Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

NIILIN LÄHTEET.

Niilin lähteitten löytäminen on vanhin kaikista löytöretkikysymyksistä, mutta siitä huolimatta se oli viimeisiä, joka tuli ratkaistuksi. Tämä joki vuotuisine tulvineen, joille ei voitu keksiä mitään tyydyttävää selitystä, mutta joiden säännöllinen toiminta oli Egyptin elinehto, olikin tietysti omiaan yllyttämään kaikkien aikain oppineita koettamaan tieteensä tehoa tämän kysymyksen selville saamiseksi. Tyydyttävää selitystä ei kuitenkaan löydetty, ennenkuin päästiin lähteille saakka ja tutustuttiin lähdeseuduilla vallitseviin maantieteellisiin oloihin. Tämä tapahtui vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, ja aina siihen saakka Niili siis oli ensimmäisiä niistä maantieteellisistä kysymyksistä, jotka mieliä askarruttivat.

Vanhat egyptiläiset näyttävät tunteneen Niilin päähaaran Khartumin seuduille saakka ja Sinisen Niilin hamaan Tsana järveen. Mutta Valkoisen Niilin lähteistä emme tiedä heidän koettaneen saada selvää. Jokea pitkin se tuskin olisi ollut mahdollistakaan kasviruuhkain vuoksi, jotka täyttävät joen nykyisen Fashodan eteläpuolella. On kuitenkin mahdollista, että egyptiläiset saivat näistä lähteistä jonkinlaisia tietoja Puntin, s.o. nykyisen Somalimaan kautta, sillä Somalimaasta alkavat Keski-Afrikan savannit, joita oli helppo matkata sekä ruuan saannin että maisemien avonaisuuden vuoksi. Varmaa on, että Somalimaalla jo hyvin vanhoina aikoina on ollut Viktoria Njansan ja Albert Njansan seutujen kanssa yhteyttä.

Olemme ennen kertoneet niistä yrityksistä, joita persialaisten ja roomalaisten aikana tehtiin Niilin latvaseutujen ja lähteitten löytämiseksi, Kambyseen retkistä ja centurioista, jotka Nero lähetti Nubiaan sen hallitsijan avulla edelleen tunkeutumaan, ja kuinka Valkoisen Niilin kasviruuhkat estivät heitä päämääräänsä saavuttamasta. Ennen heitä oli kolme kreikkalaista, Bion, Dalion ja Simonides, koettanut tunkeutua etelää kohti ja ehkä Khartumin seuduille saakka päässytkin. Simonides asui viisi vuotta Meroessa.

Ptolemaioksen tiedot Niilin lähdejärvistä perustuivat tositietoihin, ja klassillisessa kirjallisuudessa on säilynyt jonkin verran osviittaa siitäkin, mistä hän tietonsa sai. Intiassa kaupalla käyvien kreikkalaisten joukossa oli eräs Diogenes, joka sieltä vuoden 50 vaiheilla j.Kr. palatessaan poikkesi Rhaptaan, Sansibarin rannikolle. Rhaptan toiset otaksuivat olevan nykyisen Panganin vaiheilla. Diogenes kertoi sieltä matkustaneensa sisämaahan viisikolmatta päivämatkaa ja saapuneensa kahden suuren järven ja lumenpeittoisten vuorien läheisyyteen, ja siellä muka olivat Niilin molemmat lähteet. Mahdollisia on, ettei hän siellä itse käynyt, mutta ainakin hän saattoi kuulla moisen jutun rannikon arabialaisilta, jotka epäilemättä olivat Sansibarin rannikolle asettuneet paljon ennen kreikkalaisia. Diogenes kertoi tämän jutun Tyyron Marinokselle, syyrialaiselle maantieteilijälle, joka julkaisi sen ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalla kirjoittamassaan teoksessa. Marinoksen teos on tosin hukkunut — ehkä se hukkui samalla kuin Aleksandrian kirjasto hävitettiin — mutta seuraavan vuosisadan keskivaiheilla Ptolemaios maantiedeteoksessaan julkaisi siitä otteen melkein kokonaisuudessaan. Eratosthenes ja Pliniuskin olivat tosin jo aikaisemmin kuulleet Niilin lähdejärvistä, mutta heidän tietonsa näyttävät olleen vain epämääräisiä huhuja.

Ptolemaios koetti saada selvän käsityksen Niilin juoksusta, mikäli se virtasi siihen aikaan tunnettujen maitten poikki. Aina nykyisen Berberin seuduille hänen selityksensä on likimain oikea. Atbaran, Sinisen ja Valkoisen Niilin välistä niemeä hän nimittää Meroeksi. Hän luuli, samoin kuin hänen aikalaisensa yleensäkin, että tämä alue oli saari. Molempain Niilien yhtymäkohdan hän asettaa leveyspiirille 12°, vaikka sen latitudi on 15° 40', ja siitä pitäen hänen paikan määräyksensä yhä enemmän poikkeavat todellisuudesta ja Niilin lähteet hänen kartallaan olivat todellisuutta koko joukon etelämpänä. Sinisen Niilin hän ilmoitti alkavan Coloe (Tsana) järvestä, mutta sekin oli hänen kartallaan liian kaukana etelässä. Seitsemäntoista vuosisataa tieto Niilin lähteistä pysyi likimain tällä asteella, ja vasta Stanley lopullisesti selvitti Valkoisen Niilin lähteet Semlikin ja Ruwenzorin löytäessään.

Sinisen Niilin lähteistä saatiin aikain kuluessa tarkemmat tiedot, kuten olemme tämän löytöretkihistorian varressa nähneet. Portugalilaiset lähetyssaarnaajat, jotka vaikuttivat Abessiniassa seitsemännellätoista vuosisadalla, heidän jälkeensä ranskalaiset lähetyssaarnaajat ja kahdeksannentoista vuosisadan lopulla James Bruce selvittelivät pääpiirtein Abessinian maantieteen ja Sinisen Niilin juoksun, niin ettei varsinaisille löytöretkeilijöille sillä suunnalla jäänyt suurtakaan saalista, vaikka tarkemmalla kartoituksella tietenkin on vielä tänäpäivänäkin runsaasti työtä.

Retkiä Egyptistä.

Egypti, joka Vanhan ajan lopulla oli maantieteellisen tutkimuksen keskus, oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla vähimmin tunnetuita Välimeren maista. Niin suuresti olivat asiat vuosituhannen, puolentoista, kuluessa muuttuneet. Kristittyjen ei ollut hyvä lähteä tähän maahan mamelukkien eikä heidän jälkeensä turkkilaistenkaan ajalla. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan viime vuosina olot äkkiä muuttuivat kun Napoleon Bonaparte teki retkensä Egyptiin, saadakseen siitä tukikohdan Englannin vallan kukistamiseksi. Napoleon voitti mamelukit loistavissa tappeluissa ja valloitti maan, ja hänen mukanaan tuomansa ranskalaiset tiedemiehet kartoittivat sen ja alkoivat tutkia sen muinaismuistoja ja oloja. Tosin ranskalaisten jälleen täytyi maasta poistua, kun englantilaiset olivat heidän laivastonsa hävittäneet, mutta kuitenkin oli Egypti nyt avattu, ja ne hallitsijat, jotka sitä sitten Turkin sulttaanin nimessä aivan itsenäisesti hallitsivat, kutsuivat eurooppalaisia maahan, toivoen heidän avullaan voivansa kohottaa sen suurempaan kukoistukseen ja mahtiin.

Khartum.

Mehemet Ali lähetti poikansa Ismail pashan valloittamaan Nubiaa, jonne osa mamelukeista oli päässyt pakenemaan, kun hän petoksen kautta tämän sotilaskastin hävitti. Ismail valloittikin maan, kukisti ne itsenäiset arabialaisheimotkin, jotka sikäläisillä lakeuksilla samoilivat, ja perusti v. 1823 Sinisen ja Valkoisen Niilin yhtymäpaikkaan Khartumin Egyptin vallan tukipaikaksi. Ismail pasha tosin kesken näitä puuhia murhattiin, mutta Egyptistä lähetettiin uusi armeija hänen murhaansa kostamaan, ja suuri osa kapinaan nousseista heimoista silloin tuhottiin.

Caillaud.

Ranskalainen Frédéric Caillaud on tunnetuimpia niistä eurooppalaisista, jotka pääsivät tunkeutumaan kauan unhotettuun vanhaan Nubiaan. Jo v. 1820 hän oli Dongolan seuduilta löytänyt pyramidien, temppelien ja muitten rakennusten raunioita, jotka osoittivat Egyptin muinoisen vaikutuksen ulottuneen niin kauas etelään päin. Myöhemmin Ismail pashan retkikunnan keralla matkustaessaan hän löysi samanlaisia rakennusmuistomerkkejä vielä kauempaakin. Varsinkin hän löysi Meroen, jonka tutkimisen kautta Nubian vanha historia on nykyisin saanut paljon valaistusta.

Muutama vuosi myöhemmin kuulu saksalainen luonnontutkija Rüppel kävi Kordofanissa, jonka egyptiläiset olivat niinikään valloittaneet, ja oleskeli kaikkiaan kahdeksan vuotta näillä mailla, matkustaen myös Abessiniassa. Jotkut toiset matkustelivat Valkoisellakin Niilillä, varsinkin belgialainen Linant de Bellefond, jonka brittiläinen Afrikan seura oli matkaan lähettänyt. Hän päätteli lietteestä, että joki lähtee suurista järvistä, mutta ei kukaan näistä matkustajista käynyt kauempana, kuin Mehemet Alin vaikutusvalta ulottui.

Niilin lähteet olivat näitten harrastusten kautta herättäneet niin suurta mielenkiintoa, että Mehemet Ali v. 1839 lähetti retkikunnan niitä etsimään. Mukana oli useita eurooppalaisia ja saksalainen Ferdinand Werne kirjoitti retkestä mieltäkiinnittävän tieteellisen kertomuksen. Retkikunta ei tosin päässyt perille saakka, mutta nousi kuitenkin hyvän matkaa ohi sen kohdan, jossa Bahr-el-Ghazal vasemmalta puolelta laskee Valkoiseen Niiliin, tutkien jokea paljon kauemmaksi etelään kuin kukaan sitä ennen. Ruokatavarain puute ja väestön vihamielisyys estivät sillä kertaa kauemmaksi kulkemasta. Mehemet Ali ei kuitenkaan ollut tähän tyytyväinen, vaan lähetti v. 1840 uuden retkikunnan, jonka mukana taas oli useita eurooppalaisia. Ainaisten ruokoruhkain läpi, kautta lakean asumattoman maan retkikunta tunkeutui etelää kohti aina Gondokoron koskille saakka, mutta tällä kohdalla, 4° 42' pohj. leveyttä, joen poikki oli niin matala särkkä, ettei aluksia saatu sen yli, vaan retkikunnan täytyi kääntyä takaisin. Käännekohdalla se näki etelän ilmalla etäisiä vuoria ja päätti, että ne mahtoivat olla Ptolemaioksen Kuuvuoret ja Niilin lähteet siis lähellä. Niitä suunnattomia soita, joita on Bahr-el-Ghazalin laskupaikoilla, luultiin Niilin lähdejärviksi, jotka Ptolemaios mainitsee. Kolmas retkikunta ei päässyt näinkään kauaksi. Mehemet Ali oli kehoittanut näitä retkikuntia kohtelemaan maanasukkaita hyvin, mutta siitä huolimatta hän alkoi niitten tuloksia käyttää siten, että toimeen pani Sudanissa suuria orjanajoja hankkiakseen mustaa sotaväkeä armeijaansa. Toiselta puolen kuitenkin kauppakin kulki retkikuntain jälkiä, ja useita eurooppalaisiakin asettui Nubiaan ja Bahr-el-Ghazaliin norsunluuta ostamaan. Joku lähetysasemakin sinne perustettiin, vaikk'ei kristitty lähetystoimi ottanut menestyäkseen.

Petherick niam-niamien luona.

Kauppiaista on ennen muita mainittava walesilainen John Petherick, ensimmäinen, joka (v. 1855) uskalsi tunkeutua niam-niamien maahan. Tämä kansa asui niillä seuduin, missä Kongon ja Bahr-el-Ghazalin, Niilin suurimman syrjäjoen, lähteet ovat lähinnä toisiaan, ja oli huonossa maineessa sotaisuudestaan ja ihmissyönnistään. Petherickin kantajat osaksi karkasivat matkalla ja loputkin yrittivät lähteä käpälämäkeen, kun oli tultu ensimmäiselle niam-niamilaiselle kylälle, mutta Petherick johti heidät rohkeasti siihen ja lähti joukkonsa keralla suuren kyläpuun alle istumaan. Niam-niamit kokoontuivat paikalla heidän ympärilleen ja jotkut olivat niin hävyttömiä, että kävivät vieraitten jalkain päälle istumaan. He osoittivat vieraitaan sormella ja purskahtelivat äänekkääseen nauruun; sitä he nauroivat, selitti tulkki, että oli niin typeriä ihmisiä, jotka uskalsivat heidän maahansa tulla ilman keihäitä ja kilpiä. Nyt heidät syötäisiin paikalla, kun päällikkö palaisi kylään. Kun retkeläiset tämän kuulivat, tuntui asema heistä melkein yhtä naurettavalta, sillä toden teolla he olivat sangen hyvin asestetut. Paikalle saapui sitten kylän päällikkö, ja Petherick päätti nyt näyttää omain aseittensa vaikutusta. Ilmassa liiteli haukka, hän tähtäsi sitä ja pudotti sen lennostaan. Samalla kun laukaus pamahti, lankesi koko kansa polvilleen, ulvoen säikähdyksestä. Vanha päällikkö oli langennut maahan Petherickin eteen ja piti sormiaan korvissaan, ja kun hänet nostettiin pystyyn, näytti hän niin häiriintyneeltä, että pelättiin hänen järkensä menettäneen. Ensinnä hän tunnusteli päätään, oliko se vielä paikoillaan ja ehjä, ja vasta sitten hän kehoitti väkeänsä katsomaan ylös. Yksi ja toinen nosteli päätään, mutta painoi sen taas paikalla alas, huomatessaan niin paljon muka kuolleita tovereita ympärillään, ja kului kotvanen, ennenkuin he ottivat uskoakseen, että kaikki olivatkin terveinä. Paikalla muuttui heidän käytöksensä ja ruokia kannettiin nyt runsaasti ja monenlaisia. Kovin he olivat mielissään, kun norsunluulla saattoivat ostaa niin kauniita helmiä. Petherick viipyi heidän luonaan kauan aikaa, tutkien maata ja kansaa, ja hän tuli vakuutetuksi siitä, että he olivat kaikkein ahnaimpia ihmissyöjiä, mitä Afrikassa tunnettiin. Eivät ainoastaan vihollisiaan he syöneet, vaan omia kansalaisiaankin, milloin vain sopi, ja heidän kesken kulki semmoinen maine, ettei kukaan niam-niam kuollut luonnollista kuolemaa, vaan että jokainen ainakin vanhana, ellei emien, joutui ruokapataan.

Myöhemmät matkustajat eivät kuitenkaan vahvistaneet näitä tietoja täysin oikeiksi. Piaggia niminen italialainen eli heidän luonaan kaksi vuotta ja sai päällikön tyttären puolisokseen. Veljekset Poncet tutkivat maata niin kauas, että näkivät vesien rupeavan kallistumaan vastakkaiselle puolelle.

Petherick tutki kauppamatkoillaan useita Bahr-el-Ghazaliin laskevista suurista joista ja löysi erään uuden haikaran ja kauriin. Hänen julkaisemansa kirjat herättivät melkoista huomiota ja Englannin hallitus nimitti hänet Khartumiin konsulikseen.

Ensimmäiset retket Sisä-Afrikan suurille järville.

Kilimandjaro ja Kenia.

V. 1844 perustettiin Mombasaan Afrikan itärannalle anglikaaninen lähetysasema, joka ei tosin saanut aivan paljoa aikaan kristinuskon levittämiseksi, mutta maantuntemusta sitä vastoin edisti sitä tehokkaammin. Kaksi saksalaista lähetyssaarnaajaa, Johan Ludvig Krapf ja J. Rebmann, vaelluksillaan silloin vielä tuiki tuntemattomassa sisämaassa löysi korkean vuoriston 300 kilometrin päässä rannikosta. Korkeimmalla kukkulalla oli ikuista lunta. He nousivat sille niin korkealle, kuin asutusta riitti. Tämä kukkula oli Kilimandjaro, ja seuraavana vuonna, v. 1849, Krapf löysi toisenkin lumikukkulan, Kenian, joka on edellistä pohjoisempana ja sitä hiukan matalampi. Samalla hän kuuli, että kauempana lännessä oli suuria vesiä, joihin joet näiltä vuorilta virtasivat.

Näitä löytöjä ei kuitenkaan sen ajan ylikriitillinen tieteellinen maailma uskonut, vaan otaksui sen, mitä molemmat lähetyssaarnaajat olivat luulleet ikuiseksi lumeksi, olevankin vain kalkkijauhoa, joka Alpeillakin muodostaa ikuisen lumen näköisiä valkoisia laikkoja. Vasta paljon myöhemmin, v. 1861, saksalainen matkustaja paroni v. d. Decken kävi Kilimandjarolla erään englantilaisen geologin seurassa, ja seuraavana vuonna hän erään maanmiehensä kanssa nousi sille aina 5000 metrin korkeuteen saakka ja näki useita lumivyöryjä sekä määräsi vuoren korkeuden ainakin 6000 metriksi (Kilimandjaron Kiho kukkulan korkeus on 6010 metriä).

Arabialaiset orjakauppiaat eivät silloin vielä olleet alkaneet tuhotöitään näillä seuduilla, mutta kauempana etelässä he olivat tunkeutuneet sekä Tanganjika että Njassa järville. Liittäen yhteen heidän kertomansa tiedot Viktoria-järvestä, Tanganjikasta ja Njassasta mainitut lähetyssaarnaajat luulivat Afrikan sisäosissa olevan valtavan suuren järven, todellisen sisämeren, jonka otaksuttiin peittävän kaiken sen maan, jonka käsittää näitten järvien kautta kulkeva kehäviiva.

Niin suuri maantieteellinen merkillisyys tietysti kiinnitti mieliä suunnattomasti, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruvettiin valmistelemaan retkiä tämän järven tutkimiseksi. Hyvällä syyllä nimittäin otaksuttiin, että se oli Valkoisen Niilin kauan etsitty lähde.

Burtonin ja Speken matka Tanganjikalle.

Richard Francis Burton, joka oli jo tehnyt monta vaarallista ja vaikeaa matkaa, muun muassa pyhiinvaeltajan valepuvussa käynyt Arabian pyhillä paikoilla ja Speken keralla yrittänyt tunkeutua Somalimaan kautta Niilin lähteille, esitti v. 1853 Englannin maantieteelliselle seuralle retkeä Sisä-Afrikan suurelle järvelle. Vasta v. 1857 retkikunta pääsi lähtemään Bagamojosta, joka on mannerrannalla Sansibaria vastapäätä.

Matka sisämaahan oli niihin aikoihin sangen vaikea, ja kokemuksia matkustamisesta oli vähän. Harvat olivat ne valkoiset, jotka olivat rannikkoa kauemmaksi uskaltaneet, eikä hyvin kaukana siitä ollut käynyt ainoakaan, lukuun ottamatta arabialaisia kauppiaita, joille sisämaa oli kauttaaltaan tunnettu aina Kongon latvoille saakka. Tie tunkeutui viljellyiltä mailta tiheikköihin ja rämeihin, joissa tukahduttava ilma, mätänevien kasviaineitten ja seisovan veden löyhkä ylläpitivät ainaisia kammon tunteita, sillä niihin aikoihin luultiin juuri näitä löyhkiä kuolettavan malarian tuojiksi, eikä osattu epäillä sääskiä muuta kuin vaarattomaksi, vaikka ylen kiusalliseksi maanvaivaksi. Mutta juuri sääsket tuota pikaa istuttivat vilutaudin idut sekä Burtoniin että Spekeen, niin että edellisen täytyi kannattaa itseään kiikkuverkossa, sillä eteenpäin hänen siitä huolimatta piti päästä. Speken kuume uudistui säännöllisin väliajoin, mutta Burton oli sairaana koko ajan, vieläpä Englannissakin kotiin palattuaan. Jonkin ajan hän oli halvaantunut ja sokeakin, jonka vuoksi löytäjän ilot enimmäkseen jäivät Speken osaksi.

Kasvullisuus oli runsas ja uhkuva. Tupakkaa, maissia, maapähkinöitä, papuja, monenlaisia palkokasveja ja bataatteja kasvoi runsaasti. Ananas oli rikkaruoho. Mangoa, melonipuuta, sitruunapuita y.m. puita kasvoi kaikkialla lähempänä merenrantaa ja alavilla mailla viljeltiin riissiä.

Kun rannikon matalista ja vesiperäisistä maista oli päästy, kohosi tie Usagaran korkeaan mäkimaahan ja siellä matkustajain terveys jonkun verran parani. Tie kulki jalojen tamarindilehtojen kautta, joista seutu oli nimensäkin saanut. Toisinaan kuljettiin aamulla ihanan avoimen maiseman kautta, mutta jo puolenpäivän aikaan oltiin korkeissa tiheiköissä, joissa mätänevät ruo'ot löyhkäsivät, tai metsissä, joissa kaatuneet lahot puut poluilla estelivät kulkijoita. Myombo joella muurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja sitä alinomaa kiduttivat tsetse-kärpäset, maan vitsaus, joita paitsi se olisi mitä parasta viljeltäväksi. Sekä kantajista että aaseista menetettiin jo täällä useita. Pitkin matkaa pikkukuninkaat nylkivät kauttakulkuveroja, mitä suinkin kukin sai irti lähtemään.

Näistä pikkukuninkaista eli sulttaaneista, joksi arabialaiset heitä sanoivat, oli todella ainainen vastus. Heidän valtakuntansa ei ollut kuin neljää- tai viittäkymmentä kilometriä leveä, mutta he hallitsivat sitä yksinvaltiaina. Heidän tärkein tulolähteensä oli maansa läpi kulkevain karavaanien verottaminen, ja kun vaatimukset olivat ylöttömät ja niistä oli tingittävä loppumattomiin, oli retkikunnan eteneminen jo tästäkin syystä hidasta.

Yhä korkeammalle kohosi tie, kunnes retkikunta tuli ylängölle, joka kauttaaltaan oli tuhatta metriä korkealla merenpinnasta. Maa oli siellä erämaanluontoisempaa ja elefantteja, sebroja ja kirahveja oli runsaasti. Jalopeuroista, leopardeista, sarvikuonoista, puhveleista, gnuista, kvaggoista, antiloopeista ei ollut puutetta ja metsämiehet kokivat monta jännittävää seikkailua hankkiessaan tästä riistarunsaudesta retkikunnalle ruuan apua. Mutta sitä enemmän koettivat maanasukkaat nylkeä kaikesta siitä, mitä retkikunnalle möivät. Polttavat päivänpaisteet ja kylmät yöt lisäsivät matkan rasituksia ja tunkkaisten rämeitten ja karujen palaneitten arojen ainainen vaihtelu ylläpiti tauteja ja vähentämistään vähensi matkueen mieslukua. Usagarasta tultiin Ugogoon, jossa ilma oli viileämpää ja kuivempaa, maa kauttaaltaan yhä korkeampaa. Täällä viljeltiin, riissin, puuvillan ja tupakan sijasta sorghumia ja maissia ja maanviljelys oli kokonaan vaimojen asia. Miehet metsästivät ja kävivät sotia.

Ugogosta tultiin »Kuumaahan», Unjamvesiin ja saavutettiin Kazeh, arabialaisten tärkein kauppakeskusta, 7 p. marrask. 1857. Matka rannikolta sinne oli kestänyt 134 päivää.

Unjamvesi ja sen kantaja-asukkaat.

Stanleyn mielestä, joka lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin matkusti näillä seuduilla, Unjamvesi on koko Itä- ja Keski-Afrikan kaunein maa. Se on avaraa aaltoilevaa lakeutta, joka vähitellen alenee Tanganjikaa kohti. Joltain korkealta paikalta katsoen näkisi laajoja metsiä, purppuraan vivahtavan, siellä täällä paljaitten kenttien katkaiseman lehväryijyn ja pehmeistä maan aalloista, jotka muistuttavat valtameren maininkia myrskyn jälkeen, kohoavan synkkiä typistettyjä vuorenkeiloja. Näköala ei ole vaihteleva, eikä maalaukellinenkaan, mutta siinä on yksitoikkoisuudestaan huolimatta jotain ylevää, lehdet hohtavat kaikin taivaankaaren värein ja etäältä katsoen ovat metsät lystilliseen sumuvaippaan kietoutuneina. Jokia ei ole monta, eivätkä ne ole suuria.

