Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

VANHAN LIBYAN TUTKIJAT.

Mungo Parkin matkat herättivät Euroopassa mitä suurinta mielenkiintoa Afrikan tutkimusten jatkamiseen, ja vaikka hänen jälkimmäinen matkansa päättyikin onnettomasti ja ne molemmatkin osoittivat, kuinka lukemattomia vaaroja matkustajan on Afrikan sisäosissa kestettävä, ei suinkaan ollut puutetta niistä, jotka olivat halukkaat antautumaan kaikille näille vaaroille alttiiksi, milloin vain oli varoja ja tilaisuutta tarjona.

Eurooppa oli jo vanhimmilta ajoilta perinyt syvän mielenkiinnon Pohjois-Afrikkaa ja sen sisäosia kohtaan, maita kohtaan, joissa jo vanhan Egyptin vaikutusvalta oli tunkeutunut kauas sen omain rajain ulkopuolelle, johon helleenejä yhdistivät lujat siteet, joista Karthago kaupallaan kokosi rikkauksia, joista Rooman vallan ajalla tuli sivistysmaita ja joissa keisarivallan loppuaikoina kristinusko laajalle levisi ja sai vahvat juuret.

Abessinia, Egypti, Nuhia, Tripolis, Algeria ja Tunesia ynnä Marokko, nuo merirosvouden ja kristittyjen vihan tyyssijat, olivat tosiaan ennen vanhaan kristittyjä maita. Kun muhammedilaisuus seitsemännellä vuosisadalla voittoisana eteni kautta Pohjois-Afrikan Atlantin merta kohti, jäivät sisämaat etenkin itäosissa vielä joksikin vuosisadaksi eteenkinpäin kristityiksi ja ne puolustivat uskoaan sitkeästi. Erotettuina muusta kristikunnasta niiden lopulta kuitenkin täytyi alistua, ja tähän varsinkin vaikutti se seikka, että paljon beduiineja 11:llä vuosisadalla muutti Arabiasta ja Syyriasta Pohjois-Afrikkaan kameelineen, karjoineen, jääden sinne pysyvästi asumaan, kukistaen berberikansat ja muodostaen heidän kanssaan sekarotuja.

Jo persialaiset olivat tosin tuoneet Egyptiin kameelin, mutta vasta arabialaisten keralla se levisi Saharaan, tehden mahdolliseksi lukuisain uusien karavaanireittien avaamisen erämaan poikki ja saattaen täten Välimeren rantamaat ja Sudanin entistä vilkkaampaan kauppayhteyteen. Sahara ja Nubia muuttuivat muhammedilaisiksi ja sieltä tämä uskonto levisi edelleen Sudaniin; jossa berbeereillä varmaan oli jo paljon ennen ollut vaikutusvaltaa ja jossa heidän ja neekerien väliset sekarotunsa jo olivat syntyneet.

Sudanissa varmaan oli jo sitä ennen valtakuntiakin. Fulbet eli fulat, joitten nimi merkitsee punaista, olivat neekerien ohella Sudanin pääväestö. Heidän alueensa ulottui Senegalista Darfuriin saakka ja Timbuktusta Jorubaan ja Adamauaan etelässä. He olivat paimentolaiskansaa, samoin kuin beduiinitkin, ja suuremman liikkuvaisuutensa vuoksi saattoivat helposti pitää valtansa alaisina maata viljelevää neekeriväestöä ja perustaa sen keskuuteen valtakuntia. Fulbet luultavasti kuuluvat Pohjois-Afrikan vanhaan berberiläiskantaan, vaikk'ei heidän rotusuhteistaan vielä ollakaan täysin selvillä. Heidän kasvonpiirteensä ovat usein eurooppalaiset, vaikka ihoväri onkin sangen tumma. Kieli eroaa kaikista muista kielistä, mutta sen juuret viittaavat berberiläisiin ja seemiläisiin kieliin. Kieleen on kuitenkin sekaantunut paljon neekerikielten aineksia, samoin kuin kansaan itseensä neekerien verta.

Samoin kuin Pohjois-Afrikan kansat ennen olivat olleet kristinuskossaan kiihkeitä, samoin ne muhammedin uskoon käännyttyään olivat kiihkeitä muhammedilaisia, jopa sokeaan fanatismiin saakka, kuten uuden uskonnon taisteleva luonne ja sen tunnustajain pieni sivistysmäärä edellyttivät. Välimeren rantaseuduissa uskonnollinen suvaitsemattomuus tosin oli yhdeksännentoista vuosisadan alussa jo jonkun verran lauhtunut, ainakin niissä satamakaupungeissa, jotka tekivät Euroopan kanssa kauppaa, mutta sisämaassa se oli säilynyt täydessä hurjuudessaan, jonka vuoksi turvattoman eurooppalaisen oli — ja on vielä tänä päivänäkin — ylenmäärin vaarallista siellä matkustaa. Halu päästä Euroopan kanssa kauppaa tekemään ja osalliseksi sen keksinnöistä ja tuotteista muutti kuitenkin silloin tällöin Sudaninkin ruhtinaitten mielen, niin että matkat heidän maihinsa kävivät mahdollisiksi, vaikkapa moni matkustaja saikin hengellään maksaa rohkeutensa. Euroopassa vallitsi silloin vielä liioitellut käsitykset näiden maailmasta erotettujen maitten rikkaudesta ja viljelyksestä. Vaikka nämä käsitykset osoittautuivatkin vääriksi, niin tuli kuitenkin todetuksi se, että niissä on säilynyt jäännöksiä sangen vanhasta kulttuurista, joka osaksi ulottunee vanhan Egyptin aikoihin saakka.

Englantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.

Eurooppa ei tosin ollut aivan vailla tietoja vanhan Libyan sisäosista, sillä keskiajalla ja uudella ajalla olivat useat arabialaiset matkustajat julkaisseet niistä laajoja matkakertomuksia, mutta ei ainoakaan länsimainen matkustaja ollut vielä omin silmin nähnyt näitä maita, joita sen vuoksi verhosi tarun hämärä. Ennen sitä suurta retkikuntaa, jonka Englannin hallitus v. 1822 lähetti Saharan poikki sisimpään Sudaniin, Tshad järven rannoille, on meidän kuitenkin mainittava eräitä vähempään jääneitä yrityksiä.

Hornemann.

Mungo Parkin molempien matkojen väliajalla lähti saksalainen Friedrich Hornemann Lontoon Afrikan-yhdistyksen toimesta Libyan sisäosiin. Hän opiskeli sitä varten arabiaa, samoin kuin myöhemmin Wallin, antoi ympärileikata itsensä ja lähti sitten Egyptistä muhammedilaiseksi puettuna yrittämään Libyan erämaan kautta Sudaniin ja Nigerin rannoille. Jo Kairossa hänet tosin vangittiin, mutta kun Napoleon Bonaparte samaan aikaan (1797) valloitti tämän kaupungin, pääsi Hornemann vapaaksi. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin saattoi liittyä Fessaniin matkaavaan karavaaniin. Siuahin keitaassa hän näki Jupiter Ammonin muinoin kuulun temppelin raunioita. Karavaanin jo lähdettyä Siuahista lähti keitaasta sitä takaa-ajamaan paljon aseellista väkeä, joka vaati haltuunsa Hornemannia ja hänen palvelijaansa, väittäen heitä kristityiksi. Mutta Hornemann otti esiin koraanin ja luki sitä niin sujuvasti, että se herätti yleistä ihmetystä, ja lopulta hän kehoitti läsnäolevia rupeamaan kanssaan väittelemään uskon asioista. Rohkeilla valeillaan hän pelastui. Seuraava keidas oli Audjila, jonka Herodotos mainitsee, samoin kuin Siuahinkin (vert. I, s. 78). Tie kulki sitten kammottavan vuorimaan poikki, joka ensinnä oli synkkää mustaa kiveä ja sitten valkoista kalkkikiveä, ja siitä päästyään karavaani tuli Fessanin ensimmäiseen keitaaseen. Mursukissa se otettiin vastaan suurella riemulla ja juhlilla ja sulttaani itse oli tullut kaupunkinsa ulkopuolelle sitä tervehtimään. Mursuk oli tärkeä kauppapaikka, johon saapui karavaaneja Egyptistä, Tripoliista, Marokosta ja Sudanista. Hornemann keräsi paljon tietoja laajoista maista, mutta Timbuktusta, joka oli hänen matkansa varsinainen päämäärä, ei paljoa tiedetty, koska se teki kauppaa etupäässä Marokon kanssa. Nigerin sanottiin virtaavan itää kohti, kunnes se laski Niiliin. Tästä päättäen saivat siis vanhan ajan maantieteilijät väärät tietonsa Niilin lähteistä Saharan asukkailta (vert. I, s. 77). Käytyään Tripoliissa lähettämässä kirjeitä kotimaahansa Hornemann jatkoi matkaa kauemmaksi etelään ja varsinkin länttä kohti. Mutta sen koommin ei häneltä itseltään saatu mitään varmaa viestiä. Arabialaiset kauppiaat kertoivat, että »Jussuf» oli nähty siellä ja siellä hyvässä voinnissa ja että rahvas häntä kunnioitti pyhänä marabuuttina, ja viimeisten tietojen mukaan hän oli saapunut Nigerin rannoille saakka, jossa kansa häntä kohteli hyvin, mutta siellä hän oli sairastunut ja kuollut. Muuan nuori mies oli sitten esiintynyt ja väittänyt itseään hänen pojakseen, mutta tuskinpa tämä oli totta.

Tuckeyn onneton retki Kongolle.

V. 1816 Englannista lähetettiin kaksi suurta ja hyvin varustettua retkikuntaa Nigeriä tutkimaan. Kuvaavaa on, että toinen lähti Kongon suuhun, jota luultiin Nigerin suuksi, noustakseen sieltä jokea, kunnes keskivälillä kohtaisi toisen retkikunnan, joka samaan aikaan lähti Nigerin latvoille samoja teitä kuin Mungo Park. Näistä yrityksistä odotettiin suuria, mutta harvoin on minkään retkikunnan osaksi tullut surkeampi kohtalo kuin kapteeni Tuckeyn Kongolle johtaman. Tuckeylla, joka oli etevä upseeri ja maantieteilijä, oli mukanaan puolensataa eurooppalaista, näitten joukossa paljon tiedemiehiäkin. Retkikunta saapui Kongon suulle kesällä v. 1816 ja lähti Bomasta veneillä jokea nousemaan. Jellalan kosket tekivät ensimmäisen tenän, mutta ne voitettiin ja matka näytti edistyvän jotenkin ripeästi. Mutta sitten alkoi kuume tehdä tuhojaan, miehiä kuoli niin taajaan, johtaja itsekin, ettei jäänyt jäljelle ainoatakaan tiedemiestä, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin, pääsemättä edes koskien päälle. Retkikunnan riutuneet tähteet pelastuivat Bomaan ja palasivat kotimaahan.

Yhtä huonosti kävi sille joukolle, joka Gambian laaksosta yritti tunkeutua Nigerin latvoille majuri Peddien johdolla. Kolme johtajaa menetettyään retkikunnan täytyi palata takaisin, ennenkuin se edes oli vedenjakajalle päässyt.

Oudneyn, Clappertonin ja Denhamin retki Bornuun.

Englannin hallitus ei kuitenkaan heittänyt Afrikan sisäosien tutkimista. Se varusti suuren retkikunnan, joka t:ri Walter Oudneyn, majuri Dixon Denhamin ja kapteeni Hugh Clappertonin johdolla maaliskuun alussa v. 1822 lähti Tripoliista tunkeutuakseen Saharan kautta Sudaniin. Tämä retkikunta, joka oli Tripoliin sulttaanin suojeluksen alainen ja johon kuului 13 eurooppalaista, ei koettanut salata kansallisuuttaan eikä uskontoaan, vaan upseerit matkustivat täysissä univormuissaan ja saivat siitä huolimatta kulkea häiritsemättä. Mursukissa vastaanotto tosin oli huono ja kaikenlaisilla juonilla koetettiin estää retkikuntaa jatkamasta matkaa Bornuun, mutta majuri Denham palasi silloin Tripoliihin valittamaan ja Englannin hallitukselle antamansa lupauksen mukaan sulttaani nyt antoi Denhamille 200 arabialaista turvajoukoksi. Tätä joukkoa johti älykäs ja hyväntahtoinen arabialainen kauppias, joka suuresti tasoitti retkikunnan tietä. Mursukissa oli vastaanotto nyt sen mukaan ruhtinaallinen. Oudney ja Clapperton olivat sillä välin tehneet retken Ghat-maan natronijärville, joista saatiin kaupassa kulkeva epäpuhdas sooda ynnä suuret määrät erään kärpäsen toukkia, joista valmistettiin huonon kaviaarin tapaista särvintä.

Erämaassa.

Tuskin olivat Mursukin muurit ja taatelilehdot hälvenneet näkyvistä, ennenkuin armoton erämaa paahtavine helteineen ja lentävine hiekkoineen joka puolella ympäröi karavaania. Siellä täällä tavattiin pieni vihanta keidas, missä lähde ylläpiti alhossa vihannuutta taikka maa hieman hitaammin laski lävitseen sadekuuron kuin erämaan hiekka. Mutta aaltoileva hiekka ja kivinen hammada olivat valtapiirteinä niissä seuduissa; joiden kautta karavaani kulki, ja ankarina ja vakavina muistuttivat matkan varressa ihmisten ja eläinten luurangot, mikä kurja kohtalo näillä taipaleilla oli ennen tullut lukemattomien osaksi — ja saattoi tulla nytkin. Matkustajat lukivat yhtenä päivänä sadanseitsemän ihmisolennon surulliset jäännökset ja tapasivat niitä yhdellä lähteellä satakunnan. Missä ne olivat kurjain, tielle sortuneitten orjain luita, jotka eivät olleet jaksaneet kulkea karavaanin mukana, missä taas kokonaisen karavaanin, joka kaivolle tullessaan olikin tavannut sen hiekkamyrskyn tukkimana.

Etelämmässä kaivoja alkoi olla yhä harvemmassa, taatelipuita ja keitaita samoin ja vaeltavain tibbujen ja tuaregienkin, noiden karavaanireittien vakinaisten rosvojen, luku alkoi vähentymistään vähentyä. Yksin petoeläimetkin, jotka niiden kanssa jakavat sen vähän, mitä maa tuottaa, katosivat keltaisen aavikon partaalla, sateettoman taivaan alla. Moneen päivään ei näkynyt merkkiäkään kasvullisuudesta ja vedettömän aavikon poikki puhaltavat palavat tuulet kärvensivät, mitä armoton aurinko ei ollut löytänyt. Matkustajat olivat niin kurjassa kunnossa, etteivät edes saaneet puhutuksi. Kieli tarttui kitalakeen. Kameelitkin herkesivät yksitoikkoisesta voihkinastaan, ikäänkuin valitus täällä olisi ollut aivan tarpeeton, kun asioita oli aivan mahdoton parantaa. Kulkea eteenpäin ja eteenpäin oli ainoa pelastus. Hiljaisuutta rikkoivat vain silloin tällöin kavioitten alla rusahtelevat luurangot. Vielä tuskallisempaa kuin hietikolla oli kulku kivisellä »hammadalla». Lopulta kameelitkin uupuivat. Niitä vaipui kaksinkymmenin tai enemmänkin maahan muutaman tunnin kuluessa. Ei tervetullut tähtikirkas yökään viileine tuulahduksineen ollut hirmuista vapaa, sillä näillä kuivilla aavikoilla karavaanitkin pyrkivät kuin sudet ryöstämään toisiaan.

Kuljettuaan Bilman keitaan ja taas toisen hieta-aavikon poikki karavaani vuoden 1823 alussa tuli paremmille maille. Saharan poikki oli kuljettu ja päästy vihannampaan Sudaniin. Alkoi näkyä puita, sitten vihantia täpliä ja vähitellen tultiin seutuun, jossa tibbut paimentelivat karjojaan. Ja yhä parantuen maa lopulta oli kuin eurooppalaista puistomaisemaa. Lintuja liverteli varjoisissa puissa, gaselleja kirmasi karavaanin edellä, ja vieraanvaraiset neekerit, jotka uupuneille matkamiehille kantoivat tuoretta lihaa, maitoa ja mehukkaita taateleita, näyttivät olevan sopusoinnussa asumansa hymyilevän maan kanssa, aivan samoin kuin villit tuaregit ja vihaiset arabialaiset kuin luonnostaan kuuluivat siihen kamalaan erämaahan, jonka poikki matkustajat juuri olivat tulleet.

Tshad järvi.

Tämän rehevyyden keskellä retkeilijät äkkiä näkivät edessään näyn, joka heistä ensi katsannolta ehkä näytti samanlaiselta kangastukselta, joita uupuneet vaeltajat erämaassa näkevät. Heidän edessään levisi laajan veden pinta monine saarineen, matalat ruokoiset rannat ulpukoineen ja virtahepoineen, ja järven pinnalla loistivat kalastajain valkoiset purjeet. He olivat saapuneet kuululle Tshadille, jota ei siihen saakka ainoakaan kristitty ollut nähnyt.

Tämä järvi tunnettiin siihen saakka vain kuulopuheitten mukaan ja käsitykset siitä olivat hyvin häälyväiset. Toiset väittivät sitä joeksi, toiset rämeeksi, mutta retkikunta huomasi sen kalarikkaaksi järveksi. Järven matalilla rannoilla oli tavattoman paljon karjoja ja riistaeläimiä, sen ruovostoissa suunnattomat parvet vesilintuja. Hyeenoja,, leijonia ja muitakin petoeläimiä oli runsaasti. Sääskien vuoksi oleskelu järven läheisyydessä kuitenkin oli melkein sietämätöntä. Kuivan aikana vesi väheni niin vähiin, että rannoilta tuskin näki muuta kuin ruovostoja ja rämettä, tulvan aikana se taas paisui niin paljon yli partaittensa, että kaikkien eläimien täytyi paeta kauas viljeltyjä seutuja kohti, jossa petoeläimet sitten tekivät paljon vahingoita.

Denham matkusti myöhemmin melkein järven ympäri ja löysi monta siihen laskevaa jokea, mutta ei sitä vastoin ensinkään siitä lähtevää. Suurin Tshadiin laskevista joista oli Shari, joka tulee Kongon puoleiselta vedenjakajalta. Pian selvisi, ettei mikään järveen tulevista joista voinut olla Niger. Keskellä järveä oli saaria, joissa asui biddomahien aivan itsenäinen kansa. Heillä sanottiin olevan tuhansia veneitä, joilla he tekivät rannoille rosvoretkiä. Bornunkin alueita he ryöstelivät, eikä heille voitu mitään, kun ei ollut veneitä.

Bornu.

Ei ainoakaan eurooppalainen ollut vielä nähnyt Bornua, eikä retkeilijöillä sen vuoksi ollut käsitystä siitä, minkälaisen valtakunnan ja kaupungin he oikeastaan tapaisivat. He sen vuoksi hämmästyivät, kun heitä vastaan tuli hyvin järjestetty sotajoukko, jossa oli tuhansia ratsastavia peitsimiehiä, johtaja puettuna kypäriin ja rautahaarniskaan. Vastaanotto oli kuitenkin hyvä ja hallitsija osoitti englantilaisille suurta suosiollisuutta, antaen heille hyvät asunnot ja palvelijoita.

Bornussa vallitsi samanlainen tila kuin Japanissa shogunien aikana. Sulttaani hallitsi vain nimellisesti, mutta piti loistavaa hovia, ja varsinainen valta oli sheikin käsissä, joka oli aikanaan pelastanut maan anarkiasta. Sulttaani kuitenkin otti retkikunnan itse vastaan, istuen häkin tapaisella valtaistuimella, ympärillään hovilaisia, joilla oli suuret tekovatsat ja paksut turbaanit, koska vatsan vahvuus ja pään paksuus oli Bornussa muotina. Sheikkikin kutsui englantilaiset usein puheilleen ja oli sangen tyytyväinen lahjoihin, joita nämä toivat mukanaan. Varsinkin pelitoosa ja raketit häntä ihmetyttivät. Hän oli saanut Fessanin sulttaanilta tykin, jolla ei kuitenkaan ollut lavettia, mutta lavetin valmisti nyt retkikunnan kirvesmies ja Denham valoi luoteja. Sheikki oli ylenmäärin mielissään, kun tykillä ammuttiin, ja arveli, että kyllä bagirmilaiset nyt saisivat hyppiä.

Bornun pääkaupunki oli siihen aikaan Kuka, mutta se oli vasta nuori kaupunki. Vanha pääkaupunki oli Birni eli Gambaru, jonka fulbet v. 1809 olivat hävittäneet. Kuka oli lähellä Tshadin rantaa. Asukkaat tuntuivat verraten sivistyneiltä. Kaupungissa pidettiin joka viikko markkinat, joille joskus saattoi tulla satakintuhatta ihmistä vaihtamaan maansa tuotteita Manchesterin pumpulikankaihin, Saksin punaiseen verkaan, kaksipiippuisiin rihloihin, raakasilkkiin, Sheffieldin partaveitsiin. Kiinan teehen ja Länsi-Intian sokeriin, Nürnbergin leikkikaluihin tai Lontoossa ja Marseillessa valmistettuun paperiin. Oppineitakin tässä omituisessa maassa oli, ja he tutkivat Aristotelesta ja Platonia arabiankielisistä käännöksistä. Nämä kirjat, jotka tulivat, samoin kuin kaikki muutkin tavarat, Tripoliista suurta karavaanitietä, olivat epäilemättä jäljennöksiä Espanjan maurilaisille kuninkaille aikanaan tehdyistä käännöksistä. Tripoliista tuotiin vielä, samoin kuin Leo Afrikanuksen aikoina, verkoja, keltaisia tohveleita ja kauniisti kirjoitettuja koraaneja. Tripoliin vaikutusvalta hengellisissä asioissa oli niin suuri, että mutkikkaat lakikysymykset — ylin laki oli koraanin kirjain — usein annettiin Tripoliin ulemain eli pyhäin kirjain oppineitten ratkaistaviksi.

Orjastusretki.

Bornusta lähetettiin samaan aikaan retkikunta orjia hankkimaan, ja sen mukaan lähtivät arabialaiset, jotka olivat englantilaisia tänne saattaneet, he kun eivät tahtoneet aivan tyhjin käsin palata takaisin Tripoliiseen. Denham sai luvan lähteä mukaan tälle rosvoretkelle, vaikka hänen toverinsa sitä vastustivat. Sheikki antoi hänelle palvelijaksi Maramay nimisen orjan, kieltäen tätä koskaan jättämästä herraansa. Sotaretki tehtiin vuoristossa asuvia fulbeja vastaan. Retken johtaja, neekeri Barka Gana, joka oli kiihkeä muhammedilainen, kuten Bornussa kaikkikin, koetti matkalla taivuttaa majori Denhamin muhammedin uskoon. Välillä yhtyi orjastajain sotajoukkoon 1000 Shoan arabialaista; kaikki ratsain, ja myöhemmin Mandaran sulttaani, tuoden 500 komeasti puettua ratsumiestä, joitten joukossa varsinkin hänen 30 poikaansa olivat muita huomattavammat. Heillä oli silkkiset vaatteet ja hevosten selässä satulan alla leopardin ja leijonan nahkoja.

Arabialaiset olisivat mieluummin taistelleet pakanallisia neekereitä vastaan, mutta sheikki vei heidät vihollisiaan fulbeja vastaan. Kamalassa kuumuudessa suoritetun marssin jälkeen retkikunta nousi vuoristoon, jossa oli erinomaisen ihania maisemia ja niin suuria apinanleipäpuita, että ne oksillaan varjostivat puolen tynnörinalan maata kukin, ja sitä paitsi verrattomia mangopuita ja valtavia viikunapuita ja näitten välillä köynnöksiä. Eräässä vuorenrotkossa olivat fulbet vastassa. Arabialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta fulbet voittivat heidät, kun muu sotajoukko ei hyökkäystä tukenut, ja pian olivat sekä arabialaiset että Bornun sulttaanin joukot hurjassa paossa, fulbet takaa-ajaen. Arabialaisten päällikkö Bu Khalum sai myrkytetystä nuolesta surmansa, Barka Gana ratsasti kolme hevosta näännyksiin pakoretkellään, ja majuri Denham haavoittui, ryöstettiin aivan paljaaksi ja olisi saanut surmansa, elleivät fulbet olisi niin kiihkeästi saaliista riidelleet, että hän pääsi pakenemaan. Denham juoksi minkä pääsi siihen suuntaan, jonne muutkin pakolaiset, mutta kun hän jo oli saanut monta keihään haavaa, jotka vuotivat verta, lähestyivät takaa-ajajat nopeaan. Hän pääsi tosin pensaikkoon, jossa oat surkeasti repivät hänen paljaita ruumiinosiaan, mutta olisi epäilemättä joutunut takaa-ajajainsa käsiin, ellei samalla olisi tullut vastaan rotkon pohjalla juokseva vuoripuro. »Voimani olivat melkein lopen uupuneet», hän kertoo, »ja tartuin rotkon yli nuokkuvan suuren puun oksaan, laskeakseni itseni alas veteen, rannat kun olivat äkkijyrkät. Samassa käteni alta, oksan taipuessa painoni alla, nousi suuri »liffa», tämän maan vaarallisin käärme, ja kohotti päänsä ikäänkuin purrakseen. Kauhun valtaamana menetin hetkiseksi tajuni. Oksa pääsi käsistäni ja suistuin suin päin veteen. Tämä ryöpsähdys elvytti minut jälleen ja kolmella uimaliikkeellä pääsin toiselle rannalle, jolle suurella vaivalla kiipesin, ja vasta sitten tunsin olevani turvassa.»

Pian hän taas saavutti joukkonsa, jota yhä ajettiin takaa kiivaasti. Maramay pelasti hänet, otti hänet ensin oman hevosensa selkään, hoiti häntä, hankki hänelle sitten toisen hevosen ja esti Barka Ganan katalan aikomuksen jättää »kristityn koiran» kuolemaan. Kun pakenevat olivat saapuneet Bornun alueelle, antoi yksi Denhamille paidan, toinen housut ja Maramay hankki hänelle ruokaa, vaikka siitä oli suuri puute.

