johdon vaimolleen doña Isabellalle.

Mendañan kuoltua alkoi sota alkuasukkaita vastaan kahta kiivaammin, mutta lopulta Espanjalaiset olivat niin uupuneet ja taudeista riutuneet, että kaksikymmentä voimallista miestä olisi kyennyt heidät tuhoamaan. Doña Isabella silloin kutsui upseerinsa neuvotteluun ja sai heidät suostumaan tuumaansa, että purjehdittaisiin Manilaan ja perustettaisiin sinne siirtokunta. Retkikunnan luotsi, Pedro Fernandez de Quiros, sai johdon käsiinsä. Hän oli älykäs ja taitava mies, ja molempiakin ominaisuuksia tarvittiin täysin määrin. Välillä poikettiin Ladroneilla ruokatavaroita ottamassa. Retken vaiheista julkaistussa kertomuksessa on seuraava kuvaus asukkaitten vainajain palveluksesta: »He ottavat luut vanhempainsa ruumiista, polttavat lihan ja panevat tuhkan kookosviinaan eli tubaan, joka sitten juodaan. Joka vuosi itketään vainajaa kokonainen viikko, ja sen vuoksi onkin ammatti-itkijättäriä paljon ja ne ovat suuressa arvossa. Sitä paitsi kaikki naapurit kokoontuvat vainajan taloon häntä itkemään, ja sama palvelus osotetaan heille vuorostaan, kun he kuolevat. Yöllä itketään ja päivällä juodaan, ja näissä pidoissa käydään ahkeraan, sillä kestitys on runsas. Itkuvirressä kerrotaan vainajan urotöistä ja elämänvaiheista aina syntymisestä alkaen, kiitetään hänen voimaansa ja kauneuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä suinkin on hänelle kunniaksi. Jos elämäntarinassa on lystillisiä kohtia, niin koko seura purskahtaa nauruun, ottaa ryypyt ja alkaa sitten uudelleen kyyneliä vuodattaa. Toisinaan on näissä vuotuisissa vainajanjuhlissa koolla parikinsataa henkeä.»

Filippineille saapuessaan retkikunnan jäsenet olivat niin uupuneet ja nälän näännyttämät, että he näyttivät enemmän luurangoilta kuin ihmisiltä. Helmikuussa 1596 doña Isabella meni Manilassa maihin tykkien paukkuessa ja otettiin erinomaisen juhlallisesti vastaan. Retkeläisille, joista oli kuollut viisikymmentä sen jälkeen kun lähdettiin Santa Cruz saarilta, hankittiin hallituksen kustannuksella asunto ja ravinto. Kaikki naiset, neljää tai viittä nunnaksi ruvennutta lukuun ottamatta, naitettiin. Muutaman vuoden kuluttua Quiros saattoi doña Isabellan takaisin kotimaahansa.

Quiroksen matka.

Pedro Fernandez de Quiros sai myöhemmin laivoja matkaa varten, jolla paitsi uusien maitten löytämistä ja kristinuskon levittämistä oli tieteellinenkin tarkotus. Hän aikoi nimittäin purjehtia maan ympäri ja keksimänsä tarkemman menetelmän mukaan määrätä paikkain asemat ja samalla kompassin poikkeuman eri seuduilla.

