Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

ESPANJALAISET VALLOTTAJAT KESKI- JA ETELÄAMERIKASSA.

Palaamme nyt Espanjalaisten jatkuviin retkiin ja vallotustoimiin vasta löydetyssä Amerikassa. Espanjalaiset eivät tosin voineet toivoa niin suurta välitöntä hyötyä siirtomaistaan kuin Portugalilaiset Intian kaupasta, sillä heidän löytämänsä maat olivat uusia, niitten kauppa kehittymätön. Mutta toiselta puolen toivottiin yhä vielä, että löydettäisiin salmi Intian merelle, toiselta puolen, että tavattaisiin joku rikas kultamaa, joka ilman kaupankaan vaivaa antaisi rikkauksia. Kullan tarve oli siihen aikaan Europassa erinomaisen suuri, kun melkein kaikki jalo metalli oli aikain kuluessa virrannut Itämaille.

Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa.

Alonso Ojeda, urhea seikkailijaritari, johon jo Columbuksen elämäkerrassa tutustuimme, oli saanut nykyisen Columbian rannikolta maakappaleen läänitykseksi, mutta ensimäinen yritys perustaa sinne siirtokuntaa oli mennyt myttyyn. Urhea ritari ei kuitenkaan heittänyt onneaan sikseen, vaan yritti toisen kerran. Hän lähti syksyllä v. 1509 matkaan neljällä laivalla, joissa oli 300 miestä. Retkelle seurasivat muiden mukana luotsi Juan de la Cosa, joka oli ollut Columbuksen ensimäisellä ja jollakulla seuraavallakin matkalla, ynnä Perun tuleva vallottaja Francisco Pizarro. Samaan aikaan lähti Diego de Nicuesa vielä suuremmalla joukolla valtaamaan Columbuksen löytämää Veraguaa, joka oli hänelle lääniksi annettu.

Ojeda laski maihin nykyisen Cartagenan luona ja aikoi ensi työkseen saada karibeista orjia, retken varustuskustannusten suorittamiseksi. Suotta Juan de la Cosa varotti häntä asukkaitten myrkytetyistä nuolista, joihin hän oli jo ennen tutustunut. Ojeda vallotti seitsemänkymmenen miehen kera ensimäisen kylän, surmasi osan asukkaista, loput otti vangiksi. Mutta kun Espanjalaiset kahakan jälkeen lepäsivät päiväsydämen helteen, niin intianit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat myrkkynuolillaan joka miehen, Juan de la Cosankin. Ojeda yksin pelastui suuren kilpensä suojassa, raivasi itselleen tien meren rantaan, mutta ei sieltä voinut päästä takaisin laivoihinsa. Onneksi saapui samaan aikaan Nicuesa; hän lähti Ojedan laivain keralla etsimään tietoa maihin menneen retkikunnan kohtalosta. Rannalta tavattiin Ojeda vedessä kasvavasta mangrovemetsästä, jossa hän oli lymynnyt, puolikuolleena nälästä ja uupumuksesta, toisessa kädessä paljastettu miekka, toisessa kilpi, johon oli sattunut kolmisensataa nuolta; hän ei voinut enää puhuakaan. Hyökkäyspaikalta löydettiin Juan de la Cosa puuhun sidottuna ja lukemattomien myrkkynuolien lävistämänä. Hänen myrkyn turmelema ruumiinsa oli niin kamala katsella, ettei yksikään espanjalainen uskaltanut jäädä yöksi sille paikalle. Kaikki palasivat laivoihin. Ojeda perusti siirtokunnan lännemmäksi Uraban lahteen, varustaen sen linnotuksella. Nicuesa purjehti edelleen Veraguaan. Mutta Urabankin asukkaat olivat yhtä sotaisia; Espanjalaiset tuskin uskalsivat vähääkään poistua linnastaan, karibeja kun väjyi joka puolella. Lopulta nälänhätä pakotti Ojedan lähettämään laivan Haitiin, mukana kultaa ja orjia, houkuttelemaan siirtolaisia kaikenlaisilla väärillä kehumisilla. Talavera niminen ritari nämä sanomat kuultuaan yhdessä muitten seikkailijain kanssa anasti väkivallalla erään ankkuriin käyneen kuormalaivan ja purjehti sillä Ojedan kultamaahan. Uusilla voimilla ryhdyttiin nyt taisteluun karibeja vastaan, mutta heti ensi hyökkäyksessä Ojeda sai reiteensä myrkkynuolen, joka ehdottomasti olisi tuottanut kuoleman, ellei hän hehkuvalla raudalla olisi sitä paikalla polttanut; tämän voimakeinon kautta hänen lumottu henkensä jälleen pelastui.

Parannuttuaan Ojeda lähti Talaveran ja muitten viimeksi tulleitten keralla Haitiin, hankkiakseen enemmän väkeä ja ruokavaroja. Pizarro jätettiin hallitsemaan siirtokuntaa ja sai semmoisen määräyksen, että jollei Ojeda viidenkymmenen päivän kuluttua palannut, niin jäljelle jääneet saivat purjehtia Veraguaan ja jättää siirtokunnan autioksi. Cuban etelärannalla noustiin maihin ja vaellettiin suurella vaivalla rannikkoa pitkin intianikylään, jossa vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja heille vielä annettiin venekin, millä jatkaa matkaa Haitiin. Mutta Haitissa vangittiinkin Talavera miehineen ja hirtettiin. Ojeda tosin pääsi vapaaksi, multa ei sitten enää voinut saada mitään aikaan, vaan kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, varottavana esimerkkinä kaikille seikkailijoille. Kuollessaan hän tunsi kalvavia omantunnontuskia ja määräsi, että hänen ruumiinsa oli haudattava San Domingoon pyhän Franciscuksen luostarikirkon kynnyksen eteen, jotta jokainen kirkkoon mennessään hautaa tallaisi.

Veraguan siirtokunnat.

Kun Pizarro määrätyt viisikymmentä päivää odotettuaan ei saanut mitään tietoa Ojedasta, niin hän päätti hylätä kovaonnisen siirtokunnan ja pyrkiä Haitiin 60 miehen keralla, jotka vielä olivat elossa. Mutta toinen laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, toinen taas tapasi oppineen lakimiehen Martinez Fernandez Encison laivan, joka oli matkalla mannerrannalle siirtokuntaa perustamaan, ja liittyi siihen. Mutta Enciso menettikin laivansa Darien-lahden itäreunalla ja miehistön täytyi pyrkiä takaisin Ojedan hyljättyyn siirtokuntaan. Karibit olivat kuitenkin sillä välin hävittäneet sen niin perin pohjin, ettei siitä ollut mitään apua. Retkikunnan täytyi lähteä rantoja kiertäen Darien-lahden länsipuolelle, koettaakseen onneaan Panaman kannaksella, vaikka tämä olikin Nicuesalle myönnettyä lääniä. Sen ehdotti eräs köyhä, vaikka jalosukuinen seikkailija, Vasco Nuñez Balboa, josta sitten myöhemmin paljon puhuttiin. Hän oli kotoisin Estremadurasta, 38 vuoden ikäinen, oli jo kymmenen vuotta takaperin käynyt samoilla seuduilla ja sitten vuosikausia koettanut onneaan maanviljelijänä San Domingossa. Siellä hän oli velkaantunut, niin ettei ollut muuta neuvoa, kuin koettaa päästä velkojia pakoon. Encison varustaessa laivaansa San Domingon satamassa Balboa oli kannattanut itsensä siihen ruokatavara-arkussa vähän ennen lähtöä, paetakseen näin velkojiaan. Merellä Enciso, niin suurta lain rikkomusta peljästyen, mieluummin olisi pannut hänet maihin jollekin asumattomalle saarelle, mutta rukoukset ja hyvien kalpojen tarve pelastivat Balboan.

Encisonkaan siirtokunta ei kumminkaan ottanut menestyäkseen. Hän aikoi sitä hallita lainopillisten periaatteitten mukaan, mutta se herätti seikkailijaritareissa niin suurta tyytymättömyyttä, että Enciso tuota pikaa pantiin viralta ja vangittiin, vaikka sitten päästettiin Espanjaan palaamaan. Tyytymättömiä johti juuri Balboa. Tämä oli oppineelle bakkalaureukselle nyt niin vihoissaan, että hän vielä monta vuotta myöhemmin Espanjan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä pyysi kieltämään kaikkia lakimiehiä ja oppineita, lääkäreitä lukuun ottamatta, tulemasta Amerikan mantereelle. Heillä muka oli kaikilla piru mielessään ja ainaisilla koukuillaan he vain saivat aikaan loppumattomia riitajuttuja. Balboa valittiin sitten Encison siirtokunnan johtajaksi.

Nicuesa oli Ojedasta erottuaan purjehtinut Veraguaa kohti, mutta myrskyissä menettänyt useimmat laivoistaan. Viimeksi menetetty oli erään virran suistamossa ajanut karille ja aallokossa murtunut. Miehistö kuitenkin pelastui maihin ja perusti Columbuksen jo ennen käymään lahteen siirtokunnan. Mutta siirtolaiset tällä epäterveellisellä rannikolla suurimmaksi osaksi kuolivat kuumeihin taikka nääntyivät nälkään. Kun vihdoin eräs apuretkikunta saapui kahdella laivalla, oli siirtokunnasta vain vähän tähteitä jäljellä. Kun Nicuesa sai apuretkikunnaltaan kuulla — se oli matkalla poikennut Balboan siirtokuntaan ja Balboan houkutuksesta antanut sinne osan varustuksistaan, — että siellä oli parempi paikka, niin hän luopui yrityksestään ja päätti elossa olevien keralla lähteä Balboan luo. Mutta siellä ei häntä tahdottu edes maihin laskea, koska pelättiin hänen vaativan päällikkyyttä itselleen, siirtokunta kun oli hänen läänialueellaan. Lopulta Nicuesa kuitenkin pääsi maihin vannottuaan, ettei poikkeisi mihinkään Länsi-Intiassa, vaan suorinta tietä purjehtisi Espanjaan. Parhaat hänen miehistään otti Balboa omaan joukkoonsa ja onneton Nicuesa lähetettiin pienimmällä ja huonoimmalla aluksella kotomatkalle. Sille tielle hän katosi. Mutta Balboan siirtokunnassa oli nyt 300 miestä ja tarmokkaasti ja taitavasti hän sitä hallitsi.

Balboa näkee Tyynen meren.

Balboa retkeili siirtokunnastaan kauas sisämaahan ja tuli näillä retkillään muun muassa joelle, joka ei juossutkaan Atlantin mereen, vaan siitä poispäin. Eräs maan ruhtinaista sanoi sillä suunnalla, etelässä, olevan toisen meren, jonka rannalla oli suuri maa, maassa paljon kultaa. Tuolle eteläiselle merelle oli kuuden päivän matka, mutta se näkyi vuorille jo paljon ennenkin. Jo Columbus oli kuullut hämärää huhua kannaksen takaisesta merestä, nyt ne kerrottiin varmemmassa muodossa. Balboalla oli kuitenkin sillä kertaa liian vähän miehiä, jotta hän olisi voinut sen tien lähteä tuota tuntematonta merta etsimään. Hän lähetti tiedoistaan viestin amiraali Diego Colonille, suuren löytäjän pojalle, joka hallitsi Haitia, mutta laiva kärsi myrskyssä haaksirikon Yucatanin rannikolla. Miehistö pelastui maihin, mutta joutui Mayain käsiin ja osaksi uhrattiin heidän temppeleissään, osaksi tehtiin orjiksi. Erään viimeisistä eloon jääneistä, munkin arvoltaan, Cortes vapautti v. 1519.

Kun apua ei kuulunut, niin Balboa lähetti viimeisen laivansa suoraan Espanjaan. Onneksi saapui kuitenkin samaan aikaan Haitista kaksi laivaa, jotka Diego Colon omasta alotteestaan oli lähettänyt apua tuomaan; siirtokunta pelastui nälänhädästä, Balboa nimitettiin seudun maaherraksi ja sai 150 miestä verestä väkeä. Tämän kautta hänen asemansa melkoisesti vahvistui, mutta toiselta puolen hän pelkäsi, että hänet Espanjassa saatettaisiin syytteeseen Encisoa ja Nicuesaa vastaan tekemistään petoksista — edellinen tosiaan jo olikin tehnyt kanteen. Asiaansa parantaakseen Balboa päätti rohkean löytöretken kautta hankkia mainetta ja ansioita, jotta kruunu sitten lievemmin arvostelisi hänen hairahduksiaan.

Hän lähti siirtokunnasta 1 p. syysk. 1513, mukanaan 190 espanjalaista, 600 maanasukasta kantajia ja verikoiria, joita oli aljettu käyttää taistelussa maanasukkaita vastaan. Balboalla itsellään oli ajokoira, jota julmuutensa vuoksi pelättiin enemmän kuin kahtakymmentä miestä. Ensin soudettiin rantaa pitkin luodetta kohti sille kohdalle, jolta kannaksen kuultiin olevan kapeimman — ei kuitenkaan Coloniin saakka — ja saatiin eräältä päälliköltä, Caretalta, oppaita aarniometsään. Aarniometsä on kannaksella niin tiheä, että jalkamatka sen poikki vielä nykyäänkin on erinomaisen vaikea. Lehväkatto on niin vahva, ettei ainoakaan auringonsäde pääse maahan saakka tunkeutumaan, ja ainainen hikilöyly ja tihku vallitsee sen alla. Köynnöskasvit ja sananjalat kietovat aarniometsän jättiläisten välit läpipääsemättömäksi tiheiköksi. Siellä täällä oli räme lukemattomine lintuineen, hyönteisineen, nelijalkaisine eläimineen ja matelijoineen, joiden luonnonvapautta ei vielä koskaan ihminen ollut häirinnyt. Salaisia metsäpolkuja, joita intianien oli tapana kulkea ryöstöretkillään, Balboa joukkoineen tunkeutui eteenpäin. Vuorijono, jonka poikki tie kulki, oli vihamielisen päällikön aluetta, ja tämä koetti, vaikka turhaan, estää Espanjalaisten matkan. Vasta syysk. 25 p. tultiin sille paikalle, johon oppaitten tiedon mukaan meren piti näkyä. Balboa nousi vuorelle muitten edellä, sillä hän tahtoi olla ensimäinen europpalainen, joka näkisi tuntemattoman meren. Kukkulalla hän lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti, tervehti etelää ja kiitti Jumalaa ja kaikkea taivaallista hartaalla mielellä, että hänen kaltaiselleen halvalle miehelle oli niin suuri kunnia suotu. Sitten hän kädellään viitaten kutsui luokseen seuralaisensa ja näytti heille toivotun meren. Kaikki lankesivat polvilleen ja Balboa rukoili taivasta, varsinkin Neitsyt Maariaa, että yritys onnellisesti päättyisi. Sotamiehilleen hän lupasi pohjattomia rikkauksia, kun uusi meri olisi saavutettu. Vuorelle rakennettiin alttari maananastuksen merkiksi ja puihin leikattiin Tyynen meren puolelle laskeuduttaissa Espanjan kuninkaan nimi, ettei jälkimaailma väittäisi rohkean retkikunnan valheita kertoneen. Monta taistelua oli matkalla täytynyt taistella, mutta viimeisen onnellisesti kestettyään Balboa 29 p. syysk. 1513 saapui Tyynen meren rannalle, kaalasi miekka ja lippu kädessään polviaan myöten mereen ja juhlallisesti julisti sen kaikki maat, rannat ja saaret Pohjoisnavasta Etelänapaan saakka Espanjan kuninkaan omaisuudeksi. Hän viipyi useita viikkoja löytämänsä meren rannoilla, ennenkuin lähti paluumatkalle, teki maanasukkaitten veneissä pieniä retkiä, näki helmiä pyydettävän ja kuuli etäämpänä meressä olevan erinomaisen satoisan helmisaaren. Vielä hänelle kerrottiin etelässä olevasta mahtavasta valtakunnasta, jolla oli suunnattomat rikkaudet, laivoja ja kuormajuhtia; kuormajuhdat näytetystä savikuvasta päättäen olivat kamelin näköisiä. Espanjalaiset siten saivat ensimäisen tiedon Perun kultamaasta ja laamasta, jota siellä pidetään vuoriteillä juhtana. Kaikkein syvimmän vaikutuksen nämä viestit tekivät Pizarroon, joka Balboaa palvellen oli vähitellen alhaisesta sotamiehestä kohonnut yhä huomattavampaan asemaan.

Vasta 3 p. marraskuuta Balboa lähti paluumatkalle. Hän kulki nyt kiertoteitä voidakseen kiristää kannaksen asukkailta kultaa. Paljon julmuutta harjotettiin. Eräs kasikki yhdessä kolmen muun päällikön kanssa annettiin verikoirain revittäväksi, kun häneltä ensinnä oli kaikki kulta kiristetty. Kultaa keräytyikin niin paljon, etteivät kantajat lopulta jaksaneet enempää kantaa. Ja kun Espanjalaisiltakin voimat alkoivat uupua, niin Balboa suorinta tietä palasi Caretan kylään ja saapui 19 p. tammikuuta 1514 takaisin siirtokuntaansa, Santa Maria del Antiguaan. Retkellä ei menetetty ainoatakaan espanjalaista.

Seuraavassa maaliskuussa Balboa lähetti suuresta löydöstään Espanjaan selostuksen ja selostuksensa vahvistukseksi suuren määrän kultaa ja 200 parasta helmeä. Tieto uuden valtameren löytämisestä herätti mitä suurinta huomiota. Vasta nyt voitiin täydellä todella ruveta pohtimaan, kuuluiko Uusi maailma todella Aasiaan, vai eikö se ollutkin aivan uusi maanosa. Seuraukset löydöstä olivat erinomaisen suuret; sen kautta saattoi Magalhães lähteä retkelleen ja Pizarro vallottamaan Perua.

Pedrarias Davila.

Balboan kertomus kuitenkin saapui liian myöhään. Espanjassa oli jo Encison syytteen ja Nicuesan katoamisen johdosta ryhdytty toisiin toimiin, varustettu suuri laivasto — 20 laivaa — ja 1500 miestä lähtemään kannakselle, jolle oli annettu »Kultaisen Castilian» nimi. Laivastoa johti Balboan seuraajaksi määrätty Pedrarias Davila; se lähti matkaan kesäkuun lopulla v. 1514. Niin loistavaa ritarijoukkoa ei Espanja ollut vielä lähettänyt merentakaisiin siirtomaihinsa, eikä samalla haavaa niin monta kykyä. Useat niistä miehistä, jotka nyt lähtivät seikkailijoina onneaan etsimään, saavuttivat sitten paremman ja pysyvämmän maineen Länsi-Intian vallotuksen historiankirjottajina, del Castillo, joka kertoi Mexicon vallotuksen, Oviedo, Länsi-Intian saariston historioitsija, lakimies Enciso, — sama jonka Balboa oli niin pahasti pettänyt, — joka kirjotti maantietoteoksen, ja Andagoya, joka kyhäsi esityksen Davilan hallintoajasta. Sitä paitsi olivat mukana Almagro, Chilen vallottaja, Benalcazer, Quiton vallottaja, Soto, Mississippi-laakson tutkija ja Serrão, joka sitten Magalhãesin mukana purjehti Tyynen meren poikki ja Filippineillä sai onnettoman lopun.

Balboan siirtokunta ei vielä voinut tarjota tälle loistavalle joukolle kunnollista vastaanottoa. Maanraivaus oli vasta alulla, suot kuivattamatta, asunnot huonot, ja kun Panaman kannaksen ilmanala muutoinkin on mitä epäterveellisintä, niin tuhosivat taudit lyhyessä ajassa äskentulleista 500 miestä. Davila, joka jo oli vanha mies, ei kyennyt oloja paljoakaan parantamaan. Balboan toimia hän katseli epäluulolla, intianeja kohteli julmemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän ryhtyi suurisuuntaisiin puuhiin koko kannaksen vallottamiseksi, koska mukana tulleet ritarit halusivat taistella ja käskeä, eivätkä suinkaan maata raataa.

Ensinnä lähetettiin Ayora 400 miehen keralla perustamaan asemia pitkin rannikkoa. Retki oli oikea hävitysretki. Intianien päälliköt, keitä kiinni saatiin, poltettiin, hirtettiin taikka annettiin koirien revittäviksi. Intianit puolestaan hävittivät perustetut asemat, paikalla kun sotajoukko oli niistä poistunut. Samalla tavalla raivosivat muut joukot, joita lähetettiin toisille suunnille. Balboa yhdessä Davilan luottamusmiehen kanssa samosi metsien kautta etelää kohti, löytääkseen kullalla koristetut temppelit, joista oli huhuja kuultu; mutta intianit tekivät niin kiukkuista vastarintaa — kaatoivat muun muassa eräällä joella veneet, — että retkikunnan täytyi toisen päällikkönsä menetettyään palata takaisin tyhjin toimin. Yhtä huonosti päättyivät muutamat myöhemmätkin yritykset. Kultatemppelit olivatkin kaukana, aina Bogotan ja Quiton ylängöillä saakka, josta niiden maine oli levinnyt.

Balboa Etelämeren maaherrana.

Balboa oli nimittänyt näkemänsä meren Etelämereksi, sillä hän näki sen etelän ilmalla, koska Panaman kannas niillä seuduin kulkee itä-länsisuunnassa laajassa kaaressa. Etelämeren nimi on yhä vieläkin merenkulkijain kesken käytännössä.

Ehkä Davilan huonon hallinnon johdosta Espanjan hallitus sitten päätti antaa Balboalle hänen ansioittensa mukaisen tunnustuksen. Hänet nimitettiin »Etelämeren maaherraksi», vaikka hän tosin oli velvollinen tunnustamaan Davilan päämiehekseen. Balboa sai kannaksen Tyynen meren rinteen, sen paremman ja rikkaamman puolen. Mutta Davila, jolla oli suuremmat varat, ei paljoa välittänyt hänen läänioikeuksistaan, vaan lähetti veljenpoikansa Moraleksen Pizarron kanssa vallottamaan Panaman lahdessa olevia Helmisaaria, jotka olivat Balboan alueen paras osa. Muutama kymmenkunta miestä mukanaan retkikunta soudatti itsensä suurimmalle saarelle, joka kiivaan taistelun jälkeen vallotettiin. Voitettu päällikkö vei Espanjalaiset majansa päällä olevaan torniin ja näytti sieltä kaikki saaret, jotka olivat hänen vallassaan ja kaikki oivallisia helmirantoja. Samalla hän kertoi etelässä olevasta rikkaasta maasta, jonka laivoja hän oli joskus nähnyt. Hän pelasti henkensä, kun suostui maksamaan vuodessa 100 naulaa helmiä veroksi. Sitten Espanjalaiset palasivat takaisin mannermaalle ja kulkivat uudelleen kannaksen poikki, rääkäten kauhistuttavalla tavalla maanasukkaita. Eräässäkin kohtauksessa, joka muka oli ystävällinen keskustelu, usutettiin äkkiä verikoirat kasikkien päälle, joita ne repivät kahdeksantoista. Sadoittain maanasukkaita murhattiin, ja kun intianit siitä katkeroituneina alkoivat ahdistaa Espanjalaisia, niin surmattiin sadoittain vaimoja ja lapsia, jotka oli orjiksi otettu, ja uhrien ruumiit silvottiin, jotta takaa-ajavat pelästyisivät eivätkä uskaltaisi seurata. Balboakin kertoo kammolla näistä julmuuksista, mutta maaherran veljenpoika sai raivota rankaisematta.

Saadakseen Balboan ja Davilan sovitetuiksi kirkonmiehet saivat jälkimäisen antamaan Balboalle tyttärensä puolisoksi. Mutta siitä huolimatta katala Davila vain odotti sopivaa tilaisuutta, saattaakseen kilpailijansa turmioon. Balboan piti, kuninkaan määräyksen mukaan, rakentaa kannaksen poikki tie ja viedä laivapuita Tyynen meren rannalle. Tämä vaikea työ vei enemmän aikaa kuin oli laskettu, vaikka maanasukkaita sadoittain nääntyi raskaita laivaksia kannaksen poikki raahatessaan. Espanjasta odotettiin uutta ylimaaherraa Davilan sijaan, — se oli ennenaikainen huhu, — ja päästäkseen näiden kohtausta pakoon omaan lääniinsä Balboa piti kannaksella niin suurta kiirettä, että se herätti hänen appensa epäluuloa. Davila antoi Pizarron ottaa hänet vangiksi ja neljän uskotun miehensä keralla Balboa v. 1517 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Hänen kuolemansa oli onnettomuus Espanjalaisten yrityksille, sillä vaikka hänkin oli väkivaltainen ja oli petoksella kohdellut maanmiehiään, ennenkuin pääsi vaikutusvaltaiseen asemaan, niin oli hän kuitenkin paljon kyvykkäämpi ja jaloluontoisempikin kuin useimmat muut seikkailijat, jotka etsivät onneaan näissä uusissa maissa.

Balboan kuoleman jälkeen raa'at alapäälliköt lyhyessä ajassa hävittivät kannaksen siihen määrään, että se oli melkein ihmisistä tyhjä. Afrikasta tuotiin orjia sijaan. Jo 17:nnen vuosisadan alussa oli Panamassa enemmän neekereitä kuin intianeja. Balboan seuraaja, Espinosa, perusti v. 1519 Panaman kaupungin, mutta niin epäterveelliselle paikalle, että siinä kolmena ensimäisenä vuosikymmenenä kuoli 40,000 ihmistä kuumeihin. Siirtokunta sen vuoksi muutettiin terveellisempään paikkaan. Siihen päättyi Puerto Bellosta Atlantin meren rannalta alkava tie, joka Perun vallotuksen jälkeen kävi ylen tärkeäksi. Panamassa rakennetuilla laivoilla aljettiin sitten tutkia Tyynen meren rantoja sekä pohjoiseen että etelään päin.

Nicaraguan vallotus.

Gonzales Davila purjehti v. 1521 pienillä aluksilla pitkin rannikkoa pohjoiseen päin ja saapui Nicoyan kylään, nykyiseen Costa Ricaan, jossa päällikkö koko kansansa keralla suostui kasteeseen. Vielä pohjoisempaa löydettiin hedelmällinen ja väkirikas maa, joka ruhtinaansa mukaan nimitettiin Nicaraguaksi. Viljelys parani sitä myöten kuta kauemmaksi pohjoista kohti tultiin, sillä Mexicon vaikutus alkoi olla yhä tuntuvampi. Gonzales jätti laivansa ja kulki joukkoineen Nicaraguan hallitsijan luo, joka asui saman nimisen järven rannalla. Tämäkin antoi kastaa itsensä ja 9000 maanasukasta hänen mukanaan ja salli mielellään, että espanjalainen vieras ratsasti hänen järveensä ja antoi hevosensa juoda sen vettä. Mutta sen menon kautta Gonzales olikin ottanut hänen maansa haltuunsa. Täältäkin saatiin saaliiksi paljon kultaa. Tosin maanasukkaat paluumatkalla hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun, mutta Gonzaleksen pieni joukko piti urhoollisesti puoliaan ja saapui onnellisesti takaisin meren rannalle.

Myöhemmin Gonzales, Haitista lisäväkeä haettuaan, koetti itäpuolelta tunkeutua Nicaraguaan ja vallottaa maan pysyväisesti. Mutta Nicaraguassa olivatkin olot sillä välin melkoisesti muuttuneet. Ensin hän tapasi osaston seikkailijoita, jotka olivat tulleet etelästä päin samoilla asioilla, hyökkäsi heidän kimppuunsa ja ryösti armotta aseet ja kullan, mitä he olivat kokoon haalineet. Mutta rannikolle palatessaan Gonzales puolestaan törmäsi yhteen sotajoukon kanssa, joka tahtoi häneltä ryöstää sekä aarteet että maan; se oli Corteksen Mexicosta lähettämä.