Denham lähti kuitenkin Oudneyn keralla vielä toisellekin sotaretkelle, joka tehtiin munga kansaa vastaan. Tätä oli kuritettava siitä, että se oli murhannut 120 arabialaista — nähtävästi orjastajia — ja rosvoillut rajalla. Mungat voitettiinkin, kuritettiin ja saivat sitten armahduksen. Matkalla Denham näki Bornun vanhan pääkaupungin rauniot, jotka olivat sangen laajat. Vanhassa pääkaupungissa, joka vasta muutama vuosikymmen takaperin oli hävitetty, oli asunut parisataatuhatta asukasta. Hän näki myös entisen sulttaanin palatsit, jotka moskeijoineen muodostivat sangen mahtavan rakennusryhmän. Parhaiten rakennettu Bornun kaupungeista oli Gambaru, joka oli sheikin suosituin asuinpaikka. Se oli, kuten kaikkikin Bornun kaupungit, ympäröity kovista punaisista tiilistä tehdyillä vahvoilla ja korkeilla muureilla.

Bornu oli melkoinen valtakunta. Paljon viljeltiin maata ja monenlaisia tuotteita siitä saatiin, mutta vielä tärkeämpi elinkeino oli karjanhoito. Orjat olivat tärkein kauppatavara. Väestö oli sangen sekavaa. Pääaines oli neekereitä, mutta suurin vaikutusvalta oli arabialaisilla, jotka olivat maahan tuoneet uskonnon ja sen mitä siellä oli sivistystä. Arabialaiset omistivat erinomaisen hyviä ja suuria karjoja. Sitäpaitsi oli maassa tuaregeja ja tibbuja. Englantilaisten mielestä Bornussa oltiin vielä uskonkiihkoisempia kuin arabialaisten kesken. Oikeudenhoito oli jotenkin hyvä, rangaistukset ankaranlaisia, mutta usein käytettiin lempeyttäkin.

Bornun kaakkoispuolella oli Bagirmi niminen valtakunta, jonka kanssa Bornu usein kävi sotaa, ja länsipuolella haussa-valtakunnat, joista jo Mungo Park oli kuullut. Niistä Sokoto oli mahtavin, siihen aikaan fulbein perustaman valtakunnan pääkaupunki. Sinne englantilaiset lähtivät Bornusta lopulla vuotta 1823. He olivat sadeaikana Kukassa sairastuneet ankaraan kuumeeseen ja tähän vedoten Oudney sai sheikin mielisuosiolla sallimaan heidän lähtönsä, paikanmuutoksen kun toivottiin virkistävän sairaita. Matkalla Oudney, joka oli retkikunnan ainoa tiedemies, kuumeeseen kuoli. Clapperton jatkoi kuitenkin yksin matkaa.

Sokoto.

Sokotossa hallitsi Bello niminen fulbe-sulttaani, jonka maa oli taajemmin asuttu, vaihtelevaisempi ja paremmin viljelty kuin Bornu. Kyliä oli taajassa ja toisin paikoin oli teiden vieressä vaimoja myymässä matkustaville ruokatavaroita. Maa oli hyvin viljelty, vaikk'ei auraa tunnettukaan, teollisuus edistynyttä, karja hyvää ja maidosta valmistettiin oivallista voita. Hyviä puuvillakankaita kudottiin ja indigovärjäys oli yleistä. Kauppa oli melkoinen.

Kano oli suuri kaupunki ja sinne saapui kauppiaita ja tavaroita Afrikan kaikista osista. Puodit olivat bambusta rakennetut ja kaupungin sheikki antoi niitä vuokralle kuin markkinatontteja. Niissä myytiin veitsiä, kahveleita, paperia, lankaa, nappeja, puuvillateoksia, silkkiä, miekkoja, lihaa, heiniä, olkia, viljaa. Erityisessä kaupunginosassa myytiin kaikenlaista karjaa, ja taas eri paikoissa saviastioita, indigoa, vihanneksia ja hedelmiä. Tietysti oli eri orjamarkkinatkin. Kauppa oli tarkkaan järjestetty, ettei voitu harjoittaa petosta, taivasalla oli liesiä, joissa markkinoilla kävijät saattoivat ruokansa valmistaa. Yleisöä pitivät hyvällä tuulella soittoniekat, jotka soittivat rummuilla, huiluilla ja kitaroilla. Miekat, joita täällä myytiin, tuotiin Maltasta. Ne olivat samaa mallia kuin Maltan ritariston aikanaan käyttämät. Clapperton osti varsin kohtuullisella hinnalla englantilaisen sateenvarjonkin, joka oli tullut Tripoliin kautta. Yleensä oli hämmästyttävää, kuinka paljon täällä oli eurooppalaisia tavaroita. Yleinen maksunväline oli kaurisimpukka, samoin kuin kauempana lännessäkin; Bornussa sitä vastoin maksettiin pumpulikankaalla. Asukkaitten rakennukset olivat savesta, usein kahdenkertaiset ja yleensä paremmat kuin Bornussa. Moskeijoista toiset olivat verraten suuria. Kanosta matka kulki edelleen pääkaupunkiin Sokotoon. Sokoto oli suurin kaupunki, mitä Clapperton mielestään oli Afrikassa nähnyt. Talot olivat katujen kahden puolen ja koko kaupungin ympärille oli hiljakkoin rakennettu muuri, jossa oli 12 porttia. Valta oli siihen aikaan fulbein käsissä, jotka olivat maan valloittaneet sulttaani Bellon isän aikana.

Sulttaani Bello.

Sulttaani Bello oli englantilaisille suosiollinen, lähettäen suuren ratsumiesjoukon heitä vastaan. Hän oli keski-ikäinen mies, kasvonpiirteet eurooppalaiset. Hän ei ollut vain sotilas ja valtiomies, vaan myös oppinut ja mielenlaadultaan ja ajatustavaltaan jalo. Muun muassa hän oli kirjoittanut kirjan Afrikan historiasta ja maantiedosta. Clappertonia hän kohteli erinomaisen ystävällisesti ja uteli häneltä suurella mielenkiinnolla Euroopan asioita. Hän tunsi vanhoja kristittyjä uskonlahkojakin ja tiedusteli Clappertonilta, oliko tämä nestoriolainen, vaiko sosiniaani. Sulttaani sitten tuotti nähtäväksi kirjoja, joita Denham oli menettänyt tappelussa fulbeja vastaan, ja kysyi, mitä Denham oli sillä retkellä tehnyt. Clapperton vastasi, että hän oli vain hankkinut tietoja maasta ja kansasta. Clappertonin tuomat lahjat ilahuttivat sulttaania suuresti, varsinkin kompassi, koska hän siitä tiesi, mihin suuntaan kääntyä rukoillessaan. Sekstantti myös herätti hänen mielenkiintoaan, ja taivaanpallosta hän paikalla tunsi kaikki eläinradan tähdistöt.

Clapperton olisi mielellään matkustanut edelleen Nigerille, mutta arabialaiset kauppiaat juonivat häntä vastaan, ja pian hän huomasi, että siihen suuntaan oli suotta pyrkiä. Hän sen vuoksi päätti palata Bornuun ja lupasi lähtiessään, että Englannin kuningas lähettäisi Sokoton sulttaanille pari tykkiä ampumatarpeineen ja raketteja, kun tämä hävittäisi orjakaupan ja rupeisi käymään kauppaa Afrikan länsirannalle. Sulttaani lupasi suojella kauppiaita ja tiedemiehiä, jotka hänen maahansa tulisivat, ja antoi Clappertonille kirjeen vietäväksi Englannin kuninkaalle, ynnä Nigeristä piirtämänsä kartan.

Clapperton palasi sitten Kukaan, jonne hänen poissa ollessaan oli erämaan poikki saapunut Toole niminen vänrikki, tuoden retkikunnalle rahoja. Denham ja Toole olivat sitten tehneet retken Sharin jokivarteen ja siellä tutustuneet loggu-kansaan, jota hallitsi oma sulttaani. Heidän täytyi kuitenkin kiireesti palata, kun Bagirmin sulttaani alkoi sodan. Paluumatkalla nuori Toole kuoli. Bornun sotaväki sai Bagirmin sulttaanin armeijasta loistavan, vaikka verisen voiton. Toukokuussa 1824 retkikunta jälleen sai kotimaasta lähetyksen, varsinkin sheikille lahjoja, joita toi Tyrwhit niminen mies. Hänet jätettiin Bornuun konsuliksi, mutta hänkään ei kauaa elänyt, vaan kuoli kuumeeseen.

Ennen paluumatkaa majuri Denham vielä Barka Ganan lähtiessä kurittamaan kapinallisia päälliköitä käytti tilaisuutta tutkiakseen Tshad järven itäpuolisia seutuja, jossa dugganah arabialaiset asuivat nahkateltoissa ja elivät melkein yksinomaan karjantuotteilla. Saharan poikki matkustettuaan retkikunta tammikuussa 1825 palasi Tripoliihin, jossa pasha otti sen mitä parhaiten vastaan.

Tämän matkan kautta oli tie Sudaniin ensi kerran avattu ja' saatu tietoja sen sisäosien melkoisista valtakunnista, Bornusta ja Sokotosta; joissa ei ennen kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Oli myös saatu käsitys siitä mahdista, jonka muhammedilaisuus oli Afrikan sisäosissakin saanut ja jolla oli monta hyvääkin vaikutusta, vaikka se suosikin orjuutta ja levitti vihaa kristittyjä vastaan. Denham lähetettiin sitten Fernando Po saarelle maaherraksi, mutta kuoli siellä jo muutaman vuoden kuluttua. Clapperton palasi Afrikkaan.

Clapperton Nigerin alijuoksulla.

Clapperton ei voinut unohtaa, että hän oli päässyt vain muutaman päivämatkan päähän Nigeristä ja että hänen niin läheltä oli täytynyt kääntyä takaisin tätä kuulua jokea näkemättä. Hän halusi päästä sinne takaisin ja Englannin hallitus varusti hänelle matkueen. Kaksi kuukautta kotiintulonsa jälkeen, elokuussa 1825, Clapperton jo oli uudelleen matkalla, purjehtien tällä kerralla Nigerin suistamon länsipuolella olevaan Benin-mutkaan, josta hän aikoi tunkeutua Sokotoon. Eräs toinen retkikunta pyrki Dahomein kautta Nigerin keskijuoksulle, mutta sen oli Dahomeista palattava takaisin johtajansa murhan jälkeen.

Tuskin oli Clapperton kolmen eurooppalaisen toverinsa keralla maihin päässyt, ennenkuin joka mies sairastui malariaan yhden yön taivas'alla vietettyään. Kaksi kuoli, ja ainoastaan Clapperton itse palvelijansa Landerin kanssa jäi eloon matkaa jatkamaan.

Joruba.

Hän tuli nyt ensinnä Joruba nimiseen maahan, joka oli rikasta ja hyvin viljeltyä. Vaikka se oli vain parinsadan kilometrin päässä rannikosta, kävi sen koko kauppa arabialaisten välityksellä pohjoista kohti. Asukkaat olivat neekereiksi jotenkin vaaleita ja monessa suhteessa edistyneitä. Heidän maansa oli silloin vielä itsenäinen, mutta myöhemmin fulbet valloittivat sen ja toivat asukkaille muhammedin uskon. Jorubassa vastaanotto oli mitä parasta. Valkoista miestä pidettiin korkeampana olentona, jonka edessä miehet ottivat lakin päästään ja naiset lankesivat polvilleen ja monessa paikassa hänen kunniakseen juhlittiin vuorokaudet umpeensa. Pääkaupungissa Ojossa varsinkin oltiin ystävällisiä ja lukemattomia ihmisiä kokoontui valkoisia näkemään. Matkalla Clapperton oli kulkenut korkeahkon vuorimaan poikki, joka kuitenkin oli hyvin viljelty, mutta Ojo oli suurella lakeudella. Semmoiset kamalat ihmisuhrit, joita Dahomeissa ja Ashantissa toimeen pantiin, olivat Jorubassa tuntemattomat. Jorubalaiset harrastivat suuressa määrin laulua, he lauloivat kesken työtäänkin ja jättivät matkustajiin tyytyväisyyden vaikutuksen. Hauskoja näytelmiäkin he panivat toimeen. Mutta Ojon hallitsija olisi pitänyt valkoiset niin mielellään luonaan, ettei tahtonut heitä poiskaan laskea.

Vielä enemmän vastusta oli erään arabialaisen leskestä, neljänkymmenen vuoden ikäisestä neekerieukosta, joka välttämättä tahtoi saada Clappertonin miehekseen — tai hänen palvelijansa Landerin, kun Clapperton ei suostunut. Leski oli äärettömän rikas, hänellä oli tuhannen orjaa, jonka vuoksi hän jo oli kuningastakin vastaan kapinoinut, vaikka kauneutensa — hän oli suunnattoman lihava — ja rikkautensa vuoksi olikin päässyt aivan vähällä rangaistuksella.

Jorubalaiset olivat uutteria maanviljelijöitä, mutta karjaa heillä oli vähän ja maitoa sen vuoksi oli vaikea saada. Vastasyntyneet lapset äitinsä keralla sen vuoksi lähetettiin takaisin vanhempainsa kotiin pariksi kolmeksi vuodeksi, jotta lapsi sai rauhassa kasvaa, ja isä otti toisen vaimon. Seuraus tästä oli, että vaimoja tarvittiin enemmän kuin maa tuotti, jonka vuoksi heimojen tapana oli ryöstellä niitä toisiltaan.

Karttaen edessä päin huhun mukaan raivoavaa sotaa Clapperton sitten teki kierroksen ja pyrki pohjoisempaa reittiä Nigerille.

Mungo Parkin muisto.

Bussan koskien luona, lähellä sitä paikkaa, jossa Mungo Park oli surmansa saanut, hän yhdytti tämän joen. Niillä mailla, jossa murha oli tapahtunut, oli sen jälkeen kamala kulkutauti alkanut liikkua, ja rahvas oli huomaavinaan, että se oli tuhonnut varsinkin niitä, jotka olivat Mungo Parkin omaisuuden ryöstäneet ja sen keskenään jakaneet. Ja siitä he pelästyivät niin, että nyt kaikin tavoin varoitettiin tekemästä valkoisille pahaa.

Clapperton kulki Nigerin yli ja tuli Nyffe maahan, jossa saakka Bornun kauppiaitten oli tapana käydä, mutta ei sen edempänä. Muhammedin usko tosin oli vallitseva, mutta englantilaiset eivät voineet huomata minkäänlaista vihaa kristittyjä kohtaan.

Vihdoin Clapperton saapui Sokotoon, mutta sulttaani Bello oli joutunut sotaan Bornun kanssa, eikä nyt ottanut Clappertonia ensinkään suosiollisesti vastaan, koska hän luuli tämän tulleen hänen valtakuntaansa kukistamaan, samoin kuin englantilaiset hänen kuulemansa mukaan olivat tehneet Intiassa ja muuallakin — ja niinkuin tosiaan myöhemmin kävi Sokotossakin. Tämä uutinen teki tyhjäksi Clappertonin toiveet, että hän saisi avatuksi uuden kauppatien rannikolta sisämaahan, ja se koski hänen terveyteensä, joka jo kauan oli ollut huono. Lander hoiti häntä huolellisesti ja hellällä ystävyydellä, mutta Clapperton riutui, kunnes heitti henkensä, jätettyään matkan jatkamisen Landerin huoleksi.

Bello sulttaani näytti nyt katuvan tylyyttään ja osoitti enemmän ystävyyttä Landeria kohtaan, antaen hänelle muun muassa varoja, joilla hän pääsi palaamaan rannikolle. Matka kävi samain seutujen kautta kuin menomatkakin, koska Bello ei tahtonut päästää Landeriakaan Nigeriä laskemaan, ja kaikkialla asukkaat osanotolla tiedustelivat hänen »isänsä» kohtaloa ja osoittivat suruaan kuolemantapauksen kuullessaan.

Lander.

Joruban hallitsija oli uudelleen pannut yllä mainitun lesken vankeuteen, Landerin tulosta kuultuaan, mutta vankeudestaan kaunotar joka päivä lähetti Landerin luo orjan lahjoja tuomaan ja joka ilta sanantuoja lauloi Landerille emäntänsä ylistystä. Kun Lander kuitenkin lähti pois näistä rakkauden osoituksista heltymättä, lähetti leski hänen peräänsä sanantuojan, joka pyysi häntä toimittamaan hänelle jonkun toisen valkoisen miehen puolisoksi. Yhdessä he sitten kukistaisivat valtaistuimelta kehnon vanhan sulttaanin, joka oli häntä, leskeä, niin pahoin kohdellut.

Badagrissa merenrannalla paikkakunnan kuningas luovutti Landerille kahdenkertaisen majansa asunnoksi, mutta sikäläiset portugalilaiset taas, jotka harjoittivat orjakauppaa ja vihasivat englantilaisia siitä, että he tätä kauppaa vainosivat, koettivat kaikin tavoin vahingoittaa Landeria, jopa kehoittaen kuningasta murhaamaan hänet, koska hän muka oli englantilaisten vakooja, joka muutoin opastaisi maanmiehensä Badagriin tekemään kaikki orjikseen. He koettivat pakottaa Landeria myymään kolme uskollista saattajaansa orjaksi, kieltäen häneltä kaiken avun ruokatavarain hankkimiseksi. Kun ei tästäkään ollut apua, uskottelivat portugalilaiset orjakauppiaat kuninkaalle, että Lander muka väijyi hänen henkeänsä, ja Lander määrättiin juomaan myrkkymaljan: jos hän juoman kesti, oli hän syytön, jos taas kuoli, kuten tavallisesti tapahtui, pidettiin tätä syyllisyyden merkkinä. Syystä tai toisesta, ehkä juoman valmistaneen poppamiehen suosiosta, Lander kesti juoman, ja tämä kaupungin asukkaiden silmissä siihen määrään kohotti hänen arvoaan, että häntä pidettiin melkein pyhänä ja kaikki riensivät hänelle lahjoja tuomaan.

Mutta portugalilaisiin ei tämä jumalantuomio vaikuttanut muuta, kuin että he kävivät kahta häijymmiksi. He häväisivät Landeria joka tavalla ja koettivat murhata hänet, joka ei olisikaan ollut vaikeata kaupungissa, jossa kuningas itse vähäpätöisimmästäkin syystä murhasi alamaisiaan —'kerrankin Landerin nähden kahdeksan vaimoaan, jotka olivat liian vapaasti lausuneet hänelle ajatuksensa. Murhaa tuskin pidettiin rikoksena, orjan murhaa ei edes moitittavana tekona. Aina kun orjamarkkinat olivat huonot — esim. brittiläisen risteilijän estäessä elävän tavaran viennin — vähensi kuningas varastoaan siten, että valitsi pois vanhat ja sairaat ja heitti ne virtaan, koska ne »söivät oman päänsä». Sama kohtalo tuli kauppiaitten hylkäämäin orjain osaksi, ellei heitä juhlallisesti kiduttaen uhrattu, kuten Dahomeissa. Fetishimaja oli koristettu näiden uhrien pääkalloilla ja fetishipuun ympärillä, jossa teurastus tapahtui, oli alati ruumisten löyhkää ja korpit tappelivat jäännöksistä. Oksissa häälyi luurankoja, mitkä enemmän, mitkä vähemmän rappeutuneita, ja maassa oli vahvalta kalloja ja luita. Samanlaiset näyt kohtasivat 'siihen aikaan tämän rannikon kaikissakin alkuasukaskaupungeissa.

Lander oli lopulta vähällä lähteä matkaan espanjalaisella merirosvolaivalla, jossa hän varmaan olisi menettänyt vähät tavaransa ja henkensäkin päälle päätteeksi, mutta pelastui kuitenkin viime hetkessä englantilaiseen sotalaivaan, jolla hän palasi kotimaahansa.

Lander löytää Nigerin suun.

Clappertonin viimeisen matkan kautta oli käynyt todenmukaiseksi, että Niger laski Guinean lahteen, ratkaistava vain oli, mikä tähän lahteen laskevista joista oli sen suu. Tämän pulman selvittäminen annettiin Richard Landerin toimeksi, koska hän oli edellisellä matkalla osoittanut niin paljon todellista kykyä. Sangen niukka oli kuitenkin se kannatus, jota Englannin hallitus retkelle antoi, eikä Landerin veli, joka lähti mukaan vapaaehtoisena, saanut mitään. Mutta vaikka tämä retkikunta oli niin huonosti varustettu, olivat sen tulokset sitä huomattavammat.

Tammikuussa 1830 Lander veljensä kera lähti Portsmouthista ilman muita koneita kuin kompassi ja kaksi lämpömittaria — jotka nekin matkalla tuhoutuivat — ja maaliskuun lopulla alkoi matkansa ylämaahan Laos-rannalta, samasta Badagrista, josta Clappertonkin oli lähtenyt. Matka piti jälleen Joruba maan kautta ja päälliköt ottivat retkikunnan nytkin hyvin vastaan, vaikk'ei se voinutkaan antaa suuria lahjoja. Bussassa Lander sai kerätyksi useita Parkin tavaroita, mutta Parkin päiväkirjaa hän ei löytänyt. Syyskuussa veljekset, jotka olivat vaihtaneet molemmat hevosensa veneeseen, sitten lähtivät jokea laskemaan, vuokrattuaan vielä toisen veneen avuksi.

Niger oli Bussan alapuolella alussa kapea ja vuolas, kahden puolen liuskekallioita, joiden välitse joki kierteli. Rannoilla oli juhlallisia puita, jotka maisemille antoivat erikoisen sulon, kylät ja viljapellot taas ilmaisivat asukkaitten uutteruutta. Rahvas otti molemmat matkustajat kaikkialla vieraanvaraisesti vastaan, rukoili heille onnellista matkaa ja varusti heille hyvät eväät. Kivistä, kallioista ja vedenalaisista luodoista oli sitä vastoin sitä enemmän vastusta ja niitä piti alinomaa varoa. Vuorimaisemat kuitenkin pian loppuivat ja veljekset tulivat Nupe maahan. Niger siellä levisi ja kääntyi itää kohti, virraten matalan hietakivitasangon halki jyrkkäin törmäin välissä. Tämä seutu oli harvaan asuttua, koska Niger tulvillaan ollessaan peittää koko laakson, muuttaen sen järveksi. Alempana joki uudelleen kapeni ja kääntyi etelää kohti, vastaanottaen vasemmalta puolelta suuren Benuen, jonka virtaus oli niin heikko, että veljekset nousivat sitä vähän matkaa, ennenkuin huomasivat sen Nigeriin laskevan.

Niger juoksi sitten kapeassa rotkolaaksossa kauniin vuoriston poikki, kahden puolen rannoillaan korkeita kukkuloita ja pöytämävuoria. Uoma oli täynnään luotoja ja kallioita, jotka kohottivat veden aaltoihin ja väkeviin pyörteihin. Tästä luonnon portista päästyään joki jälleen levisi majesteettisiksi oikeiksi, joilla troopillinen aurinko paahtoi täydellä terällään. Vuoret vaimenivat loiviksi maanaalloiksi ja nämä vuorostaan rannattomaksi tasaiseksi lakeudeksi, joka vain vähän kohosi joen pintaa korkeammaksi. Kuta kauemmaksi veljekset kulkivat, sitä rehevämmäksi kasvullisuus kävi, kunnes troopillinen aarniometsä koko juhlallisuudessaan ympäröi matkustajia. Eivät milloinkaan ennen he olleet nähneet niin valtavia puita, niin rehevää pensaikkoa, niin taajassa kaikenlaisia köynnöskasveja.

Sieltä täältä pilkoitti aarniometsän tummasta kainalosta nuokkuvien palmujen koristamia sieviä kyliä. Majain edustalla vetelehti melkein alastomia alkuasukkaita, viettäen joutoaikaansa laiskuudessa, kuten luomisen herroille sopikin. Joessa pulikoi alastomia lapsia ja naiset häärivät kotiaskareissaan. Toisin paikoin oli ryhdytty taisteluun rehevyyttä vastaan ja metsään raivattu pieniä peltotilkkuja jamsin, papujen ja sokeriruovon viljelystä varten. Niger itse missä levisi kauniiksi, järven kaltaiseksi suvannoksi, jonka rantoja aarniopuut köynnöskiehkuroineen saartoivat, missä kierteli kapeampana kellanhohtavien hiekkarantain välitse. Kanootteja liukui nopean virran mukana, taikka melottiin niitä hitaasti vastavirtaan. Veden alentuessa pintaan kohonneilla matalikoilla loikoili kammottavan pitkiä krokotiileja kuin lahoja puupölkkyjä ja syvemmissä haudoissa korskuivat virtahevot uhmauksiaan. Pinnalla uiskenteli suuret määrät vesilintuja, toisia kalasteli allikoissa tai oli rannalla lepäämässä.

Molemmat retkeilijät tulivat nyt pakanallisten raakalaiskansain alueille ja heidän täytyi, ylempänä saamaansa neuvoa noudattaen, matkustaa öiseen aikaan ja päivällä levätä. Murhat, ryöstöt ja varsinkin orjastusretket ylläpitivät seudussa ainaista turvattomuutta, jonka lisäksi fetishin palvelus ja ihmissyönti raaistuttivat kansan tapoja. Landerien palkkaamat saattajat eivät mitenkään tahtoneet uskaltaa lähteä tähän seutuun, mutta veljekset osasivat pakottaa heidät. Jo ensimmäinen kosketus asukkaitten kanssa osoittikin, ettei heidän pelkonsa suinkaan ollut suotta.

He tulivat nyt seutuun, joka oli enemmän rämettä kuin kuivaa maata. Joki haaraantui lukuisiksi unteloiksi putaiksi, jotka kiertelevät mereen vuosituhansien lietteen muodostaman deltan poikki. Atlantin meren läheisyyttä todisti eräänä päivänä nähty kookospalmukin, sillä tämä puu ei koskaan kasva kaukana suolamerestä. Toisena päivänä nähtiin merilokki ja rannoilla asukkailla oli eurooppalaisia kankaita. Vihdoin muuan neekeri, jolla oli yllään sotamiehen takki, huusi: »Halloo, engelsmanni, tulkaa tänne!»

Eräänä aamuna veljekset huomasivat puolensataa suurta kanoottia, joita melottiin vastavirtaan heitä vastaan. Useassa liehui Englannin lippu ja valkoisia lippuja, joihin oli maalattu kaikenlaisia kuvia, kuten miehen sääriä, tuoleja, pöytiä, karahveja, laseja ja muita esineitä, jotka todistivat tuttavuutta Guinean rannikon valkoisten kauppa-asemain kanssa. Veneissä olevat ihmiset olivat puetut eurooppalaisiin vaatteihin, lukuunottamatta housuja, jotka olivat kuninkaitten etuoikeus. Kun alukset tulivat lähemmäksi, huomasivat veljekset, että nämä mustat olivat aseistetut kiireestä kantapäähän ja että lavoilla oli pieniä tykkejäkin. Se oli sotajoukko ja muutaman minuutin kuluttua Landerien ja heidän miestensä ilo muuttui kauhuksi, sillä muitta mutkitta heidät otettiin vangiksi tavaroineen päivineen ja valkoisille olisi voinut käydä huonosti, ellei tuossa joukossa olisi ollut muutamia muhamedinuskoisia marabuutteja, jotka pelastivat heidät.

