Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

AFRIKAN JAKO JA MYÖHEMPI TUTKIMUS

Yhdeksännentoista vuosisadan kolme ensimmäistä neljännestä paljastivat Mustain maanosan luonnonolojen ulkopiirteet, sen jälkipuolisko piirsi sen valtiolliset rajat ja värit. Kongon vesistön tunnetuksi tultua löytöretket saivat väistyä toiselle sijalle ja voimia ja huomiota kiinnittivät nyt etupäässä Euroopan valtain maananastukset Afrikan manterella. Rajaviivoilla, jotka usein vedettiin suoraan tuntemattomien alueitten kautta, Suur-Britannia, Saksa, Ranska ja muut vallat erottelivat alueensa toisistaan. »Rautateitä alkoi tunkeutua sisämaahan, laajoja alueita avattiin sivistyneelle anastukselle ja vanhasta Egyptistä Sambesiin saakka maanosa heräsi uuteen elämään.»

Ennen vuotta 1875 Suur-Britannia, Portugal ja Ranska olivat ainoat vallat, joilla Afrikassa oli melkoisia etuja. Englannin hallitus käytti vuodesta 1815 vuoteen 1850 paljon voimia ja varoja Länsi- ja Etelä-Afrikan hyväksi, vaikka enimmäkseen jotenkin huonolla menestyksellä. Länsirannikolla olivat taudit, taajat kuolemantapaukset, kituva kauppa ja hyödyttömät taistelut maanasukkaita vastaan yleinen kokemus; etelässä taas itsenäisiksi pyrkivät buurit ja vihamieliset kafferit saivat aikaan melkein loppumattomia rettelöitä. Oli haaveiltu, että Mustien maanosaan voitaisiin perustaa kristittyjä sivistyneitä yhteiskuntia, mutta näistä haaveista oli luovuttava. Tätä ihmisystävyyden puuskausta seurasi välinpitämättömyyden aika, joka lopulta johti siihen, että Englannin parlamentti v. 1865 päätti uusien alueiden anastamisen Afrikassa hyödyttömäksi, ja jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin, Krimin sodan aikoina, oli Oranjan vapaavaltion itsenäisyys tunnustettu. Kokonaan ei Suur-Britannia kuitenkaan voinut välttää vaikutusvaltansa laajenemista, sen täytyi käydä sota Ashantia ja Abessiniaa vastaan ylläpitääkseen lippunsa arvoa, ja Sansibar joutui olojen pakosta sen suojelusvallan alaiseksi. Suur-Britannian ainoat kilpailijat sen jälkeen, kuin se v. 1850 oli ostanut Tanskan linnoitukset Guinean Kultarannalla ja parikymmentä vuotta myöhemmin Sumatraa vastaan itselleen vaihtanut Hollannin alueet, olivat Portugal ja Ranska, eivätkä nämä pakottaneet maanjakoa kiirehtimään. Portugal omisti sekä länsi- että itärannikolla melkoisia alueita, joihin v. 1875 marsalkka Mac Mahonin riidan ratkaisun kautta liitettiin Delagoa lähtikin, vaikka Suur-Britanniakin sitä vaati. Ranskalla oli, paitsi Algeriaa, alueita Senegalissa, asemia Guinean rannikolla, Gabunin suistamo laivastoasemana ja v. 1862 se oli anastanut Punaisen meren suulta Obokin, toivoen sieltä voivansa vallita Abessiniaa. Marokko oli säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta rappeutui nopeaan, Tripoliksen olivat turkkilaiset ottaneet välittömän valtansa alaiseksi ja Egyptissä Ismail kediivi koetti saada syntymään sivistyneitä eurooppalaisia oloja ja alkoi laajentaa valtaansa Sudaniin, niinkuin olemme ennen kertoneet. Suezin kanava avattiin v. 1869 ja sillä oli Afrikan tulevaisuuteen suuri merkitys, sillä sen kautta Egyptistä jälleen tuli Intian ja Kaukaisen idän välisen valtatien portinvartija ja Hyvän toivon niemen väylä menetti suurimman osan merkityksestään. Kaiken kaikkiaan Euroopan vallat vallitsivat vasta noin kymmenennettä osaa Mustain maanosasta ja enemmän kuin toinen puoli, melkein koko kuuma vyöhyke, oli suuremmista muhamettilaisista reunavaltioistakin riippumaton. Tässä osassa asui paljon kansoja ja heimoja, joiden valtiot ja yhteiskunnat olivat ainaisten muutosten alaisia. Siihen kuuluivat länsirannikolla Ashantin, Dahomen ja Beninin neekerivallat, Keski-Sudanin muhamettilaiset sulttaanikunnat, Uganda Viktoria-Njansan luoteisrannikolla ja Kongon syvänteen eteläosissa Kasembe ja Muata Janvo nimiset neekerivaltakunnat. Koko tällä laajalla alueella olivat bantu-rotuun kuuluvat neekerikansat melkein itsenäisiä ja muhamettilaiseen ja kristittyyn vaikutukseen nähden melkein koskemattomia.

Länsi-Euroopan valtiolliset ja taloudelliset olot saivat tässä muutoksen aikaan. Voitettuaan Ranskan v. 1870 Saksa oli yhdistynyt ja vahvistunut ja saattoi nyt mielestään esiintyä muuallakin maailmassa vaatiakseen itselleen osaa siirtomaista, joita se tarvitsi nopeaan kehittyvää kauppaansa varten. Suurin osa muuta maailmaa oli kuitenkin jo jaettu siirtomaavaltain kesken, Afrikka oli ainoa maanosa, jossa vielä oli otettavaa. Sama v:n 1870 sota toiselta puolen kehoitti Ranskaakin levittämään siirtomaa-alueitaan, se kun toivoi korvaavansa, mitä oli Euroopassa menettänyt. Suur-Britannia ja Portugal heräsivät toimeen huomatessaan etujensa näin joutuvan vaaranalaisiksi, ja Italiakin havahtui kilpailusta ja riensi muitten keralla saaliin jaolle. Kongovaltion perustaminen Belgian kuninkaan toimesta oli se tapaus, joka lopulta sysäsi »pallon pyörimään». Leopold II oli jo ennen Stanleyn Kongo-matkaa päättänyt perustaa Afrikkaan suuren valtakunnan, käyttäen hyväkseen toiselta puolen teollisuudenharjoittajain ja kauppiaitten, toiselta puolen lähetyssaarnaajain ja ihmisystäväin harrastuksia, joita Livingstonen ja muitten löytäjäin matkat olivat Euroopassa virittäneet. Heti Stanleyn laskettua Kongon mereen saakka hän ryhtyi toimiin ja saikin Kongovaltion syntymään kansainväliselle pohjalle, mutta samalla kuin hänen aikeensa täysin älyttiin, ryhtyivät Ranska ja Saksakin toimeen ja Mustain maanosa joutui kansainvälisen suurleikkauksen alaiseksi.

Portugal koetti säilyttää niin paljon kuin suinkin siitä suunnattomasta alueesta, jonka se oli kartoilla maalannut omilla väreillään, vaikkapa se ei ollutkaan sisämaan tutkimiseksi ja avaamiseksi tehnyt juuri mitään. Se aikoi yhdistää maanosan poikki kulkevalla leveällä vyöhykkeellä Angolan Mosambikissa oleviin alueihinsa, mutta tämä ei vähääkään sopinut Suur-Britannian tuumiin, sillä tämän suuri tuuma oli yhtämittaisen brittiläisen alueen turvaaminen Kapmaasta aina Egyptiin saakka. Saksa tahtoi yleensä anastaa niin paljon kuin suinkin. Italia himoitsi Tripolista, mutta ei uskaltanut sitä vallata, koska siitä olisi ollut seurauksena sota Turkkia vastaan. Anastamalla Koillis-Afrikasta alueita se toivoi saavansa määräävän sananvallan Abessiniassa. Ranska päätti anastaa Madagaskarin ja Pohjois- ja Keski-Afrikasta niin paljon maita, että kaikki alueet Välimeren rannoilta Kongoon ja sen Länsi-Afrikassa oleviin siirtomaihin saakka muodostaisivat yhden yhtenäisen siirtomaa-alueen. Kun italialaiset joutuivat häviölle taistelussa Abessiniaa vastaan ja dervishit valtasivat Egyptiltä Sudanin ja Nubian, päätti Ranska ulottaa tämän alueensa koko Pohjois-Afrikan poikki aina Punaiseen mereen ja Intian mereen saakka. Mutta tämän tuuman Suur-Britannia teki tyhjäksi anastamalla Niilin maat aina lähdejärviin asti, samoin kuin Saksa puolestaan esti Suur-Britanniaa saamasta yhtämittaista aluetta Niilin laaksosta Kapmaahan.

Olemme jo kertoneet Kongovaltion perustamisesta ja toimista, joihin Ranska ryhtyi, saadakseen tämän valtavan vesiväylän pohjoisrannan haltuunsa. Portugal taas vaati Kongon suistamoa ja koko merenrannikkoa itselleen, mutta sen vaatimuksia vastustettiin joka puolelta. Englannin hallitus tosin teki Portugalin pyynnöstä sopimuksen, jossa ne tunnustettiin, mutta tämä sopimus herätti Englannissa itsessäänkin niin paljon vastarintaa, että se jäi vahvistamatta. Kongon suistamo oli näin johtanut kansainväliseen selkkaukseen, joka yhteisessä neuvottelussa ratkaistiin.

Etelä-Afrikassa Suur-Britannia rupesi näihin aikoihin valtaansa vahvistamaan ja alueitaan laajentamaan, peläten Saksan kasvavia pyyteitä. Oranjan vapaavaltio ja Transvaal olivat tosin voineet vähitellen melkein kokonaan vapautua sen holhouksesta, mutta alkuasukkaitten oli taipuminen. Oranjavaltio pakotettiin v. 1876 luovuttamaan Kimberleyn timanttialue Suur-Britannialle. V. 1880 koko Griqvamaa anastettiin ja vuosina 1877—1884 Oranja-valtion kaakkoispuolisetkin alueet suurimmaksi osaksi aina Pondo maahan saakka. Zulujen mahti murrettiin ankarien sotien jälkeen v. 1879 ja v. 1887 zulujen maa yhdistettiin Suur-Britannian alueihin. Sisämaassa englantilaiset v. 1884 alkoivat nopeaan ulottaa alueitaan pohjoista kohti. Mainittuna vuotena anastettiin maanasukkaitten kanssa tehtyjen sopimuksien perustuksella kaikki Transvaalin länsipuolella oleva maa aina 20:ntecn puolipäiväpiiriin it. pituutta.

Saksalaisia lähetyssaarnaajia oli jo toiminut jonkun aikaa damara ja namakva kansain keskellä Lounais-Afrikassa ja heidän pyydettyä maansa suojelusta alkuasukkaita vastaan, joiden päällikköjen kanssa usein sattui rettelöitä, Saksa v. 1884 otti suojelukseensa Lounais-Afrikan rannikon Oranja jokeen saakka, Englannin hallituksen useita kertoja selitettyä, ettei se omistanut tätä rannikkoa, moniaita satamaa lukuun ottamatta, eikä siis myöskään ollut velvollinen suojelemaan niitä valkoisia, jotka sinne asettuivat. Tämän anastuksen kautta Saksa oli astunut siirtomaavaltain joukkoon. Kapmaan hallitukselle teko oli ikävä yllätys, mutta erehdystä oli liian myöhä katua, Saksan Lounais-Afrikka niminen siirtokunta oli perustettu.

Tämän jälkeen Saksa viipymättä jatkoi valtauksiaan. Keväällä 1884 Afrikkaan lähetettiin tunnettu löytöretkeilijä t:ri Nachtigall. Saksalaiset kauppiaat ja lähetyssaarnaajat olivat jo olleet vilkkaassa toimessa Guinean lahden rantamilla, jonne oli sekä brittiläisen että Ranskan suojeluksen alaisiin ja kenenkään valtaamattomiinkin seutuihin perustettu saksalaisia viljelysasemia. Togo oli semmoinen maa, jota ei vielä kenkään ollut anastanut, ja sen kuninkaan kanssa Nachtigall teki sopimuksen, jonka kautta tämä maa joutui Saksan suojelusvallan alaiseksi. Vähän myöhemmin Saksa anasti Kamerunin. Englannin hallitus havahtui näistä anastuksista, mutta ei enää voinut pelastaa kumpaakaan maata. Kameruniin Englannin asiamies saapui viikkoa liian myöhään, mutta Nigerin suistamon ja sen länsipuolella olevan Lagos maan hän vielä sai pelastetuksi.

Ranska solmi samoihin aikoihin uutteraan sopimuksia maanpäälliköiden kanssa levitelläkseen vaikutusvaltaansa Länsi-Afrikassa. Pohjoisesta ja etelästä päin edeten se saavutti Timbuktun ja katkaisi sekä englantilaisten että saksalaisten takamaat. Englantilaiset kuitenkin ennättivät pelastaa kaikki maat Nigerin alijuoksun ympärillä aina Sokotoon ja Bornuun saakka, ja niistä muodostettiin Nigeria, Afrikan kaikkein kukoistavimpia siirtomaita. Näiden seutujen tuottava kauppa oli jo vuosikymmeniä ollut englantilaisten käsissä.

Pohjois-Afrikassa Ranska v. 1881 valtasi Tunesian Italian vastaväitteistä huolimatta, vaikka italialaiset jo olivat saaneet tässä maassa pysyvän jalansijan. Egypti oli jonkun aikaa Ranskan ja Englannin yhteisen holhouksen alaisena, kun tämä maa Ismail pashan tuhlauksien kautta oli joutunut vararikon partaalle, mutta kun Ranska v. 1882 kieltäytyi ottamasta osaa Arabi pashan kukistamiseen, jäi Egypti Englannin suojelusvallan alaiseksi.

Itä-Afrikassa Saksa valmisteli Sansibarin sulttaanin vaikutusvallan alaisten mannerseutujen anastamista ja toimi niin salassa, ettei Euroopassa osattu arvatakaan sen aikeita. Alussa vuotta 1884 muodostettiin toimitarmoinen saksalainen siirtomaaseura, jonka toimesta Sansibariin saman vuoden marraskuussa, yksitoista päivää ennen Berliinin konferenssin alkamista, saapui kolme koneenkäyttäjiksi pukeutunutta saksalaista, joista yksi oli t:ri Karl Peters, tunnettu löytöretkeilijä. Näiden matkatavarat olivat etupäässä Saksan lippuja ja valmiita sopimuskaavoja, ja niillä he aikoivat ottaa Saksan haltuun Sansibarin koko mannerrannan takamaineen huolimatta siitä, ettei Saksan hallitus suinkaan suosinut heidän yritystään. Peters seuralaisineen solmi sopimuksensa samaan aikaan, jolloin valtain edustajat Berliinissä pohtivat suurjaossa noudatettavia perusteita, ja Saksan lippu liehui siten kaikkialla tällä rannikolla, jota Englanti oli vanhastaan omanaan pitänyt, vaikk'ei se sitä ollut nimenomaan vallannut.