Gonzaleksen voittama osasto taas kuului joukkoon, jonka Pedrarias Davila oli lähettänyt Nicaraguaan Francisco de Cordovan johdolla. Cordovan yritys mainitusta pienestä osatappiosta huolimatta menestyi. Hän perusti maahan monta kaupunkia, jotka ovat nykyisiin saakka säilyneet, rakennutti Nicaragua-järvelle laivan ja aikoi valtansa vahvistettuaan kokonaan vapautua Pedrariaksen käskyläisyydestä. Tämä silloin lähti itse sotaväkensä keralla Nicaraguaan, otti vangiksi kapinoivan alapäällikkönsä ja mestautti hänet v. 1526.

Mutta kun Pedrarias Davila v. 1527 palasi takaisin Panamaan, oli sinne vihdoinkin saapunut hänelle seuraaja. Kolmetoista vuotta oli hän siirtokuntaa sortanut ja kavaluutensa, mielivaltansa, julmuutensa ja samalla heikkoutensa kautta joutunut yleisen vihan alaiseksi. Hallitsemansa maakunnan hän oli lopen hävittänyt ja huolimatta suunnattomista miesten ja tavarain uhreista saanut vähän aikaan.

Ponce de Leon etsii nuoruuden lähdettä.

Aina Columbuksesta alkaen olivat espanjalaiset purjehtijat etupäässä retkeilleet lounasta kohti, koska sillä puolella huhun mukaan olivat suuret kultamaat. Karaibimeren rannat Yucatanista etelään päin olivat sen kautta tulleet tarkkaan tunnetuiksi, ennenkuin vielä kukaan oli lähtenyt Mexicon lahteen löytöretkille. Portoricon maaherra Ponce de Leon oli ensimäinen, joka sille puolelle retkeili. Juan Ponce de Leon, jonka suku oli Espanjan vanhimpia, oli tullut Espanjolaan Ovandon keralla v. 1502, urhoollisesti taistellen ollut osallisena saaren vallotuksessa ja vihdoin v. 1508 anastanut Portoricon omaksi läänikseen. Mutta kun Diego Colon saapui Länsi-Intiaan maaherraksi, niin de Leonin asema Portoricossa kävi vaikeaksi; Diego Colon vaati häntä isänsä vihamiehenä eroamaan. Ponce de Leon sen vuoksi päätti hankkia uuden maaherrakunnan. Kuultuaan muutamilta intianeilta, että muka Bimini-saarella oli ihmeellinen lähde, jonka vesi antoi nuoruuden jokaiselle, joka siitä joi, hän päätti lähteä sitä etsimään. Ritari ei tosin vielä ollut viidenkäänkymmenen vuotias, mutta siitä huolimatta hänet valtasi kaiho löytää tämä ihmelähde ja anastaa se maineen.

Ponce de Leon varusti omalla kustannuksellaan kolme laivaa ja lähti matkaan maaliskuussa 1513. Bahama-saaristo tutkittiin tarkkaan ja etsimistä ulotettiin sen ulkopuolellekin, kunnes löydettiin aivan tuntematon maa, joka näytti erinomaisen ihanalta. Se sai Floridan nimen, koska se ensiksi nähtiin palmusunnuntaina. Leon purjehti tämän maan itärantaa melkoisen matkaa pohjoiseen, palasi takaisin ja purjehti kappaleen länsirantaakin, pääsemättä kuitenkaan selville siitä, oliko se saari vaiko mannermaata. Lopulta hän jätti tutkimuksen jatkamisen alapäällikkönsä toimeksi ja palasi itse Portoricoon. Uuden maan hän oli löytänyt, mutta nuoruuden lähdettä, joka luultavasti olisi ollut hänelle vielä arvokkaampi, sitä hän ei löytänyt, vaikka oli purjehtinut saaresta saareen ja juonut kaikista lähteistä. Portoricossa ritari sitten sai kärsiä paljon pilkkaa, mainitsee isä Charlevoix, »sillä hän palasi sairaampana kuin oli lähtiessään ollutkaan.»

Ponce de Leon ei kuitenkaan heittänyt löytöään sikseen, vaan lähti v. 1514 Espanjaan ja sai kuninkaalta luvan vallata sekä Biminin että Floridan, jonka maaherraksi hänet nimitettiin. Hän lähti siis v. 1521 uudelle retkelle siirtokuntia perustamaan ja löytöjä jatkamaan ja näyttää nyt käyneen Tortugas saarella, joka kilpikonnista sai nimensä, ja poikenneen maihin monessa paikassa. Mutta kun miehistöstä suuri osa oli sortunut tauteihin ja hän itse taistelussa intianien kanssa pahoin haavottunut, täytyi hänen poiketa Cubaan, ja siellä Ponce de Leon kuoli.

Kaikki yritykset perustaa Floridaan siirtokuntia raukesivat tyhjiin asukkaitten kiivaan vastarinnan vuoksi. Floridan intianit olivat sotaista kansaa, joka mieluummin antoi itsensä sukupuuttoon hävittää kuin tyytyi muukalaisten vallanalaisuuteen.

Cuban vallotus.

Diego Velasquez oli Haitista käsin vallottanut Cuban, kohtaamatta saaren hyväntahtoisen rauhallisen väestön puolelta sanottavaa vastarintaa; hänet määrättiin v. 1511 saaren maaherraksi. Kun saari oli niin laaja ja sen hedelmällisyys niin verraton, kokoontui sinne paljon espanjalaisia seikkailijoita. Näitä ei kuitenkaan ajan pitkään miellyttänyt hidas maanviljelys, vaan jonkun vuoden kuluttua varustettiin retkikunta, jonka tarkotus oli löytää uusia maita. Kulta oli ajan tunnussana, ja niin kauan kuin oli toivomisen sijaa, että löydettäisiin uusia kultamaita, saivat kaikki retkiyritykset runsaasti kannatusta.

Yucatan ja Mayat.

Velasquezin avulla varustettiin v. 1517 kolme laivaa, jotka Cubasta länteen päin purjehtien saapuivat Yucatanin rannalle. Tämä retki oli tärkeä sen vuoksi, että Espanjalaiset sillä ensi kerran tapasivat alkuasukkaita, jotka olivat huomattavan edistyneitä. Heillä oli komeita veistokuvilla koristettuja temppeleitä, jotka oli hakatusta kivestä rakennettu korkeille tylpille maapyramideille. Ihmeekseen retkeilijät siellä näkivät ristinmerkinkin, mutta epäjumalien joukossa — se oli sateen jumalan tunnusmerkki. Kansa, joka nimitti itseään Mayaksi, oli keksinyt oman kuvakirjotuksenkin, josta on näytteitä säilynyt, mutta jota ei osata lukea. Kirjotuksia oli sekä hakattu rakennuksien seiniin ja kiviin että piirretty agave-kasvin lehdille, jotka ensin oli päällystetty hienolla kipsikerroksella. Maya-kansa ei kulkenut alasti, niinkuin ne alkuasukkaat, joita Espanjalaiset olivat siihen saakka tavanneet, vaan upeissa pumpulivaatteissa. Heidän sivistyksensä oli kuitenkin jo entisestään rappeutumassa. Monet temppelit ja palatsit olivat jääneet autioiksi, metsän ja köynnöskasvien peittoon. Paitsi kuvilla koristettuja temppeleitä heillä oli suuria kivisiä jumalankuvia.

Espanjalaiset koettivat saada tällä rannikolla monessakin kohden jalansijaa, mutta asukkaat verisissä taisteluissa pakottivat heidät kaikkialla peräytymään laivoihinsa. Retkikunta purjehti Yucatanin ympäri sen länsirannalle, mutta vihdoin sen, kun oli päällikkönsä menettänyt tappelussa, täytyi kääntyä takaisin.

Tämä matka herätti suurta huomiota ja Velasquez päätti viipymättä varustaa uuden retkikunnan vallottamaan vasta löydetyn maan. V. 1518 lähti neljä laivaa hänen veljenpoikansa Grijalvan johdolla Yucataniin. Muiden muassa oli osanottajana urhea Alvarado, joka sitten oli Corteksen parhaita miehiä Mexicon vallottamisessa. Yucatanin hyvin rakennetut valkoiset talot muistuttivat Espanjalaisten mielestä heidän kotimaatansa, jonka vuoksi maa nimitettiin »Uudeksi Castiliaksi». Mutta asukkaat olivat tälläkin kertaa vihamieliset. Vasta Tabasco-joella, joka retkikunnan johtajasta sai Grijalvan nimen, tavattiin rauhallisempaa väestöä. Seurattiin sitten Mexicon vaarallista, koralliriuttaista rantaa aina lähelle nykyistä Vera Cruzia. Eräällä saarella tavattiin temppeli, jossa juuri oli uhrattu viisi intiania. Lähempänä Vera Cruzia olivat mustapukuiset uhripapit eräässä temppelissä juuri veitsillään iskeneet pari poikaa. Kuta korkeampaa sivistystä tavattiin, sitä yleisemmiksi kävivät ihmisuhritkin. Siitä huolimatta Grijalva meni maihin ja vaihtoi itselleen kaikenlaisella rihkamalla kosolta kultaa, jalokiviä ja ihmeellisen muotoisia astioita. Oli siis saavuttu todelliseen kultamaahan, joka lupasi suunnattoman saaliin. Alvarado lähetettiin takaisin Cubaan sanomaa viemään, Grijalva purjehti vielä kappaleen matkaa kauemmaksi pohjoiseen päin, palaten sitten hänkin meren poikki Cubaan. Siellä sanoma uudesta kultamaasta oli synnyttänyt tavattoman kiihkon. Velasquez lähetti Espanjan kruunulle rikkaita lahjoja, saadakseen uudet maat oman maaherruutensa alaisiksi, ja varusti samalla suurempaa laivastoa, ryhtyäkseen näitä maita vallottamaan. Tämän laivaston johtajaksi hän määräsi Fernando Corteksen.

Mexicon vallotus.

Fernando Cortes.

Soveliaampaa miestä kuin Fernando Cortes Velasquez tuskin olisi voinut saada yrityksensä johtajaksi, vaikkapa hän itse tulikin sen kautta kokonaan syrjäytetyksi ja menetti toivomansa mahdin ja saaliin. Cortes on ainoita todellisia sankareita niitten seikkailijain joukossa, joita Espanjasta lähti Uutta maailmaa vallottamaan ja jotka historiassa tunnetaan »conquistadorien». s.o. vallottajien, yhteisnimellä. Hänen jalo suuri luonteensa ja rohkeat urotyönsä täyttävät meidät ihmettelyllä. Cortes oli syntynyt v. 1485 Estremadurassa, oli kaksi vuotta opiskellut Salamancan yliopistossa ja saanut sivistyksen, joka sen ajan seikkailijaritarien kesken oli harvinainen. Ihmejutut, joita kerrottiin valtameren takaa, ja romantisten seikkailujen viehätys olivat tenhonneet hänet samoin kuin Espanjan kaiken nuorison. Jo v. 1504 hän oli Ovandon keralla saapunut San Domingoon. Kirjallisen sivistyksensä kautta hän pääsi Velasquezin sihteeriksi ja Cubaan muutettuaan ja hankittuaan siellä maatiluksia määrättiin Santiagon, Velasquezin pääkaupungin alkaldiksi.

Aikalaiset kuvaavat Cortesta hartevaksi, kookkaaksi, kauniiksi mieheksi, kalpeissa kasvoissaan suuret tummat silmät. Hän oli rohkea ja luja päättämään, älykäs ja terävä suunnittelemaan, harjaantunut kaikkiin ritarillisiin urheiluihin ja aseenkäyttöön. Hän käsitti aina nopeaan aseman, oli hyvä puhuja, osasi innostaa joukkonsa, sanalla sanoen, hän oli kaikin puolin kuin luotu johtajaksi Uuden Maailman omituisissa oloissa. Cortes oli tuskin 33 vuoden ikäinen, kun Velasquez hänelle uskoi yrityksensä johdon. Maaherra suosi häntä varsinkin siitä syystä, että hän saattoi omista varoistaan suorittaa osan retkikunnan kustannuksista. Cortes taas käytti suuren osan omaisuuttaan tähän tarkotukseen siinä mielessä, että hän osallisuutensa kautta olisi itsenäisempi.

Retkikunnan lähtö.

Retkikuntaan kuului 11 laivaa, se oli siis melkoinen. Mutta ennenkuin vielä ennätettiin matkaan lähteä, alkoi Velasquez, uskottujensa varottamana, epäillä, että Cortes ehkä oli saanut liian suuren sotavoiman johtoonsa ja että se ehkä rohkaisisi häntä aivan itsenäisesti toimimaan. Hän näyttää päättäneen peruuttaa Corteksen nimityksen; mutta tämä, pahaa aavistaen, lähtikin kiiruimman kautta Santiagosta, vaikka varustukset vielä olivat keskeneräiset. Hän purjehti ensinnä Trinidadin kaupunkiin, joka on etelärannalla, samoin kuin Santiagokin, pestasi sieltä vielä 100 Grijalvan mukana ollutta miestä ja kiersi sitten pohjoisrannalle Havanaan. Velasquez lähetti sikäläisille viranomaisille käskyn vangita Corteksen ja kielsi tätä purjehtimasta, ennenkuin hän oli itse ennättänyt Havanaan. Mutta Cortes semmoisia viestejä saatuaan vain kiirehti sitä enemmän, eivätkä Havanan viranomaiset uskaltaneet tehdä väkivaltaa miehelle, jolla oli niin melkoiset voimat käytettävänään. 18 p. helmikuuta 1519 Cortes laivoineen ulkoni merelle Cuban länsipäästä. Retkikuntaan kuului 400 asemiestä, niitten joukossa 13 pyssymiestä ja 32 jousimiestä, 16 ratsumiestä, 10 suurta pronssitykkiä ja 4 pientä kenttätykkiä, ynnä 200 intianisoturia. Kaksi pappia oli mukana; heidän määränsä oli kastaa intianit ja tehdä loppu epäjumalanpalveluksesta ja ihmisuhreista. Luotsi, joka oli ollut mukana kaikilla edellisilläkin matkoilla, opasti laivaston Yucatanin rannalle, Cozumelin saaren luo. Saaren asukkaat ensinnä pakenivat, mutta palasivat sitten takaisin ja sallivat Espanjalaisten hävittää heidän veriset alttarinsa ja pyhittää heidän temppelinsä kristitylle jumalanpalvelukselle.

Jo edellisellä matkalla oli tällä rannalla kuultu asukkaitten matkivan »castilla» sanaa, jonka tarkotusta ei kuitenkaan käsitetty. Cortes paikalla aavisti, että rannalla oli jo ennen käynyt espanjalaisia, ja eräältä päälliköltä kuultiinkin, että maalla vielä oli kaksi espanjalaista vankina. He olivat viimeiset henkiin jääneet Balboan v. 1512 lähettämän laivan miehistä; muut olivat Mayat jumalilleen uhranneet. Toinen oli munkki, Aguilar nimeltään; hän oli vankeudessa oppinut maan kieltä, ja Cortes sai hänestä nyt hyvän tulkin.

Tabascossa.

Pitkin Yucatanin rantaa purjehdittiin sitten Grijalva-joen suuhun, jossa asukkaat ottivat Espanjalaiset vihamielisesti vastaan. Syntyi kahakka, joka alkoi jo vedessä, mutta Espanjalaiset kaalasivat maalle, ratsuväki ja tykistö puuttuivat tappeluun ja Tabascolaiset, joita lienee ollut noin 40,000 miestä, hävisivät, hävisivät varsinkin peljästyksestä, sillä he luulivat ratsumiehiä hirviöiksi, joita oli mahdoton vastustaa. Seuraavana päivänä kasikit tarjosivat rauhaa, tuoden muitten lahjain mukana 20 orjatarta. Näistä yksi, Mexicosta orjaksi tuotu ylhäinen nainen, miellytti Cortesia niin suuresti, että hän piti hänet omanaan ja eli hänen kerallaan kuin vaimon kanssa, vaikkei liittoa vihkimys laillistuttanut. Tämä nainen, joka sitten tulkkina ja maan tuntijana oli retkikunnalle arvaamattomaksi avuksi, sai Espanjalaisilta Doña Marinan nimen.

Cortes sai Tabascossa ensimäiset tiedot sisämaassa olevasta suuresta valtakunnasta, Mexicosta, ja kuultuaan sen komeudesta ja rikkaudesta päätti oikopäätä lähteä sitä vallottamaan. Kun Tabascon päälliköt oli kastettu kristinuskoon, purjehdittiin huhtikuussa 1519 edelleen Mexicon rannikolle.

Mexicon rannalla.

Muutaman päivän kuluttua noustiin maihin nykyisen Vera Cruzin paikoille, kuivalle aukealle hiekkarannalle. Maanasukkaita alkoi keräytyä joka puolelta. He auttoivat Espanjalaisia rakentamaan itselleen majoja suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan ja toivat runsaasti kaikenlaisia maan tuotteita kaupan. Tämä ranta kuului Tabascossa mainitulle sisämaan valtakunnalle, ja pian saapuikin aztekilainen maaherra tiedustelemaan vierailun tarkotusta. Cortes ilmotti, että hänet oli lähettänyt mahtava ruhtinas meren takaa ja että hänellä oli sanoma vietävä Mexicon hallitsijalle, Montezumalle. Maaherra ylpeästi vastasi ihmettelevänsä, että Cortes luuli pääsevänsä hallitsijan puheille, vaikka oli vasta pari päivää maassa ollut, mutta lupasi kuitenkin lähettää pikasanoman vieraitten tulosta ja aikeista. Rannikolta oli nimittäin pääkaupunkiin erinomaisesti järjestetty postiyhteys. Aina puolentoista penikulman päässä oli asema, josta airut paikalla lähetettiin sanoman keralla edelleen juoksemaan. Tämä yhteys oli niin nopea, että Montezuma vuorokaudessa saattoi saada tuoretta kalaa Mexicon lahdesta, vaikka väliä on yli 400 kilometriä. Maaherra antoi Cortekselle lahjaksi hienoja pumpulikudoksia, kalliita sulkaviittoja, kultakoristeita, ja sai tältä vastalahjaksi hallitsijaa varten leikkauksilla kirjaillun tuolin ja koko joukon lasiesineitä; näillä oli jalokiven arvo maassa, jossa ei tekolasia vielä tunnettu. Eräällä Corteksen miehistä oli päässään teräskypäri, joka maaherran mielestä oli hyvin samanlainen kuin aztekilaisen sodanjumalan päähine. Hän sen vuoksi pyysi saada senkin muitten lahjain joukkoon, johon Cortes puolestaan mielellään suostui, pyytäen korvaukseksi vain — kypärin täyden kultahiekkaa. Sillä ajalla kun tätä keskustelua kesti, oli eräs maaherran palvelija ahkerasti piirustanut värillisiä kuvia kaikista esineistä, mitä hän näki muukalaisten leirissä. Kuvatkin oli lähetettävä Montezumalle, jotta hän saisi oikean käsityksen näistä merkillisistä vieraista. Cortes oli tästä ylen mielissään, ja antaakseen hallitsijalle vielä täydellisemmän käsityksen itsestään, hän pani toimeen suuren aseleikin. Ratsumiesten nopeat liikkeet, aseitten välke auringonpaisteessa, torvien toitotus ja »vesihuoneitten» hiljainen kelluminen aalloilla, kaikki nämä seikat herättivät kokoontuneessa kansassa suunnatonta ihmettelyä. Mutta tykkien paukkuessa ja tulen ja savun tuiskiessa niitten kidoista ihmettely muuttui peloksi ja kammoksi. Maaherra nyt käsitti, että niin mahtavia vieraita oli kohdeltava hyvästi, jonka vuoksi hän käskikin alamaisiaan tuomaan muukalaisille ruokatavaroita ja kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Montezuman lähettiläät.

Kauaa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pikalähetit olivat taivaltaneet pääkaupunkiin ja sieltä oli saapunut Montezuman, Aztekkien hallitsijan lähetystö, tuoden muukalaisille kalliita lahjoja. Lähettiläät vietiin Corteksen telttaan. He antoivat levittää maahan hienoja kankaita, ja orjat asettivat niille hallitsijan lähettämät lahjat, kilpiä, kypäriä ja haarniskoita puhtaasta kullasta, kaula- ja rannerenkaita samasta metallista, sandaleja, viuhkoja, höyhentöyhtöjä, taidokkaasti valmistettuja kultalintuja, esirippuja ja puuvillakankaita, jotka olivat pehmeitä ja hohtavia kuin silkki, ja kaksi suurta kullasta ja hopeasta valmistettua kilpeä, jotka kuvasivat aurinkoa ja kuuta. Ne olivat vaununpyörän kokoiset ja ainakin 20,000 kultapeson arvoiset. Mutta samalla Montezuma kehotti muukalaisia kiiruimman kautta lähtemään maasta pois.

Quetzalcoatl.

Aztekien hallitsija oli Espanjalaisten tulon kautta joutunut vaikeaan asemaan, kuten Cortes sai vähän myöhemmin tietää. Mexicolaiset nimittäin vanhastaan palvelivat julmien, veriuhreja vaativien jumaliensa ohella myös lempeätä kansanjumalaa, Quetzalcoatlia. Tämä jumala oli tarun mukaan ennen asunut heidän keskellään, mutta aikansa kansan parhaaksi vaikutettuaan lähtenyt maasta pois ja luvannut palata vasta joskus tulevaisuudessa. Montezuman laajassa valtakunnassa, jossa oli väsytty sotaisen vallottajakansan sortoon, vallitsi kuitenkin Corteksen tulon aikaan yleiseen se luulo, että odotettu hyvä jumala piakkoin palaisi ja pelastaisi kansan Aztekien hirmuvallasta. Luonnollista näin ollen oli, että nämä valkoiset miehet, jotka hallitsivat ukkosta ja salamaa, helposti antoivat aihetta siihen luuloon, että he olivatkin Quetzalcoatlin lähettämät. Siitä syystä varsinkin Montezuma säikähti uusia tulokkaita, vaikka papisto, jolla oli valtakunnassa paljon mahtia, koetti häntä rauhottaa. Kuinka saattoivat muka tulokkaat olla odotetun jumalan miehiä, hehän taistelivat maan uskontoa vastaan, eivätkä sen puolesta! Montezuma ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä väkivaltaan heitä karkottaakseen, vaan koetti saada heidät lahjoilla poistumaan. Mutta juuri se seikka sai Corteksen aavistamaan hänen asemansa heikkouden, samalla kun lahjain rikkaus hänessä ja hänen joukossaan herätti hillitsemätöntä saaliinhimoa. Cortes siis vastasi lähettiläille, että hänen täytyi lähteä pääkaupunkiin, sillä mahtavalta kuninkaalta hän oli saanut nimenomaisen käskyn. Jonkun ajan kuluttua lähettiläät palasivat takaisin, tuoden vielä runsaammat lahjat, kaikkiaan noin 3,000 unssia kultaa, ja lahjain keralla uuden kiellon.

Espanjalaisten asema kävi kuitenkin vähitellen sangen vaikeaksi, sillä kuumeet olivat alkaneet tehdä tuhojaan ja maanasukkaat olivat lakanneet ruokatavaroita tuomasta. Silloin he odottamatta saivat liittolaisia. Eräänä päivänä saapui leiriin maanasukkaita, jotka erosivat kaikista, mitä he olivat siihen saakka nähneet, sekä pukunsa että kielensä puolesta. Pukuna heillä oli korukirjaiset viitat ja vyöt, hiukset oli sidottu solmuun ja tuoksuvilla kukilla koristettu, korvista ja nenästä riippui kultakoristeita ja jalokiviä ja alahuulessa oli kultalehti. He olivat jonkun verran pohjoisempaa, Cempoalla nimisestä kaupungista ja kansallisuudeltaan Totonakkeja, mahtavaa kansaa, joka kuitenkin oli viime aikoina joutunut Aztekien ikeen alle ja hartaasti halusi päästä heidän sorrostaan vapaaksi. Totonakit pitivät nyt näitä outoja muukalaisia vapauttajinaan ja kutsuivat Cortesta käymään pääkaupungissaan. Hän otti heidän lahjansa vastaan, antoi vastalahjoja ja lupasi tulla.

Vera Cruz.

Ennen lähtöä hän kuitenkin päätti varustaa rannikolle asemapaikan ja suunnitteli kaupungin, joka sai nimeksi »Villa Rica de Vera Cruz», s.o. »todellisen ristin rikas kaupunki». Uusi kaupunki julistettiin Espanjan kruunun välittömän vallan alaiseksi. Kun oli asetettu virkamiehet kuninkaan nimessä, niin Cortes muodon vuoksi erosi ylipäällikkyydestä, saadakseen sen asettamiltaan virkamiehiltä takaisin kuninkaan nimessä. Velasquezin nimellinenkin ylivalta siten kumottiin. Cortes oli tämän tempun kautta päässyt itsenäiseksi, kunnes ehkä kotimaasta suoraan tulisi uusia määräyksiä. Lähetettyään laivastonsa turvallisempaan paikkaan hän sitten lähti joukkonsa keralla Cempoallaan.

Cempoalla.

Suurenmoinen luonto, jonka kautta tie kulki, herätti Espanjalaisten ihmettelyä. Vasemmalla puolella kohosivat etäisyydessä korkeat lumipeittoiset vuoret, uljas Orizaba muita ylemmäksi. Maa kävi sitä rikkaammaksi, kasvullisuus uhkuvammaksi, kuta enemmän poistuttiin hiekkaiselta rannikolta. Vehmaat lakeudet ja rehevät metsät vaihtelivat. Köynnöskasveja kierteli mahtavien puitten välissä, peittäen niitten runkoja, riippuen niitten oksista, tuoksuvien kukkien ja ruohojen keskellä leijaili perhosia pilvinä, lenteli kirjavia papukaijoja, ja ilmassa lauloivat kilvan värikkäät laululinnut. Espanjalaiset sotilaat olivat mielestään tulleet maalliseen paratiisiin. Kuta lähemmä Cempoallaa tultiin, sitä ihanammat olivat tien kahden puolen puutarhat ja hedelmäpuistot. Kun oltiin melkein perillä, tuli vastaan hienoihin vaatteihin puettuja miehiä ja naisia, jotka kantoivat kukkavihkoja, kultakoristeita ja jalokiviä. Cempoallan valkoiset temppelit alkoivat näkyä ja Espanjalaiset marssivat ahtaita katuja kaupunkiin, jossa lienee ollut noin 30,000 asukasta.

Kuta kauemmaksi Espanjalaiset kulkivat, sitä suurempi oli heidän ihmetyksensä. He tapasivat täällä sivistyksen, joka voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka nähneet Uudessa maailmassa. Kasikki tuli linnansa edustalle vieraita vastaan ottamaan. Hän oli niin lihava, ettei voinut kävellä muuta kuin kahden miehen nojalla. Espanjalaiset saivat lahjoja ja mitä parhaat leiripaikat, mutta Cortes kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla ketään poistumasta leiristä, sillä oli oltava varuilla yllätyksiä vastaan. Mutta Cempoallalla ei ollut petosta mielessä. Kasikki teki liiton ja lupasi Cortekselle 50,000 miestä Mexicoa vastaan. Pian saattoikin Cortes osottaa liittonsa tehoa. Saapui nimittäin muutaman päivän kuluttua Mexicosta lähettiläitä vaatimaan Cempoallasta kahtakymmentä nuorukaista ja yhtä monta impeä jumalille uhrattaviksi. Cortes, joka oli lähettiläiden saapuessa rannikolla etsimässä uutta turvallisempaa satamapaikkaa, sai heti sanoman tästä vaatimuksesta. Suuttumuksella ja inholla hän käski jyrkästi evätä moisen veron ja lisäksi vangita Montezuman veronkantajat. Semmoinen väkivallantyö tietysti ennusti sotaa. Ollakseen valmiina Cortes kaikin voimin jatkoi perustamansa kaupungin ja linnan rakentamista; niiden piti olla turvapaikka tappioitten varalle ja avunlähetyksiä varten vastaanottopaikka. Maanasukkaat ilomielin auttoivat tässä työssä. He eivät silloin osanneet aavistaa, mikä sortaja siitä tulisi; he päin vastoin luulivat hyvän Quetzalcoatlin lähettäneen miehensä heitä sorrosta vapauttamaan.

