ALAMAITTEN MAHTIAIKA.
Kuinka Alamaista tuli suurvalta.
Nykyaikoina, paljouksien etupäässä ratkaistessa tapaukset, tuntuu ensi katsannolla käsittämättömältä, kuinka niin pienet kansat kuin Alamaitten ja Portugalin ovat voineet anastaa maailman rikkaimmat tulolähteet ja vuosisatansa kumpikin hallita idän ja lännen välistä kauppaa. Tehokkaat voimasuhteet eivät kuitenkaan olleet likimainkaan samat kuin asianomaisten maitten pinta-alat kartalla. Valtioelimistöt eivät niihin aikoihin vielä olleet niin kehittyneet, että suuret valtakunnat olisivat voineet esiintyä apuneuvojensa mukaisella mahdilla. Pienempikin maa, joka oli taajaan asuttu ja korkealle kehittynyt, saattoi jonkun aikaa toimia historian näyttämöllä yhtä suurilla mahtikeinoilla. Italian kaupungit samoin kuin Hansa-liittokin olivat tämän osoittaneet, Portugal niiden jälkeen, ja seitsemännentoista vuosisadan alussa Alamaat anastivat merien hegemonian, vaikka sitä katkeran kovapintaisesti vastustivat molempien Intiain löytäjät ja niiden lisäksi oli kestettävä kahden suuren naapurikansankin kateellinen kilpailu. Alamaitten väkiluku ei kuitenkaan ollut paljoa pienempi kuin esim. Englannin, niiden merenkulku, teollisuus, kauppa ja varallisuus taas olivat paljon suuremmat, ja näiden etujen vaikutusvoimaa alueen pienuus pikemminkin edisti kuin haittasi, sillä se tarjosi hollantilaisille ne keskityksen edut, jotka meidän aikanamme vasta rautateiden ja kaikenlaisten ajatuksen vaihtoa edistäväin keksinnöitten kautta ovat tulleet suurien kansojen osaksi. Lisäksi oli suuri taistelu uskonnon ja vapauden puolesta luonut hollantilaisista kiinteän kokonaisuuden ja kehittänyt heissä toimitarmoa ja rohkeutta kaikkein suurimpiinkin yrityksiin.
Seuraava lyhyt historiallinen katsaus antaa jonkun verran käsitystä siitä elävästä voimasta, joka johti Hollannin kansan suuruuteen, samalla kun se asettaa laajemman taustan niille tapauksille ja retkille, joiden kautta se hyödytti maantiedettä ja maantuntemusta.
Alamaat elivät Kaarle Suuren kuoltua monta vuosisataa mitä surullisimpia sorron aikoja, ainaisen sodan ja hävityksen jaloissa. Ne olivat silloin vielä enimmäkseen suota ja tiheätä metsämaata, jossa oli melkein mahdoton liikkua muulla tavalla kuin pitkin jokia ja roomalais-aikana rakennettuja teitä. Kulkuneuvojen huonouden ja maan syrjäisen aseman vuoksi oli sekä Saksan keisarin että Ranskan kuninkaan vaikea pitää Alamaita pysyväisesti vallassaan. Ala-Lothrinkiin, jolla nimellä maa tunnettiin, muodostui vähitellen useita melkein itsenäisiä feodalisia valtakuntia, kuten Brabantin herttuakunta, Flanderin, Hennegaun, Hollannin, Gelderlandin, Limburgin ja Luxemburgin kreivikunnat, sekä Lüttichin ja Utrechtin hiippakunnat.
Yhdennentoista vuosisadan lopussa nämä feodaliset pikkuvaltakunnat olivat päässeet suuresti vahvistumaan, vaikka ne kävivätkin keskenään alinomaa sotia. Ei missään ristiretkikäskyä tervehditty suuremmalla innostuksella kuin Alamaissa. Ensimmäisen ristiretken etevimmät miehet olivat Alamaista. Bouillonin Gottfrid, ristiretken johtaja ja Jerusalemin ensimmäinen kuningas, oli Ala-Lothringin herttua, hänen veljensä, Edessan Balduin ja Boulugnen Eustacius, olivat melkein yhtä kuulut, eikä sankarimainetta puuttunut Flanderin kreiviltä Robertiltakaan. Kolmannenkin ristiretken päälliköistä useat olivat Alamaista, ja Balduin, joka neljännellä ristiretkellä Konstantinopolin valloituksen jälkeen valittiin latinalaisen keisarikunnan hallitsijaksi, oli Flanderin kreivi. Alamailla oli, samoin kuin yleensä Länsi-Euroopalla, mitä suurin hyöty ristiretkistä. Niiden kautta murtuivat läänityslaitoksen ahtaat puitteet, käsitykset laajenivat joka alalla ja elämään tuli paljon uusia kehityksen siemeniä. Itämaitten tuotteita ja eteviä valmisteita kulki Länsi-Eurooppaan ja ne elähyttivät kauppaa. Alamaissa tämä virike oli pääsyitä etuoikeuksia nauttivien kaupunkien syntymiseen.
Alamaitten kaupungeista on hyvin vähän tietoja ennen 12:tta vuosisataa. Tältä ajalta ovat vanhimmat kaupunkioikeudet. Mutta sitten niitä alkoi syntyä tiheään ja päästä hyvin vaurastumaan, ja kun ne pienien ruhtinaittensa rinnalla olivat sangen voimallisia ja varakkaita, niin saattoivat ne heiltä hankkia laajat oikeudet. Ne toden teolla olivat pieniä tasavaltoja valtakunnassa. Mahtavimmat kaikista olivat Flanderin kaupungit, Gent, Brugge ja Ypern, myöhemmin Antwerpen. Kolmannellatoista vuosisadalla niissä oli erinomaisen toimelias väestö ja monta teollisuutta, suurimpien väkiluku nousi 100,000—200,000:een ja ne olivat siis sen ajan oloihin nähden maailmankaupungeita. Tärkein teollisuus oli villakankaitten kutominen. Villa tuotiin enimmäkseen Englannista, jonka vuoksi Flanderin kaupungit tämän maan kanssa ylläpitivät vilkasta kauppayhteyttä. Brugge oli siihen aikaan maailmankaupan keskusta. Huolimatta alituisista sodista, joita maan pikkuruhtinaat keskenään kävivät, olivat Alamaat, joka nimi siihen aikaan käsitti sekä nykyiset Alamaat että Belgian, vaurastuneet niin rikkaiksi ja kukoistaviksi, ettei Euroopassa ollut toista maata, joka olisi niille vertoja vetänyt. Mutta sitä myöten ne myös alkoivat herättää mahtavimpain hallitsijain pyyteitä.
Ne joutuivat ensinnä Burgundin silmämääräksi. Avioliittojen, oston, petoksen ja väkivallan kautta maakunta toisensa jälkeen joutui Filip Hyvän ja hänen poikansa, Kaarle Rohkean vallan alle. Kaarle Rohkean tyttären Marian hallitessa palauttivat kaupungit oikeutensa, jotka Filip Hyvä suureksi osaksi oli hävittänyt taikka vähään supistanut. Kun Maria v. 1477 meni naimisiin habsburgilaisen arkkiherttuan Maximilianin kanssa, josta sitten tuli Itävallan keisari, niin Alamaat joutuivat Habsburgin suvulle.
Kun Habsburgit perivät Espanjankin kruunun, niin yhdistyivät Alamaitten kohtalot Espanjan kohtaloihin ja se oli niiden kauheain kärsimysten ja sankarillisen vapaudentaistelun alku. Tosin Kaarle V niitä varsinkin alkuaikoinaan suosi, hän kun oli Alamaissa syntynyt ja kasvanut, mutta jo hänen loppuvuosinaan alkoi verojen nylkeminen ja uskonvaino. Filip II:n aikana olot nopeaan kävivät aivan sietämättömiksi. Hän aikoi Alamaissa toteuttaa koko ankaruudessaan Tridentin kirkolliskokouksen päätökset evankeelisten uskontojen hävittämisestä. Tämä synnytti kapinoita, nämä mitä julminta sortosotaa, inkvisitio sai vapaan vallan hirttää, teloittaa ja polttaa tuhansittain ihmisiä. Rikkaista Alamaista tuli espanjalaisten palkkasoturien temmellyskenttä ja sanomattomissa kärsimyksissä, mutta samalla sankarimaisella urheudella uskontonsa ja inhimillisten oikeuksiensa puolesta taistellen ne uhmasivat Filip H:ta ja hänen pyöveliään, Alban herttuaa.
Alamaitten kotimaisista ruhtinaista, jotka viimeiseen asti olivat koettaneet pysyä lojaalisina, lopulta suuri osa yhtyi kapinallisiin, ja Oranian prinssi Vilhelm Vaitelias vähitellen sai maassa suurimman vaikutusvallan. Sotaa käytiin säälimättömällä julmuudella ja vaihtelevalla onnella. Tärkeimmät sotatapaukset ovat jokaiselle tutut historiasta. Taisteltiin sekä maalla että merellä. Oranian Vilhelm antoi Hollannin rannikon urheille purjehtijoille kaapparioikeuksia, ja kilvan englantilaisten »meren koirain» kanssa alkoivat hollantilaiset »meren kerjäläiset» häiritä Espanjan ja Portugalin kauppaa ja siirtomaita. Kolmen etevän ylimyksen johdolla he tulella ja miekalla hävittivät rantoja, kokosivat paljon ryöstösaalista ja kostaakseen Alban herttuan hirmutyöt kamalasti rääkkäsivät munkkeja, pappeja ja katolilaisia virkamiehiä. He valtasivat Maasin suulla Brillin kaupungin ja Vlissingenin, joka vallitsi Antwerpenin meriväylää. Pian anastettiin muitakin kaupunkeja ja vähitellen koko Hollanti erosi Espanjasta. Turhaan espanjalaiset koettivat valloittaa takaisin pohjoisia maakuntia; kuta enemmän he teurastivat ja ryöstivät, sitä katkerammaksi kävi vastarinta. Tokeet avattiin ja laajoja maa-aloja laskettiin veden alle, niin että espanjalaisten täytyi kesken luopua monen kaupungin piirityksestä. Luultavasti olisivat Alamaitten molemmat puoliskot loppujen lopuksi kokonaan vapautuneet, ellei uskonnoitten erotus olisi ollut niin jyrkkä. Ainoastaan pohjoiset evankeeliset maakunnat julkisesti erosivat Espanjasta ja jatkoivat vapaustaistelua. Filip kuningas, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, antoi Alamaat itsenäiseksi valtakunnaksi tyttärelleen, joka oli naimisissa itävaltalaisen arkkiherttuan kanssa. Mutta ei arkkiherttuakaan kyennyt valloittamaan takaisin pohjoisia maakuntia, vaan hänen täytyi tyytyä eteläisiin, vallonilaisiin, joista nykyinen Belgia muodostui.
Pohjoiset maakunnat tunnustettiin v:n 1609 välirauhassa itsenäisiksi ja niitä hallittiin sitten tasavaltana, jossa Oranian prinssit olivat perinnöllisiä hallituksen hoitajia. He olivat kaikki harvinaisen eteviä miehiä, Moritz etevä sotapäällikkö, jonka taitoa etupäässä oli kiittäminen siitä, etteivät espanjalaiset Vilhelm Vaiteliaan murhan jälkeen voitolle päässeet, ja Fredrik Henrik erinomainen sekä sotilas että valtiomies. Keskellä kolmikymmenvuotista sotaa, johon Hollanti otti osaa Ranskan liittolaisena, nuori tasavalta jokineen, kanavineen ja tokeineen kohosi korkeimpaan kukoistukseensa ja anasti molempain Intiain kaupan. Westfalin rauhassa Espanja vihdoin pysyväisestä tunnusti Yhdistetyt Alamaat (s.o. ne maakunnat, jotka olivat yhtyneet Espanjasta erotakseen) itsenäiseksi valtakunnaksi. Ne olivat taistelunsa kautta saavuttaneet vielä enemmän kuin itsenäisyyden, niistä oli tullut suurvalta.
Pohjoisien maakuntien nopea aineellinen vaurastuminen vapaussodan aikana oli tämän pitkän ja katkeran taistelun merkillisimpiä ilmiöitä. Kesken taistelua maailman siihen aikaan mahtavinta valtakuntaa vastaan niitten väestö ja varallisuus kasvamistaan kasvoi, teollisuus ja kauppa kehittyivät hämmästyttävällä tavalla. Sodan alussa pohjoiset maakunnat olivat paljon harvemmin asutut ja köyhemmät kuin eteläiset, jotka jäivät Espanjan vallan alle, mutta sodan päättyessä suhde oli muuttunut päinvastaiseksi. Antwerpen, joka Filip II:n hallituksen alussa oli Alamaitten kaupungeista mahtavin, sodan aikana peräti rappeutui ja sen, samoin kuin monen muunkin kaupungin, kauppa ja varallisuus menetettiin Hollannille taikka vallan ulkomaille, etenkin Englannin kaupungeille. Taitavimmat ammattilaiset ja etevimmät kauppiaat muuttivat pois uskonvainoa pakoon. Sitä myöten kuin Antwerpen rappeutui, sitä myöten Amsterdam paisui. Tämän kaupungin aluetta oli monta kertaa laajennettava» jotta saatiin kaikille pakolaisille tilaa. Heidät otettiin mielihyvällä vastaan, sillä he toivat mukanaan pääomaa, ammattitaitoa ja yritteliäisyyttä. Huolimatta sodan hävityksistä ja mieshukasta pohjoisten maakuntien asukasluku sen aikana lisääntyi neljäksi miljoonaksi, joka luku oli koko joukon suurempi pohjoisten ja eteläisten yhteistä asukaslukua sodan alkaessa. Hollantilaiset merimiehet olivat kaikista taitavimmat ja yritteliäimmät, hollantilaiset kauppiaat olivat levitelleet toimiaan melkein kaikille maailman merille. Laivanrakennus oli kehittynyt niin valtavasti, että Hollannin laivaveistämöillä rakennettiin enemmän laivoja kuin Euroopan kaikilla muilla veistämöillä yhteensä. Käsi kädessä tämän vaurastumisen kanssa kävi valistuskin, niin että sekä luku- että kirjoitustaito jo silloin olivat levinneet kansansyviin riveihin ja Hollannin yliopistot, varsinkin Leydenin, joka perustettiin urhoollisen puolustuksen muistoksi, olivat Euroopan ensimmäiset. Ja tämä aika vihdoin oli Hollannin elinvoimaisen taiteenkin paras aika.
