Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

POHJOIS-AMERIKAN TIENRAIVAAJAT.

Kaikki ne eurooppalaiset, jotka löytäjinä tulivat Pohjois-Amerikan itärannikon lauhkeisiin osiin, ihastuivat sanomattomasti näkemäänsä maahan. Melkein asumattomana, raivaamattomana luonnon häiritsemättömyydessä, valtavin aarniometsin, rehevin niityin, köynnöskasvein, rypälein, luonnonviljoin, oudoin linnuin ja jaloin riistaeläimin se oli kuin ääretön omaan valtaansa jätetty Edenin puisto. Yhtenäinen metsäalue ulottui Atlantin rannikkoa pitkin Floridasta aina Labradoriin saakka. Se peitti koko maaperän sekä vuoret että laaksot ja lakeudet. Ei ollut ihanissa Alleghany-vuorissa niin jyrkkää rinnettä, ettei joku puu olisi päässyt kallionkoloihin juurtumaan. Eikä ollut luonnostaan niin laihaa maaperää, etteivät vuosituhannet olisi saaneet siihen sankkaa metsää kasvamaan. Kamalimmat rämeet ja suotkin kasvoivat metsää, vieläpä olivat suokypressin, Amerikan laajimman puun kasvupaikkoina. Siellä missä Mexicon lahden rannoilla nykyisin on silmän siintämättömiin paljaita avohietikoita dyyneineen, siellä oli siihen aikaan mitä parhaat petäjiköt. Ja kaikkein sankimmat olivat metsät tietenkin niillä mailla, jotka nykyisin ovat vainioina, sillä nehän olivat luonnostaan lihavinta maanlaatua. Vain jokien tulvamaat olivat metsättömät, niittyinä.

Ei koskaan enää ihminen pääse samanlaisiin luonnonoloihin kuin ensimmäiset uudisasukkaat, jotka näihin lauhkean ilmaston aarniometsiin tunkeutuivat. Ei koskaan enää hän saa nähdä samanlaista majesteetillista luonnonvaltakuntaa niillä leveysasteilla, jotka ovat valkoisen rodun varsinaiset kotivyöhykkeet. Ainoastaan taivaan sytyttämät metsävalkeat toisin paikoin tekivät näihin metsiin aukkoja, jotka kuitenkin jäljestäpäin kasvoivat umpeen kahta sankemmiksi. Suurimmat puut säilyivät kulovalkeiltakin ja jatkoivat välittämättä kasvuaan, lisätäkseen uusia vuosisatoja ja vuosituhansiakin jo ennestään pitkään ikäänsä. Ihmekö se, että monet sinne tulleista unhottivat muut elinkeinot ja elämänsä asuivat näissä metsissä, elättäen itseään niitten riistalla ja nahkoilla kooten omaisuutta. Eivät intiaanit eivätkä muut vaarat, ei koti eivätkä siirtokuntain muut viehätykset saaneet heitä erämiehen elämästä luopumaan.

Löytöretkien historia säilyttää paljon piirteitä niiden tienraivaajien ihastuksesta, jotka ensin saapuivat Pohjois-Amerikan itärannalle. Heidän mielestään ei koko kristikunnassa ollut ihanampaa maata. Mutta siitä huolimatta ja vaikka maa raivattuna saattoi monta sukupolvea lannoittamatta antaa runsaita satoja, oli ensimmäisten siirtokuntien olemisen taistelu odottamattoman ankara, ja loppumattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä oli voitettava, kammottavat saaliit tuoni korjasi, ennenkuin asutus oli voiton puolella. Moni asutuksen alku meni aivan hukkaan huonon johdon ja järjestyksen vuoksi, mutta semmoisetkin yritykset, joitten osanottajia innostutti hartain uhrautuvaisuus ja yhteishenki, saivat kokea vaikeita aikoja, ennenkuin pääsivät kunnolla juurtumaan ja tulemaan toimeen ilman kotimaan apua. Jos Viinimaan asutus olisi ollut helppoa, niin varmaan jo Thorfinn Karlsefni ja hänen karaistunut, rohkea ja tarmokas pohjan kansansa olisi saanut Uuden maailman manterella pysyväisen jalansijan ja Pohjois-Amerikasta olisi voinut tulla skandinavinen maa.

Ranskalaiset Acadiassa ja Canadassa.

Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin Ranskasta tehtiin uutta retkeä hänen tutkimiinsa maihin Laurentin lahden ja joen rannoille. Frans I:n monet sodat vieroittivat mielet niin etäisistä merentakaisista yrityksistä. Normandilaiset ja bretonilaiset kalastajat tosin edelleenkin säännöllisesti purjehtivat Newfoundlandin matalikoille ja Acadiassa [Acadiaksi sanottiin nykyisen Dominion of Canadan Atlantin meren rannikkoa. Nimityksen alkuperä on hämärä; toiset luulevat sen polveutuvan intiaanisanasta, toiset »Arkadiasta.»] ja Canadassa käytiin turkiksia ostamassa, mutta mitään vakinaisia siirtokuntia ei perustettu, ja turkiskauppiaittenkin matkat olivat vain tilapäisiä poikkeuksia. Eikä heillä ollut minkäänlaista virallista lupakirjaa eikä suojelusta. Maahan vakinaisesti asettumasta peloitti ilmanalan ankaruus ynnä Cartierin ja Robervalin surkeat kokemukset.

Vasta kun Henrik IV nousi Ranskan valtaistuimelle, kääntyi huomio uudelleen näihin merentakaisiin maihin. Ja vaikka ministeri Sully vastustikin asutusyrityksiä, antoi kuningas kuitenkin oikeuskirjoja. Ensimmäiset yrittäjät olivat osaksi hugenotteja, jotka jo ennenkin olivat koettaneet perustaa siirtokuntia, vaikka vihamieliset mahdit olivatkin ne niin surkeasti tuhonneet. He toivoivat nyt parempaa menestystä Acadiassa ja Canadassa, joihin maihin Ranskalla oli eittämätön löytöoikeus. Mutta kun Nantesin edikti oli melkoisesti taltuttanut uskonvihaa, oli näissä merentakaisissa yrityksissä hugenottien keralla osallisina hyviä katolilaisiakin, ja katolilaiset ne lopulta saivat Canadassakin koko uskonnollisen vaikutusvallan.

Aymar de Chastes, Dieppen kuvernööri, sai kuninkaalta Canadan turkiskauppaoikeudet ja lähetti 1603 retkikunnan Laurentin joen suistamoon. Tällä retkellä oli mukana Champlain, kuuluin Canadan tienraivaajista.

Samuel de Champlain.

Samuel de Champlain oli syntynyt v. 1567. Laivastokapteenina taisteltuaan Espanjaa vastaan hän rauhanteon jälkeen lähti Henrik IV:n asioille Espanjaan ja sieltä teki matkan Länsi-Intiaan ja Mexicoon (1599—1602). Hänen matkakertomuksensa omituisine piirroksineen on Länsi-Intian ja Mexicon silloisten olojen tuntemiseen tärkeä lähde. Panamassa hän muun muassa suunnitteli kanavaa kannaksen poikki; jo aikaisemmin (v. 1552) oli sama asia pälkähtänyt. Gomaran päähän.

Champlain, josta oli tuleva Canadan asutuksen varsinainen perustaja, purjehti Laurentin jokeen ja sitä nousten saapui Hochelagaan, jossa Cartier oli käynyt seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Seutua ei asutuksen puolesta olisi entisekseen tuntenut. Huronit olivat kadonneet. Ainoastaan kuljeskelevia algonkin-intiaaneja tavattiin nyt paikalta, jolla Cartierin aikana oli suuri kaupunki. Yhtä autio oli Stadacona, jossa Cartier oli viettänyt pari talvea (II, 407).

Champlain yritti nousta Laurentin joen kosket, mutta raskain merivenein se ei ollut mahdollista. Hän keräsi sen vuoksi ylämaasta suusanallisia tietoja saadakseen selville, kuinka kaukana Tyyni meri oli. Intiaanit tiesivät, että joessa ylempänä oli koskia ja sitten suuri järvi (Ontario) ja sen takana korkea koski, jossa muka oli jotenkin vähän vettä (Niagara). Sitten tuli toinen järvi (Erie) ja sen takana oli salmi, joka johti niin laajalle järvelle, etteivät intiaanit uskaltaneet sen poikki kulkea. Champlain päätteli, että nuo etäiset vedet mahtoivat olla Etelämerta. Mutta keneltäkään hän ei saanut sensuuntaista tietoa, että noissa järvissä olisi ollut suolaista vettä.

Paluumatkalla Champlain tapasi erään St. Malon purjehtijan, joka hänelle kertoi paljon kummia Acadian rannikon ihmeistä, epämuodostuneesta intiaanikansasta, jolla oli niin pitkät sääret, että polvet ulottuivat pitkälle pään yli heidän kyykkysillään istuessaan, ja varsinkin Gugusta, joka asui Chaleur-lahden rannalla Miskun niemellä. Suuren laivan mastot eivät muka ulottuneet edes hirviön vyötäisiin. Se otti kiinni ja söi paljon intiaaneja, ja mitä se ei sillä kertaa jaksanut syödä, ne se pisti taskuun. Jotkut intiaanit, jotka olivat päässeet sen taskuista karkaamaan, sanoivat niitä niin suuriksi, että iso laiva olisi niihin mahtunut. Champlain näyttää aluksi uskoneen nämä jutut. Ranskalainen kapteeniko ne oli itse keksinyt, vai olivatko intiaanit ne hänelle valehdelleet, sitä ei tiedetä, mutta varmaa on, että sama kapteeni valehteli paljon muutakin. Mahdollista on, että intiaanit näitä juttuja varta vasten keksivät ranskalaisten niin kiihkeän uteliaina heiltä tiedustellessa kaikenlaisia kummituksia, epäsikiöitä ja epämuodostuksia, joita keskiajalla oli niin runsaasti vanhoista taruista karttoihin kokoontunut. Champlain luuli Gugua joksikin piruksi, joka oli pantu sinne kiduttamaan pakanallisia ihmisparkoja. Hän eli hyvä katolilainen, miksei hän siis olisi moista uskonut; uskoivathan pirujen maan päällä liikkuvan itse valistuneet uskonpuhdistajatkin. Champlain tutki näitä rantoja laajalti seuraavilla retkillään. Gugusta hän ei sen koommin mitään kerro, mutta saman bretagnelaisen kapteenin muita valheita hän oikaisi useita.

Acadian ensimmäiset siirtokunnat.

Ranskaan palattuaan Champlain kävi hovissa näyttämässä karttojaan ja tekemässä selkoa matkastaan, sillä Länsi-Intiassa käynnistään hän oli nimitetty »kuninkaan maantieteilijäksi». Henrik IV suurella mielenkiinnolla kuunteli hänen selontekoaan, mutta rahoja suureen siirtomaayritykseen ei ollut, varsinkaan kun rahaministeri Sully vastusti kaikkia merentakaisia seikkailuja. Kuninkaalle silloin huomautettiin, ettei valtiolta rahoja pyydettykään, yksinomaisen turkiskaupan oikeus riittäisi kustannuksiin. Semmoista myönnytystä ei ollut vaikea saada, vaikka se tekikin lopun St. Malon ja Dieppen kauppiaitten Canadassa harjoittamasta yksityisestä kaupasta.

De Chastes oli Champlainin poissa ollessa kuollut ja hänen oikeutensa olivat joutuneet Pietari du Guastille, De Montsin herralle, joka oli kalvinisti ja kuninkaan suosiossa. Bretagnen ja Normandian kaupungit turhaan koettivat saada De Montsin oikeudet peruutetuiksi, muun muassa sillä verukkeella, että lukemattomien intiaanien autuus mokoman vääräuskoisen takia joutuisi vaaraan. Kuningas ilmoitti, että yritys oli Ranskan edun mukainen, ja kauppiaitten täytyi toistaiseksi tyytyä siihen. Heille tarjottiin tilaisuus ruveta De Montsin yritykseen osakkaiksi.

De Monts oli uuttera ja tarmokas mies. Hän päätti perustaa Acadian rannalle siirtokunnan kauppansa tueksi. Huhtikuussa 1604 retkikunta lähti Havresta. Champlain ja eräitä toisia herrasmiehiä oli mukana sekä toista sataa käsityöläistä. Vähän jäljempänä seurasi toinen laiva, Sable-saarella oli tulla haaksirikko, mutta laiva pelastui kuitenkin ja saapui Uuden Skotlannin rannalle, jossa siihen yhtyi myöhemminkin lähtenyt. Molemmat laivat laskivat sitten siihen syvään lahteen, joka on Uuden Skotlannin ja mannermaan välillä ja joka nykyisin on varsinkin valtavan vuoksiaaltonsa vuoksi maineessa. Se sai nimekseen »Ranskan lahti», mutta tämä nimi on kartoista kadonnut, ja lahtea nykyisin nimitetään vanhemmalla portugalilaisella nimellä Fundy-lahdeksi (syväksi lahdeksi). Rannikkoa tutkittaessa löytyi nykyisen Annapoliin oiva satama Uuden Skotlannin länsirannalta. Tämän jälkeen herätti huomiota mannermaalla eräs lahti, joka on tavallaan luonnon merkillisyys, koska siihen laskevan joen suussa koski vuoroveden mukaan aina kääntyy joko mereen taikka sisämaahan päin. Kun oli juhannus tähän paikkaan tultaessa, sai joki siitä nimen, ja St. John se on vielä tänä päivänä. Joen, suussa oli kalliolla intiaanikylä, josta kulki maan puikki intiaanien polku Canadaan. Jatkettiin sitten rantaa pitkin matkaa etelämmäksi ja saavuttiin Passamaquoddy-lahteen, joka kauneine saarineen miellytti De Montsia niin, että hän siihen perusti siirtokuntansa. Se sai nimeksi Ste Croix. Champlain laati seudusta tarkan kartan, joka sitten v. 1797 pelasti tämän seudun Canadalle Yhdysvaltain aloittamassa rajariidassa.

De Montsin mukana oli myös tullut paroni Jean de Biencourt, Poutrincourtin herra. Tämä oli siihen määrään mieltynyt Annapoliin lahteen, että päätti perustaa siihen toisen siirtokunnan ja muuttaa siihen perheensä 'keralla asumaan. Hän palasi Ranskaan valmistamaan tätä uutta yritystään, johon kuningaskin suostui, vaikka Poutrincourt, joka oli kiivas katolilainen, oli häntä vastaan taistellut liigan puolella. Champlain lähetettiin etelään päin tutkimaan rannikkoa, jota aina Verrazzanon ajoista saakka oli sanottu »Norumbegaksi» ja jossa muka piti olla joku tarumaisen rikas kaupunki. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään jälkeä näistä ihmeistä eikä rikkauksista, vaikka maa itse oli kylläkin ihanaa.

Ste Croix'n siirtokunta oli perustettu huonolle paikalle. Talven kuluessa puolet siirtolaisista kuoli keripukkiin, vilu ja ruoan puute tuotti paljon kärsimyksiä, ja kevään tullen sen vuoksi kaikki halusivat lähteä pois. Champlain lähti De Montsin kanssa rantaa pitkin etelään päin etsimään parempaa paikkaa, ja tällä kertaa he tutkivat rannan aina Kap Codiin saakka. Muun muassa he kävivät siinä satamassa, jossa viisitoista vuotta myöhemmin puritanilaiset »pyhiinvaeltaja-isät» astuivat maihin. Se ja muutkin rannikon paikat saivat ranskalaiset nimet, joista kuitenkin suurin osa on myöhemmin vaihtunut toisiin. Tällä matkalla muun muassa tavattiin se heimo, jonka polvien piti ulottua pään yli, kun he kantapäillään istuivat, mutta Champlain ei heistä sen kummempaa huomannut, kuin että he olivat nopeat kulkemaan, samoin kuin intiaanit yleensäkin.

Tämän matkan johdosta De Monts muutti siirtokuntansa väliaikaisesti toiseen paikkaan ja antoi sitten Champlainin toimeksi tutkia vielä tarkemmin samaa rannikkoa, koska hän halusi perustaa siirtokuntansa lämpöisempään seutuun. Itse hän lähti Ranskaan. Poutrincourtin kanssa Champlain nyt tutki Fundy-lahden aina viimeiseen perukkaan saakka. Matkassa oli Markus Lescarbot, nuori sukkela lakimies, joka uteliaisuudesta oli tullut Poutrincourtin seurassa ja sitten kirjoitti Uuden Ranskan alkuvaiheista sekä lähdeteoksena tärkeän että tyylin puolesta vilkkaan ja ansiokkaan historiateoksen. Seuraavan talven he viettivät Port Royalissa, ja kun he ruokajärjestyksestä pitivät hyvän huolen, kului aika hyvin. Champlain, jolla oli enimmän kokemusta Uuden maailman oloista ja ilmanalasta, perusti »Hyvän ajanvieton veljeskunnan» melkein samaan tapaan kuin nykyisten napamatkustajain on tapana. Tämän veljeskunnan jäsenten tuli vuoron mukaan pitää siirtokuntaa hyvällä tuulella kunkin päivänsä ja pitää huolta ruokatavarain hankkimisesta. Päivällisajan tultua veljeskunnan jäsenet saatossa marssivat ruokasaliin, edellä sen päivän hankkija, pyyhinliina olallaan ja kaulassaan veljeskunnan nauha. Muut jäsenet hänen perässään tullen kantoivat hänen hankkimiaan ruokia, jotka suureksi osaksi olivat ympäristön metsistä ja vesistä, sillä niihin aikoihin oli Uudessa Skotlannissa vielä runsaasti riistaa sekä maalla että vedessä. Talvi kuluikin hupaisesti, mutta kevään tultua retkikunta sai huonoja uutisia. De Montsin oikeudet oli lakkautettu, eikä hänellä enää ollut varoja yrityksen jatkamiseen. Kaikki saivat käskyn palata Ranskaan. Viimeisinä lähtivät Champlain, jonka kartta vielä oli keskeneräinen, ja Poutrincourt, joka tahtoi korjata kylvämänsä viljat, voidakseen Ranskan kuninkaalle näyttää, kuinka hedelmällistä maa oli.

Poutrincourt ei sitten hylännytkään siirtokuntaansa, ennenkuin se monien vihain vuoksi oli täytymys. Ensin jesuiitat juonillaan häiritsivät sen toimeentuloa, sitten Virginian englantilaiset siirtolaiset sen hävittivät, väittäen kaikkien näitten seutujen kuuluvan Englannille John Cabotin löytöjen oikeudella.

Acadia oli seuraavina aikoina ainaisten riitain aiheena Ranskan ja Englannin välillä. Sen ranskalaiset siirtokunnat olivat toisin ajoin jotenkin lukuisat, mutta niitten sisällistä rauhaa häiritsivät ankarat riidat. Lopulta Uuden Skotlannin ranskalaisten täytyi tyytyä pohjoisosaan, Breton-saareen, jonka asukkaista melkoinen osa vielä tänä päivänä polveutuu vanhoista ranskalaisista siirtolais-suvuista.

Quebecin perustaminen.

Kun Champlain kolme vuotta poissa oltuaan palasi Ranskaan, vei hän karttansa ja muut tietonsa De Montsille ja sai tämän taivutetuksi vielä jatkamaan näitä merentakaisia yrityksiä. De Monts sai kuninkaan suomaan itselleen vielä yhdeksi vuodeksi turkiskaupan yksinoikeuden ja Champlain lähetettiin nyt hyvin varustettuna Laurentin joelle. Hän purjehti ensin Saguenayn suuhun Tadoussaciin, joka vanhastaan oli turkisten markkinapaikka, otti siellä takavarikkoon turkiksia ostelevain baskien laivan ja rakensi sitten aluksen, jolla hän lähti nousemaan Laurentin jokea. Erääseen paikkaan, jonka kohdalla kallioniemi ahdistaa joen tavallista kapeammaksi ja jota intiaanit Champlainin oman ilmoituksen mukaan sanoivat Quebeciksi, hän rakensi kahdenkertaisia hirsihuoneita ja niiden ympäri vallin ja ojan, ja niin oli Quebecin perustus laskettu. Laivat palasivat ostettuja turkiksia Ranskaan viemään, Champlain taas jäi uusiin asumuksiinsa väkensä keralla talvea viettämään. Kahdeksantoista hänen miehistään sairastui keripukkiin ja niistä kymmenen kuoli. Champlain etsi joka taholta ameda-puuta, joka oli niin ihmeellisellä tavalla pelastanut Cartierin retkikunnan (II, 408), mutta intiaanit eivät siitä voineet antaa mitään tietoa. Siitä hän päätti, että ne intiaanit, jotka Cartierin aikana paikkakunnalla asuivat, olivat olleet toista rotua kuin hänen aikaisensa. Niin asia olikin. Muutoin talvi kului suotuisasti, eivätkä Quebeciin rakennetut uudisasunnot sen jälkeen ole kylmille jääneet.

Sotaretki irokuoita vastaan.

Keväällä tehtiin retki, joka sai ratkaisevan merkityksen Canadan koko tulevaisuudelle. Algonkin-intiaanit ja ylämaahan paenneet huronit valmistelivat kostoretkeä irokuoita vastaan, jotka olivat karkottaneet huronit Laurentin jokilaaksosta, ja Champlain tarjoutui lähtemään mukaan heidän liittolaisenaan. Tämän retken kautta ranskalaiset ja irokuoit kaikiksi ajoiksi riitaantuivat, ja arvaamattoman paljon vahinkoa tuotti se heidän yrityksilleen. Mutta toiselta puolen irokuoit olivat niin pelätyt, että kaikki ne Laurentin jokilaaksossa ja isojen järvien pohjoispuolella olevat intiaaniheimot, jotka elivät heidän kanssaan vihoissa, sen sijaan lujasti liittyivät ranskalaisiin, ja nämä saattoivat aina Superior-järvelle saakka kulkea kuin ystäväin maassa — milloin irokuoit eivät sinne saakka retkiään ulottaneet.

Irokuoitten suuri liitto levitti valtaansa samain periaatteitten mukaan kuin vanhat roomalaiset. He hävittivät vastustajansa yhden erältään. Muitten kanssa sillä välin hyvissä väleissä ollen he tuhosivat tuhottavansa niin perusteellisesti, että heimo, jonka kimppuun he olivat hyökänneet, samalla lakkasi olemassa olemasta. Mitä tähteitä jäi, ne he ottivat omain heimojensa aukkojen täytteiksi. Heikontumattomina he siten saattoivat kääntyä uutta vihollista vastaan. Ottava-joen algonkinit ja Georgian lahdelta saakka tulleet huronit — huronien, s.o. harjaspäitten nimen tämä kansa vasta myöhemmin sai ranskalaisilta, Champlain käyttää heistä nimeä, joka vastaa nykyistä Wyandottea — suostuivat ilomielin Champlainin avuntarjoukseen. Ranskalaisten luku ei tosin ollut suuri, mutta intiaanit, siitä mitä olivat heistä nähneet, arvasivat, että heidän esiintymisensä siitä huolimatta olisi tehoisa.

Ainoastaan kaksitoista ranskalaista oli retkikunnan mukana. Noustiin Quebecistä Laurentin jokea Richelieu-nimisen oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suuhun saakka; siinä pari päivää kalastettiin eväitä. Richelieu oli irokuoitten liittokunnan maahan valtatie. Vedenjakajalla asuivat mohawkit, ensimmäinen irokuoi-kansa, ja retki siis piti aivan vihollisen alueen sydämeen. Intiaanit olivat Champlainille kertoneet, että jokea saattoi nousta meriveneillä, aina siihen suureen järveen saakka, joka on löytäjästään nimensä saanut, mutta eteen tulikin koski, jonka alle vene oli jätettävä. Vaikka intiaanit siis olivat antaneet vääriä tietoja, ei Champlain kuitenkaan malttanut palata takaisin, vaan lähetti miehensä veneen keralla Quebeciin ja otti ainoastaan kaksi vapaaehtoista mukaansa. Intiaanit helposti taivalsivat kevyet kanoottinsa koskien ohi, ja niitten niskasta lähdettiin uudelleen veneillä matkaa jatkamaan. Sankat aarniometsät saartoivat kahden puolen jokea, joka kesäisen auringonpaisteen loisteessa oli kuin valokatu tuntemattomiin synkkiin saloseutuihin.

Osa intiaaneista oli oikullisesti luopunut koko sotaretkestä jo Richelieun suulla, ja kun retkikunnan voima koskien päällä laskettiin, oli jäljellä vain kuusikymmentä miestä ja neljäkolmatta kanoottia. Pysähdyttiin eräälle saarelle metsästämään ja tehtiin sitten leiri nykyisen St. Johnsin kaupungin seuduille. Päälliköt osoittivat nyt joka miehelle, mikä kunkin paikka oli tappelussa, pistäen sitä varten maahan keppejä, yhden kutakin miestä varten, ja pitemmät kepit päälliköitä varten. Intiaanit kokoontuivat sitten tätä asemakaavaa tutkimaan ja oppimaan jokainen osansa. Kanootit oli vedetty rannalle, ja koska oltiin vihollismaassa, niin rakennettiin yöksi kaadetuista puista suojus leirin ympärille. Kahdessa tunnissa tämä työ sai valmiiksi Champlainin suureksi ihmeeksi. Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa virtaa pitkin, kunnes saavuttiin suurelle Champlain-järvelle. Ranskalainen matkustaja katseli sitä ihastuneena. Hän pani muistoon kaikki tärkeimmät seikat, puut, riistaeläimet, maan kauneuden, vanhat asutuksen merkit — ennen irokuoi-sotia seutu oli ollut asuttua. Kummallakin rannalla kohosi takamaasta korkeita vuoristoita. Oltiin nyt keskellä mohawkien aluetta ja tehtiin matkaa vain yöllä. George- ja Champlain-järven välisellä kannaksella, lähellä nykyistä Ticonderogaa, vihdoin tavattiin joukko irokuoita. Tällä paikalla, jossa myöhemmin taisteltiin monta Pohjois-Amerikan historiassa muistettavaa tappelua, syntyi kahakka. Champlain laati siitä kertomuksen ja liitti kertomukseen kuvankin, josta näkyy, että intiaanit sittemmin muuttivat taistelutapaansa, tultuaan pyssyjen kanssa tekemisiin. Kuvassa he taistelevat taajoissa joukoissa, joita päälliköt johtavat. Näemme siinä niinikään puuvarustuksen, jonka irokuoit nopeaan laativat vihollisen huomattuaan. Nämä irokuoit nyt ensi kerran tutustuivat ampuma-aseihin ja pelästyivät heti niitten taikatehoa, kun kaksi heidän etevintä miestään laukausten kajahtaessa paikalla kaatui. Kaksi ranskalaista oli asetettu sivustalle ja he alkoivat ampua metsästä; Champlain itse marssii kuvassa joukon edellä, ampuen hänkin. Irokuoit säikähtivät pamauksia ja luotien tehoa niin kamalasti, että tuota pikaa lähtivät pakoon, ja retkikunta sai helpon voiton. Monta sotavankia otettiin, ja ensi kerran Champlain nyt näki heitä paalussa kidutettavan; heidän kärsimyksiään säälien hän ampui heihin armoluodin. Intiaanien julmat tavat häntä kammottivat. Paluumatkalla Champlain sotavangeilta kokosi tietoja järven eteläpuolella olevasta maasta. Ilman muita tapaturmia retkikunta sitten palasi samaa tietä, jota oli tullutkin, ja Laurentin joella tiet erkanivat. Ranskalaiset palasivat virtaa alaspäin, heidän intiaaniliittolaisensa taas lähtivät päinvastaiseen suuntaan, noustakseen jokireittejä myöten kotiseuduilleen.

Montrealin perustaminen.

Champlain palasi nyt Ranskaan, mutta ei siellä kauan viipynyt. Seuraavana kesänä hän jo purjehti takaisin Uuteen Ranskaan, jonka nimen Canada oli saanut, ja vietti siellä suurimman osan loppuikäänsä uupumattomassa toimessa siirtokunnan hyväksi. V. 1611 hän perusti Mont Royalin kauppa-aseman, nykyisen Montrealin. Vasta v. 1613 hän saattoi ryhtyä löytöretkiään jatkamaan nousten toukokuun lopulla Laurentin jokea sen suureen syrjäjokeen Ottavaan. Hän oli Vignan-nimiseltä seikkailijalta, joka oli käynyt algonkinein luona, kuullut pohjoiseen mereen muka laskevasta joesta, jonka tämä seikkailija sanoi löytäneensä. Champlain nousi suurin vaivoin vuolasta Ottavaa, jonka koskissa hän oli henkensä menettää, ja saapui vihdoin algonkinien asumuksille Coulange-järven seuduille. Mutta sieltä hän huomattuaan Vignanin kertomukset paljaiksi valheiksi palasi takaisin.

Huron-järvi ja huronit.

V. 1615 huronit uudelleen pyysivät Champlainen apua irokuoita vastaan.

Hän suostui tulemaan ja nousi tällä kertaa samaa vesireittiä aina Huron-järven rannalle. Hänen edellään kulki franciskanimunkki Josef Le Caron, joka oli tullut Ranskasta kastamaan Canadan alkuasukkaita. Champlain nousi Ottavaa ohi Coulange-järven Mattawa-nimisen syrjäjoen laskupaikalle saakka, nousi Mattawaa vedenjakajalle ja kulki Nipissing-järveä ja French Riveriä — samaa reittiä siis, jota nykyään suuri valtamerikanava on suunniteltu — Huron-järven Georgian lahteen. Huron, keskimmäinen, oli näin ensimmäinen Pohjois-Amerikan suurista sisäjärvistä, jonka eurooppalaiset näkivät. Champlain ei kuitenkaan ollut sen ensimmäinen näkijä, vaikka hän olisi sen kunnian ansainnut, sillä Le Caron seuransa keralla oli sen yhdyttänyt ennen häntä.

Huronien kansa, jonka luo Champlain nyt oli matkalla, oli irokuoitten ahdistamana hylännyt vanhat asuinpaikkansa, Quebecin, ja Montrealin seudut, ja liittolaisiltaan Ottawan algonkineilta saanut uudet asuinsijat niin kaukana lännessä, ettei luultu irokuoitten sotaretkikuntien uskaltavan sinne saakka tulla. Huronit olivat samaa rotua kuin irokuoit, viljelivät maata, asuivat kylissä ja saivat vainioistaan suuren osan elatustaan samoin kuin hekin, jota vastoin vierasrotuiset algonkinit, jotka olivat koko joukon alemmalla kehityskannalla, elivät metsästyksestä ja muuttelivat asuinpaikkojaan aina sen mukaan, kuin riistan väheneminen vaati.

French Kiveristä erottuaan Champlain laski Huron-järven rantaa seuraillen etelää kohti, kunnes tapasi etsimänsä kansan Georgian lahden ja Simcoe-järven välisellä kannaksella sangen hedelmällisessä seudussa asumassa. Näkemänsä valtavan suolattoman ulapan hän ensin nimitti huronien mahtavimman heimon, attigouantanien nimellä, koska hän ensin tuli heidän kyliinsä, mutta muutti nimen myöhemmin »Mer Douceksi» (suolattomaksi mereksi). Molemmat ovat kuitenkin kartoista hävinneet; Huron, haukuntanimi, jonka ranskalaiset antoivat wyandoteille, on lyönyt laudalta muut nimet.

Huroneilla oli täällä kolmisenkymmentä kylää, näissä pari-, kolmekymmentätuhatta asukasta. Eteläisen rintaman kylät olivat linnoitetut samalla tavalla kuin Hochelaga Cartierin käydessä (II, s. 405). Vainioilla kasvoi viljalti maissia ja kurbitsoja. Päivännoutojakin viljeltiin ja niiden siemenistä puserrettiin öljyä. Vastaanotto oli riemullinen. Eräässä kylässä tavattiin toistakymmentä edellä tullutta ranskalaista, ja franciskani Le Caron oli jo täydessä opetustoimessa. Hän vietti Champlainin saapuessa juhlallisen messun, joka oli laatuaan ensimmäinen Canadan suurien järvien rannoilla.

Champlain oli viipynyt matkalla niin kauan, että huronit, luullen hänen väliltä takaisin kääntyneen, jo olivat ennättäneet laskea sotaväkensä hajalleen. Mutta nyt ryhdyttiin paikalla toimiin sen kokoamiseksi. Sotilaita alkoi keräytyä, ja saapui tieto, että andastet, jotka asuivat Susquehannan varsilla irokuoitten takana, olivat luvanneet tulla siltä puolelta auttamaan. Andastet olivat jo joutuneet tekemisiin hollantilaisten kanssa, jotka olivat asettuneet Hudsonin rannoille ja tehneet irokuoitten kanssa liiton. Syyskuun lopulla oli vihdoin kaikki valmiina ja lähdettiin matkalle.

Ontario.

Retkikunta kulki Simcoe-järvelle ja siitä edelleen jokia, järviä ja taipaleitten poikki Ontarioon. Ontariolla ei kukaan valkoinen ollut käynyt ennen Champlainia, ellei ehkä Etienne Brulé, jonka matkoista tiedot ovat vajanaiset. Retkikunta meloi järven pohjoisrantaa itäpäähän, jossa »oli paljon suuria kauniita saaria», ja oikaisi sitten selän poikki etelärannalle. Kanootit kätkettiin metsään ja lähdettiin maisin samoamaan irokuoitten kyliä kohti. Tultiin joelle ja järvelle, jotka luultavasti olivat nykyiset Oneida-joki ja -järvi. Niin oli saavuttu lähelle Onondagain pääkaupunkia, jossa paloi irokuoitten liiton yhteinen neuvostuli.

Kuuden kansan liitto.

Irokuoitten liittokunnan maat alkoivat siihen aikaan Ontarion ja Laurentin joen eteläiseltä vedenjakajalta ja niihin kuului Hudsonin, Susquehannan ja Delawaren latvaseudut. Sotaretkillään olivat he hävittäneet autioksi sangen laajan alueen joka taholle. Liittoon kuului alkuaan viisi heimoa ja sitä sanottiin silloin »viiden kansan liitoksi». Mutta kun Pohjois-Carolinan tuscarorat pakenivat liittokunnan turviin, oli kansoja kuusi, ja liittokuntaa sitten siirtoloitten kesken alettiin nimittää »kuuden kansan liitoksi». Sen varsinainen perustaja oli Hiawatha-niminen intiaanipäällikkö, jonka nimeen liittyy paljon taruja ja josta Longfellow sai aiheen tunnettuun Kalevalaa jäljittelevään runoelmaansa. Vaikka liittokunnan valta ulottui länttä kohti aina Mississippiin ja etelässä Tennesseehen, ei sen miesluku ollut suuri; se on arvioitu vain 10,000—12,000 hengeksi, ja sotaan se saattoi nostaa vain pari tuhatta miestä ja jonkun sadan päälle. Mutta hollantilaiset ja englantilaiset hankkivat irokuoille ampuma-aseita, ennenkuin niitä saivat muut intiaaniheimot, ja siitä syystä he olivat sodissa muita etevämmät. Sataviisikymmentä vuotta he kykenivät säilyttämään itsenäisyytensä käyttäen hyväkseen englantilaisten ja ranskalaisten välisiä riitoja, vaikka enimmäkseen taistellen englantilaisten puolella. Heidän politiikkaansa on kiittäminen siitä, että englantilaiset saivat sisämaat haltuunsa ja että Pohjois-Amerikasta tuli englantilainen maa, sillä jos he olisivat menneet Ranskan puolelle, eivät englantilaiset olisi voineet edetä rannikkoa edemmäksi, siksi pienet olivat ne voimat, joilla siirtolaiset siihen aikaan tekivät raivaustyötään. Irokuoita on syytetty erikoisesta julmuudesta, mutta siinä kyllä muut intiaanit vetivät heille vertoja. Lescarbot'n mielestä eivät useimmat Euroopankaan kansat siihen aikaan olleet julmuudessa heitä huonompia. Tätä mahtavaa liittokuntaa vastaan Champlain nyt johti intiaaniliittolaisiaan, lähimpänä päämääränään eräs sen lujimpia linnoja.

Onondagain kaupungin piiritys.

