Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

LÖYTÖRETKIÄ PÖHJOIS-AMERIKAN ETELÄOSIIN.

Aikana, jolloin maailma aukeni kuin kauan suljettu kirja, jolloin äkkiä esiintyi ratkaistavaksi niin tavaton runsaus suuria maantieteellisiä kysymyksiä, olisi luullut pelkän tutkijainnon joksikin ajaksi voittavan muut vaikuttimet; mutta harvinaisia ovat suurien löytöretkien historiassa semmoiset yritykset. Kullan ja vallan kiihko ne ensi sijassa kannustivat niitä miehiä, joita ehtymättä virtasi Espanjasta Uuteen maailmaan, ja maantieteellisiä löytöjä harrastettiin vain sikäli, kuin näytti olevan saaliin toiveita. Verraten hitaasti edistyi sen vuoksi Länsi-lntian maantieteellisten olojen selvittely. Antillien ja Keski-Amerikan asutus ja Mexicon vallotus kysyivät paljon voimia. Mutta kun Aztekkien rikas maa oli saatu vallatuksi ja siten tutustuttu aivan uusiin mahdollisuuksiin, niin kannusti se toimihaluisia miehiä laajemmalta etsimään, eikö löytyisi toisia seutuja, joista rohkea voisi toivoa yhtä runsasta vaivanpalkkaa. Eivät pelottaneet haaksirikot, eivät sotaiset maanasukkaat, taudit, eivät surmat muunkaanlaiset. Tämmöisien retkien kautta tuli Pohjois-Amerikan eteläosa jotenkin kauas sisämaahan tunnetuksi.

Juan Ponce dc Leonin yrityksen jälkeen v. 1513 jäi Florida joksikin aikaa unohduksiin, yleinen huomio kun kääntyi etupäässä länttä ja etelää kohti. Tosin hän v. 1520 uudelleen kävi samoilla rannoilla, niinkuin kerroimme, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Melkein samaan aikaan lähetti Ayllon Haitista retkikunnan orjanajoon. Hänen laivansa purjehtivat Pohjois-Amerikan itärantaa aina Charlestonin seuduille saakka. Toisella retkellä, joka tapahtui v. 1526, Ayllon melkoisella joukolla koetti perustaa Charlestonin seuduille siirtokunnan, mutta kaikenlaisten vastoinkäymisten, varsinkin rannikon epäterveellisyyden vuoksi, yrityksestä oli luovuttava.

Alvares de Pineda löytää Mississipin.

Luotsi Alvares de Pineda Jamaikan maaherran Francisco de Garayn toimesta v. 1519 tutki Floridasta länteen päin jatkuvaa rannikkoa, mitaten ja kartottaen tarkkaan joka mutkan. Maa huomattiin kauniiksi, jo'issa luultiin olevan kultaa ja asukkaitten kanssa päästiin monessa kohden yhteyteen. Löydettiin sitten valtavan suuri joki, jota noustiin vähään matkaan. Se joki oli Mississippi; Pineda nimitti sen »Pyhän hengen joeksi». Mississipin suistamosta tutkittiin rantaa eteenpäin aina Mexicoon saakka, jossa Garayn miehet paremman palkan toivossa yhtyivät Cortekseen. Garay koetti v. 1523 melkoisilla voimilla perustaa siirtokunnan näin löydetylle Texasrannikolle, mutta jälleen hänen miehensä liittyivät Cortekseen, jonka lippujen alla saaliin toivo oli parempi. Garay itsekin joutui lopulta Mexicoon, jossa hän kuoli. Hänen jälkeensä sai Narvaez, sama mies, joka oli yrittänyt vangita Corteksen, Espanjan hallitukselta luvan vallata Mexicon lahden pohjoispuolella olevat maat.

Pamfilo de Narvaezin retki.

Neljällä laivalla, melkoinen joukko kerallaan Narvaez v. 1528 saapui Floridaan ja samosi sisämaan kautta pohjoista kohti, laivain purjehtiessa rantavesiä. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt, vaikka oli kuljettu laajalti joka suuntaan, niin Narvaez joukkoineen palasi meren rannalle. Mutta hän ei löytänytkään enää laivojaan; nämä kauan turhaan odotettuaan olivat palanneet Cubaan, joku laiva oli kärsinyt haaksirikonkin. Kun laivoja ei kuulunut, vaikka kauan odotettiin, kun taudit ja puute tekivät tuhojaan, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta rakentamaan veneitä ja yrittää päästä rantoja seuraillen Mexicoon. Ravinnoksi pätivät loput hevosista ja maissi, jota oli ryöstetty suuret määrät intianien vilja-aitoista; tällä eläen ruvettiin suurella kiireellä rakentamaan veneitä. Kannukset, satulanjalustimet, jousipyssyjen rautaosat, kaikki taottiin lärveiksi, sahoiksi ja nauloiksi, palmunlehdistä saatiin tukkeita, petäjistä pikeä, ja työ edistyi nopeaan. Kuudessatoista päivässä oli saatu valmiiksi viisi isoa venettä, lähes kymmentä metriä pitkiä kukin. Hevosenjouhista punottiin laivaköysiä, paidat neulottiin purjeiksi, airoja veistettiin, hevosten tuppeen nyljetyistä koipinahoista tehtiin vesipulloja. Syyskuun 22 p. ne, mitä retkikunnasta oli eloon jäänyt, kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä miestä, menivät veneihin ja lähtivät purjehtimaan rantaa pitkin länteen päin.

Vaikka he olisivat olleet taitavia purjehtijoita, niin olisi tämä matka sittenkin ollut ylen vaikea, sillä veneet olivat niin täynnään ja vaipuivat niin syvälle veteen, ettei ollut aallon varaa ensinkään. Mutta kun joukossa tuskin oli ainoatakaan merimiestä, niin yritys näytti melkein toivottomalta. Viikon tai enemmänkin veneet hiipivät pitkin matalaa rantaa; mutta sitten löydettiin muutamia intianikanootteja, ryöstettiin ne ja voitiin jonkun verran keventää veneitä. Kuljettiin vielä kuukausi rantaa pitkin eteenpäin, kärsien nälkää ja janoa, ainaisessa hengenvaarassa. Harvoin uskallettiin sotaisten intianien vuoksi maihin poiketa, mutta ei ollut hyvä rannan näkyvistäkään poistua. 30 p. lokak. se vene, jota Cabeza de Vaca johti, huomasi tulleensa leveään suolattomaan virtaukseen, joka kävi maalta voimallisesti merelle päin; se osotti retkikunnan tulleen mahtavan kymen suistamoon. Se oli Mississippi, jonka Alvarez de Pineda oli nähnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Seikkailijat koettivat nousta jokeen etsiäkseen polttopuita viljansa paahtamiseksi; mutta kun tuuli puhalsi pohjoisesta ja virtaus oli voimallinen, niin se oli hukkayritys, vieläpä veneet erosivat toisistaan ja hajautuivat pitkin rannikkoa. Narvaez pysytteli lähellä maata, mutta Cabeza laski rohkeasti merelle, jättäen hänet jälkeensä ja seuraten toista venettä, jota johti Alonso de Castillo. Tuuli oli nyt suotuisa ja neljä päivää jatkettiin purjein, airoin, nopeaan matkaa länttä kohti. Sitten itämyrsky sai hataran veneen valtoihinsa ja ajoi sitä päivän ja yön onnen kaupalla mukanaan ja varhain seuraavana aamuna raastoi sen rantahyökyihin ja heitti miehineen päivineen kumottuna hiekkasaarelle, luultavasti nykyisen Galvestonin seuduille. Rannalla ulvoivat intianit haaksirikon nähdessään, mutta onneksi nämä olivatkin ystäviä, heidän ulvonansa oli myötätunnon eikä vihamielisyyden osotus. He rakensivat tulia lämmittääkseen vilusta väriseviä haaksirikkoisia, antoivat heille ruokaa ja suojaa ja tekivät minkä voivat heidän kurjuuttaan lieventääkseen. Castillon vene kärsi haaksirikon vähän kauempana rannikolla ja hänkin miehineen pelastui. Muitten veneitten kohtalosta ei ole säilynyt mitään tietoa. Cabeza myöhemmin kuuli huhuja, että kaksi oli rannikolle särkynyt ja miehet nälkään kuolleet ja Narvaezin vene taas oli ajautunut merelle ja sinne hukkunut.

Vilun, puutteen ja muitten kärsimysten vuoksi Cabezan ja Castillon miehet toinen toisensa jälkeen kuolivat, niin että lopulta vain neljä oli elossa, yksi näistä Cabeza, toinen Estebanico niminen neekeri, jonka myöhemmin tapaamme toisilla asioilla. Cabeza de Vaca oli rohkea ja neuvokas mies. Hän oppi intianien kielen ja perehtyi heidän tapoihinsa ja sitten saavutti vaikutusvaltaakin, koska hän muka taisi parantaa tauteja. Mutta aluksi oli seikkailijain kohtalo hyvin surkea. Intianit pitivät heitä orjinaan vuosikausia ja nöyryyttivät ja kiduttivat heitä monella tavalla. Monena iltana heidän rinnalleen laskettiin nuoleja sen merkiksi, että heidät aamulla tapettaisiin. Mutta he pääsivät vihdoin pakoon ja tapasivat toisia heimoja, jotka luulivat heidän taivaasta tulleen. Toiset toivat ruokansa heidän siunattavakseen, toiset kantoivat heidän eteensä parhaat tavaransa ja pyysivät heitä valitsemaan, mitä tahtoivat, ja toisinaan tuhannet saattelivat heitä matkalle. Cabeza tovereineen paranteli sairaita »Pater nosteria» lukien ja ristinmerkkiä tehden. He vaelsivat heimosta heimoon ja ansaitsivat elantonsa kaupittelemalla kaikenlaisia pieniä esineitä. Sitten he taas olivat jonkun aikaa eri heimoissa vankina, toisistaan erotettuina, mutta pääsivät uudelleen yhtymään Sabine-joen länsipuolella ja alkoivat vähitellen vaeltaa Tyyntä merta kohti sikäläisiin espanjalaisiin siirtokuntiin.

Cabezan kertomuksesta voimme jotenkin tarkkaan seurata hänen matkansa kulkua. He pyrkivät rannikolta sisämaahan, kuultuaan, että siellä asui taajemmassa ihmisiä ja lempeämpiä. Samalla he halusivat nähdä maata laajemmalta, voidakseen joskus laatia siitä kuvauksen. Halki nykyisen Texasin he kulkivat pohjoiseen aina Canadian-riverille, Arkansaan latvaosille saakka. Intianien polkuja seuraten he menivät vedenjakajan poikki ja tulivat Mexicon nykyisen rajajoen Rio Granden laaksoon. Samoin kuin intianeilla heilläkin oli sarvaannahkasta vaatteet, talvella puhvelinnahkasta. Rio Grandelta he hitaasti vaelsivat edelleen länttä kohti, poiketen intianikyliin, paljon vaaroja, puutetta ja vaivoja kärsien. Vihdoin he pääsivät Californian lahden rannalle nykyiseen Sonoraan, jossa silloin jo oli espanjalaisia siirtokuntia. Toukokuussa 1536 he näkivät Tyynen meren pinnan ja olivat kolmetuhatta kilometriä kuljettuaan vihdoinkin päässeet vaivainsa päähän. Yhdeksän vuotta oli kulunut siitä, kun he lähtivät Narvaezin kanssa Espanjasta. ja melkein kahdeksan vuotta siitä, kun he olivat Floridan rannoilta hatarilla veneillä retkensä jälkiosan alkaneet. Kuusi vuotta tästä ajasta olivat Texasin intianit heitä pitäneet vankeudessa. Kaksikymmentä kuukautta kului matkaan maan poikki Californian lahdelle. Cabeza de Vaca tovereineen oli ensimäinen. joka Mexicoa pohjoisempana kulki Pohjois-Amerikan poikki. Heitä oli jo aikoja sitten luultu kuolleiksi; sitä suurempi oli nyt riemu. Kunniavartiosto saattoi heitä Compostellaan ja pitkin matkaa heitä Mexicossa joka kaupungissa kestittiin yhteisinä vieraina.

Seuraavana vuonna Cabeza de Vaca palasi Espanjaan ja nimitettiin muutaman vuoden kuluttua Rio de la Plata maakunnan »adelantadoksi». Hän menomatkalla nousi maalle Brasilian rannalla Santa Catharine nimisen saaren luona ja kulki sieltä maan poikki Asuncioniin, Paranan ja Paraguayn yhtymäpaikalle, joka silloin vielä oli siirtokunnan pääkaupunki. Myöhemmin hän, välillä jo vuoden maanpaossakin vietettyään, nimitettiin Sevillaan tuomariksi ja kuoli v. 1564 vaiheilla. Molemmista suurista matkoistaan ja ihmeteltävistä seikkailuistaan Cabeza de Vaca kirjotti matkakertomukset.

Hernando de Soton retki Mississipin laaksoon.

Vaikka Narvaezin retki päättyikin näin onnettomasti, niin tehtiin vielä uusia yrityksiä samoihin maihin. V. 1538 Hernando de Soto, Pizarron etevimpiä upseereja Perun vallotuksessa, siellä melkoisen omaisuuden koottuaan sai Espanjan hallitukselta Cuban maaherruuden ja luvan lähteä Floridaa anastamaan. Soton suuri maine vaikutti, että hänen yritykseensä liittyi mitä loistavin joukko ritareita. Kymmenellä laivalla, mukanaan 900 miestä ja 350 hevosta, tykkejä, pyssyjä, verikoiria ja kahleita, hän v. 1538 purjehti Sevillan satamasta Cubaan ja sieltä iloisten juhlain jälkeen meren poikki Floridaan. Laivat lähetettiin takaisin Cubaan. jonka hallinnon Soto oli poissa olonsa ajaksi uskonut vaimolleen, Pedrarias Davilan tyttärelle. Soto vei väkensä maihin kesäkuussa 1539 ja lähti sitten tunkeutumaan sisämaahan. Siellä täällä oli melkoisia intianikyliä, mutta asukkaat olivat kauttaaltaan vihamielisiä. Lukuisat rämeet ehkäisivät niin suuren joukon kulkua. Eräänä päivänä Soton väki suuresti hämmästyen näki intianijoukon keskellä hevosella ratsastavan valkoisen miehen, joka hurjin ilonelkein lähestyi heitä ja tervehti heitä espanjan kielellä. Hän olikin espanjalainen, Juan Ortiz nimeltään, muuan Narvaezin miehistä, jonka intianit olivat vangiksi saaneet ja päällikön tytär kahdesti kuolemasta pelastanut. Ortiz oli vankeutensa ajalla oppinut intianien kieltä ja tutustunut heidän tapoihinsa; hänestä sai Soto hyvän tulkin. Mutta Ortiz ei tiennyt mitään niistä rikkauksista, joita siellä muka piti olla, sen mukaan kuin intianit olivat Sotolle uskotelleet; hänen kertomuksensa tosioloista masensi suuresti retkeläisiä, joiden kesken mieliala alkoi muutoinkin olla painuksissa. Sotoa vaadittiin palaamaan, mutta hän jäykästi ilmotti jatkavansa matkaa, kunnes oli omin silmin nähnyt maan köyhyyden.

Talvea vietettiin siinä lahdessa, joka on Floridan ja Alabaman välissä, Apalachee nimisessä maakunnassa. Ruokavaroja oli siellä kyllin, mutta turhaan etsittiin muita rikkauksia. Keväällä v. 1540 Soto samosi pohjoista kohti, lähettäen aina edellään tottuneita vakoojia maanasukkailta pyytämään vapaata kulkua. Muuan Intiani lupasi opastaa Soton «etäiseen, kuningattaren hallitsemaan maahan, jossa oli paljon keltaista metallia. Espanjalaiset lähtivät uusin toivein häntä seuraamaan, aavistamatta sitä, että metalli olikin vain halpaa vaskea. Kuningatar, joka oli erään heimon päällikkö, tuli kantotuolissa kaikkiin koruihinsa puettuna Sotoa vastaan. Nousten alas kantotuolista hän lähestyi ritaria, toivottaen hänet tervetulleeksi, ja heitti hänen kaulaansa kahdenkertaisen helminauhan. Soto kumarsi kohteliaasti, niinkuin hovimiehen sopi, ja tekeytyi ystäväksi. Mutta saatuaan selville, ettei siellä ollutkaan kultaa, hän päätti edes helmet ryöstää; hän otti kuningattaren vangiksi, antoi kaivaa päälliköitten haudoista kaikki vainajien mukaan pannut helmet, anastipa kuningattaren omankin kalliin helmilippaan, joka oli koko heimon aarre. Kuningatar kuitenkin pääsi karkaamaan ja sai vielä helmilippaansakin mukanaan viedyksi.

Kun oli tultu jo'ille, jotka virtasivat Atlantin merta kohti, niin käännyttiin länttä kohti, alituiseen taistellen intianeja vastaan. Mitä intianeja vangiksi saatiin, ne osaksi surmattiin, osaksi otettiin orjiksi; orjiksi otettujen täytyi seurata mukana, kahleet kaulassa, retkikunnan tavaroita kantaen ja leiripaikoilla viljaa jauhaen.

Osasta tavattiin hyvinkin viljeltyjä seutuja, vaikkei missään semmoisia rikkaita sivistysmaita, kuin Corteksen ja Pizarron vallottamat. Eräs päällikkö, Tascaluco nimeltään, rupesi retkikunnan oppaaksi, kun sai Sotolta hevosen; hän oli kooltaan semmoinen jättiläinen, että kun hän istui hevosensa selässä, niin jalat laahasivat maata. Mutta Tascaluco opastikin vieraansa vahvan intianilinnan luo, sillä hän aikoi heidät tuhota. Linnassa oli 80 suurta rakennusta, joissa kussakin sanottiin olevan 1000 miestä. Espanjalaiset kuitenkin viime hetkessä huomasivat vaaran, kävivät linnan kimppuun, hakkasivat kirveillä rikki puuportit ja sytyttivät majat tuleen. Soto itse haavottui taistelussa, mutta johti sitä kuitenkin loppuun saakka. Intianien naisetkin ottivat osaa tappeluun. Mutta kun tuli leviämistään levisi, niin täytyi intianien pyrkiä pakoon, varustuksiensa yli hypäten. Taistelua kesti yhdeksän tuntia. Espanjalaiset menettivät 83 miestä, mutta intianien mieshukan he arvostelivat 11,000 mieheksi. Kaduilla laskettiin päälle 3000 ruumista ja 4000 sai arvion mukaan tulipalossa surmansa, petollinen päällikkö ehkä näiden mukana.

Espanjalaiset masentuivat tästä vihamielisyydestä, jota vastaan oli sitä toivottomampi taistella, kun ei kultaa ollut missään. Suurin osa olisi mieluummin palannut kotia, mutta Soto päätti jatkaa retkeä, vaikka täytyikin ainiaan tapella ja varoa väjytyksiä. Eräässä suuremmassa keskustassa päätettiin taas viettää talvea. Syksyllä myöhään intianit eräänä yönä yllättivät retkikunnan ja sytyttivät majat ruokokattoineen palamaan. Tappelussa kaatui jälleen 40 espanjalaista ja sitä paitsi menetettiin puolensataa hevosta. Keväämmällä jatkettiin retkeä, milloin lounaita, milloin länttä kohti. Luultavasti oli Soto silloin Tennessee joen rannoilla ja saapui sitä pitkin Mississipille. Kun nimet ovat toiset kuin nykyiset, niin on vaikea saada matkasuunnista tarkkaa selkoa. Retkikunta oli jo menettänyt puolet miesluvustaan. Liitossa erään intianipäällikön kanssa Soto sitten teki sotaretken Mississippi joelle toista päällikköä vastaan, jonka pääkaupunki vallotettiin ja hävitettiin. Näissä tappeluissa ensi kerran nähtiin intianien riistävän kaatuneilta vihollisiltaan päänahkan. Soto meni Mississipin poikki ja löysi sen toisellakin puolelta hedelmällisiä viljeltyjä maita. Mutta siellä hän sairastui kuumeeseen ja kuoli keväällä 1541, 42:n vuoden ikäisenä, suureksi suruksi väelleen, joka oli häneen kovin kiintynyt. Ritari upotettiin yöllä erääseen Mississipin putaaseen, jotteivät intianit saaneet tietoa hänen kuolemastaan. Soton viimeisen toivomuksen mukaan sai Luis de Alvarado johdon.

Heinäkuun alussa retkikunta lähti Mississipiltä samoamaan länttä kohti, joutuen siten laajalle arolle ja sitten tuiki autioon erämaahan, jossa intianioppaatkin eksyivät. Kun ruokavarat loppuivat ja miehet alkoivat uupua, niin täytyi kääntyä takaisin Mississipille, vaikka edessäpäin oli näkynyt suuria vuoria, joissa ehkä olisi vihdoinkin ollut etsittyjä aarteita. Arvatenkin oli retkikunta siis kulkenut Kalliovuoriston itäiselle eteismaalle saakka. Paluumatkalla nääntyi paljon sotamiehiä puutteeseen, talvi tuli, ruoka oli hankittava ainaisilla taisteluilla. Mississipin rantarämeillä täytyi retkeläisten usein viettää yönsä ratsumiehet satulassa, jalkamiehet polviaan myöten suossa, sillä ei aina tavattu edes kuivaa maata leirin paikaksi. Paljain jaloin, eläinten vuotia vaatteinaan — oikeat vaatteet olivat jo aikoja sitten repaleina — saapuivat suuren retkikunnan tähteet marraskuun lopulla takaisin Mississipille lähelle sitä paikkaa, jossa kesällä oli sen poikki kuljettu. Siellä vallotettiin vesikaivannoilla suojeltu kylä ja asetuttiin siihen talvea viettämään. Retkikunnasta oli vielä jäljellä 320 miestä ja 70 hevosta. Mutta rasituksien jälkiseurauksista kuoli vielä talvenkin kuluessa monta miestä. Eräältä läheiseltä ystävälliseltä intianipäälliköltä saatiin ruokavaroja ja tultiin siten toimeen kevääseen saakka, jolloin päätettiin kulkea pitkin jokea merelle ja sitten pyrkiä takaisin espanjalaisiin siirtokuntiin. Maaliskuun ja huhtikuun kuluessa rakennettiin vankkoja, keulasta ja perästä kannellisia veneitä. Mutta Mississipin valtava kevättulva viivytti vielä monta viikkoa lähtöä. Joki alkoi nousta maaliskuun 10 p. ja täytti huhtikuun puolivälissä koko laajan laaksonsa, niin että vielä toukokuun puolivälissä Espanjalaisten asuman kylän kujat olivat tulvaveden vallassa ja vasta juhannuksen aikana oli saatu kokoon sen verran ruokatavaroita, että voitiin joelle lähteä. Tämä tapahtui kesäkuun viimeisinä päivinä. Kussakin veneessä oli noin viisikymmentä Espanjalaista ja neljä intiania, jotka lähtivät oppaiksi. Mutta joen suupuolen heimot olivat saaneet tiedon muukalaisten lähtöpuuhista. He sulkivat tien tuhannella sotikanootilla, joista toisissa oli viisikinkolmatta melojaa kummallakin puolella. Sotilaat olivat täydessä sotamaalissa, enimmäkseen mustan ja sinisen kirjavat, ja kanootit oli maalattu samoilla väreillä. Espanjalaisten täytyi veneineen raivata tiensä tämän suunnattoman veneliudan keskitse, takaa-ajoa ja taistelua kesti kymmenen päivää, ja moni heitti jälleen henkensä. Vasta sitten voitiin rauhassa matkata edelleen. Joki levisi niin leveäksi, että keskeltä tuskin näkyi alavia rantoja. Jokimatkan yhdeksäntenätoista päivänä saavuttiin merelle ja jatkettiin matkaa länteen päin rantoja pitkin. Kokonaisen päivän oli merivesi suistamon ulkopuolella Mississipin suolatonta vettä. Lähes kaksi kuukautta purjehdittiin sitten rantaa pitkin Mexicoa kohti, saatiin ruokavarain apua kalastuksella, joka oli hyvinkin satoisaa, ja poikettiin silloin tällöin maihin vettä ottamaan. Meriretki rantaa pitkin sujui odottamattoman hyvin, mutta lopulta yllättivät myrskyt ja rankkasateet, jotka monta kertaa uhkasivat täyttää ja upottaa veneet. Nukkumatta, syömättä seikkailijain täytyi ponnistella yhtä mittaa toista vuorokautta, ennenkuin pääsivät semmoiseen paikkaan, jossa saattoivat taas laskea maihin. Siinä toivossa, ettei Uuden Espanjan alue enää voinut olla kaukana, lähdettiin sitten maisin etelää kohti samoamaan. Mutta 70—80 kilometriä astuttuaan joukko oli niin uuvuksissaan, ettei se jaksanut kauemmaksi kulkea. Kaksi reippainta vain lähti edelleen tiedustelulle, kulkien yöllä, paljain jaloin, vain miekka ja kilpi aseinaan. Onneksi he piankin tapasivat intianin, jolta kuulivat Panuco nimisen siirtokunnan, joka oli määrätty Uuden Espanjan pohjoisrajaksi, jo olevan lähellä. Panucon espanjalainen maaherra otti ystävällisesti vastaan puolialastomat, eläinten vuotiin puetut maanmiehensä, jotka olivat enemmän villien kuin sivistyneitten ihmisten näköisiä, ja lähetti heidän tulostaan tiedon Mexicon varakuninkaalle Mendozalle. Tämä paikalla toimitti heille kaikenlaisia tarpeita, vaatteita, rohtoja ja ruokatavaroita.

Osa pelastuneista palasi Espanjaan, ainaiseksi parantuneena kultakuumeestaan, toiset jäivät Mexicoon, toiset lähtivät Peruhun ja jotkut rupesivat munkiksi. Siten hajosivat viimeiset tähteet siitä suuresta hyvin varustetusta retkikunnasta, jonka Hernando de Soto oli vienyt Mississipin laaksoa tutkimaan. Retken onneton loppu saattoi koko seudun niin huonoon maineeseen, etteivät Espanjalaiset sen koommin yrittäneet sille puolelle toimiaan ulottaa.

Coronadon retki Cibolaan ja Quiviraan.

Jo v. 1530 olivat Mexicon hallituksen jäsenet saaneet kuulla, että muka kaukana pohjoisessa oli maa, jossa oli seitsemän kaupunkia, kukin Mexicon kokoinen ja niin rikas, että oli kokonaisia katuja paljaita jalokivipuoteja. Sinne oli mentävä erämaan kautta, joka oli 40 päivämatkaa pitkä. Tämä tarumaa kiihotti mahtimiehiä moneen yritykseen, varsinkin sitten kun espanjalaisen alueen rajapaalut Mexicon länsirannalla oli viety aina Culiacaniin saakka, joka on vastapäätä California niemen kärkeä, nykyisessä Sinaloa valtiossa. Halu tunkeutua noihin satumaisen rikkaisiin seutuihin sai yhä uutta virikettä, kun Cabeza de Vaca tovereineen vakuutti siellä muka olevan kuusi- ja seitsenkertaisiakin taloja, joitten ovenkamanatkin oli jalokivillä koristettu. Varakuningas Mendoza antoi Culiacanin komentajalle Francisco Vasquez de Coronadolle toimeksi näitten seutujen tutkimisen ja valtaamisen.

Coronado lähetti ensinnä tiedustelulle Marcos de Niza nimisen papin, erään munkin ja sen Estebamco nimisen neekerin, joka oli ollut de Vacan kanssa. Munkki sairastui heti alussa, mutta intianeja oppainaan pappi ja neekeri jatkoivat malkaa. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin, sitä varmemmiksi kävivät tiedot Cibolan huhutuista kaupungeista. Estebanico lähti edeltä vakoilemaan, mutta sai sillä tiellä surmansa. Suurilla lahjoilla sai pappi de Niza intiani-oppaansa saattamaan itseään vielä niin kauas, että hän etäältä näki matkan määrän. Hän todella näki tasangolla pyöreän kunnaan juurella kaupungin, joka pitkän erämaamatkan jälkeen hänestä näytti suuremmalta ja kauniimmalta kuin itse Mexico. Mielellään hän olisi siinä käynyt, mutta hän pelkäsi, että tieto löydöstä joutuisi kokonaan hukkaan, jos hän siellä saisi surmansa. Rakennettuaan kiviraunion mäelle, jolla seisoi, sille ristin pystytettyään ja maan vallattuaan Espanjan kuninkaan nimiin hän lähti paluumatkalle ja pääsikin onnellisesti takaisin Mexicoon kertomaan sen varakuninkaalle näkemistään. Eräs toinen partioretkikunta, joka myöhemmin lähetettiin matkaan, vahvisti sekin todeksi tiedon seitsemästä kaupungista, vaikkei se päässytkään likimainkaan perille saakka. Ei siis ihmettä, että Mexicon varakuningas päätti huhuissa olevan perää. Hän varusti melkoisen retkikunnan Coronadon johdolla vallottamaan tuota tuntematonta aarremaata, joka oli kuin Intian timanttilaaksot vanhain itämaisten satujen kuvauksissa.

Coronado lähti retkelle keväällä 1540, kulkien ensinnä Culiacaniin, Tyynen meren puolelle, ja sieltä edelleen pitkin meren rannikkoa luodetta kohti. Kaksi laivaa seurasi rantoja purjehtien mukana. Californian lahden perukan lähestyessä muutettiin suunta aivan pohjoiseksi ja saavuttiin autioitten seutujen kautta nykyiselle Gila joelle, jonka poikki kuljettiin lautoilla. Sitten matka kävi koillista kohti Colorado ylängön eteläreunoja seuraillen, mäntyjä kasvavain ylämaitten. poikki itää kohti ja jälleen pohjoista kohti rotkoisen maan kautta, kunnes löytyi Cibola. Koko matka oli täytynyt kulkea jalan, koska maan autiuden vuoksi täytyi kuljettaa kanssa paljon ruokavaroja ja ratsut siis tarvittiin kuormajuhdiksi.

Mutta Cibola tuotti seikkailijoille valtavan pettymyksen. Läheltä nähden oli, niin päätettiin, moni Mexicon maalaistalokin komeampi kuin tämä erämaan kylä pahanen, joka oli kivestä ja savesta rakennettu korkealle kalliolle ja johon mahtui korkeintaan 200 sotamiestä. Vähällä vaivalla kylä vallotettiin ja asukkaat karkotettiin. Maa oli kolkko, karu, asukkaat köyhiä, vaikkeivät taitoa vailla, koska he kutoivat puuvillakankaita. Aarteista ei ollut merkkiäkään, ja samanlaisia pieniä kyliä olivat huhutut muut kuusi kaupunkia. Cibola luultavasti oli nykyinen Zuni, idästä Coloradoon laskevan Pienen Coloradon latvoilla. Seutu on nykyisin Yhdysvaltain aluetta, Arizonan ja Uuden Mexicon rajoilla. Kaupunki, joka vielä on olemassa, on porrasmaisesti rakennettu, Pueblo-intianien tavalliseen tapaan. Lähiseudussa on tavattu raunioita noista toisistakin kuudesta kaupungista.

