Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

PETTYMYKSIEN MAANOSA.

Austraalian sisäosain etsijät.

Ensimmäiset purjehtijat toivat Intian meren itälaidalta löytämästään uudesta maanosasta niin masentavia tietoja, että kului kauan, ennenkuin sitä edes pidettiin anastamisen arvoisena.

Kun sieltä kuitenkin lopulta löydettiin hyötyisempiäkin rantoja ja niille oli perustettu elinvoimaisia siirtokuntia, ryhtyivät yritteliäät uudisasukkaat tunkeutumaan suuren manterensa salattuihin sisäosiin, etsiäkseen sieltä yhä runsaampia luonnonantimia.

Mutta vain alussa tämä etsiskely todella johti suuriin saavutuksiin. Kuta kauemmaksi Austraalian kaakkoiskulmilta retkeiltiin sisämaahan, sitä karummiksi muuttuivat ne seudut, joita retkeilijät löysivät, sitä useampi sai palata pettynein toivein takaisin. Rannatonta autiutta, ilottomuutta, tyhjyyttä kohdattiin enimmäkseen, minne vain kaakkois- ja itärannalta edettiinkin.

Sinivuoriston poikki.

Cookin ensimmäisen retken jälkeen perusti Englannin hallitus tälle rannikolle hänen löytämänsä ja nimittämänsä Botany Bayn (vert. III, s. 147) viereiseen Port Jacksoniin siirtokunnan, jonka ensimmäisiksi asukkaiksi lähetettiin vankeja. Näin syntyi Sydney, Uuden Etelä-Walesin pääkaupunki. Yritys menestyi kutakuinkin, vaikka kotimaa koetti rajoittaa apunsa niin vähään kuin suinkin, ja myöhemmin perustettiin joukko muitakin siirtokuntia; kuten Melbourne, Adelaide ja länsirannikon siirtokunnat. V. 1803 perustettiin Tasmanian ensimmäinen kaupunki Hobartown ja vankisiirtokunta oli sekin. Kun Sydney oli päässyt jonkun verran vaurastumaan ja kapea merenrannikko alkoi tuntua liian ahtaalta, alettiin sieltä tunkeutua Austraalian pelottaviin sisäosiin.

Bass.

Sitä ennen täytettiin kuitenkin ne aukot, jotka olivat jääneet maanosan ulkopiirteeseen. Bass, nuori lääkäri, läksi nuoren Flinders nimisen meriupseerin keralla seurailemaan Tasmanian rannikkoa, ja vasta nämä molemmat pienellä »Tom Thumbillaan» löysivät salmen, joka erottaa saaren mannermaasta, ja joka on saanut Bassin salmen nimen. Flinders myöhemmin tutki Port Phillipsin, jonka perukassa nykyään on Austraalian loistavin kaupunki, Melbourne, ja paransi tarkkain luotausten ja paikanmääräysten kautta Austraalian useimpain rantain karttaa. Hänen jälkeensä muut tätä työtä jatkoivat.

Ensimmäiset sisämaan tutkijat.

Mutta sisämaan kartta oli kauan tyhjää täynnään. Toisinaan pääsi aina joku vanki karkaamaan sisäosiin, jossa hän joko nälkään tai janoon menehtyi, taikka rupesi alkuasukkaitten keralla elämään, mutta nämä eivät tuoneet tietoja näkemistään. Ne, jotka Sydneystä yrittivät tunkeutua sisämaahan, kohtasivat piankin Sinivuoriston muurin rotkoineen, seinämineen ja kuiluineen, eikä tämän vuoriston poikki näyttänyt olevan mahdollista päästä millään keinoilla.

Jo ensimmäisinä vuosina Sidneyn perustamisen jälkeen koetettiin sieltä päästä noille vuorille, jotka taivaansinisenä seinänä juoksivat merenrannikon kanssa 'yhdensuuntaisina, mutta välillä oleva maakin oli niin ryhmyistä ja takkuista, ettei sen poikki ollut mahdollinen päästä ilman suuria ponnistuksia. Kun emämaa kuitenkin lähetti vankeja laivanlastin toisensa jälkeen ja näille annettiin maata asuttavaksi, levisi asutus muutamassa vuosikymmenessä vuoriston juurelle saakka ja tämän ahdistava vaikutus alkoi yhä kipeämmin tuntua.

Vuosia sen jälkeen kuin Sinivuoriston poikki oli ensimmäinen tie tehty, kävi Charles Darwin matkallaan maan ympäri siihen tutustumassa, ja hänen kuvauksestaan saamme käsitystä ensimmäisten tienraivaajain voitettavista vaikeuksista.