Tämän maan asukkaat ovat merkillisimpiä kaikista Keski-Afrikan asukkaista. Unjamvesiläinen on roteva, hyvänluontoisen näköinen mies, jonka kasvoilla aina asuu hymy. Keskellä yläleuan hammasriviä on aukko, heimomerkki, joka tehtiin hänen poikana ollessa. Päälaelta riippuu satoja hoikkia suortuvia, ruumiinrakenne on sopusuhtaisen kaunis. Unjamvesiläinen on kuin syntynyt kauppiaaksi ja matkustajaksi. Hänen heimollaan on ikimuistoisista ajoista ollut yksinoikeus tavarain kuljettamiseen maasta maahan; hänen apunsa oli jokaiselle matkustajalle tarpeen, jos hän tahtoi kuljettaa tavaroita rannikolta sisämaahan, olipa hän arabialainen kauppias tai eurooppalainen löytöretkeilijä. Tavallisesti merenrannan kaupungeissa, Bagamojossa, Kondukissa, Daressalaamissa ja Kilvassa aina tapasi joukoittain unjamvesiläisiä odottamassa jonkun karavaaninkuljettajan pestiä, melkein kuin merimiehet jossain suuressa satamakaupungissa. Mutta unjamvesiläinen vaati verraten hyvän palkan palveluksistaan. Lualaban rannoilla, Ukavendin metsissä, Ugandan ja Karaguen vuorimaissa, Urorin lakeuksilla, Ugogon ylängöllä, puistomaisessa Ukonongossa, Useguhhan rämeissä, Usagaran vuorisolissa, Ubenan erämaissa, karjanhoitoa harjoittavain Vatutain kesken Rufijin rannoilla, orjia myyvässä Kilvassa, kaikkialla tapasi Keski-Afrikassa Sansibarin sulttaanin vallan aikana unjamvesiläisiä kuljettamassa sisämaahan Amerikan pumpulikankaita, Maskatin karttuuneja, Saksan lasihelmiä, Englannin kalikoita ja metallitankoja.

Matkalla nämä ihmiset olivat tottelevaisia ja auliita. Kylissään he viettivät iloista elämää. Omaan laskuun matkustaessaan ja kauppaa tehdessään he ovat teräviä ja ovelia, rosvoina armottomia ja rohkeita. Mutta tämän kiertelevän elämän kautta heimo epäilemättä heikkoni. Kymmenestä vaalenevasta pääkallosta, joita virui Afrikan sisäosissa kauppateiden varsilla, oli kahdeksan matkan vaaroihin ja rasituksiin sortuneiden unjamvesiläisten.

Unjamvesin pohjoisosissa kansa oli erinomaisen uutteraa. Se sulatti itse rautansa ja valmisti melkein kaikki kuokat, mitä Tanganjikan ja merimaan välillä käytettiin. Unjanjembestä meren rannalle palatessaan karavaanit aina ostivat näitä kuokkia maksaakseen niillä Ugogossa vaaditut verot. Kuokista muut heimot sitten valmistivat keihäänsä, nuolenkärkensä ja sotatapparansa.

Tabora.

Unjamvesin pääpaikka oli Kazeh eli Tabora, Sansibarin arabialaisten rakentama ja asuma kaupunki, jossa suurille järville vievät kauppatiet yhtyivät. Nämä arabialaiset eivät kuitenkaan olleet puhdasrotuisia, vaan niin sekaantuneita neekereihin, että ihoväri ja usein kasvonpiirteetkin olivat neekeriläistyneet. Arabialaisia asui ympärillä maaseuduillakin. Taborasta säteilivät heidän liikeyhteytensä joka taholle. He möivät kankaita, koristeita ja kaikenlaisia teollisuustuotteita ja lähettivät rannikolle norsunluuta ja orjia.

Kazehin laajalta liikkuvilta arabialaisilta Burton ja Speke nyt saivat vähän oikeampia tietoja Sisä-Afrikan suurista järvistä, joita lähetyssaarnaajat olivat luulleet yhdeksi vedeksi. Arabialaiset tiesivät, että järviä oli kolme, Njassa ja Ujijin järvi, joka nykyään tunnetaan Tanganjikan nimellä, ynnä Ukerewe, jonka Speke sittemmin nimitti Viktoria Njansaksi. Sheikki, jonka vieraina retkeilijät olivat Kazehissa, tiesi Ukerewen, jolle arabialaiset olivat tämän nimen antaneet suuresta saaresta, olevan järvistä suurimman, mutta hän erehtyi siinä, kun luuli Afrikan itärannikolle virtaavan Juba joen siitä lähtevän. Molemmat retkeilijät olivat paikalla selvillä siitä, ettei Ukerewe voinut laskea itäänpäin, jossa oli suuri vuoristo edessä, vaan että sen täytyi olla Niilin lähdejärvi.

Speke tahtoi, että retki heti suunnattaisiin Ukerewelle, mutta kun arabialaiset arvelivat Usuin asukkaitten varmaan ryöstävän retkikunnan, päätti Burton lähteä Ujijin järvelle. Hän oli kuitenkin niin sairas, että hänen täytyi jättää johto Spekelle.

Unjamvesista, tästä kantajain luvatusta maasta, oli kuitenkin hyvin vaikea saada kantajia Ujijiin, ja lopulta täytyi uudelleen palkata samat kantajat, jotka olivat saattaneet retkikunnan merenrannalta Unjamvesiin. Vasta joulukuun puolivälissä retkikunta pääsi lähtemään liikkeelle Tanganjikaa kohti. Burton sai välillä halvauskohtauksen, vaikka pian parantuikin sen verran, että saattoi matkaa jatkaa kuuden miehen kantamassa kiikkuverkossa. Maa, jonka läpi tie nyt kulki, oli sangen kaunista: vuoroin ruohokenttiä, tiheitä viidakoita ja viljavia vainioita, joilla kasvoi reheviä laihoja, vihanneksia ja tupakkaa.

Tanganjika.

Unjamvesin hedelmällisistä seuduista tultiin maihin, jotka sota oli hävittänyt autioiksi. Maisemat olivat ryhmyisiä, mäkisiä, mäkien välillä oli syviä soita ja lisäksi oli kuljettava Malagarassin syrjäjokien poikki. Mutta vihdoin kuitenkin löi voiton hetki. Helmik. 13 p. 1858 Burton taudistaan ja raihnaudestaan huolimatta juoksi karavaanin etupäähän moittimaan erästä opasta ja siellä hänelle avautui näköaloista ihanin: Tanganjika vuorirantainsa helmassa. »Unohtaen vaivat, vaarat ja paluumatkasta tietämättä tunsin mielelläni kestäväni vaikka kaksi sen vertaa, mitä jo olin kestänyt, ja koko retkikunta näytti yhtyvän minun ilooni.» Samana päivänä he saapuivat Ujijiin. Speken näkö oli nyt auringon räikeän valon vaikutuksesta heikontunut niin, ettei hän toisinaan nähnyt paljon mitään.

Nämä olivat ensimmäiset valkoiset, mitä Tanganjikan rannoilla nähtiin, ja mustat »olivat mulkoilla silmät päästään», niin he hämmästyivät heidät nähdessään. Yhtä paljon molemmat valkoiset hämmästyivät järven kauneutta, vaikk'eivät voineetkaan sitä kauttaaltaan tutkia Burtonin sairauden ja asukkaiden vastarinnan vuoksi.

Tanganjikan rannalla Kannina niminen pieni kyläpäällikkö nylki molempia matkustajia armottomasti, mutta Ujijissa, joka silloin jo oli arabialaisten pääpaikka tällä rannalla, vastaanotto oli ystävällinen.

Molempain löytöretkeilijäin ensi huoli oli tietysti nyt lähteä tutkimaan tätä suurta järveä, purjehtimaan sen ympäri, jos suinkin mahdollista, mutta paikkakunnilla raivoavat sodat, sopivain veneiden puute ja sairaus vaikeuttivat kovin heidän pyrinnöitään.

Speke sai lopulta vuokratuksi yhdestä puusta koverretun suuren veneen, jolla kaksikymmentä alkuasukasta lähti häntä ja hänen neljää miestään viemään järven poikki Kasengen saarille, jossa eräällä arabialaisella oli suuri purjevene eli dhow. Tuskin he olivat taipaleelle lähteneet', kun raju myrsky oli hukuttaa aluksen kaikkineen.

Speken matka kulki aluksi rantaa pitkin, joka oli oudostuttavan autio, vaikka monet merkit osoittivat kyliä olleen ennen kyliäkin paljon. Orjastajat olivat ryöstäneet ja murhanneet väestön ja polttaneet kylät. Krokotiileja vilisi joka puolella, virtahepoja oli paljon, etenkin jokien suistamoissa. Kaksi käärmettä eli Tanganjikan vedessä, kaloja siinä oli runsaasti. Pitkäsarviset puhvelit töllistelivät kulkijoita ihmeissään, antilooppeja näkyi usein ja elefantteja oli silloin vielä, ennenkuin norsunluun metsästäjät olivat niiden lukua perin tuntuvasti vähentäneet, sangen paljon. Speke ei kuitenkaan saanut aluksensa kapteenilta, jolla selässään oli vuohen nahka arvonsa merkkinä, likimainkaan niin paljon tietoja kuin hän olisi halunnut, sillä uskonnolliset syyt estivät häntä vesillä puhumasta ja varsinkin maihin laskettaissa tai rannasta lähdettäissä oli puhuminen kovin paha enne.

Kapeimmalta kohdalta alus sitten onnellisesti kulki järven poikki ja Speke leiriytyi eräälle saarelle sen länsirannalla. Siellä hänelle sattui omituinen ikävä tapaturma. Kun hän illalla sytytti kynttilän järjestääkseen tavaroitaan, alkoi majaan joka puolelta tulvia mustia kovakuoriaisia. Väsyttyään niitä itsestään pois karistamaan Speke sammutti kynttilän ja vaipui uneen huolimatta siitä, että niitä juoksenteli hänen päällään. Äkkiä hän kuitenkin heräsi siihen, että muuan hyönteisistä tunkeutui hänen korvaansa. Turhaan hän koetti saada sen pois, hyönteinen vain ryömi pidemmälle ja pidemmälle, kunnes saavutti rumpukalvon ja nyt tuotti puremisellaan sietämättömiä tuskia. Kun Spekellä ei ollut käsillä tupakkaa, öljyä eikä suolaa, täytyi hänen kynäveitsensä nirkolla pistellä hyönteistä ja tosiaan hän saikin sen hengiltä mutta haavoitti samalla korvansa niin pahasti, että se tulehtui ja kävi märille pakottaen monta päivää armottomasti. Kasvot vääntyivät ja kun hän ei saattanut pureskella, täytyi hänen tyytyä liemiruokaan. Monta kuukautta hänen kuulonsa oli huono ja kovakuoriaisen kappaleita putoili korvasta vähin erin. Mutta korvan märkiintyminen helpotti silmäkipuja, niin että hänen näkönsä taas vähitellen palasi ennalleen.

Kasengen arabialainen ei voinut lainata Spekelle purjealustaan, kun hän itse tarvitsi sen miehistön käydäkseen Uruvassa kuparia hakemassa eivätkä muut olisi voineet alusta hoitaa. Arabialainen kehoitti häntä lähtemään kanssaan sisämaahan ja Speke oli vähällä suostua. Onneksi hän kuitenkin muutti mielensä ja palasi Burtonin luo Ujijiin. Se arabialainen näet ei milloinkaan palannut retkeltään, sisämaan ihmissyöjät kun hänet murhasivat.

Burton ja Speke tekivät sitten Ujiiista pienempiä veneretkiä pohjoista kohti ja Speke kulki niin kauas, että näki molempain rantain yhtyvän, mutta päätä hän ei saavuttanut. Maanasukkailta he kuulivat Rusisin laskevan järven päähän pohjoisesta käsin, joka ei kuitenkaan estänyt Burtonia myöhemmin, molempain retkeilijäin katkerasti riitauduttua, väittämästä vetten päinvastoin virtaavan poispäin ja Tanganjikan olevan Niilin lähdejärviä. Kun kului parikymmentä vuotta, ennenkuin seuraava tutkimusretkeilijä kävi Tanganjikalla, saavutti Burtonin mielipide paljon kannatusta ja se muun muassa paljon vaikutti Livingstonen käsityksiin ja matkoihin.

Burtonin ja Speken tavaravarat olivat huvenneet niin vähiin, että he Ujijissa olisivat joutuneet pahaan pulaan, elleivät sikäläisiltä arabialaisilta olisi saaneet tavaroita luotolla. Niillä he saattoivat matkustaa takaisin Kazehiin, saapuen sinne kaksitoista kuukautta sen jälkeen, kun olivat lähteneet Sansibarista. Snay niminen arabialainen sheikki jälleen otti heidät mitä vieraanvaraisimmin vastaan.

Burton oli arabian kielen etevä tuntija ja hän saattoi sen vuoksi Kazehin arabialaisilta hankkia mitä täydellisimmät tiedot heidän maantuntemuksestaan. Snay kertoi varsinkin Ukerewesta ja Uganda nimisestä suuresta rikkaasta valtakunnasta, joka oli sen länsirannalla; eurooppalaisille tämän maan nimikin oli siihen aikaan tuiki tuntematon. Sheikki oli itse käynyt Ugandassa ja nähnyt Ukerewe järven, vaikka Ugandan hallitsija sitten oli sulkenut maansa arabialaisilta. Sen eteläpuolella olevassa Karaguessa arabialaisilla sen sijaan oli edelleenkin kauppa-asemiaan.

Burton oli niin sairas, että hänen täytyi jäädä Kazehiin, mutta Speke lähti Ukerewe järvelle pyrkimään, nähdäkseen omin silmin, olivatko arabialaiset puhuneet totta. Hänen oli alussa vaikea saada väkeä tälle matkalle, mutta kun oli alkuun päästy, marssivat kantajat ja suojamiehet — Burtonilla ja Spekellä oli mukana pieni osasto Sansibarin sulttaanin belutshihenkivartijastoa — napisematta.

Taistelu tiestä.

Matka piti suurta karavaanitietä, joka Kazehista kulki järvelle. Eräänä päivänä tuli vastaan norsunluukaravaani. Kun molemmat karavaanit näkivät toisensa, painoivat kummankin miehet päänsä etukenoon ja törmäsivät yhteen kuin kaksi pässilaumaa, puskien toisiaan raivoisasti, kunnes toinen karavaani väistyi tieltä. Speke, joka ei tuntenut Afrikan tapoja, luuli karavaanien välillä syntyneen yleisen tappelun ja aikoi ensin lähteä isolla kepillä erottamaan tappelijoita, mutta kun siinä helposti olisi saattanut lyödä omiakin miehiä, ei hänellä ollut muuta neuvoa, kuin antaa tappelijain puskea toisiaan uuvuksiin asti. Ja sitten tappelu lakkasikin yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja kumpikin puoli jäi nauramaan valkoisen miehen kiihtymystä, hän kun ei tiennyt, että Afrikassa karavaanien oli tapana täten toistensa vastaan tullessa koettaa, kumman puolen oli väistettävä.

Ruokatavaroita oli viljalti, mutta niitä ei aina ollut helppo saada, muutamissa kylissä kun ei maksuksi huolittu muuta kuin kirjavia helmiä. Speken helmet taas kaikki olivat valkoisia. Kuninkaita oli taajassa ja kaikille niille oli veroa maksettava, ja olipa jossakin pikkuvaltakunnassa nainenkin ylimmän vallan haltija, ja tämä ei laskenut Spekeä menemään, ennenkuin oli saanut nähdä hänet. Kuningatar oli noin kuudenkymmenen ikäinen tarmokas eukko, sormet, käsivarret ja sääret täynnään kuparirenkaita, nilkoissa isot tukot kaikenlaisia lumoja. Kuningatar istahti Speken viereen, tarkasti hänen kenkänsä, housunsa, liivinnappinsa, takkinsa, pyytäen sitten takkia itselleen. Tämän jälkeen eukko alkoi imarrella vierastaan, kiitellen hänen käsiensä pehmeyttä ja verraten hänen kauniita hiuksiaan leijonan harjaan. Lopulta hän kuitenkin laski Speken menemään, ihmetellen vain hänen joutavaa kiirettään.

Speke Ukerewen rannalla.

Lähempänä järveä raivosi sota ja Speken täytyi tehdä melkoinen kierros. Vihdoin, heinäkuun 30 päivänä 1858, hän näki vilaukselta suuren järven rannatonta ulappaa ja tiesi nyt arabialaisten puhuneen totta. Monen tiheikön läpi täytyi kuitenkin vielä tunkeutua, monen joen poikki kahlata, ennenkuin laajempi näköala järvelle avautui.

»Oli aikainen aamu», Speke matkakertomuksessaan kertoo, »pohjoisella taivaanrannalla näkyi pohjoisen ja luoteen välillä rannatonta vettä, mutta järven leveydestä ei tässäkään saanut käsitystä, koska näköalaa vasemmalla puolella peitti saaristo, kukin saari muodostaen yhden ainoan kukkulan, joka kohosi kaksi- tai kolmesataa jalkaa yli vedenpinnan. Oikealla taas Ukerewen saaren läntinen niemi esti sillä puolella näkemästä järveä kauemmaksi. Sen vaaran alla, jolla minä seisoin, kulki kuitenkin järvestä haarautuva perukka kauas itäänpäin, jossa hämärässä etäisyydessä mannermaahan kuuluva kumpumainen kohennus käsittääkseni osoitti järven etelä- ja itäkolkkaa.»

Speken maksuvälineet olivat nyt niin lopussa, ettei hän voinut sen enempää jatkaa tutkimuksiaan, mutta hän päätti niin pian kuin suinkin palata takaisin paremmin varustettuna. Alkuasukkaitten tiedot yhä vahvistivat häntä siinä käsityksessä, että tämä järvi, jota he sanoivat Njansaksi eli »järveksi» — Speke lisäsi sanan eteen Viktoria — todella oli Niilin päälähdehaara.

Speken varat olivat tosin vähissä, mutta täällä jos missään saattoi karavaanin elättää maan luonnonantimistakin, mitään ostamatta. Speke oli innokas metsästäjä ja maa todellinen metsästäjän paratiisi. Milloin karavaani vähänkin poikkesi yleiseltä kulkureitiltä, aina se tapasi viljalta puhveleita, gnuita, kuduja, hartebeesteja, kauriita, pallahia ja pieniä saltiana-antilooppeja sekä lisäksi elefantteja, leopardeja, hyeenoja, kettuja ja metsäkarjuja. Trappeja, helmikanoja, fasaaneja, viiriäisiä, kurppia, hanhia, sorsia ja kalliokyyhkyjä oli runsaasti. Lisäksi oli kansakin ystävällisempää kuin etelämpänä, jossa asui paimentolaisheimoja. Elokuun lopulla Speke saapui takaisin Kazehiin, jossa väestö niin ilostui, että suurella joukolla tuli karavaania vastaanottamaan. Burtonkin oli liikkeellä olevain sotahuhujen vuoksi ollut sangen huolissaan matkakumppaninsa puolesta.

Syyskuun lopulla retkikunta lähti Kazehista kotimatkalle. Speke sai matkalla kouristustaudin, joka oli vähällä viedä häneltä hengen. Kumpaakin oli kannettava. Helmikuun alussa seuraavana vuonna (1859) retkikunta saapui merenrannalle.

Burton ja Speke olivat matkalla riitaantuneet ja kadehtivat nyt toistensa osuutta näistä suurimmista löydöistä, mitä Afrikassa oli siihen saakka tehty. He sopivat kuitenkin, ett'eivät mitään julkaisisi, ennenkuin olivat molemmat palanneet Englantiin, mutta Speke ei pitänyt sanaansa. Kun Burton huonon terveytensä vuoksi viipyi kauemmin lämpimissä maissa, esitti Speke yksin maantieteelliselle seuralle matkan tulokset ja sai tämän seuran kaikkivaltiaan sihteerin, Sir Roderick Murchisonin, lupauksen, että hänet viipymättä lähetettäisiin jatkamaan Niilin suuren lähdejärven tutkimista. Kun Burton palasi kotimaahan, oli juhlat jo juhlittu, ja vaikka kunnianosoituksia riitti hänellekin, jäi hän kuitenkin toiselle sijalle eikä sen koommin palannut Afrikkaan löytöretkeilijänä.

Speken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.

Burtonin ja Speken löydöt herättivät valtavaa huomiota kautta maailman ja niitä näköaloja, joita ne olivat avanneet, pidettiin niin lupaavina, että valtio yhtyi tutkimustyön jatkamista kannattamaan.

Englannin hallituksen varoilla Speke siis varusti uuden retkikunnan ja sai seuralaiseksi sille kapteeni J.A. Grantin, joka kuului Englannin armeijaan, kuten hän itsekin.

Lokakuussa 1860 retkikunta lähti Sansibarista. Se oli hyvin varustettu: siihen kuului muun muassa 60 aseellista sansibarilaista, ja kaikenlaisia kauppatavaroita oli runsaasti mukana. Jälkijoukkona kulki osasto Etelä-Afrikasta lähetettyjä hottentotti-sotilaita, jotka eivät kuitenkaan soveltuneet ilmanalaan, vaan olivat jotenkin pian palautettavat kotimaahansa. Muuleja ja aaseja käytettiin kuormankantajina, mutta ne eivät menestyneet, koska alavassa rannikkovyöhykkeessä tsetse-kärpänen oli yleinen. Painot sen vuoksi olivat kaikki ihmisten kannettavat. Speke aikoi tuoda matkaltaan kokoelman valokuvia Sisä-Afrikan maisemista ja kansoista, mutta märät levyt, joilla siihen aikaan valokuvattiin, olivat mustan teltan kuumuuden vuoksi niin hankalat ja koko menetelmä terveydelle niin vaarallinen eetterin nopean haihtumisen vuoksi, että Speken täytyi luopua tästä hommasta ja tyytyä kapteeni Grantin piirroksiin.

Usagaran ja sen penkereittäin kohoavien kauniitten vuorimaisemien kautta retkikunta nousi Ugogon aaltoilevalle ylängölle, jossa kuivuuden ja pohjoisten ja eteläisten naapurikansain rosvoretkien vuoksi vallitsi nälänhätä. Kansa, wagogot, olivat muutoinkin pahassa maineessa ainaisista rettelöistään. Kahta ahnaammin pikkupäälliköt nyt pyrkivät nylkemään yhä enemmän veroa, kuta kauemmaksi sisämaahan kuljettiin, kantajia karkasi ja kuivuuden jälkeen oli tullut tavallista rankempi sadeaika, maa oli joka puolella tulvillaan. Retkikunta olisi kuollut nälkään, elleivät sen johtajat olisi olleet niin oivallisia metsämiehiä ja riistaa olisi ollut niin runsaasti. Lopulta se ei kantajien puutteen vuoksi päässyt ensinkään etenemään. Tästä vaarallisesta asemasta sen pelastivat Unjamvesin arabialaiset, lähettäen avuksi seitsemänkymmentä kantajaa. Kun Speke Unjamvesin rajalla tarkasti retkikunnan, huomasi hän menettäneensä kuusi hottentottia, jotka olivat osaksi kuolleet,. osaksi oli lähetetty rannikolle, 25 Sansibarin sulttaanin orjaa ja 98 kantajaa, jotka olivat karanneet, kaikki muulit ja aasit ja varkauksien johdosta puolet retkikunnan omaisuudesta.

Unjamvesiä on kaikki Viktoria Njansan eteläpuolinen maa aina Rukwa järveen asti etelässä. Mistä se on »Kuumaan» nimen saanut, sitä ei vielä kukaan ole voinut selittää. Se lienee ennen ollut yhtenä valtakuntana, mutta oli nyt jakautunut moneen pieneen ja keskenään vihamieliseen alueeseen, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin kieli. Se on enimmäkseen aaltoilevaa ylänkömaata, siellä täällä joku rotkolaakso lampineen. Kansa on rotevaa ja niin voimakasta, että Unjamvesin miehet kantoivat kahta vertaa suuremman kuorman kuin muut. Samalla he olivat ovelia kauppiaita ja luullaan, että Unjamvesin asukkaat olivat sisämaan kansoista ensimmäiset, jotka ryhtyivät rannikon kanssa kauppaa tekemään. Ainakin viisi vuosisataa Unjamvesi on tehnyt kauppaa Sansibarin kanssa, mutta Sansibarin arabialaiset sinne asettuivat vasta satakunta vuotta takaperin.

Speke kuuli jälleen Unjamvesin arabialaisilta, että »Karaguen pohjoispuolella oli ihmeellinen vuori, joka oli niin korkea ja jyrkkä, että sille oli mahdoton kiivetä. Sitä harvoin näkyi, koska se oli pilvien sisässä, jossa sille satoi valkoista ainetta — lunta tai rakeita.» Arabialaiset puhuivat toisesta järvestäkin, joka oli aivan erilainen kuin Speken edellisellä matkalla näkemä Viktoria Njansa, vesi suolaista. Vuori tietysti oli Stanleyn sittemmin löytämä Ruwenzori, järvi Albert Njansa, jonka vesi on hieman suolahkoa. Tanganjikan laskuväylästä ja monesta etäisestä neekerikansasta he antoivat huomattavan oikeita tietoja, vaikk'ei Speke osannut antaa niille niin suurta arvoa, kuin ne olisivat ansainneet.