Coronado oli vielä meren rannalla ollessaan lähettänyt pienen osaston Diazin johdolla viemään Californian lahden perukkaan sanomaa Alarconin johtamalle laivasto-osastolle. Diaz kulki Californian lahden pohjaan saakka, tapaamatta laivoja. Noustuaan vielä jonkun matkaa Colorado joen rantaa hän löysi suuren puun juurelta kirjeen, jonka Alarcon oli sinne jättänyt tiedolla, että hän oli palannut takaisin, kun Coronadoa ei kuulunut. Hän oli noussut veneillä jokea niin pitkältä, kuin sitä kulkemaan pääsi, ja turhaan maajoukosta tietoa odotettuaan päättänyt palata takaisin. Diaz menetti tällä paikalla tapaturman kautta henkensä, hänen pieni joukkonsa kulki takaisin Mexicoon samaa tietä kuin oli tullutkin.

Cibolassa oli Coronado kuullut, että pohjoisessa oli suuri joki, ja lähettänyt partiojoukon sitä tutkimaan; joukkoa johti Cardenas. Tämä kulki aution Colorado ylängön poikki ja saapui suunnattoman rotkon partaalle — hän oli löytänyt maailmankuulun Colorado kanjonin. Espanjalaiset hämmästyksellä katselivat tätä äärettömän mahtavaa leikkausta tasaisen ylänkömaan poikki, sen äkkijyrkkiä seinämiä, sivurotkoja, syvyydestä kohoavia pääsemättömiä kallionkeiloja, ja olisivat halusta hakeneet vettä rotkon pohjalla kuohuvasta joesta, mutta se ei ollut miltään kohdalta mahdollista; rotkon seinämät ovatkin enimmäkseen pääsemättömän jyrkät ja toisin paikoin lähes paria kilometriä korkeat. Kolme päivää partiojoukko harhaili pitkin rotkon reunoja etsien paikkaa, mistä päästäisiin alas joelle, mutta turhaan. Jotkut uskalikot yrittivät kiivetä alas jyrkkiä vuorenseinämiä, mutta heidän oli kesken luovuttava yrityksestä. He kertoivat, että monet kalliot, jotka ylhäältä katsoen eivät näyttäneet miestä korkeammilta, alhaalta nähden olivatkin sen korkuisia kuin Sevillan tuomiokirkon torni. Cardenas palasi tämän voittamattoman luonnonesteen luota takaisin Cibolaan. Hän olikin sattunut tulemaan Coloradon suuren kanjonin mahtavimmalle osalle.

Eräs toinen, Alvaradon johtama retkikunta kulki Cibolasta itää kohti. Se tapasi useita intianikyliä, erään sangen omituisen, joka oli rakennettu rotkoiselle hiekkamäelle. Pohjoispuolelle oli tuuli koonnut niin korkean hiekkanietoksen, että sen selkää melkein saattoi nousta kylään saakka, mutta nietoksen harjalta oli kuitenkin vielä kiivettävä joku matka kalliota. Kalliolla polku kulki syvässä rotkossa ja oli niin kapea ja jyrkkä, että Espanjalaisten täytyi nelinkontin ryömiä, vaikka rotkossa olikin siellä täällä puisia portaita. Kaikki joet virtasivat näiltä seuduilta vielä Tyveneen mereen eli Etelämereen, mutta vähän etäämpää huomattiin veden kallistuvan Atlantin meren eli Pohjoismeren puoleen.

Retkikunta meni sitten Mexicon lahteen laskevan Rio Grande del Norten latvahaarain poikki, koska intianit olivat kertoneet siellä olevan paljon kultaa ja hopeaa ja suuria kaupunkeja. Siellä muka eräs päällikkö nukkui päivällisunensa suuren puun alla, joka oli ripustettu täyteen kultatiukuja; tiu'ut suloisella soitollaan herättivät hänet, kun hän oli kylliksi nukkunut. Tätä päällikköä lähdettiin nyt etsimään. Mutta kun Alvarado joukkoineen tuli siihen paikkaan, jossa tiukupäällikkö hallitsi, niin ei siellä ollutkaan kultaa vähääkään ja tarun kertoja leimattiin julkeaksi valehtelijaksi. Päällikkö kuitenkin vangittiin ja vietiin Coronadon leiriin, jossa häntä pidettiin kuusi kuukautta; mutta kultaa eivät Espanjalaiset sittenkään saaneet, vaan päin vastoin kaikki intianit nousivat heitä vastaan sotaan. Näin vietettiin talvi ylämaassa ja lähdettiin huhtikuussa 1541 jatkamaan matkaa Quivira nimiseen maahan, jonka rikkauksista oli kuultu samanlaisia ihmeitä. Oppaana oli sama intiani, joka oli tiukupäälliköstäkin valehdellut; hän oli henkensä pelastanut valehtelemalla aarremaan olevan vieläkin kauempana.

Matka piti Pecos ja Canadian jokien latvain poikki, ja yhdeksän päivämatkan päässä jälkimäisestä saavuttiin rannattomille aroille, joilla eli paljon maakuopissa eläviä preriakoiria. Oli tultu puhvelien maahan, josta Espanjalaiset jo olivat kuulleet ihmeitä. He näkivät nyt ensi kerran tämän kumman eläimen, näkivät sitä suunnattomia karjoja. Eräänä päivänä säikytettiin pakoon niin suuri lauma, että syvä rotko täyttyi lauman alkupäästä ja loppupää saattoi lihasiltaa kulkea rotkon poikki. Tavattiin maanasukkaitakin, metsästäjä-intianeja, mutta nämä eivät mitään tienneet jalometalleista, keltaisesta ja valkoisesta, joita heidän maassaan muka piti olla niin kosolta. Opas sen vuoksi sidottiin ja hänet uhattiin hirttää, jos hänen juttunsa huomattaisiin perättömiksi. Coronado palautti takaisin muun joukkonsa ja lähti vain kolmenkymmenen hevosmiehen ja kuuden jalkamiehen keralla kultamaata etsimään. Ravinnosta ei ollut puutetta, puhvelilaumoista saatiin lihaa niin paljon kuin suinkin kukin halusi, kuusi viikkoa jatkettiin matkaa ja saavuttiin vihdoin siihen maahan, jota opas sanoi Quiviraksi. Se oli noin 40:llä leveyspiirillä, suuren joen pohjoispuolella, joka lienee ollut nykyinen Arkansas. Maassa, nykyisessä Kansaksessa, oli paljon jokia ja puroja, maaperä oli voimallista mustaa multaa, jossa kasvoi samanlaisia luumuja kuin Espanjassakin, pähkinöitä, viinirypäleitä ja oivallisia silkkiäispensaita ja marjoja. Se oli mainio maa maanviljelijälle, mutta autio erämaa kullan etsijöille. Asukkailla ei ollut mitään muuta metallia kuin kuparia. He olivat raakalaisia, asuivat olki- ja puhvelivuotamajoissa, kävivät puhvelinnahkavaatteissa, eivätkä tunteneet muuta viljaa kuin maissin. Coronado pettyneenä ja vihastuneena hirtätti oppaan ja pystytti sitten Arkansaan rannalle ristin, johon kirjotettiin matkasta lyhyt tieto. Aivan samaan aikaan, kesällä v. 1541, nousi Hernando de Soton retkikunta melkein yhtä kauas pohjoiseen, vaikka koko joukon idempänä.

Tosin olisi opas houkutellut lähtemään vielä etäisempään maahan, jonka nimi muka oli Harahey, mutta Coronado oli jo mielestään nähnyt kylläksi, etenkin kun syksykin läheni. Paluumatka tapahtui vähän toisia teitä, etelämmätse, ja siten tultiin vielä autiompiin seutuihin, muun muassa suola-aroille, joilla soissa oli paksu kuori puhdasta suolaa. Erämaaluontoisen Llano Estacadon poikki tultiin Pecos-joelle ja Rio Grandelle ja kuljettiin tämän rantaa suureen kanjoniin saakka, jossa joki näytti katoavan maan sisään. Coronado vietti näillä seuduin talvea, aikoen lähteä keväällä uudelle retkelle Quiviraan, mutta turnauksessa erään toverinsa kanssa hän suistui satulasta ja loukkasi itsensä niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Huhtikuussa 1542 hän sen vuoksi Cibolan kautta palasi Culiacaniin ja Mexicoon, muhkea retkikunta vähäksi käyneenä ja ränstyneenä. Varakuningas otti hänet hyvin epäsuosiollisesti vastaan, koska hän palasi tyhjin käsin. Coronadon erinomaista kuntoa, tarmoa ja merkillisiä löytöjä ei pidetty suuren arvoisina, vaan hän menetti senkin maaherrakunnan, joka hänellä ennen retkeä oli ollut.

Huolimatta siitä, että näiden retkien kautta oli saatu ensimäinen yleiskäsitys Pohjois-Amerikan koko eteläosasta, huolimatta siitä, että Tyynen meren poikki oli jo monta kertaa purjehdittu, oli ihmisten kuitenkin vaikea päästä siitä käsityksestä, etteikö Pohjois-Amerikka ollut Aasian osa. Niinpä luuli kapteeni Castaheda, että Quiviran intianit varmaan olivat tulleet Suur-Intiasta, koska heidän tapansa ja elämänlaatunsa muka olivat kokonaan erilaiset kuin Uuden maailman muitten alkuasukkaitten. Ja hän arveli, että siinä maassa, josta he olivat tulleet, sittenkin täytyi olla suuria rikkauksia; sen maan täytyi olla osa Itä-Intian äärimäisestä alueesta ja myös siitä laajasta välimaasta, joka ulottui Kiinasta melkein Norjaan saakka. Näitten käsitysten mukaan olisi Pohjois-Amerikan länsiranta ollut maayhteydessä Aasian kanssa ja itäranta kulkenut Floridasta Grönlannin kautta lähelle Norjaa. Ei ainoastaan oppimattomien sotureitten kesken lausuttu semmoisia mielipiteitä, vaan karttoihinkin ne pääsivät.

Yhtä sitkeästi luotettiin toiselta puolen siihen, että Pohjois-Amerikan pohjoispuolella oli samanlainen salmi merestä mereen kuin Magalhãesin salmi ja sille annettiin nimikin, »Anianin salmi». Vielä v. 1602 Espanjasta lähetettiin laivoja sitä etsimään ja valtaamaan, ennenkuin ennättäisivät Englantilaiset ja Ranskalaiset.

Perun vallotus.

Kuljettuaan Panaman kannaksen poikki ja ensimäisenä nähtyään Etelämeren Balboa alkoi löytämältään rannalta etsiä kultaa ja helmiä, ja tällöin eräs seudun kasikeista halveksien läimäytti hänen kultavaakaansa, niin että kallis hiekka lensi permannolle, ja huudahti: »Jos tuo on se, jota te niin kiihkeästi etsitte, jonka vuoksi olette etäisestä kotimaastanne lähteneet ja henkenne uskaltaneet, niin voin minä teille ilmottaa maan, jossa syödään ja juodaan kultaisista astioista, jossa kulta on yhtä halpaa kuin teillä rauta.» Hän tarkotti inkkain maata. Balboa sai käsiinsä tuossa maassa valmistetun kamelin näköisen savikuvankin, joka esitti laamaa (vert. II, s. 225). Telottajan miekka esti häntä itseään lähtemästä satumaata etsimään, mutta telottaja kuuli samat sanat, ja hän se löysi maan ja anasti sen aarteet. Tämä mies oli Francisco Pizarro. johon jo olemme edellisessä tutustuneet.

Perun nimi tuli ensi kerran tunnetuksi retken kautta, jonka Andogoya teki Etelämeren rantaa seuraillen etelää kohti. Hän tuli erääseen pieneen Biru nimiseen maakuntaan, joka oli hänen saavuttamansa etäisin kohta, ei varsin kaukana Panaman kannaksesta. Siitä ruvettiin rannikkoa sanomaan Biruksi, ja sitä myöten kuin sitä etelää kohti tutkittiin, sitä myöten venyi nimikin, kunnes se lopulta tuli käsittämään inkkain suuren valtakunnan.

Birun asukkaat olivat sotaisia, mutta pieni espanjalainen retkikunta tunkeutui kuitenkin kappaleen matkaa maan sisään ja kuuli siellä, että etsitty kultamaa oli kauempana etelässä.

Francisco Pizarro ja Diego de Almagro.

Francisco Pizarro oli syntynyt v. 1471 Truxillossa Estremadurassa ja oli eversti Gonzalo Pizarron, Italian ja Navarran sodissa mainetta saavuttaneen sotilaan avioton poika. Hänen äitinsä oli alhaista sukua. Francisco ei oppinut kirjottamaan eikä lukemaan ja poikana hänen täytyi hankkia elatuksensa sikopaimenena. Mutta kun sitten kaikki, ken kynsille kykeni, lähtivät Uuteen maailmaan onneaan etsimään, niin Francisco Pizarrokin karkasi, saapui Sevillaan ja lähti sieltä muitten onnenetsijäin kanssa meren taa. Muuta hänen nuoruudestaan ei tiedetä. V. 1510 hän oli Hispaniolassa, oli monessa yrityksessä osallisena ja saavutti terävän älynsä ja urhoollisuutensa kautta esimiestensä luottamuksen. Hän oli Ojedan mukana Venezuelassa ja joutui sitten Panaman kannakselle, jossa hän palveli sekä Balboaa, että Pedrarias Davilaa ja johti Helmisaaria vallottamaan lähetettyä retkikuntaa. Andogoya uskoi, itse rammaksi jouduttuaan, yrityksensä jatkamisen Pizarron käsiin, ja siitä pitäen tämä ponnisti kaikki voimansa ja keinonsa huhutun kultamaan löytääkseen ja vallottaakseen. Pizarolla ei ollut varoja, mutta hän sai de Luque nimisen Panaman papin taipumaan tuumiinsa ja varoja antamaan, ja kolmanneksi mieheksi yhtyi liittoon Diego de Almagro, seikkailija, jonka aikaisemmista vaiheista ja sukujuuresta vähän tiedetään. Hän oli löytölapsi ja oli mieheksi vartuttuaan muiden mukana lähtenyt Uuteen maailmaan onneaan etsimään. Almagro oli toisen luontoinen mies kuin Pizarro, urhea hänkin, mutta lisäksi suora, juonien ja salakeinojen vihaaja, vaikka kiivastuneena usein raju ja väkivaltainen. Almagroa kiitettiin niin hyväksi kävelijäksikin, että hän taajassa aarniometsässä saavutti nopeimmankin intianin, vaikkapa tämä olisi ollut paljon edellä.

Pizarro varusti kolme pienenlaista alusta ja Almagro pestasi 112 miestä; Luque jäi Panamaan virkaansa hoitamaan ja toimittamaan retkikunnalle apua, mitä se milloinkin tarvitsi.

Birun rannikolla.

Pizarro lähti Panamasta 14 p. marrask. 1524, Almagron piti seurata perässä vähän myöhemmin. Retkikunta saapui kahdella laivallaan Birun rannalle, kärsittyään kuitenkin koko joukon vaurioita myrskyissä, sillä se oli. ilmastoa tuntematta, lähtenyt matkalle sadeaikana. Rannikko oli rämettä ja kasvoi taajaa metsää, niin kauas kuin silmä kantoi. Espanjalaiset koettivat kirves kädessä raivata tien aarniometsän kautta, jossa tihkui ainainen sade, jossa paitsi lukemattomia hyönteisiä ja matelijoita tuskin oli mitään elämää. Toisinaan oli kuljettava kivisiäkin maita, joilla jalkineet hajosivat ja jalat haavottuivat veriselle. Sotamiehet raskaissa panssareissaan ja vahvoissa varuspaidoissaan kärsivät kuumuudesta, niin että heikommat vaipuivat nääntyneinä taipaleelle ja heitä oli kannettava. Turhaan koetettiin päästä tämän aarniometsän kautta asuttuihin seutuihin; oli palattava takaisin laivoihin ja purjehdittava kauemmaksi etelään. Purjehdittiin ensinnä vähän matkaa rantaa seuraillen, sitten ulottiin vähän kauemmaksi merelle, mutta raivot myrskyt ukonilmoineen ja rankkoine sateineen pitelivät laivoja niin pahasti, että pelättiin niiden hajoavan. Alkoi olla puute vedestä ja muusta. Palattiin sen vuoksi takaisin rannikolle, mutta samoja rämeitä ja tiheikköjä kohdattiin jälleen, ravintoa ei ollut muuta kuin marjoja, asumuksia ei missään, kultatemppeleistä puhumattakaan. Sotamiehet alkoivat väkisin vaatia, että oli palattava Panamaan, mutta Pizarro sai heidät jäämään kauniilla lupauksillaan, kun lähetti yhden laivoista Panamaan ruokavaroja hakemaan. Jäljelle jääneet sen palaamista odottaessaan kärsivät kamalaa puutetta. He söivät maahan varisseita puolimätiä marjoja, joiden joukossa oli myrkyllisiäkin, simpukoita merenrannalta, palmujen karvaita nuppuja ja pahanmakuisia ruohoja. Myrkkymarjoja syöneitten ruumis pöhöttyi pahasti, toisia kuoli nälkään. Pizarro, joka tiesi yrityksensä menestyksen kokonaan riippuvan sotamiestensä uskollisuudesta, jakoi heidän kanssaan kaiken puutteen ja lievensi heidän kärsimyksiään, mikäli se oli mahdollista. Viikko toisensa jälkeen kului, eikä vain kuulunut palaavaksi Panamaan lähetettyä laivaa. Lopulta rohkeimpainkin mieli lannistui, kaksikymmentä miestä oli jo kuollut ja toiset olivat nääntymäisillään, mutta silloin löydettiin vihdoin metsästä pieni kylä, pelotettiin asukkaat pakoon ja anastettiin maissi ja kaakao, mitä siitä löydettiin. Kun asukkaat lopulta uskalsivat tulla takaisin, niin Pizarro heiltä sai kuulla vahvistusta huhuille, että etelässä oli rikas maa. Kahdentoista päivämatkan päässä muka asui vuorien takana mahtava hallitsija, jonka kimppuun oli juuri siihen aikaan käynyt toinen vielä mahtavampi. Vihdoin palasi, 47 päivän kuluttua, Panamaan lähetetty laiva; se oli matkalla saanut kokea yhtä suurta puutetta ja vaaroja, mutta oli hyvin asiansa toimittanut, ja voimakas ravinto pian sai eloon jääneet toipumaan. Mutta satamalle annettiin nimeksi Puerta de la Hambre — nälkäsatama.

Mielellään Pizarro nyt olisi purjehtinut avointa merta, mutta mistä tietää, mihin matka suunnata? Vaikka ranta olikin niin asumaton ja vaikeakulkuinen, niin oli se edes varma tiensuunta, ja retkikunta siis sitä noudatellen purjehti yhä kauemmaksi etelää kohti, nousi niemissä maihin ja askel askeleelta etsi tietä luvattuun kultamaahan, josta ei muuta tietty, kuin että sen piti olla jossain etelän puolessa. Eräästä intianikylästä, jonka asukkaat ajettiin pakoon, saatiin kömpelötekoisia kultakoristeita, ja ne kiihottivat taas mieliä; myös tavattiin paistumassa ihmislihaa, ja tämä vähän laimensi innostusta. Rannikko siitä eteenkinpäin kasvoi mereen ulottuvia mangroverämeitä, joiden vedenalaiset juuret vaikeuttivat maihin nousua. Mutta polunpäistä päättäen maa oli asuttua. Noustiin eräässä paikassa maihin ja tavattiin lyhyen marssin jälkeen eräältä kukkulalta paaluaidoilla hyvin suojeltu kaupunki. Asukkaat Espanjalaisten lähestyessä pakenivat, ja kaupungista saatiin runsas saalis ruokavaroja ja kultaa. Kun laiva oli pahasti vahingoittunut, niin Pizarro päätti lähettää sen Panamaan korjattavaksi ja itse jäädä tähän kaupunkiin, koska sitä oli helppo puolustaa. Hän lähetti kuitenkin alapäällikkönsä Montenegron ensin seutua tutkimaan ja mikäli mahdollista pääsemään maanasukkaitten kanssa puheisiin. Mutta se olikin sotainen heimo. Kaupunki oli hyljätty vain vaimojen ja lasten pelastamiseksi, heimon sotilaat olivat kaiken aikaa pitäneet Espanjalaisia silmällä ja huomattuaan heidän jakaneen sotavoimansa hyökkäsivät Montenegron kimppuun, kun hän oli kukkulain välisiin soliin tunkeutunut. Pelästyen alastomia, kirjavin värein maalattuja villejä, joita joka taholta tulvi heidän kimppuunsa, Espanjalaiset hetkeksi joutuivat epäjärjestykseen, kolme heistä kaatui ja moniaita haavottui. Mutta pian he taas kokoontuivat, ampuivat vihollista jousipyssyillään ja kävivät sitten rohkeasti miekka kädessä vastahyökkäykseen ja karkottivat intianit. Villit peräytyivät ja kääntyivät Pizarron kimppuun, jonka he paremman maantuntemuksensa kautta saavuttivatkin ennen kuin Montenegro, joka myös kääntyi paluumatkalle. Intianit hyökkäsivät äkkiä esiin metsästä ja syytivät Espanjalaisten päälle rankasti nuolia ja keihäitä, joista jotkut tunkeutuivat haarniskansaumoihin tai lävistivät paksut pumpulipanssarit, joita Espanjalaiset olivat ruvenneet intianien malliin käyttämään. Pian huomattiin, että Pizarro oli valkoisten päällikkö, ja hänen kimppuunsa nyt etupäässä käytiin. Hän sai tuota pikaa seitsemän haavaa, mutta puolusti itseään miekalla ja kilvellä urheasti, kunnes äkkiä kaatui. Hurjin sotahuudoin muutamat intianit hyökkäsivät hänelle surmaniskua antamaan, mutta Pizarro oli taas äkkiä pystyssä, hakkasi voimallisella kädellä maahan kaksi etumaista ja karkotti väkensä keralla muutkin takaisin. Samalla saapui Montenegrokin apuun ja Espanjalaiset olivat pelastetut. Kun haavotettuja oli paljon ja niiden hoito välttämättä kaipasi turvallista olopaikkaa, kun Pizarro lisäksi huomasi olevansa liian heikko taistelua jatkamaan, niin hän palasi Panamaan virkistymään ja enemmän voimia saamaan.

Almagro oli sillä välin jo lähtenyt pienellä laivalla matkaan. Hän etsi toveriaan sovitulta rannalta tapaamatta häntä missään, ja tuli senkin paikan läheisyyteen, missä yllä mainittu kahakka oli tapahtunut. Almagronkin kimppuun intianit hyökkäsivät: hän sai haavan päähänsä ja menetti toisen silmänsä, mutta voitti ja jatkoi haavasta huolimatta retkeään etelää kohti, kunnes alkoi tavata yhä enemmän kultaa ja merkkejä suuren rikkaan valtakunnan läheisyydestä. Juan joen suulta, 4° pohj. leveyttä, hän palasi takaisin, kun Pizarroa ei näkynyt, ei kuulunut, ja kun hänellä itsellään oli liian vähän väkeä matkaa yksin jatkaakseen. Panamassa Almagro tapasi Pizarron, ja kun he molemmat vertasivat huomioitaan, niin eivät ne suinkaan kehottaneet yrityksestä luopumaan, vaan päin vastoin kaikin tavoin jatkamaan, sillä melkoinen määrä kultaa oli jo saatu. Triumviraatti Pizarro, Almagro ja Luque laati hankittujen tietojen perustuksella tarkasti määritellyn sopimuksen Perun kultamaan vallottamisesta. Luque hankki jälleen rahat — 20,000 kultapesoa, ja hänen piti siitä hyvästä saada kolmasosa vallotetusta maasta ja anastetusta kullasta. Almagron ja Pizarron puolesta, jotka eivät edes osanneet nimeään kirjottaa, kaksi Panaman siirtolaista ja eräs notari vahvistivat sopimuksen. Sitten se valalla ja Herran ehtoollisella juhlallisesti vannotettiin. Luque sai maaherran, Pedrarias Davilan, antamaan yritykselle edelleenkin kannatustaan; tämä oli jo aikonut kokonaan kieltää sen jatkamisen, se kun vain kulutti voimia, jotka hän mielestään paremmin tarvitsi omiin puuhiinsa. Hankittiin nyt suuremmat ja vankemmin rakennetut laivat, runsaat eväät ja muut tarpeet, paremmat aseet ja muutamia hevosia. Varustuksia paljon hidastutti se seikka, että Davila samaan aikaan puuhasi retkeä Nicaraguaan erään sikäläisen niskottelevan virkamiehen kurittamiseksi. Lopulta saatiin kokoon 160 miestä, mukaan luettuina nekin 50, jotka olivat elossa edelliseltä retkeltä. Luotsiksi saatiin Bartolomeo Ruiz, kokenut ja ammattiinsa perehtynyt mies, joka tunsi Etelämeren tavat paremmin kuin kenkään muu.

Pizarron ja Almagron toinen retki.

Retkikunta purjehti nyt oikopäätä San Juan joelle, Almagron saavuttamaan eteläisimpään kohtaan, ja kun vuodenaika oli suotuisampi, niin purjehdus menestyi ilman tapaturmaa. Joen suulla oleva kylä rynnäköllä vallotettiin ja siitä saatiin koko joukko kultakoristeita. Pizarro ja Almagro päättivät, että näin vähällä vaivalla saatu runsas saalis varmaan houkuttelisi uusia seikkailijoita, ja Almagro sen vuoksi palasi Panamaan sitä näyttelemään. Pizarron piti pääjoukon kanssa jäädä San Juanin rannalle odottamaan, sillä inttäneiltä oli kuultu, että kauempana maan sisässä oli suuri avoin seutu. Ruiz lähetettiin rantaa eteläänpäin tutkimaan. Seuraamme ensinnä hänen vaiheitaan.

Ruiz purjehti rantaa seuraillen aina Gallo saarelle saakka 2:lle asteelle pohjoista leveyttä ja kävi sen luo ankkuriin. Sinne saakka oli jo levinnyt huhu valkoisien ilmestymisestä ja asukkaat olivat täysissä sotatamineissa taisteluun ryhtyäkseen. Ruiz ei kuitenkaan antautunut taisteluun, vaan purjehti eteenpäin. Viljelys näytti eteläänpäin yhä paranevan ja rannoilla nähtiin paljon väkeä, joka ihmetteli outoa kulkijaa, monessakin paikassa luullen sitä taivaan lähettämöksi. Edelleen purjehtiessaan Ruiz sitten näki keulan edessä merellä purjealuksen, joka häntä suuresti ihmetytti, hän kun varmaan tiesi, ettei se voinut olla kukaan europpalainen, eikä ollut siihen saakka nähnyt maanasukkaitten purjeita käyttävän. Kun tultiin lähemmäksi, niin alus huomattiin suureksi lautaksi, »balsaksi», joka oli rakennettu lujasti yhteen sidotuista hyvin kevyistä puunrungoista, ruokokatolla katettu. Keskellä alusta oli kaksi mastoa, jotka kannattivat suurta nelikulmaista pumpulipurjetta. Tuulen kantamisen vastustamiseksi aluksessa oli irtain lautaköli. Vielä nykyäänkin käytetään samalla rannikolla ja sen joilla samanlaista alkuperäistä alusta. Ruiz laski sen viereen ja huomasi siinä olevan intianeja, miehiä ja naisia, jotka kuljettivat kulta- ja hopeaesineitä rantapaikkoihin kaupan. Mutta vielä enemmän hän ihmetteli heidän villakankaasta tehtyjä vaatteitaan, jotka olivat sangen hienosti kudotut, lintujen ja kukkien kuvin ommellut ja loistavan väriset. Aluksessa oli vaakakin, jolla punnittiin kultaa ja hopeaa. Intianeista kaksi oli kotoisin Tumbezista, rantakaupungista, joka oli vielä kauempana etelässä, ja he hänelle merkeillä osottivat, että siellä oli suuria laumoja niitä eläimiä, joista villa saatiin, ja että heidän hallitsijansa palatsissa oli kultaa ja hopeaa yhtä paljon kuin muualla puuta. Ruiz otti laivaansa molemmat Tumbezin miehet ja muutamia muitakin intianeja viedäkseen ne Pizarron luo tietojansa kertomaan ja samalla castilian kieltä oppimaan, niin että saatiin tulkkeja. Balsan hän sitten laski rauhassa menemään. Hän seurasi rannikkoa Punto de Pasadoon saakka, joka oli puolen astetta päiväntasaajan eteläpuolella, ja kääntyi siitä takaisin Pizarrolle uutisiaan kertomaan — ja pelastamaan hänet mitä vaarallisimmasta pulasta.

Pizarro oli joukkonsa keralla marssinut sisämaahan, etsiäkseen avointa seutua, josta hän oli huhua kuullut. Mutta metsä vain sakeni ja synkkeni, kuta kauemmaksi hän kulki, ja puut kohosivat niin korkeiksi, etteivät he tässäkään maassa olleet niiden vertoja nähneet. Samalla maa kävi yhä mäkisemmäksi, kuta enemmän he lähestyivät Andien mahtavia vuorijonoja, joitten lumipeitteiset kukkulat loistivat korkealla taivaalla lähempien vuorien takana. Espanjalaiset näkivät näillä metsäisillä mäkimailla mitä monipuolisimman ja osasta aivan oudon eläinkunnan, apinoita, valtavan boa-käärmeen, suunnattomat määrät papukaijoja ja joissa krokotiileja, jotka nyppäsivät sivumennen joukosta monta miestä. Toisia sai surmansa vaanivien intianien myrkkynuoleista. Pizarro menetti eräänkin kerran samalla haavaa neljätoista miestä, joiden kanootti jokimatkalla tarttui matalikolle. Muiden vaivain lisäksi alkoi pian nälänhätäkin ahdistaa, ja ravinnon avuksi täytyi etsiä metsäperunoita ja jalostamattoman kaakaopuun hedelmiä. Mutta vielä sietämättömämpi kuin metsä oli rannikko, sillä siellä kiehui sääskiä niin suunnattomasti, että miesten täytyi kaivautua kasvoja myöden hiekkaan. Suurin osa retkeläisistä halusi kiihkeästi päästä pois, mutta Pizarro ja hänen uskollisimpansa pysyivät jäykkinä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruiz palasi, ja pian saapui Almagrokin Panamasta, tuoden ruokavaroja ja uusia sotilaita. Almagron matka oli menestynyt hyvin. Kun hän tuli Panamaan, niin oli Davilan tilalla uusi maaherra, joka oli heidän yritykselleen kaikin puolin suosiollinen. Pizarron väki reipastui ja sai uutta rohkeutta, ja kaikki tahtoivat nyt jatkaa matkaa etelään. Mutta suotuisa vuodenaika olikin jo menetetty, tuulet olivat koko ajan vastaiset ja lisäksi myrskyiset, ja merivirtakin tuli vastaan. Ukonilmat olivat hirmuiset, aallot kamalat, mutta lopulta päästiin Gallo saareen, jossa Ruiz jo oli käynyt. Siellä viivyttiin pari viikkoa, korjattiin laivat ja virkistyttiin merimatkan rasituksista. Sitten purjehdittiin eteenpäin. Kaikki myönsivät, että maa ja viljelys yhä paranivat etelää kohti, yksin metsätkin muuttuivat, yksitoikkoiset mangroverämeet jäivät jäljelle ja niiden sijasta rannalla nähtiin ebenpuuta, mahonkipuuta ja muita mitä arvokkaimpia kovia puita. Sandelipuu ja monet tuntemattomat hyvänhajuiset puut levittivät kaikkialla sulotuoksujaan, ja metsiköiden välillä oli suuret alat viljelysmaata, kukkuloilla maissia ja perunoita kasvaen, alemmilla paikoilla kukkivia kaakaopensaita. Takamezin kohdalla nähtiin melkoinen kaupunki, jossa oli kadut. Sekä miehillä että naisilla oli paljon kulta- ja jalokivikoristeita, toisilla korvissa, toisilla nenästä killumassa, kaulassa ja käsivarsissa. Maa oli jo Quitoa, jonka Perun inkat pari miespolvea aikaisemmin olivat vallottaneet. Se oli jo näillä seuduin hyvin rikasta kullasta, jota huuhdottiin joista. Ja täällä oli ihana Smaragdijoki, nimensä saanut rannallaan olevista smaragdikaivoksista, joista inkoille etsittiin tätä kallista jalokiveä.