Mutta sotaa ei kuulunutkaan. Saapui päin vastoin uusia lähettiläitä, Montezuman omia sukulaisia joukossa, jotka toivat uusia ruhtinaallisia lahjoja. Mutta Cortes kaikista pyynnöistä huolimatta sanoi pysyvänsä lujana aikomuksessaan ja tulevansa Montezumaa tervehtimään. Totonakit olivat ihmeissään huomatessaan, kuinka heidän peljätty sortajansa pelkäsi valkoisia. Cortes saavutti vielä suuremmassa määrässä heidän luottamuksensa auttamalla heitä sodassa vihamielisiä naapureita vastaan ja ylläpitämällä ankaraa mieskuria. Erään sotamiehistään, joka oli varastanut, hän muitta mutkitta tuomitsi hirtettäväksi, mutta Alvarado omalla vastuullaan leikkasi köyden poikki, sillä hänen mielestään ei ollut varaa menettää ainoatakaan miestä. Kasikki kiitollisuutensa merkiksi lähetti lahjaksi kahdeksan kaunista impeä, mutta Cortes sanoi, että ne oli ensin kastettava kristinuskoon, ennenkuin hänen sotilaansa saattoivat mennä niitten kanssa naimisiin. Samalla Cortes vaati, että Totonakkien piti hävittää epäjumalankuvansa. Mutta siihen kasikki ei kuitenkaan suostunut. Espanjalaiset silloin väkisin tunkeutuivat temppeleihin ja alkoivat hävitystyön. Temppeleissä paraillaan toimitettiin kamalia ihmisuhreja, Totonakit tekivät vastarintaa ja tuossa tuokiossa olivat uudet liittolaiset keskenään kahakassa. Cortes äkkipikaa vangitutti kasikin ja muutamia pappeja ja tarjosi sitten rauhaa; kasikki suostui ja arveli, että jumalat itse kostakoot puolestaan. Viisikymmentä espanjalaista samalla hyökkäsi temppeliin, he kaatoivat suuret puiset jumalankuvat jalustoiltaan ja syöksivät ne alas temppelin korkeilta portailta. Rumat puujumalat asukkaitten valittaessa poltettiin. Temppeli puhdistetun verestä ja siihen rakennettiin alttari, jolle pystytettiin korkea kukilla seppelöity risti. Juhlasaatto, johon Totonakkien papitkin ottivat osaa, nyt valkoisiin vaatteisiin puettuina, kiinnitti ristiin Neitsyt Maarian kuvan. Totonakit suostuivat kristinuskoon nähdessään, etteivät heidän jumalansa voineetkaan puoliaan pitää. Cortes sen jälkeen palasi miehineen Vera Cruziin, jonne oli saapunut laiva, tuoden muutaman kymmenen miestä apuväkeä ja tiedon, että Velasquez oli saanut Espanjasta luvan perustaa löydettyyn maahan siirtokunnan. Tämä seikka huolestutti Cortesta. Hän päätti voittaa Espanjan hallituksen puolelleen esittämällä omat ansionsa, kertomalla, mitä hän jo oli aikaan saanut, ja liittämällä kertomukseen suuren lahjan, jota kaikki sotamiehetkin osaltaan kartuttivat. Samalla hän tukahutti kapinayrityksen, jota Velasquezin ystävät valmistelivat hänen omassa joukossaan; kaksi syyllistä sai hengellään maksaa kavaluutensa. Tehdäkseen kaikki kapinayritykset tulevaisuudessa toivottomiksi Cortes sitten antoi ajaa maalle kaikki laivansa ja hävittää ne, korjattuaan ensinnä pois, mitä käyttää voitiin. Sen kautta miehet lakkasivat haaveksimasta pakoa ja sotajoukkoa samalla voitiin melko lailla vahvistaa, yhdistämällä siihen merimiehetkin, jotka halusta lähtivät mukaan sotaretkelle maineen ja kullan toivossa. Tämän jälkeen ei ollut muuta neuvoa kuin voittaa tai kuolla.

Matka ylämaahan.

Jätettyään Villa Rica de Vera Cruziin sataviisikymmentä miestä Cortes sitten lähti retkelleen Montezuman pääkaupunkia ja valtakuntaa vallottamaan. Hänen sotajoukossaan oli 300 espanjalaista, 1,300 totonakkisotilasta, 1,000 kantajaa, 15 ratsumiestä ja 7 tykkiä. Cortes sai kuitenkin viime hetkessä melkoisen vahvistuksen; hän sai nimittäin puolelleen taivutetuksi neljä laivaa, jotka Jamaican espanjalainen maaherra oli lähettänyt löytöretkelle ja maananastukselle ja nimenomaan estämään Corteksen yritystä, koska ranta muka kuului hänen vaikutusalueeseensa.

Matka ylämaahan kulki alussa alavan hedelmällisen rantamaan kautta, jota kuumuudestaan sanotaan »tierra calienteksi», s.o. kuumaksi maaksi. Sitten alkoi maa vähitellen kohota Anahuakin ylänköä kohti. Toisen päivän illalla saavuttiin viehättävään Xalapa nimiseen paikkaan, josta oli mitä komein näköala. Espanjalaiset näkivät edessään korkean vuoriston, oikealla puolella Sierra Madren tummine havumetsineen, etelässä sille verrattomana vastakohtana mahtavan Orizaban, takanapäin, jo syvällä allaan, uhkean »tierra calienten» niittyineen, jokineen ja kukkaisine metsineen, siellä täällä somia intianikyliä ja etäällä taivaanrannalla valtameren valoisan pinnan.

Neljäntenä päivänä saavuttiin Naulinco nimiseen vuoristokaupunkiin, jossa asui Totonakkien ystäviä ja jossa Espanjalaiset sen vuoksi otettiin hyvin vastaan. Mutta kuta korkeammalle noustiin, sitä kylmemmäksi ja koleammaksi kävi ilmasto. Tultiin ensin lauhkeaan »tierra templadaan» ja sitten kylmään »tierra friaan.» Espanjalaiset paremminkin kestivät ilmaston muutoksen, mutta kuumaan rannikkoilmaan tottuneita intianeja alkoi kuolla viluun. Tie kulki taivasta tavottelevien, tulta suitsuavien kukkulain välitse, laava- ja tuhkakenttien poikki, toisin paikoin taas kuilujen partaita, joitten pohjalla, tuhatkunta metriä retkikunnan jalkain alla, kasvullisuus oli troopillisen uhkeata. Kolmen päivän kuluttua, kun oli korkeimman solan poikki kuljettu, tultiin jälleen lauhkeampaan »tierra templadaan», seutuun, jossa ilmanala oli melkein samanlaista kuin Etelä-Europassa. Oli saavuttu noin 2,300 metriä korkealle ylänkömaalle. Seutu oli huolellisesti viljeltyä, mutta tuotteet olivat osaksi uusia. Espanjalaisia ihmetyttivät varsinkin kaktukset, joita intianit olivat istuttaneet peltojensa ympärille aidoiksi, ynnä agave-istutukset. Kuuman ilmanalan kasvit olivat toinen toisensa jälkeen kadonneet ja ainoastaan maissi hohti vielä kultaisena ylämaan pengermillä. Odottamatta saavuttiin kaupunkiin, joka oli Cempoallaakin komeampi. Rakennukset olivat kivestä, kalkilla muuratut, tilavat ja korkeat. Kolmetoista »teokallia», s.o. temppelipyramidia, kohosi muita rakennuksia korkeammalle ja esikaupungissa oli huone, jossa säilytettiin sataatuhatta ihmiskalloa muistoina jumalien saamista uhreista. Espanjalaisia kammotti, mutta myöhää oli enää pelästyä semmoisiakaan hirmuja. Kaupungin päällikkö ensinnä otti muukalaiset huonosti vastaan, mutta kuullessaan, kuinka suuria lahjoja he olivat Montezumalta saaneet, hän muutti mieltään ja vieraat saivat leipää, jota he nyt varsinkin tarvitsivat.

Taistelut Tlaxcalassa.

Tie kävi sen jälkeen Tlaxcalan pienen tasavallan kautta ja Cortes lähetti neljä Cempoallan miestä edeltä lupaa pyytämään, että saisi kulkea tasavallan alueen poikki. Armeija seurasi hitaasti perässä ja kohtasi vuoristossa ensinnäkin monta kilometriä pitkän, vankan ja kolmea metriä korkean kivimuurin, jonka tasavallan asukkaat olivat rakentaneet suojakseen vihollisia vastaan. Odottamatta vastausta Cortes kulki muurin poikki ja lähestyi tasavallan pääkaupunkia.

Tlaxcalalaiset olivat Mexicon eli Anahuakin ylängön omituisimpia kansoja. He kuuluivat samaan rotuun kuin Aztekitkin ja olivat saapuneet maahansa kolme tai neljä vuosisataa takaperin. Urhoollisesti he olivat pitäneet puoliaan Montezumaa vastaan ja säilyttäneet itsenäisyytensä. Urheutta pidettiin heidän maassaan suurimpana ihmisavuna ja samoin kuin Roomassa, samoin pienessä Tlaxcalassakin sotaretkeltä palaava voittaja kulki riemusaatossa kautta kaupungin, sotasaalis kaiken kansan nähtävänä. Sankarin urotöitä ylistettiin lauluin ja hänen kuvansa asetettiin temppeliin. Monet Tlaxcalan tavat muistuttivat Espanjalaisille heidän omia ritaritapojaan. Valiosoturiksi eli ritariksi pääsevä valvoi ja paastosi kahdeksan päivää, ennenkuin hänet juhlallisesti hyväksyttiin ja kaikenlaisilla menoilla otettiin valiomiesten joukkoon. Maa oli hedelmällisyytensä vuoksi saanut Tlaxcalan, »leipämaan» nimen. Maanviljelyksen liikatuotteet myytiin ja hinnalla ostettiin kaikenlaisia ylellisyystavaroita, joita oma maa ei tuottanut. Jumalat olivat samat kuin Aztekkienkin, ja Tlaxcalassakin heidän alttarinsa olivat ihmisverellä tahratut. Tlaxcalan asukkaat vihasivat Aztekkeja varsinkin siitä syystä, että nämä olivat katkaisseet heiltä pääsyn merenkin puolelle, vallottamalla maan aina meren rantaan saakka. Tlaxcalan oli täytynyt elää puoli vuosisataa ilman pumpulia, suolaa ja kaakaota.

Tlaxcalalaiset olisivat luultavasti mielellään suostuneet rupeamaan Corteksen liittolaisiksi, koska hän kulki heidän pahinta vihollistaan vastaan; mutta kuullessaan, kuinka Cempoallassa jumalankuvat oli kaadettu ja temppelit kirkoiksi muutettu, he päättivätkin ruveta vastarintaan. Eräässä ahtaassa laaksossa, jossa Espanjalaiset eivät voineet käyttää tykkejään, sen enempää kuin hevosväkeäkään, heidän kimppuunsa äkkiä hyökkäsi 30,000 Tlaxcalalaista; rumpuja paukuttaen ja pillejä puhaltaen nämä joka puolelta kävivät kimppuun. Eivät edes ratsumiehiä nämä viholliset pelänneet, vaan saatuaan erään heistä vangiksi paikalla hakkasivat hevosen kappaleiksi ja lähettivät palaset voitonmerkkinä Tlaxcalaan.

Cortes oli äkkiä joutunut joukkoineen epätoivoiseen asemaan. Mutta hän raivasi kuitenkin vihollisten sankkain rivien kautta tien aukeampaan seutuun ja siellä hän pian pääsi voitolle. Tykistö alkoi tulensa ja sen luodit ja pamaukset herättivät Tlaxcalalaisissakin kauhua. Menetettyään kahdeksan päällikköä he päättivät peräytyä. Cempoallan miehet olivat taistelussa urheasti otelleet Espanjalaisten puolella. Cortes huomasi, että hän saattoi heihin luottaa. Päivä päättyi riemujuhlalla. Mutta Cortes huomasi, että hänen piti joka tavalla koettaa saada niin urhea vastustaja liittolaisekseen.

Tlaxcala ei kuitenkaan ollut vielä rauhaan taipuvainen. Tasavalta kokosi vielä suuremman armeijan muukalaisia vastaan, ja vanha, lähes satavuotias Xicotencatl johti sitä taisteluun. Täydessä sotamaalissa, jalokivillä ja kullalla koristetut kypärit päässä, aseina sahamaiset miekat, jouset ja nuolet, heittokeihäät ja heittovasamat intianiarmeija odotti hyökkäystä. Jokaisella heimolla oli oma kenttäviirinsä vaakunoineen. Tlaxcalalaiset olivat verrattomia linkoomaan ja heittämään, he osasivat ampua yht’aikaa kaksi ja kolmekin nuolta. Hyökkäyksessä olivat varsinkin heidän viittä kuutta metriä pitkät, terävillä kivillä kärjetyt peitsensä pelättävät. Tlaxcalalaiset syytivät pientä espanjalaista joukkoa vastaan niin kosolta kiviä ja nuolia, että ne pimittivät päivän. Kun Espanjalaiset olivat alkaneet tykkitulensa, niin Tlaxcalalaiset, epätoivoissaan luotien hävityksistä, hyökkäsivät musertavalla voimalla heidän päälleen, välittämättä mistään. Castilialaisten rivit notkuivat, hetken näytti jo siltä, kuin olisi kaikki menetettyä. Mutta epätoivo ja tieto temppeleissä odottavasta hirmukuolemasta yllytti Espanjalaisia ponnistamaan viimeisetkin voimansa. Hyökkääjien täytyi lopulta seisahtua ja tykkituli pakotti sitten vihollisen peräytymään. Samanlaisia hyökkäyksiä uudistui monta kertaa, mutta yhä vähemmällä voimalla. Lopulta Tlaxcalalaisten kesken syntyi eripuraisuutta ja suuri osa heistä lähti pois taistelusta. Vanha Xicotencatl päätti silloin peräytyä, taistelun kestettyä neljä tuntia. Espanjalaiset olivat liian uupuneita heitä takaa ajaakseen, etenkin kun melkein kaikki hevosetkin olivat haavotetut. Kuolleensa he hautasivat salassa, jotta intianit jäisivät siihen luuloon, että Espanjalaiset olivatkin kuolemattomia.

Mutta Tlaxcalalaiset eivät vieläkään taipuneet, vaikka toiset olivatkin sitä mieltä, että tarjottuun liittoon oli suostuttava. Kysyttiin papeilta neuvoa ja nämä sanoivat, että muukalaiset olivat auringon lapsia ja saivat auringonsäteistä voimansa, jonka vuoksi heidän kimppuunsa oli käytävä yöllä. Kymmenentuhatta Tlaxcalalaista lähti retkelle; Espanjalaiset eivät saaneet vähääkään vihiä uhkaavasta vaarasta. Onneksi oli kuitenkin yöllä kirkas kuutamo, joten etuvartijat hyvissä ajoin huomasivat vihollisjoukon lähestyvän. Cortes ei odottanut hyökkääjiä, vaan hyökkäsi itse, ennenkuin vihollinen vielä oli edes tullut sen kukkulan juurelle, jolla hänen leirinsä oli. Tlaxcalalaiset säikähtivät, sekaantuivat ja kääntyivät pakoon; espanjalainen ratsuväki surmasi heitä suuret joukot, kunnes Cortes antoi käskyn luopua takaa-ajosta.

Seuraavana päivänä Cortes uudelleen esitti ehtonsa ja lähetti Doña Marinan Tlaxcalaan keskustelemaan. Kaupungissa vallitsi suuri alakuloisuus; yöllisen hyökkäyksen epäonnistumisen kautta oli mennyt viimeinenkin toivo. Siellä taivuttiin rauhaan ja liittoon; Cortes sai luvan tulla tasavallan pääkaupunkiin ja kulkea sen alueen kautta edelleen. Mutta samalla suunniteltiin vielä viimeistä keinoa, petosta, ja lähetettiin Espanjalaisten leiriin rauhan lähettiläitä, jotka todella olivatkin vakoojia. Marinan tarkkuuden kautta tämä sala-aije kuitenkin tuli ilmi ja Cortes lähetti vakoojat takaisin silvottuina — hän hakkautti heiltä kädet poikki — sanoen Espanjalaisten olevan valppaina, tulivatpa Tlaxcalalaiset yöllä tai päivällä. Vihdoin Xicotencatlkin taipui rauhaan ja tuli itse suuren seurueen kera sitä tarjoamaan. Hän tarjosi Tlaxcalalaisten liittoa ja vakuutti, että he olisivat yhtä uskollisia liitossa kuin sodassa urhoollisia. Cortes suostui ottamaan heidät Castilian kuninkaan vasalleiksi ja liittolaisiksi. Lahjat, joita Tlaxcalalaiset toivat, eivät tosin olleet suuria, sillä maa oli köyhä, kuten päällikkö sanoi, mutta Cortes sanoi pitävänsä Tlaxcalalaisten pieniä lahjoja suuremmassa arvossa kuin huoneen täyttä kultaa. Hänelle oli selvinnyt, että Mexicon vallottaminen ainoastaan tämän pienen vuorikansan avulla oli mahdollista.

Espanjalaisia odotti Tlaxcalan pääkaupungissa juhlallinen vastaanotto. Papit tulivat heitä vastaan valkeissa vaatteissa, miehet ja vaimot juhlapuvuissa, kukin koristettuina; nuoret tytöt seppelöivät kukilla espanjalaiset sotilaat ja heidän ratsunsa. Kaupungin kaduilla tungos oli suunnaton, kaikki huoneet oli kukkasilla koristettu ja vastaanotto oli kaikin puolin mitä paras. Espanjalaisille tarjottiin maan tyttäriä vaimoiksi, mutta siihen Cortes ei sanonut suostuvansa, koska he olivat pakanoita; hän kehotti Tlaxcalaa kääntymään kristinuskoon. Tasavaltalaiset sanoivat kyllä suostuvansa ottamaan kristittyjen Jumalan omain jumaliensa joukkoon, mutta eivät kuitenkaan voineet siltä omiaan hylätä, ja Espanjalaiset näkivät viisaimmaksi antaa asian jäädä silleen. Risti vain pystytettiin merkiksi siitä, että kristittyjen Jumala oli tullut Tlaxcalaan. Viisi kauneinta Tlaxcalan neitoa kääntyi kristinuskoon ja vihittiin espanjalaisille upseereille. Alvarado sai vaimoksi Xicotencatlin tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Doña Luisa. Alvarado oli avomielisen ja ystävällisen käytöksensä kautta suuresti miellyttänyt Tlaxcalalaisia, jotka antoivat hänelle liikanimeksi »Tonatiuh» s.o. »aurinko». Cortes oli nimeksi saanut Malintzin heti Tlaxcalan vieressä kohoavasta valtavasta vuoresta, vaikka Aztekit näyttivät ivalla käsittäneen nimen väännökseksi kauniin Doña Marinan nimestä.

Cholulan verilöyly.

Saatuaan kuulla, että Espanjalaiset olivat voittaneet Tlaxcalan ja tehneet tasavallan kanssa liiton, Montezuma lähetti 200 orjaa lahjoja tuomaan; lahjain joukossa oli 300 unssia kultaa, sekä paljon upeita kankaita ja viittoja. Kaupunkiinsa hän nytkin kielsi Cortesta tulemasta, mutta suostui sen sijaan maksamaan suuren vuotuisen veron. Cortes kiitti, mutta vastasi, että hänen täytyi toteuttaa käsky, jonka oli hallitsijaltaan saanut, ja tulla Mexicoon. Sen jälkeen saapui vielä yksi lähetystö, yhä lahjoja tuoden, mutta tällä kertaa lausuen samalla Espanjalaiset tervetulleiksi. Montezuma kehotti heitä ensinnä poikkeamaan suureen Cholulan kaupunkiin, jossa muka oli ryhdytty valmistuksiin heidän vastaanottoaan varten. Tlaxcalalaiset tosin varottivat Cortesta lähtemästä ensinkään, koska muka Montezumalla oli petos mielessään, mutta Cortes antoi käskyn jatkaa matkaa. Sitten Tlaxcalalaiset varottivat häntä varsinkin Cholulan kaupunkiin menemästä, koska se oli kavaluudestaan tunnettu, jota paitsi he olivat kuulleet, että lähellä sitä väjyi suuri aztekkilainen sotajoukko.

Varotuksista huolimalta Cortes kuitenkin marssi Cholulaan, joka oli lounaaseen Tlaxcalasta ja Mexicon suurimpia kaupunkeja. Siinä oli 20,000 taloa ja mahtava temppeli, 177 jalkaa korkealle porraspyramidille rakennettu. Temppelissä oli Quetzalcoatl jumalan suuri kuvapatsas, sillä matkallaan meren rannalle oli jumala viipynyt tässä kaupungissa 20 vuotta. Sitä paitsi oli Cholulassa vielä 400 muuta uhritornia. Ihmisuhrit kävivät yhä kamalammiksi ja yleisemmiksi, kuta enemmän pääkaupunkia lähestyttiin. Miehiä ja poikia lihotettiin uhrattaviksi vahvoista hirsistä rakennetuissa häkeissä. Espanjalaiset kaikkialla hävittivät nämä ihmishäkit ja päästivät vangit palaamaan kunkin kotiseuduilleen. Corteksen mukana oli 6,000 Tlaxcalan sotilasta, jotka olivat liittolaisina lähteneet Montezumaa vastaan, ja näiltä Cortes sai tietää, että Cholulassa oli suunniteltu petos hänen tuhoamisekseen. Kaupungin kadut oli suljettu ja asukkaita oli jo lähtenyt pois, odotettavaa verilöylyä pakoon. Doña Marina urkki tietoonsa, että oli aikomus hyökätä Espanjalaisten kimppuun, juuri kun nämä tekivät lähtöä. Cortes päätti olla nopeampi. Hän teki hyökkäyksen ja hakkasi maahan osan koolla olevista kasikeista ja heidän miehistään. Tämän jälkeen Tlaxcalalaiset, joiden leiri oli kaupungin ulkopuolella, saivat käskyn lähteä liikkeelle ja he panivat Cholulan kaduilla toimeen kamalan verilöylyn, murhaten ja ryöstäen, kunnes Cortes sen kielsi. Tlaxcalalaiset olivat Cholulalaisten verivihollisia ja kostivat mielihyvällä. 3,000 Cholulalaista sai katutaisteluissa surmansa. Suuri temppeli vallotettiin väkirynnäköllä ja poltettiin. Petos oli suunniteltu Montezuman käskystä ja sitä syvemmän vaikutuksen nämä nopeat toimet tekivät, niin että naapurikaupungitkin riensivät antautumaan.

Tenochtitlan.

Cholulasta jatkettiin retkeä Mexicoa kohti. Välillä oli kuljettava lyhyen vuorijonon poikki, jolla ovat Anahuakin komeimmat tulivuoret. Solan kahden puolen olivat toisella puolella Popocatepetl (»savuava vuori»), toisella Iztaccihuatl (»valkoinen vaimo»). Cortes lähetti solan korkeimmalta kohdalta erään upseereistaan yrittämään, olisiko mahdollista nousta Popocatepetlille. Intianit pitivät näitä vuoria jumalina, eivätkä sen vuoksi olleet koskaan yrittäneetkään. Espanjalaiset kiipesivät melkein kraaterille saakka, korkealle lumirajan yläpuolelle, ja toivat sieltä voitonmerkkinä suuria rikkipuikkoja, jotka herättivät intianien kesken yhä suurempaa ihmetystä; he olivat nyt vakuutettuja siitä, etteivät Espanjalaiset pelänneet mitään. Vuorensolasta avautui ihana näköala Mexicon lakeudelle, jossa pääkaupunki Tenochtitlan loisti järven keskellä kuin Venezia. Tescoco-järvi oli silloin nykyistään suurempi, sen jatkona oli kaakossa pienempi Xochimilco ja kauempana idässä Chalco. Pääkaupunkiin johti monelta puolelta järven poikki rakennetut leveät patotiet. Kukin patotie oli monesta kohdasta poikki, niin että yhteys mannermaan kanssa voitiin helposti katkaista, nostamalla pois aukkojen poikki rakennetut sillat. Siltain alatse mahtuivat veneet kulkemaan järvestä toiseen. Kaupungin läpi kulki useita kanavia, joitten poikki oli nostosillat.

Paitsi pääkaupunkia oli rannoilla monta muutakin kaupunkia ja kylää ja järvillä oli uivia puutarhoja, jotka suuressa määrin lisäsivät maiseman suloa. Vielä nykypäivänä Mexicon järvessä näkee samanlaisia puutarhoja. Pääkaupungissa oli noin 60,000 taloa ja arvion mukaan 300,000 asukasta. Siinä oli monta suurta toria, yksi Espanjalaisten mielestä yhtä suuri kuin koko Salamancan kaupunki. Suuri uhritemppeli, jonka ylimmälle pengermälle noustiin 114 porrasta, kohosi korkealle yli muun kaupungin, jonka vuoksi sieltä oli laaja näköala yli ympäristöjen. Päätemppelissä oli 40 tornia, kaikki hakatusta kivestä vankasti rakennetut, kannattimet ja ovet jykeistä maalatuista pelkoista. Kaupungin etevimmillä suvuilla oli näissä torneissa epäjumalansa ja perhehautansa. Ylimmällä temppelipengermällä oli kaksi epäjumalankuvaa, jotka olivat täynnään kultaa ja jalokiviä. Siellä oli pääuhripaikka, jossa vangit teurastettiin jaspiskivisellä alttarilla. Permanto ja seinät olivat ihmisen verestä mustinaan. Uhrattujen päät säilytettiin erikoisella telineellä, jolla eräs espanjalainen väitti lukeneensa 136,000 ihmisenpäätä.

Vaikka Montezuma oli lähettänyt yhä uusia lähettiläitä kieltämään Cortesta tulemasta pääkaupunkiinsa, niin jatkoi tämä kuitenkin rohkeasti matkaansa. »Me saavuimme», kirjottaa eräs mukana olleista, »Iztallapanin leveälle sotilastielle, jolta katseemme ensi kerran käsitti järven keskelle rakennetut kaupungit ja kylät, ja vielä enemmän melkoisia kyliä rannoilla ja kauniin, aivan suoran tien, joka johti pääkaupunkiin. Ihmettelymme kohosi korkeimmilleen ja sanoimme toisillemme, että nämä olivat kuin Amadin ritarikirjan lumotut linnat, niin korkeina ja ylpeinä kohosivat tornit, temppelit ja talot veden keskellä. Jopa monet miehistämme väittivät, ettei tämä kaikki, mitä he näkivät, voinut olla muuta kuin pelkkää unennäköä. Iztallapanissa kohosivat käsityksemme tämän maan mahdista ja rikkaudesta yhä suuremmiksi. Saimme asua oikeissa palatseissa, jotka olivat laajat alaltaan, suurien pihain ympäröimät, rakennetut kauniisti tahoilluista kivistä, seeteripuusta ja muista hyvänhajuisista puulajeista. Kaikki huoneet olivat tapeteilla ja pumpulikankailla sisältä verhotut. Seuraavana päivänä saavuimme pääkaupunkiin. Patotie oli kahdeksan askelta leveä, mutta kun kaupungista oli lähtenyt suunnattoman paljon väkeä meitä näkemään, niin oli tungos sillä tavattoman suuri. Kaikki tornit ja uhritemppelit olivat mustanaan ihmisiä, järvellä kihisi kaikkialla aluksia, täynnään uteliaita, jotka olivat tulleet meitä näkemään. Ei se ihme ollutkaan, kun täällä ei oltu vielä milloinkaan nähty meidän kaltaisia ihmisiä eikä hevosia. Monen sillan poikki meidän piti kulkea, mutta vihdoin oli Mexicon suuri kaupunki koko komeudessaan edessämme. Ja meitä, jotka kuljimme tämän lukemattoman ihmisjoukon keskitse, ei ollut kuin pieni joukko, 450 miestä, ja päämme oli vielä aivan täynnään niitä varotuksia, joita meille olivat Tlaxcalan ja muitten kaupunkien asukkaat antaneet, ja varokeinoja, joihin meitä oli kehotettu ryhtymään, että olisimme Mexicolaisia vastaan turvassa. Kun asemamme otetaan huomioon, niin voidaan syyllä kysyä, tokko milloinkaan on ollut miehiä, jotka ovat niin uhkarohkeaan yritykseen ryhtyneet.»