Unjamvesissa matkan jatkaminen viivästyi, kun taas oli vaikea saada kantajia. Itäpuoliset seudut olivat sodan jaloissa. Manua Sera niminen neekeripäällikkö oli noussut arabialaisia vastaan, ja tässä sodassa Speken parhaat arabialaiset ystävät saivat surmansa, muiden muassa sheikki Snay, ensimmäinen, joka oli käynyt Ugandassa Viktoria Njansan luoteiskulmilla. Luoteessa Usui nimisen maan sotainen päällikkö, Suvarora, sulki tien Karaguehen, Viktoria järven länsipuolella olevaan maahan, ja lännen ja pohjoisen puolella ryöstivät watutat, omituinen sotainen paimentolaiskansa, jonka sanottiin kuuluvan zuluihin ja heistä kauimmaksi pohjoista kohden edenneen, kun sulut yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella tekivät hyökkäyksensä Itä-Afrikkaan. Speke koetti saada kantajia Unjamvesin pohjoisosista, mutta huonolla menestyksellä, eikä asia siitäkään parannut, vaikka hän sai lyhytaikaisen rauhan solmituksi arabialaisten ja Manua Seran välillä. Speke jätti sen vuoksi Grantin ja osan tavaroista Unjamvesiin ja lähti yksin niine kantajineen, mitä hänellä oli, etenemään Usindshaan, ensimmäiseen vahumain hallitsemaan maahan. Vahumoiksi eli bahimoiksi sanottiin gallalaista ylimystöä, joka Niilin lähdemaihin oli perustanut useita valtakuntia ja ikimuistoisista ajoista oli niitä hallinnut. Speke oli täysin selvillä tämän ylimystön alkuperästä.

Speken täytyi sitten matkustella edestakaisin ja olla pienien neekeripäälliköitten ainaisten tuskastuttavien veronnylkemisten uhrina ja kaiken päälliseksi hän vielä kylmettyi ja sai vaarallisen, kuukausia kestävän yskän. Hänen karavaanejaan ryöstettiin, vaikka tavarat joskus toimitettiinkin takaisin. Useimmat hänen karavaanipäälliköistään olivat pettureita. Speke oli kuitenkin kuukausia ennen saanut lähetetyksi sanan Usuin ruhtinaalle Suvaroralle, joka oli Karaguen vahumaruhtinaan Rumanikan vasalli. Suvarora lähetti lähettilään valtikkansa keralla häntä luokseen kutsumaan, ja tästä Usindshan kavala päällikkö säikähti niin, että päästi hänet lokakuussa 1861 matkaa jatkamaan, toimittaen takaisin osan varastetuista tavaroista ja antaen hänelle jonkun verran kantajia. Grant jäi Usindshaan niiden tavarain kera, joita Speke ei saanut mukanaan kulkemaan. Speke matkaan lähtiessään oli »kurja kuin haamu näöltään, läähätti ja puhalsi askelenkin astuttuaan, olkapäät ryhdittöminä ja vasen käsivarsi riippuen voimattomana kuin halko, hän kun ei saattanut sitä liikuttaakaan.» Uskomattomien harmien ja vastuksien jälkeen, jokaisen pienimmänkin päällikön, jonka maan läpi kuljettiin, veroa vaatiessa, Speke saapui Usuihin Viktoria Njansan lounaiskolkkaan, vilkkaaseen mäkimaahan, jossa vahumoilla oli suuret karjat laitumella. Täällä varkaat joka yö ahdistivat retkikuntaa, kunnes yksi ammuttiin. Maanasukkaat tapauksen johdosta onnittelivat retkikuntaa, sillä vainaja oli ollut mahtava noita. He alkoivat nyt luulla, että valkoiset olivat vielä häntäkin mahtavampia noitia ja että heillä oli vallassaan yliluonnollisia mahteja. Tämä ei kuitenkaan estänyt Suvaroraa kiskomasta retkikunnalta veroa minkä suinkin sai irti lähtemään, mutta lopulta Speke kuitenkin pääsi matkaa jatkamaan.

Usuin ja Karaguen välillä oli autiota maata, jossa Speke jälleen saattoi virkistää mieltään koettujen ikävyyksien jälkeen, rauhassa nauttia maisemain ihanuudesta ja metsästää, sillä sielläkin oli tilaisuus metsästykseen erinomainen. Tässä ihanassa erämaassa retkikunnan luo saapuivat Karaguen kuninkaan Rumanikan lähettämät virkamiehet; nämä toivat seuraavan tervetulleen viestin: »Rumanika on käskenyt meitä paikalla tuomaan teidät palatsiinsa, ja jokainen kylä, johon tiellä poikkeatte, on velvollinen hankkimaan teille ruokaa kuninkaan kustannuksella; sillä Karaguen kuningaskunnassa muukalaisilta ei kiskota veroa.» Päivän toisensa jälkeen matka nyt piti kauniin ja viehättävän seudun kautta, jossa oli runsaasti sarvikuonoja, hartebeest-karjoja ja maanasukkaitten pitkäsarvisia nautakarjoja.

Rumanika.

»Uthenjan laaksosta lähdettyämme nousimme Njamvaran esivuoren poikki ja huomasimme nyt nousseemme viiden tuhannen jalan ilahuttavaan korkeuteen. Ah! kuinka siitä nautimme! — jokainen oli niin onnellinen siitä ajatuksesta, että pian saisimme tavata hyvän Rumanika kuninkaan.»

Karaguessa kaikki alipäälliköt olivat saaneet käskyn toimittaa retkikunnalle ilmaiseksi elintarpeita. Veroa ei kiskottu. Maa oli sangen kaunista, viljelykset hyvät, laitumet oivalliset, kuten tavaton riistarunsauskin osoitti, ja siellä oli paljon kauniita järviä. Rumanikan »palatsi» oli tämmöisen ylämaan järven rannalla. Paikalla kun retkikunta saapui, lähetettiin sille yllin kyllin olutta ja Spekelle valiotupakkaa. Speke antoi pyssyjen paukkua tervehdykseksi ja Rumanika, oikea jättiläinen miehekseen, tuli ja puristi sydämellisesti hänen kättään aito eurooppalaiseen tapaan.

»Rumanika ja hänen veljensä olivat molemmat jalon näköisiä miehiä…
Heillä oli hienot soikeat kasvot, suuret silmät ja korkea nenä, kaikki
Abessinian parhaan veren tunnusmerkkejä. Alati hymyilevä Rumanika käski
meitä istumaan maahan eteensä ja tiedusteli paikalla, mitä pidimme
Karaguesta, sillä hänen mieleensä oli iskenyt, että hänen vuorensa
olivat maailman kauneimmat; ja entä järvi, emmekö sitä ihailleet?»
Veitikkamaisesti hän niinikään kysyä, mitä Speke oli pitänyt
Suvarorasta ja Usuin vieraanvaraisuudesta.

Rumanikan palatsi oli, kuten muutkin samanlaiset rakennukset, kokoelma aitauksella ympäröityjä majoja, mutta lisäksi hänellä oli hyvin suuri vastaanottosali, jonka arabialaiset olivat hänelle rakentaneet ja koristelleet.

Speke saatettiin sitten kuninkaallisen perheen naisväen puheille, jotka, sekä kuningatar että prinsessat, olivat suunnattoman lihavia, he kun söivät vain maitoruokia. Eräästä heistä hän kirjoittaa: »Tämä ei kyennyt ylös nousemaan ja käsivarretkin olivat niin lihavat, että liha riippui niistä kuin isot täytetyt putingit. Sitten tulivat lapset sisään, kaikki abessinialaisen kauneuden esikuvia ja käytökseltään kohteliaita kuin gentlemannit ainakin.»

Rumanika veljineen otti retkikunnan lahjat vastaan kiitollisuudella, joka perin pohjin poikkesi Unjamvesin ja Usuin neekeripäälliköitten häijyistä tavoista. Hän kuitenkin sanoi, että jos joku toinen valkoinen vielä tulisi maahan, niin haluaisi hän semmoisen kellon — arabialaiset olivat siitä hänelle kertoneet — jolla on naaman kaltainen taulu vatsan päällä ja silmät, jotka pyörivät heilurin käydessä. Kovin tyytyväinen hän kuitenkin oli Speken antamaan revolveriinkin.

Rumanika pyysi Spekeä viipymään hänen maassaan, kunnes hän voisi lähettää Ugandan kuninkaalle sanan hänen tulostaan. Speke suostui tähän. Odotellessaan vastausta hän kuninkaan pääkaupungin läheisyydessä retkeillessään sattui näkemään Mfumbiron tulivuorien etäisiä keiloja. Hän arveli paikalla niitä Ptolemaioon Kuuvuoriksi, mutta ei kuitenkaan uskaltanut lähteä niitä lähempää tutkimaan. Jos hän olisi lähtenyt, olisi hän ehkä nähnyt vilahdukselta Ruwenzorinkin.

Vahumat.

Speke ei ollut ensimmäinen, joka tutustui Viktoria Njansan länsi- ja eteläpuolella vallitsevaan vahuma-kansaan. Jo parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat Sansibarin arabialaiset rannikolle tuoneet tiedon »valkoisista» ihmisistä, joita asui Kuuvuorilla. Speken matkan kautta tästä »valkoisesta» rodusta vihdoin saatiin tarkempia tietoja. »Tiedämme nyt», kirjoittaa siitä Sir H.H. Johnston, »että Viktoria ja Albert Njansan välisiin maihin ainakin kaksituhatta (myöhemmin hän lisää: kolme- tai neljätuhatta) vuotta sitten koillisesta hyökkäsi kaukaasialainen rotu, joka on gallain ja egyptiläisten sukua. Nämä vahumain esi-isät johonkin määrään sekaantuivat neekereihin, sen kautta tummenivat ja saivat villaisemman tukan. Tämä paimentolaiskansa toi mukanaan Abessinian tai Gallamaan karjaa, jonka sarvet voivat kasvaa kolmeakin jalkaa pitkiksi. Samaa karjarotua on Abessinian etelä- ja länsirinteillä yhä vieläkin ja Egyptin vanhoihin rakennuksiin sitä on kuvattuna muitten rotujen keralla. Lännessä päin tätä rotua tavataan Tshad järven seuduilla, jopa rappeutunutta lajia aina Nigerin lähteillä saakka… Vahumat perustivat valtakunnan, joka ulottui Unjoron pohjoisrajoilta Tanganjikan rannoille ja Niilistä Kongon aarniometsään. Tämä Kitaran vanha valtakunta hajosi moneksi pieneksi valtakunnaksi, joita enimmäkseen vahumat edelleenkin hallitsivat, vaikka Ugandan kuningassuku koko joukon neekeriläistyi naimalla neekereitä. Enimmäkseen vahuma-valtakunnat elivät sovussa keskenään ja vasta viime aikoina syttyi veriviha Unjoron ja Ugandan välillä. Neekeriväestö pitää vahumoja yliluonnollisina olentoina, he kun ovat maahan tuoneet sen vähän sivistystä, mitä sitä siellä on. Vahumaruhtinaat ylläpitivät keskenään seurustelua ja siitä he saivat koko laajat tiedot Sisä-Afrikan maantieteestä. He tiesivät, että heidän maittensa rajana lännessä oli läpitunkematon Kongo-metsä. Tanganjikan he hyvin tunsivat, Viktoria Njansan vielä paremmin, jopa sen takaisen Massaimaankin, Niilin juoksun Gondokoroon saakka ja tiesivät Rudolf-järvenkin olevan olemassa. Heidän hallituksensa erosi koko joukon Itä-Afrikan neekeriruhtinaitten vallanpidosta, heidän hoveissaan oli virkamiehiä ja arvonmiehiä ja maan hallinnossa vallitsi jonkinlainen järjestys. Heidän vaikutuksensa näyttää levinneen Kamerunista Sansibariin, Sudanin pohjoisrajoilta Nataliin saakka.»

Speke riensi nyt Viktoria Njansan pohjoispäähän löytääkseen sen paikan, josta Niili lähtee, eikä sen vuoksi joutunut tutkimaan järven länsirantaa, vaikka hänellä ilmeisestikin olisi ollut siihen hyvä tilaisuus. Järven länsirannan hän sen vuoksi piirsi liian kauas itään ja koko järven kooksi vain kaksikolmannesta siitä, mitä se todellisuudessa on. Järven korkeuden merenpinnasta hän jo edellisellä matkalla oli määrännyt melkein täsmälleen oikein. Speke oli Karaguessa kuullut Unjoron kuninkaan lähettiläältä, että valkoisia miehiä paraillaan nousi Niiliä pitkin Unjoroon, ja kiirehti löytämään Niilin lähtökohdan, ennenkuin Khartumista tulevat valkoiset sinne ennättäisivät: Tämä pelko tosin oli turha, mutta kylläkin luonnollinen.

Jätettyään Grantin Karaguehen säärtään parantamaan — Ugandan laki sitä paitsi kielsi laskemasta maahan sairasta miestä — Speke 16 p. tammik. 1862 kulki rajan poikki Ugandaan, ollen ensimmäinen valkoinen, joka sinne saapui. Matka piti pitkin ruokoisia rannikkomaisemia, joissa usein oli kuljettava umpisalmien ja toisinaan melkoisien jokienkin poikki. Speke oli vakuutettu siitä, että nämä joet tulivat »Kuuvuorilta», jotka hän oli Rumanikan pääkaupungista nähnyt, ja että Ptolemaioon tiedot Niilin lähteistä siis olivat aivan oikeat. Viktoria järvi oli itäinen lähdejärvi, jonka ympäri purjehtimiseen toiselta rannalta toiselle sanottiin kuluvan kuukausi; toinen, läntinen lähdejärvi, oli pienempi ja sen ympäri sanottiin kahdeksassa päivässä päästävän. Rantamaisemien kauneus herätti Spekessä vilkasta ihastusta.

Ugandan ihanuus.

»Minua halutti jäädä tänne kuukaudeksi, kaikki näytti niin miellyttävältä. Lämpötila oli ihanteellinen. Tiet olivat kaikkialla yhtä leveät kuin meidän valtamaantiemme, kautta pitkän ruohon leikatut, suoraan yli mäkien ja kautta metsäin, laaksojen — ne olivat hämmästyttävä vastakohta kaikkien naapurimaitten teille. Majat olivat niin puhtaat ja sirot, ettei niissä huomannut vähintäkään vikaa; sama oli puutarhain laita. Kaikkialla, missä vain kävin, näin paljasta runsautta ja rikkautta. Koko maa oli tyynen kauneuden kuva, rannaton meri taustanaan.» Ugandan väkiluku oli niihin aikoihin arvion mukaan neljä miljoonaa, mutta se on sen jälkeen uskonvainojen ja sisällisten sotien kautta paljon vähentynyt. Kansa luuli hallitsijaansa maailman mahtavimmaksi ja itseään kaikista kansoista onnellisimmaksi. Tuskinpa onkaan koko Afrikassa toista yhtä kaunista maata. Ilmastolla ei ole muuta vikaa kuin vaaralliset ukonilmat. Mtesa tosin teloitti hovilaisiaan armotta, mutta kansa itse ei tästä paljoa kärsinyt. Sillä oli runsaasti ruokaa, sillä banaanilehdot kasvattivat yllin kyllin hedelmiä ja vainiot vihanneksia ja viljoja. Joet, järvet ja suot olivat kaloja täynnään. Karja menestyi. Vuohia, lampaita ja siipikarjaa oli yllin kyllin. Ugandalaiset olivat jotenkin siveetöntä väkeä, mutta sopivaisuudesta ylen tarkkoja, jonka vuoksi he pukeutuivat viikunapuun kuoresta ja nahoista tehtyihin vaatteihin.

Mtesa.

Speken käydessä maata hallitsi jumaloitu nuori Mtesa, jonka isä Suna oli Sansibarista karanneelta belutshilaiselta sotilaalta ensiksi kuullut olevan toisenlaistakin maailmaa kuin ne neekerimaat, jotka joka taholla ympäröivät hänen valtakuntaansa. Mtesa polveutui vahanalaisesta hallitsijasuvusta, joka neljäsataa viisikymmentä vuotta oli yhtä mittaa hallinnut Ugandaa. Hän oli miellyttävän näköinen, iho kellertävän ruskea, kasvonpiirteet hieman neekerimäiset. Vaikka hänen palatsinsa olivat palmunrungoista, ruovoista ja ruohoista rakennetut, olivat ne siltä tavallaan suurenmoisia rakennuksia, toiset jopa viittätoista metriä korkeita. Permanto oli maasta ja kova kuin sementti, muuta maata korkeammalla. Majat oli ruokoseinämillä huoneihin jaettu. Permannolle oli tapana levittää hienoa hyvätuoksuista ruohoa matoksi ja tämän päälle leopardin nahkoja ja kauniisti koristettuja häränvuotia. Samanlaisista ruokokattoisista taloista muodostuivat myös kaupungit. Niiden ympärillä oli laajat puutarhat ja banaanilehdot ja ulkomaailmasta ne olivat erotetut korkeilla ruokoaidoilla, jotka olivat palmikoidut kaikenlaisiin vaihteleviin kirjauksiin. Uganda oli siis sangen pitkälle edistynyt sivistyksen tiellä. Uskonto oli henkien palvelemista, palvelluista hengistä toiset esivanhempien, toiset maan, ilman tai veden haltijoita. Papit olivat alkuaan vahumoja.

Speken ja Mtesan kohtaus.

Helmikuun 19 p. 1862 Speke ensi kerran näki Mtesan »kabungan» eli palatsin. Se ei ollut muuta kuin kokoelma ruokomajoja, mutta kun se peitti kokonaisen mäen laen, teki se etäältä nähden uhkean vaikutuksen. Speke luuli pääsevänsä Mtesan puheille yhtä suoraan ja helposti kuin Rumanikankin eteen, mutta siinä hän suuresti erehtyi. Hovilaiset pysäyttivät hänet ja huomauttivat, että Mtesan hovissa vallitsi mitä ankarin etiketti, jota oli ehdottomasti noudatettava. Speken täytyi antaa väkensä ampua tervehdyslaukaukset, jonka jälkeen heille vasta osoitettiin majat. Ne eivät Speken mielestä olleet tyydyttävät, mutta hän ei kuitenkaan tehnyt toraa.

Seuraavana aamuna Mtesan piti ottaa hänet vastaan juhlallisessa audienssissa. Speke pukeutui itse ja vaatetti seuralaisensa niin upeasti kuin saattoi. Hänen edellään kulki kaksitoista tulipunaisiin viittoihin puettua miestä ja jäljessään suuri luku kantajia, joilla jokaisella oli joku lahja kannettavanaan, ja kaikkein ensimmäisenä kannettiin Englannin lippua, »Union Jackia». Hovilaiset, joita oli kahden puolen, olivat ihastuneet ja huusivat: »irungi! irungi!» (kaunista! kaunista!), joten kulkue siis epäilemättä teki juhlallisen vaikutuksen — ellei se ollut paljasta kohteliaisuutta, sillä kohteliaisuus oli Ugandassa erinomaisen pitkälle kehittynyt.

Speke saatettiin ensin siihen pihaan, missä pienemmät hovilaiset oleskelivat, ja sieltä jonkun ajan kuluttua sen takana olevaan pihaan, jossa kuninkaan korkeimmat virkamiehet mitä kohteliaimmin ottivat hänet vastaan. »Miehiä, naisia, mullikoita, koiria ja vuohia, joita talutettiin nuorasta, miehet kantoivat kukkoja ja kanoja käsivarrellaan ja pieniä turbaanipäisiä paasseja kiiteli sinne tänne, ikäänkuin olisi henki riippunut siitä, kuinka nopeaan he pääsivät eteenpäin, jokainen puristaen nahkaviittaansa ympärilleen niin tiukkaan kuin suinkin, ettei vain paljaita sääriä vahingossakaan näkyisi.»

Spekeä pyydettiin tässä pihassa istumaan maahan pahimpaan päiväliekkoseen, kunnes Mtesa laskisi hänet puheilleen, mutta hän oli lujasti päättänyt halveksia kaikkea sopimatonta etikettiä ja sanoi, että ellei hän saisi istua tuolilla katosalla, menisi hän tiehensä. Hovilaiset kauhistuivat niin, että sitä oli sääli katsella. Ei kenenkään ollut tässä pyhässä huoneessa ollut sallittu istua muuta kuin maassa ja he pelkäsivät, että jos valkoinen mies täyttäisi uhkauksensa, saisivat he ehkä päällään maksaa tämän etiketin loukkauksen. Kysyttiin sen vuoksi Mtesalta, joka paraillaan pukeutui, mutta kun suotuisa vastaus viipyi liian kauan, lähti Speke muitta mutkitta takaisin majaansa, kaikki väkensä mukanaan. Speken miehetkin olivat niin kauhuissaan, että he nyt joka hetki odottivat pikkupaasseja noutamaan itseään teloitettaviksi. Mtesa ei kuitenkaan näyttänyt ajattelevan mitään semmoista, sillä hyvin pian saapui airuita, jotka käskivät Spekeä kiiruumman kautta palaamaan ja ottamaan rantatuolinsa mukanaan. Speke joi kuitenkin hyvässä rauhassa kupposen kahvia ja poltti piippunsa, ennenkuin hän uudelleen noudatti kutsua.

Ugandan hovilaiset olivat niin hämmästyneet Speken uhkarohkeudesta, että he otaksuivat hänellä varmaan olevan jonkun salaisen mahdin, joka teki hänet niin pelottomaksi. Häntä kehoitettiin istumaan rantatuolilleen, vaikka miesmuistiin vain hallitsija yksin oli ollut oikeutettu tuolilla istumaan, ja kutsuttiin sitten soittoniekkoja huvittelemaan häntä. Tanssien kuin karhut markkinoilla he soittivat jonkunlaista helmillä kirjailtua pilliä ja paukuttivat hurjasti maahan asetettuja kartiomaisia rumpuja.

Mtesa oli nyt pukeutunut ja Speke vietiin hänen eteensä. Hän oli neljän- tai viidenkolmatta ikäinen nuori mies, hiukset kammattu pitkäksi harjaksi, pukuna pitkä viitta, jota olkapään kohdalta pitivät kiinni vaskesta, messingistä ja helmistä tehdyt somat koristeet. Mtesa oli miellyttävän näköinen, rauhallinen, suurisilmäinen mies, kerrassaan vastakohta julmalle isälleen Sunalle, joka kautta Ugandan oli tullut suunnattoman vihatuksi. Mutta Mtesallekin myöhemmin annettiin liikanimi »Mukaabja», s.o. kyynelten aiheuttaja.

Kun Speke astui nuoren »kabakan», s.o. suurkuninkaan eteen, oli tällä toisella puolellaan korkeimmat virkamiehensä, toisella joukko naisnoitia, takanaan taas joukko vaimojaan ja naispalvelijoitaan, jotka herkeämättä täyttivät hänen juomamaljansa banaaniviinillä. Tulkin puutteessa eivät kesti-isäntä ja vieras juuri muuta voineet kuin tuijottaa toisiinsa, Mtesa kuitenkin käskien sanoa vieraalleen, että hän nostaisi hattuaan, avaisi tai sulkisi päivänvarjonsa, ja hänen väkeään näyttämään tulipunaisia viittojaan. Lopulta tuli kuitenkin tulkki ja Mtesa tämän kautta kysyi, oliko Speke »nähnyt hänet», ja Speken vastattua tähän kysymykseen katselleensa häntä puolen tuntia, otti Mtesa keihäänsä ja astua patsasteli ulos majasta, matkien naurettavalla tavalla jalopeuraa, kuten Ugandan hallitsijain tapana oli juhlallisissa tilaisuuksissa. Tuli sitten ilmi, että Mtesa Speken saapuessa oli luvannut ei syövänsä, ennenkuin näkisi hänet, ja nähtyään nyt nähtävänsä hän riensi syömään.

Pian Speke kutsuttiin hoviin uudelleen vähemmän juhlalliseen vastaanottoon ja nuori kuningas kyseli nyt Speken kotimaasta ja maista, joiden läpi hän oli kulkenut, hovilaisten ja Speken omain palvelijainkin ryömiessä maassa. He eivät uskaltaneet vilkaistakaan hallitsijaan ja sitä varsinkin varoivat, ett'eivät vahingossakaan sattuisi katsomaan Mtesan vaimoihin, joita hänellä nyt oli kerallaan. Speke kuitenkin moitti miehiään heidän arkailustaan ja rohkaistakseen heitä nousi ja tuijotti mustiin kaunottariin, kunnes häntä kehoitettiin istumaan rautaiselle telttatuolilleen, jota ugandalaiset nyt kunnioittivat jonkinlaisena valtaistuimena. Jälleen Mtesa sitten käski kysyä Spekeltä, oliko tämä nähnyt hänet, ja esitti lukemattomia muitakin kysymyksiä, joutamatta kuitenkaan odottamaan niihin vastausta, kysymysten ja vastausten kun täytyi käydä ensin jonkun hovi virkamiehen ja sitten monen tulkin kautta.

Speke lopulta väsyi tähän turhaan puheleikkiin ja käski tuoda sisään kuninkaalle aikomansa lahjat, jotka ilahuttivat Mtesaa kuin lasta. Kultasormus ei häntä kuitenkaan ihastuttanut niinkuin ampuma-aseet, ruuti, työkalut ja helmet ja etenkin se tulipunainen vaate, jolle ne pantiin. Kutakin lahjaa joku hovivirkamies ensin siveli likaisella kädellään, hieroen sitä sitten lievästi puhtaita kasvojaan vastaan, ennenkuin se annettiin kuninkaalle. Tämä näytti aika ajoin siihen määrään ihmettelyn valtaamalta, kun esineitten käytäntö hänelle selitettiin, että hän itsekin unohti hovietiketin ankaran säännön, joka olisi vaatinut peittämään kaikki hänen eteensä tuodut esineet. Lopulta lahjat kuitenkin syydettiin vaatteihin mullin mallin, paassit kantoivat ne pois ja audienssi oli siihen päättynyt.