Lokakuun 9 p. retkikunta tapasi ensimmäiset irokuoit, ja seuraavana päivänä se saapui kylän luo, joka lienee ollut Oneida-järven kaakkoispuolella. Paikka soveltui oivallisesti puolustamiseen ja kylä oli lujasti linnoitettu, samaan tapaan kuin Hochelaga Cartierin sinne saapuessa. Asemakaava oli kuusikulmio; sen yhtä puolta suojeli lammikko, neljää puolta lammesta johdettu joki, joka vallihaudan tavoin juoksi paaluvarustuksen ympäri. Paaluaita, joka ympäröi koko kylän, oli rakennettu kymmentä metriä pitkistä vankoista pölkyistä, jotka oli lujasti yhteen punottu. Sen sisäpuolella oli yläreunan ympäri, parvekkeet puolustajia varten ja sopivissa paikoissa oli paaluaidassa ampumareikiä, joista puolustajat saattoivat ampua hyökkääjiä.

Huronit eivät malttaneet noudattaa Champlainin hyökkäysohjeita, vaan kävivät kiivaasti ja varomattomasti liian aikaisin kylän kimppuun. Hyökkäys lyötiin takaisin ja Champlainin ranskalaisineen täytyi ilmaista väijytyksensä huronien pakoa suojellakseen. Vaikka Champlain olikin vihoissaan tästä tottelemattomuudesta, suostui hän kuitenkin koettamaan uuden kerran ja rakensi sitä varten piirityskojeen, paaluaitaa korkeamman rintavarustuksella suojatun lavan, jolta pyssymiesten piti ampua puhtaiksi paaluaidan sisäpuoliset parvekkeet. Kaksisataa intiaania kantoi tämän lavan paikalleen ja arkkipuuseilla ammuttiin sitten paaluaidan selkä puhtaaksi. Mutta huronit tästä kiihtyneinä eivät nytkään malttaneet tehdä säännöllistä hyökkäystä, vaan hyppivät ympäri kiljuen ja ampuen nuoliaan umpimähkään mihin sattui. He kantoivat sitten puita polttaakseen kylän varustukset, mutta kiihkoissaan latoivat puut tuulen alle, eikä valkea sytyttänytkään paaluaitaa, kun tuuli painoi liekit poispäin. Champlain koetti parhaan taitonsa mukaan johtaa hyökkäystä, mutta hänen huutojaan ja käskyjään ei kuunneltu. Irokuoilla oli riittävästi vettä palon sammuttamiseksi, ja masentunein mielin huronit yrityksen myttyyn mentyä palasivat takaisin leiriinsä. Champlain oli saanut polveensa haavan, intiaaneja oli haavoittanut parikymmentä. Champlain olisi tahtonut uudistaa hyökkäyksen, mutta huronit olivat käyneet niin noloiksi, etteivät he mitenkään siihen suostuneet. Heidän masennukseensa oli syynä sekin, ettei andasteja kuulunut avuksi. Neljän päivän kahakoimisen jälkeen huronit lähtivät paluumatkalle. Peräytymisen he suorittivat hyvin, sivustat ja jälkipää tehokkaasti suojeltuina ja haavoitettuja vasuissa kantaen. Muuan vankka intiaani kantoi selässään Champlainia.

Irokuoitten ahdistaessa saavuttiin vihdoin paikkaan, johon kanootit oli jätetty, ja ne olivat hyvässä korjuussa. Sitten retkikunta hajaantui, jotkut kalastamaan, toiset metsästämään, toiset majavia ansoilla pyytämään, jotkut kotiinsa palatakseen. Champlain olisi ollut halukas palaamaan Quebeciin, mutta intiaanit eivät häntä laskeneet. He tarvitsivat häntä ja hänen ranskalaisiaan suojakseen ja neuvotellakseen uudesta talviretkestä. Champlain ei saanut kanoottia, jolla olisi voinut lähteä, ja hänen täytyi palata huronien kyliin omavaltaisten liittolaistensa keralla. Kuljettiin takaisin Ontarion pohjoisrannalle ja sitten Ottawa-joelle metsästämään. Champlain siellä yksin metsässä ollessaan harvinaista lintua takaa ajaessaan oli eksyksissä kolme päivää ja kaksi yötä. Sää oli sateista ja pilvistä, ja kun hänellä ei ollut kompassia mukanaan, niin hän kulki piiriä eikä löytänyt takaisin. Pyssyllään hän hankki syötävää ja tulella paahtoi riistan, nuotiolla nukkui yöt. Sitten tuli joki vastaan, ja hän lähti sitä seuraamaan. Tuli koski, metsä aukeni, ja hän tuli pitkälle niitylle, jolla oli tavattoman runsaasti kaikenlaista metsänriistaa. Sitten hän näki pitkän uoman leveätä jokea ja tunsi vihdoin kaalamon, jonka poikki hän oli ennen kulkenut. Tästä hän sen verran käsitti seutua, että tiesi, millä suunnalla leiri oli, ja seuraavana päivänä palasi sinne takaisin. Sen perästä eivät intiaanit tahtoneet laskea häntä yksin metsään, eikä Champlain toista kertaa unohtanut kompassiaan. Talven tullessa retkikunta palasi kotiin riistasaaliineen, jota oli niin paljon, kuin suinkin kulkemaan saatiin. Jäällä käytettiin canadalaisia ahkioita, »tobogganeja». Joulun aikaan saavuttiin huronien kyliin, joista Champlain sitten teki retkiä muittenkin heimojen, kuten »tupakkain» luo. Tämä kansa oli saanut nimensä siitä, että se viljeli erästä tupakkalajia, joka intiaanien kesken oli suuressa maineessa. Champlain kuvaa matkakertomuksessaan laajalti kaikkien näitten heimojen tapoja.

Etienne Brulé.

Champlainin tulkki Etienne Brulé tuli kulkeneeksi Canadaa vielä koko joukon laajemmalti kuin hänen isäntänsä. Ennenkuin huronit lähtivät ylläkuvatulle sotaretkelle, pidettiin Simcoe-järven laskuväylän niskassa suuri neuvottelu ja päätettiin lähettää andastien luo airuita pyytämään näitä jouduttamaan apuväen lähettämistä. Kaksitoista intiaania valittiin tälle retkelle ja Brulé pyysi päästä mukaan. Champlain suostui siihen, koska tie piti tuntemattoman maan kautta, ja syyskuun 8 p. airutjoukko lähti matkaan. Se oli vaarallinen retki, sillä andastien maa oli kaukana Susquchannan varsilla ja sinne oli mentävä irokuoitten liittokunnan läntisimmän heimon, senekain, maan läpi. Täytyi ensin tehdä pitkä kierros puolueettomain alueen kautta — tämä kansa oli nimensä saanut siitä, ettei se liittynyt irokuoihin sen enempää kuin huroneihinkaan — joka ei suinkaan estänyt ensiksi-mainittuja heitäkään tuhoamasta. Ontarion länsipää luultavasti kierrettiin kanooteilla, mutta Niagarasta Brulé ei näytä mitään kuulleen. Suurinta varovaisuutta noudattaen saatiin vihollisjoukot vältetyiksi yhtä seneka-joukkoa lukuunottamatta, joka oli siksi pieni, että se osaksi tuhottiin, osaksi hajoitettiin.

Andastit ottivat Brulén saattajineen mitä parhaiten vastaan, mutta siellä juhlittiin niin kauan, että apujoukko, joka kyllä lähti liikkeelle, tulikin perille kahta päivää liian myöhään. Talven Brulé vietti andastien pääkylässä, Karantuanissa, ja sieltä käsin tutki nykyisen Pennsylvanian sisäosia. Kun oli liian vaarallisia palata takaisin samaa tietä, niin hän laski Susquehannaa Chesapeake-lahteen, jonka kapteeni Smith oli seitsemän vuotta aikaisemmin tutkinut. Mutta sieltä hän kuitenkin palasi takaisin ylämaahan ja keväällä 1616 lähti andasteilta saamainsa oppaitten keralla paluuretkelle huronien maahan. Tiellä tavattiin suurehko joukko senekoita, Brulén saattajat hajosivat kuin akanat tuuleen ja Brulé jäi yksin ja eksyi metsään. Välttääkseen nälkäkuoleman hän päätti lähteä senekain luo ja nämä ottivatkin hänet ystävällisesti vastaan. Mutta myöhemmin huomatessaan, mitä hän oli miehiään, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja alkoivat häntä kiduttaa. Riisuessaan hänet roviolle intiaanit löysivät hänen rinnaltaan pienestä pussista »Agnus Dei» messun — vaikkei Brulé suinkaan ollut miesten hurskaimpia — ja tahtoivat tietää, mitä se oli. Brulé heitä juhlallisesti varoitti, että sitä oli pideltävä varovaisesti, koska se oli voimallinen taika, joka heidät varmasti tappaisi. Ja samalla puhkesikin raivoamaan kova rajuilma salamoineen ja ukkosineen, jota yht'äkkiä seurasi kirkas taivas. Intiaanit sitä niin säikähtivät, että päästivät hänet nuorista, vaatettivat hänet ja veivät kyliinsä. Siellä Brulé saavutti niin suuren suosion, ettei pidetty juhlaa eikä karkeloa ilman häntä, ja vihdoin hänelle annettiin oppaat, jotka saattoivat hänet takaisin huronien maahan.

Brulé eli sitten jonkun aikaa kadoksissa intiaanien keskuudessa, mutta v. 1618 hän heidän kanssaan laski jokireittiä alas siirtokuntiin kauppaa tekemään ja tapasi Champlainin, jolle hän kertoi seikkailunsa ja kuvasi näkemänsä uudet seudut. Hän sai sitten toimekseen taivuttaa huronit säännöllisesti tulemaan Quebeciin kaupoille ja oleskeli enimmän aikansa heidän keskuudessaan. Seuraavina vuosina hän retkeili yhä kauemmaksi länteen päin ja ensimmäisenä saapui Sault Ste Marieen ja tämän jälkeen Superior-järven rannalle. Samoin hän oli ensimmäinen puolueettomain kansan luona käynyt. Champlain oli ollut heidän rajallaan, mutta huronien pelotuksesta palannut takaisin. Mutta Niagarasta Brulé ei nytkään saanut tietoa.

Brulé oppi intiaaniystäviltään enemmän kuin he häneltä. Hän eli heidän keskuudessaan irstaasti eikä kammonut petosta. Hän otti englantilailta vastaan rahoja antaakseen heille tietoja Canadasta. V. 1632 huronit, luullen erästä ruttoa hänen synnyttämäkseen, murhasivat hänet, keittivät ja söivät. Kylän, jossa tämä tihutyö tehtiin, he sitten polttivat, ja heimon poppamies väitti nähneensä murhatun sisaren hengen lentävän kylän yli — vaikka suurin osa intiaaneista luuli tietävänsä, että se olikin ollut hänen setänsä.

Champlainin viimeiset vaiheet.

Champlainin aikomus oli Huron-järvestä tehdä retki pohjoiselle merelle, josta hän oli kuullut, sillä kauppatien löytäminen Kiinaan väikkyi kaiken aikaa hänen mielessään, mutta huronien ja algonkinien välinen sota, jossa vuodatettiin verta ja jonka sovittaminen annettiin hänen toimekseen, viivytti lähtöä niin kauan, että matka lopulta oli sikseen heitettävä. Keväällä 1616 hän vihdoin pääsi lähtemään paluumatkalle samaa reittiä käyttäen, jota oli noussutkin, ja saapui heinäkuussa Quebeciin sekä syyskuussa Ranskaan.

Siihen päättyivät Champlainin löytöretket. Mutta hän olikin kulkenut suuren osan Itä-Canadasta, aivan tuntemattomia maita, laatinut niistä omien tarkkain havaintojensa ja intiaanien osoitusten mukaan kartan ja koonnut paljon tietoja maan luonnosta, tuotteista ja asukkaista. Hän oli tarkalleen tutkinut Acadian merenrannan, kulkenut ristiin rastiin Quebecin maakunnan, noussut Saguenayta ja St. Maurice-jokea niin korkealle, kuin niitä meriveneillä pääsi, ja intiaaneilta koonnut tietoja pohjan puolen seuduista. Hän oli tunkeutunut Laurentin vesistösyvänteen etelärannalle kahdesta paikasta, Champlain-järven reittiä ja Oneidan reittiä, noussut Ottawa-jokea Nipissing-järveen ja sieltä kulkenut French Riveriä Huron-järvelle. Hän tunsi Huron-järven itärannan ja aavisti sen valtavan suuruuden. Hän oli saanut tietoja Superior-järvestä ja kanootissa kulkenut Ontarion poikki. Mutta Erie-järvi oli hänelle tuntematon, luultavasti siitä syystä, että se kuului irokuoitten alueeseen, jonka vuoksi huronit eivät koskaan siellä päin liikkuneet. Niagarasta hän- oli jotain kuullut, vaikkei aavistanutkaan sen putousluonnetta. Champlain oli näin saanut oikean käsityksen Laurentin joen ja suurien järvien välisestä yhteydestä, mutta silti jäi hänen aikalaistensa mieliin vireille toivo, että niistä voisi jatkua vesiväylä Tyyneen mereen, siten nimittäin, että niiden vesi juoksisi kahtia, samoin kuin vanhoissa kartoissa Niilin lähdejärvien.

Elämänsä loppuosan Champlain vietti Quebecissa vahvistaen siirtokuntaa kaikella tavalla. Hän hankki sinne enemmän katolilaisia lähetyssaarnaajia, joitten piti kääntää huronit ja algonkinit kristinuskoon, jotta niistä tulisi luotettavia alamaisia. Irokuoit hän olisi kukistanut, jos olisi saanut kotimaasta sitä varten pyytämänsä satakunnan miestä: mutta verraten espanjalaisten ja portugalilaisten merentakaisiin yrityksiin liikeni Ranskasta Canadaan sangen vähän väkeä. Sieltäpä ei saatu kultaa, joka olisi seikkailijoita houkutellut. Kun hän ei voinut irokuoita kukistaa, niin hän teki heidän kanssaan rauhan, jota kesti lähes viisi vuotta ja olisi kestänyt kauemminkin, elleivät algonkinit v. 1627 olisi tehneet typerää hyökkäystä irokuoitten maahan ja siten saaneet näitä uudelleen kaivamaan esiin sotatapparan. Vasta Champlainin kuoltua tämän hurjan työn huonot seuraukset kuitenkin kävivät vallan ilmeisiksi, sillä irokuoit sitten perin pohjin hajoittivat sekä huronien kansan että muutkin ranskalaisten ystäväkansat suurien järvien pohjoispuolelta ja samoilivat niin kauas ranskalaisen alueen sydämeen, että siirtolaiset tuskin uskalsivat lähteä Quebecia edemmäksi.

Vähäiset olivat ne varat, joilla Canada perustettiin, yritys kun oikeastaan oli vain kauppayritys ja perustui kokonaan turkiskaupan tuottamaan voittoon. Vasta Richelieu päätti antaa Canadalle entistä tehokkaampaa tukea ja rupesi itse suuren kauppakomppanian esimieheksi. V. 1629 englantilaiset valloittivat Quebecin, ennenkuin uusi järjestys vielä oli voimaan päässyt, ja Champlain lähetettiin Englantiin sotavankina. Mutta sinne saapuessaan hän ilokseen saikin tietää, että valloitus oli sattunut rauhanteon jälkeen ja Canada annettu takaisin Ranskalle. Champlain palasi siirtokuntaansa v. 1633 ja kuoli pari vuotta myöhemmin Quebecissä 68 vuoden ikäisenä. Hänelle kuuluu kunnia Pohjois-Amerikan sisäosien avaamisesta. Hänen jälkeensä tunnetun alan rajat verkalleen, mutta varmasti laajenivat.

Champlain oli lähettänyt nuoria ranskalaisia intiaaniheimojen luo kieltä oppimaan, ja heistä tuli sitten siirtokunnan ja heimojen välittäjät. Tulkit elivät vuosia intiaanien luona ja palasivat sitten takaisin siirtokuntiin perustaen perheitä, joista moni Canadan vanhimpia ranskalaisia sukuja polveutui. Toiset jäivät kokonaan intiaanien luo asumaan, taikka rupesivat ammattimetsästäjiksi ja ottivat intiaanilaiset vaimot, ja näistä polveutuivat nuo »metsän juoksijat», »coureurs de bois», jotka myöhemmin tuottivat lähetyssaarnaajain joukkoa, puoleksi kauppiaita, puoleksi löytöretkeilijöitä, aina ilonpitoon valmiita, puutteen tai vaarain masentamattomia. He elivät metsäläiselämää, niinkuin metsäläiset itsekin — ja niinkuin usein lähetyssaarnaajatkin, heidän esimeikkiään noudattaen. Intiaanista ei tullut ranskalaista, vaan ranskalaisesta intiaani.

Jean Nicollet.

Champlainin vielä eläessä saapuivat ensimmäiset jesuiitat Canadaan ja perustivat lähetysasemiaan huronien keskuuteen. Heidän mukanaan matkusti ylämaahan Jean Nicollet, joka siellä melkoisessa määrässä laajensi tunnettua aluetta, löytäen Michigan-järven ja luultavasti myös Canadan järvien ja Mississipin välisen vedenjakajan.

Champlain eli kuolemaansa saakka siinä vakuutuksessa, että Laurentin vesistöä oli mahdollinen päästä Etelämereen ja sen poikki Kiinaan ja Japaniin. Nicollet sai toimekseen lähteä entisten löytöjen rajapaaluilta eteenpäin länttä kohti tunkeutumaan.

Nicollet, joka oli Normandiassa syntynyt ja kasvanut, tuli jo nuorukaisena Quebeciin, jossa hänen kykynsä ja rohkeutensa heti herättivät huomiota. Hän ei vielä ollut kahdenkaankymmenen ikäinen, kun hänet lähetettiin algonkinien luo oppimaan heidän kieltään. Hän eli heidän luonaan pari vuotta täydellistä metsäläisen elämää, runsaudessa ja puutteessa, niinkuin näitten metsästäjäheimojen kohtalona oli. Hän oppi heidän kielensä täydelleen ja kävi v. 1622 algonkinien kanssa solmimassa rauhaa irokuoitten kanssa. Sitten hän muutti nipissingien luo ja eli heidän luonaan kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hänet otettiin heimon jäseneksi ja kaikissa neuvotteluissa hän oli mukana. Nipissingien luota hän palasi Quebeciin tulkiksi. Koska hän osasi erinomaisesti tulla toimeen metsäläisten kanssa, uskoi Champlain hänen toimekseen yllämainitun tutkimusretken.

Heinäkuussa 1634 Nicollet lähti matkaan. Hän nousi Ottawaa ja siitä jatkuvaa vesireittiä huronien luo solmitakseen rauhan heidän ja erään lännessä asuvan tuntemattoman kansan välillä, joka kansa oli silloisille asuinpaikoilleen muuttanut länsimeren rannoilta, kuten Nicollet luuli. Seitsemän huronin kanssa hän tuohikanootissa lähti vaaralliselle matkalleen. Matka piti Huron-järven pohjoista rantaa Sault Ste Marieen ja siitä edelleen rantaa seuraten Michilimackinac-salmeen, josta Nicolletille avautui kenenkään sitä ennen näkemätön Michigan-järvi.

»Tämä salmi on suurien järvien avainkohta», lausuu siitä Dawson, »sillä siinä Superior, Huron ja Michigan koskettavat toisiaan, ja lähellä Michiganin länsirantaa Laurentin ja Mississipin suunnattomat vesistöalueet lähestyvät niin lähelle toisiaan, että paljon veden aikana on vedenjakajan poikki kanootin kuljettavat vesiväylät. Silloin saattaa meloa Laurentin joesta Mexicon lahteen ensinkään nostamatta alustaan vedestä. Intiaanilaisia heimoja virtasi tämän salmen kautta edes takaisin metsäläissotien ainaisissa onnen vaiheissa, ja jokaiseen niemeen, jokaiseen saareen liittyi romanttisia legendoja. Aivan salmen suussa näyttää Michilimackinacin metsäinen saari uivan veden päällä, kohoten mahtavin piirtein keskustaansa kohti. Se on nykyisin huvimatkustajain lempipaikkoja, mutta ennen vanhaan se oli algonkinien jumaluustaruston suurien karkeloivien henkien tyyssijoja. Nicollet ensimmäisenä valkoisena miehenä kulki tämän taruportin kautta tuntemattomalle vedelle, josta hän niin paljon toivoi. Hän toivoi löytävänsä tien kultaiseen Itään. Hän olikin varustautunut Itämailla esiintymään; veneessä oli niitten vähien matkatavaroitten joukossa, mitä hän oli mukaansa ottanut, kiinalaisesta damastista neulottu juhlapuku, joka oli lintu- ja kukkaompeluksin kauniisti kirjailtu. Mutta se kare, joka loiski hänen kanoottinsa keulassa, tulikin kuuttasataa kilometriä laajan järven poikki. Hänen oikealla kädellään oli Ignatiuksen niemi, jonka sitten hurskas Marquette läsnäolollaan pyhitti, ja vasemmalla kädellä Mackinac-niemi, jossa myöhemmin Pontiac niin petollisesti teurasti brittiläisen linnaväen. Se on paikka, jonka kauneus etsii vertojaan. Siinä missä Nicolletin kanootti liukui veden yli hiljaa, ilman muuta ääntä kuin melain säännöllinen pistely veteen, kulkee nykyisin suunnaton liike järvestä toiseen. Valtavia höyrylaivoja liukuu edes takaisin sisämerimatkallaan, jonka pituus voi olla puolentoistatuhatta kilometriä. Mutta etäisyydet ovat niin suuret, että tässä salmessa vielä nytkin levon tunnelma on vallitsevana. Ja miten suuria lienevätkin laivat, joitten savut kohoavat taivaanrannalle rajattomilta ulapoilta, niin on täällä tilaa yhtä paljon kuin valtamerellä, eikä mikään kiireen eikä ahtauden tunne vielä nytkään häiritse paikan rauhaa.»

Nicolletin matka piti ensinnä winnebago-kansan luo. Nimi merkitsi hänen luulonsa mukaan »meren kansaa», ja Nicollet oli vakuutettu siitä, että winnebagot olivat tulleet länsimereltä. Champlain oli kuullut heistä huroneilta. He olivat uutta rotua, jota ranskalaiset eivät olleet tavanneet, eivät ymmärtäneet algonkinien enempää kuin huronienkaan kieltä. He olivat dakotoja, samaa rotua kuin mahtavat siouxit ja assiniboinet. Rodun varsinaisena kotina olivat Mississipin ja Missourin ruohoaavikot, mutta winnebagot olivat sieltä ajelehtineet itää kohti suurien järvien rannoille. Ranskalaiset sanoivat kansaa, sanan intianikielestä kääntäen, »haisijain kansaksi», mutta käännös oli väärä, kuten Nicollet tiesi kertoa, sillä sana merkitsi »haisevaa vettä» ja algonkinit muka sanoivat merivettä haisevaksi. Mutta Nicolletkin erehtyi, he eivät tarkoittaneet merivettä, vaan Mississippiä.

Tämän kansan luo päästäkseen Nicollet meloi Michiganin länsirantaa ja yhä oikealle kääntyen saapui nykyiseen Green Bayhin. Kuljettuaan lahden päähän saakka hän nykyisen Fox Riverin suussa tapasi winnebagot. Nicollet oli edeltäkäsin lähettänyt rantaa pitkin lähettilään tuloaan ilmoittamaan, ja vastaanotto oli mitä paras. Neljä-, viisituhatta henkeä oli tullut rantaan häntä tervehtimään ja nuoret miehet kantoivat hänen tavaransa kylään. Winnebagot olivat jo kuulleet näistä ihmeellisistä valkoisista miehistä ja luulivat heitä hengiksi. Nicollet käveli kylään kiinalaiseen juhlapukuun pukeutuneena, kummassakin kädessä pistooli, joilla hän ammuskeli. Hänhän oli ilmetty Manitu, jolla oli salama ja ukkonen vallassaan, ja naiset ja lapset kauhistuneina pakenivat. Päälliköt ottivat hänet mitä ystävällisimmin vastaan ja panivat toimeen suuria pitoja, joissa eräissäkin syötiin sataviisikymmentä majavaa yhdellä kertaa.

Rauha saatiin pian solmituksi ja Nicolletilla oli sitten hyvää aikaa tutkia maata ja käydä lähiheimoja tervehtimässä. Hän nousi Fox Riveriä Winnebago-järveen ja siitä edelleen aina Wisconsinin taivalluspaikalle saakka. Hän kertoi myöhemmin isä Le Jeunelle, että jos hän olisi vielä kolme päivää kulkenut, niin hän olisi tullut merelle. Mutta hän olisikin tullut vain »suurelle vedelle»; algonkinilainen sana Mississippi merkitsee »suurta vettä», eikä merta eikä »vetten isääkään». Vielä v. 1640 eräs munkki kirjoitti olevansa varma, että tuo meri oli Tyyntä merta ja että sitä pitkin päästäisiin Japaniin ja Kiinaan. Nicollet ei näy kulkeneen vedenjakajaa edemmäksi, vaikkei taivallusta Wisconsin-jokeen olisi ollut kuin pari kilometriä.

Jesuiittain lähetystyö.

Nicollet palasi sitten huronien maahan, jossa jesuiitat olivat sillä välin aloittaneet käännytystoimensa ja rakentaneet keskusasemansa lähelle nykyistä Midlandin kaupunkia, Georgian lahden kaakkois-perukkaan. Asema ympäröittiin paaluaidalla ja muilla varustuksilla, siinä oli kirkko, rakennuksia kaikenlaisiin tarkoituksiin ja asunnot kuudellekymmenelle miehelle. Nicolletin kanssa oli tullut kolme jesuiittaa, mutta heidän lukunsa pian karttui kahdeksaksitöistä. Sitä paitsi oli laitoksessa neljä maallikkoveljeä ja neljä-, viisikymmentä muuta ranskalaista. Tästä keskusasemasta perustettiin eri tahoille pienempiä asemia, joihin lähetettiin viisitoista munkkia. Jumalanpalvelusta vietettiin pääasemalla suurella loistolla, jotta se alkuasukkaihin tekisi syvemmän vaikutuksen. Isät viljelivät maissia ja hankkivat riistaa metsistä, kaloja järvistä, ja siten he saattoivat harjoittaa sangen laajaa vieraanvaraisuutta. Puutteen aikana asemalle kokoontui paljon nälkää näkeviä metsäläisiä, ja aina he saivat ruokaa. Uusia löytöretkiä ei näihin aikoihin tehty montakaan, mutta jesuiittain asemilta maantuntemus kuitenkin laajeni ja syveni joka tavalla.

V. 1641 ne algonkinit, jotka asuivat Superiorista tulevan virran varrella, kutsuivat jesuiittoja luokseen, ja isät Raynibault ja Jogues lähtivät sinne syyskuussa, jolloin näissä maissa on ihana »intiaanikesä» kirkkaine tyvenine ilmoineen ja syksyisine väriloistoineen. Seitsemäntoista päivää kesti meloa Huron-järven pohjoisrantaa, ennenkuin oltiin Sault Ste Mariessa. Siellä oli koolla kaksituhatta metsäläistä, ja monta kansaa oli neuvottelussa osallisena. Isät kuulivat täällä nadouessieuxien kansasta, joitten nimi myöhemmin lyhennettiin siouxiksi.

Niiden luo oli mentävä Superior-järven poikki ja sitten heidän maansa halki juoksevaa jokea; matkaan kului kahdeksantoista päivää. Jesuiitat eivät voineet aavistaa, että se joki, josta tässä oli puhe, oli sama »suuri vesi», josta Nicollet oli huhua kuullut, sitä mereksi luullen.

Niagara.

V. 1640 kaksi jesuiittaa, Brébeuf ja Chaumont, kävi vaarallisella retkellä puolueettomain maassa Erien ja Ontarion välissä. Tämä kansa oli kaikkein ylpeintä ja vihamielisin!ä koko Laurentin vesistössä. Molempia munkkeja kirottiin, pideltiin pahoin ja rääkättiin joka kylässä, mihin he tulivat, ja hädin tuskin he hengissä pelastuivat. Mutta he saivat tällä retkellä vihdoinkin selvän käsityksen kaikkien näitten järvien ja jokien yhteenkuuluvaisuudesta, kuten eräästä seuraavana vuonna laaditusta kertomuksesta näkyy: »Niagara on puolueettomain kuulu joki. Se on se joki, jonka kautta suuri Huron-järvemme purkaa vetensä. Se laskee ensiksi Erieen eli Kissakansan järveen ja siitä puolueettomain maahan, jossa sen nimi on Onguiaaha aina siihen saakka, missä se laskee Ontarioon eli Pyhän Ludvigin järveen, josta sitten lähtee Quebecin sivu juokseva Pyhän Laurentiuksen joki.» Tästä näkyy, etteivät nämä jesuiitatkaan olleet nähneet putousta, muutoin he eivät varmaankaan olisi jättäneet sitä mainitsematta.

Vasta v. 1648 isä Ragneau antaa selviä tietoja Niagarasta: »Se (Eriestä lähtevä joki) jatkaa siitä matkaansa ja syöksyy kammottavan korkealta kynnykseltä kolmanteen järveen, jota samotaan Ontarioksi, mutta jolle me olemme antaneet Pyhän Ludvigin järven nimen.» Mutta ei hänkään näytä itse nähneen tätä »maailman suurinta vesi-ihmettä».

Irokuoi-sota.

Etelän puolessa oli jo kauan aikaa valmistellut myrskyä, jota silloin tällöin jo olivat ennustelleet yksityiset leimaukset ja joka nyt oli lähellä lopullista puhkeamistaan. Sitä alkoivat jesuiitatkin jo aavistaa, kuten näkyy hurskaan Brébeufin kirjeestä: »Sentio me vehementer impelli ad moriendum pro Christo (Tunnen itseäni väkevästi pakotettavan kuolemaan Kristuksen edestä)». Molemmat yllämainitut munkit tulivat talvella puolueettomain maasta palatessaan jesuiittain asemalle ja saivat siellä vihdoinkin ravintoa ja lepoa. Brébeuf jätti äsken saapuneet uupuneet toverinsa makaamaan ja meni läheiseen metsään rukoilemaan. Ennenkuin hän sen varjoon ennätti, hän luuli tähtien valossa näkevänsä kirkkaan ristin, joka kiiti häntä kohti kaakon ilmalta, ja hän käsitti sen merkityksen. Seuraavana päivänä molemmat matkamiehet jatkoivat matkaansa, ja kun Brébeuf heille kuvasi ilmestystään, niin toinen heistä kysyi, oliko risti suuri. »Kyllin suuri meidän kaikkien ristiin naulitsemiseksi», vastasi Brébeuf.

Ja siitä vuodesta kävi Quebecin ja ylämaan yhteys kovin vaikeaksi. Pieniä irokuoijoukkoja väijyi kaikilla teillä. Montreal perustettiin v. 1642, mutta sinne muuttaneet siirtolaiset eivät uskaltaneet lähteä linnan portteja edemmäksi kalastamaan eivätkä metsästämään. Mohawkeja kierteli alituiseen metsissä, ja heidän sotahuutonsa monta kertaa herättivät linnan asujaimet unestaan. Muutama kuukausi vain oli vuosikymmenen kuluessa rauhaa. V. 1648 alkoi irokuoitten loppuhyökkäys. V. 1649 he valloittivat väkirynnäköllä huronien kaupungit toisen toisensa jälkeen. Säälimättömällä verisellä julmuudella voittajat kiduttivat, tappoivat, hävittivät heidän maassaan. Jesuiitat Brébeuf ja Lalemant molemmat heittivät kidutuspaalussa henkensä, intiaanien heitä vastaan käytettyä pirullisimpia rääkkäyskeinojaan. Garnier, Daniel ja Chabanel saivat tomahawkista surmansa. Huronien tähteet hajautuivat yhä edemmäksi länteen ystävällisten heimojen keskuuteen ja irokuoit hävittivät autioksi koko maan Montrealista Michiganin salmeen saakka.

Virginia ja Uusi Englanti.

Kun Espanjan ylivalta merellä oli murrettu ja tie molempiin Intioihin avoinna, niin näytti siltä, kuin jäisivät Walter Raleighin sitkeät siirtomaayritykset unhotukseen ja Virginian rauniot myöhempiin aikoihin odottamaan jälleenrakentajiaan. Mutta unhotusta ei kestänyt kauan.

Seitsemännentoista vuosisadan alussa Englannissa alkoi tuntua todellinen maasta muuttamisen tarve, johon oli taloudelliset syyt. Karjanhoidon anastaessa maanviljelykseltä alaa joutui maanviljelysvoimia vapaiksi, jalojen metallien hinta alenemistaan aleni synnyttäen pulia, ja luostarien vaivaishoidon lakkautuksen vuoksi, kruunun anastettua niiden omaisuuden, kävi köyhälistön tila entistä tukalammaksi. Mutta lisäksi toivottiin siirtomaista saatavan paljon rikkautta.

Bartholomew Gosnold.

Jo vähän aikaisemmin kuin Raleighin siirtokuntaa ruvettiin uudelleen rakentamaan, tehtiin muutamia yrityksiä pysyvän jalansijan saamiseksi pohjoisempana, samalla rannikolla, jolle puritaanit sitten perustivat siirtokuntansa. Raleighin vielä eläessä purjehti valtameren poikki seikkailija Bartholomew Gosnold, vieläpä mainitun ylimyksen avulla. Gosnoldin matka on merkillinen siitä, että hän alkoi purjehtia Atlantin poikki entistä oikoisempaa tietä. Yleinen reitti Pohjois-Amerikan itärannalle oli kulkenut kiertäen ensinnä alas Canarian saarille, sieltä Länsi-Intiaan ja vasta Länsi-Intiasta pohjoista kohti. Tämä reitti oli tietysti paljoa pitempi, mutta tuulet olivat siellä suotuisammat kuin suoraan purjehdittaessa (Vert. karttaa II, s. 27). Gosnold oli ensi matkallaan purjehtinut samaa väylää, mutta toisella retkellä hän laski suoraan valtameren poikki, ja se tie sitten kävi yleiseksi Pohjois-Amerikan itärannikon pohjoisiin osiin purjehdittaessa.

Gosnoldin piti perustaa siirtokunta hänenkin. Hän saapui ensiksi nykyisen Mainen rannikolle ja purjehti siitä etelää kohti, löytäen 15 p. toukokuuta 1602 kuulun Kap Codin, joka New Yorkin pohjoispuolelta pistää kauas mereen omituiseen koukeroon päättyvän hiekkakärkensä. Hän oli, mikäli tiedetään, ensimmäinen, joka on noussut tällä niemellä maihin. Purjehtien eteenpäin hän saapui komeaan salmeen, joka on niemen eteläpuolella sen kannassa, ja maa oli hänen mielestään ylen kaunista, metsät juhlalliset, täynnään marjapensaita ja viiniköynnöksiä, kukkia ja varsinkin sassafras-pensasta, joka siihen aikaan oli suuressa maineessa rohtokasvina. Eräälle saarelle rakennettiin linna ja varasto, sillä Gosnold aikoi perustaa tähän siirtokunnan; sen jälkeen hän kuormasi pienen laivansa täyteen sassafrasta. Mutta kun lähdön aika tuli, ei kukaan suostunut jäämään linnaan, etenkin kun intiaanit osoittivat vihamielisyyttä, ja Gosnoldin täytyi sen vuoksi viedä kaikki mukanaan takaisin kotimaahan.

Maine ja New Hampshire.

Gosnoldin yritys houkutteli seuraavanakin vuonna retkikunnan samoille seuduille. Martti Pring tuli kahdella laivalla Mainen rannikolle ja seuraili sitä etelää kohti sassafrasta etsien. Vasta Kap Codin eteläpuolelta hän sitä vihdoin löysi ja kuormasi laivansa. Seuraava purjehtija oli Yrjö Waymouth, joka 1605 saapui Kap Codin hiekkaiselle rannalle. Hän purjehti sitä jonkun matkaa edelleen ja saapui saaristoon ja lahteen, joka häntä niin miellytti, että hän sen tarkkaan tutki, nousten St. George-jokea jonkun matkaa sisämaahankin. Maan asukkaat olivat ystävällisiä, mutta siitä huolimatta Waymouth ryösti heitä viisi henkeä, viedäkseen heidät Englantiin kieltä oppimaan. Plymouthin silloinen kuvernööri Sir Ferdinando Gorges mieltyi Waymouthin kertomukseen niin suuresti, että hän sitten lähetti monta retkikuntaa Mainen rannalle ja 1607 perusti sinne siirtokunnan, joka kuitenkin talven kylmyyden vuoksi pysyi voimassa vain vuoden. V. 1636 Englannin kuningas antoi hänelle laajan alueen Mainen rannikkoa Merrimac- ja Kennebec-jokien seuduilta. Hänen osamiehensä kapteeni John Mason sai toisen puolen alueesta, ja hänen puoliskostaan, vähäisistä kalastajakylistä, kehittyi New Hampshire, Gorgesin puolesta taas nykyinen Mainen valtio.