Yksi Filip II:n keino hollantilaisten kukistamiseksi oli yritys tuhota heidän kauppansa, mutta tämäkin keino kääntyi käyttäjäänsä vastaan. Alamaitten purjehtijat olivat vanhastaan hoitaneet Intian tavarain kuljetusta Lissabonista edelleen Euroopan satamiin (II, s. 171), mutta Filip kuningas kielsi nyt kaiken kaupan Alamaitten ja Iberian niemimaan välillä. Seuraus siitä oli» että hollantilaiset alkoivat kaikin voimin pyrkiä Intiaan. Sitä paitsi Espanjan oli vaikea tulla toimeen ilman Alamaitten tuotteita, ruokatavaroita ja kankaita, ja tämä seikka vaikutti, että hollantilaisten oli helppo harjoittaa Espanjan rannoilla mitä laajinta salakuljetusta, jossa espanjalainen, kansa itse oli heille kaikin tavoin avullisena virallisista kielloista huolimatta. Hollantilaiset kuljettivat vihollisilleen aseitakin ja kaikenlaisia muita sotatarpeita, niin ahnaita he olivat kauppaa tekemään. Kautta sodan sadat hollantilaiset alukset kävivät tätä luvatonta salakauppaa kaikissa Espanjan alusmaissa.
Englanti auttoi Hollantia sekä apurahoilla, että sotaväellä ja lisäksi välillisesti sen kautta, että se Elisabethin aikana enemmän kehitti sotalaivastoaan kuin kauppalaivastoaan ja sotalaivastollaan antoi Espanjan merimahdille niin musertavan iskun.
Mutta tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, ennenkuin voittajain kesken syntyi katkera kilpailu. Hollantilaisten tuottavimpia elinkeinoja oli merikalastus. Olemme jo ennen nähneet (II, s. 457), kuinka se johti kilpailuun valaanpyynnistä Huippuvuorien vesillä. Mutta kaikilla lähemmilläkin merillä hollantilaiset kalastajat olivat ylinnä, jopa siihen määrään, että kalastivat Englannin maavedetkin. Englanti lopetti tämän oikeuden ja se antoi aihetta kansainväliseen rettelöön, joka laski nykyajan merioikeuden perustukset. Hollantilainen Grotius puolusti »Mare liberum» lentokirjassaan kaikkien merien vapautta, englantilainen Selden »Mare clausum» vastakirjoituksessaan hyvin pitkälle meneviä rajoituksia. Kun käsitykset olivat niin ristiriitaiset, niin ratkaisu useinkin jäi tykeille. Vielä paljon katkerammaksi kävi kilpailu siirtomaissa, varsinkin molemmissa Intioissa. Se johti suuriin sotiin, joissa Alamaat kauan enimmäkseen olivat voitolla.
Saatuaan Intian kaupan käsiinsä Alamaat rikastuivat nopeaan ja suhdattomasti. Sinne keräytyi niin runsaasti pääomia, että rahoja lainattiin kolmea prosenttia vastaan, samaan aikaan kun Englannissa ja Ranskassa maksettiin kahdeksan. Hollantilaisista tuli maailman pankkiirit ja he pitivät tämän aseman vielä kauas seuraavaankin vuosisataan. Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla olivat ulkomaat Alamaihin velkaa noin viisi miljardia markkaa, joka sen ajan oloihin nähden oli suunnaton summa.
Seitsemästoista vuosisata oli Alamaitten, samoin kuin kuudestoista oli ollut Espanjan ja Portugalin. Mutta kahdeksannellatoista vuosisadalla niiden merimahti ja kauppa yhä enemmän jäivät Englannin ja Ranskan rinnalla takapajulle. Niiden voimat eivät ajan pitkään kyenneet ylläpitämään suurvalta-asemaa suurempien naapurikansojen ennätettyä apulähteitään kehittää.
Länsivallat Intiassa.
Kun Filip II v. 1591 sulki hollantilaisilta Portugalin satamat, eikä sieltä enää saatu Itä-Intian tuotteita, niin nämä viipymättä päättivät purjehtia perille saakka hankkiakseen niitä portugalilaisten sivu heidän omilta ostomailtaan. Mieluimmin hollantilaiset olisivat etsineet itselleen uuden väylän, jota he sitten olisivat voineet pitää yksityisomaisuutenaan, mutta Willem Barentsin ensimmäisen hukkayrityksen jälkeen älyttiin, että Aasian pohjoispuolitse oli turha pyrkiä Kaukaisen Idän ja Intian markkinoille, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin tunkeutua sinne miekka kädessä samoja väyliä kuin portugalilaiset ja espanjalaisetkin, vaikka nämä löydön, valtauksen ja paavin tuomion oikeudella yhä pitivät niitä erikoisomaisuutenaan. Englantilaiset olivat yrittäneet samaa heti, kun Filip II:n armada oli voitettu, vaikka huonolla menestyksellä. Toinen heidän laivoistaan kärsi haaksirikon menomatkalla, toinen paluumatkalla, Sansibarissa ja Malakan Pinangissa käytyään. Sitten kului kymmenkunta vaotta, ennenkuin Englannista käsin tehtiin uutta yritystä, ja tällä ajalla olivat hollantilaiset jo saaneet Itä-Intiassa pysyvän jalansijan.
Äsken perustettu hollantilainen »Ulkomaisten seutujen komppania» varusti neljä laivaa ja lähetti ne keskellä tuiminta sotaa Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan yrittämään.
Houtmanin retki.
Cornelius Houtman, jolle yrityksen johto uskottiin, oli ollut monta vuotta Portugalin palveluksessa, tehnyt Itä-Intiaan monta matkaa ja tunsi siis väylät ja paikat. Väyläoppaana hänellä oli kerallaan Jan van Linschotenin (II, s. 445) kirjoittama »Navigatio ac itinerarium», joka perustui tekijän omiin ja muidenkin matkustajain havaintoihin. Houtman suuntasi ensinnä Madagaskariin ja poikkesi sitten Etu-Intiaan, mutta kun portugalilaiset joka paikassa häntä ahdistivat, niin hän lopulta päätti purjehtia Javaan, jonka rikkaus oli hänelle tunnettu ja jossa portugalilaisilla oli verraten vähän sananvaltaa. Mutta portugalilaiset seurasivat sinnekin ja yllyttivät asukkaita häntä vastaan. Houtman koetti saada kuormat Bantamista, nykyisin raunioiksi sortuneesta kaupungista, joka siihen aikaan oli pippurikaupan keskusta Javassa, mutta portugalilaiset saivat kun saivatkin tämän juonillaan estetyksi, ja Houtmanin täytyi purjehtia edelleen. Vasta Javan itärannalla hollantilainen laivue saattoi rauhassa virkistää voimiaan. Paluumatka tapahtui pitkin Javan etelärantaa, jonka väyliä nyt ensi kerran kyntivät eurooppalaiset laivat. Taisteluitten ja muitten vastoinkäymisten kautta Houtman oli menettänyt kaksi laivaansa ja kaksi kolmannesta miehistään, mutta siitä huolimatta varustajat päättivät tämän kaupan kannattavan, jos sitä käytiin riittävillä voimilla. Kotiin tuoduista merkillisistä esineistä mainittakoon kamelikurjen näköinen kasuaari, joka lienee Javaan tuotu Ceramista tai Papuain saarilta.
Retkiä Magalhãesin salmen kautta.
Yhdistettyjen Alamaitten satamat alkoivat tämän jälkeen kilvan lähettää laivastoja Itä-Intiaan. Toiset purjehtivat tavallista tietä Hyväntoivonniemen ympäri, toiset yrittivät päästä sinne länsitietä. V. 1598 lähti ensimmäinen laivue Magalhãesin salmen kautta. Ainoastaan yksi viidestä pääsi Molukeille, ja sen portugalilaiset anastivat. Erään toisen valtasivat espanjalaiset Perussa, kolmas palasi väliltä kotia. Pari laivaa suuntasi muista myrskyssä erottuaan Japaniin, jonne toinen lopulta saapuikin, vaikka niin huonossa kunnossa, että miehistö tuskin kykeni purjehdusta hoitamaan. Laivaa johti englantilainen luotsi William Adams, kapteenin saatua surmansa kahakassa Chilen rannikolla. Adams pääsi shogunin (Japanin sijaishallitsijan) suosioon, mutta maasta häntä ei laskettu. Hän sai Japanissa tiluksia ja otti japanilaisen vaimon. Kun kapteeni John Saris v. 1613 saapui Japaniin, niin Adams sai luvan palata kotimaahansa, mutta ei enää sitä lupaa käyttänyt, vaan rupesi englantilaisen Itä-Intian komppanian asiamieheksi. Matkoja hän kuitenkin teki sekä Siamiin että Kotshinkiinaan. Hänen japanilainen nimensä oli Anjin Sama. Eräs Jedon kaduista on saanut hänestä nimensä, jota paitsi japanilaiset joka vuosi kesäk. 15 p. juhlivat hänen muistoaan.
Parempi onni oli Olivier Van Noortilla, joka syysk. 1598 lähti
Rotterdamista neljällä laivalla, Magalhãesin salmen kautta hänkin.
Anastettuaan yhden espanjalaisen laivan Chilen rannalla ja toisen
Filippinien luona hän saapui Borneon Bruneihin ja palasi Sundasalmen
kautta ja Hyväntoivonniemen ympäri, saapuen Hollantiin elokuussa 1601.
Hän oli ensimmäinen hollantilainen kapteeni, joka purjehti maan ympäri.
Vuonna 1598 Amsterdamin kauppiaat lähettivät kahdeksan laivaa amiraali J. van Neckin johdolla perustamaan vakinaisen kauppa-aseman Javaan, jonka he päättivät ottaa toimiensa tukipaikaksi Itä-Intiassa. Van Neck purjehti Hyväntoivonniemen ympäri ja pääsi onnellisesti Javaan, jossa laivoista neljä otti täydet maustekuormat. Itse hän jatkoi neljällä laivalla Molukeille, karkoitti siellä Portugalilaiset muutamilta asemilta ja teki ruhtinaitten kanssa kauppaliittoja. Otettuaan lopuksi täydet maustelastit hän palasi kaikkine laivoineen onnellisesti kotimaahan. Osa van Neckin laivastosta poikkesi Mauritiukseen, joka oli asumaton, ja istutti sinne puutarhan.
Hollantilainen Itä-Intian komppania.
Tämä onnistunut matka kiihoitti kauppiaita kaikin voimin jatkamaan tuottavaa kauppaa ja 1601 lähetettiin Itä-Intiaan neljäkymmentä laivaa, jotka kaikki palasivat täysin kuormin. Mutta kun oli pelättävää, että keskenäinen kilpailu estäisi tätä kauppaa kaikin puolin edullisesti kehittymästä, niin Itä-Intian kauppa kenraalistaattien välityksellä annettiin yhdelle ainoalle suurelle seuralle, kuululle »Itä-Intian kauppaseuralle», joka perustettiin maaliskuussa 1602 ja sai sekä valtion että koko kansan kannatuksen. Seura sai mitä laajimmat oikeudet, yksinomaisen oikeuden kaupan käyntiin Itä-Intiassa, oikeuden nimittää sinne virkamiehiä, käydä sotaa ja tehdä rauhan, solmia liittoja, leimata rahaa, rakentaa kaupungeita ja linnoja, kaikki kenraalistaattien nimessä. Seuraan liittyivät kaikki pienemmät kauppaseurat. Sen pääoma, 6.600.000 guldenia, oli ajan oloihin nähden suunnattoman suuri, kaksi vertaa suurempi kuin kaksi vuotta aikaisemmin perustetun englantilaisen Itä-Intian komppanian. Mutta liike ja toimeliaisuus olivatkin kasvaneet Yhdistyneitten Alankomaitten satamissa suunnattomasti. Grotiuksen tietojen mukaan rakennettiin niissä vuoden 1600 vaiheilla 2000 laivaa.
Hollantilaisen Itä-Intian komppanian lähettämään ensimmäiseen laivastoon kuului 13 alusta, ja sitä komensi van der Hagen. Kun hän oli Javan Bantamissa pippurikuormaa ottamassa, niin saapui sinne Amboinasta lähetystö pyytämään apua portugalilaisia vastaan. Van der Hagen mielihyvällä noudatti kutsumusta ja sitkeän vastarinnan jälkeen Amboinan portugalilainen linna valloitettiin. Se sai nyt nimeksi Victoria, ja siitä tuli hollantilaisten ensimmäinen tukikohta Aasiassa. Amboinasta käsin he vähitellen valloittivat muutkin Molukit linnoineen, Tidoria ja Ternatea lukuunottamatta, joissa espanjalaiset pitivät jonkun aikaa puoliaan.
Englantilaisten retkiä Itä-Intiaan.