Mtesan hovi.

Mtesan hovi oli merkillinen virkamiesjärjestelmästään. Pääministeri oli ennen samalla sotaväen ylipäällikkökin. Jotkut viroista olivat perinnöllisiä, luultavasti muistoina entisistä läänitysoloista. Muita virkamiehiä oli kuninkaan napasuonen ja rumpujen vartija, kuninkaallisten hautain vartija, kuninkaan sisarien vartija, ylimmäinen rahastonhoitaja, kyökkimestari, ylimmäinen oluenpanija y.m. Aikain kuluessa monet näistä toimista olivat muuttuneet vain kunniaviroiksi. Järjestelmän näyttävät hamilaiset valloittajat tuoneen mukanaan. Yhteiskunta oli jakautunut säätyihin melkein samaan tapaan kuin muuallakin maailmassa.

Valtakunnan etevimpien velvollisuus oli käydä säännöllisesti tervehtimässä hallitsijaa, ja joko heille annettiin lahjoja taikka heitä piestiin; kumpikin oli armonosoitus, josta piti nöyrimmästi kiittää. Kuningas Mtesan aamu-audienssissa oli paljon tointa, valtionasiat olivat hoidettavat, hovimenot mitä ankarimmin noudatettavat, käskyjä annettava, tuomioita julistettava, lahjoja vastaanotettava. Päälliköt toivat karjaa, taikka mitä muuta olivat saaneet kokoon haalituksi, taiteilijat toivat jaloimpia teoksiaan, metsästäjät harvinaisia eläimiä kuninkaan eläinkokoelmaan. Hovipoikia hääräili edes takaisin ja kaiken aikaa soittajat pitivät raakamaisilla koneillaan korvia vihlovaa meteliä. Kolme päivää kuukaudessa kuningas oli yksikseen, uhraten jumalilleen. Toisin ajoin hän teki pyhiinvaellusretkiä, kaikki vaimonsa mukanaan, toisinaan retkiä Viktoria Njansalle ja eräällä moisella retkellä Spekekin oli mukana.

Speke, joka oli kaunis, miehuullinen, ystävällinen ja suora mies, saavutti sekä oikullisen tyrannin, kuningattarien, ylimysten että koko Ugandan kansankin rajattoman suosion. »Partani», hän kirjoittaa, »oli useimpien keskustelujemme pääsisällyksenä; kaikki ugandalaiset lupasivat vast'edes syntyä karvaisin naamoin.» Mutta kuninkaan kanssa oli silti usein sangen vaikea tulla toimeen, sillä hän kyseli väsymättä, mutta harvoin viitsi odottaa vastausta. Hänen orjamaiset hovilaisensa heittäytyivät yhtämittaa maahan mahalleen, hokien väsymättä »kiitän nöyrimmästi», sanoipa tai tekipä kuningas heille mitä tahansa. Usean kerran Speke sekaantui asioihin pelastaakseen jonkun kuningattaren tai hovipojan hengen, kuninkaan tyhjän tautta tuomittua hänet teloitettavaksi. Eräällä huviretkellä Njansan rannoille sattui seuraava tapaus:

Eräs Mtesan vaimoista, »sangen viehättävä olento ja todella parhaita koko valikoimasta, poimi hedelmän ja tarjosi sitä kuninkaalle, luullen epäilemättä tekevänsä hänen mielikseen; mutta Mtesa suuttuikin silmittömästi kuin mielipuoli ja sanoi, että oli ensi kerta, kun nainen oli ollut niin röyhkeä, että oli uskaltanut hänelle mitään tarjota, ja käski hovipoikia ottamaan hänet kiinni, sitomaan ja viemään mestattavaksi. Tuskin oli kuningas tämän saanut sanotuksi, kuin koko hovipoikalaumassa jokainen irroitti turbaaninauhan päästään ja hyökkäsi kuin ahnas kotkaparvi kuningattaren kimppuun, joka vihastuneena siitä, että mokomat pienet poikalopit uskalsivat häneen koskea, valitti kuninkaalle ja yritti torjua heitä pois kuin kärpäsiä. Mutta sukkelaan hänet otettiin kiinni, sidottiin ja raastettiin pois, hänen pääministeriä Kamuravionaa ja 'Mzungua' (minua) avukseen huutaessa, vaikka Lubuga, lempisisar, ja kaikki muut naiset polvillaan halailivat kuninkaan sääriä, rukoillen anteeksiantoa sisarelleen. Kuta enemmän he rukoilivat armoa, sitä raaemmaksi Mtesa kävi ja lopulta otti paksun kepin ja alkoi sillä pehmittää uhriparan päätä. Tähän saakka olin suurimmalla huolella välttänyt, etten puuttuisi kuninkaan mielivaltaisiin julmuuden töihin, koska tiesin, että semmoinen sekaantuminen alkuasteella olisi vaikuttanut enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta hänen viimeinen ilkityönsä oli kuitenkin englantilaiselle verelleni liikaa, ja kun kuulin nimeäni, 'Mzungu' (valkoinen mies), yhä säälittävästi huudettavan, niin hyökkäsin kuninkaan luo ja seisauttaen hänen kohotetun kätensä pyysin häntä säästämään tämän naisen hengen. Tietysti olin vaarassa paikalla menettää omankin henkeni, kun näin estin tyrannia oikkuansa toteuttamasta; mutta hänen oikkunsa kääntyikin kummankin ystäväksi. Väliintulon uutuus sai hänetkin hymyilemään ja vaimo paikalla laskettiin irti.»

Speke oli eronnut Grantista tammikuussa 1862; vasta saman vuoden toukokuussa molemmat matkustajat uudelleen yhtyivät. Grant oli kaiken aikaa ollut niin sairaana, ettei hän kyennyt kartoittamaan järven rantaa.

Niilin alku.

Kuukauden toisensa jälkeen he odottivat, mutta eivät päässeet edes pois lähtemään. Kun Mtesa vihdoin suostui antamaan heille oppaita, oli heidän kuljettava pohjoista suuntaa Niiliä kohti paikkaan, joka oli satoja kilometrejä alapuolella sen paikan, missä joki järvestä lähtee. Speke ei siis olisi voinut itse todeta, että Ukerewe on Niilin lähdejärvi, mutta hänpä Niiliin yhdytettyään palasikin sitä ensin ylöspäin siihen saakka, jossa se Viktoria Njansasta lähtee, ja saavutti näin Niilin vasenta rantaa viikon päivät ylöspäin kuljettuaan Mtesan oikusta huolimatta tarkoituksensa. Aivan joen niskasta, siitä, missä se järvestä lähtee, hän löysi monta metriä korkean putouksen, joka sai Riponin putouksen nimen Englannin maantieteellisen seuran silloisen presidentin kunniaksi.

Riponin putous.

Heinäk. 28 p. 1862 Speke seisoi Riponin putouksen rannalla, kuvaten sitä seuraavin sanoin: »Vaikutus oli niin valtava kuin olla saattoi: rehevä puistomaisema, suurenmoinen, kuutta tai seitsemääsataa jardia leveä joki pikkusaarineen ja kallioineen — edellisillä kalastajain majoja, jälkimmäisillä päivää paistattelevia lintuja ja krokotiileja — upeat, korkearuohoiset rantaäyräät, taustassa reheviä puita ja plataaneja, joiden alla näkyi syöviä topi- ja hartebeest-laumoja, ja vedessä virtahevot purskuttivat vettä sieraimistaan ja jalkaimme juuresta nousi lentoon trappeja ja helmikanoja.»

Unjotossa.

Speke miehineen laski sitten jokea veneillä, mutta heidän lähestyessään niitä seutuja, joissa suuri Kioga järvi on, asukkaat eräässä kylässä Unjoron rajalla osoittivat niin suurta vihamielisyyttä, että hänen täytyi erota joesta ja kulkea maisin Unjoron pääkaupunkiin. Matkalla Spekeen yhtyi Grant ja yhdessä molemmat matkustajat sitten kulkivat edelleen Unjoron pääkaupunkiin.

Unjoro on paljon köyhempää maata kuin Uganda, ja sekä kansa että hallitsija olivat paljon vihamielisempiä. Ensin retkikuntaa ei tahdottu laskea maahan ensinkään, ja kun se oli sinne päässyt, ei sitä tahdottu enää laskea pois. Kuningas Kamurasi, jonka pääkaupunki oli Kafun ja Niilin välisellä niemellä, käytti sitä aikaa, jonka hän retkikuntaa pidätti, kiskoakseen siltä, mitä suinkin sai irti lähtemään. Speke sai täällä kuulla lännessä olevasta suuresta järvestä (Albert Njansasta), mutta ei päässyt sinne matkustamaan.

Speke oli kotimaassaan sopinut Petherickin kanssa, että tämä lähettäisi häntä vastaan Gondokorosta käsin apuretkikunnan, ja kun hän Unjorossa sai kuulla jonkun päivämatkan päässä olevan valkoisia kauppiaita, arveli hän sitä juuri täksi apuretkikunnaksi ja lähetti uskollisimman miehistään, Bombayn, sitä tapaamaan. Tämä palasi pian ilotiedoilla, uusiin vaatteihin puettuna ja jo etäältä ilmaisten riemuaan pyssynlaukauksilla. Hän oli tavannut, ei tosin apuretkikuntaa, mutta joukon »turkkilaisia», s.o. erään maltalaisen kauppiaan De Bonon palveluksessa olevia Sudanin neekereitä, jotka olivat leiriytyneet Gondokoron eteläpuolelle, kahdeksan päivämatkan päähän tästä kaupungista. Unjoron kuningas vihoviimein päästi heidät lähtemään. Marraskuun 9 p. he astuivat veneihin ja laskivat Kalu jokea Niiliin, joka sillä paikalla vielä oli leveä, järvimäinen, ja sitten osa maata, osa Niiliä pitkin veneillä kulkien, saapuivat Kamman koskelle, josta Speke päätti oikaista suoraan maan poikki, koska Niilin sanottiin tekevän suuren mutkan ja Gondokoroon mennessä olevan paljon koskia.

Matkalla Gondokoroon.

De Bonon miesten leiri tavattiin ja siellä oli vastaanotto intohimoisen riemuisa. Speken miehet juhlan kunniaksi hummasivat yhden viikon yhteen mittaan. Mutta Speke ja Grant eivät voineet aikaansa yhtä iloisesti viettää, heidän kun täytyi joka päivä nähdä, kuinka säälimättömästi »turkkilaiset» pettivät ja nylkivät maanasukkaita heidän kanssaan kauppaa tehdessään. Speken täytyi odottaa, kunnes he olivat loppuun suorittaneet norsunluukauppansa ja lähtivät paluumatkalle, sillä hänellä ei ollut enää niin paljon omaisuutta, että olisi voinut omin voimin päästä edes Gondokoroon, Egyptin eteläisimmälle asemalle. »Turkkilaiset» ottivat joka kylästä väkipakolla kantajia sen, minkä tarvitsivat.

15 p. helmik. 1863 Speke ja Grant saapuivat Gondokoroon, oltuaan kolme vuotta matkallaan. Gondokorossa he tapasivat maanmiehensä Samuel Bakerin, joka vaimonsa keralla oli matkalla etelää kohti heitä etsimään. Gondokoroon saapui Petherick'kin vaimonsa keralla, mutta Speke oli hänelle niin vihoissaan siitä, että hän oli uskonut avun tuonnin De Bonon miesten asiaksi, ettei hän enää huolinut Petherickin avusta, vaan matkusti Bakerin aluksella Khartumiin. Hän teki Petherickille suuren vääryyden, sillä tämä oli kyllä jo vuotta ennen käynyt Gondokorossa samalla asialla, mutta kun hän oli palkaton konsuli, ei hän voinut jäädä sinne vuosikausiksi odottamaan. Speken syytökset saivat sitten aikaan, että Petherick menetti konsulivirkansa ja vielä kauppansakin, sillä egyptiläiset, jotka olivat hänelle vihoissaan siitä, että hän oli orjakauppaa vastustanut, juonivat nyt hyvällä menestyksellä häntä vastaan.

Speke ja Grant palasivat Eurooppaan keväällä 1863. Matka, löydöt ja Speken matkakertomus herättivät mitä suurinta huomiota, vaikkeivät julkiset hyvitykset olleetkaan kovin suuria. Speke oli ensimmäisessä sähkösanomassaan ilmoittanut, että »the Nile is settled» (Niilin kysymys lopullisesti ratkaistu), mutta tämä ei estänyt Burtonia asettumasta vastakkaiselle kannalle. Hän julkaisi Petherickin kanssa teoksen osoittaakseen, että Speken löytö olikin verraten vähäpätöinen. Käyttäen hyväkseen Speken tunnustusta, että hän harvassa kohdassa kävi itse järven rannalla, Burton kielsi sen olemassa olonkin, väittäen paikalla olevan monta järveä ja suota. Niilin päävesi muka tuli Albert Njansasta, jonka Baker oli vähän myöhemmin löytänyt, ja sen takaa Tanganjikasta saakka. Asian piti tulla julkisen väittelyn alaiseksi Englannin tiedeseuran kokouksessa Bathissa, mutta juuri kun kokouksen piti alkaa ja Burton oli asettunut paikalleen, vanhan matkatoverinsa ilmestymistä odottaen, saapui tieto hänen tapaturmaisesta kuolemastaan metsästysretkellä. Mies, joka oli niin monet vaarat kokenut, sai odottamatta surmansa kotiseudullaan haulikkonsa tapaturmaisen laukeamisen kautta.

Myöhemmät matkustajat osoittivat, että Speken käsitys Niilin lähteistä oli pääasiassa oikea. Hänen suurin erehdyksensä oli se, että hän piirsi sille monta lähtöhaaraa Viktoria-järvestä, vaikka Riponin putous on ainoa. Erehdys johtui siitä, että eräiden syrjäjokien lähteet ovat niin lähellä järven pohjoisrantaa, että Speke jonkin verran etäämmältä rantaa seuraillessaan tuli kulkeneeksi niiden poikki ja luuli niiden itse järvestä alkavan. Viktoria Njansan luoteisen lahden, Kavirondo-lahden, josta Speke kuuli huhuja, hän piirsi liioitellen hyvin suureksi ja kuuli sille väärän nimen, Bahri-Ngo.

»Speke oli», lausuu hänestä tunnettu Afrikan tutkija Sir H.H. Johnston, »Afrikan löytöretkeilijöistä suurimpia, ehkä vain Stanleyn ansiot ovat suuremmat. Harvinainen tarmo, mielenlujuus, urheus, maltti ja rautainen terveys täytyi sillä miehellä ollakin, joka saattoi voittaa Sansibarin ja Viktoria Njansan väliset esteet ja tunkeutua tältä järveltä Niilin laivaliikkeen päätekohtaan. Unjamvesin ja Viktoria-järven välillä retkikunta oli vähällä joutua tuhon omaksi. Mtesan oikut tuottivat sille monet vaarat, monta kertaa Kamurasi Unjorossa uhkasi sille tuhon tuottaa ja muita vaaroja odotti Madin ja Barin maissa, mutta lopulta se kuitenkin pääpiirtein ratkaisi Niilin kysymyksen. Viktoria Njansa voitiin Speken matkan johdosta piirtää kartalle likimain oikein, Albert Njansan muoto ja laajuus arvata sangen tarkkaan ja Valkoisen Niilin juoksu piirtää osapuilleen. Päiväntasaajan Afrikan merkillisestä vahumaylimystöstä ja Ugandan barbaarisesta hovista saapui nyt ensimmäinen tieto. Speke paljasti Niilin salaisuudet, samoin kuin Stanley Kongon. Vain aukkojen täyttäminen jäi myöhempien tutkijain asiaksi.»

Grant toi matkalta runsaita kokoelmia.

Niilin tutkimisen myöhempiä vaiheita.

Samuel Baker.

Samuel Baker oli nähnyt paljon maailmaa, ennenkuin hän lähti Niilin lähdejärville Speken ja Grantin työtä jatkamaan. Ollen varakkaan kauppiaan poika hän jo varhain saattoi noudattaa matka- ja seikkailuhaluaan. Viljeltyään plantaasseja, rakennettuaan rautateitä Unkarissa ja siellä tutustuttuaan toiseen vaimoonsa, metsästettyään karhuja, metsäkarjuja, susia, hirvaita ja kauriita Vähässä Aasiassa, hän v. 1861 saapui Kairoon vaimonsa keralla, matkustaakseen sieltä Spekeä ja Grantia vastaan. Valmistaakseen itseään tätä vaikeaa tehtävää varten hän ensin päätti tutkia Atbaran, viimeisen syrjäjoen, joka Niiliin vettään tuo.

Baker Atbaralla.

»Parinkymmenen mailin rasittavan matkan jälkeen», hän kirjoittaa, »saavuimme Atbaran ja Niilin yhtymäkohdalle; kaiken matkaa oli vasemmalla kädellä karua hiekkaa silmän siintämättömiin, jota vastoin oikea ranta mailin päähän Niilistä vielä kykeni kasvattamaan kääpiömimoosoja ja Asclepia giganteaa… Atbara on omituinen joki; ei ollut sitä paikkaa, josta se ei olisi ollut ainakin tuhattakahtasataa jalkaa leveä, ja toisin paikoin se oli paljon leveämpi. Äyräät, joiden korkeus oli 25—30 jalkaa, olivat epäilemättä tulvain aikana olleet veden alla, mutta nykyisin joki oli kuollut, ei vain osaksi kuivunut, vaan hiekkauoma niin hehkuva, että auringonvalon heijastus oli melkein sietämätön. Äyräillä kasvoi runsaasti hyphaene-palmuja, jotka ovatkin ainoat varjon antajat. Useat allikot olivat melkoisen suuret ja syvät. Tulvan aikana Atbaran uoma on hirmuisena koskena, jonka voima äkkimutkiin kaivaa parin-, kolmenkymmenen jalan syvyisiä kuoppia. Näihin syvänteihin sitten jää vettä, muun uoman kuivaessa… ja täten syntyneissä lampareissa kiehuu suurta kalaa, mahdotonta krokotiiliä, kilpikonnaa ja toisinaan niissä vilisee virtahepojakin… Erämaan eläinten, gasellien, hyeenain ja villiaasien, on pakko tulla näille lampareille juomaan… Palmuissa parveilee lukemattomia kyyhkyskarjoja ja aamuin ja illoin saapuu tuhansittain helmikanoja juomaan ja taas matkaan lähteäkseen.»

Kesäkuun lopulla kuumuus oli kerrassaan tukehduttava, mutta samaan aikaan Baker sai kokea Abessinian alppimaan lumensulamisen ja rankkasateiden vaikutukset. Hän makasi juhannusaattona puoleksi nukuksissaan vuoteessaan joen rannalla, kun hän äkkiä kuuli jyminää, ikäänkuin etäisen ukkosen ääntä. Tämä ääni yhä koveni, kunnes se herätti arabialaisetkin, jotka nyt hyökkäsivät telttaan ja huusivat »joki! joki!» — »Kavahdimme jalkeillemme silmänräpäyksessä ja tulkkini huudahti aivan suunniltaan kauhistuksesta, että joki lähestyi ja että se etäinen jyrinä olikin lähestyvän veden pauhua… Väestäni suuri osa nukkui jokiuoman paljaalla hiekalla ja tuskin ennätti kavuta jyrkän törmän päälle, ennenkuin vesi pimeässä yllätti heidät… joki oli saapunut kuin 'varas yöllä'. Kun aamu valkeni, seisoin uljaan virran, erämaan ihmeen rannalla! Eilen sillä paikalla oli vain karua hohtavaa hiekkaa, reunoillaan kuihtuneita pensaita ja puita paarteenaan. Ei ainoakaan pensas voinut ylpeillä lehdestä, ei ainoakaan puu luoda varjoa: mimoosain rungoilla hauras kummi halkeili… Yhdessä yössä tapahtui tämä ihmeteltävä muutos… Kuin kokonainen kansainvaellus tulvavesi anasti uomaa, joka sitä myöten muuttui 1500 jalkaa leveäksi, viittätoista tai pariakymmentä jalkaa syväksi juhlalliseksi virraksi. Bamburuokoja, pehkoja ja kaikenlaista ruhkaa kiiti ohitseni virran kantamina. Minä käsitin, mikä oli tapahtunut: Abessiniassa satoi ja suli lumi. Abessinian rankkasateet ja sulava lumi ovat Niilin tulvain pääsyyt.»

Baker matkusti Atbarasta Kassalaan, joka sitten myöhemmin tuli kuuluksi dervishien ja italialaisten taistelusta. Kassala on Mareb joen varrella, joka ennen lienee laskenut joko Niiliin tai Atbaraan, mutta nykyisin häviää erämaahan Kassalan pohjoispuolella. Kassalan lounaispuolella hän jälleen yhdytti Atbaran, joka hänen mielestään oli lyhyellä matkalla suuresti muuttanut muotoaan. Poissa oli aava hiekkaerämaa, jonka halki joki alempana virtasi samalla tasolla kuin muukin maisema. »Kuljettuamme näköjään aivan vaakasuoran, 45 mailin levyisen lihavan lietelakeuden poikki, saavuimme äkkiä syvän, viittä tai kuutta mailia leveän laakson reunalle ja näimme sen pohjalla, pari sataa jalkaa maan yleistä tasannetta alempana, Atbaran virtaavan. Vastakkaisella puolella jatkui lännen taivaanrantaa kohti samaa lakeata tasannetta.

»Lähdimme sitten laskeutumaan, joelle. Laakso oli täynnään kuruja ja rotkoja, maanvieremiä ja putaita; koko monta mailia leveä notkelma ilmeisestikin oli joen työtä. Kuinka suunnattomia aikoja joki lieneekään tarvinnut kaivaakseen laa'asta pöytämästä tämän syvän ja leveän laakson? Tämä oli se mahdikas maanraataja, joka oli Ala-Egyptin deltamaan peittänyt viljavalla lietteellään. Näillä laajoilla lihavilla tasanteilla vesi ei kokoonnu joiksi, vaan vaipuu maan sisään. Laakson rinteistä sen vuoksi tuon tuostakin kumpuaa esiin lähteitä, jotka huuhtovat pois hienompia maahiukkasia ja vievät niitä jokeen. Sadeajalla tapahtuu maanrepeämiä ja rinteiltä juoksee laaksoon liejuvirtoja, ja kun joki virtaa alati tulvivana koskena, lohkeilee löyhää äyrästä jokeen, jossa maakappaleet tuota pikaa hajoavat. Atbara on silloin paksua kuin hernerokka ja sen liejuiset vedet toimittavat yhä uudelleen ja uudelleen samaa virkaa, jota ovat kautta aikain toimittaneet. Näin joki myllersi maata meidän saapuessamme sen partaalle laakson pohjalle. Arabialainen nimi 'Bahr-el-Aswad' (musta joki) on hyvin ansaittu. Se on Egyptin musta äiti, joka yhä kuljettaa lapselleen samaa ravintoainetta, josta se on deltan rakentanut. Olkoot Niilin lähteet missä tahansa, Atbara joka tapauksessa on Egyptin äiti!»

Baker ihastui suuresti komeaan arabialaiseen rotuun, joka näillä seuduilla asui.

Atbaran arabialaiset.

Seuraavalla tavalla hän kuvaa erästä täällä tapaamaansa vanhaa sheikkiä: »Hän oli komein arabialainen, mitä olen vielä milloinkaan nähnyt. Ikää hänellä oli kahdeksankymmenen vuoden vaiheilla, mutta siitä huolimatta hän oli suora kuin keihäs ja näytti olevan vain viiden- tai kuudenkymmenen ikäinen. Ruumiinrakennukseltaan hän oli herkulesmainen, kuutta engl. jalkaa kolmea tuumaa pitkä, hartiat ja rinta olivat valtavan leveät, nenä erinomaisen kaareva. Suurten tuuheitten, aivan valkeitten kulmakarvain alta katsoivat kotkan silmät. Sangen vahva lumivalkea parta valui hänen rinnalleen keskivaiheille saakka. Hänellä oli valkoinen turbaani ja valkoinen kashmiriabbai eli pitkä viitta, joka ulottui kaulasta kantapäihin. Täydellisempää erämaan patriarkkaa ei voisi mielessään kuvitella, jos tahtoisi henkilöistyttää Abrahamin kansansa etupäässä.»

Tällä uljaalla vanhalla sheikillä oli mukanaan kymmenen poikaansa, joista useimmat olivat yhtä pitkiä miehiä kuin hän itsekin. Lapsia hänellä oli paljon mutta epäilemättä nämä heimot melkein kokonaan tuhoutuivat mahdin kapinaa seuranneissa surkeissa sodissa.

Baker nousi Atbaran vartta aina joen latvaosille saakka, metsästellen siellä suurta riistaa Hamranin arabialaisten keralla. Nämä arabialaiset kaatoivat elefantteja siten, että ajoivat niitä takaa ratsain ja pitkällä miekallaan yhdellä iskulla katkaisivat kinttusuonen. Kirahveja ja antilooppeja oli viljalta, maa akaasialehtoineen Abessianin vuorimaan liepeillä kuin avointa englantilaista puistomaisemaa. Siellä täällä kasvoi jättiläismäinen baobab eli apinanleipäpuu. Joessa oli m.m. keuhkokalaa (Protopterus).