Italia oli jo v. 1870 hankkinut Punaisen meren kaakkoispäässä hiiliaseman, josta v. 1882 tuli varsinainen siirtomaa. Danakil maan hallitsija asetti alueensa Italian suojeluksen alaiseksi.

Tällä kannalla olivat Afrikan maanomistusolot, kun Berliinin Afrika-konferenssi kokoontui marraskuun 15:ntenä v. 1884. Tämä valtain kokous käsitteli etupäässä Kongon asioita, kaupan vapautta tällä joella ja sen syrjäjoilla, orjakaupan kukistamista, Nigerin laivakulkua ja määritteli ohjeet, miten on tulevaisuudessa meneteltävä Afrikan rantoja vallattaessa. Konferenssin aikana kuningas Leopold sai vallat yksitellen tunnustamaan Kongon vapaavaltion.

Varsinainen suurjako tapahtui sopimuksien kautta, joita yksityiset vallat tekivät toistensa kanssa.

Suur-Britannia ja Saksa määrittelivät v. 1890 vaikutusalueittensa rajat
Itä-, Länsi- ja Lounais-Afrikassa. Saksa tunnusti Sansibarin saaren
Englannin suojelusvallan alaiseksi siitä hyvästä, että Englanti sille
luovutti Helgolannin.

Samana vuonna Ranska Suur-Bntannian kanssa tekemänsä sopimuksen kautta sai tunnustetuksi suojelusvaltansa Madagaskarin yli ja vaikutusvaltansa Saharassa ja samoin Suur-Britannia Nigerin ja Tshad järven väliset maat alueekseen.

Seuraavana vuonna Suur-Britannia ja Portugal tekivät keskenään sopimuksen, jonka kautta sisämaa Angolan ja Mosambikin portugalilaisten alueitten välillä tunnustettiin brittiläiseksi.

Saksa ja Ranska tekivät v. 1894 keskenään sopimuksen, jonka kautta Keski-Sudan jäi Ranskalle, niin että tasavalta sai Pohjois-Afrikasta yhtenäisen maa-alueen Ranskan Kongoon saakka.

Suur-Britannia ja Italia rajoittivat v. 1891 tarkemmin alueittensa rajat Itä-Afrikassa.

Suur-Britannia ja Ranska määrittelivät alueittensa rajat Tshad järven länsipuolella ja seuraavana vuonna Ranska tunnusti Niilin laakson latvapuolen brittiläiseksi vaikutusalueeksi.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina Suur-Britannia vihdoin sodan kautta pakotti molemmat buuritasavallat luopumaan itsenäisyydestään. Italia riisti sodan kautta Turkilta Tripoliin, Ranska on vallannut Marokon. Näin on Afrika melkein kauttaaltaan jaettu Euroopan valtain kesken — ainoat itsenäiset valtiot ovat Abessinia ja pieni Liberia, — mutta tulevaisuus on osoittava, onko tämä jako pysyväinen. Maailmansodassa englantilaiset, ranskalaiset, belgialaiset ja portugalilaiset sekä Etelä-Afrikan Unionin joukot valtasivat vv. 1916—17 Saksan kaikki afrikkalaiset siirtomaat. Versaillesin rauhanteossa määrättiin Kamerunista suurin osa Ranskalle, loput Englannille. Saksan Itä-Afrikka joutui Englannille. Saksan Lounais-Afrikka on ollut v:sta 1919 Kansainliiton ylivallan alaisena.

Löytöretket olivat johtaneet maananastuksiin Mustien maanosassa ja sen lopulliseen jakoon. Tämä jako vuorostaan edisti tehokkaasti löytöjen jatkamista ja parantamalla matkustajien turvallisuutta avasi suurimman osan Afrikkaa perusteellisemmalle luonnontieteelliselle ja kansatieteelliselle tutkimukselle. Seuraavassa luomme lyhyen silmäyksen Afrikan tutkimuksen uusimpiin tuloksiin.

Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.

Khartumin valloituksen jälkeen Englannin hallitus toistaiseksi jätti Sudanin oman onnensa nojaan, toivoen sen menetyksen ja Gordonin kuoleman olevan helpomman kostaa, kun mahdilaisuus oli jonkun verran menettänyt uskonnollisen kiihkon ensi hurmaa ja epäsopu kaliifin valtaa heikontanut.

Alussa vuotta 1896 se vihdoin piti aikaa otollisena ja Egyptissä alettiin valmistella suurta retkikuntaa Sudanin takaisin valloittamiseksi. Egyptin armeija oli sillä välin englantilaisten johdolla kokonaan uudistettu, niin että se, englantilaisilla joukko-osastoilla vahvistettuna, näytti olevan tehtävänsä tasalla. Yrityksen johto uskottiin Egyptin armeijan ylipäällikön eli sirdarin, myöhemmin niin suurta kuuluisuutta saavuttaneen kenraali Kitchenerin käsiin. Kitchener oli jo ollut majurina mukana kenraali Wolseleyn sotaretkeltä Gordonin ja Khartumin pelastamiseksi.

Maa-armeija nousi verkalleen pitkin Niilin laaksoa. Joella sen apuna oli uusia suuria tykkiveneitä, jotka kappaleisiin hajoitettuina kuljetettiin Wadi Halfaan, Niilin toisen kosken yläpuolelle, ja siellä koottiin. Niiden avuksi kuljetettiin kosken niskaan seitsemän kuormahöyryäkin. Wadi Halfasta rakennettiin Dongolaa kohti rautatie Niilin itärannalle. Ensimmäinen tappelu oli kesäkuun alussa Wadi Halfan eteläpuolella, jossa Kitchener yllätti 3000 dervishiä; näistä jäi 2000 kaatuneina tai haavoittuneina tappotanterelle. Tappelu oli esimakua uuden ylipäällikön perusteellisesta työstä. Syyskuussa hänen armeijansa oli kolmannella koskella ja pian sen jälkeen hän saattoi vallata Dongolan melkein miekan iskutta.

Ennenkuin lopullinen marssi Khartumia vastaan alkoi, tuotiin koskien yläpuolelle vielä kuusi tykkivenettä ja Wadi Haitasta alettiin rakentaa Niilin suuren mutkan poikki, erämaan kautta Abu Hamediin, rautatietä, joka edistyi niin nopeaan, että parhaimpina päivinä kiskotettiin puolenkymmentä kilometriä. Linjalla löydettiin monesta kohdasta vesikerroksia, joihin porattiin arteesisia kaivoja. Elokuussa armeijan etujoukot valloittivat Abu Hamedin. Maaliskuussa 1898 oli englantilais-egyptiläinen armeija Berberin eteläpuolella ja tykkiveneet retkeilivät jo Khartumin läheisyyteen, eristäen kaliifin pohjoisen armeijan pääjoukosta ja anastaen Metemmehin luona sen varastot.

Huhtikuun 8:ntena lordi Kitchener sitten kävi kaliifin alapäällikön Mahmudin kimppuun, joka oli leiriytynyt Atbaran varrelle, lähelle sen suuta. Mahmudilla oli 14,000 miestä, joista 40 minuuttia kestäneen tappelun jälkeen — lopulta taisteltiin pistimillä — 3000 makasi varustuksineen kuolleina tai haavoitettuina ja 3000 otettiin vangiksi. Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, joista englantilaisten joukkojen osalle tuli 100.

Omdurmanin tappelu.

Kitchener peräytyi sitten Berberiin odottamaan Niilin tulvaa, ennenkuin hän lähti Khartumia ja Omdurmania vastaan etenemään. Lisäväkeä saatuaan hänellä oli 22,000 miestä. Tykkiveneet jo pommittivat ja hävittivät Khartumin varustuksia. Kaliifilla oli Omdurmanissa 40,000 miestä, jotka enimmäkseen olivat aseistetut englantilaisilla remingtonkivääreillä, ynnä muutamia kymmeniä tykkejä, joihin Omdurmanissa oli valmistettu ammuksia.

Se musertava tappio, jonka dervishiarmeija Omdurmanin edustalla kärsi, johtui suureksi osaksi taikauskosta. Slatin pasha (vert. III, s. 394), joka oli päässyt Omdurmanista karkaamaan ja nyt oli valloitusarmeijan mukana ylipäällikön esikunnassa, oli vankina ollessaan kuullut kaliifille ennustetun, että Omdurmanin edustalla, sen pohjoispuolella, kerran tuhottaisiin vihollisarmeija, mutta että voitto oli mahdollinen saavuttaa vain siten, että dervishit tekivät hyökkäyksen. Slatinilla oli Omdurmanissa luotettavia tuttavia ja näiden avulla onnistui hänen saada joku muistuttamaan kaliifille tätä ennustusta. Kaliifi toimi sen mukaan.

Kaliifi järjesti armeijansa viiden kilometrin päähän Omdurmanista pohjoiseen, Niilin länsirannalle. Englantilais-egyptiläinen armeija asettui syyskuun 1:senä 1898 leiriin kuusi kilometriä pohjoisemmaksi Niilin rannalle, selkä jokea kohti. Jo kuuden aikaan aamulla koko mahdilaisarmeija lähti liikkeelle hyökätäkseen sen kimppuun. Dervishit etenivät nopeaan hyvin järjestetyssä linjassa, 150 emiiriä edellä valkosinisiä lippuja kantaen.

Englantilais-egyptiläinen armeija odotti rauhallisesti vihollisen hyökkäystä. Jo 2000 metrin päästä alkoivat englantilaiset ja egyptiläiset joukot ampua yhteislaukauksia ja pikatykit ja konetykit avasivat tulen. Ampuminen oli niin kiivasta, että kiväärit kuumenivat ja rintaman täytyi vaihtaa kiväärinsä reservin kivääreihin. Mahdilaisten rivit alkoivat horjua, mutta pysyivät kuitenkin koossa. Sitten ne viideksi minuutiksi pysähtyivät — ja alkoivat sitten murhaavan tulen saattamina peräytyä. Ei millään kohdalla dervishien rintama päässyt 600 metriä lähemmäksi. Kaliifin sivustahyökkäys, johon otti osaa 13,000 miestä, menestyi aluksi paremmin, mutta torjuttiin lopulta sekin.

40,000 miehen suuruisesta mahdilaisarmeijasta jäi tappotanterelle 11,000 kaatunutta, 16,000 haavoittunutta ja 4000 otettiin vangiksi. Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, josta luvusta 50 kaatui. Dervishit ampuivat kauttaaltaan yli.

Tämän perinpohjaisen voiton jälkeen sirdar vastarintaa tapaamatta marssi kalifin pääkaupunkiin Omdurmaniin„ joka oli vastapäätä Khartumia Niilin länsirannalla ja oli jo kasvanut siksi suureksi, että siinä oli 20,000 asukasta. Useita eurooppalaisia vapautettiin sotavankeudesta. Kaliifi oli käyttänyt heitä rakennusmestareina, ruudinvalmistajina y.m. toimiin, mikä mihinkin kykeni, mutta kaikki he olivat olleet kamalan pahoinpitelyn alaisia. Mahdin hauta avattiin ja hävitettiin ja hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka hajoitettiin Niiliin.

Kaliifi itse pääsi tuhannen miehen keralla pakenemaan, mutta seuraavana talvena hänet Kordofanissa saatiin kiinni ja syntyneessä tappelussa hän kaatui, pyhä lippu kädessään ja viimeiseen saakka luottaen siihen, että hän oli haavoittumaton.

Kun myöhemmin Osman Dignakin, joka oli ollut mahdilaisuuden päätuki Punaisen meren puolessa, voitettiin, oli mahdilaisuus perin pohjin kukistettu ja Sudanin hallintoa saatettiin ruveta järjestämään uudelle kannalle. Kitchenerin suunnitelman mukaan ryhdyttiin Khartumia rakentamaan uudelleen ja nykyjään siinä on paljon kauniita uudenaikaisia kivirakennuksia. Maakunnat alkoivat mahdilaisuuden kukistumisen jälkeen vaurastua ihmeteltävän nopeaan ja kaiken kaikkiaan on englantilais-egyptiläinen Sudan Omdurmanin valloituksen jälkeen kehittynyt monipuolisesti ja nopeasti.

Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.

Abessiniassa vallitsi englantilaisten sotaretken jälkeen kauan sisällinen sota ja anarkia. V. 1871 yhdisti kuitenkin Tigren kuningas koko maan valtansa alle, ottaen nimekseen Johannes. Ensi työkseen hän voitti egyptiläisen armeijan, joka tanskalaisen everstin Arendrupin johdolla Massovasta marssi maata valloittamaan. Negus Johanneksen vallan ollessa ylimmillään anastivat italialaiset Massovan, jonka johdosta negus otti vangiksi Italian lähettilään ja syntyi sota. Kun Dogalin luona 500 miehen italialainen osasto oli tuhottu tammikuussa 1887, lähetettiin Italiasta Eritreaan, jonka nimen Punaisen meren rannalla oleva uusi siirtokunta oli saanut, 18,000 miestä. Negus kokosi näitä vastaan 100,000 miestä, mutta kun samalla dervishit hyökkäsivät hänen kimppuunsa, täytyikin hänen kääntää voimansa heitä vastaan. Hyökätessään Metemmehin luona dervishien linnoitettua leiriä vastaan negus kaatui ja hänen suuresta armeijastaan jäi 30,000 miestä tappotanterelle.

Shoan kuningas Menelik, joka perimätiedon mukaan polveutui Saban kuningattaresta ja kuningas Salomosta, yhdisti nyt koko Abessinian valtansa alle. Menelik oli ollut italialaisten ystävä heidän taistellessaan Johannesta vastaan ja hän suostui nyt rauhaan, joka oli Italialle siksi edullinen, että he saattoivat käsittää sen suojelusvallaksi Abessinian yli. Mutta saatuaan hankituksi riittävästi uudenaikaisia sotatarpeita Menelik tekikin kokokäänteen ja vaati maansa täydellisen itsenäisyyden tunnustamista. Seuraus oli sota.

Abessinian armeija oli koottu Tigre maakunnan pääkaupunkiin Aduaan ja sitä vastaan marssi kenraali Baratieri, italialaisen armeijan ylipäällikkö. Ensimmäisessä tappelussa, tammikuussa v. 1895, italialaiset säilyttivät asemansa, vaikka kärsivätkin tuntuvan mieshukan, ja saivat siten Tigren ylämaassa pysyvän jalansijan. Maaliskuussa he valtasivat Aduan, joka on lähes 2000 metriä korkealla merenpinnasta, joten seudun ilmasto oli erittäin terveellinen. Parikymmentä kilometriä siitä länteen on Aksum, Abessinian ikivanha kulttuurikeskus ja yhä vieläkin sen uskonnollinen keskuspaikka (vert. I, ss. 146, 191, 194, 291). Aduasta ja Adigratista italialaiset etenivät vielä 80 km kauemmaksi etelään Makalleen, rakentaen sinnekin linnan ja vahvistaen muutenkin kaikin tavoin valloituksiaan. Joulukuussa v. 1895 kenraali Baratierilla oli Eritreassa 14,000 miestä, joista kuitenkin vain 2800 oli italialaisia.