Cortes Mexicossa.

Se oli marraskuun 8 p. 1519, jona Ferdinand Cortes pienen joukkonsa kanssa marssi Mexicoon. Hallitsija tuli kaupungin pääkadulla häntä vastaan, mukanaan seurue, jossa oli 200 henkeä. Hallitsijaa kantoivat paljasjalkaiset ylimykset kullalla kirjaillussa kantotuolissa. Kantotuolin päällä oli jonkinlainen telttakatto, koristettu viheriäisillä sulilla, kullalla, hopealla ja jalokivillä. Espanjalaisten lähestyessä Montezuma astui alas istuimeltaan ja kulki maahan levitettyjä peittoja pitkin vieraita vastaan. Hän oli puettuna omituisen värikkääseen rikkaaseen pukuun, päässä viheriäinen höyhentöyhtö — viheriäinen oli hallitsijan väri — jaloissa jalokivillä koristellut puolikengät, joissa oli kullasta pohjat. Kun hän kulki kansan keskellä, ei kukaan uskaltanut kohottaa katsettaan häneen, vaan kaikki katsoivat nöyrästi maahan. Cortes laskeutui, Montezuman nähdessään, alas ratsunsa selästä, kävi aztekkilaista hallitsijaa vastaan ja ripusti hänen kaulaansa välkkyvästä kristallilasista tehdyn kaulakoristeen, tahtoipa häntä syleilläkin, mutta sen estivät molemmat vieressä seisovat vasalliruhtinaat, se kun olisi loukannut hallitsijapyhyyttä, vieläpä koko kansan nähden. Annettuaan Cortekselle rikkaan lahjan palasi Montezuma saattonsa keralla palatsiinsa. Espanjalaiset marssivat kaupunkiin torvien soidessa ja lippujen liehuessa, 6,000 tlaxcalalaista seurassaan. Keskellä kaupunkia oli laajan torin ääressä sotajumalan korkea temppeli ja Montezuman isän rakentama laaja palatsi. Tämän palatsin sai Cortes joukkoineen asuttavakseen. Parhaissa huoneissa olivat seinät verhotut kankailla ja lattiat matoilla. Palatsi oli samalla linnakin, sillä sen ympäri kulki vahva muuri, jossa oli monta tornia. Cortes asetti joka paikkaan vartijoita ja tykkinsä pääporttia vastapäätä. Illalla Montezuma saapui vieraittansa luo ja kertoi silloin Cortekselle tarun Quetzalcoatl jumalasta sekä lausui lopuksi: Kaikesta siitä, mitä hän tähän saakka oli saanut Espanjalaisilta kuulla heidän maastaan ja kuninkaastaan, oli hän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että heidän kuninkaansa olikin Mexicon oikea herra. Määrätköön Cortes sen vuoksi tahtonsa mukaan hänestä ja hänen maastaan.

Seuraavana päivänä Cortes lähti vastavierailulle, seurassaan neljä etevintä päällikköään. Kuninkaan palatsissa oli monta pihaa, eräässä niistä suihkukaivo. Koko laaja palatsi oli rakennettu hakatusta kivestä. Huoneitten seinät olivat peitetyt marmorilla, jaspiksella ja porfyrillä ja pinnat olivat niin sileät, että niissä näki peilikuvansa; taikka olivat ne verhotut arvokkailla kankailla ja sulkaryijyillä, joihin oli sommiteltu lintujen ja kukkien kuvia. Keskustelun aikana Cortes tulkin kautta ilmotti Montezumalle saaneensa toimeksi kääntää hänet kristinuskoon ja alkoi sitten selittää kristinuskon perustotuuksia. Mutta Montezuma ei halunnut keskustella uskonnoista. Sen sijaan hän sanoi mielellään rupeavansa maksamaan veroa Espanjan kuninkaalle ja tunnustavansa itsensä hänen vasallikseen. Bernal Diaz, joka oli Corteksen seurueessa ja tilaisuudessa läsnä, kuvaa seuraavalla tavalla hallitsijaa.

»Suuri Montezuma saattoi tähän aikaan olla noin neljänkymmenen ikäinen. Hän oli kookas, solakka kasvultaan, jäsenet laihanlaiset, mutta ruumiinsuhteet muutoin mitä parhaat. Ihonväri ei ollut kovinkaan ruskea. Hiuksia hänellä oli runsaasti vain korvillaan, jotka olivat kokonaan kiehkurain peitossa. Hänellä oli heikonlainen, mutta hyvän näköinen musta parta. Kasvot olivat soikeat ja rattoisat ja hänen kauneista silmistään kuvastui hänen puhuessaan asian mukaan milloin rakkaus, milloin vakavuus.»

Hallitsijan suostumuksella Espanjalaiset sisustivat asumassaan palatsissa erään huoneista kirkoksi. Tässä työssä he sattuivat löytämään Montezuman yksityisaarteen, jättäen sen kuitenkin toistaiseksi koskematta. Heidän asemansa keskellä viholliskaupunkia oli kuitenkin niin vaarallinen, että lopulta oli mietittävä epätoivon keinoa pelastukseksi. Cortes päätti ottaa hallitsijan vangiksi. Verukkeen hän sai siitä, että eräs Montezuman alainen kasikki oli rannikolla hyökännyt Vera Cruzin kimppuun, jossa oli vain 150 puolustajaa. Hyökkäys oli tosin torjuttu, mutta useita espanjalaisia oli kaatunut ja urhea johtaja saanut kuolettavan haavan, Cortes tästä tapauksesta tiedon saatuaan lähti luotettavimpain miestensä keralla Montezuman luo, väittäen tätä petoksen salaiseksi toimeen panijaksi ja vaatien häneltä kasikin rankaisemista. Siihen hallitsija vaivatta suostui ja antoi paikalla kutsua syyllisen pääkaupunkiinsa vastaamaan. Mutta Cortes ei siihen tyytynyt, vaan vaati, että hallitsijan tuli muuttaa Espanjalaisten asumaan palatsiin, kunnes asia oli ratkaistu. Montezuma tarjosi poikansa ja tyttärensä pantiksi, mutta ne eivät Cortekselle riittäneet. Kun tästä jo oli puolen tuntia väitelty, niin espanjalaisilta upseereilta loppui kärsivällisyys ja de Leon huudahti: »Mitä pitkistä puheista! Joko hän lähtee kerallamme vapaaehtoisesti, taikka pistämme hänet paikalla kuoliaaksi. Sillä pääasia on nyt oman henkemme pelastaminen; ellei se näin tapahdu, niin olemme auttamattomasti hukassa.»

Tämä uhkaus vaikutti. Montezuma taipui ja ilmotti kokoontuneelle väelle menevänsä vapaaehtoisesti muukalaisten luo asumaan. Häntä kohdeltiin kunnioituksella, niinkuin ainakin suuren valtakunnan hallitsijaa, ja annettiin hänen pitää hovinsakin kaikkine menoineen. Hän päästi alamaisiaan puheilleen niinkuin tavallisesti ja oli kansansa kanssa lakkaamatta yhteydessä.

Kun aztekilainen maaherra poikansa ja 15 päällikkönsä keralla oli tuotu pääkaupunkiin, tunnustivat he kaikki Cortekselle toimineensa Montezuman käskystä, mutta poltettiin siitä huolimatta palatsin edustalla suurella torilla. Telotuksen ajaksi Cortes antoi kahlehtia hallitsijan petoksen alkuunpanijana. Telotuksen jälkeen kahleet jälleen riisuttiin ja Montezumalle annettiin lupa lähteä takaisin omaan palatsiinsa. Mutta siihen hänellä ei enää ollut uskallusta, vaan hän jäi mieluummin Espanjalaisten suojelukseen. Hänen veljenpoikansa Cacama, joka hallitsi Tezcocossa, kokosi silloin suuren sotajoukon, tehdäkseen hallitsijan väkivaltaisesta kohtelusta lopun. Mutta kun ylimykset eivät suostuneet toimimaan ilman Montezuman lupaa, niin Cortes sai tästäkin aikomuksesta tiedon; hän antoi Montezuman palveluksessa olevain tezcocolaisten ylimysten vangita Cacaman ja Montezuma erotti hänet virasta. Montezuma sitten julkisessa kokouksessa vannoi vasallivalan Espanjan kuninkaalle viitaten siihen, että Quetzalcoatlin ennustus nyt oli mennyt toteen. Hän sanoi lopuksi päälliköilleen: »Kuulkaa siis nyt suurta Kaarle kuningasta kuin luonnollista yliherraanne ja kuulkaa sotaherraa, joka häntä täällä edustaa. Maksakaa hänelle maksut, joita olette minulle maksaneet ja palvelkaa häntä, niinkuin olette minua palvelleet.» Kyyneleet tulivat Montezuman silmiin hänen puhuessaan ja raskain huokauksin hän tyytyi kohtaloonsa. Cortes antoi kirjottaa tapauksesta pöytäkirjan, jonka sitten hän ja Montezuma allekirjottivat.

Cortes oli siis näköjään laillisella tavalla saanut koko suuren aztekkilaisvaltakunnan hallituksen käsiinsä. Espanjalaiset virkamiehet kulkivat Montezuman virkamiesten keralla laajalti kautta maan kokoamassa veroja Espanjan kuninkaan nimessä. He kiertelivät monen kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista ja palasivat takaisin täysin kulta- ja hopeataakoin. Montezuma antoi yksityisaarteestaan lisää. »Nämä kalleudet ovat», kirjotti Cortes, »metalliarvoaankin lukuun ottamatta uutuutensa ja omituisten muotojensa vuoksi korvaamattomat. Ei ainoallakaan ruhtinaalla koko maailmassa voi olla semmoisia. Kaikki mitä Montezuma näki maan päällä, taikka mitä hänelle tuotiin meren syvyyksistä, kuvattiin hänen käskystään mitä täydellisimmin kultaan, hopeaan, jalokiviin taikka kirjaviin sulkakutomuksiin. Hän on myös minun piirroksieni mukaan antanut valmistaa europpalaismallisia ristejä, mitaleja, koruesineitä ja kaulakäätyjä. Sitä paitsi on Montezuma minulle lahjottanut suuret määrät sekä väriinsä että tekotapaansa nähden mitä ihanimpia puuvillakankaita, seinäverhoja kirkkoihin ja asuinhuoneisiin, pumpulista ja kaniinin villoista tehtyjä peittoja, ynnä kaksitoista oivallisesti koristettua ja maalattua puhallustorvea.»

Saadakseen paremman käsityksen maan suuruudesta, sen rannoista ja varsinkin ankkuripaikoista Cortes sai Montezuman laitattamaan nequen-kankaalle maalatun kartan. Siitä saadun tiedon perustuksella Espanjalaisten vaikutusvalta maassa kasvamistaan kasvoi ja näytti siltä, kuin tapahtuisi vallan siirtyminen vähitellen rauhallisella tavalla. Mutta silloin sattui tapaus, joka pakotti Corteksen suin päin lähtemään pääkaupungista, puolustamaan saavutettuja etuja omia maanmiehiään vastaan.

Cortes voittaa Narvaezin.

Velasquez, Corteksen menestyksistä tiedon saatuaan, päätti perältäkin korjata hedelmät itselleen. Hän varusti Cubassa retkikunnan, johon kuului ainakin 800 miestä, niitten joukossa 80 muskettiampujaa, 120 jousimiestä, 80 ratsumiestä ja 18 tykkiä, määräsi Narvaezin tämän joukon päälliköksi ja käski häntä erottamaan Corteksen ja tuomaan hänet vangittuna Cubaan. Kun Diego Colon, Haitin varakuningas, kuuli näistä varustuksista, niin hän lähetti Ayallonin Cubaan kieltämään Velasquezia missään tapauksessa ryhtymästä sotatoimiin Cortesta vastaan, koska loistavasti alotettu yritys sen kautta saattoi kokonaan turmeltua. Velasquez ei ottanut näitä kehotuksia kuuleviin korviin, mutta Ayallon seurasi laivaston mukana Mexicoon. Narvaez saapui Vera Cruziin huhtikuussa 1520. Kun Ayallon sielläkin esitti vastalauseensa, niin Narvaez väkipakolla lähetti hänet pois Haitiin, jossa hän kertoi Diego Colonille asiain tilasta. Varakuningas, jonka lähettilästä ja arvoa oli niin julkisesti loukattu, lähetti Espanjaan kuninkaan oikeudelle valituksen sekä Velasquezia että Narvaezia vastaan. Samalla hän asettui Corteksen puolelle, ja epäilemättä tämän oli suuressa määrin kiittäminen Columbuksen pojan puoltosanaa siitä, että asia Espanjassa lopulta kääntyi hänen edukseen.

Vietyään maihin joukkonsa Narvaez vaati Villa Rican päällikköä Sandovalia luovuttamaan hänelle Corteksen rakentaman linnan. Mutta Sandoval sen sijaan vangitsikin Narvaezin sanantuojat ja lähetti heidät, kuusi miestä, sidottuina Corteksen luo Mexicoon, jonne he saapuivat neljän päivän kuluttua. Cortes antoi kaupungin ulkopuolella vapauttaa heidät siteistä, niin että he saattoivat hevosilla ratsastaen saapua pääkaupunkiin. Hän otti heidät siellä mitä kohteliaimmin vastaan, teki heille selkoa asemasta ja sai heidät kokonaan puolelleen taivutetuiksi. Vieläpä Cortes tuli heidän antamistaan tiedoista siihen käsitykseen, että hänen oli helppo saada koko lähestyvä armeija puolelleen, sillä Narvaez oli kopeutensa ja karuutensa kautta herättänyt vihoja omain miestensä kesken.

Cortes lähetti Narvaezille sovinnollisen kirjeen, tarjoten vallan jakoa ja liittäen mukaan paljon kultaa lahjoiksi hänen upseereilleen. Palaavien lähettiläitten kuvaukset kuultuaan uusi sotajoukko olisikin ilomielin yhtynyt Cortekseen, mutta Narvaez ei tahtonut mitään tietää sovinnosta. Vastausta odottamatta Cortes lähti joukkoineen häntä vastaan. Montezuman vartioimisen sai toimekseen urhea Alvarado, jolle pääkaupunkiin jäi 140 miestä ja kaikki tykit. Cortes itse lähti 70 urhoollisimman miehensä ja 2,000 tlaxcalaiaisen keralla matkalle Cempoallaan, jossa Narvaezin leirin kuultiin olevan. Chohdassa yhtyi häneen 120 miestä, jotka olivat olleet veroretkellä, mutta Narvaezin tulosta tiedon saatuaan kiiruumman kautta kääntyneet paluumatkalle. Kun vielä Sandoval oli tuonut Villa Ricasta 60 miestä, niin oli Corteksella kaikkiaan 266 espanjalaista. Lähetettiin vielä muutamia sovinnonehdotuksia puoleen ja toiseen, mutta kun Narvaez yhä vaati alistumista, niin ei näistä ollut mitään apua. Cortes sai salaa hankituksi tarkat tiedot Narvaezin leiristä; eräänä synkkänä yönä, helluntai-aattona, hän sitten kävi ylivoimaisen vastustajansa kimppuun. Hyökkäys tapahtui yöllä sen vuoksi, ettei joukon pienuus kiihottaisi Narvaezin väkeä kovempaan vastarintaan. »Kun tunkeuduimme leiriin», kertoo Bernal Diaz, »niin oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti, ja vasta myöhemmin nousi kuu. Mutta pimeästä meille oli paljon hyötyä, sillä synkkänä yösydännä lenteli paljon kiiltohyönteisiä! Narvaezin miehet luulivat niitä meidän luntuiksemme, joilla me muka sytytimme muskettejamme. He sen vuoksi luulivat Corteksella olevan paljon pyssymiehiä.» Cortes, tarkalleen tuntien leirin, pääsi huomaamatta aina Narvaezin kortteritalon pihaan saakka; vasta siellä tapahtui hälyytys. Sandoval tunkeutui tornikamariin, jossa Narvaez asui. Syntyi kahakka, Narvaez taistelussa menetettyään toisen silmänsä otettiin vangiksi. Heti sen jälkeen hänen joukkonsakin antautui. Vain kaksi espanjalaista kaatui melskeessä. Narvaezin sotamiehet vannoivat uskollisuuden Cortekselle, Narvaez itse lähetettiin uskollisimpien puolustajiensa keralla Villa Ricaan. »Voin Teille vakuuttaa», sanoi Cortes hänestä erotessaan, »että tämä voitto on pienimpiä asetöitä, mitä olemme Uudessa Espanjassa tehneet.» Mutta ylen tärkeät olivat siitä huolimatta sen seuraukset, sillä ilman tätä voittoa ei Mexicon vallotus olisi ollut mahdollinen. Tlaxcalalaiset liittolaiset saapuivat paikalle vasta seuraavana päivänä; Cortes ei ollut tahtonut käyttää heitä maanmiehiään vastaan, jott'eivät he sitten voisi ylpeillä siitä, että olivat saaneet valkoisista voiton.

Taistelut Mexicossa.

Heti tämän jälkeen tuli Cortekselle tulinen kiire palata Mexicoon. Pääkaupungissa oli vietetty suurta uhrijuhlaa ja Alvarado oli saanut kuulla, että mexicolaiset aikoivat käyttää tilaisuutta vapauttaakseen Montezuman. Hän päätti olla heitä sukkelampi ja pani kokoontuneen yleisön kesken toimeen verilöylyn, tukahuttaakseen pelotuksella kapinahankkeet. Paljon mexicolaisia ylimyksiäkin sai surmansa tässä teurastuksessa. Mutta vaikutus oli aivan päinvastainen kuin Alvarado oli otaksunut. Pääkaupungissa syttyi kauan kytenyt yleinen kapina ja Alvarado joutui linnotetussa palatsissa niin ahtaalle, että hänen täytyi pyytää Cortesta kiiruumman kautta tulemaan apuun. Jättäen haavotetut ja sairaat Cempoallaan Cortes lähtikin heti matkaan, mukanaan nyt 1300 miehen armeija. Mutta vaikka hänen voimansa olivatkin näin kasvaneet, niin kuta lähemmäksi pääkaupunkia hän saapui, sitä vihamielisempiä olivat maanasukkaat. Tenochtitlanin kadut olivat aivan autioina, ei ainoatakaan tervetulijaishuutoa kuulunut, synkkä äänettömyys uhkasi myrskyä. Alvaradolle tuli apu aivan viime hetkessä; hän oli joukkoineen niin uuvuksissaan, että tuskin olisi voinut hyökkäystä kestää.

Saavuttuaan pääkaupunkiin Cortes viipymättä vaati tiliä siitä, kuinka Espanjalaisten ja Mexicolaisten sopu oli rikkoutunut. Kertomukset olivat ristiriitaiset, mutta siinä näyttivät kaikki pitävän yhtä, että Alvaradon pikaisuus oli ollut onnettomuuden syy. Aztekkien kesken oli nimittäin tapana aina toukokuussa viettää verisen sodanjumalan, Huitzilopochtlin kunniaksi suuri juhla, johon saapui mitä Mexicossa oli etevintä ja ylhäisintä. Juhla vietettiin suuren teokallin pihassa, aivan lähellä Espanjalaisten asunnoita. Kasikit pyysivät Alvaradolta lupaa ja Montezuman läsnäoloa. Juhlaa Alvarado ei kieltänyt, kunhan ei aseita otettu mukaan eikä veriuhreja toimitettu, mutta Montezumaa hän ei sanonut millään ehdolla voivansa mukaan laskea. Noin kuusisataa etevintä aztekkia tuli määräpäivänä koolle; he olivat pukeutuneet komeimpiin juhlavaatteihinsa, kulta- ja jalokivikoruihin. Alvarado miehineen oli tullut menoa katsomaan, ja Espanjalaiset olivat aseissa joka mies. Kun maanasukkaat olivat alkaneet hurjat tanssinsa ja laulunsa, niin hän äkkiä miehineen hyökkäsi aseettomain juhlijain kimppuun; he surmasivat armotta jokaisen, niin ettei ainoakaan petetyistä päässyt pakoon. Surmatuilta ryöstettiin koristeet. Mexicolaisen ylimystön paras polvi sinä päivänä tuhottiin. Pääkaupungissa tuskin oli ainoatakaan perhettä, johon ei tapaus olisi surua tuonut. Alvarado puolusti itseään sillä, että Tlaxcalalaiset olivat saaneet tiedon suuresta salaliitosta, jonka muka Aztekkien ylimystö oli tehnyt. Estääkseen kapinan hän vain oli noudattanut sitä esimerkkiä, jonka Cortes oli Cholulassa antanut.

Mutta seuraus tästä tapauksesta oli, että Mexicolaisista yhdellä iskulla katosi kaikki kunnioitus Espanjalaisia kohtaan, jota taru muka palaavasta jumalasta oli heissä herättänyt. Sammumaton viha syttyi sen sijaan. Kostonhimo tukahutti kaikki muut ajatukset. Ellei Montezuma olisi ollut Espanjalaisten hallussa, niin olisi varmaan Alvaradon asemat jo ennen Corteksen tuloa rynnäköllä vallotettu. Mutta Mexicolaiset eivät vielä hyökänneet, vaan olivat päättäneet näännyttää piiritetyt nälkään. Näillä oli vedestäkin puute, mutta onneksi oli hädän ollessa suurimmillaan palatsin pihasta löydetty erinomainen lähde.

Cortes, joka ennen lähtöään Montezuman kautta hallitsi maata, oli nyt hänen pääkaupungissaan piiritettynä, mitä vaarallisimmassa asemassa, vaikka olikin saanut joukkonsa niin monenkertaisesti vahvistetuksi ja verekset sotatarpeet. Saaressa, keskellä vihamielistä kaupunkia, hänen oli mahdoton saada ruokavaroja, elleivät maanasukkaat niitä ehdollaan tuoneet. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Vera Cruziin, mutta tämä oli tuskin päässyt lähtemään, ennenkuin palasi takaisin verissään ja puolikuolleena peljästyksestä. Koko kaupunki oli aseissa, se oli hänen sanomansa, ja Montezuman veli oli kapinan johtajana. Patoteitten sillat oli revitty ja pian oli hyökkäys alkava. Ei tarvinnutkaan kauaa odottaa, ennenkuin alkoi kuulua kiljunaa ja meteliä, niinkuin hirmumyrskyn lähestyessä. Yhä enemmän läheni raivo ja mustanaan vyöryi linnotettua palatsia vastaan sotaväkeä ja kansaa. Joka katolla oli taistelijoita, jotka uhmaten heristelivät aseitaan. Niinkuin ukonpilvi lähestyi turma. Espanjalaiset asuivat liittolaistensa Tlaxcalalaisten keralla verraten ahtaalla alalla, jonka vuoksi oltiinkin paikalla valmiina. Mexicolaiset hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ilman johtoa, vaikka jokainen parhaissa sotatamineissaan. Palatsin edustalle tultuaan hyökkääjät päästivät suuren sotahuudon ja samalla alkoi sataa nuolia, kiviä ja keihäitä. Espanjalaiset puolestaan käyttivät nyt säälimättä kaikkia tuliaseitaan ja niitten luodit, joiden teho oli pääkaupungissa tuntematon, repivät kammottavia vakoja ihmistulvaan. Mexicolaiset pysähtyivät hetkeksi kauhun valtaamina, mutta sitten he kaatuneitten ruumiitten yli hyökkäsivät uudelleen eteenpäin. Katoilta syydettiin Espanjalaisten ja Tlaxcalalaisten päälle kiviä, väkirynnäköillä koetettiin nousta muureille. Palavia nuolia ammuttiin palatsiin tulipalon sytyttämiseksi. Muureille ei kukaan hengissä päässyt, mutta tulipalon hyökkääjät saivat syttymään niihin puuvajoihin, joita oli Tlaxcalalaisia varten rakennettu palatsin alueelle. Ei ollut vettä palon sammuttamiseksi, mullalla sitä ei saatu tukahutetuksi, jonka vuoksi revittiin auki kappale muuria, jotta tuli häätyi toiselle taholle. Siten syntyneeseen aukkoon sijotettiin tykkejä. Kaiken päivää kesti taistelua, mutta yöksi se taukosi, sillä Aztekkien ei ollut tapa taistella yöllä. Espanjalaisille ei yö kuitenkaan tuottanut suurtakaan huojennusta, sillä heillä oli täysi työ varustuksiensa korjaamisessa. Aamulla hyökkäys alkoi uudelleen ja vielä suuremmalla voimalla. Hyökkääjät olivat paremmin järjestetyt. Mexicon sotalippu liehui korkealla heidän keskellään, ja sen läheisyydessä oli hyökkäyksen johtajakin, Montezuman veli Cuitlahua. Joka taholla papit kiihottivat kansaa kostamaan solvaistujen jumalien puolesta.

Cortes päätti tällä kertaa ennättää ennen heitä ja tehdä rohkean vastahyökkäyksen. Palatsin portit avattiin ja äkkiä hän ratsumiehineen, perässään joukko jalkaväkeä ja tuhatkunta Tlaxcalalaista, ryntäsi Mexicolaisten keskelle, nämä hämmästyivät ja tuota pikaa olivat kaikki kääntyneet pakoon. Mutta pian pakenevat taas pysähtyivät ja varustautuivat vallin taakse, suunnaten sieltä nuolituiskun Espanjalaisia vastaan. Mutta suurempaa hallaa tuotti näille ja varsinkin Tlaxcalalaisille kivisade kattojen päältä. Cortes koetti sytyttää lähimmät talot tuleen ja saikin suurella vaivalla muutamia satoja taloja poltetuksi. Toinen päivä päättyi siten Espanjalaisille jotenkin edullisesti, mutta peräti uuvuksissa he olivat illan tullen ja kyllästyneet verenvuodatukseen. Yöllä ei tosin taisteltu, mutta yöllä eivät antaneet unta vihollisten huudot: »Jumalat ovat teidät käsiimme antaneet. Uhrikivi on valmis, veitset terotettu. Palatsissa petoeläimet — Montezumalla oli suuri eläinkokoelma — häkeissään kiljuvat saalistaan ja lihotuskopit odottavat Tlaxcalan laihoja petollisia poikia, jotka juhlaa varten lihotetaan.»

Montezuman kuolema.