Matkaan lähdettiin Callaosta joulukuussa v. 1605. Ensimäinen maa, joka nähtiin, kuului Paumotu saaristoon. Vaikka se oli kallioiden ja riuttain piirittämä, päästiin kuitenkin yhteyteen asukkaitten kanssa, jotka asuivat rannalla palmulehväisissä majoissa. Päällikön hiukset tällä kertaa etenkin herättivät Espanjalaisten huomiota, ne kun ulottuivat aina vyötäisille saakka ja olivat vaaleat, niin »että he luulivat hänen ehkä olevan naimisissa ja käyttävänkin vaimonsa tukkaa.» Vaalea väri johtui siitä, että näiden alkuasukkaiden oli tapana ripottaa tukkaansa kalkkia. Saari sai Sagittarian nimen. Tämän jälkeen tultiin toiselle saarelle, joka sai nimekseen »Gente Hermosa», s.o. »kaunis kansa», asukkaiden kauneuden vuoksi. Se luultavasti oli kuulu Tahiti. [Kun nimet ovat toiset, eikä paikkain maantieteellisen aseman määräyksiin ole luottamista, on vaikea tarkkaan määrätä, mikä Quiroksen purjehtima reitti oli. Toiset eivät luule hänen käyneen Tahitilla.] Naiset olivat vaaleaihoisia ja melkein yhtä viehättäviä ja ihania kuin heidän omat naisensa Limassa, joiden kauneus oli käynyt sananparreksi. Taumako nimisellä saarella Qiuros kuuli eräältä päälliköltä, että jos hän purjehti kauemmaksi etelää kohti, niin hän tulisi suureen maahan, jonka asukkaat olisivat kaikkia siihen saakka nähtyjä vaaleammat; samalla hän luetteli 70 saarta. Quiros luopui nyt aikomuksestaan jatkaa matkaa Santa Cruz saaristoon ja kääntyi sen sijaan etelää kohti. Näin löydettiin Uusien Hebridien pääsaari. Luullen sitä suuren etelämaan osaksi Quiros aikoi perustaa sinne siirtokunnan, »Uuden Jerusalemin», mutta saaren asukkaat olivat niin vihamielisiä, että tuumasta täytyi luopua. Toisten tietojen mukaan lippulaivan miehistö teki kapinan, otti Quiroksen vangiksi ja palasi Amerikkaan, jonne saavuttiin yhdeksän kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Quiros oli portugalilainen, jonka vuoksi espanjalainen meriväki häntä vihasi.

Torres-salmi.

Luiz Vaez de Torres, retkikunnan toinen mies, joka päälaivasta eksyttyään turhaan odotti sitä yhtymäpaikalla, lähti pienellä laivallaan pyrkimään Filippineille, koska miehistö ei suostunut purjehtimaan kauemmaksi etelää kohti. Erehtyen Uuden Guinean asemasta hän tuli kulkeneeksi sen eteläpuolitse ja siten löytäneeksi salmen, joka on hänen nimensä perinyt. »Koko tämä maa kuuluu Uuteen Guineaan», hän sanoo. »Siinä asuu intialaisia, joitten ihoväri ei ole kovin vaalea. Heillä ei ole muuta pukua kuin kankaankaistale vyötäisillään. Aseina ovat keihäät, kilvet ja jonkinlaiset kivinuijat. Pitkin tämän maan rantaa on asuttuja saaria. Rannikolla on koko joukko tilavia satamia, suuria jokia ja monta tasankoa. Otimme nämä satamat Espanjan omiksi. Purjehdimme tätä rannikkoa 300 penikulmaa ja leveysaste tällä matkalla väheni 11 1/2:sta 9:ään. Sitten alkoi särkkä, jolla ei ollut vettä kuin kolmesta yhdeksään syleen, ja sitä ulottui pitkin rannikkoa leveyspiirille 7 1/2, mutta kauemmaksi emme päässeet karien ja kovien virtauksien vuoksi. Päätimme sen vuoksi ohjata syvempää uraa pitkin lounaaseen. Näimme pitkin matkaa lukemattomia saaria. Etelään 11 leveyspiiristä alkoi vesi madaltua, siellä oli useita suuria saaria ja vielä toisia näkyi etelässä. Niillä asui mustia, sangen voimallisia ihmisiä, jotka kävivät alasti ja aseinaan käyttivät pitkiä jykeviä keihäitä, nuolia ja huonosti tehtyjä kivinuijia.»

Torreksen kuvaus hyvin sopii Australian ja Uuden Guinean välisen salmen
luontoon; ranta, jota hän seurasi, oli Uuden Guinean eteläranta.
Onnellisesti Torres sitten jatkoi matkaa Molukeille ja edelleen
Manilaan ja kirjotti löydöistään kuninkaalle kertomuksen.

Espanjalaiset kuitenkin pitivät tämän, samoin kuin useimmat muutkin
Tyynen meren löytönsä salaisuutenaan, niin että James Cook v. 1770
luuli olevansa ensimäinen, joka purjehti salmen kautta. Torres näki
Australian pohjoisimman niemenkin, mutta vasta Hollantilaiset ja
Englantilaiset tutkivat uuden mannermaan rannat.