Hollantilaisten koroitettua v. 1599 pippurin hinnan 3 shillingistä 6 ja 8 shillinkiin naulalta englantilaiset alkoivat täydellä todella ajatella Intian kauppaa. V. 1600 perustettiin englantilainen Itä-Intian komppania, siis paria vuotta aikaisemmin kuin hollantilainen. Neljä suurta laivaa lähetettiin v. 1601 matkaan, John Davis luotsina. Tällä retkellä huomattiin, että sitrunamehu oli mitä paras keino keripukkia vastaan. Laivasto löysi Chagos-saaret Intian meren keskeltä ja saapui sitten Nikobarien kautta Atjehiin, Sumatran rannalle, josta saatiin vähän pippuria. Lisää samaa haluttua tavaraa saatiin Javan Bantamista. Malakan salmessa anastettiin Portugalin lipulla purjehtiva kauppalaiva. Kovia myrskyjä paluumatkalla kestettyään laivasto syksyllä 1603 saapui kotiin täysin kuormin. V. 1605 lähetettiin uusi laivasto, joka toivoi saavansa tehdä vapaasti kauppaa, kun Englanti oli tehnyt Portugalin ja Espanjan kanssa rauhan, mutta hollantilaiset kävivät sotaa edelleenkin, valloittivat paraillaan toisen portugalilaisen aseman toisensa jälkeen, ja minne englantilaiset tulivatkin, kaikkialla tämä sota ja hollantilaisten kateus haittasivat heidän kauppaansa. Yksi laiva matkalla menetettiin. Kapteeni Middleton, joka tätä retkikuntaa johti, sai kuitenkin Molukeilta neilikoita, ja tästä hänet lyötiin ritariksi. V. 1607 lähetettiin jälleen kolme laivaa, jotka kulkivat toisia teitä, Sokotran ja Adenin kautta Suratiin, Etu-Intian länsirannalle. Englantilaiset koettivat sieltä käsin päästä suuren mogulin kanssa yhteyteen ja lähettivät Suratista erään kapteenin Jehangirin hoviin, jossa hän sai paljon arvokkaita tietoja Intian oloista. Matkoja alettiin sitten tehdä yhä taajemmin ja seitsemännellä matkalla, v. 1611, komppanian laivat kävivät aina Siamissa saakka, perustaen silloiseen pääkaupunkiin Ajuthiaan kauppa-aseman.
Englantilaisen komppanian kahdeksas matka (1611—13) oli muita tärkeämpi. Kapteeni John Saris purjehti silloin Japaniin saakka, ollen ensimmäinen englantilainen, joka siellä kävi. Kun hollantilaiset, joilla oli linnoja Ternatessa, Tidorissa ja Makianissa, estelivät hänen kauppaansa Molukeilla, niin Saris purjehti Japaniin ja matkusti Hiradosta maisin Jedoon viemään keisarille komppanian lahjoja. Hänen matkakertomuksessaan on mieltäkiinnittäviä tietoja Japanin silloisista kaupungeista, joista Kioto eli Miako oli suurin. Saris perusti Hiradoon pysyvän englantilaisen kauppa-aseman. Tämän matkan kautta saatiin entistä paremmat tiedot Kaukaisen Idän purjehdusoloista ja karttoihin tehtiin monta korjausta. Kapteeni Best, jonka matka alkoi v. 1612, sai Suraten edustalla loistavan voiton paljon suuremmasta portugalilaisesta laivastosta, ja tämä voitto se avasi Etu-Intian länsirannikon Englannin yritteliäisyydelle. V. 1615 Sir Thomas Roe lähetettiin Jehangirin hoviin Englantia edustamaan.
Ranskalaisten retkiä.
Ranskalaisetkin tekivät muutamia, vaikka tosin vähäpätöisiä, yrityksiä saadakseen Itä-Intiassa jalansijaa. V. 1601 lähti sinne kaksi Bretagnessa varustettua laivaa, mutta niiden matka oli kaikin puolin onneton. Toinen upposi paluumatkalla Azorien luona, toinen Malediveilla Etu-Intian edustalla. Viimeksimainitun miehistö otettiin vangiksi. François Pyrard-niminen haaksirikkoinen ranskalainen saavutti maan kieltä opittuaan Maledivien kuninkaan suosion, vaikk'ei häntä silti maasta laskettu. Viiden vuoden kuluttua saapui kuitenkin Chittagongista vihollisjoukko, joka kuninkaan surmattuaan vapautti Pyrardin ja hänen kolme toveriaan, ainoat, mitä enää oli elossa »Corbinin» miehistöstä. Pyrard kirjoitti seikkailuistaan teoksen, joka näihin saakka on ollut päälähde Maledivien ja niiden asukkaiden tuntemiseen. Vankeudesta päästyään hän kulki laajalti Intiassa ja keräsi arvokkaita tietoja, jotka monessa suhteessa ovat ainoat, mitä tältä ajalta on säilynyt. Hän kävi portugalilaisilla laivoilla Cambayssa ja Molukeilla ja julkaisi täydellisen selonteon Kaakkois-Aasian kaupasta, jonka keskustana yhä vielä oli Malakka. Afrikankin portugalilaisiin siirtokuntiin perehdyttyään hän paluumatkalla kärsi Brasilian rannalla haaksirikon, mutta käytti hyväkseen sitä aikaa, joka hänen täytyi viipyä Bahiassa, kerätäkseen vielä Brasiliastakin tietoja. Palatessaan talvella 1610 Eurooppaan Pyrard oli seikkaillut kymmenen vuotta, mutta harvinaisen hyvin käyttänyt tämän vaiherikkaan aikansa.
Vasta v. 1616 Ranskasta uudelleen lähti pari laivaa Intiaan ja v. 1619 kolme. Jälkimmäisestä retkestä on säilynyt arvokas matkakertomus, joka muun muassa sisältää tarkan kuvauksen sarvivalaasta; niitä nähtiin kaksi matkalla. Kapteeni Beaulieu tutki Kapmaan Pöytävuoren seutuja oleskellessaan Pöytälahdessa, jonka vanha nimi, Saldanhalahti, silloin juuri oli nykyiseksi muuttumassa, ja sitten Madagaskarin etelärannikon luontoa. Komoro-saarista Beaulieu kirjoitti ensimmäisen laajemman kertomuksen. Jakatrassa (Bataviassa) laivan menetettyään — petolliset hollantilaiset näyttävät sen polttaneen — hän v. 1622 palasi Ranskaan.
Paitsi edellämainittuja kansoja purjehtivat vielä tanskalaiset ja ruotsalaisetkin Intiaan kauppaa tekemään. Viimeksimainitut kuitenkin jo v. 1671 luopuivat luvusta, heidän komppaniansa kun silloin teki vararikon.
Batavia.
Alamaitten hallitus asetti v. 1610 Itä-Intiaan ylimaaherran, ja Pietari Both oli ensimmäinen, joka nimitettiin tähän korkeaan luottamustoimeen. Hän ensi työkseen lähti Jakatra-lahteen, joka on Javan luoteisrannalla, Bantam-lahdesta itään, perustaakseen sinne kaupungin hollantilaisten mahdin keskustaksi. Jakatran pikkukuningas luovutti maata linnan rakentamiseen, ja siten syntyi se ensimmäinen rakennusryhmä, josta sitten kehittyi komea Batavia. Muutamia muitakin pieniä linnoja rakennettiin ja hollantilaisten vaikutusvalta Intiassa kasvoi vuosi vuodelta.
Mutta katkeraa sotaa heidän täytyi käydä herkeämättä pitääkseen puoliaan tällä uudella toimialallaan. Espanjalaiset, joilla vielä oli Ternatessa ja Tidorissa joku tukipaikka, hyökkäsivät hollantilaisten kimppuun, missä vain heitä tapasivat, ja Euroopan sotatoimien jonkun verran helpottaessa Espanjan kuningas lähetti Itä-Intiaan entistä enemmän sotalaivoja. Espanjalaisiin yhtyivät englantilaiset, vihoissaan siitä, että hollantilaiset olivat heidät karkoittaneet Molukeilta, vieläpä Javan pikkuhallitsijatkin, niin että hollantilaisilla oli vihollisia joka puolella. Mutta he eivät säikähtäneet, vaan ryhtyivät niitä kaikkia vastaan taisteluun ja taistelivat hyvällä menestyksellä. 1615 he saivat Malakan luona loistavan voiton espanjalaisesta laivastosta. Englantilaiset kävivät Bantamin hallitsijan avulla Jakatraan rakennetun pienen hollantilaisen linnan kimppuun, mutta se sankarillisesti taistellen piti puoliaan, kunnes sai apua, ja lopputulos oli, että Jakatran pikkuruhtinaan täytyi luovuttaa maansa hollantilaisille, ja nyt sai Batavia vapaasti levitä ja turvata ympäristöään. Samalla hollantilaiset saivat käsiinsä Javan pippurikaupan, jonka pääpaikka Bantam oli.
Hollantilaiset jatkoivat sitten tarmokkaasti valloituksiaan. Banda-saaristo valloitettiin v. 1621, väestö hävitettiin sukupuuttoon ja sijaan tuotiin orjia ja rikoksentekijöitä. Amboinassa englantilaiset kilpailivat hollantilaisten kanssa, mutta heidät v. 1623 otettiin vangiksi muka salajuonien vuoksi ja kamalan kidutuksen jälkeen mestattiin. Tämä »Amboinan verioikeus» herätti Englannissa suunnatonta suuttumusta. Kuningas Jaakko I tosin tyytyi uhkauksiin, koska muka asia oli Itä-Intian komppanian yksityisasia, eikä hallituksella siis ollut syytä siilien sekaantua. Mutta yleisön kesken suuttumus oli syvä ja pitkällinen. Vasta Oliver Cromwell hankki hyvityksen. Alamaita vahingoittaakseen hän sääti, että ainoastaan englantilaiset laivat ynnä sen maan laivat, joista tavarat olivat, saivat tuoda merentakaisia tuotteita Englannin satamiin. Tämä Englannin kauppalaivaston »magna charta». joksi aikalaiset sanoivat säädöstä, olikin niin kipeä kolaus Alamaille, että ne v. 1652 aloittivat sodan. Mutta Englannin laivasto oli Cromwellin toimesta pantu erinomaiseen kuntoon, ja enimmissä tappeluissa se oli hollantilaista etevämpi. Rauha tehtiin parin vuoden kuluttua, ja siinä täytyi Hollannin vihdoinkin suostua maksamaan sovittajaisia Amboinan uhreista.
Englantilainen komppania lakkautti toimensa Molukeilla, ainoastaan Banlamissa se vielä koetti pitää puoliaan. Maaherra Van Diemen valloitti v. 1641 portugalilaisilta Malakan, ja siten oli yksi Batavian tärkeimpiä purjehdusreittejä turvattu.
Hollantilaiset olivat siten vähitellen karkoittaneet Malaiji-saaristosta kaikki eurooppalaiset kilpailijansa, mutta silti ei se vielä likimainkaan ollut kokonaan heidän vallassaan. Javassa oli mahtavia kotimaisia ruhtinaita, joitten valta ulottui naapurisaariinkin, ja nämä kauan pitivät puoliaan. Kappale kappaleelta Java vallattiin, viimeiset osat vasta viime vuosisadan alkupuoliskolla, ja vielä tänä päivänä siellä on pieni maakunta, joka on nimellisesti itsenäinen.
Hollantilaiset Japanissa.
Siamissa ja Cambodjassa portugalilaiset alussa pitivät puoliaan. Macaosta hollantilaiset niinikään turhaan koettivat heitä karkoittaa. Kun siitä ei tullut mitään, niin he anastivat Formosan, käydäkseen sieltä kauppaa Kiinan ja Japanin kanssa. Kiinalainen merirosvo Koaxinga kuitenkin v. 1662 karkoitti heidät Formosasta. Japaniin hollantilaiset perustivat ensimmäiset kauppa-asemansa v. 1609 pienelle saarelle Kiushiun länsirannalle ja siellä heille oli eduksi japanilaisten yhä kiihtyvä viha kristittyjä kohtaan. Tämä viha kohdistui etupäässä katolilaisiin, ja koska hollantilaiset protestantteina vihasivat paavilaisia vielä katkerammin, niin heidät otettiin vastaan mielisuosiolla. V. 1639 portugalilaiset karkotettiin Japanista, ja siitä pitäen hollantilaiset olivat ainoat eurooppalaiset, joita siellä suvaittiin, ja koko Japanin kauppa joutui heidän käsiinsä. Mutta heidänkin toimintaansa alettiin myöhemmin rajoittamistaan rajoittaa.
Ceylon.
V. 1637 portugalilaiset ajettiin pois Ceylonista ja hollantilaiset alkoivat siellä käydä kauppaa Etu-lntian itärannikon kanssa, jolla kuitenkin useimmat kauppapaikat olivat englantilaisten käsissä ja jossa v:sta 1642 tanskalainenkin komppania heidän kanssaan kilpaili. Tälle rannikolle englantilaiset v. 1639 rakensivat ensimmäisen linnoituksensa lähelle Madrasia, ja siitä alkoi heidän valloitustoimensa, jonka kautta sitten vähitellen koko Etu-Intia joutui heidän valtansa alle.
Hollantilaiset olivat näine toimineen kohonneet Intian ja Itä-Aasian ensimmäiseksi kauppamahdiksi. Portugalilaiset olivat perin pohjin nujerretut, englantilaiset olivat vasta ratansa alussa. Seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä hollantilaisilla jo oli 30 kauppa-asemaa kaikissa maissa Arabiasta Japaniin saakka. Ne eivät kuitenkaan yleensä olleet Hollannin aluetta, sillä hollantilaiset olivat ensi sijassa kauppiaita eivätkä tavoitelleet valtiollista mahtiasemaa. Varsinainen siirtokunta oli ainoastaan Java. Hollantilaiset yleensä vain tekivät sopimuksia ruhtinaitten kanssa saadakseen heidän maittensa kaupan yksinoikeudekseen. Niiden sisälliseen hallintoon he eivät puuttuneet.
