Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

POHJOISIA VÄYLIÄ. POHJOISEMPIA PURJEHTIJOITA.

John Cabotin matka Pohjois-Amerikkaan.

Englannin kuningas Henrik VII oli pitänyt matkaa Intiaan lännen kautta niin naurettavana päähänpistona, että Bartolomeo Colombo kuninkaan pilkkapuheista masentuneena jätti Englannin ja lähti Ranskaan veljensä aikomusta esittämään. Mutta kun sitten sanoma Columbuksen onnellisesta paluusta ja Intiaksi luultujen maiden löytämisestä kulki kautta maailman, niin se teki Englannissakin syvän vaikutuksen ja kuningas päätti olla viisaampi seuraavalla kerralla, kun joku tulisi hänelle tarjoamaan samanlaista tilaisuutta hänen valtansa ja kauppansa laajentamiseen. Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa. Jo muutaman vuoden kuluttua lähti John Cabot Englannin hallituksen myötävaikutuksella Atlantin meren poikki etsimään Intiaan pohjoisempaa väylää kuin Columbuksen muka löytämä. Cabot näyttää itsenäisesti suunnitelleen matkansa.

John Cabot (Giovanni Caboto) oli synnyltään genovalainen, samoin kuin Columbuskin, mutta oli muuttanut asumaan Veneziaan ja sieltä tehnyt laajoja kauppamatkoja. Hän kävi eräällä matkalla Mekassa, joka siihen aikaan oli Idän kaupan pääpaikkoja, ja sai siellä kuulla, että Itämaiden kalliit tavarat, silkit, jalokivet ja kulta, saapuivat sinne maan poikki Koillis-Aasiasta. Cabot tiesi, että maa luultavasti oli pallonmuotoinen, ja tästä hän kertoi mieleensä juolahtaneen, että Itä-Aasiaan ehkä voitaisiin purjehtia lännen kautta Atlantin valtameren poikki. Nämä mietteet mielessään hän v. 1484 muutti perheensä keralla Englantiin, valiten ehkä Englannin siitä syystä, että se hänen laskujensa mukaan oli Koillis-Aasian kohdalla. Hän asettui Bristolin kaupunkiin, joka siihen aikaan oli Lontoon jälkeen Englannin tärkein kauppakaupunki. Bristolista oli jo ennen hänen tuloaan tehty retkiä Atlantinmeren tuntemattomiin osiin ja etsitty St. Brandania ja muita saaria, jotka kartoilla kummittelivat. John Cabot kaikin puolin kannatti näitä retkiä, lisäten vielä Antillan, Brasilian ja »Seitsemän kaupungin saaren» etsittävien joukkoon. Jälkeen vuoden 1491 lähettivät Bristolin kauppiaat joka vuosi laivoja näille löytöretkille. kuten näkyy sen ajan diplomatisista asiakirjoista. Espanjan lähettiläs kirjotti v. 1498 kuninkaalleen: »Bristolilaiset ovat seitsemänä vuotena joka vuosi lähettäneet kaksi, kolme tai neljä karavelia etsimään Brasiliaa ja 'Seitsemää kaupunkia' tämän genovalaisen (Cabotin) ohjeiden mukaan». Kun Columbuksen löytö kesällä 1493 tuli tunnetuksi, niin pyysi Cabot kuninkaalta kannatusta »Suurkaanin maahan» tehtävää retkeä varten, ja tällä kerralla Henrik VII kallistikin pyynnölle korvansa. Cabot sai kolmen poikansa keralla luvan lähteä Englannin suojeluksen alaisena etsimään lännen merestä uusia maita, mutta retkikunta oli hänen itsensä varustettava.

John Cabot oli varaton eikä tälle ensi matkalleen voinut ottaa muuta kuin yhden aivan vähäisen laivan ja kahdeksantoista miestä. 2 p. toukok. 1497 lähti »Mathiew» matkaan, purjehtien ensinnä pohjoista ja sitten länttä kohti. Tuulet olivat kuitenkin enimmäkseen vastaiset, sillä Cabot oli Atlantinmeren länsituulien vyöhykkeessä ja hän sai luovia kauan, ennenkuin pääsi meren poikki. Kun oli oltu matkalla 52 päivää, niin saavuttiin vihdoin 24 p. kesäk. luultavasti Breton saareen, Uuden Skotlannin pohjoisosaan, samoille seuduin siis, joille islantilaiset viikingit jo puolentuhatta vuotta aikaisemmin. Juhlallisesti Cabot otti tämän maan kuningas Henrik VII:n haltuun. Kun se oli hedelmällistä ja ilmanala leutoa, niin hän oli vakuutettu saapumisestaan Koillis-Aasiaan. sinne josta olivat tulleet Mekassa nähdyt jalokivet ja silkkikankaat. Otettuaan puutavaraa ja vettä Cabot kiiruimman kautta lähti paluumatkalle ja näki ohi purjehtiessaan Newfoundlandin. Paluumatka sujui nopeammin, kun tuulet olivat myötäiset ja vinhat, ja elokuun 6 p. Cabot jälleen kävi Bristolin satamaan ankkuriin. Hän riensi oikopäätä hoviin ja sai sangen suosiollisen vastaanoton. 10 punnan rahalahjan ja 20 punnan eläkkeen siitä, että hän oli »löytänyt uuden saaren». Cabot väitti, että hän oli 700 leagueta [League, ranskalainen liene, espanjalainen legua vaihteli paljon eri maissa ja eri aikoina, 3,9:stä 7,4:jään kilometriin. Vanha espanjalainen legua oli 4,23 kilom., nykyinen engl. maaleague 4,83, merileague 5,56 kilometriä. Jos viimeksi mainitun arvon sijotamme Cabotin matkailmotukseen, niin saamme 700 x 5,56 = 3,892 kilometriä, joka likimain vastaa etäisyyttä Bristolista Uuden Skottlannin rannalle.] Irlannista länteen päin löytänyt suurkaanin maan. Vaikka sieltä oli saatavana sekä brasilipuuta että silkkiä, niin aikoi hän kuitenkin seuraavalla matkalla kulkea rannikkoa pitkin eteläänpäin Cipanguun (Japaniin) saakka, jonka hän luuli olevan päiväntasaajan seuduilla, sillä siellä oli kultaa.

Jälkimaailmalle Cabotin matkoista säilyneet tiedot ovat sangen niukat, mutta ei rohkea purjehtija näytä sanojaan säästäneen. Hän oli palattuaan Englannissa päivän sankari, kuten näkyy erään venezialaisen Lontoosta kirjottamasta kirjeestä: »Hänen nimensä on Zuan Cabot, ja 'suureksi amiraaliksi' häntä täällä sanotaan. Hänelle osotetaan suurta kunniaa, hän käy silkkiin puettuna ja nämä Englantilaiset juoksevat kuin hullut hänen perässään.» Kuninkaan rahapalkinto tosin tuntuu sangen niukalta, mutta Henrik VII oli saita, ja lisäksi mainitut 10 puntaa annettiin vain sitä varten, että Cabot saisi huvitella matkan vaivojen jälkeen. Cabot pitikin hauskaa ja lupaili tuttavilleen suurkaanin maita, joiden rikkaus Marco Polon kertomuksista yhä vielä väikkyi kaikkien mielessä. Erään burgundilaisen, jonka kanssa hän seurusteli, piti saada saari, muutaman genovalaisen ystävän toinen. Kahdelle köyhälle munkille, joiden määrä oli tulla mukaan seuraavalle retkelle, luvattiin hiippakunta kummallekin. Bristolin kauppiaat olivat innoissaan, kaikki tahtoivat päästä kauppaa tekemään Kambalukiin (Pekingiin), jonne Marco Polon kertomuksen mukaan joka päivä tuotiin lähes tuhannen kuormaa silkkikangasta. Kuningas lupasi seuraavalle retkelle laivoja, joilla piti purjehdittaman kultamaahan Cipanguun. Espanja tosin lähettiläänsä kautta vastusti tämmöisiä retkiä sen pallonpuoliskolle muka, mutta Englanti ei vastalauseista välittänyt, vaikka silloin vielä olikin paavinistuimelle uskollinen.

Cabot alkoi siis varustella toista retkeään paljon perusteellisemmin kuin ensimäistä. Saatuaan helmikuussa v. 1498 kuninkaalta kaikki valtuudet hän matkusti Lissaboniin ja Sevillaan palkkaamaan mukaansa miehiä, jotka olivat Cãon ja Diazin keralla purjehtineet Afrikan länsirannalla ja Columbuksen mukana käyneet Intiassa. Lissabonissa hän tapasi João Fernandes nimisen miehen, jolla oli lisänimenä Lavrador; tämä näyttää vuoden 1492 vaiheilla Islannista käsin käyneen Grönlannissa. Kuultuaan häneltä, että Grönlanti, jonka luultiin olevan Aasiaa, olikin niin lähellä Islantia, Cabot päätti purjehtia Grönlannin kautta. Retkikunta, johon kuului kaksi laivaa ja 300 miestä, lähti matkaan Bristolista toukokuun alkupäivinä v. 1498. Samaan joukkoon lähti useita laivoja, joiden tapana oli tehdä kauppaa Islannissa. Kesäkuun alussa saavuttiin Grönlannin rannalle, ja koska Fernandes oli Cabotille kertonut tästä maasta, niin Cabot antoi sille nimeksi »Labradorin maa». Tiedot retkestä ovat kuitenkin niin vaillinaiset, ettei varmaan tiedetä muuta, kuin että John Cabot tosiaan mainittuna vuonna lähti toiselle retkelleen. On vaikea selittää, miksei John Cabotista sen koommin mitään mainita. Mutta tietysti hän ei löytänyt suurkaanin maata, sen enempää kuin Cipanguakaan, ei kultaa, ei mausteita eikä jalokiviä. Vanhemman Cabotin poika Sebastian oli, niin luulevat jotkut, mukana retkellä, ja siitä mitä hän mainitsi aikalaisilleen tutkijoille ja kirjailijoille, ovat toiset luoneet siitä kokonaiskuvan. John Cabotin toinen matka olisi tämän mukaan tapahtunut seuraavasti: Hän seurasi Grönlannin rantaa pohjoista kohti, mutta kun pakkanen yltyi, jäävuoria alkoi olla kosolta ja vielä rantakin kääntyi itään- päin, niin hän, saavutettuaan 67° 30’ pohjoista leveyttä, kääntyi takaisin; se oli suoranainen pakkokin, sillä laivaväki ei suostunut purjehtimaan kauemmaksi siihen suuntaan. Cabot palasi samaa reittiä, purjehti Grönlannin eteläpäitse Davisin salmeen ja sen poikki luultavasti Baffinin maahan. Luullen sitä Aasian mantereksi hän ehkä suuntasi eteläänpäin Cipangua etsimään, tehden Labradorin rannikolla kauppaa intianien kanssa, joilla ei kuitenkaan ollut muuta rikkautta kuin nahkoja. Newfoundlandin rantaa seuraillen hän saapui Breton niemelle, jossa oli käynyt edellisellä matkallaan, ja purjehti sieltä edelleen etelää kohti aina 38 leveysasteelle saakka, lähelle nykyistä Kap Hatterasta, mutta kun ei tavattu minkäänlaisia merkkejä Itä-Aasian rikkauksista ja hienoista teollisuustuotteista, niin täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Kun oli Bristoliin palattu, niin saivat ne henkilöt, joille kuningas oli matkaa varten rahoja lainannut, maksaa velkansa takaisin. John Cabot pian sen jälkeen kuoli. Cabotin löytöihin Englanti sitten perusti omistusoikeutensa Pohjois-Amerikan länsirannikkoon.

Nansen, joka viimeksi on tutkinut näitä sekavia tietoja, päättelee John Cabotin ei palanneen toiselta retkeltään, eikä hänen poikansa Sebastianin olleen mukana kummallakaan. Mutta heti jälkivuosina lähti Englannista useita muita retkikuntia samoille seuduin. ja nämä kävivät Grönlannissa, Newfoundlandissa ja Labradorissa. Oppaina oli mukana Azorien saarilta tulleita portugalilaisia. Mitä Sebastian Cabotin retkiin tulee, niin pitää Nansen häntä valehtelijana, joka kertoi Petrus Martyrille ja muille aikalaisille ominaan toisten matkoja. Itse hänen ei tiedetä tehneen pohjoisille vesille ainoatakaan. Englantilaiset tutkijat eivät arvostele häntä yhtä ankarasti, ja mitkä hänen todelliset ansionsa lienevätkään olleet, epäilemättä hänestä tuli paljon kuulumpi mies kuin hänen isänsä oli. Mainitsemme sen vuoksi tässä yhteydessä hänen myöhemmät vaiheensa.

Sebastian Cabot.

V. 1512 Sebastian Cabot kuningas Henrik VII:nnen käskystä laati Guiennen ja Gascognen kartan Englannin armeijan käytettäväksi. Samana vuonna Espanjan kuningas Ferdinand kutsui hänet luokseen, kysyäkseen häneltä neuvoa Newfoundlandin anastamisesta. Sebastian Cabot otettiin Espanjan vakinaiseen palvelukseen ja hän valmisteli viipymättä retkikuntaa Newfoundlandiin. Ferdinandin kuoleman vuoksi ei retkestä tullut mitään. Kaarle V piti Sebastian Cabotin palveluksessaan ja v. 1518 hänet nimitettiin Espanjan yliluotsiksi.

Talvella 1520—1521 Sebastian Cabot taas kävi Englannissa, jossa kardinali Wolsey pyysi häntä johtamaan Henrik VIII:n Newfoundlandiin valmistelemaa retkikuntaa. Mutta erään venezialaisen moitittua häntä, ettei hän ollut tehnyt mitään oman maansa hyväksi, Cabot kieltäytyi ja Espanjaan tultuaan ryhtyi salaisiin neuvotteluihin Venezian kymmenen neuvoston kanssa. Neuvotteluista ei kuitenkaan tullut sen enempää. V. 1524 Sebastianin aika kului Badajozin juntan neuvotteluissa. Seuraavana vuonna hänet vihdoin lähetettiin johtamaan espanjalaista retkikuntaa, jonka piti purjehtia Molukeille, Tarsiihin, Ofiriin, Cipanguun ja Kataihin Magalhãesin löytämää tietä. Mutta Sebastian Cabot jäikin La Plata joelle huhuttua kultamaata etsimään, niinkuin olemme ennen kertoneet, ja palasi tyhjin toimin takaisin Espanjaan. Ohjeittensa rikkomisesta hänet lähetettiin neljäksi vuodeksi maanpakoon Oraniin, Airikaan, mutta hän pääsi jo v. 1533 sieltä pois ja sai takaisin yliluotsivirkansa. Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme hänet jälleen Englannin palveluksessa; hän sai v. 1549 Englannin hallitukselta melkoisen eläkkeen, vaikka Kaarle V koettikin pakottaa sitä luovuttamaan Cabot takaisin.

Sebastian Cabot nimitettiin Englannissa laivaston tarkastajaksi ja sai toimekseen lakkauttaa saksalaisten hansakauppiaitten etuoikeudet Lontoossa. Hän oli mukana perustamassa »Kauppiasseikkailijain» (Merchant Adventurers) suurta seuraa ja nimitettiin elinajakseen sen johtajaksi. Kolme laivaa lähetettiin toukokuussa 1553 etsimään koillisväylää kaukaiseen itään, mutta kaksi laivaa kärsi haaksirikon ja ainoastaan Chancellor pääsi Vienaan saakka, jossa hän solmi kauppasuhteet Venäjän kanssa. Chancellorin löytämää tietä ruvettiin sitten purjehtimaan Vienaan uutterasti. Kun v. 1556 lähetettiin laivoja matkaan, niin erään aikalaisen kertomuksen mukaan »hyvä vanha herra Cabot antoi köyhille mitä auliimpia almuja, pyytäen heitä rukoilemaan laivain hyväksi onneksi ja matkan menestykseksi. Ja sitten hän ystäviensä keralla hankki pidot ja he kestitsivät mitä parhaiten kaikkia, jotka olivat heidän seurassaan. Ja paljaasta ilosta, että hän näki löytöretkestämme totta tulevan, hänkin lähti tanssiin nuorten iloiseen seuraan.» Jo seuraavana vuonna Sebastian Cabot lienee kuollut.

Muita retkiä Pohjois-Amerikkaan.

Veljekset Cortereal.

Vaikka Portugalilaiset olivat saaneet Intiassa niin suuren toimialan, niin pitivät he kuitenkin kateellisesti kiinni kaikista eduista, mitä paavin aulis maanjako suinkin saattoi tarjota. Portugalissa luultiin, että Atlantin meren takana ehkä oli luoteessa semmoisia maita, jotka olivat demarkatsioviivan itäpuolella ja siis kuuluivat Portugalin perintöosaan, ja lähetettiin laivoja sillekin suunnalle. Cabotin matka pikemmin kiihotti kuin pelotti, sillä Portugalin hallituksen käsityksen mukaan Englannilla ei ollut mitään oikeutta anastaa siellä maata.

Gaspar Cortereal, Manuel kuninkaan hyvä ystävä, Azoreilla kasvanut, lapsuudestaan saakka mereen ja laivoihin tottunut, sai ensimäisen retkikunnan johdon. Hän purjehti v. 1500 pohjoista ja luodetta kohti ja tuli Newfoundlandin rannikolle, luuli sitä suurkaanin maaksi ja tutki sen ynnä Labradorin rannan pohjoista kohti ehkä aina Hudsonin ja Davisin salmea myöten, laatien varsinkin Newfoundlandin rannikosta tarkan kartan. Seuraavana vuonna hän palasi löytöjään jatkamaan ja tutki nyt sekä Mainen ja Uuden Skotlannin että Laurentin lahden rannat. Alkuasukkailta saatiin katkennut italialainen miekka ynnä Veneziassa luulon mukaan valmistettuja korvahelyjä; näiden luultiin kulkeneen sinne maan poikki ja sen vuoksi todistavan rannan tosiaan kuuluvan suurkaanille. Se ei kuitenkaan estänyt Gaspar Corterealia orjaksi ryöstämästä puoltasataa muka suurkaanin alamaista ja lähettämästä niitä kahdella laivalla Portugaliin matkavarustuksien maksamiseksi. Portugalilaiset eivät luulleet kenenkään purjehtijan ennen käyneen heidän löytämällään rannalla ja Cabotin matka lienee siis ollut heille tuntematon. Kotia lähetetyt orjat olivat rotevaa kansaa, ja erään selityksen mukaan sai Labrador tästä nimensä, koska he muka olivat niin soveliaita työntekijöiksi. Gasparista itsestään ei kuulunut sen koommin mitään; hän kolmannen laivan keralla katosi teille tietämättömille. V. 1502 lähti Miquel Cortereal etsimään kadonnutta veljeään. Mutta hänkin hävisi sille tielle, vaikka kaksi seurana ollutta laivaa pääsi onnellisesti palaamaan. Manuel kuningas lähetti v. 1503 retkikunnan molempia kadonneita etsimään, mutta se sai tyhjin toimin palata takaisin. Vanhin Cortereal veljeksistä, Vasqueuas, pyysi sitten laivoja etsimistä jatkaakseen, mutta kuningas ei enää laskenut häntä matkaan, peläten menettävänsä viimeisenkin veljeksistä.

Portugalilaiset nimittelivät koko tämän rannikon Fundy-lahdesta aina Hudsonin salmeen saakka, mutta bretagnelaiset kalastajat sittemmin muuttivat useimmat nimet. John Cabotin antamista ei ainoakaan ole karttaan säilynyt.

Newfoundlandin kalastukset.

S Heti ensimäiset purjehtijat huomasivat Newfoundlandin vesien, varsinkin laajojen matalikkojen suunnattoman kalaisuuden. Kylmä napavirta kulkee nimittäin Amerikan itärantaa etelään päin, ja tämän kylmän veden mukana uivat Jäämeren äärettömät kalakarjat Newfoundlandin matalikoille, jotka pistävät kauas mereen, pysäytellen jäävuoria, jotka niille karille ajavat, ainaisien sankkojen sumujen vallassa, purjehtijain kammo, mutta kalastajain paratiisi. Ei monta vuotta kulunut Cabotin ja Corterealien matkain jälkeen, ennenkuin rohkeat kalastajat vähäisillä, mutta merikuntoisilla aluksillaan löysivät näille särkille ja sadottain alkoivat niillä käydä varsinkin turskan pyynnissä.

Ensimäiset pyytäjät olivat portugalilaisia ja sen vuoksi Newfoundlandin ensimäiset nimet. »Terra Corterealis» ja »Bacallaos» (turskamaa) ovatkin portugalilaiset. Mutta monta vuotta he eivät saaneet siellä yksin kalastaa, sinne löysivät myös Espanjan Baskit, jotka vanhastaan olivat olleet valaanpyytäjinä etevät, ynnä Bretonit, Bretagnen niemimaan karkaistut merenkulkijat. Ja sangen varhain näyttävät Englantilaisetkin joukkoon tulleen, hyljäten Islannin kalakaupan, joka siihen saakka oli heidän kapakalatarpeensa tyydyttänyt. Portugalilaiset kalastivat etupäässä varsinaisilla matalikoilla, Bretonien pääpaikka oli Uusi Skotlanti ja Laurentin lahti. Bretagnen laivoja oli näillä vesillä jo v. 1525 noin 70—80, portugalilaisia satoja. Portugalilaiset yrittivät perustaa siirtokuntiakin Newfoundlandin rannikolle, mutta ilmanala oli heille liian kylmää; siirtokunnat eivät voineet kehittyä kalastusasemia suuremmiksi. Englantilainen Hakluyt, tunnettu matkakertomuksien kokooja, sanoo Newfoundlandin vesillä v. 1578 käyneen 400 kalastajalaivaa, joista silloin neljäsosa oli englantilaisia. Mutta olot olivat muutoin puolen vuosisadan kuluessa sikäli muuttuneet, että satamat enimmäkseen olivat Englantilaisten hallussa.

Kalastajalaivain havainnot eivät tulleet kirjallisten piirien tietoon, mutta tehtiin kuitenkin näihin aikoihin muutamia tutkimusretkiäkin. Seuraavassa kerromme tarkemmin Ranskalaisten retkistä, mutta sitä ennen mainitsemme lyhyesti pari englantilaista yritystä. Kuningas Henrik VIII lähetti v. 1527 John Rut nimisen meriupseerin kahdella laivalla tutkimaan »Suurkaanin maita» ja tunkeutumaan kauemmaksi länteen kuin edelliset purjehtijat. Menetettyään toisen laivansa Labradorin rannikolla Rut toisella purjehti rannikkoa etelään päin New Yorkin seuduille saakka ja palasi sitten kotimaahan. Toisen retkikunnan varusti Hore niminen innokas maantieteilijä, joka houkutteli kolmisenkymmentä lontoolaista, enimmäkseen lakimiestä, ottamaan retkeen osaa. He lähtivät matkaan v. 1536 ja tekivät monta mieltäkiinnittävää havaintoa, kunnes Newfoundlandin rannikolla ruokavarat loppuivat. Nälänhätä sai semmoisen vallan, että muuan merimies tappoi toverinsa, kun he olivat yhdessä juuria kaivamassa. Kun tapaus tuli tunnetuksi, niin kapteeni kokosi miehensä ja piti heille puheen, jossa hän liikuttavin sanoin kehotti välttämään sitä kataluutta, että ruvettiin toinen toisiaan syömään, ja käski kaikkia katumaan ja rukoilemaan apua. Siitä huolimatta nälänhätä lisääntyi niin, että lopulta päätettiin arpoa, kuka tapettaisiin. »Mutta Jumala armossaan lähetti satamaan samana yönä ranskalaisen laivan, jolla oli runsaasti ruokavaroja.» Nälkiintyneet englantilaiset saivat petoksen kautta laivan haltuunsa, vaihtoivat laivaa ja jättivät oman tyhjän aluksensa ranskalaisille. Ranskalaisten päähänkään ei pälkähtänyt ruveta toisiaan syömään; he olivat päinvastoin pyydysretkellä ja riistaa oli sekä metsissä että meressä runsaasti. Muutaman kuukauden kuluttua hekin hyvissä lihoissa palasivat kotimaahan ja vaativat paikalla Henrik VIII:lta vahingonkorvausta, joka heille auliisti maksettiin. Niin päättyi lakimiesten retki, ainoa laatuaan tällä rannikolla.

Giovanni di Verrazzano.

Vaikka Bretagnesta jo kuudennentoista vuosisadan alussa joka vuosi purjehti kymmenittäin laivoja »Bacallaoksen» kalarikkaudesta osansa ottamaan, niin eli Ranskan hallitus kuitenkin hidas virallisesti esiintymään vesillä, joita sen eteläiset naapurit väittivät omaisuudekseen. Mutta lopulta kuningas Frans I arveli, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus Aatamin perintöön kuin Espanjan ja Portugalinkin kuninkailla ja varusti retkikunnan. Kuvaavaa italialaisten suurelle purjehtija-arvolle ja maailmantuntemukselle on, että ensimäistä ranskalaistakin retkikuntaa johti italialainen.