»Nämä laaksot», hän kirjoittaa »Luonnontutkijan matkassa», »jotka niin kauan olivat voittamattomana esteenä toimitarmoisimpienkin siirtolaisten yrityksille tunkeutua maanosan sisustaan, ovat sangen merkilliset. Suuria, käsivarren tapaisia lahtia ulottuu päälaakson haarautumain yläpäästä hietakivipöytämän sisustaan. Hietakivi puolestaan usein lähettelee laaksoihin vuoriniemiä, jopa usein jättäen ne suuriksi, melkein eristetyiksi lohkioiksi. Jos mieli johonkin tämmöiseen laaksoon laskeutua, täytyy ehkä tehdä parinkymmenen mailin kierros. Muutamiin niistä ovat maanmittarit päässeet tunkeutumaan vasta aivan viime aikoina, eivätkä uudisasukkaat vieläkään ole voineet viedä niihin karjojaan. Mutta merkillisintä niiden rakenteessa on, että vaikka ne yläpäästä ovat monta mailia leveät, kapenevat ne tavallisesti suusta niin ahtaiksi, että niihin on mahdoton päästä. Valtionmaanmittari Sir Thomas Mitchell koetti turhaan ensin kävellen, sitten ryömien valtavain hietakivipaasien välitse nousta sen kuilun läpi, josta Grose joki laskee Nepeaniin. Grosen laakso tosin on yläpäästään, kuten omin silmin näin, mitä kaunein, muutaman mailin levyinen tasainen syvänne, mutta sitä ympäröi joka puolella kallioseinämät, joiden laen ei luulla millään kohdalla olevan vähemmän kuin kolmetuhatta jalkaa korkean merestä lukien. Kun Wolganin laaksoon ajetaan karjoja (kulkemaani polkua pitkin, joka on osaksi luonnonmuodostus, osaksi maanomistajan tekemä), ei ole pelkoa sen karkuun pääsemisestä, sillä tätä laaksoa ympäröivät joka puolella pystysuorat kallioseinämät ja kahdeksan mailia alempana se puolen mailin leveydestä kapenee vain kapeaksi rotkoksi, jonka kautta sekä ihmisen että eläimen on yhtä mahdoton päästä.»

Maan kartoittajain työ oli niin vaikea, että he joskus viikkokauden turhaan yritettyään päästä jollekulle hyvinkin läheiseltä näyttävälle kukkulalle, saivat kiittää luojaa, kun pääsivät pois niistä kurujen, rotkojen, kalliolaaksojen ja paasikoiden sokkeloista, joihin olivat joutuneet.

Bass, joka niin huomattavalla tavalla edisti Austraalian rantojen tutkimista, yritti Sydneystä käsin tunkeutua Sinivuoristonkin poikki, mutta joutui jo ensi rintamalla niin sekavaan kurujen ja rotkojen labyrinttiin, että hänen tyhjin toimin täytyi palata takaisin. Hacking, merimies hänkin, ponnisteli seitsemän päivää löytääkseen jotain juonen tapaista niiden sotkuisten vuorennokkain, harjanteitten, kurujen ja kuilujen läpi, joita joka puolella oli vastassa, mutta lopulta hänen täytyi palata asunnoille vakuutettuna siitä, että ihmisen oli mahdoton milloinkaan päästä näiden vuorien poikki. Muuan sotilashenkilö teki monta yritystä, pitäen kaikista kokemuksistaan laajaa päiväkirjaa, mutta lopun lopuksi hänenkin täytyi heittää kesken. Cayley pääsi kuitenkin viime vuosisadan alussa tunkeutumaan siksi kauas, että hän jo luuli tulleensa viimeisen kalliorintaman päälle, mutta sen päältä hän tapasikin uuden seinämän, jonka päälle oli aivan mahdoton kiivetä ja josta oli mahdoton löytää ainoatakaan aukkoa. Hänen kokemuksistaan oli kuitenkin muille paljon apua.

Ankara pakko lopulta johti voittoon. Uuden Etelä-Walesin siirtokunnat saivat viime vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla kokea erään noista aika ajoin sattuvista pitkistä pouta-ajoista, jotka ovat Austraalian ilmaston kirous. Sademäärä, joka ei tavallisinakaan vuosina ole runsas, alkoi vähenemistään vähentyä. Joet alkoivat aleta, maa kuivua ja kasvullisuus kuihtua. Maanviljelys tyrehtyi, kun kylvetty siemen ei itänyt, ja karjat, joitten luku oli kasvanut niin suureksi, etteivät laitumet tuoreinakaan vuosina enää tahtoneet niille riittää, alkoivat ruoan ja veden puutteen vuoksi kuolla. Uudisasukkaita uhkasi perikato, nälkäkuolema kaikkia, jotka eivät hallitukselta saaneet jokapäiväistä leipäänsä. Moni mies näihin aikoihin katseli ja katseli tuota sinistä seinämää, joka sisämaan puolella sulki uudisasutuksen alueet, erottaen kapean, kuihtuneen rantakaistaleen vuoren takana kuvitellusta runsaudesta. Mutta niin monta kertaa oli sen poikki yritetty turhaan tunkeutua, että näytti melkein mielettömältä yrittää sitä nyt, kun joet olivat kuivuneet ja kaikki ruoho lakastunut.