Tästä itämaitten kaupasta oli suunnattomat voitot. Vuosisatana, joka alkoi v. 1620, hollantilainen Itä-Intian komppania keskimäärin jakoi 12—25 % voittoa osakkailleen, jopa joskus 50, 60 ja 75:kin %. Rosvojen, kilpailevain valtain ja muitten vaarain pelko pakotti järjestämään kaupan hyvin perusteellisesti. Kauppalaivat purjehtivat mennen tullen suurissa laivastoissa, joita sotalaivat saattelivat. Laivastoita lähti Amsterdamista kolmasti vuodessa, keväällä, syksyllä ja talvella. Ne veivät mennessään Uudesta maailmasta saatuja jaloja metalleja ynnä Hollannin teollisuustuotteita — jopa suolattua tilliäkin — ja vaihtoivat nämä tavarat Itämaitten tuotteihin. Samoin kuin Espanjalaiset hollantilaisetkin tuomitsivat kuolemaan jokaisen, joka rikkoi komppanian kauppayksinoikeutta. Kartat pidettiin visusti salassa ja kapteeneja, jotka näyttivät muukalaisille hollantilaisten valmistamia karttoja, rangaistiin raipoilla, polttoleimoilla taikka maanpaolla. Muukalaisille laivoille ei annettu luotseja, vaikkapa ne olisivat hädässä olleet.
Mutta toiselta puolen hollantilaiset eivät nylkeneet aasialaisia kauppatuttaviaan niin kamalasti kuin espanjalaiset ja portugalilaiset. He eivät pakottaneet heitä ostamaan eurooppalaisia tavaroita, vaan koettivat heissä kehittää niitten tarvetta. Tämä tarve taas elvytti maan asukkaitten omia elinkeinoja, sillä heidän tietysti oli hankittava semmoisia tuotteita, joilla voitiin muukalaisia tavaroita ostaa.
Uskon asioissa hollantilaiset olivat aivan suvaitsevaiset, ja se seikka oli omiaan mitä tehokkaimmin tasoittamaan heidän tietään, sillä portugalilaisten käännytyskiihko se varsinkin oli herättänyt katkeria vihoja kristittyjä vastaan.
Kilpailu Etu-Intiassa.
Hollantilaiset olivat askel askelelta karkoittaneet englantilaiset Malaiji-saaristosta, niin ettei näillä kuudennentoista vuosisadan lopulla ollut kuin muuan linna Sumatrassa, jonne he olivat muuttaneet pippurikauppansa. Mutta Etu-Intiassa englantilaisten vaikutusvalta kasvamistaan kasvoi. V. 1665 englantilainen Itä-Intian komppania Kaarle kuninkaalta sai Bombayn, joka kuului kuningattaren, portugalilaisen prinsessan, myötäjäisiin. Koromandel-rannikollekin rakennettiin linnoja ja v. 1696 englantilaiset saivat jalansijan Gangeen suistamossa, jonne Hugli-putaan rannalle perustettiin linna. Tästä linnasta kasvoi sitten Calcutta.
Ranskalaiset perustivat kauppa-asemia Suratiin ja Masulipatamiin ennen tulleiden kanssa kilpaillakseen. He olisivat kaikin mokomin tahtoneet saada haltuunsa tuomaskristittyjen vanhat keskustat, Madrasin ja St Thomaan, mutta hollantilaiset Ludvig XIV:n aikana karkottivat heidät näistä paikoista. Pondichérissa, Madraan eteläpuolella, he kuitenkin saivat jalansijan, ja tämä paikka on siitä saakka pysynyt ranskalaisena.
Ranskalaiset Siamissa ja Madagaskarissa.
Ranskalainen kauppakomppania ulotti vielä tointaan Siamiinkin, jossa hollantilaisilla jo paljon ennen oli ollut kauppa-asemia. Näiden valta oli siellä kasvanut niin suureksi, että Siamin hallitsija pelkäsi heidän rupeavan hänen maassaan aluetta anastamaan ja kauppamonopolia vaatimaan samalla tavalla kuin Javassakin. Hän pyysi apua Ludvig XIV:ltä, jonka maine oli hänenkin korviinsa kantanut. V. 1686 saapuikin ranskalaista sotaväkeä, joka valtasi sekä Bangkokin että Merguin, ja hollantilaiset karkoitettiin maasta. Mutta ranskalaisten kopeuden ja käännytyskiihkon vuoksi siamilaiset, suuttuivat heihinkin. Vallankumous, jota hollantilaiset avustivat, kukisti ranskalaisystävällisen kuninkaan ja ranskalaiset vuorostaan karkoitettiin maasta.
Kardinaali Richelieu oli heti huomannut, että Madagaskar asemansa vuoksi Intian kaupan varrella olisi tärkeä omistettava, ja ryhtyi toimiin sen valtaamiseksi, saari kun jo oli ruvennut herättämään englantilaistenkin huomiota. Ranskalaiset anastivat itärannalta muutamia kohtia ja rakensivat eteläpäähän linnan, mutta heidän aikeensa eivät sen koommin menestyneet. Maan asukkaat tosin olivat alussa ystävällisiä, mutta suuttuivat sitten ranskalaisten harjoittaman orjanryöstön ja käännytystoimen johdosta. Colbertin aikana Madagaskarille annettiin nimeksi »Dauphinin saari» ja koko saariryhmälle »Itä-Ranska». Se aiottiin täydellä todella asuttaa ja muuttaa ranskalaiseksi, mutta pari kapinaa, joissa kaatui melkoinen joukko valkoisia, teki tämän yrityksen tyhjäksi. Eloon jääneet vietiin Bourbon-saareen, jossa asutusyritykset kantoivat paremman hedelmän.
Matkustajia ja seikkailijoita.
Intiaan ja Kaukaiseen Itään alkoi saapua kauppiaitten keralla yhä enemmän seikkailijoitakin tutustumaan Idän kuuluihin valtakuntiin, ja kun useat näistä julkaisivat vaiheistaan kirjoja, niin lisääntyi maitten tuntemus heidänkin toimestaan suuressa määrin. Ranskalainen Vincent le Blanc samoili neljäkymmentä vuotta Itämaita, kulkien Syyriasta, Arabiasta ja Samarkandista Peguun, Siamiin ja Javaan saakka. Afrikassa hän tutustui Abyssiniaan, Egyptiin ja Marokkoon. Matkakertomus julkaistiin v. 1648 hänen kuolemansa jälkeen. Portugalilainen Pedro Teixeira, joka kulki melkein yhtä laajalti, julkaisi matkakertomuksen v. 1610. Englantilainen Thomas Coryat matkusti Vähän-Aasian, Palestiinan ja Mesopotamian kautta Persiaan ja sieltä Kandaharin kautta Intiaan, jossa hän kuoli v. 1617. Hänen kirjeensä julkaistiin. Onneton rakkaus sai venezialaisen Pietro della Vallen v. 1614 tarttumaan matkasauvaan. Hän kulki Palestiinan kautta Babylonin raunioille ja meni Bagdadissa naimisiin ihanan cirkassittaren kanssa, joka kuolemaansa saakka matkusti hänen seurassaan. Della Valle kävi Persian hovissa, matkusteli shahin maissa laajalti, kulki sitten Intiaan ja palasi Arabian, Bassran ja Alepon kautta Eurooppaan. Hänenkin matkakertomuksessaan, joka v. 1652 julkaistiin, on paljon arvokkaita havaintoja.
Yllä luetellut olivat yksityisiä seikkailijoita. Mutta Itämaitten hoveissa kävi paljon semmoisiakin henkilöitä, joilla oli Euroopan valloilta diplomatinen tehtävä. Sir Thomas Roe, jonka matkan jo edellä mainitsimme, oleskeli lähes kolme vuotta Jehangirin hovissa Ajmeressä. Hänen matkakertomuksensa sisältää paljon tietoja Pohjois-Intian silloisista oloista. William Methold, Englannin Itä-Intian komppanian virkamies, kävi v. 1622 Golcondan timanttikaivoksissa ja julkaisi niistä luotettavamman kertomuksen kuin Sinbadit, Marco Polot ja muut. Persian hovissa kävi useitakin lähetystöjä, englantilaisia, saksalaisia, venäläisiä ja v. 1683 ruotsalainenkin Ludvig Fabritiuksen johdolla. Tämän lähetystön mukana matkusti saksalainen Engelbrecht Kaempfer, kuulu lääkäri ja luonnontutkija. Kaempfer jatkoi Persiasta matkaa Intiaan, rupesi Hollannin palvelukseen ja Intiassa laajalti retkeiltyään lähti Japaniin, jonka oloista hän kokosi paljon tietoja, kolme vuotta siellä oleskellen. Fabritius antoi ensimmäiset tiedot mordvalaisten suomensukuisuudesta.
Ajan ehtiessä matkustajain luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ainoastaan muutamia tunnetuimpia voimme edellisten lisäksi mainita. Ranskalainen Jean Baptiste Tavemier osteli Itämailta timantteja ja muita jalokiviä, joita hän sitten möi Eurooppaan. Hänen matkakertomuksensa, joka julkaistiin Parisissa vv. 1677—79, sisältää arvokkaita tietoja Itämaitten kaupasta ja kauppateistä, varsinkin Intian timanttikaivoksista. Eräs toinen ranskalainen, François Bernier, oli muutamia vuosia Aurangzeb suurmogulin lääkärinä. Hänen kirjansa käsittelee varsinkin suurmogulien valtakuntaa, ja hänen kertomuksensa Kashmirista on vanhin, mitä yleensä on olemassa. Jean de Thévenot oli kuulu maateiden matkustaja, Sir John Chardin jalokivikauppias ja matkustaja.
Ne yritykset, retket ja seikkailut, joista olemme edellä lyhyeen maininneet, enemmän niiden merkityksellistä yhteisyyttä kuin yksityisseikkoja silmällä pitäen, eivät tosin monikaan olleet uusia löytöjä, mutta siitä huolimatta Etelä-Aasian maantieteellisten olojen tunteminen niiden kautta syventyi arvaamattomassa määrässä, kehittyi seikkaperäisemmäksi ja joutui yleissivistyksen omaksi, siihen saakka oltuaan yhden tai parin maan kateellisesti kätkemänä erikoistietona. Mutta ne olot, jotka taistelu Intian vallitsemisesta näin loi, olivat myös varsinaisien suurien löytöretkienkin edellytyksenä ja aiheena, ja näihin maantuntemuksen rajapaalujen siirtoihin uusille tuntemattomille alueille käymme seuraavassa tutustumaan.
Australian löytäjät.
Aina siitä pitäen kuin Ptolemaios Intian meren eteläpuolelle oli piirtänyt manteren, oli uskottu tämän »Terra Australiin» olemassaoloon ja sen löytäminen ja anastaminen askarrutti yhä enemmän purjehtijain mieltä, kuta enemmän valtamerien muut rannat alkoivat olla vakoiltuina. Yhdeltä kulmalta jo luultiin oltavan varmat sen pohjoisrajasta: sen luultiin alkavan Magalhãesin salmesta. Espanjalaiset purjehtijat etsivät jatkoa Tyynestä merestä, kuten olemme jo ennen kertoneet (II, st. 216 ja 219). Hyvin kauan luultiin Javan siihen kuuluvan, eikä tämä usko tahtonut maantieteilijöistä erota sittenkään, vaikka Del Cano, Drake ja Cavendish olivat Javan eteläpuolitse purjehtineet Intian meren poikki. Vasta hollantilaiset purjehtijat lopullisesti saivat tämän harhaluulon kumotuksi. Kauemmin kului, ennenkuin Uuden Guinean saariluonne tuli todetuksi. Tyhjää täynnään oli kartoilla kaikki sen pohjoisrannasta ja Pienistä Sunda-saarista etelää kohti. Kun hollantilaiset saapuivat Itä-Intiaan, oli heillä siis Australian kulmilla suuri maantieteellinen tehtävä ratkaistavanaan, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he siihen ryhtyivät.
»Duifken».
V. 1605 Javan Bantamista lähetettiin »Duifken»- (kyyhkynen) niminen laiva Uuden Guinean rantoja tutkimaan. Willem Janszoon näyttää seuranneen Uuden Guinean länsirantaa aina Torreksen salmeen saakka, mutta kääntyneen sitten etelää kohti ja tulleen Carpentaria-lahteen, jonka itärantaa hän purjehti jotenkin kauas etelään. Hän on siis, mikäli tiedetään, ensimmäinen purjehtija, joka näki Australian rannan. Mutta luullen Torreksen salmea lukemattomine saarineen ja matalikkoineen lahdeksi hän päätti löytämänsä uuden rannan Uuden Guinean jatkoksi. Janszoon näki Australian rannalla moniaassa paikassa alkuasukkaitakin, joitten hän sanoo olleen villejä ja mustia. Merimiehet yrittivät tehdä niiden kanssa kauppaa, mutta yhdeksän »Duifkenin» miestä sai tässä kohtauksessa surmansa. Etäisin nokka sai nimekseen Kap Keerweer (»palaa takaisin»), jonka nykyisistäkin kartoista löydämme. »Duifken» palasi kesäkuussa 1606 takaisin Sunda-saarille ja löysi siis epäilemättä ennen Torresta Australian manteren, sillä Torres oli saman kesän kesäkuussa vielä Uusilla Hebrideillä (vrt. II, s. 219).