Lontoon kauppiaat ryhtyivät paremmalla menestyksellä jatkamaan Raleighin yritystä, joka oli ollut yhden voimille liian laaja. Virginian komppania sai Raleighin oikeudet, ja uudenvuodenpäivänä 1607 lähetettiin kolme laivaa ja toista sataa siirtolaista meren taa onneaan koettamaan.

Jamestown.

Vaikean matkan jälkeen laivat saapuivat Länsi-Intiaan, josta ne ohjasivat pohjoista kohti. Mutta ne eivät osuneetkaan Pamplico-salmeen, vaan ankara myrsky ajoi ne onnen kaupalla ihanaan Chesapeake-lahteen. Retkeläisten mielestä ei taivasta eikä maata muualla niin ihanaa! Heitä oli käsketty menemään maihin samalle Roanoke-saarelle, joka Raleighin yrityksistä oli niin surullisessa muistossa, mutta Chesapeake-lahden löydettyään he muuttivat mieltään, nousivat lahteen laskevaan leveään jokeen ja perustivat sen äyräälle noin 80 kilometriä suusta kaupungin. Englannin silloisen kuninkaan mukaan se nimitettiin Jamestowniksi. Mutta vaikeat olivat tämänkin siirtokunnan alkuajat. Kaupungin paikka oli epäterveellinen, suuri osa sen asukkaista kuoli tauteihin ja melkein kaikki sairastuivat, niin että toisin ajoin vain muutama mies oli pystyssä. Lisäksi siirtolaiset olivat keskenään riitaiset ja maanasukkaitten kanssa ilmisodassa, ja loppujen lopuksi heidän rakentamansa kaupungin alku paloi. Se rakennettiin uudelleen, mutta kolmen vuoden kuluessa ei saatu kuin puolensataa eekeriä maata raivatuksi ja ruokatavarat olivat vielä enimmäkseen tuotavat kotimaasta.

John Smith.

Siirtokunnan pelasti perikadosta John Smith-niminen sotilas-seikkailija, omituisimpia ja samalla kuuluisimpia miehiä, mitä Amerikka nuoruutensa ajalla näki itärannallaan vaikuttamassa. Kapteeni Smith oli taistellut monessa Euroopan maassa, ollut lukemattomissa vaaroissa, sotinut turkkilaisia vastaan ja ollut heidän orjanaan, päässyt pakenemaan ja lopulta liittynyt tähän siirtomaahankkeeseen, jossa hänen kykynsä vihdoin kävi niin välttämättömäksi, että viranomaistenkin täytyi häneen tyytyä, vaikka he merimatkalla olivat tahtoneet hänestä päästä nuoran ja raakapuun avulla sillä verukkeella, että hän muka juoni ja aikoi anastaa koko siirtokunnan omaksi valtakunnakseen. Pontevalla, ja kyvykkäällä johdollaan John Smith pelasti siirtokunnan. Hän pakotti laiskat työtä tekemään ja sai intiaanien kanssa aikaan siedettävät välit. Kaikkien muitten toimiensa ohella hän ennätti tehdä löytöretkiäkin.

James-joki, jonka rannalle joen niemeen kaupunki rakennettiin — paikka myöhemmin kokonaan hylättiin ja on vielä nytkin autiona — laskee Chesapeake-lahden suupuoleen. Smith lähti nousemaan tätä jokea kauemmaksi sisämaahan hankkiakseen ruokavaroja, joista siirtokunnassa tuon tuostakin oli surkea puute, sen jäsenet kun eivät olisi muuta kuin hakeneet kultaa ja herrastelleet. Luultavasti hän myös toivoi saavansa tietoja Tyynestä merestä, jonka intiaanit väittivät olevan aivan tämän joen latvoilla. Noustuaan pääjokea ja sen syrjäjokea niin kauas kuin meriveneellä pääsi, hän jatkoi matkaa kanooteilla. Mutta hän ei löytänyt Tyyntä merta, eikä isoja järviäkään, joita intiaanit lienevät tarkoittaneet. Sen sijaan metsäläiset ottivat hänet vangiksi venekuntineen, surmasivat muut ja olisivat hänetkin surmanneet, ellei pieni taskukompassi olisi hänen henkeään pelastanut. Vielä enemmän kuin kompassi intiaaneja myöhemmin kummastutti puhuva paperi, jonka hän lähetti Jamestowniin, saaden sieltä vastauksen.

Powhatan ja Pocahontas.

Lopulta Smith vietiin York-joelle Powhatan-nimisen suuren päällikön luo, joka otti hänet vastaan juhlallisessa heimokokouksessa, syötti ja juotti hänet kylläiseksi ja lopuksi käski laskea hänen päänsä laajalle kivelle ja parhaitten soturiensa nuijillaan murskata hänen kallonsa. Mutta Powhatanin lempitytär, kolmentoista-vuotias Pocahontas, joka jo ennen oli rukoillut vangille armoa, juoksi esiin ja laski päänsä vangin pään päälle. Tämä teko liikutti vanhan päällikön sydäntä ja hän säästi valkoisen miehen hengen. Kahden päivän perästä Powhatan päästi vankinsa palaamaan Jamestowniin sillä ehdolla, että hän sieltä lähettäisi lunnaiksi kaksi tykkiä ja jauhinkivet. Oppaille, jotka häntä sinne saattoivat, hän sitten osoitti tykit ja jauhinkivet ja käski ottamaan omansa, mutta nämä niitä mittailtuaan ja nosteltuaan tyytyivät pienempiin lahjoihin. Pocahontas tuli myöhemmin monta kertaa Jamestowniin, kunnes Smith matkusti Englantiin. Hänen lähdettyään siirtokunnan seuraava johtaja petollisesti vangitsi päälliköntyttären pelastaakseen siirtokunnan intiaanien hyökkäykseltä. Pocahontas kääntyi sitten kristinuskoon ja luullen Smithin kuolleen meni erään toisen valkoisen miehen kanssa naimisiin. Vihdoin hän matkusti Englantiin, jossa hänen hyvätyönsä Smithiä kohtaan oli herättänyt suurta myötätuntoa. Hänet otettiin hovissakin mitä suosiollisimmin vastaan, mutta hän ei päässyt tätä kaikkea kotimaahansa kertomaan, sillä paluumatkalla hän kuoli. Hänen vaiheensa ovat nuoren siirtokunnan romanttisimpia muistoja.

Chesapeake-lahti.

Kesäkuun alussa 1608 kapteeni Smith lähti varsinaiselle tutkimusretkelle, mukanaan neljätoista miestä. Avoimessa veneessä retkikunta ensin laski James-joen suuhun ja alkoi sitten kulkea Chesapeake-lahden länsirantaa pohjoiseen päin, tarkalleen kartoittaen joka niemen ja lahden ja poiketen tekemään alkuasukkaitten tuttavuutta. Toiset olivat rauhallisia, toiset sotaisia, mutta semmoisetkin, jotka retkikuntaa ampuivat, kapteeni Smith sai hyvin helposti leppymään, niin että he tulivatkin hänelle nahkojaan myymään. Monen seikkailun jälkeen retkikunta saapui komean Potomacin suuhun ja nousi sitä kauas sisämaahan, aina nykyisen Washingtonin ohi. Täällä retkeilijät joutuivat intiaaniväijytykseen, mutta Smith sai hyökkääjät rauhoittumaan, kun hän käski miestensä ampua veteen. Luotiräiske ja pyssynpamaukset herättivät villeissä suunnatonta ihmetystä, he lakkasivat nuoliaan tuiskuttamasta ja tulivat sen sijaan kauppaa tekemään. Eräästä paikasta löydettiin keltaista kivennäistä, jota luultiin kullaksi, ja sitten intiaanien osoitusten mukaan kokonainen vuori samaa metallia. Mutta näytteet, joita siitä otettiin, huomattiin myöhemmin arvottomiksi; metalli olikin antimonia. Eräässä paikassa saatiin Virrasta pistorausku, retkikunnan jäsenille tuntematon kala, joka evillään pisti Smithiä niin pahasti, että hän jo luuli kuolevansa; mutta vielä samana päivänä hän sentään tointui tuskistaan. Kaksikymmentä päivää matkalla oltuaan retkikunta palasi takaisin Jamestowniin. Mutta ei kulunut kuin kuukausi, ennenkuin Smith oli uudelleen liikkeellä.

Tällä kerralla hän kulki Potomacin suun ohi ja nousi Patapsco-jokeen, jonka rannalla asui sotainen ja mahtava massowomek-kansa. Häntä oli heistä varoitettu, ja kun suuri osa veneen miehistä oli sairaana, niin hän antoi sairaitten ruveta pitkäkseen veneen pohjalle ja nosti heidän hattunsa keppien nenään, jotta luku kuitenkin näyttäisi täydeltä. Mutta onneksi nämä intiaanit olivatkin rauhallisia, samoin kuin melkein kaikkikin, joita hän tapasi. Matka piti ohi nykyisen Baltimoren Susquehanna joen suulle saakka. Siellä asui susqusohannock-heimo, josta joki on nimensä saanut, ja Smith vakuuttaa, että kaikki olivat jättiläisiä, mittasi muutamia ja mainitsee numeroita, jotka ovat aivan mahdottomia. Tämä ihailtu sankari ja muutoin kaikin puolin oiva mies näyttää toisinaan valehdelleen kelpo lailla, vaikka hänestä ei hevin uskottaisi niin pahaa. Hän vakuutti, että muuan heimon jättiläisistä helposti olisi saattanut häpeään itse Gathin Goljatinkin. Nämä ihmiset muutoin olivat jotenkin yksinkertaisia ja pitivät valkoisia jumalallisena ilmestyksenä. He rupesivat heitä palvelemaan ja Smithin lähtiessä lahjoittivat hänelle ja hänen miehilleen mitä heillä vain parasta oli. He kertoivat, että kaukana tämän mahtavan joen latvoilla asui sangen sotainen kansa, jonka nimi oli mohawk, ja että se kävi sotaa koko maailmaa vastaan. Tämä oli ensimmäinen tieto, minkä englantilaiset saivat ylämaan mahtavista irokuoi-kansoista ja heidän liitostaan.

Paluumatka piti pitkin Chesapeake-lahden länsirannikkoa, ja samoin kuin menomatkalla tutkittiin siltäkin puolelta tarkkaan joka mutka ja niemi, paikkoja nimitettiin, ristejä pystytettiin, puitten runkoihin kairattiin reikiä ja näihin pantiin kirjoituksia, maa sanalla sanoen joka tavalla vallattiin. Rappahannock-jokeen noustaessa tavattiin intiaaneja, jotka olivat kuulleet Jamestownin valkoisista ja heidän teoistaan, eikä näillä intiaaneilla ollut vähääkään halua laskea maahansa niin vaarallisia vieraita. He kävivät kiivaasti Smithin ja hänen pienen joukkonsa kimppuun, ahdistaen heitä jousillaan ja keihäillään koko matkan heidän jokea palatessaan väljälle vedelle. Onneksi retkikunta oli massowomek-kansalta saanut kilpiä, joita Smith nyt pisti pystyyn veneen kummallekin laidalle, ja nämä pysäyttivät terävimmänkin nuolen. Loppumatkalla oli myrsky vähällä täyttää veneen. Smith laati matkastaan tarkan kartan, ja kaiken kaikkiaan tämä onnistunut, vähillä varoilla suoritettu retki oli tärkeä siirtokunnan vastaiselle kehitykselle ja englantilaisten valta-asemalle tällä rannikolla.

Kapteeni Smith valittiin sitten Jamestownin presidentiksi, kun muut eivät kyenneet siirtokuntaa pelastamaan. Hän koetti saada Powhatanilta viljaa siirtokunnalle, joka oli nälkään nääntymäisillään, mutta kun tämä ei onnistunut, niin hän kahdeksantoista miehen keralla meni erään toisen intiaanipäällikön kylään ja pakotti hänet, vaikka monen sadan sotilaan ympäröimänä, suostumaan viljaa myymään. Seuraavana vuonna saapui kotimaasta 500 uutta siirtolaista yhdeksässä laivassa, eivätkä nämä uudet tulokkaat välittäneet Smithistä, vaan alkoivat omin päin hallita ja vallita. Smith oli saanut aikaan siedettävät välit intiaanien kanssa, mutta vastatulleet alkoivat sortaa ja ryöstää heitä, ja seurauksena oli sota ja nälkä, kun intiaanit puolestaan lakkasivat tuomasta siirtokunnalle viljaa. Tapaturmaisesti — ruutisarvensa räjähdyksestä — Smith sitten joksikin aikaa menetti terveytensä ja liikuntokykynsä ja hänet lähetettiin kotia Englantiin. Seuraavana talvena Jamestownissa oli niin kova nälänhätä, että 490:stä hengestä ainoastaan 60 jäi kevääksi eloon.

Uusi Englanti.

Kapteeni Smith ei enää palannut Virginiaan. Räjähdyksestä syntyneen ruhjehaavan parannuttua hän matkusti Bermudas-saarille, kävi Länsi-Intiassa ja tutki sitten rannikkoa Virginiasta pohjoiseen päin, antaen sille nimeksi Uusi Englanti, joka sillä on näihin päiviin saakka säilynyt. Hän kalasti turskaa, osti intiaaneilta nahkoja ja kartoitti rannikkoa. Häneltä Henry Hudson sai kuulla, että Amerikka muka 40 leveysasteen kohdalta oli hyvin kapea (II, s. 459) ja että niiltä mailta ehkä löytyisi salmi merestä mereen, ja häitten ohjeitten johdolla Hudson löysi vuonomaisen Hudson-joen. Smith olisi mielellään perustanut tälle rannikolle siirtokuntia, se kun hänestä näytti Virginiaa kaikin puolin paremmalta, mutta varoja puuttui, eivätkä puritaanit sinne lähtiessään huolineet häntä retkikuntaansa johtamaan, vaikka hän tarjoutui, koska hän oli protestantti eikä puritaani. Loppuikänsä Smith vietti kotimaassaan ja kirjoitti monta teosta elämästään, Virginiasta ja Uudesta Englannista, julkaisi karttoja ja neuvoja siirtolaisille y.m. Eräs lontoolainen komppania, joka sai oikeudet hänen tutkimaansa rannikkoon, nimitti hänet »Uuden Englannin amiraaliksi». Kaiken kaikkiaan hän on Pohjois-Amerikan varhaisen raivauksen suosituimpia henkilöitä.

Virginian siirtokunta eli edelleenkin huonoja aikoja. Se sai maaherroja, jotka hallitsivat täydellisten tyrannien tavoin ja kohtelivat siirtolaisia niin huonosti, että näitä pakeni pois intiaanien turviin. Yksi maaherroista piti uudisasukkaita orjinaan ja otti itse kaikki tulot, mitä siirtokunnasta saatiin. Lisäksi nämä siirtolaiset olivat huonoja uudisraivaajia; heitä olisi paljoa enemmän huvittanut merellä rosvous ja maalla kullan etsiminen kuin kyntäminen ja kylväminen. Eräs sen ajan virginialainen sanoo heistä, että »ei muuta puhetta, ei muuta toivoa, ei muuta työtä kuin kaivaa kultaa, puhdistaa kultaa, takoa kultaa, laivata kultaa.» Siirtolaiset olivat suureksi osaksi semmoisia, jotka olivat kotimaassa joutuneet taloudellisesti rappiolle tai joita siellä pidettiin heittiöinä. Toiset oli irstas elämä siihen määrään heikontanut, etteivät he jaksaneet työtä tehdä, vaikka olisivat halunneetkin. Jamestownissa koetettiin sitten saada aikaan parempi järjestys suhdattoman ankaran lainsäädännön avulla, joka vähimmistäkin rikoksista sääti kuolemantuomion, kuten siitä, ettei käynyt sunnuntaisin kirkossa. Joka laiminlöi jokapäiväiset hartaudenharjoitukset, tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kalereihin, j.n.e. Mutta seurauksena olikin, että kuri päin vastoin kävi vielä entistäkin huonommaksi, eikä kukaan viitsinyt tehdä työtä, kun menestymisestä ei ollut yksityiselle mitään hyötyä. Heitettiin keilaa Jamestownin kaduilla ja talot saivat lahota raunioiksi, ei kynnetty, ei kylvetty, ja ellei kotimaasta saapunut ajoissa ruokatavaroita, niin nähtiin nälkää ja sadoittain sorruttiin kuolemaan. Mutta siitä huolimatta komppania, joka oli tähän yritykseen ryhtynyt ja sitä kustansi, uupumatta pakisti maaherrojaan, että heidän piti löytää kultaa, taikka meritie Kiinaan, taikka saada aikaan jotain muuta, jotta Englannista, »tästä pienestä pohjoisesta maan kolkasta», ennen pitkää tulisi maailman rikkain maa ja sen kaupan keskusta. Mutta kauppiaat unohtivat, ettei Virginia ollut hyvin viljelty rikas sivistysmaa, kuten kaukainen Itä, taikkapa Keski-Amerikka, vaan että se oli erämaata. Kun siis nämä kauniit toiveet niin huonosti toteutuivat ja siirtokunta tuotti paljaita pettymyksiä, niin kaikki Virginian harrastus laimentui, ja loppujen lopuksi siirtokuntaa kohtasi kamala onnettomuus, punanahkat hyökkäsivät uudisasutuksien kimppuun ja ennättivät surmata 347 miestä ja naista, ennenkuin valkoiset sen verran tointuivat hämmästyksestään, että kykenivät asettumaan vastarintaan. Espanja aikoi näihin aikoihin ryhtyä Virginiaa tuhoamaan, koska se muka oli Espanjan aluetta, mutta luulot siirtokunnan tulevaisuudesta olivat Madridissa niin huonot, että päätettiin odottaa, kunnes se itsestään riutuisi ja jäisi autioksi.

Niinkään ei sentään käynyt. Virginia eli, vaikka kituuttaen, kunnes Englannin kruunu v. 1624 kumosi komppanian oikeudet ja otti siirtokunnan välittömän valtansa alaiseksi. Viisi vuotta sitä ennen oli kuitenkin Jamestownin porvaristo laatinut itselleen itsehallinnon, ja tämä itsehallinto, josta sitten tuli Englannin koko siirtomaajärjestelmän vankka perustus, jäi voimaan senkin jälkeen, kun kruunu oli ottanut siirtokunnan hoitoonsa. Ja siitä syystä, että ensimmäinen merentakainen brittiläinen parlamentti perustettiin Jamestowniin, englantilaiset ja amerikkalaiset vielä tänä päivänä kunnioittaen katselevat tämän vähäpätöisen ja kovaonnisen siirtokunnan raunioita.

Puritaanit.

Uskonpuhdistus tapahtui Englannissa jotenkin rauhallisesti, enemmän vallanpitäjäin kuin kansan toimesta, mutta siitäpä syystä se seisahtuikin puoliväliin ja synnytti anglikanisen valtiokirkon, joka ei ole katolinen, mutta ei protestanttinenkaan. Kansan keskuudesta nousi kuitenkin liike, joka vaati uskonpuhdistuksen jatkamista kalviniseen ankaraan henkeen, ja tätä liikettä ruvettiin sanomaan »puritaanisuudeksi». Elisabeth kuningatar ei puritaanisuutta suvainnut, koska hänen mielestään maa ennen kaikkea tarvitsi sisällistä rauhaa, voidakseen pitää puoliaan ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Mutta liike kasvoi siitä huolimatta, ja kuta enemmän siveettömyys ja vallattomuus pääsivät valtaan Elisabethin seuraajain aikana, sitä enemmän puritaanisuus vahvistui. Hallitus alkoi sitä vainota ja jyrkimpäin puritaanien täytyi paeta mannermaalle, varsinkin Hollantiin, voidakseen rauhassa harjoittaa uskontoaan. Niitten kesken, jotka näin joutuivat pois vieraalle maalle, heräsi ajatus, että olisi perustettava Uuteen maailmaan puritaanisia siirtokuntia, joissa heidän uskonnollaan olisi täysi vapaus. Päätettiin valita niitten paikaksi Uusi Englanti. V. 1620 sai n.s. Plymouth-komppania Englannin hallitukselta tämän rannikon oikeudet, ja näissä oikeuksissa uskonto nimenomaan jätettiin mainitsematta.

Plymouth.

Elokuussa 1620 lähti osa Hollantiin paenneista matkaan, osa jäi Leydeniin toimittamaan Vanhasta maailmasta apua. Lähtijöitä oli kaikkiaan 120 henkeä, miestä, naista ja lasta. Plymouthissa Englannissa heitä odotti kaksi pientä laivaa, »Mayflower» ja »Speedwell», mutta jälkimmäinen oli niin huono, että se oli hylättävä, ja kaikki sullottiin »Mayfloweriin». Vasta joulukuun puolivälissä tämä pieni alus hurskaine siirtolaisineen pääsi meren poikki. Käytyään Kap Codin luona maissa se jatkoi matkaa erääseen lahteen, jota jo ennakolta nimitettiin Plymouth-lahdeksi. Paikka on Kap Codin kohdalla mannermaalla. Näistä »pyhiinvaeltaja-isistä» Pohjois-Amerikan asutus sai ensimmäisen vankan perustuksensa.

Oli jo talvi, huoneita ei ollut minkäänlaisia, ja rakennustarpeista oli puute. Ravinto oli kehnoa ja sitä oli niukasti. Metsästää ei voitu vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, kalan pyytämiseksi ei ollut pyyntineuvoja. Vilu ja taudit tekivät tuhojaan, ja puolet tulokkaista talven kuluessa kuolivat. Yhteen aikaan ei ollut kuin seitsemän tervettä koko joukossa. Mutta puritaanit olivat toisenlaisia miehiä kuin ne rappeutuneet onnenonkijat, jotka olivat lähteneet Virginiaan muka rikastumaan. Heidän luottamuksensa Jumalaan oli järkähtymätön kuin kallio, se varjeli heitä yli kovan ajan, ja keskisäätyläisen käytännöllisyys auttoi heitä saamaan pystyyn asumukset ja raivaamaan viljelykset. Mutta ei kesälläkään elämä paljoa parantunut, eikä vielä moneen aikaan. He eivät kolmen vuoden kuluttua vielä »illalla tienneet, mistä saada seuraavana aamuna suupalan».

Mutta vihdoin saapui apua ja uusia siirtolaisia. Aikomuksena oli ensin perustaa kommunistinen seurakunta, mutta pian tämä huomattiin mahdottomaksi, sillä puritaanienkin joukossa oli semmoisia, jotka olisivat mielellään eläneet toisten työstä. Puolentoista vuosikymmenen kuluttua hyväksyttiin yksityisomaisuus. Siirtolaiset oppivat punanahkoilta maissin viljelyksen. He toivat Euroopasta sarvikarjaa. Alkuasukkaitten kanssa tehtiin kauppaa, heiltä ostettiin viljaa ja turkiksia. Heidän kanssaan elettiin sovussa, samoin kuin hollantilaistenkin kanssa, jotka olivat vähän etelämmäksi, Hudsonin suuhun, perustaneet siirtokunnan. Puritaanit menivät aikaisin naimisiin ja heillä oli suuret perheet. Kuolevaisuus oli suuri lasten keskuudessa, kun puutetta oli niin paljon. Kova olemassaolon taistelu karkaisi puritaanisiirtokuntien asukkaat, karsien heikot pois; heistä tuli sitkeän, tarmokkaan jenkin esi-isät. Eivätkä he edes huolineet joukkoonsa huonoja aineksia. »Kavaljeerit» yleensä eivät heidän sekaansa pyrkineetkään, vaan lähtivät Virginiaan, jossa elämä oli iloisempaa ja toimeentulo orjain työtä tehdessä huokeampaa; ja muista siirtolaisista, joita pyrki maihin Plymouth-lahdcssa, valittiin vain parhaat, muut pakotettiin matkaa jatkamaan. Plymouthissa ylläpidettiin mitä kovinta kuria, varsinkin kirkkokuria. Alussa oli aikomuksena, että kaikki pysyisivät yhdessä kaupungissa, jotta uskon puhtautta ja sen noudattamista voitaisiin paremmin valvoa, mutta siirtokunnan kasvaessa tämä kävi mahdottomaksi, ja syntyi pari muutakin puritaanikaupunkia läheisyyteen. Toisina vuosina tuli puolentoistakin tuhatta uutta siirtolaista, ja niin sai Massachusetts vankan väestökantansa.

Boston.

V. 1630 perustettiin Boston, josta pian edullisen asemansa ja oivan satamansa vuoksi tuli kaikkein puritaanisiirtokuntien keskusta. Vaikka Bostonissakin alkuvuodet olivat kovat, ennenkuin saatiin kunnollisia asumuksia, oli se kuitenkin muutaman vuoden kuluttua koko tämän rannikon suurin paikka.

Rhode Island.

Muuan puritaani, joka opetti suvaitsevampia uskonnollisia käsityksiä ja joka siitä syystä oli karkotettu vanhemmista siirtokunnista, perusti Narragansett-lahteen Rhode Islandin siirtokunnan. Hänellä oli vain viisi miestä mukanaan, kun hän sinne lähti intiaanikanootissa, mutta siitä huolimatta siirtokunta pääsi hyvään alkuun. Ja ensimmäisestä vähäpätöisestä alusta on kasvanut nykyinen Providencen kaupunki.

Connecticut.

Puritaanit ennättivät vähää ennen hollantilaisia valtaamaan Connecticut-joen viljavat rannat ja sinne he v. 1635 perustivat siirtokunnan, josta niinikään kasvoi valtio. Se sai Bostonista ensimmäiset asukkaansa. Punanahkat olivat vihamielisiä, mutta heidät voitettiin. Kolme kaupunkia perustettiin, muun muassa pääkaupunki Hartford.

Puritaanisiirtokuntien nopeata vaurastumista parhaiten todistaa se, että niistä niin lyhyessä ajassa perustettiin uusia asutuskeskuksia. Ne olivat alussa tasavaltoja, eivätkä tunnustaneet kotimaan hallituksen esivaltaa. Voidakseen paremmin torjua ulkonaiset vaarat, ranskalaisten uhkan Canadasta, hollantilaisten Hudsonin suulta, ne etupäässä turvautuivat omiin voimiinsa. V. 1638 Massachusetts ehdotti liittokuntaa, ja kuusi vuotta myöhemmin se perustettiin »Uuden Englannin yhdistyneitten siirtokuntien» nimellä. Uuden siirtokuntaliiton perussäännöissä mainittiin tuskin mitään emämaasta, jonka hallitus varmaankin olisi ryhtynyt sen liian suurta itsenäisyyttä rajoittamaan, elleivät Englannissa samaan aikaan olisi raivonneet sisälliset vainot, jotka vihdoin päättyivät puritaanisuuden täydelliseen voittoon. Uuden Englannin siirtokunnat saivat siis alkuaikansa aivan itsenäisesti kehittää hallintoaan ja lainsäädäntöään, ja tämä vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan niitten, vaan koko Pohjois-Amerikan tulevaisuuteen. Uudessa Englannissa laskettiin Yhdysvaltain perustus.

Kun puritaanit pääsivät Englannissa valtaan ja Oliver Cromwell voimakkaalla kädellä ryhtyi maansa asioita ohjaamaan, niin Uuden Englannin siirtokunnat luonnollisesti saivat kotimaan hallitukselta täyden kannatuksen ja saattoivat vahvistua rauhassa niiden yhdentoista vuoden ajan, joina Cromwell hallitsi. Mutta juuri sama aika myös vahvisti eteläisempiä, n.s. kavaljeerisiirtokuntia. Kotimaasta karkoitettiin paljon ylhäistä väkeä, ja suuri osa näistä karkoitetuista muutti Virginiaan ja kiintyi pakolliseen kotiinsa, niin etteivät he vastavallankumouksen tultua enää palanneetkaan.

Virginia.

Uuden Englannin puritaanisten siirtokuntien pyrkiessä täydelliseen itsenäisyyteen Virginiassa sitä vastoin mieluummin oltiin kruunun hallinnon kuin komppaniain alaisina. V. 1644 intiaanit kävivät siirtokunnan kimppuun ja neljättä sataa valkoista sai sodassa surmansa; mutta kun ensi yllätys oli kestetty, saatiin kapina helposti kukistetuksi. Muutoin elettiin punanahkain kanssa yleensä rauhassa. Virginiassa noudatettiin sitä periaatetta, että heidän asioihinsa oli niin vähän sekaannuttava kuin suinkin, ja käännytystyötä pidettiin epäkäytännöllisenä. Virginian pääelinkeino oli tupakan viljelys, joka siihen määrään oli siirtokunnan talouden perustuksena, että yhteen aikaan tupakka kävi rahanakin. Siirtokunta kasvoi kasvamistaan James-virtaa ylöspäin, ja kuta enemmän se kasvoi, sitä enemmän siinä kehittyi luokkaerotus. Kotimaasta alettiin pian tuoda rikoksentekijöitä ja vararikkoisia, mutta puritaanien siellä valtaan päästessä alkoi myös saapua paljon kuningasmielisiä ylimyksiä, joilla oli varoja hankkia itselleen suuria tiluksia ja pitää orjia. Virginialaiset olivat niin kuningasmielisiä, että he aikoivat nousta Cromwellia vastaan. Mutta kun Oliver Cromwell viipymättä lähetti sinne sotalaivoja, niin kavaljeerisiirtokunnan täytyi alistua. Puritaanihallitusta pakoon saapuivat Virginiaan muun muassa Westmorelandin Washingtonit, joitten suvusta polveutui Yhdysvaltain vapaudentaistelun etevä johtaja.

Maryland.

Potomac-joen pohjoispuolelle perustettiin siirtokunta, joka perinpohjin erosi sekä puritaanisiirtokunnista että kavaljeerien Virginiastakin. Maryland, jonka perustamisvuosi on 1632, rakennettiin uskonnollisen suvaitsevaisuuden pohjalle. »Älköön ketään Jeesukseen Kristukseen uskovaista henkilöä tässä maakunnassa millään tavalla häirittäkö, vainottako taikka vahinkoon saatettako hänen uskontonsa vuoksi, olipa hän mies taikka nainen, älköönkä estettäkö häntä uskontoaan vapaasti harjoittamasta.» Se oli suvaitsevaisuutta, joka seitsemännellätoista vuosisadalla oli harvinainen ilmiö. Siitä siirtokunnan oli kiittäminen perustajaansa, lordi Baltimorea, joka kotimaassaan oli menettänyt valtiollisen asemansa sen vuoksi, että oli kääntynyt katolinuskoön. Hän oli ensinnä koettanut asuttaa New Foundlandia, mutta huonolla menestyksellä, ja saapui nyt ehtoisemmille rannoille.

Marylandin ensimmäinen keskusta perustettiin Potomacin pohjoiselle rannalle. Maa oli erinomaisen viljavaa, ja kun suuri osa siirtolaisista oli maalaisväkeä, menestyi raivaus niin mainiosti, että Maryland jo toisena vuotena möi viljaa Uuteen Englantiin. Punanahkain kanssa enimmäkseen oltiin hyvissä väleissä ja siirtokunta voimistui kaikin puolin. Virginian kanssa syntyneen rajariidan, jonka vuoksi jo taisteltiinkin, kruunu ratkaisi Marylandin eduksi.

Bermudat.

Virginiasta käsin asutettiin Bermuda-saaret, jotka espanjalainen Juan Bermudez oli v. 1511 löytänyt, mutta jotka olivat jääneet edelleenkin autioiksi. V. 1609 eräs englantilainen laivasto kärsi niitten luona haaksirikon, ja laivaston komentaja mieltyi saariin siihen määrään, että hän päätti muuttaa sinne. Muodostettiin sitä varten erityinen komppania, saarelle rakennettiin linna ja tupakkaa, perunoita ja muita viljelyskasveja istutettiin. Siirtolaisia saapui sadoittain, mutta ne olivat levotonta väkeä, ja siirtokunnassa elettiin sen vuoksi ainaisissa riidoissa. Maaherra ja pappi varsinkaan eivät tahtoneet sopia. Pappi moitti kirkossa seurakuntalaisiaan siitä, että he Herran huoneessa naisia katselivat, ja maaherra kesken saarnan sanoi: »Ja miksikä ei, eivätkö ne sitten ole Jumalan luomia?» Mutta kun päästiin näistä ensi vaikeuksista, alkoi siirtokunta oivallisesti menestyä. Englannissa Bermudat olivat suuressa suosiossa ja tuon tuostakin runoilijat niitä muistelivat. Saaristo on siitä pitäen kuulunut Englannille.

Uudet Alamaat.

V. 1609 Henry Hudson Hollannin palvelukseen siirryttyään tutki joen, joka on hänestä nimensä saanut (II, s. 459), nimitti maan Uudeksi Hollanniksi ja kehoitti isännistöään ryhtymään toimiin seudun asuttamiseksi, koska se oli kaikin puolin mitä parasta maata ja soveliasta kaupan käymiseen. Kenraalistaatit antoivat eräälle komppanialle neljän vuoden monopolin ja kauppiaita liittyi nopeasti yhteen tätä oikeutta käyttämään. 1614 luultavasti perustettiin ensimmäinen linna Manhattan-saarelle ja seuraavana vuonna Albanyyn kauppa-asema. Jo v. 1612 oli rakennettu muutamia yksinkertaisia hökkeleitä sille paikalle, jossa nyt kohoo New York pilvenpiirtäjineen. Paikka sai vaativaisen nimen: Uusi Amsterdam. Kun hollantilainen Länsi-Intian komppania v. 1621 perustettiin ja sai suunnattomat kauppaoikeutensa sekä Afrikan että kaikilla Amerikankin rannoilla, niin hollantilaisten toimet näilläkin kulmilla saivat uutta sysäystä ja asemia perustettiin Delawareen, New Jerseyhin, Connecticutiin ja kaikkialle New Yorkin seuduille. Mutta nämä olivat kaikki kaupan käymistä varten. Komppania ei välittänyt maanviljelyssiirtokunnista, koska ne eivät antaneet jako-osinkoja, jotka olivat sille pääasiana.

Vähitellen alettiin kuitenkin lähettää siirtolaisiakin, varsinkin semmoista väkeä, joka tavalla taikka toisella oli tullut vainon, varsinkin uskonnollisen vainon alaiseksi, ja Uusissa Alamaissa, joksi nimi muutettiin, julistettiin täydellinen uskonvapaus. Nyt oli aikomus tehdä maasta suuri maanviljelysmaa, joka tulevaisuudessa kovina aikoina olisi emämaan turvana. Mutta kuta enemmän tämä siirtokunta laajeni ja kuta enemmän kahden puolen Uuden Englannin, Virginian ja Marylandin englantilaisten raivaukset kasvoivat, sitä ahtaammaksi alkoi tällä rannikolla käydä, ja lopulta syntyi yhteentörmäys. Hollantilaiset jo olivat asevoimin kukistaneet Delawareen perustetun ruotsalais-suomalaisen siirtokunnan, ennenkuin heidän oma vuoronsa tuli.

Tyytymättöminä komppanian virkavaltaiseen hallitukseen Uuden Amsterdamin porvaristo ilman vastarintaa antautui, kun heidän maansa Uudesta Englannista käsin valloitettiin. Hollantilaiset olivat jo ensi ajoista saakka eläneet puritaanien kanssa hyvissä väleissä. Näin joutui nykyisten Yhdysvaltain koko itärannikko Floridaa myöten v. 1664 Englannille. Hollantilaisella Länsi-Intian komppanialla ei ollut halua alkaa Uusien Alamaitten vuoksi sotaa, se kun pelkäsi suuria rahatappioita moisesta yhteentörmäyksestä, koska siitä olisi seurannut sota Englantiakin vastaan.

V:n 1676 intiaanisota.