Atbaran latvoilta Baker kulki Abessinian ylängön läntisiä liepeitä Rahadille, Sinisen Niilin syrjäjoelle, joka juoksee melkein yhdensuuntaisesti kuin Dinder joki, laskien sitä Khartumiin. Sieltä hän kauniin puolisonsa kera lähti nousemaan Niiliä, Spekeä ja Grantia vastaanottamaan. Hän tapasi heidät Gondokorossa, kuten olemme ennen maininneet, vei heidät veneellään Khartumiin, ja Speke jätti hänelle perinnöksi Niilin toisen lähdejärven löytämisen.

Baker Albert Njansalla.

Orjain ja norsunluun kauppiaat koettivat kuitenkin kaikin tavoin estää Bakeria palaamasta Speken reittiä bari-neekerien maahan ja saivat hänen miehensä Khartumissa kapinoimaan. Baker pääsi kuitenkin lähtemään, matkassaan 90 miestä, kameeleja, hevosia ja muuleja. Orjakauppiaita ja vihamielisiä maanasukkaita välttääkseen hän ensin teki kierroksen itää kohti ja sai taivutettua puolelleen Ibrahim nimisen orjakauppiaan, joka ensin koetti silläkin puolella kiihoittaa kaikki maanasukkaat retkikuntaa vastaan. Hän tuli sitten Lotukamaahan, vuorimaahan, jossa oli runsaasti elefantteja ja kirahveja ja jonka tavallisia neekereitä muodokkaammat asukkaat olivat taitavia seppiä. Hänen sieltä jatkaessaan matkaa melkein kaikki kantajat karkasivat, ja kun kameelit olivat jo Madi-maassa kuolleet, täytyi Bakerin hylätä kaikki tavarat, jotka eivät olleet aivan välttämättömiä, ja vain ampumatarpeet ja Kamurasi kuninkaalle annettavat lahjat mukanaan he jatkoivat matkaa, yhdyttäen Niilin molempien järvien välissä Kamman koskilla. Baker olisi tästä mielellään laskenut Niiliä Albert Njansaan, mutta Unjoron asukkaat estivät sen ja pakottivat hänet kulkemaan oikopäätä Kamurasin pääkaupunkiin. Kamurasi ottikin Bakerin ja hänen vaimonsa hyvin vastaan, ja se oli onni, sillä Baker oli kuumeesta kuoleman sairaana. Mutta pian hän kuitenkin näytti pahan luontonsa ja kielsi Bakeria matkustamasta Albert Njansalle. Orjain ja norsunluun kauppias Ibrahim oli ostanut kaikki tarvitsemansa tavarat ja jälleen lähtenyt Unjorosta. Kaikki Bakerin kantajat, kolmeatoista lukuunottamatta, olivat karanneet. Huomatessaan kuitenkin, ettei Bakerilta voinut enempää kiristää, Kamurasi, vielä kaksipiippuisen rihlan saatuaan, päästi hänet menemään, antaen hänelle kaksi opasta ja kolmesataa miestä saattoväkeä. Saattoväki kuitenkin täytyi piankin palauttaa takaisin levottomuutensa vuoksi. Tavalla tai toisella, hankkien kantajia kylästä kylään, pääsi Baker sittenkin kaikista vaikeuksista ja onnettomuuksista huolimatta tunkeutumaan Albert Njansan rannoille, yhdyttäen järven Vakovia nimisessä paikassa, joka on sen kaakkoiskolkassa. Tällä taipaleella rouva Baker oli kuolla auringonpistokseen — häntä kannettiin paareilla — ja Baker itse oli kuumeesta puolikuolleena.

Mutta tämän tuntemattoman järven löydettyään he unohtivat kärsimyksensä. »Se oli ihana päivä», kirjoittaa Baker. »Me olimme kulkeneet erään syvän notkon poikki ja paraillaan nousimme ylös vastakkaiselle puolelle. Riensin edellä mäen päälle ja sain nyt nähtyjen vaivain palkan, sillä allani lepäsi rannaton, hopealle hohtava vedenpinta, jota etelää ja lounatta kohti levisi niin laajalti kuin silmä kantoi. Sydänpäivän aurinko valoi sille loistettaan. Lännessä kohosi järvestä 80—100 kilometrin päässä pariatuhatta metriä korkeita sinisiä kukkuloita. Mahdoton on minun kuvata sitä voitonriemua, joka mieleni valtasi. Vihdoin olin saanut palkkani Afrikassa viettämäini vuosien työstä — ja englantilainen oli tämän voiton voittanut!»

Vaikka Baker seisoi kaakkoisrannalla, luuli hän kuitenkin näkevänsä etelän puolessa »rannattoman ulapan», jota ulottui sille suunnalle silmän siintämättömiin. Luultavasti järvellä Bakerin käydessä oli koko joukon auerta, joka siellä on sangen yleistä. Rannattoman ulapan asemesta he muutoin olisivat etelässä aivan lähellä nähneet Ruwenzorin valtavan lumivuoriston. On usein ihmetelty, että Bakerit näin saattoivat erehtyä tämän järven maantieteellisistä seikoista, mutta paitsi luonnollista liioittelemisen halua, oli tähän syynä sekin seikka, että he etelän ilmalla näkivät Semlikin leveän laakson, joka näytti järven jatkolta ja epäilemättä aikanaan onkin ollut Albert Njansan jatkona. Samat jyrkät ylänköäyräät, jotka sulkevat Albert Njansan, rajoittavat Semlikin laaksoakin. Ruwenzorin liepeet Baker näki ja nimitti ne Sinivuoriksi.

Järven rannalla oli kylä, joka harjoitti suurta kalanpyyntiä. Yhdestä puusta koverretulla veneellä Baker vaimonsa keralla sitten lähti seuraamaan järven itärantaa koillista kohti, kunnes tuli siihen paikkaan, jossa Niili siihen vetensä purkaa. Pitkin matkaa näkyi virtahepoja ja krokotiileja. Niiliä hän sitten nousi ylöspäin aina Murchisonin putoukselle saakka, joka oli jäänyt Spekeltä näkemättä. Niilin vesi putoo siinä korkeitten kallioseinämien välissä äkkijyrkkänä könkäänä 40 metriä. Maisema on suurenmoisen ihana ja vain sen syrjäisyys ja kulkuneuvojen huonous on syynä siihen, että se on niin vähän tunnettu. Tältä putoukselta Baker vielä kulki rantaa pitkin aina Kamman putoukselle saakka, mutta sitten kantajat jälleen karkasivat ja parikunta joutui niin vaikeaan tilaan, ettei pelastuksesta enää näyttänyt olevan mitään toivoa. Pari kuukautta täytyi syödä metsän ruohoja ja homehtuneita jauhoja. Harvoin he maanasukkailta saivat jonkun linnun särpimeksi. Sitten Kamurasi jälleen alkoi heitä kiusata, kärttäen Bakerilta apua sukulaistaan Fowukaa vastaan. Bakerin epäröidessä kulki Niilin poikki eräs De Bonon norsunluu-karavaaneista, jonka johtaja oli Fowukan liittolainen. Hän aikoi juuri hyökätä Kamurasin armeijan kimppuun ja varmaan olisi sen helposti voittanut, hänellä kun oli 150 pyssyä, mutta Baker silloin pystytti Kamurasin leiriin Englannin lipun ja varoitti De Bonon väkeä, että Unjoron kuningas nyt oli Englannin suojeluksen alainen. Bakerin uhkauksista säikähtyen norsunluukauppiaat peräytyivät Niilin pohjoispuolelle, mutta Kamurasi palkitsi saamansa avun siten, että hän nyt esti Bakeria ensinkään lähtemästä Unjorosta. Samaan aikaan kuitenkin Ugandan kuningas Mtesa, kuultuaan valkoisen miehen saapuneen Unjoroon ja epäillen Kamurasia, ettei tämä laskenut häntä Ugandaan matkaa jatkamaan, lähetti suuren armeijan Unjoroa hävittämään. Kamarasi pakeni johonkin Niilin saareen, jättäen Bakerin Karuman putouksille ilman ruokavaroja ja juhtia, tulemaan toimeen, miten taisi. Baker sai kuitenkin lähetetyksi sanan orjain ja norsunluun kauppiaalle Ibrahimille, ja tämä tulikin apuun. Matkalla he kuitenkin olivat saada surmansa bari-neekerien maassa, nämä kun olivat nousseet kapinaan orjakauppiaita vastaan. Eivät vielä Gondokorossakaan matkan vaikeudet lakanneet, sillä Niili oli jälleen alkanut tukkeutua ja Khartumissa raivosi rutto. Toukokuussa 1865 Baker vaimonsa keralla saapui Khartumiin, kulki sieltä jokea Berberiin ja Berberistä kameeleilla erämaan poikki Suakiniin.

Bakerin retki herätti suurta huomiota ja hänet sen johdosta aateloitiin. Julkaisemassaan kartassa hän tavattomasti liioitteli Albert Njansan kokoa ja semmoisena se sitten esiintyi kartoilla hyvän aikaa. Speke oli paljaiden kuulopuheiden mukaan piirtänyt järven paljon oikeammin. Baker kannatti Burtonin otaksumaa, että Tanganjika oli Niilin eteläisin lähdejärvi, ja tämä ennakkoluulo se sai hänet näkemään Albert järven monta vertaa todellista suurempana.

Baker masentaa orjakaupan.

Mehemet Ali ehkä todella aikoi lopettaa orjakaupan, mutta olot olivat häntä voimallisemmat. Orjuus oli niin syvälle juurtunut Niilin laakson oloihin, ettei sitä ollut helppo hävittää, ja kun kävi ilmeiseksi, että siitä saataisiin hyvä tulolähde, niin alkoivat Egyptin viranomaiset päin vastoin sitä suosia. Orjakauppiaita pakotettiin maksamaan yksi punta veroa jokaisesta orjasta, ja siitä karttui valtiolle paljon tuloja.

Mehemet Alin jälkeläinen Ismail sitä vastoin päätti täydellä todella ryhtyä orjakauppaa lopettamaan, toivoen siten saavuttavansa Euroopan suosion. Paremmaksi varmuudeksi siitä, että työ tulisi rehellisesti suoritetuksi, hän uskoi sen Sir Samuel Bakerille, joka löytöretkeilijänä oli saavuttanut suuren kuuluisuuden ja hyvin tunsi Niilin yläjuoksulla vallitsevat olot. Baker nimitettiin Sudanin ylimaaherraksi, sai ruhtinaallisen palkan ja kokonaisen armeijan työnsä toimittaakseen. Oloja, joihin hänen nyt tuli aikaan saada muutos, hän kuvaa seuraavasti:

Orjain ryöstö Niilin yläjuoksulla.

»Rikkaat ja hyvin viljellyt seudut olivat autioina, naisia ja lapsia raastettiin orjuuteen, maakyliä poltettiin ja sato ryöstettiin tai tuhottiin, väestö karkoitettiin, maallinen paratiisi oli muutettu helvetiksi ja alkuaan ystävällinen maanasukas oli käynyt vihamieliseksi vieraita kohtaan. Sanalla sanoen, orjakaupan jäljet olivat paljasta hävitystä.

»Ne orjastajat ja orjakauppiaat, jotka olivat syynä kaikkeen tähän rajattomaan kurjuuteen, olivat suurimmaksi osaksi arabialaisia ja Egyptin alamaisia, jotka olivat hylänneet alkuperäisen toimensa, maan viljelemisen Sudanissa, ja ruvenneet Khartumin kauppiaitten palvelukseen. Rikkaimmalla näistä kauppiaista oli palveluksessaan kokonaista kaksituhattaviisisataa arabialaista, ja tämä armeija oli jaettu moneen osastoon, jotka kuljeskelivat Keski-Afrikassa orjia hankkimassa ja rosvoamassa. Nämä hurjat joukot oli pyssyillä asestettu ja jonkinlaiseen sotilaalliseen kuriin harjoitettu. Ne oli jaettu komppanioihin, ja usein niitä komensivat vakinaisesta sotaväestä karanneet sotamiehet. On arvioitu, että noin viisitoistatuhatta kediivin alamaista toimi »mustan norsunluunkaupan» ja orjastuksen alalla Valkoisella Niilillä.

»Jokainen kauppias anasti jonkun määräalueen, jota hän hallitsi täydellisenä tirannina. Voidakseen paremmin pitää piiriään kurissa hän perusti siihen jonkinlaisia sotilas-asemia, joissa kussakin oli noin kolmensadan miehen vartijaväki. Siten näitten kauppiaitten aseelliset joukot anastivat laajoja maa-aloja ja usein tekivät yhden neekerikansan kanssa liiton sen avulla rosvotakseen toiselta kansalta naiset, lapset ja karjan. Orjastajain laajasta toiminnasta antaa käsityksen se, että yhdellä ainoalla kauppahuoneella oli mokoma »oikeus» harjoittaa ihmismetsästystä alueella, joka oli 300.000 neliökilometriä laaja. Tämän kauppahuoneen rosvokomppaniat saivat siis rankaisematta murhata, ryöstää, polttaa ja hävittää maassa, joka oli alaltaan lähes Italian kokoinen!

»On mahdotonta arvata, kuinka paljon orjia Sudanissa vuosittain tehtiin. Mutta minä otaksun, että ainakin 30.000 neekeriä pidettiin vankina orjakauppiaitten leireissä, taikka oli matkalla Valkoisella Niilillä ja Darfurin ja Kordofanin kauppateillä. Ihmishukka, johon orjastus ja orjain pahoinpitely on syynä, on hirvittävä. Välitön seuraus orjakaupasta on, että sen alaisten seutujen väestö pakenee, heillä kun ei ole muuta neuvoa, elleivät tahdo tyynesti nähdä, että heidän vaimonsa ja lapsensa rosvotaan, taikka elleivät tahdo sortajiinsa liittyä, lähteäkseen naapuriheimon naisia ja lapsia ryöstämään. Kamala anarkia käy siten vallitsevaksi niissä seuduissa, joissa orjakauppiaat mellastavat, ja kaikkialla näkyy vain hävitystä, petosta ja hirvittävimpiä konnatöitä.»

Saalis jaettiin siten, että apuna olleet alkuasukkaat saivat ryöstetyn karjan, orjakauppiaat taas kaikki tytöt ja nuorukaiset. Vanhukset ja kelpaamattomat lapset armotta surmattiin. Seuraavalla retkellä sama rosvojoukko liittyi johonkin toiseen heimoon ja lähti sen keralla sotaan samaa heimoa vastaan, joka sitä vast'ikään oli auttanut. Nuoret ja kauniit tytöt myytiin haaremeihin, toiset palvelijoiksi. Miehet pistettiin joko Egyptin varakuninkaan, taikka jonkun aasialaisen ruhtinaan sotajoukkoon, toisia käytettiin maanviljelijöiksi taikka muihin töihin. Osa kuohittiin, niin että he kelpasivat eunukeiksi. Darfurissa oli oikea laitos tätä varten; myöhemmin harjoitettiin silpomista vielä suuremmassa määrin Assiutissa Niilin varrella, ja kaikista muista veivät voiton — koptilaiset munkit. Sen alaiseksi joutuivat orjakaravaanien voimakkaimmat ja kauneimmat 8—10 vuoden vanhat pojat. Tyttölapsia taas leikattiin siten, että he sitten olivat hedelmättömät. Vakinaisen isännän saatuaan orjat kuitenkin joutuivat jotenkin hyvän kohtelun alaisiksi, koska he olisivat karanneet, jos heitä olisi huonosti pidetty. Usein orjakauppiaat möivät omia lapsiaan, joita heille olivat synnyttäneet neekerivaimot.

Bakerin retkikunta.

Näihin oloihin piti Bakerin nyt saada parannusta aikaan. Hänellä oli käytettävänään armeija, jossa oli 1200 egyptiläistä, arabialaista, neekeriä ja turkkilaista sotamiestä, jota paitsi hänellä apunaan oli moniaita eurooppalaisia. Rouva Baker oli jälleen mukana retkellä. Kolme höyrylaivaa ja joukko muita aluksia kuljetti retkikuntaa Niiliä ylöspäin. Mutta Khartumiin päästyään Baker piankin sai kokea, että tehtävä oli paljon vaikeampi, kuin kukaan oli osannut aavistaakaan, sillä ei ollut ainoatakaan kediivin alamaista, joka ei olisi ollut orjakaupalle suosiollinen. Sen vuoksi koettivat kaikki parhaan kykynsä mukaan ehkäistä Bakerin toimintaa.

Baker perusti aluksi Gondokoroon tukiaseman ja pakotti ympäristön neekerit tunnustamaan kediivin yliherruuden. Kaupunki sai nimeksi Ismailia. Oli tosin joku verta taisteltavakin, mutta sotaiset bari-neekerit Baker voitti. Suunnattomalla vaivalla hän oli saanut laivansa nostetuksi Gondokoroon saakka, mutta suurille järville hän ei voinut niitä viedä, vaikka oli toivonut. Toimintaa jatkettiin kuitenkin sillekin suunnalle ja perustettiin useita asemia, joista Lado ja Dufile ovat tulleet tunnetuimmiksi sen kautta, että Emin pasha niitä sittemmin niin sitkeästi puolusti mahdia vastaan. Kun Baker ei voinut laivalla nousta Unjoroon, lähti hän sinne maitse. Siellä hallitsi nyt Kabbarega, joka luonnonlahjoiltaan oli vielä kehnompi kuin hänen isänsä Kamurasi. Kabbaregan täytyi kuitenkin ottaa retkikunta kohteliaasti vastaan, hän kun pelkäsi Bakerin muutoin valloittavan hänenkin maansa. Baker oli saanut kiinni muutamia orjastajia, jotka olivat olleet Unjorossa orjia rosvoamassa, ja hän antoi piestä heidät kuninkaan nähden, josta unjorolaiset suunnattomasti hämmästyivät. Orjat, jotka enimmäkseen olivat unjorolaisia, hän antoi vapauttaa ja lupasi, että kaikki muutkin Unjorosta otetut orjat, mitä vain käsiin saataisiin, samalla tavalla vapautettaisiin.

Baker sitten otti maan Egyptin kuninkaan omaisuudeksi, ja asukkaat alussa näyttivät olevan hyvillään siitä, että pääsivät niin mahtavan suojeluksen alaisiksi. Mutta ystävyyttä ei kauaa kestänyt, pian Kabbarega koetti petoksen kautta tuhota koko retkikunnan ja syntyi sota. Siinä hänen pääkaupunkina, Masindi, poltettiin, mutta lopun lopulta Bakerin kuitenkin täytyi kääntyä takaisin ja kiittää onneaan, että sotajoukkonsa keralla pelastui. Paluumatkalla hän nimitti erään toisen ruhtinaan Unjoron kuninkaaksi, mutta Kabbarega kuitenkin piti sangen kauan puoliaan, ja vasta englantilaisten ottaessa haltuunsa Egyptin perinnön Niilin latvoilla Kabbaregakin menetti valtaistuimensa ja vietiin, samoin kuin niin moni muu musta majesteetti, maastaan pois, Seychellien saarille.

Unjoro muutoin on Sisä-Afrikan esihistoriassa siitä merkillinen maa, että sieltä lähtivät leviämään hamilaiset vahumat, jotka neekerien keskuuteen perustivat valtakuntia ja heille toivat myöhemmän kivikauden kulttuurin, metallien käytön ja karjanhoidon.

Baker alkoi sitten järjestää sen laajan alueen hallintoa, jonka hän sotaretkellään oli saattanut Egyptin vallanalaisuuteen. Elokuusta 1872 maaliskuuhun 1873 hän toimi näissä hommissa, perustaen aseman Niilin rannalle lähelle Karuman koskea ja toisen Fatikoon, sille oikotielle, joka sieltä lähtien katkaisee Niilin mutkan ja Dufilessa taas yhdyttää joen. Huhtikuun alussa Baker palasi Gondokoroon ja kolme kuukautta myöhemmin Khartumiin.

Orjakaupalle hän oli antanut ankaran iskun, mutta kun hän nyt palasi kotimaahansa, eivätkä egyptiläiset viranomaiset jatkaneet hänen työtään, kohosi tämä kauppa pian entiseen mahtiinsa.

Yrjö Schweinfurth Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla.

Tutustumme nyt löytöretkeilijään, jonka päämäärät olivat kokonaan tieteelliset.

Yrjö Schweinfurth oli syntynyt Riiassa saksalaisista vanhemmista, Saksan yliopistoissa kasvatuksensa saanut, ja saksalaisilla varoilla hän teki Afrikan sisäosiin tutkimusretkensä.

1860-luvun alussa hän tutki Nubian, Ylä-Egyptin, Lounais-Abessinian ja näiden maitten ja Punaisen meren välisten seutujen kasvullisuutta. Palattuaan tältä retkeltä Saksaan hän päätti lähteä töitään jatkamaan Bahr-el-Ghazalin vesistösyvänteeseen ja saapui sitä varten v. 1867 Suakiniin. Tutkittuaan Suakinin eteläpuolisten vuoristojen ja Atbaran lähdeseutujen kasvistoa hän lähti Niilin laaksoon ja nousi jokea Khartumiin, jonne hän saapui marraskuussa 1868. Seuraavan vuoden alussa hän lähti varsinaiselle tutkimusretkelleen Bahr-el-Ghazalin, »gasellijoen», vähän tunnettuihin seutuihin.

»Kun aamuauringon säteet valaisivat virtaavan joen matalia yksitoikkoisia rantoja», kirjoittaa Schweinfurth Valkoisesta Niilistä, »näyttivät ne melkein valtamereltä, niin laaja oli se matka, jonka joki suoraan, matkailematta juoksi eteenpäin… Rantamaisemat pysyivät penikulmittain muuttumattomasti samoina. Harvoin etäinen vuori tai mäki vilkastutti yksitoikkoisuutta.» Huomio kiintyi pian niihin hämmästyttävän suuriin hanhi- ja sorsalaumoihin, joita näkyi päivät pääksytysten. Ja molemmilla rannoilla kävi laitumella suunnattomia karjalaumoja, joiden oli tapana tulla joelle juomaan. »Joen pinnalla soutelevat paimenet, koirat veneen perässä uiden, karjojaan milloin minnekin saatellen.» Schweinfurth kuvaa seikkaperäisesti jokivarren ja ylempänä olevien Niilin rantarämeitten kasvullisuutta. Kolmisensataa kilometriä Khartumin eteläpuolella kasvoi rannoilla siroja varjoisia akaasioita ja suurilehtisiä pensaita, monet niistä köynnöskasvien kauniitten kukkasien peitossa. Virtahepoja oli runsaasti, jalopeurat kiljuivat öisin ja puoleksi arabialaistuneen, neekerien sekaisen hamilaisen väestön asemesta alkoi olla yhä enemmän alastomia mustia ja veteliä shiluk-neekereitä. Suuria monitoriliskoja ja käärmeitä kahisi kuivassa ruohossa, ja apinoita, töyhtökurkia ja somia valkoisen ja ruskean kirjavia kauriita näkyi rannoilla niitä vilkastuttamassa. Vesirajassa loikui suunnattomia krokotiilejä. Täällä matkustaja ensiksi tutustui ambatsh nimiseen papukasviin (Herminiera claphroxylon), joka kasvaa matalassa vedessä ja on suurena syynä Niilin tukkeutumiseen. Sillä on lehdet kuin akaasialla ja keltaiset hernemäiset kukat. »Ambatsh on merkillinen puuaineensa uskomattomasta keveydestä, jos sen sienimäinen varsi edes puuaineen nimeä ansaitsee. Se kasvaa viittä tai kuutta metriä pitkäksi ja on juureltaan noin 15 senttiä vahva. Tämän sienimäisen puuaineen paino tosiaan on niin mitätön, että sitä tekee mieli verrata höyheneen. Vasta kun sitä kädessään punnitsi, saattoi uskoa mahdolliseksi, että yksi mies jaksoi selässään kantaa kahdeksan henkeä kannattavan lautan. Tämä kasvi kasvaa nopeasti rannan läheisyydessä tyvenissä paikoissa, ja kun sen juuret ovat vedessä, niin alkavat tuulien ja virran irti repimät ambatsh-pensaat jollekin matalalle paikalle tartuttuaan paikalla siinä kasvaa. Näin oikeastaan syntyvät ne ruokotukot, joiden tiedetään tuon tuostakin tukkivan Niilin Bahr-el-Ghazalin suun seuduilta ylöspäin niin pahoin, että laivakulku käy aivan mahdottomaksi.. Muutkin kasvit ovat osallisina näiden uivien saarien muodostumiseen, joita joka päivä syntyy kuin Delos tarussa. Ennen muita ovat mainittavat vossia-ruoho ja kuulu papyro, jota ei enää kasvakaan Egyptissä eikä Nubiassa.» Myöhemmät tutkijat ovat huomanneet, että pääsyylliset ovat varsinkin molemmat viimeksimainitut kasvit. Niiden muodostamat sillat ovat toisin paikoin niin vankkoja, että ne kannattavat elefantin kulkea. Ilkialastomat shilluk-neekerit värjäävät ruumiinsa harmaaksi tuhkalla tai ruosteenpunaiseksi iljettävillä sekoituksilla, suojellakseen itseään hyönteisiä vastaan. Ne nähdessään Schweinfurth ensi kerran kaipasi taakseen jäävää sivistystä.