Giovanni di verrazzano, joka oli Firenzestä kotoisin, tarjoutui näyttämään Ranskalaisille tietä Kiinaan. Frans I varusti retkeä varten neljä laivaa ja Verrazzano lähti Diepestä matkaan lopulla vuotta 1523. Aika oli huonosti valittu; kaksi laivaa kärsi haaksirikon jo Bretagnen rannikolla, kolmannen Espanjalaiset, joiden kanssa Ranska kävi sotaa, anastivat Madeiran luona, ja Verrazzanon täytyi yhdellä ainoalla laivalla lähteä Madeirasta viillettämään valtameren poikki. Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannikon 34 leveyspiirin vaiheilla, Kap Hatteraan eteläpuolella. Purjehdittuaan jonkun matkaa vielä kauemmaksi etelään hän palasi takaisin ja etsiskeli koko rannikon aina Newfoundlandin pohjoisosiin saakka. Palmuvyöhykkeestä, johon rannikon eteläosa vielä kuuluu, hän asukkaitten kanssa hyvässä sovussa kauppaa tehden tuli lauhkeiden lehtimetsäin rannikolle ja vihdoin havupuurannikolle, joka oli sen pohjoispuolella. Voidakseen tarkkaan piirtää rannan hän purjehti päivät ja oli yöt ankkurissa. Verrazzano löysi Hudson joen suistamon ja nousi veneellä kappaleen matkaa tätä ihanaa, alkuosalta vuonomaista jokea, jossa oli riittävästi vettä ja suojaa suurimmillekin laivoille. Koillista kohti edelleen laskiessaan hän löysi Rhode-Islandin ja kohtasi metsästysintianeja, kookasta ja verraten vaaleaihoista kansaa, jolla oli vaskiset koristeet, mutta kultaa ei ensinkään. Narraganset-lahdessa, jonka Verrazzano selittää, niin että sen kuvauksesta hyvin tuntee, hän viipyi kauemman aikaa kauppaa tehden. Hän aivan oikein arveli tämän oivan sataman olevan Rooman tasalla, mutta ilmanalan paljon kylmemmän. Verrazzano varmaan oli ensimäinen, joka huomasi Pohjois-Amerikan ilmanalan kylmyyden Europan vastaaviin leveyksiin verraten. Kauempana pohjoisessa, jossa maa muuttui kolkommaksi ja asukkaat vihamielisemmiksi, hän tunkeutui jonkun matkaa maan sisään aseellisen joukon keralla. Vuoriset rannat vuonoineen hänen mielestään muistuttivat Dalmatian rantoja. Vasta Newfoundlandin rannikolla hän keskeytti retkensä, koska ruokavarat alkoivat loppua, ja palasi Dieppeen, josta hän lähetti kuninkaalle laajan selonteon matkastaan. Tämä on vanhin kertomus Pohjois-Amerikan itärannasta, mitä on olemassa. Verrazzano oli sivistynyt mies, tunsi klassikot, teki sattuvia huomioita ja kirjotti havaintonsa viehättävään muotoon.

Ranskalla oli kuitenkin siihen aikaan niin paljon sotimista, ettei kuningas Frans I ennättänyt hyväkseen käyttää matkan tuloksia.

Esteban Gomez.

Espanjakin vuorostaan ennen pitkää kävi levottomaksi, että Koillis-Amerikassa ehkä kalastettiinkin ja anastettiin maita, siirtokuntia perustettiin alueilla, jotka paavi oli sille antanut. Ferdinand ja hänen seuraajansa aikoivat monta kertaa lähettää retkikunnan asiata tutkimaan, mutta Länsi-Intian puuhain vuoksi aikeen toteuttaminen siirtyi vuodesta vuoteen. Mutta kun Ranskakin alkoi levitellä sinne yritteliäisyyttään, niin ei Espanjassa maltettu pysyä kauempaa toimettomina.

Vuotta myöhemmin kuin Verrazzano purjehti Pohjois-Amerikan itärannikon portugalilainen Esteban Gomez, sama Espanjan palvelukseen mennyt luotsi, joka hylkäsi Magalhãesin ja »S. Antoniolla» palasi salmesta takaisin Espanjaan. Hän piirsi mainitun rannikon kartan, jonka sitten Diego Ribeiro ja muut yleisten karttain laatijat jäljensivät. Gomez haki, samoin kuin kaikki muutkin, salmea Tyveneen mereen. Hän palasi Espanjaan marraskuussa 1525, mukanaan joukko vangiksi otettuja intianeja, joilla matkan kustannukset suoritettiin.

Jacques Cartierin retket Canadaan.

Pohjois-Amerikan koko länsiranta oli saatu tutkituksi ja osapuilleen kartutetuksi, kun Jacques Cartier v. 1534 teki Laurentin lahteen ja jokeen ensi matkansa. Tämä urhea bretagnelainen purjehtija oli ensimäinen, joka näillä kulmilla tunkeutui suuren manteren sisäosiin. Hänen matkainsa merkitys oli tavallista suurempi, sillä niiden kautta Canada moniksi ajoiksi tuli Ranskaan liitetyksi ja sai pysyvän ranskalaisen asutuksen.

Cartier syntyi St. Malossa Bretagnessa v. 1491 ja oli siis ensi matkalleen lähtiessään 43 vuoden ikäinen. Hän näyttää nuorempana käyneen Brasiliassa, jonka rantoja Ranskalaiset himoitsivat ja yrittivät anastaakin. Ranskalaiset ja varsinkin bretonilaiset alukset olivat jo tottuneet vuosittain purjehtimaan Newfoundlandin ja Uuden Skotlannin vesille, niin että reitti ja sen purjehduksen tavat olivat hyvin tunnetut; Laurentin lahti oli kuitenkin vielä ainakin osaksi tuntematon. Cartier sai Ranskan hallitukselta kaksi laivaa, joilla hänen piti tutkia, eikö niiltä seuduin olisi salmea Tyveneen mereen; laivat olivat vain kuudenkymmenen tonnin vetoisia, miesluku 61.

Funk-saari.

Matka Atlantin meren poikki oli sangen nopea; kahdenkymmenen päivän kuluttua saavuttiin Newfoundlandin itärannalle, jota seuraillen purjehdittiin pohjoista kohti Belle Isle salmeen, Newfoundlandin ja Labradorin väliin. Paljon jäitä tavattiin, sillä kesä tuskin oli vielä alkanut. Cartier poikkesi särkillä olevalle Funk-saarelle, joka ei ollut kuin yhden lieuen (4 kilometr.) ympärimitaten, mutta niin suunnattoman täynnä merilintuja, »ettei sitä olisi pitänyt mahdollisena, ellei olisi omin silmin nähnyt.» Cartier ihmetteli kovasti tätä lintusaarta ja kirjotti siitä pitkän selonteon. Väkensä hän antoi koota siipikarjaa tynnörikaupalla eväitten lisäksi. Vaikka saari oli 14 lieuen päässä maasta, niin uivat jääkarhut kuitenkin sinne ahmimaan: Ranskalaiset näkivät erään hyppäävän veteen heidän saapuessaan. »Se oli sen kokoinen kuin lehmä ja valkoinen kuin joutsen.» He eivät saaneet sitä tapetuksi, mutta tapasivat sen seuraavana päivänä puolivälissä matkalla Newfoundlandiin, ja se ui melkein yhtä nopeaan kuin he purjehtivat. Veneillä takaa ajaen karhu saatiin kiinni ja tapettiin. Liha oli heidän mielestään yhtä maukasta kuin kaksivuotiaan mullikan.

Labradorin rannikko.

Toukokuun 27 p. Cartier saapui Belle-Isle salmeen, joka ehkä on sama kuin Thorfinn Karlsefnin »Straumfjord». Purjehdittiin salmeen ja seurattiin Labradorin etelärannikkoa. Mutta se oli niin karua, että Cartier jonkun matkaa länttä kohden sitä seurattuaan jätti sen. »Jos maanlaatu olisi yhtä hyvä kuin satamat, niin se olisi mainio tilaisuus. Mutta sitä ei edes voi uudeksi maaksi sanoa, vaan kivikoksi. rumaksi kalliokoksi, paikaksi, joka on omiaan metsänpedoille, sillä koko tässä pohjoisessa maassa en nähnyt käsikärryllistäkään hyvää multaa, vaikka poikkesin maalle monessa kohden. Eikä »Valkoisen hiekan saaressa» ole mitään muuta kuin sammalta ja siellä täällä hajallaan matalia orjantappurapensaita, nekin kuihtuneita ja kuivia. Totisesti minä luulen tämän olevan sen maan, jonka Jumala antoi Kainin perintöosaksi.»

Laurentin lahti.

Cartier sen vuoksi purjehti salmen poikki ja alkoi seurata Newfoundlandin länsirantaa etelää kohti. Myrsky ajoi hänet sitten keskelle lahtea, josta hän löysi useita suurempia ja pienempiä saaria. Niistä varsinkin pieni Brion saari häntä miellytti. Sitä kiersi hiekkaranta ja saari oli täynnään kauniita puita, niittyjä ja kenttiä, joilla kasvoi luonnonvaraista viljaa ja niin kauniita ja vahvoja kukkivia herneitä kuin suinkin missään Bretagnessa; ja ne näyttivät kuin kylvetyiltä. Kuvaus muistuttaa islantilaisen saagan Viinimaata, vaikkei Cartier varmaankaan ollut kuullut Pohjanmiesten retkistä. Siellä oli runsaasti karviaismarjoja, mansikoita ja Provencen ruusuja, persiljaa ja muita hyvänhajuisia kasveja. Brion saari ei nykyisin näytä semmoiselta paratiisilta, mutta Cartieria, joka tuli kolkosta Labradorista, vastakohta viehätti. Saaren ympärillä »oli villieläimiä, jotka olivat suuren härän kokoisia, ja niillä oli suussaan kaksi torahammasta niinkuin elefanteilla.» Laurentin lahdessa vilisi siihen aikaan vielä mursuja ja Cartier näyttää nyt nähneen niitä ensi kerran. Ne seuraavina aikoina hävitettiin lahdesta sukupuuttoon, mutta vielä v. 1775 nähtiin Magdalena ja Anticosti saarilla moniaita. Cartierin miehet löysivät erään rannalta makaamasta,- mutta se pääsi karkaamaan, ennenkuin he saivat sen kiinni.

Etelää kohti purjehtien saavuttiin sitten Prinssi Edwardin saaren pohjoiselle rannalle, jonka hedelmällinen ihana luonto viehätti Cartieria, vaikk’ei hän satamain puutteessa voinutkaan käydä sinne ankkuriin. Puut olivat ihmeteltävän kauniit ja hyvänhajuiset, seeterit, männyt, marjakuuset, jalavat, saarnet, pajut ja muut, tuntemattomat. Missä metsää ei ollut, siellä maanlaatu oli hyvä ja se kasvoi runsaasti punaisia ja valkoisia karviaismarjoja, herneitä, mansikoita, vadelmia ja luonnonvaraista viljaa, joka oli rukiin näköistä ja ikäänkuin kylvettyä. Ilmanala oli miellyttävää ja lämmintä. Siellä oli kyyhkysiä ja kanalintuja ja monenlaisia muita lintuja. Uuden Brunswickin rantaa seurattiin pohjoista kohti ja etsittiin syvälle maahan ulottuvasta Chaleur lahdesta salmea, mutta lahti päättyi ja pettymys oli suuri. Siellä tavattiin maanasukkaitakin. Gaspé niemellä, joka on Laurentin joen suistamolahden eteläpuolella, tavattiin enemmän intianeja, jotka olivat saapuneet sinne Quebekin seuduilta makrillin pyyntiin. Ne olivat huronilais-irokesilaista rotua ja sekä kieleltään että muodoltaan toisenlaisia kuin heidän ennen näkemänsä. He tulivat avomielisesti ja vapaasti laivoille, miehet, naiset, lapset, ja lauloivat ja tanssivat, osottaakseen iloaan Ranskalaisten tulon johdosta. Mutta he vaativat Cartieria poistamaan Gaspé lahteen pystyttämänsä ristin, sillä maa oli heidän. Cartier anasti erään päällikön kaksi poikaa viedäkseen heidät Ranskaan kieltä oppimaan; siitä oli aluksi syttyä sota, mutta lopulta Taignoagny ja Domagaya mielisuosiolla lähtivät mukaan, antoivat tovereilleen vanhat vaatteensa ja pukeutuivat ranskalaiseen pukuun.

Cartier ei eteenpäin purjehtiessaan huomannut poiketa Laurentin jokeen, koska hän, ehkä kangastuksen vuoksi, luuli siinä olevan lähellä lahdenpohjan, vaan hän laski Anticosti saarelle ja melkein purjehti sen ympäri, nähden saaren pohjoispäästä länttä kohti leveää salmivettä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Hän päätti, että se vihdoinkin oli etsitty salmi, mutta ei purjehtinut sen kauemmaksi, vaan palasi Belle Isle salmen kautta valtamerelle, koska retkikunta ei ollut varustettu talvea viettämään. Cabotin salmi, joka on Newfoundlandin eteläpuolella ja pohjoista salmea monta vertaa leveämpi, oli Cartierille tuntematon, vaikka monet muut purjehtijat epäilemättä olivat sen nähneet. Tutkittuaan näin Laurentin lahden kaikki rannat Cartier myrskyisen matkan jälkeen pienillä laivoillaan palasi takaisin, saapuen St. Malohon 5 p. syyskuuta.

Toinen retki.

Kiiruimman kautta hän alkoi varustaa uutta retkeä; jo lokak. 30 p. hänellä oli sitä varten Ranskan amiraalin valtuudet. Cartierin piti varustaa kolme laivaa viideksitoista kuukaudeksi ja seuraavana kevännä lähteä matkaan. Kertomus tästä matkasta painettiin v. 1545; se on maailman harvinaisimpia kirjoja, sillä yksi ainoa kappale on British Museumissa tallella. Toukokuun 16 p. 1535 Cartier kaiken väkensä keralla vastaanotti sakramentin St. Malon tuomiokirkossa, jonka jälkeen piispa siunasi heidät matkalle. Cartierin laivoista suurin oli 120 tonnin, pienin vain 40 tonnin vetoinen, mutta yhtä pienillä aluksilla kuljetaan vielä tänä päivänäkin Atlantinmeren poikki, Amundsenin »Gjöan» vain mainitaksemme.

Toukok. 19 p. retkikunta lähti matkaan, mutta Cartierilla ei nyt ollut Atlantin merellä yhtä hyvä onni kuin ensimäisellä matkalla; hän sai kokea viisi viikkoa mitä pahimpia säitä, vastatuulia, sumua ja kovia myrskyjä, niin että laivat ajautuivat erilleen, eivätkä toisiaan nähneet, ennenkuin oli tultu sovittuun yhtymäpaikkaan, Blanc Sablon lahteen, joka on Belle Isle salmessa Labradorin rannalla. Pitkin Labradorin etelärantaa purjehdittiin länttä kohti, pitäen kaiken aikaa tarkkaan silmällä, avautuisiko mistään kohdasta salmea. Kun oli tultu Anticostiin, niin molemmat intianit, jotka palasivat retkikunnan keralla Ranskasta, alkoivat tuntea rannan. Cartier purjehti Laurentin joen suistamolahden poikki Gaspé rannikolle. Tällä välillä nähtiin valaita niin suunnattomat määrät, että se Cartierin mielestä oli käsittämätöntä; valaatkin ovat, samoin kuin mursut, sen jälkeen hävinneet. Molemmat intianit kertoivat suuresta Hochelaga joesta, joka lahteen laski, ja sanoivat sen kapenevan koko matkan aina Canadaan saakka; Canadalla, joka nimi nyt ensi kerran kuultiin, he tarkottivat Quebekin seutuja. Nämä tiedot olivat Cartierille suuri pettymys, sillä hän etsi salmea. Hän kuitenkin vielä mitä tarkimmin tutki pohjoisrantaa, toivoen salmen siltä puolelta vihdoinkin löytyvän, mutta kaikki etsiskelyt olivat turhat. Moisie joen suulla hän näki ihmeellisiä kaloja, joilla oli hevosen muoto, ja molemmat intianit kertoivat niiden yöksi menevän maalle, mutta päivät meressä elävän, mitä eläimiä nämä kummat otukset olivat, siitä ei ole koskaan selvyyttä saatu.

Laurentin joessa.

Koko kesä kului näissä etsiskelyissä; syyskuun ensimäisenä päivänä Cartier päätti laivoineen laskea joen suistamoon ja nousta Canadaan, molempien intianiensa kotipaikoille. Hän tuli Saguenay joelle, jonka alaosa pitkät matkat on jylhää vuonoa, ja tapasi sen suulla kalastavia intianeja. He olivat tulleet Saguenay maasta, jonka molemmat tulkit sanoivat olevan sillä puolella, Laurentin eli Hochelaga joen pohjoispuolella. Tämä nimitys kuitenkin näyttää olleen häälyvä, sillä ylempänä sillä nähtävästi tarkotettiin suurien järvien seutuja. Saguenayn suulla nähtiin suunnattomat parvet aivan outoja eläimiä, valkoisia valaita, jotka viihtyivät vain suolaisen ja suolattoman veden sekaantumisrajoilla. Tämä valas oli beluga (Delphinapterus leucas), jonka suosituimpia tyyssijoja Laurentin joen suistamo yhä vieläkin on.

Quebekin seutu oli Taignoagnyn ja Domagayan varsinainen koti, siellä olivat heidän ystävänsä ja sukulaisensa. Saarella, jonka luo laivat menivät ankkuriin, oli intianeja kalassa; he lähtivät pakoon, mutta kun molemmat Ranskassa käyneet intianit heitä kutsuivat takaisin ja ilmottivat nimensä, niin keräytyi paikalle paljon väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, ja he tanssivat ja pitivät iloa. Ravintoaineita tuotiin ja lahjoja annettiin. Seuraavana päivänä tuli Donnaconna, »Canadan herra», jokea laskien kahdellatoista kanootilla, paljon väkeä mukanaan. Hän tuli kapteenin laivaan ja Taignoagny ja Domagaya kertoivat hänelle Ranskassa näkemistään ihmeistä ja ystävällisestä kohtelusta, joka oli tullut heidän osakseen. Kertomus teki päällikköön mitä parhaimman vaikutuksen.

Cartier oli erinomaisen ihastunut maahan; Quebekin maisemat ovatkin verrattomat varsinkin syysaikaan. Ranskalaiset retkeilivät lähiseutuihin ja Donnaconna itse näytteli heille maataan. Cartieria väsytti hänen suunnaton puheliaisuutensa, mutta kaikkien, jotka seuraavinakin aikoina tulivat Huronien kanssa tekemisiin, täytyi oppia kärsivällisesti heitä kuulemaan. Valittiin talviaseman paikka ja ryhdyttiin viipymättä varustuksiin. Pienimmällä laivallaan Cartier päätti vielä syksyllä käydä Hochelagassa, joka oli nykyisen Montrealin seuduilla, mutta Domagaya ja Taignoagny eivät suostuneetkaan lähtemään oppaiksi, vaan koettivat estää Cartieriakin lähtemästä ja samalla salassa yllyttivät maanmiehiään Ranskalaisia vastaan. Donnaconna kielsi ketään väestään lähtemästä Ranskalaisten keralla. Viimeinen keino, jota käytettiin Cartierin pelottamiseksi Hochelagaan lähtemästä, oli muuan omituinen näytelmä. Intianeja kokoontui metsiin laivain läheisyyteen suuret joukot, ja auringonlaskun aikaan tuli äkkiä jokea laskien kanootti, jossa oli kolme henkeä; nämä olivat koirannahkoihin puetut, naamat mustatut, päässä pitkät sarvet. Nopeaan meloen myötävirtaan, Ranskalaisiin katsomattakaan, he kulkivat heidän ohitseen ja kääntyivät sitten rantaan. Keskimäinen piruista piti puheen, ja paikalla, kun kanootti rantaan koski, kaikki kolme kaatuivat pitkäkseen ikäänkuin kuolleet. Intianit kantoivat heidät kaikki metsään ja pian koko seutu kaikui heidän valituksistaan. Hyväksi lopuksi Taignoagny ja Domagaya tulivat heille monilla eleillä ja huudoilla ilmottamaan, että heidän jumalansa Cudragny oli lähettänyt Hochelagasta sanan siellä olevan niin paljon jäätä ja lunta, että jokainen, joka sinne lähtisi, saisi surmansa Cartier antoi tähän ilveilyyn halveksivan vastauksen, intianit huutaen ja hyppien juoksivat ulos metsästä ja molemmat tulkit sitten ilmottivat, ettei Donnaconna päästäisi Cartieria lähtemään, ellei hän jättäisi Stadaconaan eli Canadaan panttivankeja, kunnes palaisi. Mutta kaikista näistä juonista huolimatta Cartier lähti, otti mukaansa pienimmän laivan, kaksi venettä ja viisikymmentä merimiestä ynnä retkelle lähteneet vapaaehtoiset herrasmiehet. Saman verran väkeä jäi molempia suurempia laivoja vartioimaan.

Maa miellytti Cartieria erinomaisesti, viljavat lakeudet. upeat metsät tammineen, jalavineen. saarnineen. kastanjoineem, setrineen ja orapihlajineen. Cartierin mielestä ei missään ollut parempaa. Varsinkin häntä ihmetytti viiniköynnösten rehevyys. Ne hänen mielestään melkein näyttivät istutetuilta. Rypäleet eivät tosin olleet niin suuria ja makeita kuin Ranskassa, mutta siihen tietysti oli syynä hoidon puute. Joen rannoilla oli majoja ja niissä kalastajia, ja intianit tulivat pelvotta tervehtimään muukalaisia ja tuomaan heille kaloja. Pietarin järveen, joka on joessa leveämpi kohta, jätetttiin laiva ja jatkettiin veneillä matkaa.

Hochelaga.

Oli lokakuun 2 päivä. kun Cartier veneineen saapui Hochelagaau. Enemmän kuin tuhannen henkeä tuli alas rautaan, karkeloiden lausumaan vieraat tervetulleiksi, miehet, naiset ja lapset eri joukoissa. Ranskalaisten veneet kannettiin täyteen kalaa ja maissijauhoista leivottuja leipiä. Cartier antoi heille pieniä lahjoja. Kun Ranskalaiset hämärtäessä lähtivät veneihinsä illalliselle ja nukkumaan, niin intianit tekivät tulia ja karkeloivat kaiken yön rannalla. Aikaisin seuraavana aamuna Cartier väkensä keralla pukeutui parhaisiin vaatteihinsa ja valmistautui käymään kaupungissa. Joukossa olivat herrasmiehet ja kahdeksankolmatta merimiestä. Kolme intiania oppaina, hyvin asestettuina ja hyvässä järjestyksessä marssien joukko astui rannasta paljon kuljettua tietä kaupunkiin. Viisi kuusi kilometriä astuttuaan he tulivat suurelle tulelle, jonka luona eräs päällikkö monen miehen keralla kehotti heitä lepäämään; Ontarion Irokesien kesken on yhä vielä vallalla samanlainen tapa lausua vieraat tervetulleiksi. Sitten seurasivat tavanmukaiset pitkät puheet ja lahjain anto. Kun oli kuljettu vielä pari kilometriä, niin alkoivat intianien viljavainiot ja niiden keskellä, vuoren juurella, oli Hochelaga. Se oli pyöreä, kolmenkertainen hirsivarustus ympärillään. Keskimäisen hirsiaidan hirret seisoivat pystyssä, sisemmän ja ulomman aidan hirret sitä vastaan nojaten. Tämä varustus oli noin kahta keihäänmittaa korkea, hirret lujasti toisiinsa sidotut. Sisäpuolella kulki jotenkin korkealla maasta koko varustuksen ympäri silta, jolla oli varalla kiviä, millä työntää takaisin hyökkääjät. Varustuksessa oli vain yksi portti: sen sisäpuolella oli noin viisikymmentä taloa aukean torin ympärillä, jolla pidettiin tulia. Majat olivat viittäkymmentä askelta pitkät, kahtatoista leveät tai leveämmätkin. Ne oli kaarnalla peitetty, ja ullakossa oli varastoaitta. Samassa talossa asui monta perhettä; ne keittivät ruokansa samassa liedessä, joka oli majan keskellä, mutta joka perheellä oli oma makuuhuoneensa. Cartier näki maissia ensi kerran. Täällä hän niinikään tutustui intianien rahaan, »wampumiin» [wampumit olivat simpukankuorista koottuja vöitä], ja hankki tietoja sen saannista.

Kaupungissa Ranskalaisten osaksi tuli mitä lämpimin vastaanotto. Miehiä, naisia ja lapsia tunkeili heidän ympärilleen, jokainen tahtoi saada heitä käsin koskea, ja vieraitten, joita pidettiin yliluonnollisina olennoina, piti koskettaa lapsia, joita heidän luokseen kannettiin. Sitten levitettiin mattoja maahan, ja kun Cartier miehineen oli istuutunut, niin tuotiin sairaita, rampoja ja sokeita heidän parannettavikseen. Joukossa oli ylipäällikkökin eli aguhanna, joka merkein pyysi Cartieria sivelemään kuihtuneita jäseniään. Cartier, liikutettuna tästä luottamuksesta, luki ääneensä »In principio» (Alussa oli sana, ja se sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se sana), Johanneksen evankeliumin ensimäisen luvun, teki jokaisen yli ristinmerkin ja rukoili Jumalaa antamaan heille uskosta ja armosta tiedon, antamaan heille kristinuskon ja kasteen. Sitten hän otti rukouskirjansa ja luki verkalleen Vapahtajan piinahistorian, sanasta sanaan, viittaillen taivasta kohti ja tehden muita hartausliikkeitä, ja intianit kaiken aikaa kuuntelivat ja katselivat syvimmällä hartaudella. Tämä elävästi muistuttaa sitä vastaanottoa, joka tuli Columbuksen ja hänen miestensä osaksi Haitissa ja Cubassa. mutta ainoastaan alku oli samanlainen. Espanjalaiset tuota pikaa alkoivat kohdella uusia tuttaviaan petomaisella julmuudella. Ranskalaiset sitä vastoin loppuun saakka kohtelivat Canadan intianeja kiitosta ansaitsevalla tavalla, paljon paremmin kuin Hollantilaiset ja Englantilaisetkaan. jotka valtasivat saman rannikon etevämmät maat.