Kuningasvallan päästyä Englannissa uudelleen voimaan Uuden Englannin siirtokunnat alkoivat pelätä, että niiden itsenäisyyttä alettaisiin supistaa. Yrityksiä ei puuttunutkaan, mutta vasta myöhemmin siirtokunnat joutuivat toden teolla ahtaalle kotimaan puolelta. Suurempi vaara niitä uhkasi intiaanien puolelta, joitten kanssa oli eletty niin kauan rauhassa, että yleinen turvallisuuden tunne ja sen mukana huolettomuus oli päässyt valtaan. Lait, jotka kielsivät myymästä punanahkoille ampuma-aseita, olivat joutuneet unohdukseen. Uudisasutuksia oli syntynyt jo melko kauas metsiinkin. Jonkun verran intiaaneja oli kääntynyt kristinuskoon, kauppa oli vilkasta ja siitä hyötyivät sekä valkoiset että'punanahkat. Puritaanit saattoivat hyvällä omallatunnolla kehua, että he olivat kohdelleet intiaaneja paremmin kuin sekä virginialaiset että ranskalaiset, eivätkä he olleet usein käyneetkään heidän kanssaan sotaa. Heillä ei sen vuoksi mielestään ollut syytä pelätä hyökkäystä. Mutta punanahkoilla oli todenteolla hyvinkin hyvät syyt olla huolissaan. Vuosi vuodelta lisääntyi valkoisten luku. Vuosi vuodelta punaisen kansan luku väheni. Heitä oli jo vähemmän kuin valkoisia. Siirtokuntien levittäessä aluettaan punanahkain täytyi peräytyä. Toiset heimot olivat antaneet houkutella itsensä koko maansa myymiseen. Vähitellen heille selvisi niiden etujen mitättömyys, joita he olivat korvaukseksi saaneet, niistä kun parhaat, -uskonto ja opetus, ehkä olivat heistä suorastaan vahingolliset.

Intiaanit alkoivat käsittää, että heitä odotti säälimätön, vaikka rauhallinen sukupuuttoon hävitys, eikä ole ihme, että he sen huomatessaan päättivät koettaa, eivätkö he voisi rotuaan pelastaa. Syksyllä v. 1675 he äkkiarvaamatta hyökkäsivät Uuden Englannin kimppuun. Vaikka sotaa kesti vain vuoden, oli se kuitenkin siirtokunnille verenvuodatuksen ja hirmujensa vuoksi kamalaa ahdistuksen aikaa. Intiaanit rääkkäsivät ja kiduttivat jokaista valkoista, joka heidän käsiinsä joutui. Hetken vaara näytti musertavalta. Mutta kun valkoiset olivat tointuneet hämmästyksestään ja saaneet sodankäyntinsä järjestetyksi, oli intiaanien mahdoton heitä vastustaa. Punanahkat karkoitettiin siirtokunnista ja sitten alkoi takaa-ajo metsästä metsään, kunnes intiaanit lopulta pakenivat rämeihin ja Soihin, joille valkoisten oli vaikea joukolla heitä seurata. »Me taistelemme vaikka kaksikymmentä vuotta», lausui eräs päälliköistä. »Teillä on talot, aitat ja viljaa, meillä taas ei ole mitään menetettävää.» Mutta intiaanien taistelu oli toivoton, etenkin kun he olivat keskenään eripuraisia. Toiset taistelivat valkoisten puolella omia maanmiehiään vastaan. Kun vihdoin sota päättyi, oli se iskenyt siirtokuntiin sangen syvät haavat. Uusi Englanti ei enää ollut sama kukoistava maa kuin ennen soraa. Massachusettsissa oli kokonaisia kyliä hävitetty, Mainen ja pohjoisen rajamaan pienet kaupungit ja kylät olivat kaikki raunioina. Ei ollut koko maassa monta perhettä, joka ei olisi menettänyt isää, poikaa taikka muuta omaista sodassa, ja monessa kodissa oli äiti ja turvattomat lapset murhattu miesten poissa ollessa. Mutta kun intiaanien vastarinta vihdoin oli murrettu, niin saatettiinkin sitten olla varmoja, ettei heidän puoleltaan enää tarvinnut samanlaista yllätystä pelätä.

James II:n aikana koetti Englannin hallitus saattaa anglikanisen kirkon voimaan puritaanisiirtokunnissakin. Tosin niitten joksikin aikaa täytyi alistua, mutta heti ensi tilassa ne taas loivat yltään tämän vihatun ikeen ja palauttivat olonsa ennalleen. Mutta vielä suurempi vaara kuin Stuartien uskonnollinen sortovalta oli se taloudellinen sorto, jota Englannin parlamentti Stuartien kukistuttua alkoi harjoittaa, saadakseen siirtomaista enemmän hyötyä. Tämä tuotti niille paljon suurempaa ja pysyväisempää vahinkoa ja lopulta teki olot sietämättömiksi. Kotimaan kasvava teollisuus tarvitsi uusia markkinoita ja sitä varten emämaa kaikin tavoin rajoitti amerikkalaisten siirtokuntien kauppaa, pakottaakseen ne ostamaan kotimaasta. Tästä syntyneet rettelöt lopulta johtivat vapaussotaan ja Amerikan Yhdysvaltain muodostamiseen.

Cameronilaiset.

Vielä ei ollut uskonnollisen suvaitsemattomuuden aika Euroopassa ohi, vaikka suuret uskonsodat olivat päättyneet. Protestantteja ei tietenkään enää vainottu niissä maissa, joissa uskonpuhdistus oli voittanut, mutta lahkolaisia vainottiin protestanttisissakin maissa. Skotlannissa syntyi cameronilaisten lahko. Cameronilaiset muun muassa kieltäytyivät tekemästä kuninkaalle uskollisuuden valaa, koska hän ei tunnustanut sitä uskontoa, joka heidän mielestään oli ainoa oikea. Siitäpä syystä heitä esivalta kahta katkerammin ahdisti. Heitä kidutettiin ja teloitettiin, missä vain kiinni saatiin. Lopulta he päättivät muuttaa Amerikkaan ja New Jerseyssä he saivat kodin. Maa oli heistä kuin »Kaanaa maan päällä», ja koska he olivat vaatimatonta ja uutteraa väkeä, niin siirtokunta menesty! mitä parhaiten.

Kveekarit.

Suurempi ja voimallisempi oli »kveekarien» eli »ystävien seuran» lahkokunta, jonka oppi enemmän tarkoitti kristillistä elämää kuin varsinaisia opinkappaleita. Kveekarit joutuivat viranomaisten vihoihin varsinkin siitä syystä, että he kieltäytyivät sotapalveluksesta ja valanteosta. Yleisön vihan ja pilkan he saivat osakseen liikkeensä alkuaikoina ilmautuneiden monenlaisten liioitteluittensa takia. Mutta näistä liioitteluista huolimatta kveekarit kaikista uskonsuunnista suurimmassa määrässä elämässään toteuttivat suvaitsevaisuuden hyveen ja Kristuksen opin.

Ainaisen vainon alaisina kotimaassaan ollen he alkoivat muuttaa Amerikkaan, mutta siellä heitä kohtaan oltiin vielä suvaitsemattomampia. Massachusettsissa kveekareita syytettiin harhaopista, ruoskittiin, leikattiin korvat, poltettiin kieli, ja kun eivät nämä pakkokeinot auttaneet, vaan sinne saapui yhä enemmän kveekareita, niin neljä peloitukseksi hirtettiin. Paljoa parempi ei heidän kohtalonsa ollut muissakaan maakunnissa ja sen vuoksi he lopulta päättivät perustaa oman siirtokunnan. Aluksi saatiin maata New Jerseyn länsiosista ja sinne perustettu siirtokunta menestyikin hyvin. Mutta alue oli liian ahdas ja sen vuoksi William Penn, Jamaican valloittajan, amiraali Pennin poika, joka oli Foxin oppiin liittynyt, hovivaikutuksiaan hyväkseen käyttäen hankki lahkokuntansa tyyssijaksi sen maan, joka oli Delaware-lahden länsipuolella ja jolle Englannin hallitus hänen muistokseen antoi nimeksi »Pennsylvania».

Alueella asui ennestään joku verta ruotsalaisia, suomalaisia ja hollantilaisia, joista osa sai vaihtamalla muualta maita. Penn oli säätänyt, että punanahkain kanssa oli ylläpidettävä mitä parasta ystävyyttä, ja tämä ystävyys vahvistettiin juhlallisessa kokouksessa ison tammen juurella. Punanahkat ihastuivat niin suuresti siihen ystävyyteen, jonka Penn heille lupasi ja jota sitten kauan käytännössä toteutettiinkin, että he kokouksessa sanoivat: »Me elämme William Pennin ja hänen lastensa kanssa rakkaudessa, niin kauan kuin kuu ja aurinko kestävät.»

Penn perusti paikalle kaupungin, joka tämän veljeytymisen muistoksi sai nimen »Philadelphia», s.o. »veljesrakkaus». Se suunniteltiin alun pitäen avaraksi, levein kaduin ja puutarhoin, suorakulmaisin kortterein. Paikka oli erinomaisen edullinen, kulkureitit, kauppaedellytykset oivalliset ja takamaa Amerikan rikkaimpia kivennäistuotteista — vaikkeivät perustajat sitä tienneet — ja nuori kaupunki menestyi niin hyvin, että siitä pian tuli Amerikan rannikon kaikkein etevin. Alussa vuotta 1683 käytiin ensimmäiset kadut, ja jo parin vuoden kuluttua kaupungissa oli kuusisataa taloa, koulu ja kirjapaino. Siihen keräytyi paljon vainottuja ulkomaalaislakin Euroopan kaikista maista. Ruotsalaisia — ja arvatenkin suomalaisiakin — uudisasukkaita oli siksi paljon, että heille määrättiin erikoinen kaupunginosa, samoin kuin saksalaisillekin. Vieraita aineksia tulvasi maakuntaan niin runsaasti, että ne lopulta melkein pimittivät sen kveekariluonteen, ja William Penniä itseäänkin, hänen elämänsä lopulla käydessään perustamaansa siirtokuntaa katsomassa, kohdeltiin kiittämättömyydellä, vaikka siirtokunnan olemisestaan oli kiittäminen hänen tointaan ja rahallisia uhrauksiaan. Valta tosin oli kveekarien käsissä, mutta näiden täytyi sovittaa oppiaan olojen mukaan, esim. suostua sodankäyntiin ranskalaisten uhatessa riistää heiltä koko takamaan. Ennen kuolemaansa Penn möi siirtokuntansa Englannin kruunulle ja sai siitä 280,000 puntaa, aikaan nähden siis erinomaisen suuren summan.

Carolinat ja Georgia.

Samaan aikaan kuin Pennsylvania muodostui Virginian eteläpuolelle kaksi uutta maakuntaa, molemmat Carolinat, jotka saivat jo Kaarle I:n aikaan nimensä, vaikka rannikko silloin jäikin asuttamatta. Niitten asuttamisoikeus annettiin hovilaisille, ja niihin piti sisältyä kaiken maan Atlantin merestä mannermaan poikki Tyynen meren rannoille saakka.

Pohjois-Carolinaan asettui jotenkin kirjava väestö — joukkoon kveekareita, joita Fox itse kävi katsomassa, maitse matkustaen ja pahamaineisen »Dismal swamp»-nimisen kypressi- ja ketrisuon poikki kulkien. Vaikka maakunta oli harvaan asuttua, säilyi se jotenkin hyvin intiaaneilta. Ei ollut kaupunkeja, ei paljon kirkkojakaan, kouluista puhumattakaan. Paremmin suunniteltu oli Etelä-Carolinan asutus ja sinne syntyi useita kaupunkeja, muun muassa Charleston. Virginia oli vaurastunut tupakan viljelyksestä, molempien Carolinain päätuotteeksi tuli pumpuli. Samoin kuin Virginiassa ja Marylandissa perustui niidenkin maatalous neekeriorjiin. Kun neekerejä ei saatu, niin Etelä-Carolinassa ryöstettiin orjiksi intiaaneja, ja siitä syntyi montakin tuimaa sotaa, joissa satoja valkoisia sai surmansa. Turhaan siirtokuntien englantilaiset isännät koettivat estää tätä häpeällistä ihmisryöstöä.

Etelä-Carolinan eteläpuolelle syntyi Georgia, jonka perustamisvuosi kuitenkin on puolen vuosisataa myöhempi (1732). Georgian aikaisimmat vaiheet ovat merkilliset kahden ihmisystävällisen englantilaisen vaikutuksesta. Toinen oli James Oglethorpe, joka oli elämäntehtäväkseen ottanut vankilaolojen silloisen kurjan tilan parantamisen, toinen uskonlahkon perustaja Wesley. Heidän toimestaan siirtokuntaan tuli paljon kunnollista väkeä, mutta lopulta olot pakottivat Georgiankin siirtolaiset orjia pitämään, ja niin siitäkin tuli neekerimaa, vaikka Oglethorpe ponnisti kaikki voimansa sen estämiseksi. Orjalaivat alkoivat säännöllisesti saapua siirtokunnan pääkaupunkiin Savannahiin.

Näistä Atlantin meren rannalle perustetuista siirtokunnista tulivat vähitellen maan sisäosat tunnetuiksi, vaikkeivät likimainkaan niin nopeaan eivätkä niin laajalti, kuin Canadasta käsin. Intiaanien vihamielisyys oli enimmäkseen sangen suurena esteenä ja vielä suurempana hyvien vesiväylien puute. Kauppiaat tosin jo varhain kulkivat intiaanipolkuja Alleghanyn poikki, mutta kauan kului, ennenkuin rohkeimmat uudisasukkaat uskalsivat seurata heidän jälkiään. Ranskalaiset saattoivat siten Canadasta käsin kokonaan kiertää englantilaiset siirtokunnat ja anastaa niiden takamaat.

Uuden Ruotsin siirtokunta.

[Tämän luvun on kirjoittanut maisteri Akseli Rauanheimo.]

Siihen Amerikan jakoon, johon Espanja. Portugali, Ranska, Englanti ja Alamaat olivat kukin tahoillaan ryhtyneet ja josta oli jo suuriakin rikkauksia koottu, kävi 1600-luvun alulla osalliseksi myös Ruotsi, joka Kustaa II Adolfin aikana oli noussut suurvallan asemaan. Tähän hankkeeseen sitä houkuttelivat etupäässä hollantilaiset liikemiehet, joille ei toiminta oman kansansa keskuudessa riittänyt.

Ensimmäisen sysäyksen asialle antoi William Usselinx, joka oli perustanut tärkeän ja vaikutusvaltaisen Alamaitten Länsi-Intian Komppanian. Jouduttuaan tämän yhtiön toimista syrjään sysätyksi ja pettyneenä toiveissaan hän v. 1623 lähti isänmaastaan aikoen Danzigiin. Matkalla hän pysähtyi Köpenhaminassa, missä Tanskan kuningas pyysi häntä palvelukseensa. Ennenkuin hän antoi ratkaisevan vastauksen, matkusti hän Ruotsiin. Siellä hän sai tavata nuoren Kustaa II Adolfin, jonka sotaretket Puolassa olivat herättäneet maailman ihastusta. Usselinx esitti kuninkaalle laajasti suunnitelmansa, josta Ruotsi voisi saada suurta hyötyä. Kuningas innostui tuumaan ja antoi miehelle täyden toimivallan asiansa ajamiseksi.

Niihin aikoihin oli paljon hollantilaisia Ruotsin palveluksessa ja monet heistä olivat nousseet vaikuttavaan asemaan. Usselinx suunnitteli suurta kauppayhtiötä, joka kävisi kauppaa Aasian, Afrikan, Amerikan ja Magellanican kanssa. Perustuskirja laadittiin ja osakkeita alettiin myydä. Niihin aikoihin Ruotsi oli kuitenkin vielä verrattain köyhä. Asiakin oli outo, joten osakkeiden merkitseminen sujui hitaasti. Kuningas itse merkitsi asian auttamiseksi ja innostuksen herättämiseksi 450,000 taalerin arvosta. Usselinx kiersi asiasta puhumassa valtakunnan eri osissa, myöskin Suomen kaupungeissa, joista karttui 25,000 taaleria.

Näissä puuhissa kului useita vuosia. Yhtiö alkoi jo toimintansa, vaikkakin se alussa suunnattiin pienempiin yrityksiin (perustettiin köysitehdas ja laivaveistämö). Merkityt osakemaksut karttuivat hyvin hitaasti. Kuninkaankin osuus jäi suureksi osaksi suorittamatta. Toiset asiat kiinnittivät nuoren hallitsijan mieltä. Usselinx alkoi tulla kärsimättömäksi. Hänen pääpyrintönsä oli ohjata kaupankäynti Amerikkaan. V. 1628 ilmoitettiin vihdoin erään laivan olevan valmiina lähtemään löytö- ja kaupparetkelle. Lähtikö se laiva liikkeelle ja saapuiko se Amerikkaan, ei ole varmasti tiedossa. Nykyään ovat enimmät tutkijat sitä mieltä, että laivan lähettäminen jäi sikseen. Pian sen jälkeen matkusti Usselinx pois Ruotsista, ja ensimmäinen yritys siirtokunnan perustamiseksi raukesi.

Kauppayhtiö jatkoi hiukan uudelleen muodostettuna toimintaansa. Se ei kuitenkaan voinut suurempaa saada aikaan eikä päässyt ollenkaan Amerikan kauppaan käsiksi. Ruotsin kaikki harrastukset keskittyivät 30-vuotiseen sotaan, joka kuninkaan kaaduttua monesti kääntyi Ruotsille sangen vaikeaksi.

Hankkeet saivat kuitenkin voimakasta tukea pystyviltä hollantilaisilta liikemiehiltä. Rikas Samuel Blommert piti yllä Ruotsin siirtokunta-ajatusta. Käytännölliseksi toimeenpanijaksi tuli Peter Minuit, joka oli jo luonut itselleen pysyvän nimen Amerikan asuttamisen historiassa. Hänhän oli ollut hollantilaisten ensimmäisenä kuvernöörinä Uusissa Alamaissa ja oli intiaaneilta aivan pilkkahinnalla ostanut Hudson-joen suulla Manhattan-saaren, joka nykjään on New Yorkin kaupungin pääosana. Minnit oli joutunut isäntiensä epäsuosioon ja kutsuttu 1632 pois Uudesta Amsterdamista. Blommert, joka oli hankkinut itselleen oikeuksia Eteläjoella (Delawarella), kehoitti Minuitia ryhtymään ruotsalaisten avulla perustamaan sinne asutusta.

Minuit kävi hankkeeseen täydellä tarmolla. Axel Oxenstjerna antoi kannatusta, mutta hän toivoi samalla, että toimintaa ei ulotettaisi ainoastaan »Länsi-Intiaan», vaan myös Guineaan Afrikassa. Muodostettiin Uuden Ruotsin komppania, jonka toimeenpanevaksi voimaksi tuli Minuit. V. 1637 päästiin jo niin pitkälle, että alettiin varustaa ensimmäistä retkikuntaa. Yhtiön pääosakkaita Ruotsissa olivat Axel ja Gabriel Oxenstjerna, amiraali Klaus Fleming ja Pietari Spiring. Fleming valittiin hallituksen puheenjohtajaksi ja hän toimikin siinä innostuksella pitkät ajat.

Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain» ja »Grip», lähti liikkeelle lokakuussa. Paljon oli niihin sijoitettu muonaa ja intiaanikaupan tekoon vaihtotavaraa. Merimiehet olivat enimmäkseen hollantilaisia, mutta sotilaat perustettavaa linnoitusta varten suurimmaksi osaksi ruotsalaisia. Maunu Klinga lähti alempana upseerina ja Pietari Rambo, jota pidetään ensimmäisenä suomalaisena uudisasukkaana Amerikassa, oli palkattu merimieheksi. Laivat saapuivat Delaware-joelle maaliskuussa 1638.

Minuit oli saanut lähtiessään tarkat ohjeet. Perille päästyään hän valitsi linnoituksen paikan erään pienen sivujoen suulta lähellä Delawarea. Tämän hiukan peitossa olevan paikan Minuit valitsi sen vuoksi, ettei ärsyttäisi heti alussa hollantilaisia, jotka katsoivat Delawarenkin alueen itselleen kuuluvaksi. Minuit teki intiaanien kanssa maakaupat, joten Ruotsin kruunulla oli alueeseen muodollisetkin oikeudet. Linnoituksen rakentamistöihin ryhdyttiin tarmokkaasti ja ennen pitkää oli Kristina-linnoitus sellaisessa kunnossa, että se jaksoi seista ei ainoastaan intiaanien, vaan myös hollantilaisten hyökkäyksiä vastaan.

Yritystä kuitenkin kohtasi heti alussa onnettomuus. Minuit oli lähtenyt St. Christofer-saarelle vaihtamaan laivoja varten paluurahdiksi tupakkaa. Siellä meni hän kyläilemään erääseen hollantilaiseen laivaan, jonka myrsky ajoi merelle ja nähtävästi upotti, koska sen jälkeen ei laivasta, miehistöstä ja Minuitistakaan mitään kuultu.

»Kalmarin Avain» lähti tupakkalastissa paluumatkalle ja saapui syksyllä 1638 Eurooppaan. Rakenteilla olevan linnoituksen väliaikaiseksi hoitajaksi jäi Maunu Klinga.

Tämä ensimmäinen retkikunta tarkoitti vain maan hankkimista ja perustuksen panemista. Sen vuoksi ei siinä ollut mukana varsinaisia siirtolaisia. Ei niitä tullut myöskään seuraavassa kaupallisessa retkikunnassa. V. 1639 lähti Maunu Klinga paluumatkalle, ja linnoituksen komentajan tehtävä siirtyi Ridderille.

Alkuun oli päästy, mutta yritys uhkasi raueta siihen. Hollantilaiset eivät Minuitin kuoltua enää olleet asiaan innostuneita. He pelkäsivät, että siirtokunta tulisi liian ruotsalaiseksi. Sen vuoksi he jo lähettivät sinne pienen retkikunnan hollantilaisia.

Maunu Klinga Ruotsiin palattuaan puhalsi asiaan uutta eloa. Yhtiön johtajat olivat tyytyväisiä tupakkakaupan antamaan tulokseen ja halusivat jatkaa ruotsalaisella pohjalla. Ryhdyttiin hankkimaan siirtolaisia, jotka uudessa maanosassa alkaisivat harjoittaa tuottavaa tupakanviljelystä. Kuitenkaan ei juuri kukaan ollut Ruotsista halukas muuttamaan tuohon tuntemattomaan maahan. Hallituksen kehoitukset kaikuivat kuuroille korville.

Silloin hallitus keksi mielestään oivan keinon. Viime vuosina olivat sille tuottaneet paljon mieliharmia suomalaiset, jotka Kaarle IX:n kutsusta olivat saapuneet Wermlantiin ja muihin takametsiin kaskiviljelystä harjoittamaan. Heitä oli suurille saloille karttunut lukuisat määrät ja heidän joukkonsa näytti lisääntyvän. Ruotsalaiset peltoviljelijät valittivat, että suomalaiset kaatavat riistan ja kaskenpoltollaan hävittävät metsät. Niiltä seuduilta oli myös, osittain suomalaisten avulla, löytynyt hyödyllisiä mineraaleja, joiden käyttämiseksi oli syntynyt kaivoksia. Näiden omistajat olivat myöskin tyytymättömiä suomalaisiin metsänhävityksen johdosta. Hallitus katsoi suomalaiset sopivimmiksi uudisasukkaiksi uuteen siirtokuntaan. Maunu Klinga pantiin heitä värväämään. Ja samalla annettiin maaherroille määräys, että suomalaiset, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi luvattomaan metsän ja riistan hävittämiseen, piti pakottaa, jopa kahleisiin panemalla, lähtemään Amerikkaan.

Näin saatiin retkikunta varustetuksi. Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain» ja »Charitas», lähti liikkeelle toukokuussa 1641 ja ne saapuivat perille marraskuun alussa. Se oli ensimmäinen uudisasukkaita Ruotsista kuljettava retkikunta ja siinä matkusti useita suomalaisia. Se käy historiassa »neljännen retkikunnan» nimellä.

Nyt alkoi Delawaren varsilla vilkas toiminta. Viljelyksiä, etupäässä tupakan kasvatusta varten, alettiin raivata. Asuntoja tehtiin ja koteuduttiin uuteen maahan. Viides retkikunta 1642—1643 toi arvokasta apua. Ruotsissa 'oli jo kiinnitetty hankkeeseen suurempaa huomiota. Yhtiö järjestettiin puhtaasti ruotsalaiseksi. Valtio kävi siihen osakkaaksi, jopa määrääväksi. Kuvernööriksi lähetettiin tarmokas Johan Printz, 30-vuotisen sodan karski soturi. Hän rupesi melkein itsevaltiaana hallitsemaan Uutta Ruotsia ja hankki sille intiaaneilta oston kautta paljon lisää maa-aluetta, niin että siirtokunta ulottui Delaware-lahdelta aina nykyisen Trentonin kaupungin seuduille asti.

Printz huomasi tarpeelliseksi turvata siirtokuntaa uusilla linnoituksilla. Niinpä hän rakensi Delaware-joen toiselle rannalle Kristina-linnoituksesta vähän alaspäin Helsingborg-nimisen linnoituksen sekä ylemmäs joen rannalle Uuden Göteborgin, jonka vierelle hän kohotti komean hallintorakennuksen, Printzin Hovin. Näiden suurempien rakennusyritysten ohessa hän teetti useampia pienempiä puisia suojavarustuksia, jotka samalla palvelivat kauppatarkoituksia. Sellaisia olivat Vaasa ja Tornio sekä ennen kaikkia Korsholma nykyisen Philadelphian kaupungin paikalla. Korsholmaan asettui päälliköksi Maunu Klinga, joka oli ensimmäisen siirtolaisretkikunnan kanssa uudelleen tullut Uuteen Ruotsiin.

Printzin mukana tuli joukko siirtolaisia, muiden muassa suomalaisia Ruotsista sekä Suomestakin. Uusia retkikuntia saapui myöhemmin, joten asutus pääsi laajenemaan.

Jo pian asutuksen alettua siirryttiin nykyisen Delawaren valtion rajojen yli nykyiseen Pennsylvaniaan, ja ensimmäinen siirtola sai siellä asukkaittensa kansallisuuden mukaan nimen Finland. Suomalaiset olivat siis tuon nykyisen tärkeän valtion ensimmäiset viljelyksen alkajat. Kauemmas siitä joen vartta pitkin muodostui siirtola Upland (suomalaisten Ylämaa) nykyisen Chesterin kaupungin tienoille ja siitä kauemmas siirtola, joka kartoissa merkitään Takony.

Uuden Ruotsin siirtokunta on Amerikan asuttamisessa saanut kunnia-aseman siinä, että siellä ei suvaittu orjuutta ja että se eli aina sovussa intiaanien kanssa. Tämän siirtokunnan historiassa ei ole mitään intiaanisotia tai edes intiaanivainoja. Useinpa intiaanit kävivät näitä siirtolaisia puolustamaan muiden valkoisten (etupäässä hollantilaisten) hyökätessä heidän kimppuunsa. Intiaanipäällikkö Naaman viittasi naapureihinsa suomalaisiin ja sanoi, että »me olemme kuin yksi».

Kuvernööri Printz oli jäntevä hallitusmies ja hänen aikansa oli Uuden Ruotsin loistoaikaa. Joskus kyllä hänen itsevaltaisuutensa herätti tyytymättömyyttä, jopa hänestä kanneltiin kotimaahankin. Myöskin suomalaiset häntä jonkun kerran vastustivat.

Jos emämaasta olisi jatkuvasti avustettu siirtokuntaa, olisi se voinut tulla hyvinkin merkitseväksi. Mutta sekin apu, mitä alussa, annettiin, tyrehtyi vähitellen. Printz huomautti usein tästä ja pyysi lähettämään etupäässä siirtolaisia. Kuitenkin uusien retkikuntien välillä kului vuosikausia. Samoihin aikoihin lisääntyi hollantilaisten lukumäärä pohjoisessa ja englantilaisten etelässä, joten ruotsalaiset jäivät keskelle kovin vähälukuisiksi.

Hollanti oli jo heti siirtokunnan perustamisen jälkeen pannut sitä vastaan vastalauseensa. Olivathan niillä tienoilla heidän parhaat majavannahkamarkkinansa. He näkivät kauppansa kärsivän ruotsalaisten tulosta ja heidän kauppa-asemansa Fort Nassau kävi merkityksettömäksi. Jo kuvernööri Printzin loppuaikoina kävivät hollantilaiset suorastaan vihamielisiksi ja perustivat lähelle Kristina-linnoitusta Fort Casimir-nimisen linnoituksen.

Kymmenkunnan vuotta hallittuaan taidolla ja toimella siirtokuntaa päätti kuvernööri Printz 1653 jättää toimensa ja palata Ruotsiin tehdäkseen siellä selkoa siirtokunnan tarpeista. Hän koetti saada lähetetyksi siirtokuntaan apua, jota ilman Ruotsi ei voisi pitää aluetta hallussaan.

Näytti siltä, että tämä hänen toimenpiteensä tuottaisi tuloksia. Ruotsissa herättiin avun lähettämiseen. Printzin tilalle asetettiin kuvernööriksi sotaisa Johan Klaudius Rysingh. Lähetettiin uusia retkikuntia siirtolaisineen.

Tämä kuitenkin tapahtui liian myöhään. Rysingh tosin ruotsalaisella ylpeydellä ja häikäilemättömyydellä anasti ensi töikseen Fort Casimir-Hnnoituksen, mutta samalla ratkaisi Uuden Ruotsin kohtalon lopullisesti. Hollantilaisilla oli niinä aikoina tarmokas ja tuittupäinen kuvernööri Pietari Stuyvesant, joka on Uuden Amsterdamin maineikkain nimi. Hän suuttui Rysinghin teosta silmittömästi, kokosi v. 1655 seitsemän laivaa ja useita satoja miehiä sekä saapui niillä kukistamaan ruotsalaisia. Fort Casimir valloitettiin takaisin ja pian sen jälkeen Kristina ja muut linnoitukset. Uusi Ruotsi kukistui ja joutui hollantilaiseksi alusmaaksi. Rysingh sai joukkoineen lähteä pois.

Suurin osa siirtolaisia jäi kuitenkin paikoilleen. Erittäinkään suomalaiset eivät tunteneet halua palaamiseen. Päinvastoin heitä saapui vielä edelleenkin osittain Hollannin, vieläpä Englanninkin kautta. Eräs suomalainen, Jyrgen, tuli hollantilaisen käskynhaltijan lähimmäksi mieheksi.

Hollantilaisaika oli verrattain ahdasta ja suomalaisillekin vaikeata. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Englantilaiset olivat voimakkaimpia Pohjois-Amerikan asuttajia. Pian kiristyivät heidän ja hollantilaisten välit niin, että tuli kysymys toisen tai toisen kukistumisesta. Englantilaiset pääsivät verrattain helposti voitolle. Stuyvesantin täytyi luovuttaa heille Uusi Amsterdam, josta tuli New York. Ja Uuden Amsterdamin kukistuessa joutui entinen Uusi Ruotsikin englantilaisille 1664.

Tämä vallanmuutos ei häirinnyt siirtolaisia Delaware-joen siirtoloissa juuri ollenkaan. Päinvastoin englantilaiset järjestivät esim. maanomistusolot lujemmalle ja varmemmalle pohjalle. Tässä⁴ järjestelyssä tosin otettiin suomalaisiltakin pois koko joukko liikamaita jaettavaksi maahantulleille englantilaisille ja siten kyllä herätettiin sen verran tyytymättömyyttä, että eräs Königsmarckiksi itseään sanova seikkailija, n.s. Pitkä Suomalainen, sai aikaan pienen kapinayrityksen, joka kuitenkin kukistui jo ennenkuin pääsi alkuunkaan. Johtaja tuskin lienee ollut edes suomalainen eivätkä läheskään kaikki suomalaiset häntä kannattaneet. Kapinallisilta, m.m. eräältä Kolehmaiselta, otettiin maat pois, vaikka he saivatkin niitä myöhemmin takaisin.

Uuteen vaiheeseen joutui siirtokunta sen jälkeen kun William Penn saapui sinne Englannista perustamaan kveekarivaltaansa. Hän oli Englannin kuninkaalta saanut korvaukseksi isänsä amiraali Pennin palveluksista ja rahalainoista kaikki nämä alueet sekä paljon sen lisäksi (koko nykyisen Pennsylvanian valtion). William Penn tuli Uplantiin 1682 ja viivyttyään siellä vähän aikaa valitsi asutuksen pääpaikaksi Delaware- ja Schuylkill-jokien yhtymäkohdan, mihin hän alkoi perustaa Philadelphian (Veljesrakkauden) kaupunkia. Hän osti maata siellä olevilta siirtolaisilta (Svenson Skuteilta, Kokkisilta, Ramboilta y.m.) ja teki muodollisen sopimuksen maista myös intiaanien kanssa neuvottelussa erään jättiläisjalavan (Treaty Elm) juurella, joka kasvoi suomalaissyntyisen Lassi Kokkisen (Cockin) maalla.

William Pennin aikana nousivat nämä siirtokunnat kukoistukseen ja kasvoivat tavattoman nopeasti. Myöskin englantilaistuminen kävi nopeasti juuri sen vuoksi, että englantilaisaines aivan pian voitti kaikki muut. Suomalaiset, joiden kansallisista tarpeista ei alun pitäen ollut pidetty juuri mitään huolta, sulivat jo aikaisin muihin kansallisuuksiin jättäen kuitenkin jälkeensä luonteenominaisuuksia, joita lienee vieläkin niillä tienoin nähtävänä.

Suuri ei suomalaisaines alkuaankaan ollut, sillä eihän koko Uuden Ruotsin väestö noussut kuin muutamiin satoihin. Ruotsin hallitus piti siellä kyllä seurakuntain hoidossa pappeja, joiden joukossa oli sattumalta muuan suomalainenkin. Näitä lähetettiin vielä kauan senkin jälkeen, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa oli katkennut (viimeinen Ruotsista lähetetty pappi Nikolaus Collin kuoli v. 1831). He kuitenkin etupäässä valvoivat luterilaisuuden säilymistä, kansallisuuden säilyminen oli heille vähempiarvoinen seikka.

Etteivät suomalaiset noilla tienoin ole sukupuuttoon hävinneet, siitä antoi todistuksen jo William Penn, joka sanoi, että heidän perheissään oli paljon lapsia, useinkin toista kymmentä joka talossa. Mitä heistä on tullut, mitä vaikutusta suomalaisten jälkeläisillä on Amerikan historiaan, sitä ei ole vielä voitu selvittää. Tiedetään vain, että moni amerikkalainen »yankee» johtaa juurensa suomalaisista (historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee polveutuu Uuden Ruotsin siirtokunnasta). John Morton, Amerikan itsenäisyyden-julistuksen ratkaisija, oli suomalaista perijuurta.

Suomalaisilla ei ole yleensä ollut mainittavaa osaa löytöretkissä ja maailman valloittamisessa. Ruotsalaistenkin, joiden kanssa suomalaisten kohtalo on ollut yhdistettynä, osuus siinä on uudelta ajalta sangen pieni. Uuden Ruotsin siirtokunta on melkein ainoa yritys, sillä sellaisista vähäpätöisyyksistä kuin esim. Guinean siirtokuntahankkeesta, jota samoihin aikoihin järjestettiin, tuskin maksaa vaivaa mainitakaan. Juuri tämän vuoksi on aihetta muistaa Uuden Ruotsin perustamista ja sen asuttamista. Siinä ovat suomalaisetkin kantaneet kortensa kekoon uuden maailman, Amerikan edistyksen hyväksi.

Canadasta Louisianaan.

Löytöretkien jatkaminen ei Canadassa ollut niin vaikeata kuin suurilla mannermailla yleensä. Merenrannikolla on syviä lahtia, joista helposti pääsi kauas maan sisään. Laurentin joki johtaa syvälle mannermaan sydämeen ja tämän vesistön lukemattomat joet ja syrjäjoet ovat kesällä vesiteitä, joita kevyt tuohikanootti helposti ui synkimpiinkin aarniometsiin aina lähdesoihin saakka, ja hyvin usein ovat eri suunnille virtaavien jokien väliset vedenjakajat niin kapeat ja matalat, että venhot voi helposti taivaltaa niitten poikki. Ranskalaiset olivat Canadaan tullessaan kömpelöitä kanootilla kulkemaan ja Champlain oli vähällä henkensä menettää koskissa, kun hän ensi kerran nousi Ottawa-jokea ilman intiaanilaisia venemiehiä. Mutta pian he oppivat melan käytön ja sauvomisen salaisuudet ja voittivat sitten intiaanitkin kanootin hoidossa. Vettä oli kaikkialla ja suunnattoman laaja järvi-, joki- ja puroverkko kallistui suurimpien vesistösyvänteitten valtajokia kohti. Joet tunkeutuivat kuin avatut kadut aarniometsiin, jotka olivat niin sankat, että ne kummaltakin rannalta ulottuivat melkein yhteen. Toisin paikoin oli laajalti vesiruohokoita, joissa ei tottumaton olisi minnekään osannut, mutta joissa tottunut opas näköjään umpimutkasta muutamalla melan punalluksella johti kanootin johonkin järveen selvälle vedelle. Laurentin joki oli koko mannermaan valtatie, sillä se kulkee poikittain syvälle sen sisäosiin ja koskettaa läheltä sekä pohjois- että eteläpuolelle virtaavain jokialueitten latvoja. Varsinkin Mississippiin ovat taivallukset niin lyhyet, että vesi kevättulvan aikana Chicagon seuduilla ja parissa muussakin kohdassa juoksee kumpaankin suuntaan. Talvella taas joet ovat jäässä, lumi peittää laaksot, vuoret, ja metsämies, ahkiolla tarpeitaan perässään vetäen kulki lumikengillään minne halusi. Tämänkin taipaleen teon ranskalaiset pian oppivat. Ainoastaan keväällä jäitten lähdön aikaan oli tässä maassa mahdoton matkustaa. Canadan sisäosat tulivat helppojen vesiliikkeittensä vuoksi hyvin pian tutkituiksi, kun intiaanisodat päättyivät ja lähetyssaarnaajat ja kauppiaat saattoivat matkata pelkäämättä henkensä ja tavaransa, vieläpä päänahkansa menettämistä.