Landerit vietiin nyt Eboen kuninkaan luo, jonka väkeä tämä sotajoukko oli, ja siellä heidät kahdenkymmenen orjan hinnalla lunasti vapaaksi meren rannalla asuva kuningas Boj, jonka kaupunki, Brass Town, oli Nigerin pääsuuhaaran suulla. Landerien piti maksaa hinta vekselillä ja antaa vielä viidentoista orjan hinta vaivan palkaksi. Kuningas Bojn veneessä veljekset sitten pääsivät laskemaan merenrannalle.

Mangrove kävi yleisemmäksi, kuta enemmän kuiva maa katosi ja liejuinen räme kävi vallitsevaksi. Luodevedellä rannat olivat katalaa rämettä, vuoksivedellä kuin tulvan peittämää metsää. Matkatessaan tämän seudun läpi veljekset hyvin käsittivät, miks'ei kenenkään mieleen ollut juolahtanut tarkemmin tutkia tätä pudas- ja salmisokkelikkoa, jonka vesitiehyeillä ei ollut mitään varmaa suuntaa. Ne olivat enimmäkseen vähäpätöisiä, mutta yhteensä ne muodostivat suuren joen suun.

Marrask. 24 p. 1830 alkoi mangroverämeen poikki kuulua Atlantin rantahyökyjen jyrinää, joka molempien matkustajien korvissa kaikui kuin ihanin soitanto, ja pian avautui heille meren ulappa ja sen raikkaat tuulahdukset vilvoittivat heitä viihdyttävällä hyväilyllään. Niger oli luovuttanut salaisuutensa, sen portit oli avattu kaupalle ja yritteliäisyydelle.

Kuningas Boj, ruhtinas-orjakauppias, asui pääsuuhaaran Nunin suussa. Hän oli aitoafrikkalainen hirmuhallitsija, josta kosketus eurooppalaisten kanssa lisäksi oli tehnyt pohjattoman juopon. Satamassa oli englantilainen kauppalaiva ja Lander luotti siihen, että hän tämän kapteenilta saisi lainaksi lunnaat, etenkin kun hänellä oli hallituksen käskykirje, mutta hän saikin jyrkän, raa'an kiellon vastaukseksi. Ja siitä kuningas Boj taas hirmustui siihen määrään, että veljesten henki oli vaarassa. Joulukuun alussa 1830 hän kuitenkin laski heidät mainitulla laivalla lähtemään Fernando Po saarelle, joka siihen aikaan oli Englannin hallussa. Landerien aikomus oli palata sieltä kotimaahan samalla laivalla, jolla olivat sinne tulleetkin, mutta he muuttivat sitten mieltään. Se oli heidän onnensa, sillä tuota laivaa ei koskaan enää kuulunut ihmisten ilmoille. Kun samoilla vesillä siihen aikaan nähtiin merirosvolaivan kaltainen alus, joka ajoi sitä takaa ja ampui laukauksia, otaksuttiin kauppalaivan joutuneen sen saaliiksi ja miehistön saaneen aalloissa hautansa. Siten merirosvot tavallisesti vapautuivat liioista suista ja todistajista.

Fernando Posta ei kuitenkaan ollut yhtä vaikea päästä kotimaahan kuin
Nigerin suusta niihin aikoihin.

Englannin hiljakkoin perustettu maantieteellinen seura antoi Landerille ensimmäisen mitalinsa, mutta muutoin hänen palkkansa oli ylenmäärin niukka» Jos saman matkan olisi suorittanut herrasmies, olisi hänet aateloitu ja runsailla lahjoilla palkittu.

Kaupparetkikunta Nigerille.

Landerin matkalla oli viipymättä käytännöllisiä seurauksia. Liverpoolin kauppiaat rakennuttivat kaksi matalakulkuista siipilaivaa ja lähettivät ne v. 1832 nousemaan uutta kauppatietä sisämaahan. Ne saapuivat, Richard Lander mukana, Nigerin Nun suuhaaraan, jossa »kuningas Boj» sai lunnaansa, joka ei kuitenkaan estänyt häntä sitten joka tavalla vahingoittamasta retkikuntaa ja koettamasta sitä tuhota. Nunin kahden puolen oli kiinteät rannat, mutta ylempänä sen monet putaat haarautuivat mangroverämeihin. Retkikunta viivytteli näitä putaita tutkiessaan liian kauan ja seuraus siitä oli, että kuume alkoi tehdä tuhojaan. Kun se vihdoin pääsi itse joelle terveellisempiin seutuihin, oli vesi laskenut niin vähiin, että laivat tuon tuostakin ajoivat karille. Suuhaarain varsilla rannat olivat paljasta sakeata metsää ja mangroverämettä, eikä näkynyt muuta elämää kuin kurkia rannoilla ja pilvittäin sääskiä, jotka kiduttivat matkustajia. Vähitellen rantain kasvullisuus kävi yhä rehevämmäksi ja varsinkin palmut kasvoivat erinomaisen komeiksi. Korkeammalla alkoi jokivarressa olla yhä enemmän kyliä, ensin majoja yksitellen, sitten ryhmittäin, sitten pieniä kyliä ja yhä ylempänä suuria väkirikkaita kaupungeita. Maa kävi yhä kauniimmaksi ja näköpiiriin kohosi korkeita vuoria.

Huhu retkikunnasta ja sen ihmeellisistä laivoista oli kulkenut nopeammin kuin se, ja kaikkialla keräytyi väkeä, kun retkikunta poikkesi maihin kauppasopimuksia tekemään. Tämä tapahtui suurenmoisilla menoilla, joista neekerit eivät paljoa ymmärtäneet. Lander oli kenraalin univormuun puettu, muilla oli värikkäitä fantasiapukuja kirjavine turbaaneineen ja vyötteineen. Neuvottelijain päällä kannettiin suunnatonta kirjavaa päivänvarjostinta. Asukkaat tosin helposti suostuivat tekemään kauppasopimuksia, mutta tätä kauppayhteyttä ei sitten ollut niinkään helppo saada toteutetuksi, kuin englantilaiset luulivat. Lähempänä meren rantaa väestö pelkäsi suututtavansa orjakauppiaat, jos alkoi virralle tulevien kauppiaitten kanssa heidän ohitseen kauppaa tehdä, ja ylempänä kansa taas oli kokonaan riippuvaista arabialaisista ja fulbeista, joille oli edullisempaa, että kauppa kulki Saharan poikki Välimerelle niinkuin ennenkin. Paljon englantilaisia kuoli kuumeeseen molemmilla laivoilla. Lander erään toisen kanssa nousi jokea veneellä melkoisen matkan, pääsemättä kuitenkaan Bussan koskille saakka, ja sitten Benuetakin kappaleen matkaa. Lopulta retkikunta lähti Fernando Pohon. Sieltä tehtiin vielä uusi yritys alkaa joella kauppa, mutta ei sekään onnistunut. Tällä retkellä Richard Lander eräässä kahakassa sai haavan ja Fernando Pohon palattuaan kuoli v. 1834.

Huono menestys oli seuraavillakin retkikunnilla, jotka höyrylaivoilla nousivat virtaan, ja siihen oli syynä kuume. Ensimmäisen vakinaisen kauppa-asemansa englantilaiset perustivat Benuen suuhun. Se vähitellen vaurastui ja musta väestö läheltä ja kaukaa alkoi saapua sinne kauppaa tekemään. Orjakauppaa englantilaiset alusta alkaen jyrkästi vastustivat. Vähitellen he saivat Nigerin varsilla niin suuren vaikutusvallan, että seuraavina vuosikymmeninä koko Nigerin ja Tshadin välinen maa joutui Englannin vallan alaiseksi ja Sokoton ja Bornun sulttaanit vasalleiksi.

Salaperäinen Timbuktu.

Samaan aikaan kun Clapperton lähti toiselle matkalleen, Englannin hallitus lähetti Nigerille toisenkin retkikunnan, jonka päämääränä oli Timbuktu. Sitä johti skotlantilainen Alexander Gordon Laing, joka jo ennen oli sotinut Ashantia vastaan ja tehnyt matkan Nigerin lähteille. Hän kuitenkin päätti saavuttaa Timbuktun pohjoisesta, arabialaisten ja berberien maitten kautta.

Laingin retki.

Laing matkusti ensin Tripoliihin ja sieltä lounatta kohti Ghadames nimiseen keitaaseen. Siellä hänet otti suojaansa sheikki, joka oli elänyt Timbuktussa parikymmentä vuotta. Aavikkomatkalla tuaregit kuitenkin hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja Laing sai niin pahoja haavoja, että parantuminen näytti mahdottomalta. Mutta hän parani kuitenkin ja jatkoi sitten matkaa Tuatin kautta Ualataan, salaperäiseen aavikoiden rosvokaupunkiin, jonka ranskalaiset vasta muutama vuosi takaperin uudelleen löysivät ja anastivat. Ualatasta matka piti Timbuktuun, jonne Laing saapui elokuussa 1826, lähettäen sieltä karavaanien kanssa kotimaahan useita kirjeitä. Hän aikoi nyt palata takaisin kotimaahan Saharan poikki, mutta viisi päivää matkalle lähtönsä jälkeen hänet murhattiin.

Monta vuosikymmentä myöhemmin on koottu tietoja syistä ja tavasta, miten murha tapahtui. Laing oli, niin kerrottiin Timbuktussa ranskalaisille, herättänyt asukkaitten epäluuloja sen kautta, että hän oli niin paljon kirjoitellut ja piirrellyt ja salaa vasten kieltoa käynyt kaupungin satamassa Kabarassa. Timbuktun etevimmät miehet silloin päättivät, että hän oli urkkija ja oli surmattava, ja he antoivat murhan toimeenpanon sen mauripäällikön huoleksi, joka lähti Laingia paluumatkalle saattamaan. Eräänä aamuna Laing äkkiarvaamatta kuristettiin kameelin selkään noustessaan, hänen vähääkään aavistamatta, että vaara uhkasi. Hänen laajat muistiinpanonsa katosivat — ehkä jaeltiin pitkin erämaata amuleteiksi.

Ensimmäinen eurooppalainen, joka pääsi tarujen salaperäiseen Timbuktuun, oli siis englantilainen. Mutta ranskalainen oli se mies, joka sieltä ensimmäiseksi poiskin pääsi. Hänen nimensä oli René Caillé.

René Caillé.

Caillé oli köyhä, ainoastaan alkeiskoulua käynyt nuorukainen, kun hän, kunnianhimoisia tuumia mielessään, lähti kotimaastaan Senegaliin, yrittääkseen sieltä sisämaahan. Erään englantilaisen retkikunnan mukana matkustaessaan hän sairastui kuten muutkin, mutta ei siltä menettänyt haluaan tunkeutua Timbuktuun. Selviytyäkseen paremmin matkalla hän lähti maurien luo, oppi arabiaa ja kääntyi muhamedin uskoon, harjoitteli tarkkaan kaikki uskon temput ja luki koraania. Näin valmistettuna hän koetti saada Senegalin maaherralta sen verran varoja, että voisi matkustaa sisämaahan kauppiaana, mutta kun pyynnöt olivat turhat, luopui hän taas maurilaisesta puvustaan ja toimi englantilaisen indigotehtaan johtajana, kunnes oli saanut kootuksi pienen pääoman matkaa varten. Sillä varustuksia hankittuaan hän liittyi erääseen neekerikaravaaniin ja lähti mauriksi puettuna sisämaahan. Kokien monenlaisia kohtaloita, joista päättäen eivät tässä maassa arabialaisetkaan aina ruusuilla tanssineet, Caillé saapui Nigerin rannalle ja kulki edelleen suureen ja varakkaaseen Djennen kaupunkiin, jossa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt; Mungo Park veneineen oli kulkenut kaupungin sivu. Välillä hän oli ollut sairaana, eikä voinut maksaa isännälleen, joka oli hänet parantanut, tämän haluamaa ambra-helminauhaa; viidenkymmenen vuoden kuluttua eversti Gallieni, valloittaessaan maan ranskalaisille, muisti tämän lupauksen ja antoi helminauhan Caillén isännän perillisille ja tapaus teki asukkaihin syvän vaikutuksen. Djennestä Caillé matkusti jokiveneellä Timbuktuun, mutta tämä kauan toivottu matkan määrä tuotti hänelle suuren pettymyksen. Se ei ollut suuri eikä varakaskaan, ja sen kauppa oli paljon pienempi kuin Euroopassa oli kuviteltu. Siinä ei ollut muita mainittavia loistorakennuksia kuin kolme moskeijaa. Kaupungin ympärillä oli kuiva aavikko hietikoineen, jossa petoeläimet ja villiintyneet koirat samoilivat. Asukkaista suuri osa oli songhoineekereitä, loput arabialaisia, tuaregeja ja berberejä. Luultavasti Timbuktu kuitenkin on ennen vanhaan ollut nykyistään tärkeämpi paikka. Sen merkitys johtui siitä, että sen luona Saharan karavaanikauppa ja Nigerin jokikauppa yhtyivät. Kameelit eivät yleensä menestyneet Sudanin kosteassa ilmastossa, eivätkä karavaanit sen vuoksi kulkeneet aavikoiden rajaa kauemmaksi. Timbuktun kauppa kävi etupäässä Marokkoon, joka maa oli jonkin aikaa pitänyt sitä valtansakin alaisena ja jättänyt sinne kansalaisiaan, jotka sittemmin ovat sekaantuneet paikkakunnan väestöön. Kaupungissa vietettiin jotenkin iloista elämää, koska sinne saapui paljon muukalaisia, jotka liikuttelivat rahoja ja tahtoivat matkalla ollessaan nauttia elämästä.

Caillé oli keksinyt sen valeen, että hän oli egyptiläinen, joka oli kohtalon kovuuden kautta joutunut pois omalta maaltaan ja nyt kaikin mokomin tahtoi sinne palata. Tämä kertomus ja hänen harras muhammedilaisuutensa liikuttivat monen varakkaan arabialaisen mieltä ja häntä autettiin. Toukokuussa 1828 hän lähti Saharan poikki paluumatkalle kotimaahansa, saapuen ensinnä Arauaniin, jonka läheisyydessä Laing oli murhattu. Arauanissa oli hyvät kaivot, mutta muutoin se oli kokonaan vailla kasvullisuutta. Talot olivat aivan pimeät, koska lentävä hiekka tunkeutui kaikkialle. Karavaanin asemapaikkana tämä kurja kaupunki, jossa asuu arabialaisia, yhä vieläkin on tärkeä. Arauanissa Cailléta ensi kerran matkan kuluessa epäiltiin siitä, ettei hän ollutkaan oikeauskoinen. Mutta hän suoritti kaikki hartaudenharjoitukset niin moitteettomasti, että epäluulot jälleen hälvenivät ja hän sai jatkaa matkaa karavaanin kanssa, johon kuului 1400 kameelia ja jonka päämäärä oli Atlas-vuoriston eteläpuolella oleva Tafiletin keidas. Matka oli vaikea polttavan erämaantuulen ja kuivuuden vuoksi, Caillé sairastui keripukkiin ja sai kokea muitten matkustajain puolelta paljon huonoa kohtelua, nämä kun epäilivät häntä kristityksi varsinkin siitä syystä, ettei hän osannut pyörittää riissiä pieniksi palleroiksi sormiensa välissä niinkuin muut maurit. Vedestä oli usein puutetta, mutta ruokaa hän sai runsaasti naisilta, joille hän kirjoitteli amuletteja, että heidän sukulaisensa pääsisivät naimisiin. Oleskeltuaan jonkun aikaa Tabletissa Caillé matkusti Atlaksen poikki Fesiin, Marokon pääkaupunkiin. Mutta siellä hänen ei ollut hyvä olla, sen enempää kuin Mekineshissäkään. Hänen täytyi karttaa ihmisiä ja viettää yönsä ulkona taivas'alla. Lopulta hän pääsi Rabat nimiseen satamakaupunkiin, mutta kun Ranskan sikäläinen konsuli oli juutalainen, joka ei tahtonut häntä auttaa, täytyi hänen vaeltaa edelleen maisin Tangeriin, jossa hän vihdoinkin sai apua ja pääsi matkustamaan kotimaahansa. Ranskan tiedeseura oli luvannut 10,000 frangin palkinnon sille, joka ensiksi kävisi Timbuktussa, ja tämä palkinto annettiin Caillélle, jota paitsi kunnialegioonan risti ripustettiin hänen rintaansa. Caillé julkaisi matkakertomuksen, joka kuitenkin oli hieman hajanainen, ja siitä monet epäilivät, ettei hän ollutkaan käynyt Timbuktussa. Myöhemmin on kuitenkin voitu todistaa, että hän puhui totta.

Algerian valloitus.

Algeria oli kuudennentoista vuosisadan alkupuolella maurien vankin pesäpaikka Välimeren rannalla. Sieltä harjoitettiin merirosvoutta, joka mitä tuntuvimmin häiritsi kristittyjen rantain rauhaa ja kristittyjen valtain kauppaa. Vuosisatoja tätä ilkeyttä Välimerellä suvaittiin, ennenkuin ryhdyttiin sitä vastaan niin voimallisiin toimiin, että siitä tuli loppu. Algeria oli jo aikaisin vapautunut Turkin ylivallasta, niin ettei Portin lähettämiä pashoja edes lopulta päästetty maihin. Valta oli sotilaskastin, janitshaarien, ja merirosvojen käsissä. Nimellisenä ruhtinaana oli dei ja hänen alaisinaan kolme beitä.

Ranska tuli melkein vastoin tahtoaan Algerian valloittaneeksi. Dei oli käynyt niin kopeaksi, että hän kerran kärpäsviuhkallaan löi Ranskan lähettilästä kasvoihin. Semmoinen loukkaus ei saanut jäädä aivan rankaisematta. Alger kaupungin satama saarrettiin, mutta Ranskan hallitus oli kovin vastahakoinen sen tehokkaampia pakkokeinoja käyttämään. Vasta kun erästä ranskalaista laivaa oli Algerin linnasta ammuttu, vaikka sillä oli airutlippu mastossa, täytyi Ranskan ryhtyä tositoimiin. Se lähetti meren poikki sotaväkeä, joka v. 1830 valloitti Algerin, räjäytti ilmaan sen linnan ja vangitsi pöyhkeän dein, joka vietiin maanpakoon. Janitshaarit seurasivat mukana. Ranska ei kuitenkaan alussa anastanut maata, se piti vain hallussaan tärkeimpiä rannikkokaupunkeja ja odotti, mihin suuntaan asiat kehittyisivät. Sitä algerialaiset pitivät heikkoutena ja kävivät heidän kimppuunsa. Ranskalaisten täytyi nyt maansa kunnian vuoksi ryhtyä sotaan, ja siitä oli seurauksena Algerian valloitus.

Se valloitettiin, mutta sillä ei vielä Ranskan valta ollut juurtunut. Algeriassa oli pääasiallisesti kaksi kansanainesta, berberit, maan alkuväestö, vanhimpia rotuja, mitä yleensä on olemassa, ja myöhemmin maahan tulleet arabialaiset. Turkkilaisiakin oli tosin alkanut maahan siirtyä, mutta heidät ajettiin kaikki pois. Berberien ja arabialaisten kesken oli tavallisissa oloissa vallinnut paljon vihamielisyyttä, ja berberit yleensä olivat lopulta kokonaan saaneet takaisin itsenäisyytensä, etenkin vuorimaissa. Mutta ranskalaisten valloittaessa maan he sopivat vihansa arabialaisten kanssa ja molemmat kansallisuudet alkoivat yhdessä sotia ranskalaisia vastaan. Siitä tuli pitkällinen kamppailu, varsinkin kun tätä ryhtyi johtamaan Oranin Abd-el-Kader, etevä ja tarmokas mies, jolla oli suuri vaikutusvalta. Edelliset järjestivät maan tavattomasti, loukkasivat asukkaitten uskonnollisia tapoja ja antoivat juutalaisille saman aseman kuin muullekin väestölle. Joka tietää, missä asemassa juutalaiset tässä maassa elävät, se käsittää, miten tämä loukkasi arabialaisia ja berberejä.

Maanasukkaat saivat taistelussaan apua Marokolta, Abd-el-Kader piti hallussaan Orania ja vähitellen koko Länsi-Algeriaa ja kansa kokoontui hänen lippujensa alle, ikäänkuin uutta profeettaa kuullen. Kesällä 1835 hän voitti melkoisen ranskalaisen armeijan. Saatuaan enemmän väkeä ranskalaiset kuitenkin pian kostivat tappionsa ja valloittivat Constantinen. Lyhyttä välirauhaa hyväkseen käyttäen Abd-el-Kader melkoisesti vahvisti asemaansa, kokosi suuren armeijan, paljon sotatarpeita ja ruokavaroja ylämaahan, luonnostaan vahvoihin paikkoihin, ja näihin varustuksiinsa luottaen ryhtyi ajamaan muukalaisia maasta pois. Ranskalaisten parempi sotataito ja mieskuri kuitenkin vähitellen tekivät tehtävänsä, Abd-el-Kaderin linnoja ja varastoja alettiin valloittaa toinen toisensa perästä ja Aumalen herttuan onnistui lopulta yllättää hänen leirinsäkin. Niinkuin tavallisesti vastoinkäymisissä, niin nytkin löyhtyivät ne innostuksen siteet, jotka pitivät koossa hänen puoluelaisiaan, ja vihdoin hänen täytyi paeta Marokkoon, jonka hallitsijan hän sai yllytetyksi sotaan ranskalaisia vastaan. Mutta Marokkokin voitettiin ja pakotettiin tekemään rauha. Abd-el-Kader pakeni takaisin Algeriaan, mutta hänen asiansa oli nyt menetetty ja hänen täytyi v. 1847 antautua ranskalaisille, jotka veivät hänet Ranskaan vangiksi. Rannikko ja laajalti ylämaitakin oli näin Ranskan hallussa, mutta Kabylia oli vielä itsenäinen. Senkin vuoro kuitenkin tuli, ja sitten ranskalaiset alkoivat ulottaa valloituksiaan yhä kauemmaksi eteläänpäin, anastaen Shott ylängötkin, jotka ovat tunnetut suolajärvistään, ja läheiset osat Saharaa.

Algerian valloitus avasi uusia teitä Pohjois-Afrikan maantieteen tutkimiselle. Ranskalainen sotaväki oli jo v. 1847 kulkenut Atlaksen poikki ja saapunut Figuigin keitaaseen Marokon rajalle. Toisin kuin aikanaan espanjalaiset Etelä-Amerikassa ranskalaiset kaikin tavoin kehoittivat jatkamaan löytöjä, koska maan tunteminen oli heille välttämätöntä, jos mieli jatkaa valloituksia kauemmaksi etelää kohti.

Saksalaisia matkustajia.

Heinrich Barth.

Tärkein Algerian valloituksen jälkeisistä matkustajista oli t:ri Heinrich Barth. Hän oli syntynyt Hampurissa v. 1831 ja tutkintonsa suorittanut Berliinin yliopistossa. Melkein paikalla hän sitten lähti matkoille ja matkusti kuolemaansa saakka, joka hänet tapasi jo 44:nnellä ikävuodella. Barth opiskeli Italiassa muinaistiedettä, ja siellä hänet valtasi halu tutkia Rooman vanhoja pohjois-afrikkalaisia siirtomaita. Matkustettuaan rannikon Tunisista Egyptiin saakka hän Vähän Aasian kautta palasi kotia, opittuaan perusteellisesti arabiaa ja muutoinkin tutustuttuaan Afrikan oloihin. Barth asettui sitten yksityisdosentiksi Berliinin yliopistoon, mutta ei kauankaan joutunut alallaan olemaan. Kehittääkseen edelleen Oudneyn-Clappertonin-Denhamin retken aikaansaamia suhteita Englannin hallitus v. 1849 lähetti James Richardsonin Sudaniin aikaansaamaan kauppayhteyttä näitten maitten kanssa Saharan poikki, ja Barth sekä tähtitieteilijä Overweg pääsivät Preussin hallituksen pyynnöstä retkikunnan mukaan. Richardson oli jo ennen tehnyt tutkimusretken Fessaniin.

Maaliskuussa 1850 retkikunta lahti Tripoliista, kulkien Mursukiin tavanmukaista karavaanitietä. Sieltä se jatkoi matkaa Tintellust-nimiseen keitaaseen, josta Barth teki poikkeuksen Airin eli Aspenin vuorimaahan, Aga Richardson kuoli jo v. 1851 keväällä, kuuden päivämatkan päässä Kukasta, ja molemmat saksalaiset päättivät hänen jälkeensä saattaa englantilaisen yrityksen onnelliseen päätökseen. Overweg jatkoi matkaa Kukaan, Bornun pääkaupunkiin, jonne Barth toista tietä saapui jo ennen häntä. Overwegin suorittaessa Kukassa kaikenlaisia tieteellisiä töitä Barth matkusti edelleen etelää kohden, käyden Adamauassa ja sitten tunkeutuen Benuen latvoille saakka, jonka suupuolen Lander oli löytänyt.

Adamaua.

Adamaua, joka oli Sokoton maakunta, vaikka melkein itsenäinen, oli erinomaisen kaunista maata korkeine vuorineen, kunnasmaisemineen ja lakeuksineen. Asukkaat olivat enimmäkseen puhtaita neekereitä, mutta vuosisadan alkupuolella maahan oli asettunut paljon fulbeja, joiden hallussa laaksot nyt enimmäkseen olivat. Nimensäkin maa oli saanut Adama nimisestä fulbepäälliköstä.

Toisen retken Barth yhdessä Overwegin kanssa teki Tshad järven pohjoispuolelle Kanemiin ja kolmannen retken yksin Adamauan ja Bagirmin välisiin seutuihin. V. 1852 Overweg malarian murtamana kuoli ja Barth hautasi hänet Tshad järven rannalle. Overweg oli ensimmäinen eurooppalainen, joka oli tällä järvellä matkustellut.

Overwegin kuoltua Barth päätti näin yksinkin jäätyään jatkaa tutkimuksiaan, kohdistaen tällä kertaa huomionsa Bornun ja Nigerin välisiin maihin, jotka Clappertonin matkasta huolimatta vielä olivat hyvin vähän tunnetut. Timbuktu oli hänen matkansa päämäärä. Matkatoveriksi hän Kukasta sai erään sherifin, s.o. profeetan jälkeläisen, joka oli tullut sinne Fezistä kauppamatkalle, ja palkkasi itselleen melkoisen joukon palvelijoita. Itse hän tekeytyi muhammedilaiseksi ja otti nimekseen Abd-el-Kerim.