Espanjalaiset olivat varmat siitä, että he nyt olivat tulleet kauan etsittyyn kultamaahan; mutta sen asukkaat näyttelivät sotaisia elkeitä ja kaikesta päättäen aikoivat itse pitää aarteensa. Rannalle kokoontui valtava joukko, jossa oli kymmenisentuhatta sotilasta, ja se näytti vain odottavan tilaisuutta alkaakseen tappelun. Pizarro oli mennyt maihin, melkoinen osasto mukanaan, aikoen saada aikaan ystävälliset välit intianien kanssa. Mutta siitä syntyikin kahakka ja Espanjalaisten olisi käynyt huonosti, intianien ylivoima kun oli niin suunnaton, ellei muuan hullunkurinen tapaus, sotaretken historiankirjottajien kertomuksen mukaan, olisi heitä pelastanut. Eräs ritareista vahingossa putosi hevosen selästä, ja intianit, jotka olivat luulleet hevosta ja miestä yhdeksi olennoksi, hämmästyivät tämän olennon kahtiajaosta niin suunnattomasti, että he suin päin pakenivat ja Pizarro joukkoineen pääsi veneihin palaamaan.

Pizarro Gallon saarilla.

Pizarro ja Almagro älysivät, etteivät heidän ja Gorgonan voimansa riittäneet niin ylivoimaista vihollista kukistamaan, ja neuvottelussa, johon upseerit oli kutsuttu, toiset vaativat palaamaan Panamaan. Mutta Almagro jyrkästi vastusti yrityksen kesken heittämistä, kehotti Pizarroa jäämään joukon keralla odottamaan, kunnes hän oli käynyt Panamassa lisäväkeä hankkimassa. Mutta nyt Pizarrokin näytti saaneen tarpeensa, hän ei suinkaan halunnut ainaiseksi jäädä tähän villiin maahan rämeitten ja metsäin keskelle, sillä välin kun Almagro kulutti aikansa hauskasti matkoilla. Oli syntyä tappelu, mutta luotsi Ruiz ja varainhoitaja Ribeira saivat aseveljet sovitetuiksi. Almagron tuumaan suostuttiin, mutta kun seudun väestö oli niin sotaista, niin Pizarro purjehti Gallo saarelle odottamaan. Siihen eivät kuitenkaan sotamiehet aikoneet suostua, sillä saari oli melkein autio, vaan kirjottivat Panamaan kirjeitä apua pyytääkseen. Almagro tosin anasti kirjeet, mutta tyytymättömille onnistui kuitenkin lähettää tavarain seassa maaherralle kyhäys, jossa he kuvailivat saareen jätettyjen surkeata tilaa ja pyysivät apua. Maaherra näistä tiedoista suuttuneena viipymättä lähetti kaksi laivaa vaatimaan, että Pizarro palaisi, koska hänen yrityksensä oli toivoton ja suotta maksoi ihmishenkiä. Mutta samalla laivalla Almagro sai toimitetuksi rohkaisevan kirjeen, jossa hän vaati Pizarroa kestämään, kunnes apua tulisi. Ja vaikka saarella olikin saatu nälkää nähdä, niin Pizarro päätti kehotusta noudattaa. Ennenkuin hänen joukkonsa laivaan pääsi, hän piirsi miekallaan idästä länteen kulkevan viivan ja huudahti miehilleen: »Täällä, eteläpuolella, on Peru aarteineen, tuolla toisella puolella Panama ja köyhyys. Valitkaa. Minä lähden etelään!» Sitten hän kulki viivan poikki. Häntä seurasi luotsi Ruiz ja lisäksi vain 12 miestä. Heidän nimensä tuli kuuluksi, sillä heidän rohkeutensa ratkaisi Pizarron ja Perun kohtalon. Töin tuskin saatiin laivoista ensi hätään ruokavaroja, mutta Ruiz lähti Panamaan kiiruhtamaan apua. Pizarro pienen joukkonsa keralla peräytyi kymmenkunnan penikulmaa pohjoisemmaksi asumattomaan Gorgona saareen, joka oli suurempi ja jossa oli runsaammin ravintoa sekä vedessä että maalla. Saarella oli metsää ja metsässä fasaneja ja jäniksiä, joista saatiin ruuan apua. Vettäkin oli riittävästi, rankkoja sateita vastaan rakennettiin suojaksi majoja. Mutta myrkyllisistä hyönteisistä oli sielläkin paljon vastusta. Pizarro koetti kaikin keinoin pitää vireillä miestensä mielialaa. Joka aamu pidettiin julkinen rukous ja illalla laulettiin hymni Neitsyen kunniaksi. Pizarro yleensäkin koetti antaa yritykselle uskonnollisen leiman, saadakseen karkean joukkonsa luottamaan taivaan suojelukseen.

Kuukausimääriä he tältä saarelta tähyilivät meren ulappaa, josta avun piti tulla. Mutta kauan he turhaan tähyilivät, ikäväkseen asti he saivat odottaa. Panaman maaherra oli kovin suutuksissaan Pizarron niskottelusta. Lopulta hän kuitenkin taipui antamaan laivan, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, ettei siihen otettaisi enempää väkeä kuin oli purjehdusta varten tarpeen, ja että Pizarro itse saapuisi kuuden kuukauden kuluttua kertomaan yrityksestään. Almagro ja Luque luvan saatuaan kiiruumman kautta varustivat laivan, ottivat mukaan aseita ja ampumavaroja ja lähtivät. Seitsemän kuukautta oli Pizarro tovereineen saanut odottaa. Vaikka hänen mielipahansa olikin suuri, kun ei saanut apuväkeä, niin käytti hän kuitenkin ilolla tilaisuutta jatkaakseen maan tutkimista. Kiiruumman kautta lähdettiin »helvetistä», jonka nimen saari ahkerista hartaudenharjotuksista huolimatta oli saanut, ja luotsi Ruiz, joka laivaa johti, suuntasi intianien osotusten mukaan Tumbezia kohti. Tuuli ja merivirtaus tosin olivat melkein alati vastaiset, mutta säät olivat muutoin suotuisat. Kun oli Pasadon nokan ohi purjehdittu, niin alkoivat tuntemattomat vedet, joilla ei edes Ruiz ollut käynyt. Rannikko kävi matalammaksi ja sillä alkoi olla hiekkalakeita. Toiset seudut taas olivat erinomaisen viljavat ja ihanat ja asukkaitten valkoisia taloja loisti taajassa rannikolla. Kun oli oltu parikymmentä päivää matkalla, niin laskettiin Guayaquilin ihanaan lahteen. Rannikolla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, vaikka hedelmällinen kaistale olikin kapea, sillä Andien jonot kulkevat läheltä lahdenperukan ohi. Ihastuneina maan kauneudesta ja hyvästä viljelyksestä Espanjalaiset kävivät Tumbezin lahden suulle Santa Claran saaren suojaan ankkuriin. Saari oli asumaton, mutta läheisen Puna saaren asukkaitten tapana oli tulla sinne uhraamaan.

Tumbez.

Seuraavana päivänä he laskivat lahden poikki Tumbeziin, joka kivi- ja savitaloineen oli hyvin kastellun vihannan niityn keskellä. Pian saapui laivan luo Tumbezin »balsoja», jotka olivat täynnään Punaan sotaretkelle lähteviä sotilaita. Päälliköitä kehoteltiin tulemaan laivaan, ja ihmetellen he katselivat kaikkea, kummastellen varsinkin sitä, kun laivalla tapasivat maanmiehiään. Nämä kertoivat vaiheensa ja kuvasivat Espanjalaisia ihmeolennoiksi, puolijumaliksi (huiracalchas), jotka eivät olleet tulleet millään pahoilla aikeilla, vaan ainoastaan tutustuakseen maahan ja sen asukkaihin. Tumbezin asukkaat olivat kokoontuneet rannalle ja ihmettelivät lahdelle ankkuriin käynyttä uivaa linnaa. He jännitetyllä mielellä kuulivat maanmiestensä kertomuksia ja alueen päällikkö eli kuraka paikalla päätti valkoisten olevan korkeampia olennolta, joita oli palveltava. Laivan luo saapui useita balsoja, joilla Pizarron pyynnön mukaan tuotiin bananeja, pisangeja, jukkaa, maissia, imeliä perunoita, ananasta, kaakaopapuja ja Tumbezin laakson muita tuotteita. Tuotiin myös metsänriistaa ja kaloja, ynnä muutamia eläviä laamoja, joita Pizarro nyt näki ensi kerran. Laivaan saapui sitten eräs inkkalainen ylimys, joka oli Tumbezissa sattumalta ja joka Espanjalaisilta sai korvissaan käyttämiensä valtavain helyjen vuoksi nimeksi »Orejon.» Pizarro kohteli häntä suurella huomaavaisuudella, näytti hänelle laivansa kaikki paikat ja ilmotti peittelemättä tulleensa maata anastamaan hallitsijalleen, koska se oikeudella kuului hänelle, ja samalla myös oikeata uskontoa levittämään, koska täällä palveltiin pahaa henkeä. Intianiylimys kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei vastannut mitään; hänen näytti olevan hyvin vaikeata käsittää, että maan päällä olisi suurempaa hallitsijaa kuin inkka, auringon poika. Ylimys söi laivalla päivällistä ja kiitteli ruokia ja varsinkin viiniä, joka hänestä oli paljon parempaa kuin kotoiset käyneet juomat. Lahjoista, joita Pizarro hänelle antoi, hänen mielestään teräspiilu oli arvokkain, rauta kun oli yhtä tuntematonta Perussa kuin Mexicossakin.

Pizarro seuraavana päivänä lähetti maihin Alonso de Molinan ja Panamasta otetun neekerin lahjottamaan kurakalle sian ja kukon kanoineen: molemmat olivat Uudessa maailmassa tuntemattomia eläimiä. Molina illalla palatessaan tiesi kertoa kummia siitä mitä oli nähnyt. Hänen ympärilleen oli heti kokoontunut paljon väkeä, joka ei voinut kylläkseen ihmetellä hänen ihoväriään ja pitkää partaansa. Naiset varsinkin olivat olleet uteliaita ja Molina puolestaan oli haltioissaan heidän suloudestaan ja miellyttävästä käytöksestään. He pyysivät häntä jäämään heidän luokseen ja lupasivat antaa hänelle kauniin vaimon. Mutta yhtä suuresti he ihmettelivät hänen seuralaisensa mustaa, ihoväriä, eivätkä tahtoneet ottaa uskoakseen, että se oli luonnollista, vaan koettivat hieroa sitä pois käsillään. Kun neekeri nauroi, niin että valkoiset hampaat loistivat, niin hekin nauroivat mahdottomasti. Paljon ihmeteltiin eläimiäkin, ja kun kukko hiekasi, niin he löivät kätensä yhteen ja kysyivät, mitä se sanoi. Kuraka otti Molinan vastaan upeassa kodissaan, jossa oli vartijat ovella ja astiat kullasta ja hopeasta. Sitten hänelle näytettiin kaupunkia ja varsinkin temppeliä, jonka kullan ja hopean paljoutta Molina kehui niin ylenpalttisin sanoin, ettei Pizarro ottanut sitä uskoakseen, vaan seuraavana päivänä lupasi lähettää viisaamman ja luotettavamman tiedustelijan. Hän lähettikin huomeneksella maihin Pedro de Candian, joka oli puettuna täysiin haarniskoihin, miekka kupeella, hakapyssy olalla. Häntä intianit vielä enemmän ihmettelivät, aurinko kun kimalsi hänen kiiltävästä teräspuvustaan. Candiaa pyydettiin, että hän antaisi hakapyssynsä puhua heille, siitä kun oli niin kummia kerrottu. Ritari asetti maaliksi laudan ja tähtäsi tarkkaan; pamaus, savu ja luodin sattuminen lautaan säikäyttivät kovasti läsnäolevia, toiset lankesivat maahan ja peittivät käsillä silmänsä, toiset lähestyivät pelästyneinä ritaria, mutta rauhottuivat pian hänen hymyilevän muotonsa nähdessään. Candiaa kohdeltiin yhtä vieraanvaraisesti kuin Molinaakin, ja yhtä ihastunut oli hänen kertomuksensa kaupungista, jonka suojana oli kolmenkertaiset muurit. Temppelin hän oli huomannut kerrassaan katetuksi kulta- ja hopealevyillä. Sen vieressä oli luostari, jossa säilytettiin inkalle määrättyjä morsiamia, ja nämä olivat olleet kovin uteliaita häntä näkemään. Luostarin puutarha oli ollut täynnään kullasta ja hopeasta tehtyjä hedelmänkuvia, joita hän oli nähnyt käsityöläisten paraillaan värkkäävän. Tumbez oli inkan mielikaupunkeja: se oli aivan Perun rajalla, lähellä vallotetun Quiton aluetta. Inkat olivat rakentaneet sen komeat julkiset rakennukset. Monet vesijohdot toivat siihen runsaasti vettä, meri ja vainiot antoivat kaikenlaisia elintarpeita. Perun vallotuksen jälkeen ei kulunut montakaan vuosikymmentä, ennenkuin kaikki oli raunioina.

Espanjalaiset tulivat kerrassaan ilohumalaan nämä uutiset kuullessaan. Pizarro kiitti Kaitselmusta, joka vihdoinkin oli johtanut hänet hänen toiveittensa perille; mutta samalla hän oli kovin katkeralla mielellä, kun oli joukkonsa menettänyt. Lausuttuaan Tumbezin asukkaille jäähyväiset ja luvattuaan pian palata hän läksi purjehtimaan vielä kauemmaksi etelää kohti. Sillä puolella asukkaat jo olivat saaneet tiedon näistä oudoista vieraista ja tulivat balsoineen heitä tervehtimään, hedelmiä, kaloja ja vihanneksia tuoden. Ranta poikkesi itäänpäin, myrsky pakotti Ruizin vähän ulommatse laskemaan, mutta vaikka ranta katosi, niin olivat kuitenkin Andien jonot kaiken aikaa näkyvissä. Huomattavimpiin niemiin vain poikettiin, ja kaikkialla asukkaat ottivat yhtä vieraanvaraisesti vastaan. He tulivat ulos, balsat täynnään ruokatavaroita, katselemaan »auringon lapsia», joiden iho oli niin kaunis, puvut kiiltävät, joilla kädessään oli ukkosen vasamat. Sitä paitsi oli kaikkialle levinnyt tieto siitä, kuinka ystävällisesti ja hyväntahtoisesti he olivat käyttäytyneet. Pizarro oli vielä liian heikko, hän ei vielä näyttänyt oikeata luontoaan. Kaikkialla hän kuuli kerrottavan inkasta ja tämän rikkauksista ja mahdista. Ja omin silmin he näkivät, että näissä tiedoissa mahtoi olla perää; he näkivät inkkain kuuluja valtateitäkin. Kun oli tultu 9:nnelle leveyspiirille Santan kauniiseen satamaan, jonka ympärillä oli laajalti kuivia hietikoita, niin Pizarro vihdoin kääntyi paluumatkalle, poiketen samoihin satamiin, joissa hän oli menomatkalla käynyt. Hän oli luvannut palatessaan käydä katsomassa erästä ylhäistä intianilaista naista, ja tuskin oli käyty kylän edustalle ankkuriin, kun tuo nainen suuren seurueen keralla saapui laivaan. Pizarro otti hänet vastaan suurella kunnioituksella ja lahjotti hänelle kaikenlaisia leluja. Pizarro seuraavana päivänä lähti vastavierailulle, ja kylästä lähetettiin laivaan panttivankeja siksi aikaa, jonka hän maissa viipyi, vaikka hän kysyttäessä oli nimenomaan sanonut, että se oli tarpeetonta. Maalla oli vastaanottoa varten rakennettu rehevistä lehvistä lehtimajoja, joihin oli kiedottu tuoksuvia kukkia ja yrttejä. Pitopöydässä oli ylenpalttisesti kaikenlaisia ruokia, mitä Perussa osattiin valmistaa, ynnä mitä herkullisimpia hedelmiä, joiden nimet ja ominaisuudet olivat Espanjalaisille tuntemattomat. Kun ateria oli syöty, niin nuoret miehet ja tytöt huvittivat vieraita soitolla ja karkeloilla.. Pizarro lopuksi selitti matkansa tarkotuksen ja antoi emännälleen Castilian lipun, pyytäen häntä pystyttämään sen alamaisuuden meikiksi. Intianit tekivät sen suurimmalla mielihyvällä, alati nauraen, ja Pizarro oli sangen tyytyväinen näihin ilmeisiin alamaisuuden tunteihin ja palasi juhlasta hyvällä mielellä takaisin laivaan. Tumbezissakin poikettiin paluumatkalla, ja pari hänen miehistään pyysi saada jäädä sinne asumaan; toinen heistä oli Alonso de Molina. Pizarro mielellään suostui pyyntöön, koska he siten perehtyivät kansaan ja maahan ja saattoivat olla tulevaisuudessa hyvänä apuna. Heidän sijaansa hän otti laivaan pari perulaista castilian kieltä oppimaan.

Pizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa.

Kahdeksantoista kuukautta kestäneen matkan jälkeen laiva palasi Panamaan, jossa sen tulo herätti suurta huomiota, vaikkeivät retkeläisten kauniisiin juttuihin kaikki uskoneetkaan. Maaherra Pedro de los Rios varsinkin oli epäuskoinen, ja hän kieltäytyi millään tavalla enää edistämästä triumviraatin aikeita. Luque silloin ehdotti, että käännyttäisiin suoraan kruunun puoleen, ja se ehdotus oli pelastus. Ystävysten luotto oli vähentynyt niin vähäksi, ettei tahdottu saada Pizarrolle kokoon riittävästi matkarahoja, jotta hän saattoi hovissa esiintyä. Mukanaan kartta, jonka Ruiz oli piirtänyt uudesta maasta, hän lähti Panamasta keväällä 1528, mutta vangittiin heti Sevillassa Encison toimesta, jonka retkellä hän oli ollut mukana ja jolla oli häneltä saatavaa. Hallitus oli kuitenkin jo saanut tiedon matkan tarkotuksesta ja käski laskea hänet vapaaksi. Hetki oli hänen tuumalleen otollinen, sillä Kaarle V oli vastikään Pavian tappelussa voittanut ja vanginnut Ranskan kuninkaan ja oli siten päässyt pahimmasta ulkonaisesta vihollisestaan. Lisäksi oli Corteksen urotöitten kautta yleinen huomio entistä enemmän kiintynyt näihin merentakaisiin yrityksiin ja niistä toivottiin entistä parempaa saalista. Pizarro tapasi Kaarle V:n Toledossa. näytti tuomansa kultakorut, Perun muita tuotteita ja pari laamaa, jotka outoutensa kautta herättivät suurta huomiota. Kaarle V:ttä viehätti suuresti Pizarron kertomus seikkailuistaan ja siitä maasta, jonka hän oli löytänyt ja nyt lupasi vallottaa. Hän tuli liikutetuksi kyyneliin saakka Pizarron kuvatessa omia ja toveriensa kärsimyksiä autiolla saarella. Maan kultarikkaus herätti hänen erikoista huomiotaan, ja parhain suosituksin hän antoi Pizarron esityksen Intian neuvoston käsiteltäväksi. Päätös tuli kaikin puolin suosiollinen. Francisco Pizarro nimitettiin Perun maaherraksi, Almagro Tumbezin komentajaksi ja Luque Tumbezin piispaksi. Ruiz taas Etelämeren yliluotsiksi. Heidän piti kunkin saada Perun tuloista runsaat vuosipalkat. Ne kaksitoista uskollista miestä, jotka olivat jääneet Pizarron keralla Gorgona saareen, korotettiin kaikki hidalgoiksi, s.o. aatelisiksi. Pizarro sai vaakunakilven. Yritystä edistääkseen hallitus paitsi virallista suojelustaan antoi ampumavaroja ja tykkejä, muut varustukset olivat Pizarron ja hänen toveriensa hankittavat.. Pizarro samalla kokonaan vapautettiin Panaman maaherran käskynvallasta. Hän sai siten vihdoinkin vapaat kädet.

Mutta samalla välikirja velvotti Pizarroa hankkimaan yritykseen vähintäin 250 miestä, joista vain 100 saatiin ottaa siirtomaista. Ja tätä ehtoa hänen oli vaikea täyttää, vaikka sai apua Cortekseltakin, joka siihen aikaan oli Espanjassa. Peläten yrityksen tämän vuoksi haaksirikkoon joutuvan hän lähti matkaan salaa San Lucarin satamasta, Guadalquivirin suusta, tammikuussa 1530, vaikka vajanaisin voimin. Vähän myöhemmin lähtivät hänen veljensä Hernando, Juan, Gonzalo ja Martinez de Alcantara, ja kaikki yhtyivät Gomeran luona Canarian saaristossa. Yhdessä purjehdittiin sitten meren poikki Panamaan. Almagro ja Luque olivat kovin tyytymättömiä uuteen välikirjaan, heidän asemansa kun oli siinä määrätty kokonaan toisarvoiseksi. Pizarro syytti Espanjan hallitusta, mutta ei voinut saada yhtiömiehiään vakuutetuiksi omain aikeittensa rehellisyydestä. Almagro tosin pysyi yrityksessä osallisena, mutta luottamus oli hävinnyt, sijaan oli astunut vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmi, ja tämä riita se monen vaiheen jälkeen vihdoin tuotti kummallekin conquistadorille niin surkean kuoleman.

Kolmas retki.

Panamasta lähdettiin tammikuussa 1531 kolmella laivalla, joissa oli 180 miestä ja 37 hevosta.

Vastaiset tuulet hidastuttivat matkaa. Nykyisen Equadorin pohjoisrajalla mentiin maihin ja vallotettiin eräs kaupunki, josta saatiin paljon kultaa, hopeaa ja smaragdeja. Viidennes saaliista määrättiin kruunun osaksi, loput jaettiin retkeläisten kesken kunkin arvon mukaan. Panamaankin Pizarro lähetti melkoisen summan, houkutellakseen enemmän väkeä. Sieltä tuli muutama kymmenkunta miestä, mutta enemmän tarvittiin. Pizarro lähti Guayaquilin lahdessa olevaan Punan saareen odottamaan lisää väkeä. Punan asukkaitten kanssa elettiin ensinnä hyvässä sovussa, kunnes vastapäätä mannerrannalla olevan Tumbezin asukkaat, jotka elivät Punalaisten kanssa riidassa, saivat Pizarron uskotelluksi, että nämä aikoivat hyökätä hänen kimppuunsa ja tuhota kaikki Espanjalaiset. Samoin kuin Cortes Cholulassa Pizarrokin päätti ennättää ennen. Punan päälliköt vangittiin ja mestattiin. Väestö siitä raivostuneena teki suuren hyökkäyksen, mutta voitettiin. Pian tämän jälkeen saapui 100 miestä lisäväkeä, jotka oli pestannut etevä ritari Hernando de Soto, ihastuneena Panamaan lähetetyistä smaragdeista. Vahvistunein voimin Pizarro lähti Tumbeziin. Tämä kaupunki olisi nyt luultavasti ryöstetty, sillä seikkailijain kullannälkä kiihtyi yhä enemmän, kuta enemmän aika kului, mutta se oli sillä välin aarteensa menettänyt, kurakan selityksen mukaan Punan raakalaisheimojen hyökkäyksen kautta. Tähän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti luottamista, sillä Tumbezilaiset näyttivät lähteneen Espanjalaisia pakoon ja kuultuaan heidän ryöväyksistään pohjoisempana ehkä olivat vieneet aarteensa kätköön. Osa palasi takaisin Pizarron rauhottavien vakuutuksien jälkeen. Heiltä kysyttiin, mikä oli tullut Alonso de Molinan ja toisen heidän luokseen jääneen ritarin kohtaloksi, mutta vastaukset olivat vältteleviä. Toiset sanoivat heidän kuolleen tarttuvaan tautiin, toiset saaneen surmansa, kun olivat ahdistaneet intianien naisia. Sen parempaa tietoa ei heidän kohtalostaan milloinkaan saatu.

San Miguel.

Vaikka muutamia espanjalaisia murhattiin Tumbeziin maihin noustaessa, niin ei Pizarro kuitenkaan kostanut, koska hän älysi lempeyden välttämättömäksi, niin kauan kuin hänen voimansa olivat niin vähäiset. Hän ylläpiti sen vuoksi toistaiseksi ankaraa mieskuria. Peläten enemmän odotuksen vain lisäävän joukkonsa tyytymättömyyttä hän lähti kulkemaan maisin etelää kohti. Matkalla hän kaikkialla valtasi maan Espanjan kruunun nimeen. Väestö, joka ei tuota muodollisuutta käsittänyt, salli sen tapahtua. Tangararan laaksoon, nykyisen Perun pohjoisosaan, perustettiin San Miguel siirtokunta, tukikohdaksi vastaisille toimille. Siirtokunta vähän myöhemmin muutettiin terveellisempään paikkaan Piuran laaksoon, joka oli parisataa kilometriä Tumbezista eteläänpäin. Uuteen kaupunkiin rakennettiin kivestä taloja, yleisiä rakennuksia ja muurit ja asetettiin virkamiehet ikäänkuin espanjalaiseen kaupunkiin ainakin. Kaupungin espanjalaisille jaettiin ympäristöstä maita ja maaorjia tavallisen repartimiento-järjestelmän mukaan; mutta aluksi kohdeltiin väestöä paljon paremmin kuin olisi Panaman verikoiralta odottanut. Pizarro oli viisas, vaikka sydämetön.

Pizarro sai tällä retkellä yhä paremman käsityksen sekä maasta itsestään että sen valtiollisista oloista, ja saattoi sen mukaan toimensa suunnitella. Hän kuuli Atahualpan ja Huascarin välisen riidan ja saattoi käyttää sitä hyväkseen. Huayna-Capak nimisen vallottaja-inkan molempain poikain, Atahualpan ja Huascarin välillä oli syntynyt verinen veljessota. Alussa he tosin olivat sovussa hallinneet kumpikin valtakuntaansa, edellinen Quitossa, jälkimäinen Cuzcossa, mutta sopu rikkui, kun kunnianhimoinen ja sotainen Atahualpa oli anastanut Guayaquilin lahden rannalla olevan Tumibamban. Monessa tappelussa voitettuaan veljensä Atahualpa lopulta sai hänet lähellä Cuzcoa vangiksi. Huascarin perhe oli Atahualpan toimesta melkein sukupuuttoon hävitetty. Tämä kaikki oli tapahtunut vähää ennen Pizarron tuloa; Atahualpa oleskeli nyt paraillaan sotajoukkonsa keralla Cajamarcassa, kymmenkunnan päivämatkan päässä San Miguelista. Pizarro olisi mielellään odottanut Panamasta apua, mutta pelkäsi viivytyksen kautta miestensä mielialan masentuvan. Saatuaan San Miguelin asiat järjestykseen hän jätti sinne jonkun verran puolustusväkeä ja varustautui lähtemään pääjoukon keralla vuoristoon inkkaa tapaamaan. Ennen lähtöään hän sulatti siihen saakka anastetun kullan ja hopean harkoiksi, erotti kruunun viidenneksen ja lähetti loput Panamaan velkojen maksuksi ja uusien tarpeitten ostamiseksi. 21 p. syyskuuta 1532 hän lähti San Miguelista retkelleen, mukanaan 110 jalkamiestä, 67 ratsumiestä ja muutamia harvoja pyssymiehiä. Tulkkina oli kaksi tumbezilaista, jotka olivat hyvin edistyneet espanjan kielen taidossa.

Inkat ja heidän maansa.

Luomme seuraavassa silmäyksen siihen suureen ja edistyneeseen valtakuntaan, jonka espanjalaiset seikkailijat näin olivat saavuttaneet ja jonka he sitten vähäisillä voimilla vallottivat ja alistivat.

Inkkain vanha valtakunta ulottui laajimmillaan ollessaan pitkin Audein vuorimaita ja Tyynen meren rantoja nykyisestä Columbiasta Chileen saakka. Tämä laaja alue on luontonsa puolesta maapallon omituisimipia. Vaikka se onkin melkein kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, niin käsittää se kuitenkin tavallaan kaikki ilmastot, ilmastovyöhykkeet vain eivät ole pohjois-etelä-suunnassa, vaan niitten lauhtuminen kuumasta kylmään tapahtuu alaalta ylöspäin. Toiset maakunnat ovat erinomaisen kosteita ja hedelmällisiä, täynnään laajoja aarniometsiä, joihin raivaus ei ole vieläkään voinut tunkeutua. Nämä ovat Andien itäpuolella, merenrannikko enimmäkseen on kuivaa, erämaanluontoista ja viljelykselle vastahakoista ilman keinotekoista kastelua. Kuta korkeammalle noustaan, sitä enemmän ilmanala viilenee, vaikkapa aurinko vuoden umpeensa kaartuukin melkein suoraan keskitaivaan poikki. Tuhannen, parin metrin korkeudessa on maita niin viehättävän leutoja ja suotuisia, että tuskin missään tapaa kautta vuoden tasaisempaa ja mieluisempaa ilmanalaa. Mutta kun noustaan siitä, niin tullaan laajoille ylänkömaille, jotka ovat niin korkealla, että niiden ilmanalaa täytyy sanoa viileäksi, vaikka ne ovat päiväntasaajan alla. Puurajan yläpuolella ovat vihdoin paramo-maisemat. joissa ei koskaan ole niin lämmintä kuin esim. Suomessa kesällä, eikä taas koskaan niin pakkastakaan kuin meillä talvella; kesälämmön karkottaa korkeus, talvipakkasen auringon korkea asema taivaalla. Siellä vallitsee, ottaaksemme vertauksen oman maamme ilmanalasta, ainainen kevätkesä raesateineen, lumiräntineen, mutta myös päiväpaisteineen ja suline maineen. Vuoden umpeensa pysyy sää ja lämpö melkein samanlaisena. Metsät eivät menesty enää; paramoilla on oma omituinen kasvullisuutensa, jonka lajit ovat kaikissa matkustajissa herättäneet ihmettelyä haaveellisten muotojensa kautta. Andien reunaselänteitten väliset ylätasangot, punot, jotka ovat leveimmät Etelä-Perussa ja Boliviassa, ovat kaikki joko viileän lauhkeita taikka aivan paramo-luontoisia maita.