Cortes oli saanut käteensä haavan, joka paljon haittasi hänen taistelukuntoaan. Mutta vielä enemmän häntä huolestutti epätoivoinen asema. Lopulta hän päätti koettaa, auttaisiko se, että Montezuma puhuisi kansalle. Vaikea oli saada kukistettua hallitsijaa suostumaan vielä tähän viimeiseen nöyryytykseen. Mutta kun hänelle luvattiin, että Espanjalaiset lähtisivät kaupungista, jos hän saisi maanmiehensä hillityksi, niin hän vihdoin suostui. Hän pukeutui valkoiseen ja siniseen viittaansa, korkeaan kypäriinsä, kulta- ja jalokivikoruihinsa, sanalla sanoen täyteen ruhtinaalliseen juhlapukuunsa. Esiintyen näin kaikin valtamerkein, joita Mexicon kansa oli tottunut niin empimättä kunnioittamaan ja pelkäämään, Montezuma nousi palatsinsa laajalle katolle. Hyökkääjäin laumat hänet nähdessään vaikenivat kuin lumouksesta ja syntyi kuolon hiljaisuus. Rivittäin heittäysivät ihmiset suulleen hallitsijan nähdessään, toiset polvistuivat. Montezumaa tämä kunnioitus näytti rohkaisevan. Lempeällä, mutta varmalla äänellä hän sanoi: »Miksi näen kansani aseissa isäini palatsia vastaan? Pidättekö hallitsijaanne vankina ja tahdotteko hänet vapauttaa? Se olisi hyvä ja kiitettävä asia, ellette olisi väärässä. En ole vanki, vaan valkoihoiset miehet ovat ystäviäni. Vapaasta tahdostani olen heidän keskuudessaan, voin heidät jättää, milloin haluan. Oletteko tulleet karkottamaan vieraitamme kaupungista? Se on tarpeetonta, sillä he lähtevät vapaasti paikalla, kun tie on auki. Palatkaa siis kotianne, heittäkää aseenne, ryhtykää uudelleen askareihinne, osottakaa minulle kuuliaisuutenne. Valkoiset miehet palaavat takaisin maahansa ja Tenochtitlanissa on kaikki jälleen oleva ennallaan.»

Mutta se että Montezuma yhä vielä sanoi olevansa valkoisten ystävä, oli hänen oma tuomionsa. Samalla tuoksahti häntä vastaan nuolia ja kiviä. Nuolien haavottamana, kiveniskuista pyörtyneenä hallitsija vaipui maahan, ennenkuin espanjalaiset sotamiehet ennättivät häntä kilvillään peittää. Kun Mexicolaiset näkivät hänen kaatuvan, niin valtasi heidät äkillinen katumus. Parkuva hätähuuto kohosi kansasta ja kaikki pakenivat kuin raivot mikä millekin suunnalle. Mutta Montezuma, horrostilastaan toinnuttuaan, käsitti nyt selvään asemansa, repi haavoiltaan siteet ja kuoli muutaman päivän kuluttua.

Lähellä Espanjalaisten asunnoita, vain muutaman sadan askeleen päässä, oli Mexicolaisten sodanjumalan temppeli korkealla pengermällään. Sinne oli asettunut 5—600 etevintä aztekkisoturia, jotka korkeasta vallitsevasta turvapaikastaan saattoivat syytää nuolia ja kiviä jokaisen päälle, joka Corteksen leirissä yritti vähääkään poistua varustuksien suojista. Kun Espanjalaisten oli mahdoton sinne ampuakaan, niin Cortes päätti vaikka millä hinnalla saada haltuunsa tämän temppelin. Ensinnä hän lähetti Escobarin sadan miehen keralla teokallia vallottamaan, mutta kolmesta rynnäköstä huolimatta se ei onnistunut. Cortes päätti silloin itse yrittää, ottaen mukaansa 300 miestä ja jonkun tuhannen Tlaxcalalaista. Portti vallotettiin ja noustiin portaita ylimmälle pengermälle, jolla syntyi katkera ottelu. Alla koko kaupunki katseli tätä kamppailua. Pengermän reunat olivat kaiteettomat ja monta kertaa suistui siltä varmaan kuolemaan taistelevia. Kerran oli sama kohtalo tulla Corteksen itsensäkin osaksi. Kaksi aztekkilaista hyökkäsi häneen käsiksi ja yritti laahata hänet kuilun partaalle, sinne syöstäkseen. Mutta vaikkei Cortes voinutkaan käyttää toista kättään, niin oli hän kuitenkin siksi voimakas, että ravisti itsestään irti molemmat hyökkääjät ja suisti heidät pengermän partaalta syvyyteen. Kolme tuntia kesti taistelua, ennenkuin Aztekit vihdoin voitettiin; mutta Espanjalaisetkin olivat, haavotettuja lukuun ottamatta, menettäneet 45 parasta miestään. Taistelun päätyttyä he hyökkäsivät kappeliin, johon oli Neitsyt Maarian kuva asetettu rauhan aikana, mutta sekä kuva että risti oli viety pois. Pyhätössä oli vain sodanjumalan kamalan ruma kuva ja hänen edessään alttarilla höyryäviä sydämiä — ehkäpä Espanjalaisten omien maanmiesten. Hurjalla voitonhuudolla kristityt kävivät epäjumalaan käsiksi, repivät sen irti paikaltaan, kantoivat pengermän reunalle ja syöksivät sen alas kauhistuneitten Aztekkien keskelle. Tämän jälkeen temppeli hirmuineen sytytettiin palamaan ja sen loimuava tuli ilmaisi kauas etäisiin vuoristoihin saakka, että Aztekkien sortomahdin aika oli päättymässä, pakanuus sammumassa ja uusi usko saamassa Anahuakin ylängöllä jalansijaa. Vaikka sekin esiintyi sortavana ja säälimätönnä, niin oli se kuitenkin korkeampi sivistysmuoto.

Tämän urotyön jälkeen Cortes joukkoineen palasi leiriinsä vastarintaa kohtaamatta. Espanjalaiset saivat jonkun aikaa levätä. Mutta liian aikainen oli heidän toivonsa, että Mexicolaisten vastarinta nyt olisi murrettu. Päin vastoin, vasta nyt Aztekkien katkeruus kohosikin korkeimmilleen. Cortes seuraavana päivänä kehotti piirittäjiä lakkaamaan taistelusta ja suostumaan rauhaan, uhaten muutoin hävittää koko kaupungin savuavaksi rauniokasaksi. Mutta yhtä uhmaava oli Aztekkien vastaus. He eivät luvanneet heretä taistelemasta, ennenkuin jokainen espanjalainen oli tapettu ja jumalille uhrattu; ellei muu auttaisi, niin auttaisi nälkä.

Cortes silloin käsitti, että hänen oli enää mahdoton saada takaisin menetettyä valta-asemaa Mexicoa perin pohjin kukistamatta. Mutta sitä varten hänen oli päästävä pois kaupungista, sillä ilman ruokavaroja ja liikkumisen mahdollisuutta siellä oli mahdoton pitää puoliaan. Hänen täytyi vaikka millä hinnalla päästä mannermaalle, jossa hän saattoi vapaasti liikkua ja laajemmilla sotikedoilla saada enemmän etua aseittensa etevämmyydestä.

»Murheen yö».

Lähdön piti tapahtua yöllä, koska oli huomattu, etteivät Aztekit mielellään taistelleet yöllä. Paitsi tykkejä ja ampumatarpeita olivat kerätty kultakin ja muut aarteet mukaan otettavat. Cortes uskoi kruunun viidenneksen hallituksen virkamiesten huostaan ja kehotti sotamiehiä lopusta ottamaan niin paljon kuin kukin mielestään jaksoi kantaa. Mutta siitä huolimatta täytyi koko joukko jättääkin. Etujoukkoa johti Sandoval, mukanaan 200 miestä jalkaväkeä; jälkijoukon, johon sijotettiin urhoollisimmat miehet, saivat Alvarado ja de Leon komennettavakseen; itse Cortes johti keskustaa, jossa kulkivat kuormasto, aarteet, Montezuman poika ja tyttäret ynnä joukko ylhäisiä mexicolaisia panttivankeja. Tlaxcalalaiset olivat jakautuneet jotenkin tasan pitkin jonoa.

Cortes oli rakennuttanut irtaimen sillan, jolla piti kuljettaman padon kolmen aukon poikki; silta oli aina vietävä seuraavalle aukolle, kun oli yhden poikki päästy. Kun messu oli luettu, niin lähdettiin puolenyön aikaan liikkeelle. Taivas oli pilvessä ja vihmasadetta tihkui, kaduilla oli hiljaa kuin haudassa. Häiritsemättä Espanjalaiset pääsivät patosillalle saakka ja toivoivat jo olevansa turvissa, mutta siellä mexicolaiset vartiomiehet huomasivat paon ja hälyyttivät maanmiehensä. Viipymättä hälyytettiin koko kaupunki ja papit alkoivat korkeasta teokallista paukuttaa sotarumpua. Ensimäisen patoaukon poikki päästiin kuitenkin onnellisesti, vaikka Aztekit jo ahdistivat jälkijoukkoa, ja vaikka kahden puolen kihisi veneitä, joista ammuttiin nuolia ja lingottiin kiviä; mutta toisen aukon poikki mentäessä syntyi sekasorto. Kaksi hevosta luiskahti sateen kastamilta laudoilta ja suistui miehineen päivineen järveen ja samalla silta itsekin kääntyi nurin. Syntyi sanomaton sekasorto, kun perässä tulevat siitä huolimatta yhä tunkivat eteenpäin. Etumaiset rivit suistuivat veteen, jossa alkoi vimmattu taistelu, toiset putosivat ja jäivät patoaukkoon, johon heidän päälleen nopeaan kasautui perässätulijoita, kunnes aukko oli tien tasalle täyttynyt. Kaikki järjestys samalla hajosi, jokainen ajatteli vain oman henkensä pelastamista. Corteksen 1,300 miehestä pääsi vain 440 hengissä mannerrannalle ja niistäkin useimmat haavotettuina. Yli 860 miestä oli saanut surmansa taikka joutunut Aztekkien vangiksi jumalille uhrattavaksi. Sitä paitsi menetettiin kaikki aarteet, kaikki tykit, ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja 46 hevosta, niin että ratsuväkeä enää oli vain 23 miestä. Tämä surkea pakomatka tuli sitten »murheen yön» nimellä (la noche triste) kautta maailman kuuluksi. Popotlassa näytetään vielä tänä päivänä seeteripuuta, jonka alla Cortes sotajoukkonsa tähteitten keralla yön jälkeen lepäsi. Hänen parhaat upseerinsa, Alvarado, Sandoval, Avila ja Ordaz, olivat kuitenkin pelastuneet. Cortes itse väitti, ettei hän menettänyt muuta kuin 150 Espanjalaista ja 2,000 Tlaxcalalaista.

Otumban tappelu.

Tenochtitlanin asukkaat eivät seuraavana päivänä ahdistaneet pakenevia, arvatenkin he ensinnä juhlivat ja uhrasivat jumalille. Corteksen joukko saattoi niin ollen levätä ja jatkaa matkaansa rauhassa, päämääränään Tlaxcala. Mutta kolmantena päivänä vihollinen heidät yllätti, yllätti uupuneen, melkein aseettoman ja nälkää näkevän joukon ja ahdisti sitten jälkijoukkoa herkeämättä. Onni Espanjalaisille oli, että Tlaxcalalaiset nyt vastoinkäymisen tultua osottivat liittolaisilleen vielä entistä suurempaa alttiutta. Peräytyminen tapahtui monien kiertoretkien ja viivytyksien vuoksi niin hitaasti, että vasta viikon kuluttua oltiin solassa, jonka kautta tie kulki Tlaxcalaan. Siinä oli läheisyydessä Teotihuacan niminen kaupunki, jonka suunnaton teokalli eli jumalpyramidi oli Mexicon suurin ja vanhin. Tämä kaupunki oli Mexicon pyhä kaupunki. Suurin pyramideista oli 60 metriä korkea ja sangen laaja. Nykyisin on tämä suunnaton mullasta luotu kumpu kasvullisuuden peitossa, niin että se näyttää enemmän luonnon kuin ihmisen työltä; mutta siihen aikaan sen laella oli temppeli, jossa oli Tonatiuh jumalan itään katsova kuvapatsas. Suuren aurinkopyramidin ympärillä oli useita pieniä, jotka oli tähdille pyhitetty. Lakeutta sanottiin »kuolon tieksi» arvatenkin siitä syystä, että pyramidit samalla olivat maan etevimpien hautakumpuja. Kun Corteksen joukko oli saapunut vuorijonolle, jonka toisella puolella oli Otumban lakeus, niin hänelle tuotiin tieto, että suuri mexicolainen armeija oli kokoontunut lakeudelle matkan varrelle, katkaistakseen paluumatkan. Kun oli päästy solan korkeimpaan kohtaan, niin nähtiinkin edessäpäin suunnaton sotajoukko, jonka Montezuman jälkeläinen oli koonnut maaseuduilta, varsinkin Tezcocosta. vangitakseen Corteksen koko armeijan. Espanjalaiset pelästyivät ja Cortes itsekin luuli viimeisen hetkensä tulleen. Ainoa pelastus oli jälleen — rohkea hyökkäys. Sotamiehiä käskettiin tavottelemaan varsinkin vihollisen johtajia, jotta sen kautta saataisiin aikaan hämmennystä. Syntyi tappelu, jonka vertaista ei vielä tälläkään merkillisellä sotaretkellä oltu taisteltu. Espanjalaiset hyökkäsivät epätoivon urheudella ja Tlaxcalalaiset olivat näin kotimaansa läheisyydessä kahta vimmatummat kuin ennen. Mutta vaikka taisteltiin tuntikausia hyvällä menestyksellä, niin näytti vihollisen ylivoima kuitenkin niin suunnattomalta, että oli mahdotonta tietä raivata ja että perikato siis oli varma. Tällä epätoivon hetkellä Cortes huomasi keskellä erästä joukkoa päällikön, joka sotamerkeistään päättäen oli koko vihollisarmeijan ylipäällikkö. Hänellä oli harteillaan loistava sulkavaippa ja komea sulkatöyhtö päässä. Tuskin oli Cortes hänet keksinyt, niin hän Alvaradon, Sandovalin, Olidin ja Avilan seurassa hyökkäsi suoraan häntä kohti, ratsastaen, hakaten maahan kaikki, niin että intianien taajoihin laumoihin aukesi kuin vako hyökkäyksen edessä. Cortes saavutti ylipäällikön ja lävisti hänet peitsellään. Eräs nuori ritari, Juan de Salamanca, tempasi kaatuneen kädestä ylimmän sotilasarvon merkin, omituisen lyhyen kultasauvan, jonka päässä oli verkko, ja ojensi sen sille miehelle, joka tapauksen kertojan, Gomaran, sanoja käyttääksemme, »oli tässä tappelussa yksin käsivartensa kautta pelastanut koko sotajoukkonsa turmiosta». Se oli hetken työ, mutta se ratkaisi koko tappelun. Kulovalkean tavoin levisi sanoma ylipäällikön kaatumisesta intianien kesken, synnyttäen kaikkialla peljästystä. Koko suunnaton armeija kääntyi pakoon ja syntyi sanomaton sekamelska, joka yhä lisäsi pakokauhua; Espanjalaiset unohtivat väsymyksensä, nälkänsä ja janonsa ja kostivat nyt täydellä mitalla, mitä he olivat »murheen yönä» menettäneet ja kärsineet. Kun intianit olivat sotaan lähtiessään pukeutuneet komeimpiin koristeihinsa, niin voitiin tappotanterelta jossain määrin korvata sekin, mitä oli kultaa ja muita aarteita paossa menetetty. Tappelun jälkeen toimitettiin juhlallinen kiitosmessu ja lähdettiin sitten entistä rohkeammalla mielellä Tlaxcalaa kohti kulkemaan.

Tlaxcalassa.

Seikkailuitta päästiinkin sitten tunnetulle kiviselle rajamuurille ja tasavalta osotti onnettomuudessa olevansa uskollinen liittolainen. Mitä paras vastaanotto tuli väsyneen armeijan osaksi, haavotettuja ja sairaita autettiin tiellä, kaupungista tulivat asukkaat riemuiten heitä vastaan. Epäilemättä oli viimeinen loistava tappelu paljon vahvistanut urhoollisten tasavaltalaisten ystävyyden tunteita, sillä se oli osottanut, että Espanjalaiset todella olivat sankareita, joita oli kunnia ystävikseen sanoa. Espanjalaiset puolestaan jakoivat Tlaxcalalaisten kanssa veljellisesti sotasaaliin, ja tasavallan iäkäs päämies ihastui ikihyväksi, kun Cortes hänelle lahjotti Aztekkien korkeimman sotamerkin, merkin, joka niin usein oli uhannut pienen tasavallan itsenäisyyttä.

Kun Corteksen joukko oli riittävästi levännyt, niin palasi entinen taisteluintokin. Tlaxcalalaisten avulla voitettiin ja vallotettiin kaikki maa Popocatepetlin ja Citlaltepetlin välillä. Verekset joukot, joita Velasquez oli lähettänyt Cubasta muka Narvaezille, rupesivat järjestään Corteksen palvelukseen. Tepeacan kaupungista Cortes 20 p. lokak. 1520 kirjotti kuulun kirjeensä Espanjan kuninkaalle ja päätti kertomuksen töistään seuraavin sanoin: »Kaiken sen yhdennäköisyyden vuoksi, joka on tämän maan ja Espanjan välillä, sen hedelmällisyyteen, suuruuteen, ilmanalaan ja muihin seikkoihin nähden, olen arvellut soveliaaksi nimittää sen »Valtameren Uudeksi Espanjaksi» ja pyydän Teid. Maj. vahvistamaan tämän nimen.» Vasta tästä kirjeestä Espanjassa hämmästyksellä saatiin tietää, että Cortes paraillaan vallotti kruunulle mahtavaa sivistynyttä valtakuntaa, jossa oli runsaasti mitä arvokkaimpia tuotteita, ja kautta Espanjan levisi sanoma sen rikkaudesta ja komeista kaupungeista.

Cortes oli varmasti päättänyt vallottaa takaisin, mitä oli menettänyt, ja hän oli saanut joukkonsakin suostumaan sotaretkeä jatkamaan, vaikka väsymys ja mielenmasennus alussa houkuttelivatkin useimpia palaamaan kotia. Mutta voidakseen vallita Mexicoa huomasi hän nyt välttämättömäksi ensinnä vallita järveä, jonka saarelle pääkaupunki oli rakennettu. Vera Cruzista tuotiin köydet ja rautaosat aluksia varten, joitten puuosat veistettiin Tlaxcalassa. Joulukuun puolivälissä Cortes jälleen lähti liikkeelle, mukanaan 550 jalkamiestä, 40 ratsumiestä ja 8 tai 9 tykkiä. Mutta lisäksi hänellä oli noin 100,000 miestä intianilaisia liittolaisia, jotka toivoivat saavansa takaisin itsenäisyytensä, kun Aztekkien valta oli hävitetty. Tämän armeijan keralla Cortes marssi Tezcocoon saman järven itärannalle, jonka länsipuolessa Tenochtitlan oli saaressaan.

Guatemotzin.

Mexicossa oli Montezuman veli ja seuraaja kuollut ja hänen jälkeensä 25-vuotias Guatemotzin, molempien veljenpoika, valittu hallitsijaksi. Tämä oli joka puolelta varustanut kaupunkia Espanjalaisten hyökkäystä vastaan.

Saatuaan valtaansa Tezcocon Cortes syvennytti siitä järveen vievän kaivannon uittaakseen sitä pitkin järveen 13 uutta alustaan. Kaivannon valmistumista odotellessaan hän teki useita partioretkiä pitkin järven rantoja oppiakseen tuntemaan pääkaupungin yhteydet maaseudun kanssa, ja vallotti samalla muutkin sillä puolella olevat kaupungit. Saatuaan Haitista vielä 200 jalkamiestä ja 70—80 hevosmiestä hän vallotti Xochimilcon, joka oli osaksi järveen rakennettu ja nimensä saanut puutarhoistaan. Siellä Cortes kerran taistelun tuoksinassa oli vähällä joutua vangiksi, mutta uskollinen palvelija ja tlaxcalalainen sotilas pelastivat hänet vihollisen käsistä. Guatemotzin oli lähettänyt 2,000 venettä ja 12,000 sotilasta kaupunkia auttamaan.

Velasquezin puoluekunta, jota armeijassa oli koko monta, teki näihin aikoihin salaliiton murhatakseen Cortekscn ja hänen uskollisimmat upseerinsa ja sen jälkeen palatakseen kotimaahan; mutta Cortes sai ajoissa tiedon aikeesta, mestautti juonen päämiehet ja repi sitten rikki salaliittolaisluettelon. Siitä pitäen hän kuitenkin piti uskollisimmista miehistään koottua henkivartijajoukkoa.

Tenochtitlanin vallotus.

Parin kuukauden kuluttua oli kaivanto saatu valmiiksi — työssä oli 2,000 mexicolaista — ja uudet alukset uivat sitä pitkin järveen. Nyt voitiin menestyksellä ruveta taistelemaan Aztekkien veneitä vastaan, jotka siihen saakka olivat estäneet kaikki yritykset tunkeutua patoteitä pääkaupunkiin. Kuhunkin alukseen sijotettiin yksi tykki ja viisikolmatta miestä. Sotajoukko, joka jälleen oli kasvanut 800 mieheksi, jaettiin sitten kolmeen osastoon, joita Alvarado, Sandoval ja Olid johtivat. Aztekit koettivat ensinnä järvellä onneaan, mutta Corteksen laivasto sai heistä loistavan voiton. Aztekkiläisten veneiden lähestyessä sattui viriämään suotuisa tuuli ja Espanjalaisten alukset laskivat vihollista vastaan täysin purjein. Lukemattomia veneitä purjehdittiin kumoon ja niitten sotijat saivat järvessä surmansa. Pari penikulmaa jatkettiin purjehdusta ja saatiin loistavampi voitto, kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Sitten katkaistiin Tenochtitlanin juomavesijohdot ja eteläinen patotie vallattiin. Kun myöhemmin voitiin vallata pohjoiset ja läntisetkin patotiet, niin oli koko kaupunki piiritettynä. Patoaukot luotiin ankarain otteluitten jälkeen tukkoon. Siitä huolimatta Aztekit kuitenkin taistelivat uupumatta. Maalla ja vesillä, kaikkialla kaikui heidän hurja sotahuutonsa, ikäänkuin olisi maailmanloppu ollut tulossa. Vihdoin Espanjalaisille onnistui tunkeutua aina kaupunkiin saakka. Kaduille rakennetut sulut ammuttiin tykeillä hajalle ja voittajat pääsivät etenemään aina suureen teokalliin saakka, johon oli pystytetty uusi jumalankuva. Se hävitettiin. Mutta ei vieläkään ollut mahdollista saada kaupungissa pysyvää jalansijaa, vaikka Cortes saikin uusia liittolaisia, varsinkin Tezcocon ruhtinaan, jolla oli 50,000 sotilasta, ja toiset kaupungit seurasivat esimerkkiä. Joka päivä uudistettiin hyökkäykset Tenochtitlania vastaan ja yksityisiä rakennuksia revittiin taikka poltettiin, mutta ylpeän pääkaupungin asukkaat eivät vielä sittenkään suostuneet rauhaan. Osa kaupungista oli jo hävitetty, luonnonesteet ja rakennetut varustukset vallattu. Kun eivät Aztekit sittenkään pyytäneet rauhaa, niin Cortes päätti tehdä viimeisen epätoivoisen yrityksen. Taisteluiden kestettyä jo kolme viikkoa tehtiin etelän ja lännen puolelta suuri yleishyökkäys. Mutta eräs espanjalaisista päälliköistä, Aiderete, oli liian hätäisesti tunkeutunut kaupunkiin aina suurelle torille saakka, joutumatta kiireessään kunnolla täyttämään patoaukkoa; Aztekit tunkivat joukon takaisin ja ahdistivat sen patotieltä järveen. Cortes yritti pienen osaston kanssa päästä apuun, mutta sai temmellyksessä haavan sääreensä ja kompastui. Monta mexicolaista jo kävi häneen käsiksi ja he olisivat ehdottomasti saaneet hänet vangiksi, elleivät eräät nuoret espanjalaiset olisi itseään uhraten häntä pelastaneet. Siitä huolimatta Cortes ei tahtonut peräytyä ja lopulta hänen omien upseeriensa täytyi kantaa hänet pois taistelusta. Tappelussa kaatui 40 espanjalaista ja, mikä pahempi, 62 joutui useitten intiani-liitlolaisten keralla Mexicolaisten vangiksi. Illalla kuultiin kaupungista suuren rummun paukkuvan jumalten kummulta ja pitkä jono mexicolaisia sotureita nousi portaita teokalliin. Kun matka ei ollut pitkä ja temppeli oli paljon korkeammalla muuta kaupunkia, niin Espanjalaiset sanomattomaksi kauhukseen saivat nähdä, kuinka Mexicolaiset sulilla koristivat uhriensa päät ja pakottivat heidät tanssimaan jumaliensa edessä, kuinka heidät sitten venytettiin uhrikivelle, rinta piikivi-veitsellä viillettiin auki ja sykkivä sydän reväistiin paikaltaan ja annettiin jumalille. Ei ole ihmettelemistä, että Espanjalaisissa tämän kamalan näytelmän jälkeen syttyi sammumaton viha, joka sitten kaupungin vallotuksessa puhkesi kamalaan kostoon.

Kahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen päätettiin ruveta uuteen yritykseen ja repiä koko kaupunki talo talolta, sillä jokaista taloa puolustajat käyttivät linnanaan. Joka päivä uudistui tappelu, Guatemotzininkin palatsi paloi, nälänhätä kasvoi, asukkaat söivät juuria, ruohoa ja puutakin, mutta antautumista ei ajatellut kukaan. Aztekit aikoivat hautaantua pääkaupunkinsa raunioitten alle, samalla kun heidän mahtava valtakuntanakin sortui.

Piiritystä kesti kaikkiaan 75 päivää. Se päättyi vasta sitten, kun Guatemotzin, koettaessaan veneellä paeta kaupungista, 13 p. elok. 1521 joutui Espanjalaisten vangiksi. Vangitun kuninkaan pyynnöstä salli Cortes maaseutusotilaitten poistua kaupungista. Kolme päivää ja kolme yötä kulki padoilla sitten miestä ja naista yhtämittaisena jonona; niin uupuneita olivat kaikki, että tuskin jaksoivat laahata itseään mannerrannalle. Tenochtitlan oli kukistettu. Se oli kamalassa tilassa. Kaikki talot siinä kaupunginosassa, jota Guatemotzin oli viimeksi puolustanut, olivat kuolleita täynnä. Ne jotka vielä olivat hengissä, olivat niin uuvuksissaan, että tuskin saattoivat jäsentä liikuttaa. Mexicolaisten mieshukka arvioitiin noin 120,000—240,000 hengeksi.

Uusi Mexico.

Tenochtitlanin kukistuttua antautuivat nopeaan kaikki naapurivaltakunnat. Melkoinen määrä kultaa saatiin. Komeat koristellut kultakilvet lähetettiin yhteisellä suostumuksella Espanjan kuninkaalle. Sitten Cortes ryhtyi kaupunkia uudelleen rakentamaan. Paljon kanavia luotiin umpeen, kadut suunniteltiin leveämmiksi, sodanjumalan temppelin paikalle rakennettiin pyhän Franciscukscn kirkko ja kaupungin puolustusta varten luja linna. Sekä Antilleilta että Espanjasta tuli siirtolaisia, niin että Mexicossa jo muutaman vuoden kuluttua asui 2,000 espanjalaista perhettä. V. 1524 oli kaupungin väkiluku jo kasvanut noin 30,000 hengeksi. Entisen sivistyskannan ja sen mukana asukkaiden ammattitaidon häviäminen tosin oli valitettava asia, varsinkin tieteelle, mutta siitä huolimatta oli Mexicon vallotus, joka lopetti kamalat ihmisuhrit, kieltämättä sekä maalle että kultuurille voitto. Espanjan alle jouduttuaan kansa nopeaan rappeutui. Maat jaettiin vallottajien kesken ja asukkaat joutuivat maaorjuuteen. Ainoastaan Tlaxcala säilyi tältä kohtalolta. Samoin kuin pieni tasavalta oli myötä- ja vastoinkäymisessä osottanut uskollisuuttaan, samoin Espanjalaiset sitä kohtaan täyttivät aseveljeyden ja kunnian vaatimukset. Tlaxcala sai pitää itsenäisyytensä, tunnustaen kuitenkin Espanjan kuninkaan yliherrakseen, ja kautta vuosisatain ovat tämän pienen valtion kookkaat urheat asukkaat säilyttäneet kielensä ja paljon vanhoja tapojaankin nykyaikoihin saakka. Nykyisessä Mexicossa, joka on liittovaltakunta, Tlaxcala on oma valtionsa.