Kolme nuorta miestä, Wentworth, luutnantti Lawson ja Blaxland, päätti kuitenkin yrittää. Alussa he mikäli mahdollista kulkivat edellisten yrittäjäin jälkiä. Rinteitten jyrkkyys ei ollut ainoa vaikeus, mitä heidän oli voitettavana, ne olivat lisäksi ylenmäärin rosoiset, täynnään syviä rotkoja ja kuiluja, joita purot olivat uurtaneet. Erään mutkallevan harjanteen lakea kulkien he pääsivät kiertämään syvän rotkolaakson, vaikka laki olikin niin kapea, että ratsuhevoset tuskin mahtuivat perättäisessä rivissä sitä kulkemaan. Edempänä harjanne kuitenkin leveni ja retkeilijät pääsivät sitä piikin pienelle pöytämälle, jolla he viettivät ensi yönsä.

Matkan jatkoa suosi sitten aluksi verraten tasainen maa, jolla ei ollut kuiluja ensinkään, kunnes tuli vastaan seuraava rosorintama. Siellä he joutuivat notkojen, rotkojen, äkkijyrkkäin kallioiden ja hirmuisten kuilujen sokkeloon, joka oli kymmentä kertaa pahempi kuin ensimmäisellä portaalla tavattu. Harjanne, jota he kompuroivat ylöspäin, saattoi äkkiä päättyä parinsadan jalan korkuisen kuilun partaalle. Laakso, johon he olivat sanomattomalla vaivalla päässeet laskeutumaan, saattoi lopulta päättyä kuruun, jonka sulkivat monen sadan jalan korkuiset äkkijyrkät kalliot. Tasaiselta näyttävä metsittynyt ala saattoikin olla lähempää tutkien aivan täynnään halkeamia ja rotkoja, jotka taajan aluskasviston vuoksi olivat kahta vaarallisempia. Joka puolella oli vaikeuksia ja vaaroja. Ainainen tapaturman ja kuolemankin vaara uhkasi heitä heidän kiipeillessään lukemattomia rinteitä ja harjanteita, jotka louhuisina ja ryhmyisinä sulkivat heidän tiensä. Ja tuskin oli päälle päästy, ennenkuin oli edessä kahta vaarallisempi mäenlasku. Päivän toisensa jälkeen he ahersivat ja ponnistelivat, voittaen yhä uusia vaikeuksia ja näyttämättä kuitenkaan pääsevän minnekään. Lopulta epätoivo jo alkoi vallata heidän mielensä. Mutta sitä suurempi oli sitten heidän hämmästyksensä, kun he, kavuttuaan kotvan rosoista selännettä pitkin, jolta jykevä metsä esti minnekään näkemästä, äkkiä huomasivat tulleensa jyrkkään suistuvalle kallionpolvekkeelle, josta oli vapaa näköala leveään avoimeen laaksoon, laaksoon joka vietti länteen päin! Taivaanrannalla näkyi tosin edessäkinpäin rosoisia vuorijonoja, mutta niiden epätasaisuus ei ollut mitään sen rinnalla, mitä he jo olivat voittaneet.

Evans löytää uusia jokia.

Kiivettyään laaksoon retkeilijät kulkivat muutamia maileja siinä juoksevan joen vartta ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että se juoksi vuoriston poikki sisämaahan. Kuukauden poissa oltuaan he näine tietoineen palasivat Sydneyhin, jossa uutinen herätti mitä suurinta innostusta. Valtionmaan mittari Evans lähetettiin oikopäätä työtä jatkamaan.

Viikon Evans seurueineen oli matkalla, ennenkuin saapui siihen paikkaan, josta Wentworth tovereineen oli takaisin kääntynyt. Tuota pikaa hän sai selville, että löydetty joki olikin Grosen syrjäjoki ja siis palasi takaisin rannikolle, mutta kovin vaikeita matkoja ei enää tarvinnut kulkea, ennenkuin Evans saavutti todella vedenjakajan ja löysi sen takaa sisämaahan laskevan joen. Viikon sitä seurattuaan ja ihailtuaan sen rantain kauneutta ja viljavuutta, hän näki sen laskevan suurempaan jokeen, jonka hän siirtokunnan maaherran kunniaksi nimitti Macquarieksi; alkuasukkaitten käyttämä nimi oli Wambool.