Cartier sitten nousi Hochelagan läheisyydessä olevalle vuorelle ja ihastui näköalaan, joka siltä oli joka taholle: Lännessä näkyi Ottawa joki järvineen, lounaassa Laurentin joki itse leveänä ja mahtavana; lähempänä oli koski, jonka kohina hiljaisena kesäiltana kuului vuorelle. Pohjoisesta siinti Laurentin maanselkä hedelmällisen laakson rajana, etelästä näkyivät New Yorkin valtiosta Adirondacks vuoristo ja Vermontista Green Mountains, näyttäen olevan todellista paljon lähempänä. Allaan hän näki intianikaupungin ja kauempana joessa veneensä. Ihastuneena näköalaan hän nimitti vuoren Mont Royaliksi. Sama nimi sillä on vielä tänä päivänä ja intianikylän paikalla on nykyisin komea suurkaupunki Montreal, joka nopeaan kasvaa umpeen vuoren ympärille. Sen joen, joka tuli lännestä, Hochelagalaiset sanoivat tulevan Saguenay maasta, jolla he luultavasti tarkottivat suurien järvien seutua. He näyttivät sieltä saamaansa vaskea, josta valmistettiin aseita ja muita esineitä; rautaa ei missään Amerikassa tunnettu ennen europpalaisten tuloa. Illan tullen Ranskalaiset palasivat veneilleen: intianit kantoivat •selässään niitä, jotka näyttivät väsyneiltä. He kaipauksella erosivat uusista ystävistään ja seurasivat pitkin rantaa veneitä aina pimeään saakka.

Talvi Quebekissä.

Palattuaan laivainsa luo Cartier huomasi, että niihin jäänyt väki sillä välin oli työskennellyt uutteraan ja rakentanut laivain läheisyyteen linnan vankoista hirsistä, vienyt linnaan tykkejä ja varustanut sen niin lujaksi, että intianien olisi ollut mahdoton vallottaa sitä rynnäköllä. Cartier kävi Donnaconnan luona ja huomasi kylässä olevan talveksi runsaasti ruokatavaroita. Päällikkö hänelle näytti viittä puulle pingotettua päänahkaa; ne oli otettu etelän puolessa asuvalta heimolta, jonka kanssa Stadaconan väki kävi sotaa. Cartier näki ensi kerran tupakkaa poltettavan; hän kertoo intianien täyttäneen itsensä savulla, kunnes sitä tuprusi ulos heidän suustaan ja sieraimistaan kuin huoneen savupiipusta. Taignoagny ja Domagaya koettivat jälleen yllyttää maanmiehiään Ranskalaisia vastaan, mutta eräät naapuripäälliköt heitä varottivat. Cartier kuuli huhuna kerrottavan, että kaukana lännessä oli suolaton järvi, jonka päätä ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt. Ja lounatta kohti juoksi joki, jota myöten kuukaudessa tultiin semmoiseen maahan, jossa ei ollut jäätä eikä lunta, vaan runsaasti oransseja, omenia, pähkinöitä, manteleita ja muita hedelmiä vaikka kuinka paljon. Mutta kansa, joka siellä asui, kävi ainaista sotaa. Cartier päätti heidän tiedoistaan ja merkeistään, että se maa mahtoi olla lähellä Floridaa.

Cartier vahvisti linnaansa, koska intianien epäluotettavuus näytti lisääntyvän, ja varustautui sitten talvea viettämään. Vaikka Canadan talvi on niin ankara, niin eivät Ranskalaiset kuitenkaan näy pahoin vilua kärsineen. Pahempi oli tautien laita. Joulukuussa intianit alkoivat sairastaa jotain tautia, jonka vuoksi Cartier erotti väkensä kaikesta yhteydestä heidän kanssaan. Mutta tauti, joka oli keripukkia, ravinnon aiheuttama siis, levisi laivoihinkin ja teki kamalaa tuhoa. Se kaatoi sairasvuoteelle miehen toisensa jälkeen, niin että lopulta vain kymmenen kaikesta laivaväestä oli terveenä. Kuolleet haudattiin lumeen, kun ei voitu kaivaa hautoja jäätyneeseen maahan. Tauti valtasi alaa, kunnes vain kolme miestä kaikesta laivaväestä oli terveenä. Cartier itse pysyi terveenä ja koetti joka tavalla salata intianeilta väkensä huonon tilan. Heille uskoteltiin, että laivoissa ja linnassa toimitettiin kiireitä töitä. Intianit olisivat nyt voineet helposti tuhota koko retkikunnan, mutta Cartier onneksi sai heiltä salatuksi joukkonsa huonon kunnon.

Donnaconna oli miehineen lähtenyt talvimetsästykselle, mutta Domagaya oli jäänyt; Cartier tapasi hänet eräänä päivänä täysin terveenä, vaikka hän kymmenkunta päivää aikaisemmin oli ollut sairaana mitä huonoimmassa kunnossa. Domagaya kertoi ameda-puusta saaneensa parannuksen. Cartier sanoi palvelijansa sairastuneen, ja Domagaya antoi silloin kahden naisen tuoda sen puun havuja ja näyttää, kuinka niistä ja kuoresta tehtiin mehua, jota juotiin ja jolla haudottiin sairaita ruumiinosia. Pari ranskalaista maisteli ensiksi epäluulolla tätä outoa rohtoa, mutta sen vaikutukset tuntuivatkin melkein paikalla hyviltä, ja toisille tuli sitten semmoinen kiire saada samaa mehua, että tuota pikaa oli käytetty ison tammen kokoinen puu sen valmistukseen. Vaikutus oli ihmeteltävä; kuuden päivän kuluttua oli joka mies jälleen terve. He eivät olisi milloinkaan enää Ranskaa nähneet, kirjottaa Cartier, »ellei Jumala loppumattomassa hyvyydessään ja armossaan olisi heitä säälinyt ja antanut heille tietoa parannusaineesta kaikkia tauteja vastaan, parhaasta, mitä oli milloinkaan maan päällä nähty tai tietty.» Mutta viisikolmatta miestä oli jo ennättänyt tautiin kuolla. Ihmepuu, joka muut pelasti, oli Canadan balsamikuusi (Abies balsamea).

Kevät tuli vihdoin ja Donnaconna palasi miehineen metsältä, paljon muita intianeja mukanaan. Vanhat epäluulot virisivät. Donnaconna, joka jo oli vanhanpuoleinen mies, oli kertonut Cartierille paljon juttuja ihmeellisestä Saguenay maasta, joka oli kaukana lännessä. Siellä muka oli äärettömät määrät kultaa, hopeaa, rubineja ja muita rikkauksia. Hän oli myös omien puheittensa mukaan käynyt maassa, jossa ihmiset eivät syöneet ensinkään, ja semmoisessakin maassa, jossa ihmisillä oli vain yksi jalka. Cartier päätteli mielessään, että varmaan Ranskan kuningas ihastuisi, jos hän saisi »Canadan herralta» kuulla tämmöisistä ihmemaista, ja antaisi hänen lähteä uudelle matkalle. Pienimmän laivoistaan lahjotettuaan erääseen lähikylään, koska väkeä ei enää riittänyt kaikkiin, Cartier varustautui kotimatkalle. Sitten hän, juuri kun piti matkaan lähdettämän, antoi piirittää Donnaconnan ja joukon muita intianeja ja viedä heidät laivoihin. Kylässä syntyi suuri suru ja kaiken yötä intianit valittivat rannalla. Seuraavana päivänä sallittiin Donnaconnan pitää puhe maanmiehilleen ja ilmottaa Ranskalaisten luvanneen kohdella häntä hyvin ja tuoda hänet seuraavalla matkalla takaisin kansansa luo. Tämä jonkun verran rauhotti intianeja, ja Cartier antoi etevimpien miesten käydä laivoilla päällikköä tervehtimässä, kunnes ankkurit nostettiin ja lähdettiin matkaan. Ranskalaiset, jotka kaiken aikaa olivat petosta pelänneet, olivatkin siis itse ainoat, jotka todenteolla pettivät. Cartierin puolustukseksi sanottakoon, että hänen aikomuksensa oli tuoda ryöstetyt takaisin, kun he olivat Ranskassa vastavierailulla käyneet, maan nähneet ja oppineet ranskan kieltä ja kristinuskon alkeet. Cartier ei ryöstänyt orjia. Lähtö tapahtui toukok. 6 p., mutta vähän matkaa kuljettuaan Cartierin täytyi odottaa kymmenen päivää suotuisaa tuulta. Viime hetkeen saakka Donnaconnan väki kävi laivoilla päällikköään tervehtimässä ja lahjoja tuomassa. Lahjain joukossa oli suuri vaskipuukko, joka oli Saguenay maasta; se epäilemättä oli tullut Yläjärveltä saakka, joka oli intianien kupariteollisuuden pääpaikka.

Kotomatkalla purjehdittiin Cabotin salmen kautta, Bretonniemen ja Newfoundlandin välitse. Newfoundlandin etelärannalla tavattiin ranskalaisia kalastajalaivoja. St. Malohon Ranskaan saavuttiin 6 p. heinäkuuta.

Cartierin kolmas retki.

Ranskassa olivat asiat jälleen huonolla kannalla, kun Cartier kesällä 1536 palasi toiselta retkellään. Kaarle V valmisti hyökkäystä Etelä-Ranskaan, eikä Frans I:llä ollut aikaa kallistaa korvaansa Donnaconnan jutuille yksijalkaisista ja Saguenayn muista ihmeistä. Uutta retkikuntaa ei lähetetty, eikä Jacques Cartier voinut pitää sanaansa, että rosvotut intianit jo seuraavana vuonna tuotaisiin takaisin. He kaikin kuolivat, käännyttyään sitä ennen kristinuskoon. Ennen kuolemaansa Donnaconna kuitenkin ennätti tulla esitellyksi kuninkaalle maanmiestensä keralla. Vasta v. 1540 Frans kuningas taas joutui Canadaa ajattelemaan ja Cartier sai valtakirjat uutta retkeä varten. Hänen tuli tunkeutua aina Saguenay maahan saakka, sillä kuninkaan asettama komissioni oli vakuutettu siitä, että tuo maa jo oli Aasiaa; lisäksi hänen tuli perustaa siirtokunta. Mutta samana talvena Cartierin suosija, amiraali Chabot, kuoli, ja urhea merimies samalla menetti suojeluksensa. Kuningas nimitti retkikunnan ylijohtajaksi Jean François de La Roquen, Robervalin herran, ja Cartier sai seurata mukana vain luotsina. Roberval sai rajattoman vallan. Kun ei ollut muita halukkaita lähtijöitä, niin hänelle annettiin vankiloista väkeä aukkojen täyttämiseksi. Kun Robervalin valmistukset edistyivät hitaasti, niin sai Cartier käskyn lähteä matkaan edeltäpäin.

Cartierinkin matka oli kuitenkin myöhästynyt lähes kuukauden, otolliset itätuulet olivat lakanneet ja hänen täytyi luovia hitaasti meren poikki. Kun Robervalia ei kuulunut Newfoundlandiin sovitulle yhtymäpaikalle, niin Cartier purjehti yksin edelleen ja saapui elokuun lopulla Canadaan. Stadaconassa intianit kilvan riensivät maanmiehiään tapaamaan; heille ilmotettiin, että Donnaconna oli kuollut ja muut päässeet Ranskassa suuriksi herroiksi ja menneet siellä naimisiin, jonka vuoksi he eivät halunneetkaan palata takaisin. Intianit eivät ilmaisseet todellisia ajatuksiaan näiden uutisten johdosta, vaan olivat iloitsevinaan Ranskalaisten paluun johdosta, mutta siitä pitäen oli entinen luottamus hävinnyt. Cartier nousi sitten Laurentin jokea ylöspäin, kunnes kohtasi koskia ja tuli vakuutetuksi siitä, ettei vesitietä ollut mahdollinen nousta Saguenayhin. Talvi oltiin samassa paikassa kuin edelliselläkin kertaa; se näyttää kuluneen ilman ilmi taistelua intianien kanssa, mutta tiedot retken loppuvaiheista ovat hyvin niukat. Kun Robervalia ei seuraavanakaan kevännä kuulunut, niin Cartier lähti pois. Newfoundlandissa hän vihdoin tapasi esimiehensä, joka vaati häntä palaamaan takaisin, mutta Cartier oli menettänyt halunsa ja toiveensa, purjehti salaa yöllä pois ja palasi St. Malohon.

Roberval oli viivytellyt ja viivytellyt ja talven kuluessa harjottanut merirosvouttakin; vasta huhtikuussa 1542 hän lähti La Rochellesta matkaan, kolme laivaa ja täydet siirtokuntavarustukset mukanaan. Vielä Newfoundlandissakin aikailtuaan, ratkaisten ranskalaisten ja portugalilaisten kalastajain riitoja, hän heinäkuussa saapui Stadaconaan ja valtasi Cartierin rakentaman linnan. Talvi vietettiin suuressa kurjuudessa, sillä Robervalin väki oli kehnoa joukkoa. Roberval jonkun hirtätti, toisia vangitutti, toisia ruoskitutti, sekä miehiä että naisia, ja sai siten kurin ylläpidetyksi. Intianejakin säälitti hänen väkensä kurjuus, niin että he itkivät. Kaiken surkeuden lisäksi rupesi keripukki tekemään tuhojaan ja siihen kuoli viisikymmentä. Kesällä 1543 Roberval kahdeksalla veneellä teki retken Saguenayta kohti, mutta ei näy kanaksikaan päässeen. Loppukesällä hän kaiken väkensä kanssa meni jälleen laivoihinsa ja palasi Ranskaan.

Jacques Cartier eli loppuikänsä kotikaupungissaan St. Malossa, jonka vanhoissa asiakirjoissa hänet usein mainitaan kasteentodistajana, eräässäkin sanoilla »kapteeni Jacques Cartier ja muita hyviä juomaveikkoja», kaikessa vakavuudessa. Hän kuoli v. 1557 kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä. Columbukseen verraten Jacques Cartier oli sekä kasvatuksensa ja oppinsa että älynsä puolesta heikompi: mutta hän oli rohkea, erinomainen johtaja ja taitava purjehtija. Vaikk’ei hänen retkiensä merkitys ollutkaan yhtä suuri kuin Columbuksen, niin määräsivät ne kuitenkin Canadan ja sen takamaiden kohtalon moneksi vuosisadaksi.

Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin seuraava suuri retkikunta saapui Canadaan eli »Uuteen Ranskaan», joksi maata oli ruvettu sanomaan; mutta pyyntimiesten ja turkisten kauppiaitten kesken se alkoi tulla yhä paremmin tunnetuksi. Vähitellen vakautui joelle Laurentin joen ja merenlahdelle Laurentin lahden nimi (Sinus St. Laurentii Whytflietin kartassa v:lta 1597), vaikka nämä nimet eivät näykään olevan Ranskalaisten antamat. 1588 eräs Cartierin perillinen sai kauppayksinoikeuden Uudessa Ranskassa, mutta St. Malon kansalaisten vastarinnan vuoksi tämä yksinoikeus peruutettiin. Ranskalaisten kanssa kilpailivat turkisten ostajina Ranskan ja Espanjan Baskit, jotka saavuttivat intianien kesken niin paljon suosiota, että sanottiin näiden ei tahtoneen muille myydäkään. Baskit lisäksi harjottivat Laurentin lahdessa tuottavaa valaanpyyntiä. Ranskalaisilla oli seuraavan vuosisadan alussa täysi työ karkottaessaan heidät näiltä rannoilta ja vesiltä.

V. 1578 Ranskan kuningas Henrik III uudisti Robervalin varakuningas-oikeudet, antaen ne eräälle hänen jälkeläiselleen. Tämä varusti retkikunnan, jonka jäsenet suureksi osaksi olivat vankeja, ja purjehti Atlantin poikki. Epätietoisena siitä, mihin siirtokuntansa perustaisi, hän vei varastonsa ja viisikymmentä vankia Sable saareen, joka on Uuden Skotlannin edustalla valtameressä, ja lähti itse siirtokunnan paikkaa hakemaan. Mutta ankara myrsky ajoi hänen laivansa takaisin Ranskaan ja vangit jäivät saareen. Ruokaa heiltä ei puuttunut; heillä oli varastot, Portugalilaisten saarelle tuomaa karjaa ja meren loppumaton riistarunsaus. Mutta pian rikkoutui sopu ja saarella alkoi kamala viha, vaino ja murhaaminen, jota kesti viisi vuotta, kunnes asia tuli Ranskan kuninkaan tiedoksi; hän lähetti viipymättä laivan pelastamaan onnettomia. Kuninkaan eteen tuotiin yksitoista hylkeennahkoihin puettua, pitkätukkaista, pitkäpartaista miestä, ainoat, mitä oli viidestäkymmenestä henkiin jäänyt. He olivat koonneet jonkun verran nahkoja, mutta tämän omaisuuden oli kapteeni heiltä ryöstänyt; hänet täytyi oikeudenkäynnin kautta pakottaa antamaan nahkat kurjille takaisin.

Tähän kammon saareen liittyi sitten muuan legenda, joka vielä tänä päivänä viihdyttää sen merenkeskellistä yksinäisyyttä. Kalastajat kertovat, että saarella oli vankien kanssa ollut munkki, joka uupumatta, vaikka turhaan, koetti taivuttaa heitä parempaan elämään. Kun laiva saapui pelastamaan eloon jääneitä, niin hän ei suostunutkaan lähtemään. Hän oli kuolemansairaana, muutaman tunnin kuluttua hänen taistelunsa päättyisi ja tuuli saisi haudata hänet alati lentävään hiekkaan. He siis jättivät hänet. Mutta taru kertoo hänen sitten parantuneenkin ja eläneen monta vuotta, hoitaen pientä puutarhaansa, rukoillen ja mietiskellen ja kooten merestä simpukoita ravinnokseen. Kun valtameri ajoi rannalle haaksirikkoisia merimiehiä, niin ne häneltä saivat apua ja lohdutusta, ja usein kävi mannerrannalta kalastajia hänen luonaan. Nämä toivat hänelle messun pitämiseksi tarvittavat esineet, ja hän antoi heille neuvoa ja lohdutusta. Pyhän munkin henki vielä tänä päivänä liikkuu hänen koettelemuksensa ja voittonsa paikoilla. Kalastajat joskus luulevat näkevänsä hänet kauniilla säällä rannalla kävelemässä taikka saaren korkeimmalla kohdalla, ulkopiirteet sinitaivasta vastaan kuvautuen. Toisin ajoin he taas luulevat näkevänsä hänen haahmonsa kirkkaana mustaa myrskypilveä vastaan, kohottaen käsiään kuin alttarin juurella, rukoillen vaarassa olevien merimiesten pelastukseksi, taikka antaen synninpäästön ja siunauksen, milloin hyökyaalto kohottaa aluksen harjalleen musertaakseen sen rantaa vastaan kappaleiksi.

Taistelu merien vapaudesta.

Kuningatar Elisabethin noustessa valtaistuimelle ei vielä mikään viitannut siihen, että Englannista tulisi suurvalta, kaikkein vähimmän siirtomaavalta. Espanja ja Portugal pitivät sekä Uutta maailmaa että Intiaa hallussaan, niiden omistusoikeuden oli vahvistanut paavi bullillaan, joita kunnioittivat useimmat Europan maat, vieläpä suuri osa kuningattaren omista alamaisistakin. Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat osottautuneet voittamattomiksi sekä maalla että merellä. Vasco da Gaman, Albuquerquen, Columbuksen, Corteksen ja Pizarron nimet olivat syystä kuulut kautta Europan. Kaikki idän ja lännen aarteet tulvivat Lissaboniin ja Sevillaan. Molempien latinalaisten kansojen urhoollisuus, uhrautuvaisuus, harras katolilaisuus ja lojalisuus kuningastaan kohtaan vakuuttivat niille vaikutusvallan, jota näytti olevan mahdoton murtaa.

Englannin asema oli toinen. Sillä ei kuningatar Marian kuollessa ollut armeijaa sen enempää kuin laivastoakaan. Rahasto oli tyhjä, ulkomaisia vihollisia joka puolella. Skotlanti oli vielä itsenäinen ja uhkasi Englannin rauhaa. Irlanti oli tosin kukistettu, mutta tyytymätön, Ranska vaarallinen vihollinen. Englannissa itsessäänkin vallitsi uskonriitain vuoksi katkera hajaannus, tyytymättömyys saattoi millä hetkellä hyvänsä puhjeta ilmiliekkeihin, jos joku ankarampi vastoinkäyminen kohtasi.

Merirosvouden kultainen aika.

Espanjalla ei sen vuoksi näyttänyt olevan suurta syytä pelätä Englannin, ja vielä vähemmän Hollannin kilpailua. Mutta näiden molempien maitten rannoilla oli kasvanut urhea ja karkaistu merimiesväestö, joka ei aikonut jäädä osattomaksi vasta löydetyistä merentakaisista rikkauksista, vaikkapa täytyisi taistella, ja vaikka ne olisi kuinka monella paavin bullalla suojeltu. He eivät edes kysyneet oman maan hallitukselta lupaa, kun rikkauksia houkutteli vierailla rannoilla, ja kaikkein vähimmän he pelkäsivät taistelua. Ne »meren koirat», joita näihin aikoihin alkoi vesille ilmestyä Devonin. Dorsetin ja Seelannin rannoilta, rakastivat myrskyisiä vapaita vesiä ja niiden myrskyistä vapaata elämää, vaikka he purjehtivatkin sillä tiedolla, että heidät otettaisiin vangiksi ja hirtettäisiin tai ammuttaisiin upoksiin, jos espanjalainen tai portugalilainen sattuisi vastaan tulemaan kyllin suurin voimin. Mutta enimmäkseen nämä vapaapurjehtijat olivat hyvin varustetut ja kärkkäämmät itse hyökkäämään kuin toisien hyökkäystä odottamaan.

Jo v. 1499 Ojeda tapasi Etelä-Amerikan pohjoisrannalla Englantilaisia. Ranskalaiset taas alkoivat heti 16:nnen vuosisadan alussa purjehtia Brasiliaan, pitäen sitä kuin omanaan kaikista Portugalilaisten vastaväitteistä huolimatta. Jälkeen vuoden 1527 kävi Espanjan Amerikassa omistamilla rannoilla tuon tuostakin ulkomaalaisia, jotka esiintyivät merirosvoina, kun rauhallinen kaupanteko oli heiltä kielletty. Afrikassa kilpailtiin Portugalilaisten kanssa, Itä-Intiassakin alkoi liikkua muukalaisia purjehtijoita. Nämä hyökkäykset kävivät yhä yleisemmiksi varsinkin kuningatar Elisabethin noustua Englannin valtaistuimelle, sillä päin vastoin kuin harraskatolinen kuningatar Maria, joka oli Filip II:n kanssa naimisissa, uusi kuningatar oli protestantti, jonka vuoksi uskonnollinen ristiriita Espanjan kanssa kävi yhä jyrkemmäksi. Englannin kansan kautta kävi niihin aikoihin suuri isänmaallinen ja kansallinen herätys, joka tempasi nuoren kuningattaren mukaansa. Koko kansa hengitti uutta elämää. Elisabeth ei olisi voinut mennä Filipin kanssa naimisiin, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän olisi voinut pidättää »meren koiriaan» Espanjan mereltä (the Spanish Main, joksi Karibimerta ruvettiin merimiesten kesken sanomaan, vaikka nimitys alkuaan tarkotti tuon meren rantoja). Nämä ottivat kantaakseen kaiken vastuunalaisuuden, samoin kuin vaaratkin, ja vaikka olikin pelättävä maanrauhan rikkoutuminen, niin oli Espanjan ja Portugalin rikkauslähteitten herättämä kateus kuitenkin niin suuri, että sekä Englanti että Hollanti mielellään sallivat alamaistensa alkaman sissisodan saaliin jakamiseksi. »Meren koirat» ryöstivät laivoja ja kaupungeita, vaikka muka oli rauhan aika, ja täyttivät kuningattaren arkut espanjalaisella kullalla. Ammatti oli houkutteleva. vaikka merirosvoja armotta odotti hirsipuu, jos heidät kiinni saatiin, ja niin tuottavakin, että vapaapurjehtijat pian kulkivat laivastoittain. He kehittivät suuressa määrin maansa purjehduskykyä, sillä ilman heitä valtameret olisivat kauan pysyneet Portugalilaisten ja Espanjalaisten »kiellettynä tienä». »Meren koirat» ja »merikuninkaat» ne siis laskivat sekä Hollannin että Englannin merimahdin perustukset.

Ranskalaiset, vaikka olivatkin vanhastaan Englantilaisten vihollisia, olivat heidän kanssaan yksimielisiä hyökkäyksissä Iberian niemimaan molempien valtakuntien siirtomaita vastaan.