Menelik lähti nyt joukkoineen liikkeelle Shoasta ja piiritti italialaisten linnoitukset. Suuri ylivoima tuhosi ensinnäkin majuri Tosellin johtaman pataljoonan, joka oli kauimpana etelässä. Kenraali Arimondi peräytyi Makallesta ruokatavarain puutteen vuoksi,, jättäen sen linnaan vain yhden pataljoonan; abessinialaiset heti piirittivät linnan. Italialaisten muutkin linnat joutuivat mitä vaikeimpaan tilaan, etupäässä ruokatavarain puutteen vuoksi, joka kävikin italialaisten koko sodankäynnille kohtalokkaaksi. Italian hallitus tiesi nämä puutteet ja oli valmis lähettämään apua, mutta ylipäällikön vitkastelu pilasi kaikki. Tammikuussa 1896 Makalle antautui vedenpuutteen vuoksi, mutta sai erittäin kunnialliset ehdot.

Menelik johti sitten sotaa edelleen sangen taidokkaasti, koettaen ensinnäkin kiertää Adigratin, jossa Baratierin pääasemat olivat. Baratieri epäröi, taistellako vai eikö. Ruokavarain vähyyden vuoksi täytyi annoksia yhä pienentää.

Aduan tuhoisa taistelu.

Kaikkiaan oli Baratierilla siihen aikaan 20,000 miestä, joista toinen puoli oli italialaisia. Helmikuun viimeisenä päivänä hän lähetti kenraali Albertonen brigaadin hyökkäämään Aduaa vastaan, jonka Menelik oli vallannut, mutta kenraali erehtyi tiestä ja seuraus siitä oli, että hänen joukkonsa saarrettiin ja lyötiin hajalle. Melkein yhtä huonosti kävi toisen brigaadin, jonka Baratieri lähetti edellisen avuksi, eikä hän vielä ollut saanut tarkkaa käsitystä tapahtumista, ennenkuin hänen molemmat viimeisetkin brigaadinsa joutuivat saarroksiin, ja saivat kestää ankaria hyökkäyksiä edestä, sivulta ja takaapäin. Vaikka italialaisten voimakas tykistö tuhosi paljon hyökkääjiä, tulvi kaatuneitten sijaan yhä uusia. Baratierilla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä peräytymään ja peräytyminen tuota pikaa muuttui hurjaksi paoksi, jota Baratierin mieskohtainen urhoollisuus ei kyennyt pysäyttämään. Kaikki tykit menetettiin viholliselle. Lopulta ylipäällikkö kenraaleineen pakeni kaikkia muita nopeammin, ratsastaen pysähtymättä 70 kilometriä ja näkemättä kahteen päivään armeijaansa. Vain puolet upseereista ja 4300 miestä koko armeijasta pelastui, loput, 15,400 miestä, kaatui tai joutui vangiksi.

Tämä oli ehkä suurin tappio, mitä vielä milloinkaan eurooppalainen armeija oli Afrikassa kärsinyt. Kenraali Baldisserra, joka Baratierin jälkeen sai ylijohdon ja kahta vertaa enemmän väkeä kuin edeltäjänsä, säilytti kuitenkin rannikon Italialle. Mutta Italian täytyi, pelastaakseen sotavangit, tehdä rauha, jossa Abessinian itsenäisyys tunnustettiin, jota paitsi Italian täytyi maksaa suuret lunnaat.

Vielä paremman turvan kuin voitto italialaisista soi Abessinialle Englannin, Ranskan ja Italian välinen sopimus, joka takaa maan itsenäisyyden. Englannin kanssa tekemänsä erikoissopimuksen kautta Abessinia muun muassa on sitoutunut olemaan patoamatta Sinistä Niiliä, joka voisi Egyptiltä riistää sen tulvan.

Somaliniemimaa.

Somaliniemimaa, joka käsittää maan Abessinian vuorimaan ja Intian meren välillä, päättyy uloinna jylhään kallioniemeen, jota somalit sanovat Jirdif niemeksi. Tuulien ja merenvirtausten vuoksi tämä niemi on vanhastaan ollut merenkulkijan kammo, jonka vuoksi portugalilaiset alkoivat sitä sanoa Kap Guardafuiksi, varottavaksi, vaaralliseksi niemeksi. Syvä meri aaltoilee sen juurelle saakka, tyrskyen lähes 300 metrin korkeuteen kohoavia kallioseinämiä vastaan.

Se kolmiomainen niemimaa, joka tästä nokasta alkaa, on yhä vielä asukkaittensa vihamielisyyden vuoksi Afrikan tuntemattomimpia osia, mutta historiassa sen maine siitä huolimatta ulottuu harmaimpaan muinaisuuteen saakka, sillä sitä on arveltu egyptiläisten Print maaksi (vert. I, st. 15—16) ja sieltä myöhempi vanha aika luulon mukaan toi ne monenlaiset hajusteet, joilla niihin aikoihin ruhtinaitten ja ylhäisten hoveissa oli niin suuri merkitys. Niemimaan länsiosa — Hand eli »kivetön maa» —- on ruohoista, itäosa taas karua ja kivistä, jonka vuoksi asukkaat sitä sanovat Nogaliksi eli »kivimaaksi-. Näiden molempain alueitten välillä on Lgadine ylänkö, joka kohoaa keskimäärin 1000 m merestä. Sadeajan jälkeen sillä jonkun aikaa vihannoi niukka arokasvullisuus, muutoin se on kuivaa erämaata. Vedenjakaja on pohjoisreunalla, mutta suurinkin joki, Vebi Shebejii, ehtyy hiekkaan, ennenkuin se ennättää mereen. Sen rannalla on Barri, niemimaan suurin asutuskeskusta. Toinen joki, Jub, on nykyjään Italian ja Englannin alueitten välisenä rajana.

Läntisessä, hedelmällisessä osassa asuvat gallat, kaunista, pronssiväristä kansaa, jolla on pitkät hiukset. Niemimaan itä- ja pohjoisosissa asuvat danakilit ja somalit, jotka ovat tunnetut vihamielisyydestään ja villiydestään. Maansa karuuden vuoksi he eivät voi pitää muita kotieläimiä kuin lampaita ja vuohia, jota vastoin gallat viljelevät maata, pitävät nautakarjaa ja ovat vierasvaraisempia muukalaisia kohtaan.

Sukujuureltaan nämä kansat ovat hamilaisia, mutta niihin on sekaantunut paljon sekä arabialaista että neekeriverta. Kieli on hamilainen. Uskonnoltaan kaikki niemimaan kansat nykyjään ovat muhamettilaisia.

Rauniot, joita on löydetty niemimaan eri osista, osoittavat, että siellä todella on ennen muinoin vallinnut nykyistä korkeampi sivistys. Useat näistä raunioista ovat luultavasti arabialaisten rakennuksia, mutta on paljon vanhempiakin, jotka perimätiedon mukaan ovat sen kansan rakentamia, joka asui maassa ennen galloja. Hakattuja, ruohojen peittämiä kiviä on säännöllisissä latomuksissa, solia hallitsevilla kukkuloilla on jäännöksiä vanhoista varustuksista, ja siellä täällä on muinaisten vesisäiliöitten jäännöksiä. Otaksutaan muhamettilaisten valloittajain hävittäneen tämän vanhan sivistyksen. Ennen sitä luullaan väestön tunnustaneen Abessiniasta saamaansa rappeutunutta kristinuskon muotoa.

Somalimaan tutkiminen alkoi jälkeen vuoden 1839, jolloin Englanti valtasi Adenin. Adeniin suuntautui nimittäin vastapäisen Afrikan rannikon kauppa. Somalimaan rannikon kartoittivat etupäässä Intian laivastossa palvelevat englantilaiset upseerit, ja Adeniin majoitetun intialaisen armeijanosaston upseerit — englantilaisia tietenkin hekin — tekivät niemimaalle ensimmäiset tutkimusretket. Ensimmäisten joukossa olivat Burton ja Speke, joiden vaarallisesta retkestä (v. 1854) jo olemme maininneet (III, s. 356). Sen jälkeen kului parikymmentä vuotta, ennenkuin yrityksiä jatkettiin. Kun Egypti v. 1875 anasti Berberan, nyk. brittiläisen Somalirannan suurimman kaupungin, tehtiin sisämaahan jälleen montakin matkaa. Vedettömän Handin poikki kulkiessaan menetti monikin matkustaja henkensä. V. 1883 kulki eräs englantilainen retkikunta Berberasta Vebi-Shebejiin saakka ja palasi onnellisesti takaisinkin. 1890-luvulla tekivät useat italialaiset matkustajat pitkiä retkiä Somalimaan eri osiin. Ruhtinas Ruspolin surmasi Gallamaassa elefantti. Vv. 1894—95 ja 1899—1900 amerikkalainen Donaldson Smith tutki Somalimaan eteläosia, matkustaen koko niemimaan poikki. Samalla vuosikymmenellä maanasukkaat murhasivat Vittorio Bottegon, erittäin ansiokkaan italialaisen matkustajan, ja vähän myöhemmin erään hänen matkakumppaneistaan. Monta muuta ansiokasta retkeä on myöhemmin tehty niemimaahan ja niihin seutuihin, jotka sen yhdistävät Afrikan runkoon, niin ettei Somalimaan kartassa nykyjää ole montakaan aivan valkoista kohtaa. Koko joukon ovat maantuntemusta edistäneet suurriistankin ampujat, jotka niemimaalla ovat käyneet. Somalimaa on varsinkin jalopeuranmetsästyksen luvattu maa.

Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.

Nuorella Kongo-valtiolla oli alun pitäen paljon sekä sisällisiä että ulkonaisia vaikeuksia voitettavanaan. Rajarettelönsä Ranskan kanssa se kuitenkin sai jotakuinkin tyydyttävästi sovituiksi ja Suur-Britannian suostumuksella väliaikaisesti kappaleen maata, joka ulotti sen alueen Niilin latvoille saakka. Enemmän huolta oli sisällisistä vaikeuksista.

Arabialaiset, joitten hallussa oli Stanley-koskien ja Tanganjikan välinen maa, alkoivat piankin ankarasti vastustaa nuoren valtion viranomaisia, nämä kun aikoivat kääntää länteen päin kaupan, jonka valtasuunta ennen oli ollut itäinen, ja kokonaan hävittää orjakaupan. Ilmisotaan ryhdyttyään arabialaiset v. 1886 hävittivät Staanley-koskien aseman ja sota näytti välttämättömältä, mutta Stanleyn ehdotuksesta päästiin pulasta sillä kertaa siten, että Tippu Tip, arabialaisten johtaja, otettiin tämän aseman päälliköksi. Viisi vuotta asiat pysyivät tällä kannalla ja niiden kuluessa belgialaiset perustivat linnoitettuja leirejä Kongon suurien syrjäjokien Sankurun, Lomamin ja Aruwimin, rannoille. Nämä varustukset huolestuttivat siinä määrin arabialaisia, että he päättivät alkaa uuden yleisen sodan, ennenkuin eurooppalaisten valta kasvaisi liian suureksi. V. 1892 he Lomamin latvoilla murhasivat useita belgialaisia ja se oli taistelun alku. Onneksi kuitenkin Kongon alijuoksulla samaan aikaan oli valmiina melkoinen belgialainen retkikunta, jonka piti valloittaa kuparimaa Katanga, ja tämä paroni Dhanisin johtama retkikunta lähetettiin paikalla arabialaisia vastaan. Monta ottelua taisteltiin ja Njangve ja Kasongo, arabialaisten vahvimmat linnat, valloitettiin, arabialaisten mahti murrettiin ja monet heidän johtajistaan surmattiin. Njangve ja Kasongo, jossa oli 60,000 asukasta, hävitettiin ja ne menettivät vuosikymmeneksi kaiken merkityksensä, ja kauppa, joka siihen saakka oli kulkenut Tanganjikan poikki Sansibariin, kääntyi nyt Stanley Pooliin ja Atlantin merelle. Belgialaisten oli voitostaan suureksi osaksi kiittäminen maanasukkaita, jotka ilomielin auttoivat heitä orjastajia vastaan.

Lopulla vuotta 1896 Kongolta lähetettiin kaksi suurta retkikuntaa ottamaan vapaavaltion haltuun Ladon alue Niilin yläjuoksun varrella. Toinen joukko, johon kuului 700 miestä, saapuikin perille ja anasti maan, voitettuaan mahdilaiset, jotka kavalan yöllisen hyökkäyksen kautta koettivat sen äkkiarvaamatta tuhota. Toinen joukko, jota paroni Dhanis komensi, oli paljon suurempi, siihen kun kuului 3200 miestä. Väki oli suureksi osaksi bateteleja, Lualaban ja Lomamin välillä asuvaa kansaa, joka on koko Kongo-alueen sotaisinta. Mutta helmikuussa 1897 sen keskuudessa syttyi kapina. Useita valkoisia upseereja surmattiin, Dhanis itse, joka johti jälkijoukkoa, töin tuskin pelastui. Kapinallisia oli parituhatta miestä ja näillä oli hyvät aseet ja runsaasti ampumavaroja. Retkikunta oli kapinan syttyessä Uelle joen yläjuoksulla ja sieltä kapinoitsijat kulkivat Stanley-koskien asemaa vastaan, joka oli heidän kotomatkansa varressa; mutta kun tämä oli hyvin varustautunut heitä vastaanottamaan, poikkesivat he itää kohti ja samoilivat ja ryöstivät sitten puolentoista vuotta Tanganjikan ja Albert Njansan välisiä maita. Monessa tappelussa kapinoitsijat kärsivät suuria tappioita, mutta siitä huolimatta ei heitä voitu täydelleen kukistaa. He anastivat Tanganjikan pohjoispäässä Uvira nimisen aseman, voittivat parinsadan miehen osaston, joka lähetettiin heitä vastaan Manjemasta Kabambaren asemalta (Lukugan rannalta) ja sitten monen tuiman tappelun jälkeen vihdoin valloittivat mainitunkin aseman. Kabambaren puolustajista kaatui parisataa miestä, useita valkoisia upseereja näiden joukossa. Kongovaltion hallituksen täytyi nyt ryhtyä ponteviin toimiin ja lopun lopuksi kapina kukistettiin.

Kongon, Sharin ja Benuen välinen suuri maa-alue pysyi verraten kauan tutkimattomana, vaikka ympärillä olevien seutujen tunnetuiksi tulemisen jälkeen oltiinkin selvillä siitä, ettei tästä seudusta löydettäisi suurta jokea eikä vuoristoakaan. Tärkein tehtävä siellä oli vedenjakajan selville saaminen. 1890-luvulla ja edellisen vuosikymmenen lopulla retkeili tällä alueella kuitenkin useita matkustajia ristiin rastiin ja näiden retkien tulos oli varsinkin Kamerunin ja Ranskan Kongon alueitten tarkempi rajoittelu.