Vuodenaika oli viileä eikä lämpömittari yöllä osoittanut kuin jonkun asteen yli jäätymäpisteen.

Kukan ja Kanon välillä maisemat olivat yksitoikkoisia alanteita, mutta nyt niiden tummaa savimaata peittivät rehevät laihot neekerihirssiä ja durraa. Syväin kaivojen luona juotettiin nopeaan suuria nautakarjoja, vuohi-, lammas- ja aasilaumoja, mutta näyn maalauksellisuutta koko joukon jäähdytti se, että kaivon omistajat matkamiehiltä kiristivät vedestä hinnan, joka muutoin tässä osassa Afrikkaa oli yleistä.

Kojamin maakunnassa, jossa kylät olivat hajallaan, oli vainioiden ohella laajoja mimoosametsiä, joista suuret kameelikarjat, väestön tärkein omaisuus, saivat ravintonsa. Maassa liikkui paljon paimentolaisheimoja, mutta pahaksi onneksi se oli rosvojenkin maa, ja öisin täytyi asettaa vahdit pitämään silmällä, etteivät nämä päässeet äkkiavaamatta hyökkäämään retkikunnan kimppuun. Barthin täytyi itse tuon tuostakin nousta ylös katsomaan, että vahdit pysyivät hereillä. Toisin paikoin oli maa mustanaan muurahaisia, jotka tuottivat matkamiehille tuhannet tuskat.

Komadugun rannoilla.

Karavaani tuli sitten Komadugun laaksoon. Tämä joki tuo länsipuolelta Bornun vedet Tshadiin. Siellä heidän oli kuljettava lukuisain uomain poikki, joissa alati väjyi salaisia hautoja suistaakseen varovaisimmankin miehen ratsuineen liejuiseen veteen. Sadeajalla seudun ja sen sankkain metsäin läpi olisi ollut vaikea matkata, mutta viileällä ajalla se oli oikea luonnon paratiisi. Majesteettisiä tamarindiryhmiä alkoi esiintyä ja helmikanat elähyttivät maisemia. Mutta sääskiä oli suunnattomasti eivätkä ne antaneet matkustajille lepoa yöllä eivätkä päivällä. Tuon tuostakin hypähti pensaikoista ja pitkän ruohon seasta juoksuun tetel-antilooppeja ja toisin paikoin suurempi kargum antilooppi kauhistuneena pakeni karavaanin tieltä. Joessa oli runsaasti oivallisia kaloja. Vuotuisten tulvain vuoksi Komadugun laakso oli melkein asumaton. Se olisi ollut metsästäjän paratiisi, mutta maan omat asukkaat eivät olleet yhtä innokkaita metsästäjiä kuin lännempänä haussat.

Nyt ei laaksossa näkynyt muita ihmisiä kuin joku yksinäinen parikunta, joka yhteen sidotuilla kurbitsipulloilla ratsasti joen poikki. Lauttapaikalla oli kuitenkin väkeä, joka auttoi karavaanin joen poikki, kiskoen avustaan runsaan hinnan.

Manga.

Manga maakunta, johon retkikunta nyt tuli, oli aaltoilevaa, punaisen hiedan muodostamaa kunnasmaata, jossa viljeltiin etenkin maapähkinöitä ja papuja sekaisin samassa vainiossa. Pavut kypsyivät myöhemmin, jonka vuoksi ne ensimmäisen sadon korjauksen jälkeen jätettiin kameeleille ja karjalle, muodostaen erinomaisen rehun. Komadugun eteläpuolella asuttiin savimajoissa, pohjoispuolella ruokomajoissa, jotka usein olivat köynnöskasvien verhoamat. Mangan asukkaat eivät olleet hevosmiehiä, kuten Kanon seudun, eivätkä kameelin kasvattajia kuten Kojamin, vaan kulkivat jalan, jousi ja nuolet ynnä kirves aseinaan. Profeetan jälkeläisen päältä he ryöstivät peiton hänen maatessaan, vetäen häntä kappaleen matkaa perässään, kun hän ei tahtonut omaisuudestaan luopua.

Kulkien ohi Gremarin, muureilla ympäröidyn' kaupungin, jonka ympärillä karjoja kävi laitumella, karavaani tuli kuivempaan ja kuumempaan maahan, jossa siihen yhtyi joukoittain kulkukauppiaita, jotka kantoivat tavaroitaan päänsä päällä. Tämä Munijon maa metsäisine mäkineen, suolajärvineen ja suolattomine järvineen, kaupunkeineen, kylineen, viljelysmaineen ja laitumineen, loppumattomille nauta- ja kameelikarjoineen, lammas-, vuohi- ja hevoslaumoineen puolusti niitä kauniita nimiä, »Dumpalmumaan kuningatar», »Maailman sulous» y.m., joita matkan varressa oleville paikoille oli annettu. Kaikki kaivot olivat syvät ja poikia ja tyttöjä puullasi joukoittain niiden ympärillä, nostaen vettä eläimille, joita katkeamatta virtasi kaivoille. Paljon ihmisiä tuli vastaan kuljettaen härkäin selässä satojaan kaupunkeihin dumpalmun lehdistä tehdyissä säkeissä. Tässä seudussa oli natronijärviäkin, jotka kuitenkin olivat kauniimmat kuin erämaassa, niiden ympärillä kun viljeltiin puuvillaa, derabahamppua, dumpensasta ja ruohoa.

Karavaani sai häiritsemättä kulkea näiden seutujen läpi. Melkein poikkeuksetta sitä kohdeltiin vierasvaraisesti, jopa toisinaan odottamattoman ystävällisestikin. Muureilla ympäröityjä kaupungeita ja kyliä, neekerien majoja ja savipalatseja oli niin taajassa, että melkein aina oli ihmisasunnoita näköpiirissä. Mutta samoinkuin ainakin maassa, jossa kulkuneuvot ovat huonot, oli täälläkin toisissa paikoissa runsaasti elintarpeita, toisissa taas vallitsi puute. Paljon haittaa oli siitäkin, että maksuvälineet niin suuresti vaihtelivat, ettei ollut helppo arvata kohtuullista hintaa.

Toiset kaupungit, kuten Gure, olivat etäältä nähden sangen maalaukselliset ja niiden maaherrat arvon miehiä, jotka saattoivat lähettää sotaan melko armeijan, mutta joita sen sijaan vaivasi ainainen rahanpuute. Niin oli Gurenkin maaherran laita. Hän paraillaan valmisteli sotaretkeä erästä alaistaan kaupunkia vastaan, joka muka oli osoittanut liian suurta suosiota tuaregeja kohtaan; retken todellinen tarkoitus kuitenkin oli, kuten hän Barthille huomautti, hankkia orjia velkojensa maksamiseen. Tuarcgit muutoin olivat seudun suurin vitsaus, he kun aina silloin tällöin tekivät siihen ryöstöretkiään.

Wushek oli toinen mielenkiintoinen paikka, »viljavuuden ja kuivuuden, viljelyksen ja autiuden, uutteruuden ja laiminlyönnin sekoitus». Se oli jonkun matkan päässä vuorijonosta, josta sen erotti hedelmätön vyöhyke, mutta kaupungin seuduilla kumpusi maasta monessa norossa lähteitä, joten täällä voitiin viljellä vehnää ja taatelipalmuja, ja kuivemmillakin paikoilla viihtyi köynnöskasvien verhoama tamarindi. Vettä oli runsaasti, sopivissa paikoissa oli lampia ja kaivot olivat vettä täynnään. Wushek oli Bornun tärkein vehnämaa. Linnain ja tornien raunioita näkyi monessa kohden todistaen sitä, että tämä rauhalliselta näyttävä maa usein oli ollut sodan jaloissa.

Zinder ja sen kauppa.

Joulupäivänä v. 1852 Barth saapui Zinderiin, laajalti kuuluun kauppakaupunkiin, jossa kauppiaitten tavarat kuitenkin olivat tiheään sattuvain tulipalojen vuoksi ainaisessa vaarassa.

Barthin täytyi Zinderissä odottaa tavaroita, joita arabialaisen karavaanin oli määrä tuoda hänelle Tripoliista. Karavaani ja sen mukana lähetys todella tulivatkin perille, rahat kahteen sokerilaatikkoon kätkettyinä, niin ettei kukaan aavistanut Abd-el-Kerimin saaneen melkoista rahasummaa, jota olisi kannattanut ryöstää. Barth osti nyt suuren varaston punaisia viittoja eli burnuksia, turbaaneja, peilejä, kankaita, partaveitsiä, rukousnauhoja ja muita tavaroita kohtuullisella hinnalla, koska kaikki eurooppalaiset tavarat karavaanin saapumisen jälkeen olivat melkoisesti halvenneet. Yksi laatikko, jossa oli 400 dollaria rahaa ja englantilaisia teräaseita, tuli kuitenkin perille liian myöhään ja joutui Zinderissä rosvojen saaliiksi.

Matkaa jatkaen Barth sitten tuli Katsenaan, jossa hän osti Nupen ja Kanon, »Afrikan Manchesterin», pumpuli- ja silkkituotteita ynnä nahkaisia vesisäkkejä, joista paikka on kuulu. Mustia saaleja ostettiin lahjaksi tuaregeille, jotka niillä suojelevat kasvojaan erämaan hiekalta ja hehkulta. Vielä täytyi ostaa tupakkaa, josta Katsena oli kuulu, ja naisten kankaita. Näine neekerien kesken suuresti haluttuine kauppatavaroineen Barth arveli voivansa huoletta lähteä matkaa jatkamaan.

Katsenan maaherra oli kuitenkin alkanut ahnain silmin katsella Abd-el-Kerimin suuria rikkauksia, jonka vuoksi Barth ei vaaratta päässyt tästä kaupungista. Edessäpäin taas raivosi ilmisota ja tien varrella ryösteli vihollisen sotajoukko, jonka vuoksi matka oli vaarallinen, mutta lopulta Barth kuitenkin pääsi Sokotoon, joka jo oli edellisten matkustajain käynneistä tunnettu.

Sokoto.

Sokoto ei enää ollut fulbevaltakunnan pääkaupunki ja kaikki oli entisestään rappeutunut. Arabialaiset eivät enää käyneet siellä kauppamatkoillaan, sokeita kerjäläisiä kiehui joka puolella ja markkinapaikalla varsinkin huomasi, kuinka suuresti Sokoto oli sotain ja melskeitten kautta rappeutunut. Se talo, jossa Clapperton kuoli, oli kuitenkin vielä jotenkin hyvässä kunnossa, mutta paljon muita senaikuisia rakennuksia, moskeijoitakin, oli raunioina. Markkinapaikalla myytiin karjaa ja nahkatavaroita, joista Sokoto oli kuulu, ja ostajia oli kohtalaisesti. Hyvä menekki oli etenkin neekerimaassa valmistetuilla suitsilla ja niillä oivallisilla jalustimilla, joita taottiin näissä seuduin alkuperäisellä tavalla sulatetusta raudasta. Orja maksoi jotenkin saman hinnan kuin hevonen. Suolakaravaani oli juuri saapunut, tuoden tuotteen, joka kautta Sisä-Afrikan on tärkeimpiä kauppatavaroita, ja samalla myös erämaan taateleita. Sokoton ympäristössä viljeltiin alavilla vesiperäisillä mailla riissiä. Sulttaani asui nyt Wurnossa, Sokoton itäpuolella.

Sokoton tuolla puolen Barth tuli maahan, joka oli tuiki tuntematonta. Gandon päällikkö Khalilu, fulbe, jolla oli yhtä suuri valta kuin Sokoton sulttaanilla, oli katkera kristittyjen vihaaja, mutta leppyä Barthiin hänen kauniit lahjansa saatuaan: kolme eriväristä burnusta, haikia hienointa lajia, Stambulin maton, kaksi kokonaista musliinipakkaa, punaisen lakin, neljä sokeritoppaa, kolme pulloa ruusuöljyä, pari partaveistä, viisi peiliä, naulan neilikoita, toisen bentsoiinia — yhtä kuninkaallisen lahjan kuin Sokoton sulttaanikin, kahta hopeahelaista pistoolia lukuun ottamatta.

Paikkakunnalla asusti kuitenkin eräs maailmaa kierrellyt juoniva arabialainen, joka panetteluillaan yllytti päällikön Barthia vastaan, niin että tämän vielä täytyi antaa kauniit lahjat hänelle ja päällikön veljillekin ja päällikölle itselleen niinikään hopeahelaiset pistoolit, samoin kuin Sokoton sulttaanillekin. Lopulta Barth kuitenkin sai suojakirjeen jatkaakseen matkaa Nigerille, jonne ei enää ollut pitkältä.

Edessäpäin oli sota riehunut ja liikkui rosvoilevia joukkoja yhä vieläkin ja maa oli toisin paikoin hävitetty niin autioksi, että elefantit, jotka jo olivat niiltä kaikkoneet muualle, jälleen tallasivat viljelyksiä ja kiertelivät puoliautioitten kaupunkien kujilla. Jara, joka vielä hiljan oli ollut kukoistava kaupunki, oli nyt autiona ja asukkaat oli viety orjuuteen. Kauempana Barth ilokseen näki erään Joloffin miehen, joka oli tullut Atlantin rannalta ja nyt oli menossa Kardiin kaupustelemaan. Sitten alkoi matkan varressa olla taajassa hyvin linnoitettuja kaupungeita, joissa vastaanotto oli hyvä, missä ne eivät olleet autioina. Mutta kaikkialla epäiltiin, tokko karavaani pääsisi Nigerille.

Lähempänä Nigeriä karavaani tuli metsää kasvavaan erämaahan, jossa puut olivat täydessä kukassa ja levittivät huumaavaa tuoksuaan, mutta jossa kyläin puutteen vuoksi oli vaarallista yötä viettää. Muuta neuvoa ei kuitenkaan ollut, ja tästä uskaliaasta teosta maanasukkaat sitten alkoivat pitää Barthia erikoisen rohkeana miehenä ja vielä hänen paluumatkallaankin muistelivat tätä urotyötä.

Sajn kaupungin kohdalla Barth, lopputaipaleen kivistä erämaata kuljettuaan, vihdoin näki Nigerin, joka tällä kohdalla oli noin 700 metrin levyinen. Saj majoineen ja palmuineen oli toisella rannalla. Lauttapaikalla oli vilkas liike, kameeleja, aaseja, kuormahärkiä, viljaa, lampaita, ihmisiä ja kauppa-tavaroita kulki edes takaisin suurilla veneillä, jotka oli tehty kahdesta koverretusta ja keskeltä yhteen neulotusta puusta. Barthin tuloa odotettiin ja »vetten kuningas», s.o. satamakapteeni, oli lähettänyt Sinderistä noutamaan suurinta viljavenettä, että näin huomattava matkustaja voitaisiin kaikella kunnialla kuljettaa yli.

Sajsta, erinomaisen epäterveellisestä, alavasta kaupungista, jossa vastaanotto ei ollut erikoisen ystävällinen, Barth ukkosilmalla, joka alkoi hiekkatuulella ja päättyi rankkasateeseen, lähti, maan poikki oikaisten, pyrkimään Timbuktuun. Matka kulki mäkisten seutujen kautta, joissa maanmuokkaustyöt olivat täydessä käynnissä. Kyläin merkillisimmät rakennukset olivat kolmesta viiteen metriä korkeat tornimaiset vilja-aitat, jotka olivat maasta koholla, etteivät termiitit niihin päässeet. Samasta syystä aukko, josta viljaa otettiin ja sisään kaadettiin, oli aivan tornin ylälaidassa. Talon muut rakennukset olivat aivan vähäpätöiset näiden viljatornien rinnalla. Tien varressa oli myös monta raudansulatusuunia, joiden korkeus oli kuusi jalkaa ja läpileikkaus juuresta puolentoista. Rautamalmi, joka louhittiin seudun vuorista, pantiin puutuhkan alle, kunnes metalli alkoi sulaa, jonka jälkeen se uunin pohjalla olevaa kolmea kourua pitkin juoksi säiliöön.

Jokien poikki kuljettiin ruokolautoilla tai yhteen sidotuilla kurpitsipulloilla. Jaghan maakunnassa istui joka majan ovella uutteria kankureita, vasuntekijöitä ja nahkateosten valmistajoita, mutta näissä kylissä oli ihmisille vaivaksi ja tavaroille vaarallista olla yötä, koska monessa majassa asusti termiittejä.

Timbuktua lähestyttäissä väestö alkoi käydä yhä vihaisemmaksi ja uskonkiihkoisemmaksi. Eräässä kylässä Barthin olisi käynyt huonosti, ellei hän olisi ilmoittanut olevansa upseeri, joka vei sheikille kirjoja. Tämä vale tehosi niin hyvin, että keihäät laskettiin alas ja Barthin täytyi siunata kaikki laskemalla kätensä heidän likaisille hiuksilleen.

Eräässä kylässä Barthiin liittyi El Walati niminen Länsi-Sudanin arabialainen, joka matkusti hänen kanssaan Timbuktuun. Tämä mies oli kauan asunut tuaregien ja fulbein luona ja puhui sujuvasti kaikkia Atlaksen ja Nigerin välisiä kieliä. El Walati, joka oli puettu pitkään tummaan viittaan ja mustaan turbaaniin, näytti sangen arvokkaalta mieheltä, mutta hyvin monta pahaa metkua hän Barthille teki, ennenkuin tämä pääsi hänestä erilleen.

Matkan varrella väestön ahneus näytti kasvamistaan kasvavan ja maaherrat tavanmukaiset lahjat saatuaan yrittivät riistää matkustajalta vaatteetkin päältä, mutta englantilaiset äimät olivat niin hyvässä hinnassa, etteivät lahjat käyneet ylen kalliiksi. Silmäneuloja sitä vastoin ei pidetty suurenkaan arvoisina. Tuaregien maassa tilanne kävi yhä vaarallisemmaksi, jonka vuoksi El Walati kehoitti Barthia »profeetan jälkeläisenä» antamaan suuria lahjoja, jotka lahjat hän sitten ovelalla tempulla möikin asianomaisille muka omina tavaroinaan. Lähempänä Timbuktua hän koetti pari kertaa salavihkaa murhata Barthin, saadakseen kaikki hänen tavaransa samalla kertaa.

Karavaani yhdytti Nigerin jonkun verran Timbuktun yläpuolella, jonka vuoksi loppumatka oli kuljettava veneellä. El Walati uskotteli väelle, ettei Barth ollutkaan syyrialainen pyhiinvaeltaja, joksi hän oli itsensä ilmoittanut, vaan kristitty, ja tästä Barth joutui niin ahtaalle, että hänen täytyi ruveta lukemaan koraanin alkurukousta, joka päättyy sanoihin »Jumala antakoon vettä». Ja seuraavana päivänä todella satoi ja Abd-el-Kerimin arvo kohosi suunnattomasti.

Joessa näkyi paljon krokotiileja ja virtahepoja ja kaloja oli viljalta, mutta veneliikettä oli nykyään hyvin vähän, vaikka se Songhoi-valtakunnan aikana oli Djennen ja Timbuktun välillä hyvin vilkasta. Lähellä Timbuktuakin joki oli melkein autio. Viikon venematkan jälkeen, syyskuun 7 p. v. 1853, vene laski joen yli toisella rannalla olevaan syrjäjokeen, joka madaltumistaan madaltui, kunnes vene kiinnitettiin hiekkamäellä olevan kaupungin rantaan. Tämä kaupunki kupukattoisine taloineen oli Nigerin satamakaupunki Kabara.

Kakara.

Kabara oli ennen ollut vilkas iso kaupunki, mutta nyt siinä tuskin oli kahtakaantuhatta asukasta ja nämäkin olivat köyhiä ja tietämättömiä. Tuskin oli Barth, joka sanoi matkustavansa Turkin sulttaanin erikoisen suojeluksen alaisena, saanut asunnon, kuin muuan rettelöivä tuaregilainen päällikkö tuli lahjaa pyytämään. Barth ei antanut, mies poistui, mutta paikalla Barthin huoneet alkoivat täyttyä aseellisista miehistä. Ilokseen hän kuitenkin saikin kuulla, että nämä olivat vain paimenia, jotka olivat tulleet karjojaan suojelemaan juuri äsken lähtenyttä miestä vastaan, joka muitten tuaregien kanssa oli tullut rosvoretkelle niille seuduin. Timbuktu ympäristöineen todella oli milloin minkin heimon vallan alaisena ja koko seutu penikulmia laajalta rosvopäälliköitten armoilla. Ei ollut mitään mahtia, joka olisi kyennyt estämään heitä ryöstämästä kaupunkilaisia ja sinne asioilleen tulevia muukalaisia.

El Walati älysi nyt olevansa aseman herra ja alkoi paikalla kerjätä Barthilta lahjoja itselleen ja muille, ennenkuin suostui lähtemään Timbuktuun pyytämään arabialaisten päällikön, sheikki El Bakhain suojelusta, sillä tämän miehen turviin Barth, joka ei näy tunteneen kaupungin valtasuhteita, päätti antautua. Seuraavana päivänä El Walati palasi takaisin sheikin veljen ja eräiden muiden miesten kanssa, jotka kaikin mokomin tahtoivat tietää, minkälaisen suojeluksen Turkin sulttaani oli hänelle antanut — El Walati oli heille ilmoittanut, että matkustaja olikin salakristitty. Barthilla ei kuitenkaan ollut mukanaan Tripoliin bein suojakirjaa, jonka vuoksi hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin kiiruumman kautta matkustaa El Bakhaita tapaamaan, koska hän nykyisessä asemassaan oli henkipatto, jonka kuka tahansa sai rankaisematta surmata.

"Hän ei kuule".

Kabarasta Timbuktuun ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä matkaa, mutta väli, joka oli asumatonta, okapensaikkoa kasvavaa erämaata, oli niin vaarallinen rosvojen vuoksi, että väestö sanoi sitä »Ur-immandes'iksi», s.o. »Hän (Jumala) ei kuule». Ihmisiä tuhkatiheään murhattiin tällä välillä, heidän huutojensa koskaan tuomatta paikalle apua.

Timbuktun läheisyydessä tuli väkeä Barthia vastaan ja joukossa oli muuan, joka puhutteli häntä turkin kielellä, saattaen hyvän syyrialaisen pyhiinvaeltajan pahaan pulaan, koska hänen turkin kielen taitonsa oli sangen puutteellinen.

Likaisia etukaupunkikatuja, matalain ruokomajain keskitse, Barth sitten kulki kaupunginosaan, jossa oli kaksikerroksisia taloja, ja täältä hänelle oli majatalo valittu. Siinä hän toistaiseksi oli turvassa, mutta turvallisuutta ei kestänyt kauan, sillä El Walati levitteli kaupungilla tietoa, että vieras oli salakristitty.

Barth Timbuktussa.

Barth ei uskaltanut liikkua kaupungilla ensinkään eikä hän talonsa laakealta katolta nähnyt muuta kuin kapeita kujia, savitaloja ja kolkan markkinapaikkaa. Ravintoa saadakseen hän joka päivä lähetti asiamiehen torille ostamaan niillä tavaroilla, joita hän oli mukanaan tuonut.

El Bakhai oli Barthin tullessa matkalla ja palasi vasta kolmen viikon kuluttua. Barthilla oli hänelle hyvät suositukset, jonka vuoksi hänen asemansa sheikin palattua melkoisesti parani. Sheikki oli jalo ja vapaamielinen mies eikä tahtonut ottaa lahjojakaan vastaan yli sen määrän, mitä hän piti kohtuullisena. Niiden yhdeksän kuukauden ajan, jotka Barth sitten vietti Timbuktussa, sheikki melkein poikkeuksetta pysyi hänelle suosiollisena, veljensä ja tämän poikain juonista huolimatta, ja häntä yksinomaan oli Barthin kiittäminen siitä, että pääsi hengissä pois. Väestön vihamielisyyden lisäksi marokkolaiset kauppiaat, jotka pelkäsivät kilpailua, olivat joka mies epäystävälliset. Timbuktussa eli sitä paitsi vielä miehiä, jotka olivat taistelleet Mungo Parkia vastaan ja haavoittuneet, ja nämä mielivät nyt kostaa miehelle, jota he pitivät Parkin maanmiehenä.

Vaikka sheikki El Bakhai todellisuudessa hallitsi kaupunkia, oli kaupungin nimellinen päällikkö kuitenkin fulberuhtinaan edustaja, sillä fulbet olivat v. 1826 valloittaneet Timbuktun. Fulberuhtinaalta tuli eräänä päivänä aseellisten miesten tuoma käsky, että Barth oli karkoitettava kaupungista. Tähän ei El Bakhai kuitenkaan suostunut, se kun lonkkasi hänen arvovaltaansa, ja Barthia pidettiin yhä edelleenkin Timbuktussa, vaikka lopulta ei kukaan tahtonut uskaltaa hänelle edes ruokavaroja ostaa. El Bakhai lopulta pystytti telttansa kaupungin ulkopuolelle ja vei Barthin siihen. Mutta täälläkin muukalaista vainottiin ja yksi joukko tuli nimenomaan häntä tappamaan, tehden hyökkäyksen sheikin leiriä vastaan. Mutta vähän ennen joulua erään suuren joukon johtaja, jonka aikomus oli hyökätä Barthin kimppuun ja tappaa hänet, itse äkkiä kuoli, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa toteuttaa. Tämä tapaus teki syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin, vieläpä sheikkiin itseensäkin. Sillä vainaja oli sen miehen poika, joka oli El Raisin eli »kapteenin», s.o. majuri Laingin, murhannut, ensimmäisen Timbuktussa käyneen eurooppalaisen. Syystä tai toisesta rahvas piti häntä Barthin isänä ja monet luulivat Barthin tulleenkin isänsä kuolemaa kostamaan. Toiset taas luulivat hänen tulleen valloitusta varten.

Sheikki El Bakhai nyt kaikin tavoin kiirehti Barthin matkaa, mutta vasta 18 p. toukokuuta 1854 hän todella pääsi lähtemään. Sheikki saattoi häntä sangen pitkän matkan Gogoon saakka, jossa erämaatie lähtee Nigeriltä Agadesiin.