Niitä oli paljon, jotka tässä rosvosodassa saivat mainetta ja joita kotimaassa pidettiin kansallissankareina, vaikka he paitsi merirosvoutta harjottivat muitakin ammatteja, joita meidän aikamme pitää ehkä vielä häpeällisempinä. Englantilaiset alkoivat välittää orjakauppaa Länsi-Intiaan, ja aikansa kuuluin orjakauppias oli merisankari John Hawkins.

John Hawkins.

John Hawkins, joka oli varakasta devonshirelaista purjehtijasukua, lähti Guinean rannikolle ja alkoi siellä anastaa portugalilaisia orjalaivoja, joista ryöstämänsä neekerit hän salaa vei Länsi-Intian espanjalaisiin siirtomaihin. Kuningatar Elisabeth tosin tuomitsi orjakaupan inhottavaksi teoksi, joka tuottaa taivaan koston harjottajalleen, mutta siitä huolimatta hän löi Hawkinsin ritariksi ja antoi hänelle kruunun laivan, kun Espanjalaiset häneltä pari laivaa veivät. Orjakauppa kannatti niin hyvin, että Hawkinsilla lopulta oli kokonainen laivasto,jonka lippulaivan nimi oli »Jesus»: kun ei voida otaksua, että hän jumalattomuudesta olisi laivansa niin nimittänyt, niin ei sitä voi pitää muuna kuin todistuksena siitä, kuinka häpeällisimpiäkin ja julmimpia tekoja niihin aikoihin uskonnon varjolla kaunisteltiin. Elisabethin jälkeläinen. James I, antoi kuninkaalliset lupakirjat Guinean orjakauppaa harjottaville laivureille ja hänen seuraajansa rupesivat itse osamiehiksi. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Englantilaiset olivat maailman suurimmat orjakauppiaat, mutta heidän kunniakseen sanottakoon, että he tuon häpeällisen ammatin sitten poistivatkin.

John Hawkins oli urhoollinen soturi, taisteli monet kovat taistelut ja otti vara-amiraalina osaa »voittamattoman armadan» hävittämiseen. Loppu-ikänsä hän oli Englannin laivaston tärkein virkamies.

Francis Drake.

Kuuluin tämän ajan brittiläisistä merisankareista oli Francis Drake, joka samalla kunnosti itseään löytöretkeilijänäkin. Hänkin oli devonshirelainen ja sai serkkunsa John Hawkinsin toimesta hyvän kasvatuksen. Merimies-uransa hän alkoi Hawkinsin orjalaivoilla ja oli kahdenkolmattavuotiaana kapteeni. Hänen seuraava uransa oli merirosvon, mutta elämänsä hän päätti maansa pelastajana.

V. 1570 Drake sai kuningattarelta nimenomaisen kaapparioikeuden ja lähti viipymättä Espanjan merelle onneaan koettamaan. Kolmella pienellä laivalla hän vallotti ja ryösti Panaman kannaksella Nombre de Dios nimisen kaupungin, tunkeutui sitten miehineen kannaksen poikki ja puun latvasta ensi kerran nähdessään Tyynen meren lupasi, että vielä hän »englantilaisella laivalla purjehtii sillä merellä». Apua hän tällä ryöstöretkellään sai karanneilta espanjalaisilta orjilta, jotka kävivät isäntiään vastaan sissisotaa. Runsas saalis mukanaan Drake palasi laivoihinsa ja saapui elokuussa 1573 Plymouthiin. Rahoillaan hän varusti kolme fregattia ja taisteli vapaaehtoisena Irlannissa. Saatuaan sitten kuningattarelta valtion avustusta hän varustautui retkelle, joka oli hänen kuuluin. Hän päätti viidellä laivalla purjehtia Magalhãesin salmen kautta, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt englantilaista laivaa, päästäkseen kultamaan Perun vesille. Laivat olivat pienet, eikä niissä ollut yhteensä muuta kuin 166 miestä. 15 p. marrask. 1577 Drake lähti merelle niin salaa kuin suinkin, ettei tieto matkasta leviäisi. Pian oltiin aavalla merellä, »ei muuta nähdä kuin meri allamme ja päällämme ilma, kun silmämme katselivat Jumalan ihmeteltäviä teoksia, joita hän on luonut lukemattomia sekä pieniä että isoja eläimiä». Jatkaen matkaa hyvällä onnella, »ikäänkuin olisimme olleet huvipuistossa, me huhtik. 5 p. tapasimme Brasilian rannan». La Plata joen suistamossa kaksi laivaa hylättiin — pienimmät olivat vain viidentoista tonnin purjeveneitä. Julianon satamassa — samassa jossa Magalhãesia vastaan kapinoitiin — tuomittiin ja mestattiin kapteeni Doughty, joka oli yllyttänyt kapinaan Drakea vastaan. 21 p. elokuuta Drake laski Magalhãesin salmeen ja kulki sen läpi kuudessatoista päivässä, mutta sitten ankara myrsky ajoi hänen laivansa merelle, pyöräyttäen niitä jo Kap Hoorninkin näkyvissä, jonka Drake siis löysi, vaikkei näykään sen luonnetta täysin käsittäneen. Kapteeni Wynter eksyi johtajastaan ja palasi kahden laivan kera kotiin Englantiin, kun ei tavannut häntä yhtymäpaikalla. Francis Drake oli siis yksin »Kultaisella hirveilään», mutta hän oli myös toiveittensa perillä, Etelä-Amerikan kultarannalla, eikä hän aikonut sieltä tyhjin toimin lähteä. Hän purjehti edelleen ja saapui Chilen rannalle. Intianeilta, jotka elivät Espanjalaisten kanssa sodassa, hän sai kuulla Valparaison satamassa olevan suuren laivan aarteita täynnään. Eräs intiani tuli itse opastamaan, ja tuota pikaa »Kultainen hirvi» purjehti satamaan herättämättä Espanjalaisten epäluuloja, koska se oli ensimäinen ulkomaalainen laiva, mitä vielä oli Chilen vesillä liikkunut. Drake sai laskea aivan espanjalaisen laivan viereen ja englantilainen asestettu joukko — Drakella oli nyt kaiken kaikkiaan vain 60 miestä — anasti laivan, ennenkun sen väki ennätti hämmästyksestään toipua. Laivassa oli paljon kultaa ja muita arvokkaita tavaroita, kuten Chilen viiniä kaksituhatta astiaa. Aseellinen joukko lähetettiin maihin ryöstämään kaupungista enemmän kultaa, ja entistä rikkaampana Drake tämän helpon voiton jälkeen lähti matkaansa jatkamaan. Coquimbossa oli kuultu Draken tulosta ja siellä oli vastassa niin melkoinen joukko, että hänen täytyi lähteä tiehensä tyhjin toimin. Aricassa hän ryösti kolme pientä laivaa ja löysi eräästä 57 hopeaharkkoa. Mutta Perun pääkaupungin Liman satamassa hänen oli käydä huonosti. Sinne oli saapunut Valparaisosta sanoma, että rannikolla oli vaarallinen vihollinen, ja maaherra oli paikalla koonnut satoja miehiä ja lähti kahdella laivalla anastamaan »Kultaista hirveä», joka oli sataman edustalla tyvennössä. Espanjalaisilla oli maatuulta purjeissaan ja he lähestyivät nopeaan, mutta onneksi Drakekin sai viime hetkessä samasta maatuulesta osansa ja pääsi pakenemaan, vaikka jo oli ollut luodin kantomatkan päässä. Espanjalaiset eivät voineet kauaksikaan takaa ajaa, he kun eivät lähtökiireessään muistaneet ottaa eväitä. Tämän vastoinkäymisen runsaasti korvasi »Caga Fuego» niminen kaljuuna, joka oli viemässä Paracaan kallista kuormaa. Sitä takaa ajaessaan Drake matkalla anasti toisen laivan, josta saatiin 80 naulaa kultaa. Quiton rannalla, Kap S. Franciscon edustalla, saatiin »Caga Fuego» kiinni ja ryöstettiin.

DrakeHa oli nyt niin arvokas saalis, että oli aika ruveta kotimatkaa ajattelemaan. Mutta mitä tietä oli paras purjehtia? Magalhãesin salmen kautta olisi ollut lyhyin, mutta hän pelkäsi, että siellä ehkä oli espanjalaisia laivoja väjymässä. Hän sen vuoksi laski pohjoista kohti ja päätti etsiä Tyynen meren puolelta väylää Atlantin mereen, jota Frobisher paraillaan etsi vastakkaiselta puolelta. Hän purjehti siis rantaa seuraillen pohjoista kohti, poiketen yhä maissa saalistaan lisäämässä, kun kuljettiin jonkun kaupungin ohi. Pohjois-Amerikan rannalta hän sitten poikkesi ulomma merelle voidakseen vapaammin purjehtia. Drake luuli Amerikan länsirannan kulkevan suoraan pohjoiseen, mutta muutaman viikon luodetta kohti purjehdittuaan hän ihmeekseen näki, että ranta olikin seurannut mukana. Hän oli tullut Californian rannalle, jonka kuitenkin Espanjalaiset olivat jo ennen häntä löytäneet. Siellä hän poikkesi satamaan, arvatenkin »Kultaiseen porttiin», jonka laidassa San Franciscon kaupunki nykyään on, korjaamaan laivansa vaurioita. Seutu oli silloin vielä autiota erämaata, lukuun ottamatta luonnonkannalla olevia intiani heimoja, joitten kanssa Drake sai aikaan mitä parhaat suhteet. Kun Englantilaiset laivansa korjattuaan taas lähtivät matkoihinsa, niin intianit itkivät, huokailivat ja hykersivät käsiään, ikäänkuin olisivat parhaat omaisensa menettäneet. He rakensivat rannalle suuria jäähyväistulia ja Englantilaiset heiluttivat hattujaan.

Tämä tapahtui heinäkuun 23 p. 1579. Drake purjehti yhä pohjoista kohti ja oli nyt tullut aivan tuntemattomiin vesiin. Rantaa seurattiin aina 48:lle leveysasteelle saakka, nykyisten Yhdysvaltain pohjoisrajalle, — toiset eivät kuitenkaan luule Draken kulkeneen Kap Blancoa edemmä, — mutta kun salmea ei vain löytynyt ja ilmat alkoivat käydä kolkommiksi, niin täytyi Draken taas muuttaa matkasuunnitelmaansa. Olisi ollut liian uskallettua jatkaa matkaa kauemmaksi pohjoista kohti onnen kaupalla, liian vaarallista myös palata takaisin Espanjan merien kautta, hän sen vuoksi päätti purjehtia »Victorian» reittiä maan ympäri. Drakekaan ei siis voinut kumota tarua Anianin salmesta, johon uskottiin niin vahvasti, että se karttoihinkin merkittiin. Vuosisadan lopulla Espanjalaiset näyttivät tehneen muutamia yrityksiä löytääkseen tämän salmen ja saadakseen haltuunsa sen länsipään, ennenkun toiset ennättivät sitä idästä tullen löytää, mutta he eivät liene kovin kauas purjehtineet. Kreikkalainen Apostolos Valerianos. jonka espanjalainen nimi oli Juan de Fuca, väitti purjehtineensa Anianin salmeen länsipäästä kaksikymmentä päivämatkaa, mutta se tietysti oli petos, vaikkapa olikin omiaan lisäämään uskoa salmen olemassaoloon. Tämän petoksen muistoa on Vancouver saaren eteläpuolella olevan salmen nimi.

Drake nousi maihin, ennenkuin kääntyi pois Amerikan rannalta, otti löytämänsä maan kuningatar Elisabethin omaksi ja antoi sille Uuden Albionin nimen. 29 p. syyskuuta hän sitten levitti purjeensa ja laski rohkeasti Tyynelle merelle, Aasian ranta ja Molukit matkan määränä. Matka sujui onnellisesti, tuulet olivat myötäiset, myrskyjä vähän. Espanjalaiset olivat jo monilla matkoillaan osottaneet, että Tyynen meren poikki oli kyllä helppo purjehtia länttä kohti pasaadeilla, vaikka sitä vaikeampi vastakkaiseen suuntaan, ellei purjehtija tuntenut korkeampien leveyksien palaavia länsituulia. — Marraskuun 4 p. Drake saapui Ternateen, jonka hallitsija, toivoen uudesta kilpailijasta uusia etuja, otti hänet mitä parhaiten vastaan. Neilikoita kuormattuaan ja muutaman viikon levättyään englantilainen seikkailija lähti jouluk. 10 p. matkaa jatkamaan. Celebeen rannalla oli vihdoin tuho tulla, »Kultainen hirvi» kun ajoi särkälle. Onneksi pohja piti, laiva ei saanut vuotoa; mutta kahdeksan tykkiä ja kolme tonnia neilikoita oli mereen heitettävä, ennenkuin laiva keventyi ja lähti särkältä. Kuormansa Drake täydensi Baratanissa, jonka luonnonrikkaus herätti hänen ihastustaan, ja poikkesi sitten Jaavaan. Mutta pian hän sai kuulla, että lähellä oli suuri laivasto, ja peläten kiinni joutuvansa hän kiiruimman kautta lähti matkaan, purjehtien Jaavan ja Balin välitse ja Jaavan eteläpuolitse, koska Portugalilaiset välttivät sen puolen vesiä niiden vaarallisten virtausten vuoksi. Hän pääsi kuitenkin lähtemään Intian merelle vasta maaliskuun lopulla, eikä päässyt Hyvän toivon niemelle ennenkuin kesäkuun 15 p. »Kultaisessa hirvessä» oli silloin 50 miestä ja kolme tynnöriä vettä. Heinäkuun 12 p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, 16 p. poikettiin Guinean rannalla vettä ottamassa. Syysk. 11 p. Drake kävi Terceirassa Azorien saarilla, vaikka tuskin sielläkään kutsuttuna vieraana, ja 26 p. syyskuuta 1580 »Kultainen hirvi» laski Plymouthin satamaan. Siten oli loppuun suoritettu toinen matka maan ympäri ja ensimäinen englantilaisen tekemä. Siihen oli kulunut kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta, mutta Drakella oli, niinkuin olemme nähneet, matkallaan paljon muitakin toimia. Hän toi mukanaan puolentoista miljoonan punnan (37 1/2 miljoonan markan) edestä saalista. Matka herätti Englannissa mitä suurinta innostusta, enemmän kuin saaliin suuruuden purjehtijain urheuden vuoksi. Kuningatarta aluksi epäilytti, tokko hänen sopi osottaa suosiotaan miehelle, joka kieltämättä oli harjottanut tavallista merirosvoutta. Mutta kun Espanjan kuningas sitten vaati Drakea itselleen rangaistavaksi, niin Elisabeth teki päätöksensä, matkusti Draken laivaan vieraaksi, löi hänet ritariksi, lupasi vastata hänen kaikista teoistaan ja antoi kiinnittää kruunuunsa Draken anastamat jalokivet. »Kultaisen hirven» hän käski säilyttää kansallismuistona.

Cavendish ja kolmas matka maan ympäri.

Draken yritys oli liian hyvin onnistunut, voidakseen olla kehottamatta jatkamaan. Thomas Cavendish, hurjapää, joka oli tuhlauksen kautta koko omaisuutensa menettänyt, lähti heinäkuussa 1586 Plymouthista kolmella pienellä laivalla, joissa oli 123 miestä, Draken matkaa tarkalleen matkimaan. Ryöstettyään Sierra Leonen portugalilaisen kaupungin — Portugal oli v. 1580 Espanjaan yhdistetty ja Englanti oli jälkeen v:n 1585 julkisodassa Espanjan kanssa — hän purjehti Atlantinmeren poikki Brasilian rannalle ja saapui marraskuun lopulla Port Desireen, Patagonian rannalle, Rio Deseadon suulle. Siellä nähtiin suunnattomat määrät hylkeitä, jotka olivat niin voimakkaita, että neljän miehen oli vaikea saada niitä hengiltä; siellä oli paljon kaloja, ja lintuja, jotka eivät osanneet lentää, niillä kun ei ollut siipiä. Nähtiin myös patagonialaisia, joilla oli 18 tuumaa pitkät jalat, ja kahakoitiin niiden kanssa. Magalhãesin salmen kapeimmalla kohdalla tavattiin tähteitä espanjalaisesta siirtokunnasta, jonka kapteeni Sarmiento oli kolme vuotta aikaisemmin perustanut sulkemaan tien salmen kautta. Hän oli rakennuttanut neljä linnaa ja useita kirkkoja, mutta maanasukkaitten hyökkäysten ja nälänhädän kautta oli siirtokunta sortunut kammottavan nopeaan, toiset olivat lähteneet maisin Chileen pyrkimään, mutta matkalla menehtyneet, ja vain parikymmentä henkeä oli jäänyt eloon. Cavendish nämä surulliset tapaukset kuultuaan nimitti paikan Port Famineksi, joka nimi sillä on yhä vieläkin. Monet myrskyt kestettyään Cavendish saapui Chilen rannalle ja sitten alkoi rosvoaminen ja taistelu. Hän hyökkäsi kaikkien pienempien espanjalaisien satamien kimppuun, ryösti ja poltti ja anasti yhdeksäntoista arvokkaampaa laivaa, varsinkin Espanjan hallituksen suuren aarrelaivan, josta saatiin erinomaisen runsas saalis. Sitten hän purjehti Tyynen meren poikki samaa reittiä kuin Magalhães, poiketen Ladroneilla, Filippineillä, Molukeilla ja Javassa. Syyskuussa 1588 hän laski ainoalla perille päässeellä laivallaan Plymouthin satamaan, kuljettuaan maan ympäri kahdessa vuodessa viidessäkymmenessä päivässä. Sanotaan hänen merimiehillään olleen silkkivaatteet, purjeitten olleen damastikangasta ja mastonhuippujen kultakankaalla käärityt. V. 1591 hän kuitenkin oli uudelleen rahapulassa ja aikoi tehdä saman matkan uudelleen, mutta tämä yritys menestyi aivan kehnosti, Cavendishin täytyi palata takaisin jo Magalhãesin salmesta. Kotomatkalla hän kuoli ja valtamereen haudattiin. Tällä retkellä oli John Davis mukana.

Voittamaton Armada.

Sissisota valtamerillä oli vain se viimeinen pisara, joka sai maljan ylitse vuotamaan. Filip II tahtoi saada Englannin Habsburgin suvun valtakuntaan liitetyksi ja Rooman kirkon yhteyteen palautetuksi; kun se ei avioliiton kautta ollut mahdollista, niin hän päätti asevoimalla vallottaa Englannin. Thamesin rannoille alkoi saapua viestejä valtavasta laivastosta, jota hän rakennutti kaikissa satamissaan ja varsinkin Lissabonissa, sillä Portugalin pääkaupunki oli siihen aikaan niemimaan paras laivanrakennuspaikka, koska sinne Tajoa pitkin uittaen saatiin ylämaasta oivallisia tarvepuita. Francis Drake tosin v. 1587 kolmellakymmenellä laivalla rohkeasti purjehti Cadizin satamaan ja hävitti siellä 10,000 tonnia espanjalaisia laivoja, mutta vaikka hän näin olikin omain sanainsa mukaan »kärventänyt Filip kuninkaan parran», niin ei hyökkäystä siltä voitu estää, ainoastaan jonkun verran viivyttää. Kuningas Filip sai armadansa valmiiksi ja lähetti sen v. 1588 matkalle Englannin rantoja kohti. Kuningatar Elisabeth sai häneltä seuraavan latinalaisen runon, joka supistetussa muodossa sisälsi Espanjan vaatimukset:

»Te veto ne pergas bello defendere Belgas;
Quae Dracus eripuit nunc restituantur oportet;
Quas pater evertit jubeo te condere cellas:
Religio Papae fac restituatur ad unguem.»

Englantia siis kiellettiin auttamasta Belgejä, joiden kanssa Filip kävi sotaa, sen piti antaa pois, mitä Drake oli ryöstänyt ja vihdoin palauttaa paavin valta ja katolinusko ennalleen. Kuningatar Elisabeth, josta Ranskan kuningas Henrik III ei suotta sanonut, että hän oli »la plus fine femme du monde» (maailman terävin nainen), vastasi tämän ihmeellisen uhkavaatimuksen kuultuaan »ex tempore»: »Ad Graecas, bone rex, fiant mandata kalendas.» (Vaatimuksesi, hyvä kuningas, jääkööt »kreikkalaiseen kalenteriin» s.o. määräämättömään aikaan.) Yliamiraali lordi Howard of Effingham oli jo varustautunut vastaanottamaan vihollista: hänen lähimmät miehensä olivat vara-amiraalit Hawkins, Drake ja Frobisher. Siitä oli tuleva yhteentörmäys, joka ei ainoastaan ratkaissut Englannin kohtaloa, vaan myös merien hallitsemisen.

Laivat olivat melkoisesti kehittyneet sen jälkeen, kun ensimäiset suuret löytöretket tapahtuivat. Niiden koko oli kasvamistaan kaivanut, purjehduskyky parantunut ja varsinkin asestus kehittynyt. Hyvin monta eri laivamallia oli käytännössä, joukossa vielä Välimeren kauppavaltain soudettavia kalereitakin, vaikkeivät ne ulkomeren suurilla aalloilla tahtoneet menestyä. Filip II:n armadassa sanotaan olleen 132 laivaa, joiden kantavuus oli yhteensä 59,000 tonnia. Suurin laiva oli 1300 tonnin vetoinen, mutta kolmisenkymmentä oli 100 tonnia pienempää. Kolmannes tai ehkä puolet oli kuormalaivoja. Armadassa oli 21,600 miestä sotaväkeä ja yli 8,000 merimiestä. Englannilla ei tätä vastaan ollut kuin 37 varsinaista sotalaivaa, mutta kauppalaivoja oli kerätty paljon suurempi luku, niin että englantilaisella ylipäälliköllä kaiken kaikkiaan oli 197 alusta, suurin osa kuitenkin hyvin pieniä. Englannin laivastossa oli 16,000 tai 17,000 miestä, suurin osa merimiehiä. Espanjalaisilla oli enemmän tykkejä, mutta heidän ampumataitonsa oli huonompi.

Kuningas Filip II:n yritystä vainosi alun pitäen huono onni. Pienemmät alukset eivät ensinkään päässeet Kanaaliin saakka. Jo Kanaalin suulla olivat Englantilaiset vastassa. He eivät antautuneet läheltä taistelemaan, vaan tekivät muuta vahinkoa minkä saattoivat, sillä vaikka heidän laivansa olivat pienemmät, niin olivat ne sen sijaan liikkuvammat. Suuret espanjalaiset sotalaivat olivat kömpelöitä, etenkin kun niissä oli liian vähän merimiehiä.

Herttua Medina Sidonia, joka armadaa johti, laski ensiksi Calaisin satamaan, päästäkseen yhteyteen Parman herttuan kanssa, joka johti Filipin sotavoimia Belgiassa. Englantilaiset tekivät 28 p. heinäk. yöllä polttolaivahyökkäyksen Calaisin satamaan. Armadassa syntyi suuri hämminki, toiset pakenivat merelle joutamatta edes ankkuriaan nostaa, toiset kuitenkin lähtivät paremmassa järjestyksessä. Calaisin ulkopuolella odotti Englannin laivasto, ja syntyi tuima tappelu. Englantilaiset eivät tosin voineet anastaa espanjalaisia laivoja, mutta he hävittivät useita ja heidän purjehduskykynsä ja ampumatarkkuutensa oli niin paljon etevämpi, että Medina Sidonia oli voimaton. Hänen suuret laivansa olivat niin avuttomia, että ainoastaan tuulen kääntyminen pelasti ne ajautumasta Flanderin rannikolle. Espanjalainen ylipäällikkö ei älynnyt muuta keinoa kuin palata Espanjaan, mutta hän ei edes enää uskaltanut yrittää Kanaalin kautta, vaan purjehti Skotlannin ja Irlannin ympäri. Englannin laivasto ajoi takaa pakenevaa armadaa aina Forth vuonon edustalle saakka. Medina Sidonia jatkoi matkaa pohjoista kohti, kunnes hänen luotsinsa sanoivat, että oli aika kääntyä. Siihen saakka Espanjalaiset olivat menettäneet verraten vähän laivoja ja väkeä. Jos säät olisivat olleet tavalliset, niin armada luultavasti olisi päässyt palaamaan verraten pienin tappioin. Mutta kesä 1588 oli kuulumattoman myrskyinen. Vaurioita kärsineet heikontuneet espanjalaiset laivat eivät kyenneet taistelemaan Atlantilta tulevia myrskyjä vastaan. Ainakin yhdeksäntoista kärsi haaksirikon Skotlannin ja Irlannin rannoilla; Irlantiin pelastuneet haaksirikkoiset armotta surmattiin. Monta laivaa katosi merellä tietymättömiin. Ainakin puolet, ehkä enemmänkin voittamattoman armadan laivoista tuhoutui, ja ne, jotka pelastuivat, olivat menettäneet keripukin ja nälän kautta suuren osan väestään.

Tällä tapauksella oli valtavan suuri merkitys. Paitsi vaikutuksiaan Europan politikaan se yhdellä iskulla hävitti Espanjan ja Portugalin suprematian merellä. Se katkaisi kaikki siteet, jotka olivat estäneet pohjoisia merivaltoja lähettämästä laivastoitaan molempiin Intioihin ja maailman kaikille merille. Iberian niemimaan molemmat vallat olisivat edelleenkin tahtoneet tämän estää, mutta ne eivät voineet. Filipin mahtavan armadan tuhosta alkoi Englannin ja Hollannin ja vähemmässä määrässä Ranskankin mahti merellä.