Macquarie oli melkoinen joki, jonka varrella hedelmällisissä maisemissa oli viljalta kenguruita, emuja ja muuta riistaa. Paljon alkuasukkaitten savujakin Evans näki niinä kahtenatoista päivänä, jotka hän virran vartta kulki, mutta vain muutamia naisia ja lapsia hän tapasi.

Retkikunnan palattua Sydneyhin ilosanomineen lähetettiin paikalla vankiosastoita rakentamaan vuoriston poikki tietä, ja huhtikuussa 1815 maaherra itse saattoi käydä uutta tietä pitkin vuoriston takana omin silmin katsomassa löydetyn maan rikkauksia.

Evans palasi sitten etsiskelyitään jatkamaan ja löysi toisia kauniita maita kauempaa etelästä ja toisen joen, jolle hän, maaherran sukunimen jo käytettyään, antoi hänen etunimensä Lachlanin. Siirtokunnassa tämän löydön kautta yhä vahvistui toivorikas mieliala, ja samalla udeltiin ja aprikoitiin moneen suuntaan, mihin nämä joet mahtoivat virrata ja laskea.

Oxley tutkii Macquarien ja Lachlanin.

Vuoden 1817 alussa kuvernööri Macquarie lähetti valtionmaanmittarin luutnantti John Oxleyn tutkimaan edelleen molempia löydettyjä jokia, varsinkin Lachlania, joka niistä näytti mielenkiintoisemmalta. Kerallaan Evans ja valtion kasvitieteilijä, apulaisia ja kaksi venettä Oxley huhtikuussa 1817 saapui Lachlanille, jolle molemmat veneet työnnettiin varustuksia viemään, Oxleyn itse kulkiessa ratsain rantoja pitkin. Joki oli 30 tai 40 metriä leveä ja suuria puita kasvoi sen rannoilla, muodostaen toisin paikoin lehväkaaria uoman yli.

Alkuasukkaita.

Toisella rannalla nähtiin alkuasukkaita, joista parikymmentä ui joen poikki, nakaten yli tultuaan kivikirveensä valkoisten jalkoihin, ollakseen yhtä aseettomat kuin nämäkin. He olivat rotevia, miehuullisia miehiä, isopartaisia. Joillakuilla oli opossumin nahkoista neulotut viitat. Oxley keräsi joukon sanoja, voidakseen tuonnempana keskustella heimojen kanssa, mutta näytti siltä, kuin olisi joka heimolla ollut oma kielensä, niin pienellä alalla näitä sanoja ymmärrettiin. Rannikon murteita ei ensinkään ymmärretty vuoriston takana.

Retkikunta kulki sitten myötämaahan lakeita maita, laatien karttaa ja kooten kasveja. Ruohomaiden kanssa vaihteli matalia pensaikoita, jotka suuresti hidastuttivat kulkua. Alkuasukkaitten ohuita sinerviä savupatsaita näkyi lakkaamatta, mutta viikkokauteen ei tavattu ainoatakaan sielua. Riistaa oli runsaasti ja joessa oivallisia kaloja.

Lakeuksilla.

Kuta kauemmaksi retkikunta eteni, sitä laihemmaksi kävi maa kuitenkin ja kasvullisuus heikommaksi, kunnes matala harva pensasakaasia peitti lakeudet silmän siintämättömiin. Lopulta ei ollut helppo löytää sen vertaakaan laidunta kuin olisi hevosille tarvittu. Oxleyn arvolause maasta alkoi käydä sitä huonommaksi, kuta kauemmaksi hän kulki, ja lopulta hän oli vakuutettu siitä, etteivät nämä lakeudet milloinkaan kelpaisi ihmisen asuttaviksi. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä nykyään niillä on vahva asutus.

Taivas oli kauttaaltaan ollut selkeä, sadetta ei kukaan muistanut ajatellakaan, maa oli halkeillut kuivuuttaan, mutta siitä huolimatta ilmestyi äkkiä lähestyvän tulvan varoittavia oireita. Eräänä aamuna retkikunta huomasi joessa veden yön aikana nousseen yhden jalan. Ainoa mahdollinen selitys oli se, että vettä oli satanut takana Sinivuoristossa, josta oli loitottu 240 kilometriä, vieläpä niin rankasti, että vesi pian nousi äyräittensä tasalle ja alkoi tulvia niiden ylikin. Koko lakeus alkoi muuttua järveksi, jossa ei näkynyt ainoatakaan paikkaa, mihin retkikunta olisi voinut leiriytyä. Retkikunnan tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Joki alkoi hajaantua lukuisiin haaroihin, jotka lopulta aivan sekaantuivat syntyneeseen rämeeseen, niin etteivät veneet enää löytäneet uomaa. Matkustaminen kävi niin vaivalloiseksi, ettei päästy eteenpäin kuin mitättömiä matkoja, ja kun vesi yhäkin nousi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa kuin poiketa Lachlanilta suoraan sivullepäin, päästäkseen kuivemmalle maalle. Kun näytti mahdottomalta palata takaisin samaa tietä, kääntyi hän lounatta kohti, kulkeakseen siihen suuntaan merenrannalle saakka.