Samoin kuin Mexicossa vallitsi siis Perussakin päiväntasaajan alaisuudesta huolimatta laajoilla aloilla semmoinen ilmaston lauhkeus, jossa korkeammat sivistykset paraiten menestyvät. Korkealla vuoriylängöillä olikin Perulaisten vanha kansallinen pääkaupunki Cuzco, s.o. »maan keskusta», ylängöllä suuri Titicaca järvi, itärannallaan korkeat alppimaisemat, itsekin 3854 metriä merta korkeammalla. Mutta kun sieltä mennään vuoriston poikki itää kohti, niin tullaan alaviin tiheisiin aarniometsiin, joihin tuskin vieläkään ihminen on voinut tunkeutua.

Näiden ylänköjen intianisivistyksen perustajat näyttävät tulleen merenrannikolta, mutta vasta ylämaassa kehittyneen. He puhuivat, historian valon heihin sattuessa, kahta sukulaista kieltä, aymaraa ja quechuaa (ketshuaa). Aymarain kantamaa oli Titicaca järven seuduilla, heidän kansallinen pyhättönsäkin järven saaressa. Titicacan läheisyydessä ovat maan vanhimpien rakennuksien rauniot.

Espanjalaisten maahan tullessa oli Aymarain täytynyt alistua sotaisten quechuain alle, joitten vallan keskusta Cuzco oli. Quechuat, joitten hallitsijoita nimitettiin inkoiksi, lienevät perustaneet valtakuntansa vuoden 1000 vaiheilla j.Kr.

Inkkain vanhempi historia on tarujen verhossa. Varmempia tietoja on vasta niiltä ajoilta, jotka kuluivat lähinnä espanjalaisen vallotuksen edellä. Huayna-Capak niminen suuri vallottaja hallitsi maata vv. 1475—1525 ja hänen aikanaan valtakunta levisi varsinkin pohjoista kohti. Mutta juuri siltä puolelta, jossa valtakunta vielä oli löyhin, alkoivat Espanjalaiset hyökkäyksensä. Perussa sen vuoksi kävi samalla tavalla kuin Mexicossakin: vallottajat saivat alun pitäen kannatusta niiltä alistetuilta kansoilta, jotka olivat inkkain ikeeseen tyytymättömiä. Pizarron yritystä lisäksi suosi Huayna-Capakin molempain poikain Huascarin ja Atahualpan riitaantuminen, josta edellä kerrottiin. Atahualpa oli vallotetun Quiton ruhtinattaren poika ja arvossa alempi Huascaria, joka oli puhdasta inkka-sukua. Hän oli siitä huolimatta saanut kootuksi melkoisen puoluekunnan ja oli voitokkaasti taistellut veljeään vastaan. Espanjalaisten saapuessa riita oli juuri ratkaistu. Atahualpa, joka oli paluumatkalla sotaretkeltään, oli Huascarin vangiksi saatuaan päässyt koko inkka-valtakunnan hallitsijaksi.

Inkat olivat kansan käsityksen mukaan auringon poikia ja jumalallista sukua, jonka vuoksi heidän tuli saada jumalallista kunnioitustakin. Heillä oli kaikkialla maassa linnoja ja palatseja, varsinkin molemmissa pääkaupungeissa. Cuzcon palatsi oli 350 askelta pitkä, kokonaan katettu kultalaatoilla, runsaasti koristeltu ja suurien puutarhain keskellä. Inkat pukeutuivat komeihin, värikkäihin pukuihin, jotka oli kudottu hienoimmasta villasta ja runsaasti koristettu kullalla ja jalokivillä. Arvon merkkinä oli punainen päähine ja sulkatöyhtö. Uskonto kohdistui etupäässä auringon palvelukseen. Maassa oli paljon auringolle pyhitettyjä temppeleitä, joissa oli kultaisia epäjumalankuvia. Palveltiin myös tähtiä ja luonnon-ilmiöitä, kuten vuoria, kallioita, lähteitä ja jokia. Inkkain luultiin pääsevän kuolemansa jälkeen jumalten joukkoon. Inkan jälkeen olivat papit suurimmassa arvossa ja ylimäinen pappi oli kuninkaallisen suvun jäsen. Pappien elämä oli tarkoilla säädöksillä määrätty, heidän täytyi usein paastota ja kurittaa ruumistaan. Auringon immet, jotka olivat luostareissa ankarasti erotettuina maailmasta, hoitivat pyhää tulta niinkuin Vestan neitoset Roomassa. Uhrit eivät olleet niin verisiä kuin Mexicossa, mutta Perussakin kuitenkin tapahtui, että joskus uhrattiin poikia; näiden rinta samoin kuin Mexicossa viillettiin auki kiviveitsellä ja sydän reväistiin jumalille.

Ylimystöön kuuluivat etupäässä kuninkaallisen suvun jäsenet ja heidän heimolaisensa, joita oli paljon kautta maan; tällä ylimystön ylimystöllä oli oma pukunsa, jota muut eivät saaneet käyttää, paljon etuoikeuksia, kuten yksinoikeus kaikkiin korkeimpiin virkoihin, ynnä kaikenlaisia muita etuja. Alempaan ylimystöön kuuluivat voitettujen kansojen ruhtinaat ja heidän sukukuntansa.

Yhteiskunnalliset olot olivat omituinen yhdistelmä yksinvaltiutta ja sosialistista ihannevaltiota. Ammatti kulki perheissä perintönä isältä pojalle. Elämänlaatu ja vaatteus olivat laeilla tarkkaan säädetyt. Ei kukaan voinut rikastua, mutta ei kukaan lopen köyhtyäkään. Kansan täytyi viljellä kaikki maa, sekä kuninkaan maa, temppelimaa että valtionmaa. Valtionmaa jaettiin joka vuosi uudelleen perheitten ja kuntien suuruuden mukaan ja tuloista sai jokainen perhe, mitä se elääkseen tarvitsi. Perulaiset olivat Aztekkeja edullisemmassa asemassa sen puolesta, että heillä oli arvokas kotieläin, laama, mutta laamakarjat olivat kaikki hallitsijan omaisuutta. Viljasadosta sai jokainen perhe osansa, niin paljon kuin arvioitiin vaatteitten valmistamiseen kuluvan. Samoin oli kaikki kulta ja hopea julistettu valtion omaisuudeksi ja niitä käytettiin melkein yksinomaan temppelien ja palatsien koristamiseen. Paitsi villasta kudottiin kankaita myös puuvillasta ja muista kasviksista. Miehet käyttivät lyhyttä takkia, jonka väri joka maakunnassa oli laissa määrätty, naisten pukuna oli pitkä mekko, pääside ja lötöt.

Maanviljelys oli etevä. Maa lannotettiin linnun lannalla eli guanolla, mäkien rinteille vainiot rakennettiin penkereihin ja niille johdettiin vettä kastelua varten. Viljelyskasveja olivat quinoahirssi, maissi, peruna, bananit ja agave. Hermojen kiihottamiseksi pureskeltiin koka-pensaan lehtiä; tupakka, jota nuuskattiin, vaan ei poltettu, oli arvossa rohtona. Pumpulia viljeltiin varsinkin niissä lämpöisissä syvissä laaksoissa, jotka siellä täällä vakoilevat viileitä ylänköjä.

Kaikenlainen ammattiteollisuus oli melko hyvin edistynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta muista metalleista, kuten pronssista ja kuparista, valmistettiin taidokkaita aseita ja esineitä. Kullasta muotoiltiin kuvapatsaita, jopa ihmisen kokoisia, kiillotetusta metallista valmistettiin peilejä ja polttolinssejäkin. Kankaitten kuosit olivat aistikkaat ja värisovittelu sulava. Jonkinmoinen gobelinienkin valmistus oli Perussa tunnettu.

Rakennukset olivat erilaisia sen mukaan, mikä seudun ilmanala oli. Sateettomassa rantavyöhykkeessä talot olivat ilmakuivista tiilistä ja katto laaka. Vuoristossa taas olivat seinät kivestä, katto ruohoista. Rakennukset olivat yleensä vain yhdenkertaisia; taajain maanjäristyksien vuoksi olisivat monenkertaiset rakennukset olleet vaaralliset. Akkunoita ei ollut ensinkään, valoa ei tullut muualta kuin ovesta. Suurempien kylien ja kaupunkien ympärillä oli muurit, joitten portit yöksi suljettiin. Sacsahuamanin suuri linna oli ympäröity kolmella vankalla kivimuurilla. Suuret yleiset rakennukset ja palatsit olivat vakavaa, yksitoikkoista mallia, pylväitä ei käytetty, veistoksia oli runsaasti, vaikka ne olivatkin karkeita ja jäykkiä. Mutta kivien tahoilussa ja yhteen liittämisessä Perulaiset olivat verrattomia mestareita.

Vielä huomattavampia kuin rakennukset olivat ne suurenmoiset vesijohdot ja tiet, joita kulki kautta maan, tiet yhtyen pääkaupunkiin. Se tie, joka kulki Cuzcosta Quitoon ja Pastoon, oli 135 penikulmaa pitkä ja 15-25 jalkaa leveä, hakatuista laakista rakettu, kahden puolen puistokujat. Rotkoja oli täytetty, kallioita murrettu pois ja toisin paikoin rakennettu pitkiä portaita. Teillä kun ei käytetty vaunuja, vaan kuormat vietiin laamain selässä, niin eivät portaat liikettä haitanneet; espanjalaisten hevosten kuitenkin oli sangen vaikea niihin tottua. Vuoripurojen ja rotkojen poikki oli sillat, missä kivistä, missä puusta, missä köysien kannattamat. Matkat oli usein penikulmapatsailla merkitty. Määrättyjen välien päässä oli majatalot inkkoja ja heidän seurueitaan varten. Nämä tiet saivat Hernando Pizarron, vallottajan veljen, ihastuksissaan huudahtamaan, ettei koko kristikunnassa ollut yhtä oivallisia; se ehkä siihen aikaan pitikin paikkansa. Alexander v. Humboldt niistä lausuu: »Jäännökset, mitä olen nähnyt Roomalaisten teistä Espanjassa, Italiassa ja Etelä-Ranskassa, eivät voittaneet vanhain Perulaisten teitä, vaikka viimeksi mainitut mittauksieni mukaan olivat lähes 4000 metrin korkeudessa.» Samoin kuin Mexicossa kantoivat Perussakin nopeat pika-airuet näillä teillä inkkain viestejä, niin että hallitsija sai mitä pikimmin tiedon kaikesta. mitä hänen valtakunnassaan tapahtui.

Kirjotustaitoa tällä kansalla ei ollut, siinä suhteessa se oli jäljellä Mexicon ja Keski-Amerikan kansoista. Mutta sillä oli eräs omituinen merkitsemistapa, joka rajotetussa määrässä toimitti kirjotuksen tehtävää. Perulaiset sitoivat solmuja, kun tahtoivat merkitä jonkun asian muistoon, taikka lähettää käskyn tai tiedon. Otettiin kimppu villaisia erivärisiä rihmoja ja näitä solmittiin yhteen, niin että solmuilla ja niitten keskinäisillä yhteyksillä ja suhteilla oli määrätty merkityksensä. Rihmojen pituudella ja vahvuudella, solmiamistavalla, väreillä ja väriyhtymillä niinikään oli kullakin eri merkityksensä. Valkoinen esim. merkitsi rauhaa taikka hopeata, punainen sotaa taikka sotilaita, keltainen kultaa, viheriäinen maissia. Joskus saattoi moinen solmukimppu painaa puolen sentneriä ja sisältää paljon asioita.

Sotalaitos oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin yhteiskunnallinenkin elämä. Aseina käytettiin vaskinuijia ja pronssitapparoita. nuolet ja keihäät olivat kuparilla terästetyt. Linkoojat olivat erityinen aselaji. Ruumiin suojana käytettiin puuvillapanssareita ja puuvillalla täytettyjä puukypärejä, joita ylimykset koristivat jaloilla metalleilla ja jalokivillä. Torvilla toitotettiin. rummuilla päristettiin. Retkellä ollessaan sotajoukot asuivat puuvillakankaasta tehdyissä teltoissa. Etujoukossa taistelivat linkoojat, keskellä nuijamiehet ja tapparamiehet. Suurissa sodissa kuului sotajoukkoon parikinsataatuhatta miestä.

Perinpohjaisemmin kuin missään muualla Espanjalaiset Perussa hävittivät maan vanhan kultuurin. Sen vuoksi siitä on jäänyt kovin vähän jäljelle, tuskin muuta kuin mitä haudoissa on säilynyt. Mutta haudoistakin on kaikki arvokkaimmat esineet viety, sillä ahnaat vallottajat etsivät nekin, lisätäkseen saalista, jota varten he olivat tulleet. Cuzcon temppeleissä istuivat inkkain muumiot kultaisilla tuoleilla, kulta ja koristeet ryöstettiin, ja ylimysten kiviset haudatkin murrettiin auki arvoesineiden haussa.

Siellä täällä on kuitenkin säilynyt laajoja hautausmaita, ja näitä on nykyaikoina tieteen hyväksi tutkittu. Laajin, mitä tunnetaan, on Anconin kalmakenttä lähellä Limaa, autiolla merenrannikolla. Tapana oli haudata vainajan keralla kaikenlaisia esineitä, joita hän oli eläessään käyttänyt, aseita, koristeita, kirjailtuja saviastioita, kutomavälineitä ja kankaita ja lapsenlelujakin. Kalmistoista tutkitaan nykyisin parhaalla menestyksellä vanhan inkka-kansan kultuuria ja elämänkäsitystä. Kuta enemmän niihin tutustutaan, sitä enemmän on syytä valittaa, että tämä niin kauniiseen alkuun päässyt sivistys tuhoutui.

Pizarron retki Cajamarcaan.

San Miguelista lähdettyään Pizarro joukkoineen aluksi kulki tasaista maata, jonka poikki Andeilta laskevat joet virtasivat mereen. Tavattiin valtavia metsiä, tavattiin karuja jyrkkiä harjanteita, jotka näyttivät Andien uloimmilta sivuhaaroilta, ja siellä täällä erinomaisen herttaisia jokilaaksoja. Vaikkapa maan yleinen luonne olikin kuivaa, niin olivat kuitenkin jokilaaksot hyvin viljellyt. [Jotenkin San Miguelin kaupungin kohdalle saakka virtaa Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraten etelästä tuleva kylmä merivirtaus, jolla on mitä suurin vaikutus sekä Chilen että Perun ilmastoon. Se jäähdyttää alavien rantaseutujenkin ilmaston paljon viileämmäksi kuin muualla tropikissa (Limassa on lämpöisimmän kuukauden keskilämpö vain 23° C), mutta samalla kuivemmaksikin.] Asukkaat olivat kanavilla ja ojilla johtaneet jokiveden tekomailleen, niin että ne rehottivat kuin puutarha. Ilma oli täynnään sulotuoksuja ja joka puolella näkyi keltaisia viljavainioita, vihantia niittyjä ja hedelmäpuistoja outoine, ei Europassa nähtyine hedelmineen. Väestö kaikkialla otti heidät vastaan luottavalla vieraanvaraisuudella. Useimmissa kylissä ja jokaisessa kaupungissa oli linna taikka majatalo, jossa inkka matkoillaan majaili, ja niihin Espanjalaiset nyt säännöllisesti poikkesivat.

Kun oli kuljettu niin kauas, ettei Pizarron mielestä Atahualpan leiriin enää pitänyt olla kovin pitkä matka, niin hän lähetti Soton tiedusteluretkelle. Viikon poissa viivyttyään Soto palasi ja hänen mukanaan oli seurueineen Atahualpan lähettiläs, joka toi inkalta tervehdyksen ja lahjoja. Lahjat olivat kaksi linnan muotoista kiviruukkua, muutamia oivia kullalla ja hopealla kirjailtuja villakankaita ja kuivattua, omituisella tavalla maustettua hanhenlihaa, jota Perun ylimykset pölyksi jauhettuna käyttivät hajuaineena. Atahualpa oli arvatenkin jo aikoja sitten saanut tiedon vieraittensa tulosta: nyt hän kutsui heitä käymään luonansa vuoristossa. Pizarro antoi palaavan lähettilään mukaan vastalahjaksi punaisen verkalakin, muutamia halpoja kiiltäviä lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota hän oli sitä varten Castiliasta mukaan ottanut. Hän pyysi lähettilästä sanomaan inkalle, että valkoiset miehet olivat mahtavan, kaukana meren takana asuvan ruhtinaan lähettämät, että he olivat kuulleet paljon Atahualpan voitoista ja nyt olivat tulleet hänelle tarjoamaan apuaan hänen vihollisiaan vastaan, ja että he viipymättä aikoivat lähteä hänen luokseen.

Pizarro lähtikin suorinta tietä Cajamarcaan, lähetettyään sitä ennen San Migueliin tiedon aikeistaan ynnä inkan lahjat, jotka sitten työtaitonsa kautta herättivät Castiliassa suurta huomiota. Villakankaita koruompeluksineen pidettiin silkin veroisina. Ne olivat erinomaisen hienoa vikunjan villaa, joka silloin vielä oli Europassa tuntematonta.

Matka kävi vielä jonkun aikaa etelää kohti, ennenkuin noustiin vuoristoon. Pizarro sai kuulla asukkailta, että Atahualpalla oli ainakin 50,000 miestä koolla; hänen leirissään olivat enimmäkseen rannikonkin soturit. Pizarro sai erään intianin lähtemään Atahualpan luo sanaa viemään, vaikka semmoinen toimi oli useimpien mielestä tuntunut liian vaaralliselta. Lähettilään piti muun muassa inkalle vakuuttaa, että Espanjalaiset olivat hyvin kohdelleet hänen alamaisiaan, kaikkialla missä olivat liikkuneet. Sitä paitsi hänen piti vakoilla, oliko inkalla vihamielisiä aikeita heitä vastaan. Tämän jälkeen matkaa jatkettiin ja saavuttiin kolmen päivän kuluttua Andien juurelle. Olisi voitu seurata Cuzcoon vievää valtatietä, joka oli niin leveä, että sillä olisi voinut ajaa rinnan kaksilla vaunuilla, mutta Pizarro ei pitänyt sitä viisaana, koska Atahualpa olisi voinut selittää sen peloksi; hän päätti kulkea Andien poikki suoraan Cajamarcaan.

Hän jakoi joukkonsa kahteen osastoon, johti itse edellä kulkevaa ja käski veljeänsä Hernandoa toisen osaston keralla odottamaan, kunnes saisi sanan. Tie kierteli valtavien vuorien rinteitä ja oli toisin paikoin niin jyrkkä, että hevoset olivat talutettavat suitsista; toisin paikoin se oli niin kapeata, ettei ollut varaa astua yhtäkään askelta syrjään, ja kaarteli satoja metrejä syvien kuilujen partaita. Pienelläkin joukolla olisi tätä tietä ollut helppo puolustaa, jos Atahualpa olisi aikonut estää Pizarroa pääsemästä vuoriston poikki. Mutta sotaväkeä ei näkynyt missään ja pahimmille paikoille rakennetut linnotuksetkin olivat autioina; Francisco Pizarro sen todettuaan käski veljeänsä kiiruumman kautta perässä tulemaan. Ilmat muuttuivat korkeammalla vuoristossa hyvin kylmiksi ja rannikon lämmöstä tullen sekä ihmiset että eläimet kärsivät vilusta kahta enemmän. Solista saavuttiin vihdoin karulle korkealle ylängölle, ja siellä Pizarro päätti odottaa jälkijoukkoaan. Tehtiin tulet, teltat pystytettiin ja asetuttiin joksikin aikaa lepäämään.

Täällä kohtasi retkikunnan uusi Atahualpan lähettiläs, joka toi lahjaksi kymmenen laamaa ja tiedusteli, milloin Espanjalaiset saapuisivat Cajamarcaan, jotta inkka voisi ryhtyä tarpeellisiin valmistuksiin. Inkka muka oli pienen joukon keralla lähellä Cajamarcaa huvilassa, jonka luona oli kuumia lähteitä ja jossa inkkain oli vanhastaan tapana käydä kylpemässä. Jälkijoukkoaan odottamatta Pizarro lähti jälleen liikkeelle. Kun oli päästy sille kohdalle, josta tie alkoi laskea Cajamarcaan, niin tuli jälleen Atahualpan lähettiläs, joka toi samanlaisen lahjan. Se oli sama ylimys, joka oli ensimäisenä käynyt Espanjalaisten luona; hänellä oli nyt kerallaan vielä loistavampi seurue ja hän joi »tshitshaa», käynyttä maissijuomaa, kultapikareista, joita palvelijat kantoivat ja espanjalaiset katselivat kiiluvin silmin. Häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella, mutta samalla palasi inkan luota se intiani, jonka Pizarro oli lähettilääkseen lähettänyt, ja suuttui kovasti näistä kunnianosotuksista, koska häntä oli inkan hovissa kohdeltu niin huonosti, ettei edes puheille laskettu. Vähältä oli ollut, ettei hän seuralaisineen henkeään menettänyt; sopimatonta oli siis kohdella kunnianosotuksilla tätä koiraa. Molempien lähettilästen tiedot olivat ristiriitaiset; Atahualpan lähettiläs vakuutti inkan ystävällisyyttä ja sanoi hänellä olevan vain vähän sotaväkeä luonaan, Pizarron oma lähettiläs sitä vastoin väitti Atahualpalla olevan vihamielisiä aikeita, paljon sotaväkeä ja linnotetun leirin.

Pizarro tosin epäili inkan vakuutuksia, mutta oli kuitenkin uskovinaan hänen lähettilästään ja lupasi kiiruumman kautta saapua hänen luokseen. Alas laskeutuminen vuoristosta Cajamarcan laaksoon oli melkein yhtä vaikeata kuin nousu, mutta seitsemäntenä päivänä siitä, kun oli vuoristoon lähdetty, laakso tuli näkyviin. Se oli heidän edessään kaikkine viljelyksineen kuin kirjava matto, mitä vaikuttavimpana vastakohtana Andien jylhille vuorenseinämille. Väestö oli vielä sivistyneempää kuin rannikolla, sen vaatteet ja huoneustot olivat puhtaat, viljelys mitä huolellisinta. Cajamarcan pieni kaupunki loisti aivan heidän allaan, inkan käskystä asukkaittensa autioksi hylkäämänä, että Espanjalaiset saisivat siinä mielensä mukaiset asunnot. Etäämpää näkyi laaksosta Pultamarcan rikkilähteistä höyrypilviä ja siellä oli inkan kylpylaitos. Mutta ikävämpi yllätys oli toinen valkoinen pilvi, joka näkyi laakson rinteellä — Atahualpan armeijan leiri lukemattomine telttoineen, joita oli monta virstaa laajalla alalla kuin lumihiutaleita. »Me kaikki hämmästyimme», kertoo muuan vallottajista, »nähdessämme intianit niin ylpeän ryhdikkäinä! Intiassa emme koskaan nähneet niin paljon hyvin laitettuja telttoja. Näkö synnytti jonkinlaista säikähdystä, jopa pelkoa urheimmissakin miehissä. Mutta oli liian myöhää palata takaisin, taikka edes osottaa vähintä heikkouttakaan, koska meidän joukkoomme kuuluvat intianit silloin olisivat olleet ensimäiset meitä vastaan nousemaan. Kun siis olimme levollisesti asemaa tarkastaneet, niin valmistauduimme marssimaan Cajamarcaan niin rohkeina ja ryhdikkäinä kuin suinkin.» Pizarro jakoi joukkonsa kolmeen osastoon ja marssi rinnettä täydessä taistelujärjestyksessä pientä intianilaista kaupunkia kohti. Se oli täydelleen- autiona.

Vaikka oli jo iltapäivä ja satoi rakeita, — Cajamarcan laakso on 2860 metriä yli meren. — niin päätti Pizarro kuitenkin jo samana päivänä lähettää inkalle airuen, Hernando de Soton, viidentoista ratsumiehen kanssa. Soton lähdettyä hän lähetti vielä veljensä Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen keralla siltä varalta, että ehkä yritettäisiin väkivaltaa. Kaupungista kulki niityn poikki kova valtatie inkan leiriin. Täyttä laukkaa ratsastivat molemmat osastot perulaista leiriä kohti, joka oli loivaan viettävällä rinteellä. Sotilaat olivat pistäneet keihäänsä telttainsa edustalle pystyyn ja katselivat sanattomalla ihmetyksellä valkoisia ratsumiehiä, jotka kalskavin asein ja raikuvin torvin kiitivät leiriä kohti kuin tuulen siivillä. Leirin edustalla oli leveä matala joki, jonka poikki oli puusilta; Espanjalaiset, peläten sillan heikkoutta, kaalasivat joen poikki, sillan vartijaväen koettamatta sitä estää. Inkan huvilan tapainen asumus oli avoimen pihan keskellä, jonka ympäri kulki pylväskäytävä ja takana oli puisto. Muurit olivat verhotut loistavalla monivärisellä rapauksella ja huvilan edustalla oli suuri kiviallas, johon vesijohdot toivat kuumaa ja kylmää vettä. Inkan seurueeseen kuului suuri joukko ylimyksiä, komeihin vaatteihin puettuja, ynnä hovin naisia. Atahualpan puku oli yksinkertaisempi kuin muitten, mutta hänet oli helppo tuntea punaisesta »borlasta», eräänlaisesta ripsuvyöstä, joka oli kiedottu pään ympäri, niin että ripsut riippuivat silmäkulmille; se oli inkkain hallitsijamerkki.

Espanjalaiset katselivat tarkkaavasti ruhtinasta, jonka julmuudesta ja kavaluudesta he olivat paljon kuulleet; hän istui matalalla tuolilla, kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä, niin että niistä oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöstä. Hernando Pizarro ja Soto ratsastivat kolmen miehen keralla hitaasti inkan eteen, ja Pizarro kunnioittavasti kumartaen, vaikka hevosen selässä pysyen, sanoi tulleensa veljensä puolesta ilmottamaan tämän saapumisesta Cajamarcaan. Hän kertoi Espanjalaisten olevan mahtavan merentakaisen kuninkaan alamaisia, jotka Atahualpan suurista voitoista kuultuaan olivat tulleet hänelle palvelustaan tarjoamaan ja opettamaan hänelle oikeata uskoa; samalla hän kehotti Atahualpaa tulemaan Cajamarcaan veljensä luo vierailulle. Inkka ei vastannut sanaakaan tähän puheeseen, jonka hänelle intianitulkki käänsi. Hän istui hiljaa, kasvot maahan luotuina: eräs hänen seurueeseensa kuuluvista ylimyksistä vain sanoi: »Se on hyvä.» Mutta Hernando Pizarro pyysi inkkaa itseään ilmottamaan, mitä hän oli päättänyt. Atahualpa silloin, hieman hymyillen, virkki: »Sanokaa päälliköllenne, että pidän paastoa, joka huomenna päättyy. Tulen silloin hänen luokseen yhden päällikön keralla. Minun tulooni saakka hän asukoon torin varrella olevissa julkisissa rakennuksissa, mutta ei toisissa, ennenkuin olen antanut käskyn, mitä on tehtävä.» Sotolla oli paras hevonen ja hän ehkä oli paras ratsastajakin. Huomatessaan Atahualpan tarkkaan katselevan korskuvaa ratsua hän karahutti täyteen laukkaan ja ratsasti pihamaalla kehiä ja käännöksiä, näytellen kaikkia parhaita temppujaan, pysäyttäen sitten ratsun inkan eteen niin äkkiä, että se melkein nousi kahdelle jalalle ja vähän vaahtoa lensi Atahualpan vaatteille. Inkka kuitenkin pysyi jäykkänä kuin kivi. Mutta muutamat hänen sotilaistaan olivat kauhistuen tieltä väistyneet Soton heidän ohi ratsastaessa: nämä heikkoutensa vuoksi Atahualpan käskystä samana iltana telotettiin. Espanjalaisille sitten tarjottiin virvotuksia, mutta he eivät huolineet, koska eivät tahtoneet hevosen selästä alas laskea. Tshitshaolutta he kuitenkin maistoivat; sitä tarjosivat tummaihoiset kaunottaret suurista kultaisista maljoista. Palatessaan Cajamarcaan molemmat Hernandot miehineen olivat jotenkin noloja ajatellessaan inkan hovin loistavuutta ja hänen sotajoukkonsa suuruutta ja heidän oman joukkonsa vähäpätöisyyttä. Sama masentunut mieliala valtasi kaikkikin espanjalaiset, varsinkin kun pimeän tultua Perulaisten leirissä näkyi tulia niin taajassa kuin tähtiä taivaalla. Francisco Pizarro koetti rohkaista joukkoaan, minkä taisi. Mutta kun ei hänkään nähnyt muuta keinoa, niin hän päätti käyttää kavaluutta, matkia taas sitä, mitä Cortes teki Mexicossa. Hän ehdotti upseereilleen, että inkka otettaisiin vangiksi, se muka oli ainoa pelastuksen keino. Pakoon ei ollut yrittämistäkään, eikä myöskään mahdollista voittaa avoimessa tappelussa. Upseerit myönsivät tämän oikeaksi ja tuuma päätettiin panna toimeen seuraavana päivänä. Cajamarcan linnan katolle asetettiin vahtimiehiä pitämään silmällä vihollisen liikkeitä, jonka jälkeen kaikki lähtivät levolle.

Atahualpan vangitseminen.

Seuraavana päivänä, 16 p. marraskuuta 1532, Pizarro kokosi joukkonsa ja teki valmistuksensa. Toria kolmella taholla suojeli matalat rakennukset, joista oli sille leveät portit. Näihin rakennuksiin hän sijotti ratsuväkensä jaettuna kahteen osastoon, joista toista johti Hernando Pizarro, toista Soto. Jalkaväki sijotettiin eri rakennukseen, ja itselleen Francisco Pizarro valitsi kaksikymmentä parasta miestä. Linnaan lähetettiin Pedro de Candia muutaman miehen ja parin tykin, »kenttäkäärmeen», keralla. Kaikkia käskettiin pysymään paikoillaan, kunnes inkka saapuisi, ja vasta merkin saatuaan hyökkäämään. Aseet tarkastettiin ja hevosten rintaan ripustettiin kelloja, jotta niiden moikaminen sitä enemmän säikyttäisi intianeja. Sotamiehille annettiin runsaasti virvotuksia, että he sitä paremmin tappelisivat. Kun tämä oli tapahtunut, niin pappi luki juhlallisen messun ja kaikki innostuksella yhtyivät laulamaan »Exurge Dominea» (»nouse, Herra, ja tuomitse oma asiasi»). Joukkoa olisi luullut kuolemaan käyviksi marttyyreiksi, eikä suinkaan seikkailijoiksi, jotka aikoivat tehdä konnantyön, historian kirjavilla lehdillä vertojaan etsivän.