Ranskalainen Gentii nousi Ubangia pienellä höyrylaivalla niin korkealle, että hän saattoi vetää sen vedenjakajan poikki Shariin ja marraskuussa 1897 laskea Sharia Tshad järveen. Niin matala on näiden jokien välinen kynnys.

Ranskalainen Marchand v. 1898 retkeili näiden maitten kautta Bahr-el-Gasalin alueelle aivan tuntemattomia teitä, aikoen anastaa Niilin latvaseudut, ennenkuin englantilaiset ehtivät sinne Egyptistä käsin. Lordi Kitchener kuitenkin sai samoihin aikoihin mahdilaisista suuren voittonsa ja valloitti takaisin Khartumin ja niin hänelle kävi mahdolliseksi sodan uhalla karkoittaa ranskalaiset Niilin latvoilta. Kongon, Bahr-el-Gasalin, Sharin ja Benuen välinen alue on yleensä yksitoikkoista maata, jossa ei ole suurempia korkeuksia, ja se on enemmän kuivanluontoista kuin kosteata.

Kongometsän läpi, jossa Stanley oli vähällä menehtyä ja jossa myöhemmin Emin pasha murhattiin, matkusti v. 1894 kreivi Götzen. Hän löysi muun muassa Kivu järven ja sen pohjoispuolella olevat tulivuorimaisemat, jotka jo edelliset matkustajat olivat nähneet etäisyydestä.

Itä-Afrikka.

Thomsonin matka Elgonille.

Viktoria Njansan itäpuolisten maitten kautta matkusti ensimmäisenä 1880-luvulla skotlantilainen Josef Thomson. V. 1879 hän oli tehnyt retken Njassa järvelle ja sieltä tuntemattomia teitä Tanganjikalle ja palannut, sen eteläpäätä tutkittuaan, Taboran kautta Sansibarin rannikolle.

V. 1882 hän tunkeutui sotaisten masaitten maahan, jossa ei ainoakaan eurooppalainen ollut vielä käynyt Kilimandsharoa kauempana. Masaitten vihamielisyys teki matkan sangen vaikeaksi, mutta erinomaisen neuvokkaisuutensa ja urheutensa kautta Thomson suoriutui vaikeuksista menettämättä väkeä. Kilimandsharon pohjoispuolitse hän kulki Kenia vuorelle ja sen takana olevalle Baringo järvelle ja saapui sieltä joulukuussa 1883 Viktoria Njansalle. Viktoria Njansalta hän poikkesi mahtavalle vanhalle tulivuorelle Elgonille, joka järven pohjoispuolella kohottaa lakeaan yli lumirajan. Thomson oli ensimmäinen, joka kävi tällä vuorella, löytäen sieltä ihmeellisiä luolia, jotka näyttävät syntyneen jonkun muinaismeren aikoinaan aalloillaan huuhdellessa ja jäytäessä tämän vuoriston kupeita. Seudun asukkaat ovat kautta aikain käyttäneet niitä asuntoinaan. Paluumatkalla Thomson uudelleen poikkesi Baringo järvellä ja Eurooppaan palattuaan julkaisi matkakertomuksen, joka on Afrikan kirjallisuuden parhaita.

Thomson, joka oli geologi, matkusti myöhemmin Nigeriassa, Marokossa ja Etelä-Afrikassa. Huolimatta rohkeudestaan ja niistä vaarallisista maista, joiden kautta hän kulki, ei hän ollut syypää ainoankaan alkuasukkaan kuolemaan.

Nämä seudut edelleenkin houkuttelivat tutkijoita vaihtelevan maanlaatunsa, korkeitten vuoristojensa, suurien järviensä, maanvajoamisen kautta syntyneiden syvien hautasyvänteittensä ynnä myös asukkaittensa ja elimellisen elämänsä muitten ilmiöitten tautta.

Meyer Kilimandsharolla.

Kilimandsharon tutki tarkemmin Hans Meyer kuluneen vuosisadan molempina viimeisinä vuosikymmeninä. Hän nousi muun muassa sen korkeimmalle kukkulalle, joka on vanha tulivuoren keila. Ensimmäistä vaikutusta, minkä tämä mahtava vuori teki, hän kuvaa seuraavin kaunopuheliain sanoin: »Silmä oli päiväkausia harhaillut arojen ja ruohomaitten aavoilla, harmaanruskeilla tasangoilla, turhaan etsien taivaanrannalta toivotun vuoren ulkopiirrettä, se oli väsynyt ainaiseen yksitoikkoisuuteen. Erään maanaallon harjalta avautui silloin odottamatta ihmeteltävä panoraama. Edessämme lepäsi muutaman penikulman päässä vaalea, hohtava Dshipe järvi ja sen takana kohosivat Ugueno vuorten tummat rosoiset seinämät aina harmaihin laakapilviin saakka, ja oikealla näkyi keskialalla metsien tumma vyöhyt Lumi joen ja Tawetan laaksosta. Näiden metsien takana aro verkalleen kohosi ja autereisessa etäisyydessä sulautui mahtavan vuoriston tyveksi, joka kannatti arotasangosta 6000 metrin jättiläiskorkeuteen oikopäätä kumpuvaa Kilimandsharoa. Jotenkin selvään erotti sen leveän pilvikerroksen alta, joka piiritti vuoren keskiosaa, Dshagga maisemain metsäiset kunnaat, ja pilvien yläpuolelta, taivaan sinen sisästä, säteili ihmeellisen ylevä, häikäisevän valkoinen vuoren haahmo, ikäänkuin ilmestys toisesta maailmasta. Se oli Kibo, Kilimandsharon pääkukkula. Sen pienempi kaksoisveli, Mawensi, lymysi korkealle pullistuneen valkoisen kukkulapilven takana, ainoastaan koillinen rinne esiintyi pilvien alta laajakaarisena, kerrassaan rakennuksellisen säännöllisenä ääriviivana. Mitä vastakohtia tähän kuvaan sopusuhtaisesti sulautuikaan! Täällä alhaalla päiväntasaajan hehku ja troopillinen elämä, vieressämme alaston neekeri ja edessämme Tewaba metsän reunalla palmulehtoja. Tuolla ylhäällä napain hyinen ilma, mahtavan alppivuoriston kirkastettu rauha, ikuinen lumi sammuneitten tulivuorien päällä.»

Meyer tutki Kibon paria kilometriä leveän, aivan sammuneen kraaterin, sen jääpanssarin ja suuret jäävirrat, jotka länsirinteellä ulottuvat 4000 metrin korkeustasolle, mutta jotka ennen, arvatenkin jääkaudella, ovat ulottuneet vielä monta sataa metriä alemmaksikin.

Keniaa eli Kiliniagaa tutkivat v. 1888 unkarilainen kreivi Teleki ja itävaltalainen v. Höhnel, sekä 1890-luvulla englantilaiset Gregory ja Mackinder. Kenia on tosin 400 metriä matalampi Kilimandsharoa, mutta paljon laajempi. Sen kraateri on särkynyt ja rapautunut, mutta yhä vielä selvään huomattava ja jäätä täynnään. Kenialla on paljon pieniä, jään kovertamia alppijärviä, entisten jäävirtain kuljettamia paasia, moreeneja ja jäävirtain pyöristämiä kallioita. Nykyisin on Kenialla 15 glasieeria, jotka ulottuvat 5000 metrin korkeustasolle, mutta ennen on sen jääpeite ollut paljon mahtavampi.

Teleki ja Höhnel.

Teleki ja v. Höhnel retkeilivät Kenialta pohjoista kohti ja löysivät maaliskuussa 1888 suuren Rudolf eli Basso Narok järven, jonka olemassaolosta oli kuultu huhuja. Tämän hieman suolaisen, autioiden erämaiden ympäröimän järven eteläpäässä kohoo Lubburua niminen toimiva tulivuori, jonka 630 m korkean keilan päästä nousi sinikellertävää savua. Viimeinen purkaus näytti tapahtuneen parikymmentä vuotta takaperin ja seutu oli vielä ohuelta tuhkan peitossa. Donaldson Smithin käydessä paikalla seitsemää vuotta myöhemmin vuori syyti ilmaan paksuja savupatsaita ja yöllä näkyi hehkuva kajastus, mutta Cavendishin käydessä siellä pari vuotta tämän jälkeen Telekin tulivuori oli kokonaan kadonnut, hajalle räjähtänyt ja sen paikalla oli lakea laavatasanko. Jonkun verran etelämmäksi oli puhjennut uusi tulivuori, joka silloin vielä oli tuskin 50 metrin korkuinen. Samoilta seuduilta Cavendish löysi kuuman liejujärven ja toisen, noin 500 m korkean, aivan nuoren toimivan tulivuoren. Paljon muitakin tuliperäisiä ilmiöitä ovat eri tutkijat tavanneet Itä-Afrikan suuren vajontahaudan seuduilla, mikä vajontahauta ulottuu Kilimandsharon ohi etelää kohti, niin että Njassa järveä vielä voidaan pitää sen jatkona. Viisikymmentä kilometriä Rudolf-järvestä etelään Cavendish löysi melkoisen Sugota järven, joka siihen saakka oli ollut tuntematon. Vaikka nämä seudut ovatkin erämaanluontoisia, on luonto jokilaaksoissa kuitenkin sangen reheväkin ja vesissä on runsaasti krokotiileja, virtahepoja ja tavattoman, paljon lintuja, metsissä taas elefantteja, toisin paikoin karja miltei joka laaksossa, ja sarvikuonoja, leopardeja ja ruohoisilla mailla puhveleita ja antilooppeja sekä tavattoman runsaasti leijonia. Asukkaissa ilmenee suurta eroavaisuutta eri seuduissa, nämä maat kun ovat varsinaisten neekerien ja hamilaisen rodun sekoitusalueita.

Englantilaisten anastettua Ugandan tehtiin Rudolf-järven seuduille monta muuta matkaa, niin että ne nykyisin ovat verraten hyvin tunnetut. Löytöretkeilijäin ja valtiollisten asiamiesten jälkeen sinne löysivät urheilijat, jotka kulkivat kautta maan ristiin rastiin ja lisäsivät sen tuntemusta, vaikka tuskin niin paljoa, että se olisi korvannut heidän suurta ja hyödytöntä hävitystyötään luonnon vapaudessa eläväin riistalaumain keskuudessa.

Paitsi Rudolf-järveä tulivat tunnetuiksi sen läheisyydestä alkavan Sobatin latvat ja Omo joki, joka tuo järveen vettä Abessinian ylängöltä. Rudolf-järvi on laskuväylätön ja siitä syystä sen vesi on suolahkoa. Sen itäpuolella olevan Stefanie-järven rannalta Cavendish löysi ensimmäiset runsaat kivihiilikerrokset, mitä troopillisesta Afrikasta on tavattu.

Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.

Uganda [Nykyinen virallinen nimi on »Buganda» sillä niin asukkaat itse sanan lausuvat. Stanleyn sansibarilaiset kantajat jättivät alku-b:n pois, ja siitä maata ruvettiin »Ugandaksi» sanomaan. »Mtesa» kuninkaan nimi kirjoitetaan nykyjään »Mutesa».] on Stanleyn ja Mtesan aikojen jälkeen käynyt myrskyisempien vaiheitten kautta kuin moni muu Afrikan maa. Niiden maiden, jotka yhdistettiin brittiläiseen suojelusalueeseen, luullaan saaneen vallitsevan säätynsä pohjoisesta päin jo kolme tai neljä vuosituhatta takaperin, ja nämä valloittajat kuuluivat samaan hamilaiseen rotuhaaraan kuin vanhat egyptiläiset, gallat ja somalit. Ennen tuloaan olivat ne kuitenkin paljon sekaantuneet Niilin laakson neekereihin ja uusilla aloilla sekaantuminen jatkui Ugandan, Unjoron ja Nondin alkuasukkaitten kanssa. Hamilaiset toivat mukanaan egyptiläisen sivistyksen, karjaa, metallien käyttämisen ja savenvalamisen taidon sekä uudemman kivikauden muita sivistysalkeita. Yhteys Egyptin kanssa ei käynyt Niiliä pitkin, jonka suoseudut tekivät jokiliikkeen mahdottomaksi, vaan Elgon vuoriston ja Rudolf-järven ohi vanhaan Punt maahan. Tämä liike jäi kuitenkin aikain kuluessa kokonaan unohdukseen. Mutta Bugandaan, Unjoroon ja Ankoleen, Unjoron lounaispuolelle, perustetut valtakunnat pysyivät voimassa.

Mtesa kuningas pyysi Stanleyta toimittamaan maahansa kristittyjä lähetyssaarnaajia ja jo 1870-luvun jälkipuolella niitä alkoi saapua Englannista. Sansibarin arabialaisten toimesta oli muhamedinkin oppi tunkeutunut maahan ja Bugandasta tulikin pian ankarien uskonkiihkojen ahjo, etenkin kun vielä Algeriasta, saapui roomalaiskatolilaisiakin lähetyssaarnaajia. V. 1882 muhamettilaisuus pääsi voitolle ja katolilaiset joksikin aikaa lähtivät maasta pois. Pari vuotta myöhemmin Mtesa kuoli. Hänen loppuajallaan maan olot olivat suuresti muuttuneet: kaliko, ampuma-aseet ja miekka olivat tunkeneet tieltään alkuperäisen kuorikankaan ja keihään ja insinööri-lähetyssaarnaaja Mackay oli opettanut ugandalaiset korjaamaan aseita ja käyttämään eurooppalaisia työkaluja.

Mtesan poika Muanga, julma, heikko ja pahatapainen nuorukainen, jota arabialaiset yllyttivät lähetyssaarnaajia vastaan, päätti kerrassaan hävittää kristinuskon maastaan. Tässä päätöksessä häntä vahvisti kristittyjen valtiollistenkin anastuksien pelko sekä idässä että pohjoisessa. Hän murhautti englantilaisen piispa Hanningtonin, ennenkuin tämä oli vielä perillekään päässyt. Kun ranskalaiset lähetyssaarnaajat v. 1885 palasivat maahan, puhkesi kauan kytenyt tuli ilmiliekkeihin ja kristinuskoon kääntyneitä ugandalaisia alettiin polttaa. He kuolivat sankarillisesti, eikä kidutus eikä kuolema muuta vaikuttanut, kuin että kristinusko alkoi sitä nopeammin levitä. Muutamia lähetyssaarnaajiakin murhattiin. Muanga aikoi nyt houkutella kaikki kristityt ja muhamettilaiset erääseen saareen, jättääkseen heidät kaikki sinne nälkään kuolemaan, mutta tämä juoni paljastettiin ja suuttumus oli niin suuri, että Muangan täytyi paeta ja hänen vanhemmasta veljestään, Kivewasta, tehtiin kuningas. Eri uskontojen tunnustajat solmivat keskenään Jonkinlaisen rauhan, mutta pian muhamettilaiset tekivät salaliiton kristittyjä vastaan, murhasivat heidän päälliköitään ja yllätyksen kautta voittivat heidät. Kun Kivewa ei suostunut ympärileikkaukseen, karkoittivat muhamettilaiset hänet ja tekivät kolmannesta veljestä, Kalemasta, kuninkaan, sekä alkoivat pakottaa koko kansaa ympärileikkauttamaan itsensä, vaikka tätä tapaa Bugandassa katkerasti vihattiin. Brittiläinen ja ranskalainen puolue oli kumpikin paennut Ankoleen, jossa ne vähältä olivat joutua keskenään käsikähmään, mutta lopulta ne päättivät tehdä sovinnon ja ottaa Muangan takaisin kuninkaaksi. V. 1889 tämä vesitse palasi maahansa ja monen verisen tappelun jälkeen valloitti pääkaupunkinsa, kunnes taas joutui tappiolle ja Kalema muhamettilaisten kanssa valloitti pääkaupungin takaisin.