Irokuoi-sodan loppu.

Aarniometsä sulki helmaansa hävitetyn huronien maan rauniot, ja kun englantilaiset uudisasukkaat sata seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin maan raivasivat, niin he löysivät kosolti luukasoja, asumuksen pohjia, talouskapineitten rauskoja, sota-aseita, jotka todistivat maan entistä asutusta ja verinäytelmiä, joissa se oli tuhottu. Jesuiittain suuri keskusasema oli säilynyt, vaikka kaikki haara-asemat olivat joutuneet hävityksen omiksi. Siinä oli hävitysaallon lähestyessä neljäkymmentä ranskalaista, jotka varmaan olivat viimeiseen veripisaraan puolustaneet henkeään, ynnä parikymmentä huronisotilasta, viimeinen jäännös joukosta, joka oli urhokkaasti taistellut irokuoita vastaan ja tuottanut näille suuren mieshukan. Huronien jälkiä seuraten vihollinen saapui aina asemalle saakka ja hiipiviä vakoojia alkoi näkyä metsissä. Munkit rukoilivat kaiken yötä, mutta päivän valjetessa huomattiin, että salaperäinen pakokauhu olikin vallannut irokuoit, niin että he olivat sotavankineen kiiruimman kaupalla paenneet. Munkit pitivät tätä Kaitselmuksen erikoisena apuna. Mutta tietäen, että armonaika oli oleva lyhyt, ja huronien rukouksia kuullen he itse sytyttivät keskusaseman tuleen ja peräytyivät kaikkineen Georgian lahden kaakkoispäässä olevaan pieneen saareen, rakensivat siihen varustuksen ja kokosivat luokseen kolmisensataa huroniperhettä. Talven tullen ajoi nälkä metsistä vielä enemmän kodittomia punanahkoja munkkien armeliaisuuden turviin. Mutta ei kukaan uskaltanut mennä mannermaalle, sillä irokuoijoukkoja väijyi taas kaikkialla. Huronipäällikköjen pyynnöstä, että heidät vietäisiin johonkin turvalliseen paikkaan, jesuiitat lopulta päättivät hylätä kaikki nämä etäiset ylämaan asemat ja paeta heidän kerallaan Laurentin joen suupuoleen. »Kyynelin päätimme jättää maan, jota rakastimme», kirjoitti eräs jesuiitoista v. 1650, »johon kaikki toiveemme olivat kiintyneet ja joka kunniaan kohotettujen veljiemme verestä punertaen lupasi meille avata taivaan tien ja Paratiisin portin.» Pitkin matkaa nähtiin irokuoitten veritöiden jälkiä. Nipissingit oli tuhottu, Ottawa-joen algonkinit tapettu tai hajalle ajettu. Pakenevat huronit olivat niin masennuksissaan, etteivät uskaltaneet vielä Montrealiinkaan jäädä, vaan kiiruhtivat Quebecin tykkien suojaan. He asettuivat ensiksi suureen saareen, joka oli vähän alempana Quebeci' Laurentin joessa, mutta kun mohawkit sinnekin löysivät heiltä päänahkoja rosvoamaan, niin he muuttivat mannermaalle vielä lähemmäksi kaupunkia, ja siellä, heimon vanhassa kotimaassa, heitä on säilynyt hiukkanen näihin saakka.

Ylämaassa jatkui hävitystyötä. Puolueettomien voimakas kansa hajoitettiin. Erien kansa tuhottiin. Muistotiedon mukaan siellä oli palamassa tuhannen roviota, jokaisen rovion keskellä paaluun sidottu erie tuskissaan vääntelehtien, ja vaikka luku olikin ehkä liioiteltu, niin varmaa on, että tämäkin onneton kansa helvetillisellä julmuudella tuhottiin. Osa huroneista ja tupakat, heidän läheiset sukulaisensa, kiertelivät kauan etsimässä itselleen uusia asuinsijoja. Suuri joukko pakeni Manitulin saarelle, joka erottaa Georgian lahden Huronin ulapasta, ja sieltä Michilimackinacin salmeen, mutta sinnekin irokuoitten etujoukot heitä seurasivat. He muuttivat silloin Michigan-järven Green Bayn suulla oleville saarille, mutta eivät saaneet sielläkään olla rauhassa. Sieltä ajettuina he pakenivat Illinoisien alueen kautta siouxien maahan Mississipin rannalle ja sieltä nousivat kahta jokea pitkin Superior-järvelle, jonka lounaispäästä, Chaquamegon-lahden rannalta, he vihdoin löysivät tyyssijan.

V. 1653, kun Uudessa Ranskassa vielä oltiin epätoivoisella mielellä irokuoitten hyökkäysten johdosta, onondagat kaikkien ihmeeksi ehdottivat rauhaa, ja kun se oli solmittu, voitiin siirtokunnista uudelleen nousta ylämaahan turkiksia ostamaan ja löytöjä jatkamaan.

Chouart ja Radisson.

Ensimmäisiä, jotka näihin toimiin jälleen ryhtyivät, olivat Médard Chouart, Grosseillersin herra, ja hänen lankonsa Pierre Esprit Radisson. Viimeksimainittu kirjoitti elämänsä loppupuolella vaiheistaan kirjan, joka vasta viime vuosisadan lopulla löydettiin ja painettiin. Tämä kirja antaa värikkäämmän kuvan turkiskauppiaitten vaiherikkaasta elämästä kuin rohkeimmankaan romaaninkirjoittajan mielikuvitus.

Chouart oli jesuiittain palveluksessa tutustunut huroneihin ja reittiin, joka Ottawaa pitkin vei heidän maahansa. V. 1646 hän erosi jesuiitoista ja alkoi omin päin tehdä intiaanien kanssa kauppaa.

Radisson ei ollut kauaa ollut Canadassa, ennenkuin mohawkit saivat hänet vangiksi. Hän oli jo paaluun köytetty poltettavaksi, oli jo kestänyt valmistelevan kidutuksen, kynsien repimisen sormista ja nuorukaisten pilkkaan ampumisen jousilla, kun eräs mohawkinainen otti hänet pojakseen ja siten pelasti hänen henkensä. Radissonista tuli tämän naisen perheen jäsen ja ennen pitkää heimon suosikki. Hän karkasi sitten muutamien algonkinilaisvankien kanssa ja oli jo päässyt melkein kotiinsa, kun takaa ajavat mohawkit saivat hänet jälleen kiinni. Vaikka kolme mohawkia oli saanut surmansa häntä takaa ajettaessa, niin hänen ottosukulaisensa jälleen pelastivat hänet paalusta. Radisson pakeni kuitenkin uuden kerran, ja nyt pako onnistui. Hän kulki etelää kohti Albanyyn, joka silloin vielä oli hollantilaisten käsissä, ja sieltä meren poikki Hollantiin, mutta palasi pian uudelleen takaisin Canadaan, jossa hänen muukin sukunsa oli.

Chouart ja Radisson nousivat Ottawaa Huron-järvelle, jonka ympäri he melkein kokonaan meloivat, huomaten muun muassa etelärannan saarettomuuden. Tältä retkeltä he palasivat Manitulin saarelle, jossa Radisson voitti sinne muuttaneiden algonkinien mielisuosion johtamalla sotaretkeä kierteleviä irokuoijoukkoja vastaan. Näistä tuotiin kotiin kahdeksan kuolleena ja kolme elävänä. Tapetut syötiin ja elävät poltettiin hiljaisella tulella ja kaikella julmuudella, mitä vain keksiä voitiin.

Manitulin saarelta Chouart ja Radisson yhdessä muutamien pottawatomien kanssa kulkivat Michigan-järveen Green Bayliin ja tutustuivat siellä mascoutineihin. Kaiken talvea ja kevättä he sieltä samoilivat milloin millekin suunnalle, käyden Wisconsinissa ja lähialueilla ja nähden monta kylissä elävää rauhallista heimoa, jotka kaikki ottivat heidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. He tapasivat siellä muutamia siouxeja sekä kri-intiaaneja; viimeksimainittu heimo vaelteli hyvin kauas pohjoista kohti, aina »Pohjan merelle», s.o. Hudson-lahden rannoille saakka. Molemmat ranskalaiset lienevät käyneet Mississipillä saakka, siis neljätoista vuotta ennen kuin Joliet ja Marquette; he kertoivat eräälle jesuiitalle, että se oli kaunis joki, suuri, leveä ja syvä, Pyhän Laurentiuksen ison joen vertainen. Michigan oli heidän mielestään maailman kaunein järvi, ilmanala parempi kuin Italian, ja sitä ihanampi, kuta kauemmaksi etelää kohti he kulkivat. Radisson valitti, ettei Euroopan köyhiä voitu tuoda tähän hedelmälliseen maahan, jossa oli metsänriistaakin aivan ylenpalttisesti. Niin kului kesä ja syksyn tullen he palasivat Michiilimackinac-salmen kautta Sault Ste Marieen ja sieltä Superior-järvelle Chaquamegon-lahteen, joka osa tätä järveä on lähinnä Mississipin latvavesiä. Sinne he asettivat pääkortteerinsa ja sieltä käsin tutkivat laajan osan nykyistä Wisconsinin valtiota. He olivat, mikäli tiedetään, ensimmäiset eurooppalaiset, jotka kanootilla kulkivat Superior-järveä.

Superior-järven lounaiskulmaan oli kokoontunut paljon pakolaisia, huroneja, tupakkoja, ottawoja ja Sault Ste Marien kannaksen asujia, joitten niinikään oli täytynyt lähteä irokuoitten vainoa pakoon. Sinne saapui paljon kri-intiaanejakin, kertoen äärimmäisen pohjan perille tekemistään retkistä. Radisson kulki sieltä lumikengillä erästä syrjäjokea alas Mississipille, jonka hän luuli jakautuvan kahtia, niin että toinen haara juoksi alas Mexicon lahteen, toinen länteen päin — toisin sanoen hän luuli Missourin juoksevan sinne päin, josta se tuli. Keväällä 1660 molemmat seikkailijat lähtivät paluumatkalle siirtokuntiin ja saivat viisisataa intiaania mukaansa lähtemään. Ottawa-joella he saivat taistella, mutta ilman muita seikkailuja he elokuussa' kuitenkin pääsivät Montrealiin ja sen alapuolella olevaan Three Riversiin, joka oli turkiskaupan pääpaikka.

Varmaan näille teräville turkiskauppiaille jo oli selvinnyt, että kuta pohjoisempaa, sitä paremmat olivat turkikset. Tämä heitä voimallisesti houkutteli lähtemään sille pohjoiselle merelle, josta olivat kuulleet ja josta he luulivat väylän Kiinaan ja Japaniin aukeavan. Kun he eivät saaneet maaherran lupaa kohtuuehdoilla, lähtivät he salaa matkaan. Heitä odottivat ylempänä virralla nipissingit ja Superiorin intiaanit, lähteäkseen heidän seurassaan kotimatkalle, sillä molemmat ranskalaiset olivat intiaanien kesken tunnetut sotataidostaan. Ottawa-joella irokuoit hyökkäsivätkin joukon kimppuun, mutta heidän kävi nolosti; heitä kaatui kymmenkunta ja loput piiritettiin linnaan, jonka jälkeen molemmat ranskalaiset joukkoineen suurimmalla kiireellä salaa lähtivät matkaa jatkamaan, ottaen mukaansa neljä irokuoivankia ensi tilassa poltettaviksi. Vasta Nipissing-järvellä ruvettiin kulkemaan hitaammin ja siitä matka kävi vanhaa reittiä Huronin rannalle ja edelleen Superior-järvelle, jonka etelärantaa Radisson kuvaa, sen pitkiä hiekkadyynejä, maalattuja kallioita, kupariseutua, Keweenaw-lahtea ja sen pitkää ulapalle pistävää niemeä. He eivät meloneet tämän niemen ympäri, vaan taivalsivat kannan poikki, kuten metsäläisten oli tapana. Montreal-joella osa intiaaneista erosi kulkeakseen vedenjakajan poikki Mississipin latvavesille. Chouart ja Radisson jatkoivat pääjoukon keralla matkaa Chaquamegon-lahteen ja rakensivat sen rannalle kauppa-aseman. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin jesuiitat samaan paikkaan perustivat lähetysaseman, se kun oli intiaanien suosituin kokouspaikka.

Talvella 1661—62 molemmat ranskalaiset vaelsivat laajalti pitkin nykyistä Minnesotaa ja rakensivat toisen aseman erään järven luo, johon kahdeksantoista heimon oli tapana tulla kauppaa tekemään. Siellä pidettiin suuri neuvottelu, jossa oli läsnä viisisataa metsäläistä. Kutsumusta noudattaen Chouart ja. Radisson sitten kävivät »härän kansan» vieraina ja tapasivat siellä 7000 miestä. Puolentoista kuukautta siellä viivyttyään he palasivat Superiorin rannalle.

Tähän saakka Radissonin kertomus, joka on kirjoitettu huonolla englanninkielellä, on selvä, mutta siitä eteenpäin hänen matkojansa on vaikea seurata. Hän meloi Chouartin kanssa Yläjärven länsipään poikki pohjoisrannalle, jossa joukko kri-intiaaneja heitä salaisen sopimuksen mukaan odotti, ja näiden keralla he laskivat suurta jokea merelle, oleskelivat sen rannalla kesän ja palasivat talven lähestyessä takaisin ylämaahan. He näyttävät Hudson-lahden rannalla nähneen jonkun vanhan huoneen, jonka Hudson taikka James olivat talveksi rakentaneet. He palasivat sitten asemalleen Superior-järvelle ja keväällä suurin vaivoin saivat intiaanit lähtemään kerallaan alas siirtokuntiin. Kun Uuden Ranskan maaherra heti otti heidät kiinni luvattomasta matkustamisesta, niin he suuttuneina tarjosivat palveluksiaan Englannille ja saivat englantilaiset v. 1667 perustamaan Hudson-lahden komppanian, joka viipymättä rakenteli linnoja lahden rannalle, vaikka ranskalaisetkin vaativat tätä rannikkoa, koska se oli Canadan luonnollista jatkoa.

Radisson ja Chouart palasivat kuitenkin takaisin Canadaan, kun englantilaiset eivät heidän vaatimuksiaan täyttäneet, ja huomauttivat nyt Ranskan hallituksen edustajille, minä vaarana Hudson-lahden komppania oli Ranskan turkiskaupalle. He perustivat sitä vastaan canadalaisen Pohjois-komppanian ja hyökkäsivät maan poikki Hudson-lahden englantilaisten asemain kimppuun. Nelsonin suuhun perustettu englantilainen asema valloitettiin ja sijaan rakennettiin ranskalainen linna. Mutta kahta vuotta myöhemmin molemmat langokset jälleen vaihtoivat lippua ja luovuttivat rakentamansa linnan englantilaiselle Hudson-lahden komppanialle. Canadalaiset uudelleen hyökkäsivät Hudson-lahden asemien kimppuun, vaikka Englanti ja Ranska virallisesti elivätkin keskenään rauhassa.

Jesuiitat ondagain luona.

Onondagain tekemästä rauhasta oli seurauksena, että jesuiitat perustivat heidänkin maahansa lähetysaseman. Siitä ei kuitenkaan tullut pitkäikäistä. V. 1657 lähetettiin kuitenkin kaksi isää sen avuksi, eikä Radisson, jota pyydettiin tulkiksi, voinut vastustaa viettelystä, vaan lähti mukaan. Mutta kevään tullen jesuiitat saivat vihiä, että onondagat aikoivat hävittää lähetysaseman ja surmata kaikki sen jäsenet. Asema oli rakennettu Onondaga-järven rannalle, syvälle irokuoitten maahan; Onondagasta lähti pieni joki Oswego-järveen ja Oswegosta edelleen Ontarioon. Ranskalaiset eivät intiaaneille näyttäneet epäilevänsä petosta, vaan kaikessa salassa rakensivat kanootteja. Kun joki keväällä loi jäänsä, niin he panivat toimeen suuret pidot ja kutsuivat niihin koko kylän. Se oli uskonnollinen juhla, johon oli sekoitettu paljon pakanallisiakin menoja, ja intiaanien keskeinen tapa vaati, että kaikki oli syötävä, mitä vieraitten eteen kannettiin. Siitä riippui nyt lähetyssaarnaajien henki, ja yhä vain kannettiin vieraitten eteen uusia ruokia, maissia, sianpaistia, trapinpaistia, sorsanpaistia, kilpikonnaa, ankeriaista, lohta ja monenlaista muuta ruokaa, ja intiaanit vakavina söivät syömistään niinkuin tapa vaati Lopulta he pyytämällä pyysivät, ettei enempää tuotaisi, mutta ranskalaiset vain muistuttelivat heille uskonnollista velvoitusta ja toivat yhä enemmän ruokaa. Aterian aikana he soittelivat soittokoneilla, joita heillä oli mukana. Lopulta intiaanit toinen toisensa jälkeen vaipuivat kellelleen ja heidän silmäluomensa painuivat umpeen. He nukkuivat syöneen miehen raskaaseen uneen ja kun viimeinen mies oli kellistynyt, ottivat hurskaat isät äkkiä esiin kanoottinsa ja meloivat matkoihinsa. Päivän valjetessa ja intiaanien tointuessa horrostilastaan he olivat jo kaukana Oswegolla. Onneksi vielä lumisadekin oli heidän jälkensä hävittänyt, niin että intiaanit päättivät heidän yön aikana lentäneen pois.

Ménard.

Jesuiitat eivät voineet unohtaa hajoitettua seurakuntaansa.

V. 1660 isä Ménard, ikämies jo, päätti palaavain ottawain keralla lähteä ylämaan suurille järvi lie. Muutamia ranskalaisia turkiskauppiaita seurasi mukana. Vaikka ottawat, roistomaisimmat kaikista intiaaneista, matkalla pitelivät Ménardia pahoin, pääsi hän kuitenkin Superior-järvelle saakka ja oleskeli siellä ottawain luona kahdeksan kuukautta. Mutta huomatessaan heidät aivan piintyneiksi hän lopulta huronien kutsumusta noudattaen lähti näiden luokse. Ennenkuin Ménard heidän kyliinsä pääsi, pettivät huronilaiset oppaat hänet ja toisen hänen seurassaan olevan ranskalaisen. Vähäksi aikaa Guérinista erottuaan Ménard eksyi ja katosi metsään. Hänen ruumistaan ei milloinkaan löydetty, mutta hänen tavaroitaan tavattiin myöhemmin säkkien ja siouxien luota, jossa niitä pyhinä rukoiltiin. Guérin löysi huronien kylät.

Allouez.

V. 1665 isä Allouez lähti nousemaan Ottawaa, jatkaakseen Ménardin työtä. Hänen matkansa oli ylen vaikea, sillä intiaanit eivät suostuneet ottamaan häntä seuraansa ensinkään, vaikka mielellään ottivat keralleen valkoisia turkiskauppiaita. Mutta isä Allouez lähti sittenkin. Hänen kanoottinsa särkyi Ottawan koskissa ja intiaanit olisivat jättäneet hänet nälkään kuolemaan, ellei eräs ottawain päällikkö olisi ottanut häntä omaan kanoottiinsa, pakottaen hänet melomaan muitten mukana. Allouez matkusti yhtä mittaa Superior-järvelle saakka ja perusti Chaquamegon-lahden rannalle lähetysasemansa. Paikka oli mitä parhaiten valittu, koska sinne saapui paljon intiaaneja. Järvi antoi runsaasti ravintoa, lyhyessä ajassa Allouezin miehet pyydystivät kaksituhatta taimenta ja siikaa. Talvella niitä otettiin ahraimella ja taimenet painoivat keskimäärin kaksikymmentä naulaa. Allouez oli taitava kielimies ja osasi saarnata kuudella kielellä. Aseman läheisyydessä oli kaksi kylää, toisessa asui paenneita tupakoita, toisessa algonkineja. Allouez rakensi kappelinsa näitten kylien keskivälille ja alkoi sitten saarnata säkeille, ketuille, Illinoiseille, kri-intiaaneille, siouxlaisille ja muille. Nipissingit olivat paenneet Nipigon järvelle ja Allouez kävi Superiorin poikki heidänkin luonaan. Aseman seutu oli ojibwain maata. Se oli tosin sotainen heimo, mutta ei niin riitainen ja julma kuin itäiset kansat. Täällä ei sotavankeja paalussa rääkätty. Vasta irokuoisodan jälkeen läntisetkin kansat alkoivat sitä harjoittaa kostoksi.

Allouez sai asemallaan paljon tietoja lähempien ja etäisempien seutujen maantieteellisistä oloista, varsinkin Mississipistä ja niistä mahtavista suurista kansoista, joita sen rannalla asui. Hän palasi sitten Quebeciin apua hakemaan, mutta ei viipynyt siellä kuin muutaman päivän, ennenkuin jälleen riensi ylämaahan, mukanaan eräs maallikkoveli ynnä neljä palkkapalvelijaa. Mutta huronit olivat jo niin paatuneet onnettomuuksistaan, ettei työ ensinkään ottanut menestyäkseen heidän keskuudessaan, vaikka isä Allouez suuressa neuvottelussa otti jaloistaan kenkänsä ja karisti niistä tomut heitä vastaan todistamaan. V. 1669 hän sen vuoksi muutti asemansa Michiganin Green Bayn rannalle winnebagojen maahan. Keväällä hän kävi vedenjakajalla ja kulki sen poikki Wisconsinin rannalle, joka virtasi etelään päin ja jota olisi ollut vain kuuden päivän matka Mississipille. Perustamalla Michiganin rannalle aseman hän valmisti tietä Marquetten ja Jollietin löytöretkelle.

Uuden Ranskan hallinnossa tapahtui sitten tärkeitä muutoksia, se kun v. 1663 joutui välittömästi Ranskan kruunun hoitoon. Colbert ryhtyi vielä tarmokkaammin kuin Richelieu siirtomaan kehitystä edistämään. V. 1660 ei Quebecissä vielä ollut täyteen kuuttasataa asukasta, vaikka se silloin oli ollut olemassa puolen vuosisataa. Saadakseen siirtolaisia Uuteen Ranskaan Ludvig XIV joka vuosi omasta rahastostaan suoritti kolmensadan nuoren miehen matkakulut. Ja kun sitten siirtokunnassa valitettiin suurta naisten puutetta, niin hallitus ryhtyi ripeihin toimiin senkin puutteen poistamiseksi. Canadaan toimitettiin nuoria naisia, jotka sitten saivat vapaasti valita miehen, ja häitten jälkeisenä päivänä kuvernööri jokaiselle parikunnalle antoi härän, lehmän, pari sikaa, pari kanaa, kaksi tynnöriä suolalihaa ja yksitoista kruunua rahaa. Väestön lisääntymistä edistääkseen hallitus maksoi palkinnon jokaiselle tytölle, joka meni naimisiin kuuttatoista vuotta nuorempana, ja vanhemmille, joilla oli enemmän kuin kymmenen lasta, annettiin vuotuinen eläke yleisistä varoista. Kahdennentoista lapsen syntyessä eläke korotettiin. Semmoisilta miehiltä taas, jotka mieluummin paloivat kuin naivat, kannettiin erityinen vero. Mutta sittenkään ei Canadan koko ranskalaisen väestön lukumäärä v. 1688 ollut kuin pari sataa päälle 11,000. Siirtokunnassa ei sitä paitsi ollut niin vapaita laitoksia kuin Uudessa Englannissa ja vähitellen muissakin englantilaisissa siirtokunnissa, vaan sitä hallittiin täydelleen emämaan virkavaltaiseen tapaan.

Ranskalaiset eivät raivanneet maata viljelykselle samassa määrässä kuin englantilaiset — maakaan ei ollut maanviljelykseen yhtä edullista kuin Uusi Englanti — mutta sitä enemmän he tunkeutuivat eteenpäin, johon heidän erinomaiset vesiväylänsäkin heitä houkuttelivat. Lähetyssaarnaajat ja turkiskauppiaat rakensivat asemiaan yhä kauemmaksi sisämaahan, kunnes isojen järvien kaikki rannat olivat ranskalaisten vaikutuksen alaisia. Ja kahta innokkaammaksi tämä eteenpäin tunkeutumisen halu kävi, kun saatiin kuulla, että isoilta järviltä oli mitä helpoin pääsy suurelle vesitielle, joka johti jollekin etäiselle merelle.

Irokuoitten kurittaminen.

Olemme nähneet, kuinka irokuoit edelleenkin olivat vaarallisimpana esteenä, mitä oli tällä lännen tiellä voitettavana. Ranskan hallitukselle vihdoinkin selvisi, että jos mieli jatkaa etenemistä ja saada Ranskan valta pysyvälle pohjalle, niin oli tehtävä loppu irokuoivaarasta, ja sitä varten toimitettava Canadaan riittävästi sotaväkeä. V. 1665 sinne siis lähetettiin tuhat kaksisataa miestä Turkin sodissa karaistuja veteraaneja. Näitten keralla De Courcelles tammikuussa 1666 teki lumikengillä retken mohawkien maahan ja seuraavana kesänä markisi de Tracy uuden suuremman retken, jolla poltettiin mohawkien kaikki kaupungit, heidän laihonsa ja ruokavarastonsa hävitettiin. Kaksikymmentä vuotta vallitsi tämän retken jälkeen Canadan joella rauha. Jos Ranskan hallitus joku vuosikymmen aikaisemmin olisi tämän tehnyt, niinkuin Champlain pyysi, niin olisivat huronit ja algonkinit säilyneet, irokuoit eivät olisi koskaan päässeet niin mahtaviksi, satoja valkoisia olisi säilynyt viiltoveitseltä ja kidutuspaalusta ja ranskalaiset olisivat ennättäneet vahvistaa Canadassa valtansa, ennenkuin englantilaiset ryhtyivät sitä heiltä asevoimalla anastamaan.

Vihdoinkin olivat ylämaahan vievät tiet vapaina ja Quebecistä alkoi matkustaa sinne sekä lähetyssaarnaajia että kauppiaita. Sekä Superior-järven että siitä Huroniin johtavan virran rannalle perustettiin lähetysasemat. Tällöin lähti työmaalle isä Marquettekin. Jesuiittain kera kilpaillen alkoivat Montrealin pappiseminaarin oppilaatkin harjoittaa lähetystointa, valiten työmaakseen Ontarion pohjoisen rannan, jonne oli asettunut irokuoita huronien tyhjille tiloille.

Dollier ja Galinée.

Kuusikymmenluvun lopulla lähtivät St. Sulpicen miehet Dollier ja Galinée etsimään lounaan puolelta erästä intiaaniheimoa, jonka oli kuultu olevan hyväluontoisemman kuin irokuoit, ja heihin liittyi La Salle, joka myöhemmin Canadan löytöretkeilijänä saavutti kaikkia muita suuremman maineen. Galinée laati matkasta kartan ja kertomuksen, jossa ensi kerran tehdään tunnetuksi Erie-järvi; siitä ei siihen saakka tiedetty muuta kuin huhuja.

Matka kävi Pyhän Laurentiuksen jokea Ontarioon ja sen poikki senekain maahan ja sieltä juonien ja viivytysten jälkeen järven länsipäähän Niagara-virran suitse. Vaikka he kuulivat könkään jyminän, eivät he kuitenkaan viitsineet lähteä sitä katsomaan, vaan tyytyivät intiaanien siitä antamaan kertomukseen. He löysivät etsimänsä kylän ja saivat sieltä pari orjaa, joista La Salle piti toisen, Ohion varsilta kotoisin olevan, molemmat papit erään Huronin rantain miehen. Suureksi hämmästyksekseen he täältä tapasivat kaksi ranskalaista, Jollietin ja Pérén, jotka olivat paluumatkalla siirtokuntiin. Nämä olivat käyneet Superior-järvellä etsimässä kuparikaivoksia, joista oli paljon kuultu aina Cartierin ajoista saakka, mutta saaneet palata tyhjin toimin. Jolliet oli noussut Ottawaa, mutta paluumatkalla eräs irokuoi-vanki, jonka hän oli ottawoilta pelastanut, opasti hänet Huron-järvestä Detroitin kautta Erieen ja tämän järven itäpäästä kannaksen poikki mainittuun kylään. Niagaran virtaa hän karttoi, kierteleviä andastejoukkoja peläten, ja siten jäi köngäs Jollietiltakin näkemättä. Jolliet kertoi pottawatomien suuresta heimosta, joka oli pyytänyt lähetyssaarnaajia, ja heidän luokseen Huronin taa molemmat papit päättivät lähteä, vaikka heidät oikeastaan oli lähetetty lounaaseen, jossa piti olla muuan tuntematon suuri jokikin — Ohio — löydettävänä. La Salle riitaantui ja sairautta teeskennellen jäi kylään. Jolliet lähti jatkamaan matkaansa Quebeciin, molemmat papit yläjärville. Minne La Salle kulki, siitä ei ole milloinkaan täyttä varmuutta saatu.

Molempien pappien saapuessa Erien rannalle vyöryi mahtavia aaltoja sen' hietikoille. Vuodenaika oli käynyt niin myöhäiseksi, että he päättivät viettää täällä talvea. Kulkien vähän edemmäksi he nousivat Lynn-jokea kappaleen matkaa sisämaahan. Seutu oli Galinéen mielestä kuin maallinen paratiisi. »Ei varmaan ole koko Canadassa kauniimpaa paikkaa. Metsät ovat avoimet, niissä kiertelee kauniita niittyjä, joita kastelevat joet ja purot ja näissä on kaloja ja majavia ylenmäärin. Hedelmiä on jos kuinka runsaasti ja riistaa niin paljon, että me kerrankin näimme sata hirvieläintä yhdessä parvessa». He rakensivat majan joen rannalle erään puistikon kolkkaan, suojaan järven myrskyiltä, ja majansa yhteyteen pienen kappelin, jossa he kolmesti viikossa toimittivat messun. Apotti Dollier sanoi, että se talvi varmaan painoi enemmän heidän ikuisen autuutensa hyväksi kuin kymmenen parasta vuotta heidän muuta elämäänsä. He saivat olla häiritsemättä koko talven, lukuunottamatta erästä yksinäistä irokuoita, joka kävi siellä majavan pyynnissä.

Kevään tullen he lähtivät kanooteissaan järvelle. Mutta kerran heidän rannalla maatessaan syntyi kova myrsky ja vesi nousi niin paljon, että he menettivät osan tavaroistaan, muun muassa ne tarpeet, joilla sakramentti jaettiin, samoin kuin kauppatavaratkin, joilla he ostivat ruokaa. Sen vuoksi he päättivät Ottawan tietä palata takaisin siirtokuntiin, hankkiakseen uudet alttariesineet, joita ilman he eivät voineet sakramentteja jakaa. Matkan varressa he sitten tapasivat punaisen kivestä veistetyn epäjumalan kuvan ja päättivät, että se oli piru, joka oli ollut syynä heidän alttaritarpeittensa hukkaan. He siis hakkasivat sen kappaleiksi ja upottivat palaset syvään jokeen, ja paikalla, sanoo hurskas pappi, »Jumala palkitsi meitä tästä otollisesta työstä, sillä samana päivänä saimme tapetuksi sarvaan ja karhun.» Tämä tapahtui St. Clair-järven rannalla, joka on Huronin ja Erien välisessä virrassa.

Matka kävi sitten Michilimackinacin salmen kautta, jossa ei ollutkaan lähetysasemaa, niinkuin he olivat luulleet, mutta Sault Mariessa he tapasivat isä Marqueten ja erään toisen jesuiitan; näillä oli jo valmiina linnoitettu asema, huone ja kappeli, ja aseman ympärille oli raivattu vainio, jossa kasvoi viljoja. Molemmat papit eivät kuitenkaan siellä kauan viipyneet, sillä St. Sulpice oli jesuiittain kanssa huonoissa väleissä. Ottawan tietä palaten Dollier ja Galinée kesäkuussa 1670 saapuivat takaisin Montrealiin.

Isä Marquette.

Isä Marquette kävi Saultin asemalla Yläjärven lounaiskulmassa ja siellä hänkin illinois-intiaaneilta kuuli Mississipistä. Se suuresti innostutti häntä ja herätti hänessä halua tunkeutua sinne saakka. Huronit ja ottawat olivat kuitenkin niihin aikoihin riitautuneet siouxien kanssa, joitten kestivieraina he asuivat. He olivat nimittäin saaneet hankituksi ranskalaisilta pyssyjä ja teräsaseita ja kävivät siitä niin ylpeiksi, että aikoivat ajaa siouxit heidän omasta maastaan. Mutta tämä mahtava kansa silloin julisti heille sodan ja sen alkamisen merkiksi lähetti isä Marquetelle takaisin kaikki uskonnolliset kuvat, joita hän oli heille antanut. Huronit ja ottawat eivät voineet ajatellakaan taistelua näin mahtavaa kansaa vastaan; heillä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pyssyineen etsimään uusia asuinsijoja. Isä Marquette vei huronit kerallaan Michilimackinac-salmeen, jossa jo oli vähän aikaa ollut jonkinlainen lähetysasema, ja isä André ottawat Manitulin saarille, jotka erottivat Georgian lahden Huronin ulapasta. Marquette perusti asemansa Michilimackinac-salmen pohjoisrannalle, ja siihen pian kasvoi kaksi kylää, joista toisessa asuivat huronit, toisessa algonkinit. Paikka kehittyi nopeaan, niin että siitä tuli turkiskaupankin tärkein keskusta. Vasta seuraavan vuosisadan alussa, kun Detroit perustettiin, Michilimackinac menetti suurimman osan merkitystään. Sinne oli vähitellen asettunut paljon »metsän juoksijoita» ja kaupustelijoita, jotka viettivät niin huonoa elämää, että jesuiitat epätoivoissaan itse sytyttivät asemansa palamaan ja muuttivat pois.

Järvialueen juhlallinen valtaus.

Ylämaiden tutkiminen oli nyt edistynyt niin pitkälle, että Ranskan hallitus päätti juhlallisesti ottaa ne haltuunsa. Menot oli tehtävä niin vaikuttaviksi kuin suinkin, että intiaanit saisivat korkean käsityksen merentakaisesta hallitsijasta, joka oli heidät lapsikseen ottanut.

Daumont de St. Lusson lähetettiin v. 1671 näitä menoja toimittamaan. Hän oli talvea Manitulin saarella ja lähetti sieltä sanomat kaikille järvien rannikolla asuville heimoille, että he tulisivat juhlaan Superiorin ja Huronin välisen virran rannalle. Neljäntoista suurimman heimon päälliköt olivat maan anastuksessa saapuvilla, samoin kuin paljon ranskalaisiakin, pappeja, munkkeja, kauppiaita ja virkahenkilöltä. Pystytettiin risti ja se pyhitettiin kirkollisilla juhlamenoilla. Ristin juurelle kohotettiin paalu, jonka päässä oli Ranskan vaakuna. Luettiin julki maananastuskirja, huudettiin »eläköön kuningas» ja kaikilla ampuma-aseilla ammuttiin. Sitten isä Allouez puhui intiaaneille heidän omalla kielellään ja kertoi heille Ranskan mahtavasta kuninkaasta, jolla oli tuhansia yhtä mahtavia päälliköitä kuin Quebecin kuvernööri, joka oli irokuoit voittanut ja jolla oli suunnattoman paljon laivoja ja sotaväkeä. Hän kuvasi, kuinka ilma oli liekeissä, kun kuninkaan tykit paukkuivat, kuinka kuningas vihollistensa veren tahraamana ratsasti sotajoukkojensa keskellä ja kuinka hänen käskystään tapettiin niin paljon vihollisia, ettei kukaan voinut heidän päänahkoistaan lukua pitää, niitä kun oli tapettava niin paljon, että veri juoksi virtanaan. St. Lusson sitten vuorostaan piti puheen, jossa hän selitti kaikkien läsnäolevien intiaanien edustajain siitä hetkestä nauttivan tämän mahtavan kuninkaan suojelusta. Sitten veisattiin Te Deum ja kaikki ampuma-aseet taas laukaistiin.