Bahr-el-Ghazalin suistamosta alkoi dinka-neekerien alue. Mutta »sitä myöten kuin vene eteni, katosivat taaksemme asutut seudut. Joki haarautui putaiksi, jotka pujottelivat lukemattomien saarien välitse kuin labyrintissä. Rantain takaa näkyi etäältä paarre akaasiametsää ilmoittaen, että jossain sentään oli kiinteämpääkin maata. Minä hämmästyin sitä monenlaista kasvirikkautta, joka peitti vedenpinnan. Kasvitieteilijälle se oli ihana näky. Papyrotiheiköt varsinkin olivat aivan lumoavan kauniit. Ne näyttivät kuuluvan toiseen maailmaan, niissä oli jotain juhlallista. Mutta pian kaikki tämä kasvirunsaus alkoi arveluttavalla tavalla estää kulkua. Yhtämittaa meidän täytyi poiketa uusiin putaihin, joiden papyroja ambatsh-seinäin välisen pinnan vesikasvit kattoivat kuin vihanta matto. Yhä kapeammaksi kävivät väylät, joita tunkeuduimme eteenpäin. Veneemme toisinaan tarttuivat niin kovasti kiinni tähän kasviryteikköön, ikäänkuin olisivat juurtuneet kiinni viittätoista jalkaa pitkiin papyro-ruovostoihin, joiden rehevä viheriä väri oli ihastuttavana vastakohtana soutajaimme paljaalle ruskealle iholle. Miestemme huuto ja meiskaaminen herätti tuhansittain kaikuja. Virtahevot pelästyivät, kohottivat päänsä, puuskuttivat ja saivat aikaan hirvittävän mylläkän. Väkemme, joka pelkäsi näiden hirviöiden kaatavan venheet, alkoi huutaa vielä kamalammin. Se olikin ainoa keino saada eläimiä loitompana pysymään, sillä moisessa ihmisten ja venheitten sekamelskassa oli mahdotonta torjua niitä ampumalla.»

Schweinfurth arveli Bahr-el-Ghazalia yhtymäkohdalla yhtä veteväksi kuin Niili itse, joka siitä ylöspäin tunnetaan Vuori-Niilin eli Bahr-el-Dshebelin nimellä. Veden korkeimmillaan ollessa Bahr-el-Ghazal peittää laajalti maata, maaliskuussa taas, jolloin vesi on matalimmillaan, se on ylempää lukemattomina lammikkoina, joissa veden virtausta tuskin huomaakaan, alempaa taas unteloina kapeina putaina, joita rehevä kasvullisuus lauttana peittää, salaten kuitenkin allaan niin syvältä vettä ja liejua, ettei tavallisella riu'ulla tapaa pohjaa ensinkään.

Suuren Djurin ja muitten ylämaan jokien yhtymäseudulta alkaa varsinainen Bahr-el-Ghazal ja tässä kohdassa oli ennen mahdin kapinaa ja sitä seuraavaa Sudanin hävitystä suuri kauppa-asema, Meshra-er-Rek, jonka Khartumin nubialaiset, arabialaiset ja koptilaiset kauppiaat olivat perustaneet. Siitä kauppiaat ja matkustajat tavallisesti lähtivät liikkeelle niam-niamien maahan matkustaessaan. Neiti Tinné, joka Saharassa sai niin surkean kuoleman, oleskeli Meshra-er-Rekissä kauan aikaa, ja siellä hänen retkikuntansa luultavasti sai sen ankaran malarian, jonka uhriksi viisi yhdeksästä valkoisesta joutui, sillä kaikki nämä rämeet ovat äärettömän täynnään sääskiä. Vähän ennen Schweinfurthin saapumista oli näillä seuduin kuollut Le Saint niminen ranskalainen, jonka Ranskan maantieteellinen seura oli lähettänyt Bahr-el-Ghazalin vesistöaluetta tutkimaan.

Schweinfurth matkusti Meshra-er-Rekistä etelää kohti siihen ylämaahan, josta Bahr-el-Ghazalin suurimmat syrjäjoet tulevat. Hän tutustui matkalla väkirikkaisiin neekerikansoihin, ensin djureihin, joiden kesken oli paljon seppiä. Miehet sulattivat rautaa ja takoivat siitä kaikenlaisia esineitä, naiset viljelivät maata. Djurien eteläpuolella asuivat bongot, jotka olivat sanomattoman ahnaita tupakkamiehiä. Hekin sekä viljelivät maata, että olivat taitavia seppiä, ja vielä erinomaisia puuseppiäkin. Heidän suurin intohimonsa oli soitanto. Sitä varten heillä oli monenlaisia omatekoisia soittokoneita, torvia, trumpetteja ja rumpuja, ja he osasivat matkia ukkosen jylinää, sateen roiskunaa, myrskyn ulvonaa ja petoeläinten karjunaa. Toiset »orkesterit» olivat kehittäneet taitonsa niin pitkälle, että ne samalla osasivat matkia sekä kamalaa rajuilmaa että eläinten pelkoa sen aikana.

Nämä seudut olivat jo paremmin tunnetut, mutta niam-niamien maassa, johon Schweinfurth nyt lähti, oli hyvin harva ennen käynyt. Hän huomasi maan runsaitten sateittensa vuoksi olevan kostean kuin sienen, vaikka se on 700 metriä korkealla merestä. Vesi valui sieltä joka suunnalle. Niam-niamit olivat uutteria karjanhoitajia ja metsästäjiä ja harrastivat niinikään tavattomasti soitantoa. Poggia oli kertonut, että niam-niami saattoi neljäkolmatta tuntia yhteen mittaan soittaa soittokonettaan, kertaakaan levähtämättä, ja Schweinfurth sanoi tämän hyvin uskovansa. Vaeltavia laulajia ja soittoniekkoja kulki kylästä kylään, puettuina ihmeellisiin pukuihin. Schweinfurth tuli sangen pian vakuutetuksi siitä, että niam-niamit söivät ihmislihaa. Vieläpä hänen oli vaikea saada lamppuunsakaan muuta öljyä kuin ihmisenihraa, ja ruoanlaitossa oli ainiaan sama vaara tarjona. Hän arveli, että läntiset heimot, joitten luona Poggia lienee käynyt, ehkä eivät syöneet ihmislihaa, ja että siitä olisivat johtuneet Petherickin ja Poggian ristiriitaiset tiedot heistä.

Schweinfurth kulki sitten kauemmaksi eteläänpäin mambuttujen maahan, kunnes siellä tapasi ison syvän joen, joka virtasi länttä kohti. Se oli Uelle, josta ei tiedetty, mihin se laski. Ei kukaan silloin vielä aavistanut, että se oli pisin Kongon syrjäjoista. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että tämä joki on Ubangin yläjuoksu. Schweinfurth luuli sen virtaavan Tshad järveen ja siis olevan Sharin latvoja.

Mambuttu.

Schweinfurth oli nyt tullut mambuttu-kansan kuninkaan Munsan alueelle. Tämä kansa oli siihen aikaan aivan tuntematon. Se jakaantui kahteen valtakuntaan, joista Munsa hallitsi läntistä osaa, rikasta, vetevää maata, jossa oli rautaa, uljaita metsiä, monenlaisia viljelyskasveja ja runsaasti metsänriistaa. Naiset viljelivät maan, miehet kävivät sotia ja metsästivät. Paljon norsunluuta myytiin. Matkustajan mielestä tämä rotu oli tavallisia neekerikansoja jalompaa, ylpeämpää ja kansallisuudestaan itsetietoisempaa. Mutta vaikka heillä olikin näitä parempia ominaisuuksia, olivat he kuitenkin inhottavan persoja ihmislihalle. »Ei missään Afrikassa tämä pahe ole yleisempi kuin mambuttujen kesken. Heidän eteläpuolellaan asuu mustia kansoja, jotka ovat heitä paljon alhaisemmalla kehityskannalla ja joita he sen vuoksi suunnattomasti halveksivat. Niiden maa on mambuttujen laaja jahti- ja rosvousalue, sieltä he tuovat karjaa ja ihmislihaa. Kaikki taistelussa kaatuneet viholliset paikalla leikellään pitkiksi viipaleiksi ja jaetaan samalla tavalla kuin muukin sotasaalis. Vangit sitä vastoin ajetaan kotia niinkuin lammaskarja yksitellen kuristettaviksi — voittajien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Lapset, sen mukaan kuin olen kuullut, varataan kuninkaan kyökkiä varten, koska ne ovat parhaat makupalat. Sillä aikaa kuin olin mambuttujen luona, kertoi huhu, että kuninkaan pöytää varten joka aamu teurastettiin yksi lapsi. Minulla ei ollut tilaisuutta olla läsnä näissä kamalissa kesteissä; mutta kun kerran sattumalta tulin majaan, jonka edustalla oli koolla ryhmä naisia, näin heidän paraillaan kalttaavan ihmisruumiin alaosaa, aivan samalla tavalla kuin meillä kotona kaltataan ja kaavitaan porsasta. Musta iho oli tämän käsittelyn kautta muuttunut harmaaksi. Muutama päivä myöhemmin näin eräässä talossa ihmiskäsivarren, joka oli ripustettu valkean päälle, arvattavasti savustettavaksi.»

Munsan aitat olivat täpösen täynnään norsunluuta, ja hän olisi kovin mielellään ruvennut yhteyteen pohjan puolen liikemiesten kanssa vaihtaakseen heiltä punaista metallia. Hän otti Schweinfurthin vastaan suurella juhlallisuudella, kaikkien eri arvoisten mustien ylimystönsä läsnäollessa, rumpujen päristessä, norsunluutorvien soidessa ja isojen kellojen moikaessa, lempivaimojensa saattamana, jotka olivat hänet mitä parhaiten koristelleet tätä juhlallista vastaanottoa varten. Käsivarret, sääret, rinta ja pää olivat täpötäynnä kuparihelyjä, jotka kiilsivät kuin kastrullit hyvin varustetussa kyökissä, mutta ne olivat kaikki kotimaista tekoa. Päässä hänellä oli maan tavan mukaan puolta metriä korkea silinterihatun kaltainen pönttö, ruovoista punottu ja papukaijanhöyhenillä koristettu, etupuolessa puolikuun muotoinen messinkilaatta. Hänen ruumiinsa oli ylt'yleensä rasvattu rasvalla, johon oli sirotettu punaista jauhoa, niin että iho melkein muistutti Pompeijin savikuvia. Vyötäisillä oli viikunankuoresta valmistettu vaate, joka oli nahkavöillä kiinnitetty, kaulassa rengas, josta riippui rinnalle suippoja nahkarihmoja. Paljaalla käsivarrella näkyi ihmeellisiä koristeita. Oikeassa kädessä hänellä valtikan asemesta oli kansallinen koukkuveitsi, joka muodoltaan oli vähän sirpin kaltainen. Se oli kuitenkin vaskea ja yksinomaan koriste. Munsa otti saksalaisen matkustajan sangen hyvin vastaan, suureksi osaksi varmaankin siitä syystä, että hän toi runsaita lahjoja, mutta lupaa matkan jatkamiseen etelää kohti hänelle ei annettu.

Akka kääpiökansa.

Mambuttujen maassa oleskellessaan Schweinfurth tutustui akka nimiseen kääpiökansaan, jonka joukossa ei ollut ketään puolentoistakaan metrin mittaista. Hänen väkensä oli nähnyt näitä jo usean kerran, mutta Schweinfurthin puheille he eivät suostuneet tulemaan, ennenkuin muuan sattuman kautta tavattiin hänen leirissään. Tämä kansa asui mambuttujen eteläpuolella ja oli osaksi Munsan vallan alla. Muutamia perheitä asui hänen hovissaan, ja saksalainen matkustaja myöhemmin näki kokonaisen kääpiökomppanian, joka oli Munsan palveluksessa. Hän ensi näkemältä luuli heitä pahankuriseksi poikajoukoksi. He olivat tavattoman vikkeliä liikkeissään ja mambutut heitä käyttivät metsästäjinä. Yhden Schweinfurth otti mukaansa, kuljettaakseen hänet Eurooppaan, mutta hän matkalla kuoli. V. 1874 italialainen Miani vei kaksi akkaa kotimaahansa, jossa heidät Veronassa kasvatettiin. Kummankin oli täytynyt katsella sitä, kuinka Munsan miehet teurastivat ja söivät heidän äitinsä. Akat eivät kuitenkaan itsekään ihmislihaa halveksineet, jota ei olekaan ihmettelemistä, kun heidän joka puolellaan asui Afrikan pahimpia kannibaaleja.

Mambuttujen maasta Schweinfurth palasi takaisin Egyptiin, tehtyään pitkän poikkeuksen länttä kohti Dar Fertitiin ja siellä nähtyään kamalia orjanajoja. Kaiken kaikkiaan hän vietti Bahr-el-Ghazalin vesistöalueella kolme vuotta. Retkillään hän ei voinut suorittaa tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, mutta hänen välimatka- ja kompassinmääräyksensä olivat niin luotettavat, että sekä Bahr-el-Ghazal itse että sen eteläpuoliset syrjäjoet tulivat kunnolla kartoitetuiksi. Schweinfurth oli ensimmäinen, joka toi luotettavia ja seikkaperäisiä tietoja Kongon kääpiökansoista. Hänen luonnontieteelliset havaintonsa olivat erinomaisen laajat ja perusteelliset, kansatieteelliset tutkimuksensa niinikään. Kaiken kaikkiaan hän on Afrikan tutkijoista kaikkein etevimpiä, vaikk'eivät hänen maantieteelliset löytönsä olleetkaan kovin suuria. Erinomaisen matkakertomuksensa hän kuvitti omilla piirroksillaan, jotka olivat yhtä tarkkoja kuin valokuvat ja samalla selvemmät. Afrikan kasvullisuuden mieltäkiinnittäviä ilmiöitä hän kuvasi perusteellisemmin kuin kukaan ennen häntä. Hänen kuvauksensa Niam-Niam-maan rehevistä jokivarsimetsistä eli »galeriametsistä» tutustutti maantieteilijät aivan uuteen metsäformatioon.

Djur-maassa leiripalon kautta menetettyään suurimman osan kokoelmistaan, päiväkirjoistaan, piirroksistaan ja koneistaan Schweinfurth lähti paluumatkalle ja saapui kotimaahansa syksyllä v. 1871. Parin vuoden kuluttua hän seurasi Gerhard Rohlfsia retkelle Libyan erämaahan, asettui sitten joksikin aikaa Kairoon asumaan ja omisti huomionsa Arabian erämaan ja Abessinian kasvitieteelle.

Junker.

Schweinfurthin työtä Niam-Niam-maassa jatkoi t:ri Wilhelm Johann Junker, joka oli Venäjällä saksalaisista vanhemmista syntynyt ja osaksi Venäjällä kasvanutkin. Junker oli luonnontutkija ja keräykset ja tutustuminen villikansain elämään olivat hänen päämääränsä. Hän oli jo matkustellut Niilin maissa ja Bahr-el-Ghazal maakunnassa laajalti, kun hän v. 1879 lähti uudelle matkalle niam-niamien maahan. Siellä olivat olot suuresti muuttuneet. Niam-Niamien valtakunnat olivat hajonneet, mambuttujen valtakunta samoin ja kuningas Munsa oli kaatunut taistelussa arabialaisia orjakauppiaita vastaan. Oli käynyt täällä, kuten kaikkialla: arabialaiset orjakauppiaat olivat seuranneet valkoisten tutkimusmatkailijain jälkiä, ja ensimmäinen seuraus näitten retkistä sen vuoksi oli kamala hävitys. Mambutut kuitenkin ottivat t:ri Junkerin hyvin vastaan ja hän saattoi laajalti kulkea heidän maassaan ja osoittaa, että Uelle oli Ubangin latvaosa. Junker kävi Aruwiminkin latvoilla, mutta ankara sairaus pakotti hänet sitten palaamaan pohjoisemmaksi, jossa» hänen matkatoverinsa oleskeli erään niam-niam-päällikön luona. Mahdilaiskapinan ja Khartumin valloituksen kautta katkesi kaikki yhteys pohjoiseen päin ja myös toivo voida sen kautta palata kotimaahan. Junker sen vuoksi matkusti Ladoon Niilin rannalle, joka paikka vielä oli Emin pashan hallussa, ja suuntasi sieltä kulkunsa etelää kohti, palaten Unjoron ja Taboran kautta Sansibariin lopulla vuotta 1886. Loppumatkan hän kulki Stanleyn ystävän, orjakauppias Tippu Tipin seurassa. Terveytensä Junker oli matkalla menettänyt, mutta hänen tieteellinen satonsa oli erinomaisen runsas ja arvokas.

Mahdilaisuus.

Samuel Bakerin ponnistukset orjakaupan hävittämiseksi eivät vielä likimainkaan johtaneet pysyviin tuloksiin. Tuskin hän oli Sudanista lähtenyt, ennenkuin se alkoi uudelleen rehoittaa. Egyptin hallitus sen vuoksi lähetti hänen työtään jatkamaan skotlantilaisen Charles George Gordonin, joka sekä Euroopassa että Kiinassa oli sotilaana saavuttanut sankarimaineen.

Gordon saapui v. 1874 Khartumiin ja ryhtyi viipymättä tarmokkaihin toimiin. Jo seuraavana vuonna hänen retkikuntansa kävivät Albert Njansalla saakka ja Vuori-Niilin varteen perustettiin asemia. Unjoron kuninkaan kanssa täytyi riidellä, koska hän suojeli orjakauppiaita, mutta Ugandan kuninkaan Mtesan kanssa Gordon saattoi ylläpitää sitä parempia suhteita. Samaan aikaan Stanley vieraili Mtesan hovissa, kuten saamme myöhemmin nähdä.

Maaliskuussa 1877 Egyptin hallitus nimitti Gordonin koko Sudanin kenraalikuvernööriksi, antaen hänelle rajattoman vallan.

Suurin vastus hänellä oli Seber eli Zober nimisestä orjakauppiaasta, jonka kotipaikka oli Shakka, Bahr-el-Ghazalin pohjoisimman lähdehaaran ja Darfurin välillä, 700 kilometrin päässä Khartumista. Seber oli orjakaupalla koonnut suunnattoman rikkauden ja ylläpiti melkoista sotajoukkoa yksinomaan orjastusta varten. Hänellä oli aina suuret varastot kaikenlaista »mustaa tavaraa», huonepalvelijoita, ulkotyömiehiä, haareminaisia, eunukkeja, ja Shakkaan saapui kaikilta ilmansuunnilta ostajia.

Huhu Seberin rikkaudesta ja hänen »hovinsa» ruhtinaallisesta loistosta herätti kediivin huomiota ja hän päätti kukistaa tämän mahtimiehen, ennenkuin hän kävi liian vaaralliseksi. Egyptiläisten sotatoimet eivät kuitenkaan ottaneet menestyäkseen. Kediivi sen vuoksi keksi toisen keinon. Kun Seber, egyptiläiset voitettuaan, alkoi sodan Darfurin sulttaania vastaan, rupesi kediivi hänen liittolaisekseen, peläten Seberin yhä enemmän voimistuvan, jos saisi Darfurinkin valtansa alle. Darfur valloitettiin yksissä neuvoin, mutta kun Seber huudatti itsensä sen maaherraksi Egyptin lupaa kysymättä, houkutteli kediivi hänet Kairoon, eikä laskenut häntä sen koommin kotiaan palaamaan. Sitä kiivaammin alkoi hänen poikansa Suleiman, joka nyt sai isänsä vallan, egyptiläisiä vihata ja Seber itse juoni Kairosta herkeämättä, salaisten asiamiestensä avulla. Näytti jo siltä, kuin nousisi koko Sudan näiden orjakauppiaitten puolesta kapinaan. Gordon sai nyt toimekseen »tehdä lopun orjakauppiaitten ilkitöistä.»

Hän kokosi 3000 miestä ja marssi 1877 Darfuriin, voitti kapinalliset, hävitti maata ja pakotti Suleimanin alistumaan. Suleiman tosin taas nousi kapinaan, mutta nyt italialainen Gessi kukisti kapinan ja Seberin poika saatiin vangiksi ja ammuttiin v. 1880. Orjakauppa siihen joksikin aikaa tyrehtyi ja Gordon saattoi lähteä Khartumista, jossa hän oli oikeamielisen hallintonsa ja uskonnollisen suvaitsevaisuutensa kautta saanut suuren kansansuosion.

Uudet valtiolliset tapaukset järkyttivät kuitenkin jo muutaman vuoden kuluttua Sudanin olot perustuksiaan myöten, hävittäen kaikki mitä Egypti eurooppalaisten avulla oli siellä aikaan saanut.

Ismail kediivin tuhlailevan hallinnon johdosta olivat Egyptin raha-asiat joutuneet niin huonoon kuntoon, että valtain täytyi sekaantua asiaan ja säästöjä aikaan saadakseen muun muassa suuresti vähentää armeijaa ja upseerikuntaa. Seurauksena siitä oli tyytymättömyys ja kapina, jota Arabi pasha johti. Englanti tosin nopeaan kukisti kapinan ja otti maan välittömän holhouksensa alaiseksi — jättäen kuitenkin kediivin nimellisesti hallitsemaan — mutta siitä huolimatta oli kapinalla kauas kantavat vaikutukset varsinkin Sudanissa. Siellä eräs uskonkiihkoilija julisti itsensä Muhammedin jälkeläiseksi, mahdiksi, ja nostatti kansan kapinaan Egyptiä vastaan.

Mahdi, jonka oikea nimi oli Muhammed Ahmed, oli Khartumin arabialaisia ja väitti polveutuvansa profeetasta itsestään. Hän tiesi, kuinka katkerasti egyptiläisiä eli »turkkilaisia» Sudanissa vihattiin heidän huonon hallintonsa vuoksi ja kuinka varsinkin orjakauppiaat olivat heihin suuttuneet. Tähän vihaan hän ensi sijassa perusti yllytyksensä, terästäen sitä vielä uskonnollisella kiihkolla.

Muhammed Ahmedilla oli se omituinen »lahja», että hän saattoi kauan aikaa seisoa kuin kuollut patsas osoittamatta eleillään minkäänlaisia elonmerkkejä, tapahtuipa hänen ympärillään mitä tahansa. Kun hän jälleen tointui, kertoi hän sielunsa olleen Allahin luona saamassa hänen käskyjään — aivan samoin kuin Muhammedkin kaatuvataudinkohtauksistaan tointuessaan. Muhammed Ahmed asettui Abbas nimiseen Niilin saareen, joka on Khartumin eteläpuolella, ja sinne kulki tuhansittain pyhiinvaeltajia häntä näkemään ja kuulemaan. Khartumin egyptiläinen maaherra lähetti häntä vastaan lopulta sotaväkeä tekemään yllytyksestä lopun, mutta mahdin kannattajat voittivat tämän sotaväen. Urhoolliset baggarat, eräs niistä arabialaisheimoista, jotka harjoittivat suurinta orjakauppaa, yhtyivät mahdiin ilomielin, kun hän kutsui oikeauskoisia taisteluun. Marraskuussa v. 1881 hän valloitti Sennarin, joka on Bahr-el-Azrakin varrella, ja myöhemmin suurimman osan Kordofanista. Toukokuussa 1882 hän hävitti egyptiläisen armeijan, johon kuului 5000 miestä. Ankaria tappioitakin hän tosin kärsi, mutta vaikka hän Obeidia valloittaessaan menetti 20.000 miestä, paisuivat hänen armeijansa vain uusista tulokkaista.

Egyptin hallitus lähetti nyt Khartumin avuksi kymmentuhantisen armeijan englantilaisen Hicks pashan johdolla, mutta yrittäessään valloittaa Obeidin takaisin Hicks pasha joutui väijytykseen ja tuhottiin koko joukkonsa keralla.

Suakimin seuduilla Punaisen meren rantamaissa taisteli Osman Digma niminen kuulu orjakauppias mahdin puolella, vaikeuttaen avun lähetyksiä siltä puolelta, vaikka hän itse joutuikin tappeluissa enimmäkseen tappiolle.

Egyptin hallitus olisi mieluummin jättänyt Sudanin oman onnensa nojaan, mutta siihen Englannin hallitus ei suostunut, vaan alkoi nyt entistä tehokkaammin puuttua asiaan, vallaten Suakimin ja Punaisen meren rannan, saadakseen tukea sotatoimille, ja lähettäen Gordonin Khartumia puolustamaan, kunnes sinne ennätettäisiin saada riittävän suuri sotavoima. Helmikuussa 1884 Gordon saapui Khartumiin, jossa hänen tulonsa synnytti suuren riemastuksen. Khartumissa oli silloin 6.100 miestä puolustusväkeä ja 25.000 asukasta — suurin osa asukkaista oli jo paennut pois. Mahdi siirsi piiritysjoukkojaan yhä lähemmäksi ja Gordonin vähälukuinen armeija lisäksi oli epäluotettava. Hän alkoi piankin älytä, että asema oli jo toivoton ja pyysi pikaista apua. Syyskuussa mahdi itse saapui Khartumin edustalle, leiriytyen päivämatkan päähän siitä.

Englannin hallitus päätti nyt lähettää 10.000 miestä Khartumin avuksi ja nimitti Wolseleyn, kuuluimman kenraalinsa, apuretkikunnan johtajaksi. Syyskuun lopulla v. 1884 Wolseley lähti Wadi Haifasta pitkin Niilin vartta liikkeelle, mutta kulkuneuvojen puutteellisuuden vuoksi oli eteneminen hyvin hidasta.