Lujitettuaan valtansa Cortes vähitellen vallotti maata yhä laajemmalta, varsinkin etelään ja länteen päin, kunnes hänen miehensä saapuivat Tyynen meren rannalle saakka. Ruhtinaat enimmäkseen hyvällä alistuivat; toiset tekivät vastarintaakin, mutta voitettiin. Muun muassa vallotettiin Oaxacan rikas maakunta, joka on Tyynen meren puoleisella rinteellä Vera Cruzista suoraan etelään; suurimman osan tästä maakunnasta Espanjan kuningas myöhemmin antoi Cortekselle yksityisomaisuudeksi.

Espanjan kruunu ottaa Mexicon omakseen.

Espanjan hallitus ei vielä ollut hyväksynyt Corteksen toimia, hänen vallotuksiltaan puuttui kuninkaan vahvistus. Corteksen asema oli sen vuoksi yhä vielä horjuva. Piispa Fonseca, joka yksinvaltiaasti ja enimmäkseen huonosti oli johtanut Länsi-Intian asioita, olisi yhä vielä suonut, että Cortesta olisi kohdeltu kapinallisena. Hän allekirjotti v. 1521 vangitsemiskäskyn, mutta Cortes pelastui tältä häpeältä sen kautta, etteivät hänen asettamansa viranomaiset päästäneet käskykirjettä Vera Cruzia edemmäksi. V. 1522, Kaarlo V:nnen saavuttua Espanjaan, Corteksen asia annettiin erikoisen valiokunnan ratkaistavaksi. Tämä päätti asian rohkealle vallottajalle eduksi ja Cortes nimitettiin lokakuussa v. 1522 Uuden Espanjan maaherraksi.

Vasta nyt Cortes saattoi ruveta täydellä todella järjestämään Mexicon oloja ja laajentamaan sen aluetta joka suunnalle. Hän lähetti laivoja kummallekin merelle sekä pohjoista että etelää kohti etsimään salmea, joka veisi merestä mereen, mutta nämä etsimiset luonnollisesti jäivät turhiksi, koska salmea ei ole olemassa. Jos salmi olisi löydetty, niin olisi Mexico Espanjan ja Itä-Intian välisen kauppatien varressa ollen käynyt vielä entistä tärkeämmäksi. Cortes jatkoi vielä myöhemminkin samoja tutkimuksia, edistäen siten tehokkaasti Uuden maailman maantieteellisten olojen tuntemista. Näitten laajennuspuuhien ohella hän kuitenkin tarmokkaasti hoiti maansa sisällistäkin vaurastumista. Uusia viljelyskasveja tuotiin Europasta, kuten viini, olivi, oranssi, mantelipuu, kirsikkapuu ja sokeriruoko. Samalla ruvettiin uutterasti metalleja etsimään ja maailman rikkaimpana hopeamaana Mexico myöhemmin olikin monta vuosisataa Espanjan paras tulolähde. Kultamaana sen pian Peru kokonaan voitti.

Alvaradon retki Guatemalaan.

Sanoma, että Tabascon eteläpuolella asui melkoinen sivistyskansa, sai Corteksen lähettämään Alvaradon sille puolelle vallotusretkelle. Tehuantepekin ruhtinas oli jo ennen tunnustanut Espanjan ylivallan; hänen maansa kautta Alvarado sen vuoksi v. 1524 helposti pääsi Guatemalaan, jossa asui samoja Maya-sukuisia kansoja kuin Yucatanin niemimaallakin. Guatemala oli kuulunut Aztekkien valtakuntaan, mutta oli Mexicon kukistuttua eronnut itsenäiseksi. Sielläkin oli komeita kivirakennuksia, pyramiditemppeleitä ja upeita kirjavilla maalauksilla koristettuja palatseja, joitten raunioita on köynnöskasvien peitossa, tiheiköiden keskellä säilynyt paljon enemmänkin, kuin on näihin saakka tiedetty. Guatemalan asukkailla oli samanlaiset aseet kuin Aztekeillakin, mutta sitä paitsi heillä oli ruumiin suojana vahvat puuvillapanssarit, jotka kankeutensa kautta suuressa määrin ehkäisivät taistelijain liikkeitä.

Alvaradolla oli 120 ratsumiestä, 300 miestä jalkaväkeä ja 20,000 miestä apujoukkoja, kun hän merenrannikkoa kulkien lähti Guatemalaa vallottamaan. Vaikeitten vuorisolain kautta noustiin ylänkömaalle, jossa 60,000 miehen armeija koetti estää vallottajan tien. Tämä armeija voitettiin monessa tappelussa. Espanjalainen ratsuväki tavallisesti rajun hyökkäyksen kautta ratsasti kumoon suuria laumoja, intianisotilaat kun eivät kömpelöissä puuvillapanssareissaan päässeet kyllin sukkelaan väistämään. Guatemalan ruhtinas koetti sitten petoksen kautta saada Espanjalaiset satimeen. Hän houkutteli heidät pääkaupunkiinsa Utatlaniin ja valmisti suuret pidot palatsissaan, joka oli maan komein rakennus; mutta samalla hän oli salassa tyhjentänyt ja varustanut pääkaupunkinsa sillä tavalla, että se vieraitten tultua voitiin sytyttää palamaan ja kaikki liekkeihin tuhota. Alvarado kuitenkin sai tuumasta vihiä ja juoni päättyi siten, että päin vastoin ruhtinas kaikkine ylimyksineen mikä hirtettiin, mikä poltettiin. Tästä viisastuneena seuraava ruhtinas antautui hyvällä ja tuli juhlapukuisen seurueen keralla Alvaradoa vastaanottamaan, pelastaen siten maansa hävitykseltä. Aina nykyiseen San Salvadoriin saakka Alvarado voitokkaasti tunkeutui. Acayutla nimisen rannikkokaupungin luona hän taas kohtasi hyvin lukuisan vihollisjoukon, joka odotti hyökkäystä vahvassa asemassa. Alvarado voitti tällä kertaa sotajuonen kautta. Hän oli peräytyvinään ja sai sen kautta houkutelluksi intianit hyvistä asemistaan. Sitten hän äkkiä teki koko käänteen ja ratsuväki lakosi kosolta intianeja, jotka eivät kankeissa puuvillavarustuksissaan päässeet kyllin nopeaan pakoon. Vihastuneena saamastaan haavasta Alvarado antoi surmata melkein kaikki, mitä vain kiinni saatiin.

Koko maa aina San Salvadoria myöten tämän sotaretken kautta vallattiin ja jaettiin espanjalaisille sotilaille lääneiksi. Vaikka munkkikunnat koettivatkin kansaa puolustaa, niin hävitettiin kuitenkin perin pohjin sen vanha kultuuri, kansa orjuutettiin ja ihana maa vajosi syvään rappiotilaan, josta se ei ole voinut vielä tänä päivänäkään kohota.

Olid Hondurasissa.

Pian sen jälkeen kun Alvarado oli retkelleen lähtenyt, lähetti Cortes erään toisen upseereistaan, Olidin, vallottamaan Hondurasta ja perustamaan sinne siirtokuntaa. Tämä yritys oli kuitenkin kauttaaltaan onneton.

Olid purjehti Vera Cruzista tammikuussa 1524 ja laski Yucatanin sivu Honduras-lahteen, joka on Yucatanin ja Honduraan välillä, sillä Cortes tahtoi ulottaa Uuden Espanjan rajoja sille suunnalle niin kauas kuin mahdollista. Laivasto kuitenkin ensiksi poikkesi Cubaan ottamaan kaikenlaisia tarpeita, ja siellä lienee Velasquez, Corteksen vanha vihamies, saanut Olidin pään käännetyksi, niin että hän luopui Corteksesta. Aluksi hän kuitenkin valtasi siirtokuntapaikan Corteksen nimessä. Maa oli rauhallista, eivätkä intiaanit mitenkään vastustaneet, vaan antoivat muukalaisten häiritsemättä samoilla ristiin rastiin pienissä joukoissa. Pian Olid sitten ilmaisi sala-aikeensa ja sai väkensä puolelleen. Cortes luopumisesta kuultuaan lähetti lankonsa De las Casaan häntä kurittamaan. De las Casaan laivat kuitenkin ajautuivat myrskyssä maihin aivan Olidin siirtokunnan edustalla ja lääniherran lanko joutui kapinoivan vasallin vangiksi. Erään toisenkin Corteksen lähettämän, jonka piti hakea merensalmea Tyveneen mereen, Olid sai käsiinsä; hän kohteli heitä molempia lempeästi, antaen heidän syödä omassa pöydässään. Mutta nämä siitä huolimatta pitivät häntä petturina ja päättivät oman käden oikeutta käyttäen kostaa lääniherransa puolesta. He hyökkäsivät äkkiarvaamatta kahden Olidin kimppuun; Olid tosin pääsi pakenemaan metsään, mutta saatiin pian kiinni, kun hänen oma väkensä hänet hylkäsi, ja sai sitten hengellään maksaa petoksensa.

Ennenkuin Cortes oli saanut kuulla asian näin päättyneen, hän päätti itse toisen sotajoukon keralla samota maisin Olidia kurittamaan ja samalla valtakuntaansa laajentamaan.

Corteksen sotaretki Honduraaseen.

Tämä retki oli tärkeä löytöjensä vuoksi, vaikk'ei siitä ollutkaan käytännöllisiä tuloksia. Corteksen aikomus oli kulkea aztekkilaisen kartan mukaan Yucatanin tyven poikki; jos hän olisi tuntenut maisemain luonnon, niin hän luultavasti olisi luopunut yrityksestä. Mukanaan kolmattasataa espanjalaista ja 3,000 miestä intianeja hän lähti retkelle.

Matka kävi ensinnä Grijalva ja Usumacinta jokien suistamoitten kautta, ja huolimatta melkein voittamattomista luonnonesteistä tarmokas vallottaja tunkeutui tämän vaikean maan läpi. Se oli enimmäkseen suota ja rämettä, täynnään jokia, joitten poikki oli siltoja rakennettava, kyliä harvassa kuin keitaita aarniometsien keskellä. Ruokatavarain saanti kävi ylen vaikeaksi ja monesti oli retkikunta nälkään nääntyä. Eräänkin kerran olivat miehet jo niin nälissään, että kun he vihdoin näkivät edessään kylän, niin ei maltettu suota kiertää, vaan ratsastettiin suoraan sen poikki ja hevosten suohon vaipuessa jätettiin ne siihen seuraavaksi päivää ja rämmittiin tyhjinä miehinä kylään, johon päästiinkin. Tällä retkellä mestattiin Guatemotzin, Mexicon viralta pantu hallitsija, jonka Cortes oli ottanut mukaan estääkseen kapinajuonia poissa olonsa aikana. Pelko ei ollutkaan suotta.

Cortes sai retkellä vihiä siitä, että Guatemotzin koetti houkutella puolelleen intianilaiset apujoukot, niiden ja maanasukkaitten avulla tuhotakseen Corteksen kaikkine väkinensä. Tämä salajuoni oli sitä vaarallisempi, kun retkikunnan asema muutoinkin oli niin arveluttava. Guatemotzin sen vuoksi tuomittiin kuolemaan, vaikk'ei varsinaisia todistuksia ollutkaan, ja tuomio pantiin täytäntöön niin hätäisesti, että Corteksen omat upseeritkin sitä paheksuivat. Guatemotzin itse vakuutti viimeiseen saakka syyttömyyttään ja sanoi mestauspaikalle tuotuna: »Minä tiesin, Malintzin, mitä luottamista sinun valheellisiin vakuutuksiisi oli. Minä tiesin, että olit tämän kohtalon minulle säästänyt, kun en teidän Tenochtitlaniin marssiessanne itse itseäni surmannut. Miksi murhaat minut niin syyttömästi! Jumala kerran vaatii sinut tilille!» Tacuban kasikki, joka oli rikostoverina kuolemaan tuomittu, ei sanonut parempaa kohtaloa pyytävänsä, kuin saada kuolla hallitsijansa rinnalla. Guatemotzin ja kasikki yhdessä muutamien ylimyksien keralla sitten hirtettiin valtavaan ceiba-puuhun, joka kasvoi tien vieressä, levittäen sen yli oksiaan. Se oli Aztekkien viimeisen urhokkaan hallitsijan loppu.

Retkikunta sitten rämeitä kiertäen polvesi sisemmä Yucataniin; siellä taas olivat haittana kalkkiperäisen maan kuivuus, rotkot ja omituiset vuorimuodostukset. Cortes sai nyt paremman käsityksen Maya-kansan omituisista rakennuksista ja viljelyksestä ja antoi sitten Mexicoon palattuaan Montejon toimeksi vallottaa koko Yucatan. Mayat tekivät kuitenkin niin sitkeästi vastarintaa, että kului parikymmentä vuotta, ennenkuin niemimaan pääosa tunnusti Espanjan yliherruuden.

Sanomattomien vastuksien jälkeen saavuttiin Honduras-lahden rannalle ja löydettiin yksi sinne perustetuista siirtokunnista; mutta se oli puutteen ja tautien vuoksi niin huonossa kunnossa, että retkikunnan täytyi ryhtyä aputoimiin, sen sijaan että olisi itse apua saanut. Ruokavaroja täytyi hankkia keinoilla millä hyvänsä, sillä nälkäkuolema uhkasi; Cortes itse johti ruuastusretkikuntaa maan sisäosiin. Honduras-lahden pohjukasta pistää sisämaahan laakso, jonka pohjalla on melkoinen järvi, Golfo Dulce; järveen laskee ylämaasta jokia. Tätä vesistöä Cortes, aluksia hankittuaan, päätti lähteä ylämaahan ruokavaroja etsimään. Noustiin veneillä Golfo Dulceen saakka, joka on kaunis noin 50 kilometrin mittainen järvi, ja astuttiin maalle sen etelärannalle. Ensimäinen kylä oli autiona, asukkaat lienevät paenneet nähdessään aluksien saapuvan. Saatiin kuitenkin kiinni eräitä intianeja ja lähdettiin, nämä oppaina, nousemaan vuorimaahan jyrkkiä, kapeita ja toisin paikoin vaarallisiakin polkuja. Kun oli kaalattu useitten jokien poikki, nähty tuhannet, tuskat sääskien vuoksi, saatu viettää öitä taivasalla myrskyssä ja sateessa, niin saavuttiin eräänä aamuna varhain kylään, joka rynnäköllä vallotettiin. Kun ei siinä ollut riittävästi ruokavaroja, niin kuljettiin eteenpäin ja tultiin kaupungin luo, jossa näkyi olevan suuria kivipalatseja, temppeleitä ja toreja. Toiset retkeläisistä epäilivät, tokko niin vähin voimin voitaisiin käydä niin suuren paikan kimppuun, mutta Cortes tavallisella ripeydellään teki yöllä hyökkäyksen. Kaupunki vallotettiin, asukkaat pakenivat ja siitä saatiin runsaat varastot maissia, kaakaota, papuja, pippuria, suolaa, kanoja ja eräänlaisia fasaneja, joita pidettiin häkeissä. Cortes viipyi kaupungissa 18 päivää ja antoi sitten nostaa jokea pitkin pari venettä leiripaikkansa luo, kuljettaakseen anastetut ruokatavarat meren rannalle. Se mikä ei veneisiin mahtunut, kasattiin lautoille, joita kyhättiin hätäpikaa useita. Kun oli pelättävä, että maanasukkaat kävisivät joella retkikunnan kimppuun, niin Cortes jakoi joukkonsa kahtia, toinen osasto laski aluksilla jokea, toinen kulki maisin rantaa pitkin. Cortes itse valvoi kuormalauttain kuljetusta. Jokimatka oli sangen vaarallinen, sekä vuolaan virtauksen että intianien väjytyksien vuoksi. Yksi lautoista menettikin puolet kuormastaan. Eräässä virran mutkassa, jossa pyörre kuljetti alukset aivan rannan vieritse, intianit olivat väjyksissä ja syytivät äkkiä niiden päälle niin suunnattomat määrät kiviä ja nuolia, että melkein kaikki retkeläiset haavottuivat. Cortes itse, joka oli ottanut kypärin päästään, sai kiven päähänsä. Onneksi oli kuitenkin vesi sillä kohdalla syvää, niin että alukset nopeaan pääsivät väjytyksen ohi. Yö lisäksi oli niin pimeä, etteivät väjyvät nähneet kyllin tarkkaan ampua. Seuraavana päivänä päästiin Golfo Dulceen, jossa mereltä tuotu suurempi alus oli, ruokatavarat kuormattiin siihen ja viisikolmatta päivää poissa oltuaan retkikunta palasi siirtokuntaan, joka muutettiin terveellisemmälle paikalle ja rakennettiin uudestaan. Vasta sitten Cortes jatkoi matkaa Olidin siirtokuntaan. Siellä hän kuuli Olidin jo saaneen surmansa ja retken siis olleen suotta. Cortes kuitenkin osasi taitavan esiintymisensä kautta rauhottaa lähiseutujen intianit, niin että he lupasivat vastedes tuoda siirtokuntaan säännöllisesti ruokavaroja. Mutta sitten saapui viesti, että Mexicossa oli syntynyt häiriöitä, koska luultiin Corteksen joutuneen perikatoon miehineen kaikkineen vaikealla retkellään, ja nämä tiedot saivat hänet kiiruumman kautta meritse palaamaan Vera Cruziin ja sieltä pääkaupunkiinsa.

Cortes käy Espanjassa.

Mexicoon oli sillä välin saapunut Espanjan hallituksen asiamies tutkimaan Cortesta vastaan tehtyjä syytöksiä ja ottamaan käsiinsä maan sivilihallinnon. Corteksen vihamiehet olivat nimittäin olleet väsymättä puuhassa, väittäen hänen kuluttavan valtion varoja joutaviin yrityksiin, vieläpä pyrkivän Espanjasta aivan erilleenkin, oman itsenäisen valtakunnan hallitsijaksi. Corteksen ei tarvinnut kauaa odottaa, ennenkuin hän sai uuden käskynhaltijan puolelta kokea kaikenlaisia nöyryytyksiä. Hän päätti lähteä Espanjaan puhdistamaan itseään, otti mukaansa uskollisimmat asetoverinsa, varsinkin Sandovalin, Tlaxcalan ruhtinaitten poikia, intianilaisia ilveilijöitä, tanssijoita ja kääpiöitä, joista myöhemmin muutamia lahjotettiin paaville, näytteitä maan ihmeellisistä tuotteista, erinomaisen kallisarvoisen jalokivikokoelman, ynnä paljon kultaa ja hopeata. Valtameren poikki purjehdittiin onnellisesti 41:ssä päivässä ja noustiin joulukuussa v. 1527 maihin Palos satamassa La Rabidan luostarin luona. Siellä kuoli Sandoval, Corteksen uskollisin ja uljain asetoveri, vasta 31 vuoden ikäisenä. Suoran avomielisen käytöksensä, ritarillisen antelijaisuutensa kautta saaliin jaossa, maltillisuutensa kautta vaarassa hän oli voittanut sotilaitten rajattoman luottamuksen. Tosin he joskus häntä matkivat, sillä hän sammalsi puhuessaan, mutta ei kenenkään käskyjä toteltu täsmällisemmin. Cortes suri vilpittömästi ystäväänsä, joka oli hänen kanssaan kokenut niin ihmeellisiä seikkailuita ja ollut hänen apunaan niin loistavassa suurtyössä.

Corteksen tulo katkaisi kärjen kaikilta huhuilta, että hänellä muka oli kapinallisia aikeita. Koko Espanja riensi näkemään sankaria, jonka maine oli levinnyt maan etäisimpiinkin osiin, ja pitkin matkaa häntä otettiin vastaan innostuksella, joka muistutti Columbuksen paluuta ensimäiseltä matkaltaan. Vanhain sukujen edustajat tulivat juhlasaatossa häntä tervehtimään. Kaarlo V otti hänet vastaan Toledossa loistavin kunnianosotuksin, korotti hänet markisiksi ja antoi hänelle laajoja tiluksia Oaxacan laaksossa Mexicossa; siitä Corteksen uusi nimi: markisi Del Valle. Mutta Mexicon sivilihallintoa hän ei enää saanut takaisin, vaikka nimitettiinkin sikäläisten sotajoukkojen ylikomentajaksi. Cortes meni Espanjassa ollessaan avioliittoon naisen kanssa, joka kuului maan vanhimpiin sukuihin, ja palasi v. 1530 takaisin Mexicoon.

Corteksen meriretket.

Vaikka Cortes olikin syrjäytetty Mexicon hallituksesta, niin ei hän siltä ruvennut jouten olemaan. Samalla kun hän hoiti laajoja tiluksiaan, lähetti hän omalla kustannuksellaan laivoja Tyynelle merelle löytöretkille. Hänen sisarenpoikansa Mendoza purjehti v. 1532 Californian niemelle saakka, jossa miehistö teki kapinan; Mendoza sai surmansa, toinen laiva katosi merelle, toinen vain palasi takaisin. Seuraavana vuonna lähti toinen retkikunta samoille seuduin. Laivoja oli kaksi, mutta ne heti alussa myrskyssä erosivat. Toisen laivan kapteeni sai luotsin käden kautta surmansa; luotsi vuorostaan muutaman kymmenen miehen keralla sortui Californian niemellä intianien väjytykseen. Laiva kuitenkin pääsi palaamaan Mexicoon. Toinen laiva löysi merestä Revilla Gigedo saaret. V. 1535 Cortes itse lähti merelle kolmella laivalla, purjehtien niillä Californian niemelle, johon kuitenkin oli maan karuuden ja asukkaitten köyhyyden vuoksi mahdoton perustaa siirtokuntaa. Pari vuotta poissa oltuaan hän palasi takaisin jotenkin tyhjin toimin. Siitä huolimatta hän seuraavana vuonna lähetti matkaan Ulloan, joka saapui Californian niemen länsirannalle, yhden laivan heti alussa menetettyään. Californiasta toinen laiva palasi takaisin ja Ulloa yksin jatkoi kolmannella matkaa, mutta hävisi sitten tietymättömiin.

Corteksen kuolema.

Cortes oli näihin yrityksiin kuluttanut suuren osan omaisuudestaan ja lisäksi riitaantunut Mexicon varakuninkaan kanssa, jonka vuoksi hän v. 1540 lähti uudelleen Espanjaan hallitsijalta oikeutta ja puolustusta saamaan. Mutta Kaarlo V otti hänet tällä kertaa kylmästi vastaan, lopulta hän tuskin enää pääsi hallitsijan puheillekaan. Oltuaan mukana Kaarlo V:nen onnettomalla sotaretkellä Algieriin v. 1541, joka olisi toisin päättynyt, jos olisi hänen neuvoaan noudatettu, Cortes vielä viipyi Espanjassa vuoden toisensa jälkeen edullisempaa käännettä odottaen, kunnes hän 2 p. jouluk. v. 1547 kuoli eräässä kylässä lähellä Sevillaa 63 vuoden ikäisenä. Hänen kohtalonsa muistutti Columbuksen kohtaloa. Corteskin joutui elämänsä lopulla unohduksiin, hänkin kuoli, samoin kuin Columbus, hyvitystä odottaen. Suuri vallottaja haudattiin Sevillaan, mutta sieltä hänen luunsa myöhemmin siirrettiin Mexicoon. V:n 1823 kapinan aikana, kapinallisten aikoessa tunkeutua tuomiokirkkoon vallottajan hautaa avaamaan, muutamat rohkeat miehet ennättivät ennen paikalle ja veivät arkun salaa Italiaan. Siellä suvun viimeinen jälkeläinen, italialainen ylimys, soi Fernando Corteksen luille sukuhaudassaan kunniasijan.

Corteksen nimen ja omaisuuden perivät hänen lapsensa. Mexicolaisen Doña Marinan kanssa hänellä oli avioton poika, joka sai hyvän kasvatuksen ja kohosi korkeaan asemaan. Marina vietti loppuikänsä tiluksilla, jotka hän oli herransa ja rakastajansa toimesta saanut. Montezuman tyttäret, jotka Cortes »murheen yönä» vei mukanaan pääkaupungista, lienevät joutuneet naimisiin espanjalaisten ylimysten kanssa ja onpa vanha sukumuisto tietävinään, että kreivitär Montijo Napoleon III:nen puoliso, polveutui Aztekkien onnettoman hallitsijan tyttärestä.

Mexicon ja Keski-Amerikan intianikultuuri.

Mexicon ylänkö oli ilmastonsa puolesta erikoisen soveliasta sivistyksen kehittymiselle, sillä vaikka se kuuluikin suurimmaksi osaksi kuumaan vyöhykkeeseen, niin on ilmanala kuitenkin maan korkeuden vuoksi erinomaisen leutoa. Pääkaupungin seuduilla (2265 metriä yli merenpinnan) ei kesä ole kuumempi kuin Keski-Europassa, talvi ei kylmempi kuin Algierissa. Voimme sen vuoksi otaksua, että tuo vanha intianisivistys, johon edellä olemme tutustuneet, kehittyi juuri Anahuakin ylänkölaaksossa, joka käsitti pääkaupungin seudut järvineen ja viljavine kenttineen, vaikka sen vanhemmat muodot Espanjalaisten maahan saapuessa tavattiinkin kuumassa Yucatanissa ja Mexicon muissa reunamaissa. Ei missään muualla luonto tarjonnut ihmisen kehitykselle niin hyviä ehtoja kuin tuolla ylängöllä, jossa kuumuus ei ollut liian rasittava, jossa ei ollut pakkasestakaan tietoa, jossa viihtyivät mitä parhaiten lauhkean ilmanalan ravintokasvit, mutta joka samalla oli niin lähellä kuuman ilmanalan rehevyyttä. Tietomme Anahuakin kultuurin alkuvaiheista ja juurista ovat kuitenkin hyvin puutteelliset, vaikka onkin toiveita siitä, että ne muinaistutkimuksen edistyessä vielä saavat lisävalaistusta.

Aztekit eli Mexicot olivat Espanjalaisten maahan tullessa Mexicon ylängön pääkansa. He näyttävät perustaneen Tenochtitlanin neljännentoista vuosisadan alussa. Olemme nähneet, kuinka korkeaan kukoistukseen tämä kaupunki oli muutaman vuosisadan kuluessa kohonnut. Se täytti ensimäiset espanjalaiset ihmetyksellä ja uteliaisuudella ja paljon teoksia kirjotettiin siitä. Toiset sen ajan kirjottajista luulivat, että Mexicosta löydetyt suuret luukivettymät olivat ennen vedenpaisumusta eläneiden jättiläisien jäännöksiä, ja että koska maan päällä ennen vedenpaisumusta asui jättiläisiä, niin oli Mexico jo silloin saanut Vanhasta maailmasta asukkaansa. Toiselta puolen päätettiin Amerikan kielien suuresta luvusta, että tämä siirtyminen oli tapahtunut Babelin kieltensekotuksen jälkeen. Siguenza tuli siihen varmaan johtopäätökseen, että Mexicolaiset polveutuivat Naphtuhimista, Mizraimin pojasta ja Noan pojanpojasta, joka oli lähtenyt Egyptistä vähän sen jälkeen kun kieltensekotus tapahtui. Näistä harrastuksista oli edes se hyöty, että niiden kautta paljon Aztekkien taruista, perimätiedoista ja tavoista tuli kerätyksi heti vallotuksen jälkeen ja heidän kielensä tutkituksi. Meidän aikamme ei tosin enää luule Mexicolaisia Israelin kadonneiksi heimoiksi, mutta kuta enemmän heidän entisyyteensä syvennytään, sitä yleisemmin voittaa alaa se mielipide, että Mexicon ja Keski-Amerikan vanhan sivistyksen juuret ovat Vanhasta maailmasta tulleet.