Timbuktu tuotti Barthillekin pettymyksen. Vaikka hän näkikin siitä hyvin vähän, kokosi hän kuitenkin suuren määrän tietoja. Vakinaisia asukkaita Barth arveli olevan 13.000, joiden lisäksi parhaina markkina-aikoina tuli ehkä 5000 matkustajaa. Timbuktun ympäristöt olivat aivan erämaanluontoiset, jonka vuoksi kaikki vilja täytyi tuoda tulvan aikana Nigerin varsilta veneillä. Teollisuutta Timbuktussa oli vähän, mutta kauppapaikkana se oli tärkeä. Tavarat saapuivat erämaan poikki pohjoisesta tai Nigeriä pitkin Senegambiasta ja olivat enimmäkseen Englannissa valmistetut. Tavarat maksettiin strutsinsulilla, norsunluulla, kultahiekalla, kumilla ja vahalla, orjia sitä vastoin myytiin vähän, koska niistä erämaanmatkalla niin paljon tuhoutui.

Paluumatka.

Gogossa El Bakhai erosi Barthista. Hän saavutti sitten Euroopassa suuren maineen Barthin auttajana ja oli osallisena seuraavain aikain valtiollisissakin tapauksissa. Vielä El Bakhain pojatkin nauttivat etua siitä, että heidän isänsä oli Barthin pelastanut.

Barth palasi Sajhin Nigeriä pitkin, kartoittaen sen juoksun sinne saakka, ja kulki sieltä Sokotoon paljon vastuksia voittaen. Siellä hän kuuli, että Kukaan oli saapunut eräs hänen maanmiehensä, joka oli lähetetty Overwegin sijaan tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä tekemään.

Vogel.

Barth ja Vogel tapasivat toisensa Bornun pääkaupungissa, ja Vogel sitten matkusteli Benue joella ja muissa paikoissa täydentämässä Barthin löytöjä, jonka jälkeen hän lähti yksin koillista kohti Niilille. Sen koommin ei hänestä saatu muita tietoja, kuin että hän v. 1856 Vadaissa murhattiin, arvatenkin uskonkiihkoilijain toimesta.

Neljä kuukautta viivyttyään Kukassa, jossa oli sattunut melskeitä eikä eurooppalaisia enää kohdeltu yhtä hyvin kuin ennen, Barth lähti palaamaan Tripoliihin tavallista karavaanitietä ja pääsikin onnellisesti perille. Englannin hallitus aateloi hänet ja maantieteellisiltä seuroilta hän sai kaikki mahdolliset kunnianosoitukset.

Työnsä perusteellisuuden vuoksi Barthia mainitaan Afrikan tutkijain ensimmäisten joukossa. Loppuikänsä hän vaikutti maantieteen professorina Berliinin yliopistossa.

v. Beurman.

Sudanin itäosa oli vielä melkein tuntematon. Kun ei Vogelin surullista kohtaloa enää ollut epäileminen, lähti Moritz v. Beurman etsimään hänen jälkiään, pelastaakseen mikäli mahdollista hänen muistiinpanonsa ja tähtitieteelliset paikanmääräyksensä. Hän yritti Bornusta tunkeutua Vadaihin, mutta murhattiin tämän maan rajalla v. 1863.

Rohlfs.

Gerhard Rohlfs, joka jo oli saavuttanut mainetta Luoteis-Afrikan rantaseutujen ja aavikoitten tutkijana, päätti sitten lähteä kuulustelemaan molempain kadonneitten matkustajain kohtaloa. Hän matkusti v. 1866 Bornuun, mutta kun näytti mahdottomalta tunkeutua sieltä Vadaihin, niin hän kulkikin Benuelle, laski tätä jokea Nigeriin, nousi Nigeriä jonkun matkaa ja kulki sitten paljon vaaroja ja vastuksia voittaen maan poikki Lagos rannikolle.

Gustav Nachtigal.

Bornun sulttaani Omar, Clappertonin aikuisen sheikin poika, joka kokonaan lakkautti vanhain sulttaanien vallan ja itse julistautui sulttaaniksi, oli monella tavalla auttanut maassaan käyneitä saksalaisia, ja lopulta hän tiedusteli, eikö heidän »sulttaaninsa» aikonutkaan antaa hänelle lahjoja. Kun tämä tuli Saksassa tiedoksi, lähetettiin Gustav Nachtigal, lääkäri ammatiltaan, niitä viemään. Heikon rintansa vuoksi hän oli muuttanut asumaan Välimeren etelärannalle, oppinut Egyptissä arabiaa ja lopulta päässyt Tunisin bein henkilääkäriksi. Tunisissa hän oli ollut mukana monella retkellä kapinallisia heimoja vastaan ja oppinut tuntemaan niitten tapoja ja kieliä. Hän oli siten kaikin puolin valmistunut lähettilästoimeensa.

Nachtigal saapui helmikuussa 1869 Tripoliihin ja matkusti sieltä Mursukiin, mutta kun edessäpäin vallitsi sota, eikä karavaaneja kulkenut, päätti hän käyttää joutoaikaansa tehdäkseen retken Tibesti eli Tu vuorimaahan, joka kohoo keskellä Saharaa ja on puhtaimpana säilyttänyt tibbujen, Herodotoon garamanttien, vanhan rodun. Siellä ei kukaan eurooppalainen ollut käynyt ennen häntä. Vain neljän palvelijan seuraamana hän saapui tähän maahan, jossa muukalaisviha hehkui hurjempana kuin missään muualla ja jossa häntä joka hetki uhkasi salamurhaajan tikari.

Nachtigalin matka Tibestiin.

Saadakseen matkalleen turvaa Nachtigal oli uskonut itsensä Arami nimisen tibestiläisen päällikön suojelukseen. Tämän kotiin päästäkseen hänen kuitenkin täytyi kulkea Bardain laakson kautta, koska Arami ja Tubu Reshâdet asuivat sen toisella puolella. »Tulimme tähän laaksoon ja aloimme mutkitella sen sirojen taatelilehtojen ja dumpalmulehtojen välitse, joiden varjossa siellä täällä oli ihmisasuntokin, kun korvaamme äkkiä kantoi kumeata pauhua, epäilyttävää melua, joka näytti johtuvan lukuisten huutavain ja elämöiväin ihmisten äänistä.

»Henkeämme pidätellen pysähdyimme ja neuvottomina kuuntelimme. Alussa en tahtonut voida uskoa, että Bardain asukkaat, huhun tulostamme kuultuaan, näin olivat lähteneet miehissä liikkeelle meitä verisesti tervehtiäkseen, mutta kauaa minun ei tarvinnut olla epätietoinen. Melu tuli yhä lähemmäksi, miehet kiljuivat — luultavasti lagbi-simasta humalassa — ja kalistelivat ja helistelivät aseitaan; naiset kirkuivat ja liksuttelivat totuttuun tapaan kieltään; lapset parkuivat. Jo erotti erinäisiä ääniäkin, kuuli kristittyjen sadattelua ja verenhimoisia aikeita. Jonkinlaisella alistuvalla, epätoivoisella ivalla Bui Muhammed minulle tulkitsi näiden huutojen kamalan merkityksen. Hän, joka tunsi maan ja ihmiset, ei hetkeäkään epäillyt, etteikö viimeinen hetkemme ollut tullut, mutta ei ainoatakaan moitteen sanaa hän minulle lausunut: katkeruus ja iva, joka äänensävyssä oli, tuntui vain sanovan minulle: 'Siinä he nyt tulevat ja todistavat minun puhuneen oikein; sinä olet tämän tahtonut, kun halveksit järkeviä neuvoja!' Taisteluun valmiina vanhus otti kiväärin käteensä ja tälläkin hetkellä saatoin jälleen todeta, kuinka syvästi tämä mies vihasi tubuja, vaikka hän muutoin arvostelikin ihmisiä niin lempeästi. Giuseppe käyttäytyi kuin mies; Sa'ad alkoi suun täydeltä sadatella minua, samoinkuin ennen, janokuolemankin meitä uhatessa, kun taas Ali Bû Bekr töin tuskin jaksoi huudahtaa: 'Kirottu olkoon raha, jonka vuoksi tänne tulin!' Kauhistuneena, mutta rautaiseen pakkoon mukautuen, minä kiinnitin katseeni tummaan, lähemmä vyöryvään ihmispaljouteen, josta jo alkoi erottautua yksityisiä haahmoja.

»Vitkasteleva epäröinti oli vallannut tibestiläiset saattajani ja suojelijani. He olivat vetäytyneet meistä erilleen ja muodostivat vähän matkan päässä pohtelevan ja neuvottelevan ryhmän. Kaikki riippui Aramista, jonka rinnassa ristiriitaiset tunteet taistelivat. Se, mitä hänessä oli jalompia vaikuttimia, sanansapitävyyttä, kestiystävyyden velvoitusta ja sääliä, tuskin olisi riittänyt meitä pelastamaan, ja ehkei näitä tunteita hänessä ollut ensinkään; mutta onneksi oli toisiakin syitä, jotka vaakakupissa vaikuttivat meidän hyväksemme. Rahvaan lapsellinen isänmaallinen pelko, että heiltä ryöstettäisiin maan heille itselleenkin tuntemattomat rikkaudet, rahvaan epämääräinen liioiteltu kristittyjen ja heidän mahtinsa pelko, sen vaistomainen muukalaisviha, ne eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta hänen ylpeytensä, maan riippuvaisuus Fessanista ja sen valtiolliset olot, puhuivat meidän puolestamme. Hän oli varsinaisten tubu-reshadein mahtavin mies, joka heimo asustaa vuoriston lounaispuolisissa laaksoissa ja pitää itseään koko maan herrana. Tämä heimo käsittää Tibestin jaloimmat suvut, he ovat paimentolaisia, lakeuden herroja ja pitävät itseään, samoinkuin kaikkiallakin, missä paimentolaisia ja maanviljelijöitä asuu rinnan samassa maassa, oikeutettuina talonpoikia hallitsemaan. He käyvät matkoilla Fessanissa, Kawarissa, Bonkussa ja Bornussa, jota vastoin Bardain asukkaat eivät koskaan lähde laaksostaan, vaan ovat työteliäitä maanviljelijöitä eivätkä aivan vapaita orjaverestä, vaikk'ei maassa olekaan paljoa orjia… Bardain rahvas ei sitä paitsi ollut yhtä sotaista kuin reshade-heimo, jonka laaksoihin tuaregit ja arabialaiset usein hyökkäsivät. Aramin ylpeyttä loukkasi, että nämä halvat köyhät talonpojat nyt aikoivat tulla tappamaan vieraan, jonka hän oli suojaansa ottanut. Tässä oli otollinen tilaisuus osoittaa valtaansa, vaikk'ei Aramikaan sentään uskaltanut jännittää jousta liian kireälle.

»Aika alkoi olla täpärällä; kun Arami tovereineen yhä näytti epäröivän ja pysyi syrjässä, vaikka raivoava joukko tuli yhä lähemmäksi, lähdin heidän luokseen ja sanoin, että heidän oli paras rientää. En käsittänyt, kuinka oli niin vaikea päättää, aiottiinko käyttäytyä uskollisesti ja urheasti, vaiko petollisesti ja pelkurimaisesti. Me puolestamme olimme, tuli mitä tuli, valmiit myymään henkemme kalliista hinnasta eikä heidän pitänyt luulla, että vain moslemit kykenivät kuolemaan miesten tavalla.

»Arami nousi silloin seisomaan; hän oli tehnyt päätöksensä ja samalla kaikki muutkin. 'Jumalan avulla olet säilyvä pahalta', hän sanoi, 'sillä minä olen luvannut sinulle suojelukseni.' Ylpeänä hän meni tunkeilevaa joukkoa vastaan, joka ilmeisestikin oli odottanut tapaavansa meidät saattajaimme hylkääminä. Aika olikin jo tuiki täpärällä; raivoisimmat tai humalaisimmat jo heittivät keihäitään, vaikka kömpelösti ja epäröiden, me kun emme olleet yksin, vaikka seisoimmekin syrjässä. Arami osaksi löi alas vastustajaimme aseet, eikä kukaan vahingoittunut. Kolokomi, Gordoi ja Boisa seurasivat hänen rohkeata esimerkkiään ja nyt alkoi vilkas väittely.»

Araminkaan vaikutusvalta ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan Nachtigalia, vaan Bardain asukkaat jakaantuivat kahteen puolueeseen ja seurasi väittelyt, jotka kestivät viikkoja. Nachtigalin täytyi asua tämä aika kaupungin ulkopuolella ohuessa teltassa, jossa elämä päivän helteellä oli sanomattoman tukalaa, lämpömittari kun säännöllisesti nousi 40 asteeseen C. Matkuetta sitä paitsi vaivasi kalvava nälkä, sillä muuta ruokaa sillä ei ollut kuin ne vähät taatelit, joita Arami toi aamuin ja illoin. Bardain iäkäs ruhtinas oli sairastunut, ja tämä seikka yhä mutkistutti tilannetta. Nachtigal tosin väsymättä vaati Aramia ja hänen ystäviään hankkimaan matkaluvan, mutta huonolla menestyksellä. He koettivat käyttää joka tilaisuutta kiristääkseen häneltä lahjoja, ja kun hänellä ei enää ollut, mitä antaa, kävivät hekin yhä ynseämmiksi. Kun Nachtigalia oli kielletty missään liikkumasta tai kenenkään kanssa seurustelemasta, ei hän voinut käyttää aikaansa tutkimuksiinkaan.

Kaksi kertaa Nachtigal koetti hetkeksi poistua teltastaan, mutta huonolla menestyksellä. Toisella kerralla hän päivän kuumimpana aikana, jolloin tubut pysyivät huoneissaan vielä enemmän, kuin yöllä, lähti parinsadan askelen päässä olevaan palmulehtoon, nauttiakseen edes hetken sen varjoa. Raikasta vettäkin hän toivoi sieltä saavansa. Nuori tyttö sattui kuitenkin huomaamaan hänet, kokosi tuota pikaa suuren lapsilauman ympärilleen ja yhteisin voimin ryhdyttiin nyt niin ankaraan kivitykseen, että valkoisen muukalaisen täytyi kiiruumman kautta paeta. Lapset heittelivät niin suuria kiviä ja niin tuimasti, että Nachtigal sai kiittää onneaan, kun pääsi telttaansa. Monta päivää hän poti saamiaan vammoja. Toisen kerran hän, kylän miehistön ollessa juhlassa, kävi leirinsä vieressä olevalla kaivolla tutkiakseen sen syvyyttä, mutta nyt pojat keksivät hänet ja tuimalla kivisateella karkoittivat hänet ja juopunut mies koetti vielä nakata häntä teräsaseellakin, kuitenkaan tavoittamatta.

Parin viikon kuluttua tuli vihdoin Bardain vanha ruhtinas Nachtigalia tapaamaan ja Arami puhui hänen puolestaan, että hänet päästettäisiin lähtemään pois. Vanhuksen tarkoitus kuitenkin oli vain lahjain kiristäminen ja kun Nachtigal sitten pyysi häntä tulemaan telttaansa omin silmin katsomaan hänen rikkauksiaan, noudatti hän kehoitusta.

»Hartaasti odottavaisina kaikki kiinnittivät silmänsä teltan aukkoon. Pian astui siitä jälleen esiin pettynyt vanhus, ei, kumma kyllä, luonut enää keneenkään silmäystäkään, vaan kulki vaieten joukon läpi ja alkoi poistua. Silloin nousi Arami ja ojentaen vartalonsa suoraksi, keihäänsä maahan nojaten, piti loistavan puheen. 'Mihin menet, kuningas?' tähän suuntaan hän puhui. 'Etkö tänään tullut tänne sitä varten, että viimeinkin tekisimme päätöksen tämän miehen kohtalosta, miehen, jota sinun epäröintisi on täällä niin kauan pidätellyt? Miks'emme anna hänen lähteä Fessaniin, josta hän on tullutkin? Mitä hänen teemme? Tapammeko? Mikäli minä tiedän, ei meidän tapamme ole juoda ihmisen verta eikä tehdä ihmisen nahkasta vesisäkkejä eikä syödä ihmisen lihaa! Eikä tällä vieraalla ole mitään omaisuutta, joka meitä kiihoittaisi, miksi siis häntä pidätämme? Veljiämme ja serkkujamme asuu Fessanissa; sinne vievät meitä kauppasuhteemme; jos me surmaamme tämän kristityn, joka on mahtavampi kuin koko Mursukin hallitus, niin emme enää voi käydä siellä markkinoilla, ja tämän yhden kuolema maksaa kahdenkymmenen meikäläisen hengen. Eikö ole järkevämpää antaa hänen lähteä vahingoittumatonna? Omaisuutensa on hän jaellut pois; hänen kameelinsa ovat kelvottomat, hänen ruokavaransa me olemme syöneet; tietä hän ei tunne. Ruoatta, juomatta, tietä tuntematta hän erämaassa kuolee; mutta silloin Jumala hänet tappaa, emmekä me. Siitä, kuin hän Bardaihin tuli, olen minä elättänyt häntä ja hänen miehiään. Minä en tahdo enkä voi sitä kauemmin tehdä, vaan vaadin, että kuningas ja jalosukuisten kokous laskevat hänet menemään.'

»Se oli kaunis puhe, vaikk'ei juuri ollutkaan omiaan herättämään minussa iloisia toiveita. Odotin kuitenkin, että se kuninkaaseen tekisi suuren vaikutuksen… mutta hän, kokouksen ulkopuolelle jo ennätettyään, vain kääntyi kerran ympäri ja lausui musertavan yksinkertaisesti: 'Minä olen tyhjän puun nähnyt ja menen kotia!'» Eikä häntä sen koommin kuulunut ja kun kaikki nyt kävivät yhä vihamielisemmiksi, kun matkustajan murhaamisesta yhä julkisemmin puhuttiin, ruokatavarat kävivät yhä niukemmiksi, kurainen vesi ehtymistään ehtyi, täytyi Nachtigalin lopulta pyrkiä pakoon, vaikka joka puolella ammotti vedetön erämaa.

Pari kertaa pakoyritys tuli ilmi, mutta kolmannella kerralla se vihdoin onnistui. Mutta kestettävät vaikeudet olivat suunnattomat. Pakolaisten oli kärsittävä nälkää ja janoa, heidän täytyi kulkea yöt päivät, leväten vain päiväsydämen, ja kaiken aikaa pelätä takaa-ajajia ja eksymistä. Kuudentoista päivän pikamarssin jälkeen (syysk. 4 p:stä sen 20 päivään v. 1869) pakolaiset lopulta saapuivat Tymmon kaivoille, jossa jakoivat viimeiset ruokavarat. Sieltä oli sitten ruuatta kuljettava viimeinen viiden päivän taival Tedsjerin keitaaseen, jonka palmut vihdoin kohosivatkin erämaan rannalle ilmaisten nääntyville, että he olivat pelastuneet.

Nachtigalin jälkeen ei Tibestin vuorimaassa ole ketään käynyt, ja hänen antamansa ovat ne ainoat tiedot, mitä siitä on. Tibesti on jotenkin yksinäinen vuorisaareke Saharassa, luultavasti sammunut tulivuoristo. Korkeimmat kukkulat kohoavat 2700 metriä merestä. Se on karua ja kaljua vuoristoa, täynnään rotkoja, ilman vihannuutta ja ajoittain on sen kukkuloilla lunta ja jäätä. Vuoristossa toisin ajoin sataa rankasti ja purot silloin paisuvat rajuiksi koskiksi, jotka eivät kuitenkaan kauaksi ennätä, ennenkuin erämaahan painuvat. Kuivalla ajalla uomat ovat tyhjät. Tibestin kameelia, joka on seudun kylmyyden vuoksi pidempikarvainen, mainitaan Saharan parhaaksi. Nautakarjaa ei ole, vaan sen asemesta suuria vuohilaumoja ja pitkävillaisia lampaita, jotka tyytyvät mitä niukimpaan ravintoon.

Alexandrine Tinne.

Nachtigalilla oli ollut Tripoliista Mursukiin saakka matkaseurana neiti Alexandrine Tinne, jonka kanssa hän oli matkalla mennyt kihloihin. Neiti Tinne oli jo tehnyt huomattavan tutkimusretken Bahr-el-Ghazal maahan ja siellä menettänyt paljon omaisiaan tauteihin ja aikoi nyt erämaan poikki pyrkiä Timbuktuun. Ghatin ja Ghadamesin välillä hänet, Nachtigalin ollessa Tibestissä, julmasti murhattiin.

Nachtigal Bornussa ja Vadaissa.

Pitkäin valmistelujen jälkeen ja Tibestin matkan rasituksista parannuttuaan Nachtigal huhtikuussa 1870 lähti jatkamaan matkaansa, kulkeakseen suoraan erämaan poikki Bornuun. Hän matkusti nyt yleistä karavaanitietä, jota jo moni muu ennen häntä oli kulkenut, ja saapui seikkailuitta Kukaan.

Bornun sulttaani, vanha Omar, otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta lahjat tuottivat hänelle suuren pettymyksen. Hän oli toivonut tykkejä ja ampumatarpeita, mutta saikin sen sijaan m.m. vanhan keisari Wilhelmin suurikokoisen muotokuvan. Pettymys oli sitä suurempi, kun kaikki ihmiskuvat muhammedin uskon mukaan ovat kielletyt. Nachtigalia kohdeltiin siitä huolimatta hyvin ja saattoi hän kulkea laajoilla tutkimusmatkoilla. Hän tutki varsinkin Tshad järven seutuja sekä oli Borkussa ja Kanemissa, hyvin vaillinaisesti tunnetuissa seuduissa, mukana yhdeksän kuukautta kestäneellä orjastusretkellä. Seuraavana vuonna hän kävi Bagirmin valtaistuimelta syöstyn sulttaanin luona, joka oleskeli maan eteläosissa. Siitäkin tuli rosvoretki, niin että Nachtigal saattoi verrata maata »paratiisiin, jossa käy piruja vieraissa.» Tshad järven ja sen saariston, jossa rosvoneekerit asuvat, Nachtigal tutki niin tarkkaan joka suuntaan, ettei myöhemmille matkustajille jäänyt paljoakaan tehtävää.

Ennen Bornusta lähtöään Nachtigal vielä kävi Songhoissakin, joka ennen oli suuren valtakunnan keskus, nyt vain pieni, vaikka taajaan asuttu kaupunki. Sen asukkaat kulkivat melkein alasti ja olivat koko joukon villimpiä kuin naapurikansat.

Koko Songhoin alueella ryöstettiin orjia mitä julmimmin. Kauniit varjoisat metsät, joiden ympärillä aaltoili hedelmällisiä lakeuksia kylineen, olivat onnen ja rauhan perikuvia, kunnes orjastusretkikunta ilmestyi paikkakunnalle. Silloin kaikki käden käänteessä muuttui. Tuota pikaa ei idyllisisfä kylistä ollut kuin savuavia raunioita jäljellä. »Miesväki tapettiin, naiset ja lapset kahlehdittiin ja ajettiin ruoskien ja kolhien pois. Jos kuka näytti väsyvän, paikalla ruoska muistutti onnettomalle, että hän oli uuden herran mielivallan alainen. Sairas lapsi säälimättä temmattiin äidin rinnalta ja heitettiin metsään, ja jos jostakusta vaimosta alkoi olla liian paljon vastusta, paikalla hänet tapettiin tai päästettiin kahleista ja jätettiin kuljeskelevain hyeenain saaliiksi.»

Orjat myytiin Bornuun, Bagirmiin ja Vadaihin, nyt kun orjakauppa oli
Välimeren rantamaissa kielletty, Marokkoa lukuunottamatta.

Voidakseen paremmin puoliaan pitää olivat jotkut heimot rakentaneet majansa valtaviin puihin. Puihin kanneltiin ruokaa ja vettä ja toisinaan karjaakin, että kestettiin pidempikin piiritys. Puiden latvoista asukkaat sitten nakkasivat keihäänsä, kun orjastajat tulivat alle..Toisinaan puissa taisteltiin tuimia taisteluita.

Nachtigal sai Bornussa ollessaan Saksasta rahoja ja samalla tiedon Saksan ja Ranskan välisestä sodasta ja Saksan valtakunnan perustamisesta ja se riemastutti häntä suuresti ja ehkä paransi hänen matkatoiveitaankin, sillä saksalaiset eivät vielä olleet esiintyneet Afrikassa maananastajina kuten ranskalaiset, jotka Nachtigalin hallitsija oli voittanut.

Maaliskuussa 1873 Nachtigal lähti Bornusta Niilille pyrkimään, matkustaen Vadain kautta, johon ei kukaan eurooppalainen vielä ollut päässyt tunkeutumaan asukkaitten uskonvimman ja vihamielisyyden vuoksi. Kaksi ennen häntä yrittänyttä saksalaista matkustajaa, Vogel ja v. Beurman, oli saanut hengellään maksaa rohkeutensa.

Vadaissa olivat kuitenkin olot siitä muuttuneet. Vanha sulttaani oli kuollut ja Ali niminen noussut hänen jälkeensä valtaistuimelle, ja ainakin Nachtigalia uusi sulttaani kohteli suosiollisesti, suojellen häntä maassaan kohtalolta, joka varmaan olisi tullut hänenkin osakseen. Sulttaani Ali vakuutti olevansa aivan syytön molempain edellisten matkustajain murhaan. Nachtigal harjoitti hänen pääkaupungissaan Abesjrissä oleskellessaan paljon lääkärintointa ja saavutti rahvaankin suosion.

Vadai oli jotenkin hedelmätöntä maata. Orjakauppa ja orjastus kukoistivat siellä häiritsemättä. Maan kauppa oli Bornun kauppiaiden käsissä, jotka sen kautta matkustelivat aina Egyptissä saakka. Darfurissa syntyneet vallanperimysriidat pakottivat Nachtigalia viipymään Vadaissa kauemmin, kuin hän oli aikonutkaan, ja tätä aikaa hän käytti retkeilläkseen maan eteläosiin. Kun Darfurissa rauha palautettiin, lahti hän matkaansa jatkamaan.

Hän tuli nyt vuorimaahan, jossa näin sadeajalla oli paljon jokia ja koskia, mutta joka kuivan ajalla on aivan vedetön. Maa oli tasaisesti kohonnut Tshad järveltä saakka ja Marra niminen vuori oli 1400 metriä korkea. Aivan sen ohi piti matka. Siitä alkoi maa itää kohti taas aleta ja kasvullisuus käydä rehevämmäksi. Darfur ei ollut enää aivan tuntematonta, siellä oli englantilainen William Browne käynyt jo edellisen vuosisadan lopulla, samaan aikaan kuin Mungo Park teki ensi retkensä Nigerille. Sulttaani otti Nachtigalin varsin kohteliaasti vastaan. Mutta hyvä onni oli, että hän joutui pois lähtemään, ennenkuin Darfur joutui sotaan Egyptiä vastaan ja Ismail kediivin sotajoukot marssivat sitä valloittamaan. Jos hän olisi sinne jäänyt, olisi hän luultavasti henkensä menettänyt. Egyptin armeija valloitti maan ja siitä tuli Egyptin maakunta. Darfur on enimmäkseen vuorimaata, pohjoisosa kuivaa erämaata, eteläosa Sudanin luontoista. Pääelinkeinona on karjanhoito ja karjat kaikenlaiset ovat erittäin lukuisat.