Se oli niin hidasta, että Wolseley vasten kaikkia varovaisuuden sääntöjä lopulta lähetti pienen, parin kolmen tuhannen miehen armeijan etujoukkona tunkeutumaan Metemmaan, josta Khartumiin oli vain 150 kilometrin matka ja jonne sen puolustajat saattoivat tulla höyrylaivoillaan, laivat kun jaksoivat konevoimalla nousta välillä olevan kuudennen kosken.

Kenraali Stewartin pieni armeija suoritti loistavan marssin ja löi vastaan tulevat mahdilaiset tuimassa tappelussa, jossa kenraali itse kaatui, sekä saavutti Niilin lähellä Metemmaa, jonka mahdilaiset kuitenkin olivat niin lujasti varustaneet, ettei kenraali Wilson, Stewartin seuraaja, voinut ajatellakaan sen valloittamista. Seuraavana päivänä saapui Khartumista kolme Gordonin laivaa, joita apuretkikunta tervehti suurella riemastuksella, ja nämä ilmoittivat kaupungin vielä pitävän puoliaan.

Kenraali Wilson päätti nyt muutaman sadan miehen keralla lähteä laivoilla Khartumiin Gordonin avuksi, mutta lähtö viivästyi valmistusten vuoksi muutaman päivän, ja kun laivat tammikuun 28 p. lähestyivät kaupunkia, tuiskui niitä vastaan sieltä tuli, eikä Egyptin lippu enää liehunut maaherran talolla — kenraali Wilson ymmärsi tulleensa liian myöhään. Khartum oli kukistunut!

Gordon oli piirityksen aikana lähettänyt kotimaahan päiväkirjansa, ja niistä saatiin sitten tietää, mitä Khartumissa oli melkein viimeiseen saakka tapahtunut. Viimeinen muistiinpano on joulukuun 14 päivältä v. 1884. Gordon tahtoi maalleen ja maailmalle ilmoittaa, että hän viimeiseen saakka oli tehnyt velvollisuutensa, ja ettei kaupungin menetys, kun se ehkä vihdoin menetettäisiin, ollut hänen syynsä.

Hän oli turhaan tehnyt monta yritystä kaupungin vapauttamiseksi; tehdyistä verisistä uloshyökkäyksistä ei ollut mitään apua. Kun Berberkin antautui ja hänen laivainsa kävi yhä vaikeammaksi Niilillä liikkua, vihollisen niitä rannoilta ampuessa, arvasi Gordon kohtalonsa hetken lyöneen, aseellista apua kun ei enää voitaisi lähettää kyllin nopeaan. Ainoana pelastuskeinona hän vaati, että Seber pasha, jota yhä vielä pidettiin Kairossa vankina, lähetettäisiin hänen luokseen, sillä tämän hän toivoi voivan synnyttää mahdin armeijassa niin paljon eripuraisuutta, että se hajoaisi. Mutta ei Englannin sen enempää kuin Egyptinkään hallitus suostunut antamaan hänelle entistä orjakauppiasta.

Englannin hallitus, joka alkoi yhä enemmän menettää mielenkiintonsa Sudaniin, lupasi tosin lähettää sinne retkikunnan, mutta vain Gordonia pelastamaan, jota vastoin Sudaniin jääneet egyptiläiset varusväet oli jätettävä oman onnensa nojaan. Mutta tämä harmitti Gordonia. »Ei», hän kirjoitti, »minä en ole se, joka teidän tulee pelastaa, vaan teidän kunnianne, sillä se on tahraantunut. Teitä lupauksenne sitovat ja jos varusväet teurastetaan ja verta juoksee virtanaan, tulee tämä veri teidän päänne päälle.» Jos vain hänen turvallisuutensa olisi kysymyksessä, voisi hän lähteä kaupungista pois milloin tahansa. Mutta hänen velvollisuutensa oli väistyä sitten vasta, kun kaikki muut olivat pelastetut. Hänen kunniansa vaati viimeiseen saakka jäämään Khartumiin asukkaitten luo, sillä nämä ihmisparat uskoivat häneen ja kiihoittaessaan heidät vastarintaan hän oli saattanut heidät mahdin raivoisalle vihalle ja rajattomalle verenhimolle alttiiksi. Hän tahtoi mieluummin kuolla kuin jättää heidät mahdin koston uhreiksi. Sanoja säästämättä hän moitti hallitusta ja niitä miehiä, jotka olivat hänelle sanoneet: »luottakaa vain meihin ja olkaa rauhassa, me tuemme teitä.»

Puolueettomat arvostelijat ovat yksimieliset siitä, että Englannin hallitus ja sen edustajat todella ansaitsivat Gordonin moitteet, niin leväperäisesti ja haparoiden avustusta johdettiin.

Mahdin vankina oli Khartumin edustalla Rudolf Slatin niminen itävaltalainen upseeri, joka oli ruvennut Egyptin palvelukseen ja maaherrana hallinnut Darfuria, kunnes mahdi valloitti tämän maan ja sai Slatinin vangiksi. Slatin oli joku aika ennen kääntynyt muhammedin uskoon saavuttaakseen muhammedilaisen sotaväkensä luottamuksen, ja tämä seikka epäilemättä pelasti hänen henkensä. Hän näki nyt Khartumin valloituksen ja kamalan hirmuhallituksen, joka sitä seurasi. Hän kertoo valloituksesta seuraavaa:

»Tammikuun 25 p. 1885 oli sunnuntai — en elämässäni sitä päivää unohda —. Auringonlaskun jälkeen mahdi muutamain kaliifiensa keralla kulki Niilin poikki kiihoittaakseen sotamiehiään taisteluun intohimoisilla puheilla ja lupauksilla, mitkä ilot heitä paratiisissa odottaisivat. Tiedettiin, että Khartum seuraavana päivänä väkirynnäköllä valloitettaisiin. Toivoin Gordonin saavan tästä tiedon ja olevan varuillaan. Sotamiehiä käskettiin, ett'eivät he huutaen ja kiljuen ilmaisisi taistelunhaluaan. Kun mahdi oli sotilaitaan kehoittanut ja antanut heille siunauksensa, lupasivat he käydä hänen edestään kuolemaan ja hän palasi nyt joen poikia leiriinsä.

»Vietin yöni kuumeentapaisessa jännityksessä. Khartum olisi pelastettu, jos hyökkäys torjuttaisiin; ellei sitä voitaisi torjua, olisi kaikki menetetty. Vihdoin nukahdin, mutta heräsin aamun sarastaessa ankaraan kivääri- ja tykkituleen. Kuulin muutamia yhteislaukauksia, sitten muutamia yksityisiä pamauksia, jonka jälkeen kaikki vaikeni. Tuo ei varmaankaan voinut olla hyökkäys Khartumia vastaan! Aurinko nousi — ah, mitä toisi päivä mukanaan? Suurimmassa jännityksessä odotin tietoja. Kuulin sitten riemuhuutoja ja pian sen jälkeen kertoivat minulle vartijani, että Khartum oli väkirynnäköllä valloitettu. En jaksanut uskoa, että he olivat puhuneet totta, ja lähdin telttaani.

»Mahdin ja kaliifien telttain ympärille oli kokoontunut ihmisiä, jotka nyt lähestyivät minun telttaani. Heidän edellään kulki kolme neekerisotamiestä. Yksi näistä oli entinen orja, joka oli minulle tuttu. Hänellä oli kädessään verinen mytty. Irvistäen sotamiehet seisahtuivat eteeni, avasivat myttynsä ja näyttivät minulle kenraali Gordonin pään. Veri syöksähti päähäni ja olin vähällä menettää tajuni. Minulle kuitenkin onnistui hallita tunteitani ja levollisena katselin kalpeita kasvoja. Vainajan siniset silmät olivat puoleksi auki; piirteet olivat rauhalliset, eivätkä mitenkään vääntyneet. Hiukset ja hieno poskiparta olivat melkein valkoiset. — 'Eikös tämä ole uskoton setäsi?' kysyi sotamies ojentaen päätä minua kohti. — — —»

Syynä Khartumin kukistumiseen oli ruokatavarain loppuminen ja puolustajain siitä johtuva voimattomuus, ynnä se seikka että Niilin tulva oli eräästä kohdasta sortanut vallin. Muualta se oli niin vankasti linnoitettu, ettei sitä olisi ollut mahdollinen rynnäköllä valloittaa. Hurjain laumain hyökätessä kenraalikuvernöörin palatsiin tuli Gordon portaille niitä vastaan, koettaen tyynnyttää niitä puheillaan, mutta heti ensimmäinen mies syöksi keihäänsä hänen lävitseen. Mahdi olisi mieluummin ottanut hänet elävänä haltuunsa.

Englantilaisten aikomus oli ensin valloittaa Khartum takaisin, mutta siihen olivat kuitenkin lordi Wolseleyn voimat liian pienet ja sotatarpeiden kuljetus liian hankalaa, ja kun lisäksi vuodenaika oli epäsuotuisa ja apujoukkojen lähetys vaikeata, päätti Englannin hallitus jättää Sudanin oman onnensa nojaan ja kenraali Wolseley sai käskyn tuoda joukkonsa takaisin Egyptiin.

Mahdin voitonriemu ei ollut pitkällinen. Jo saman vuoden kesäkuussa hän kuoli, toiset sanovat tautiin, toiset myrkytettynä, ja vallan peri baggara-heimoon kuuluva Abdullah, joka oli ollut kuolleen mahdin oikea käsi. Lyhyen mahtiaikansa kuluessa mahdi kuitenkin ennätti osoittaa itsensä täysiveriseksi itämaiseksi hirmuhallitsijaksi, eikä hänen seuraajansa ollut parempi. Kolmetoista vuotta Sudanin täytyi kärsiä tätä vitsausta, ennenkuin Gordonin maanmiehet valloittivat Khartumin takaisin ja yhdessä verisessä taistelussa lopen mursivat mahdilaisuuden voiman.

Niilin vesistö.

Tosin eivät vielä kaikki Niilin maantieteellisiä oloja koskevat kysymykset tulleet edellä kerrottujen löytöretkien kautta ratkaistuiksi, mutta pääpiirtein ne kuitenkin olivat tulleet selvitetyiksi, joten tässä voimme luoda silmäyksen saavutuksiin, mainiten myöhemmät matkat toisessa yhteydessä. Tärkein myöhemmin tulleista lisistä on Runsoron lumivuoriston löytäminen Stanleyn retkellä Emin pashan avustamiseksi, ynnä Albert Njansan ja Tanganjikan välisten maitten tutkiminen.

Niilin syvänne epäilemättä on Afrikan merkillisimpiä ja tuottavimpia osia. Pohjoisimpana, joen suulla, on maa, jonka historia on maailman vanhin — Egypti, joka nykyään elättää kymmenen miljoonaa egyptiläistä, arabialaista, eurooppalaista ja nubialaista kapealla kaistaleella joen kahden puolen, karun, hedelmättömän, elämälle vihamielisen erämaan tylyt reunat aivan lähellä kummallakin rannalla.

Nubia, joka sitä seuraa, ei nykyään tuota sanottavasti muuta kuin vihaisia ihmisiä, joiden suonissa juoksee hamilais-seemiläis-neekeriläistä sekaverta. Nubian jälkeen tulevat rikkaammat Darfur, Kordofan, Sennar, Bogos, Kasala ja Galabat, joissa on runsaasti kauppatavaraa, etenkin kuparia, kameeleja, aaseja ja akaasiakumia. Näiden maiden kasvisto ei enää ole välimerinen, kuten Egyptin, vaan afrikkalainen. Tuhatta metriä korkeammilla mäillä kasvaa traakipuita ja euforbioita, matalilla mailla baobabeja, akaasioita, valtavia viikunapuita, villejä taatelipalmuja ja haarovaa hyphaenea. Sieltä alkaa Afrikan suur'eläimistö — babiaanit, elefantit, antiloopit, jalopeurat, sebrat, tshiitat, leopardit, täplikkäät hyeenat, villiaasit, sarvikuonot ja kirahvit.

Kauempana etelässä alkavat tasaajanalaiset sateet. Aron sijasta on niittyjä ja varsinkin toivottomia rämeitä, joissa rehoittavat papyro, phragmites-ruoko, vossia-ruoho, uivat Pistia stratioles-laumat, amarantti, lumpeet ja imbatsh, papukasvi, jolla on tummankeltaiset kukat. Näissä rämeissä vilisee virtahepoja ja krokotiileja, jotka jo ammoin ovat Egyptistä hävinneet. Täällä komeilee omituinen valaspäinen haikara; pyhät ibislinnut, lusikkahanhet, kurjet, töyhtöhaikarat, marabut, valkohaikarat, mustat haikarat, satulanokkahaikarat, Egyptin hanhet, kannussiipiset hanhet, kyhmynokkahanhet ja monenlaiset sorsat pitävät paratiisinaan tätä ikävää seutua, jossa vain lintu näkee taivaanrannan; ihmiseltä sen peittävät ruovostot, kaislikot ja veden varassa kasvavat pehkot. Oikeastaan nämä rämeet ovatkin peitettyjä järviä ja mahtavia virtoja, joille uiva kasvisto muodostaa valeäyräitä. Niiden takana alkaa sitten kivikumpuinen ruohomaa, jos poistumme joesta riittävän kauas, ja tässä maassa asuu alastomia Niilin neekereitä, pitkiä mustia miehiä, joilla on pitkät hoikat sääret ja kahlaajalintujen käynti ja ryhti. He ovat etupäässä karjanhoitajia ja heidän suurissa karjoissaan sikiävät ne karjarutot, joita aina muutaman vuoden kuluttua kulovalkean tavoin kulkee kautta Afrikan.

Rämemaan lounaispuolella alkaa miellyttävä, jopa kauniskin, puistomainen maa, jonka aaltoilevilla mäillä niityt ja kauniit, rehevälehväiset puut vaihtelevat, kun taas virtain kahden puolen on kapeita metsävyöhykkeitä. Puistomaisemain takaa alkaa valtava troopillinen aarniometsä, joka vedenjakajan poikki katkeamatta jatkuu Kongon vesistösyvänteeseen. Tämä troopillinen aarniometsä, jonka rehevyydelle vain Amazonijoen metsät vetävät vertaa, ulottuu Niilin syvänteen lounaista reunaa pitkin kaarevasti Runsorolle ja muutamin paikoin Unjoroon, Ugandaan ja Viktoria Njansan pohjoisrannoille saakka. Viktoria Njansan koillispuolella on ylängöillä toisia taajoja metsäalueita, joitten luonne ei kuitenkaan ole kauttaaltaan troopillinen. Niissä kasvaa suuria havupuita ja pensaskanervaa, jotka Abessiniankin korkeilla vuorilla ovat vallitsevat.

Heti rämemaan eteläpuolella on Vuori-Niilin kahden puolen, Akholi, Lango ja Lotuka maissa, niinikään puistomaisemia. Puistomaisemain takana on Viktoria-Niilin ja Elgon vuoren välissä suuri rämealue. Elgonin pohjoispuolella puistomaisema muuttuu kuivemmaksi ja karummaksi. Viktoria Njansan kahden puolen on kauniita ja terveellisiä ylänköjä, joiden korkeus merenpinnasta on kahdesta- kolmeentuhanteen metriin. Kasvullisuudeltaan nämä ylängöt suuresti muistuttavat Eurooppaa ja Kapmaata.

Rudolf järven ja Valkoisen Niilin välillä on paljon vuoria, mutta kauempana pohjoisessa, Sobatin puolessa, maa muuttuu yhä kuumemmaksi, kuivemmaksi ja hietaisemmaksi, missä se ei ole rämettä.

Niilin maassa on Runsoron ikuisen lumen peittämä alppimaisema, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat enemmän kuin 5500 metriä yli merenpinnan. Runsorosta etelään kuuluu Mfumbiro tulivuorialue neljän tuhannen metrin korkuisille keiloineen niinikään osaksi Niilin syvänteeseen. Viktoria Njansan luoteispuolella kohoo Elgonin valtava sammunut tulivuori yli 4000 metriä merestä ja Abessiniassa taas, josta Sobat, Sininen Niili ja Atbara alkavat, on vuoria, joiden korkeus on 5000 metriä ja jotka laellaan kantavat ainaista lunta. Niilinmaa on siis maanmuodostukseltaan, ilmastoltaan ja kasvullisuudeltaan erinomaisen vaihtelevaista.

Sen eläimistö käsittää Afrikan mielenkiintoisimmat, suurimmat ja kauneimmat eläimet. Ja sen ihmisrodut käsittävät melkein kaikki neekeri- ja neekerimäiset tyypit. Siellä tapaamme Kongon kääpiöitä, jättiläismäisiä turkanoja, masaita, joiden ruumis on kuin kreikkalaisen atleetin, ja apinamaisia balegoja, pitkäkoipisia dinkoja ja shilukkeja, lyhytsäärisiä lenduja, pörröisiä ugandalaisia, kauniita vahumoja, rumia bertoja ja shangaloita, partaisia niam-niameja ja naisellisia madeja, kiharapäitä galloja, jotka verhoavat itsensä vaatteilla, ja Niilin neekereitä, jotka käyvät aivan ilkialastomina. Egyptissä väestö puhtaita kaukaasialaisia, Nubiassa, Abessiniassa, njansain välisessä maassa, taas tapaamme saman ylemmän rodun edustajia sekaantuneina vaihtelevin suhtein neekereihin.

Niili oli se valtatie, jota myöten muinoin kaukaasialainen rotu vaelsi neekerien Afrikkaan. Tätä tietä niinikään valkoisen rodun viljelyskasvit ja kotieläimet vaelsivat niihin helteisiin ja tiheisiin metsiin, joissa neekerit elivät puoleksi kuin eläimet, ennenkuin joutuivat kaukaasialaisen rodun kanssa kosketuksiin. Niili oli kaukaasialaisen rodun ensimmäinen ja helpoin tie erämaan poikki varsinaiseen Afrikkaan, ennenkuin se saattoi kulkea sinne valtamerta. Ja Niilin vesistösyvanne oli ainoa osa varsinaista Afrikkaa, sen eteläisintä osaa lukuun ottamatta, joka valkoiselle rodulle tarjosi ilmastonsa puolesta asuttavia maita.

Itä-Afrikan pintamuodot näyttävät pääasiallisesti johtuvan poimumuodostuksista, joiden jäännöksiä Abessinia, Viktoria Njansan idänpuoliset ylämaat ja Njassa järven pohjois- ja länsipuolella kohoavat korkeat maat ovat. Samoja poimumuodostuksia on Runsoro, joka on Afrikan ehkä suurenmoisin vuoristomaisema, vaikka Kilimandsharo ja Kenia ovatkin korkeammat. Afrikan saatua varsinaisen selkärankansa, itäpuoltaan kulkevan korkean maanselän, alkoivat tuliperäiset mullistukset, maankohoamiset ja vajoamiset ja halkeilemiset uurtaa itäpuoliskoa, muodostaen pohjoiskoilliseen suuntaan kulkevia pitkiä laaksoja, joista merkillisin on Njassasta alkava. Tämä järvi itse on tässä syvässä ja kapeassa laaksossa, joka on maanvajoamisesta syntynyt, ja Viktoria Njansan itäpuolella siinä on lukemattomia pienempiä järviä, sekä suolaisia että suolattomia. Tämä laakso ulottuu Punaiseen mereen saakka. Melkein yhdensuuntainen sen kanssa on Tanganjikan laakso, joka on samoin syntynyt. Se ulottuu kauas etelään Kongon latvajoille ja pohjoisessa se jatkuu Albert Njansaan ja Niilin laaksoon, vaikk'ei se olekaan yhtä yhtenäinen kuin edellinen. Kivu-järven pohjoispuoliselta vedenjakajalta saakka tämän laakson vedet laskevat Niiliin.

Kagera jokea, joka Urundin vuorimaasta alkaen laskee Viktoria Njansaan sen itärannalle, on pidettävä Niilin ylimpänä latvana. Sen lähteet ovat neljännellä eteläisellä asteella, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Tanganjikan vuorisesta pohjoispäästä. Eräästä näistä lähdejoista, joita Urundin vuorilta alkaa useita, ei ole kahtakaankymmentä kilometriä Tanganjikan rantaan.

Kageran juoksu on hyvin mutkitteleva ja monta pienempää järveä on sen varressa, kunnes se ensimmäisellä eteläisellä leveysasteella kääntyy jyrkkään itää kohti ja juoksee Njansaan. Paitsi Kageraa ei Viktoria Njansaan laskekaan muita suuria jokia. Itärannalle ja Kavirondo-lahteen tosin laskee muutamia jokia, mutta ne ovat verraten lyhyitä. Niili järvestä lähtiessään muodostaa heti suuren Riponin putouksen, jonka kynnystään niskaansa kohti syödessä Njansa alenemistaan alenee — ellei teollisuus sitä ennen ota palvelukseensa tätä oivallista putousta. Putouksen alla Niili loi toisenkin ison järven, joka kuitenkin oli niin matala, että se nykyisin on enimmäkseen rämeenä. Monihaarainen Kioga-Kwania järvi on sen jäännös. Viktoria Njansan ja Albert Njansan välillä on useita putouksia, joista varsinkin Murchisonin putous on mainittava. Koko vesimäärä siinä pusertuu viiden ja puolen metrin levyiseen halkeamaan ja putoo yhdellä hyppäyksellä 40 metriä, syöksyen hirmuiseen kuohuvaan kattilaan. Tämän jälkeen Niili jalona, kauniina kymenä hiljalleen vierii edelleen jyrkkien metsäisten kukkulain välitse, kunnes se muutaman kymmentä kilometriä kuljettuaan laskee Albert Njansan koilliskulmaan. Matkallaan Viktoria Njansasta Albert Njansaan Niili kaikkiaan putoaa 500 metriä (järvien korkeus merenpinnasta on 1180 ja 680 m.).

Valkoisen Niilin läntinen latvahaara alkaa Rutshuru nimisenä Mfumbiron valtavan tulivuoriston pohjoisrinteiltä. Tämä vuoristo on verraten myöhäisenä geologisena aikana syntynyt, tukkien ennen mainitun suuren vajontalaakson. Rutshuru laskee Albert Edward Njansaan, jonka kanssa pienempi Dweni järvi on yhteydessä. Näistä järvistä alkaa Semliki — nimi on Stanleyn antama, perustuen kansankielen väärinkäsitykseen — kaartaen Runsoron itäpuolitse ja laskien Albert Njansan lounaispäähän. Valkoisen Niilin vesimäärää ei tämä läntinen lähdehaara suuresti lisää.

Lähtien Albert Njansasta kohdasta, joka on noin 8 kilom. luoteeseen laskupaikasta, joki Vuori-Niili nimisenä virtaa edelleen leveänä ja järvimäisenä, kunnes Dufilen pohjoispuolella Kuku ja Arju vuoret sulkevat sen väliinsä ahtaaseen, mutkittelevaan solaan, jonka maisemat ovat Afrikan kauneimpia. Sadanviidenkymmenen kilometrin matkalla on yhtenään koskia ja joki tällä matkalla laskee 150 metriä. Folan koskissa joki syöksyy kuin valtavaan myllynruuheen, joka ei miltään kohdalta ole viittätoista metriä leveämpi, ja satakunnan metriä siinä karattuaan hyppää syvään onteloon, jonka leveys on vain 12 metriä. Tätä hornankirnua seuraa jälleen pitkä matka pauhaavia koskia. Folan koskien jälkeen Niili 120 kilometrin matkalla on vuoriston tulvapuroa muistuttavaa pauhaavaa ryöppyä. Ladossa, jossa virta hidastuu ja laajenee, on Vuori-Niilin korkeus merenpinnasta vielä 450 metriä. Koskimatkansa alussa Niili saa oikealta Asua nimisen syrjäjoen, joka tuo vettä Elgonin vuoren pohjoispuolelta ja Rudolf-järven vuorisilta seuduilta. Speke luuli Asuaa yhdeksi Niilin niskahaaraksi, otaksuen sen alkavan Njansan koilliskulmasta, Kavirondo-lahdesta.

Ladon pohjoispuolella alkavat laajat rämeet, joiden pituus on lähes 500 ja leveys 300 kilometriä. Tämä alue epäilemättä on ennen ollut järvenä, joka alaltaan on ollut Viktoria Njansan laajuinen, ehkä laajempikin. Lännestä tähän järveen laski seitsemän tai kahdeksan suurta virtaa, jotka nykyään monine syrjäjokineen järven tilalla muodostavat Bahr-el-Ghazalin, Niilin leveän läntisen latvahaaran. Bahr-el-Ghazalin latvat ovat osaksi vain muutaman päivämatkan päässä Kongon syrjäjokien lähteistä. Niili rämealueella haarautuu kahteen rinnakkaiseen uomaan, joista itäinen, Kirahvijoki, uudelleen yhtyy pääjokeen vasta 80 kilometriä Bahr-el-Ghazalin laskupaikan alapuolella. Bahr-el-Abiadin suulta alkaen Niiliä sanotaan Valkoiseksi Niiliksi. Tämän nimen se oikeastaan saa syrjäjoestaan Sobatista, joka tulvillaan ollessaan tuo siihen valtavat määrät maidonvalkoista vettä. Sobatin latvat ovat Abessinian vuorimaan etelärinteillä ja Rudolfin järven läheisyydessä. Sobatin saatuaan Niili juoksee 560 kilometriä suoraan pohjoiseen maan kautta, joka troopillisesta rehevyydestä vähitellen vaihtuu arojen akaasioiksi ja laihaksi heinäksi. Saharan erämaan läheisyys alkaa vähitellen tuntua, sillä pohjoisempana se ulottuu Niilin poikki Punaisen meren rantaan saakka.