Intiaaneihin menot tekivät syvän vaikutuksen, pappien komeat puvut, veisuu, ampuminen ja huuto, ja heillä oli siitä moneksi ajaksi puheen aihetta wigwameissaan ja neuvostuliensa ääressä.

Jollietin ja Marqueten Mississipille.

Mississipistä oli jo saatu intiaaneilta niin paljon tiet?oja, että Canadan viranomaiset päättivät lähettää Jollietin sitä etsimään ja tutkimaan, mihin se laski, Tyyneen mereenkö, vaiko Mexicon lahteen. Jolliet, johon jo olemme tutustuneet, oli Canadassa syntynyt ja kasvanut. Hän oli tarmokas, rohkea ja yritteliäs mies ja oli jesuiitoilta saanut hyvän kasvatuksen, hänestä kun alkuaan piti tulla heidän veljeskuntansa jäsen, vaikka sitten metsät ja joet viehättivät enemmän ja hänestä tuli »metsän juoksija» ja kauppias. Tuskin oli Uuden Ranskan uusi tarmokas maaherra, kreivi de Frontenac, saapunut Quebeciin, ennenkuin Jolliet lähetettiin monivaiheiselle matkalleen. Joulukuussa v. 1672 hän saapui Michilimackinacin lähetysasemalle, josta hänen piti ottaa isä Marquette mukaansa. Tämä oli jo kauan hartaasti toivonut päästä tälle retkelle ja oli sitä varten opetellut Illinoisien kieltä. Hän oli intiaaneilta koonnut tietoja edessä olevista maista ja intiaanit olivat koettaneet häntä peloittaa moisesta matkasta, jutellen joen hirviöistä (alligatoreista), jotka söivät ihmisiä, sen rannoilla asuvista sotaisista kansoista ja kamalasta kuumuudesta, joka sen suupuolessa vallitsi. Mutta Marquette ja Jolliet eivät säikähtäneet, vaan kaiken talvea valmistelivat retkeään ja keväällä aikaisin lähtivät matkaan.

He kulkivat ensin veneillä Michiganin Green Bayhin. Marquette poikkesi matkalla menomini-intiaanien luona, jotka olivat nimensä saaneet siitä, että he söivät »metsäkauraa», erään kauran kaltaisen ruohon siemeniä; tätä ruohoa kasvoi laajalti Koillis-Amerikan soissa ja joissa. Green Baysta he nousivat Fox Riveriä Winnebago-järveen ja kulkivat sitten taipaleen poikki Wisconsin-joelle. Siellä heistä erosivat intiaani-oppaat, ja molemmat matkustajat, kerallaan viisi muuta ranskalaista, lähtivät hatarissa tuohialuksissaan laskemaan tuntematonta jokea. Päivän toisensa jälkeen he laskivat tätä yksinäistä vettä, jonka rantoja yhtämittaiset metsät reunustivat, näkemättä ihmisiä, kuulematta juuri muita ääniä kuin puhvelien etäistä mylvinää. Seitsemäntenä päivänä maisema äkkiä avautui ja venhot Illinoisista puskivat mahtavaan Mississippiin, joka vuolaana virtasi poikittain heidän editseen etelää kohti.

Jolliet ja Marquette olivat ensimmäiset valkoiset, jotka meloivat maanosan mahtavimman joen latvapuolta. Heidän veneensä liukuivat sen rauhallisen virtauksen kantamina vihantain saarien lomitse, puistorantain keskitse, ohi matalien umpisalmien, joissa oli äärettömät karjat vesilintuja, mutta ihmisiä ei näkynyt missään, ennenkuin oli kuljettu lähes kolmekymmentä penikulmaa Wisconsinin suusta. Silloin nähtiin hiekkarannalla jalanjälkiä, ja kun niitä seurattiin, niin löydettiin polku, joka metsän läpi vei ihanalle niitylle. Jättäen toverinsa kanootteihin Marquette ja Jolliet lähtivät polkua kulkemaan tavatakseen ihmisiä, vaikk'ei heillä ollut aavistustakaan, millä tavalla nämä ottaisivat muukalaiset vastaan. Kymmenisen kilometriä kuljettuaan he näkivät joen rannalla kylän ja vähän etäämpänä kaksi muuta kylää. Huudoilla ilmaisten tulonsa molemmat ranskalaiset lähestyivät kylää, jossa heidän ilmestymisensä herätti suurta hälinää ja hämmästystä, ja paljon ihmisiä kokoontui heitä katselemaan. Nämä tosin jo olivat kuulleet valkoisista ihmisistä, joita oli meren rannalle tullut, mutta molemmat ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka he omin silmin näkivät. Neljä vanhaa miestä tuli ulos kylästä, rauhanpiippua tuoden ja tarjoten sen poltettavaksi sanoen: »Me olemme Illinoiseja» (me olemme ihmisiä). »Kuinka kaunis on aurinko, kun sinä tulet luoksemme vieraaksi», sanoi iäkäs pappi, jonka majaan heidät johdettiin. »Me tervehdimme sinua ystävinä, astu rauhassa kattomme alle.»

Kuusi päivää retkikunta viipyi näitten ystävällisten ihmisten luona, Marquette kertoen heille ainoasta oikeasta Jumalasta ja Jolliet Ranskan mahtavasta kuninkaasta, joka oli rangaissut ylpeitä irokuoita. Tämä uutinen oli Illinoiseille niin tervetullut, että he panivat toimeen suuren ilojuhlan ja vierailleen tarjosivat parasta, mitä suinkin oli joesta saatu tai metsistä hankittu. Jolliet ja Marquette vuorostaan saivat heiltä tietoja Mississipistä ja sen rannalla asuvista ihmisistä. Kun ranskalaiset vihdoin lähtivät matkaansa jatkamaan, niin saattoivat sadat illinoissoturit heitä veneille ja etevin päällikkö ripusti Marqueten kaulaan kirjavilla linnunpäillä ja sulilla koristellun rauhanpiipun. Se oli intiaanien pyhä rauhansymboli, kalumet, turva sotaisia heimoja vastaan.

Matka oli tähän saakka menestynyt hyvin ja iloisesti sitä jatkettiin. Kanootit liukuivat sukkelaan alas leveätä virtaa. Eräällä kohdalla herättivät huomiota korkeat äkkijyrkät kalliot, jotka maalauksineen näyttivät hirviöiltä. Saavuttiin sitten siihen kohtaan, jossa oikealta kädeltä Missouri työnsi Mississippiin sekaiset vuolaat vetensä. Tätä mahtavaa jokea Marquette toivoi vielä kerran pääsevänsä nousemaan Lännen mereen. Kun oli jälleen kuljettu satoja kilometrejä, niin laski Mississippiin itäpuolelta toinen mahtava joki, jota silloin sanottiin Wabashiksi, nykyisin Ohioksi. Sen rannalla asuivat shawneet, rauhallinen heimo, joka kuitenkin oli silloin tällöin saanut tuta irokuoitten vihoja.

Retkikunta oli nyt kulkenut niin kauas etelään, että ilmasto alkoi tuntuvasti muuttua. Joenrannan ruokotiheiköt muuttuivat niin sankoiksi, ettei edes voimallinen puhveli niitten läpi päässyt. Sääsket ja kaikenlaiset muut itikat ahdistivat matkamiehiä, tuottaen heille sietämättömiä tuskia. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että kanoottien purjeet oli asetettava katoksi sitä vastaan. Sitten alkoi niittyjen sijasta rannoilla olla juhlallisia aarniometsiä, joissa komea magnolia kukkineen ja rehevät köynnöskasvit ihastuttivat silmää. Kuljettiin Arkansaan suun ohi aina samannimisen nykyisen valtion etelärajoille saakka, ja niillä seuduin ensi kerran tavattiin vihamielisiä alkuasukkaita. Joukko aseellisia sotilaita hyppäsi yhdestä puusta koverrettuihin veneihinsä ja kamalasti kiljuen meloi heitä vastaan. Kuolema näytti välttämättömältä, mutta kun isä Marquette kohotti rauhanpiipun nähtäväksi, niin vihamielisyys kuin taiasta muuttui ystävyydeksi. Sotilaat heittivät kädestä aseensa ja heidän sotahuutonsa muuttuivat tervetulohuudoiksi. Ja ilomielin he saattelivat rantaan vieraat, joita he olivat vihollisiksi luulleet. Vastaanotto kylässä oli ystävällinen ja sen asukkaat saattoivat retkikuntaa kappaleen matkaa alaspäin Arkansea-nimiseen suureen kylään, josta tuli veneitä puolitiehen vastaan. Tulijain päällikkö kohotti rauhanpiippunsa ilmaan ja Marquette teki samoin, ja paikalla olivat välit ystävälliset ja selvät. Mutta intiaanit puhuivat aivan uutta kieltä, jota ranskalaiset eivät ymmärtäneet. Talvi oli heille tuntematon ja turkisnahkain sijasta olivat puhvelinvuodat heidän suurimpana rikkautenaan. Mutta vielä enemmän retkeläisten mieltä kiinnitti se seikka, että näillä intiaaneilla oli teräsaseita, joita he varmaan olivat saaneet Mexicon lahden espanjalaisilta, koska rauta oli Pohjois-Amerikassa aivan tuntematonta ennen eurooppalaisten tuloa.

Marquette ja Jolliet olivat nyt varmat siitä, että tämä mahtava joki oli sama, jota Soto oli kulkenut ja joka laski Mexicon lahteen. He sen vuoksi päättivät turhaksi kauemmaksi kulkea, etenkin kun oli syytä pelätä, että espanjalaiset ottaisivat heidät huonommin vastaan kuin intiaanit. He päättivät rientää takaisin kertomaan tärkeästä löydöstään ja 17 p. heinäkuuta, kolmekymmentäseitsemän päivää sen jälkeen, kuin olivat Fox Kiveristä lähteneet, he kääntyivät paluumatkalle. Alkoi kovempi työ kuin menomatkalla, jolloin virtauksesta oli ollut niin hyvä apu. Nyt oli melottava sitä vastaan ja nousu edistyi hitaasti. Kun oli Missourin suun ohi päästy, niin poikettiin Illinois-jokeen, jonka intiaanit vakuuttivat paljoa mukavammin vievän Michiganiin kuin Wisconsin. Niin olikin asian laita. Illinois virtasi kauniitten niittymaitten välitse ja oli tyyntä, rauhallista suvantoa. Sen rannalla asuvat kansat olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ne pyysivät lähetyssaarnaajaa tulemaan takaisin ja asettumaan heidän keskuuteensa. Eräs päälliköistä opasti retkikuntaa aina Chicagon taivallukselle saakka.

Michigan-järven eteläreunaa kulkee matala kalliosyrjä, johon jääkaudella on syöpynyt siksi syvä lovi, että järvestä jääkaudella oli avoin väylä Mississipin jokialueeseen. Jääkauden lopulla tämä lovi kuitenkin tukkeutui ja matala, vain muutamaa metriä korkea soraharju patosi järven ja esti sen vettä etelää kohti juoksemasta. Jolliet arveli, että siihen olisi ollut helppo kaivaa kanava, niin että isoilta järviltä olisi voitu kulkea veneillä vaikka Floridaan saakka. Hänen tuumansa jäi silloin toteutumatta, mutta nykyisin tämä kanava on olemassa ja vedenjakajan katkaisupaikalla on Jolliet'n kaupunki.

Kanootit taivallettiin Michiganiin ja palaavat löytöretkeilijät sitten meloivat tämän järven aavaa länsirantaa, kunnes tulivat kapealle kannakselle, jonka poikki taivallettiin Green Bayhin, isä Allouezin asemalle, jolle Marquette oli poissa ollessaan määrätty. Jollietkin viipyi asemalla talven ja vasta seuraavana keväänä jatkoi matkaa Quebeciin kertomaan kreivi de Frontenacille tärkeistä löydöistään. Lähellä Montrealia hänen kanoottinsa koskessa kaatui ja kaikki kartat ja muistiinpanot joutuivat veden saaliiksi. Jolliet yksin pelastui koko venekunnasta. Mutta isä Marquette lähetti selostuksensa ja karttansa tavallista tietä esimiehilleen, ja niissä on kertomus löytöretkestä säilynyt.

Isä Marquette oli matkalla saanut hivuttavan taudin, joka lyhensi hänen loppuikäänsä. Hän aikoi perustaa uuden lähetysaseman illinois-heimon keskuuteen ja matkusti Chicagon taipaleelle. Siellä vietettyään talvea pienessä mökissä hän keväällä v. 1675 saapui Illinoisien kaupunkiin ja saarnasi heille hartaasti evankeliumia. Hän palasi sitten Michilimackinacin asemalle järven itärantaa, jossa virtaus oli apuna, mutta kuoli matkalla rannalle rakennetussa pienessä suojassa. Intiaanit hautasivat hänet rannalle, mutta vuoden kuluttua tuli toisia intiaaneja ja he kaivoivat hänen luunsa maasta ja tapansa mukaan kuivasivat ne auringonpaisteessa, jonka jälkeen joukko, joka oli saapunut kolmellakymmenellä kanootilla, kuljetti ne Pyhän Ignatiuksen asemalle Michilimackinacin salmeen, Marquetten itsensä valitsemaan vaikutuspaikkaan. Niin suuresti metsäläiset kunnioittivat tätä harrasta ja vilpitöntä miestä, joka oli heidän hyväkseen elämänsä uhrannut. V. 1877 löydettiin nykyisessä St. Ignacen kaupungissa jäännöksiä Marqueten kirkosta ja sen holvista puulipas, johon intiaanit olivat opettajansa luut koonneet. Marquettea sitten näissä lännen seuduissa pidettiin kauan pyhänä, vaikkei hän saanutkaan apostolista pyhitystä.

Jolliet myöhemmin kävi Saguenayta nousten Hudson-lahdella. Hän osasi siksi paljon purjehdusta ja purjehdusapuneuvojen käyttöä, että hänet nimitettiin Laurentin joen ja Labradorin rannikon yliluotsiksi. Löytöjensä palkaksi hän sai Anticosti-saaren ja perusti sinne kalastusaseman. Sen kuitenkin englantilaiset hävittivät, ja Jolliet kuoli köyhänä.

Jesuiitat koettivat ulottaa vaikutuspiiriään niittenkin intiaanien keskeen, joita asui pohjoisissa metsissä. Saguenayn laaksoa he nousivat ensinnä vedenjakajalle ja v. 1672 kulkivat edelleen aina Hudson-lahden rannalle, ottaen maan Ranskan omaksi.

La Salle.

Robert Cavelier La Salle, jonka jätimme Ontarion ja Erien väliselle kannakselle, Ohion retkeä mielessään hautomaan, oli saapunut Canadaan v. 1667. Hän oli Normandiasta kotoisin. Hänen veljensä oli Montrealissa St. Sulpicen seminaarissa pappina ja auttoi löytöretkeilijää monella tavalla, ensinnäkin toimittamalla hänelle hyvän laajan alan seminaarin omistamaa maata. La Salle oli erinomaisen kunnianhimoinen mies, itseensä luottava, ylpeä, uupumaton ja järkähtämätön kaikissa tuumissaan. Mutta itsekkäisyytensä ja ynseytensä vuoksi hän oli huonossa suosiossa, ja harvat, jotka hänen palveluksessaan toimivat, häneen kiintyivät.

Intiaanien kertomukset lounaan tuntemattomista maista olivat siihen määrään kiihoittaneet La Sallen mielikuvitusta, että hän möi maansa ja Dollierin ja Galinéen keralla lähti Ohiota etsimään. Kun molemmat papit mielensä muuttaen jatkoivatkin matkaa Huron-järvelle, niin La Salle näyttää päättäneen yksin pyrkiä Ohiolle. Ja hän luultavasti pääsikin sinne, vaikka hän piti löytönsä salassa, vastaisten tuumainsa varalta.

Maaherra kreivi de Frontenac mielistyi heti alussa La Sallen rohkeisiin suunnitelmiin ja antoi hänelle täyden kannatuksensa. Frontenacin ensi tehtäviä oli linnan rakentaminen Ontarion itäpäähän La Sallen suosittamalle paikalle, ja hän kävi itse sen perustukset laskemassa ja puoleksi hyvällä, puoleksi pakolla, taivuttamassa irokuoitten päälliköt luovuttamaan maata. La Sallen hän jätti linnaan sen ensimmäiseksi komentajaksi. Seuraavana vuonna La Salle kävi Ranskassa, jossa hänet aateloitiin ja nimitettiin sen linnaläänin herraksi, jonka komentaja hän oli, ehdolla, että hän suoritti linnan rakentamisesta koituneet kulut. Frontenac-linnan ympärille pian muodostui siirtokunta ja siitä tuli tärkeä kauppapaikka, mutta juuri siitä syystä Quebecin ja Montrealin kauppiaat alkoivat kaikin tavoin sitä ja sen herraa vahingoittaa. V. 1677 La Salle oli toisen kerran Ranskassa, neuvotellen siellä Colbertin, Contin prinssin ja muitten vaikutusvaltaisten henkilöitten kanssa, ja seuraus näistä keskusteluista oli, että hän sai oikeuden perustaa Canadan ylämaahan niin monta linnaa kuin vain tahtoi. Hänen mukanaan saapui Canadaan Henrik de Tonty, josta sitten tuli hänen kaikkein uskollisin ystävänsä ja apulaisensa.

Niagara.

Lopulla vuotta 1678 lähetettiin La Motte rakentamaan uutta linnaa Niagara-joelle, ja tällä retkellä oli Hennepin-niminen jesuiitta mukana. Hennepin oli ensimmäinen, joka julkaisi Niagarasta kuvauksen. Hän liioitteli putouksen korkeutta 600 jalaksi, vaikkei se ole kuin 158 jalkaa Canadan ja 167 jalkaa Yhdysvaltain puolelta. Muutoin hänen kuvauksensa on sattuva, vaikkapa koski onkin siitä pitäen jonkun verran muotoaan muuttanut, se kun kynnystään alati syöden siirtyy taapäin. Retkikunta kulki aivan Niagaran ohitse ja rakensi varastonsa sen yläpuolelle virran varteen. La Salle itse Tontyn keralla lähti kuukautta myöhemmin matkaan. Frontenacin linnassa jo oli saatu valmiiksi melkoinen purjelaiva, jolla kuljettiin Ontariota, ja sillä he jatkoivat matkaa Niagaralle. Mutta äkkimyrskyssä, jotka näillä järvillä ovat niin vaarallisia, laiva kärsi haaksirikon ja kaikki varustukset joutuivat aaltojen omiksi. La Salle ja Tonty olivat tyynen vuoksi lähteneet edeltäpäin kanootilla ja saivat vasta perästäpäin tiedon tästä onnettomuudesta. Se oli ensimmäinen niistä monista vastoinkäymisistä, jotka La Sallen yrityksiä vainosivat.

Hän ryhtyi viipymättä rakentamaan uutta laivaa Niagaran könkään yläpuolella. Senekat, joita kauppiaat olivat La Sallea vastaan yllyttäneet, yrittivät sytyttää laivan telakalla tuleen, mutta se ei onnistunut, ja toukokuussa »Griffon» työnnettiin vesille, ollen ensimmäinen Niagaran päällisiä suuria vesiä kyntänyt purjealus. Talven kuluessa oli Frontenaciin tuotettu uusia varastoja ja rakennettu sielläkin uusi alus hukkuneen sijaan, ja keväällä kaikki toimitettiin Niagaran kannakselle. Elokuussa »Griffon» purjehti Erien länsipäähän ja nousi St. Clairin järveen sekä siitä, tarkkain luotausten mukaan edeten, onnellisesti Huroniin. Mutta ranskalaiset purjehtijat näyttävät halveksineen näitten sisäjärvien tuulia, niinkuin muutkin merimiehet, ja seurauksena oli haaksirikko toisensa jälkeen, sillä toden teolla ne ovat rajummat ja vaarallisemmat kuin merellä. Huronilla iski raju myrsky »Griffoniin», mutta se kuitenkin sillä kertaa pelastui ja saapui onnellisesti Michilimackinac-salmeen, jossa se kävi Pyhän Ignatiuksen satamaan ankkuriin. Intiaaneja kanootteineen keräytyi kosolti sitä ihmettelemään, ja ensi kerran kuultiin täällä nyt tykkien jymähtelevän. Green Baysta etsittiin sitten turkikset, joita edellä kulkenut joukkokunta oli ostanut, jonka jälkeen La Salle lähetti sekä ne että kaikki omat ostamansa »Griffonilla» takaisin Niagaralle ja siitä edelleen Frontenaciin velkojiensa tyydyttämiseksi. Muutamista rauskoista perästäpäin nähtiin, että laiva kaikkineen oli kärsinyt haaksirikon, josta ei ainoakaan ihminen pelastunut. La Salle itse neljäntoista miehen kanssa jatkoi matkaa Michiganin eteläosaan, mutta hänenkin täytyi olla viisi päivää säänpidossa saman myrskyn vuoksi. Hän kulki Michiganin länsirantaa Chicagon kohdalle ja vielä sen ohikin pienelle St. Joosef-joelle, joka laskee järven kaakkois-kulmaan. Sitä hän nousi sisämaahan ja taivalsi toiseen pieneen jokeen, joka laski Chicago-jokeen, ja sitten edelleen Mississippiin. Illinois-intiaanit aluksi olivat La Sallea kohtaan ystävälliset, kunnes kauppiaitten asiamiehet heihin istuttivat epäluuloja, jotka sitten edelleenkin katkeroittivat kaikkia La Sallen töitä. Hän sai kuitenkin luvan linnan rakentamiseen ja sen nimeksi hän pani »Crévecoeur,» s.o. »harmin paikka», koska hän nyt alkoi käsittää, että »Griffonin» oli täytynyt kärsiä haaksirikko. Hän lähetti Hennepinin erään toisen ranskalaisen kanssa laskemaan jokea Mississippiin ja palasi itse Montrealiin hankkimaan uusia tarpeita. Tonty jäi vasta rakennettuun linnaan. Maaliskuun alussa La Salle neljän ranskalaisen ja yhden mohikaani-intiaanin keralla lähti retkelleen, joka kelirikon vuoksi oli suunnattoman vaikea. Lisäksi matka kävi maan kautta, jossa kierteli irokuoilaisia sotilasparvia. Kun kanooteista ei ollut apua, niin ne jätettiin, ja joukko kulki Michiganin eteläpäästä suoraan maan poikki Huronin ja Erien väliselle kannakselle. Detroitin virran poikki kuljettiin lautalla ja Erien rannalla rakennettiin kanootti ja sillä kuljettiin Niagaralle, jossa saatiin varma tieto »Griffonin» haaksirikosta, ja päälle päätteeksi sekin murhesanoma, että eräs toinen laiva, joka oli Ranskasta tuonut suuren määrän tavaroita La Sallea varten, Laurentin joen suussa oli kärsinyt haaksirikon. La Salle jatkoi viipymättä matkaa Frontenaciin ja sieltä edelleen Montrealiin.

Heti rahoja ja tavaroita saatuaan hän palasi ylämaahan. Kun hän saapui Michiganin eteläpäähän rakentamaansa pieneen linnaan, oli se autiona. Kun hän sitten kulki taivalluksen poikki ja alkoi laskea myötävirtaa, niin näkyi joka puolella jälkiä irokuoitten kamalista veritöistä. Sota ja vaino oli sillävälin hävittänyt koko maan. Illinoisien suuri kaupunki oli poltettu, koko heimo kadonnut ja silvottuja ruumiita oli kaikkialla. Crévecoeurin linna oli autiona, Tontysta ja hänen miehistään ei näkynyt merkkiäkään. La Salle etsi ruumiitten joukosta, mutta ei ainoatakaan ranskalaista hän löytänyt. Pääkallot olivat intiaanien, kuten karkeasta mustasta tukasta oli helppo päättää. Neljän miehen kanssa La Salle kulki jokea alaspäin, ja tapausten kulku alkoi sitten käydä ilmeiseksi. Illinoisit olivat joukolla peräytyneet joen toista rantaa, irokuoit seuranneet takaa ajaen. La Salle etsi kummankin puolen leiripaikat, tutki jokaisen paalussa kidutetun ja poltetun jäännökset, mutta ei löytänyt ranskalaisista mitään jälkiä. Näin hän kulki alas aina Mississipille saakka löytämättä Tontya ja palasi sieltä takaisin. Paluumatkalla hän kulki Chicagon taivalluksen kautta ja siellä hän ilokseen näki varmoja heikkoja merkkejä siitä, että Tonty miehineen oli siitä kulkenut ja siis oli elossa. Mutta La Sallen yritys oli auttamattomasti mennyt myttyyn, se oli alettava alusta. Michiganin eteläpäässä koetettuaan koota kaikkia sinne eksyneitä heimojäännöksiä, abenaqueja, mohikaaneja, shawneita, miameja ja Mississipiltä palaavia illinoiseja liittoon irokuoita vastaan La Salle keväällä jälleen lähti palaamaan siirtokuntiin hankkimaan uusia varoja. Matkalla hän Michilimackinacin salmessa vihdoin tapasi Tontyn ja yhdessä he jatkoivat matkaa Montrealiin. Tonty oli joutunut La Sallen lähdettyä mitä vaikeimpaan pulaan, hänen oma väkensä kun kapinoi ja karkasi intiaanien luo. Irokuoitten maahan hyökätessä Tonty hylkäsi linnan ja samosi Michiganin länsirantaa pohjoista kohti, samaan aikaan kun La Salle itärantaa kulkien toi apua. Hennepin taas oli seuralaisensa keralla laskenut Mississipille ja noussut tätä jokea melkoisen matkan, kunnes siouxit olivat ottaneet hänet vangiksi. Hänen matkainsa laajuutta ei kuitenkaan tarkoin tiedetä, sillä hänen matkakertomuksensa on epäluotettava. Mississipin yläjuoksulla hän tapasi Du Luth-nimisen ranskalaisen seikkailijan, joka oli kaksi vuotta tutkinut Superior-järven seutuja ja Mississipin latvaosia sekä niinikään käynyt siouxien kylissä. Hänen kerallaan Hennepin palasi Michiganin Green Bayhin ja Michilimackinaciin, sekä sieltä edelleen matkusti Montrealiin, olematta sen koommin osallisena La Sallen yrityksissä.

La Salle laskee Mississipin.

Frontenacin ja rikkaitten sukulaistensa avulla La Salle vielä kerran selviytyi pulasta ja sai tarvitsemansa varustukset hankituiksi. Syksyn tullessa hän taas oli matkalla ylämaahan, taivaltaen nyt, samoin kuin edelliselläkin kerralla, Ontariosta Simcoe-järven kautta Georgian lahteen ja jatkaen siitä vesitietä Michiganin eteläosaan. Alussa vuotta 1682 hän vihdoin saattoi lähteä sille matkalle, joka perusti hänen löytäjämaineensa. Illinoisin rannalla oli rakennettu vene, ja tällä ynnä kanooteilla La Salle miehineen kulki Mississippiin ja lähti sitä mereen laskemaan. Samoin kuin Jolliet ja Marquette tämäkin retkikunta kiinnitti huomionsa Missouriin ja sen sekavaan veteen, tuli sitten Ohion suulle ja maaliskuun 13 p. kuuli vettä peittävän sumun läpi arkansas-heimon sotarummun läheltä syrjäjokea, jolla vieläkin on heimon nimi. Mutta rauhanpiippu solmi nytkin samoin kuin Marquetten näyttämänä sulan sovinnon, ja retkikunta otettiin Taensain suuressa kylässä mitä parhaiten vastaan. Viivyttyään kylässä kaksi viikkoa La Salle lähtiessään juhlallisesti otti maan Ranskan kuninkaan omaksi, intiaanien uteliaina katsellessa tätä menoa, josta he eivät mitään ymmärtäneet. Maaliskuun 17 päivä kanootit jälleen työnnettiin vesille ja retkikunta lähti laskemaan jokimatkoja, joita ei ennen kukaan valkoinen ollut kulkenut. Muutaman päivän kuluttua saavuttiin järven tapaiselle suvannolle, jonka rannoilla oli paljon kyliä. Niitä laskettiin ainakin seitsemänkymmentäneljä ja talot olivat paljoa paremmin rakennetut ja mukavammat kuin pohjoisten heimojen vaatimattomat wigwamit. Tätä suurta ja väkirikasta seutua hallitsi kuningas, jonka valta oli suurempi kuin pohjoisten päällikköjen. Kansa oli suoraa ja ystävällistä, viljeli maata ja piti monenlaisia hedelmäpuita. Monta päivää ranskalaiset viipyivät näitten intiaanien vieraina, vaikk'ei heidän kieltään ymmärrettykään, vaan täytyi keskustella merkkien avulla.

Mutta alempaa tavattiin heimo, joka oli sotainen. Joessa oli sillä kohdalla suuri pitkulainen saari, ja sen ja mannermaan välistä pudasta laskiessaan ranskalaiset äkkiä kuulivat rannoilta julmat sotahuudot ja rumpujen pärinän, sotilaita ilmestyi, ja kaikkiin rauhan vakuutuksiin saatiin nuolituisku vastaukseksi. Ei edes pyhä rauhanpiippu mitään vaikuttanut. La Sallella ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa toiselle rannalle ja sitten nopean virtauksen ja melain voimalla pyrkiä pois niin sukkelaan kuin suinkin. Metsäläiset juoksivat pitkin rantaa perässä ampuen nuoliaan, mutta onneksi ne eivät osuneet. La Salle kielsi miehiään ampumasta, siitä kun ei kuitenkaan olisi ollut mitään hyötyä. Muita hyökkäyksiä ei sitten sattunut. Muutaman päivän kuluttua retkikunta laski sen paikan sivu, jossa nyt on New Orleansin mahtava kauppakaupunki. Kun sitten saavuttiin siihen kohtaan, josta deltamaa alkaa, niin La Salle jakoi kanoottinsa kolmeen osastoon, joista kukin laski mereen yhtä suuhaaraa. Joki alkoi pian käydä suolaiseksi, ja muutaman päivän kuluttua venhot uivat Mexicon lahden ulapalle.

Louisiana.

Veneet sitten yhtyivät ja nousivat läntistä suuhaaraa, kunnes tapasivat kiinteätä maata. Siihen La Salle pystytti mahtavan patsaan, johon koverrettiin Ranskan vaakuna, ja patsaan viereen ristin, ja näitten juurelle hän kaivoi maahan lyijylaatan, joka kertoi matkasta ja maananastuksesta; se oli päivätty 9 p. huhtikuuta 1682. Hän siinä ilmoitti valtaavansa Ranskalle koko Mississipin ja sen syrjäjokien syvänteet ja nimitti koko tämän suunnattoman alueen Louisianaksi kuningas Ludvig XIV:n muistoksi.

Suuri voitto oli näin saatu, mutta nyt oli edessä mitä vaivalloisin paluumatka vastavirtaa, koska ei ollut laivoja, joilla olisi voitu purjehtia meritietä takaisin Canadaan. Paluumatkalla täytyi jonkun verran taistellakin samaa heimoa vastaan, joka oli menomatkalla kimppuun käynyt. La Salle lisäksi sairastui, mutta vaikka hitaastikin matkaa tehden retkikunta kuitenkin ennen syyskuun loppua pääsi takaisin Michilimackinaciin. La Salle aikoi perustaa kaksi siirtokuntaa, toisen Illinoisin rannalle turkiskaupan keskustaksi, toisen Mississipin suulle. Illinoisin rannalle rakennettiin äkkijyrkälle kalliolle St. Louis-niminen linna. Sen ympärille piankin asettui asumaan paljon intiaaneja, toivoen linnasta turvaa irokuoita vastaan.

La Sallen palatessa oli Canadassa uusi maaherra, joka ei ollut löytöretkeilijää kohtaan yhtä suosiollinen kuin Frontenac. Mutta La Salle matkusti Ranskaan ja sai kuninkaalta neljä laivaa siirtokunnan perustamiseksi Mississipin suistamoon. Tämä yritys kuitenkin alun pitäen menestyi huonosti. La Salle, joka ei tiennyt Mississipin suistamon pituusastetta, ei sitä löytänyt, vaan laski maihin paljoa kauemmaksi lanteen Mexicon lahden luoteisrannalle. Yksi laivoista, vieläpä lisäksi se, jossa olivat tulevan siirtokunnan kaikki varastot, kärsi haaksirikon. Siirtolaiset olivat huonoa väkeä. Intiaanit rupesivat vihamielisiksi ja kylvöistä tuli kato. La Salle teki kanoottimatkan Mississippiä etsiäkseen, mutta neljän kuukauden kuluttua hänen täytyi palata tyhjin toimin, kaksitoista miestä retkellä menetettyään. Ei joen merkkiäkään löydetty. Sitten hän kahdenkymmenen miehen keralla teki retken sisämaahan, nykyiseen Uuteen Mexicoon, jossa espanjalaiset luulivat olevan rikkaita kaivoksia. Mutta vain muutamia hevosia ja vähän viljaa ja papuja saatiin siltä retkeltä saaliiksi. Siirtolaisten luvun olivat taudit ja taistelut vähentäneet niin pieneksi, että vain viidettäkymmentä enää oli elossa.

Kun kaksi laivoista oli pois lähetetty ja vielä yksi haaksirikon kärsinyt, niin La Sallella ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä maan poikki Canadaan pyrkimään. Ainoastaan parikymmentä miestä jätettiin Mexicon lahden rannalle Ranskaa edustamaan. Nahkoihin puettuina, jalassa puhvelinnahkalötöt ja muutoinkin huonosti varustettuina ranskalaiset tammikuussa 1687 lähtivät pitkälle matkalleen.

La Salien murha.

He seurasivat jokea latvoille päin mäkimaahan saakka. Maaliskuun puolivälissä he olivat kulkeneet Coloradon syvänteen poikki ja saapuneet eräälle Trinity Riverin syrjäjoelle, kun joukon kuri kokonaan löyhtyi ja tyytymättömyys La Salleen puhkesi tuhotöiksi. Ensin murhattiin La Salien sisarenpoika ja pari hänen apulaistaan, sitten La Salle itse. Kuusi miestä pysyi johtajalleen uskollisena, voimatta kuitenkaan kostaa hänen kuolemaansa. Nämä Joutelin johdolla vaelsivat maan poikki Arkansaaseen saakka, jo§ta tavattiin kaksi Tontyn miestä. Tonty oli nimittäin toisen kerran laskenut Mississipin kadonnutta johtajaansa etsien ja jättänyt osan väestään Arkansaaseen. Joutel viiden toverinsa kera palasi Illinoisin linnaan (v. 1687) ja kirjoitti myöhemmin kertomuksen La Sallen viimeisestä suuresta yrityksestä. Mexicon lahden rannalle jätetyt ranskalaiset rupesivat intiaaneiksi, ne jotka eivät olleet tauteihin ja puutteeseen kuolleet; eivätkä espanjalaiset saapuessaan siirtokuntaa hävittämään tavanneet muuta kuin aution linnan ja luurankoja. Tonty kirjoitti arvokkaan teoksen La Sallen molemmista retkistä, joihin hän oli ottanut osaa.

La Salle oli Pohjois-Amerikan sisäosien -etevimpiä tutkijoita. Hänen suuret saavutuksensa ovat sitä ihmeellisemmät, kun hänen voitettavansa vaikeudet olivat niin suunnattomat. Ranskan vaikutusalue laajeni niiden ansiosta sisämaan kautta suurilta järviltä aina Mexicon lahdelle saakka.

Le Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.