Nachtigal saapui Khartumiin niin vähissä varoissa, ettei hänellä ollut vaatteita kuin yksi villapaita ja kauhtana, mutta ilolla hänet siellä otettiin vastaan ja kediivi lähetti höyrylaivan häntä noutamaan sekä tarjosi hänelle viran, jos hän suostuisi maahan jäämään. Mutta Nachtigal riensi kotimaahan tekemään tiliä matkastaan, ja siellä hänet otettiin vastaan suurin kunnianosoituksin. Myöhemmin hän palveli maataan Afrikan tiedoillaan, ruhtinas Bismarck kun lähetti hänet anastamaan Saksalle siirtomaita Afrikan länsirannalta. Hän valtasi sekä Togo-maan, että Kamerunin, mutta ei sen jälkeen kauaa elänyt, vaan kuoli paluumatkalla merellä, Canarian saarien edustalla.

Marokko ja Länsi-Sahara.

Kauan sen jälkeenkin, kuin Algeria ja Tunesia olivat joutuneet Ranskan vallan alle, säilytti Marokko itsenäisyytensä, vaikka mitä kurjimmin hallittuna ja kaikin puolin rappiolla. Se oli aikoinaan ollut arabialaisen sivistyksen pääpaikkoja, mutta yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella se oli muhammedilaisen pimityksen vahva linna, suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden pesä. Katkerat uskonsodat Herkuleen patsaitten pohjoispuolisia naapureita vastaan olivat jättäneet maahan sammumattoman vihan, jota viime vuosisadan keskivaiheille saakka jatkettu merirosvous ja sen aiheuttamat kostotoimet eivät suinkaan olleet omiaan lieventämään. Melkein kaikki Euroopan merivallat maksoivat Marokon sulttaanille veroa, jotta niiden laivaliike saisi häiritsemättä jatkua, ja tämä tietysti lisäsi maurien kopeutta ja itseluottamusta rajattomasti.

Marokon tärkeimpien kaupunkien väliset reitit tulivat kuitenkin jotakuinkin hyvin tunnetuiksi, mutta sitä kauemmaksi eivät matkat ulottuneet. Atlas ja Riff-vuoristo varsinkin pysyivät tuntemattomina; näissä vuorimaissa ei Marokon hallitsijalla itselläänkään ollut paljoa sanottavaa. Rohlfsille ja Lenzille onnistui kuitenkin päästä Atlaksen poikki, ja varsinkin ranskalainen de Foucauld, joka juutalaiseksi puettuna monta kertaa kulki vuoriston poikki, hankki siitä lisätietoja. Myöhemmin ovat toisetkin matkustajat kulkeneet halki maan moneen suuntaan.

Gerhard Rohlfs.

Pohjois-Afrikan tutkijain ensi rivin miesten joukossa- on mainittava saksalainen Gerhard Rohlfs.

Rohlfs syntyi Bremenissä v. 1832. Kesken koulunkäyntiään hän vapaaehtoisena otti osaa sotaan Tanskaa vastaan, osoittaen niin suurta urheutta, että hänet ylennettiin upseeriksi. Sodan jälkeen hän opiskeli muutaman vuoden lääketiedettä Heidelbergin, Würzburgin ja Göttingenin yliopistoissa, osoittaen jo opiskelevanakin suurta matkaintoa, ja palkkautui v. 1855 lääkäriksi Ranskan muukalaislegioonaan. Näin hän oli ranskalaisten mukana heidän valloittaessaan Kabylian. Niinä viitenä vuotena, jotka hän palveli muukalaislegioonassa, hän oppi jonkun verran arabiaa ja itämaalaisia tapoja, ei kuitenkaan niin paljoa, että hän olisi voinut pukeutua muhammedilaisen valepukuun, kuten moni muu matkustaja ennen häntä. Mutta hän keksi sen keinon, että ilmoitti olevansa eurooppalainen, joka vasta hiljakkoin oli kääntynyt muhammedin uskoon — joka muka oikeastaan olikin kaikkien ihmisten velvollisuus, vaikka useimmat eurooppalaiset alhaisen mielenlaatunsa vuoksi tämän velvollisuuden laiminlöivät. Tangerissa hän paremmaksi vakuudeksi antoi ympärileikata itsensä.

Viisi päivää kääntymisensä jälkeen Rohlfs lähti ensimmäiselle retkelleen Tangerista, yksi maanasukas matkassaan ja viisi puntaa matkarahoja. Kirjallisuutta hänellä oli pieni taskukirja, aseita ei ensinkään. »Olin vähentänyt kuormastoni niin vähään kuin mahdollista — pieneen myttyyn liinavaatteita, jota kannoin keppini päässä. Vaatteina minulla oli pitkä valkoinen villamekko, keltaiset tohvelit paljaissa jaloissani ja espanjalainen lakki, johon olin neulonut kaikki rahavarani — yhden viiden punnan setelin. Burnuksena minulla oli väljä musta englantilainen päällystakki.»

Vaeltavana lääkärinä Rohlfs matkusteli Marokon länsiosissa moneen suuntaan, kunnes saapui Fesiin sulttaanin hoviin. Siellä hän saavutti niin suuren suosion, että hänet nimitettiin Marokon ja sen armeijan ylilääkäriksi — jota korkeata virkaa ei säestänyt kuitenkaan penninkään palkka. Ystävällisesti hänet niinikään otti vastaan Wessanin suursheriffi, joka oli Marokon hengellinen pää, mutta kun ei tämäkään suostunut palkkaa maksamaan, päätti Rohlfs lähteä muualle onneaan koettamaan. Liittyen karavaaniin hän matkusti Atlaksen poikki Tafilelt keitaaseen, Marokon hallitsijahuoneen varsinaiseen kantamaahan. Tafileltista hän matkusti Figuig keitaaseen ja sieltä Geryvilleen erään sheikin kutsumuksesta, joka hänelle oli tarjonnut kestiystävyyttään. Erämaassa tämä petollinen ystävä kuitenkin hyökkäsi hänen kimppuunsa, ryösti hänet ja pahoinpiteli häntä, jättäen hänet sitten erämaahan kuolemaan. Oikeastaan he luulivat hänen jo heittäneen henkensä, mutta Rohlfs kuitenkin virkosi ja kaksi ohi kulkevaa marabuuttia löysi hänet ja kuljetti Algeriaan. Siellä hän kunnollista hoitoa saatuaan pian parani.

Jo elokuussa 1863 Rohlfs lähti uudelle matkalle, käydäkseen Etelä-Algeriassa El Abiodin pyhiinvaelluspaikoissa. Kun etelässä kuitenkin samaan aikaan syttyi kapina, täytyi hänen kääntyä takaisin.

Seuraavalla kerralla hän (v. 1864) uudelleen lähti matkaan Marokosta, maan korkeimman hengellisen miehen suosituskirja turvanaan. Heinäkuussa Tafileltiin saavuttuaan hän matkusti kivierämaan poikki Tuatin Ain Salahiin, jonka uskonkiihkoisen väestön keskuudessa hän oleskeli kolme viikkoa, kaikkien kunnioittamana pyhänä marabuuttina. Sieltä hän kulki Ghademekseen ja vuoden 1864 lopulla Tripoliihin — ruhjotuin käsivarsin. Koko matkan hän oli tehnyt muutamalla sadalla taalerilla, mutta valehdellut hän oli tuhansien edestä.

Rohlfs kuvasi Marokkoa, josta silloin vielä hyvin vähän tiedettiin, sangen kauniiksi ja viljavaksi maaksi; jonka ilmastoa Atlantin meri kylmine merivirtoineen tuntuvasti lauhduttaa. Varsinaisen Atlas jonon eteläpuolella on Anti-Atlas, jonka poikki Lenz v. 1880 kulki. Niiden takaa alkaa Sahara, olematta kuitenkaan siellä semmoinen kuiva erämaa kuin Algerian eteläpuolella. Atlaksesta laskee erämaahan monta jokea ja näiden laaksoissa ovat erämaan kauneimmat keitaat. Näiden keitaiden ilmasto on maailman kuuminta, mutta siitä huolimatta erittäin terveellistä.

Rohlfsin matkan Bornuun v. 1866 ja sieltä Benueta pitkin Nigerille ja edelleen Lagos-rannalle olemme ennen maininneet. Vielä tärkeämpi oli hänen retkensä Libyan erämaahan Kufran keitaihin, joista siihen saakka oli hyvin vähän tietoja.

Rohlfs Libyan erämaassa.

Rohlfs on todella ainoa eurooppalainen, joka on laajemmalta matkustanut Libyan erämaassa. Seurattuaan v. 1868 retkikunnan mukana, jonka englantilaiset lähettivät Abessinian negusta kukistamaan, hän seuraavana vuonna matkusti Kyrenaikan ja Siuahin keitaan kautta Egyptiin. Vuosina 1873—1874 hän johti retkikuntaa, jonka kediivi Ismail lähetti Libyan erämaahan ja jolla oli muitakin tiedemiehiä mukana. Tämä retkikunta pääsi Kufran keitaaseen, josta ei siihen saakka tiedetty muuta kuin huhupuheita, mutta uskonkiihkoisten asukkaitten vihamielisyyden vuoksi sen täytyi palata, ennenkuin ennätti suuriakaan aikaan saada.

Oskar Lenz.

Oskar Lenz oli luonnontutkija, Itävallassa syntynyt. Tehtyään matkan Guinea-lahteen laskevalle Ogove joelle hän v. 1879 lähti saksalaisen Afrikan seuran toimesta Marokkoon tutkimaan Atlas vuoriston laaksoja. Saatuaan matkatoveriksi Abd-el-Kaderin veljen Hadj Alin hän teki matkansa, kävi Fesissä, Mekinesissä ja Marrakeshissä ja päätti sitten Alin kehoituksesta matkustaa erämaan poikki Timbuktuun. Ilmoittaen itsensä turkkilaiseksi lääkäriksi Lenz Alin keralla ja Marokon sulttaanin antaman saattojoukon suojassa lähtikin tälle vaaralliselle matkalle. Saattojoukko ei kuitenkaan tullut edemmäksi kuin Tarudantiin, Atlaksen eteläreunalle, sieltä Lenzin oli omin neuvoin kuljettava erämaan poikki. Tarudant oli keskiajalla melkoinen kauppakaupunki ja suuret rautaiset kiinnitysrenkaat osoittivat, että alukset silloin olivat päässeet nousemaan Sus jokea sinne saakka. Nykyään Tarudant on rappeutunut ja sen kauppa on kokonaan ehtynyt. Kaduilla kuljeskelee asestettuja berberejä, jotka väijyvät tähän rosvopesään eksyneitä muukalaisia, ja murhat ja rosvoukset ovat jokapäiväisiä tapauksia.

Erämaamatkalla Lenz kulki Taudenin suolakaivoksien ohi, mutta nämä kaivokset, joista Timbuktu ennen tuotti suunnattomat määrät suolaa ja joiden vuoksi Marokko valloitti Sudanin, olivat nyt autioina. Länsi-Sahara, jota moni oli luullut entisen meren pohjaksi, oli Lenzin havaintojen mukaan 200—300 metriä korkeata ylänköä. Heinäkuussa v. 1880 Lenz saapui Timbuktuun. Väestö otti hänet ystävällisesti vastaan — ehkä siitä syystä, että hän oli saksalainen — ja hän saattoi viipyä tässä kaupungissa parikymmentä päivää. Timbuktusta hän matkusti Senegaliin, ollen ensimmäinen eurooppalainen, joka kulki tämän välin. Hänen jälkeensä ei Timbuktussa käynyt ketään, ennenkuin ranskalainen meriupseeri Boiteux v. 1894 sen valloitti.

Lenz Timbuktussa.

»Noin tunnin matkan päässä Timbuktusta lakkaa runsas kasvullisuus ja alkaa jälleen hiekkainen hedelmätön maa. Täältä näimme Timbuktun ensi kerran! Tunsin sanomatonta tyydytyksen ja kiitollisuuden tunnetta suosiollista kohtaloa kohtaan, kun etäisyydessä näin talot ja moskeijain tornit, jotka ovat Barthin kuvasta tunnetut. Timbuktu, jossa ei ainoakaan eurooppalainen ollut käynyt sen jälleen, kuin Barth siellä oli 27 vuotta takaperin; Timbuktu, joka oli ollut niin monen matkustajan kiihkeiden toiveiden päämäärä, joka oli saanut heidät ponnistamaan parhaat voimansa ja lannistuneina ja pettyneinä tieltä kääntymään; Timbuktu, Sudanin vanha kauppakeskus, itämaisen taiteen ja tieteen entinen tyyssija — tämä kaupunki oli edessäni ja lyhyen ratsastuksen jälkeen saavutin sen talot.

»Miehenikin ilolla tervehtivät etäisyydessä näkyvää kaupunkia ja onnittelimme toisiamme menestyksen johdosta. Ylpeinä osoittivat meitä saattelevat Arauanin miehet ja sheikki el-Bakay tätä Medinaa, tätä suurta kaupunkia ja kertoivat sen suurista taloista, hyvästä vedestä ja oivasta ruoasta, jonka ansiosta täällä nopeaan toipuisimme. Yksi ajatus meille kuitenkin yhä tuotti huolta: miten meidät otettaisiin vastaan? Tunnettaisiinko minut perältäkin uskottomaksi ja mille kannalle asettuisivat siinä tapauksessa asukkaat ja varsinkin vallanpitäjät?

»Vuoden 1880 heinäkuun 1 päivä on aina pysyvä minulle unohtumattomana. Ehkä kuljetaan Nigeriä pian höyrylaivoilla, joihin rautatiet tuovat matkustajia Atlantin rannoilta; silloin nauretaan, että on ollut aika, jolloin matkustaminen tähän paikkaan oli monen vaikeuden takainen suurtyö.»

Nopeaan retkikunta kulki hedelmättömän vyöhykkeen poikki, joka erottaa Timbuktun mimoosametsästä. Sortuneet seinät ja rauniokasat viittasivat siihen, että Timbuktu ennen oli ollut paljon suurempi. Oikealla puolella näkyi suuria nautakarjoja, lammas-, vuohi-, aasi- ja kameelilaumoja sekä välkkyi melkoinen vedenpinta, daia eli allikko, jotka Sudanin maisemille ovat niin luonteenomaiset.

Lähempänä muuritonta, täydelleen avointa kaupunkia tuli vastaan parvi ratsumiehiä ja jalan kulkijoita, tummia, kasvonsa peittäneitä ihmisiä, joista toisilla oli keihäs kädessä. Nämä tervehtivät tulijoita ystävällisesti ja onnittelivat heitä, että he olivat onnellisesti päässeet erämaan poikki. Useita katuja kulkien Lenz saattajineen sitten saapui kahian, kaupungin pään eli »pormestarin» talolle. Neekerivaimot, joita kyykki kaduilla joukoittain, ruokatavaroita myyden; tervehtivät tulijoita äänekkäästi ja sillä omituisella huudolla, jonka kuulee heiltä kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Paljon rahvasta tunkeili tulijain ympäri ja jotkut Lenzin nähdessään huutivat: ihudi (juutalainen), mutta muutoin ei heitä millään tavalla häiritty. Ei missään näkynyt tuota uskonvimmaisen pyhimyksen uhmaavaa ja vihamielistä katsetta, joka Marokossa on niin yleinen, tai ilkeämielistä roskaväkeä, joka Tarudantissa oli tehnyt matkustajain olon niin tukalaksi.

Kahia piti tulijoille mahtipontisen, ystävällisen puheen, onnitteli heitä ja lupasi heille suojeluksensa, antaen heille sitten asunnoksi lähellä olevan soman talon, jossa retkikunta saattoi levätä erämaamatkan vaivoista.

Talo oli jotenkin leveän kadun varrella; pihan ympärillä siinä oli pieniä huoneita tavarain säilytystä varten ja portaat toiseen kerrokseen, jossa oli varsin kaunis huone ja terassi ja terassilla vielä sangen soma huone, jonka toinen akkuna antoi terassille, toinen pihaan. Pihahuoneisiin asettuivat palvelijat ja Lenz saattajainsa keralla toisen kerroksen huoneihin. Talo oli rakennettu savitiilistä, lattiat kovaan tallatusta savesta, ovipielet oli koristettu yksinkertaisilla ornamenteilla, samoin kuin hevosenkengänmuotoiset akkunatkin, jotka olivat puusta. Puusta olivat niinikään ovet. Terassilta näkyi pieni osa kaupunkia.

Alussa kävi retkikunnan luona tavattoman paljon vieraita, joiden joukossa kaikki mahdolliset kansallisuudet olivat edustettuina. Tuli Rhadameksen rikkaita kauppiaita ja tuaregeja, joitten kasvoja sininen vaate, litham, peitti, niin että vain silmät näkyivät, tuli Marokon maurilaisia kauppiaita ja kauniskasvuisia fulbeja, jotka kiihkoisine kasvoineen osoittivat vieraita kohtaan ilmeistä epäluuloa; tuli sekä Senegalin miehiä että Bornun miehiä ja varsinkin orjain kesken olivat lukemattomat rodut edustettuina.

Mielenkiintoisimmat tietysti olivat tuaregit, joilla siihen aikaan oli Timbuktussa suurempi vaikutusvalta kuin fulbeilla. Lenzin mielestä heidän ulkomuotonsa oli ylenmäärin villi. Verhotut kasvot, tummansininen viitta ja monenlaiset aseet, suuri miekka, lyhempi sapeli ja keihäät, joista he eivät koskaan luopuneet, karkea kieli ja itsetietoinen esiintyminen — tämä kaikki teki kammottavan vaikutuksen. Tuaregi-sheikit ymmärsivät, kuten fulbetkin, arabiaa, joka onkin luonnollista, kun nämä kolme kansaa elävät niin lähekkäin ja alituisesti ovat toistensa kanssa tekemisissä, milloin rauhan, milloin sodan toimissa.

Ensimmäisenä päivänä varsinkin Lenzin luona kävi suunnattomasti vieraita. Kun yksi joukko lähti, tuli toinen ja Hadsh Ali keskusteli vieraitten kanssa kaunopuheliaasti. Lenz, joka oli sairas, olisi mieluummin paennut omaan huoneeseensa, jos se olisi käynyt päinsä. K:lo 4 aikaan kahia lähetti ruokaa ja vasta silloin vieraitten paljous vähitellen katosi, vaihtaakseen ulkona pihassa mielipiteitään siitä mitä olivat nähneet. Kävijät eivät kuitenkaan osoittaneet vihamielisyyttä, uteliaisuuttaan he tulivat tyydyttämään.

Kahian lähettämä ateria oli herkullinen: vehnäkuskusta vihannesten keralla, paistettua naudanlihaa ja paistettuja kanoja, verestä vehnäleipää, joka oli oivallista, samoin kuin muutkin ruoat. Juomaksi tosin oli vain vettä, mutta vaikka se olikin ennen mainituista allikoista, joihin Nigeristä vain tulvilla pääsee vettä, oli se kuitenkin parempaa kuin se vesi, mitä matkustajat olivat erämaassa juoneet.

Juoma-astioina oli kalabasseja, suuria pähkinänkuoria. Ruoat tarjottiin saviastioissa. Koko ajan, minkä Lenz Timbuktussa viipyi, sai hän ruoan vapaasti kahialta ja muilta kaupunkilaisilta, joihin hän tutustui. Ruokaa tuli niin runsaasti, että sitä oli jakaa köyhillekin, vaikk'ei kerjäläisiä näkynytkään paljon, ei varsinkaan Marokkoon verraten, jossa niitä oli ollut kosolta. Timbuktussa ilmeisestikin vallitsi jommoinenkin varallisuus.

Timbuktussa syötiin kolmesti. Yhdeksän aikaan aamulla lähetettiin matkustajille muutamia vadillisia hunajaa ja sulaa voita ja pieniä, litteitä, vasta leivottuja leipäsiä, jotka muodostivat oivallisen aamiaisen. Leipä aina jaettiin paloiksi ja palat oikealla kädellä kastettiin vatiin. Kello 3 aikaan tuotiin pääateria, johon kuului kaksi tai kolmekin ruokalajia, kuskusta, vihanneksia, tuoretta lampaan- tai naudanlihaa tai kanan- tai kyyhkynpaistia. Kalaa ei tarjottu milloinkaan, vaikka Niger oli lähellä ja kylläkin kalainen. Vain köyhä rahvas ja neekeriorjat söivät kalaa, enimmäkseen puolimätänä. Illalliseksi tuotiin 9 tai 10 aikaan keitettyä riissiä, jossa oli pieniä lihapaloja. Tämä ruokajärjestyskin jo osoittaa, että Timbuktu on suuri kulttuurikeskus Sudanin neekeriväestön ja erämaan tuaregien välillä.

Runsaan ravinnon johdosta Lenz nopeaan toipui, saaden kuitenkin kuumeen, joka Timbuktussa oli yleinen ja johon Barthkin oli sairastunut.

Timbuktussa on suunnattoman paljon lintuja, sekä kaupungissa itsessään että sen ulkopuolella. Allikoitten rannoilla astelee lukemattomia mustia haikaroita. Pieni soma peipposlaji on yhtä yleinen kuin Euroopassa varpunen. Kyyhkysiä lentää kaupungin yli pilvinä. Monenlaisia korppeja, variksia ja kottaraisia on runsaasti, samoin haukkoja ja kotkia. Tämä runsas eläinmaailma tekee erämaasta tullessa sangen elähyttävän vaikutuksen. Kyttyräselkäistä nautakarjaa, villattomia lampaita ja vuohia, kameeleja ja aaseja laumoittain ja hevosiakin ajetaan allikoille juomaan ja seassa näkee sulkansa menettäneitä strutseja, jotka tässä tilassa ovat sangen rumat. Taloissa taas vilisee suuria kirjavia liskoja, kameleontteja, gekkoja ja muita viattomia, vaikka eurooppalaiselle huonetovereina vastenmielisiä eläimiä. Timbuktun hevoset olivat pientä, mutta kestävää ja nopeata rotua. Strutsien hoitoa ei harjoitettu hyvinkään suuressa mitassa, vaan enin osa kaupassa olevista sulista oli kesyttömistä eläimistä, joita ajettiin ratsain.

Kaupunki oli kolmion muotoinen, jonka kärki osoitti pohjoiseen. Se ei nykyään ole likimainkaan yhtä suuri kuin ennen; Faki Mahmudin hauta, joka ennen oli kaupungissa, on nyt yksinään sen ulkopuolella. Kaupungin muurit hävitettiin v. 1826, jolloin fulbet valloittivat sen ja tekivät sen suojattomaksi. Uloinna on kaupungin ympärillä piiri neekerien ruokomajoja ja vasta tämän sisäpuolella varsinaiset savitalot, jotka kaikki ovat samaa mallia kuin yllä selostamamme. Barth arveli kaupungissa olevan 950 taloa ja 13000 asukasta, Lenzin mielestä oli asukasluku kuitenkin ainakin 20,000. Arabialaisten kirjain mukaan lienee taloja ennen ollut noin 3,500.

Eteläinen, levein puoli on taajimmin asuttu. Kaupunki on jaettu seitsemään kortteliin, joista lounainen, Sanegungu, jossa asuu varsinkin Rhadameksen kauppiaita, on kauneimmin rakennettu. Kahia asui kaupungin pohjoisosassa Sarakainan korttelissa, jossa Barthkin asui Timbuktussa oleskellessaan. Vanhin on Sankore kortteli, joka on kaupungin pohjoisin. Ainoat julkiset rakennukset olivat moskeijat, joita oli neljä, vanhin, »suuri moskeija» vuodelta 1327. Se on melkoinen rakennus, keskellä laaja piha, pihassa suurin torni. Tornit ovat nelitahoiset kuten Marokossakin, mutta kun rakennusaineena on käytetty savea, kapenevat ne melkoisesti huippuaan kohti. Moskeijan pituus on kaikkiaan 262 jalkaa, leveys 194 jalkaa. Sonrhay-kuninkaitten vanhoista palatseista ei ole jäänyt mitään nykyaikoihin. Moskeijoihin on yhdistetty koulut.

Vaikkei Timbuktu enää olekaan suuren opin ahjo, oli sen väestö kuitenkin sivistynyttä, suurin osa kun osasi lukea ja kirjoittaa ja osasi ulkoa pitkät matkat koraania ja kykeni siitä väittelemäänkin. Joitakuita oli, jotka olivat suuresta opistaan kuulujakin, ja eräs näistä oli Lenzin vakinainen vieras. Häneltä Lenz ehkä olisi voinut ostaa jonkun käsikirjoituksenkin, jos varat olisivat sallineet.

Timbuktun väestö on kansallisuudeltaan hyvin kirjavaa. Tärkeimpänä ja parhaana osana ovat marokkolaiset työmiehet. Enimmäkseen he ovat hyvin tummaihoisia naituaan monet sukupolvet neekerittäriä, mutta on semmoisiakin, joilla on verraten vaalea ihoväri. Vaaleita naisia sitä vastoin on hyvin vähän, ja jos on, pidetään ne mitä tarkimmin näkymättömissä. Kaupungissa asuu paljon vanhain sonhrayneekerien jälkeläisiä ja neekeriorjia Sudanin etäisimmistä osista. Karavaaniaikana sinne tulee fulbeja, tuaregeja, Bornun ja Sokoton miehiä, Länsi-Saharan, Algerian, Tunesian ja Tripoliin arabialaisia, Bambarra-maitten neekereitä y.m. Timbuktu oikeastaan on vain suuri markkinapaikka, johon neekerit kokoontuvat vaihtamaan pohjolan tuotteita etelän tuotteihin. Lenzin aikana se ei kuulunut mihinkään valtakuntaan, tuaregit ja fulat vain taistelivat kaupungin veroitusoikeudesta, yrittämättä sitä kuitenkaan hallita. Kaupungin hallinto kuului kahialle, joka oli pormestariin verrattava. Linnan, muurien ja sotaväen puute kuitenkin vaikutti, ettei Timbuktu mitenkään voinut kohota itsenäiseksi eikä suuren valtakunnan keskustaksi.