Kristityt pyysivät nyt apua Jacksonilta, joka oli melkoisen brittiläisen joukon kanssa saapunut Viktoria Njansan itärannalle, mutta tämän viivytellessä ja poiketessa pohjoiseen päin saksalainen t:ri Karl Peters tuli Jacksonin leiriin, luki hänelle osoitetut kirjeet, joissa Bugandan molemmat kristityt puolueet hänen ehtoihinsa suostuen hyväksyivät Englannin suojelusvallan, ja marssi itse kiiruumman kautta sinne, vallatakseen, maan Saksan haltuun. Ennen hänen tuloaan kristityt taas olivat karkoittaneet muhamettilaiset Unjoroon, jossa kuningas Kabbarega soi heille suojeluksen. Petersin jälkeen saapui Jacksonkin maahan ja sekasorto kävi niin suureksi, että sen ratkaisu saattoi tapahtua vain Euroopassa. Saksan ja Suur-Britannian v. 1890 tekemän sopimuksen kautta Buganda jäi Suur-Britannialle ja kapteeni Lugard tuli vielä samana vuonna ottamaan maan haltuunsa. Siellä oli kuitenkin ranskalainen — katolilainen — puolue päässyt valtaan, eikä se alussa aikonut tunnustaa Suur-Britannian yliherruutta, mutta lopulta se taipui, kun Lugard sai apua ja pikatykin. Vahvistaakseen asemaansa Lugard päätti tuoda Bugandaan ne sudanilaiset, jotka Emin ja Stanley olivat jättäneet Albert-järven eteläpäähän. Ankolen kautta marssien hän teki tämän maan kuninkaan kanssa sopimuksen, voitti Unjoron sotajoukon, joka koetti estää häntä kulkemasta maansa läpi, ja toi Bugandaan 8000 sudanilaista, miestä, naista, lasta ja orjaa, joita vielä johti eräs egyptiläinen upseeri. Tämä tapaus oli Bugandalle suuri onnettomuus, sillä sudanilaiset toivat mukanaan Kongon metsissä saamansa unitaudin, joka sitten kahdeksassa vuodessa tappoi Bugandassa neljännesmiljoonan ihmistä. [Tämä kamala tauti on loistauti, samoin kuin malariakin, sen levittäjä on tsetsekärpänen. Vaikka taudin ilmiöt nykyisin tunnetaankin, ei sitä vastaan ole vielä keksitty tehokasta parannuskeinoa.]

Alussa vuotta 1891 Bugandan pääkaupungissa murhattiin eräs protestantti, ja kuningas, ranskalaisen puolueen yllyttämänä, kieltäytyi syyllistä rankaisemasta, vaikka Lugard sitä vaati. Päinvastoin kuningas ranskalaisen puolueen keralla kävi brittiläisten kimppuun ja vaikka hän joutuikin tappiolle, alkoi siitä kuitenkin katkera sisällinen sota, sillä ranskalainen piispa kielsi kuningasta suostumasta brittiläisten tarjoamiin ehtoihin. Taisteltiin ja. retkeiltiin, mutta lopulta Muanga pääsi pakenemaan ranskalaisen puolueen luota, suostui brittiläisten ehtoihin, Suur-Britannian lippu nostettiin jälleen pääkaupungissa liehumaan ja vihdoin ranskalainenkin puolue suostui kunnialliseen rauhaan. Muhamettilaistenkin kanssa tehtiin sovinto.

Näin näytti kaikki kääntyvän parhain päin, mutta toden teolla uhkasikin suuri vaara sekä saavutettuja tuloksia, että kaikkia Bugandassa olevia valkoisia. Brittiläinen Itä-Afrikan komppania, jonka varoilla Lugard oli taistellut, päätti hylätä maan ja kutsui sieltä pois Lugardin joukkoineen. Tämä ei kuitenkaan totellut, vaan jätti väkensä sinne. Itse hän oikopäätä matkusti Englantiin asemaa selvittämään ja vaatimaan hallitusta ottamaan Bugandan haltuunsa. Yleinen mielipide pakotti hallituksen tähän suostumaan, vaikka vastaus alussa olikin epäävä. V. 1896 vaarat näyttivät voitetuilta ja rauhoitettu maa alkoi nopeaan edistyä. Sinne asettui eurooppalaisia kauppiaita, rakennettiin kunnollisia taloja, tehtiin teitä, kahvipensas tuotiin maahan, uusia teollisuudenhaaroja perustettiin. Uusia puulajejakin istutettiin. Meren rannalta alettiin rakentaa Viktoria Njansan rannalle rautatietä. Uskonnonopetus järjestettiin suvaitsevaisuuden pohjalle. Unjoro liitettiin Bugandaan.

Mutta jo seuraavana vuonna syttyi vaarallinen kapina, joka uhkasi hävittää kaikki nämä saavutukset. Sudanilaiset sotilaat, tyytymättöminä kohteluun ja palkkaansa, nousivat englantilaisia vastaan ja Muanga ja Kabbarega yhtyivät heihin. Paljon taisteltiin ja monta kertaa valkoisten asema jo näytti menetetyltä, mutta lopulta he kuitenkin aina voittivat, Muangan alaikäinen poika julistettiin hallitsijaksi, Muanga itse ja Unjoron kuningas Kabbarega otettiin vangiksi ja vietiin maanpakoon Seychellien saarille, jossa Muanga kuoli v. 1903. Bugandan rajoja levitettiin, niin että kaikki maat Edward-järven, Viktoria-Njansan, Rudolf-järven ja Albert-järven välillä Ladoa myöten siihen yhdistettiin. Buganda on sen jälkeen nopeaan edistynyt huolimatta unitaudistakin, jonka hävityksien vuoksi kaikki väestö siirrettiin sisämaahan Viktoria-järven rannoilta ja Sese saarilta. Brittiläisen hallinnon pääkaupunki on Entebbe, joka on järven luoteisrannalla niemellä. Siinä on jo paljon tilavia virastorakennuksia, kirkkoja, sairashuoneita, laboratorio, katettuja kauppapaikkoja, ja satama on aallonmurtajalla suojattu — kaikki uudenaikaisia laitoksia. Alkuasukkaiden pääkaupunki on kolmisenkymmentä kilometriä kauempana pohjoisessa, seitsemälle kukkulalle rakennettu: Siellä oli jo m.m. komea tiilestä rakennettu goottilainen tuomiokirkkokin, mutta v. 1910 sen salama hävitti.

Bugandaan johtava rautatie kulkee Kilimandsharon ja Kenian välillä ylängön poikki, jonka ilmanala on siksi viileä, että sinne on voinut asettua paljon valkoisia maanviljelijöitä. Keski-Afrikan hallitsemiselle on valkoinen maanviljelys-asutus tärkeä tuki.

Kun portugalilaiset 16:nnen vuosisadan kuluessa anastivat Itä-Afrikan rannikon kauppakaupungit, olivat ne puolen vuosituhatta olleet arabialaisten vallassa. Portugalilaiset niitä vallitsivat seitsemännentoista vuosisadan alkupuolelle, mutta silloin ne joutuivat Maskatin arabialaisille ja heiltä Sansibarin sulttaanille. Vuoden 1830 vaiheilla vasta arabialaiset alkoivat sisämaahan tunkeutua ja parikymmentä vuotta myöhemmin olivat he saaneet jalansijan Udjidjissa Tanganjikan itärannalla. Njassan eteläpuolisiinkin maihin he etenivät. Heidän leviämiseensä Sansibarin sulttaani perusti oikeutensa näihin maihin. Suur-Britannian kanssa asiasta sovittuaan osti Saksa ne häneltä viidellä miljoonalla markalla.

Entinen Saksan Itä-Afrikka koki sillä lyhyellä ajalla, jonka se oli saksalaisten vallassa, niinikään monet myrskyt. Ensin nousivat rannikon arabialaiset kapinaan, jonka v. Wissmann v. 1889 kuitenkin kukisti. Muutama vuosi myöhemmin Kilimandsharon heimot kapinoivat. Tämän kapinan kukistamisessa käytti Karl Peters niin tylyjä keinoja — hän muun muassa mestautti naisia — että hänet tuomittiin virkansa menettämään. V. 1891 wahehet tuhosivat melkoisen saksalaisen osaston, mutta sitten vallitsi rauha aina vuoteen 1905, jolloin alkuasukkaat nousivat yleiseen kapinaan. Siihen heitä yllyttivät Lounais-Afrikan hererot, jotka samaan aikaan kapinoivat. Tämä vuorovaikutus alkuasukkaitten kesken maanosan poikki oli huomattava ajan merkki. Saksalaiset palkkasivat sudanilaisia ja Kilimandsharon masaita, toivatpa vielä Uuden Guineankin alkuasukkaita tätä kapinaa kukistamaan. Sen jälkeen he lievensivät liian ankaraa hallintojärjestelmäänsä — alkuasukkaitten muun muassa täytyi tehdä plantaasseissa pakkotyötä — ja alkoivat pontevammin edistää siirtomaansa toimeentuloa. Rautatie, joka oli suunniteltu merenrannikolta Tanganjika järvelle, saavutti v. 1912 Taboran. Koko tämän laajan siirtokunnan väkiluku arvioidaan 10 miljoonaksi.

Etelä-Afrikka.

Sota zuluja vastaan.

V. 1848 Kapmaan alue ulottui Oranjä-joelle saakka, mutta pian se laajeni pohjoista kohti, etenkin sen jälkeen kuin sisämaasta oli löydetty timantteja. V. 1871 anastettiin läntinen Grikvamaa, v. 1875 Basutomaa ja v. 1885 itäinen Grikvamaa ilman vastarintaa. Sitä verisemmäksi kävi sitä vastoin Zulumaan valloitus.

Zulumaan hallitsijana oli jälkeen vuoden 1872 Settivajo, joka omisti kaiken huomionsa kansansa asekuntoisuuden kohottamiselle. Hänen ylin päämääränsä oli buurien karkoittaminen Transvaalista ja tämän tietäen englantilaiset avustivat hänen varustautumistaan. Mutta kun englantilaiset v. 1877 anastivatkin Transvaalin, kärsivät Settivajon tuumat haaksirikon ja hänestä tuli niin ilmeisesti englantilaisten vihollinen, että nämä päättivät kukistaa hänet.

Englantilaisia, joita lordi Chelmsford johti, oli 12,000 miestä, näistä kolmeneljännestä maanasukkaista muodostettuja joukkoja. Kolmea tietä nämä joukot lähtivät Natalista etenemään Settivajon pääkaupunkia Ulundia vastaan. Maa, jonka kautta armeijat etenivät, on avointa ylätasankoa, johon virrat ovat itselleen uurtaneet syvät uomat. Merenrannalla maa on alavaa ja lakena.

Englantilaisten ylipäällikkö oli arvannut zulujen asekuntoisuuden liian pieneksi, jonka vuoksi eteneminen oli huonosti valmistettu ja sulut saattoivat tuottaa hänen joukoilleen sangen tuntuvan tappion. Isandlanan luona he odottamatta yllättivät pääjoukon, leirin ylipäällikön paraillaan ollessa partioretkellä, ja 850 valkoista ja pari- kolmesataa neekerisotamiestä kaatui. Sitäpaitsi kolonna menetti kuormastansa ja tykkinsä. Toisenkin kolonnan sulut suurella ylivoimalla piirittivät, mutta se piti puoliaan, kunnes sai apua.

Kun sanoma Isandlanan tappiosta saapui Englantiin, herätti se suurta surua ja suuttumusta, mutta samalla ryhdyttiin kiiruumman kautta avunlähetyksiin. Myöhemmin lähetettiin uusi ylipällikkökin, lordi Wolseley, mutta ennenkuin tämä ennätti perille, oli lordi Chelmsfordin onnistunut korjata erehdyksensä ja heinäkuun 4:ntenä 1879 valloittaa Settivajon pääkaupunki Ulundi. Tällä sotaretkellä oli mukana Napoleon III:n poika, prinssi Louis Napoleon. Eräällä tiedusteluretkellä hän joutui zulujen väijyksiin ja sai surmansa.

Settivajo pääsi pakenemaan, ennenkuin hänen kraalinsa joutui englantilaisten käsiin, mutta hänet saatiin myöhemmin kiinni. Zulumaa jaettiin monen päällikön kesken, mutta kun nämä eivät voineet ylläpitää rauhaa, sai Settivajo Englannin vasallina takaisin valtakuntansa.

Zulut ovat nykyisillä asuinsijoillaan verraten myöhäisiä tulokkaita. Koska heihin ilmeisestikin on sekaantunut paljon hamilaista ja ehkä arabialaistakin verta — osalla heistä on suora nenä ja oliivinvärinen iho — ovat he varmaan tulleet pohjoisesta käsin. Kieli on bantuneekerien, mutta muutoin tämä rotu on ehkä kaikkia muita neekerirotuja etevämpi. Vasta eurooppalaisiin tutustuttuaan he kehittivät erinomaisen voimallisen sotilasmahdin, jonka vuoksi he Etelä-Afrikassa olivat valkoisille ainaisena vaarana, kunnes tämä mahti kukistettiin.

Portugalilaiset ovat aina Vasco da Gaman ajoista kyenneet säilyttämään Mozambiquen rannikon, vaikka se ei epäterveellisen ilmanalansa vuoksi olekaan voinut päästä vaurastumaan. Tämä siirtokunta sai kuitenkin seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla entistä suuremman merkityksen, kun sieltä alettiin viedä Brasiliaan orjia. Orjakauppaa jatkettiin 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka. Portugalilaiset tutustuivat Sofalan ja Mozambiquen sisäosiin jotenkin laajalta, mutta vasta Livingstone sai, kuten olemme nähneet, selville Sambesin yläjuoksun ja latvat ja matkainsa kautta laski perustuksen niille oikeuksille, joihin nojaten Suur-Britannia sitten vaati itselleen sisämaan aina Njassaan ja Tanganjikan eteläpäähän saakka. Lopullisessa alueiden jaossa Portugal sittenkin pelasti itselleen enemmän kuin sen vähäiset voimat ja siirtomaitten huono hoito edellyttivät. Portugal on koettanut ruveta entistä paremmin kehittämään siirtomaitansa, suureksi osaksi brittiläisillä pääomilla. Delagoa lahden kautta kulkee suurin osa Transvaalin kaupasta.