Puolenpäivän aikaan ilmottivat vartiomiehet, että inkka oli tulossa. Saattokulku oli pitkä ja komea. Edellä kulki suuri liuta palvelijoita tietä puhdistaen. Inkka istui kantotuolissa, jota ylimykset kantoivat olallaan. Suurin osa hänen sotaväestään oli niitylle sijotettu ja sitä oli niin laajalti kuin silmä kantoi. Tuhatkunnan askeleen päässä kaupungista Atahualpa pysähtyi ja Pizarro ihmeekseen näki, että ruvettiin 'telttoja pystyttämään; pian tulikin lähettiläs, joka ilmotti inkan päättäneen jäädä siihen yöksi ja tulla kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Pizarro pelkäsi, että liian pitkä odotus masentaisi hänen joukkonsa mieliä. hän sen vuoksi pyysi Atahualpaa pysymään sanassaan j a saapumaan vielä samana päivänä, hänellä kun oli kaikki varustettuna vastaanottoa varten, illallinen valmistettu. Atahualpa tämän kuultuaan muutti taas mielensä, lähti liikkeelle, ilmotti ottavansa vain vähäisen osan sotaväestään mukanaan ja tulevansa kaupunkiin aseitta, yötä siellä ollakseen.

Vähää ennen auringonlaskua kuninkaallinen kulkue marssi kaupunkiin. Edellä kulki muutamia satoja palvelijoita tietä siistien ja laulaen voitonlauluja, jotka espanjalaisten mielestä olivat kuin »helvetin virsiä». Sitten seurasi muita osastoja, eriarvoisia miehiä kussakin, erilaisiin pukuihin puettuja. Toisilla oli loistavat puna- ja valkoruudulliset vaatteet, toiset olivat puettuina aivan valkoisiin, ja heillä oli hopeasta tai vaskesta nuijat. Henkivartijastolla ja inkan lähimmillä palvelijoilla oli runsaasti kirjaillut taivaansiniset vaatteet. Atahualpa istui kultaisella valtaistuimella, kantotuoli oli kulta- ja hopealevyillä ja kirjavilla linnunsulilla koristettu. Inkka itse oli nyt upeammin puettu kuin edellisenä iltana. Hänellä oli suurista smaragdeista tehdyt kaulakäädyt. Lyhyt tukka oli helyin koristettu, otsalla hänellä oli borla, jalkain alla suuri kultalaatta. Kun etujoukko oli torille tullut, niin se aukaisi rivinsä, niin että inkka pääsi seurueineen esiin tulemaan. Kun neljä- tai viisituhatta hänen miestään oli torille kokoontunut, niin Atahualpa pysähtyi ja kysyi ympärillä olevilta etsivin katsein: »Missä ovat vieraat?» sillä Espanjalaisia ei näkynyt missään.

Valverde niminen dominikanimunkki, — josta sitten tehtiin Cuzcon piispa, — astui nyt esiin, kädessään risti ja raamattu, ja piti hallitsijalle pitkän puheen kristinuskon perustotuuksista, luomisesta ja syntiinlankeemuksesta alkaen aina Kristuksen piinakuolemaan ja jumalallisen edustusvallan siirtymiseen Pyhän Pietarin istuimelle. Paavi oli muka jakanut kaikki maat kristittyjen ruhtinasten kesken ja Kaarle kuninkaalle oli annettu Uusi maailma, jotta hän kääntäisi kaikki kansat kristinuskoon ja kastaisi ne. Munkki pyysi inkkaa luopumaan väärästä uskostaan, kääntymään kristinuskoon, ainoaan autuaaksi tekevään, ja tunnustamaan Kaarle kuninkaan herrakseen.

Tämä omituinen puhe tulkittiin inkalle, mikäli intianitulkit sitä itsekään ymmärsivät — kolminaisuusopin tulkki esim. selitti, että »kristityt uskovat kolmeen jumalaan ja yhteen jumalaan, ja se tekee neljä» ja ainakin sen inkka selvään käsitti, että häntä kehotettiin luopumaan valtaistuimestaan. Säkenöivin silmin ja otsa rypyssä hän vastasi: »Minä en tahdo maksaa kenellekään veroa! Minä olen suurempi kuin kukaan hallitsija maan päällä. Teidän kuninkaanne ehkä on suuri ruhtinas, minä en sitä epäile, nähdessäni hänen lähettäneen alamaisiaan näin kauas meren taa, ja minä tahdon pitää häntä veljenäni. Mutta paavi varmaan on mieletön, kun lahjottelee pois maita, jotka eivät ole hänen. Uskoani minä en tahdo muuttaa. Teidänhän Jumalanne samat ihmiset tappoivat, jotka hän itse loi. Mutta minun jumalani vielä elää taivaassa», hän sanoi, laskevaa aurinkoa näyttäen, »ja katselee lapsiaan». Sitten hän kysyi munkilta, millä oikeudella tämä tuli hänelle semmoisia puhumaan. Munkki sanoi, että kaikki seisoi Jumalan pyhässä sanassa ja ojensi hänelle raamatun. Inkka selaili sitä ja sanoi sitten halveksivasti: »Se ei sano mitään» ja heitti sen vihastuneena maahan. Samalla hän huudahti: »Sanokaa seuralaisillenne, että heidän täytyy tehdä minulle tiliä siitä, kun tällä tavalla menettelevät minun maassani. Minä en lähde täältä, ennenkuin olette antaneet minulle täydellisen hyvityksen kaikesta tekemästänne vääryydestä.»

Vihastuneena raamatun häväisemisestä munkki nopeaan kohotti sen maasta, juoksi Pizarrolle kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja huusi: »Ettekö näe, että sillä välin kun me tämän ylpeän koiran kanssa täällä puhumme äänemme käheäksi, niityt täyttyvät intianeista? Käykää paikalla kimppuun! Minä annan teille synninpäästön.» Pizarro huomasi hetken tulleeksi. Hän antoi valkoisella liinalla sovitun merkin. Torvet soivat, tykit paukahtivat ja »Santo Jago!» (Espanjalaisten sotahuuto) kajahti joka puolelta ja porteista hyökkäsi jalkamiehiä ja ratsumiehiä pelästyneitten Perulaisten keskelle. Tykkien ja pyssyjen paukkeesta pelästyneinä, rikille haisevan savun sokaisemina intianit kauhistuivat, niin etteivät yrittäneetkään vastarintaa tehdä. Ratsumiehet karauttivat joukon läpi ristiin rastiin, surmaten ja tallaten. Intianit joutuivat semmoiseen hätään, että väkirynnäköllä painoivat kumoon torin ympärillä olevan savimuurin ja sataa jalkaa leveästä aukosta suin päin syöksyivät pakoon. Ainoastaan inkan uskollisimmat miehet tekivät vastarintaa. Kun heillä ei ollut aseita, niin he koettivat repiä ratsumiehet hevosen selästä, taikka tarjosivat oman rintansa miekan iskulle, häntä suojellakseen. He takertuivat kiinni hevosten jalkoihin, estääkseen niitä liikkumasta. Muutamat ratsumiehet päättivät silloin päättää tappelun surmaamalla Atahualpan, mutta Francisco Pizarro sen kielsi jyrisevällä äänellä ja ojensi käsivartensa häntä suojellakseen; hän sai käteensä haavan, ja se olikin ainoa haava, mitä Espanjalaiset tässä kahakassa saivat. Atahualpan tuolin kantajista oli jo suurin osa kaatunut, lopulta tuolikin kaatui nurin ja Atahualpa olisi pudonnut maahan kovalla täräyksellä, elleivät Pizarro ja muutamat muut ritarit olisi ennättäneet häntä syliinsä ottamaan. Muuan sotamies repäsi borlan inkan päästä, jonka jälkeen hänet vietiin läheiseen rakennukseen vankina. Kaikki vastarinta sen jälkeen päättyi, sanoma levisi nopeaan inkan sotaväenkin kesken, joka lähti kiiruumman kautta pakoon, Espanjalaisten hyökätessä ulos kaupungista takaa-ajoa jatkamaan. Vaikka meteliä kesti vain puolen tuntia, niin oli 5000 perulaista saanut surmansa. Mutta Pizarro tarjosi inkalle lupauksensa mukaan illallisen viereisen torin vielä ollessa täynnään kaatuneitten ruumiita, ja istui pöydässä Atahualpan vieressä. »Semmoista on sotaonni», sanoi Atahualpa, joka ei vielä tilaansa täysin käsittänyt. Pizarro kohteli häntä huomaavaisuudella ja kehotti, ettei hän vastoinkäymisestään masentuisi, hänelle oli vain käynyt samalla lailla kuin kaikille ruhtinaille, jotka olivat valkoisia miehiä vastustaneet. He olivat tulleet hänen maahansa kristinuskoa levittämään, mikä kumma se oli, että he olivat voittaneet, kun Jumala oli heitä kilvellään suojellut. Taivas oli tahtonut nöyryyttää Atahualpan ylpeyttä, koska hän oli pyhää sanaa häväissyt. Mutta rohkaiskoon inkka mielensä ja luottakoon häneen, sillä Espanjalaiset olivat jaloa kansaa ja taistelivat vain niitä vastaan, jotka asettuivat vastarintaan, ja olivat armollisia kaikkia semmoisia kohtaan, jotka alistuivat.

Inkka oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli sopusuhtainen ruumiinrakennukseltaan ja voimakkaampi kuin yleensä hänen maanmiehensä. Pää oli suuri, kasvot olisivat olleet kauniit ilman silmäin verisyyttä ja villiä katsetta. Hän käyttäytyi juhlallisesti, puhui harkiten ja oli alamaisiaan kohtaan vakava hamaan ankaruuteen, vaikka hän espanjalaisia kohtaan olikin tuttavallinen ja joskus laski leikkiäkin.

Pizarro illalla kokosi joukkonsa ja piti sille pienen puheen. Otettuaan selkoa siitä, ettei ainoakaan hänen väestään ollut haavottunut, hän piti sitä taivaan ihmeenä ja kehotti heitä rukoilemaan Kaitselmukselle kiitosrukouksen niin suuresta armosta. Seuraavana päivänä kaupunki perkattiin, ja kun huomattiin, ettei inkan sotajoukko ryhtynyt minkäänlaisiin sotatoimiin, niin lähetettiin ottamaan kylpyläpalatsista kaikki, mitä siellä oli kultaa, hopeaa ja jalokiviä ja muita arvokkaita tavaroita, ja samalla tuotiin Cajamarcaan inkan koko hovikunta. Kylpylaitoksen läheisyydessä paimennettiin inkan suunnattomia laamalaumoja; niistä osa päästettiin vuoristoon, osan Espanjalaiset käyttivät tarpeikseen, hävittäen seuraavien vuosien kuluessa tämän hyödyllisen kotieläimen melkein sukupuuttoon. Cajamarcasta löydettiin erinomaisen runsaat varastot mitä arvokkaimpia pumpuli- ja villakankaita. Kun jokainen sotamies oli ottanut niin paljon kuin häntä halutti, niin ei vähennystä paljon huomannutkaan.

Perun aarteet.

Tämän rohkean yllätyksen kautta oli samalla inkkain valtakunta melkein miekan iskutta vallotettu. Suuri sotajoukko hajosi kaikille ilmansuunnille yrittämättäkään taistella, koko maa oli samalla Espanjalaisille alamainen, kun hallitsija oli heidän käsissään. Inkka pian älysikin, ettei hän voinut voimakeinoilla mitään aikaan saada. Hän päätti sen vuoksi käyttää sitä keinoa, jonka on kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina huomattu auttavan, kun ei voima auta: lahjomista. Perulaiset olivat jo huomanneet Espanjalaisten tavattoman kullanhimon. Atahualpa sen vuoksi lupasi täyttää huoneen, jossa hän asui vankina. kullalla ja erään toisen huoneen kahdesti hopealla niin korkealle kuin miehen käsi ulottui, jos hän pääsisi vapaaksi ja saisi valtakuntansa takaisin. Pizarro mielihyvällä suostui tähän ehdotukseen, sillä hän arvasi hallitsijan myötävaikutuksella kaikkein tarkimmin saavansa haltuunsa maan kulta-aarteet, ja inkka lähetti sanomat kulkemaan valtakuntansa kaikille kulmille.

Ilokseen Espanjalaiset näkivät, kuinka Cajamarcaan alkoi joka taholta virrata kultaa ja hopeata. Pizarro oli alussa luullut, että lupaus olisi aivan mahdoton täyttää, mutta vähitellen alkoivat mielet muuttua; aljettiin aavistaa, että suunnaton, ennen kuulumaton aarre oli joutuva vallottajien saaliiksi ilman vaivaa ja vaaraa. Samalla Pizarro kuitenkin hankki muitakin tietoja maasta ja kansasta ja sen valtiollisista oloista. Hän oli kuullut, että Huascar vielä eli vankeudessa, ja päätti käyttää tätä seikkaa aikeittensa hyväksi. Huascar oli luvannut maksaa kahta vertaa suuremmat kultalunnaat kuin Atahualpa, jos hän saisi takasin valtakuntansa. Atahualpa sai siitä tiedon ja lähetti salaisen käskyn, että Huascar oli surmattava. Kultaa tulvi edelleen joka suunnalta, Cuzcon ja muitten suurien kaupunkien aurinkotemppelit riistettiin tyhjiksi. Huone oli 22 jalkaa pitkä, 17 jalkaa leveä ja Pizarro oli vetänyt viivan 9 jalkaa korkealle. Kaksi kuukautta oli inkka pyytänyt aikaa lupauksensa täyttämiseksi. Häntä vartioitiin tarkkaan, mutta kahleissa hän ei ollut; hän sai pitää koko hovinsa ja vapaasti ylläpitää yhteyttä alamaistensa kanssa.

Hernando Pizarron retki.

Perun kansa käsitti hallitsijansa vaarallisen aseman ja osotti häntä kohtaan ihmeteltävää uskollisuutta. Ei mitään tehty, joka olisi voinut hänet vaaraan saattaa. Espanjalaiset saivat häiritsemättä kulkea kautta maan. Atahualpa kehottamalla kehotti Pizarroa lähettämään maamiehiään kullantuontia kiirehtimään, sillä hän sanoi pelkäävänsä pappien kaivavan maahan temppelien aarteet, ellei niitä nopeaan pois otettu. Tätä neuvoa ei annettu kuuroille korville. Pizarro lähetti veljensä Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen ja pienen jalkamiesosaston keralla meren rannikolle Pachacamakin kaupunkiin, jossa oli suuri, maailman luojalle pyhitetty temppeli, kautta maan pyhyydestään kuulu ja lahjain kautta rikastunut. Matka oli ylen vaivaloinen, mutta onneksi voitiin osaksi käyttää Cuzcon suurta valtatietä. Toisin paikoin se kuitenkin oli niin jyrkkä, että oli täytynyt hakata portaat. Jokien poikki oli puisia, toisin paikoin kivisiäkin siltoja, mutta rotkojen poikki oli täytynyt rakentaa riippuvia pajuköysisiltoja, joita Espanjalaiset nyt näkivät ensi kerran. Heitä kammotti lähteä niille raskaine ratsuineen; mutta kun oli mahdoton muulla keinolla ylitse päästä, niin täytyi yrittää, ja myöhemmin samat sillat kestivät suurempiakin kuormia. Silloilla oli erikoiset vartijansa, jotka hallituksen nimessä kantoivat veroa jokaiselta, joka niitä käytti. Espanjalaiset hämmästyksellä näkivät, kuinka suuria laamalaumoja Perulaisilla oli, ja täällä he ensi kerran huomasivat, että niitä hoidettiin yhtä suurella huolella, että niiden vaellukset oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin heidän oman maansa valtavien merinolammas-laumain. Ylänkömaalla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, joista toiset olivat melkoisia. Kaikkialla oli maa mitä huolellisimmin viljeltyä, ja kun vuodenaikain välillä ei ollut suurta eroa, niin näki siellä samalla haavaa maissilaihoja mitä vaihtelevimmilla kehitysasteilla. Mutta syvemmissä rotkolaaksoissa oli rehevä trooppinen kasvullisuus, jonka kirjava väriloisto ilahutti silmää ja hyvät hajut huumasivat aistimia. Vuoriston rinteitä laskeuduttaessa tultiin lauhkean vyöhykkeen kasvikunnasta kaikkien väliasteitten kautta trooppiseen. Joko inkan käskystä tai pelosta asukkaat kohtelivat espanjalaisia rosvoja mitä vieraanvaraisimmin. Kaupungeissa heille hankittiin asumukset ja pitkin matkaa ravintoa ja muita virvotuksia hyvin varustetuista aitoista. Monesta kaupungista asukkaat tulivat vastaan laulaen ja tanssien, ja kun he matkaa jatkoivat, niin heille hankittiin voimalliset kuormankantajat.

Hernando Pizarro monta viikkoa matkalla oltuaan vihdoin saapui Pachacamakiin, joka oli suuri kaupunki. Temppelikartano monine kivirakennuksineen ympäröi kekomaista vuorta ja oli enemmän linnotuksen kuin jumalanhuoneen näköinen. Mutta vaikka seinät olivat kivestä, niin oli katto vain oljista. Papit eivät mielineet laskea Pizarroa temppeliin, mutta hän murtautui sisään väkisin ja nousi joukkonsa keralla vuorenkukkulalle, jossa jumalankuva oli pienessä pyhätössä. Hän avasi väkisin pyhätön, mutta siellä ei ollut paljoa aarteita, ei muuta kuin veriuhrien rietasta löyhkää. Samaan aikaan sattui ankara maanjärähdys, joka säikäytti asukkaita, niin että he pakenivat, ja Hernando sai mielin määrin perkata heidän pyhättöjään. Espanjalaiset raastoivat mäelle puisen epäjumalankuvan, jonka ennustuksia Perulaiset olivat tottuneet kuulemaan niinkuin Kreikkalaiset Delfoin oraakelia, perkkasivat huoneen ja muurasivat epäjumalan paikalle kivestä suuren ristin. Kun intianit näkivät, että heidän jumalansa salli kaiken tämän tapahtua, niin he tulivat ja palvelivat Espanjalaisia taikauskoisella pelolla. Hernando Pizarro kehotti heitä luopumaan epäjumalien palveluksesta ja rupesi sitten kultaa etsimään. Harmikseen hän kuitenkin huomasi tulleensa liian myöhään, papit olivat jo ennättäneet viedä piiloon suurimman osan. Myöhemmin näitä maahan kaivetuita aarteita löydettiin koko joukko. Mutta paljon oli vielä jäänytkin, eikä retkikunta siis tyhjänä palannut.

Eräs toinen saavutus oli kuitenkin vielä tärkeämpi. Hernando Pizarro sai kuulla, että Xauxan kaupungissa vuoristossa oleskeli Atahualpan kokenein sotapäällikkö suuren armeijan keralla. Kun tämä kenraali ei totellut hänen käskyään eikä tullut hänen luokseen, niin Hernando Pizarro päätti mennä ja vangita hänet armeijansa keskellä. Tämä uhkarohkea tuuma osottaa. mihin määrään Espanjalaisten itseluottamus oli kasvanut. Matka vuoristoon oli erinomaisen vaikea. Hevosilta kuluivat kengät, ja kun niiden kaviot alkoivat mennä pilalle eikä rautaa ollut, niin täytyi takoa hopeasta kengät; intianilaiset sepät suorittivat tämän työn niin hyvin, että matkalla sitten myöhemminkin taottiin hevosille hopeakenkiä. Chalkutchimalla oli 35000 miestä koolla. Hän suostui kuitenkin lopulta tulemaan Pizarron puheille, ja kun ei tiennyt, miten hän parhaiten voisi nykyoloissa hallitsijaansa palvella, niin hän suostui tulemaan Cajamarcaan inkkaa tapaamaan. Siten Espanjalaiset pääsivät vaarallisimmasta vihollisestaan, sillä Chalkutchimalla oli kokenutta vanhaa sotaväkeä, jota vastoin inkan joukot olivat olleet sodan karkaisemattomia nuoria miehiä.

Inkan suojeluskirjeet mukanaan kaksi muuta espanjalaista matkusti kautta maan Cuzcoon saakka. Takaisin palatessaan he tiesivät kertoa ihmeitä sekä matkastaan että siitä, mitä olivat perillä nähneet. Vastaanotto oli kaikkialla ollut mitä paras. Asukkaat olivat kaiken matkaa kantaneet heitä kantotuolilla olkapäillään. Ja kun tie oli perille saakka ollut suurta inkkatietä, jonka varrella aina määrävälimatkain päässä oli kantajia, niin oli tuo enemmän kuin tuhannen kilometrin matka tapahtunut aivan vaivatta ja mitä suurimmalla mukavuudella. Oli kuljettu monen suuren kaupungin kautta, ja kaikkialla olivat asukkaat palvelleet heitä korkeampina olennoina. Cuzcossa heidät oli juhlin vastaanotettu, heille oli annettu mitä upeimmat asumukset ja väestö oli auliisti täyttänyt heidän kaikki käskynsä. Vaikka he olivat oleskelleet kaupungissa viikon, niin eivät he vielä ennättäneet kaikkea nähdä. Cuzcon suuri auringontemppeli oli nelikulmainen rakennus, joka sivu 350 askelta pitkä; se oli kultalevyillä katettu. Espanjalaiset ottivat siitä, vaikka Cuzcolaiset vastahakoisesti suostuivat temppelinsä ryöstöön, mukaansa seitsemänsataa kultalevyä ja paljon kultaisia ja hopeisia astioita: mutta inkkain haudat Atahualpan pyynnöstä jätettiin koskematta. Molemmat lähettiläät kokosivat vielä matkallakin saalista, kaikki inkan lunastamiseksi vankeudesta. Kun he vihdoin saapuivat Cajamarcaan, niin oli heillä mukanaan 200 kantamusta kultaa, 25 kantamusta hopeaa ja 60 kantamusta vähemmän arvoista kultaa. Mutta vielä ei huone ohut likimainkaan täyttynyt viivaan saakka.

Saaliinjako.

Lopulla vuotta 1532 Almagro saapui Perun rannalle, 150 miestä mukanaan. Hän sai San Miguelissa tietoja Pizarron yrityksestä, eikä ollut korviaan uskoa. Helmikuun puolivälissä v. 1533 hän saapui Cajamarcaan, jossa Pizarro miehineen otti toverit vastaan suurimmalla ilolla, sillä avun tarve oli vielä kipeämpi kuin saaliin jakajain pelko.

Pizarron väki alkoi nyt vaatia inkan lunnaitten jakoa, vaikk’ei huonemitta vielä ollutkaan täysi. Pizarro, peläten asemansa huononevan, jos hän viivytteli, suostui. Mutta ennen jakoa olivat kulta- ja hopeaesineet sulatettavat harkoiksi, jotta jako tuli tasainen. Esineitä oli nimittäin jos jonkinlaisia, maljoja, vesikannuja, lautasia, kaikenkokoisia vaaseja, temppelien ja kuninkaallisten palatsien koristeita ja astioita, julkisten rakennusten koristamiseen käytettyjä levyjä, kasvien ja eläinten kuvia, taidokkain kaikista maissi, jonka kultaiset tähkät kohosivat hopealehtien keskeltä. Paljon ihailtiin niinikään suihkukaivoa, josta kohosi kultasäde, jonka allikossa kultaiset eläimet ja linnut kisailivat. Työn kauneus herätti kaikkien ihastusta. Joukosta valittiin 100,000 dukatin arvosta kaikkein kauneimpia esineitä ja Hernando Pizarro lähetettiin niitä Espanjaan viemään keisari Kaarle V:lle lahjaksi. Loput annettiin intianilaisille kultasepille sulatettavaksi. Vaikka nämä yöt päivät työtä tehden hävittivät taiteensa parhaita tuotteita, niin kului kuitenkin kuukausi ennenkuin kaikki oli harkkoina. Koko saalis sitten kuninkaallisen virkamiehen valvoessa tarkkaan punnittiin. Kultaa oli 1,326,539 kultapesoa, joka nykyisen raha-arvon mukaan vastaisi 85 miljoonaa markkaa. Hopean paino oli 51,610 naulaa. Kun kruunun viidennes oli erotettu ja Almagro miehineen, jonkun aikaa tasajakoa vaadittuaan, tyytyi vähäpätöiseen osuuteen, niin loput jaettiin Pizarron väen kesken juhlallisin menoin. Sotaväki kutsuttiin kokoon torille ja Pizarro, erään aikalaisen sanoja käyttääksemme, »Jumalaa pelkääväisenä rukoili taivaan apua, jotta tämä työ tulisi tunnollisesti ja oikeudenmukaisesti suoritetuksi.» Pizarron osuus oli 57.222 kultapesoa ja 2350 naulaa hopeata. Sitä paitsi hän sai inkkain ison kultatuolin, jonka arvo oli 25.000 kultapesoa. Muutamat alapäälliköt saivat melkoisia summia ja kuudestakymmenestä hevosmiehestä melkein jokainen 8880 kultapesoa ja 362 naulaa hopeaa, jalkamiehet puolet siitä. Luque oli Panamassa kuollut sitä ennen, eikä hänen osaansa erotettu, vaikka hän olikin oikeutensa toiselle siirtänyt. Ei milloinkaan ennen ollut niin suurta saalista yhdellä kerralla jaettu.

Atahualpan kuolema.

Atahualpan lunnaat tunnustettiin maksetuiksi. Hän vaati siis vapauttaan, mutta Pizarro ei antanut suoraa vastausta. Inkkaa syytettiin salaisista juonista ja kapinanyllytyksistä ja varsinkin Almagro miehineen, joka toivoi nopeata aseman selvitystä päästäkseen maata ryöstämään, vaati inkan kuolemaa. Syytöksiä oli kaksitoista, tärkeimmät niistä seuraavat: Atahualpa oli anastanut kruunun ja murhauttanut veljensä Huascarin: hän oli hävittänyt maan tuloja, sen jälkeen kun Espanjalaiset olivat sen vallottaneet, ja tuhlannut niitä sukulaisilleen ja suosikeilleen: hän oli syypää epäjumalanpalvelukseen ja aviorikokseen, koska hän julkisesti piti monta vaimoa: ja viho viimein häntä syytettiin kapinanyllytyksestä Espanjalaisia vastaan. Syytökset siis enimmäkseen olivat yhtä mielettömiä kuin halpamaisiakin. Turhaan Soto ja kaksitoista muuta espanjalaista vastustivat tätä oikeusrikosta, viitaten siihen, että ainoastaan Espanjan kuningas saattoi tuomita inkan, etenkin kun kaikki huhut kapinasta oli huomattu aiheettomiksi. Pizarro ja Almagro saivat Atahualpan tuomituksi kuolemaan. 29 p. elokuuta 1533 onneton, inkka kahlehdittuna vietiin Cajamarcan torille poltettavaksi valtaistuimen ryöstäjänä, veljenmurhaajana ja jumalanpilkkaajana. Munkki Valverde, joka oli hänelle kristinuskoa opettanut, kulki lohdutellen hänen rinnallaan ja koetti vielä viime hetkessä saada hänet uskostaan luopumaan. Kun Atahualpa jo oli paaluun sidottu ja ryhdyttiin sytyttämään rovionsytykkeitä, niin Valverde kohotti ristin ja pyysi häntä antamaan kastaa itsensä: palkaksi tuskallinen roviokuolema muutettaisiin kuristukseksi. Onneton inkka kysyi, oliko se totta, ja kun Pizarro vastasi myöntäen, niin hän päätti luopua uskostaan ja antoi kastaa itsensä. Menon toimitti Valverde ja nimeksi pantiin Juan de Atahualpa, koska kaste tapahtui Johannes Kastajan päivänä. Atahualpa sitten pyysi, että hänen ruumiinsa vietäisiin Quitoon. hänen syntymäkaupunkiinsa, haudattavaksi hänen äidinpuoleisten esi-isäinsä luo. Pizarron puoleen kääntyen hän sitten pyysi tätä säälimään nuoria lapsiaan ja ottamaan ne suojelukseensa. Sitten hän jälleen voittihe jäykäksi ja meni tyynesti kuolemaan, ympärillä olevain espanjalaisten lukiessa »Credoja» hänen sielunsa autuudeksi. Niin kuoli Huayna Capakin viimeinen poika rikoksentekijän kuoleman.

Seuraavana aamuna ruumis suurella juhlallisuudella siunattiin kirkossa, joksi eräs rakennus jo heti alussa oli muutettu. Pizarro etevimpien upseeriensa keralla oli saapuvilla surupukuun puettuna ja kaikki kuuntelivat hartaina messua. Kesken juhlaa hyökkäsivät vainajan vaimot valittaen kirkkoon ja vaativat, että heidät maan tavan mukaan oli inkan haudalla surmattava. Espanjalaiset raastoivat heidät pois väkisin, mutta huoneissaan sitten moniaat toden teolla tappoivat itsensä, päästäkseen hallitsijan keralla auringon loistaviin majoihin. Huolimatta pyynnöistään Atahualpa haudattiin kirkon viereen, mutta myöhemmin ruumis salaa vietiin Quitoon.

Pari päivää näiden murhatapausten jälkeen palasi Hernando de Soto tiedusteluretkeltä. Hän oli ollut omin silmin näkemässä, oliko todella perää kapinahuhuissa, joiden nojalla Atahualpan kuolemaa oli vaadittu. Ei vähintäkään merkkiä hän ollut huomannut. Suuri oli hänen suuttumuksensa, kun hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Hän meni heti Pizarron luo ja tapasi hänet, kuten eräs aikalainen kertoo, »suuri huopahattu silmiin saakka painettuna, kuten surevain oli tapana», sekä puvullaan että koko käytöksellään surua teeskennellen. Pizarro myönsi toimineensa liian hätäisesti, mutta sanoi Riquelmen ja Valverden ja muiden pettäneen hänet. Tämän syytöksen saivat rahavartija ja dominikani kuulla ja nämä puolestaan pesivät kätensä ja sanoivat Francisco Pizarrolle vasten kasvoja, että hän oli kaikkeen syypää. Siitä syntyi kiivas väittely ja läsnäolevat kuulivat kummankin puolen syyttävän toistaan valheesta.

Atahualpan kuoleman jälkeen maassa syntyi täydellinen anarkia. Intianit esivallan menetettyään alkoivat harjottaa kaikenlaista väkivaltaa. Kyliä poltettiin, temppeleitä ja palatseja ryöstettiin, aarteita kätkettiin maahan, luoliin ja metsiin. Etäisemmät maakunnat pyrkivät kokonaan eroamaan inkkain valtakunnasta.

Marssi Cuzcoon.

Tuskin oli Atahualpa mestattu, niin Pizarro huomasi, että hän kuitenkin tarvitsi inkan, jos mieli maata hallita ilman taistelua, jota Espanjalaiset kuitenkin kaikitenkin olisivat mieluimmin välttäneet. Hän nimitti inkaksi Atahualpan veljen Toparcan. Pizarro itse kietoi nuoren inkan otsalle borlan ja intianiylimykset vannoivat hänelle uskollisuutta. Syyskuun alussa Pizarro sitten lähti Cajamarcasta Cuzcoon, mukanaan 500 sotilasta, näistä kolmasosa ratsuväkeä. Iloisella mielellä kaikki lähtivät matkaan, sillä Cuzcosta, josta oli niin ylisteleviä juttuja kuultu, toivottiin suurta saalista. Nuori inkka ja vanha päällikkö Chalcutchima seurasivat mukana.