La Sallen kuoltua kului neljätoista vuotta, ennenkuin ranskalaiset ryhtyivät hänen suurta yritystään jatkamaan. Mutta v. 1698 purjehti Mississipin suulle Brestistä canadalainen Le Moyne D'Iberville kahden veljensä, Sauvollen ja Bienvillen keralla, mukanaan kaksisataa siirtolaista, enimmäkseen miehiä. D'Iberville ilmoitti muka lähtevänsä Amazoni-joelle, jottei tieto hänen yrityksestään leviäisi Espanjaan ja Englantiin ja näissä maissa ryhdyttäisi sitä estämään. Retkikunta ensin poikkesi San Domingoon, joka oli Ranskan hallussa, ja sieltä uuden vuoden päivänä v. 1699 laski pohjoista kohti nykyisen Alabaman rannikolle. Ranta tavattiin ensinnä Pensacolan seuduilta, mutta siinä näytti jo olevan espanjalainen kaupunki, jonka vuoksi D'Iberville jatkoi matkaa länteen päin, koska hän ei halunnut ilman pakkoa taistella ja koska sitä paitsi hänen matkansa päämääränä oli Mississippi. Mutta ei hänenkään ollut helppo löytää Mississipin suuta. Vihdoin hän, helmikuun lopulla, lähti veneillä rantaa seuraamaan, voidakseen tarkemmin etsiä, eikä kulunutkaan kuin kolme päivää, ennenkuin nähtiin suuren joen läheisyydestä merkkejä. Merivesi oli sekaista, sen suolaisuus vähenemistään väheni ja paljon puunrunkoja uiskenteli pinnalla, ja pian oli selvä vastavirta jyrkkine aaltoineen soudettavana. Paksu ruokotiheikkö sulki joen suun, mutta veneet tunkeutuivat sen läpi. Vielä ei kuitenkaan oltu varmoja, oliko se Mississippi, ja D'Iberville etsi kaikkialta merkkejä, jotka olisivat todistaneet joen samaksi, jonka La Salle oli vallannut Ranskalle. Veistellen ristejä puihin hän nousi jokea, näki intiaanien tulia, silloin tällöin heitä tapasikin, mutta pelokkaasti kaikki meloivat pakoon, niin kiireesti kuin suinkin pääsivät. Vihdoin saavuttiin siihen kohtaan, jossa nykyisin on New Orleans, ja D'Iberville ilokseen huomasi, että kapea kannas erotti sen maan sisään pistävästä merenlahdesta, johon hän arveli laivoineen pääsevänsä. Nousten jokea vielä korkeammalle hän tapasi bayagoulain ystävällisen heimon, jonka päällikkö oli hänen kaltaiseltaan valkoiselta mieheltä saanut aivinaisen paidan, niin kerrottiin. Erään toisen heimon kylästä löytyi lasipullo, ja ranskalaiset saattoivat nyt olla varmoja siitä, että valkoisia oli jo ennen siellä käynyt. Intiaanioppaat saattelivat heitä vastavirtaa yhä korkeammalle, ja joka kylässä oli vastaanotto mitä parasta, asukkaat panivat toimeen juhlia ja tytöt karkeloivat vieraitten kunniaksi. Ranskalaiset antoivat vastalahjoja. Mutta D'Iberville kaipasi vielä varmempia todistuksia. Tonty oli toisella kerralla Mississipin laskiessaan La Sallea etsiäkseen jättänyt eräälle päällikölle kirjeen, kehoittaen antamaan sen ranskalaiselle, joka pian kulkisi vastavirtaa hänen perässään. Tästä kirjeestä, josta tieto oli levinnyt laajalti heimojen kesken, kerrottiin nyt D'Ibervillelle, ja hän paikalla lähti sitä etsimään. Hän laski jälleen New Orleansin seuduille, ja Bienville kauan etsittyään ja luvattuaan kirveen palkaksi saikin eräältä päälliköltä Tontyn kirjeen. Nyt voitiin olla varmat siitä, että oltiin oikealla joella.

Viipymättä valittiin siirtokunnan paikaksi hiekkainen niemi. Siinä ei tosin ollut vähääkään viljelykseen kelvollista maata, mutta siitä siirtolaiset eivät mitään välittäneet, sillä he olivat espanjalaisilta karkulaisilta kuulleet, että kauempana lännessä muka oli rikkaita vuorikaivoksia, eivätkä aikoneetkaan ruveta maata viljelemään, vaan kultaa etsimään. Paikan nimi oli Biloxi. Jätettyään siihen satakunnan siirtolaista ja molemmat veljensä D'Iberville itse lähti laivoineen pois.

Uutta siirtokuntaa odottivat ikävät ajat. Kuumuus oli raukaiseva, hiekkain hohde silmiä sokaiseva, vesi huonoa, ruokatavaroita vähän ja intiaanit osoittivat vihamielisyyden oireita. Lisäksi oli pelättävä, että joko espanjalaiset taikka englantilaiset millä hetkellä hyvänsä tulisivat heitä pois ajamaan. Espanja piti vanhastaan tätä rannikkoa omanaan ja englantilaiset väittivät sen kuuluvan Carolinaan Kaarle kuninkaan lahjakirjan nojalla. D'Iberville kuitenkin palasi ennen vuoden loppua tuoden uusia tarpeita ja kuusikymmentä kokenutta canadalaista metsästäjää. Hän oli saanut toimekseen kulkea maan puhki ja poikki jaloja metalleja etsiäkseen, ja sitä varten oli hänen kerallaan Le Sueur-niminen asiantuntija. Tämän piti nousta jokea siouxien maahan, siellä kun sanottiin olevan eräänlaista »viheriäistä maata», joka muka saattoi olla kullanpitoista. Mukanaan kaksikymmentä miestä ja muutamia intiaaneja oppaina kivennäistuntija lähti Mississippiä nousemaan, saapui ilman tapaturmia »viheriäisen maan» paikalle, joka oli Minnesota-joen rannalla, kuormasi sitä kanoottinsa täyteen ja lähti sitten taas jokea laskemaan. Mutta siouxit kääntyivätkin vihamielisiksi. Töin tuhkin päästyään lähtemään hän katosi tietymättömiin. Ei ole tietoa siitä, mitä hän viheriäisestä mullastaan löysi, mutta luultavasti hän huomasi sen arvottomaksi.

Iberville lähti vähää myöhemmin itsekin jokea nousemaan ja saapui natchez-heimon maahan, jossa Mississipin rannat alkoivat kohota. Tämä omituinen kansa palveli aurinkoa, samoin kuin Perun asukkaat, heillä oli temppelit ja papit ja ylimmäinen pappi, jota sanottiin »suureksi auringoksi». Natchezit ottivat ranskalaiset hyvin vastaan ja olisivat epäilemättä pysyneet heidän ystävinään, elleivät ranskalaiset olisi katalasti pettäneet heidän luottamustaan. Tämä kuitenkin tapahtui vasta myöhemmin. Ibervillen täällä ollessa laski jokea ylämaasta joukko veneitä, joissa oli turkiskuorma, ja niissä Ibervillen hämmästykseksi teki matkaa Tonty, La Sallen vanha ystävä, canadalaisjoukkueen keralla. Ibervillen nuorempi veli sitten Tontyn keralla nousi Red Riveriä, Mississipin syrjäjokea, saadakseen selville, olivatko espanjalaiset Uudesta Mexicosta käsin anastaneet lännen puolisia takamaita, joissa metallien piti olla. Mutta he eivät löytäneet mitään espanjalaisen valtauksen merkkejä. Iberville jälleen kävi Ranskassa, mutta kun hän lopulla vuotta 1701 palasi Biloxiin, oli siirtokunta niin huonossa kunnossa, että päätettiin muuttaa se suistamon itäpuolelle Mobile-lahteen, aivan Pensacolan naapuriksi. Tämän tehtyään Iberville purjehti kotimaahan, hänen terveytensä kun oli murtunut, eikä hän sen koommin Louisianaan palannut. Sauvolle kuoli kuumeeseen, mutta nuori Bienville kesti urhoollisesti taudit ja vastoinkäymiset ja oli kauan tämän ranskalaisen siirtokunnan varsinaisena johtomiehenä. Ei ollut hänen syynsä, ettei se paremmin menestynyt. Siirtolaiset kuluttivat aikansa helmien ja metallien etsimiseen ja puhvelinkarvojen kokoamiseen, maata ei viljelty, koska se tällä rannikolla on karua ja kuivaa, vaan ruokatavarat olivat edelleenkin tuotavat kotimaasta. V. 1716 Louisianassa oli vasta seitsemänsataa ranskalaista, ja olot yleensä olivat huonolla kannalla. Mutta Mississipistä oli tullut tärkeä liikeväylä, jota myöten kauppiaat toivat pohjan puolesta veneen täydet turkiksia, ja joen rannoille oli perustettu linnoja tämän kaupan turvaksi. Useista näistä linnoista sitten kehittyi kaupungeita.

Skotlantilainen John Low, joka Ludwig XIV:n kuoltua yritti epätoivoisilla keinoilla palauttaa Ranskan raha-asiat paremmalle kannalle, teki suurenmoisen yrityksen Louisianan asuttamiseksi, taikka oikeammin rahan tekemiseksi siitä. Hän perusti suuren kauppakomppanian ja lupasi lähettää Mississipin suulle kuusituhatta valkoista siirtolaista ja kolmetuhatta neekeriorjaa. Bienville nimitettiin siirtokunnan ylimaaherraksi. Ensi työkseen hän perusti uuden aseman Mississipin suupuoleen, paikkaan, jossa joen äyräät olivat tavallista korkeammat, kohoten vedestä kokonaista kymmenen jalkaa, ja tästä pienestä turkiskauppasiirtolasta kehittyi sitten New Orleans-niminen suurkaupunki.

Joulukuussa 1720 John Lowin suurenmoinen keinottelu kärsi mitä surkeimman haaksirikon, tuottaen taloudellisen häviön monen monelle ranskalaiselle. Tapaus herätti Louisianassakin suurta pelästystä, mutta siirtokunta oli jo ennättänyt siksi vahvistua, ettei se kumoon mennyt. Valkoisia siirtolaisia saapui edelleenkin tuhansittain, vaikka joukossa oli paljon rikoksentekijöitä ja muita huonoja aineksia. Neekeriorjia tuotiin niinikään tuhansittain, maanviljelys pääsi niin hyvään voimaan, että siirtokunta tuli omillaan toimeen, ja kauppa oli tuottavaa. Vaikkei vuorikaivoksia löydettykään eikä muutoinkaan saatu suunnattomia rikkauksia kootuksi, niin näytti kuitenkin vihdoin kaikki käyvän hyvin. Mutta vuosisadan jälkipuoliskolla kaikki mitä oli saavutettu menetettiin yhdellä iskulla, kun Ranska v. 1763 luovutti Louisianan Espanjalle. Ei se sen koommin sitä takaisin saanut muuta kuin Napoleonin aikana pariksi vuodeksi; Napoleon v. 1803 luovutti koko alueen Yhdysvalloille.

Turkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmilla.

Jacques de Noyon nousi v. 1688 Superior-järvestä Kaministikwia-jokea, jonka suuhun Du Luth oli linnan rakentanut, ja saapui Rainy Lake-nimiseen järveen, viipyen talven sen länsipäässä. Hän näyttää sitten nousseen Rainy River-jokea Lake of the Woods-järveen, jonka hän mainitsee Assiniboiles-järven nimellä. Tämän matkan jälkeen maantuntemus näillä kulmilla eteni vasta seuraavan vuosisadan toisella vuosikymmenellä, jolloin samoille seuduille perustettiin ensimmäiset asemat. Ranskalaisten tienraivaajain tarkoitus oli tunkeutua maan poikki Tyynen meren rannalle saakka, mutta voitettavat vaikeudet olivat paljoa suuremmat kuin he otaksuivat, ja kauan kului, ennenkuin ensimmäinen semmoinen matka todenteolla tehtiin. Sitä varten v. 1727 lähetettiin Michigan-järven kautta retkikunta Missourin rannoille perustamaan asemaa, josta sitten voitaisiin jatkaa tutkimuksia.

La Vérendrye.

Näihin aikoihin saapui Canadan läntisille ulkokulmille Pierre Gaultier de Varennes, Vérendryen herra, joka entistä tarmokkaammin alkoi viedä eteenpäin maantuntemuksen rajapaaluja. Hän oli Canadassa syntynyt, vaikka sitten taisteli Ranskan sodissa Euroopassa ja Malplaquet'n tappelussa (Espanjan perimyssodissa) haavoittui. Canadaan palattuaan hän antautui turkiskaupan palvelukseen ja sai hoidettavakseen Superior-järven pohjoispuolelle perustetun Nipigon järven aseman. Siellä hän sai intiaaneilta kuulla, että lännessä oli suuri vesi, joka kohosi ja laski, ja luuli sitä lännen mereksi, vaikka se luultavasti tarkoitti vain Winnipeg-järveä. La Vérendrye hankki hallitukselta kauppamonopolin niissä maissa, joita hän aikoi siltä puolen löytää, ja sai Montrealin kauppiaat antamaan varoja retkeä varten. Kesällä 1731 hän veljenpoikansa ja kolmen poikansa keralla, mukanaan eräs jesuiitta ja koko joukko venemiehiä ja metsästäjiä, lähti Superior-järven päästä ensimmäiselle retkelleen länttä kohti. Retkikunta perusti asemia Rainy Lake- ja Lake of the Woods-järville. (Lake of the Woods on intiaanikielellä Minitie eli Ministik, s.o. »saarien järvi», eikä »metsien järvi», jota sen nykyinen englantilainen nimi merkitsee.) Winnipeg-jokea Vérendryen vanhin poika sitten laski suureen Winnipeg-järveen, ollen ensimmäinen valkoinen, joka sille saapui. Hän perusti sinne aseman ja palasi sitten apua hakemaan. La Vérendrye sai vaivalla Montrealin kauppiaat antamaan varoja yrityksen jatkamiseksi. Hänen veljenpoikansa kuoli ja hänen vanhin poikansa joutui sioux-intiaanien väijytykseen ja sai kaikkine seuralaisineen surmansa. Mutta molemmat nuoremmat pojat tutkivat Winnipeg-järven rannat ja Assiniboine-jokea hyvän matkaa ja perustivat sikäläiselle prerialle aseman, josta sitten tunkeuduttiin edelleen länttä kohti. Siten kuljettiin vähitellen yhä kauemmaksi Winnipegistä länteen vievää valtatietä, jota nykyisin Canadan pasific-rata kulkee.

Vasta v. 1738 La Vérendrye saattoi ruveta jatkamaan löytöjään ja tunkeutumaan yhä kauemmaksi tuntemattomaan länteen. Hän lähti molempien poikiensa ja canadalaisten assiniboine-intiaanien keralla Ylä-Missourin varsille mandaanien maahan, joka vastasi nykyistä Pohjois-Dakotaa. Retkikunta kulki prerian poikki ja saapui joulukuun ensi päivinä mandaanien kyliin. Tämä kansa oli niin omituisen näköistä, että ranskalaiset epäilivät, tokko he olivat intiaaneja ensinkään. Hyvin paljon oli vaaleaverisiä, ja naisten joukossa oli semmoisia, joilla oli pellavankeltainen tukka. Kasvojen piirteetkin olivat toisenlaiset kuin intiaanien yleensä, asumukset ja tavat niinikään. Myöhempinä aikoina heitä yleensä sanottiin »valkoisiksi intiaaneiksi» ja jotkut luulivat heitä intiaanien ja valkoisten sekaroduksi. Siten oli tunkeuduttu koko joukon sivu puolivälin Tyyntä merta kohti, mutta vaikka samaa reittiä pian kuljettiin kappaleen matkaa kauemmaksikin, niin ei lännen merta kuitenkaan lopultakaan sitä tietä saavutettu. Kun assiniboinelaiset tulkit karkasivat, niin ei retkikunta voinut hankkia mandaaneilta kaikkia haluamiansa tietoja — assiniboinein kertomuksien mukaan olivat he ainoat, jotka tunsivat tien lännen merelle. Sen verran he kuitenkin kertoivat, että vain päivämatkan päässä asui valkoisia miehiä, jotka ratsastivat hevosilla ja käyttivät rautahaarniskoita. Kun Uuden Mexicon espanjalaiset asuivat paljon kauempana, oli ehkä tieto saanut tämän muodon Soton ja Coronadon retkien johdosta, jotka tapahtuivat parisataa vuotta aikaisemmin (vert. Maant. ja löytöretket II, s:t 307 ja 314).

[Mainittakoon tämän yhteydessä, että se Quivira-nimincn kultamaa, joka houkutteli Coronadoa matkalle suurille prerioille, näyttää tarkoittaneen St Lawrence-joen suistamoa ja tuon maan valtijat Grönlannista saapuneita ristiretkeläisiä. Varmoista islantilaisista lähteistä tiedetään, että Eirik piispa, Grönlannin ensimmäinen piispa, v. 1121 lähti Eirikin vuonosta »Viinimaata hakemaan» (Maant. ja löytör. I, s. 242) ja mahdollista on, että hän laski St. Lawrwnce-joen suuhun ja sinne perusti lähetysaseman. Tarkempi kertomus Quivirasta Coronadon matkakertomuksen mukaan sisältää seuraavat piirteet: Quivirassa oli virta, joka oli paria leguaa (noin 8 km.) leveä ja jossa oli hevosen kokoisia kaloja (voisi tarkoittaa mainitun joen suistamossa yleisiä maitovalaita). Joella sen maan herrat kulkivat valtavissa upeissa kanooteissa, joita kuljetti purjeet ja joiden kummallakin laidalla oli yli 20 soutajaa; joka aluksen keulaa koristi suuri kultainen kotka ja herrat lepäsivät niissä upeiden telttain alla. — Kuvaus soveltuu oivasti Viikinkilaivaan. — Joka ilta maan hallitseva päällikkö lepäsi puun alla, jonka oksista riippui monta kultaista kelloa, tuudittaen häntä uneen soinnullaan. — Tämä kuvaus on ehkä saanut alkunsa lähetysaseman vespermessusta. — Jaloja metalleja oli melkein yhtä paljon kuin kiviä; kannut, lautaset ja maljatkin olivat kullasta. — Epäilemättä Grönlannin viikinkipapeilla oli hyvin varustettu alttari, kultaa oli silloin vielä pohjolassa runsaasti.]

[Myöhemmin tiedämme varmoista lähteistä Grönlannin pohjoisemman siirtokunnan kaikkineen kadonneen teille tietämättömille. Ehkä olivat vaaleaveriset mandaanit näiden kadonneitten jälkeläisiä. Ehkä tutkimus voi vielä senkin toteen näyttää, että pois muuttaneet myöhemmin kääntyivät pakanuuteen ja sitten palasivat takaisin ryöstämään Grönlannin eteläisiä siirtokuntia. Siihen suuntaan viittaavat eräät paavien bullat.] [ La Vérendrye palasi takaisin, vaikka talvi olikin ankarimmillaan ja jäätävät viimat tekivät matkan lumisten preriain poikki melkein sietämättömäksi. Helmikuussa 1739 retkikunta pääsi takaisin asemalle, joka oli rakennettu Assiniboine-joen rannalle, mutta johtajan voimat olivat niin murtuneet, ettei hän enää voinut jatkaa löytöjä. Kaksi miestä oli jätetty mandaanien luo kieltä oppimaan, ja he palasivat takaisin seuraavana vuonna syksyllä. Heidän mandaanien luona ollessaan oli sinne tullut erään lännen heimon miehiä kauppaa tekemään. Nämä kertoivat, että lähellä heitä asui miehiä, joilla oli vaaleat kasvot, niinkuin näillä molemmilla ranskalaisillakin. He muka rakensivat tiilistä ja kivistä linnoja ja asettivat niihin tykkejä. Heillä oli härkiä ja hevosia, puuvillavaatteet, he viljelivät viljaa, palvelivat ristiä ja kirjoilla rukoilivat. Näillä intiaaneilla siis näyttää olleen tieto Californian espanjalaisista. La Vérendrye paikalla lähetti poikansa Pierren yrittämään kauemmaksi, mutta kun hän ei saanut mandaaneilta oppaita, niin hänen täytyi palata tyhjin toimin.]

V. 1742 La Vérendryen kaksi poikaa lähti uudelle retkelle, ja tällä kertaa he pääsivät entistä paljon kauemmaksi. He nousivat mandaanioppaitten keralla Pientä Missouria, huomasivat seudun kirjavat maanlaadut ja saapuivat sitten varis-intiaanien maahan. Jatkaen matkaa yhä kauemmaksi länttä kohden he tapasivat joukon jousi-intiaaneja, jotka olivat sotaretkellä pelättyjä käärme-intiaaneja vastaan. Tämän joukon keralla molemmat La Vérendryet saapuivat korkean, lumen peittämän vuoriston luo, jonka rinteillä oli suuret havumetsät. Mutta kun sieltä löydettiin käärme-intiaanien leirinpohja ja siitä päätettiin vihollisen lähteneenkin jousien maahan sotaretkelle, niin nämä kiiruimman kautta palasivat takaisin, eivätkä molemmat ranskalaiset päässeetkään näkemään kauan toivottua lännen merta, jonka he luulivat aaltoilevan vuoriston takana. Ei ole varmaa, kauaksiko länttä kohti he tunkeutuivat; jotkut luulevat heidän päässeen aina Kalliovuoriston pääjonon juurelle saakka, toiset vain Bighorn-vuoristolle, joka on lähempänä idässä. Kului sitten monta vuotta, ennenkuin koetettiin päästä siihen suuntaan kauemmaksi.

Pohjan puolessa La Vérendryet ennen vuotta 1738 löysivät Manitoba-järven, jota he kartassaan sanovat »Preriain järveksi», ja perustivat sen rannalle aseman. Toinen veljeksistä näyttää käyneen Saskatshewan-joella, vaikkei hänen matkastaan sen- enempää tiedetä. Ennen vuotta 1749 oli joki tutkittu aina molempien latvahaarojen yhtymäpaikkaan saakka ja jokivarteen perustettu pari asemaa. Siihen päättyivät La Vérendryen ja hänen poikainsa löydöt. Isä koroitettiin kapteeniksi ja hänelle annettiin korkea ritarimerkki, mutta pian tämän myöhäisen tunnustuksen jälkeen hän kuoli (v. 1749), voimatta enää toteuttaa uusia tuumia, joihin hän ehkä olisi saanut tarvittavat varat. Vähillä varoilla hän oli suorittanut suuren tutkijatyön ja astunut Pohjois-Amerikan sisäosien uranaukaisijain ensimmäisten joukkoon. La Vérendryen ritarimerkki ei suojellut hänen poikiaan suurelta vääryydeltä. Heille ei annettu oikeutta löytöjen jatkamiseen eikä niihin etuihin, joita isälle oli vakuutettu jo löydetyissä maissa, vaan uusi maaherra antoi kaikki heidän perustamansa asemat aivan vieraalle miehelle, jonka lähettämä retkikunta v. 1751 nousi Saskatshewanin eteläistä lähdehaaraa aina Kalliovuorien juurelle saakka, rakentaen sinne linnan. Siellä olevat intiaanit tiesivät kertoa, että eräällä saarella länsirannan edustalla asui valkoisia miehiä, joiden kanssa tehtiin kauppaa, mutta ei ole varmaa, oliko näillä huhuilla tosipohjaa.

Sen koommin eivät ranskalaiset jatkaneet Pohjois-Amerikan sisäosien tutkimista kauemmaksi länttä kohti, sillä v. 1763 Canada kenraali Wolfin voitokkaan sotaretken jälkeen luovutettiin Suur-Britannialle ja sekä pohjoisessa että etelämmässä englantilaiset miehet ryhtyivät työtä jatkamaan.

Hudson-lahden maat.

Retket, joita Canadasta alettiin maitse tehdä Hudson-lahden rannalle, herättivät Englannissa suurta levottomuutta, ja luonnollista oli, että siellä kallistettiin kuuliainen korva Chouartin ja Radissonin puheille, kun he saapuivat kehoittamaan englantilaisia omien maanmiestensä kanssa kilpailemaan. Prinssi Rupert, kuningas Kaarle I:n saksalainen serkku, joka suurimman osan elämäänsä vietti Englannissa ja erinomaisella menestyksellä johti maa- ja merisotavoimia, sai Kaarle II:lta oikeuden Hudsonin löytämän sisämeren rantoihin ja niiden kauppaan. Englantilaiset retkikunnat eivät olleet sanottavasti maissa käyneet, mutta molemmilta ranskalaisilta saatiin kuulla, että nuo pohjoiset ja vielä pohjoisuuttaankin kolkommat seudut olivat erinomaisen rikkaita turkiseläimistä. Majava siellä pesi joka joessa, jonka vettä se kykeni järjestelemään, saukkoja, biisamirottia, näätiä ja kaikenlaisia vesieläimiä, puhveleita, hirviä, hirvaita, karhuja, kettuja ja susia siellä oli.

Komppania perustikin muutamia asemia Hudson-lahden rannalle ja osti intiaaneilta kaikenlaisella vähäarvoisella rihkamalla erinomaisen arvokkaat turkiskuormat. Mutta silti ei prinssi Rupert ystävineen saanut siirtokunnastaan hyötyä, sillä ranskalaiset eivät sitä hyvällä luovuttaneet, vaan tekivät sinne monta sotaretkeä ja valtasivat ja hävittivät englantilaisten asemat. Muun muassa D'Iberville, Louisianan perustaja, johti moista retkikuntaa.

Englantilaiset eivät sen vuoksi alkaneet tehdä asemiltaan laajoja sisämaan matkojakaan, ennenkuin Canada joutui heille. Joku seikkailija tosin kävi intiaanien keralla kauempanakin, mutta tiedot heidän vaelluksistaan ovat aivan häälyväisiä. Ainoastaan kauas pohjoisen perille tehtiin joku tärkeäkin retki.

V. 1719 kapteeni James Knight, lähes 80-vuotias veteraani, lähti kahdella laivalla tutkimaan Hudsen-lahden rantoja, toivoen löytävänsä Anianin salmen, jonka olemassaoloon silloin vielä yleiseen uskottiin. Hänen täytyi viettää Marmorisaaren luona talvea, ja siellä koko retkikunta viimeiseen mieheen kuoli tautiin ja nälkään. Kapteeni Scroggs v. 1721—22 turhaan etsi retkikuntaa; vasta v. 1767 löydettiin saarelta sen tähteitä ja sen kamala kohtalo tuli tunnetuksi.

Kesällä 1741 Englannin hallitus lähetti Christopher Middletonin kahdella laivalla etsimään Anianin salmea. Hän vietti talvea Churchill-joen suulla, Hudson-lahden länsirannalla, ja purjehti seuraavana kesänä pohjoista kohti. Middleton tutki ne syvät vuonot, jotka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistävät maan sisään, ynnä Frozen Streetin (jäätyneen salmen), joka kulkee suuren Southampton-saaren pohjoispuolitse, ja osoitti varmasti, ettei Hudson-lahdesta ollut länteen eikä luoteeseen kulkevaa salmea. Vasta hän sai suoritetuksi loppuun Bylotin, Foxen ja Jamesin työn.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin retkiä, sillä Englannissa oli vaikutusvaltaisia miehiä, jotka yhä vielä uskoivat merien välillä olevan salmen. Myöhemmillä matkoilla löydettiin ja tutkittiin Chesterfield-vuono, joka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistää kauas maan sisään ja enimmäkseen on syvä ja korkearantainen. Mutta vaikka vuonon alkuosa näyttikin lupaavalta, niin oli kuitenkin pettymys tutkijain lopullinen palkka. Vuonon vesi vähitellen muuttui suolattomaksi ja sen päässä oli järvi, johon laski suuri Dubawnt-joki. Sitäkin noustiin vähän matkaa, mutta siihen jäivätkin moneksi aikaa näillä kulmilla tutkimiset.

Ensimmäinen, joka teki Hudson-lahdelta pitemmän matkan maan sisäosiin, oli Hudson Bay komppanian palveluksessa oleva Anthony Hendry. Yorkin asemalta, joka on Nelson-joen suussa, hän nousi kanootilla aina Saskatshewan-joelle ja assiniboinien maahan, ja kanoottinsa jättäen tutki ensimmäisenä Saskatshewanin molempien lähdehaarain välisen maan. Ranskalaiset olisivat halusta estäneet hänen matkansa, mutta eivät uskaltaneet käyttää väkivaltaa. Prerioilla Hendry tapasi runsaasti riistaa ja assiniboinet ottivat hänet ystävällisesti vastaan. Hän näki tämän jälkeen ensimmäiset puhvelit ja tuli miellyttävään seutuun, jossa oli viljalti riistaa. Siellä hän tapasi toisia intiaaneja, jotka epäilemättä kuuluivat mustajaikain heimoon. Hän vietti talven mustajalkain maassa, kulkien ristiin rastiin, kunnes huhtikuun lopulla lähti kanootilla Red Deer-jokea kotia kohti kulkemaan. Kesäkuun 20 p. 1755 Hendry saapui Yorkin asemalle Hudson-lahden rannalle, suoritettuaan matkan, josta hänen maanmiehilleen oli erinomaisen paljon hyötyä. Siten oli englantilainen matkustaja tutkinut Canadaa länteen päin vielä pitemmälle kuin ranskalaiset, ennenkuin maa vielä oli Englannille siirtynytkään.

Samuel Hearne.

Muista matkustajista, jotka Hudson-lahden komppanian puolesta tutkivat maan sisäosia, on mainittava varsinkin Samuel Hearne, joka siirsi maantuntemuksen rajapaaluja muita paljoa kauemmaksi pohjoista kohti.

Hearne lähetettiin etsimään jokea, joka oli kaukana luoteessa ja jonka luona intiaanien tietojen mukaan piti olla runsaasti kuparimalmia. Hän lähti matkaan marraskuussa 1769, mukanaan pari englantilaista ja joukko intiaaneja; intiaanit kuitenkin alkoivat matkalla niskoitella ja karkailla, niin että Hearnen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla hän tapasi intiaanipäällikön, joka neuvoi ottamaan intiaanien vaimotkin mukaan; silloin miehetkin pysyisivät mukana. Seuraavana talvena, joulukuussa, hän teki uuden yrityksen ja tämä päällikkö heimon miesten ja vaimojen kanssa lähti hänen kerallaan matkalle. Hearne samosi järvien ja jokien poikki luodetta kohti, kulki napapiirin poikki ja chipewy-intiaanien keralla, joita hän matkalla tapasi, päätti tunkeutua aina Jäämeren rannalle saakka. Matkalla tavatut intiaanit olivat sotaretkellä eskimolta vastaan, ja heihin vielä Kuparikaivosjoella yhtyivät kupari-intiaanitkin. Retkikunta, joka oli jättänyt vaimot ja raskaimmat taakat jälkeensä, oli näin paisunut melkoiseksi. Intiaanit hyökkäsivät eskimoitten kimppuun ja säälimättä surmasivat koko heimon, Hearnen voimatta sitä estää. Heinäkuun 18 p. saavuttiin Kuparikaivosjoen suuhun ja valkoinen mies oli näillä kulmilla täten ensi kerran tavannut Jäämeren rannan. Hearne oli suorittanut matkan, joka takasi hänelle pysyvän maineen, ja vaikka hänen piirtämänsä kartta olikin hatara ja etäisyydet virheelliset, niin toi hän kuitenkin ensimmäiseksi tiedot näistä laajoista autioista maista, jotka osaksi tunnemme vain hänen kertomuksensa mukaan. Mutta kuparia, jota hän oli lähtenyt etsimään, hän ei löytänyt.

Paluumatkalla hän kulki toisia teitä ja löysi suuren järven, jonka nimeksi hän ilmoitti Athapuseowin, vaikkei se lienekään ollut nykyinen Athabasca, vaan hänen matkansa yleisestä suunnasta päättäen Suuri Orjajärvi. Hän kulki järven poikki ja edelleen muita järviä ja jokia, kunnes saapui Walesin prinssin asemalle Hudson-lahden rannalle, josta hän oli matkaankin lähtenyt.

Myöhemminkin Hearne teki komppanian puolesta matkoja sisämaahan ja rakensi alisen Saskatshewanin pohjoispuolelle aseman, joka sitten kauan oli turkiskaupan keskustana niillä kulmilla. La Pérousen v. 1782 tehdessä hävitysretkensä Hudson-lahden rannoille Hearne oli Walesin prinssin aseman komentajana, ja kun hänellä ei ollut minkäänlaisia keinoja vastarinnan tekemiseen, niin hänen täytyi luovuttaa asema kaikkineen ranskalaiselle. La Pérouse antoi hänen pitää matkalla kirjoittamansa päiväkirjan, vieläpä kehoitti häntä sen julkaisemaankin, ja Hearne jonkun ajan kuluttua noudattikin kehoitusta.

Hudson-lahden komppania ei tämän jälkeen muutamaan aikaan jatkanut retkiään, mutta sitä uutterampia olivat ne englantilaiset turkiskauppiaat, jotka Canadassa aloittivat toimensa tämän maan siirryttyä Ranskan vallasta Englannin vallan alaiseksi. Ne seudut, joihin edellämainitut uranaukaisijat olivat matkansa tehneet, tulivat vähitellen sangen laajalti tunnetuiksi heidän matkainsa kautta ja uusia asemia perustettiin. Pietari Pond tutki Athabasca-järven ja -joen ja sieltä Saskatshewanille vievät vesireitit.

Montrealin turkiskauppiaat muodostivat näihin aikoihin suuren Luoteiskomppanian, jonka piti ottaa haltuunsa koko näiden takamaiden turkiskauppa, mutta kaikki eturintaman miehet eivät yhtyneet komppaniaan. Pond pysyi erillään ja päinvastoin muodosti kilpailevan komppanian, jonka pontevin jäsen oli Alexander Mackenzie, nuori skotlantilainen, josta tuli »loiton luoteen» kuuluisin uranaukaisija. Kolmen vuoden kuluttua tämä komppania yhtyi Luoteiskomppaniaan, vaikka se myöhemmin keskinäisen eripuraisuuden vuoksi uudelleen teki pesäeron.

Alexander Mackenzie.

Nuori Mackenzie, joka oli saanut Churchill-joen seudut piirikseen, halusi laajempaa toimialaa ja suunnitteli matkaa Jäämerelle saakka. Hän ryhtyi retkeään valmistelemaan asemalla, jonka hänen serkkunsa oli perustanut Athabasca-järven rannalle, aikoen ensinnä matkustaa sieltä Suurelle Orjajärvelle, jonka rannoille turkiskauppiaat jo olivat alkaneet tunkeutua. Mackenzie lähti useiden eurooppalaisten seurassa matkaan Athabasca-järveltä kesällä 1789 ja laski Suureen Orjajärveen leveätä Orjajokea, jonka koskien ohi veneet oli taivallettava. Säät olivat vielä kylmät ja selillä paljon jäälauttoja, niin että Suuren Orjajärven poikki vain vaivoin päästiin kulkemaan. Laskettuaan järven pohjoiseen haaraan retkikunta tapasi punapuukko- ja kupari-intiaaneja, joiden kanssa tehtiin kauppaa. Osa retkikunnasta jäi tänne asemaa rakentamaan, Mackenzie toisten keralla lähti edelleen retkeilemään kohti seutuja, joissa ei vielä kukaan valkoinen ollut käynyt.

Hän palasi ensin pääjärvelle ja kulki sen pohjoisrantaa länttä kohti laskuväylää etsien. Näin hän löysikin mahtavan joen, jolle sitten on annettu hänen nimensä. Se vähitellen kapeni ja kävi yhä vuolaammaksi. Ensin kuljettiin Horn-vuoriston ohi, joka oli oikealla rannalla, sitten vasemmalta tulevan Liard-joen suun ohi. Intiaaneja nähtiin, mutta retkikunnan huomattuaan ne enimmäkseen kiiruimman kaupalla pakenivat. Toiset taas kuvailivat joen vaaroja niin peloittavin värein, että Mackenzie töin tuskin saattoi estää omia intiaanejaan karkaamasta. Heinäk. 3 p. nähtiin vasemmalla rannalla vuoria ja Mackenzie nousi korkealle, melkein äkkijyrkälle kalliolle, jolta oli laaja näköala joka puolelle. Ilmat lämpenivät ja matkaa jatkettiin ripeästi myötävirtaan. Kuljettiin melkoisen kirkasvetisen syrjäjoen laskupaikan ohi; se tuli Suuresta Karhujärvestä, jonka olemassaolo kuitenkin oli silloin vielä tuntematon. Silloin tällöin tavattiin intiaaneja, mutta ne olivat arkoja ja epäluuloisia. Laskettiin Sans Sault-kosket ja tultiin sitten kapeaan kuruun, jossa mahtava joki puristui korkeiden kalkkikalliorantain väliin. Kun oli päästy tästä kurusta, niin tultiin sille alankomaalle, joka on Pohjois-Amerikan rantueena Jäämerta vastaan. Siitä alkaen joki leveni ja jakautui moneksi haaraksi. Kohdattiin uusi intiaaniheimo ja siltä vihdoin saatiin tietoa Pohjois-Jäämerestä. Vaikka retkikunnan intiaanit niskoittelivat, ruokavarat kun olivat loppumassa, niin päätti Mackenzie kuitenkin jatkaa matkaa. Heinäkuun 12 p. hänen pieni venejoukkonsa vihdoin saapui joen suuhun. Nähtiin paljon pieniä valaita, mutta eskimoita ei näkynyt. Heinäk. 16 p. Mackenzie lähti paluumatkalle, kuljettuaan löytämäänsä jokea 1600 kilometriä Suuresta Orjajärvestä hikien.