Rhodesia.

Sisämaan Englanti anasti sekä suurien alojen soveliaisuuden vuoksi valkoiselle asutukselle että saadakseen yhtämittaisen brittiläisen maa-alueen Afrikan halki Egyptiin saakka suunniteltua Kap—Kairon rautatietä varten. Transvaalin ja Rhodesian välillä asuu kaksi neekerikansaa, matabelet ja mashonat, edelliset zuluja, zulumaasta viime vuosisadalla muuttaneita. Livingstone, Thomas Baines ja saksalainen Karl Mauch, joka löysi Simbabyen rauniot, olivat jo tutkineet maan ja saaneet selville sen suuret kivennäisaarteet, ja 1870-luvulla matabelien hallitsijalta Lobengulalta haettiin lupia niiden kaivamiseksi. Töitä ei kuitenkaan alotettu. Seuraavalla vuosikymmenellä Transvaalin buurit koettivat saada maan haltuunsa. Portugal ja Saksakin sitä halusivat, mutta Cecil Rhodes, Etelä-Afrikan suurpohatta ja vaikuttavin valtiomies, pelasti maan Suur-Britannialle. Hän sai Lobengulan v. 1888 asettamaan maansa Englannin suojeluksen alaiseksi, ja vähän myöhemmin luovuttamaan Rhodeen johtamalle rahamiesryhmälle yksinoikeuden maansa kaikkiin kivennnäisaarteihin. Näitä oikeuksia käyttämään Rhodes viipymättä perusti Brittiläisen Etelä-Afrikan komppanian, joka 1 miljoonan punnan pääomalla alkoi toimensa. Ensiksi vallattiin maan itäosa, jossa rauhalliset mashonat asuivat, ja sinne asettui valkoisia siirtolaisia, kaupunkeja perustettiin ja kaivoksia ruvettiin kaivamaan. Matabelet, jotka siihen saakka olivat mielin määrin sortaneet mashonia, alkoivat nyt sodan, sillä he halusivat edelleenkin rosvota ja tappaa mashonain maassa. Nuoren siirtokunnan asianomaiset kokosivat kuitenkin nopeaan kaiken väkensä ja valloittivat Lobengulan pääkaupungin Buluwayon. Huolimatta matabelien suuresta luvusta ja urheudesta konetykit ja paremmat kiväärit ratkaisivat sodan. Lobengula pääsi pakoon, mutta kuoli pian, ja hänen kansansa alistui brittiläisen vallan alaiseksi.

Buluwayosta tehtiin kaupunki ja maa avattiin siirtolaisille. Kultakaivoksia alettiin kaivaa joka taholla. Rautatie läheni nopeaan sekä etelästä käsin että idästä, Beirasta, jonka portugalilaiset olivat antaneet tämän uuden siirtomaan satamaksi. Perustajansa kunniaksi siirtomaa sai nimeksi Rhodesia.

Se näytti menestyvän erinomaisesti, mutta v. 1896 saapui maahan kamala karjarutto ja samaan aikaan matabelet nousivat kapinaan ja heihin yhtyivät nyt mashonatkin. Siirtokunta oli jonkun aikaa suuressa vaarassa, mutta Rhodes sai matabelet taipumaan rauhaan lievennettyään rasittavaa sortoa, jonka alaisiksi heidät oli saatettu. Karjan rokotus lopetti ruton vuosisadan viimeisinä vuosina. Sota Transvaalia vastaan keskeytti kuitenkin uudelleen siirtomaan kehityksen, vaikka se itse säästyikin sodalta. Heti sen jälkeen rautatietä sentään jatkettiin Sambesin yli Viktoria putouksen kohdalla ja edelleen Kongo-valtion rajalle Katangaan, jonka suuria kupariaarteita oli alettu kaivaa.

Vaikka Rhodesia on kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, on sen ilmanala kuitenkin maan korkeuden vuoksi niin terveellistä, että se valkoiselle rodulle takaa pysyvän menestyksen edellytykset.

Barotset.

Sambesin keskijuoksun pohjoispuolella on Luoteis-Rhodesia, barotse-kansan asuma maa, joka enimmäkseen on aaltoilevaa hietamaata, laaksoissa ja jokien varsilla kuitenkin rehevää laidunmaata, jossa karjoilla on hyvä toimeentulo kuivanakin aikana. Suuri osa tästä maasta on terveellisessä vyöhykkeessä, joka valkoisellekin rodulle tarjoo viihtymyksen mahdollisuuksia. Sambesin laakso kuitenkin on täällä ylämaassakin liian kuuma. Barotset, tämän maan vallitseva kansa, saapuivat sinne satoja vuosia takaperin pohjan puolesta, lannistivat valtansa alle seudun entiset kansat ja perustivat niiden keskuuteen yhteiskunnan, joka muistuttaa keskiajan läänit soloja. Etelästä tulleet makololot tosin etevän hallitsijansa Sebituanen johdolla joksikin ajaksi laskivat barotsetkin valtansa alle, mutta v. 1855 barotset tekivät kapinan ja hävittivät melkein koko makololo-kansan. Barotset itse ovat kookasta ja kaunistakin kansaa, vaikka harvinaisen mustia. He olivat melkein joka mies päälliköitä ja maan kaikki muut asukkaat elivät vuoteen 1906 orjia. Mutta samoinkuin oli monta eri korkeata päällikköluokkaa, samoin oli monta eri orjuusporrastakin. Orjilla saattoi olla orjia ja näillä orjien orjilla vielä orjia. Joskus joku muukin kuin barotse voitiin päälliköksi korottaa, jos hän oli osoittanut erinomaista urheutta. V. 1906 ylipäällikkö lopetti orjuuden, mutta muutoin läänityslaitosjärjestelmä säilytettiin. Ylipäällikön rinnalla maata hallitsee kuningatar, joka ei kuitenkaan ole hänen vaimonsa, vaan vanhin sisarensa. He ovat saman arvoiset, hallitsevat yhdessä maata, eikä toisen säätämä laki astu voimaan, ellei sitä toinenkin hyväksy, mutta kummallakin on oma pääkaupunkinsa ja omat neuvojansa ja oma maakuntansa, jossa hän on ehdottomasti itsevaltias. Mutta ylipäällikön kuollessa kuningatarkin paikalla menettää virkansa ja uuden ylipäällikön vanhin sisar astuu hänen sijaansa. Barotse-kansan oikeuslaitos on ehkä etevämpi kuin ainoankaan toisen neekérikansan. Aurinkoa he palvelevat ylijumalana, pahoja henkiä manauksilla vastustavat.

Ranskalainen François Coillard alkoi protestanttisen lähetystoimensa Barotse-maassa v. 1884. Seuraavana vuonna Lewanika verisen vallankumouksen kautta pääsi ylipäälliköksi, ollen kahdeskymmenestoinen barotse-kansan kuninkaista. Hän oli verenhimoinen ja mielivaltainen tiranni, mutta jalo Coillard sai häneen niin suuren vaikutusvallan, että hän paransi tapansa ja alkoi joka tavalla harrastaa kansansa parasta. V. 1890 hän kansansa keralla pyysi päästä Englannin hallituksen suojeluksen alaiseksi, luovuttaen samalla Etelä-Afrikan komppanialle oikeudet maansa kivennäisaarteihin. Portugalille hänen siitä huolimatta täytyi Italian kuninkaan sovintotuomion perustuksella luovuttaa toinen puoli maataan. Barotse-maa on brittiläisen holhouksen alaisena melkoisesti edistynyt, sen kautta kulkee Kapin—Kairon rata ja v. 1909 alettiin Portugalin Länsi-Afrikasta rakentaa uutta linjaa sisämaahan. Lewanika oli v. 1902 Englannin kansan vieraana kuningas Edward VII:n kruunauksessa. Hänen poikansa ja seuraajansa Letia on kristitty. Niin nopeaan Sisä-Afrikassa olot nykyisin muuttuvat.

Koillis-Rhodesia ja Njassamaan suojelusalue käsittävät loput Sambesin pohjoispuolella olevista alueista aina Tanganjikaa ja Njassa järveä myöten. Suurin osa tätä aluetta, jolla Kongon, Njassan ja Sambesin välinen vedenjakaja on, on yli 1000 metriä korkeata ylänköä, aaltoilevaa, kumpuista savannia, jolla siellä täällä kasvaa puuryhmiä. Korkeimmat vuoret kohoavat vielä pari tuhatta metriä ylänköä ylemmäksi. Maisemat ovat hymyilevät, puistomaiset, ruohokot vehmaat. Niillä samoilee suuret antilooppi- ja sebrakarjat, puhveleita, elefantteja ja kirahveja ja sen johdosta siellä on myös runsaasti jalopeuroja ja leopardeja; joka joessa väjyvät krokotiilit ja virtahevot puhaltelevat ilmaan pieniä suihkujaan. Asukkaat ovat puhtaita neekerejä. Arabialaisia maahan asettui vasta viime vuosisadan alussa, perustaen Njassan itä- ja länsirannalle melkoisia orjakauppa-asemia.

Livingstonen kuoleman jälkeen näihin ylämaihin saapui paljon lähetyssaarnaajia, sillä ilmanala on verraten viileätä ja valkoisten toiminnalle sen vuoksi edullista. Lähetyssaarnaajat yhdessä skotlantilaisten siirtolaisten kanssa estivät portugalilaisia sinne valtaansa ulottamasta. Lähetyslaitokset perustivat suuren kauppakomppanian, joka riitautui Njassan pohjoispäähän asettuneiden arabialaisten kanssa, ja v. 1885 alkoi toistakymmentä vuotta kestävä taistelu. Ennen sen päättymistä Englannin hallitus otti maan suojeluksensa alaiseksi. V. 1896 arabialaisten viimeinen linna valloitettiin ja muhametinuskoiset jaot, jotka olivat heidän puolellaan taistelleet, kukistettiin. Sen jälkeen tämä maa on melkoisesti vaurastunut. Valkoisia on asettunut varsinkin Shiren ylämaahan, jossa kahvi menestyy hyvin. Njassalla ja Tanganjikalla kulkee höyrylaivoja, kaupungeita on perustettu, kirkkoja ja kouluja rakennettu. Alkuasukkaat ovat täydelleen tyytyneet eurooppalaiseen hallintoon, joka heille takaa rauhan ja turvan orjastajia vastaan.

Entinen Saksan Lounais-Afrikka.

Kalaharin erämaa kuuluu entiseen Saksan Lounais-Afrikkaan. Tällä puolella väestökin muuttuu. Erämaa-alueen reunoilla sekaantuu siihen bushmanneihin ja hottentotteihin kuuluvia namoja, joiden varsinainen alue on rannikkoylänkö mereen saakka. Namat jakaantuvat moneen heimoon, witboihin, swartzboihin ja bondelzwarteihin, jotka ovat nämä nimet saaneet suhteistaan valkoisiin. Heidän pohjoispuolellaan asuvat damarat eli hererot, jotka kuuluvat Sisä-Afrikan neekereihin, vaikka puhuvat hottentottilaista kieltä. Kolmas kansa, ambot, joiden keskuudessa suomalaiset lähetyssaarnaajat vaikuttavat, on banturotuinen neekerikansa. Alueen eteläosassa asuu buurien ja hottentottien sekaannuksesta syntynyttä sekarotua.

Saksan Lounais-Afrikka on suureksi osaksi kuivaa aromaata ja harvat ylängöltä laskevista joista jaksavat mereen saakka, mutta terveellisen ilmanalansa vuoksi se kuitenkin on houkutellut tuhansittain valkoisia siirtolaisia, etupäässä saksalaisia. Laajoja hyviä laidunmaita on alueen pohjoisosissa, josta muuan kulma pistää aina Sambesiin saakka.

Livingstonen suuri matka Afrikan poikki houkutteli löytöretkeilijöitä Etelä-Afrikan vähän tunnettuihin länsiosiinkin. Englantilainen Galton ja ruotsalainen Andersson, molemmat innokkaita metsästäjiä, kulkivat 1850-51 Walfishbaista uutta reittiä Livingstonen löytämälle Ngami järvelle. Sillä kerralla he eivät tosin perille päässeet, vaan tutkivat Damara-maan itäosia; vasta v. 1853 Andersson vaivalloisen retken jälkeen saavutti Ngamin, kuten olemme ennen kertoneet. Galton tutki Ambomaata. Kaikkien näitten maitten riistarikkaus oli niihin aikoihin vielä suuri, niissä samoili suuret laumat antilooppeja, sebroja, kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja strutseja, mutta ampuma-aseitten leviäminen maanasukkaittenkin keskuuteen on vaikuttanut, että riista on vähentynyt sangen vähiin. Kasvitieteilijä Welwitsch retkeili samoihin aikoihin rannikolla ja löysi hänestä nimensä saaneen puun (Welwitschia mirabilis), joka ehkä on luomisen merkillisin puu. Sen runko on tuskin vaaksan korkuinen paksu kanto, jota vahva korkkikaarna suojelee haihtumista vastaan. Kahden puolen on kaksi pitkää nauhamaista lehteä, jotka lepäävät maan päällä ja voivat olla kolmen metrin mittaiset. Kantomaisen rungon reunoissa ovat kävyt, jotka ovat' männynkäpyjen näköisiä. Vankka ja syvälle ulottuva paalujuuri imee tälle omituiselle puulle kuivasta maasta riittävästi kosteutta; pystyssä pysyäkseen se ei niin vankkaa juurta tarvitsisi, sillä se on korkeuttaan paksumpi.

Viime vuosisadan alkuvuosina pakeni Namakvamaahan eräs Afrikander niminen hottentotti-päällikkö surmattuaan buurin, joka oli häntä pahoinpidellyt. Kerallaan joukko rikoksentekijöitä hän työsti ja hävitti maata, kunnes Angra Pequena lahden lähettyville asettuneet saksalaiset lähetyssaarnaajat hänet käänsivät kristinuskoon. Hän lakkasi nyt murhaamasta ja rosvoamasta ja oli sitten lähetyssaarnaajain paras tuki. Hänen poikansa Jonker kuitenkin hylkäsi kristinuskon ja alkoi sotia, samoin kuin hänen isänsä nuorempana, vallaten muun muassa hereroitten maan. Saksalaiset lähetyssaarnaajat pyysivät v. 1868 Englannin hallitusta ottamaan maan siipiensä suojaan, mutta tämä ei siihen suostunut, vaikka Preussin hallitus pyyntöä kannatti. V. 1880 namakva-kansa, jota nyt johti Afrikanderin pojanpoika Jan, uudelleen alkoi sodan hereroita vastaan, ja palauttaakseen rauhan ruhtinas Bismarck vihdoin anasti maan Saksalle. Ainoastaan Walfish Bay, rannikon paras satama, ynnä saaret, jäivät Suur-Britannialle. Hottentotit tekivät Henrik Witboi nimisen päällikön johdolla sitkeätä vastarintaa, kunnes tämä v. 1894 teki saksalaisten kanssa rauhan ja maan valkoinen asutus saattoi todenteolla alkaa.