Inkkatie kulki toisin paikoin vaikeitten vuorimaitten kautta ja niissä oli ratsuväki pahassa pulassa, hevoset kun eivät tahtoneet oppia kiviportaita kapuamaan. Jokien poikki rakennetut riippuvat pajusillat ratsuväen painon alla turmeltuivat, jonka vuoksi täytyi useinkin uittaa hevoset jokien poikki. Kun tultiin Xauxan laaksoon, niin nähtiin suuri perulainen armeija, joka oli majautunut joen taa ja nähtävästi aikoi estää Espanjalaisia edemmäksi kulkemasta. Silta oli hävitetty, mutta kun joki oli matala, vaikka leveä, niin ratsuväki suoraa päätä kaalasi sen poikki hyökkäykseen. Intianit sen nähdessään kääntyivät pakoon ja ratsuväki surmasi pakenevia joukottain.

Xauxassa, joka oli melkoinen kaupunki. Pizarro viipyi useita päiviä ja lähetti Soton 60:n ratsumiehen keralla tiedusteluretkelle. Soto näki joka puolella merkkejä vihollisen hävityksestä, sillat oli revitty, tielle asetettu raskaita kiviä ja puita. Eräässä solassa syntyi kiivas tappelu ja Soto menetti kolme ratsumiestä. Kun tämä mieshukka oli ensimäisiä, mitä Espanjalaiset kärsivät, niin se heihin koski hyvin kipeään. Kuljettuaan Apurimak-joen poikki Soto sai kuulla, että Sierra Vilcacongan vaarallisissa solissa oli melkoisia vihollisparvia väjymässä. Kapealla solatiellä hänen kimppuunsa hyökkäsikin niin suuri ylivoima, että pieni ratsumiesjoukko joutui epäjärjestykseen, hevoset pillastuivat ja tuho olisi tullut, ellei Soto olisi saanut joukkoaan palautetuksi solasta tasangolle, joka oli vähän matkan päässä. Siellä tapeltiin pimeään saakka. Soton asema näytti toivottomalta, sillä hän oli jo menettänyt monta miestä ja vihollinen oli ylivoimainen. Onneksi oli kuitenkin Pizarro, pahaa peläten lähettänyt» Almagron muun ratsuväen kanssa perässä tulemaan: Almagro saapui Sierra Vilcacongan juurelle samana yönä. Sieltä kuultuaan taistelun räiskettä hän pimeästä huolimatta riensi eteenpäin. Kun yö oli pilkkopimeä, eikä nähty, missä oli vihollinen, missä ystävät, niin Almagro toitotutti torvillaan raikuvat soitelmat ja Soton uupuneet sotilaat heräsivät ihanimpiin säveliin, mitä olivat koskaan kuulleet. He paikalla vastasivat torvillaan ja näin ystävykset pimeästä huolimatta löysivät toisensa. Aamulla intianit avuntulon huomatessaan peräytyivät ja jättivät solat auki.

Ennenkuin Pizarro ennätti perässä tulla, kuoli nuori Toparca inkka Xauxassa, Pizarron syytöksen mukaan Chalcutchiman myrkyttämänä. Pizarro sitten pääjoukon kanssa kulki Xaquixaguaman laaksoon, josta ei ollut kuin muutama penikulma Cuzcoon. Tässä ihanassa laaksossa oli paljon perulaisten ylimysten huviloita. Pizarro viipyi siellä muutamia päiviä inkan taloissa, joissa oli runsaat varastot, ja antoi tuomita Chalcutchiman, jota myös epäiltiin kapinan yllytyksestä, elävänä poltettavaksi. Valittamatta iäkäs päällikkö nousi roviolle, suotta munkki Valverde hänelle tarjosi samanlaista rangaistuksen huojennusta kuin Atahualpalle, vanhus pysyi lujana kuolemaan saakka. Hänen omat palvelijansa olivat kantaneet kokoon rovion, joka hänet tuhosi. Ennenkuin vielä ennätettiin liikkeelle lähteä, saapui Xaquixaguamaan Huascar vainajan veli prinssi Manco vaatimaan itselleen valtaistuinta ja muukalaisten suojelusta pyytämään. Pizarro otti hänet vastaan avosylin ja vakuutti hänelle tulleensakin maahan nimenomaan Huascarin oikeuksia puolustamaan. Mutta Mancon tulosta huolimatta oli solissa vielä taisteltava, ennenkuin Cuzcon aukealle päästiin. Oli jo niin myöhä ilta, että Pizarro päätti vasta seuraavana aamuna marssia inkkain vanhaan pääkaupunkiin. Leiriä vartioitiin yöllä tarkkaan ja sotamiehet nukkuivat aseissaan.

Cuzco.

Kolmessa osastossa Espanjalaiset aikaisin seuraavana aamuna. 15 p. marraskuuta 1533, marssivat Cuzcoon. Etukaupunkeihin oli kokoontunut suunnattomat laumat kaupunkilaisia ja maalaisia ja ihmetellen katseltiin muukalaisia, jotka niin lyhyessä ajassa olivat mullistaneet kaikki asiat. Cuzcossa lienee siihen aikaan ollut 200.000 asukasta: kun rakennukset olivat yhdenkertaiset, niin oli se siis hyvin laaja alaltaan. Pizarro joukkoineen kulki pääkatua suurelle torille, jonka ympärillä oli jykeviä matalia kivirakennuksia, muutamat niistä, inkkain palatseja. Ei ollut puutetta hyvistä asunnoista; siitä huolimatta sotaväki ensi viikot asui torilla teltoissa, ollakseen vaikka millä hetkellä valmiina kapinaa kukistamaan. Mutta väestöllä ei näytä olleen vähääkään aikomusta kapinoida, se vain soitti ja tanssi myöhään yöhön, niin etteivät Espanjalaiset tahtoneet unta saada. Järjestys oli mallikelpoinen. Cuzcolaiset näyttivät yleensä sangen varakkailta, mutta sielläpä asuikin maan ylimystö ja taitavimmat ammattilaiset. Kaduilla vallitsi vilkas elämä ja pukujen värikäs kirjavuus antoi niille paljon rattoa. Ne olivat säännölliset, leikaten toisiaan suorin kulmin, mutta kapeat. Päätorilta lähti neljä valtakatua, joiden päistä alkoi neljä valtatietä. Tori itse ja useat kadutkin olivat huolella kivetyt. Kaupungin kautta juoksi kirkas joki, jonka rannat olivat penikulmia pitkältä kivellä lasketut kuin kanavanpartaat. Joen poikki oli paljon siltoja. Komein rakennus oli suuri auringontemppeli. Korkealla kallionkeilalla oli Sacsahuamanin linna, joka oli rakennettu niin tiiviisti toisiinsa liitetyistä kivistä, ettei saumoja näkynyt.

Pizarron ja Almagron väki anasti palatsit ja temppelit, mutta yksityisten talot ainakin aluksi rauhotettiin. Mitä suinkin löydettiin kultaa ja hopeata asuinrakennuksista, pyhätöistä, haudoista, kätköistä, kaikki ryöstettiin, ryöstettiin sekä Cuzcon että kaikkien muitten retkillä tavattujen kaupunkien aarteet, saalis koottiin yhteen paikkaan, sulatettiin ja jaettiin. Erään perulaisen ylimyksen luota oli saatu kymmenen 20 jalkaa pitkää, jalkaa leveää ja paria kolmea tuumaa vahvaa hopeaharkkoa. Muutamasta luolasta Cuzcon läheisyydestä tavattiin kymmenen tai kaksitoista kultaista ja hopeaista naisen kuvapatsasta, jotka olivat luonnollista kokoa. Inkkain aarreaitoista saatiin kultaisia jalkineita ja kultahelmistä tehtyjä pukuja. Keräytyi toinen mokoma jaettavaa kuin Cajamarcassa, ja tuota pikaa oli jokainen pohatta. Kaikenlaisten europpalaisten tavaroitten hinta kohosi suunnattomasti, hyvä hevonen maksoi 2500 pesoa, miekka 40—50, pullo viiniä 50, j.n.e. Samalla valtasi Pizarron ja Almagron armeijan hurja uhkapeliraivo, tuo Espanjalaisten kansallispahe. Kuta enemmän pelipöydissä hävittiin, sitä kiihkeämmin etsittiin uutta kultaa ja hopeaa, eikä kauaa kulunut, ennenkuin rauhallisia kansalaisia aljettiin venyttää kidutuspenkille. jos epäiltiin heidän tietävän salaisia aarteita, eikä niitä muutoin ilmi antavan.

Kun saalis oli jaettu, niin Pizarro kohotti Huayna Capakin pojan Mancon inkaksi. Väestö oli vaalista erinomaisen hyvillään ja ylimystö riensi esiintuomaan alamaisuutensa osotukset uudelle inkalle. Mutta hän nousi nyt julkisesti valtaistuimelle Espanjan kruunun vasallina. Valtaistuimelle nousemista vietettiin suurin juhlin, yhtä loistavasti kuin ennenkin, paitsi että kulta- ja hopea-astiat ja koruesineet. nyt puuttuivat ja inkkamuumiotkin. jotka juhla-ateriassa istuivat pitopöydässä, olivat parhaat koristeensa menettäneet. Cuzco sai kaupunkihallituksen espanjalaiseen malliin. Paljon espanjalaisia asettui sinne pysyvästi ja useimmille riitti joku palatsi tai muu julkinen rakennus asunnoksi, laajoja tiluksia tulolähteiksi. Vanhat palatsit ja temppelit myöhemmin hävitettiin ja niiden pohjille rakennettiin kirkkoja ja luostareita. Auringon impien temppelin paikalla on nykyisin luostari.

Seuraavat tapaukset osottavat. kuinka vaikea Espanjan hallituksen vielä oli matkain pituuden vuoksi johtaa siirtomaidensa asioita, ja kuinka omavaltaisesti niissä toimittiin. Vaikka Pizarro ja Almagro toimivat Espanjan hallituksen nimissä, niin saivat he kuitenkin hallituksen omista käskynhaltijoista kilpailijan, jota vastaan täytyi lähteä ase kädessä. Huhut Perun satumaisista aarteista houkuttelivat liian voimallisesti saaliinjaolle.

Alvaradon sotaretki.

Pizarron oleskellessa Cuzcossa oli Corteksen toveri ja urhea alapäällikkö Pedro de Alvarado, joka siihen aikaan oli Guatemalan maaherrana, päättänyt lähteä Quitoa vallottamaan, se kun muka ei kuulunut Peruhun eikä siis Pizarron vaikutuspiiriin. Hän pidätti Molukeille lähtevän laivaston ja purjehti sillä Quiton rannikolle.

Alvarado astui maihin Caraccaan lahdessa, Quiton länsipuolella, mukanaan 500 miestä, joista puolet ratsumiehiä ja kaikki hyvin asestettuja, ja kulki sieltä Andien lumisien solien poikki Quiton ylängölle. Vuoristossa oppaat hänet jättivät ja hän eksyi Andien soliin ja laaksosokkeloihin. Siitä huolimatta noustiin omin päin yhä korkeammalle, vaikka Guatemalan kuumista seuduista tuleva väki kärsi kamalasti vilusta. Jäljet, jotka retkikunta jätti lumisiin soliin, puhuivat selvää kieltä; niille jäi vaateryysyjä, murtuneita haarniskoita, kultakoristeita ja muita matkalla rosvottuja arvoesineitä, ruumiita tai puolikuolleita, joiden täytyi jäädä erämaahan kuolemaan, kun eivät voineet mukana kulkea. Mukana oli paljon intianeja sekä kantajia että sotureita, ja niitä varsinkin paleltui kuoliaaksi. Mutta ne hevoset, jotka tielle sortuivat, paikalla syötiin. Alvarado kehotti jokaista jo anastetusta, yhteen kasaan kootusta kullasta ottamaan, minkä kukin jaksoi mukanaan kuljettaa ja jättämään vain kruunun viidenneksen koskematta, mutta sotamiehet vastasivat: Ruoka on nyt kultaakin kalliimpaa. Kurjuutta vielä lisäsi se seikka, että ilma oli monta päivää sakeana paksua tuhkausvaa, joka vaivasi silmiä ja vaikeutti hengitystä. Tämän luonnonilmiön aiheutti Quiton kaakkoispuolella olevan Cotopaxin, Andien kaikkein ankarimman tulivuoren purkaus; syytä tietämättä Alvaradon sotajoukko kovasti pelästyi tätä savua. Lopulta päästiin solista Riobamban ylängölle. Satakunta espanjalaista ja vähintäin parituhatta miestä intianilaista apuväkeä sai solissa surmansa. Riobamban ylängöllä odotti uusi pettymys. Siellä nähtiin hevosenjälkiä ja tiedettiin niistä varmaan, että Espanjalaiset jo olivat etelästä käsin ennättäneet ennen. Sebastian Benalcazar, eräs Pizarron alapäälliköistä, oli 140 miehen keralla omin päin lähtenyt San Miguelista Quiton aarteita ryöstämään ja ennättänyt perille ennen Alvaradoa.

Kun Alvaradon retki tuli Cuzcossa tiedoksi, niin riensi sieltä Almagro pikamarssein häntä takaisin karkottamaan, yhtyen sitä varten Benalcazarin kanssa. Riobamban luona olisi syntynyt tappelu, mutta Alvarado piti viisaampana 100,000 peson hinnasta luovuttaa Almagrolle sekä joukkonsa että koko varustuksensa ja palata itse takaisin omaan maakuntaansa. Tämän hän saattoi tehdä sitä suuremmalla syyllä, kun ei Benalcazarkaan saanut Quitosta mitään; joko siellä ei ollut aarteita, taikka oli ne niin hyvin kätketty, etteivät Espanjalaiset niitä koskaan löytäneet. Kauppa oli siis molemmille edullinen, varsinkin Almagrolle, joka sen kautta sai erittäin tervetulleen lisäyksen sotavoimiinsa. Alvaradon miehet mielellään siirtyivät Perun vallottajien palvelukseen, sillä heillä oli uudessa kultamaassa paljon parempi rikastumisen toivo kuin Keski-Amerikassa, joka tosin oli luonnontuotteitten puolesta Perua rikkaampi, mutta kullan puolesta ei siihen verrattavakaan. Vasta myöhemmin Mexico hopeakaivantojensa kautta metallimaanakin voitti Perun. Alvarado palasi merelle etelän kautta ja kohtasi Pizarron Pachacamakissa, jossa vietettiin iloisia pitoja.

Lima.

Tammikuussa v. 1535 Pizarro perusti Perulle uuden pääkaupungin meren rannalle Rimac joen suuhun. Se sai Epifania päivän kunniaksi nimeksi »Ciudad de los Reyes» (kuningasten kaupunki), mutta miespolven kuluessa tämä nimi joutui unhotukseen ja kaupunkia kutsuttiin Limaksi, joka oli Rimakista väännös. Sille laadittiin säännöllinen asemakaava ja tarmokkaasti Pizarro ryhtyi sitä rakentamaan, pakottaen seudun intianit työtä tekemään.

Samoihin aikoihin palasi Espanjasta Hernando Pizarro, tärkeitä uutisia tuoden. Hän oli saapunut Sevillaan tammikuussa 1534, mukanaan useita Perusta palaavia seikkailijoita, jotka pitivät viisaampana ajoissa lähteä saaliineen kotimaahan. Sevillan tullihuoneeseen keräytyi kosolta kulta- ja hopeaharkkoja, sillä Hernandolla oli mukanaan kruununkin viidennes, ynnä kultaisia eläinten ja kukkien kuvia ja muita kultaesineitä ja astioita, korukutomuksia, joita yleisö kilvan riensi ihmettelemään. Hernando Pizarro valitsi mukaansa upeimmat ja lähti Calatayudiin Aragoniaan Kaarle V:ttä tapaamaan. Vastaanotto oli mitä armollisin. Pizarro kertoi juurta jaksain Perun tapaukset ja Atahualpan vangiksi oton — inkan telotuksesta hän ei mitään tiennyt, koska hän oli lähtenyt ennen sitä. Hän kiitti maan hyvää ilmanalaa ja viljavuutta, teollisuutta ja metallirikkautta. Kulta ja hopea olivat keisarille erinomaisen tervetulleet, sillä hän oli paraillaan sotiensa vuoksi melkein rahatta. Kaikki, mitä Francisco Pizarrolle oli ennen luvattu, vahvistettiin täydelleen. Mutta Almagronkin ansioita nyt muistettiin, sillä Almagro oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt mukaan oman luottamusmiehen. koska Hernando Pizarro oli hänen pahin vihollisensa. Almagrolle myönnettiin Perun eteläpuolella oleva maa lääniksi ja määrättiin raja, joka olisi ollut pätevä, jos olisi ollut luotettavat kartat, mutta niiden puuttuessa tuotti tuhon sekä Pizarrolle että Almagrolle. Hernando nimitettiin Santiagon, Espanjan korkeimman ritarikunnan jäseneksi.

Hernando Pizarron tulo herätti koko maassa niin valtavaa huomiota, ettei Amerikan löydön jälkeen oltu sen vertoja nähty. Espanjassa oli jo totuttu siihen, että Uusi maailma tuotti enimmäkseen pettymyksiä. Ei edes Mexicon kuulu vallotuskaan antanut niin suuria rikkauksia, kuin oli toivottu. Peru yksin oli täyttänyt toiveet, rohkeimmatkin. Ei ollut Hernando Pizarron vaikea saada kokoon väkeä eikä varustaa laivastoa, joka oli suurin ja komein, mitä Ovandon lähdön jälkeen oli Länsi-Intiaan purjehtinut. Osalle lähtevistä Peru ehkä antoi, mitä siltä oli toivottu: mutta suurin osa sielläkin surkeasti pettyi, ja hyvin moni löysi hautansa jo Panaman kannaksen tautipesissä, toivotun Doradon kynnyksellä. Mutta väkeä ei Pizarrolta tämän jälkeen puuttunut, vaikku toiselta puolen, nyt vasta hän alkoikin sitä täydellä todella tarvita.

Almagro oli Cuzcossa, kun kotimaasta saapuivat nämä sanomat. Syttyi paikalla kiivas riita hänen ja Pizarron välillä, mutta se saatiin sovitetuksi, ja Almagro päätti viipymättä lähteä retkelle uutta maaherrakuntaansa valtaamaan.

Almagron retki Chileen.

Almagron sotaretki Chileen oli vaikeimpia, mitä on milloinkaan tapahtunut lumisissa tiettömissä vuoristoerämaissa. Kaksi intianilaista ylimystä, inkan veli ja ylimäinen pappi, lähetettiin edeltäpäin valmistamaan väestöä ja kertomaan sille retken tarkotuksesta. Ne maat, jotka aiottiin vallottaa, kuuluivat nimittäin nimellisesti inkkain valtakuntaan. Heinäkuussa 1535 Almagro lähti Cuzcosta, samosi Titicaca järven länsirantaa Collao nimisen maakunnan kautta Potosin ylängölle ja sieltä parin kuukauden levon jälkeen edelleen etelää kohti. Matkalla perulainen ylimäinen pappi pääsi pakenemaan ja palasi takaisin Titicacan rannoille.

Almagro oli siten saapunut inkkain valtakunnan rajoille. Siitä alkoi maita, joissa asui itsenäisiä vuoristokansoja; niiden kautta oli väkisin tunkeuduttava, jos mieli päästä Chilen aarteihin käsiksi. Jujuin poikki retkikunta taistellen eteni Chicoana nimiseen maakuntaan, nykyiseen Luoteis-Argentinaan. Pitkin matkaa tekivät asukkaat vastarintaa. Maa oli osaksi hävitetty, niin että ruokavarain saanti hedelmällisemmissä laaksoissakin oli vaikeata. Mutta vaikeimmat esteet retkikunta kohtasi kulkiessaan Andien pääharjanteitten poikki Chileen. Tullessaan ulos eräästä vuoristorotkosta Almagro odottamatta näki edessään pitkän lumenpeittämän vuorijonon, joka ulottui pohjoiseen ja etelään niin kauas kuin silmä kantoi. Kun ei ollut mahdollista sitä kiertää, niin oli yritettävä ylitse, vaikka vuorijonon leveys olikin tuntematon. Vähillä ruokavaroilla, raahaten mukanaan sotatarpeitaan ja näiden lisäksi tarpeita siltojen rakentamiseksi jokien poikki retkikunta tunkeutui vuoristoon. Almagro itse kulki edellä parinkymmenen ratsumiehen keralla tutkiakseen teitä ja solia ja etsiäkseen, mistä saisi joukolleen syömisen apua. Seitsemän päivää kuljettiin suolaerämaita ja noustiin sitte lumisiin vuorisoliin, joissa lumesta heijastuva valo sokaisi silmät. Myrskyt ja pakkaset lisäsivät matkan muuta tukaluutta. Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun vuoristomatkan vaikein osa oli alkanut, avautui länttä kohti Copiapon laakso, jossa Almagro pienen etujoukkonsa keralla saattoi levähtää ja koota ruokavaroja perässä tulevalle pääjoukolle. Andit oli voitettu ja tie piti lauhkeampiin alamaihin. Mutta ilman etujoukon tuomaa apua pääjoukko olisi tuhoutunut vuoristossa. Intianit. jotka kantoivat kuormastoa, kärsivät vielä enemmän kuin espanjalaiset. Toiset vaipuivat uupuneina maahan, siihen kuollakseen, sillä pakkanen oli heistä niin kova, että tuskin saattoi hengittää. Sanotaan, että 10,000 intiania sai Andien vuorisolissa surmansa. Kun ei ollut minkäänlaista kasvullisuutta, niin ei saatettu tultakaan tehdä, raivoisia tuulia vastaan ei ollut suojaa, ravintoa vain hengen pitimeksi, ja voimat uupumistaan uupuivat. Nälänhätä kävi lopulta niin suureksi, että eloon jääneet intianit söivät nälkään ja viluun kuolleitten toveriensa ruumiita, ja espanjalaiset mielihyvällä jakoivat keskenään sortune!tten hevosten lihan, jota he eivät muutoin olisi millään hinnalla syöneet. 150 espanjalaista ja 30 hevosta sai vuoristossa surmansa. Vasta Copiapon laaksossa sotajoukko sai levätä ja toipua vammoistaan. Eräs apujoukko, joka myöhemmin saapui samaa tietä, menetti vielä enemmän väkeä. Moni mies hautautui ratsuineen lumen alle.

Vuoriston yli päästyään Almagro samosi pitkin nykyisen Chilen rannikkoa etelään päin. Coquimbossa hän odottamatta tapasi espanjalaisen, joka oli lähtenyt Perusta jotakin rangaistusta pakoon ja vaeltanut sinne saakka omin päin, maanasukkaitten puolelta väkivaltaa kokematta. Almagro lähetti partiojoukkoja vielä kauemmaksi etelään päin, mutta retken tulos alkoi jo olla selvänä. Aarteita ei löytynyt mistään, taisteluita vain sitä enemmän, sillä urhoolliset Araukanit kiistivät tuimasti, ennenkuin laskivat muukalaisia maansa kautta kulkemaan. Kovin pettyneenä Almagro vihdoin lähti paluumatkalle. Välttääkseen vuoriston vaaroineen hän nyt kulki merenrannikkoa. Laajassa autiossa Atacama suolaerämaassa retkikunta tosin kärsi paljon kuumuudesta ja veden puutteesta, mutta kuitenkin se, pienempiin osastoihin jakautuen, pääsi sen poikki ainoatakaan miestä menettämättä. Vasta Arequipan kohdalta noustiin jälleen vuoristoon ja saavuttiin keväällä 1537 takaisin Cuzcoon. Löytöretkenä tämä yritys oli huomattavimpia, vaikka se osanottajilleen tuottikin paljaita kärsimyksiä ja pettymyksiä.

Taistelut Perussa.

Perussa olivat sillä välin olot suuresti muuttuneet. Kansallinen puolue oli Manco inkan johdolla vihdoinkin noussut kapinaan. Manco oli päässyt pakenemaan Cuzcosta ja palannut sitä piirittämään suuren sotajoukon keralla. Cuzcon olkikattoiset talot ammuttiin palavilla nuolilla tuleen, puolet kaupungista tuhoutui, linnankin Manco sai valtoihinsa. Juan Pizarro tosin vallotti siitä osan takaisin, mutta sai hyökkäyksessä surmahaavan. Hänen kuoltuaan Espanjalaiset saivat linnan kokonaan käsiinsä, mutta se ei paljoa auttanut, heidän täytyi kestää monen kuukauden piiritys. Intianit olivat anastaneet vuorisolat. Limasta oli mahdoton tuoda apuväkeä. Mutta viljankorjuun aikana suuri osa perulaista sotajoukkoa hajaantui, ja silloin piiritetyt pääsivät vähän helpommalle. Pizarron veljet, jotka Cuzcoa puolustivat, koettivat rohkean yllätyksen kautta saada käsiinsä Manco inkan, mutta yritys ei onnistunut. Kun Almagro palasi Cuzcon ylängölle, niin ei hänen ensi tehtävänsä suinkaan ollut auttaa maanmiehiään: vastoinkäymisistään katkeroituneena hän päinvastoin käytti tilaisuutta anastaakseen mahtiaseman. Vanha riita Pizarron ja vielä enemmän Pizarron veljien kanssa puhkesi ilmisodaksi. Moneen kertaan vannotut pyhät valat eivät paljoa merkinneet Perun vallottajille. Espanjan hallituksen määräyksen mukaan Almagron piti saada kaikki maat, jotka olivat määrättyä matkaa (1650 kilometriä) etelämpänä päiväntasaajan pohjoispuolella olevaa Santiago jokea. Almagro väitti, että Cuzco. joka oli niin kaukana etelässä, kuuluikin hänen alueihinsa. Kun luotettavia tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä ei ollut, niin saattoi Almagro hyvällä syyllä esittää tämän vaatimuksen, vaikka nykyään tiedämme, että Cuzco epäilemättä oli Pizarron puolella rajaviivaa. Almagro koetti päästä Pizarroja piirittävän inkankin kanssa yhteyteen, mutta inkka ei hänen ystävyydestään huolinut, vaan hyökkäsi hänenkin päälleen. Almagro, joka oli urhoollinen ja taitava sotilas, torjui hyökkäyksen ja kulki sitten Cuzcoa vastaan. Kun eivät Pizarron veljet suostuneet luovuttamaan kaupunkia, niin hän vallotti sen väkirynnäköllä ja otti Gonzalon ja Hernandon vangiksi.

Nyt ilmestyi sotanäyttämölle uusi, vaikka entisestään tunnettu voima. Francisco Pizarro oli kutsunut Alvaradon Guatemalasta avukseen. Alvarado saapui 500 miehen keralla anastamaan Cuzcoa takaisin Almagrolta, mutta joutui taistelussa tappiolle. Almagro piti kun pitikin Cuzcon, karkotti vielä inkankin joukkoineen vuoristoon ja puhdisti maan kapinallisista. Sitten hän marssi meren rannalle hankkiakseen maakunnalleen uuden sataman, josta voisi päästä suoranaiseen yhteyteen emämaan kanssa. Hernando Pizarron hän vei mukanaan panttivankina, mutta Gonzalo oli päässyt karkaamaan Limaan.

Francisco Pizarro, joka tahtoi ensinnäkin vapauttaa veljensä Almagron käsistä, rupesi nyt sangen sovinnolliseksi. Hän saapui Almagroa tapaamaan erääseen paikkaan Liman eteläpuolelle ja tunnusti Cuzcon toistaiseksi hänen omaisuudekseen; Almagro puolestaan vapautti Hernando Pizarron. Riidan lopullinen ratkaiseminen jätettiin Espanjan hallituksen asiaksi.

Almagron ja Francisco Pizarron loppu.

Mutta tuskin oli Hernando päässyt vapaaksi niin Francisco Pizarro julisti sopimuksen mitättömäksi ja ryhtyi paikalla taisteluun. Almagro peräytyi Cuzcoon ja Hernando Pizarro seurasi häntä melkoisen sotajoukon keralla. Huhtikuussa 1538 syntyi lähellä Cuzcoa tappelu. Kummallakin oli 700—800 miestä, taistelu oli sitkeä ja sitä kesti kaiken päivää. Almagro oli sairaana, mutta johti kuitenkin joukkoaan läheltä. Hän joutui häviölle ja vangiksi. Tappelussa tosin kaatui vain joku kymmenkunta miestä, mutta pakoretkellä Almagron joukko menetti 150 miestä. Hernando Pizarro ei kohdellut Almagroa yhtä hyvin kuin tämä häntä; vanki vietiin Cuzcoon ja häntä vastaan aljettiin heti oikeudenkäynti. Tuomio oli kuolemantuomio ja Hernando Pizarron käskystä 70-vuotias Almagro vankilassa kuristettiin.

Almagro oli avomielinen, raaka luonne, joka ei koskaan pitänyt salakavalia juonia eikä kostotuumia. Mutta kunnianhimoinen hän oli. Urheutensa ja anteliaisuutensa vuoksi hän oli sotamiestensä kesken niin suosittu, että harva toinen päällikkö. Korkeasta iästään huolimatta hän elämänsä loppuun saakka säilytti tarmonsa ja reippaan toimikykynsä.

Almagron kuoltua hänen poikansa vaati itselleen isänsä maakuntia, mutta Pizarrot eivät tahtoneet siitä mitään tietää. Hernando Pizarro lähti Espanjaan oman puolueensa asiaa ajamaan. Mutta Espanjan hallitus, joka ei hyväksynyt Almagron mestausta, otti hänet vangiksi ja vankeudessa hän sitten sai viettää parikymmentä vuotta. Hallitus lähetti Vaca de Castro nimisen lakimiehen Peruhun oloja järjestämään. Ennenkuin tämä vielä oli ennättänyt Limaan, levisi tieto Francisco Pizarron murhasta. Almagron puoluelaiset, joita vainajan poika johti, olivat kesäkuussa 1541 Limassa tunkeutuneet Pizarron palatsiin, ottaakseen hänet vangiksi. Pizarro puolusti itseään tuimasti, kunnes sai surmahaavan. Hänen seurassaan kaatui hänen velipuolensa Martinez de Alcantara. Francisco Pizarro oli kuollessaan 63 vuoden ikäinen.

Semmoisen lopun sai Perun julma vallottaja. Hänen nimensä on kautta aikain säilynyt tämän kullanhimoisen, kavalan ja julman aikakauden pelottavimpana. Itse alhaisesta asemasta kohonneena hän tosin osasi kohdella hyvin sotamiehiään, mutta samalla kaikki tunsivat hänen petollisuutensa. Intianeja tuskin kukaan on kohdellut julmemmin. Pizarro ei ollut ritarillinen, sivistynyt eikä valtioviisas niin kuin Cortes, mutta hänen kykynsä ja lannistumaton tarmonsa olivat kieltämättömät. Espanjan hallitus antoi hänelle suuremman arvon kuin Cortekselle. sillä Pizarro lähetti monta vertaa enemmän kultaa.

Vaca de Castroa vastaan, joka nyt otti vallotetun maan hallituksen käsiinsä, nousi kapinaan Almagron poika, mutta joutui v. 1542 tappelussa häviölle ja mestattiin. Almagron puolue silloin tunnusti laillisen maaherran ylivallan ja luopui enemmästä vastustelemisesta.