Seuraavana vuonna armadan perikadon jälkeen Drake jo piiritti Coruñaa ja pakotti Espanjan maassa espanjalaisen armeijan peräytymään. Tosin hänen yleisen kansankapinan vuoksi täytyi jälleen peräytyä, mutta niin suuri oli hänen herättämänsä pelko, että Espanjan suojeluspyhimyksen Pyhän Jagon ruumis Santiagon katedralista siirreltiin joksikin aikaa pois turvallisempaan paikkaan. Kaikilla merillä anastettiin laivoja ja aarteita. Kun Filip II uhkasi lähettää uuden armadan, niin Cadiz ryöstettiin, sen satamassa olevat laivat hävitettiin, sotatavarat poltettiin. V. 1595 tehtiin retki Länsi-Intiaan; Drake ja Hawkins tosin saivat surmansa, mutta olivat sitä ennen ennättänet tehdä suunnatonta vahinkoa Espanjan alusmaille.

Pohjois-Amerikassa oli tie siirtokuntien perustamiseen selvä, Afrikassa länsivaltain kauppa kasvamistaan kasvoi ja Ttä-Intian reitti oli vapaa. Meren koirat ja merikuninkaat olivat tehneet tehtävänsä. Espanjalaiset olivat heitä halveksineet alussa, sitten oppineet pelkäämään ja vihaamaan ja lopulta kunnioittamaankin, kuten Richard Grenvilleä, joka sai surmansa Azorien edustalla tuimassa meritappelussa. Hän on ehkä tämän purjehtija- ja sankaripolven kuvaavimpia edustajia. Eräs englantilainen laivasto väijyi kesällä 1591 Azorien luona Espanjan aarrelaivastoa, jonka piti palata Länsi-Inliasta. Mutta samaan aikaan, kun aarrelaivasto saapui, tulikin Azoreille kotimaasta suuri espanjalainen sotalaivaosasto, joka oli niin ylivoimainen, ettei englantilainen amiraali, jonka väki oli sairaana ja laivat ränstyneet pitkästä merellä olosta, uskaltanut ryhtyä taisteluun. Sir Richard Grenville, jolla oli Draken entinen laiva »Revenge», kuitenkin jyrkästi kieltäytyi kääntymästä pois vihollisesta, vaan sanoi mieluummin kuolevansa kuin häpäisevänsä itsensä, maansa ja kuningattaren laivan; hän lupasi kulkea vihollisen laivaston keskitse, seurasivatpa toiset taikka ei. Taistelu alkoi kello kolmen aikaan iltapäivällä, ja »se raivosi julmasti kaiken iltaa», sanoo siitä Raleigh kertomuksessaan. Espanjalaiset koettivat kerran toisensa jälkeen saada haltuunsa Grenvillen laivan, mutta joka kerta heidät lyötiin takaisin, milloin laivoihinsa, milloin mereen. Kaiken yötä kesti taistelua, ja »kun päivä kasvoi, niin miehemme vähenivät». »Revenge» oli epätoivoisessa tilassa. »Kaikki ruuti viimeiseen tynnöriin oli kulutettu, kaikki aseet katkottu, neljäkymmentä parasta miestä kaatunut ja eloon jääneistä suurin osa haavottunut, mastot kaikki mereen murrettu ja köysiköt, purjeet repaleina.» Mutta Grenville oli vielä pystyssä. Vaikka päähän haavotettuna hän kieltäytyi antautumasta, käski kirvesmiestä puhkaisemaan ja upottamaan laivan, sillä he »uskoivat itsensä Jumalalle, eikä kenenkään muun armoille; mutta koska he olivat taistelleet niinkuin urhoollisten ja jäykkäin miesten tulee, niin ei heidän nyt pitänyt vähentää kansansa kunniaa pitentämällä omaa elämäänsä muutaman tunnin, ehkä muutaman päivän». Miehet kuitenkin olivat toista mieltä, koska Espanjalaiset tarjosivat hyviä ehtoja. Grenvilleä ei enää toteltu, hänet vietiin espanjalaiseen amiraalilaivaan, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella. Mutta kolmantena päivänä hän kuoli ja hänen viimeiset sanansa olivat: Tässä minä kuolen, Richard Grenville, iloisella ja rauhallisella mielellä, koska minä olen elämäni päättänyt niinkuin kunnon sotilaan tulee, joka on taistellut maansa, kuningattarensa, uskontonsa ja kunniansa puolesta; josta minun sieluni riemuisimmin eroaa pois tästä ruumiista ja on aina jättävä jälkeensä urhoollisen ja oikean sotilaan ijäti pysyvän maineen, sotilaan, joka on täyttänyt velvollisuutensa niinkuin tulee.»

Semmoinen henki asui »merikuninkaissa», mutta se oli samalla se henki, joka Elisabethin aikana asui koko Englannin kansassa, joka sytyttävänä ja selvänä puhuu sen etevimpäin runoilijainkin teoksista. Shakespearen »Henrik V» oli Elisabethin aikakauden hengenlapsi.

Varhaisemmat siirtokuntayritykset Pohjois-Amerikassa.

Espanjalaiset olisivat nopeaan anastaneet Pohjois-Amerikankin rannat, jos sieltä olisi tavattu hitunenkaan kultaa tai hopeaa. Mutta vain kuparia sieltä löydettiin. Mitä syytä heillä oli perustaa maanviljelys-siirtokuntia, niin kauan kun oli kulta- ja hopeamaita vielä anastamatta? Heidän yritteliäisyytensä kääntyi siis etelää kohti. Jalojen metallien luultu puute ensi sijassa vaikutti, ettei Pohjois-Amerikasta tullut romanilainen maa.

Toisilla tarkotuksilla saapuivat Pohjois-Amerikan ensimäiset uutisasukkaat. He pakenivat uskonvainoja, jotka siihen aikaan riehuivat Europassa. Ranskan hugenotit olivat alkaneet joukottain muuttaa protestantisiin naapurimaihin, kun kruunu oli heidät julistanut henkipatoiksi ja paavin käskystä päättänyt sukupuuttoon hävittää. Amiraali Coligny. joka käsitti maan siten menettävän parhaat voimansa, päätti perustaa Uuteen maailmaan ranskalaisia siirtokuntia, jottei hugenottien vapaudenhalu maata vahingoittaisi, vaan päin vastoin edistäisi sen laajentumista ja vahvistumista. Portugalilta lupaa kysymättä Coligny v. 1555 valtasi Rio de Janeiron ihanan lahden, jossa ei silloin vielä ollut portugalilaista asutusta, ja hugenotit perustivat sinne siirtokunnan, joka ehkä olisi kautta aikain pysynyt ranskalaisena, elleivät jatkuvat uskonvainot olisi siltä riistäneet kotimaan apua.

Floridan hugenotti-siirtokunta.

Toinen yritys tapahtui Floridassa, joka siihen aikaan ulottui nykyistä paljon kauemmaksi pohjoiseen. Edista joki, jonka suuhun siirtokunta ensiksi perustettiin, on nykyisessä Etelä-Carolinassa, lähellä Charlestonia. Sinne saapui v. 1562 Jean Ribaut, urhea dieppeläinen purjehtija, ja oikopäätä ruvettiin raivaamaan peltoja ja rakentamaan huoneita. Paikan luonnonihanuus täytti ihastuksella kaikki. Parin vuoden kuluttua siirtokunta kuitenkin muutettiin vähän etelämmäksi Port Royal salmeen, jossa oli oivallinen satama. Sen suojaksi rakennettiin linna, joka Ranskan kuninkaasta sai niineksi »Arx Carolina», Kaarlen linna. Tämäkin hyvin suunniteltu yritys kuitenkin kärsi surkean haaksirikon Ranskassa raivoavien uskonsotien ja Espanjalaisten kateuden vuoksi. Siirtolaisten omassa keskuudessakin syntyi kapinoita, ja kun ystävällisiä alkuasukkaita oli ruvettu kovin huonosti kohtelemaan, niin saatiin niistä vihamiehiä. Seurasi nälänhätä ja kaikenlainen kurjuus. Siirtokuntaa jo uhkasi täydellinen perikato, kun englantilainen orjakauppias John Hawkins sen pelasti poiketessaan laivoineen satamaan. Vihdoin toi Jean Ribaut kotimaasta apua, ja onni alkoi jälleen hymyillä.

Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi paikalle Pedro Menendez melkoisen espanjalaisen sotavoiman kanssa. Hän ilmotti saaneensa Espanjan kuninkaalta toimeksi surmata jokaisen hugenotin, ja sen hän tekikin. Carolinan linnan puolustajat vangittiin ja heidät telotettiin, »ei ranskalaisina, vaan lutherilaisina», kuten Menendezin sanat kuuluivat. Jean Ribautin laivasto kärsi rannikolla myrskyssä haaksirikon, mutta Ribaut parinsadan miehen keralla pelastui. Nälänhädän pakottamana tämä joukko antautui Menendezille, joka lupasi säästää hengen ja kohdella heitä hyvin; mutta saatuaan kaikki sidotuksi hän antoikin teurastaa koko joukon viimeiseen mieheen, »ei ranskalaisina, vaan lutherilaisina». Menendez perusti sitten seutuun S. Augustine nimisen siirtokunnan ja rakensi useita linnoja. 1567 hän palasi Espanjaan siirtokunnan asioissa.

Uutinen Carolinan linnan hävityksestä ja Ribautin ja hänen aluksensa kamalasta teurastuksesta otettiin Ranskan hovissa vastaan kylmäkiskoisesti, olivathan uhrit hugenotteja; mutta Ribautin ystävä Dominique de Gourges, niin katolilainen kuin olikin, päätti kostaa. Hän hankki laivat ja parisataa aseellista miestä ja mitään virkkamatta matkan määrästä purjehti Atlantin poikki. Vasta kun oltiin Floridan rannalla hän ilmotti miehilleen retkensä tarkotuksen. Saturiba nimisen intianipäällikön avulla hän keväällä 1568 anasti San Mateon linnan ja hirtti sen puolustajat samalle paikalle, jossa Carolinan linnan puolustajat oli teurastettu. Hirsipuihin hän kiinnitti laudan ja kirjotti siihen: »Minä en näin tee espanjalaisille, vaan pettureille, rosvoille ja murhamiehille.» Liian heikkona käydäkseen Augustinen kimppuun Gourges sitten palasi Ranskaan. Floridan espanjalaiset siirtokunnat pysyivät hengissä, vaikka saivatkin aikain kuluessa kovia kokea. V. 1586 Francis Drake melkein kokonaan hävitti S. Augustinen, ja monta kertaa se myöhemminkin sai olla sodan jaloissa.

Englannissa ei uskonnollinen suvaitsemattomuus vielä pakottanut kansalaisia isänmaastaan muuttamaan, vaikka Pohjois-Amerikka myöhemmin juuri samasta syystä sai parhaat englantilaiset siirtolaisensa. Englannissa kyti John Cabotin tuuma pohjoisemman purjehdusväylän löytämisestä Kiinaan, ja tätä tarkottaville yrityksille Englannin hallitus aluksi antoi virallisen kannatuksensa. Kaupasta suurkaanin valtakunnan ja Cipangun kanssa odotettiin paljon enemmän hyötyä kuin tuntemattomien erämaiden asuttamisesta. Omituisten sattumain kautta kuitenkin seuraava yritys löytää luoteisväylä sai aivan toisen luonteen.

Martin Frobisher.

Martin Frobisher oli nuoresta pitäen purjehtinut merillä ja tullut siihen päätökseen, että »Luoteisväylän löytäminen oli ainoa, mitä maailmassa enää oli tekemättä». Hän tahtoi pelastaa tämän kunnian itselleen ja sai pitkien ponnistuksien jälkeen hankituksi kaksi pientä alusta, joiden kantavuus oli viisikolmatta tonnia, sekä kolmanneksi vain kymmenen tonnin vetoisen purjeveneen. Niillä hän kesäkuussa 1576 lähti napameren reunoilta etsimään meritietä Kiinaan ja Intiaan. Hän ei luullut aivan umpimähkään purjehtivansa, hän luuli hyvänkin aarteen omistavansa, sillä hänellä oli niistä seuduista kartta, venezialaisten Zeno veljesten matkain mukaan laadittu. Nykyisin tiedetään, että Zenojen matkakertomus on alusta loppuun väärennys ja heidän karttansa etupäässä laadittu Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartan mukaan, mutta Frobisher luotti tähän oppaaseensa, jossa Pohjois-Amerikan seuduille vain oli merkitty muutamia suuria saaria.

Pienin aluksista myrskyssä upposi menomatkalla, toinen suuremmista aaltojen korkeutta peläten kääntyi omin luvin takaisin, yhdellä Frobisher jatkoi matkaansa. Mutta hän pääsi »Gabrielillaan» Labradorin rannalle ja tapasi siellä ihmisiä, »jotka olivat tataarien näköisiä, heillä kun oli pitkät mustat hiukset, leveät kasvot ja litteä nenä, iho keltaisen ruskea ja hylkeennahka-vaatteet; ja samanlaisia olivat naiset, mutta heillä oli poskissa ja silmien ympärillä sinisiä juovia.»

Rohkeasti Frobisher sitten purjehti pienellä aluksellaan pohjoista kohti, kunnes jäät estivät kulkemasta kauemmaksi siihen suuntaan. Hän löysi maan, nykyisen Baffinmaan, ja lahden, nykyisen Frobisherlahden, ja tätä lahtea hän luuli etsityksi salmeksi, kun ei voinut sen päähän purjehtia. Kun laivan vähästä väestä viisi miestä katosi, ehkä eskimoitten surmaamina, niin täytyi lähteä paluumatkalle. Frobisher ryösti mukaansa muutamia eskimolta näytteeksi ihmislaadusta ja otti rannalta mukaan kiviä maan anastuksen merkiksi. Nämä kivet, jotka olivat tavallista kummempia, saivat suuria aikaan.

Lontoossa levisi Frobisherin palattua äkkiä huhu, että hänen tuomansa kivennäinen oli kultamalmia. Tietymätöntä on, kuinka huhu oikein syntyi, oliko Frobisher itse sen liikkeelle laskenut: sitä joka tapauksessa heti uskottiin. Englannissa synty: samanlainen kultakuume kuin Amerikan löydön jälkeen Espanjassa. Frobisher ei ainakaan koettanut kumota näitä toiveita, vaan päinvastoin vakuutti nähneensä siellä paljon hämähäkkejäkin, jotka monen mielestä ovat sen merkkejä, että lähellä on suuria kultavarastoja. Joku hänen miehistään tosin lausui, että kivet kyllä saattoivat olla kullan näköisiä, »mutta näyttöähän hiekkakin kirkkaassa vedessä samalta — eikä kuitenkaan kaikki ole kultaa joka kiiltää»; mutta siihen viisauteen ei nyt kukaan kiinnittänyt huomiota.

Hovi ja Lontoon kauppamaailma ryhtyivät kilvan varustuksiin; Frobishorilla oli tuota pikaa koossa kokonainen laivasto. Merimiehiä ja seikkailijoita pyrki mukaan paljon enemmän kuin voitiin ottaa. Perustettiin suuri »Kathayn komppania» ja Frobisher nimitettiin kaikkien löytämiensä maiden ja vesien yliamiraaliksi. Toukokuun lopulla 1577 hän lähti matkaan ja saapui heinäkuun puolivälissä Frobisherlahteen. Hän ei nytkään ennättänyt purjehtia sen päähän saakka, vaan jäi siihen luuloon, että se oli salmi; häntä oli käsketty tällä matkalla etupäässä laivaamaan luultua kultamalmia. Joka mies, joka kynnelle kykeni, sitä kantoi, ja elokuun lopulla lähdettiin täysin kuormin paluumatkalle. Kuukauden kuluttua oltiin kotona ja kuningatar Elisabeth, joka oli yritykseen antanut sekä valtion laivan että melkoisen rahamäärän, otti Frobisherin vastaan mitä suosiollisimmin ja kiitti häntä. Kuningatar antoi löydetylle maalle nimeksi »Meta incognita» (tuntematon matkan määrä), joka sillä yhä vielä on kartoilla.

200 tonnia kalliota ei ollut kädenkäänteessä murrettu ja tutkittu. Ei sen vuoksi jouduttu odottamaan, paljonko kultaa kivi sisälsi; toiset saattoivat löytää »tuntemattoman matkanmäärän», Englantilaisten tuli ennättää se pysyvästi anastamaan. Kotia tuodun kivennäisen valtava määrä näyttää kaikkien mielestä olleen paras tae siitä, että malmi todella oli kultamalmia. Ryhdyttiin kiiruimman kautta varustamaan uutta retkikuntaa, joka oli kaikkia edellisiä suurempi.

Toukokuun lopulla 1578 Frobisher lähti Thamesin suistamosta uudelle retkelle viidellätoista laivalla. Hänen piti nyt perustaa »Meta incognitaan» siirtokunta. Kuningatar Frobisherin jäähyväisaudiensilla käydessä heitti kalliit kultavitjat hänen kaulaansa. Grönlannin etelärannalla Frobisher poikkesi maihin, mutta ei sitten päässytkään lahteensa, vaan ajautui »aivan väärään» lahteen, Hudsonin salmeen, josta oli palattava takaisin. Yritettiin perustaa siirtokunta Meta incognitaan, mutta siitä ei tullut mitään, joukko oli liian levotonta väkeä ja maa liian kolkko. Mutta luuloteltua kultamalmia otettiin jälleen niin suuret määrät, »että sen olisi pitänyt riittää maailman kaikille kullanahnehtijoille». Ja lokakuussa palasivat kaikki takaisin Englantiin, yhtä haaksirikkoutunutta laivaa lukuun ottamatta.

Ei kukaan sen ajan kirjailija mainitse, miten sitten kävi kultamalmin. Asiakirjat siitä kokonaan vaikenevat. Epäilemättä juttu soveliain keinoin tukahdutettiin, sillä se kävi Englannin kansan kunnialle. Mutta sen koommin ei enää lähetetty Meta incognitaan laivoja ja Frobisherin napamerimatkat jäivät siihen. Kunnon merimiestä ei siltä hylätty, vaikka hän olikin erehtynyt, sillä maa tarvitsi poikiaan. Hän palveli sitä sekä taistelussa Filip II:sen »voittamatonta armadaa» vastaan, että monessa muussakin yrityksessä ja sai kuolettavan haavan meritappelussa Ranskan rannikolla.

Humphrey Gilbert.

Samaan aikaan kun Frobisher etsi kultaa ja uusia väyliä hyisestä pohjolasta, Humphrey Gilbert, urhea soturi, ryhtyi suureen puuhaan Newfoundlandin asuttamiseksi, vallitakseen sen ulkopuoliset erinomaiset kalastukset. Hän sai v. 1578 Englannin kuningattarelta laajat oikeudet ja ryhtyi tarmolla puuhaan, mutta ensimäinen yritys, joka tapahtui v. 1579, päättyi niin huonosti, että laivat palasivat kotia, ennenkuin olivat perillekään päässeet. Yksi laiva matkalla menetettiin. Vasta v. 1583 Gilbert oli valmis uudelleen yrittämään, mukana oli m.m. Paramenius niminen unkarilainen oppinut. Mutta kahta huonompi onni oli toisella retkellä. Tuskin oli Englannin ranta kadonnut näkyvistä, niin suurin laiva palasi takaisin, sillä kun muka oli huomattu tarttuvaa tautia. Gilbert siitä huolimatta jatkoi matkaa Newfoundlandiin, purjehti 31 p. elokuuta St. Johnsin satamaan ja ilmotti kalastajille tulleensa ottamaan maan Englannin kuningattaren omaisuudeksi. Hän kutsui ulkomaalaistenkin laivain väkeä, espanjalaisten, ranskalaisten ja portugalilaisten, menossa läsnä olemaan, kohotti Englannin lipun ja pystytti rannalle puupatsaan, johon kiinnitettiin Englannin vaakuna. Maananastusta ei miltään puolelta vastustettu.

Kun tämä oli tapahtunut, niin olisi pitänyt ruveta rakentamaan. mutta kullan etsiminen viehätti uutisasukkaita enemmän. Retkikunnan kivennäistuntija vakuutti, että vuoret olivat täynnään hopeamalmia. Häntä käskettiin pitämään salassa tietonsa ja otaksuttua malmia vietiin laivoihin kenenkään näkemättä, etteivät kalastajat saisi asiasta vihiä. Siirtokunnan rakentaminen ei ottanut ensinkään menestyäkseen, sillä Gilbertin miehistö oli tottunut elämään paljon mukavammin espanjalaisia kaljunia ryöstämällä. Kaikki kävi nurinkurisesti, järjestystä oli kovin vaikea ylläpitää. Yksi laivoista täytyi kelvottomana hylätä ja muilla kolmella Gilbert sitten päätti lähteä mannermaata tutkimaan. Mainen rannalla suurin laiva huolimattomuuden kautta meni karille ja upposi miehineen päivineen. Siinä sai surmansa satakunta henkeä, muitten mukana Parmenius ja kivennäistuntija kaikkine malminäytteineen. Näytteet eivät varmaankaan olleet minkään arvoisia, koska hopeata ei ole sen koommin Newfoundlandista löydetty.

Humphrey Gilbertin täytyi lähteä kotia. Hän oli itse kaiken aikaa purjehtinut pienellä, vain kymmenen tonnin »Oravalla, koska sillä oli niin mukava lähestyä rantoja. Ja sillä hän lähti Atlantinkin poikki, vaikka kaikki pyysivät häntä menemään suurempaan »Hirveen», joka ei sekään ollut kuin puolensadan tonnin alus. Suuret myrskyt ahdistivat molempia aluksia Azorien seuduilla. Ennen viimeistä yötään Gilbert illalla istui purtensa peräpuolella, kirja kädessä, ja »Hirven» tultua äänenkannon päähän rohkaisevasti huusi: »Me olemme merellä yhtä lähellä taivasta kuin maallakin.» »Hirvestä» pitkin yötä pidettiin silmällä aallokossa kamppailevan »Oravan» tulia, mutta puolenyön aikaan ne äkkiä katosivat, eikä alusta eikä sen purjehtijoita sen koommin nähty elävien joukossa. »Hirvi» selviytyi myrskystä ja toi Englantiin tiedon Gilbertin surullisesta lopusta.

Tämä oli Englantilaisten ensimäinen varsinainen yritys perustaa siirtokuntaa Pohjois-Amerikan rannoille.

Walter Raleigh.

Perusteellisemmat olivat ne asutusyritykset, jotka teki Gilbertin velipuoli Walter Raleigh, kuningatar Elisabethin kuulu suosikki. Raleigh alkoi uransa vapaaehtoisena taistelijana Ranskan hugenottien riveissä, purjehti sitten Gilbertin kanssa merirosvousretkillä. taisteli Irlannissa ja lähti vihdoin hoviin onneaan etsimään. Hänestä tulikin kuningatar Elisabethin suosikki, ja vaikutusvaltaansa hän käytti suuria tuloja hankkiakseen. Hän sai eräitä erittäin tuottavia kauppamonopoleja, ja niistä kertyvät varat hän käytti suurenmoisiin siirtomaanyrityksiin.

Walter Raleigh sai v. 1584 kuningattarelta melkein rajattomat oikeudet siirtokunnan perustamiseen minne tahtoi. Hän ei lähtenyt hyiseen pohjolaan, jossa Frobisher ja Gilbert olivat yrittäneet, vaan valitsi Pohjois-Amerikan viljavan itärannikon leudoimmat seudut. Kun Raleigh yritykseen ryhtyi, niin oli helppo saada osanottajia. Ensin hän lähetti kaksi laivaa tiedustelulle kokeneiden kapteenien johdolla. Lähestyessään Carolinan rannikkoa nämä arvasivat maan ei olevan kaukana, sillä merellä oli ilma niin täynnään sulotuoksuja, »ikäänkuin olisi oltu keskellä jotain puistoa, jossa oli runsaasti kaikenlaisia hyvänhajuisia kukkasia». He menivät maihin niille saarille, jotka Pohjois-Carolinan rannikolla kapeana riuttana erottavat ulkomerestä laajat rantasulkiot. He ihailivat puitten pituutta, viiniköynnösten rehevyyttä, lintujen moninaisuutta ja outoja pelottomia eläimiä. Yhtä leppoisaa kuin oli luonto, yhtä ystävällistä näytti olevan punainen kansa. He löysivät aukon ja purjehtivat saaririutan sisäpuolelle Roanoke saarelle, jossa intianipäällikkö otti heidät niin herttaisesti vastaan, että he mielestään olivat tulleet kulta-aikaa elävien ihmisten pariin. Molemmat kapteenit palasivat sitten Englantiin ja antoivat niin ylistelevän kuvauksen näkemänsä maan kauneudesta, että kuningatar ihastuneena nimitti sen »Virginiaksi», muistoksi omasta neitseellisestä kuninkuudestaan. Raleigh aateloitiin siitä, että hän oli niin onnistuneen retken alotteen ottanut.