Sangen pian retkeläiset pääsivät jälleen kovalle maalle, joka aluksi oli niin kuivaa, ettei ensimmäisenä päivänä tavattu vettä ollenkaan. Toisenakin päivänä se oli suuren etsimisen takana ja vielä kolmantena ja neljäntenäkin, niin että sekä miehet että juhdat alkoivat nääntyä. Sitten alkoi edessäpäin näkyä korkeanlaisia vuoria ja eräälle näistä retkeläiset nousivat, nähdäkseen maata laajemmalta. Lakeuksilta nousi täälläkin alkuasukkaitten korkeita savupatsaita, vaikka retkeilijät olivat luulleet maan olevan aivan asumatonta. Heidän takaisin leirilleen tullessaan olivat hevoset karanneet vettä ja laidunta etsimään ja viikko kului, ennenkuin ne oli kaikki löydetty.

Pensastiheiköt.

Toukokuun viimeisenä päivänä retkikunta tuli vyöhykkeeseen, jossa kasvoi niin tiheässä oka-akaasiaa ja köynnöksiä, että sen läpi oli aivan mahdoton päästä hakkaamatta tietä kirvein ja tomahawkein. Mailittain täytyi näin raivata polkua, ennenkuin päästiin selvemmille maille.

Kun hevosia alkoi kuolla veden ja laitumen puutteen vuoksi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa kuin taas muuttaa matkan suuntaa ja pyrkiä pohjoista kohti. Sillä paikalla, jolta retkikunta kääntyi, olisi jälleen täytynyt hakata tie laajan akaasiapensaikon läpi, ja tämä, ynnä lakeuden yhä lisääntyvä karuus, sai retkikunnan muuttamaan suuntaa. Se ei saattanut tietää, ettei enää olisi tarvinnut montakaan päivämatkaa kulkea, ennenkuin se olisi tavannut suuren Murrumbidgee-joen ja maan, joka on Austraalian hedelmällisimpiä.

Retkikunnan oli edelleenkin yhtä vaikea löytää laidunta ja vettä, jota paitsi miestenkin annoksia täytyi ruveta vähentämään, ja sitä suurempi oli senvuoksi ilo, kun alkoi rankasti sataa. Ilo ei kuitenkaan ollut pitkällinen, sillä parin päivän kuluttua maa oli kastunut niin veteläksi, että sekä miehet että hevoset upposivat siihen nilkkaa myöden. Edelleen kulkiessaan retkikunta ällistyksekseen tapasi uudelleen Lachlanin, joka siis ei ollutkaan suohon kadonnut, vaan sen läpi juostuaan uudelleen jatkoi jokena lounatta kohti. Oxley lähti uudelleen sitä seuraamaan, johon kehoitti laitumenkin runsaus ja joen kalaisuus. Lakeuksilla, joilla metsät ja niityt vaihtelivat, oli sitä paitsi runsaasti kenguruita ja emuja. Hyviä maita ei kuitenkaan ollut pitkältä, vaan joki katosi uudelleen suohon, sen takaa jatkoi jokena ja hävisi uuteen suohon. Tämän suon pohjan olivat äyriäiset kaivaneet niin täyteen koloja, että sekä miehet että hevoset alituiseen kompastelivat. Soiden välinen maa oli taas vaihteeksi hyvän karua.

Heinäk. 5 p. näkyi luoteessa vedenpinta, joka levisi rannattomiin — laaja tulvan peittämä suo, eikä lännessä muuta kuin joitakuita jokea paartavia puita. Nyt loppui Oxleyn kärsivällisyys. »Tämän maan autiudessa on yksitoikkoisuutta», hän kirjoittaa, »joka väsyttää enemmän kuin voin sanoin kuvata. Yksi puu, yksi maanlaatu, yksi vesi, yhdenlaista lintua, kalaa tai eläintä on kymmenien ja satain mailien matkat.» Entistäkin varmempana siitä, ettei sisämaa kelvannut valkoisten asuttavaksi, hän jälleen kääntyi suunnastaan, vaikk'ei hänen olisi suon takana kauaakaan tarvinnut Lachlania seurata, ennenkuin olisi tullut Murrumbidgeen.