Eräillä espanjalaisilla juutalaissuvuilla oli vanhastaan ollut oikeus harjoittaa Timbuktussa kauppaa. Tunnetuin on rabbiini Mardokhain suku, joka on monesti siellä rikastunut ja yhtä monta kertaa taas köyhtynyt. Juutalaiset olivat erikoisen valvonnan ja verotuksen alaiset.

Timbuktu ei itse ole teollisuuskaupunki, kuten sen naapuri Ualata lännessä, erämaan keskellä, joka on kuulu varsinkin kauneista nahkateoksistaan. Nahkateoksista, mitä Timbuktussa myytiin, mainittakoon etenkin monilokeroiset, moniväriset ja sirosti kirjaillut tupakkakukkarot, joissa tuluksillakin on sijansa. Näitä tupakkakukkaroita kannetaan nauhasta kaulassa. Muita nahkateoksia olivat mainittavat nahkasäkit, joita tehdään suunnattomia määriä, pyssynkotelot ja nahkapussit, joita hiekalla täytettyinä käytetään kyynärpään tai pään alustana. Ne ovat mitä siroimmin koristellut ja valmistetut oivasta lampaan tai vuohen nahasta, jota saadaan Nigerin rantakaupungeista. Seppiä Timbuktussa tosin oli, mutta ne etupäässä suorittivat vain korjaustöitä. Kaikki, mitä Timbuktussa tarvittiin, tuotiin muualta, etenkin etelästä käsin, ja yhteys Sokoton, Haussan ja Moassinan teollisuuskeskuksien kanssa oli sen vuoksi Timbuktulle mitä tärkein. Kauniisti ja lujasti palmikoidut ruokohatut, saviastiat, vaatteet y.m. tulivat melkein kaikki etelästä; nahkatohvelit ja pyssyt enimmäkseen Marokosta.

Lenzin ajoista ovat Timbuktun olot paljon muuttuneet ja Saharan rautatien valmistuttua muuttuvat yhä enemmän.

Ranskalaisten yritykset Saharan ja Sudanin länsiosissa.

Kun Algerian ylämaa 1850-luvulla oli lopullisesti valloitettu, oli Ranskan valta levinnyt samalle rajalle, joka oli pysäyttänyt niin monta aikaisempaakin valloittajaa roomalaisista alkaen. He olivat päässeet sen suuren erämaan rannalle, joka ikivanhoista ajoista oli tehokkaammin kuin sisämeri erottanut toisistaan Pohjois-Afrikan ja Sudanin, jonka eteläpuolisia seutuja vanhalla ajalla niin vähän tunnettiin, että kreikkalaiset maantieteilijät ja heihin vedoten koko keski-aika luulivat asuttavan maailman loppuvan tämän erämaan rajalla ja päiväntasaajan maitten olevan yhtä karuja, helteisiä hietikoita ja kivierämaita kuin Saharan reuna.

Tämä kammottava erämaa vedenpuutteineen, polttavine aavikoineen ja hiekka- ja pölymyrskyineen ei kuitenkaan ollut niin vailla elämää, kuin olisi ollut sen reunamaitten rauhalle suotavaa. Paitsi keitaitten vakiintunutta väestöä siinä asui muuttelevia paimentolaisheimoja, jotka eivät vielä milloinkaan olleet valloittajan iestä tunteneet, vaikka ne itse ainaisilla ryöstöretkillä olivat häirinneet sekä pohjoisten että eteläisten naapurimaiden rauhaa. Jos mieli saada valloitetun maan rajat turvatuiksi, täytyi ranskalaisten sen vuoksi tunkeutua vielä tähän erämaahankin pitääkseen sen rosvoja kurissa ja turvatakseen uusien alusmaittensa karavaanikaupan.

Aumalen herttua oli jo v. 1843 tehnyt sotaretken Biskran keitaihin, taistellen matkalla tuimasti. Muutama vuosi myöhemmin tunkeutui toinen ranskalainen päällikkö Figigiin saakka, kuljettaen kuormastoa 2000 kameelilla ja 500 muulilla. Nämä retket jäivät kuitenkin vain partioretkiksi, sillä alistumisesta ei näkynyt merkkiäkään. Päinvastoin syntyi helmikuun vallankumouksen vaikutuksesta kapinoita entistä taajemmin ja sekä keitaitten asukkaita että paimentolaisheimoja yllytettiin taisteluun ranskalaisia vastaan. Melkoinen ranskalainen armeija lähetettiin valloittamaan Zaatchaa, mutta vasta sitkeän vastarinnan voitettuaan ja nälkää ja janoa kärsittyään, suuren osan väestään tauteihin menetettyään, ranskalaiset saivat haltuunsa tämän keitaan, jonka kaupunki kostoksi kamalasti hävitettiin ja asukkaat teurastettiin. Se julmuus, jota ranskalaiset tässä tilaisuudessa osoittivat, ei ollut omiaan tasoittamaan heidän tietään Saharassa eikä suostuttamaan sen asukkaita heidän ylivaltaansa. V. 1852 heidän oli tehtävä sotaretki Laghuat keidasta vastaan, joka on Algerian kaupungista suoraan etelään päin. Ankaran taistelun jälkeen keidas valloitettiin, asukkaitten suureksi osaksi kaaduttua taistelussa.

Tämän jälkeen Ranskan hallitus päätti ryhtyä tarkemmin Saharaa tutkimaan, ja useat etevät upseerit saivat tämän vaarallisen tehtävän toimekseen. Algerian Sahara kartoitettiin nyt Uarglan keidasta myöten ja jotkut tunkeutuivat Ghadamekseen saakka, joka on kaukana erämaassa, Tunisista suoraan etelään. Tämän työn kestäessä toiset tutkivat keitaitten ja aavikoitten luonnontieteellisiä oloja. Duveyrier tunkeutui Rhatiin saakka, joka on vielä Ghamadestakin paljon etelämpänä, ja tutustui siellä tuaregeihin, joista siihen saakka oli hyvin vähän tiedetty. Hän teki heidän kanssaan sopimuksen, jonka piti taata kaupan vapaus, mutta jota tuaregit eivät kauaakaan pitäneet. Samalla aavikolla myöhemmin tuhottiin eräs ranskalainen retkikunta, joka aikoi tunkeutua Timbuktuun. Eikä tämä ollut ainoa onnettomasti päättynyt retki, vaikk'emme voi ruveta kaikkia luettelemaan. Moiset vastoinkäymiset eivät kuitenkaan enää voineet pelottaa työtä jatkamasta ja järjestelmällisesti edistyi Algeriasta käsin Saharan tutkimus.. Ranskalaiset perustivat Uarglaan sotilasaseman, pitääkseen ympäristöä kurissa ja osoittaakseen Saharan asukkaille, etteivät he aikoneet tyytyä väliaikaisiin voittoihin, ja v. 1872 kenraali Galliffet teki 700 miehen keralla retken El Golea keitaaseen, joka on Laghuatista suoraan etelään jotenkin samalla leveyspiirillä kuin Ghadames. Uarglasta ‘saakka retkikunta ratsasti kameeleilla, kuljettaen vettä säkeissä. El Golean asukkaat hämmästyivät, kun ranskalaiset niin helposti pääsivät erämaan poikki ja tulivat kaivoitta toimeen, eivätkä uskaltaneet ryhtyä vastarintaan. Mutta vasta myöhemmin El Golea lopullisesti anastettiin, Galliffet vain luki keitaan palmut verotusta varten. Näillä retkillä ranskalaiset perehtyivät erämaan oloihin ja niitä huomioon ottaen alkoivat yhä taitavammin järjestää yrityksiään. Heidän nopeat liikkeensä ja pitkät erämaanmatkansa herättivät pian arabialaistenkin ihmettelyä.

Foureau Keski-Saharassa.

Vasta v. 1899 pääsivät eurooppalaiset ensi kerran matkustamaan Keski-Saharan kautta Algeriasta Airiin. Ranskan hallitus oli jo kauan pyrkinyt avaamaan kauppatietä Algeriasta Nigerin maihin, mutta Keski-Saharan heimojen vastarinnan vuoksi olivat kaikki nämä yritykset olleet turhia. V. 1886 luutnantti Palat murhattiin Guraran eteläpuolella, v. 1889 tuli sama kohtalo Camille Doulsin osaksi Tidikeltissä, hänen yrittäessään tunkeutua Timbuktuun pohjoisesta käsin. Paremmalla menestyksellä toimi Fernande Foureau, joka teki Keski-Saharaan monta retkeä, vähitellen yhä laajentaen toimialaansa. V. 1890 hän saapui Tademaut ylängölle, määräillen siellä paikkain asemia, seuraavina vuosina kävi mahtavien Azjertuaregien maassa, jotka vallitsivat Airiin ja Tshad järvelle kulkevaa karavaanitietä. Turhaan hän kuitenkin yritti päästä heidän alueensa läpi. Se onnistui vasta v. 1899, kun Ranskan hallitus oli varustanut hänelle melkoisen aseellisen saattojoukon. Sen turvissa hän saapui Zinderiin, Nigerian rajalle, joka sijaitsee puolivälissä Nigerin ja Tshadin välillä ja on tärkeä kauppakeskusta. Barth oli ainoa, joka sitä ennen oli siellä käynyt.

Foureaun retken johdosta ranskalaiset sitten ryhtyivät entistä vilkkaampiin toimiin Algerian eteläpuolisessa Saharassa. V. 1900 Tuat kartoitettiin ja taistelun jälkeen vallattiin, mutta heimot eivät siltä taipuneet, vaan ryhtyivät tuimaan sotaan, jossa ranskalaiset kärsivät suuria tappioita. Valloituksiaan turvatakseen he ryhtyivät rakentamaan teitä ja rautateitä. Rautatie jatkettiin v. 1903 Figigiin, josta linja kulkee edelleen Igliin ja Tuatiin. Ranskalaisten aikomus oli jatkaa tätä rataa Timbuktuun saakka, silloittaakseen siten koko erämaan kiskoilla.

Ranskalaiset ovat Keski-Saharassa perustaneet sotilasasemiaan yhä kauemmaksi etelään päin ja niiden kautta saaneet tuaregit kokonaan rauhoitetuiksi. Samalla kävi matkustaminen entistä turvallisemmaksi ja retkikunta toisensa jälkeen on tunkeutunut suunnattoman erämaan sisäosiin, jatkaen sen kartoitusta ja kooten runsaat tietoaarteet maantieteen kaikilta aloilta. Parhaalla menestyksellä toimineista tutkijoista mainittakoon Laperrine, Arnaud ja Cortier, kaikki sotilaita, siviilimiehiä Villatte, Gautier ja Chudeau. Nämä ovat kaikki ranskalaisia. Muita kansallisuuksia mainittakoon sveitsiläinen Hans Vischer, joka v. 1906 matkusti Tripoliista Bornuun Mursukin ja Bilman kautta, ja englantilainen A.H. Haywood, joka v. 1901 matkusti Saharan poikki Gaosta Insalahiin.

Marokon sisäosissa ei Lenzin jälkeen paljoa matkusteltu, ennenkuin ranskalaiset saivat maan valtansa alle. Nyt Marokko on avoinna tutkimukselle, joka onkin ryhtynyt mitä monipuolisimmin tilaisuutta hyväkseen käyttämään. Maa kunnollisesti kartoitetaan, sen kivennäisrikkaudet tutkitaan, sen kansatieteelliset esineet kerätään, ja luultavaa on, että muinaistutkijoillakin siellä on työaloja, sillä perustivathan jo foinikialaiset sen rannoille siirtokuntia, kuten Hannon matkasta näimme (vert. I, s. 31), ja roomalaisaikana Marokko oli hyvin asuttu, kauttaaltaan tunnettu ja — kristitty. Matkustajat ovat sikäläisillä teillä liikkuessaan nähneet paljonkin jäännöksiä Rooman aikuisista rakennuksista.

Marokon vuorimaissa on eräs suomalainenkin tiedemies, prof. Westermarck, moneen kertaan oleskellut, kooten sosiologisia aineksia. Vuorimaan berberit ovat vuosituhansia säilyttäneet verensä jotenkin puhtaana ja käsityksensä alkuperäisinä. He näyttävät olevan samaa muinaisrotua, joka ennen indoeurooppalaisten kansain saapumista piti hallussaan Välimeren pohjoispuolisiakin rantoja ja myöhemmin valloittajakansoihin sulautuessaan jätti näihin paljon vertansa ja rotuominaisuuksiaan, vaikka kielensä menettikin. Afrikalla yleensä on rotuja säilyttävä vaikutus, ja sen vuoksi siellä on pysynyt ennallaan paljon, mikä muualla on mullistuksiin hukkunut.

Ranskalaiset valloittavat Nigerin laakson.

Ranskalaisten valloitukset Länsi-Afrikassa liittyvät mitä läheisimmin Senegalin historiaan. Vanha perimätieto kertoo, että Dieppen kauppiaat jo 14:llä vuosisadalla olisivat käyneet Senegalin suistamossa, mutta minkäänlaisia todistuksia ei tälle asialle ole löydetty. Portugalilainen Dinas Diaz (v. 1445) ja Portugalin palveluksessa toimiva italialainen Cadamosto (v. 1455) olivat ensimmäiset, joiden varmasti tiedetään jokeen nousseen. Portugalilaiset pitivät maata jonkun aikaa hallussaankin ja koettivat tunkeutua sisämaahankin, mutta lopulta asukkaat nousivat kapinaan ja ajoivat heidät pois. Heidän rakennuksiensa raunioita on säilynyt näihin saakka.

Portugalilaisten jälkeen sinne saapuivat ranskalaiset. Jannequin, Rochefortin herra, nousi v. 1637 jokea 300 kilometriä suusta ja vuosisadan lopulla eräs toinen ranskalainen ylämaahan aina Feloun koskille saakka. Sen ajan maantieteilijät luulivat Senegalia Nigerin alajuoksuksi, joka käsitys aina Mungo Parkin aikoihin saakka piti puoliaan. Ranskalaiset perustivat v. 1676 Saint Louisin joen suuhun, ja siitä pitäen tämä maa on ollut ranskalainen siirtokunta, ollen kuitenkin vallankumouksen ja Napoleonin aikana englantilaistenkin hallussa, kunnes se Pariisin rauhassa (v. 1814) luovutettiin Ranskalle takaisin.

Aina vuoteen 1854 saakka siirtokunta oli peräti rappiolla, käsittäen vain muutamia kauppa-asemia rannikolla. Sisämaassa ranskalaisten täytyi maksaa veroa pikkuruhtinaille, milloin sinne kulkivat, ja maurit, joiden Senegalin oikea ranta oli, tekivät rosvoretkiä mielin määrin. V. 1855 Napoleon III kuitenkin lähetti Senegaliin pontevan ja kyvykkään maaherran, majuri Faidherben, joka sitten saavutti paljon kunniaa sodassa Saksaa vastaan, ja hän ryhtyi viipymättä luomaan Senegalista suurta siirtomaata. Sitä varten hän aikoi toteuttaa Colbertin vanhan tuuman, yhdistää Senegalin sotilasasemilla Nigerin laaksoon. Jo v. 1855 nämä asemat ennättivät Féloun koskille saakka, johon perustettiin Medine, mutta se olikin sitten kauan etäisin. Tämä sisämaahan tunkeutuminen oli alkuna pitkällisiin sotiin. El Hadj Omar nostatti maurit pyhään sotaan, ja vaikka hänet voitettiinkin monessa tappelussa, perusti hän kuitenkin fulbein ja neekerien sekarodun, »tukulöörien», avulla valtakunnan, joka ulottui Medinestä Timbuktuun saakka. V. 1864 hän neekerikapinan johdosta murhasi itsensä, mutta hänen neljä poikaansa, jotka jakoivat valtakunnan, jatkoivat sotaa ranskalaisia vastaan.

Vasta 1870-luvun lopulla ranskalaiset jälleen saattoivat ryhtyä siirtomaataan laajentamaan. Senegalista päätettiin rakentaa Nigerille rautatie. Useita upseereja lähetettiin linjaa käymään. Maanasukkaat koettivat tätä vastustaa, Bambarran neekerit esim. kävivät luutnantti Gallienin kimppuun, jonka täytyi paeta Seguun ja olla siellä melkein vankina, kunnes rannikolta saapui enemmän sotaväkeä.

Ranskalaiset olivat nyt siksi hyvin tutustuneet Nigerin laaksoon ja sen luonnonrikkauksiin, että he päättivät sen olevan suurempienkin ponnistusten arvoisen. »Niger on mahtavan, laajan ja hedelmällisen Sudanin sielu ja samalla sen sydänkin», sanoo siitä Eugéne Dubois. »Se on mahtava joki, pituudeltaan kolmas Afrikan joista, vesimäärän puolesta Kongon jälkeen toinen. Sillä on tulvat kuin Niilillä, ja seudut, joiden läpi se virtaa, voittavat viljavuudessa Niilinkin laakson.»

Nigerin lähteet ovat Sierra Leonen ylämaassa noin 900 metriä korkealla merestä, samoissa seuduissa, joista Senegalkin alkaa. Lähteet löysivät Zweifel ja Moustier, kaksi nuorta kauppiasta, v. 1879. Pyhästä lehdosta, josta kerrotaan paljon tarinoita ja johon vain ylimmäinen pappi pääsee, alkaa pieni joki, josta Niger saa alkunsa. Siihen yhtyy kuitenkin jo aivan latvoilla niin paljon muita jokia, että se sadeajalla, jota kestää helmikuusta heinäkuuhun, tuota pikaa kasvaa suureksi virraksi. Yläjuoksun nimi on Djoliba. Aina Bammakuun saakka se saa runsaasti lisäjokia, mutta sitten ne äkkiä lakkaavat. Nigerin tulva ei tällä paikalla vielä ulotu kuin kilometrin verran sivulle päin, mutta saatuaan vielä Baninkin runsaat vedet avukseen se syyskuussa tulvii äyräittensä yli ja virtailee järviä ja putaita muodostellen Timbuktua kohti. Se jättää tulvamaalle lietettään samoin kuin Niilikin, mutta paljon runsaammin ja paljon laajemmalle alueelle. Syyskuussa tulva-alueen leveys on 140 kilometriä. Vasta tammikuussa tulva ennättää Timbuktuun, jossa joki tapaa Saharan ja polvee kaakkoa kohti. Vasen ranta on jyrkkää santatörmää, jonka päälle tulva ei voi kohota, mutta oikea ranta on yhä edelleenkin matalampaa. Polvessa päättyy Nigeriä Ahaggar vuoristosta Saharan keskeltä tuleva suuri kuiva uoma, wadi, joka tietenkin on muinaisen joen kaivama. Jo Tosayen kohdalla on koskia, mutta suurimmat kosket ovat Bussan seuduilla, vaikk'eivät nekään ole aivan mahdottomia aluksin nousta.

Nigerin laakson kylät ovat tulvan aikana laajalla alalla saarina. Tulvan peittäessä vainiot niille istutetaan riissiä. Kun vainiot ovat kuivuneet, kylvetään niihin hirssiä, tupakkaa ja muita viljoja, pumpulia, indigoa, maniokkia ja kaikenlaisia vihanneksia. Sitä paitsi kasvaa runsaasti semmoisia kasveja, jotka eivät kaipaa viljelystä, kuten voipuuta, jonka voita käytetään koko Sudanissa ja erämaassa, kautshukkipuuta, tamarindia, sesamia ja baobabia eli apinanleipäpuuta. Karjoja pidetään varsinkin Segun, Dian, Massinan ja Guimbalan seuduilla. Kun joki alkaa nousta, lähtevät fulbet karjoineen siitä kauemmaksi, palatakseen jälleen takaisin veden aletessa. Nigerin keskijuoksulta saadaan paljon vahaa ja hunajaa, suupuoli, joka kuuluu Englannin alusmaihin, on palmuöljyn luvattu maa. Keskijuoksu on soveliasta laivakulkuun korkean veden aikana, suupuolta noustaan merestä kappaleen matkaa vielä Benuen laskupaikankin ohi. Tämän luonnonrikkaan maan varjopuolet olivat kovin epäterveellinen ilmasto ja ainaiset sodat ja orjanajot.

Muuan ranskalainen retkikunta tunkeutui v. 1881 taistellen Senegalin rannoilta Nigeriä kohti suojelemaan alettuja rautatierakennustöitä, kun samaan aikaan ilmestyi eräs uusi vihollinen, joka kauan ja tehokkaasti vastusti ranskalaisten puuhia. Tämä mies oli Samori niminen rosvopäällikkö, joka oli koonnut ja eurooppalaiseen malliin varustanut suuren sotajoukon, elättäen sitä sodalla, rosvoamisella ja orjan ryöstöllä. Samori oli ranskalaisten saapuessa alistanut valtansa alaiseksi Nigerin latvapuolen koko oikeanpuolisen maan. Menestyksensä johdosta hän oli kautta Sudanin saanut voittamattomuuden maineen. Alaisiinsa hänellä oli harvinainen vaikutusvalta. Hänen armeijaansa kuului 5000 asestettua miestä, joista 1500 oli ratsumiehiä. Tämä väki asui paaluaidoilla linnoitetuissa maakylissä. Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, syntyi siitä oikea kansainvaellus, sillä vaimot ja lapset otettiin mukaan. Ryöstäen, polttaen ja murhaten se kulki eteenpäin, surmaten vanhukset ja lapset, vieden orjiksi miehet ja naiset. Laajalti Samoria sen vuoksi pelättiin.

Sota Samoria vastaan.

Heti kun ranskalaiset olivat rakentaneet Bammakuun ensimmäisen Nigerin varrelle perustamansa aseman, lähetti Samori 4000 miestä tätä valloittamaan. Ranskalaisia oli vain 400 miestä, mutta kolme päivää kestäneen taistelun jälkeen Samorin joukon siitä huolimatta oli peräydyttävä. Hän uudisti seuraavana vuonna (v. 1882) yrityksensä, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Pari vuotta myöhemmin hän ryösteli Nigerin latvaseutuja, uhaten itse Senegaliakin. Ranskalaiset kuitenkin säännöllisesti voittivat hänet, vaikk'eivät saaneetkaan häntä vangiksi. Saatiin kuitenkin aikaan rauha ja Samori asettui Ranskan suojelusvallan alaiseksi ja lähetti poikansa Ranskaan kasvatettavaksi — muuratakseen hänet myöhemmin elävältä seinään ja kiduttaakseen häntä nälällä ja lopuksi omin käsin kuristaakseen hänet siitä, että poika uskalsi kehoittaa häntä luopumaan hirmuhallituksestaan. V. 1887 ranskalaisilla jo oli Nigerillä tykkivenekin.

Archinard, joka Gallienin jälkeen lähetettiin Senegalin maaherraksi, kukisti vuosina 1888—91 kolmella verisellä sotaretkellä Segun sulttaanin, joka pakeni Saharaan. Bambarran neekerit pääsivät täten vapaiksi tukulöörien sorrosta. Rautatie ei vielä ollut ennättänyt Nigerille saakka, mutta joelle oli tuotu paljon tykkiveneitä. Ranskalaiset upseerit tekivät useita tutkimusretkiä Nigerin eteläpuolisiin maihin, käyden muun muassa Samorin hovissakin. Näiden retkien tuloksena oli, että ranskalaiset päättivät anastaa Nigerin eteläpuolisetkin maat mereen saakka, ennenkuin englantilaiset ennättäisivät sen tehdä. Guinean Norsunluurannikon ja Dahomeyn kohdalla se onnistuikin.

Pian alkoi Samorista kuitenkin jälleen olla huolta, hän kun oli ruvennut englantilaisten ystäväksi ja luultavasti saanut heiltä aseita ranskalaisia vastaan. V. 1891 Archinard tosin valloitti Samorin silloisen pääkaupungin, Kankanin, mutta rosvopäällikön onnistui jälleen paeta. Tämä tapaus peloitti englantilaisia, niin että he pakottivat ranskalaiset suostumaan sopimukseen Sudanin ja Guinean jakamisesta. Määrättiin pääpiirtein, että Nigerin itäpuolinen ja Saharan eteläpuolinen osa jäisi Englannille, muu osa Ranskalle — meren rannikkoa lukuunottamatta.

Ranskan hallitus lähetti tämän jälkeen eversti P.L. Monteilin tutkimaan uusien alusmaiden välisiä rajaseutuja. Monteil lähti Senegalin suistamosta v. 1891, kulki Nigerin mutkan poikki Sokotoon ja Zinderiin ja sieltä Kukaan Tshad järven rannalle, josta hän matkusti Saharan poikki Välimeren rannalle. Seuraavat ranskalaiset retkikunnat valtasivat Nigerin eteläpuolisia maita, katkaisten englantilaisilta Sierra Leonen yhteyden Nigerin syvänteen kanssa. Nigerin varrella valloitettiin Djenne, johon Segun karkoitettu sulttaani oli ennättänyt perustaa uuden valtakunnan.

Samori asettui v. 1894 Kong maahan, perustaen sinne uuden valtakunnan. Nyt hän kuitenkin riitaantui englantilaistenkin kanssa ja sai taistella kahdella rintamalla. Muuan hänen vasalleistaan, sulttaani Babemba, oli murhauttanut ranskalaisen upseerin ja ranskalaiset lähettivät retkikunnan hänen pääkaupunkiaan Sikassoa vastaan. Se oli lujin linna, mitä he vielä olivat Sudanissa tavanneet, ympäröity kymmentä kilometriä pitkällä, viittä metriä vahvalla ja seitsemää korkealla muurilla. Tämän muurin sisällä oli toinen samanlainen. Babemba asui kaupungin keskellä vankasti varustetussa tornissa, jonka ympärillä oli kuutta metriä korkea kahdenkertainen muuri. Kaupungissa sanottiin olevan kymmenisentuhatta sotilasta. Ranskalaisilla oli vain 650 miestä ja kaksi vuoritykkiä. Tämä pieni joukko siitä huolimatta valloitti kaupungin väkirynnäköllä. Babemba kaartinsa keralla teki itsemurhan ja hänen pääkaupunkinsa joutui liekkien uhriksi.

Tällä voitolla oli kauas kantava vaikutus. Kaikki läheiset maat alistuivat ja Samori pakeni Liberian takametsiin, kooten luokseen 60.000 ihmistä. Metsä ei kuitenkaan kyennyt elättämään niin suurta ihmispaljoutta. Lopuksi tuli, että ranskalaiset pienellä joukolla voittivat Samorin armeijan ja ottivat hänet itsensä vangiksi. Kahdeksantoista vuotta ranskalaisia vastaan taisteltuaan hän päätti päivänsä heidän vankinaan Ogove joen rannalla.