V. 1585 lähetettiin matkaan toinen retkikunta, johon kuului seitsemän laivaa ja 180 siirtolaista. Raleigh itse jäi kotimaahan; hän uskoi johdon ystävälleen Richard Grenvillelle —- merisankarille, jonka kuoleman edellä kerroimme, — ja Ralph Lane, etevä soturi, lähti mukaan perustettavan siirtokunnan maaherraksi. Laivat saapuivat 26 p. kesäkuuta Pamplico salmeen ja sen pohjoispäässä olevaan Roanoke saareen, josta Grenville ja Lane tekivät pitkin rannikkoa kahdeksan päivää kestävän tiedusteluretken. Kaikkialla maanasukkaat olivat vieraanvaraisia. Mutta eräässä kylässä retkeläisiltä varastettiin hopeamalja, ja kun sitä ei heti saatu takaisin, niin tuittupäinen Grenville antoi polttaa kylän ja hävittää laihot. Semmoinen teko oli huono enne nuorelle siirtokunnalle. Grenville itse lähti tämän tehtyään pois. Maata hän kotia tullessaan jälleen kiitti, että se oli »parasta maaperää, mitä on taivaan alla, miellyttävintä seutua maan päällä. Ilmasto on niin terveellistä, ettei meillä ole ollut ainoatakaan sairasta, sen jälkeen kun maahan tulimme. Jos vain Virginiassa olisi hevosia ja karjaa, ja jos siellä asuisi Englantilaisia, niin ei koko kristikunnassa olisi siihen verrattavaa valtakuntaa.» Mariot, joka kirjotti kertomuksen retkikunnan vaiheista, tutki tarkemmin maata, sen tuotteita, kansaa ja ihaili maissisatojen runsautta. Perunat hänen mielestään olivat erinomaisen terveellistä ravintoa, tupakkaa hän piti rohtona ja oppi polttamaan maanasukkaitten tavalla. Hänen teoksessaan on laajoja kuvauksia kansasta, sen puvusta, elämänlaadusta ja tavoista, heidän julmuudestaan sodassa ja viekkaudestaan rauhan aikana, heidän hallintojärjestelmästään ja uskonnollisista käsitteistään.

Mutta maanasukkaat eivät suinkaan olleet hyvillään, kun laivat lähtivät ja niin monta jäi. Grenvillen häijy teko oli herättänyt epäluottamusta ja pelkoa, valkoisten ampuma-aseet heitä pelottivat ja he varsin hyvin käsittivät, että englantilaisia tulisi enemmänkin, ja että heiltä lopulta otettaisiin koti ja kontu. Seudun intianit sen vuoksi rupesivat joka tavalla tekemään uudisasukkaille kiusaa. Kun huomattiin valkoisten kaikkialla ahnaasti etsivän kultaa, niin muuan intiani, oikea mestarivalehtelija, koetti houkutella heidät hyvin kauaksi tätä keltaista metallia etsimään. Hän sanoi Roanoke joen alkavan kaukaa maan sisästä suuresta kalliosta ja tämän kallion takana olevan mahtavan meren, joka oli niin lähellä joen lähdettä, että suolavettä suurilla tuulilla lensi kallion yli ja sekaantui lähteen suolattomaan veteen. Siellä asui kansa, jolla oli paljon kultaa ja joka osasi sitä mainiosti takoa, ja siellä oli niin paljon helmiä, että kaupunkien rannat niistä kimaltelivat. Mahdollista on, ettei intiani tahallaan valehdellut, vaan että se oli intianien kesken yleinen taru, ehkä Mexicon ja Yucatanin olojen hämärää kaikua. Lane uskoi näitä juttuja ja nousi veneillä Roanoken nopeata virtausta, kunnes kaikki eväät loppuivat, niin että täytyi tappaa koiratkin. Hän palasi siksi pian takaisin, etteivät intianit ennättäneet käydä siirtokunnan kimppuun. Intianit sitten aikoivat jättää peltonsa kylvämättä, näännyttääkseen siirtokunnan nälkään: mutta tuuma oli sikseen jätettävä, sillä se olisi tuonut nälänhädän heille itselleenkin. Lane epäili heidän naapuriensa kanssa kutovan juonia, joiden tarkotus oli valkoisten hävittäminen, ja päätti varovaisuuden vuoksi ennättää ennen. Hän pyysi päästä Vinginan, heidän etevimmän päällikkönsä puheille. Tämä suostui ja Lane saapui aseellisen joukon keralla hänen matalaan majaansa. Ilman vähintäkään vihamielisyyden merkkiä Lane miehineen hyökkäsi Vinginan ja hänen etevimpäin sotilaittensa kimppuun, surmaten kaikki. Tämä katala teurastus tapahtui kesäk. 1 p. 1586. Se ei ollut omiaan parantamaan Lanen ja hänen siirtokuntansa turvallisuutta, ja uudisasukkaiden mieli alkoi yhä enemmän lannistua, varsinkin kun Englannista ei tullut hartaasti toivottua apua. Mutta muutamana päivänä oli koko meri valkoisenaan purjeita. Francis Drake, joka oli ollut kolmellakolmatta laivalla Länsi-Intiassa kaappaamassa, päätti kotomatkalla poiketa katsomaan ystävänsä Raleighin siirtokuntaa. Hän antoi siirtokunnalle laivan ja muutamia veneitä; mutta kun myrsky ne rikkoi ja siirtokunnassa mielet olivat kovin masennuksissa, niin Drake lopulta otti koko joukon laivoihinsa ja vei sen kotimaahan.

Tuskin he olivat lähteneet, kun saapui laiva, joka toi yllin kyllin niitä tarpeita, joita heiltä puuttui: mutta kun siirtokunta oli autiona, niin laiva palasi kotia. Kaksi viikkoa myöhemmin Grenville saapui kolmella laivalla, jotka toivat runsaasti ruokavaroja. Suotta hän etsi siirtolaisia; purettuaan Roanoke saarelle tavaransa hän jätti niiden vartijoiksi viisitoista miestä, kunnes uudet siirtolaiset saapuisivat. ja lähti sitten pois. Raleigh ei vastoinkäymisistä lannistunut; tähän saakka hän oli lähettänyt vain miehiä siirtolaisiksi, nyt hän päätti lähettää kokonaisia perheitä, joiden piti perustaa Virginiaan Raleigh niminen kaupunki. John Whiten hän nimitti sen kuvernöriksi, laati siirtokunnalle asetukset ja varusti uuden laivaston viemään siirtolaisia ja tarpeita.

Tämä retkikunta saapui Roanoke saarelle huhtikuussa 1587; linna oli raunioina eikä siihen jätetyistä 15 miehestä ollut muuta jäljellä kuin luut. Se oli ilmeisestikin kostotyö, uudelle siirtokunnalle huono enne. Siirtolaiset kuitenkin menivät maihin ja perustivat Raleighin kaupungin. Mutta sitä vainosi alun pitäen huono onni. Yksi intianiheimo oli katkerasti vihamielinen. Muuan englantilainen joukko yöllä intianileirin yllättäessään luuli sen kuuluvan tähän heimoon ja teki äkkihyökkäyksen, mutta surmasikin intianeja, jotka kuuluivat ystävälliseen heimoon. White palasi kotimaahan viimeisellä laivalla uusia varastolta hakemaan; ennen hänen lähtöään syntyi tytär hänen tyttärelleen Elanor Darelle, joka oli erään siirtolaisen kanssa naimisissa. Tämä oli ensimäinen Yhdysvalloissa syntynyt englantilainen lapsi; tyttö sai nimekseen Virginia Dare. Siirtokuntaan jäi 89 miestä ja 17 vaimoa, mutta ei ainoatakaan näistä sen koommin nähty. Kuvernööri Whiten saapuessa Englantiin siellä kuumekiihkolla valmistettiin sotaa ja valtio tarvitsi kaikki sekä miehet että laivat torjumaan »voittamatonta armadaa». Raleigh tosin sai hankituksi kaksi laivaa, jotka hän lähetti siirtokunnalle apua viemään, mutta apuretkikunnan johtaja ei purjehtinutkaan oikopäätä Amerikkaan, vaan lähti merelle kaappaamaan. Ranskalainen sotalaiva sai hänet kiinni, kapteeni ruoskittiin ja laivat ryöstettiin tyhjiksi, jonka jälkeen hän Raleighin mielipahaksi palasi Englantiin ja siirtokunta jäi oman onnensa nojaan. Raleigh oli jo kuluttanut yritykseen 40.000 puntaa; hänen varansa alkoivat loppua ja vasta kaksi vuotta lähtönsä jälkeen kuvernöri White saattoi palata siirtokuntaan tyttärensä ja tyttärentyttärensä luo. Kun hän vihdoin saapui saarelle, niin kaupungin alku oli raunioina, eikä asukkaita näkynyt, ei kuulunut. Ei tavattu merkkiäkään ainoastakaan miehestä. naisesta eikä lapsesta. Ei ollut minkäänlaista tietoa, olivatko he elossa, vai kuolleet. Erääseen puuhun vain oli leikattu sana »Croatan». Tämä oli muuan läheinen saari, jonka väestö oli ollut Englantilaisille ystävällistä; olivatko siirtolaiset sinne menneet? Siitä ei olisi ollut vaikea saada tietoa, mutta kuvernöri White menetteli katalasti. Syyttäen myrskyisen vuodenajan läheisyyttä hän petti siirtokunnan, tyttärensä ja pienen tyttärentyttärensä ja palasi Englantiin. Ei ainoatakaan heistä sen koommin nähty. Viisi kertaa Raleigh lähetti laivoja heitä etsimään, mutta he olivat kadonneet, ikäänkuin olisi maa niellyt. Monenlaisia arveluita lausuttiin kadonneen siirtokunnan kohtalosta; toiset luulivat intianien murhanneen heidät, toiset, että he olivat itse olojen pakosta muuttuneet intianeiksi. Kauan jälkeenpäin niillä seuduin oli intianeja, joilla oli siniset silmät, vaalea iho ja tukka, ja nämä ehkä olivat heidän jälkeläisiään. Tuossa heimossa, joka asui Robson kreivikunnassa vähän kauempana maan sisässä, tavattiin englantilaisia niiniäkin ja koko heimon nimi oli »Croatan».

Siten päättyi Walter Raleighin siirtokuntapuuha. Se ei kuitenkaan ollut turha, se avasi Englantilaisten silmät, se oli erinomaisen tärkeä alote ja sai myöhemmin täysin määrin tunnustusta.

Raleigh joutui sitten kuningattaren epäsuosioon ja eli hyvin vaihtelevia kohtaloita. Rahapulaansa korjatakseen hän päätti v. 1595 lähteä löytöretkelle Etelä-Amerikkaan. Anastetuista espanjalaisista laivoista oli löydetty kirjeitä, joissa kerrottiin ennen mainitsemamme jutut El Doradosta, ja nämä kirjeet antoivat siipiä Raleighin mielikuvitukselle. Hän varusti viisi laivaa ja purjehti Guayanan rannikolle. Orinocon suulle päästyään hän nousi jokea viisisataa kilometriä, löytämättä muuta kuin asumattomia savanneja, mutta menettämättä siltä uskoaan. Kotiin tultuaan hän kirjotti matkakertomuksen, joka on Elisabethin aikuisista kaikkein vilkkain ja parhaiten kirjotettu, vaikka täynnään valeita. Siinä kerrotaan tosiasioina kaikki Dcrado-tarut. Raleigh väitti löytäneensä »laajan, rikkaan ja ihanan valtakunnan, jossa on suuri kultainen kaupunki Manoa, Espanjalaisten El Doradoksi nimittämä. Siinä maassa on monta vertaa enemmän kultaa kuin Intian ja Perun parhaissa osissa. Siinä on enemmän suuria kaupungeita kuin Perussa parhaimman kukoistuksen aikana. Se on ihanin maa, mitä silmäni ovat milloinkaan nähneet.» Hän sanoi ottaneensa sen kuningattaren ja Englannin kansan omaisuudeksi ja useimpien sikäläisten kuninkaitten jo ruvenneen kuningattaren vasalleiksi.

Raleighin juttua uskottiin. Hän lähetti v. 1596 kapteeni Laurens Keymisin uudelle retkelle samoihin seutuihin, ja vaikkei tämäkään löytänyt kultaa, niin oli hän kuitenkin nähnyt jos kuinka paljon mitä parhaita maita, jotka vain odottivat viljelijäänsä. Seuraavalla vuosikymmenellä Englannista muiden alotteesta tehtiin montakin retkeä, vaikka ne kaikki päättyivät huonosti. Ja lopun lopuksi Raleigh vielä lähti sinne itsekin. Kun nimittäin kuningatar Elisabeth kuoli ja Maria Stuartin poika James I nousi Englannin valtaistuimelle, niin Raleighia syytettiin salajuonista ja hänet ilman riittäviä syitä tuomittiin kuolemaan. vaikkei tuomiota pantu täytäntöön. Hän istui vankina Towerissa v:sta 1603 v:teen 1616, kuluttaen aikaansa alkemistisilla kokeilla ja kirjallisilla töillä. Lopulta hän pääsi vapaaksi, kun lupasi etsiä kuninkaalle Guayanasta rikkaan kultamaan Espanjan maanoikeuksia loukkaamatta. Espanjan lähettiläs varotti kuningasta ja väitti tätä mahdottomaksi, mutta James, joka oli rahan tarpeessa, vastasi siihen, että jos Raleigh teki rosvotöitä, niin pantaisiin valmis tuomio täytäntöön, hänet mestattaisiin palatessaan. Raleigh antoi lupauksia, jotka hän varmastikin tiesi mahdottomiksi, ja lähti matkaan maaliskuussa 1617. Mutta tämä yritys oli kaikkia muita onnettomampi. Retkikunta saapui viimeisenä päivänä Orinocon suulle, Raleighin sairastuttua kuumeeseen ja jäätyä Trinidadiin. Viisi pientä alusta lähti Orinocoa nousemaan luotettavan Keymisin johdolla. Tämä tapasi sisämaassa espanjalaisen siirtokunnan ja syntyi tappelu, jossa kaatui useita espanjalaisia ja Walter Raleighin poika. Monta päivää taisteltuaan ja kultakaivoksia etsittyään Keymis palasi Raleighin luo surusanomineen ja isäntänsä moitteista loukkaantuneena surmasi itsensä. Kaikenlaisten rettelöiden, epäröimisien ja kapinoimisien jälkeen retkikunta vihdoin palasi takaisin ja Raleigh Espanjan lähettilään vaatimuksesta vietiin Toweriin mestattavaksi. Niin kirjavan elämän, niin monen onnen ja vielä useamman pettymyksen jälkeen hän mestauksen edellisenä päivänä kirveen terää tunnustellessaan sanoi: »Tämä ei herätä minussa pelkoa. Se on pystyvä lääke, joka parantaa minut kaikista taudeistani.» Guayanaan ei sen koommin Englannista lähdetty ja viimeinen kultainen Dorado-unnelma oli saanut surullisen loppunsa.

Koillisväylä.

On ihmeteltävää, kuinka kauas äärimäiseen pohjolaankin merenkulkijat ulottivat retkiään jo ensimäisen vuosisadan kuluessa sen jälkeen, kun Amerikka oli löydetty ja Intiaan meritie. Heitä ei tosin sinne houkutellut tutkijainto eikä pyydystoimikaan, kuten aikoinaan pohjanmiehiä, vaan halu löytää kaukaiseen itään lyhempi väylä kuin Afrikan ja Amerikan eteläpuolitse kulkevat, jotka lisäksi olivat sodan uhalla suljetut muilta kansoilta kuin Espanjalaisilta ja Portugalilaisilta. Selvää onkin, että jos Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse olisi ollut suorat purjehdittavat väylät, niin Englannilla, Ranskalla ja Hollannilla olisi ollut mukavampi päästä Kiinaan kuin Portugalilla ja Espanjalla. Niin kauan kuin molempien mainittujen maanosien pohjoisia rajoja ei tunnettu, oli täysi syy toivoa, että halutut väylät löydettäisiin. Ja vaikka sitten selvisikin, että luoteisväylä ja koillisväylä, jos niitä oli, kulkivat hyvin pohjoisten vesien kautta, niin ei asia sittenkään näyttänyt toivottomalta, kun ei ollut minkäänlaista käsitystä napameren luonnonoloista. Tätä tietämättömyyttä kuvaa se seikka, että Hudsonin mielestä piti olla mahdollista purjehtia navan poikki Tyveneen mereen. Kovan taistelun Englannin ja Hollannin merenkulkijat taistelivat, ennenkuin Jäämeren luonnonoloista oltiin pääpiirtein selvillä ja oli osotettu, ettei Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse kulkevilla vesiteillä voinut olla mitään käytännöllistä merkitystä maailmankaupalle.

Pohjanmiesten Jäämeren-tuntemus.

Ottar sanoi kuningas Alfredille, että hänen maassaan. Norjassa, oli paras valaansaanti, eläimet 48 kyynärää pitkiä ja pisimmät viittäkymmentä kyynärää; siitä voimme päättää, että Norjalaiset ja ehkä Lappalaisetkin jo 9:llä vuosisadalla ja arvatenkin jo paljon sitä ennenkin pyytivät suuria valaita, jota vastoin semmoinen pyynti Englannissa näyttää olleen tuntematon. Pohjanmiehet toivat sen sinne mukanaan. 11:llä vuosisadalla elänyt espanjalais-arabialainen kirjailija Omar al-Udhri kertoo Irlannin pohjanmiehistä: »He ajavat nuoria valaita, ja nämä ovat sangen suuria kaloja… Ajomiehet kokoontuvat laivoihin, heillä on iso rautakoukku (s.o. harppuna), jolla on terävät hampaat, ja koukkuun on kiinnitetty suuri luja rengas ja renkaaseen vahva köysi. Kun he saavat kiinni valaan poikasen, niin he paukuttavat käsiään ja pitävät suurta melua. Käsien paukutus huvittaa poikasta ja se tulee laivojen luo siitä iloitakseen. Sitten lähestyy yksi merimiehistä sitä ja kynsii kovasti sen otsaa, joka poikaselle on hyvin mieluista. Sitten hän asettaa koukun keskelle sen päätä, tarttuu suureen rautavasaraan ja iskee sillä kolme kertaa koukkua voimainsa takaa. Ensimäistä iskua poikanen ei huomaa, mutta toisella ja kolmannella iskulla se joutuu suureen kiihkoon ja joskus se pyrstöllään satuttaa jotakuta laivaa ja lyö sen kappaleiksi, ja se pysyy niin kauan kiivaassa liikkeessä, kunnes uupumus sen valtaa. Sitten laivaväki yhteisin voimin vetää sen rantaan. Joskus emo huomaa poikasen hädän ja seuraa sitä. Silloin heillä on varalla suuri määrä jauhettua löökkiä, jonka he sekottavat veteen. Kun se tuntee löökin hajun, niin tämä sen mielestä on inhottava, se kääntyy ympäri ja pakenee. Nyt leikataan poikasen liha kappaleiksi ja säilytetään. Ja sen liha on valkoista kuin lumi ja sen nahka mustaa kuin kirjotusmuste.»

Tämä kuvaus kaikessa naivisuudessaan osottaa. että pohjanmiehet Irlannissa valtakuntia perustaessaan jo olivat kehittäneet valaanpyynnin harppunoilla niin merkitseväksi ammatiksi, että se oli tunnettu sekä lähellä että kauempanakin. Sitä paitsi he varmaan pyytivät valaita toisillakin, alkuperäisemmillä ja siis vanhemmillakin tavoilla, ampuivat niihin jousipyssyillä suuria myrkkynuolia, jotta valaan voimat heikontuivat, jonka jälkeen se vasta iskettiin harppomalla ja keihäällä; tai ahdistettiin valas matalalle, johon se jäi pohjaan kiinni ja voitiin helposti tappaa.

Pohjanmiehet tekivät valaita, mursuja ja hylkeitä pyytääkseen laajoja matkoja Norjan ja Islannin pohjoispuolella olevalle merelle. He tutustuivat näin jo satoja vuosia ennen kuin muut Europan kansat Atlantin meren pohjoispuolella oleviin napamaihin, mutta kirjallisuus oli silloin vielä niin vähän kehittynyt ja Skandinavian ja Islannin väestön asema Europan kansaperheessä niin omituinen, että heidän merkilliset löytönsä joutuivat unhotukseen, paitsi mitä niistä vanhat saagat ovat säilyttäneet.

Lännessä he tunsivat Grönlannin ja sen takana meren aina Baffinin lahteen ja maahan saakka (vert. Maant. ja löytör. I, s. 234). Pyyntiretkillään he tutustuivat Atlantinmeren koko pohjoiseen perukkaan aina Jäämeren yhtenäisempiin jääkenttiin saakka. He nimittivät tätä perukkaa »Hafsbotniksi» ja »Trollabotniksi» ja löysivät sieltä v. 1194 maan, joka sai nimekseen »Svalbardhi», s.o. »viileä ranta». Tämä maa, jonka asemasta on säilynyt purjehdusosotuksia, lienee ollut Huippuvuorien saaristo. Itää kohti tiedämme heidän varmaan käyneen Valkoisessa meressä Vienajoen suussa, mutta luultavaa on, että heidän matkansa ulottuivat kauemmaksikin. Arvatenkin he tunsivat Novaja Semljankin, vaikkei siitä ole suoranaisia todistuksia. Liike Norjasta Bjarmien maahan oli epäilemättä todellisuudessa paljon vilkkaampi kuin saagoista näkyy, sillä saagat mainitsevat vain päälliköiden suurempia viikinkiretkiä, eivät sitä vastoin kauppa- eivätkä pyyntiretkiä. On luultavaa, että Vienan meren ranta-asukkaat. Karjalaiset ja Bjarmit, jos nämä olivat eri kansaa [Keskiajan Norjalaiset erottivat toisistaan Karjalaiset ja kaksi Bjarmi-kansaa], oppivat pohjanmiehiltä suurempien merialuksien rakentamisen, jonka jälkeen he alkoivat itse tehdä pyyntiretkiä ja opettaa Venäläisetkin purjehtimaan, kun nämä ilmestyivät Vienan meren rannoille. Näin Karjalaiset tutustuivat siihen »mereen hyyäntehen», jonka rantaa vastaan Sammon murut Kalevalan mukaan ajautuivat, jonka pohjalla Sampo Vienan Karjalassa kerrotun tarun mukaan jauhaa suolaa, jonka Sampo saman rahvaan luulon mukaan on niin »pohataksi» tehnyt, täyttänyt suolalla ja monenlaisella riistalla. Tieto tämän meren oloista kuvastuu epäilemättä Kalevalan runoista, olipa tuo tieto sitten yhtä vanha kuin runosto tai myöhemmin tullut lisäpiirre.

Erään venäläisen tiedon mukaan 16:lta vuosisadalta harjottivat Petshoran alueen Jugrit ja Karjalaiset Jäämeren rannoilla hylkeiden ja valaskalain pyyntiä, valmistaen nahkoista köysiä, laukkuja ja muita esineitä, joilla jo vanhastaan oli etelämmässä vakaantunut menekki. He pyytivät mursujakin ja möivät hampaat Venäläisille, jotka osan pitivät itse, osan lähettivät Tatariaan ja Turkkiin. Arabialaisissa lähteissä kerrotaan, että arabialaiset kauppiaat puolestaan toivat Venäjälle terässäiliä. joita myytiin Jäämeren rannan asukkaille ja joita nämä arvatenkin käyttivät pyyntiaseina (Maant. ja löytör. I, s. 274). Karjalaiset oppivat pyynnin Norjalaisilta; tätä todistaa sekin, että mursun suomalainen nimi on lainattu norjankielen rosmar-sanasta (Fr. Nansenin tutkimuksien mukaan). Mutta kuta enemmän Karjalaisten ja myöhemmin Venäläistenkin pyyntimiesten luku lisääntyi, sitä enemmän täytyi Norjalaisten heidän tieltä peräytyä. Englantilaisten ja Hollantilaisten ryhtyessä kuudennellatoista vuosisadalla Jäämeren pyyntiä harjottamaan olivat Norjalaiset, epäedullisten valtiollisien olojen masentamina, kokonaan menettäneet itäiset vedet, joilla sitä vastoin venäläisiä ja tämän nimityksen sulkeissa arvatenkin karjalaisiakin pyytäjiä tavattiin runsaasti.

Mikä vahinko, että näiden syrjäisien vesien varhaisimmat vaiheet ovat jääneet sanattoman unhotuksen saaliiksi! Kuinka paljon valaistusta sieltä voisikaan saada Pohjolan vanha historia, josta vain sadut ja runoelmat ovat säilyttäneet muutamia sankaripiirteitä! Säälittävää on ajatella, kuinka Norjalaisten uljas purjehtijakansa ulkomaisen vallan alaisena vähitellen menetti entisen toimitarmonsa merellä, jolla se ennen oli ollut yksinvaltias, sääli Karjalan kansaa, joka ei voinut kansallisuuttaan säilyttäen kasvaa pohjanmiesten perilliseksi.

Jäämeren luonto oli siis jo ammoin tunnettu Pohjoismaissa ja sen pyynneistä ja rikkauksista levinnyt tieto etelämmäksikin; mutta Pohjoismaissa tieto osaksi unohtui, eikä etelämmässä vielä moniin aikoihin oltu valmiina Jäämeren pyyntiä itsenäisesti harjottamaan. Kun siis Englannista ja Hollannista käsin ruvettiin etsimään tietä Kiinaan ja Intiaan, niin oli näissä maissa hyvin vaillinaiset käsitykset siitä, mitä luonnonesteitä oli pohjan perillä voitettavana. Mutta muutamassa vuosikymmenessä hankittiin nyt Jäämerestä ja napamaista paljon laajempi ja perusteellisempi selvitys kuin pohjanmiehillä oli pyyntimatkainsa parhaallakaan ajalla ollut.