Useimmat tutkijat luulevat molempain Amerikkain saaneen alkuväestönsäkin Vanhasta maailmasta Alaskan kautta ja intianien olevan samaa mongoloidia sukujuurta kuin suur’kaanin alamaiset. Jos niin on, niin on muutto kuitenkin tapahtunut kovin varhain, sillä ei minkäänlaista kielten sukulaisuutta ole voitu osottaa. Ja rotuominaisuudetkin ovat Uudessa maailmassa asuinpaikkain mukaan suuresti muuttuneet. Ei edes amerikkalaisten kielien välillä ole enää sukulaisuutta, joka osottaisi niiden samasta alkukielestä haarautuneen. Amerikka sen mukaan olisi saanut väestönsä Vanhasta maailmasta jo niinä varhaisina aikoina, jolloin Aasian ja Amerikan välillä vielä oli maayhteys.

Jos Amerikan kultuurissa todella on aasialaisia aineksia, niin on niiden tuonnin täytynyt tapahtua toisella tavalla. Amerikka on myöhemmin saanut valtameren takaa uusia väestölisiä, jotka eivät tosin ole voineet rotua muuttaa, mutta sitä enemmän ovat vaikuttaneet sen oloihin kultuurin tuojina. Tämä ei ole niin mahdotonta, kuin miltä se näyttää. Vielä viime vuosisadalla toivat Tyynen meren virtaukset Californiaan joka vuosi tuuliajolle joutuneita japanilaisia aluksia, ja usein haaksirikkoiset vielä elivät. Näin ovat voineet Aasiasta tulla ne verraten myöhäiset kultuurivaikutukset, joita on luultu olevan Mexicon intianisivistyksessä. Samoin kuin Mongolien ja Kiinalaisten, samoin Mexicolaistenkin vanha ajanlasku perustuu jonkinlaiselle eläinrata-järjestelmälle. Mexicolaisten oppi maailman neljästä ajasta, veden, maan, ilman ja tulen aikakaudesta on samanlainen kuin Hindujen. Mexicolaiset luulivat taivaassa ja manalassa olevan yhdeksän kerrosta samoin kuin braamanatkin. Mexicossa vihdoin pelattiin siihen aikaan, kun Cortes maan vallotti, värillisillä kivillä erästä noppapeliä, joka oli jotenkin monimutkaista, mutta siitä huolimatta tarkalleen samanlaista kuin eräs hindulainen noppapeli.

Mexicon kuvakirjotus oli kehittynyt siksi pitkälle, että sen avulla voitiin kirjottaa muistoon henkilöiden ja paikkain nimet ja tapausten päivämäärät, ja näiden muistiinpanojen avulla saattoivat Aztekkien ammattihistorioitsijat polvesta polveen säilyttää muistossaan menneiden aikain vaiheet. Vallotuksen jälkeen espanjalaisen kasvatuksen saaneet alkuasukkaat tulkitsivat nämä kirjotukset ja kirjottivat niiden sisällyksen muistoon. Luultavasti Keski-Amerikan raunioissa säilyneillä veistos-hieroglyfeillä oli samanlainen merkitys. Näin syntyneillä asiakirjoilla on siis historian arvo, vaikka niissä onkin paljon tarua, jota on vaikea erottaa todellisista tapauksista.

Popol-Vuh.

Omituisimpia tällä tavalla syntyneitä kirjateoksia on guatemalalainen »Popol-Vuh», eli »kansan kirja», johon kirjotustaitoa oppineet ja kristinuskoon kääntyneet, Maya-kansoihin kuuluvat Quiché-intianit kokosivat kansansa tarut ja muistotiedot, höystämällä niitä raamatullisillakin aiheilla. Kirja alkaa siitä ajasta, kun ei vielä ollut muuta kuin taivas ja sen rajat neljässä tuulessa, mutta ei vielä mitään kappaletta, ei mitään, joka olisi toiseen tarttunut, ei mitään joka olisi häälynyt laikka toista vastaan hangannut tai ääntä synnyttänyt. Alla ei ollut mitään muuta kuin pimeydessä tyyni meri. Yksin olivat Luoja, Muotoilija, Hallitsija ja Höyhenellinen käärme, ne siis, jotka antavat olemisen ja joiden nimi on Gucumatz. Luominen tapahtui, kun luojat sanoivat »maa»; maa muodostui kuin pilvi tai sumu ja vuoret nousivat vedestä kuin äyriäiset, kypressit ja männyt peittivät vuoret ja laaksot, ja metsiin tuli eläimiä ja lintuja. Mutta nämä eivät voineet lausua luojansa nimeä, eivät muuta kuin liverrellä ja raksuttaa. Luotiin sen vuoksi savesta ensimäinen ihminen, mutta hän oli voimaton ja tunnoton ja liukeni vedessä. Sen jälkeen tehtiin ihmisen näköisiä puusta, mutta nämä olivat aivan kunnottomia, sillä niillä ei ollut sydäntä eikä mieltä, vaan ne joutuivat perikatoon suuressa vedenpaisumuksessa ja taivaan pihkasateessa, ja ne, jotka eloon jäivät, muutettiin apinoiksi, joita vieläkin näkyy metsissä. Näiden jälkeen sitten luotiin neljä miestä vaimoineen, ja niistä Quiché-kansa polveutuu. Tämä kansa muutti Tulaniin, jota myös sanotaan »seitsemäksi luolaksi», ja sieltä meren poikki, jonka vesi jakautui heidän kulkiessaan.

»Popol-Vuh», tämä keski-amerikkalainen teos, jonka isä Ximenes v:n 1700 vaiheilla löysi ja käänsi espanjan kielelle, on taruperäisyydestään huolimatta tärkeä sen vuoksi, että siinä mainitaan semmoisia nimiä, jotka myös tavataan Mexicon vanhoissa muistotiedoissa. Gucumatz eli »Höyhenellinen käärme» vastaa mexicolaista Quetzalcoatl jumalaa; Tulan ja »seitsemän luolaa» ovat yleisiä sanoja Aztekkien vaellustaruissa ja mainitaanpa Toltecat niminen päällikkökin, joka nimi selvään on sama kuin vanha kuulu Toltekkien kansa. »Popol-Vuh» siis vahvistaa myöhempien tutkimuksien johtopäätökset, että Mexicon ja Keski-Amerikan välillä oli olemassa kultuuriyhteys, vaikka kielet olivatkin toisilleen vieraat. »Popo-lVuh» luettelee pitkän sarjan päälliköitä aina siihen saakka, kun näillä alkoi olla espanjalaiset nimet ja suuri Quiché kaupunki raukesi raunioiksi.

Yucatanin Mayoiltakin on talteen saatu samanlaisia muistotietoja, joissa niinikään kerrotaan Mexicon Tulasta tapahtuneesta esihistoriallisesta kansanmuutosta. Tämän vaelluksen neljän johtajan nimi oli Tutul-xui, s.o. »lintupuu», joka on aztekien kieltä. Sekin viittaa jotenkin vanhoihin yhteyksiin.

Toltekit.

Mexicon kansalliset kronikat ulottuvat taaksepäin 12:nteen ja 13:nteen vuosisataan, mutta sisältävät sitä paitsi tosin hämäriä, mutta kuitenkin todenperäisiä tapahtumia vielä vanhemmiltakin ajoilta, viitaten suuren yhteistä kieltä puhuneen kansanryhmän Mexicoon muuttamiseen. Kieli oli nimeltään nahuall ja samaa, jota Aztekit puhuivat. Vanhimmat Nahua-kansoista olivat Toltekit, jotka näyttävät kuudennella vuosisadalla j.Kr. pohjoisessa olevasta kotimaastaan muuttaneen Anahuak laaksoon. Kansan nimi, Toltecatl, merkitsee- Tollanin (kaislamaan) asukkaita; Tollan taas oli sama sana kuin nykyinen Tulan eli Tula, joka on paikkakunta Tezcoco-järvestä pohjoiseen. Siellä siis näyttää olleen Toltekkien valtakunnan keskusta. Toltekit toivat Mexicoon maissin ja pumpulin, takoivat kultaa ja hopeaa, rakensivat suuria rakennuksia, laskivat sanalla sanoen Mexicon sivistyksen perustukset. Cholulan vanha suuri teokalli oli muistotiedon mukaan heidän rakentamansa. Heidän henkistä omaisuuttaan oli myös mexicolainen kuvakirjotus ja ajantieto. Toltekkien nimeen liittyi taru Quetzalcoatl-jumalasta, joka oli maan sivistyksen luoja. Mutta taru kuvasi häntä aivan toiseen rotuun kuuluvaksi, valkoiseksi mieheksi, jolla oli jalot piirteet, pitkä musta tukka, täysi parta ja liehuvat viitat; Toltekit itse olivat ruskeaihoisia ja partaa heillä tuskin oli ensinkään. Quetzalcoatl oli tullut heidän luokseen Tulanista, toisten tietojen mukaan Yucatanista ja asunut heidän keskuudessaan kaksikymmentä vuotta, opettaen ihmisiä elämään ankaraa ja siveätä elämää, vihaamaan väkivaltaa ja sotaa, hylkäämään ihmisten ja eläinten uhrit, ja sen sijaan antamaan jumalille leipää, hyviä hajusteita ja kukkia ja kurittamaan ruumistaan okasilla, niin että veri vuoti. Hän se oli opettanut kuvakirjotuksen ja ajanlaskun ja hopeasepän taidon, josta Cholula oli kauan maineessa. Mutta viimein hän oli lähtenyt, toisten tiedon mukaan Tlapallanin tuntemattomaan maahan, toisten mukaan Atlantin meren rannalle Keski-Amerikan rajoille, jossa Mayat ja Quichét häntä palvelivat toisilla nimillä (mayalainen nimi Cukulcan merkitsi myös »höyhenellistä käärmettä»). Tarun mukaan oli Quetzalcoall Atlantinmeren rannalle päästyään palauttanut seuralaisensa kertomaan Cholulan asukkaille, että tulevina aikoina hänen veljensä, jotka olivat valkoisia ja parrallisia niinkuin hänkin, saapuisivat samalle rannalle auringonnousun meren takaa ja tulisivat maata hallitsemaan. Toltekkien vanhaa kultuuria todistaa muun muassa se seikka, että sana »toltecatl» sitten aztekin kielessä merkitsi yleensä taitavaa ammattimiestä. Mexicolaiset aikatiedot vielä kertovat, että melkein koko Toltekkien kansa 11. vuosisadalla joutui perikatoon kuivuuden, nälänhädän ja ruton kautta. Eloon jääneistä suurin osa muutti Yucataniin ja Guatemalaan, ainoastaan vähäinen osa jäi Mexicoon.

Aztekkien historia.

Toltekkien jälkeen muuttivat maahan raa’at Chichimekit, jotka myös nimistä päättäen olivat Nahua-kansoja. Näiden jälkeen tulivat, niinikään pohjoisesta tullen, ne seitsemän Nahua-kansaa, joihin sekä Tlaxcalalaiset että Aztekit kuuluivat. Pitkin matkaa uudet vallottajat jättivät nimiään, jotka osaksi vieläkin ovat säilyneet ja todistavat tämän kansanvaelluksen todenperäisyyttä.

Aztekit, vaikka olivatkin sotaista kansaa, saivat kuitenkin alussa tyytyä mahtavampien heimolaiskansain vallanalaisuuteen. Käyden näiden puolesta sotia he osottivat niin kamalaa julmuutta ja verenhimoa, että muut lopulta heihin suuttuivat ja liiton tehden ahdistivat heidät Tezcoco-järvien kaislarämeihin. Sinne he perustivat saarelle kaupungin, joka Tenoch nimisestä päälliköstä sai Tenochtitlanin eli »kivikaktuksien paikan» nimen. Kaupunki lienee perustettu v:n 1325 vaiheilla j.Kr., mutta se pysyi monta vuosikymmentä kehnona savimaja-ryteikkönä ja sivistyksen keskustat olivat muualla ylängöllä. Aztekit jatkoivat edelleen sotiaan ja ryöstöretkiään, kokosivat tavaraa ja taitavia ammattimiehiä uuteen kaupunkiinsa, alkoivat »sivistyä», rakentaa parempia taloja, käydä paremmissa vaatteissa ja lopulta sotatoimen ohella harjottaa kaupankäyntiäkin. 14:llä vuosisadalla tapahtui viimeinen suuri kansallinen taistelu. Acolhuat, jotka siihen aikaan olivat Aztekkien vaarallisimmat viholliset, olivat alussa voitolla, mutta eivät silloin ymmärtäneet lopen musertaa Aztekkeja ja hävittää heidän saarikaupunkiaan. Aztekit, vähän toinnuttuaan, vallottivat Acolhuain pääkaupungin Tezcocon; mutta sitten molemmat kansat tekivät liiton ja valtasivat Tepanekkien kaupungin Tlacopanin, jonka asukkaat myytiin orjiksi. V. 1430 Tepanekitkin otettiin samaan liittoon ja yksin neuvoin ruvettiin sitten vallottamaan Mexicon ylänköä ja sen reunamaita aina mereen saakka. Kun ensimäinen Moteuczoma (espanjalainen muoto Montezuma) nousi Aztekkien valtaistuimelle, niin oli jo kaikilla Tyynen meren ja Atlantin meren välisillä kansoilla Tenochtitlanin temppelikartanossa pyhättönsä merkiksi siitä, että ne tunnustivat jumalansa Aztekkien sodanjumalan Huitzilopochtlin alamaisiksi. Muun veron ohella voitettujen kansojen täytyi lähettää Aztekkien jumalalle uhriksi nuorukaisia ja impiä, joiden sydämet sodanjumala sai. Vielä monin verroin lukuisampia olivat ne hekatombit, joita onnellisen sotaretken jälkeen uhrattiin. Aztekit hallitsivat alistamiaan kansoja hirmuhallitsijoina, mutta omistivat kuitenkin samalla niiden kehityksen, niin että Tenochtitlan Corteksen maahan tullessa oli Mexicon sivistyksen pääpaikkoja. Muodollisesti oli Montezuman valtakunta kuitenkin vielä liittovaltakunta: Tezcocon ja Tlacopanin hallitsijat olivat itsenäiset omissa maissaan. Sodassa toimittiin yhteisesti ja saalis jaettiin siten, että Tezcoco ja Mexico saivat kumpikin kaksi viidennestä, Tlacopan yhden.

Mexicon alkuasukkaat pitivät paljon paremmin puoliaan kuin Länsi-Intian saaristolaiset Espanjan vallan alle jouduttuaan. Sekä Aztekit että Tlaxcalalaiset että monet ylänkömaan muistakin vanhoista heimoista ovat meidän päiviimme saakka kansallisuutensa säilyttäneet.

Luokaamme tämän jälkeen silmäys Anahuakin ylängön vanhaan sivistykseen.

Rakennukset.

Espanjalaiset ehkä katselivat Tenochlitlanin komeita palatseja jonkun verran suurentavin silmin; he olivat siksi ihmeissään, tavatessaan Vanhan maailman vaikutuspiirin ulkopuolella niin suurenmoisia rakennuksia. Mexicon palatsit olivat vain yhdenkertaisia, mutta sen sijaan ne olivat suunnattoman laajoja. Niistä ei tosin ole mitään jäljellä, sen enempää kuin Tezcoconkaan, mutta muualla on säilynyt siksi suurenmoisia raunioita, että voimme päättää ensimäisten espanjalaisten kertomuksien perustuvan tosioloihin, vaikkapa ne olivatkin hehkuvissa mielialoissa kirjotetut. Montezuman puutarhoihin koottiin kuuman rannikkovyöhykkeen kukkia, niissä oli suolaisia ja suolattomia allikoita vesilintuja varten, hyvin hoidetuissa eläintarhoissa taas pidettiin kaikenlaisia lintuja ja eläimiä. Tämä kaikki osottaa luonnontieteellistä harrastusta, joka oli sen ajan europpalaisia harrastuksia etevämpi. Palatsien laajuudesta ja hoviväen suuresta luvusta saattaa arvata, että verotus Mexicossa oli sangen raskas. Muutamat tärkeimmistä säilyneistä kuvakirjotuksista ovatkin veroluetteloita, joissa luetellaan satojatuhansia viittoja, ocelot-jaguarin nahkoja, kultahiekka-pusseja, pronssikirveitä, suklaataakkoja y.m., joita kaupungit määräajoin maksoivat. Ylimystö oli lukuisa ja mahtava, sen asema suuressa määrin muistutti Keskiajan läänitysoloja. Jotenkin sama oli rikkaan ja mahtavan kauppiassäädynkin asema kuin Europassa samaan aikaan, ja yhtä sorrettu kuin Atlantin meren tällä puolella oli siellä varsinainen maanviljelysväestö. Suurimmat maatilukset kuuluivat hallitsijalle, joka niitä luovutti etevimmille sotapäälliköilleen, taikka oli ne lahjotettu temppeleille; osa maasta oli kylien yhteisomaisuutta, josta jokaisella vapaalla miehellä oli oikeus saada osansa. Vapaiden miesten alapuolella olivat orjat, mitkä sotavankeja, mitkä rikoksen vuoksi orjuuteen tuomittuja, mitkä vanhempiensa orjiksi myymiä. Sotavangit enimmäkseen uhrattiin, mutta muita orjia kohdeltiin hyvin; he nauttivat lain suojelusta ja heidän lapsensa syntyivät vapaina.

Oikeuslaitos.

Korkein tuomiovalta kuului palatsille, mutta sitä paitsi oli suurimmissa kaupungeissa tuomioistuimet, joiden ylituomaria ei voinut virasta erottaa, joiden tuomioita ei edes kuningas voinut muuttaa. Lisäksi oli alioikeuksia ja näiden alainen vanginvartija-virkamiehistö. Tuomarien palkkaamiseksi oli määrätty erikoiset tilukset. Mexicon oikeuslaitos ylioikeuksineen ja valtioneuvostoineen, jonka esimies hallitsija oli, oli siis hyvin monipuolisesti kehittynyt. Lait ja oikeusjutut kirjotettiin kuvakirjotuksella muistoon. Kuolemantuomion merkkinä oli viiva ja nuoli, joka vedettiin tuomitun kuvan poikki. Kronikoissa kuvataan moinen juhlallinen tapaus; kuningas istuen jumalallisessa oikeudessa kultaisella, jalokivillä koristetulla valtaistuimella lausuu tuomion, toisessa kädessä koristettu pääkallo, toisessa kultainen nuoli. Samoin kuin Vanhassa maailmassa tekivät Mexicossakin todistajat valan, koskettaen ensin sormellaan maata ja sitten huuliaan, vannoen siis maaemon kautta. Lait olivat tavattoman ankarat, pienestäkin varkaudesta syyllinen tuomittiin sen henkilön orjaksi, jolta hän oli varastanut. Tupakkakukkaron tai parinkymmenen tähkän varkaudesta oli kuolemanrangaistus. Se joka petti markkinapaikalla piestiin paikalla kuoliaaksi, se taas joka häväisi kulta- ja hopeaseppien jumalaa varastamalla kallista metallia, nyljettiin elävältä ja uhrattiin loukatulle jumalalle. Joka joi aloeolutta, pulquea, kunnes juopui, nuijittiin kuoliaaksi, jos hän oli mies, tai kivitettiin, jos hän oli nainen; vasta 70:llä ikävuodellaan sai mexicolainen rankaisematta juopua. Noituudesta, väärennyksestä, rajapyykin siirtämisestä ja aviorikoksesta rangaistiin siten, että syyllisen sydän alttarilla leikattiin pois, taikka hänen päänsä muserrettiin kahden kiven välissä. Ankaria olivat rangaistukset pienemmistäkin rikoksista; parjaajan hiukset pihkaisella soihdulla kärvennettiin päänahkaan kiinni.

Sotalaitos.

Aztekit tietysti olivat sotaista kansaa; hallitsija ei voinut nousta valtaistuimelle, ennenkuin oli itse sodassa ottanut kiinni sotavankeja sodanjumalan alttarilla uhrattaviksi. Ylimysten pojat lähtivät jo nuorina sotaan kokeneempien johdolla, ottaen heidän avullaan ensimäiset sotavangit, mutta nuorukaisen yleneminen sotaväessä riippui siitä, kuinka monta vankia hän auttamatta otti taisteltaissa voimallista vihollista vastaan. Semmoisten urotöitten kautta hän sai ruveta käyttämään kirjavaa viittaa, tupsuja ja huulessa jalokiviä ja sai komealle kalskahtavan mainenimen. Korkeimmat sotilasluokat olivat prinssit, kotkat ja pantterit; kuvissa on prinsseillä letitetyt hiukset, kotkilla kotkannokat ja panttereilla täplikkäät panssarit. Tavalliset sotamiehet sotaan mennessään maalasivat kirjavaksi ruumiinsa, mutta päälliköillä oli lintujen tai petoeläimien näköiset kypärit, kulta- ja hopeahaarniskat, puiset säärisuojat ja »ichcapilli», kahden sormen vahvuinen täytetty pumpuliviitta, joka suojeli niin hyvin nuolia vastaan, että Espanjalaisetkin sitä mielihyvällä käyttivät. Jousimiehet ampuivat hyvin jämeillä jousillaan, vaikkapa nuolenkärkenä tavallisesti olikin vain luu tai kivensirpale. Keihäät oli terätty vulkanilasilla (obsidianilla); paitsi kädellä niitä heitettiin keihäslingollakin. Omituisin ase oli kuitenkin puunuija, jonka syrjissä oli terävät obsidianiliuskat kahden puolen; tämä ase oli niin tehokas, että sillä yhdellä voimakkaalla iskulla saattoi kaataa sekä miehen että hevosen. Sotaväki oli jaettu komppanioihin, joita kapteenit johtivat. Armeijat olivat sangen suuret, niissä oli monta 8,000-miehen osastoa, mutta sotataito oli sangen alkeellista. Hyökkäys alkoi nuolien ampumisella ja keihäänheitolla, jonka jälkeen käytiin käsikähmään, taistellen nuijilla ja keihäillä. Tavallisin sotajuoni oli teeskennelty peräytyminen, jonka tarkotus oli houkutella vihollinen väjytykseen. Kukkuloille ja rotkojen partaille rakennettiin linnotuksia. Pääkaupungin suojana oli järvillä sotaveneitä ja patoteillä torneja ja kaivanneita. Kaupungissa taas olivat varsinkin monenkertaiset porraspyramidit helpot puolustaa. Ei pidetty oikeana alkaa sotaa toista kansaa vastaan lähettämättä ensin juhlallista lähetystöä varottamaan, mitä kurjuutta tuo toinen kansa itselleen tuotti, jos se kieltäytyi vaatimusta noudattamasta ja alistumasta, ja vasta sitten oli luvallista alkaa sota. Mutta Aztekit enimmäkseen antoivat lähetystön lähettämiselle vain joutavan tempun merkityksen ja olivat aina valmiit hyökkäämään, kun vain arvelivat saalista olevan toivossa tai kun papit tarvitsivat sodanjumalalle uhreja.

Uskonto.

Valistuneimmat Mexicon asukkaat uskoivat yhteen ylijumalaan, mutta monen jumalan palveleminen oli yleinen uskonto. Nahua-kansain vanha jumala näyttää olleen Tezcatlipoca; hänen jalan jälkiensä luultiin näkyvän jauhossa, jota kaikkien jumalien juhlassa maahan ripotettiin. Tezcatlipocan ja Cholulan vanhan jumalan Quetzalcoatlin välillä oli vanhastaan vallinnut kateus ja kilpailu. Kerran olivat molemmat jumalat kisanneet keskenään tunnettua pallopeliä ja Tezcatlipoca oli silloin houkutellut väsyneen Quetzalcoatlin juomaan taika-pulquea ja sen vaikutuksesta tämä oli lähtenyt etäistä merta kohti harhailemaan ja sitten veneessään poistunut ja ihmisten ilmoilta kadonnut. Näiden molempien jumalien synnystä ei ole helppo selvää saada. Tonatiuh ja Metztli sitä vastoin, auringon ja kuun jumalat, olivat selviä luonnonjumalia. Niiden palveluksen suurta merkitystä todistaa vielä tänä päivänä Teotihuacanin valtava porraspyramidi, jonka sivut ovat neljässä pääilmansuunnassa. Mutta tärkein Aztekkien jumalista oli kuitenkin sodan jumala Huitzilopochtli, jonka symboli vieläkin on Mexicossa tallella. Se on valtava musta basalttimöhkäle, jonka kylkeen on veistetty sodanjumalan ruma kuva, toisella sivullaan linnunsulat, jotka olivat hänen tunnusmerkkinsä, toisella taas yhtä kamala sodan jumalatar, jonka nimi merkitsi »jumalallista sotakuolemaa». Centcotl, maissin jumalatar, oli maan suojelushenki ja jumalten äiti. Mictlanteuctli taas hallitsi Manalassa vainajia. Sitä paitsi oli koko joukko vähempiä jumalia, kuten nautinnon jumalatar, jota ilotytöt palvelivat, väkevän juoman jumala ja kultaseppien suojelija Xipe. Joka mäellä ja lehdolla oli haltijansa, joiden pyhätöt olivat teiden vieressä. Temppeleitä sanottiin »teokalleiksi»; ne olivat yhtä mahtavat kooltaan kuin vanhan Babylonin ja muotonsakin puolesta niitä muistuttivat. Sodanjumalan valtava teokalli Mexicossa oli suunnattoman laajalla torilla, josta kaupungin tärkeimmät kadut säteilivät eri tahoille. Temppelikartano oli muurilla ympäröity, kukin muurin sivu 400 metriä pitkä; tätä muuria sanottiin käärmeenkuviensa vuoksi »coatepantliksi» eli käärmemuuriksi. Kartanon keskellä oli kivilohkareista rakennettu, tahkotuilla hakatuilla kivillä päällystetty monikertainen pyramidi, joka jyrkästi nousi alustastaan ja oli noin viittäkolmatta metriä korkea. Se näkyi, kuten jo mainitsimme, yli koko kaupungin, niin että pitkät uskonnolliset saatot pappeineen ja sotavankeineen hyvin näkyivät, kun ne kulkivat kerrospengermien ympäri tai portaita nousivat ylemmille pengermille. Ylimmällä pengermällä, joka oli kivetty, oli kolmenkertaiset tornitemppelit, joiden pohjakerroksessa olivat kivikuvat ja alttarit, sodanjumalan kuvan edessä viheriäinen uhrikivi. Tämä oli sen muotoinen, että se itsestään taivutti uhrin ruumiin ylöspäin, jotta papin oli helpompi obsidianiveitsellään viiltää auki rinta, reväistä sydän pois ja kohottaa se jumalan nähdä; uhrin omistaja ystävineen alhaalla odotti, kunnes tämä oli tapahtunut ja uhri portaita pitkin heille syydetty; he ottivat sen nyt mukanaan kotiin ja keittivät siitä voittonsa muistoksi uhriaterian. Pyhättöjen edessä, joista huokui ainainen teurastuksen löyhkä, paloi alati tuli, ja pengermällä oli valtava käärmeennahkalla peitetty rumpu, jonka kamala ääni kuului monien virstain päähän. Pengermälle näkyivät kuvineen ja loimuavine tulineen temppelikartanon kaikki muut pyhätöt, joita oli seitsemänkymmentä tai ehkä enemmänkin, ja »tzompantli» eli pääkallopaikka, johon uhrien keppeihin pujotellut pääkallot asetettiin taikka torneiksi pinottiin kymmentuhansittain. Sieltä näkyi myös latuska pyöreä »temalacatl» eli »rukkikivi», jolla sotavankien täytyi puisilla miekoilla taistella hyvin asestettuja gladiatoreja vastaan katsojien iloksi. Cholulan suuri pyramidi, jonka laella oli Quetzalcoatlin puolipyöreä temppeli, oli kolmea kertaa pitempi ja kahta kertaa korkeampi kuin Mexicon teokalli — nyt se on melkein muodoton keko vain, laellaan kirkko.