Paluumatkalla retkikunta alussa seurasi Lachlania, kunnes pääsi sen yli kulkemaan. Tavattiin sekä alkuasukkaita että heidän hautojaan, joista Oxley antoi jonkun avata, voidakseen laatia kertomuksen hautaamistavoista. Maa alkoi parantua. Akaasiat alkoivat puhjeta keltaiseen kukkaan; kukat suuresti ilostuttivat niiden lehvien alakuloista värisävyä. Puissa näkyi joka puolella pykäliä, joita alkuasukkaat olivat niihin tehneet kivikirveillään, kiivetessään opossumeja etsimään. Elok. 10 p. alkoivat Sinivuoriston uloimmat harjanteet näkyä sinisinä, korkeina ja rosoisina. Pari päivää myöhemmin retkikunta metsäin läpi ratsastaessaan tapasi alkuasukkaita. Oxley kertoo kohtauksesta seuraavasti:

Alkuasukkaita.

»Olimme juuri pystyttäneet telttamme, kun kuulimme erään alkuasukkaan kivikirveen kalkkeen hänen puuhun kiivetessään. Hiivimme ääneti paikalle ja yllätimme hänet, juuri kun hän oli alas tulemassa. Hän ei huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan puun alla, ja hänen pelkonsa ja hämmästyksensä oli sanomaton. Koetimme kaikin tavoin ystävällisillä liikkeillä saada hänet alas tulemaan, mutta turhaan. Hän huusi kovalla äänellä, kutsuen ilmeisestikin tovereitaan apuun. Odottaessaan hän nakkasi meille saamansa saaliin, rengashäntäisen opossumin, kutsuen meitä merkeillä sitä ottamaan. Pian tulikin siihen toinen alkuasukas ja toinen laskeutui nyt puusta maahan. Molemmat vapisivat ylenmäärin, he olivat aivan pelosta juopuneet, tekivät tuhansia temppuja, nauroivat hillittömästi, tekivät päällään omituisia liikkeitä. He olivat molemmat parinkymmenen ikäisiä nuorukaisia ja sekä kasvoiltaan että muulta ruumiiltaan hyvän näköisiä, mutta nahka ja sen alainen lihakin oli pitkin selkää ja ruumista viilletty pitkiin, kauhean näköisiin kaistaleihin, jotka olivat koholla ja jotkut kolmeneljännestuumaakin syvät. Niitä oli niin taajassa, että alkuperäistä nahkaa tuskin näkyi ensinkään. Tulokkaalla oli kolme tai neljä pientä opossumia ja käärme ja nämä hän niinikään laski maahan eteemme. Talutimme heidät telttaamme, jossa he siihen määrään ihmettelivät kaikkea, mitä näkivät, että selväänkin huomasi, etteivät he ennen olleet nähneet valkoisia. Mutta tomahawkeista he varmaan olivat ennen kuulleet, ehkä olivat niitä nähneetkin, sillä kun annoimme toiselle tämmöisen intiaanikirveen, painoi hän sitä rintaansa vastaan ja osoitti mitä suurinta iloa. Ihailtuaan sitä jonkun ajan he huomasivat leveän nuolen, joka siihen oli kummallekin puolelle leimattu ja joka tarkalleen muistutti emun jälkeä. Tämä heitä huvitti suunnattomasti ja monta kertaa he osoittivat sitä ja emun nahkoja, jotka meillä oli kanssamme. Kaiken aikaa he kuitenkin tarkkaan hoitivat opossumiensa paahtamista ja tuskin olivat ne vielä kauttaaltaan lämmenneet, ennenkuin he aukaisivat ne ja ottaen ulos sisälmysrasvan tarjosivat sen meille parhaana herkkuna. Kun emme siitä huolineet, söivät he sen itse ja peittivät opossumit jälleen kuumaan tuhkaan. Kun riistaeläimet näyttivät kauttaaltaan kypsyneen, laskivat he ne, käärmeen ja meiltä saamansa esineet maahan, osoittaen merkeillä, että he halusivat lähteä pois. Sen me tietysti sallimmekin ja he myös saivat ottaa mukaansa vähät saaliinsa ja muita pieniä esineitä, mitä meiltä liikeni.»