Schouten ja Le Maire.
Torreksen purjehdus salmen kautta, joka on hänestä nimen saanut, ei vaikuttanut mitään hollantilaisten seuraaviin retkiin, koska espanjalaiset pitivät tämän, niinkuin yleensä muutkin löytönsä, salassa. Jotenkin samanlaiselle retkelle kuin Quiros ja Torres lähtivät v. 1615 hollantilaiset Willem Corneliszoon Schouten ja Jacob Le Maire. Kun Hollannissa ei kenelläkään muulla kuin Itä-Intian komppanialla ollut oikeutta purjehtia Itä-Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri, sen enempää kuin Magalhãesinkaan salmen kautta, niin eräs kauppiasryhmä lähetti yllämainitut kapteenit etsimään Magalhãesin salmen eteläpuolelta uutta väylää Tyyneen mereen. He toivoivat, että Tyynen meren eteläosista löydettäisiin uusia rikkaita maita, joitten kanssa muutkin kuin komppania saisivat tehdä tuottavaa kauppaa. Loaysan ja Draken näkemykset tosin olivat jo osoittaneet, että Tulimaa luultavasti olikin saari, mutta asia oli saanut jäädä tarkemmin tutkimatta. Retkikunta löysikin Tulimaan kaakkoispäästä salmen, jonka nimi, Le Maire-salmi, yhä säilyttää löytäjänsä muistoa. Salmen vasen ranta, jonka saariluonne vasta neljännesvuosisataa myöhemmin huomattiin, sai nimekseen Staaten Land Hollannin kenraalistaattein kunniaksi. 29 p. tammik. 1616 sivuutettiin Tulimaa-saariston eteläisin nokka, joka sai nimensä Schoutenin syntymäkaupungista Hoornista. Kap Hoornin myrskyjen takaa aukenivat Etelämeren eli Tyynen meren ulapat.
Poikettuaan Juan Fernandez-saarille molemmat kapteenit aikoivat purjehtia meren poikki eteläisempää reittiä kuin tavallisesti, mutta tuuliolot pakottivat laskemaan pohjoisemmaksi, kunnes tavattiin kaakkoispasaadi. Matalilta saarilta, joita löydettiin useita, ohjattiin kuitenkin eteläisempää reittiä kuin kukaan sitä ennen, Fidshi-, Samoa- ja Tongasaaristojen välitse purjehtien. Mutta kun toivottua etelämaata ei näkynyt, ei kuulunut, niin Schouten käänsi matkan luodetta kohti ja purjehti Uuden Guinean pohjoispuolitse, välillä useita uusia saaria nähden, Javaan, jonne toinen laivoista saapuikin — toinen oli täytynyt matkalla polttaa. Hollantilainen kuvernööri otti ansiokkaitten maanmiestensä laivan takavarikkoon, koska se oli loukannut komppanian etuoikeuksia, ja kotimatkalla Le Maire mielipahasta riutui ja kuoli.
Australian länsirannikko.
V. 1616 Itä-Intian komppania käski kapteenejaan Hyväntoivonniemestä itäänpäin suunnatessaan purjehtimaan entistä etelämmitse, toivoen sieltä löytyvän paremman väylän Javaan. Samana vuonna kapteeni Dirck Hartogszoon odottamatta tapasikin maata vähän käännepiirin eteläpuolelta, kappaleen Australian mannerta, taikka oikeammin sen edustalla olevaa saarta, jolla nyt on löytäjän nimi. Matkaa pohjoista kohti jatkaessaan hän hyvän matkaa seuraili tätä rannikkoa, nimittäen sen laivansa mukaan Eendracht-maaksi; löytäjä varmistui paikalla siitä, että hän oli nähnyt etelämaan rannan. Seuraavina vuosina useat muutkin purjehtijat tapasivat rannan samoilta seuduilta ja v. 1619 kaksi laivaa koko joukon etelämpääkin, 32:selta asteelta eteläistä leveyttä. Purjehdittuaan rantaa pohjoista kohti kapteenit varmistuivat siitä, että kaikki tämä maa oli samaa kuin Dirck Hartogszoonin löytämä. V. 1622 Leeuwin löysi Australian länsirannan eteläisimmän kohdan, josta ranta kääntyi itää kohti. Niemen nimi on siitä kartoissamme Kap Leeuwin.
V. 1629 François Pelsaert kärsi haaksirikon Australian rannikolla 28:nnella leveysasteella, ja Bataviaan avoimella veneellä matkaa jatkaessaan hän kartoitti osan länsirannikkoa. Rantahyöky oli niin ankaraa ja äyräs niin jyrkkää, että hän vasta monen turhan yrityksen jälkeen pääsi maihin. Maa näytti hänestä aivan erikoisen karulta. Asukkaitakin nähtiin, mutta heidän kanssaan ei päästy minkäänlaiseen yhteyteen. Bataviasta Pelsaert palasi laivalla pelastamaan Abrolhos-saarille Australian rannikolle jättämiään miehiä, sai ilmi kapinayrityksen, hirtätti muutamia yllyttäjistä ja jätti kaksi Australian mantereelle ehkä vielä kamalampaan kuolemaan. He olivat kauan toivotun Etelämaan ensimmäiset valkoiset asukkaat. 13 vuoden kuluessa oli Australian länsirannikko näin tullut tunnetuksi Kap Leeuwinistä Kauriin kääntöpiirin ohi aina siihen kohtaan, jossa sen suunta muuttuu koilliseksi. V. 1627 »Gylden Zeepard»-niminen laiva purjehti etelärannikkoakin aina 133:nteen pituusasteeseen saakka, mutta tämän matkan vaiheista ei valitettavasti tiedetä juuri mitään.
Uusi Guinea.
Jan Carstenszoon tutki v. 1623 Uuden Guinean rannikkoa ja näki saaren sisäosista sen korkean luoksepääsemättömän lumivuorijonon, jonka korkein kukkula on hänestä nimensä saanut. Hänkin luuli Torreksen salmea lahdeksi ja purjehti sen matalikoita vältellen Australian rannikolle. Toinen laivoista tutki Carpentaria-lahden itärannikkoa, toinen, »Amhem», länsirannikkoa, jolla vieläkin on sen nimi. Vasta v. 1636 tutkimusta jatkettiin, ja silloin Melville-saari ja läheiset mannerrannat tulivat tunnetuiksi. Melkein jokainen näistä retkikunnista menetti miehiä Uuden Guinean rannikolla asukkaitten petollisuuden kautta. Tutkimustyön näin pitkälle edistyttyä hollantilaiset viranomaiset lähettivät Tasmanin, erään aikansa etevimpiä purjehtijoita, liittämään yhteen kaikki nämä löydöt ja samalla niitä jatkamaan.
Abel Tasmanin retket.
Abel Janszoon Tasman, joka oli syntynyt v. 1603, saapui Intiaan v. 1633 ja saavutti siellä taitavan purjehtijan maineen, jonka vuoksi hänelle uskottiin varsinkin löytöretkien johto. Selvitettyään Itä-Intian komppanian palveluksessa Molukkien väyliä hän v. 1639 lähti yhdessä kapteeni Quastin kanssa etsimään Tyynen meren pohjoisosista »Kulta- ja Hopeasaaria» (11, s. 167), jotka huhun mukaan eräs portugalilainen laiva oli löytänyt v. 1584 35:nnen ja 40:nnen pohj. leveyspiirin välimailta. Espanjalaiset olivat jo tarpeekseen saakka etsineet näitä kultia ja hopeita ja kaunista lempeätä valkoista kansaa, joka ne omisti, ja hollantilaiset lähtivät yhtä ahnaasti etsiskelyjä jatkamaan kuultuaan huhun Japanista asiamieheltään. Mutta Tasmanin ja Quastinkin etsimiset olivat turhat. He löysivät kuitenkin Bonin saaret ja korjasivat koko joukon Filippiinien ja Japanin karttaa. Heidän työtään jatkoi muutaman vuoden kuluttua Marten Vries, joka tutki Jesson rankoja, sillä vaikka jesuiitat De Angelis ja Carvalho jo olivat siellä käyneet, ei kuitenkaan varmaan tiedetty, oliko se itsenäinen saari. Pitkän matkan Sahalininkin rantaa Vriesin retkikunta tutki, voimatta kuitenkaan täydelleen selvittää näiden maiden luonnetta ja yhteenkuuluvaisuutta.
Elokuussa v. 1642 Tasman lähti Bataviasta kahdella laivalla suurelle löytöretkelleen. Frans Visscher, hollantilaisten kokenein ja luotettavin kartoittaja ja luotsi, seurasi mukana purjehduksen oppaana. Kuvernööri Van Diemen oli antanut retkikunnan toimeksi Intian meren eteläosien tutkimisen, sillä 40:ttä leveyspiiriä etelämmäksi ei vielä ainoakaan laiva ollut päässyt. Toiseksi Tasmanin piti etsiä salmi, jonka luultiin olevan Australian etelä- ja pohjoisosien välillä; toivottiin siitä mukavaa ja suoraa kauppatietä Chileen. Ja vihdoin oli selvitettävä, oliko Uusi Guinea samaa maata kuin Australia.
Tasman ohjasi ensinnä Mauritiukseen, jonne oli perustettu vankisiirtokunta, ja sieltä 40:nnelle leveyspiirille etelää kohti ja tämän jälkeen kaakkoon. 4 1/2° Kerguelenin pohjoispuolella jouduttiin sumuihin, ja kun meressä nähtiin leviä, ruohoja ja lehtiä ja niistä päätettiin maan olevan lähellä, niin suunta muutettiin itäiseksi. Tasman kävi kuitenkin lähellä 50:ttä eteläistä leveyspiiriä, 10° etelämpänä kuin kukaan ennen häntä Intian meren keskiosissa. Hän oli nyt »urheiden länsituulien» kehässä, ja matka sujui nopeaan.
Tasmania.
Marraskuun 4 p. nähtiin hyvin korkea maa, joka oli aivan tuntematon. Se oli Tasmanian lounaisranta. Tasman nimitti löytönsä kuvernöörin mukaan Van Diemenin maaksi; vasta myöhemmin se on saanut hänestä nimensä. Kuukauden päivät Tasman risteili rannikolla, laatien kartan sen lahdista, niemistä ja saarista. Säät olivat niin myrskyiset, että vasta jouluk. 2 p. voitiin mennä maihin. Maa huomattiin tosin korkeaksi, mutta tasaiseksi ja kasvullisuuden peittämäksi. Metsät olivat kuitenkin harvat ja aluskasvistoa vähän. Nähtiin asukkaistakin merkkejä: kaksi puuta, joiden rungossa oli aina viiden jalan päässä lovet kiipeämisen helpottamiseksi. Merimiehet siitä päättelivät, että asukkaat mahtoivat olla oikeita jättiläisiä. Nähtiin eläimen jalanjälkiä, joiden kynnensijat merimiesten mielestä muistuttivat tiikeriä.
Uusi Seelanti.
Tuulien muututtua epäsuotuisiksi palattiin merelle ja purjehdittiin kahdeksan päivää itää kohti. Jouluk. 13 p. nähtiin jälleen korkea tuntematon maa, jonka kahdenkertainen vuorijono Tasmanin mielestä muistutti Formosaa. Hän oli tullut Uuden Seelannin Eteläsaaren länsirannalle ja luuli sitä samaksi maaksi, jonka Schouten ja Le Maire olivat tavanneet Tulimaan kaakkoispuolelta ja nimittäneet Staaten-maaksi. Tasman laski molempien saarien väliseen salmeen, luullen sitä ensin lahdeksi. Rannalla tavattiin maanasukkaita, mutta tutustuminen heihin muodostui hyvin surulliseksi tapaukseksi. He yllättivät ja tappoivat neljä merimiestä, ja lahti sai siitä »Murhamiesten lahden» nimen. Kansa oli tavallisen kookasta. Ihonväri oli ruskeankeltainen, ruumiin yläosa vyötäisistä alkaen alaston. Päälaella oli mustat hiustukot ja näissä valkoisia sulkia. Ääni oli karkea ja heidän torvissaan oli melkein trumpetin ääni. Veneet olivat kahdenkertaiset, kannella yhdistetyt. Vaikkei Tasman salmea löytänytkään, luuli hän kuitenkin tätä vettä salmeksi, koska siinä sisemmäs purjehdittaessa tuli vastaan toinen vuoksiaalto. Jouluk. 26 p. jatkettiin matkaa Pohjoissaaren länsirantaa seuraten pohjoista kohti ja tultiin Uuden Seelannin pohjoiskärkeen, joka sai nimekseen Kap Maria Van Diemen. Kun siinä tuli vastaan koillisesta käyvä suuri aallokko, niin Tasman päätti matkan itää kohti olevan vapaan.