Papit ja temppelipalvelijat muodostivat erikoisen säädyn Mexicon kansassa. Jumalanpalveluksen menot olivat samanlaisia kuin muuallakin maailmassa, rukouksia, uhreja, juhlakulkueita, tansseja, lauluja, paastoja ja muita itsensäkidutuksia, mutta kuitenkin oli yksityisseikoissa paljon omituistakin. Rukouksia ja muita lukuja on kirjotettu muistoon hyvin paljon; ne ovat tavattoman monisanaisia, mutta joukossa on sangen kauniitakin. Nämä rukoukset ovat kokonaan alkuperäisiä; ei ole mitään europpalaista esikuvaa, joka olisi voinut olla niiden mallina. Mutta jonkun verran on espanjalaisuus niihin vaikuttanut, koska ne kirjotettiin muistoon espanjan kielellä. Uhriksi tarjottiin maissia ja muita kasviaineita, joskus kanineja ja muita pieniä eläimiä, mutta varsinkin ihmisiä, ja ihmislihan syönti oli uhrijuhlissa yleistä. Hyvänhajuisia savusteaineita käytettiin yleiseen, varsinkin »copallia», samaa ainetta kuin nykyaikoina paljon käytetty kopalilakka; pienet savesta tehdyt savusteastiat ovat Mexicon kaikkein yleisimpiä muinaisesineitä. Pitkälliset ja ankarat paastot olivat yleisiä eri vuodenaikoina ja samalla itsekidutukset, kuten veren laskeminen käsivarsista, sääristä ja ruumiista terävillä aloeokasilla ja terävien puikkojen kieleen pistäminen; nämä muistuttavat vastaavia intialaisia tapoja. Mexicon vanha juhlavuosi oli jaettu 20 päivän ajanjaksoihin, ja kullakin ajanjaksolla oli yksi tai useampikin uskonnollinen juhla. »Vesien vähenemisen kuukautena» hyviteltiin sateen jumalia eli Tlaloceja siten, että papit pillien ja torvien soidessa kantoivat kirjaviin vaatteihin puettuja, paperisiivillä koristettuja lapsia höyhenillä koristelluissa vuoteissa, uhratakseen ne vuorella taikka järven pyörteessä. Sanotaan ihmisten itkeneen ohi kulkiessaan, mutta jos niin tapahtui, niin se varmaan oli vain tavan eikä tunteen vuoksi, sillä näitten kansain uskonto, verisin mitä tunnetaan, oli varmaan jo tukahuttanut kaikki inhimilliset säälin tunteet. Seuraavassa kuussa oli Xipe-totek jumalan juhla, jota sanottiin »ihmisten nylkemiseksi», sillä kun uhrien rinta oli avattu ja sydän pois otettu, niin ruumiit nyljettiin ja nuorukaiset pukivat nahkat ylleen, niissä tanssiakseen ja leikkitaisteluita otellakseen. Seuraava juhla oli Camaxtlin juhla; siinä pappien ensinnä täytyi ankarasti paastota, jonka jälkeen hiottiin kivipuukot, joilla kielet lävistettiin; läpiin pistettiin teikkejä. Tezcatlipocan suurta juhlaa varten valittiin sen vuoden sotavangeista kaunein ja jaloin jumalan lihaksi muuttuneeksi edustajaksi. Valittua uhria kuljetettiin pitkin katuja ihmisten nähden; hänellä oli yllään koruompeluviitta, päässä höyhenkruunu ja seppele, mukanaan seurue kuin kuninkaalla. Viimeisen kuukauden ajaksi uhri naitettiin ja sai neljä impeä, jotka edustivat neljää jumalatarta. Viimeisenä päivänä nämä vaimot ynnä seurueeseen kuuluvat pääsit saattoivat häntä Tlacochcalcon pieneen temppeliin, jonka portaita noustessaan hän mursi savihuilun kutakin porrasta vastaan. Tämä oli vertauskuvallinen jäähyväinen kaikelle maalliselle ilolle, sillä kun uhri oli noussut ylimmälle pengermälle, niin papit kävivät häneen käsiksi, hänen sydämensä reväistiin rinnasta ja kohotettiin aurinkoa kohti, pää pistettiin tzompantlille teikkiin ja ruumis pyhänä uhriateriana syötiin. Ihmiset siis hänen kohtalostaan oppivat, että rikkaus ja nautinnot voivat äkkiä muuttua köyhyydeksi ja murheeksi. Uhrien surmaamisessa muutoin käytettiin monta eri tapaa vaihtelun vuoksi. Toisinaan heidät puettiin naamiaispukuihin ja pakotettiin tanssimaan, tulen jumalan uhrit heitettiin tuleen, leikkuujuhlassa uhrit muserrettiin syrjälleen asetetun ja toisen, makaavan kiven välissä — se luultavasti oli vertauksellinen esitys jauhamisesta. Kaikissa näissä juhlissa huviteltiin, tanssittiin pedoiksi naamioituina; pantiin toimeen leikkikahakoita ja lasten kisoja; mutta niiden uskonnollinen osa oli aina kamala ihmisteurastus ja ihmislihan syönti.

Kuvakirjotus.

Mexicon papit olivat hyvin perehtyneet kuvakirjotukseen, sillä heidän tuli kirjottaa muistoon uskonnolliset juhlat ja jumaltarut, toimittaa joka vuosi ajantieto ja merkitä muistoon historialliset tapaukset. Näitä vanhoja kuvakirjotuksia on säilynyt koko joukko. Jumalat on kuvattu tunnusesineineen, esim. tulen jumala keihästä heittäen, kuun jumalatar simpukankuoria kädessään. Ihmiselämän kuvauksissa näemme sotilaita, jotka taistelevat keihäällä ja nuijalla, miehiä kanottia melomassa, naisia kehräämässä ja kutomassa. Kirjotus oli jo astunut ensi askeleet sen kehityksen tiellä, joka olisi johtanut äännekirjotukseen, jos sitä olisi saanut jatkua. Mexicon kuvakirjotuksen kehitys oli huomattavasti samanlainen kuin Egyptinkin. Lukujärjestelmän perustuksena oli 20. 19 ensimäistä numeroa merkittiin pyörylöillä tai pisteillä, luku 20 lipulla, 400 (20 x 20) sulalla ja 8,000 (20 x 20 x 20) kukkarolla. Mutta näistä merkeistä voitiin tarpeen mukaan käyttää vain puolet tai neljäsosa, esim. luku 534 kirjottaa näin: sulka, neljäsosasulkaa, lippu, puolenlippua ja neljä pistettä (400+100+20+10+4).

Mexicon vuosilasku perustui lukujen ja kuvamerkkien yhdistelylle; tärkeimmät kuvamerkit olivat kaniini, ruoko, piikivi, huone. Pyhä 52 vuoden jakso laskettiin näitä merkkejä ja 13 ensi numeroa yhdistämällä, melkein kuin jos lasku olisi toimitettu korteilla tähän tapaan: herttaässä, patakakkonen, ruutukolmonen, ristinelonen, herttaviitonen, patakuutonen j.n.e. hertta merkiten kaniinia, pata ruokoa, ruutu piikiveä, risti huonetta. Kirkkovuoden päiväin lasku tapahtui samaan tapaan, 13:lla 20 päivän ajanjaksolla oli kullakin oma merkkinsä, joita yhdistettiin numerojen kanssa. Mutta kun siten saatiin vain 260 päivää, niin keksittiin vielä yhdeksän muuta merkkiä, jotta päiväin luku saatiin 365:ksi. Selvää on, ettei moisesta merkkien kierrosta ollut mitään hyötyä, paljon käytännöllisempää olisi tietysti ollut tavallinen laskeminen, samanlainen jota mexicolaiset käyttivät maallikkovuoden päivänlaskussa, jossa kullakin 20 päivän ajanjaksolla oli oma nimensä, kuten meidän kuukausillamme. Merkkien kierron historiallinen merkitys on siinä, että se on jotenkin samanlainen kuin Keski- ja Itä-Aasian almanakkajärjestelmä, sillä Mongolien, Kiinalaisten ja Tibetiläistenkin kesken on samalla tavalla yhdistetty merkkejä vuosien, kuukausien ja päivien laskemiseksi. Samalla tavalla kuin Vanhassa maailmassa Mexiconkin almanakkaa käytettiin ennustamiseen, sen mukaan minkä merkkien vallitessa kukin syntyi, ja erikoisten pappien toimena oli sen mukaan ennustaa kohtaloita kaikissa elämänvaiheissa.

Juhlallisin Mexicon kaikista juhlista oli »xiuhmolpilli» eli »vuodensitominen», jolloin 52 vuoden vuosijakso eli kimppu päättyi. Luultiin maailman hävityksen, jonka Mexicolaiset samoin kuin Hindutkin uskoivat jo kolme tai neljä kertaa tapahtuneen, uudelleen tapahtuvan ajanjakson lopussa. Hetken lähestyessä ihmiset peloissaan siivosivat huoneensa ja sammuttivat kaikki tulet, ja viimeisenä päivänä papit jumalten vaatteihin puettuina auringon laskettua lähtivät juhlasaatossa kulkemaan Huixachtlan mäelle, katselemaan sieltä Seulastähtien kohoamista keskitaivaalle, joka oli hetki uuden tulen sytyttämiselle. Paras sotavangeista paiskattiin selälleen ja papit puutuluksillaan tekivät hänen rintansa päällä tulen; uhrin sydän tämän jälkeen reväistiin rinnasta ja ruumis heitettiin uudella tulella sytytetylle roviolle. Kaikkialla maassa ihmiset talojensa laajoilla katoilla seisten ilolla näkivät liekin syttyvän pyhällä mäellä ja sen kunniaksi viilsivät terävällä kivellä korvansa, niin että niistä tippui verta uhriksi. Nopeat juoksijat kiidättivät palavia kekäleitä kautta maan, niin että tulet voitiin niillä uudelleen sytyttää, sodanjumalan teokallissa pyhä tuli leimahti uudelleen ja kansa alkoi iloiten ja juhlien uuden ajanjakson.

Kasvatus.

Suotuisammassa valossa näemme uskonnon Mexicolaisten kasvatuksessa. Kun lapsi oli syntynyt, niin »auringonkatsoja» tarkasti merkit, joiden vallitessa se oli tapahtunut, ennusti lapsen tulevaisuuden ja määräsi päivän, jona sille oli annettava pieni leikkikilpi ja -jousi, jos se oli poika, leikkivärttinä taas, jos se oli tyttö; lapsi samalla sai nimen. Kuvakirjotuksien johdolla saamme käsityksen kasvatuksesta siitä pitäen, kun lapsi oli kolmen vuoden ikäinen — ikää osottaa kolme pientä pyörylää sen päällä. Leivänpuolikkaan kuva osottaa, että se alussa oli lapsen ruoka-annos. Kun pojat kasvoivat vanhemmiksi, niin näemme heidän rupeavan taakkoja kantamaan, kanottia melomaan ja kalastamaan, tyttöjen oppivan kehräämään ja kutomaan, maissia jauhamaan ja keittämään. Näemme tottelemattomuutta ja huonoa käytöstä seuranneen rangaistuksia, jotka ikää myöten yhä kovenivat, kunnes syyllisen ruumista tuikittiin aloeokasvilla, taikka hänen kasvojensa alla poltettiin espanjanpippuria. Koulut olivat temppelien yhteydessä, laajoja rakennuksia. Pojat ja tytöt jo pienestä pitäen saivat niissä oppia lakaisemaan pyhätöt ja hoitamaan pyhää tulta, paastoamaan määräaikoina, juoksuttamaan itsestään verta, kun oli itseänsä kiusattava. Heidän tuli oppia ulkoa pitkiä monisanaisia lauselmia, jotka sisälsivät mexicolaisen siveysopin ja elämänviisauden. Semmoisia poikia, jotka olivat sotilaiksi soveliaita, opetettiin aseita käyttämään ja heidän täytyi jo aikaisin lähteä aikuisten mukana sotaan. Ammattilaisten lapset tavallisesti saivat oppia isänsä ammatin. Ylimysten lapsille opetettiin historiaa, kuvakirjotusta, tähdistä ennustamista, uskontoa ja lakeja.

Avioliitto.

Avioliiton solmiminen suuressa määrin riippui, samoin kuin yhä vieläkin Itämailla, parikunnaksi aikovien horoskoppien vertaamisesta, jotta saatiin nähdä, tokko syntymämerkit sopivat yhteen. Vanhat eukot toimittivat puhemiehen tehtäviä ja vihkimyksen toimitti pappi. Puhuttuaan heille siveyttä hän solmi parikunnan vaatteet solmuun, jonka jälkeen vihityt kävelivät seitsemään kertaan tulen ympäri, heittäen siihen suitsutusta. Vihkimyksen jälkeen parikunta neljä päivää juhli ja paastosi, ja vasta tämän jälkeen avioliitto oli valmis.

Hautaus.

Mexicolaisten hautaustavat parhaiten näkyivät kuningasta haudattaissa. Kun ruumis oli puettu, niin pappi antoi vesiastian vainajan käteen mukaan viimeiselle matkalle. Hänelle annettiin myös kimput leikattua paperia, jotka auttoivat hänet matkalla kohtaavista vaaroista, siitä paikasta, jossa molemmat vuoret yhteen lyövät, suuren käärmeen ja suuren alligatorin vartioimasta tiestä, kahdeksasta erämaasta ja kahdeksasta vuoresta. He antoivat hänelle vaatteita suojaksi jäätävää viimaa vastaan ja pienen koiran viemään yhdeksän veden poikki. Kuninkaallinen ruumis sitten käärittiin suojelusjumalainsa, varsinkin sodanjumalan viittaan, sillä Mexicon kuninkaat olivat sotilaita. Hänen kasvoilleen pantiin jalokivi-mosaikkinaamari ja huulien väliin sydämen kuva viheriästä kivestä. Ennen aikaan oli tapana haudata kuningasvainaja valtaistuimellaan istuen, joukko kuolleita palvelijoita ympärillään. Mutta ruumiinpolton käytyä tavaksi palvelijat ja päälliköt kantoivat ruumiin polttopaikalle, jossa pahaksi hengeksi puettu pappi sytytti rovion. Vainajan vaimoja ja orjia sitten kehotettiin palvelemaan häntä uskollisesti tulevassa maailmassa, jonka jälkeen heidät uhrattiin ja ruumiit poltettiin. Tavalliset vainajat eivät saaneet mukaansa tämmöistä henkiseuruetta, mutta muutoin heidän hautajaisensa olivat jotenkin samanlaiset.

Maanviljelys ja ravinto.

Mexicon intianiväestön pääravinto on vielä tänä päivänä pääasiallisesti sama kuin se oli ennen vallotusta: maissi. Maissia viljeltiin kaskeamalla. Maanviljelijällä ei ollut muita työkaluja kuin terävä istutusteikki, puinen lapio ja kuokka, jossa oli pronssiterä. Mexicolaiset kaivoivat suuria ojia maankastelua varten, varsinkin »cacahuatl»- (kaakao-) istutuksille. He opettivat europpalaisetkin valmistamaan kaakaopuun hedelmistä juomaa, jonka nimi oli »chocollatl» (suklaa). Muita Mexicosta saatuja viljelyskasveja ovat tomaatti ja tshilli niminen mauste. Maissi jauhettiin siten, että aluskivellä vieritettiin raskasta pallonmuotoista kiveä. Jauhoista leivottiin soikeita leipiä. Mexicolaiset olivat taitavia valmistamaan saviastioita, joilla pavut ja monet muut maassa yhä vielä yleiset ruokalajit keitettiin. Suuresta aloesta laskettiin ennen kukkimista mahlajaa ja siitä käyttämällä valmistettiin oluen kaltaista juovutusjuomaa, jota Mexicolaiset sanoivat »octliksi», espanjalaiset »pulqueksi». Tupakka oli yleiseen käytännössä, varsinkin juhlissa; sitä joko lehdissä tai ruokopiipuissa poltettiin tai nuuskattiin.

Vaatteet ja koristeet.

Ennen vanhaan Mexicolaiset kutoivat vaatekankaansa aloen ja palmun kuiduista, mutta Espanjalaisten maahan tullessa viljeltiin rannikolla »tierra calientessa» yleiseen pumpulia. Pumpuli värttinällä kehrättiin ja langoista kudottiin ilman syöstävää mitä yksinkertaisimmissa kangaspuissa miehille viitta- ja housukankaat, naisille hame- ja paitakankaat. Kankaat olivat osasta sangen hienoja ja värikkäin koruompeluksin koristettuja. Kullasta ja hopeasta valmistettiin koristeita, vuorikristallista ja harvinaisista kivistä hiottiin jalokivikoristeita. Näitä koruja ei kiinnitetty vain korviin ja nenään, vaan huuliinkin tehtiin reiät, joihin niitä ripustettiin.

Metallien käyttö.

Metallien käyttö ei ollut Mexicolaisille tuntematonta, vaikka he eivät osanneetkaan rautaa valmistaa. Kulta- ja hopeasepät sulattivat nämä metallit ruohosta valmistetulla puhalluspillillä, valoivat niistä sekä täysiä että onttoja esineitä, takoivat ja pakottivat niitä taitavasti. He valmistivat kullasta ja hopeasta oivia eläimenkuvia, joissa näkyivät sekä karvat, höyhenet että suomut, vaikkei näitä kuvia ole meidän aikoihimme säilynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta kupari- ja tinamalmeja louhittiin ja niitä sulattaen sekotettiin pronssiksi, joka oli jotenkin samanlaista kuin Vanhankin maailman pronssi. Pronssista valmistettiin kirveenteriä ja muita aseita, vaikka näiden ohella ja paljon runsaamminkin yhä edelleen käytettiin tulivuorenlasista eli obsidianista ja kovasta kivestä valmistettuja teriä puun vuolemiseksi, parran ajamiseksi ynnä muihin tarkotuksiin. Metalleja oli myös ruvettu käyttämään rahana kaupanteossa, varsinkin kultahiekalla täytettyjä sulkia ja kuparipuikkoja, mutta pienenä vaihtorahana käytettiin kaakaopapuja. Avarat torit ja niiden ympärille rakennetut pylväskäytävät ja kauppiaitten suuri luku osottivat, että kauppa oli kehittynyt hyvin tärkeäksi elinkeinoksi.

Taide.

Ei ole ihmettelemistä, että niin rikkaassa ja edistyneessä maassa taidekin oli alkanut kukoistaa. Mexicon vanhat kiviveistokset, puuveistokset, sulkamatot ja saviastiat eivät ole vailla taiteellisia ansioita. Runous oli kohonnut raakalaiskantaa korkeammaksi, ja torvien, rumpujen ja huilujen ohella oli varmaan laulukin kehittynyt, koska temppeleissä laulettiin ylistyslauluja jumalain kunniaksi. Suuressa suosiossa olivat juhlalliset ja iloiset tanssit ja kisat, muun muassa »lintukisa», joka herätti muukalaistenkin ihmetystä. Maahan pystytettiin korkea masto ja tämän yläpään ympäri kierrettiin köysiä, köysien päähän kiinnittivät itsensä linnuksi puetut urheilijat. Kun he sitten heittäytyivät köyden varaan, niin köysi alkoi kehiytyä auki maston ympäriltä ja »lintu» samalla liiteli korkealla maasta laajoja kaaria. Mexicolaisten pallokisa, »tlachtli», oli ruhtinasten ja ylimysten ajanviettoja. Sitä varten oli rakennettu erikoisia suuria kisakartanoita. Pallo oli kummia — se luultavasti oli ensimäinen esine, johon europpalaiset näkivät kummia käytettävän. Palloa ei saanut käsin koskea, vaan se oli seinään ajettava iskemällä sitä polvella tai kyynärpäällä, olkapäällä tai takapuolella.

Tämä lyhyt esitys Mexicolaisten vanhasta kultuurista osottaa heidän monella alalla joutuneen sangen kauas kehityksen tiellä ja saavuttaneen tuloksia, jotka olisivat myötätuntomme arvoisia, elleivät niitä rumentaisi niin hirmuiset uskonnolliset käsitykset. Tosin moni Vanhankin maailman kuulu varhainen sivistyskansa ihmisiä uhrasi, varsinkin Foinikit, mutta tuskin missään tämä tapa oli niin kammottavaksi kehittynyt kuin vanhassa Mexicossa. Se masentaa meissä säälin, jota muutoin tuntisimme tämän vanhan alkuperäisen sivistyksen hävittämisestä. Se saa meidät ymmärtämään raivon, joka niin monesti valtasi Espanjalaiset heidän taistellessaan tätä kansaa vastaan.

Maya-kultuuri.

Niinkuin olemme edellä nähneet, oli Keski-Amerikallakin vanha sivistys, samoista juurista alkanut kuin Mexicon. Paljon muistomerkkejä on säilynyt, rakennuksia, kuvanveistoksia ja kivikirjotuksia, mutta tietomme niistä ovat paljon vaillinaisemmat kuin Mexicon vanhasta kultuurista, koska ne eivät samassa määrin herättäneet espanjalaisten vallottajain huomiota. Jäihän Yucatan, Maya-sivistyksen päämaa, suurimmaksi osaksi aivan vallottamatta.

Mayain sivistys, joka ehkä perustui jollekin vielä vanhemmalle, ei korkeasta kehityksestään huolimatta liene ollut muuta kuin 500 vuotta vanha. Sen rappeutuminen näyttää tapahtuneen samaan aikaan, kun Nahua-kansat Anahuakin ylänkölaaksosta alkoivat valtaansa levittää. Mutta samalla se myös näyttää saaneen Mexicosta käsin uusia aineksia. Keski-Amerikan ja Yucatanin rakennukset vievät Anahuakin vanhoista rakennuksista voiton. Ne ovat syrjäisen asemansa vuoksi paljon paremmin säilyneetkin. Toisin paikoin on kokonaisia autioita muinaiskaupunkeja. Yleisimmät rakennukset ovat pyramidit ja pylväskäytävät. Jotkut pyramideista olivat tiilistä rakennetut, mutta suurin osa oli hakatuista ja tarkkaan yhteen liitetyistä paasista, ja rakennuksen pinta oli peitetty oivallisilla veistokuvilla. Pyramidin päälle kulki yhdeltä tai useammalta puolelta portaat. Tavallisesti on pyramidin laella pyhättö. Pyramidien seurassa on koko joukko muita rakennuksia, alttareita, patsaita, uhrikiviä uskonnon tarpeiksi ynnä viranomaisten asunnoita ja kartanoita samanlaista pallokisaa varten, jota Mexicossakin kisattiin. Pallokartanot ovat aina pohjois-eteläsuunnassa; samoin on melkein kaikilla muillakin rakennuksilla varma ilmansuunta. Holvikaarta ei tunnettu, vaan holvi rakennettiin siten, että päällekkäin ladottiin kiviä, ylemmän syrjä alempaansa aina vähän ulommaksi, kunnes lopulta yksi kivi riitti aukon peittämään. Koristeaiheet ovat mittausopillisia, käärmeenpäitä ja ihmisnaamoja.

Keski-Amerikan vanhain rauniopaikkain luku on sangen suuri, ja mahdollista on, ettei kaikkia ole edes vielä löydetty, mitä sitten tutkittu. Monelle matkustajalle on äkkiä tiheimmässä aarniometsässä ilmestynyt kaunis puoleksi sortunut pyramidi temppeleineen, josta ei sitä ennen kukaan ole tiennyt kertoa.

Yucatanin rauniokaupungeista on kuuluin Uxmal; se on samoin kuin Mayapan ja Chitchenitzakin, niemimaan pohjoisosissa sisämaassa. Uxmalissa on säilynyt viisi suurta rakennusryhmää, Chitchenitzassa, joka on kauempana idässä, kokonaista kahdeksan. Mutta monta muutakin vanhaa kaupunkia sieltä tunnetaan, kuten Chacmaltun loistavine seinämaalauksineen, Tantah kauniine pylväsfasadeineen ja Xlabpak de Santa Rosa, jossa oli kolmenkertainen temppelipalatsi.

Guatemalan rauniot ovat laajalla alalla; niistä kuvastuu, samoin kuin Keski-Amerikan muistakin vanhoista rauniopaikoista, sekä mayalainen että mexicolainen vaikutus. Suurimmat rauniopaikat ovat Usumacinta joen laaksossa; sielläkin on temppeleitä, kuvanveistoksia, kuvakirjotuksia ja pienempiä muinaisesineitä. Tical on kuulu erinomaisista Kukulkania ja muita jumalia esittävistä kuvanveistoksistaan. Cozumalhuapassa. Cordillerien Tyynen meren puoleisella rinteellä, on valtavista paasista veistettyjä jumalankuvia. Lähellä Honduraksen rajaa on Quirigua, jonka temppeliraunioista on löydetty taiteellisia mahtavia kivisteelejä.

Honduraassa on, lähellä Guatemalan rajaa, Copan, joka oli Mayasivistyksen tärkeimpiä keskustoita. Sieltä muun muassa on löydetty omituisia kilpikonnan muotoisia alttareita ja steelejä, jotka ovat kuvakirjotusta täynnään. Copanin kuvakirjotuksista on saatu sen verran selville, että on voitu määrätä Mayain vanhimpain ja nuorimpain rakennusten väliaikaa olleen noin 500 vuotta. Maya-sivistys ei siis voinut alkaa paljoakaan ennen vuotta 1,000 j.Kr. Honduraassa on, paitsi lueteltuja, kymmeniä muita rauniopaikkoja.

Samaan keski-amerikkaläiseen ryhmään luetaan myös nykyisen Mexicon Chiapas ja Oaxaca maakuntain rauniopaikat. Chiapaksen pääpaikka on Palenque, joka ei ole kaukana Usumacintan suistamosta. Palenquen mahtavat holvit ja omituiset päädyt ovat kuitenkin toisen malliset kuin Copanin ja Quiriguan; sikäläiset kuvanveistokset ovat verrattoman loistavat. Monta muuta muinaispaikkaa on Chiapaksessa, eikä ole varmaa, että vielä kaikkia tunnetaankaan. Oaxacan maakunnassa on vanhastaan asunut toisen rotuista kansaa, joka on ollut Mexicolaisten ja Mayain välittäjänä; tunnetuimmat Oaxacan kansoista ovat Zapotekit. Zapotekkien vanhassa almanakassakin molemmat vaikutukset yhtyivät. Oaxacan tärkein rauniokaupunki on Mitla, josta on löydetty varsinkin oivallisia seinämaalauksia. San Salvadorissa, joka oli vallotuksen aikana kuulu jalokivistään, aarteistaan ja varallisuudestaan, ei sitä vastoin ole säilynyt yhtä paljon muinaisrakennuksia.

Keski-Amerikassa on siis muinaistutkimukselle suuri työala, ja koska se viime aikoina on yhä enemmän kiinnittänyt amerikkalaisten tutkijain huomiota, niin saatanee vielä paljonkin valaistusta näiden maiden omituiseen vanhaan sivistykseen. Tämä sivistys on mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että vaikka se onkin kehittynyt niin erillään, niin se kuitenkin osottaa Vanhaan maailmaan verraten huomattavan paljon vertauskohtia. Se osottaa, että ihmiskehitys eri keskustoissa synnyttää samanlaisia ilmiöitä, vaikk’ei vuorovaikutusta niiden välillä olisikaan.