Saatuaan Nigerille tykkiveneitä ranskalaiset varmasti etenivät Timbuktua kohti, joka oli vastakkaiselta puolelta lähestyvien englantilaistenkin päämäärä, ja 12 p. jouluk. 1893 ranskalainen meriupseeri Boiteux kahdeksallatoista miehellä ja kahdeksalla tykillä valloitti tämän kaupungin, joka niin kauan oli laajalla maineellaan houkutellut löytöretkeilijöitä. Heidän päävihollisiansa eivät olleet kaupungin asukkaat, vaan tuaregit, jotka pitivät sitä valtansa alla. Timbuktu antautui taistelematta, mutta tuaregien kanssa perässä tulevien pääjoukkojen täytyi taistella pari tuimaa taistelua ja ensimmäisessä niistä ranskalaiset yöllisen yllätyksen kautta perinpohjin voitettiin.

Timbuktu ei ranskalaisten tullessa enää likimainkaan vastannut muinaista mainettaan, mutta se onkin ennen ollut, kuten jo Barth ja Lenz totesivat, paljon suurempi. Nykyään se on 15 kilometrin päässä satamakaupungistaan Kabarasta Saharan äyräällä, mutta Niger on ennen virrannut aivan sen ohitse ja v. 1640 tulvat vielä nousivat Timbuktun alempiin kaupunginosiin saakka. Timbuktu oli siis ennen vielä enemmän kuin nykyisin »kameelin ja jokiveneen yhtymäpaikka», taikka »Sudanin satama Saharan rannalla». Kaupungin entisistä vaiheista on saatu pääpiirteet selville, etupäässä »Tarik es-Sudanista», seitsemännellätoista vuosisadalla kirjoitetusta Sudanin historiasta, jonka käsikirjoitus Timbuktusta löydettiin. Teos on Abderrahman Sadi nimisen timbuktulaisen oppineen kirjoittama.

Songhoi-valtakunta.

Kahdeksannella vuosisadalla asettui Nigerin mutkaan Songhoi- eli Sonrhayneekerien valloittajakansa, johon on jo vanhastaan sekaantunut niin paljon arabialaista ja tuaregilaista verta, että kasvonpiirteet usein ovat aivan kaukaasialaiset, vaikka ihoväri onkin tummanruskea tai musta. Songhoit rakensivat Timbuktun eteläpuolelle Gao nimisen kaupungin ja Nigerin syrjäjoen Banin rannalle Djennen, josta jo varhain tuli tärkeä kauppakaupunki. Yhdennellätoista vuosisadalla songhoit kääntyivät muhammedin uskoon. Tuaregit olivat samaan aikaan perustaneet kaupungin Timbuktun paikoille ja Djennen kauppiaat alkoivat lähettää sinne asiamiehiään, ja siten siitä tuli toiselta puolen Saharan ja sen pohjoispuolisten maurilaisten maitten, toiselta puolen Sudanin välinen markkinapaikka. Djennen kauppiaat lähettivät kahdennestatoista kuudenteentoista vuosisataan tavaroitaan Länsi-Afrikan merisatamiinkin, josta luullaan koko rannikon saaneen Guinean nimen. Kahdennella- ja kolmannellatoista vuosisadalla Timbuktu joutui mandingo-neekerien vallan alle ja oli silloin niin kuulu kulta- ja suolakaupastaan, että sen nimi muodossa »Timboutch» näkyy v. 1373 painetussa katalonilaisessa kartassakin. Jo pariakymmentä vuotta aikaisemmin Ibn Batuta, kuulu arabialainen matkustaja, oli siellä käynyt, (I, s. 379). Viidennellätoista vuosisadalla tuaregit valloittivat kaupungin ja heidän jälkeensä songhoit, joiden aikana Timbuktun loisto kohosi korkeimmilleen ja sen muhammedilainen yliopisto oli koko Länsi-Sudanin opinkeskusta. V. 1590 Marokon sulttaani valloitti Timbuktun, jossa hänen maaherransa kuitenkin pian rupesivat itsenäisiksi, sortaen ympäristön neekerikansoja, kunnes tuaregit v. 1800 tekivät lopun kaupungin itsenäisyydestä. Tuaregien jälkeen sen valloittivat fulbet, sitten tukulöörit ja viime vuosisadan jälkipuolella uudelleen tuaregit, joille kaupungin asukkaat maksoivat veroa, kiskoen sitten kaupanteossa vuorostaan verottajiaan milloin vain saattoivat. Timbuktun asukkaat olivat kuitenkin siihen määrään väsyneet fulbein ja tuaregien sortoon, että he mielihyvällä luovuttivat kaupunkinsa ranskalaisille.

Ranskalaisten vallan alaisena Timbuktu on melko lailla edistynyt, asukkaat ovat korjanneet talonsa, eurooppalaisia kirkkoja, kouluja ja muita laitoksia on rakennettu ja kun rautatie rakennetaan Saharan poikki, tulee siitä ehkä vielä uudenaikainen suurkaupunki.

Sahara tutkimuksen valossa.

Olemme edellisessä lyhyesti tehneet selkoa tärkeimmistä matkoista, mitä yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa Saharaan tehtiin. Seuraavassa mainittakoon pääpiirteet saavutetuista tuloksista.

Mikä on Sahara?

Rohlfsin mielestä Saharan raja parhaiten voidaan määritellä erään pienen, mutta usein sangen tuskallisen eläimen esiintymisen mukaan. Siitä missä kirppu häviää, missä se kuin ihmeen kautta hylkää matkustajan oman onnensa nojaan, siitä alkaa Sahara, toisin sanoen maa, jossa on ehdottomasti kuiva ilma. Sahara toisin sanoen on se osa Pohjois-Afrikkaa, jolla ei ole varsinaista vakinaista sadetta. Jos käsitämme alueen aivan yhtenäiseksi, on mainitusta säännöstä kuitenkin moniaita poikkeuksia, sillä Saharan kehyksissä on eräitä korkeita seutuja, joissa sataa ja jotka ovat jotenkin hedelmällisiäkin, kuten Asben eli Air ja Borku.

Sahara ei suinkaan ole kauttaaltaan hieta-aavikkoa; vaan paljon enemmän on kalliota, vuoritasankoa, joka usein kohoo melko korkealle, 200—250 metriin yli meren pinnan. Atlantin meren rannikolla hieta-aavikot ovat vallitsevina, ulottuen mereen saakka. Siellä ovat Saharan suurimmat nietos- eli dyynialueet, joissa hiekkamäkien korkeus vaihtelee 25:stä 300 metriin. Tämä kammottava, eloton seutu on arabialaisten Areg eli Erg. Sieltä vallitsevat tuulet kuljettavat kauas Atlantin merelle pölypilviä, jotka ovat kaikille merenkulkijoille tunnettu ilmiö. Erg-alueen keskellä ja eteläpuolella kohoo Ahaggarin ilmava ylätasanko, joka muodostaa sillan erämaan poikki Nigeriltä Algeriaan.

Sen korkeimmat kohdat kohoavat 1220 metriä yli merenpinnan ja talvi on siellä niin kova, että lumi pysyy vuorilla kolmekin kuukautta. Tältä ylängöltä maa tasaisesti alenee Nigerin ja Tshad järven syvännettä kohti. Tibesti, jonka hietaerämaa erottaa Ahaggarista, kohoo vielä korkeammalle, 2440 metriin, mutta se on alaltaan pienempi. Airissakin on vuoria, joiden korkeus on parituhatta metriä; tämä alue on, samoin kuin Tibestikin, tuliperäinen, kraattereineen ja laavavirtoineen.

»Saharan vuoret ovat sanomattoman kammottavat», lausuu niistä Rohlfs. »Vuorenseinien täydellinen paijaus, niillä kun ei ole pienintäkään kasvullisuutta, kiven musta väri ja kallioiden ihmeelliset muodot muistuttavat matkustajalle elävämmin kuin laajimmatkaan hietanietokset, että hän on suuressa erämaassa.»

Saharan vuoriseutuihin on vesi muinoin, arvatenkin Pohjois-Euroopan jääkaudella, uurtanut syviä kuruja, vadeja, joissa ei nykyään enää juokse jokia, paitsi milloin Saharassakin sattuu satamaan. Silloin ne paisuvat vaahtoaviksi koskiksi. Lumen sulaessa vuorilta niissä niinikään on jonkin aikaa vettä, jota ei kuitenkaan pitkällekään riitä, koska sitä pitkin matkaa vaipuu maan sisään tai haihtuu kuivaan ilmaan.

Suurin osa Saharaa on lakeata ylätasankoa, jota sanotaan hammadaksi, missä pintaa peittävät teräväsärmäiset kivet, ja seririksi, kun peitteenä on pyöreätä soraa tai kivennokareita. Pohjana näillä ylätasangoilla on savea, joka usein on kiven kovuista. Toisin paikoin niillä on hiekka-aavikoitakin tai suolakerroksia. Hammadat ovat kaikki hedelmättömiä; asutus on niillä mahdollinen vain siellä missä on kaivoja.

Saharassa on kuitenkin kaikissa osissa, jopa hieta-aavikoillakin, hajallaan keitaita eli oaaseja (muin. egyptiläisestä sanasta »ua», joka merkitsee asumista). Keitaissa on pohjavettä siksi lähellä maanpintaa ja siksi runsaasti, että sillä saadaan kasvamaan palmuja ja muutakin kasvillisuutta. Erämaan poikki olisikin mahdoton matkustaa, ellei olisi keitaita. Keitaita pitkin kulkevat suuret karavaanitiet Sudanista Välimeren rannoille.

Tripoliista kulkee kaksi karavaanitietä Mursukiin, idempi Soknan ja Sebkan, läntisempi Misdan, Ederin ja Dsjerman kautta. Edellisen tien varrella on enemmän vettä ja asutusta, jonka vuoksi sitä yleisemmin käytetään; jälkimmäinen on mielenkiintoinen siitä syystä, että se kulkee vanhan Roomanaikuisen tien reittiä.

Karavaanitie kulkee ensin yli Ghurien-vuorien, joiden kauniit laaksot palmulehtoineen, lähteineen ja vuoripuroineen, virkistävät silmää runsaalla kasvillisuudella. Vuorilla on joskus lunta.

Ihmiset osaksi asuvat maakuopissa, joita he kaivavat kalkkipitoiseen maahan, kuten Tunisin eteläpuolisissakin vuorissa. Eteläänpäin tie sitten kulkee syväin laaksojen kautta vadi Sufedjinin entiseen jokiuomaan, joka on Tripoliin hedelmällisimpiä seutuja. Siellä on Misda niminen kaupunki. Tämän takana on paljon roomalaisia raunioita, hautapatsaita, muistomerkkejä ja sortuneita linnoja. Tämän jälkeen seutu muuttuu aivan autioksi. Taboniehin lähteen luona alkaa nimittäin palava hammada, sanomattoman toivoton, mieltä järkyttävä maisema, joka on täynnään kiviä, pieniä valkoisia kvartsin paloja, keltaisia limpsiöitä tai tummaa hiekkakiveä. Hammadan eteläpuolella alkaa keltainen hietameri, jonka aallot tummain hammadakallioitten pystysuorat rinteet sulkevat. Laskeuduttuaan hammadalta alas matkustaja »erämaan laivalla» jatkaa matkaa hietameren poikki. Kuusi päivää kestää vedetöntä hammadaa, jonka jälkeen vasta tullaan kaivolle, sitten on kolme päivää kuljettava hieta-aavikkoa, ennenkuin taas tavataan vettä Ederissä, kaupungissa, jonka roomalaiset aikoinaan valloittivat, mutta joka nyt on vähäpätöinen. Neljä päivämatkaa Ederin eteläpuolella on kaupunki lähellä sitä paikkaa, missä muinoin garamanttien pääkaupunki oli. Heidän kaupungistaan kuitenkaan ei ole säilynyt muuta kuin suurien vankkojen savitornien raunioita. Läheisyydessä näkyy vielä viimeisinä muistoina roomalaisista heidän hautapatsaitaan. Kaksi päivää edelleen kuljettuaan matkustaja alkaa nähdä Mursukin palmulehtoineen ja korkeine muurineen kuvautuvan auringonpaahteiselle taivaanrannalle. Tämän kaupungin suuruus ja loisto kuuluu kuitenkin menneisyyteen. Kuivassa, suolaperäisessä erämaanalhossa ovat nyt sen riutuvat puutarhat, joita kaivosta nostetulla vedellä kastellaan. Mursukin rappeutuminen on enimmäkseen johtunut turkkilaisten pashain kehnosta hallinnosta.

Mursuk, Fessanin sulttaanien pääkaupunki, on nykyään vain rauniokasa mahtavine muurineen ja sokkeloineen. Alaltaan tämä valtakunta oli Saksan kokoinen, mutta asukkaita siinä oli vain 140.000. Mutta taatelipalmuja Fessanin keitaissa on noin 15 miljoonaa. Tripoliin valtiollinen vaikutus ulottuu etelää kohti aina Tymmon mahtaville vuorille ja kalkkikiviylängölle saakka, jossa viimeinen kaivo on. Kauempana etelässä ovat Bornun tien varressa kaivot enimmäkseen hiekoittuneet umpeen, joten ne jo ovat tuottaneet tuhon monelle karavaanille, joka niiden varaan on matkansa jättänyt.

Tämän tien itäpuolella on Tibesti, länsipuolella taas rinnakkainen karavaanitie, joka Ghadameksen, Ghatin, Tintellustin ja Agadeen kautta kulkee Länsi-Sudaniin, Katsenaan, Zinderiin y.m.

Ghadames on Pohjois-Afrikan vanhimpia paikkoja. Se on Pliniuksen »Cydamus», joka kuului Numidian maakuntaan, kuten Alexander Severuksen hallitusajalta säilynyt kirjoitus osoittaa. Moskeijoissa on vielä roomalaisten patsaitten jäännöksiä doorilaisine ja korinttilaisine kapiteeleineen, jotka todistavat klassillisen kulttuurin levinneen tänne erämaan sisäosiin saakka. Ghadameessa on 7000 asukasta. Merkityksestään sen on etupäässä kiittäminen oivallista lähdettään, joka on kautta Saharan kuulu. Tästä lähteestä ei vesi koskaan lopu. Lähde on koko keitaan yhteistä omaisuutta; veden kulutus on vesikellolla järjestetty. Ghadameskin kuului Turkin vallan alle muun Tripoliin keralla, kunnes Italia tämän maan anasti.

Aina Ghatiin saakka etelässä turkkilaiset tällä kulmalla tunkeutuivat, kuljettaen mukanaan pienen tykinkin, joka oli erittäin tehokas pitämään tuaregeja kurissa. Nykyään Ghat jo kuuluu Ranskan vaikutusalaan.

Ghatista karavaanitie kulkee edelleen Airiin eli Asbenin vuorimaahan, jossa on ryhmä keitaita 700 metrin korkuisella ylängöllä. Ylängöltä kohoo jylhiä vuoristoja, joiden laaksoissa kasvaa mimoosametsiä ja muuta kasvullisuutta. Syyskuusta lokakuuhun täällä sataa melkoisesti. Asutus on sen vuoksi verraten taaja; sen muodostavat tuaregit, joihin on sekaantunut paljon neekereitä. Paitsi suolaa ja maanviljelystuotteita myydään täältä paljon oivallisia nahkateoksia. Suurin kaupunki on Agadir, joka perustettiin vuoden 1400 vaiheilla. Se on monen karavaanireitin solmukohta. Agadirin pohjoisosissa on Tintellust keidas, jossa niinikään asuu tuaregeja. Tästä Tripoliin ja Sudanin välisestä läntisestä karavaanitiestä antoi ensimmäiset luotettavat tiedot Barth; enimmäkseen matkustajat ovat kulkeneet Mursukin ja Bilman kautta.

Saharan itäosa, jossa vain muutamat harvat matkustajat olivat käyneet, sulkeutui viime vuosisadan jälkipuoliskolla kokonaan senussien lahkon saatua siellä vallan. Matkustavain tiedemiesten täytyi nopeasti kääntyä takaisin ja kaikkialla heitä seurasivat vakoojat. Erämaan arabialainen väestö, joka ennen oli osoittanut muukalaisille jonkin verran hyväntahtoisuutta, kävi nyt niin kiihkeäksi, että se karkoitti jokaisen kristityn, joka yritti erämaahan tunkeutua, ja toisia tappoi.

Senussilaisten vaikutuksesta alkoi orjakauppakin, joka v. 1857 oli muodollisesti lakkautettu koko Osmaanisessa valtakunnassa, uudelleen rehoittaa ja Mursukista tuli sen pääpaikkoja.

Audjila on Tripoliin kaupan tärkeimpiä solmukohtia. Sieltä kulkee karavaanitie Kufran ja Borkun keitaitten kautta Vadaihin, toinen Siuahin keitaaseen, joka on Ali-Egyptin kohdalla, kolmas suoraan Bengasiin Barkan rannalle, neljäs länttä kohti Soknaan ja sieltä Mursukiin tai Tripoliihin. Audjilan eteläpuolella ovat Libyan hirmuisen hiekkameren keskellä erinomaisen hedelmälliset Kufran keitaat, joita on viisi luvultaan. Nämä keitaat ovat senussilaisten pääsijoja. Niissä asuu viidestä kuuteentuhanteen arabialaiseen ja berberiin, joilla on enemmän kuin miljoona taatelipalmua. Vaikka nämä keitaat ovat jotenkin korkealla, on niissä runsaasti vettä jo muutaman jalan päässä maanpinnasta.

Saharasta oli kauan vallalla se käsitys, että se muka on entisen meren pohjaa, joka on jäänyt kuiville veden haihduttua pois. Nyt kuitenkin tiedetään, että tämä otaksuma on kokonaan paikkansa pitämätön. Vain jotkut pienet osat tästä valtavasta alueesta ovat merenpintaa alempana. Hiekka on syntynyt kallioiden rapautumisesta, johon öitten ja päiväin lämpötilain suuri ero on syynä. Kaikesta päättäen on Saharan ilmasto vielä historiallisellakin ajalla ollut nykyistä tuoreempi, joten se lienee kuivumaan päin ja asuttavuus yhä heikkenemään päin. Toivotaan kuitenkin, että arteesiset kaivot, joita ranskalaisten toimesta porataan, voivat kuivumisen pidättää ja ehkä uudelleen tehdä ilmaston jonkin verran tuoreemmaksikin. Pääsyynä Saharan kuivuuteen on kuitenkin ilmapaineen yleinen jakautuminen maapallon pinnalla ja siitä johtuvat subtrooppiset kuivat alueet kautta maailman. Jääkaudella on Saharan ilmasto kaikesta päättäen ollut aivan tuore ja silloin siellä on juossut suuria jokia.

Kaikista vaaroista, mitä matkustajan on Saharassa kestettävä, on vedenpuute suurin. Arabialaiset kauppiaat kertovat paljon hirmuja siitä, mitä karavaanien on täytynyt kestää esim. Länsi-Saharassa. Kerran tuhoutui Timbuktun ja Tafileltin keitaan välillä karavaani, johon kuului 2000 henkeä ja 1800 kameelia, kun eräässä keitaassa kaikki kaivot olivat kuivuneet. Pitkin useimpia karavaaniteitä sen vuoksi näkyykin paljon valkenevia luita.

Keitaissa menestyvät varsinkin monenlaiset hedelmäpuut ja myös viljalajit, mutta niiden ulkopuolella kasvaa vain tamariskeja, akaasioita ja pieniä kuivan maan pensaita sekä karkeata alfaruohoa ja erämaan yrttejä. Samoin kuin kasvisto on Saharan eläimistökin ennen ollut nykyistä runsaampi. Atlasvuoriston eteläpuolelta ja Fessanista on löydetty karkeita kuvia, jotka osoittavat siellä ennen eläneen kirahveja, elefantteja, krokotiileja ja nautakarjaa. Nyt on samoilla seuduilla vain strutseja, pari gasellilajia, erämaan kettu, jäniksiä, sakaaleja ja kesyttömiä aaseja. Jalopeuroja ei koskaan tavata varsinaisessa erämaassa, jossa ne pian kuolisivat nälkään, ja lintujakin on vähän. Matelijoita ja hyönteisiä on sitä vastoin enemmän. Kaivoja porattaessa on maanalaisista vesisäiliöistä toisin paikoin kohonnut eläviä kaloja, joka niinikään viittaa siihen, että Saharassa verraten myöhäisinä aikoina on ollut suolatonta vettä.

Saharan asukkaista ovat tuaregit tärkeimmät ja samalla pahin este Välimerenmaitten ja Länsi-Sudanin väliselle yhdysliikkeelle. Ne ovat kookasta, verraten vaaleata kansaa, berberiläistä rotua.. Luullaan tuaregien alkuaan asuneen Välimeren rannalla ja arvatenkin olleen kristittyjä, mutta arabialaisten valloittaessa maan paenneen erämaahan. Monenlaiset kiviesineet ja muistomerkit osoittavat kuitenkin, että erämaa jo kivikaudella on ollut asuttu. Tuaregit ovat sangen urhoollista ja vapauttaan rakastavaa kansaa, vähään tyytyvää, kärsivällistä ja vastoinkäymisissä alistuvaa. Toiselta puolen he kuitenkin ovat parantumattomia erämaanrosvoja ja kohtelevat vihollisinaan jokaista, joka luvatta tulee heidän alueelleen. Ne karavaanit, jotka maksavat vaaditun veron, saavat kuitenkin yleensä kulkea häiritsemättä. Ankara taistelu olemisen edestä on tehnyt tuaregit tylyiksi, sotaisiksi, väkivaltaisiksi, saaliin- ja kostonhimoisiksi. Heidän leppymättömästä vihastaan kerrotaan Saharassa kaameita esimerkkejä.

Muut berberit ovat alkaneet käyttää arabialaista pukua, mutta tuaregit ovat säilyttäneet vanhan pukunsa, joka on verraten vahva, koska heidän mielestään vahva puku paremmin suojelee lämpöä ja lentohiekkaa vastaan. Alinna on paita ja tämän päällä hihallinen mekko, sitä paitsi heillä on housut, nahkasandaalit ynnä pitkä musta huntu, jonka he kietovat päänsä ympäri. Hunnussa on kaksi leveämpää liuskaa, joista he toisella suojelemat otsaa, toisella kasvojen alaosaa, miespuoliset tuaregit kun aina pitävät suunsa verhottuna. Hunnun päälle kiedotaan pitkä valkoinen vaate turbaaniksi. Päällysvaatteena on kevyt kauhtana. Välttämättömiä tarpeita ovat kukkaroissa kannetut amuletit.

Tuaregien aseita ovat hyvin pitkä keihäs, pitkä kaksiteräinen miekka, tikari, joka remmillä kiinnitetään vasempaan ranteeseen, jotta se on heti käsillä, ynnä elefantinnahkainen kilpi. Vain päälliköillä ja rikkailla on pyssyt. Miesten ainoa koristus on leveä, karkeasta kivestä tehty rengas, joka työnnetään oikeaan käsivarteen ja jota ei siitä koskaan poisteta.

Tuaregit voivat olla monta päivää ilman ruokaa ja juomaa, mutta tilaisuuden tullen he sen sijaan voivatkin syödä sitä enemmän. Vakinaisena ravintona on maito, taatelit, kameelin ja lampaanliha ja vain erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa syödään jauhoruokia, sillä viljaa heillä ei ole muuta kuin mitä saavat ryöstetyksi. Tuaregit eivät koskaan peseydy eivätkä salli vedenpisarankaan iholleen tulevan. Uskonnollisetkin peseytymiset he suorittavat hiekalla. Päänsä he ajelevat kuten arabialaisetkin, jättäen vain harjan, joka ulottuu otsasta niskaan. Tähän harjaan kiinnitetään huntu. Tuaregit ovat kaiken kaikkiaan köyhää kansaa. Vain Asdjerin tuaregit asuvat osaksi vakinaisissa asumuksissa ja viljelevät maata, enimmäkseen tuaregit ovat paimentolaisia, jotka muuttavat paikasta toiseen. Enimmän aikaa he oleskelevat semmoisilla paikoilla, joissa on runsaasti vettä ja hyvä laidun, ylimykset asuen nahkateltoissa, orjat ruokomajoissa. Heimon matkaa tehdessä asuvat vain rikkaat teltoissa, »yhteinen kansa» viettää yönsä taivasalla. Tuaregien kameelit ovat Pohjois-Afrikan parhaita. Hevosia heillä ei ole sanottavasti. Käsityöläisistä nauttivat heidän kesken sepät suurinta arvoa.

Naiset ovat tuaregien kesken tasa-arvoiset miesten kanssa ja tietojen puolesta he ovat tavallaan heitä etevämmätkin, sillä naiset osaavat lukea ja kirjoittaa, johon miehillä ei ole aikaa. Tuaregeilla on yleensä yksi vaimo. Nimi »tuareg» on arabialaisten antama: itse he sanovat itseään »imosjarhiksi», s.o. »jaloiksi» tai »vapaiksi».

Tuaregien varsinaiset asuinsijat ovat Keski-Saharassa Algerian eteläisimmistä keitaista Sudanin rajalle. Atlantin meren äärillä asuu keitaissa läntisiä berberiheimoja, joita äärettömät hieta-aavikot erottavat tuaregeista. Bornun ja Fessanin läheisessä erämaassa asuvat tibbut eli tedat, joihin jo olemme tutustuneet. Tibbut epäilemättä ovat Saharan alkuväestöä. He ovat jo niin varhain berbereistä eronneet, ettei kielissä enää huomaa yhtäläisyyttä. Etelässä tibbut ovat suureksi osaksi sulautuneet neekereihin. Tibbut ovat jo vanhastaan olleet rosvoja, jotka ovat ryöstäneet ja verottaneet karavaaneja, ylläpitäneet ainaisia keskenäisiä heimosotia ja taistelleet reunamaitten berberejä ja vastakkaisella puolella sudanilaisia vastaan.

Paitsi näitä kansoja asuu Saharassa arabialaisia, viettäen siellä samanlaista paimentolaiselämää kuin tuaregitkin, ynnä neekereitä ja juutalaisia. Eräässä Timbuktun ja Marokon välisessä keitaassa asuu omituinen heimo, joka kansallisuudeltaan on joko juutalaisia tai juutalaistuneita tuaregeja. Heidän yksinomaisena toimenaan on opastaa tämän keitaan kautta kulkevia karavaaneja. Juutalaisia on melkein kaikissa keitaissa. Timbuktuun asti he ovat levinneet. He viihtyvät kaikkialla hämmästyttävän hyvin, vaikka ovatkin halveksittuja.