Jo v. 1484 oli Portugalin kuningas Juhana lähettänyt laivoja etsimään Europan pohjoispuolitse tietä Kiinaan ja Intiaan, ja hänen laivansa ehkä pääsivät Novaja Semljahan saakka (Maant. ja löytör. 1. 427). Mutta kun samaan aikaan väylä Afrikan ympäri löydettiin, niin ei Portugalista sen koommin yritetty etsiä koillista tietä. Seuraavan yrityksen tekivät Englantilaiset.

Lontoossa muodostettiin v. 1549, etupäässä Sebastian Cabotin toimesta, yhdistys »Englantilaisille tuntemattomien maitten, seutujen ja saarien etsimiseksi». Yhdistystä aljettiin sanoa »Kauppiasseikkailijain komppaniaksi» (Merchant Adventurers) ja myöhemmin »Moskovan komppaniaksi». V. 1553 lähetettiin kolme laivaa Hugh Willoughbyn johdolla purjehtimaan koillisen kautta Kiinaan. Richard Chancellor oli mukana yliluotsina. Retkikunta sai kuningas Edvard VI:lta kirjeitä niitten maitten hallitsijoille, joihin matkalla poikettaisiin.

Hugh Willoughby ja Richard Chancellor.

Tämä retkikunta, jonka lähtöön liittyi suuria toiveita, purjehti Thamesin suistamosta 10 p. toukok. 1553. mutta sen kohtalo muodostui sangen surulliseksi. Laivat kohtasivat Norjan rannalla myrskyisiä säitä ja kaksi niistä, kauan sinne tänne ajeltuaan, näyttää lopulta joutuneen Novaja Semljan rannalle. Sieltä ne purjehtivat Kuolan niemelle Varzina joen suuhun, joka on Murmanin rannalla, ja jäivät siihen talveksi. Mutta kummankin laivan koko väki kuoli talven kuluessa nälkään ja viluun, kuten näkyi Willoughbyn myöhemmin löydetystä päiväkirjasta. Tämäkin osottaa, kuinka vaillinaisia sen ajan retkikuntien varustukset olivat nykyaikoihin verraten.

Kolmas, Chancellorin johtama laiva, oli näistä molemmista eronnut ja laskenut Valkoiseen mereen Vienajoen suuhun. Chancellor oli ensimäinen länsimainen purjehtija, joka pohjanmiesten jälkeen teki tämän matkan, mikäli on tietoja säilynyt. Hän matkusti Vienasta maisin Moskovaan, jossa tsaari Iivana Vasiljevitsh otti hänet mitä parhaiten vastaan, koska hän näytti avaavan uuden kauppatien muuhun Europpaan. Venäjän kauppa oli siihen saakka kulkenut etupäässä Puolan kautta, koska Venäjällä ei ollut omaa satamaa muuta kuin Valkoisen meren rannoilla, eikä sinne siihen saakka ollut vielä kukaan löytänyt. Chancellor möi tavaransa mitä edullisimmin ja osti sijaan turkiksia, hylkeenrasvaa, kuparia ja muita maan tuotteita, jonka jälkeen hän palasi Englantiin. Lontoossa Chancellorin onnistuneet kaupat herättivät suuria toiveita ja seuraavana vuonna hänet lähetettiin uudelleen matkaan ja mukaan kaksi kauppa-asiamiestä, jotka tekivät Venäjän kanssa edullisen kauppasopimuksen. Palatessaan Chancellorilla oli mukanaan Iivana tsaarin lähettiläs, mutta paluumatka oli sangen onneton. Chancellorin neljästä laivasta yksi kärsi haaksirikon Norjan rannikolla, toinen Trondhjemista ulos purjehtiessaan, ja »Bonaventura», jolla Chancellor itse lähettilään keralla oli, tuhoutui Skotlannin itärannalla. Chancellor hukkui, mutta lähettiläs pelastui. Se oli Moskovan komppanian alku. Englannista kehittyi sitten Vienan suuhun sangen vilkas ja tuottava kauppaliike, joka menetti merkityksensä vasta sen jälkeen, kun Venäjä oli Ruotsilta anastanut Itämeren rantamaakunnat.

V. 1556 Kauppias-seikkailijat lähettivät Stephen Burroughin jatkamaan koillisväylän tutkimista. Burrough saapui Vaigatshin saarelle ja purjehti sen ja Novaja Semljan [Vienan Karjalaiset sanovat Novaja Semljata »Uudeksi maaksi». Se on monellekin heistä tuttu hylkeen- ja mursunpyyntiretkiltä.] väliseen salmeen, jota vielä toisinaan sanotaankin Burroughin salmeksi. Mutta Kaara-mereen hän ei päässyt tunkeutumaan, hänen täytyi palata Kolmogroon Vienan suuhun ja olla siellä talvea.

Vienan kaupan oiva kehitys vaikutti, että koillisväylän tutkiminen nyt sai jonkun aikaa levätä. Venäjälle saapui englantilaisia kauppa-asiamiehiä, jotka talven kuluessa ostivat valmiiksi tavarat, niin että laivat heti Vienaan tullessaan saivat täydet kuormat. Vasta v. 1580 Kauppias-seikkailijat jälleen lähettivät kaksi pientä laivaa, toisen 40, toisen 20 tonnin vetoisen, Kiinaa etsimään. Kapteenit Arthur Pet ja Charles Jackman eivät säikähtäneet tehtävän suuruutta ja keinojen vähyyttä, he yrittivät monta kertaa tunkeutua Kaara-mereen, mutta turhaan, jäät sulkivat tien. Suurempi aluksista pääsi onnellisesti kotimaahan, mutta pienempi Norjassa talvea vietettyään katosi Islannin matkalla.

Hollantilaisten retket.

Englannista ei tämän jälkeen tehty moneen aikaan yritystä, mutta sitä uutterammin alkoivat vuorostaan Hollantilaiset etsiä koillisväylää. Hollantilaisten ensimäinen matka maanosamme pohjoisosiin tapahtui v. 1565 ja silloin perustettiin Kuolaan kauppa-asema. Oliver Brunei matkusti sieltä Vienaan ja sai Englantilaisten vastarinnasta huolimatta Venäjällä hyviä kauppaystäviä. Mutta hänkään ei päässyt Kaara-mereen tunkeutumaan, vaan menetti Petshoran suulla sekä laivansa että tavaransa. Hollannissa koillisväylä siitä huolimatta alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, ja varsinkin Enkhuysenin kaupungissa ryhdyttiin innolla sitä etsimään. V. 1594 varustettiin kaksi laivaa, joita johtivat Cornelis Nain ja Brant Tetgales, ja Amsterdamissa varustettiin kolmas, jota johti Willem Barents, etevä purjehtija ja oppineempikin kuin sen ajan kapteenit yleensä. Neljänneksi joukkoon liittyi pieni terschellingiläinen kalastajavene. Kesäkuun lopulla 1594 kaikki nämä alukset saapuivat Kildiniin (Kilttusuoloon) Kuolan rannalle, sovittuun yhtymäpaikkaan, mutta siellä tiet erkanivat; Enkhuysenin laivat suuntasivat Vaigatshin pohjoisrannalle, Barents taas purjehti aivan uusia teitä. Hän koetti päästä Kaara-mereen Novaja Semljan pohjoispuolitse, mutta kohtasi kovin paljon jäitä, eikä hän urhean pitkällisen taistelun jälkeen päässyt saaren pohjoispäätä kauemmaksi. Barents laski siis eteläänpäin ja tapasi Vaigatshin lounaispuolella muut kapteenit, jotka niinikään olivat kääntyneet takaisin. He olivat pujottautuneet Jugor salmen kautta, joka on Vaigatshin ja mannermaan välillä, ja päässeet hyvään matkaan Kaara-mereen, mutta lopulta heidän kuitenkin täytyi kääntyä takaisin. He väittivät käyneensä aina Obin suistamon edustalla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Lähdettiin kaikin kotomatkalle ja saavuttiin syyskuun lopulla Hollantiin.

Tetgalesin laivalla oli ollut mukana Jan van Linschoten, Intian kaupan paras silloinen tuntija, ja tämä antoi yrityksestä semmoisen lausunnon, että muka koillisväylän toiveet olivat osottautuneet hyviksi. Kauppiaat sen vuoksi varustivat seuraavaksi vuodeksi koko joukon suuremman yrityksen. Seitsemän laivaa lähti liikkeelle, Nain, Tetgales ja Barents mukana, ensiksi mainittu yhteisenä ylijohtajana. Pienimmän laivoista piti palata takaisin Kap Tabinin luota, kun laivasto oli onnellisesti päässyt sen ohi. Tätä nientä, joka oli Kaara-meren itäpuolella ja joka siis vastasi nykyistä Jalmalniemimaata. luultiin matkan vaikeimmaksi kohdaksi. Kun olisi sen ohi päästy, niin olisi loppumatka Kiinaan sitten lyhyt ja helppo. Silmäys karttaan osottaa, kuinka peräti väärä otaksuma tämä oli.

Laivasto lähti matkaan heinäkuussa 1595. Vähän enemmän kuin parin viikon kuluttua oltiin Jugor salmessa, mutta se oli täynnään suunnattomia jääröykkiöitä. Tutkittiin salmen oloja sekä maalta että veneillä, mutta huomattiin aivan mahdottomaksi tunkeutua sen kautta Kaara-mereen, ja lopulta koko laivasto päätti viisaimmaksi palata takaisin. Siten päättyi tämä suuri yritys, josta oli niin paljon toivottu. Kaara-meri epäilemättä on suurin vaikeus, mitä on koillisväylällä voitettavana, sillä kylmä napavirta ahtaa sen niin täyteen jäitä, että se harvoin on kesälläkään sulana, ellei edullinen tuuli jääkenttiä hajoita. Aasian pohjoisrannikolla siitä eteenpäin on loppukesällä laivalla kuljettava rantasula. jonka Siperian suurien jokien lämmin vesi sulattaa. Mutta tuo ranta on niin suunnattoman pitkä, ettei koillisväylää ole »Vegan» jälkeen kukaan purjehtinut. Kaikki nämä seikat tulivat kuitenkin vasta A.E. Nordenskiöldin kuulun matkan kautta tunnetuiksi.

Huolimatta tämän matkan huonosta onnistumisesta päättivät Amsterdamin kauppiaat hartaista kehotuksista seuraavana kesänä tehdä vielä uuden yrityksen. Barents oli yhä vakuutettu siitä, että parhaat menestyksen mahdollisuudet olisi Novaja Semljan pohjoispuolitse. Toukokuussa 1596 lähti Amsterdamista kaksi laivaa, Barents mukana luotsina. Tästä matkasta, joka on napatutkimuksen kuuluimpia, kerromme seuraavassa tarkemmin.

Huippuvuoret löydetään.

Barents oli edellisillä matkoilla osottanut enemmän rohkeutta ja tarmokkaampaa jäykkyyttä koillisväylän etsimisessä kuin kukaan muu; helppo oli siis arvata, ettei hän tällä kertaa, kun Enkhuysenin varovaisemmat purjehtijat eivät olleet matkassa, vähällä luopuisi taistelusta.

Barents suuntasi nyt lännempää reittiä ja löysi 11 p. kesäk. Karhusaaren, joka on Huippuvuorien ja Ruijan puolivälissä. Saarella koottiin linnunmunia ja tapettiin suurella vaivalla jääkarhu, josta se sai nimensä. Kesäk. 19 p. nähtiin suuri maa. joka terävistä vuoristaan sai Huippuvuorien nimen. Molemmat laivat tutkivat pitkän kaistaleen sen länsirannikkoa, kunnes jäät pakottivat palaamaan Karhusaareen. Siellä Jan Rijpin laiva erosi ja lähti Huippuvuoria tutkimaan. Hemskerken laiva taas, jolla Barents oli, lähti itään. Heinäk. 11 p. nähtiin Kaninin niemi, viisi päivää myöhemmin Novaja Semljan länsirannikko, mutta sen edustalla oli niin paljon jäitä, että kului lähes kuukausi, ennenkuin oli saavutettu saaren pohjoiskärki. Tällä kertaa päästiin sen sivu ja lähdettiin purjehtimaan itärantaa pitkin eteläänpäin. Nykyisin tiedämme, että itäranta on länsirantaa paljon kylmempi, sillä sitä myöten kulkee kylmä napavirta, länsirantaa taas lauhduttaa vielä Golfvirran henkäys. Ei siis ole kumma, että Barentsin pian täytyi etsiä sataman suojaa ajojäitä vastaan; ja nämä sitten kokonaan sulkivat sataman, niin ettei laiva voinut liikahtaa paikaltaankaan. Tämä tapahtui 26 p. elokuuta. »30 p. elokuuta alkoi jää kovan lumipyryn aikana ahtautua laivan ympärille», kirjottaa alaperämies Gerrit de Veer, joka julkaisi kertomuksen tästä matkasta, »ja jää kohotti laivaa, niin että sen kaikki saumat rytisivät. Näytti siltä, kuin se musertuisi tuhansiksi kappaleiksi, ja tämä oli niin hirveätä nähdä, että hiukset nousivat pystyyn. Sitten laiva vielä kerran joutui samanlaiseen vaaraan, jäätä tunkeutui sen alle, nostaen sen ylös kuin konevoimalla.» Liitokset rytisivät niin pahasti, että päätettiin viisaimmaksi viedä maalle ruokatavarat, purjeita, ruutia, luoteja, pyssyjä ja muita aseita, sekä rakentaa teltta tai maja suojaksi lunta ja karhuja vastaan. Parin päivän kuluttua löydettiin ei aivan kaukaa joki, jossa oli suolatonta vettä, meren rannalta ajopuita ja peuran jälkiä. 11 p. syyskuuta lahti oli niin täynnään suuria jäälauttoja, jotka pusertuivat yhä vahvemmiksi röykkiöiksi, että Hollantilaiset ymmärsivät ei sen koommin pois pääsevänsä. He päättivät suojaksi pakkasta ja petoeläimiä vastaan rakentaa niin suuren huoneen, että kaikki mahtuisivat siihen asumaan, sekä sitten hylätä laivan, jonka tila kävi päivä päivältä epävarmemmaksi. niin ettei siinä enää ollut hauska asua. Onneksi oli rannalla niin runsaasti ajopuita, että niitä riitti sekä huoneen rakentamiseksi että vielä polttopuiksikin. Ne olivat merivirtain tuomia. Siperian jokien kevättulvalla mereen purkamia puita, joita on melkein kaikilla Jäämeren rannoilla.

Ensimäinen talvi napamaissa.

Se oli ensi kerta, kun europpalainen retkikunta vietti talvea napamaissa, keskellä Jäämerta, ellemme lukuun ota pohjanmiehiä, joiden ehkä täytyi useinkin jäädä pyyntimailleen talveksi. Näillä seitsemällätoista hollantilaisella ei sen vuoksi ollut käsitystä eikä kokemusta siitä, mitä talvenvietto napamaissa merkitsi; mutta ihmeteltävän kärsivällisesti he kestivät kohtalonsa, eikä pitkän talven kuluessa tapahtunut ainoatakaan kapinayritystä.

Jääkarhuja alkoi olla hyvin runsaasti, ja tuon tuostakin ne tulivat vieraisiin. Moni sai hengellään maksaa uteliaisuutensa, meriväki otti nahkat, mutta ei lihasta huolinut, koska se muka oli epäterveellistä. He söivät mieluummin suolattua lihaa, mutta siitä olikin seurauksena, että keripukki pian alkoi tehdä tuhojaan. Syyskuun 24 p. ruvettiin huonetta rakentamaan. Se tehtiin kaikella huolella ja päällystettiin laudoilla, jota varten laivan keula- ja peräkajuutat revittiin. Lokak. 2 p kurkihirsi pantiin. Eräänä päivänä kova luodetuuli puhalsi meren jäättömäksi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, mutta lahdesta jäät eivät lähteneet, vaan kohottivat laivaa vielä muutaman jalan entistä korkeammalle, niin että hollantilaisten mielestä lahti mahtoi olla jäässä pohjiaan myöten, vaikka siinä oli vettä kolme ja puoli syltä. Lokak. 12 p. talo oli siksi valmistunut, että siinä voitiin yötä viettää, ja 21 p. vietiin suurin osa ruokatavaroista, talouskaluista ja muista tarpeista maihin, sillä aurinko alkoi olla niin matalalla, että napayö piakkoin alkaisi. Katolle rakennettiin savupiippu, majaan ripustettiin hollantilainen kello, seinille rakennettiin makuu!averit ja tynnöristä tehtiin kylpyamme, sillä lääkäri oli käskenyt kylpeä uutteraan, se kun muka oli paras keino miehistön terveyden säilyttämiseksi. Talven aikana satoi suunnattoman vahvalta lunta, maja aivan hautautui sen sisään, niin että täytyi ulos inentäissä kaivaa lumeen pitkä käytävä; mutta huone sen kautta kävi paljon lämpöisemmäksi. Öisin majan asukkaat kuulivat. kuinka ensiksi karhut ja sitten ketut koettivat kiskoa katosta lautoja irti, huoneeseen päästäkseen. Majan asukkaat sen vuoksi alkoivat kiivetä savupiippuun, josta he kuin vahtimajasta saattoivat ampua ja karkottaa pedot. He rakensivat myös satimia ja saivat niillä koko joukon naaleja (napakettuja), joiden kallisarvoinen nahka oli mitä parhain suoja pakkasta vastaan, liha hyvä ruuan apu. Hollantilaiset pysyivät kaiken aikaa reippaalla mielellä ja napayön synkeyttä koetettiin kaikenlaisella ratolla vähentää. Mutta toisinaan kävi pakkanen majassakin hyvin tuntuvaksi, kun tuuli tunki savun sisään, niin ettei voitu valkeaa pitää, ja silloin muodostui seinille tuumaa vahva jää. Joka toinen päivä saivat miehet puolen mittaa sherryviiniä mieheen, mutta se oli aina sulatettava, ennenkuin sitä saattoi juoda.

»Joulukuun 7 p. nousi ankara koillismyrsky ja pakkanen kävi sietämättömäksi. Emme tienneet, miten suojella itseämme sitä vastaan, ja meidän tästä keskustellessamme muuan ehdotti, että tässä hädässä tehtäisiin tuli kivihiilistä, joita olimme tuoneet laivasta maalle. Iltapuoleen siis teimme suuren hiilitulen, joka lämmittikin tavattomasti, mutta me emme ajatelleet seurauksia, sillä kun lämpö tuntui erinomaisesti jokaista virkistävän, niin tahdoimme käyttää sen niin tarkoin kuin mahdollista ja tukimme kaikki reiät, savupiipunkin, jonka jälkeen asetuimme kukin vuoteeseemme ja lämpöisestä hyvillä mielin juttelimme keskenämme. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi toinen toisensa jälkeen tuntea huimausta. Huomasimme sen ensimäiseksi eräässä toverissamme, joka oli sairaana ja sen vuoksi helpommin hädänkin tunsi. Me toiset hätäännyimme nyt pahasti, miehet hyökkäsivät savutorvea aukaisemaan, muuan aukaisi oven, mutta vaipui paikalla tunnottomana lumelle. Riensin ulos ja löysin hänet pyörtyneenä. Juoksin takaisin huoneeseen hakemaan etikkaa, jolla hieroin hänen kasvojaan, kunnes hän jälleen tointui. Kun olimme kaikki jälleen toipuneet, niin kapteeni antoi jokaiselle vähän viiniä vahvistukseksi.»

»Joulukuun 11 p. oli selkeä sää, mutta niin kova pakkanen, että se, joka ei ole sitä tuntenut, tuskin minua uskoisi. Jalkineemmekin jalassamme jäätyivät, niin että ne olivat kovat kuin sarvi ja sisäpuoleltakin jään peitossa, ja niitä oli mahdoton käyttää. Vaatteemme olivat huurteesta ja jäästä aivan valkoiset. Joulukuun 25 p., joulupäivänä siis, raivosi myrsky samoin kuin edellisinäkin päivinä. Ketut kerrassaan piirittivät majamme, ja muuan merimiehistä sanoi sitä huonoksi enteeksi. Kun häneltä syytä kysyttiin, niin hän vastasi: 'Siitä syystä, kun ne eivät ole padassamme taikka vartaassa, joka olisi hyvä enne'.»

Vuosi 1596 oli ollut tavattoman kylmä, eikä vuosi 1597 paremmin alkanut. Lumimyrskyt ja kovat pakkaset pakottivat hollantilaisia huoneessaan pysymään. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä viettämästä »Kolmen kuninkaan juhlaa». »Pyysimme tämän johdosta kapteenilta», kertoo Gerrit de Veer. »että kaikessa surkeudessamme saisimme vähän huvitella, ja siihen tarvitsimme vähän viiniä. Meillä oli kaksi naulaa nisujauhoja. ja siitä leivoimme leipäsiä öljyn keralla. Sitä paitsi sai jokainen meistä hienon biskitin. jonka kastoimme viiniin ja sitten söimme, ja nyt meistä tuntui aivan siitä, kuin olisimme olleet kotona sukulaisten ja tuttavien keskellä. Me huvittelimme kelpo lailla ja vahvistuimme ja reipastuimme siitä. Arvalla sitä paitsi valitsimme kuninkaan, ja ylitykkimestaristamme tuli Novaja Semljan herra, maan, joka on kahden meren välillä ja runsaasti kahtasataa penikulmaa pitkä.»

Tammikuun 21:n päivän jälkeen ketut alkoivat kadota ja karhuja taas olla entistä enemmän. Päivät kävivät nyt yhä pitemmiksi ja merimiehet saattoivat ruveta vähän ulkona liikkumaan. 24 p. kuoli toinen merimies — ensimäinen oli kuollut heti syksyllä — pitemmän aikaa sairastettuaan ja hänet haudattiin lumeen. 28 p. oli sangen kaunis sää ja kaikki menivät ulos raitista ilmaa hengittämään, juoksemaan ja lumipallosille, jonka kautta kangistuneet jäsenet hiukan pehmenivät: kaikki nimittäin olivat kovin ränstyneet ja keripukista niin voimattomia, että majaan puita kannettaessakin täytyi monta kertaa levähtää. Maaliskuun alussa meri monta päivää kestäneen myrskyn ja lumituiskun jälkeen oli melkein vapaana jäistä, mutta kun pakkanen ja myrsky edelleenkin pitivät puoliaan ja laivakin sitä paitsi oli yhä kiinni jäissä, niin ei ollut lähtöä ajattelemistakaan. Mutta tarkastettaessa huomattiin laivan muutoin olevan jotenkin hyvässä kunnossa.

Toukokuun alussa merimiehet alkoivat olla levottomia ja kysyivät Barentsilta, eikö hän piakkoin aikonut ruveta kotimatkaa ajattelemaan. Tämä vastasi, että vasta kuukauden lopulla voitiin ryhtyä valmistuksiin; ellei laivaa silloin saatu irti lähtemään, niin täytyi lähteä isolla veneellä ja luupilla. Ja toukok. 20 p. näitä ruvettiinkin lähtökuntoon varustamaan. Kun luuppi oli korjattu, purjeet kuntoon laitettu, niin molemmat veneet työnnettiin vesille ja niihin vietiin ruokatavarat ja muut tarpeet. Barents kirjotti matkan tarkotuksesta ja vaiheista kertomuksen, jonka hän ripusti majan savupiippuun kiväärinkoteloon suljettuna. 13 p. kesäk. 1597 lähdettiin molemmilla veneillä kotomatkalle. Meri oli sula ja tuuli hyvä. Itärantaa kuljettiin ensiksi Novaja Semljan pohjoispäähän Oranjan saarille ja sieltä jatkettiin matkaa etelään päin pitkin saaren länsirantaa, taistellen kaiken aikaa vaaroja ja vaikeuksia vastaan. »20 p. kesäk. Claas Andriez oli hyvin heikkona ja näimme selvään, ettei hän enää kauaa kestäisi. Ison veneen johtaja tuli sen vuoksi luuppiimme ja sanoi, että Claas Andriez oli sangen huonona, johon Barents vastasi: 'Minusta tuntuu, kuin ei minullakaan enää olisi monia aikoja elettävää!' Me emme tienneetkään, että Barents oli niin sairas, sillä meidän istuessa ja keskustellessa keskenämme hän tarkasti pientä karttaa, jonka minä olin retkestämme tehnyt. Vihdoin hän laski kartan kädestään ja sanoi: 'Gerard, anna minulle vähän juotavaa'. Juotuaan hän kävi niin heikoksi, että silmät kääntyivät nurin, ja hän kuoli niin äkkiä, ettemme edes ennättäneet kutsua kapteenia, joka oli toisessa veneessä. Willem Barentsin kuolema suretti meitä syvästi, sillä hän oli johtajamme ja ainoa luotsimme, johon olimme kaiken luottamuksemme asettaneet; mutta me emme voineet estää Jumalan tahtoa, ja tämä ajatus meitä jonkun verran rauhotti.» Siten kuoli mies, jonka nimi on Hollannin purjehtijain joukossa kunniakkaimpia, joka enemmän kuin kukaan ennen häntä oli Pohjois-Jäämeren salaisuuksia paljastanut.