Gonzalo Pizarro.

Mutta vielä piti Perun pohjoisosissa puoliaan Pizarron viimeinen veli, Gonzalo, joka v. 1540 oli nimitetty Quiton maaherraksi. Vahvistettuaan siellä valtaansa ja maan kauttaaltaan tutkittuaan, hän lähti etsimään kultamaata, jonka intianit kertoivat olevan Andien takana aarniometsien keskellä. Gonzalo kulki päiväntasaajan kohdalla Andien poikki ja tunkeutui sitten Rio Napon vartta Amazonijoelle päin, kunnes hän tiettömissä aarniometsissä ruokavarain loputtua joutui mitä kamalimpaan puutteeseen ja hädin tuskin pääsi retkikuntansa tähteitten keralla palaamaan Quitoon. Tuonnempana kerromme enemmän tästä merkillisestä retkestä.

Quitossa Gonzalo Pizarro sai kuulla veljensä Franciscon murhan ja tarjosi kuninkaalliselle maaherralle apuaan Almagron poikaa vastaan, kuultuaan tämän kapinan. Sen hän teki vihasta, mutta hänen avustaan ei huolittu, sillä Vaca de Castro toivoi sovinnon helpommin syntyvän Almagrolaisten keralla, kun hän hylkäsi Pizarron puoluekunnan avun. Gonzalo tästä syvästi loukkaantuneena alkoi valmistella kapinaa. Siihen hän sai piankin tilaisuuden, kun Espanjan hallitus v. 1542 julisti Perussa voimaan uudet lait, jotka melkoisesti rajottivat vallottajain oikeutta käyttää intianeja pakkotyöhön ja peruutti heille annetut suuret tilukset kruunun omaisuudeksi omistajan kuoltua. Nämä lait herättivät »conquistadorien» kesken niin suurta tyytymättömyyttä, että Gonzalo Pizarro sai heidät yhtymään suureen kapinaan. Varakuningas voitettiin, sai taistelussa surmansa, ja viimeinen Pizarron veljeksistä oli lyhyen ajan Perun itsenäinen hallitsija. Mutta espanjalainen aines ei vielä ollut maassa likimainkaan niin voimallinen, että se olisi tullut toimeen ilman emämaan apua. Vaikka Pedro de Gasca, jonka Espanjan hallitus lähetti Peruhun käskynhaltijakseen, olikin pappi ja saapui Panamaan melkein tyhjin käsin, niin sai hän siellä kuitenkin kuninkaan edustajana haltuunsa Gonzalo Pizarron laivaston ja sotaväen, jotka oli lähetetty hänen matkaansa estämään. Lupaamalla anteeksiannon Pedro de Gasca sai suurimman osan Perun espanjalaisista luopumaan Gonzalosta. Kun ratkaisevan taistelun v. 1548 piti alkaa Cuzcon läheisyydessä, niin Gonzalo Pizarron koko sotajoukko meni kuninkaallisten puolelle ja hän joutui vangiksi. Etevimpien ystäviensä keralla hän sai päällään sovittaa kapinoimisensa.

Kapina tosin myöhemmin alkoi uudelleen, kun Espanjan hallitus ei suostunut peruuttamaan intianien hyväksi säätämiään lakeja, mutta tukahutettiin, ja Perun kolmas varakuningas, Don Andres Hurtado de Mendoza, Caneten markisi, joka hallitsi siirtomaata kuusi vuotta vuodesta 1555 alkaen, järjesti maan olot rautaisella kädellä. Kaikki edellisten kapinain johtajat lähetettiin Espanjaan, piirikuntien päälliköitä käskettiin mestauttamaan jokainen rauhanhäiritsijä. Kaikki joutilaat toimitettiin etäisille retkille. Manco inkan pojalle ja jälkeläiselle Sayri Tupakille annettiin eläke. Inttäneille hankittiin hyviä pappeja, kouluja ja kaupungeita perustettiin kaikkiin maakuntiin. Mutta hallituksen huolenpito ei kuitenkaan voinut riittävästi huojentaa asukkaitten veristä sortoa, jonka vuoksi he usein kapinoivat. Viimeinen intianikapiua tapahtui v. 1783, mutta sekin verisesti kukistettiin.

Chilen vallotus.

Almagro oli tavannut Chilessä vähän kultaa ja paljon sotaisampaa kansaa kuin Perussa. Pohjoisosissa väestö tosin oli sivistyneempää ja samalla taipuvampaakin, mutta kuta kauemmaksi etelää kohti kuljettiin, sitä villimmäksi ja sotaisemmaksi se muuttui. Syynä tähän erotukseen epäilemättä oli se, että Perun inkat viidennellätoista vuosisadalla olivat vallottaneet Chilen pohjoisosan. Vaikkei heidän valtansa ollutkaan siellä suuri, niin muutti kuitenkin kehittyneemmän sivistyksen kosketus melkoisesti oloja. Mutta Rapel joen eteläpuolelle ei inkkain mahti ulottunut, ja siellä intianit olivat säilyttäneet entisen sotaisuutensa. Vaikka he olivatkin tietämättömiä ja raakoja, niin olivat he kuitenkin kehittäneet järjestelmän yhteistä sodankäyntiä varten. Kullakin kunnalla oli oma »ulmeninsa», s.o. päällikkönsä, sodassa heimoilla oli yhteinen valittu johtaja. Araukanit olivat Etelä-Chilen mahtavin heimo ja heidän nimellään mainittiin sitten kaikkia Bio-bio joen eteläpuolella asuvia kansoja.

Tuskin oli Almagro mestattu, niin kiiruhti Pizarro ottamaan haltuunsa maan, jonka kruunu oli Almagrolle antanut. Pedro de Valdivia lähti 1540 Pizarron toimesta vallottamaan Chileä ja peruslamaan sinne siirtokuntia. Alonso de Camargo samaan aikaan kartotti rannikon. Valdivia perusti v. 1541 Santiagon, Chilen nykyisen pääkaupungin, ja puolenkymmentä muutakin kaupunkia, voidakseen niiden avulla pitää maata kurissa. Mutta intianit taistelivat epätoivon urheudella. V. 1553 kaikki heimot tekivät yhteisen kapinan, jossa Valdivia sai surmansa ja useimmat hänen siirtokunnistaan tuhottiin. Tämä oli alkuna lähes vuosisadan kestävälle yhtämittaiselle sodalle. Vereen kastetut nuolet — se oli Araukanien sotakapula — kulkivat taas kautta maan, ja joka taholta kokoontui sotilaita vastustamaan vallottajia. Araukanit, vaikka olivatkin kaikkea sivistystä vailla, olivat kuitenkin sodankäynnissä paljon älykkäämpiä kuin Perulaiset. Huomatessaan, että heidän vanhoista heitto- ja ampuma-aseistaan oli vähän apua uutta vihollista vastaan, he sangen nopeaan muuttivat koko sodankäyntinsä. He hylkäsivät kokonaan jousen, joka oli pyssyä niin paljon huonompi, ja käyttivät etupäässä keihästä, miekkaa ja muita aseita, jotka käsikähmässä tehosivat. He lähestyivät nopeaan Espanjalaisten rintamaa, jott'ei näillä ollut aikaa panostaa pyssyjään, kun olivat ne kerran laukaisseet. Säikähtämättä he kestivät ensimäisen yhteislaukauksen, vaikkapa se aina kaatoikin suuren joukon, ja hyökkäsivät sitten kilvan käsikähmään. Alkuasukkaiden löyhän heimojärjestyksen vuoksi oli mahdoton saada heistä musertavaa voittoa, ja vuorinen, tiheämetsäinen maa erinomaisesti suosi väjytyksiä ja ylläköltä. Kenraali kenraalin, armeija armeijan jälkeen lähetettiin Chileen. Retki toisensa jälkeen tehtiin intianeja vastaan, heidän maansa hävitettiin, sotaa käytiin säälimättömän julmasti, mutta kaikki oli suotta. Siirtokuntia ja linnoja uhkasi ainiaan hyökkäys, niitä vallotettiin ja vallotettiin takaisin. Jos yksi intianiarmeija hävitettiin, niin oli pian toinen valmiina sen paikalle astumaan; jos yksi »toqui» (ylipäällikkö) kaatui, niin valittiin paikalla toinen. Tappion kärsittyään intianit pakenivat metsiinsä, soihinsa ja vuoriinsa, kokosivat uudelleen voimansa ja ajoivat takaa peräytyviä Espanjalaisia. Vasta v. 1640 tehtiin rauha, jossa kaikki Bio-bio joen eteläpuolella oleva maa tunnustettiin Araukanien omaksi ja itsenäiseksi. Tätä urhoollista kansaa on vielä jäljellä muutamia kymmeniätuhansia; vaikka sen luku vähenemistään vähenikin, niin piti se kuitenkin loppuun saakka puoliaan ja siirtyi vapaana kansana Chilen tasavaltaan.

Nämä ainaiset sodat ja samalla kovan työn pakko, Chilessä kun ei ollut jaloja metalleja, karkaisivat epäilemättä Chileläiset Etelä-Amerikan muita latinalaisia kansoja kestävämmiksi; mutta köyhänä tämä siirtomaa edelleenkin pysyi aina siihen saakka, kunnes se itse otti käteensä kohtalonsa ohjat.

Dorado-retket.

Aina siitä päivästä, jona Columbus astui Guanahanin rannalle, olivat Uuteen maailmaan saapuneet muukalaiset kysyneet sen asukkailta kultaa. Nämä neuvoivat parhaan taitonsa mukaan ja paljon heidän neuvojensa mukaan jaloa metallia löydettiin; mutta kuta enemmän sitä saatiin, sitä kiihkeämmäksi kävi sen himo. Eivät sitä voineet tyydyttää Mexicon, eivät Perunkaan suunnattomat aarteet. Ei mitään uhrauksia, ei mitään vaivoja säästetty, niin kauan kuin löydetyissä maanosissa vielä oli seutuja, jotka olivat kullanetsijäin käymättä. Vielä paljon enemmän tehtiin turhia matkoja kuin onnistuneita. Usein intianit tahallaan houkuttelivat ahnaat vallottajat harhaan, se kun oli ainoa keino heistä päästä; ja ehkä vielä useammin intianien tietoja väärin ymmärrettiin, taikka pidettiin totena heidän vanhoja tarujaan. Luultavasti suurin osa siitä, mitä alkuasukkaat kullasta tiesivät, oli puoleksi tarumaista huhua.

Vähitellen, ei varmaan tiedetä mistä alusta, pääsi Espanjalaisten kesken valtaan semmoinen käsitys, että Etelä-Amerikan sisäosissa oli suunnattoman rikas kultapaikka, El Dorado, ja niin kauan sitä etsittiin, kunnes melkein koko suunnaton maanosa aarniometsineen saatiin ristiin rastiin samoilluksi. Erään käsityksen mukaan se oli Manoa niminen kaupunki, joka muka oli täynnään kultaa ja jalokiviä, toisen mukaan kokonainen maa, joka oli niistä niin rikas, että se Perunkin rinnalla ansaitsi Doradon nimen.

Dorado-tarun alkuperäisenä juurena lienevät kuitenkin olleet juhlat, joita pienessä Chibcha-valtakunnassa oli tapana viettää hallitsijavaalin yhteydessä. Espanjalaiset merenrannikolla kuulivat maanasukkailta, että tuo ruhtinas vaalinsa jälkeen ylt'yleensä kultahiekalla peitettiin ja sitten ui Guatavita järvessä. Tiedetään nykyisin, että huhulla oli tosipohja. Uuden hallitsijan valtaan astumista vietettiin monenlaisilla menoilla, paastolla ja uhreilla. Viimeinen menoista oli seuraava: Kaikki kansa kokoontui Guatavita järven rannalle. Papit juhlasaatossa saattelivat nuorta hallitsijaa järven rannalle, jossa häntä odotti lautta täynnään kalliita uhrilahjoja, kultaa ja smaragdeja. Neljä etevintä neuvonantajaa nousi lautalle, mutta hallitsijan papit ensiksi savusteita polttaen riisuivat järven rannalla alasti, silasivat savella ja sitten kiireestä kantapäähän kultahiekalla peittivät. Säteilevän auringon näköisenä, jonka sukua hänen luultiin olevan, Dorado nyt nousi lautalle, joka kulki keskelle järveä. Siellä hallitsija heitti järvessä asuville jumalille kaikki lautalla olevat kallisarvoiset uhrilahjat. Sitten hän palasi rantaan, ja maalla juhlat alkoivat uudelleen, kestäen monta päivää.

Mielikuvitus ja kullanhimo loivat sitten tästä omituisesta alusta suuren kultamaan sitä helpommin, kun Chibchat tosiaan olivat hyviä kultaseppiä. Kuta enemmän taru suureni, sitä epämääräisemmäksi muuttui seutu. Mies se, joka ennättää ensiksi noille aarteille, arveltiin, ja maanosan joka kulmalta sitä kilvan yritettiin. Seuraavassa kerrotaan tärkeimmät näistä retkistä, yhdistettyinä Dorado-retkien yhteisen otsikon alle.

Varhaisimpia Dorado-retkiä oli se, jonka Diego de Ordas teki Venezuelaan ja Guayanaan. Hänen alapäällikkönsä Martinez väitti, että »El Dorado» itse oli v. 1531 pelastanut hänet haaksirikosta ja vienyt pääkaupunkiinsa Omoaan. Martinezin seikkailuista emme kuitenkaan muuta tiedä, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän löysi mitä haki. Useat muut retkikunnat eivät tarumaata löytäneet, mutta tiesivät kertoa sitä enemmän koruttomasta todellisuudesta.

Saksalaiset Venezuelassa.

Saksalaiset eivät, Hansan laajoista pohjoismaisista meriyhteyksistä huolimatta, olleet tottuneet valtamerellä purjehtimaan; mutta uusien maitien ja Intian houkutus oli nyt liian suuri, ettei olisi yritetty mukaan. Vaikutusvaltaiset saksalaiset saivat helposti kauppaoikeuksia Espanjan alusmaissa, kun Espanjan kuningas samalla oli Saksan keisari. Augsburgin Welserit, aikansa kaikkein rikkaimpia kauppiassukuja, saivat Kaarle V:nneltä oikeuden siirtokunnan perustamiseen Etelä-Amerikan pohjoisrannikolle ja melkoisin voimin ruvettiin tätä yritystä toteuttamaan. Doradon maine se lienee Welsereitäkin houkutellut. Welserien tuli varustaa neljä laivaa ja 300 miestä, ynnä 50 vuorimiestä ja vallata nykyisen Venezuelan ja Guayanan rannikko ynnä takamaat. Rahoja ei puuttunut. Welserit olivat suuri maailmanhuone, jolla oli haaraosastoita sen ajan suurimmissa kauppakaupungeissa, myös Sevillassa ja Lissabonissa. Heillä oli mahtiasema maustekaupassa. Portugalilaiset laivat toivat heille maustekuormia Lissaboniin, josta he omilla laivoillaan lähettivät ne edelleen. Welserien omatkin laivat purjehtivat Itä-Intiaan saakka. Nyt tämä huone itse ryhtyi suureen siirtomaapuuhaan.

Melkoisia voimia lähetettiin Venezuelaa asuttamaan ja vallottamaan, mutta pian viehättyivät saksalaiset johtajat samaan kullanajoon, joka oli Espanjalaistenkin toimien ylimpänä määrääjänä. Muutaman sadan miehen kera ja vähemminkin joukoin samottiin kautta maan ristiin rastiin. Sisämaa enimmäkseen oli verraten hyvin asuttua ja alkuasukkaat jotenkin edistyneitä. Samoin kuin Mexicossa herättivät Venezuelassakin hevoset yleistä pelkoa ja suuret joukot pakenivat niiden edessä. Näillä retkillä saatiin kokoon jotenkin paljon kultaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että sitä olisi kannattanut mainita Perun saaliin rinnalla; päin vastoin kulutettiin Welserien varat saamatta aikaan juuri mitään. Lopulta syntyi saksalaisten ja espanjalaisten välillä ainaisia rettelöitä, ja v. 1555 siirtokunta otettiin Welsereiltä pois.

Welserien asiamiesten retkistä mainittakoon seuraavat: Nicolaus Federmann, säälimätön julmuri, moneen kertaan kautta Venezuelan samoiltuaan, tapasi v. 1539 Bogotan ylängöllä Benalcazarin, joka oli saapunut sinne Quitosta vuoriston poikki, ynnä Gonzalo de Quesadan, joka oli noussut sinne Magdalena jokea pitkin. Federmann oli lähtenyt matkaan Corosta, johon oli perustettu Welserien siirtokunta. Ennen häntä oli Ambrosius d' Alfinger, vielä väkivaltaisempi mies, tehnyt kullanetsintämatkan Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoon ja Meridan cordillereihin sekä toisella retkellä tunkeutunut aina Magdalenan laaksoon saakka. 1536—37 samoilivat Yrjö Hohemuth ja Filip v. Hutten Orinocon syrjäjokien Araucan ja Melan poikki aina Amazonijoen pohjoisille syrjäjoille saakka, turhaan etsien Doradoa. Suunnattomia vaivoja kestettyään he lopulta palasivat takaisin Coroon. Huonommin kävi v. Huttenille ja eräälle nuorelle Welserille seuraavalla retkellä, jolla päästiin samoille seuduille, Uaupes ja Japura jokien välimaille; paluumatkalla molemmat saksalaiset erään apujoukon espanjalaisen johtajan mielivallan kautta telotettiin. Tämä tapahtui v. 1546, ja siihen päättyivät Welserien yritykset.

Colombia.

Pysyväisempiä hedelmiä kuin siinä maassa, joka vastaa nykyistä Venezuelaa, kantoi kullanetsintä Magdalena joen vesistöalueella, nykyisessä Colombiassa.

Gonzalo de Quesada vuosina 1536—1537 nousi Magdalena jokea sisämaahan ja saapui Bogotan ylängölle, tavaten siellä kaksi kilpailijaa, kuten yllä kerroimme. Ei kukaan näistä kolmesta saanut maata, jonka nimeksi tuli Uusi Granada, mutta Espanjan hallitus sen kyllä otti omakseen. Sinne perustettiin siirtokuntia, jotka menestyivät hyvin. Bogotasta tuli suuri kaupunki, joka oli kauan maineessa kirjallisesta sivistyksestäänkin.

Uusi Granada oli Etelä-Amerikan ihanimpia maita. Tuskin missään muualla ovat niin lähekkäin uhkuvimmat laaksot solakoine palmuineen ja aarniometsineen ja viileät terveelliset ylämaat. Siellä, melkein päiväntasaajan alla, on ylängöitä, joilla kesä on viileämpi kuin Suomessa, ja suuri määrä välivyöhykkeitä, jotka soveltuvat kaikkien mahdollisten viljelyskasvien kasvattamiseen. Pääkaupunki Bogota on ihanalla viljavalla ylängöllä 2200 metriä merenpintaa korkeammalla, jossa vuoden umpeensa vallitsen sama keskilämpö, noin 13—14° C, ja lämpömittari varjossa tuskin koskaan nousee päälle 20° C ja harvoin laskeutuu alemmaksi kuin 4-8° C.

Nämä luonnonseikat vaikuttivat, että Espanjalaiset suuresti mieltyivät tähän maahan; ne olivat myös vaikuttaneet, että sillä, samoin kuin Mexicolla ja Perulla, oli melkoinen sivistys valkoisten saapuessa. Bogotan ylängöllä asuivat Muiskat, Tunjan ylängöllä Chibchat. Heillä oli maanviljelystä ja kaupunkeja, ja sivistyksensä he luulivat saaneensa samanlaisen jumalallisen vaikutuksen kautta kuin Mexicon Aztekit ja Perun inkat. Muiskat ja Chibchat ovat sitten sulaneet yhteen Espanjalaisten kanssa, mutta joku etäisempi heimo on säilynytkin. Santa Martan vuoristossa asuivat Taironat, jotka rakensivat erinomaisia teitä ja valmistivat taidokkaita kultakoristeita. Mutta rannikko ja Magdalenan laakso on kuuma ja epäterveellinen, ja siitä syystä eivät ottaneet menestyäkseen sinne perustetut siirtokunnat.

Gonzalo Pizarron retki.

Gonzalo Pizarro nimitettiin Benalcazarin jälkeen Quiton maaherraksi. Tuskin hän oli lääniinsä päässyt, ennenkuin alkoi varustaa suurta retkeä Doradoon. Rikkaan saaliin toivo houkutteli seikkailijoita, tuota pikaa oli Gonzalolla koossa 150 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä, ynnä 4000 intiania matkatavaroita kantamaan. Varustukset olivat mitä parhaimmat. Eväiksi otettiin suunnaton lauma sikoja, joita ajettiin jälkijoukon perässä. Matka alkoi vuoden 1540 alkupuolella. Alkutaipaleella vaikeudet olivat verraten pienet, kun vielä oltiin inkkain maassa. Mutta kun ylätasangoilta noustiin itäisen cordillerin soliin, niin muuttui sekä maisemain että kansan luonne ja alkoivat tämän kuulun retken suunnattomat vaikeudet. Intianeista useat kuolivat viluun. Retkikunnan vielä ollessa vuoristossa tapahtui kamala maanjäristys; maa eräässä paikassa halkesi, halkeamasta nousi rikkihöyryjä, kylä, jossa oli satoja taloja, oli kuiluun syöksynyt. Mutta vielä suurempi oli ilmanalan muutos, kun retkikunta cordillereilta laskeutui itäisen rinnemaan suunnattomiin aarniometsiin. Pakkasen jälkeen seurasi tukahuttava kuumuus ja vuoriston rotkolaaksoista hyökkäsi yöt ja päivät ukonilmoja ja rankkasateita heidän niskaansa. Satoi herkeämättä seitsemättä viikkoa; läpimärkinä ja uupuneina retkeläiset tuskin pääsivät paikastaankaan epätasaisella vettyneellä maalla.

Muutaman kuukauden rasittavan matkan jälkeen, rämmittyään soiden, kaalattuaan jokien poikki he vihdoin saapuivat »kanelimaahan», jossa kasvoi suuria metsiä eräänlaista kanelia; mutta niin valtavan tiettömän vuoristomuurin takana tämä mauste oli arvoton. Vihdoin tavattiin kuljeskelevia metsäläisheimoja ja niiltä kuultiin, että muka kymmenen päivämatkan päässä oli hedelmällinen maa, jossa oli viljalti kultaa ja taaja asutus. Gonzalo Pizarro tosin jo oli kulkenut niin kauas kuin hän arveli voivansa vaaratta edetä, mutta tämä tieto houkutteli häntä vielä pidemmälle. Metsät harvenivat ja tultiin seutuihin, joissa aukeat savannit ja metsät vaihtelivat. Espanjalaisia ihmetytti puitten suunnaton vahvuus; toisien ympärystää piti olla 16 miestä sepäämässä. Puiden varret olivat köynnösten kietomat, köynnöksiä kulki puusta puuhun, riippui maahan korkeudesta, muodostaen sekavia tiheikköjä, jotka olivat ihanat nähdä, mutta joiden läpi oli suunnattoman vaikea tunkeutua. Tie oli kirveellä puhkaistava, Espanjalaisten puolimädät vaatteet repeilivät ja jäivät oksiin, niin että koko uljas joukko lopulta kulki ryysyissä. Ruokavarat olivat pahentuneet ja melkein loppuneet, sikalaumat joko syödyt, vuoristossa tuhoutuneet tai metsiin hajaantuneet. Matkaan lähtiessään heillä oli lähes tuhannen koiraa, niistä suuri osa onnettomien alkuasukkaiden takaa-ajoon käytettyjä verikoiria; näitä nyt teurastettiin ja syötiin, vaikka niissäkään tuskin oli muuta kuin nahka ja luut. Kun koirat oli syöty, niin ei ollut muuta ravintoa kuin ruohoja ja juuria, mitä metsästä löydettiin.

Tultiin vihdoin joelle, joka Amerikassa ei tosin ollut likimainkaan suurimpia, mutta kuitenkin europpalaisten käsityksen mukaan melkoinen kymi. Tämä joki oli Napo, Amazonijoen ylimpiä syrjäjokia. Juokseva vesi ilahutti heidän silmiänsä, sillä he toivoivat matkain nyt paranevan. Mutta rannoilla olivat tiheiköt niin taajat, että vain suurimmalla vaivalla päästiin eteenpäin. Erääseen kohtaan kuului edestäpäin kuin maanalaista jyrinää; kotvasen kuluttua, virtauksen yhä rajummaksi kiihdyttyä, he tulivat valtavalle könkäälle, jossa vesi putosi 360 metriä syvään kuiluun, pusertaen siitä ilmavirran, joka kohotti mukanaan korkean sumupatsaan. Mutta se olikin milt'ei kaikki, mitä tässä kammottavassa erämaassa oli elämää, valtavaa jättiläiskäärmettä ja joen rannalla itseään paistattelevaa iljettävää kaimaania lukuun ottamatta. Könkään alapuolella joki eräässä kohden oli niin kapea, että retkikunta saattoi kyhätä hataran sillan mennäkseen toiselle rannalle katsomaan, olisiko siellä parempi. Sillalta muuan ratsumies hevosineen päivineen suistui kuohuihin, muut pääsivät onnellisesti yli. Mutta hyvin vähän he rannan vaihdosta hyötyivät. Ranta oli silläkin puolella yhtä tiheikköä; joitakuita kuljeskelevia intianijoukkoja tavattiin, mutta ne olivat kaikki vihamielisiä raakalaisia, joiden kanssa täytyi taistella. Niiltä saatiin kuitenkin kuulla, että muutaman päivämatkan päässä alamaassa oli hedelmällinen seutu, ja retkikunta jatkoi matkaansa uusin toivein, uuden kerran pettyäkseen.

Gonzalo vihdoin päätti rakentaa aluksen, kuljettaakseen sillä heikompia ja kuormastoa. Puusta ei ollut puutetta, nauloja taottiin hevosenkengistä, saumat tukittiin vaateryysyillä ja kummilla, jota valui puista. Työ oli ylen vaikeata, mutta parin kuukauden kuluttua oli kuitenkin saatu valmiiksi kömpelö alus, joka oli siksi tilava, että toinen puoli espanjalaisista siihen sopi. Johtajaksi lähti alukseen Francisco de Orellana, ritari, jonka rohkeuteen ja uskollisuuteen Gonzalo Pizarro luuli voivansa täydelleen luottaa. Matkaa sitten jatkettiin edelleen, siten että maajoukko ja alus koettivat pysyä rinnan. Monta viikkoa kuljettiin tällä tavalla, mutta Napo joen kamala erämaa ei vain ottanut loppuakseen. Jokainen suupala oli syöty, viimeinenkin hevonen teurastettu, satuloita ja hihnoja syötiin muun ravinnon puutteessa. Syötiin sammakoita, käärmeitä, mitä vain saatiin. Saatiin nyt kuulla, että Napo alempana laski suurempaan itää kohti virtaavaan jokeen, ja kun paikalle ei pitänyt olla muuta kuin moniaan päivän matka, niin Gonzalo Pizarro päätti lähettää Orellanan aluksella edeltä ruokavaroja hankkimaan. Hänen piti sitten palata takaisin vastavirtaa ja tuoda niitä maajoukollekin, joka jäi odottamaan. Orellana sai mukaansa 50 miestä ja lähti matkaan.

Kului päiviä, kului viikkoja, Orellanaa ei kuulunut. Lähetettiin partiojoukkoja tiedustelulle, mutta nämä palasivat takaisin tyhjin toimin. Gonzalo silloin päätti lähteä vielä niin kauas, kunnes tultaisiin molempien jokien yhtymäkohtaan. Pari kuukautta kesti kulkea, voimat olivat lopussa; suuri osa ei ensinkään päässyt perille, vaan jäi matkalle kuolemaan. Vihdoin saavuttiin Maranjonin rannalle, mutta Orellanaa vain ei näkynyt, ei kuulunut. Maa oli vähän asutumpaa, mutta asukkaat vielä vihamielisempiä. Luultiin Orellanan tovereineen joutuneen tuhon omaksi, mutta sattumalta tavattiin rantatiheiköstä puolialaston espanjalainen, joka tunnettiin Sanchez de Vargaaksi, jalosukuiseksi ritariksi, joka retkikunnan kesken oli suuressa arvossa. Häneltä kuultiin, että Orellana vajaassa kolmessa päivässä oli kulkenut sen taipaleen, jolla he olivat kaksi kuukautta viipyneet. Ruokatavaroita hän ei löytänyt, vastavirtaa oli mahdoton palata aluksella, rantoja näytti liian kamalalta yrittää, hän sen vuoksi ehdotti tovereilleen, ettei palattaisikaan, vaan laskettaisiin jokea mereen; ehkä matkalla perältäkin löydettäisiin Dorado. Toverit mielihyvällä suostuivat ehdotukseen. Vargas yksinään vastusti tätä kunniatonta ehdotusta, ja Orellana hänelle kosti siten, että ajoi hänet tälle autiolle rannalle kuolemaan.

Gonzalo Pizarrolla ja hänen retkikunnallaan ei tämän murhesanoman jälkeen ollut muuta neuvoa kuin lähteä paluumatkalle. Gonzalo oli oiva johtaja, ja kuta huonommaksi tila kävi, sitä jäntevämmäksi kävi hänen tarmonsa. Hän kiitti miehiensä osottamaa kestävyyttä ja kehotti heitä edelleenkin olemaan Castilian maineen arvoisia. Ellei kulta, niin ainakin kunnia heitä odottaisi, jos he vielä kulkisivat saman matkan takaisin. Mutta varmaan löydettäisiin sitä paitsi asutumpia seutuja, sillä hän aikoi johtaa heitä takaisin toista tietä. Masentuneet mielet saivat uutta rohkeutta. Gonzaloon luotettiin, hänestä pidettiin, sillä empimättä hän oli matkalla jakanut sotilaittensa osan, tyytynyt samaan huonoon ravintoon, pitänyt huolta sairaista, rohkaissut masentuneita, ollut heille ei vain johtaja, vaan myös kunnon toveri.

Paluumatkalla kuljettiin vähän pohjoisempaa reittiä, mutta ruokaa ei ollut senkään varrella, vaikka kulkuesteitä olikin vähän vähemmän. Kuta suuremmaksi kävi kurjuus, sitä vaikeampi oli heikompien mukana kulkea, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin jättää heidät metsään kuolemaan tai petojen saaliiksi. Vuosi oli oltu menomatkalla, toista vuotta kesti paluumatka. Kesäkuussa 1542 uupunut joukko vihdoin saapui takaisin Quiton ylängölle ilman hevosia, murtunein, ruostunein asein, metsäneläinten nahkoja suojanaan vaatteiden asemasta, hiukset hartioille valuen, kasvot mustiksi palaneina, muu ruumis nälän riuduttamana, arpia täynnään. Hitaasti ja hoiperrellen tämä joukko pyrki kaupunkia kohti, jossa sitä vihdoinkin odotti lepo. Enemmän kuin puolet 4000 intianista oli matkalla sortunut, espanjalaisista palasi vain 80, lukuunottamatta niitä 50, jotka olivat Orellanan keralla Amazonijokea laskeneet. Heti pääkaupunkiinsa tultuaan Gonzalo Pizarro joukkonsa keralla kulki kirkkoon kiittämään Kaikkivaltiasta pelastuksesta.