Ei täyttä kymmentä vuotta tätä rauhaa kestänyt. Valkoisten kauppiaitten petokset ja kiskomiset, saksalaisten virkamiesten tylyys ja maananastukset saivat sekä hererot että hottentotit nousemaan kapinaan, jota kesti neljä vuotta ja jonka kukistaminen maksoi Saksalle 5000 sotamiestä ja valkoista siirtolaista ja 375 miljoonaa markkaa rahaa. Sotaa käytiin armoa antamatta kahden puolen. Lopulta saksalaiset ryhtyivät kerrassaan hävityssotaan, karkoittaen suuren osan herero-kansasta Kalaharin sisäosiin vaimoineen ja lapsineen. Sinne heitä sortui tuhansittain. Vielä sitkeämmin pitivät hyvin asestetut hottentotit puoliaan, mutta lopulta heidänkin oli alistuttava. Hereroita kaatui sodassa 20,000—30,000 henkeä. V. 1903 kaikkien alkuasukkaitten luku siirtokunnassa arvosteltiin 200,000 hengeksi, v. 1908 vain puoleksi tästä määrästä.

Angola.

Portugalin siirtomaat Kongon suistamon eteläpuolella olivat orjakaupan pääpaikkoja Afrikan länsirannikolla aina yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisille vuosikymmenille saakka. Ja kauan senkin jälkeen, kuin orjain maastavienti kiellettiin, jatkettiin Angolan sisäosissa orjastuksia ja orjakauppaa, Portugalin hallituksen voimatta sitä estää. Portugalilaisten vaikutusvalta rajoittui enimmäkseen epäterveelliseen rannikkoon; rikas ja verraten viileä ja terveellinen sisämaan ylänkö jäi oman onnensa nojaan. Vasta Afrikan jaon jälkeen Portugal on ryhtynyt suuremmalla tarmolla kehittämään näitä luonnonrikkaita alueita. Niiden tutkiminen tai ainakin maantieteellisesti tunnetuksi tekeminen on enimmäkseen muukalaisten matkustajain työtä, mainitaksemme vain Livingstonen ja Cameronin. Muutamia portugalilaistakin on kuitenkin mainittava. Paitsi Silva Porto nimistä kauppiasta, joka kulki Afrikan poikki Liba—Liambein reittiä, Bangweolo järven eteläpuolitse ja Shireä pitkin vähän ennen Livingstonea, vaikk'ei hänen matkansa maantiedettä hyödyttänyt, matkusti majuri Serpa Pinto v. 1877—79 Benguelasta tuntemattomien seutujen kautta Sambesille Lewanikan valtakuntaan, tavaten siellä Coillardin. Viktoria putoukselta hän niinikään tuntemattoman maan kautta matkusti Transvaalin Pretoriaan, herättäen retkellään suurta huomiota. Ivens ja Brito Capello, kaksi portugalilaista upseeria, löysivät Sambesin latvajokien länsipuolelta useita melkoisia jokia, jotka juoksevat etelää kohti kadotukseen Kalaharin suolarämeihin. Suurin näistä on jo Anderssonin löytämä Okawango. Sambesin latvajokiakin nämä molemmat matkustajat selvittivät, rikastuttaen tutkimuksillaan huomattavasti maantiedettä.

Kamerun.

Portugalilaiset purjehtijat 15:nnellä vuosisadalla Nigerin suistamon ohi purjehdittuaan — sitä saman suuren joen suistamoksi käsittämättä — löysivät meren rannalta mahtavan, yli 4000 metriä korkean, suoraan merestä kohoavan tulivuoren ja sen takaa lahden ja lahteen laskevan joen, ja tämän joen suistamolle he sen äyriäisrikkauden vuoksi antoivat nimeksi Rio dos Camarões», s.o. »äyriäisten joki». Nimeä sitten käytettiin läheistä vuortakin mainittaissa. Englantilaiset alkoivat sanoa vuorta »Camerooniksi» ja jokea »Cameroon joeksi», ja saksalaiset, v. 1884 anastaessaan Guinean mutkan viimeisen perukan, nimittivät koko rannikon perukoineen »Kameruniksi».

Kamerun on joka suhteessa aito tuopillinen maa. Rannikolla vallitsee vuoden umpeensa kostea kuumuus, sisämaan ylängöt ovat kuivempia ja viileämpiä. Ilmanala on rannikolla niin epäterveellistä, että maanasukkaatkin siitä kärsivät, mutta vuoriston rinteillä on viileitäkin vyöhykkeitä, joihin valkoiset voivat alamaista paeta voimien murtuessa. Saksalaisten ent. pääkaupunki Buea on 1000 m korkealla Kamerun vuoren rinteellä. Rannikolla on mangrovemetsiä ja alavilla mailla ruohokoita, vuoristossa suurenmoisia aarniometsiä, joissa on paljon arvokkaita puita. Sisämaata kohti metsä harvenee, seudut muuttuvat avoimiksi puistomaisemiksi ja lopulta puuttomiksi savanneiksi. Benuen pohjoispuoliset maat ovat rikkaat ja hyvin viljellyt, puuvillaa ja kumia saadaan runsaasti, oivat maissi-, vehnä-, riissi- ja sokeriruokovainiot todistavat maan hedelmällisyyttä. Eläinkunta on runsas, elefantteja, virtahepoja ja sarvikuonoja, jalopeuroja, leopardeja ja Afrikan savannien tavallista karjaa on runsaasti, ja aarniometsissä elävät gorilla ja simpanssi. Alueen pohjoisosissa, Adamauassa, joka on jaettu brittiläisen Nigerin ja Kamerunin välillä, ja Bornun sulttaanikuntaan ennen kuuluneissa maissa asuu fulbe ja haussa kansoihin kuuluvia heimoja, mutta pääväestö on bantu-neekereitä. Fulbet, jotka ovat tulleet pohjoisesta, toivat mukanaan sarvikarjan ja hevosen, jotka ennen olivat Kamerunissa tuntemattomat. He ovat, samoinkuin haussatkin, muhamettilaisia, varsinaiset neekerit pakanoita. Paljon lähetyssaarnaajia on kuitenkin ollut maassa toimessa.

Kamerunin sisäosat pysyivät kauan tuntemattomina, osaksi epäilemättä sen omituisen kauppajärjestelmän takia, joka täällä vallitsi. Kauppaa rannikon ja sisämaan heimojen välillä välittivät duallat ja muut heimot, jotka eivät päästäneet vieraita kauppiaita tunkeutumaan sisämaahan. Tämä kauppajärjestelmä lakkasi kuitenkin, kun Saksa otti maan haltuunsa ja sisämaan kauppiaitten sallittiin saapua merenrannalle. Sanagaa ja muita jokia tutkivat ensiksi lähetyssaarnaajat. V. 1893 tunkeutui von Stettenin johtama retkikunta sisämaahan, Passarge ja v. Uchtritz tutkivat Adamauaa, muita mainitsematta. Saksan valta maassa alkoi verenvuodatuksella, sillä kaikki rannikkoheimot eivät siihen suostuneet, vaan olisivat mieluummin ruvenneet Suur-Britannian suojeluksen alaisiksi, ja vielä ankarammin saksalaisten täytyi taistella sisämaassa, etenkin Adamauassa. V. 1902 ensimmäinen saksalainen sotilasretkikunta tunkeutui aina Tshad järven rannoille. Myöhemminkin tehtiin kapinoita, joihin eräiden saksalaisten virkamiesten tyly mielivalta antoi aihetta. Kamerun vuoren korkeimmalle kukkulalle kiipesi jo v. 1861 Richard Burton kahden muun valkoisen keralla. Tulivuorta luultiin sammuneeksi aina vuoteen 1909 saakka, jolloin pääkukkula puhkesi purkaukseen, valaen rinteilleen valtavia laavavirtoja.

Nigeria.

Sillä osalla Guinean poukaman rannikkoa, joka käsittää Nigerin deltan ja maan sen länsipuolella, olivat beni-kansan kuninkaat mahtavimmat portugalilaisten ensiksi saapuessa näille rannoille viidennellätoista vuosisadalla. Varsinaisessa deltamaassa rannat enimmäkseen olivat pienien päälliköitten vallassa, asukkaat turmeltuneita ja kykenemättömiä vastustamaan sisämaan heimojen rosvoretkiä. Portugalilaiset ja myöhemmin muutkin eurooppalaiset perustivat niiden keskuuteen kauppa-asemia, mutta niihin asettuneet valkoiset eivät uskaltaneet liikkua kaukanakaan asemaltaan, sillä valtiollista vaikutusta ei heillä tällä rannalla ollut. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla englantilaiset olivat melkein kokonaan karkoittaneet muut valkoiset kansallisuudet Nigerin suistamosta. He kävivät, samoin kuin muutkin valkoiset, etupäässä orjakauppaa. Kun orjakauppa yhdeksännellätoista vuosisadalla hävitettiin, muodostui palmuöljy tärkeimmäksi kauppatavaraksi ja Nigerin suuhaaroja ja niitä muita jokia, jotka sen kahden puolen mereen laskevat, sanottiin yhteisellä nimellä »öljyjoiksi».

Kun sisämaa ja Nigerin juoksu Mungo Parkin, Lander veljesten ja muitten brittiläisten retkeilijäin matkain kautta oli tullut tunnetuksi, alkoivat englantilaiset höyrylaivoilla nousta Nigeriin. Seuraavien vuosikymmenien kuluessa tehtiin useita retkiä sisämaahan ja Lagos saari anastettiin Englannille tukiasemaksi orjakaupan hävittämistyössä, mutta ilmanalan murhaavan epäterveellisyyden vuoksi englantilaiset viranomaiset v. 1865 taas poistuivat tältä rannikolta. Kun siitä huolimatta brittiläinen kauppa Nigerillä yhä kasvoi, otettiin rannikko kuitenkin uudelleen Suur-Britannian haltuun.

William Baikie perusti v. 1857 kauppa-aseman Benuen suuhun, minkä joen hän ennen oli pienellä höyrylaivalla tutkinut kauas ylämaahan saakka. Se menestyi hyvin ja useita muitakin brittiläisiä kauppa-asemia perustettiin. 1880-luvulla ranskalaiset alkoivat tasavallan hallituksen kannatuksella kilpailla englantilaisten kanssa alisen Nigerin varrella, mutta kaikki englantilaisten yritykset yhdistettiin silloin suureksi Nigerin komppaniaksi, joka alkoi niin ankaran kilpailun ranskalaisten liikehuoneitten kanssa, että näiden täytyi myydä kaikki etunsa englantilaisille. Siten Englanti saattoi Berlinin konferenssissa v. 1884—1885 viitata siihen, että ainoastaan sillä oli Ali-Nigerin varrella kauppaetuja, ja ottaa kaikki öljyjokien rannat suojeluksensa alaisiksi.

Sisämaassa kuitenkin vallitsivat verraten mahtavat muhamettilaiset hallitsijat, jotka eivät suinkaan olleet taipuvaisia miekan iskutta alistumaan. Nigerin komppania, joka alussa hallitsi tätä uutta siirtomaata, voitti v. 1897 Nupen emiirin ja tämän jälkeen valloitti Illorinin. Samaan aikaan syntyi Ranskan kanssa niin taajaan rajarettelöitä, että Englannin kruunu v. 1900 otti alueen hallinnon suoranaisesti käsiinsä. Nigerin komppania pysyi siitä pitäen yksinomaan liikeyrityksenä. Sillä oli Nigerillä 30 höyrylaivaa ja tarkalleen järjestetty kauppakoneisto. Taivutettuaan kaikki Nigerian eteläosassa asuvat heimot valtansa alle, osaksi asevoimalla, englantilaiset ryhtyivät laajentamaan vaikutusvaltaansa pohjoista kohti. Zaria maakuntaan perustettiin koko siirtomaata varten uusi pääkaupunki, jonka nimi on Zungeru. Kontagoran ja Nupen hallitsijat harjoittivat yhä suurta orjastusta ja uhkasivat brittiläisiäkin alusmaita. V. 1901 heidän maansa valloitettiin, emiirit pantiin viralta ja uudet emiirit velvoitettiin hävittämään orjuuden ja tunnustamaan Suur-Britärinian ylivallan. Samaan aikaan pakotettiin muutkin Benuen ja Nigerin laaksossa olevat pikkuvaltiot tunnustamaan Suur-Britannian ylivallan. Jolan emiiri voitettiin ja erotettiin. V. 1902 Bornun täytyi alistua. Sokoto, Gando, Kano ja Katsena, kaikki fulbe-valtoja, olivat vielä itsenäiset. Sokoto oli näiden valtioitten kirkollinen pää, Katsena opin keskus, Kano kaupan ja sotilasmahdin pääpaikka. Kun nämä valtakunnat eivät hyvällä suostuneet tunnustamaan brittiläistä ylivaltaa, lähetettiin niitä vastaan v. 1903 retkikunta. Jo helmikuussa valloitettiin Kanon pääkaupunki, joka oli erinomaisen vahvasti linnoitettu, ja Sokoto alistui toukokuussa, taistelussa hävittyään. Valloitetut maat saivat uudet hallitsijat, joiden täytyi tunnustaa Suur-Britannian yliherruus ja suostua orjakaupan hävittämiseen ynnä kaikenlaisiin muihin ehtoihin. Katsena ja Gando alistuivat nyt vapaaehtoisesti.

Näiden sotain ynnä Ranskan ja Saksan kanssa tehtyjen rajasopimusten kautta perustettu brittiläinen siirtokunta on Afrikan taajimmin asuttuja ja toimeliaimpia maita. Nigerian väkiluku arvostellaan 15 miljoonaksi.