Jatkaessaan matkaa etelää kohti pitkin Novaja Semljan länsirantaa hollantilaisten tuon tuostakin täytyi vetää veneensä jääkenttäin poikki, jotka tosin usein aukenivat heidän edessään, mutta usein sulkeutuivatkin ja ainiaan uhkasivat musertaa veneet. He kärsivät nälkää ja janoa, mutta saapuivat lopulta Kap Nassauhin. joka on pohjoissaaren länsirannalla. Kun he erään kerran taas kiskoivat venettään jääkentän poikki, niin jää murtui, osa ruokavaroista menetettiin ja miehet olivat vähällä hukkua. Kaikenlaisien vastuksien keskellä oli kuitenkin toisinaan hyväkin onni. Ristisaarelta löydettiin seitsemänkymmentä sorsan munaa, »mutta ei tietty, miten ne saataisiin mukana kulkemaan. Lopulta muuan heistä riisui housunsa, sitoi lahkeet kiinni ja latoi munat niihin, jonka jälkeen kaksi miestä kantoi housuja seipäässä ja kolmas kantoi pyssyä olallaan. Siten he palasivat oltuaan poissa kaksitoista tuntia, niin että veneissä jo luulimme jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Munat olivat sangen tervetulleita ja maistuivat mainioilta.» Heinäkuun 11 p:stä oli meressä vähemmän jäitä. 28 p. kohdattiin Pyhän Laurentin lahdessa lähellä saaren eteläpäätä venäläisiä, joihin oli jo Vaigatshissa edellisenä vuonna tutustuttu, ja näiltä saatiin koko joukko ruuan apua. Eräästä paikasta he rannalta löysivät kuirimoa eli keripukkiruohoa (Cochlearia officinalis), jonka lehdet ja siemenet ovat erinomainen lääke keripukkia vastaan. He söivät sitä, minkä löysivät, ja melkein paikalla tunsivat yrtin parantavan vaikutuksen. Ruokavarat kuitenkin alkoivat olla melkein lopussa: jäljellä oli vain hyvin vähän leipää eikä lihaa juuri ensinkään. Matkaa lyhentääkseen he sen vuoksi päättivät laskea ulos merelle, toivoen tapaavansa Venäjän rannalla kalastaja-aluksia, joilta saataisiin apua. Tämä toivo ei pettänytkään. Sankassa sumussa veneet sitten erosivat, eivätkä toisiaan tavanneet, ennenkuin Kilttusuolossa, Kuolan vuonon suulla. Kuolassa sattui parallaan olemaan laivoineen Jan Rijp, josta oli edellisenä vuotena erottu Karhusaaressa, ja pelastus oli nyt varma. Rijp hämmästyi, kuullessaan heidän suunnattoman pitkän ja vaarallisen venematkansa; he olivat kulkeneet noin 2,200 kilometriä seitsemässäkymmenessäkolmessa päivässä. Saatuaan muutaman päivän levätä ja tervettä ravintoa palaavat merimiehet olivat aivan ennallaan. 17 p. syyskuuta Rijp lähti Kuolasta ja 1 p. marrask. päästiin onnellisesti Amsterdamiin. »Meillä oli yllämme», sanoo Gerrit de Veer, »samat vaatteet kuin Novaja Semijassakin ja päässä valkoinen ketunnahkalakki. Tässä puvussa astuimme siihen taloon, jossa Pieter Hasselaer asui, Amsterdamin neuvoston jäsen ja meidän ja Jen Rijpin laivan päävarustaja. Hän hämmästyi tavattomasti meidät nähdessään, sillä meitä oli jo kauan pidetty kuolleina.» Haaksirikkoisten kertomus seikkailuistaan herätti kaikkialla mitä suurinta huomiota. De Veer julkaisi seuraavana vuonna matkakertomuksensa.

Kapteeni Heemskerke teki myöhemmin monta matkaa Itä-Intiaan ja sai surmansa samalla kuin voitonkin taistellessaan Gibraltarin luona Espanjalaisia vastaan melkoisen hollantilaisen laivaston johtajana.

Vasta v. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, kävi jälleen purjehtijoita sillä paikalla, jossa Barents seuralaisineen oli talvea viettänyt; kävijä oli norjalainen kapteeni Carlsen, hänkin tunnettu monista Jäämeri-matkoistaan. Hollantilaisten huone oli napamaan bakterittomassa ilmassa säilynyt niin hyvin, että se näytti vasta rakennetulta. Kaikki oli samassa kunnossa kuin heidän lähtiessäänkin, ja ainoastaan karhut, ketut ja muut napamaan eläimet olivat käyneet paikalla utelemassa. Majan ulkopuolella oli suuret kasat hylkeen, mursun ja karhunluita. Huoneessa itsessään oli kaikki siinä järjestyksessä kuin hollantilaisten lähtiessäkin ja kaikin puolin de Veerin kuvien kanssa yhtäpitävää. Vuodelaverit olivat seinustalla paikallaan, kello seinässä, pyssyt ja pertuskat niinikään. Carlsen toi mukanaan kaksi kuparikattilaa, maljoja, pyssynpiippuja, talttoja ja viiloja, parin saappaita, kahdeksantoista laukauspanosta, huilun, lukon, tinaisia kynttiläjalkoja, kuparipainokuvien tähteitä ja kolme hollanninkielistä kirjaa, joista eräs oli viimeinen painos Mendozan »Kiinan historiaa», Barents kun juuri oli matkalla Kiinaan. Yksi kirjoista oli purjehdustaidon käsikirja. Nämä esineet joutuivat oston kautta takaisin Hollantiin, jossa ne nyt ovat Haagin merimuseon kalleimpia muistoja. V. 1875 löydettiin osa Barentsin päiväkirjastakin.

Kun Barentsinkaan arvoinen etevä purjehtija ei päässyt Novaja Semljaa kauemmaksi, niin Hollantilaiset päättivät koillisväylän etsimisen toivottomaksi, eivätkä seuraavina aikoina jatkaneet yrityksiä. Seuraavan retken teki englantilainen Henry Hudson.

Henry Hudson.

Henry Hudsonin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta varmaan hän oli laajalti purjehtinut, sillä häntä pidettiin yhtenä Englannin taitavammista purjehtijoista. Hän lähti toukokuussa 1607 ensimäiselle matkalleen Englannin Kauppias-seikkailijain toimesta ja aikoi purjehtia suoraan navan poikki Kiinaan; häntä ehkä johti Davisin harhaluulo, että muka navalla oli sula meri.

Pienellä laivallaan, jossa oli vain 12 miestä, Hudson purjehti Grönlannin itärannalle ja seurasi sitä pohjoiseen päin. Pohjoisempana ilmanala hänen mielestään todella lauhtui. Mutta äkillinen sään muutos ja kylmät pohjoistuulet piankin osottivat semmoisen harhaluulon perättömyyden. Yhä kauempana pohjoisessa oli sekä Grönlannin rannikolla että ulkona meressäkin niin paljon ajojäitä, että Hudsonin täytyi poiketa yhä enemmän itää kohti, kunnes hän tuli Huippuvuorille, jotka silloin jo olivat tunnetut. Hudson tunkeutui Huippuvuorien pohjoisrannoille saakka, mutta siellä tuli vastaan niin paljon jäitä, että oli mahdoton jatkaa retkeä. Löydettyään saaren, joka luultavasti oli nykyinen Jan Mayen, hän palasi Englantiin. Tämän matkan kautta oli selvään osotettu, että Jäämeren poikki oli turha etsiä tietä Kiinaan ja Intiaan. Matka ei kuitenkaan ollut turha, sillä Hudson toi kotia tiedon Grönlannin ja Huippuvuorien välisen meren erinomaisesta valas- ja mursurikkaudesta, ja paljon valastusretkiä tehtiin myöhemmin niille kulmille.

Mutta englantilainen Moskovan komppania ei vielä luopunut etsimisestä. Seuraavana vuonna Hudson lähetettiin uudelleen matkaan; hänen piti nyt yrittää koillisväylän kautta. Hän purjehti Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliseen Barentsin mereen, mutta siinäkin jäät estivät kauemmaksi pohjoiseen pääsemästä. Seurailtuaan jonkun aikaa Novaja Semljan rantoja Kaara-mereen päästäkseen hän palasi takaisin Englantiin.

Hudson halusi lähteä vielä kerran yrittämään, mutta englantilainen komppania oli menettänyt halun kuluttaa varojaan näihin turhiin yrityksiin. Hudson sen vuoksi siirtyi Hollannin Itä-Intian komppanian palvelukseen. Huhtikuun alussa 1609 hän purjehti Vaigatshin ja Novaja Semljan väliseen salmeen, mutta vuodenaika oli liian aikainen, jäät sulkivat tien. Kun sitä paitsi hollantilainen laivaväki nurkui, niin Hudsonin täytyi muuttaa suunnitelmansa ja lähteä luoteisväylää etsimään.

Huippuvuorien tutkiminen.

Hudsonin kertomus Huippuvuorien meren riistarikkaudesta houkutteli sinne piankin pyyntimiehiä monesta maasta. Ennen muita ennättivät sinne Englantilaiset, vaikka heidän aluksi täytyikin pestata Biscayan baskeja opettamaan valaanpyyntiä, joka vanhastaan oli Baskien erikoisala. Moskovan komppania vuodesta 1610 eteenpäin lähetti sinne joka vuosi laivoja. Näiden retkien kautta Huippuvuoret vähitellen tulivat yhä paremmin tunnetuiksi. Pian tulivat Hollantilaisetkin sinne. V. 1613 Englannista lähetettiin Huippuvuorien merelle kuusi laivaa, yliluotsina Baffin, joka kirjotti retkestä kertomuksen. Seuraavana vuonna lähetettiin vielä suurempi laivasto, Baffin jälleen yliluotsina. Robert Fotherby yhdessä Baffinin kanssa teki monta yritystä pohjoisrannan tutkimiseksi, ja osaksi veneellä, osaksi maisin he lopulta saapuivat siihen salmeen, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. He antoivat salmelle, samoin kuin muillekin paikoille nimet, mutta nämä ovat sekaantuneet myöhemmin annettuihin ja Huippuvuorien koko nimistö on sen kautta joutunut auttamattomasti hämmennykseen. Hollantilaisia oli niinikään saapunut melkoinen laivasto, ja he vaativat nyt tasaväkisinä pyyntioikeutta, jonka Englantilaiset olivat edellisenä vuotena kieltäneet.

Hollantilaiset alkoivat tämän jälkeen yhä suuremmissa joukoissa purjehtia Huippuvuorien vesille, niin että pyynti lopulta joutui melkein kokonaan heidän käsiinsä. Heidän pääasemansa oli Smeerenberg Amsterdamsaarella, Länsi-Huippuvuorien luoteiskulmassa. Englantilaiset aluksi keskittivät pyyntinsä Huippuvuorien idänpuoleisiin vesiin. He näyttävät siltä puolelta nähneen Koillismaankin, joka kuitenkin sai toisen nimen. Hinlopen salmi, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. varmaan löydettiin jo jotenkin varhain; nimi on hollantilainen. 1630—31 muuan englantilainen retkikunta, jonka mukana oli Edvard Pelham, vietti Huippuvuorilla talvea olojen pakosta: 1633—34 eräs hollantilainen retkikunta siellä talvehti tahallaan.

Luoteisväylä.

John Davis.

Vaikka Meta incognita-retket olivatkin päättyneet niin suureen pettymykseen, niin ei kauaa kulunut, ennenkuin löytöhimo uudelleen houkutteli samoille vesille. Uudet miehet lähtivät etsimään luoteisväylää, joka Frobisherin oli täytynyt kultakuumeen vuoksi sikseen heittää. V. 1585 John Davis, urhea merimies, suoriutui retkelle Englannin hallituksen ja varakkaitten kauppiaitten toimesta.

Davis tunkeutui kauemmaksi pohjoiseen kuin kukaan ennen häntä. Purjehdittuaan Grönlannin eteläniemen ohi hän maan länsirantaa seuraillen nousi pohjoista kohti. Rannalla hän mielestään tapasi monta vihantaa ja miellyttävää saarta ja jäättömän meren. Kääntyen sitten luodetta kohti Kiinaan päästäkseen hän 66:lla leveyspiirillä tapasi uuden rannan ja rannassa leveän aukon, joka sai nimeksi Cumberlandin salmi; sekin oli »Meta incognitan». s.o. Baffinin maan lahti, Frobisher-lahden pohjoinen rinnakkaislahti. Kun vuodenaika alkoi käydä myöhäiseksi ja jäätä muodostua, niin hän, vähään matkaan aukkoon purjehdittuaan, kääntyi takaisin ja palasi Englantiin. Mutta seuraavana ja sitäkin seuraavana vuotena hän oli uudelleen kauppiaitten varustamana samoilla vesillä. V. 1587 hän vähäpätöisellä, vain parinkymmenen tonnin aluksella purjehti yhä kauemmaksi pohjoista kohti siihen leveään merensalmeen, jota nykyään sanotaan Davisin salmeksi, ja saavutti Baffinin lahdessa 73:nnen asteen pohjoista leveyttä. Eskimot tulivat merelle nahkakanoteissaan ja osottivat merkeillä, että kauempana pohjoisessa oli leveä meri. Davis ei nähnyt jäitä ja toivoi tien olevan vapaan. Mutta hän ei saanut enää kauaakaan jatkaa matkaansa, ennenkuin kova pohjoismyrsky ajoi jäitä viljalti vastaan ja pakotti pienoisen aluksen kääntymään takaisin. Davis, joka oli muutamia miehiäkin menettänyt, masentuneena palasi kotimaahan, eikä sen koommin uudistanut yrityksiään. Mutta hän oli varma siitä, että Luoteisväylä löytyisi sieltä, mistä hän oli sitä etsinyt, ja nimitti etäisimmän saavuttamansa niemen »Jumalan armon niemeksi». Hänen mielestään oli meri ollut melkein vapaa jäästä ja ilma jotenkin leuto, ja siitä hän alkoi luulla, että pohjoisnavan ilmanala mahtoikin olla mitä ihaninta, ja pohjoisnavan asukkaat kaikkia muita kansoja jalommat, koska he olivat ainaisessa valossa, eivätkä hämärineen ja täysikuineen milloinkaan pimeyttä nähneet. Davis ei napaseutuja tuntenut muuta kuin kesäin kokemukselta; jos hän olisi siellä talvea viettänyt, niin olisi hän varmaan mielensä muuttanut. Mutta Davisin mielipide piti sitten kumman kauan puoliaan. Vielä viime vuosisadalla haaveiltiin sitä, että navan seuduilla oli sula meri ja ehkä jäätön asuttava maa, syy vain luultiin toiseksi. Oli opittu tuntemaan maan litistyminen ja luultiin maan sisällisen lämmön enemmän vaikuttavan napaseuduilla, koska maanpinta siellä oli lähempänä maapallon keskipistettä.

Luoteisväylää turhaan etsittyään Davis päätti purjehtia Itä-Intiaan Hyvän toivon niemen ympäri, Portugalilaisista huolimatta. V. 1590. pari vuotta siis »voittamattoman armadan» hävityksen jälkeen. Englannin yhä käydessä sotaa sekä Espanjaa että Portugalia vastaan, hän lähti tälle retkelle, mutta valpas vihollinen katkaisi hänen tiensä Marokon rannalla ja pakotti hänet kovan tappelun jälkeen palaamaan. Davis liittyi silloin Cavendishiin, kuuluun kaappariin, joka nautti Englannin hallituksen kannatusta, ja löysi v. 1592 Etelä-Amerikan eteläpään länsipuolelta Falklandin saaret. Hän sai surmansa v. 1605 Malakan rannoilla taistelussa japanilaisia merirosvoja vastaan.

Kului parikymmentä vuotta, ennenkuin luoteisväylää tutkimista jatkettiin. Vaikka Henry Hudsonin ja William Baffinin retket tapahtuivatkin vasta seuraavalla vuosisadalla, niin kerromme ne samassa yhteydessä, sillä niiden jälkeen jäi Pohjois-Amerikan pohjoisrantain tutkiminen moneksi ajaksi.

Hudson etsii luoteisväylää.

Hudson kääntyi Hollannin Itä-Intian komppanian puolesta v. 1609 etsiessään koillisväylää Kiinaan, Vaigatshin saarelta takaisin, kuten edellä kerroimme, koska hollantilainen laivaväki oli vastahakoista kauemmaksi purjehtimaan. Hän päätti, ennenkuin tyhjin toimin Hollantiin palasi, koettaa onneaan luoteisväylällä, sillä hän oli saanut kuulla Virginian etevimmältä uudisasukkaalta, kapteeni Smithiltä, että muka Amerikan manner oli 40:nnen leveysasteen vaiheilta hyvin kapea, ja että siltä tasalta ehkä löytyisi salmi merestä mereen.

Hudson tuiki rannikon Uudesta Skotlannista eteläänpäin, poikkesi sekä Chesapeake lahteen, jossa silloin jo oli englantilainen siirtokunta, että Delaware lahteen, jonka hän anasti Hollannin omaksi, ja tuli sitten nykyisen New Yorkin seuduille ja Hudson joen suuhun, jossa jo Verrazzano ja varmaan moni muukin purjehtija oli käynyt. Hudson joen alaosa on Albanyyn saakka oikeastaan mereen vajonnut laakso, jonka joki on uurtanut maan ollessa nykyistä paljon korkeammalla. Jokea on sen vuoksi vaikea aluksi huomata joeksi, ja Hudson hyvällä syyllä toivoi, että siitä lähtisi kauan etsitty salmi. Hän nousi sitä Albanyn seuduille saakka, kunnes ei enää voinut olla epäilystä siitä, että toivo nytkin petti. Matkalla tavattiin paljon intianeja, joiden kanssa milloin tehtiin kauppaa, milloin kahakoitiin. Hudson otti maan Hollannin omaisuudeksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin Manhattan saarella, nykyisen suurkaupungin tilalla, oli hollantilainen kauppa-asema. Hudson sitten aikoi palata Hollantiin, mutta poikkesi matkalla erääseen englantilaiseen satamaan, josta häntä ei laskettukaan matkaa jatkamaan, koska häntä tarvittiin oman maansa palvelukseen. Eikä kauaa kulunutkaan, ennenkuin hänelle varustettiin englantilainen retkikunta, joka lähetettiin luoteisväylää etsimään, tällä kertaa kuitenkin pohjoisempaa, niiltä seuduin, joissa Frobisherin ja Davisin etsiskelyt olivat kesken jääneet. Hudson sai yhden laivan, »Discovery» nimeltään, ja lähti 17 p. huhtik. 1610 viimeiselle retkelleen. Hän kulki Islannin ohi ja näki Heklan purkauksen, purjehti Grönlannin päitse ja laski juhannuksen aikaan Hudson salmeen. Jäiden keskitse, nähden maata milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, hän pyrki eteenpäin, nimitellen saaria, niemiä, lahtia. Vihdoin avautui Hudson lahti, ja purjehtija, luullen vihdoinkin tulleensa kauan etsittyyn Etelämereen, nimitti sen >>Jumalan suuren armon lahdeksi». Lahden taikka sisämeren itärantaa seuraillen »Discovery» kulki etelää kohti, kunnes Jamesin lahdessa tuli eteen umpimutka. Hudson purjehti lahdessa edestakaisin etsien salmea länttä kohti, mutta ei sitä löytänyt, ja 10 p. marrask. hänen laivansa jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi ilman riittäviä valmistuksia jäädä tähän ylen kolkkoon ja autioon seutuun talvea viettämään. Ruokavarat loppuivat, ainoastaan vähän kalaa ja lintuja voitiin saada paikkakunnalta, ja vihdoin laivalla syttyi kapina. Kun jäät lähtivät ja laiva saattoi lähteä kotomatkalle, niin kapinoitsijat pakottivat Hudsonin yhdessä muutamien hänelle uskollisina pysyneiden keralla menemään veneeseen, joka jätettiin oman onnensa nojaan. Kapinalliset sitten purjehtivat laivalla kotiin. Kotomatkalla pari heistä menetti henkensä taistelussa eskimolta vastaan, joilta arvatenkin koetettiin ryöstää ruokavaroja; yksi kuoli nälkään ja jäännös saapui syyskuussa Englantiin, jossa vankeus sitä odotti. Hudsonista ja hänen tovereistaan ei koskaan saatu mitään tietoja, mutta taruissa hänen maineensa eli kauan Uuden Hollannin siirtokunnissa. Hän oli aikansa etevimpiä purjehtijoita ja edisti suuresti Pohjoisen Jäämeren ja sen rajaseutujen tuntemista.

Hudson lahden löytö herätti uusia toiveita. V. 1612 purjehti Thomas Button sinne samalla laivalla kuin Hudson ja tutki lahden rannat aina Nelson joelle saakka. Nelsonin suulla hän vietti talvensa kurjuutta kokien. Etsitty väylä pakeni jälleen tietymättömiin, vaikka toiveet jo olivat olleet niin hyvät.

William Baffin.

William Baffin oli jo tehnyt monta Jäämeren matkaa, kun hän v. 1614 kapteeni Bylotin luotsina lähti Hudsonin työtä jatkamaan. Huolimatta jääesteistä purjehdittiin Hudson salmi ja tutkittiin varsinkin sen luoteispuoleisia rantoja, sekä tehtiin kaiken aikaa tarkkoja vuorovesihavaintoja, koska vuorovesistä olisi pitänyt saada varmoja viittauksia edessä olevasta merestä, jos salmea oli olemassa. Baffin laati tarkan kartan rannikosta ja määräsi paikat tähtitieteellisten havainnoitten kautta. Pituusasteen määräämiseen hän käytti kuun etäisyyttä. Tutkimuksiensa lopputulokseksi hän lausui, että jos Hudson salmesta jatkui väylä länttä kohti, niin ei se voinut olla muuta kuin kapea salmi; pääväylän täytyi lähteä Davis-salmesta.

Bylot ja Baffin lähetettiin siis v. 1616 uudelleen löytöretkelle »Discoverylla», joka jo oli tehnyt niin monta matkaa samoille vesille. Tällä kertaa tutkittiin koko Baffin lahti aina Smith salmeen saakka, jonka kautta se on yhteydessä napameren kanssa. Bylot ja Baffin kulkivat enemmän kuin 5° Davisin pohjoisinta kohtaa pohjoisemmaksi. Aluksi oli jäistä jotenkin paljon haittaa, mutta kesäkuun lopulla ne nopeaan hajosivat ja matka sujui niin suotuisasti, että molemmat purjehtijat luulivat yrityksensä onnistuvan. Mutta lopulta maat kahden puolen lähestyivät toisiaan, niin että näytti olevan edessä umpimutka, ja »Discoveryn» täytyi lahden länsirantoja seuraillen lähteä paluumatkalle. Baffin kulki sekä Jones salmen että Lancaster salmen suitse, mutta ne luultavasti olivat niin täynnä jäitä, ettei niihin voitu laskea. Eivätkä ne missään tapauksessa tarjonneet niin tilavaa väylää, kuin näissä jäisissä merissä olisi ollut tarpeen, jotta sitä olisi voitu kaupan tienä käyttää. Baffin oli sen vuoksi mielestään ratkaissut luoteisväylä-kysymyksen ja osottanut, ettei Atlantinmerestä ollut Tyyneen mereen semmoista väylää, joka olisi kauppatieksi pätenyt. Hän ei kehottanut etsiskelyä jatkamaan. Lopun ikäänsä hän palveli brittiläistä Itä-Intian komppaniaa ja sai surmansa hyökkäyksessä Ormuzin kimppuun v. 1622.

Jens Munk.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin yrityksiä purjehtia Hudson lahden tietä Tyynelle merelle, ennenkuin etsimisestä luovuttiin. V. 1619 lähti sinne tanskalainen retkikunta, jota johti Jens Munk, Tanskan laivaston etevimpiä kapteeneja. Hän oli Novaja Semljan vesillä jo perehtynyt Jäämeren purjehdukseen. Tanskalainen Itä-Intian komppania oli muodostettu v. 1616 ja tämä oli herättänyt kuningaskunnassa halua merentakaisiin yrityksiin. Buttonin retkikunnan vuorovesihavainnot olivat viitanneet siihen, että nykyisen Churchill-joen seuduilla ehkä oli etsitty salmi; niille seuduin siis aiottiin lähteä etsimistä jatkamaan. Munk ensi työkseen tutki Ungava-lahden, joka on Labradorin pohjoisrannalla, ja purjehti sitten lähelle Churchill-joen suuta, jääden sinne talveksi. Mutta retkikunnan kohtalo kävi kovin surkeaksi. Keripukki teki niin kammottavia tuhoja, ettei lopulta ollut elossa muuta kuin Munk itse ja kaksi muuta miestä. Hädin tuskin he pienemmällä laivallaan pääsivät Tanskaan palaamaan. Retken maantieteelliset tulokset olivat vähäiset.

Luke Foxe ja Thomas James.

Enemmän saivat aikaan Luke Foxe ja Thomas Thomas James. James, jotka v. 1631 tutkivat Hudson lahden koko lounaisrannan ja osottivat, että lahti oli kauttaaltaan maan sulkema. Kumpikin johti omaa pientä retkikuntaansa ja vaikka molemmat purjehtivat jotenkin saman reitin, niin eivät he toisiaan tavanneet, ennenkuin olivat työnsä melkein loppuun suorittaneet. Foxe sitten tutki lahden luoteispuolella olevan Foxen kanavan eteenpäin siitä, mistä Bylot ja Baffin olivat takaisin kääntyneet, James taas vietti talvea Hudson lahden eteläosassa siinä lahdessa, joka on hänestä nimensä saanut, kärsien paljon kurjuutta. V. 1632 hänkin etsi salmea lahden pohjoisosasta, saamatta kuitenkaan suuria aikaan. Kumpikin julkaisi matkakertomuksen ja Foxe etevän kartan, jossa Hudson lahti, Baffin Jahti ja välivedet ovat, huomattavan tarkasti piirretyt.