Elokuun viimeisinä päivinä retkikunta saapui Bathurstiin, ensimmäiseen Sinivuoriston taa syntyneeseen siirtokuntaan. Loppumatkan se oli kulkenut Macquarien maisemien kautta, ja ne siihen määrään ihastuttivat sen jäseniä, että siirtokunnan viranomaiset päättivät lähettää ylimaamittarinsa uudelle retkelle. Oxley oli retkellään tullut vakuutetuksi siitä, että Austraalian sisäosa oli suurena järvenä ja merenä, johon vuorilta lähtevät joet laskevat, Lachlania lukuunottamatta, jonka hän luuli päättyvän suohon. Tämä teoria sai tukea siitä, ettei oltu huomattu ainoankaan suuren joen laskevan maanosan sisustasta mereen, vaikka rannat oli ympäriinsä jotenkin tarkkaan tutkittu ja kartoitettu. Myönnettiin kuitenkin mahdolliseksi sekin, että maanosan koko sisusta oli aavaa erämaata. Maaherra Macquarie lähetti nyt Oxleyn Macquarie-jokea seuraamaan niin kauas, että näkisi sen joko laskevan otaksuttuun sisämereen tai kuivaan erämaahan häviävän.

Uudelle retkelle.

Toukokuussa 1818 Oxley lähti Bathurstista, mukanaan tälläkin kertaa Evans, pari muuta apulaista, lukuisa palveluskunta ja hyvin varustettu retkikunta. Veneet lähetettiin nytkin jo edeltäpäin joelle. Macquarie-joki ja sen maisemat olivat aluksi noin parinsadan kilometrin matkan hyvin viehättävät. Kauniit suvannot jatkoivat toinen toistaan, rannoilla kasvoi ruohoa ja isoja puita ja joella ui niin lukemattomat joukot sorsia ja mustia joutsenia, etteivät ne edes viitsineet lentoon nousta veneiden sivu soluessa. Oxley tapasi täällä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle tuttuja edelliseltä retkellä. Eräältä mieheltä ajeltiin hänen valtava partansa ja tämä ilahutti heimon muita miehiä siihen määrään, että heidätkin oli kaikki ajeltava. Mutta muutoin alkuasukkaat tarkkaan karttoivat retkikuntaa, missä se suinkin oli mahdollista, paitsi semmoisilla seuduilla, missä he osoittivat ilmeistä vihamielisyyttä.

Vihamielisiäkin alkuasukkaita tavattiin, vaikka he enimmäkseen tyytyivät vain heristelyihin ja vaatimaan kädenliikkeillä ja vihan eleillä vieraita poistumaan. Jotkut kuitenkin nakkasivat jonkun aseenkin.

Kesäkuun lopulla maan ja joen luonne alkoi muuttua samanlaiseksi kuin Lachlaninkin suoseuduilla. Se oli kauttaaltaan tasaista lietemaata, mutta parissa paikassa kohosi kuitenkin rannattomasta tasaisesta lakeudesta kallionkyhmy, jonka laelta oli laaja, vaikk'ei suinkaan rohkaiseva näköala. Edessäpäin näkyi vain lakeutta lakeuden takana ja jokunen etäinen suo, itäpuolella taas mahtava vuorenselänne, joka äkkijyrkin otsin suistui lakeuteen.

Matkaa vielä jonkun päivän jatkettua alkoi joki tulvia äyräittensä yli lakeudelle ja edessä oli räme, jota Oxley lähti veneellä tutkimaan. Lähes viisikymmentä kilometriä hän tunkeutui tähän sankkaa, miehenkorkuista ruokoa kasvavaan rämeeseen, jossa ei ollut mahdollista mitään nähdä ja jossa retkeilijät lopulta eksyivät virran uomastakin. Oxley oli vakuutettu siitä, että hän nyt oli tullut otaksutun sisämeren mataliin rantavesiin, ja kääntyi takaisin muun matkueen luo. Siellä täytyi odottaa kymmenkunta päivää Evansia, joka oli retkeillyt idässä näkyvälle vuorelle, löytäen sieltä uuden melkoisen joen, joka sai Castlereaghin nimen. Sinne lähti sitten koko retkikunta, mutta uuden joen rannalla sen yllätti tulva, joka peitti koko lakeuden, niin että retkeläisten täytyi pienellä kunnaalla viettää seitsemän päivää veden piirittämänä. Tämän ajan kuluttua he saattoivat nousta melkoiselle vuorelle ja nähdä sieltä laajalle yli lakeuksien ja niihin päättyvän vuoristorintaman.

Vaikeita matkoja.