Hän lähti sen vuoksi pyrkimään Schoutenin löytämille Cocos- ja Hoornsaariita. 29 p. tammik. tultiin Tonga-tabuun, Tonga-saariston pääsaareen, jonka asukkaat ottivat purjehtijat ystävällisesti vastaan. Sieltä saatiin sekä sikoja että siipikarjaa, jonka jälkeen purjehdittiin luodetta kohti Fidshi-saariston kautta, Vanna Levun niemitse. Nykyisen Uusi Mecklenburg-saaren ohi purjehtien Tasman sitten seurasi Uuden Guinean pohjoisrantaa länsipäähän ja löysi Jilolon ja Uuden Guinean välisen salmen, joka siihen saakka oli ollut hollantilaisille tuntematon. Suoritettuaan näin tutkimusretken, joka Magalhãesin matkan jälkeen oli kaikkia muita tärkeämpi, Tasman toukok. 14 p. ankkuroi laivansa Batavian satamaan. Hän oli ensimmäiseksi ja viimeiseksi osoittanut, ettei Australian ja oletetun etelänapamaan välillä ollut mitään yhteyttä, ja Uuden Seelannin löytäessään saattanut salasta ilmi ainoan suuremman maan, mikä napamaitten ulkopuolella enää odotti löytäjäänsä. Hän oli purjehtinut päälle viisituhatta meripenikulmaa merta, jolla ei siihen saakka kukaan ollut käynyt. Matkan laatua osoittaa, että kului vuosisata, ennenkuin kukaan sen jälkeen purjehti samoilla vesillä. Mutta suuren kiitoksen matkan onnistumisesta ansaitsi epäilemättä myös luotsi Visscher, jonka neuvoa Tasman taajaan kysyi.
Uuden Guinean eteläranta jäi Tasmanilta tällä retkellä tutkimatta. Sitä varten hänelle v. 1644 varustettiin kolme laivaa, joiden seikkailuista ei kuitenkaan ole säilynyt mitään kertomusta. Mutta tarkasta kartasta, johon sen tulokset yhdistettiin, näemme Tasmanin purjehtineen Uuden Guinean etelärantaa Torreksen salmeen, jota ei hänkään salmeksi huomannut, kulkeneen sen suitse Carpentaria-lahteen, kartoittaneen tämän rannat, ehkä lahdelle nimenkin antaneen, ja purjehtineen sitten Australian luoteisrantaa läheltä seuraillen aina Kauriin käännepiiriin saakka. Hän siis liitti yhteen aikaisemmin tehdyt löydöt ja epäsi sen arvelun, että Australian luoteisrannalta ehkä kulki maan poikki salmi. Maan sisäosista retkikunta ei hankkinut mitään tietoa, se vain purjehti rannat.
Uudelle manterelle, jonka olemassaolo näin oli todistettu, annettiin nimeksi »Komppanian Uudet Alamaat», joka kömpelö nimi piankin muutettiin »Uudeksi Hollanniksi». Löydetyn maanosan, itäranta sai vielä enemmän kuin vuosisadan odottaa purjehtijaansa. Hollantilaiset eivät enää jatkaneet uteluitaan, koska Australia näytti tarjoavan hyvin vähän kaupan saaliita. Kauppa taas oli heille pääasia.
Jesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.
Uskonpuhdistus oli jälleen herättänyt katolisessa kirkossa taistelevan hengen ja siitä olivat syntyneet ne katkerat sisälliset uskonvainot ja suuret kansainväliset uskonsodat kaikkine hirmuineen, joiden merkeissä Eurooppa eli kolmikymmenvuotisen sodan loppuun saakka ja vielä myöhemminkin. Katolisen kirkon vimmatussa itsepuolustuksessa oli kuitenkin kauniimpikin lehti. Se jälleen kehoitti lähetyssaarnaajia lähtemään etäisiin maihin ja valloittamaan kirkolle pakanakansaan keskuudesta uusia seurakuntia niiden sijaan, joita se oli kristikunnassa menettänyt. Tämä pakanalähetys on varsinkin jesuiittain veljeskunnan synkän historian valopuolia. Veljeskunta ei vain ryhtynyt uudella innolla jatkamaan edellisten vuosisatain työtä, vaan teki sen myös uudessa hengessä. Se ei enää kastanut tulella ja miekalla, vaan esiintyi ensi sijassa opettavana ja sivistyksen levittäjänä. Sovelluttaen esiintymisensä eri kansain kehityssuunnan mukaan Pakanalähetyksen myötä kulki veljeskunnan jäseniä nestorialaisten ja Kublai kaanin aikaisten katolilaisten lähetyssaarnaajain polkuja Kiinaan saakka, ja sovelluttaen vaikutuksensa tämän korkealle kehittyneen ikivanhan sivistyksen mukaan he siellä esiintyivät lähetys-toimensa ohella länsimaisen tieteen edustajina ja sen kautta saavuttivatkin paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin konsanaan saarnamiehinä. Kiinalaiset ehkä antoivat suurimman arvon heidän tähtitieteelliselle opilleen, länsimailla taas on enimmän syytä kiittää sitä arvaamattoman suurta työtä, jonka he suorittivat Kiinan maantieteen hyväksi. Kun eurooppalaisten myöhemmin kävi yhä vaikeammaksi päästä Kiinan sisäosiin, niin on Kiinan kartta vuosisatoja suureksi osaksi ollut jesuiittain näihin aikoihin suorittaman työn varassa.
Bento de Goes.
Bento (Benedictus) de Goes, jesuiittain veljeskunnan maallikkojäsen, lähti v. 1603 Intiasta matkaan etsiäkseen suurta Cathayn valtakuntaa, josta keskiajan matkustajat olivat niin paljon kertoneet. Siitä saakka kuin Juhana Marignolli (I, s. 372) v. 1542 oli saapunut suurkaanin hoviin, ei ainoakaan eurooppalainen, mikäli tiedetään, ollut kulkenut maatietä Pekingiin. Tosin olivat portugalilaiset purjehtien käyneet Kiinan satamissa, mutta siitä huolimatta olivat tiedot Kaukaisen Idän maista yhä niin häilyväiset ettei edes tarkalleen tiedetty, olivatko Kiina ja Cathay sama maa. Intiassa olevien jesuiittain huomio kääntyi Kiinaan siitä syystä, että sieltä oli Kashgarin kautta tullut Akbarin hoviin muhamedilainen lähetyssaarnaaja. Goes lähetettiin eräitten muitten jesuiittain kanssa koettamaan, menestyisikö käännytys tällä uudella alueella. Hän oli Azoreilta kotoisin ja oli tullut Intiaan portugalilaisena sotamiehenä.
Goesin matka piti seutujen kautta, joissa eurooppalaiset eivät sen koommin ole käyneet, ennenkuin yhdeksännellätoista vuosisadalla, mutta valitettavasti ovat tiedot siitä hyvän puutteelliset. Hän lähti alkupuolella vuotta 1603 Agrasta, jossa Akbarin hovi siihen aikaan oli, kulkien kauppiaitten tavallista tietä Himalajan länsipään ympäri Itä-Turkestaniin, Peshawarista Kabuliin, Hindukushin poikki Badakshaniin ja Pamiriin ja sieltä edelleen Jarkandiin ja Khotaniin. Marraskuussa 1604 Goes liittyi Kiinaan menevään karavaniin, joka noudatteli Tianshanin eteläistä lievettä. Goes kuuli kauppiailta, että Cathay todenteolla oli sama maa kuin Kiina. Sutshoun kaupungista, joka on nykyisen Kansu-maakunnan äärimmäinen, hän suurella vaivalla sai lähetetyksi sanoman uskonveljilleen Pekingiin, ja sieltä saapui maaliskuussa 1607 muuan kiinalainen kristitty hänelle apua tuomaan. Goesin voimat olivat kuitenkin silloin jo niin riutuneet, että hän muutaman päivän kuluttua kuoli. Muhamedilaiset olivat Sutshoussa kaiken aikaa häntä ahdistaneet ja epäiltiin heidän myrkyttäneen hänet. Hänen kuoltuaan he anastivat kaikki hänen tavaransa. Näiden joukossa oli tarkka päiväkirja. Siitä varmaan olisi saatu arvokkaita tietoja reitistä, jota ei sen koommin kukaan eurooppalainen kulkenut 250:een vuoteen.
Antonio de Andrade.
Antonio de Andrade, jesuiitta hänkin, lähti v. 1624 Agrasta seikalliselle matkalle Himalajan takana oleviin tuntemattomiin maihin. Hän oli ensimmäinen varsinaisen Himalajan poikki kulkenut eurooppalainen ja ensimmäinen, joka Tibetiin tunkeutui; otaksumme nimittäin, ettei munkki Odorik, joka neljännentoista vuosisadan alkupuolella sai Lhasasta ensimmäiset tiedot, käynyt siellä itse, vaan hankki ne buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta (I, s. 370). Pyhiinvaeltajiin yhtyen Andrade nousi Gangeen vartta aina Mana-solaan saakka ja kulki sieltä Sutlejn latvoille Tsaparangiin, josta hän ennen vuoden loppua palasi Intiaan. Tästä matkasta johtuivat eurooppalaisten ja Tibetin väliset pitkälliset yhteydet, jotka vasta yhdeksännentoista vuosisadan alussa Tibetin sulkemisen kautta päättyivät. Seuraava matka Tibetiin tehtiin Kiinan puolelta.
Lähetyssaarmaajat Loomassa-
Portugalilaisten kauppiaitten ja rosvojen käynneistä muutamissa Kiinan satamissa maantiede ei paljoa kostunut. Kiinalaiset suuttuivat heihin siihen määrään, että tuota pikaa sulkivat heiltä kaikki satamansa (II, s. 169). Vasta kun latinalainen kirkko uudelleen aloitti lähetystyönsä, alkoi tästä suunnattomasta väkirikkaasta maasta herua enemmän tietoja. Ensimmäinen tämän uuden lähetystoimen edustaja oli Juan Gonzales de Mendoza, joka v. 1585 julkaisi kertomuksen Kiinasta — saman, joka Barentsilla oli mukanaan viimeisellä matkallaan.
Lähetyssaarnaajat saivat ensiksi luvan aloittaa työnsä Kwangtungin maakunnassa Etelä-Kiinassa, mutta suuren oppinsa ansiosta he sitten pääsivät Pekingiinkin ja olivat siellä avullisina Kiinan almanakan korjaamisessa. Heidän maantieteellisistä töistään oli tältä ajalta kuuluin isä Martinin julkaisema »Atlas Sinensis» (1655), Kiinan kartta, jonka hän laati yksinomaan kiinalaisten lähteitten mukaan. Se osoittaa, että kiinalaisilla itsellään oli maastaan verraten hyvät käsitykset.
Hollantilaiset alkoivat samoihin aikoihin puuhata kauppayhteyttä Kiinan kanssa ja lähettivät sitä varten Pekingiin useita lähetystöjä. Nämä lähettiläät eivät tosin saaneet juuri mainittavasti toteutetuksi matkansa tarkoitusta, mutta kun he matkustivat maisin, tulivat Kiinan sisäosat heidän retkiensä kautta paremmin tunnetuiksi. 1655 Pieter van Goyer matkusti Kantonista suurta vesitietä pohjoista kohti, kulkien Sikiangin laaksosta vedenjakajan poikki Jangtsen monihaaraisille vesiteille ja sitten Jangtsen suusta suurta kanavaa pitkin edelleen. Pieter van Hoorn v. 1666 lähti matkaan Fukienin Futshousta, nousi Min-jokea, kulki vedenjakajan poikki Tshekiang-maakuntaan ja laski Tsientang-jokea meren rannalle Hangtshouhun. Matka jatkui sieltä suurta kanavaa pitkin. Kummastakin matkasta julkaistiin kuvalliset ja kartalliset kertomukset.
Juhana Grueber Tibetissä.
Juhana Grueber, ensimmäinen Tibetin matkustaja, oli kotoisin Itävallan Linzistä. V. 1656 hän lähti lähetyssaarnaajaksi Kiinaan matkustaen Armenian ja Persian kautta Intian Suratiin ja sieltä, jonkun aikaa viivyttyään, edelleen Macaoon ja Pekingiin. Mutta saatuaan sitten käskyn palata Roomaan ja kuultuaan, että meritie oli hollantilaisen laivaston sulkema, Grueber huhtikuussa v. 1661 lähti pyrkimään etäiseen matkanmääräänsä maitse yhdessä toisen, Dorville-nimisen, jesuiitan kanssa. He matkustivat Singanfun kautta Hsiningiin, lähelle Kuku-norin rantoja, ja kuvasivat suuren muurin ynnä pohjoiset arot lukemattomine villikarjoineen ja tataariheimoineen, joita Grueber nimitti kalmukeiksi. Kuku-norista molemmat jesuiitat kulkivat erämaiden, vuoristojen ja jokien poikki, kunnes saapuivat Lhasaan, jota tataarien kesken sanottiin Barontalaksi. Grueber tutustui täten Aasian keskellä olevaan buddhalaisten kirkkovaltioon, Lhasan palatseihin ja luostareihin. Hän määräsi tähtitieteellisten havaintojen avulla kaupungin leveyspiirin. Himalajan poikki matka sitten piti Nepaliin, jossa Grueber kävi Kathmandun kaupungissa. Nepalista he kulkivat Patnaan Gangeen rannalle, sieltä Benaresiin ja saapuivat Agraan yksitoista kuukautta Kiinasta lähtönsä jälkeen. Dorville kuoli, mutta Grueber jatkoi matkaa Persian ja Aasian puoleisen Turkin kautta Eurooppaan. Hänet lähetettiin sitten maatietä takaisin Kiinaan, mutta jo Konstantinopolista hän esteiden vuoksi palasi takaisin ja kuoli Saksassa v. 1684. Grueber ei näytä kirjoittaneen matkastaan laajempaa kertomusta, mutta hänen kirjeistään saatiin kuitenkin pääseikat ilmi.
Jean François Gerbillon.