Vielä kirjavammat kuin tämän alueen kansalliset olot ovat väestön kulttuurioloi. Jotkut kansat, etupäässä haussat ja fulbet, ovat melko korkealle kehittyneet, useat neekeriheimot taas ovat vielä ihmissyöjiä ja kaikenlaisen verenhimoisen julmuuden villitsemiä. Rannikolla asuva efik heimo, joka on ollut paljon yhteyksissä valkoisten kanssa, on kuulu egbo nimisestä salaseurastaan, joka suuresti muistuttaa vapaamuurareita. Egbo on salaperäinen henki, joka elää tiheiköissä ja jonka luullaan olevan läsnä seuran menoissa. Seuraan otetaan vain miehiä, ja jokaisen täytyy vannoa pitävänsä salassa, mitä saa seurasta tietää siihen tullessaan. Egbon jäsenet jakaantuvat seitsemään tai yhdeksään eri korkeaan luokkaan ja kuhunkin luokkaan vihitään uusilla menoilla ja vihittävän on vannottava uudet valat, uudet ja yhä suuremmat maksut maksettava. Seuralla on myös valtiollisia ja oikeudellisia tarkoituksia. Jos joku kärsii vääryyttä egbon vallitsemassa piirissä, ei hänen muuta tarvitse kuin kääntyä jonkun egbo-miehen puoleen tai egbo-huoneessa lyödä egbo-rumpua, taikka vääryyden tekijän majan edessä puhaltaa egbo-torvea, paikalla seuran koko koneisto lähtee liikkeelle oikeutta jakamaan. Ennen tämän salaseuran menoihin liittyi paljon raakoja tapoja, mutta brittiläisten viranomaisten on onnistunut taivuttaa se puolelleen järjestysvallan apulaiseksi ja sivistyksen levittäjäksi.

Ashanti.

Euroopan vallat pitivät Guinean rannikolle perustamansa siirtokunnat ja kauppa-asemat senkin jälkeen, kuin orjakauppa oli lakkautettu ja tämän rannikon tärkein kauppatavara siten arvonsamenéttänyt. Orjakaupan aikoina valkoiset sangen harvoin olivat tunkeutuneet sisämaahan, joka sen vuoksi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella vielä oli sangen tuntematonta. Rannikkoheimot ja maan omat orjakauppiaat olivat tuoneet rannikolle sekä elävän tavaran että kullan ja norsunluun, mutta orjakaupan lakkautuksen jälkeen valkoiset alkoivat itse retkeillä sisämaassa nähdäkseen, oliko sieltä muuta saatavana.

Jo 1810-luvulla Englannin hallitus lähetti lähetystön Ashantiin, jonka kuningas vallitsi Kultarannan takamaata ja oli sieltä tehnyt Englannin suojeluksen alaisiin mailiin rosvoretkiä. Ashantin pääkaupunki Kumassi oli niin rikas ja ylellinen, huoneet koristellut, asukkaitten puvut kalliit, että englantilaiset lähettiläät hämmästyivät. Samalla tässä maassa kuitenkin harjoitettiin mitä kauheinta ihmisuhrausta; kuningas oli vähää ennen teurastanut 3,000 henkeä äitivainajansa haudalla, ja uhrien joukossa oli 2,000 Englannin alueelta ryöstettyä sotavankia. Ashantin tosin täytyi taipua rauhaan, mutta rauha ei nyt eikä seuraavillakaan kerroilla ollut pitkällinen.

1870-luvulla Englannin hallituksen lopulta täytyi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin saadakseen aikaan pysyvän rauhan. V. 1873 se lähetti Sir Garnet Wolseleyn johtaman retkikunnan Kumassihin ja helmikuun 4:ntenä tämä kaupunki väkirynnäköllä valloitettiin ja poltettiin, jonka jälkeen Ashantin kuningas teki rauhan, sitoutuen muun muassa lakkauttamaan ihmisuhrit.

V. 1896 Englanti laski Ashantin valtansa alaiseksi, mutta tästä oli seurauksena uusi sota. Englantilaiset valloittivat lyhyen sotaretken jälkeen Kumassin, josta nyt tehtiin englantilaisvallan tukipiste. Ashantin kuningas vietiin maanpakoon.

Ashantin jälkeen on itäänpäin kapea Togomaa, jonka Saksa viime vuosisadan lopulla anasti, mutta menetti maailmansodassa Englannille ja Ranskalle, ja sen itäpuolella Dahome, jossa viime vuosisadalla vallitsivat samanlaiset olot kuin Ashantissakin.

Dahome.

Dahomen hallitusmuoto oli kaikkein hirmuisinta hirmuvaltaa. Kaikki, korkeimmat virkamiehetkin olivat orjia. Kerran vuodessa toi joka mies kuninkaalle veroa ja samalla pantiin toimeen juhlia, ja inhottavia ihmisuhreja. Uskonto oli raa'inta epäjumalanpalvelusta. Kaikenlaisten fetishien ohella palveltiin käärmeitäkin, joilla oli oma temppelinsä.

Ranskalaiset olivat jo kauan tehneet kauppaa Dahomen matalalla rantueella, huolimatta rantavesien karisuudesta ja vaarallisuudesta; ja 1860-luvulla koko rantue suostui tunnustamaan Ranskan suojelusvallan.

Dahomen hallitsija ei kuitenkaan suostunut siihen, että hänen vasallinsa rupesi ulkovallan suojelukseen, vaan alkoi sodan. Ranskalaiset eivät heti voineet ryhtyä tehokkaisiin vastatoimiin, vaan Gle-Gle ja hänen poikansa Behantsin saivat moneen kertaan retkeillä Ranskan alueella ryöstämässä. V. 1890 Ranskan hallitus kuitenkin päätti ryhtyä täydellä todella Dahomea kurittamaan ja eversti Dodds lähetettiin johtamaan sisämaahan retkikuntaa.

Dahomen kuninkaan armeija ei ollut halveksittava. Siihen kuului 12,000 sotamiestä ja -naista — luvusta nimittäin oli suuri osa naisia. Amatsonijoukkoon kuului 3,000 naista, joitten tuli elää naimattomina ja joiden toimena sotaretkillä oli varsinkin ryöstäminen. Behantsinin armeija oli suureksi osaksi ampuma-aseilla varustettu. Olipa sillä muutamia Kruppin tykkejäkin ja kuularuiskuja, jotka kuningas oli ostanut Togomaan saksalaisilta.

Doddsilla oli 3,500 miestä, joista puolet eurooppalaisia, kun hän syyskuussa 1892 lähti rannikolta Abomea, Behantsinin pääkaupunkia valloittamaan. Behantsin koetti yllättää tämän joukon matkalla moneen kertaan, mutta vaikka sankat troopilliset metsät helpottivatkin tämmöisiä yrityksiä, torjui Dodds ne kuitenkin ja tiensä metsään raivaten eteni vakaasti Dahomen pääkaupunkia vastaan. Koton, pyhän kaupunkinsa luona dahomelaiset tekivät urhoollista vastarintaa, mutta heidät voitettiin sielläkin ja marraskuun 17:ntenä Dodds saavutti Abomen, jonka hän kuitenkin tapasi poltettuna ja autiona. Hän julisti Dahomen Ranskan siirtomaaksi. Kun Behantsin myöhemmin saatiin vangiksi, vietiin hänet maasta pois Martiniqueen loppuaikojaan viettämään.

Madagaskar.

Madagaskar, Uuden Guinean ja Borneon jälkeen suurin maailman saarista, on vuodesta 1896 ollut Ranskan siirtomaa ja on nykyjään kauttaaltaan tutkittu. Tämän työn ovat suorittaneet etupäässä ranskalaiset. Maantieteellisiä seikkoja ei se tosin ole sanottavasti tarjonnut, saaren rakenne kun on varsin yksinkertainen. Korkea vedenjakaja kulkee itärannikkoa saaren päästä päähän, viettäen jyrkästi itään, loivasti länttä kohti, niin että saaren sisusta on kalteva ylätasanko. Saaren sisäinen rakenne, sen kasvisto ja eläinkunta ja väestö sitä vastoin ovat sangen mieltäkiinnittävät. Sekä eläimistö että kasvisto ovat sukua Intian eläimistölle ja kasvistolle, jonka vuoksi on luultavaa, että joko saarivyöhyke tai manner on ennen yhdistänyt sen Intiaan. Väestö taas on, vaaleampi osa malaijeja, tummempi melaneesialaisia. Hovain kieli on malaijilainen.

Arabialaisille Madagaskar oli tunnettu jo hyvin varhain ja sangen aikaisin heillä jo oli siirtokuntia sekä luoteis- että kaakkoisrannalla. Kieleen on siten joutunut arabian kielestä hyvin vanhoja lainoja, jotka käsittävät etenkin kaikki korkeammat sivistyssanat.

Portugalilaiset tutustuivat Madagaskariin sangen pian sen jälkeen kuin olivat Intian meritien löytäneet, mutta eivät he, eivätkä muutkaan Euroopan purjehtijakansat heidän jälkeensä, koettaneet saada saarella pysyvää jalansijaa. Madagaskarin vanhimmat valkoiset siirtokunnat olivat merirosvojen perustamat.

Jo sangen varhain asettui länsirannan salasoppiin merirosvoja, englantilaisia, ranskalaisia, portugalilaisia y.m., tehdäkseen sieltä hyökkäyksiä Intiassa käyviä laivoja vastaan, ja autellen villien tummaihoisten sakalavain pikkuruhtinaita toisiaan vastaan he ampuma-aseineen saivat rannikolla suuren vaikutusvallan. Jokainen merirosvopäällikkö perusti itselleen oman pienen ruhtinaskuntansa, piti suuria orjalaumoja, jotka viljelivät hänen maataan, ja kokosi itselleen suuren haaremin. Sittemmin nämä pikkukuninkaat joutuivat keskenään sotaan, ja sisällinen sota vähensi melkoisesti niiden lukua. Sakalaavoja he, ollen alhaista sukua ja sivistymättömiä, sortivat täydellisinä hirmuhallitsijoina. Sorto synnytti salaliittoja, mutta miten kuten he niistä suoriutuivat ja vahvistivat sotilaallista valtaansa siihen määrään, ettei lopulta kukaan kyennyt heitä vastustamaan.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kaapparikapteeni Woods Rogers, sama, joka pelasti Aleksanteri Selkirkin Juan Fernandez saarelta, kävi tällä rannikolla orjia etsimässä. Hän saapui rannalle, jolla ei seitsemään tai kahdeksaan vuoteen ollut käynyt laivaa, ja tapasi siellä englantilaisia merirosvoja, jotka olivat asuneet saarella neljänneksen vuosisataa. Alkuperäisestä joukosta oli vain yksitoista enää elossa, mutta sitä enemmän heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ensin he kauhistuivat Rogersin laivaa, luullen sen tulleen heitä kiinniottamaan, mutta saatuaan piankin rauhoittavia tietoja he hiipivät esiin piilolinnoistaan ja uskalsivat käydä laivassakin. Ja he tulivat kuten ruhtinaat ainakin, paljon palvelijoita ja passareita mukanaan. Puku tosin ei eurooppalaisten käsitysten mukaan ollut kovin ruhtinaallinen. Ne vaatteet, mitä heillä oli ollut, olivat jo ammoin hajonneet repaleiksi, niiden sijasta heillä oli harteillaan parkitsemattomia nahkoja, niin että he muistuttivat Herkulesta leijonantaljoineen. Jalat olivat aivan paljaat. »Ja kun heidän ruumiinsakin oli kauttaaltaan karvainen ja parroittunut, niin' kylläpä he olivat villemmän näköisiä otuksia, mitä ihminen voi mielessään kuvitella.» Orjilla he vaihtoivat itselleen vaatteita ja muuta hyvää, mutta vaikka he rupesivat lopulta hyvinkin tuttavallisiksi, eivät he maailman menosta välittäneet mitään, eivätkä siihen nähden vaivanneet kysymyksillä. Laivan merimiehiä he koettivat houkutella joukkoonsa ja olisivat varmaankin heidän avullaan vallanneet koko laivan, ellei Rogersin valppaus olisi tehnyt näitä yrityksiä turhiksi.

Myöhemmin joku Madagaskarin valkoisista merirosvoista saavutti niin suuren vallan, että koetti anastaa koko saaren. Vähitellen he kuitenkin toinen toisensa jälkeen katosivat, joko saivat surmansa keskinäisissä taisteluissa tai alkuasukkaitten kapinoissa tai jättivät he valtakuntansa koettaakseen uudelleen merellä onneaan.

Hovat, Madagaskarin vaaleampi väestöaines, jonka hallussa itäinen puoli ja keskusylänkö ovat, olivat jo vanhastaan pyrkineet saamaan saarella ylivaltaa, ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa se heille osaksi onnistuikin. V. 1810 nousi hovavaltakunnan valtaistuimelle Radama, ponteva ja tarmokas hallitsija, joka päätti avata maansa sivistykselle ja kristinuskolle, saaden kummassakin tarmokasta apua englantilaisilta. Suuren osan saarta hän laski valtansa alle. Englantilaiset lähetyssaarnaajat kehittivät hovain kielen kirjakieleksi, raamattu käännettiin, kouluja ja seurakuntia perustettiin.

Radaman jälkeen anasti kuitenkin kuningatar vallan ja hänen aikanaan ja toimestaan kristinuskoa ruvettiin vainoamaan ja muutkin sivistystulokset jälleen suureksi osaksi menetettiin. Lähetyssaarnaajat karkotettiin, satoja kristinuskoon kääntyneitä surmattiin, toisia myytiin orjiksi tai pantiin vankeuteen, kun he eivät suostuneet uskostaan luopumaan. Vasta jälkeen vuoden 1863 kääntyivät asiat jälleen Radama I:n viittomalle tolalle. Hallitsijoina on Radaman jälkeen enimmäkseen ollut kuningattaria, mutta varsinainen hallintovalta on kuitenkin ollut miehen käsissä, kuningattaren mies kun aina on ensimmäinen ministeri.

Hovat olivat osoittaneet — samoin kuin myöhemmin Japani — siksi vilpitöntä kykyä ja taittoa vastaanottaa eurooppalaisen sivistyksen, että he luultavasti olisivat kyenneet perustamaan kansallisen sivistyneen valtakunnan, jos ulkonaiset suhteet olisivat sen sallineet. Suur-Britannia tosin oli heidän itsenäisyydelleen suosiollinen, mutta toinen oli Ranskan laita. Ranska mieli saarta itselleen ja saatuaan jalansijan sakalavarannikolla sen olikin helppo sekaantua saaren asioihin. V. 1883 Ranska alkoi sodan, kun hovahallitus ei suostunut alueita luovuttamaan, ja v. 1885 tehdyssä rauhassa hovain hallituksen täytyi suostua siihen, että Ranska sai saaren ulkoasiain johdon.

Myöhemmin hovat kuitenkin koettivat vapautua Ranskan holhouksesta ja siitä seurasi v. 1895 uusi sota, joka päättyi pääkaupungin Tananarivon pommitukseen. Kuningatar jäi edelleenkin valtaan, mutta saari asetettiin Ranskan suojeluksen alaiseksi. Jo seuraavana vuonna syntyi kuitenkin kapina, jota kukistamaan Ranskasta lähetettiin kenraali Gallieni. Hän sai käytettävikseen siksi huomattavat sotavoimat, että hän saattoi valloittaa koko saaren, kukistaa sen hallituksen, pakottaa kuningattaren luopumaan valtaistuimestaan ja tehdä saaresta Ranskan siirtokunnan — huonosti hallitun, kuten Ranskan siirtokunnat enimmäkseen ovat.