Paluumatka oli deltan haarautumiskohdasta alkaen sangen vaivalloista virran vuolauden vuoksi. Eräässä intiaanikylässä Mackenzie sai kuulla huhuja lännen merestä, jonka rannoille oli tullut valkoisia miehiä — nämä arvatenkin olivat niitä turkiskauppiaita, joita oli saapunut Alaskan rannikolle. Yukon-joestakin hän näyttää saaneen tiedon. Karhujoen laskukohdan yläpuolella joen äyräs paloi; saman ilmiön ovat huomanneet myöhemmätkin matkustajat; siihen näyttää syynä olevan paikalla esiin tuleva ruskohiilikerros. Suurelle Orjajärvelle saavuttiin 22 p. elok. ja syyskuun 12 p. Chipewayn asemalle Athabascan rannalle, josta oli liikkeellekin lähdetty. Puolenneljättä kuukautta oli retki kestänyt.

Tämä merkillinen löytöretki ei näytä herättäneen niin suurta huomiota, kuin olisi ollut syytä luulla, mutta Mackenzien tutkijainto ei siitä talttunut. Hän kävi Englannissa hankkimassa tieteellisiä koneita ja oppi tekemään niillä havainnolta. Hän aikoi nyt nousta Peace-jokea, joka laskee Mackenzieen vähän alempana sen lähtökohtaa Athabasca-järvestä, aina Kalliovuoriin saakka ja sitten niiden poikki kulkien jatkaa retkeä länttä kohti, kunnes saapuisi Lännen meren rannoille.

Lokakuussa 1792 hän lähti matkaan Chipewayn asemalta, kulki kanootilla Athabascan päähän, laski kappaleen matkaa siitä lähtevää jokea, kunnes tuli Peacc-joen suuhun. Tämän joen vuolaudesta huolimatta hän, jättäen taakseen kaikki ennen käydyt paikat, nopeaan nousi sitä aina Smoky-joen suulle, johon hän väkensä kera asettui talveksi. Keväällä hän heti säiden salliessa lähti jatkamaan matkaa kohti jokea, jonka hänen talvella tapaamansa intiaanit olivat kertoneet vuoriston takana juoksevan länttä kohti. Saatuaan kaksi intiaania oppaiksi Mackenzie lähti matkaan toukok. 9 p. 1793 uudessa talven kuluessa rakennetussa kanootissa; paitsi intiaaneja hänellä oli mukanaan yksi englantilainen ja kuusi Canadan ranskalaista. Peace-joen rantamaisemat olivat erinomaisen kauniit ja metsänriistaa oli runsaasti. Mutta jokimatka oli ylen vaarallista ja monta kertaa kanootti oli vähällä tuhoutua kuohuissa. Miehet alkoivat väsyä ja tyytymättöminä vaativat palaamaan takaisin, mutta Mackenzie ei tahtonut kuulla puhuttavankaan semmoisista ehdotuksista, vaan päätti raivata tien vuorenrinteellä kasvavan pensaikon läpi taivaltaakseen sitä pitkin kanootin ja tavarat kurun yläpuolella olevalle tyynemmälle virranosalle. Kovilla ponnistuksilla tämä tulikin tehdyksi ja he saapuivat siten siihen paikkaan, jossa yhtyvät Peace-joen molemmat lähdehaarat, Parsnip ja Finlay.

Lähdettiin nousemaan eteläisempää haaraa, Parsnipia. Se oli tulvillaan, virtaus tavattoman kiivas ja nousu sen mukaan ylen vaikeata. Tavattiin intiaaneja, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet valkoisia miehiä, ja näiltä Mackenzie sai vähän varmempia tietoja vuoren takana länttä kohti juoksevasta joesta. Hän saapuikin pian Parsnipin latvoille ja oli näin kulkenut Mackenzien sen suusta, Jäämeren rannoilta, aina joen suurimman syrjäjoen latvoille, Kalliovuoriston korkeimpiin soliin saakka. Taivallettuaan kanootin vedenjakajan poikki Mackenzie oli ensimmäinen valkoinen, joka on Pohjois-Amerikan pohjoispuoliskossa maan poikki kulkien saavuttanut Tyyneen mereen laskevan joen. Se oli vuolas vuoristojoki, joka laski suureen, myöhemmin nykyisen nimensä saaneeseen Fraser-jokeen. Muutamassa koskessa kanootti oli vähällä hajota ja koko retkikunta saada surmansa. Miehet alkoivat niskoitella ja vaativat kääntymään takaisin, mutta Mackenzie tarmokkaalla käytöksellään sai heidän vastarintansa voitetuksi, ja lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien jälkeen saavuttiin Fraserin tyynemmälle vedelle. Mackenzie luuli tätä jokea Columbiaksi, jonka alaosan purjehtijat olivat löytäneet ja tutkineet. Mutta matkan vaikeudet eivät silti olleet vielä lopussa-. Fraserissakin oli koskia, joiden sivu oli taivallettava, ja intiaanit, joita kohdattiin, olivat kovin epäluuloisia ja hitaita rauhalliseen seurusteluun. Kuultuaan heiltä joen edelleenkin olevan hyvin vaikean veneellä kulkea Mackenzie jätti sen ja lähti samoamaan oikotietä vuoriston poikki. Monien kieltojen jälkeen saatiin oppaaksi muuan intiaani, mutta yleensä asukkaiden vihamielisyys oli ilmeinen, joten Mackenzien täytyi käyttää koko tarmonsa Ja mielenmalttinsa estääkseen heitä aseita käyttämästä. Heinäkuun 4 p. lähdettiin kulkemaan vuoriston poikki raskain taakoin, vähin eväin ja huonojen säitten vallitessa. Retkikuntaa rohkaisi kuitenkin sanoma, ettei meri ollut kaukana ja että sen rannikolla usein kävi valkoisia. Bella Coola-joen rannalla asuvilta ystävällisiltä intiaanéilta saatiin taas kanootit ja laskettiin tätä jokea meren rannalle saakka. 20 p. heinäkuuta Mackenzie vihdoinkin näki kauan kaivatun länsimeren, jonka luo ennen häntä niin moni rohkea retkeilijä oli turhaan pyrkinyt. Vancouver oli vähää ennen käynyt sillä paikalla, jossa Mackenzie meren yhdytti.

Mutta rannikon intiaanit olivat niin vihamielisiä, että Mackenzie tiedon retkestään kallioon maalattuaan viipymättä lähti paluumatkalle. Eväät olivat melkein lopussa ja sitä suuremmalla kiireellä kuljettiin. Vaikka intiaaniheimot koettivatkin ehkäistä paluumatkaa, päästiin kuitenkin elok. 17 p. takaisin Parsnip-joelle, ja toista kyytiä kuin noustessa laskettiin nyt sitä ja Peace-jokea alamaihin. Kuukaudessa kuljettiin siten Tyynen meren rannoilta ylimmälle, Peace-joen rannalle rakennetulle asemalle.

Mackenzien toinen retki oli tärkeimpiä tutkimusretkiä, mitä Pohjois-Amerikan luoteisosiin on milloinkaan tehty, ja sen lopulliset vaikutukset ulottuivat sangen laajalle. Kun tie Lännen merelle näin oli saatu avatuksi, niin ei kauan kulunut, ennenkuin toisia seurasi perässä ja Kalliovuoristo ynnä nykyinen British Columbia tulivat tunnetuiksi.

Hudson-lahden komppaniakin uudelleen rupesi maantutkimusta edistämään ja sen toimesta Philip Turner 1790—92 kartoitti Suuren Orjajärven ja Saskatshewanin välisen maan. Hänen kartassaan m.m. Athabasca-järvi oli ensi kerran oikein esitettynä. Hänen jälkeensä Pietari Fidler jatkoi työtä, matkustellen vielä paljoa laajemmalti. Mutta suurin osa hänen suorittamastaan työstä jo kuuluu seuraavaan vuosisataan, samoin kuin David Thompsoninkin, joka oli näiden laajain erämaiden toimeliaimpia tutkijoita.

Omituista on, että nämä Pohjois-Amerikan etäiset kolkat tulivat osapuilleen tunnetuiksi paljoa ennemmin kuin etelämmät ja hedelmällisemmät seudut. Syynä siihen oli, että ne olivat arvokkaimpien turkiseläimien kotiseudut ja siksi harvaan asutut, että valkoiset vähälläkin joukolla saattoivat mielin määrin niissä samoilla. Sikäläiset intiaanit ovat aina olleet vähemmän sotaisia kuin etelämmät, eikä niillä ollut syytäkään tehdä aseellista vastarintaa ja karkoittaa valkoisia maastaan, nämä kun eivät saapuneet uudisasukkaina heiltä maata riistämään, vaan kauppiaina, jotka tulivat arvoa antamaan heidän siihen saakka melkein arvottomille metsästystuotteilleen ja samalla toivat heille monta uutta hyöty-, ylellisyys- ja nautintoesinettä, joiden viehätykset heihin lujasti vaikuttivat.

Näin oli ennen kahdeksannentoista vuosisadan päättymistä Hudson-lahden, Yläjärvi-Ontario-järvijonon, Jäämeren ja Kalliovuoriston välinen suunnattoman laaja, harvaan asuttu erämaa lukemattomine järvineen ja jokineen tullut osapuilleen tunnetuksi ja oli tehty ensimmäinen retki vuoriston poikki Lännen merelle. Tämän työn olivat suorittaneet etupäässä englantilaiset, ja he myös Tyynen meren puolelta tutkivat vastaavan rannikon, ja siten oli maanosan koko pohjoisosa, Alaskaa lukuunottamatta, joutunut Englannin vaikutuspiiriin, niin että tämä saattoi sen lopulta kokonaan anastaa. Dominion of Canadan perustukset oli siten laskettu.

Uuden Englannin takamaa.

Sillä välin kuin Canadassa niin laajalti vallattiin aluetta, viljeltiin Atlantin rannikon siirtokunnissa maata. Löytöretkiin oli hyvin vähän aikaa — tosin oli niihin paljoa huonommat edellytyksetkin. Ainoastaan Hudson-joen kohdalla oli sisämaahan kuljettava vesireitti, eikä sekään johtanut aivan kauaksi. Sen eteläpuolella kulki takamaassa rinnan merenrannikon kanssa Alleghany-vuoristo monine harjanteineen, joitten poikki ei ollut mahdollista päästä kuin kepeäjalkaisen erämiehen. Englantilaiset senvuoksi sangen hitaasti pääsivät tunkeutumaan rannikolta sisämaahan, mutta heidän lukunsa kasvoi paljoa nopeammin kuin ranskalaisten. Siihen aikaan kun ranskalaisten etäiset yritykset kukoistivat parhaimmillaan, englantilaiset vasta kulkivat lähimpien vuoristojen poikki ja rohkeat tienraivaajat lähtivät katselemaan, minkälaisia maat niitten toisella puolella olivat. Heitä houkutteli varsinkin Ohion laakso, jonka ranskalaiset aikoivat anastaa, kaventaen siten Uuden Englannin siirtokuntien takamaata. Niistä seikkailijoista, jotka sinne lähtivät, mainittakoon varsinkin Christopher Gist, joka oli vapaussodan johtajan Washingtonin ystävä ja liittolainen.

Kentucky.

1748 oli vielä harva valkoinen mies ennättänyt edes Virginian ihanaan Shenandoah-laaksoon saakka. Mainittuna vuonna Yrjö Washington, joka silloin oli vasta kuudentoista-vuotias nuorukainen, työskenteli tässä laaksossa lohkaisemassa siitä lordi Fairfaxille luovutettua aluetta. Seuraavana vuonna muuan komppania lohkaisi itselleen maata Carolinan vuoriston takaa, ja yhtiön johtaja, Tuomas Walker, löysi solan, joka on saanut nimensä Cumberlandin herttuasta, ja joukkoineen tunkeutui sen kautta Cumberland-joelle, jonka rannalle rakennettiin Kentuckyn ensimmäinen siirtokunta. Se oli mitä rikkainta maata siniruohokenttineen, vihantine lehtimetsineen, suurine hirvas- ja puhvelilaumoineen. Cumberland Gap-solasta tuli rintamamiesten lännen valtatie. Metsästäjiä ja seikkailijoita alkoi yhä enemmän kulkea vuoriston oiviin riistamaihin. 1753 Walker aikoi lähteä uudelleen Alleghanyjen poikki etsimään jokea, jota pitkin voitaisiin laskea tuohon ammoin etsittyyn Lännen mereen, mutta uhkaava sota teki tämän tuuman tyhjäksi.

Pennsylvaniasta käsin tunkeutui kaupustelijoita Ohion laaksoon. Philadelphiasta oli vaunuin kuljettava tie Harrisburgiin saakka ja sieltä ratsupolku Potomacille. Potomacin rannalta kulki intiaanipolku vuoriston poikki Ohion haaroille, nykyisen Pittsburgin seuduille. Kauempana lännessä oli toisia intiaanipolkuja. Kaupustelijain luku oli ajan mukana kasvanut melkoiseksi. V. 1749 kulki arvion mukaan kolmesataa englantilaista rihkamakuormaa hevosen selässä vuoriston poikki lännen joille ja sitten laski niitä veneissään edelleen. Samaan aikaan muodostettiin englantilainen Ohion komppania, joka sitten sai aikaan sodan; Ohion komppanian päätiedustelija Christopher Gist lähetettiin 1750 Ohion koskille tutustumaan sikäläisiin intiaaneihin ja etsimään soveliasta hedelmällistä ja tasaista maata. Hän matkusteli laajalti kautta Ohion seutujen ja teki intiaaniheimojen tuttavuutta, lopulta rakentaen Miamin varrelle kauppa-aseman parinkymmenen penikulman päähän Ohiosta. Se oli siihen aikaan englantilaisten etäisin asema sillä puolella. Sieltä Gist teki laajan matkan Kentuckyynkin, käyden etäämpänä kuin kukaan englantilainen ennen häntä.

Washington ja Gist.

Talvella 1753 Gist teki sen matkansa, joka on hänelle tuottanut historiallisen maineen. Myöhään marraskuussa saapui hänen etäiseen raja-asumukseensa Yrjö Washington kahden seuralaisen kanssa pyytämään Gistiä oppaaksi retkelle, jolle viranomaiset olivat hänet lähettäneet. Englantilaisten etenemisestä levottomiksi käyneinä ranskalaiset nimittäin olivat ruvenneet pohjoisesta päin tunkeutumaan Ohion laaksoa kohti, perustaen aseman toisensa jälkeen ja lopulta vallaten Ohion haaratkin, sen tärkeän paikan, jossa nykyinen Pittsburg on. Paikalla olleet englantilaiset oli otettu vangiksi, he kun muka olivat asettuneet ranskalaiselle alueelle. Virginian englantilainen kuvernööri puolestaan väitti, että ranskalaiset olivat tulleet englantilaiselle alueelle, ja oli lähettänyt nuoren Washingtonin heidän linnojaan tarkastamaan ja käskemään heitä poistumaan. Matka oli tavattoman pitkä ja vaikea, koska oli täysi talvi, tietä ei muuta kuin intiaanien polkuja, vuoristoita ja jokia yli kuljettavana. Gist lähti viipymättä muutaman toverinsa keralla matkaan. Otettuaan mukaan intiaaneja, jotka mielihyväkseen saivat kuulla, että oli aikomus ajaa ranskalaiset maasta pois, pieni retkikunta mitä huonoimmilla keleillä saapui ranskalaisten linnoille. Siellä vastaanotto oli kaikin puolin kohtelias, mutta Washingtonin vaatimuksiin linnoituksien päälliköt vastasivat, että he olivat sotilaita, jotka tottelivat Quebecistä saamiaan ohjeita; eivätkä siis voineet Virginian kuvernöörin käskystä lähteä maasta. Paluumatka oli melkein vielä vaikeampi kuin menomatka, ja nopeammin matkatakseen Washington lopulta kulki metsien läpi oikotietä kahden Gistin kanssa. Tällä retkellä muuan yksinäinen intiaani, joka oli luvannut heitä opastaa, yritti salakavalasti ampua jommankumman valkoisista, mutta laukaus ei sattunut. Alleghany-joella he rakensivat pienen lautan yli päästäkseen ja olivat siinä henkensä menettää. Gistin kädet ja jalat paleltuivat pienellä saarella, jolle heidän täytyi lautaltaan paeta, mutta joki kun yöllä oli kauttaaltaan jäätynyt, niin he jalan pääsivät toiselle rannalle. Sitten ei enää ollut pitkää matkaa lähimpään brittiläiseen kauppapaikkaan, jossa molemmat retkeilijät saivat levätä. Tällä retkellä oli historialliset seuraukset. Washingtonin tiedot saatuaan Virginian kuvernööri lähetti Ohion laaksoon retkikunnan rakentamaan haaroihin linnan. Mutta tuskin oli rakennustyöhön ryhdytty, ennenkuin ranskalaiset sen keskeyttivät ja valloittivat paikan. Washington lähetettiin paikalle mukanaan osasto Virginian maanpuolustusväkeä ja hän voitti ranskalaiset metsässä syntyneessä taistelussa. Se oli sen seitsemän vuotta kestäneen sodan ensimmäinen tappelu, jossa Ranska menetti kaikki Uudessa maailmassa olevat alusmaansa.

Daniel Boone.

Alleghany-vuoristo ja sen takainen maa oli intiaanisodan synkkää veristä maata. Henkensä kaupalla siellä liikkuivat valkoiset metsästäjät. Mutta erämaiden viehätys oli vaaroja suurempi. Daniel Boone, joka oli syntynyt Pennsylvaniassa, oli jo nuorena poikana kiintynyt niihin. Jo v. 1760 hän kulki vuoriston poikki Tennesseehen eräretkille. Mutta vielä enemmän häntä viehätti Kentucky ihanine laaksoineen ja lakeuksineen. Tämä maa oli siihen aikaan aivan asumatonta, se kun oli pohjoisien ja eteläisien intiaanien riitamaata ja sen vuoksi ainaisen vainon jaloissa. Boone oli kuullut John Finlay-nimisen erämiehen kiittävän sen erinomaista riistarikkautta. Yhdessä Finlayn ja eräiden toisten toverien keralla hän lähti retkelle tähän luvattuun maahan. Kun oli monen vaivan ja vastuksen jälkeen päästy vuoriston poikki, niin nähtiin vihdoin viimeiseltä harjanteelta ihana puistomaisema, jonka kedoilla kävi laitumella puhveli- ja hirvieläin-karjoja. Metsät olivat erinomaisen reheväkasvuiset. Kaikki näytti lupaavalta, sillä väijyviä intiaaneja ei näkynyt missään. Seikkailijat asettuivat kallion rotkoon, jonka kokonaan peitti suuri kaatunut puu, ja oleskelivat kesän ja syksyn samoilla mailla näkemättä merkkiäkään punanahkoista. Luultavasti he vähitellen kävivät varomattomiksi, sillä eräänä päivänä Boone ja John Stewart äkkiä huomasivat olevansa intiaanien piirittäminä ja heidän täytyi hyvällä antautua punanahkojen vangeiksi. Viikon päivät he olivat intiaanien käsissä; mutta eräänä yönä, näiden nukkuessa tavallista sikeämmin, molemmat erämiehet pääsivät karkaamaan ja palasivat takaisin leiripaikkaansa, josta kuitenkin Finlay tovereineen oli lähtenyt. Seuraavan vuoden alussa punanahkat jälleen hyökkäsivät molempien erämiesten kimppuun ja Stewart sai tappelussa surmansa. Boone olisi jäänyt ypö yksin erämaahan, mutta onneksi saapui silloin vuoriston poikki hänen veljensä erään toisen miehen keralla kadonneita etsimään. Heitä oli nyt kolme, mutta kolmas mies sattui kerran leiristä eksymään, eikä sen koommin palannut; luultavasti oli intiaaninuoli hänet metsässä saavuttanut. Kun ruuti ja luodit alkoivat loppua, niin veli lähti uusia varastolta etsimään, ja Boone jäi yksin erämaahan kolmeksi kuukaudeksi. Vainolaisiaan välttääkseen hän alinomaa muutti leiriään, ja elikin siten aikansa tapaturmaa kohtaamatta, oman kertomuksensa mukaan suuresti nauttien yksinäisestä metsäelämästään. Kolmen kuukauden kuluttua veli palasi ja yhdessä he sitten jatkoivat maan tutkimista. Kun he v. 1761 palasivat kotiin, tunsivat he sangen hyvin Kentuckyn.

Cherokee-intiaanit pitivät Etelä-Kentuckya omanaan, vaikka muutkin heimot siellä metsästivät. Eversti Henderson useitten muitten varakkaitten uudisasukkaiden kanssa päätti ostaa tämän maan cherokee-heimolta, perustaakseen sinne itsenäisen valtion, jonka hän aikoi nimittää »Transsylvaniaksi». Boonen kertomus maan rikkaudesta antoi erinomaista vauhtia tälle tuumalle, etenkin kun Pobjois-Carolinassa siihen aikaan oli hyvin levotonta ja tyytymättömyys viranomaisiin oli suuri. Luultavasti Boone oli eversti Hendersonin asiamiehenä jo sopinut kaupat, kun eversti itse saapui kaupan vahvistamaan ja hinnan maksamaan, polttaen cherokeitten kanssa rauhanpiippua. Kauppakirjan vahvistettuaan päälliköt lausuivat: »Kauniin maan teille nyt annamme, mutta sen asuttaminen taitaa olla vaikeanlaista.» Niin tosiaan olikin.

Daniel Boone johti v. 1773 lunastettuun maahan ensimmäiset siirtolaiset, kaikkiaan kuusi perhettä, Boonen omakin mukaan luettuna. Kiertelevä intiaanijoukko keksi retkikunnan, hyökkäsi sen kimppuun ja surmasi useita, Boonen nuorimman pojan muiden mukana, sekä hajoitti eri suunnille retkikunnan kotieläimet. Uudisasukkaat siitä niin säikähtivät, että palasivat Virginiaan. Vasta v. 1775 Boone saattoi tehdä uuden yrityksen. Hän johti miesjoukon Kentucky-joen rannalle ja rakensi hirsilinnoituksen siirtokuntansa suojaksi. Linna sai nimekseen »Boonesborough». Kun se oli valmistunut, niin Boone lähti perhettään noutamaan ja toikin linnaansa sen, ynnä useita uusia siirtolaisia. Kentuckyn asutus oli jo hyvässä alussa, kun vallankumous tapahtui ja sanoma Lexingtonin tappelusta sinne saapui. Uuden siirtokunnan nimi paikalla muutettiin Lexingtoniksi; se sijaitsee Kentuckyn valtion siniheinäalueella ja on nykyään suuri ja komea kaupunki.

Mutta vapaussodan aikana nuorta siirtokuntaa uhkasivat entistäkin suuremmat vaarat. Intiaaneja kierteli alinomaa sen ympärillä, ja kerran ne ryöstivät Boonen tyttären ja kaksi muuta tyttöä, jotka olivat uskaltaneet lähteä vähän matkaa linnan ulkopuolelle. Yö oli jo lähellä, ennenkuin heidän katoamisensa huomattiin. Seuraavana aamuna Boone muutamien toverien keralla etsi intiaanijoukon jäljet, seurasi niitä ja yllätti partiokunnan paraillaan ruoan keitossa. Erämiehet kaatoivat miehen joka laukauksella, punanahkat pakenivat ja ryöstetyt immet pelastettiin. Samanlaisia seikkailuja sattui tiheään. Kerran joutui Boone itsekin useiden toverien keralla vangiksi maasuolaa kootessaan, ja punanahkat kuljettivat hänet mukanaan Ohion pohjoispuolelle. Englantilaiset lunastivat muut vapaiksi, mutta Boonea intiaanit eivät luovuttaneet, hänen maineensa oli jo niin suuri. Muuan päällikkö pelasti hänet kidutuksesta ja otti hänet pojakseen, ja Boone sitten eli heimokunnan keralla rauhassa, kunnes kuuli punanahkain valmistelevan hyökkäystä hänen siirtokuntansa kimppuun. Hän pääsi karkaamaan ja viidessä päivässä samosi metsien läpi 250 kilometriä Boonesboroughiin, joka hänen toimestaan kiiruimmiten korjattiin ja varustettiin puolustuskuntoon. Puolentuhatta intiaania yhdessä englantilaisten liittolaistensa kanssa hyökkäsi linnan kimppuun, jota vain viisikymmentä miestä puolusti. Yhdeksän päivää kesti taistelua, mutta lopulta intiaanit, paljon väkeä menetettyään, suuttuivat ja lähtivät pois. Siirtokunta oli pelastunut ja Boone lähti etsimään rannikolta vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat sinne palanneet, luullen hänet surmatun.

1790-luvulla Kentucky jo alkoi olla Boonen mielestä niin taajaan asuttua, ettei hän siellä viihtynyt, etenkin kun keinottelijat riistivät häneltä maat, huomattuaan papereissa jonkun muotovirheen. Kuultuaan Missourin viljavista seuduista ja riistarikkaudesta hän päätti muuttaa sinne, vaikka Missouri oli Espanjan vallan alla. Espanjalaiset ottivat vanhan metsämiehen hyvin vastaan ja nimittivät hänet sen piirin päälliköksi, myöntäen hänelle 8000 tynnörinalaa maata yksityisomaisuudeksi. Mutta Boone ei nytkään hankkinut omistusoikeudelleen täyttä muodollista vahvistusta, ja kun Missouri siirtyi Yhdysvaltain vallan alle, niin hän jälleen menetti omaisuutensa. Kentuckyn lainsäätäjäkunta silloin puuttui asiaan ja vahvisti vanhan erämiehen omistusoikeuden muodollisista puutteista huolimatta. Boone oli silloin lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, mutta vielä innokas metsästäjä..Vielä 84 vuoden ikäisenä hän palasi eräältä eräretkeltä kuusikymmentä majavannahkaa saaliinaan. Hän kuoli v. 1820 kuudennellayhdeksättä ikävuodellaan.

Daniel Boonea voisimme sanoa Cooperin »Nahkasukan» perikuvaksi, ellei moni muu sen ajan erämies yhtä hyvällä syyllä voisi kunniasta riidellä. Hän oli voimakas, vankka, jäntevä, sopusuhhtainen ruumiiltaan, tarkkoja tarkempi ampumaan, valpas ja sukkela, samalla rohkea ja varovainen, rehellinen ja ystävällinen luonteeltaan, ihmisystävä, mutta niin kiintynyt metsäelämään, että hän ainiaan oleskeli asutuksen eturintamalla, alttiina lukemattomille vaaroille, joista hän aina suoriutui. Eivät terävimmätkään intiaanit kyenneet Boonen kanssa kilpailemaan sotapolulla. Mutta vaikka vaara oli alati seurannut häntä kintereillä, niin kuoli hän kuitenkin vuoteeseensa. »Jälkeni ovat usein olleet veriset», hän sanoi avaamastaan maasta puhuessaan. »Kaksi rakasta poikaa ja yhden veljen olen intiaanien käden kautta menettänyt, neljäkymmentä arvokasta hevosta ja paljon karjaa he ovat minulta ryöstäneet. Monta pimeätä ja unetonta yötä olen ollut vain huuhkajain toverina, kaukana ihmisten rattoisasta seurasta, kesäauringon paahtamana, talven pakkasten purtavana, erämaan asutuksen välikappaleena.» Kolmekymmentä vuotta Daniel Boonen kuoleman jälkeen hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin valtion kustannuksella Missourista Kentuckyn pääkaupunkiin.

Espanjalaiset Californiassa.

Paitsi meriretkiä tekivät espanjalaiset Mexicosta käsin muutamia maaretkiäkin Pohjois-Amerikan eteläosiin. Suurien löytöretkien aikana oli tosin Coronado tunkeutunut aina Colorado-kanjonille saakka (II, s. 310), mutta nämä löydöt olivat aikain kuluessa jääneet melkein unhotukseen ja myöhempien löytäjäin oli jälleen alettava alusta. Samoin kuin Amerikan muissakin espanjalaisissa maissa laajensivat maantuntemusta täälläkin lähetyssaarnaajat, varsinkin jesuiitat. Viranomaistenkin toimesta tehtiin muutamia retkiä, esim. sataman etsimistä varten nykyisen Californian valtion rannoille, jotta laivat Itä-Aasiasta palatessaan voisivat siihen poiketa, ynnä sitten Californian niemimaan tarkempaa tutkimista varten. Vaikka nimittäin olikin jo varhain saatu selville, että tämä maa oli niemimaa, niin unhotettiin tämäkin tieto ja myöhemmin pääsi valtaan se käsitys, että Californian niemimaa oli saari.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla yrittivät espanjalaiset asuttaa Californian niemimaan. V. 1683 lähti sinne Don Isidro Otondon johdolla retkikunta, jonka mukana oli kolme jesuiittaa, isä Kuhn muita kuulumpi. Maa kuitenkin huomattiin niin karuksi, että Otondo parin vuoden kuluttua kaikkine siirtolaisineen lähti takaisin Mexicoon. Alkuasukkaitten kanssa oli täytynyt taistella. Isä Kuhn sai kuitenkin toisen jesuiitan, Juan Salvatierran, harrastamaan lähetystoimen levittämistä niemimaahan, ja lokakuussa 1697 lähti Californiaan sitä varten retkikunta. Perustettiin lähetysasema, joka maan karuudesta ja alkuasukkaitten ynseydestä huolimatta pysyi voimassa ja vähitellen laajensi vaikutustaan ja samalla maantuntemusta yhä pitemmälle. Kuhn sillä välin toimi Sonorassa, ulottaen lähetystoimensa yhä kauemmaksi pohjoista kohti ja käyttäen joka tilaisuutta maantuntemuksenkin laajentamiseksi. V. 1694 hän oli Coloradon viimeisen syrjäjoen Gilan rannoilla. V. 1700 hän intiaanien seurassa laski tätä jokea pääjokeen, yuma-intiaanien maahan saakka. Eräältä korkealta vuorelta hän näki Colorado-joen suun ja Californian niemimaan vuoret. Tämä näköala sai hänet vakuutetuksi siitä, että California oli niemimaa, eikä saari. Monta kertaa hän yritti epäämättömillä tosiasioilla todistaa tämän otaksumansa, mutta joka kerralla luonnonesteet tekivät yrityksen tyhjäksi. Californian lahden perukassa estivät laajat hiekkaerämaat pääsemästä niemimaan puolelle, ylempää, yumain ja quinquimain maassa, Colorado oli niin leveä, ettei voitu viedä sen yli kuormajuhtia.

Salvatierra oli saanut Californian niemimaalle innokkaita apulaisia, joista varsinkin isä Ugarte laajensi maantuntemusta. Tehtyään muutaman matkan niemimaan poikki länsirannalle ja töin tuskin pelastuttuaan veden puutteen tuottamasta hädästä hän sai laivan ja veneitä ja lähti niillä rannikkoa tutkimaan. Kovat vuorovesivirtaukset estivät työtä ja lahden perukassa meriveden sekaantuminen Coloradon kuljettamasta liejusta. Vihdoin Ugarte kuitenkin pääsi Coloradon itäisen suuhaaran suuhun. Joki oli tulvillaan ja kuljetti mukanaan paljon ruohoa, lehviä ja puunrunkoja. Silmänäön mukaan ja vuoksen korkeudesta tultiin vakuutetuiksi siitä, että lahti todella oli pohjoista kohti umpinainen. Keripukki ja myrskyt hidastuttivat sitten siihen määrään retkikunnan matkaa, että kului kaksi kuukautta, ennenkuin se pääsi palaamaan lähtökohtaansa. Muutama vuosikymmen myöhemmin isä Consag täydensi Ugarten työn, tutkien niemimaan ulkorannankin, ja toiset jesuiitat jatkoivat maamatkoja yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun jesuiitat v. 1767 karkoitettiin kaikista Espanjan alusmaista, niin jatkoivat fransiskaanit lähetystointa, ulottaen sen Sonoran puolelta yhä kauemmaksi pohjoista kohti.

Espanjalaiset viranomaisetkin alkoivat samaan aikaan ulottaa siirtokuntatoimiaan yhä kauemmaksi pohjoiseen, ja samalla kun laivaliike Ylä-Californian rannikolle kehittyi, kävi maayhteyskin suotavaksi. V. 1770 perustettiin siirtokunta Montereyn lahteen, nykyisen San Franciscon eteläpuolelle, ja neljä vuotta myöhemmin lähetettiin kapteeni Juan Bautista de Anza etsimään Mexicosta sinne vievää tietä, Garcés-niminen munkki mukanaan. Retkikunta matkasi Sonoran kautta Gila- ja Colorado-joille sekä sitten maan poikki San Gabriel-nimiselle lähetysasemalle, joka oli perustettu Ylä-Californian rannikolle, lähelle nykyistä Los Angeles-kaupunkia. Seuraavana vuonna samat miehet saivat toimekseen lähetysaseman ja hallintokeskustan perustamisen San Franciscon lahteen, mutta matkalla Garcés erosi retkikunnasta ja omin päin teki monta matkaa eri puolille, seutuihin, joissa ei ennen kukaan ollut käynyt. Myöhemmin Garcés lähetettiin perustamaan siirtokuntaa ja lähetysasemaa yuma-intiaanien maahan, mutta kun espanjalaiset anastivat ja keskenään jakoivat intiaanien parhaat maat, niin nämä hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat kaikki, Garcéen ja hänen apulaisensa muitten mukana.

Kaksi fransiskaania, isät Escalante ja Dominguez, lähti Mexicon pohjoisosista Santa Fén kaupungista pyrkimään sisämaan kautta Tyynen meren rannoille. Heidän tietysti täytyi tehdä paljoa pitempi maamatka kuin Sonorasta yrittäneiden. Molemmat munkit lähtivät Santa Féstä heinäkuussa 1776 kaksi upseeria ja viisi sotamiestä seuranaan, kulkivat Rio Granden poikki tämän joen latvoilta ja tulivat sitten Coloradon vesistöalueeseen. Käytyään eräässä utah-intiaanien leirissä retkikunta syyskuussa kulki Coloradon poikki ja matkaansa luodetta kohti jatkaen tuli Green Riverille, joka laskee Coloradoon Wyomingin vuorilta. Sen yli kuljettuaan he tulivat maahan, johon pelätyt comanche-intiaanit tapasivat tehdä rosvoretkiään, mutta he eivät näytä näitä kohdanneen. Kuljettuaan vuoriston poikki vaikeita teitä retkikunta saapui Utah-järven rannalle, Suuren Suolajärven eteläpuolelle, ja löysi sieltä Utah-intiaanein kotimaan. Mutta Utaheilla ei ollut kaupungeita, kuten moqui- ja zuni-intiaaneilla, vaan he elivät yksinkertaisissa kehittymättömissä oloissa. He olivat kuitenkin ystävällistä kansaa ja suostuivat siihen, että heidän keskuuteensa perustettaisiin lähetysasema. Retkikunta sai heiltä paljon tietoja ympärillä olevista maista, muun muassa suuresta kauempana olevasta järvestä — Suuresta Suolajärvestä — jonka vesi oli niin suolaista, että siinä kylpeneet sairastuivat. Munkit olivat nyt, ehkä kanjonien vuoksi, kulkeneet niin kauas pohjoista kohti, että he olivat tulleet Montereyn ohi, ja palasivat sen vuoksi etelämmäksi. Mutta kun he eivät mistään saaneet tietoa lännen merestä eivätkä opastusta sen rannalla oleviin espanjalaisiin siirtokuntiin, niin he arpaa heitettyään päättivät palata Colorado-joelle, kulkivat sen poikki ja saapuivat moqui-intiaanien maahan. Nämä tosin sanoivat mielellään elävänsä ystävyydessä espanjalaisten kanssa, mutta eivät suostuneet lähetysaseman perustamiseen. Marraskuun lopulla tultiin Zuniin, ja tammikuun ensi päivänä 1777 retkikunta saapui takaisin Santa Féhen. Se ei tosin ollut saavuttanut matkansa päämäärää, mutta maan sisäosien tuntemista se oli edistänyt erinomaisesti. Escalante kirjoitti matkakertomuksen, jossa on paljon tietoja maasta, sen ilmastosta, tuotteista ja kansasta. Utah-järveä kauemmaksi ei ainoakaan toinen retkikunta tunkeutunut pohjoista kohti, vaan löytöjä näillä kulmilla jatkettiin sitten Yhdysvalloista käsin.