V. 1685 lähetettiin Kiinaan kristinuskoa levittämään viisi ranskalaista jesuiittaa, jotka kolmen vuoden kuluttua saapuivat perille. He olivat kaikki oppineita miehiä, ja niinpä näidenkin osaksi tuli suosiollinen vastaanotto. Maamatka Pekingiin alkoi Ningposta ja kulki Kiangnan- ja Shantung-maakuntain kautta. Yksi lähetyssaarnaajista, Jean François Gerbillon, oli kiinalaisen diplomatisen lähetystön apuna Siperian rajalla, kuten saamme myöhemmin nähdä. Gerbillon sitten seurasi, samoin kuin tähtitieteilijä munkki Ferdinand Verbiest ennen häntä, keisari Kanghia monelle retkelle niiden mongolien maahan, jotka asuivat ison muurin pohjoispuolella. V. 1688 tekemällään matkalla Gerbillon retkeili kiinalaisen lähetystön keralla khalkkain asumain arojen ja hietaerämaitten poikki, nähden matkalla paljon hirvieläimiä. Retkikunta ei kuitenkaan päässyt sitä tietä perille, vaan kulki seuraavana vuonna toista reittiä melkein suoraan pohjoista kohti, kunnes saapui Shilkaa kohti juokseville latvajoille. Shilka itse yhdytettiin Nertshinskin kohdalla. Paluumatka piti enimmäkseen samoja teitä. V. 1696 Gerbillon oli mukana sotaretkellä eleutheja vastaan, jotka asuivat Kerulen-joen latvoilla (Kemien laskee Gobin erämaan pohjoisreunoja Dalai-nor-järveen, josta Argun alkaa). Myöhemmin samana vuonna hän kävi Ordos maassa Hoanghon suuressa mutkassa. Seuraavana vuonna hän teki vielä pitemmän matkan samoille seuduille, seuraillen pitkät matkat Hoanghon juoksua. Tällä matkalla hän määräsi enemmän kuin neljänkymmenen paikan maantieteellisen leveyden. V. 1698 Gerbillon kolmen kiinalaisen virkamiehen kanssa kävi Itä-Mongoliassa khalkkain maassa pitämässä heidän kanssaan kokouksia. Matka piti Khingan vuoriston poikki, jonka Gerbillon sanoo erottavan toisistaan pohjoiseen ja eteläiseen mereen laskevat joet. Dalai-norin rannalla hän kokosi tietoja tästä järvestä ja vuoristosta, nousi sitten Kerulenin laaksoa ja kulki Juen hallitsijasuvun aikana rakennetun Karahotunin raunioitten ohi. Kerulenin laaksosta retkikunta suuntasi matkansa Tujan rannalle, joka oli ensimmäinen Jeniseihin laskeva joki. Maa muuttui miellyttäväksi, Tulassa oli metsäisiä saaria, ja sen kahden puolen kauniita niittyjä ja metsiä. Tulan ja Orkhonin välisessä maankulmauksessa retkikunta piti uuden kokouksen. Siellä jo kohdattiin venäläisiä kauppiaita, joilta Gerbillon sai paljon tietoja etelärajoista, muun muassa Altai-, Khangai- ja Tannu-vuorista, joilta Siperian suuret joet lähtevät. Eräs venäläinen, joka oli kulkenut Baikal-jarven päästä päähän, kertoi hänelle tästä järvestä ja Pohjois-Mongolian joista ja järvistä. Paluumatka kävi Kerulenin laaksosta Gobin erämaan poikki. Gerbillon oli näin koonnut niin runsaasti aineksia, että hän saattoi laatia melkoisen tarkan kartan näistä melkein kokonaan tuntemattomista seuduista.
Jesuiittain Kiinan kartta.
Pian kuitenkin alkoi järjestelmällisempi työ Kiinan valtakunnan kartoittamiseksi. Tosin kiinalaisten omat kartat valtakunnan läheisistä osista olivat jotenkin oikeat, mutta ne eivät kuitenkaan voineet likimainkaan vetää vertoja tähtitieteelliseen paikanmääräykseen perustuville. Ranskalaiset jesuiitat, jotka olivat saaneet paljon lisävoimia, saivat sen vuoksi v. 1699 keisari Kanghilta toimeksi kotimaisilla voimilla aikaansaatujen karttojen korjaamisen ja laajentamisen.
V. 1705 jesuiitoille uskottiin Pekingin eteläpuolella olevan lakeuden kartoitus patojen rakentamiseksi tulvia vastaan. Mutta vasta v. 1708 he ison muurin lähiseuduilta saattoivat alkaa suuren kartoitustyönsä, jonka johtavana miehenä oli Jean Baptiste Régis. 1709 Rogis kartoitti Mandshurian, käyden aina Ussuri-alueella saakka. Korean pohjoisosiinkin hän sen verran tutustui, että saattoi osoittaa tämän maan kuuluvan mannermaahan. Mandshuriasta palattuaan jesuiitat kartoittivat Petshilin, jonka työn he v. 1710 saivat loppuun suoritetuksi. Seuraavana vuonna tuli vuoro Shantungin ja muitten itäisten maakuntain aina Honanista Fukieniin saakka. V. 1715 Régis erään toisen jesuiitan kesken työtä kuoltua päätti Jynnanin kartoituksen, ja hänellä oli silloin koolla koko Kiinan kartan ainekset, Tibetiä lukuunottamatta. Keisari lähetti Tibetiin kaksi laamaa, jotka jesuiitat olivat opettaneet tekemään tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, ja v. 1717 Régis sai käytettäväkseen heidänkin keräämänsä ainekset. Tämä kartta, jonka täydentämiseksi muun muassa Gerbillonin keräämiä aineksia käytettiin, oli valtava edistysaskel kaikkiin entisiin Kiinan karttoihin verraten, vaikka siihenkin tietysti vielä jäi paljon aukkoja. Se on ollut aina viime aikoihin saakka me melkein ainoana lähteenä Tibetin maantiedon tuntemiseen. Tibetin joet piirrettiin paikoilleen, ja vaikka niiden alajatkot olivatkin yhä tuntemattomat, niin päätettiin varsin oikein, että ne olivat Jangtsen ja Taka-Intian suurien jokien lähdejokia.
Jesuiittalähetyssaarnaajain kokoomat kirjoitetut ainekset julkaisi jesuiitta Du Halde Parisissa v. 1735, ja kuulu maantieteilijä d'Änville laati niiden nojalla Kiinan kartan, joka liitettiin tähän teokseen. Vasta nämä julkaisut perustivat tiedon Kaukaisen Idän jättiläisvaltakunnasta varmalle pohjalle.
Tibet.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla latinalainen kirkko teki vakavia ponnistuksia saadakseen jalansijaa Tibetissä. V. 1707 saapui Lhasaan joukko kapusinimunkkeja. V. 1716 sinne Kashmirin korkeiden solien kautta matkusti jesuiitta Hippolito Desideri, joka viipyi siellä aina vuoteen 1729. Desideri kuvaa vilkkain sanoin vuoristosolien kauhuja, joiden paljas muisteleminenkin häntä puistatti. 1719 Lhasaan saapui Nepalin kautta suuri joukko kapusinimunkkeja, joiden perustama lähetysasema toimi siellä yli kaksikymmentä vuotta. Samoihin aikoihin kävi Tibetissä eräs hollantilainen seikkailija, Samuel van de Putte, joka maan vaateparren omistaen vuosikausia matkustettuaan viipyi Lhasassa muutamia vuosia. Erään tibetiläisen lähetystön keralla hän Lhasasta pääsi Kiinaan, kulkien matkalla Jangtsen latvaosan poikki. Van de Putten monista vaiheista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa tietoa, sillä laajat muistiinpanonsa hän käski polttaa Bataviassa kuollessaan (v. 1745), ja tämä määräys toteutettiin.
Kanghi keisarin kuollessa latinalaisten lähetyssaarnaajain vaikutusvalta Kiinassa jälleen lakkasi, ja samalla lakkasi myös joksikin aikaa lisätietojen saanti Kiinan maantieteestä, maa kun kokonaan suljettiin eurooppalaisilta. Vasta yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla pääsi tutkijoita jälleen Keskustan valtakunnan sisäosiin jesuiittain työtä jatkamaan.
Siirtomaat ja maailmanhistoria.
Kun Espanjan ja Portugalin merihegemonia oli murrettu, joutui johto joksikin aikaa Alamaille, kuten olemme edellisestä nähneet. Englanti menetti Stuartien aikana koko joukon mahtiaan, eikä sen teollisuuskaan vielä ollut niin edistynyt, että se olisi tarjonnut soveliasta pohjaa siirtomaayrityksille. Oliver Cromwellin vuosikymmenellä (1649—1658) maa tosin nopeaan jälleen voimistui ja esiintyi siirtomaissakin sangen pontevasti, mutta hänen jälkeensä seurasi jälleen heikompi aikakausi, kunnes Oranian prinssi Wilhelm III, Alamaitten maaherra, nousi Englannin valtaistuimelle. Huolimatta katkerasta kilpailusta, joka ensimmäisistä Intian-retkistä alkaen oli vallinnut naapurikansain välillä ja johtanut moneen kovaan sotaan, olivat Alamaat säilyttäneet siirtomaansa melkein vähentymättöminä, kun yhteisen hallitsijan kautta pitkä keskinäisen rauhan aika alkoi Alamaitten ja Englannin välillä.
Mutta Ranska, joka enimmäkseen oli taistellut Englannin ja Alamaitten kanssa yksistä puolin, niin kauan kuin Espanja oli yhteisenä ylivoimaisena vihollisena, kävi kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen niille molemmille vaaralliseksi, sillä lopullisesti Itävallan voitettuaan ja koillisrajalleen saatuaan voimattomia puoli-itsenäisiä pikkuvaltoja, se saattoi entistä vapaammin ryhtyä merentakaisiin yrityksiin, joista vähitellen kehittyi varmapiirteinen siirtomaapolitiikka. Frans I oli sen aloittanut, Henrik IV oli sitä innokkaasti jatkanut — hänen aikanaan laskettiin Quebecin perustukset — ja Richelieu yhä laajensi näitä yrityksiä sekä idässä että lännessä samalla lisäten Ranskan sotalaivastoa. Vielä varmempi suunta oli Ludvig XIV:n kuulun ministerin Colbertin toimilla. Colbert edisti merkantilisuuden kannattajana kaikin tavoin kauppaa, teollisuutta, merenkulkua ja vahvisti suuresti Ranskan laivastoa. Ranska aikoi anastaa merellä ensimmäisen sijan, ja tämä seikka se vaikutti, että Englanti seuraavissa sodissa melkein aina oli Ranskan vastustajana, miten muutoin valtain ryhmitykset vaihtelivatkin.
Niitä suuria sotia, joita seitsemännentoista vuosisadan lopulla ja kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa käytiin Länsi-Euroopassa, ei tosin aloitettu siirtomaiden vuoksi, mutta monella tavalla ne vaikuttivat siirtomaiden kohtaloihin, ja rauhat solmittiin etupäässä niiden kustannuksella.
Ludvig XIV ei Alamaita vastaan tekemillään hyökkäyksillä voinut kukistaa tätä pientä maata. Vaara pakotti Alamaat liittymään Englantiin, ja yhdessä nämä molemmat entiset kilpailijat taistelivat mahtavaa Ranskaa vastaan Espanjan perimyssodassa (1700—1714), joka syntyi sen johdosta, että Ranska ja Espanja uhkasivat sulaa yhdeksi ylivoimaiseksi vallaksi, kun Espanjan kruunu oli joutunut Ludvig XIV:n pojanpojalle. Tämä tuhoisa sota masensi Ranskan joksikin aikaa. Se ratkaistiin Euroopan tappelutanterilla, Pohjois-Italiassa, Belgiassa ja Rheinin rintamalla, jossa Marlborough, Savoijinprinssi Eugéne, ja ranskalaiset Villars ja Vendome monissa tappeluissa kalpojaan mittelivät ja shakinpeluutempuilla toisiaan pettelivät, mutta se ulotti hävityksiään kauas merentakaisiin siirtomaihinkin. Brasiliassa espanjalaiset taistelivat portugalilaisia vastaan, jotka olivat liittyneet sen ja Ranskan vihollisiin, Guayanan hollantilaisia siirtokuntia ahdistivat ranskalaiset, Länsi-Intian saaristossa taisteltiin varsinkin Guodeloupessa ja Bahama-saaristossa. Pohjois-Amerikassa englantilaiset siirtokunnat jo olivat paljoa voimakkaammat ranskalaisia ja töin tuskin Quebec ja Detroit pelastuivat.
Utrechtin rauhassa (1713—1715) Espanja sai pitää melkein kaikki siirtomaansa, paitsi että sen täytyi luovuttaa San Domingon länsipuoli liittolaiselleen Ranskalle, joka jo oli sitä todellisuudessa hallinnut. Ranska menetti enemmän. Englanti sai takaisin Hudson-lahden maat ynnä Uuden Skotlannin, ja Newfoundland tunnustettiin kokonaan Englannin omaisuudeksi, vaikka ranskalaiset edelleenkin saivat sen rannoilla kaloja kuivata. Tässä rauhanteossa Englanti sai Gibraltarin, jonka omistaminen on sen merimahdille ollut niin tärkeä. Englantilaiset saivat vielä oikeuden myydä Etelä-Amerikan espanjalaisiin siirtokuntiin muutamia tuhansia orjia ja rajoitetun määrän muita tavaroita, joka sopimus mursi Espanjan ankaran kauppasulun. Samalla tämä pykälä edisti suuresti salakuljetusta, jonka keskustaksi tuli varsinkin Buenos Ayres. Portugal, joka oli taistellut merivaltain puolella, sai takaisin, mitä se oli Brasiliasta menettänyt ranskalaisille ja espanjalaisille. Mutta Alamaita, vaikka kuuluivatkin voittavaan puolueeseen, tämä sota melkoisesti heikensi.
Utrechtin rauhan jälkeen Englannilla jo todella oli ensi sija merellä, vaikka tämä ylivalta vielä enemmän perustui sen molempien kilpailijain, Ranskan ja Alamaitten, heikontumiseen kuin sen omiin voimiin.