Khartumin luona Niili saa suurimman ja tärkeimmän syrjäjokensa, Sinisen Niilin eli Bahr-el-Azrakin, jota maanasukkaat sanovat Abjaiksi. Tämä joki alkaa Abessinian Gojamin maakunnasta, juoksee Tsana-järven eteläpään läpi ja tuo Niiliin joka kesä niin valtavan tulvan, että Niili silloin saattaa vedellään peittää koko Ala-Egyptin. Sininen Niili on alkumatkallaan niin koskinen, että se putoaa 1300 metriä, ennenkuin jättää taakseen Abessinian rajan. Latvaosalla siihen yhtyy paljon jyrkkään putoavia syrjäjokia, jonka vuoksi se lumen sulaessa ja sadekauden alkaessa Abessiniassa tulvii hyvin nopeaan ja Valkoiseen Niiliin tuo 10.000 kuutiometriä vettä sekunnissa, kaksitoista kertaa enemmän kuin pääjoessa itsessään on vettä. Tavallisissa oloissa Sinisen Niilin vesimäärä on vain 200 kuutiometriä sekunnissa.

Kolmisensataa kilometriä Khartumin alapuolella Niili saa viimeisen lisäjokensa, Atbaran eli Bahr-el-Ashwadin (»Mustan joen»), joka alkaa Tsana-järven pohjoispuoliselta ylängöltä. Latvaosaa sanotaan Abessiniassa Takazzeksi, s.o. »hirmuiseksi», siitä rajusta voimasta, jonka se saa laskiessaan enemmän kuin 1300 metriä mutkittelevassa kurussaan. Kuivan aikaan Atbaran uomassa ei ole vettä ensinkään, mutta tulvan aikana se on niin vetevä ja kuljettaa kanssaan niin paljon lietettä, että. Baker piti sitä ensi sijassa Egyptin hedelmöittäjänä. Pää-Niilin, Atbaran ja Sinisen Niilin välinen maa on luultavasti se Meroen saari, josta vanhan ajan historioitsijat kertovat.

Atbaran laskukohdalta Niilin vielä pitää kulkea 2500 kilometriä kuivaa erämaata, ennenkuin se mereen ennättää, ja tämä matka panee sen vesivarat kovalle koetukselle. Nubian erämaassa se muodostaa suuren S:n muotoisen mutkan ja tällä välillä ovat ne kosket eli kataraktit, joita niin usein mainitaan Egyptin ja Sudanin historiassa. Joen laakso on täällä sangen kapea ja erämaa ulottuu aivan rantaan saakka. Muualla sulkevat laakson korkeat karut kalliot. Ilman tavattoman kuivuuden vuoksi on haihtuminen suuri ja Niilin vesimäärä Atbaran suulta saakka vähenemistään vähenee, kuta kauemmaksi se kulkee pohjoista kohti. Kuudes koski on 80 km. Khartumin alapuolella Shabhikan luona. Joki on sillä kohdalla kapea ja luonnonkaunis. Niili siinä putoo 18 kilometrin matkalla 6 metriä. Berberin alapuolella on viides koski, jonka pituus on 160 km. ja korkeus 60 m. Neljäs koski on puolta lyhempi, sen korkeus 50 m. Neljännen ja kolmannen kosken välillä on 320 km. suvantoa, jolla joki laskee sangen vähän. Länsirannalla on tavallista enemmän viljeltävää maata, joten tällä osalla on melkoinen kiinteä väestö, muodostaen Dongolan maakunnan. Kolmannen kosken pituus on 70 km., putouskorkeus 10 metriä. Toinen koski päättyy Wadi Haifan kohdalla, Sudanin rajalla; sen pituus on 200 km. ja putouskorkeus 65 metriä. Toisen ja ensimmäisen, Assuanin, kosken välillä on taas 340 kilometriä tyyntä suvantoa, joka Assuanin padolla on paisutettu suureksi säiliöjärveksi Egyptin tehokkaampaa kastelua varten. Ensimmäisen kosken putouskorkeus on vain viisi metriä.

Voisimme siis nykyään Herodotokselle ja vanhain helleenein muille oppineille, joille Niilin säännöllinen suonen sykkinä antoi niin paljon ajatuksen aihetta, sangen seikkaperäisesti kertoa tämän ikivanhan kulttuurinluojan synnyn ja kehityksen, ja vielä enemmänkin, voisimme heille tarkkaan selostaa senkin, mitä luonnonsuhteita sen on kiittäminen tulvastaan ja hedelmöittävästä lietteestään.

Sekä säännöllisen vesimääränsä että tulvansa Niili saa niistä runsaista sateista, joita sen latvoilla sataa. Säännöllisen vetensä se saa Valkoisen Niilin vesistöalueesta, jossa sataa keskimäärin 125 senttim. vuodessa. Valkoinen Niili se pitää huolta siitä, ettei Egyptistä lopu vesi kuivanakaan vuodenaikana. Rankimmat sateet satavat tammikuusta huhtikuuhun ja syksyllä loka- ja marraskuussa. Sadevesi kokoontuu Viktoria ja Albert Njansaan ja niihin laajoihin soihin, joita on sekä Kioga-järven että Bahr-el-Ghazalin suistamon seuduilla, ja ne toimivat säiliöinä, jotka pidättävät tulvavettä ja säännöstelevät veden annostelun, niin että sitä riittää pitkin vuotta. Viktoria Njansan vesi alkaa nousta tammikuussa, on korkeimmillaan heinäkuussa ja matalimmillaan marraskuun lopulla. Vuori-Niilin vesi on matalimmillaan maaliskuussa ja huhtikuussa, korkeimmillaan syyskuussa. Bahr-el-Ghazalin vedenkorkeus ei suuresti vaihtele, se on korkeimmillaan myöhään syksyllä, mutta yleensä tämän suuren jökiverkon vesimäärä on verraten niukka. Sobat on tulvillaan kesäkuusta lokakuuhun.

Tulvavetensä taas Niili saa Abessinian vuorimaasta, jossa ei sada runsaasti pitkin vuotta, kuten Valkoisen Niilin latvoilla, mutta sitä rankemmin kesäkuukausina kesäkuusta syyskuuhun. Latvajokien jyrkän putoamisen vuoksi tämä vesi erinomaisen nopeaan kokoontuu yhteen ja saavuttaa Niilin. Jo kesäkuussa alkaa Sininen Niili Khartumin kohdalla paisua ja tulvaa kestää heinäkuusta lokakuuhun. Atbara tulvii samoina aikoina.

Khartumin kohdalla Niilin vesi on matalimmillaan huhti- ja toukokuussa, korkeimmillaan elo- ja syyskuussa. Assuanin kohdalla Niilin vesi on matalimmillaan toukokuun lopulla, jonka jälkeen se hitaasti nousee heinäkuun keskivaiheille, koko elokuun sitten nopeammin, kunnes se syyskuun alussa on korkeimmillaan. Loka- ja marraskuun kestää hidasta laskua. Kairon kohdalla joen vesi on matalimmillaan kesäkuun puolivälissä, korkeimmillaan taas lokakuun alussa. Assuanin padon avulla voidaan Niilin uomaan nykyään laskea vettä sen ollessa matalimmillaan sen mukaan, kuinka maanviljelys tarvitsee.

Niilin ollessa matalimmillaan muuttuu sen vesi rämeistä alkaen viheriäiseksi lukemattomista mikroskooppisista levistä ja saa mädänneen hajun ja maun. Nämä levät, jotka sikiävät rämeissä, uivat virran mukana siihen aikaan vuodesta, jolloin vesi on vapaata lietteestä. Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alulla tämä »viheriä vesi» saapuu Kairoon, mutta katoo heti, kun joki alkaa heinäkuun lopulla nousta, koska levät eivät elä sekaisessa vedessä. Elokuussa jokivesi Ala-Egyptissä on täynnä tummaa punaisenruskeaa lietettä, jota Sininen Niili ja Atbara tuovat Abessinian ylängöltä. Arvion mukaan sitä silloin kulkee kymmenkunta kuutiometriä sekunnissa. Parissa viikossa se kulkee Khartumista suistamoon, mutta toukokuussa Niilin vesi samalla matkalla viipyy 42 päivää.

Niilin tulvat ovat yleensä sangen säännöllisiä, mutta poikkeusvuosiakin sattuu, eikä poikkeuksen tarvitsekaan olla puoleen tai toiseen aivan suuri, ennenkuin sillä voi Egyptin väestölle olla tuhoisat seuraukset. Niistä on sen vuoksi jo ikivanhoista ajoista, ainakin jo jälkeen vuoden 3600 e.Kr., pidetty mitä tarkin luku ja Assuanissa on Elefantinen saarella vielä tänä päivänä kuulu Niilin mittari, joka rakennettiin jo Egyptin vanhain kuninkaitten aikana ja jota Rooman vallan aikana laajennettiin. Se on hakatusta kivestä vankasti rakennettu ja asteikko osoittaa, korkeallako vesi kulloinkin on. Ismail kediivin toimesta se v. 1870 korjattiin. Kolmen muunkin vanhan Niilin mittarin raunioita on säilynyt ja Karnakin temppelin rantasillassa on kirjoituksia, jotka sisältävät tietoja neljästäkymmenestä korkeasta tulvasta XXV:n dynastian aikana. Assuanin kohdalla Niilin tulvan korkeus on keskimäärin 26 jalkaa, Kairon kohdalla 23 jalkaa. Jos joki Assuanin kohdalla nousee vain 21 jalkaa, tietää se kuivuuskatoa Egyptille, jos taas 30 jalkaa, tuotti tulva hävityksiä, ennenkuin Assuanin pato rakennettiin.

Vanhoista merkeistä päättäen on Niilin uoma Egyptissä historiallisella ajalla kohonnut lietteestä noin 13 senttimetriä vuosisadassa, mutta toisen ja kolmannen kosken välillä se jälkeen vuoden 2500 e.Kr. on syventynyt 24 jalkaa, veden syövyttäessä Semnan kovaa graniittikynnystä pari millimetriä vuodessa.

Vielä suurempiakin ihmeitä voisimme nykyajan tiedoilla kertoa Kreikan kaikkia uteleville viisaille, jotka koettivat ymmärtää Egyptin maan varhaisimman synnynkin, otaksuen, kuten Herodotos, sitä Niilin rakentamaksi entisen merenlahden paikalle. Egypti todella on ollut merenpohjana, vieläpä montakin kertaa, vaikk'ei se siltä ole kokonaisuudessaan Niilin luoma.

Mesotsoisella ajalla Niilin laakso 80 kilometriä suustaan oli Välimeren pohjana mittaamattomia aikoja ja paikalle kerrostui vahvalta kalkkikivimuodostuksia. Punaisesta merestä sen on aina erottanut korkea vuoristo. Eoseenikaudella mainittu kalkkikivikerrostuma vähitellen kohosi, kunnes siitä tuli korkea pöytämaa. On mahdollista, ett'eivät Sisä-Afrikan laskuväylät Egyptin nousun johdosta enää päässeetkään Välimereen virtaamaan ja että Niilin vesi sen johdosta katosi nykyisen Libyan erämaan seuduille, muodostaen vähitellen järviä, jotka vihdoin paisuivat pöytämän tasalle ja alkoivat siihen uurtaa uutta uomaa. Mioseenikaudella näyttää tapahtuneen maankuoren repeämisiä ja siirtymisiä, joiden kautta Niili sai uuden uoman, täyttäen laaksot kuitenkin osaksi kuljettamallaan soralla ja lietteellä. Lopulta Niili oli kalkkikiveen uurtanut sangen syvän uoman, mutta sitten tapahtui uusia vajoamisia ja Niilin laakso painui mereen, jonka pohjalla joen uoma uudelleen tukkeutui umpeen. Ennen sitä oli luultavasti tapahtunut suuria tulivuorenpurkauksia sen kautta, että Niilin vesi halkeamista valui syviin ja kuumiin kerroksiin. Siten syntyi basalttikerroksia, joiden poikki Niili jälleen uursi itselleen uoman. Tertiäärikauden lopulla Egyptissä satoi runsaasti, vaikka se tätä nykyä on yhtä kuivaa kuin erämaa. Rankat sateet kaivelivat ja muodostivat maan pintaa ja kasvattivat reheviä metsiä. Egyptin länsipuolelle ulottui sitä vastoin arvion mukaan suuri Välimeren lahti niille seuduille, joilla nykyään Libyan erämaan hieta-aallot ovat.

Plioseeniajalla, jolloin ihminen ilmestyi maanpinnalle, Egypti jälleen sukelsi Välimeren aaltoihin, jotka luultavasti vyöryivät aina Assiutiin saakka. Välimeri oli siihen aikaan melkein varmasti yhteydessä Punaisen meren kanssa Suetsin kannaksen paikalla olevan salmen kautta. Niilin juoksu oli luultavasti nykyistään jyrkempi, jonka vuoksi se nopeaan syvensi uomaansa. Sitten maa uudelleen kohosi, Suezin kannas erotti Punaisen meren Välimerestä ja Välimeri sai likimain nykyisen laajuutensa. Niili alkoi kasata alijuoksullaan lietettä, jota se toi latvoiltaan, ja siten kohottaa uomaansa yhä korkeammalle. Suistomaatansakin se on liejullaan laajentanut, vaikka tämä rakennustyö onkin siksi huonoa, että nykyään taas on järviä semmoisilla paikoilla, mistä jo ennen on korjattu runsaita satoja.

Jonkun ajan kuluttua saapui sitten ihminen Egyptiin, luultavasti idästä, ja Egyptin länsipuolella olevat seudut alkoivat kohota merestä. Maan kohoamisesta ja eräistä muista seikoista, joista meillä ei ole selvää tietoa vielä, oli seurauksena, että Afrikan ilmasto viidennentoista leveysasteen pohjoispuolella alkoi yhä enemmän kuivua Saharan ja Arabian erämaitten vaikutuksesta. Monet seudut, jotka ensimmäisen ihmisen niihin tullessa vielä olivat rehevän kasvullisuuden peitossa ja joissa apinat, elefantit ja antiloopit viihtyivät, alkoivat kuivamistaan kuivaa ja tätä kuivamista kaikesta päättäen kestää vielä tänä päivänä. Vain Egypti pysyi kasvullisena siunauksellisen jokensa ansiosta, Niilin, joka troopillisen Afrikan lumivuorien ja rankkasateitten ravitsemana voitokkaasti katkaisi tuhannenviidensadan kilometrin pituudelta paahtavaa erämaata, kastellakseen Egyptissä kapeat rantakaistaleet ja deltamaansa vedellään ja lihavoittaakseen maan mukanaan tuomalla hienolla lietteellä.

Niilin pituus pitkin uomaansa kaikkine mutkineen on 6400 kilometriä, joten se luultavasti on maailman pisin virta. Kongon vesistösyvänne on puolta suurempi kuin Niilin, mutta se veden paljous, jonka Kongo purkaa mereen, on monta vertaa suurempi kuin Niilin, joka matkalla menettää suunnattomia määriä haihtumisen kautta. Mikä toinen joki maailmassa on vedellään saanut aikaan niin suurenmoisia asioita kuin ikivanha Niili!

Abessinia.

Abessinia oli aina niistä ajoista saakka, jolloin portugalilaiset tekivät sinne retkiään auttaakseen »Pappi-Johannestä» maureja vastaan (vert. II, s. 159), ollut ainaisten sisällisten rettelöitten raatelema. Se oli vain löyhä kokoelma maakuntia, joitten ruhtinaat olivat keskenään ainaisissa sodissa. Tärkeimmät näistä maakunnista olivat Tigre pohjoisessa, Amhara maan keskiosassa ja Shoa etelässä. Maan hallitsija, joka kutsui itseään »negus negustiksi», s.o. kuninkaitten kuninkaaksi, tavallisesti hallitsi välittömästi vain Amharaa. Muilta maakunnilta hän kantoi veroa, milloin kykeni sen itse ulos ottamaan.

Toisinaan hallitsi monta negusta samaan aikaan. Koko maan historia onkin paljasta synkkää sisällistä sotaa, raakalaistekoja, horjuvaa hallintoa, valtaistuimen tavoittelua, rosvoretkiä, petosta ja ryöstöä. Silloin tällöin tähän sekamelskaan lankeaa joku valoisampi säde, kun joku valistunut ruhtinas on saanut järjestyksen palautetuksi ja rauhan ja edistyksen siunaukset joksikin aikaa turvatuiksi.

Kun Euroopan vallat yhdeksännellätoista vuosisadalla alkoivat entistä enemmän kiinnittää huomiotaan ja halujaan Afrikkaan, tuli Abessiniakin jälleen suuremman huomion alaiseksi. V. 1805 Englannin hallitus lähetti sinne lähetyskunnan pyytämään Punaisen meren rannalta maa-aluetta siltä varalta, että Ranska anastaisi Egyptin, kuten sen aikomus oli. Myöhemmin maassa alkoi yhä useammin käydä matkustajia. V. 1830 protestantit alkoivat siellä lähetystoimensa, lähtien samasta maanasukkaita loukkaavasta edellytyksestä kuin latinalaisetkin lähetyssaarnaajat heitä ennen, ettei nimittäin Abessinian kirkko kelvannut uskon perustukseksi soveliain korjauksin. Nämä lähetyssaarnaajat kulkivat maassa moneen suuntaan ja julkaisivat matkoistaan kertomuksia. Kahdeksan vuoden kuluttua heidän kuitenkin täytyi lähteä tiehensä kotimaisen papiston vastarinnan vuoksi. Ainoastaan Shoassa he saivat vielä edelleenkin jonkin vuoden vaikuttaa.

Samoihin aikoihin Abessiniassa kävi useita luonnontutkijoitakin ja muita matkustajoita, jotka samoilivat siellä ristiin rastiin ja kävivät semmoisissakin seuduissa, joita ei portugalilaisten ajoista saakka kukaan ollut nähnyt.

Kuuluimmat näistä tutkijoista ovat veljekset Antoine ja Arnaud d'Abbadie, jotka oleskelivat Abessiniassa kymmenen vuotta (1838—1848), suorittaen tärkeitä tieteellisiä töitä ja samalla ottaen osaa maan valtiollisiinkin rettelöihin, sillä englantilaiset ja ranskalaiset kilpailivat vaikutusvallasta ja kummallakin maalla oli puolueensa. Veljekset Abbadie kokosivat tietoja maan pintamuodoista ja muista kartoitusseikoista, sen luonnontieteellisistä oloista ja muinaismuistoista ja keräsivät monta sataa vanhaa käsikirjoitusta, jotka valaisevat aitiooppialaisen kulttuurin menneisyyttä. Mutta maassa, joka on niin täynnään vuoria ja laaksoja ja syrjäisiä soppia, on vielä tänäpäivänäkin paljon tehtävää.

Massovasta, Punaisen meren rannalta, ei ole pitkä matka Abessinian ylängölle. Ahtaat vuorisolat sille johtavat, kohoten pengermältä pengermälle, kunnes ilmasto on korkeuden vuoksi viileätä, vaikka maa kuuluukin kuumaan vyöhykkeeseen ja läheiset Punaisen meren rannat ovat maailman kuumimpia seutuja. Korkeimmilla kukkuloilla on ikuista lunta. Niiltä juoksee jokia eri puolille merta kohti, muodostaen koskia ja nopeaan uurtaen uomansa syviksi kanjoneiksi ja kuljettaen alamaihin paljon lietettä.

Kaikki matkustajat ovat ylistäneet maan luonnonkauneutta ja ilmaston terveellisyyttä. Päivässä matkustaja voi nousta troopillisista seuduista viileään vyöhykkeeseen. Ylämaat ovat jotenkin paljaat, mutta laaksoissa ja rotkoissa on sitä taajempi ja rehevämpi kasvullisuus. Kaffa-maa on kahvin varsinainen koti, ainakin se on siitä nimensä saanut. Alamaissa asustavat kaikki kuuman Afrikan suuret nisäkkäät ja matelijat, ylämaissa useimmat näistä lajeista katoavat ja toisia, kylmemmän ilmanalan eläimiä tulee sijaan. Väestö epäilemättä on alkuaan hamilaista, mutta siihen on sekaantunut paljon seemiläisiäkin aineksia, ja vallitseva kieli on seemiläistä, joka juurtuu Arabian himjariitin kielestä, vanhimmasta seemiläisestä kielestä, mitä tunnetaan. Paitsi varsinaisia abessinialaisia maassa asuu paljon galloja ja somalilaisia, jotka ovat puhtaampaa hamilaista juurta, vaikka heihinkin on sekaantunut paljon arabialaista verta. Abessinian, niinkuin yleensä Pohjois-Afrikan kansojen, suonissa virtaa sitä paitsi paljon neekeriverta, neekerittäret kun ovat haremeissa suositut. Siitä ihovärin tummuus, vaikka kasvonpiirteet usein ovat mitä puhtaimmin kaukaasialaiset.

Lordi Napierin sotaretki.

1850-luvulla eräs verraten alhaissukuinen mies tarmonsa ja etevyytensä kautta vähitellen sai Abessiniassa niin paljon vaikutusvaltaa, että hän saattoi ruveta etevimpien ruhtinaitten kanssa kilpailemaan ja lopulta julistaa itsensä koko maan negus negustiksi, ottaen hallitsijanimekseen Teodor. Monen hyvän ominaisuuden ohella hänellä kuitenkin oli huonojakin, ja näistä suunnaton ylpeys ja kiivaus tuottivat hänelle tuhon. Englannin hallitus oli jättänyt erään hänen kirjeistään vastaamatta, ja vaikka negus suosikin englantilaisia, vihastui hän tästä niin hirmuisesti, että vangitsi kaikki maassaan olevat englantilaiset, pahoinpiteli heitä eikä suostunut heitä vapauttamaan, jonka vuoksi Englannin hallituksen täytyi lähettää sotajoukko valloittamaan neguksen pääkaupungin Magdalan. Tällä retkellä, jota lordi Napier johti, oli muun muassa Henry Stanley mukana kirjeenvaihtajana, lähettäen Magdalan valloituksesta lehdelleen tiedon, ennenkuin englantilaiset saivat virallistakaan viestiä.

Retkikunta, johon kuului 16,000 miestä ynnä 12,000 miestä kuormastoa, nousi v. 1868 maihin lähellä vanhaa Adulista, jossa tavattiin joitakuita jälkiä Ptolemaioon muinoisista varustuksista, ja lähti sieltä marssimaan ylämaahan. Negus oli koonnut sotajoukon, jossa toisin ajoin oli 100,000 miestä, mutta tämä oli huonoa ja epäluotettavaa väkeä ja sotajoukko nopeaan hupeni karkausten kautta. Negus pakeni Magdala nimiseen linnaansa armeijansa tähteitten keralla ja puolusti itseään siellä taidolla. Napierin retkikunnan lähestyessä Magdalaa hän kuitenkin luovutti pois vangitut englantilaiset ja pyysi rauhaa, mutta ei suostunut tunnustamaan Englannin yliherruutta, ja siitä oli seurauksena Magdalan valloitus. Teodor tavattiin itsensä murhanneena huoneissaan ja Abessinia sai Tigren ruhtinaasta uuden hallitsijan, joka otti nimeksi Johannes.

Negus Johannes joutui sotaan Egyptin kanssa, joka yritti moneen kertaan laajentaa alueitaan Abessinian kustannuksella, mutta perinpohjin voitettiin. Erästä Ismail kediivin lähettämää retkikuntaa johti tanskalainen eversti Arendrup, joka ratkaisevassa taistelussa sai surmansa. Paljon vaarallisemman vihollisen Abessinia sai uskonraivoisista mahdilaisista, joita vastaan taistellessaan negus Johannes Metemmehin tappelussa kaatui. Mutta Abessinian vuorimaa pysyi mahdilaisilta valloittamatta.

Ranska, Italia ja Englanti olivat anastaneet Abessinian kohdalta merenrannat, saadakseen siten tämän maan vaikutusvaltansa alaiseksi. Mutta kun mainitut vallat keskenään kilpailivat, oli Menelikin, joka Johanneksen kuoltua Shoasta käsin valloitti maan, helppo aina saada jokin toinen eurooppalainen valta puolelleen, jos häntä yksi ahdisti. Italia pyrki Erytreasta käsin valloittamaan koko Abessinian ylängön, se kun olisi italialaiselle siirtolaisuudelle tarjonnut parempia edellytyksiä kuin tulikuuma rannikko, mutta Menelik Ranskan salaisella avulla taisteli Italiaa vastaan hyvällä menestyksellä ja tuotti Italian armeijalle niin tuntuvan tappion, että sen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja tyydyttävä Erythrean jotenkin suppeihin rajoihin. Sen jälkeen on Abessinia saanut elää rauhassa ja melkoisesti vahvistua pontevan hallitsijan vallan alaisena, mutta mahdollista on, että sen lopultakin täytyy suostua jonkun eurooppalaisen vallan suojelukseen. Parhaimmalla menestyksellä sen omistamisesta kilpailee Englanti, jonka alueet kolmella taholla Abessiniaa kiertävät.