Näin päättyi retki Amazonijoelle, jonka vertaista Amerikan löytöhistoria tuskin toista tuntee.

Orellanan laivamatka Amazonijoella.

Kun Orellana saapui Maranjonille, niin hämmästyi hän sen valtavaa suuruutta. Hän vertasi sitä mereen. Ensi aluksi korjailtiin alusta, ennenkun lähdettiin matkaa jatkamaan. Rannalta tavattiin intianikylä, josta saatiin jonkun verran ruokavaroja, kilpikonnia, kanoja ja kaloja. Asukkaat olivat sillä paikalla ystävällisiä, mutta sääsket tuottivat paljon kiusaa. Alempana sitä vastoin tavattiin vihamielisiä heimoja, jotka kanoteillaan hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun. Ruokatavarat oli hankittava tappelulla. Asema ei ollut helppo, sillä ainaisessa kosteudessa oli ruuti kastunut ja jousien kaaret olivat löyhtyneet. Orellana sen vuoksi laski keskijokea, jossa häntä vähemmän hätyytettiin, vaikka rantoja olikin vaikeampi tarkata. Saavuttiin sitten erään joen suulle, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Tämä joki, joka nimitettiin Rio Negroksi. on Amazonijoen suurin pohjoispuolinen syrjäjoki, joka Casiquiaren kautta on yhteydessä Orinocon kanssa. Siitä eteenpäin alkoi rannoilla olla yhä laajemmassa ja yhä suurempia asutuksia; eräskin kylä oli penikulman mittainen pitkin rantoja. Kylistä saatiin sekä maissia että kanoja. 24 p. helmikuuta 1541 saavuttiin kylään, jossa asui vain semmoisia naisia, jotka eivät pitäneet minkäänlaista seurustelua miesten kanssa. Espanjalaisten mielestä tämän naisyhteiskunnan jäsenet olivat vaaleampia kuin seudun muut asukkaat ja rotevampiakin. He hyökkäsivät Orellanan joukon kimppuun jousella ja nuolilla, mutta menettivät seitsemän tai kahdeksan taistelijaa. Tämän naiskansan vuoksi joki sitten sai Amazonijoen nimen. Koko juttua tosin epäiltiin heti Orellanan palattua, mutta viime aikoina on Guayanasta tavattu samanlaisia yhteiskuntia, ja ne tukevat Orellanan kertomusta: ranskalainen matkustaja Crevaux löysi v. 1878 Guayanan ylämaasta kylän, jossa asui paljaita miehistään eronneita naisia. Lähempänä merenrantaa tultiin Karibian asuinmaille. Tämä inhottava rotu söi kaatuneitten ruumiit, mutta oli taitavaa aseita käyttämään ja niitä valmistamaankin. Vaikka taistella täytyi tiheään, niin menetti Orellana vain kolme miestä vihollisen aseitten kautta, tauteihin sitä vastoin kuoli kahdeksan.

Ennenkuin saavuttiin merelle, tehtiin alukseen kansi ja perulaisista vaipoista neulottiin purjeet. 26 p. elokuuta laskettiin rohkeasti merelle ilman luotseja, ilman tietoa edes siitä, missä oltiin. Kaikki pitivät erikoisena taivaan armona, ettei koko sillä ajalla, minkä he purjehtivat maan rantaa pohjoista kohti, ensinkään myrskynnyt, vaan ilma kaiken aikaa pysyi mitä ihanimpana. Muutoin niin hatara alus tuskin olisi voinut merimatkaa suorittaa. Se kulki sekä Parian lahden että Louhikäärmeen kidan kautta ja saapui Cubaguaan, Margarita nimisen helmisaaren luo, jossa tavattiin maanmiehiä ja saatiin ystävällinen vastaanotto.

Etelä-Amerikan suurin joki oli tämän matkan kautta pääpiirtein selvitetty lähes latvoilta mereen saakka. Orellanan merkillinen retki muistuttaa paljon sitä, jonka Stanley neljättäsataa vuotta myöhemmin teki, laskiessaan tuntematonta Kongo-jokea Afrikan sydänseutujen kautta Atlantin merelle.

Orellanan siirtomaayritys.

Cubaguasta Orellana lähetti Espanjan kuninkaalle kertomuksen matkastaan; itse hän seuralaisineen lähti Haitiin, saapuen sinne joulukuussa.

Samoin kuin kaikki muutkin löytäjät olivat tehneet, Orellanakin viipymättä ryhtyi toimiin siirto- ja maaherrakunnan perustamiseksi Amazonijoen laaksoon. Hän matkusti seuraavana vuonna Espanjaan ja teki hallituksen kanssa sopimuksen löytämänsä maan vallottamisesta. Siirtokunta sai nimekseen Uusi Andalusia, sillä samoin kuin Andalusian tasangon kautta virtasi »verraton Guadalquivir», samoin Uuden Andalusian kautta virtasi koko maailman suurin joki.

Orellana, joka näyttää kertoneen merimiesjuttuja jotenkin runsaasti, sai yritykselleen kannatusta. 11 p. toukokuuta 1544 hän purjehti Sevillan satamasta neljällä laivalla, mukanaan 400 miestä. Mutta tämä retki päättyi surkeasti. Valtamerellä jo sattui kuukautisia viivytyksiä ja menetettiin toista sataa miestä. Tosin saapuivat sitten kaikki laivat Amazonijoen suistamoon ja siirtokunta perustettiin; mutta ilmanala oli niin epäterveellistä, että suurin osa siirtolaisista sortui kuumeisiin. Kun vihdoin Orellana itsekin kuoli, niin luovuttiin koko yrityksestä ja eloon jääneet palasivat Santo Domingoon. Amazonijoen rannat ovat vielä tänä päivänäkin jotenkin harvaan asutut, vaikkapa nykyisin onkin paljon suuremmat mahdollisuudet, kun alukset konevoimalla voivat nousta kauas joen latvaosille saakka. Niin kauan kuin laivoilla ei ollut muuta voimaa kuin purje, oli tietysti laivaliike suurella virralla hankalaa, vaikkapa Amazonijoki loppujuoksullaan virtaakin hyvin hitaasti.

Pedro de Ursua.

Orellanan retken täydensi Pedro de Ursuan retki. Tämä ritari lähti v. 1560 Perun varakuninkaan käskystä tunkeutumaan Andien poikki Huallaga-joelle, mukanaan joukkokunta, johon oli koottu Perun kaikkein huonoimmat espanjalaiset seikkailijat; retken tarkotus oikeastaan olikin vain toimittaa pois nämä levottomat ainekset, jotka olivat ainaisena vaarana maan sisälliselle rauhalle. Matkalla seikkailijat surmasivat Ursuan ja valitsivat päällikökseen Lope de Aguirren. Päästyään Amazonijoelle he eivät laskeneet sitä pitkin mereen, vaan kulkivat aivan uusia teitä. Päämääränään Doradon löytäminen he poikkesivat Rio Negroon ja kulkivat arvatenkin Casiquiarea pitkin Orinocoon, saapuen vihdoin Venezuelan rannikolle, jota nyljettiin ja ryöstettiin kuukausimääriä, kunnes hallituksen sotaväki Barquisimeton luona voitti seikkailijajoukon, surmaten siitä suuren osan. — Vasta ranskalainen oppinut de la Condamine v. 1744 tämän jälkeen kulki Amazonijoen Andien vuorilaaksoista mereen saakka, niinkuin Orellana, ja vasta hän luotettavasti määräsi jättiläisjoen pääkohtain aseman.

Espanjalaisten Dorado-matkoja kesti vielä seuraavallakin vuosisadalla, mutta maantiede ei niistä sen koommin hyötynyt. Saman kultamaan etsiminen sai sitten Walter Raleighinkin lähtemään Orinoco joelle onneaan koettamaan.

La Plata-maat.

Juan Diaz de Solis oli ensimäinen purjehtija, joka saapui La Plata joen suistamoon, niinkuin olemme ennen kertoneet; Charrua intianit surmasivat hänet venekuntansa keralla Magalhães poikkesi samaan suistamoon v. 1520 salmea etsiessään. Ensimäinen, joka yritti tunkeutua suurta jokea maan sisäosiin, oli Pohjois-Amerikan löytäjän John Cabotin poika Sebastian.

Sebastian Cabot. jolla oli melkoinen purjehtijamaine, oli v. 1519 eronnut Englannin palveluksesta ja nimitetty Espanjan valtakunnanluotsiksi Juan de Soliin jälkeen. V. 1526 hänet lähetettiin tähtitieteellisten mittausten kautta tarkalleen määräämään Tordesillaan sopimuksen rajaviivaa, ynnä viemään Molukeille siirtolaisia. Saavuttuaan La Platan suistamoon hän sai siellä kuulla huhuja suuresta sivistyneestä valtakunnasta, joka muka oli kauempana maan sisässä, ja päätti jättää sikseen mittaukset ja lähteä sitä etsimään. Hän rakennutti ensinnä Uruguayn rannalle vähän matkaa suistamosta pienen linnan ja lähetti erään luutnanteistaan pienen retkikunnan keralla sisämaahan. Asukkaitten vihamielisyyden vuoksi retkikunnan kuitenkin täytyi palata takaisin, johtajansa menetettyään.

Cabot itse nousi Paraná jokeen ja solmittuaan Timbu-intianien kanssa ystävyysliiton perusti nykyisen Rosarion seuduille siirtokunnan. Hän nousi Paranáta Apipén koskille ja poikkesi sitten Paraguay jokeen, jota voitiin nousta vielä pitemmälle, aina nykyisen Bermejon suulle. Mutta intianit tekivät kiivaita hyökkäyksiä — Chacon intianit ovat vielä tänä päivänä sotaisuutensa vuoksi itsenäiset; koko joukon väkeä menetettyään Cabotin täytyi palata takaisin. Retkellä oli intianeilta vaihdettu hopeahelyjä ja siitä sai joki La Plata (hopea-) joen nimen. Kolme vuotta poissa oltuaan Cabot palasi Espanjaan ja pyysi Kaarle V:ltä varoja uuden retkikunnan varustamiseksi, jonka piti Bermejo jokea nousten löytää uusi tie Peruhun; mutta hallitsijalta ei silloin riittänyt väkeä eikä rahoja, koska hän paraillaan kävi sotaa Ranskaa vastaan. Cabotin perustaman siirtokunnan intianit hävittivät, surmattuaan joka miehen.

Kun sanoma Perun valituksesta ja sen määrättömistä rikkauksista saapui Espanjaan, niin saivat uudet siirtomaayritykset jälleen erinomaisen voimakkaan yllykkeen. V. 1535 perustettiin Buenos Ayres Mendoza nimisen baskilaisen aatelismiehen toimesta, joka oli saanut hallittavakseen paljon maata; mutta tämäkin siirtokunta-yritys meni surkeasti myttyyn. Vuoden kuluessa retkikunta, johon alkuaan kuului 2500 miestä, menetti intianisodassa, puutteen ja tautien kautta parituhatta miestä ja eloon jääneitten täytyi turvautua laivoihin ja paeta pois. Muuan Mendozan lähettämä retkikunta nousi Paraguayta aina Kaakkois-Peruhun saakka, mutta palatessaan sieltä takaisin suuren saaliin keralla toinen puoli retkikunnasta viimeiseen mieheen surmattiin. Toisella puolella oli parempi onni. Kun ei edellä lähteneistä mitään kuulunut, niin sen johtaja, Domingo Iralá, joukkoineen päätti laskea virtaa pitkin ja saapuikin näin ilman tapaturmaa siihen paikkaan, jossa Pilcomayo laskee Paraguayhin. Paikka miellytti Iraláta, niin että hän päätti rakentaa siihen siirtokunnan. Tämä siirtokunta menestyi, vaikka olikin niin kaukana sisämaassa, ja siitä kasvoi Asuncion, nykyisen Paraguayn pääkaupunki. Sinne muuttivat Buenos Ayresinkin siirtolaiset, joiden kävi ylen vaikeaksi pitää puoliaan sotaisia Charrua-intianeja vastaan. Iralá saavutti siihen määrään maanmiestensä luottamuksen, että hänet yksimielisesti valittiin kenraalikapteeniksi.

Kului sitten neljäkymmentä vuotta, ennenkuin La Plata maissa jatkettiin siirtokuntien perustamista. 1573 perustettiin Asuncionista Santa Fé ja 1580 kolmannen kerran Buenos Ayres. Vaikka tulevan pääkaupungin toimeentulo tälläkin kerralla oli sangen vaikea, niin pysyi se kuitenkin sitten yhtä mittaa hengissä ja ympäristön sotaiset intianiheimot lopulta kukistettiin. Buenos Ayresiin tuotiin Europasta karjaa ja hevosia, ja molemmat menestyivät pampoilla mitä parhaiten.

Perusta käsin taas perustettiin Länsi-Argentinan kaupungit, Santiago del Estero, Tucumän ja vihdoin Cordobakin v. 1573. Chilestä käsin perustettiin Mendoza.

Huolimatta suurista luonnonrikkauksistaan La Plata-maiden täytyi kauan jäädä takapajulle Etelä-Amerikan muihin espanjalaisiin siirtokuntiin verraten, siellä kun ei ollut jaloja metalleja. Kultaa ja hopeaa Espanjalaiset ensi sijassa hakivat, ja sen vuoksi tuli Mexicosta ja Perusta heidän kantamaansa Uudessa maailmassa. Niiden hyväksi saivat muut siirtokunnat kärsiä kaikenlaisia rajotuksia. La Plata-maita esim. kiellettiin tekemästä kauppaa suoraan kotimaan kanssa, niiden kaupan täytyi kulkea maan poikki Peruhun ja vasta sieltä Espanjaan. Tämä luonnoton säädös esti niitä kehittymästä, ja karja ja hevoset saivat vapaasti samoilla rannattomilla pampoilla, villiytyä ja lisääntyä suunnattomiksi laumoiksi. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, salakuljetuksen lisäännyttyä ylivoimaiseksi, tämä kaupparajotus poistettiin.

Brasilian valtaus.

Vaikka Portugalilaisilla oli niin ylenmäärin työtä Intiassa, niin eivät he siltä suinkaan jättäneet valtaamatta Brasiliaa, jonka rannikolle Cabral matkalla Intiaan oli joutunut ja jonka otaksuttiin kuuluvan Portugalin pallonpuoliskolle. Se ei tosin ollut kultuurimaa, joka olisi oikopäätä luvannut suuria voittoja, mutta sen luonto oli niin uhkuvan kaunista, ettei mikään toinen maa matkalla Intiaan voinut sen kanssa kilpailla. Ja sitä paitsi kuului Portugalin ja Espanjan politikaan, että ne yleensä anastivat kaikki maat, joihin vain tulivat ja joihin niillä mainitun suurjaon kautta muka oli oikeus.

Kolmeenkymmeneen vuoteen ei Portugal kuitenkaan tehnyt muuta Brasiliassa kuin hääti sieltä espanjalaisia ja ranskalaisia seikkailijoita, jotka tulivat sinne kauppaa tekemään. Portugalilaisia siirtolaisia saapui alussa hyvin hitaasti; he tulivat etupäässä brasil-puuta ottamaan. Hallitus sitten alkoi lähettää maahan rikoksentekijöitä.

Kuningas Juhana III päätti maan asuttamiseksi käyttää samaa keinoa kuin oli aikaisemmin käytetty sekä Madeirassa että Azoreilla. Hän jakoi rannan perinnöllisiin kapteenikuntiin, antaen näitä alueita semmoisille henkilöille, jotka sitoutuivat maan asuttamaan. Sisämaahan kapteenikuntien aluetta ulottui vaikka kuinka pitkältä. Kapteeni alueellaan tuomitsi ja hallitsi rajattomalla vallalla.

Ensimäisen kapteenikunnan, joka käsitti 50 leguaa Sao Paolon rannikkoa, sai Affonso de Sousa. Melkoiset varustukset hankittuaan hän tutki rannikon La Plata jokeen saakka ja lopulta, v. 1531. asettui eräälle saarelle vähän etelämmäksi nykyistä Santosta ja sinne perusti siirtokunnan. Huomatessaan nämä aikeet rannikon intianiheimot ryhtyivät karkottamaan tulokkaita; mutta muuan haaksirikkoinen portugalilainen, joka oli vuosikausia elänyt mahtavimman päällikön suojeluksen alaisena, sai rauhan solmituksi ja siirtolaiset saattoivat ryhtyä työhön. Madeirasta tuotiin sokeriruoko ja karjaa, ja molempia saatiin sitten tästä kapteenikunnasta koko Brasilian rannikolle, sitä myöten kuin siirtokuntia perustettiin.

Pero Lopes de Sousa, edellisen veli, perusti siirtokunnan samalle rannikolle vähän etelämmäksi. Espirito Santon rannan valtasi Vasco Fernandes Coutinho, joka Itä-Intiassa oli koonnut suuren omaisuuden. Francisco Pereira Coutinho taas sai läänikseen S. Francisco joen ja Bahian välisen seudun. Hän tapasi siellä maanasukkaitten kesken elämässä erään jalosukuisen haaksirikkoisen portugalilaisen; ampuma-aseensa ansiosta hän oli kohonnut päällikön arvoon, ottanut monta vaimoa ja saanut paljon lapsia, joista Bahian etevimmät perheet vielä tänä päivänä polveutuvat. Intianit kunnioittivat tätä miestä, Karamurua (tulen syöjää), niin suuresti, että he hänen kehotuksestaan ottivat portugalilaisen siirtokunnan suosiollisesti vastaan. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Coutinho oli Intiassa oppinut sortamaan ja Tupinambat taas olivat kaikista alkuasukkaista ylpeimmät ja voimakkaimmat. Portugalilaisten täytyi hylätä siirtokuntansa, mutta osa myöhemmin palasi Karamurun keralla takaisin ja rakensi kylänsä uudelleen.

Samalla tavalla jaettiin muukin rannikko ja kapteenikuntia asutettiin missä suuremmalla, missä vähemmällä menestyksellä. Historioitsija João de Barros sai Maranhãon kapteenikunnan yhdessä kahden muun ylimyksen kanssa. He varustivat kolmen miehen suuren retkikunnan, kymmenen laivaa ja yhdeksänsataa miestä, joista 113 oli ratsumiehiä; mutta laivat kärsivät haaksirikon Amazonijoen suistainon eteläpuolella ja melkein kaikki mukana olleet hukkuivat. Suunnattomien kärsimysten ja rasitusten jälkeen eloon jääneet pelastuivat siirtokuntiin ja Amazonijoen rantain asutus jäi taas sikseen.

Brasilian koko rannikko Amazonijoen suusta aina La Plataan saakka sai täten portugalilaiset siirtokuntansa ja vuosisadan keskivaiheilla Brasiliasta oli tullut melkoisen tärkeä siirtomaa. Mutta sisämaahan päin ei rannikolta tunkeuduttu kauaksikaan, sillä sen kivennäis- ja metalliaarteet olivat vielä aivan tuntemattomat. Saadakseen siirtomaahan yhtenäisemmän hallinnon ja oikeudenhoidon kotimaan hallitus lähetti Brasiliaan kenraalikuvernöörin, ja jesuiitat saapuivat pitämään huolta maan hengellisten asiain hoidosta. Vanha Karamuru oli vielä oivana apuna alkuasukkaitten suostuttamisessa uuteen keskushallitukseen. V. 1552 Brasilia sai ensimäisen piispansa. Jesuiitat tekivät siellä, samoin kuin koko Etelä-Amerikassakin, erinomaista valistustyötä. He perustivat São Pauloon lähetyslaitoksen, joka kauan oli tiedon ja valistuksen pääpaikka Brasiliassa, josta siirtokunta sitten sai parhaat ja uskaliaimmat miehensä, sisämaa ensimäiset rohkeat uudisasukkaansa. Rio de Janeiron lahteen perustivat ranskalaiset hugenotit v. 1558 siirtokunnan, mutta yritys, jolla oli Colignyn kannatus, raukesi johtajansa kehnouden vuoksi. Useimmat siirtolaiset palasivat takaisin Ranskaan, ja sitten Portugalilaiset anastivat seudun. V. 1567 perustettiin Rio de Janeiron lahteen ensimäinen portugalilainen siirtokunta.

Kun Portugal vuosisadan lopulla joutui Espanjan vallan alle, niin sai Brasilia entistä vähemmän kannatusta kotimaasta ja sen siirtokunnat saivat parhaan kykynsä mukaan pitää puoliaan ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia merirosvoja vastaan, joita alati väjyi rannikolla.

Espanjan suhde siirtomaihin.

Espanja oli Amerikan löytöön saakka elänyt kokonaan kotoista elämää. Taistelu maureja vastaan oli kiinnittänyt sen samoin kuin Portugalinkin voimat ja huomion. Kun nyt maailma yht'äkkiä sille aukeni ihmeellisenä, uutena ja rikkaana kuin itämainen satu, niin valtasi koko kansan eksotinen hurmaus. Sanomattomalla voimalla viehätti tätä niin kauan kotonaan ollutta kansaa troopillisen maailman rehevyys ja loisto ja satumaisten aarteitten toivo. Satoja ja tuhansia purjehti Uuteen maailmaan onneaan etsimään, eikä pelottanut se kammottava mieshukka, jonka tämä hurmaava, mutta upean kuorensa alla kavala luonto vaati. Vähäpätöinen on se mieshukka, minkä Espanjalaiset Uudessa maailmassa kärsivät taisteluiden kautta, mutta tautien ja haaksirikkojen hekatombit olivat suunnattomat. Siirtolaisuus oli niin suuri, että Venezian lähettiläs kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla kirjotti kotikaupunkiinsa Sevillassa ei enää olevan paljon muuta kuin naisia — kaikki, jotka kynsille kykenivät, olivat Mexicon ja Perun vallotuksen jälkeen lähteneet meren taa, suurin osa sinne jäädäkseen. Kokonainen valtava maanosa oli saanut uuden valkoisen väestökantansa, mutta nuori emämaa oli ennen miehuudenaikaansa menettänyt parhaat voimansa. Näitä vaaroja ei Iberian niemimaan molemmissa maissa kuitenkaan alussa osattu aavistaakaan, vaan riemastuksen huumaus valtasi kaikki. Niin suuret rikkaudet houkuttelivat, niin suuria omaisuuksia todella hankittiinkin usein yhden ainoan retken kautta, että kultainen kangastus kaikkien mielestä oli muuttunut kultaiseksi todellisuudeksi.

Uuteen maailmaan muuttaneet espanjalaiset, ne joita ei tarvittu virkoja hoitamaan, omistivatkin kaikki voimansa vuoriteollisuudelle. Siihen perustuivat siirtomaiden ja emämaan väliset taloudelliset suhteet. Kaikki teollisuustuotteet oli tuotava Espanjasta, vieläpä toisin paikoin viljakin ja muut ruokatavarat. Sekä öljypuu että viiniköynnös tosin istutettiin Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intiaan jo ensi aikoina, mutta sitten niiden viljelemistä aljettiin ehkäistä, jotta siirtolaisten täytyi ostaa nämäkin tuotteet Espanjasta. Siirtomaissa kokonaan kiellettiin eräiden tuotteiden valmistus, jotta Espanjan kauppiaat saivat niiden hankinnan yksinoikeudekseen ja että vuorikaivoksiin riitti sitä enemmän työvoimia.

Näiden rajotusten noudattamista ja kaupan turvallisuutta varten kauppa siirtomaihin kokonaan asetettiin hallituksen holhouksen alaiseksi. Jo v. 1503 perustettiin Sevillaan sitä varten erikoinen virasto ja sen välityksellä tuli koko siirtomaakaupan tapahtua. Kutakin tavaralajia varten oli satamakaupungeissa erikoinen tavarasuoja, jossa hallituksen kauppa-asiamies, rahastonhoitaja ja sihteeri tarkalleen kirjottivat muistoon tavarat, sekä valvoivat laivain purkamista ja kuormaamista. Paremmaksi turvaksi merirosvoja vastaan täytyi laivain purjehtia määrä-aikoina ja suurella joukolla. Sevillasta lähti Vera Cruziin kaksi laivastoa vuodessa, kummassakin viisitoista laivaa, sekä niinikään kahdesti vuodessa yksi kahdentoista aluksen laivasto Porto Belloon. Filip II:n aikana laivain lukumäärää lisättiin, niin että Vera Cruzin laivastossa oli kuusikymmentä, Porto Bellon laivastossa taas neljäkymmentä laivaa. Molemmissa näissä satamissa oli viranomaiset, joiden velvollisuus oli jakaa tavarat kuluttajille kunkin paikan tärkeyden mukaan ja koota kotimaahan lähetettävä metallikuorma. Mexicon markkinoita ei pidetty Vera Cruzissa, koska tämä satamakaupunki oli kovin kuuma ja epäterveellinen, vaan Jalapassa. Mutta Perun ja Chilen markkinat pidettiin Porto Bellossa Panaman kannaksella epäterveellisestä ympäristöstä huolimatta. Kummassakin paikassa kesti markkinoita neljäkymmentä päivää. Laivain kapteenit möivät kuormansa paikkakuntain maaherroille taikka heidän alaisilleen virkamiehille. Hinnat tavallisesti oli siten määrätty, että kapteenit voittivat sadasta kolmeensataan prosenttiin. Paikalliset maaherrat virkamiehineen saattoivat sitten kiskoa kuluttajilta mitä ikinä tahtoivat.

Kaiken tarmonsa vuoriteollisuudelle omistamalla Espanjalaiset saivat kaivoksista erinomaisen runsaan saaliin, varsinkin hopeaa. Vuodesta 1492 vuoteen 1500 tuotiin Espanjaan vuosittain keskimäärin 1 3/4 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, mutta vuodesta 1500 vuoteen 1545 tuonti oli 15 miljonaa vuodessa. Kun Potosin kaivokset v. 1545 löydettiin ja Mexicon kaivoksissa ruvettiin käyttämään parempia menetelmiä, niin kohosi vuotuinen tuotanto 55 miljonaksi markaksi. On laskettu, että Europpaan Amerikan löydöstä kuudennentoista vuosisadan loppuun tuotiin kaikkiaan 3715 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, pääasiallisesti Espanjan kautta, ja maanosamme metallivarasto sen kautta yhdessä vuosisadassa kasvoi entistään viittä kertaa suuremmaksi.

Suunnaton pääoman lisäys niin lyhyellä ajalla ei voinut olla vaikuttamatta mullistavasti taloudellisiin oloihin.

Aluksi rahan lisääntyminen tietysti vaikutti sen, että Espanjaan alkoi eri puolilta virrata kalliita tuotteita, koska Espanjalla oli runsaasti rahoja maksaa. Aljettiin tuoda entistä enemmän villakankaita, palttinoita, sametteja, metalliteoksia, taideteoksia y.m. Itämailta, Italiasta. Alankomaista, Englannista ja Ranskasta. Toiselta puolen Espanjan teollisuus ja maanviljelys saivat suuren virikkeen sen kautta, että menekki siirtomaiden kautta oli tullut entistään paljon suuremmaksi. Espanjan villateollisuus, silkki-, metalli- ja nahkateollisuus pääsivät erinomaiseen vauhtiin ja ulkomaalaisiakin, sekä saksalaisia että italialaisia, saapui Espanjaan teollisuutta elvyttämään. Tämä elpyminen ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Jaloja metalleja saapui maahan niin runsaasti, että hinnat vähitellen kohosivat entistään paljon korkeammiksi, alkoi toisin sanoen kallis aika. Kun Espanjan hallitus ei silloin vielä käsittänyt hintain kohoamisen syitä, niin se kuluttajien etua valvoakseen vahvisti lukuisille tuotteille ylimmät hinnat, toisia kielsi maasta viemästä ja muutoinkin rajotti kotimaan teollisuutta, joka näistä rajotuksista kärsi. Ulkomaiset sodatkin vahingoittivat maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa. Kultakuumeen jälkeen »hopeakuume» levisi kaikkiin kansankerroksiin, laimentaen yhä enemmän kotoisten ammattien harrastusta, vaikka ne juuri etupäässä olivat maan pysyvän menestyksen perustus. Taloudellista rappeutumista edisti maurienkin vaino, sillä maurit olivat Espanjan parhaat käsityöläiset ja maanviljelijät. Maanviljelys, kotimainen vuoriteollisuus ja muut teollisuudenhaarat rappeutuivat siihen määrään, että Espanjan täytyi lopulta ostaa ulkomaalta melkein kaikki tarpeensa, jopa osan ruokatavaroistaankin. Ne suunnattomat metallivarat, jotka saatiin siirtomaista, eivät siis pysyneet Espanjassa, vaan virtasivat pian pois muihin toimeliaampiin maihin, niiden kansallisrikkautta lisäämään.

Teollisuustavarain kalleus siirtomaissa houkutteli niihin englantilaisia ja hollantilaisia salakuljettajia ja jalojen metallien rikkaus tuhansittain merirosvoja. Englannin. Hollannin ja Ranskan näin alkama kilpailu johti sitten ilmisotiin, joiden kautta sekä Espanjan että Portugalin merimahti murrettiin.

Vanha ja Uusi maailma luonnollisesti vaikuttivat toisiinsa monella tavalla. Portugal toimi maissa, joissa jo vanhustaan oli varmoihin muotoihin kehittynyt erinomaisen tuoterikas kauppa, Espanja sitä vastoin uusissa maissa, joiden luonnonrikkaus ja kauppa olivat vasta kehitettävät, joista aluksi ei voitu, paitsi jaloja metalleja, juuri paljoa muuta saada kuin arvokkaita puulajeja ja moniaita muita kasvikunnan tuotteita. Itä-Intian ja Länsi-Intian välillä syntyi omituinen vuorovaikutus: Itä-Intia. joka jo Rooman ajoista saakka oli vetänyt Europasta metalleja (Maant. ja löytör. I, s. 127), ei nytkään antanut niitä, vaan arvokkaita luonnon- ja teollisuuden tuotteita. Länsi-Intia antoi metallit, joilla näitä tuotteita voitiin ostaa entistä suuremmat määrät. Itä-Intia sai tavaroistaan hinnan, Länsi-Intian täytyi vain luovuttaa varallisuuttaan saamatta paljoa mitään korvaukseksi. Pysyväistä hyötyä tuotti sekä Uudelle että Vanhalle maailmalle hyödyllisten eläimien ja viljelyskasvien vaihto. Tässä suhteessa Uusi maailma hyötyi enemmän kuin Vanha. Mutta monta erinomaisen tärkeätä hyötykasvia sai Europpakin meren takaa, mainitaksemme vain perunan, maissin, mandiokan, bataatin, espanjanpippurin, tupakan, kaakaon, kokan ja paraguayteen. Molemmat Amerikat taas saivat useimmat viljat. sokeriruo’on ja kahvin ynnä tärkeimmät kotieläimet, muita mainitsematta. Lajien vaihtamista jatkuu vielä tänä päivänä, sillä Europpa on alkanut maaperäänsä koteuduttaa Amerikan arvokkaita puulajeja, mikäli ne ilmanalassamme viihtyvät.