Sota oli ensinnäkin hyvin tuntuvasti lisännyt Ranskan valtiovelkaa ja rasitti kauan sen kulunkiarviota. Englanti sitä vastoin sodan aikana pikemminkin vaurastui. Sen teollisuus kehittyi näihin aikoihin nopeaan, suureksi osaksi maanpakolaisten kautta, joita saapui sekä Alamaista että varsinkin Ranskasta, Ludvig XIV:n pitkän hallitusaikansa lopulla peruutettua Nantesin ediktin, joka oli turvannut hugenottien uskonvapauden. Satojatuhansia uutteria protestantteja tämä teko karkoitti maasta. Ranskan teollisuuden täten kärsimä suunnaton vahinko tuli kahdenkertaisesti Englannin hyväksi. Villa oli ennen ollut Englannin tärkeimpänä vientitavarana, mutta nyt se alkoi itse kehrätä ja kutoa ja tavattomasti levitellä kauppaansa.
Ainoastaan elinvoimaisina nousuaikoina ovat semmoiset suurenmoiset jättiläiskeinottelut mahdollisia kuin »Darien komppania» ja varsinkin »Etelämeren komppania», joka harjoitti orjakauppaa Etelä-Amerikkaan ja lupasi Etelämeren, löytäjäänsä odottavista, vuorikaivoksista suunnattomia rikkauksia osakkailleen. Darien komppania oli etupäässä skotlantilainen yritys. Aikomus oli perustaa siirtokunta Panaman kannakselle Espanjalta ryöstetylle alueelle ja siitä tehdä kauppaa Tyynen meren poikki Aasiaan ja Intiaan, mutta tämä yritys, johon uhrattiin suuria summia, kärsi surkean haaksirikon. Etelämeren komppanian osingot saatiin keinottelulla kohoamaan kymmenkertaiseen hintaan, kunnes romahdus tuli ja tuhannet joutuivat taloudelliseen häviöön. Seisaus, jonka nämä suunnattomat vararikot saivat aikaan, oli kuitenkin vain ohimenevä, ja Englannin kauppiaat laajensivat toimialojaan uupumatta joka ilmansuunnalle. Kaikista kauppakomppanioista toimi suurimmalla menestyksellä englantilainen Itä-Intian komppania, jonka yritykset alusta saakka olivat tuottaneet suunnattomia voittoja. Laajaa lahjomisjärjestelmää käyttäen se saattoi kotimaassa vahvistaa asemansa, esiintyä kauppa-aloillaan yksinvaltiaana ja levittää yhä enemmän valtiollistakin mahtiaan, kunnes tärkein osa Etu-Intiaa oli sen hallitsemaa alusmaata.
Espanjan perimyssodan jälkeen vallitsi Euroopassa harras rauhantarve, mutta siitä huolimatta valtiolliselle taivaalle tuon tuostakin ilmestyi uhkaavia pilviä, sillä sodan ja rauhan määräsivät useinkin suuremmassa määrässä hallitsijahuoneitten kuin hallittujen maitten edut. Dynastiset kilvoittelut sytyttivät Itävallan perimyssodankin, mutta siirtomaa-asiat epäilemättä vaikuttivat siihen, että Englanti tässä sodassa Hollannin keralla asettui Maria Theresian ja Itävallan puolelle Preussia, Ranskaa ja Espanjaa vastaan. Tappelutantereina olivat Schlesia, Böhmi, Lounais-Saksa, Alamaat ja Italia, mutta sitä paitsi taisteltiin merellä ja siirtomaissa, vaikkakin veltosti. Pohjois-Amerikassa brittiläiset valloittivat ranskalaisilta kappaleen Canadaa. Panaman kannaksella valloitettiin Porto Bello, mutta Colombian rannalla olevan Cartagenan valloittamisyritys raukesi aivan tyhjiin. Espanjalaisetkin tässä sodassa varustivat paljon kaappareita, jotka yhdessä ranskalaisten »vapaasaalistajain» kanssa tekivät sangen suurta hallaa Englannin ja Hollannin kaupalle. Viimeksimainitut maat kostivat samalla mitalla, väijyen varsinkin niitä espanjalaisia laivoja, jotka Keski- ja Etelä-Amerikasta kuljettivat kultaa ja hopeaa kotimaahan. Varsinaisia laivastoja, jotka olisivat kyenneet Englannin ja Hollannin yhdistyneille merivoimille puoliaan pitämään, eivät Ranska ja Espanja kyenneet liikkeelle lähettämään. Itävallan perimyssota päättyi Aachenin rauhaan v. 1748. Tämä ei siirtomaissa saanut aikaan suuriakaan muutoksia, vaan enimmäkseen kaikki asiat palautuivat sille kannalle, jolla ne ennen sotaa olivat olleet.
Tämäkin pitkällinen sota heikonsi suuressa määrin Ranskan teollisuutta ja kauppaa, mutta seuraavina vuosina Ranska taas vaurastui nopeammin kuin milloinkaan ennen. Se oli jälleen valmiina kilpailemaan Englannin kanssa merellä. Vaikka englantilaiset tekivät suuria ponnistuksia säilyttääkseen ensimmäisen sijansa, niin kului kuitenkin sangen kauan, ennenkuin he oppivat rakentamaan parempia laivoja kuin ranskalaiset. Sodissa aina valloitettiin laivoja puolelta ja toiselta ja vallatuista aluksista voitiin tutustua vastustajan rakennusmalliin. Aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka englantilaiset säännöllisesti totesivat, että ranskalaisten laivat olivat sekä suuremmat että parempimuotoiset ja nopeammat kuin heidän. Jos ranskalaiset olisivat voineet omistaa voimansa merelle yhtä jakamattomasti kuin englantilaiset, niin he olisivat todennäköisyyden mukaan voittaneet merien hegemonian. Näinkin he sitkeästi ja kauan pitivät puoliaan ja vasta Napoleonin sodat ja Nelsonin kuulu voitto saivat vaakakupin ratkaisevasti painumaan Englannin puolelle.
Ranskassa syntyi näihin aikoihin samanlaisia keinotteluyrityksiä kuin yllämainitut englantilaiset olivat. Suurin niistä oli »Louisianan komppania», jonka John Low perusti ja jonka kohtalosta myöhemmin kerromme. Nämä yritykset tuottivat lukemattomille yksityisille taloudellisen häviön, mutia itse maan varallisuutta ne eivät voineet sanottavasti heikentää, vaan paremminkin olivat sen lisääntyvien voimien merkkinä. Ranska omisti huomionsa sekä Länsi-Intialle, jossa sillä oli kukoistavia plantaasisiirtokuntia, että Itä-Intialle, jossa sen kansalaisten yritykset toistaiseksi menestyivät erinomaisesti.
Ja tämän vaurastumisen tuottama vaara se sai Englannin seitsenvuotisessakin sodassa asettumaan Ranskan vihollisten puolelle, vaikka Ranska nyt oli liittynyt vanhaan perintöviholliseensa Itävaltaan kukistaakseen sen kanssa Preussin, joka alkoi, kohottaa päätään liian korkealle Saksan valtakunnan hajonneiden raunioiden keskeltä. Englantia oli Fredrik Suuren oman kykynsä ja urhoollisen kansansa jälkeen kiittäminen siitä, että Preussi tästä verisestä ja vaarallisesta sodasta suoriutui voitollisesti ja että se sen jälkeen oli suurvaltoihin luettava. Mutta eivät olleet Englanninkaan saavuttamat edut vähäisiä. Ranskasta ei voitu lähettää Canadaan apuväkeä, koska Englannin laivasto hallitsi merta, ja seurauksena olikin koko Canadan valloittaminen ja sen ynnä kaikkien Uuden Englannin äärettömien takamaiden joutuminen rauhanteossa Ohion laaksoa myöten Englannille. Parisin rauhassa (1763) Ranskalle ei jäänyt muuta kuin pari pientä saarta kalastusasemiksi New Foundlandin rannikoilla ynnä Louisianasta se puoli, joka oli Mississipin länsipuolella Iberville-jokeen saakka pohjoiseen, mutta tämänkin alueen se oli jo ennen rauhaa salaisen sopimuksen kautta luovuttanut Espanjalle avun palkaksi. Länsi-Intian saarista Ranska sai takaisin useimmat sodan aikana valloitetut.
Itä-Intiankin valtakysymyksen tämä sota ratkaisi Englannin eduksi. Bengalin hallitsija yritti käyttää tilaisuutta ajaakseen englantilaiset maasta, mutta vaikka ranskalaiset häntä auttoivat, niin kukisti lordi Clive hänet täydelleen. Ranskalaisilta valloitettiin tärkeimmät asemat, mitä heillä oli Etu-Ihtian mannermaalla. Nyt sekaantui Espanjakin sotaan Ranskan liittolaisena ja Portugal meni Englannin puolelle. Mutta Englanti oli jo niin paljon voimallisempi merellä, että muitten oli vaikea taistella sitä vastaan siirtomaissa. Espanjalaisilta englantilaiset valloittivat Havannan ja Manilan. Ranska tosin sai takaisin Itä-Intiassa olevat asemansa, mutta sen mahti niillä markkinoilla oli murtunut ja ranskalainen Itä-Intian komppania teki vararikon. Espanja menetti Englannille Floridan, mutta sai muut valloitetut alueet takaisin. Etelä-Amerikassa rauha siirteli Espanjan ja Portugalin välisiä rajoja. Nämä muutokset aiheuttivat monia rettelöitä, joitten lopputuloksena oli, että kaikki siellä palautettiin entiselleen.
Pohjois-Amerikka oli nyt englantilaista aluetta Mexicon lahdesta Hudson-lahteen saakka, lukuunottamatta Louisianan länsipuolta, jonka Espanja oli saanut, mutta jonka anastus niinikään näytti vain ajan kysymykseltä. Englanti ei kuitenkaan saanut kauan nauttia voittojaan. Ylimielisenä ja ajan käsitykseen perustaen, että muka siirtomaat olivat vain emämaan rikastuttamista varten, Englannin hallitus alkoi yhä suhdattomammin sortaa amerikkalaisten alusmaittensa itsemääräämisoikeutta ja kauppavapautta, ja seurauksena oli, että nämä, voimansa tuntien, tekivät kapinan ja v. 1776 julistautuivat itsenäisiksi. Ranskalaiset puolestaan kostivat tappionsa siten, että heitä joukoittain tulvasi Washingtonin armeijaan taistelemaan. Syksyllä 1777 kenraali Burgoynen johtaman englantilaisen armeijan täytyi Saratogan luona antautua, ja siten oli pohjoisella näyttämöllä sota ratkennut. Eteläisellä sotanäyttämöllä, Carolinassa ja Georgiassa, se niinikään päättyi amerikkalaisten voittoon. Yhdysvallat saivat liittolaisikseen Ranskan ja Espanjan ja myöhemmin Hollannin, Pohjoismaat ja Venäjän, joitten maitten kauppaa englantilaiset olivat vahingoittaneet, mutta vihollistensa suuresta luvusta huolimatta englantilaiset yleensä taistelivat voitollisesti. Gibraltar piti puoliaan Espanjaa vastaan ja espanjalainen laivasto Kap St. Vincentin luona voitettiin. Hollantilaisilta valloitettiin maita sekä Länsi- että Itä-Intiassa ja Kapmaakin olisi valloitettu, ellei sitä olisi estänyt ranskalainen laivasto. Tosin espanjalaiset ja ranskalaiset valloittivat muutamia toisarvoisia englantilaisia alusmaita Länsi-Intiassa ja Hudson-lahden rannalla, mutta yleensä olivat englantilaiset voitolla muualla paitsi v. 1781 amerikkalaisella sotanäyttämöllä. Siellä viimeinen englantilainen armeija joutui saarroksiin Yorktownissa ja senkin täytyi antautua. Yhdysvallat tosin olivat liittolaisilleen luvanneet olla tekemättä Englannin kanssa erikoisrauhaa, mutta kun saatiin vihiä, että Ranska ja Espanja aikoivat anastaa takaisin Mississipin ja Alleghany-vuoriston välisen maan, jotteivät Yhdysvallat liian mahtaviksi paisuisi, niin Yhdysvallat sen estääkseen v. 1782 tekivät Englannin kanssa erikoisrauhan Parisissa. Yhdysvaltain itsenäisyys tunnustettiin, mutta Canada jäi Englannille. Seuraavana vuonna Ranska ja Espanjakin tekivät Englannin kanssa rauhan, jossa siirtomaitten omistussuhteet jonkun verran muuttuivat, mutta yleensä kuitenkin jokainen valta sai pitää maa-alueensa, sillä tappioita, jotka se oli yhdellä sotanäyttämöllä kärsinyt, korvasivat toisaalla saavutetut voitot.
Vielä viimeisen ja kaikkia entisiä voimallisemman yrityksen Ranska teki voittaakseen takaisin menetetyn merimahtinsa. Mutta Napoleoninkin sodista ja kuristustoimista saarivaltakunta suoriutui voitokkaasti. Nämä tapaukset kuitenkin enimmältä osaltaan kuuluvat yhdeksännentoista vuosisadan historiaan.
Olemme näin muistutelleet mieleen tärkeimpiä niistä maailmanhistoriallisista tapauksista, jotka vaikuttivat merentakaisten uudismaitten kohtaloihin. Vaikkeivät ne suoranaisesti kaikki edistäneetkään maantuntemuksen leviämistä, muodostavat ne kuitenkin taustan, jota vastaan sen ajan löytöretket ja uusien maitten anastukset esiintyvät tehokkaammassa valossa.