Lähtiessään matkaa jatkamaan he tulivat uudenlaiselle pahalle maalle, joka milt'ei vei voiton kaikesta, mitä he olivat siilien saakka kokeneet. Semmoista maata Austraaliassa tavataan monessa paikassa sateiden jälkeen. Ylinnä on paria kolmea tuumaa vahvalta kevyttä multaa, jolla on niukka kasvullisuus, tämän alla taas kahdeksaatoista tuumaa vahvalta löyhää hiekkaa ja liejuista vettä ja pohjana kalliota tai kiveä. Kun siihen astui, pirskui vesi monta tuumaa korkealle ja riittävän suuren painon alla pintakerros puhkesi ja jalka upposi hietaan ja liejuun, takertuen siihen kuin suohon. Ihmisen oli kovin vaikea kulkea tämmöisen maan poikki ja hevosen melkein mahdoton. Jonain päivänä päästiin vain kymmenkunta kilometriä etenemään ja sittenkin täytyi hevosten kantamukset purkaa ja viedä miesten selässä pahimpain paikkani yli. Hevoset uupuivat siihen määrään, että ne heti leiripaikalla, kun kantamukset oli riisuttu, kävivät miesten ympärille maata kuin koirat.

Elokuun 25 päivään saakka retkikunta ponnisteli tämmöistä maata eteenpäin ja sanomatonta huojennusta tunsivat kaikki, kun lieju vihdoin loppui ja tultiin metsäisille kunnasseuduille ja laajoille ruoholakeuksille.

Kaunis vesiputous.

Kääntyen sitten vuoriston poikki merenrannalle pyrkiäkseen retkeilijät piankin joutuivat sangen epätasaiselle maalle ja erään leveän joen vartta kulkiessaan näkivät tämän äkkiä katoavan syvään kuiluun. Tarkemmin paikkaa tutkiessaan he huomasivat sen muodostavan putouksen, joka kauneudessaan voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka osanneet kuvitellakaan. Vesi putosi kahtia jakaantuneena pystysuoran kallioseinämän partaalta seitsemänkymmenen metrin levyisenä suihkuna seitsemänkymmenen metrin syvyiseen kuiluun, synnyttäen korvia huumaavan pauhun ja kastellen katsojat vihmallaan kolmensadan metrin päähän. Kierrettyään kallionhalkeamassa eteenpäin puolen kilometriä se uudelleen hyppäsi yhdellä kaatumalla kolmekymmentä metriä ja loikki sitten edelleen portaalta portaalle kolmen tai neljänsadan metrin korkuisten kallioseinämäin välitse.

Retkikunta kulki uutta suuntaa Sinivuoriston poikki ja voitettavat vaikeudet olivat suunnattomat. Tien löytäminen oli niin vaikeata, että retkikunta toisinaan selänteitten yli kiipeillessään nousikin yhä korkeammalle, vaikka se jo oli tullut vedenjakajan poikki. Parintuhannen metrin korkeudesta näkyi laajain metsäin takaa vihdoin Tyynimeri.

Merenrannikolla, noin 150 kilometriä Sydneystä pohjoiseen, alkuasukkaat olivat sotaisia ja kavalia ja retkikunnan täytyi taistella, ennenkuin pääsi Newcastlen siirtokuntaan. Yksi miehistä haavoittui pahasti ja useat muut nipinnapin välttivät surman, retkikunnan molemmat johtajat muiden mukana.

Vielä kolmannenkin tutkimusretken Oxley teki. Lähetettynä purjealuksella etsimään paikkaa uudelle vankisiirtokunnalle hän löysi 28:nnen leveysasteen pohjoispuolelta Austraalian itärannalta kauniin joen, jolle hän uuden maaherran kunniaksi antoi Brisbanen nimen. Sen suussa, joka muodostaa oivallisen sataman, on nykyään Queenslandin kaunis ja ripeästi edistyvä pääkaupunki. Oxley luuli joen tulevan kuvittelemastaan suuresta sisämaan järvestä, mutta myöhemmät matkustajat piankin osoittivat tämän otaksuman perusteettomuuden.

Hume löytää Austraalian Alpit.

Oxleyn palattua toiselta retkeltään ei hallitus enää jatkanut sisäosain tutkimista, mutta sitä myöden kuin asutus tarvitsi uusia laitumia, tekivät yksityiset lyhyitä retkiä, vaikka tulokset suureksi osaksi pidettiin itsekkäistä syistä salassa.

Muita yritteliäämpi oli Aleksanteri Hamilton Hume niminen uudisasukas, joka jo seitsentoistavuotiaana teki Sydneystä etelään retkiä, löytäen muun muassa Sinivuoriston kauneimmat järvet. Hovell nimisen merikapteenin keralla hän v. 1824 lähti suuremmalle retkelle, kulkien aluksi Murrumbidgee joelle, jonka latvat hän jo aikaisemmin oli löytänyt. Hän ei kuitenkaan nytkään lähtenyt sitä laskemaan, vaan retkeili vuoriston kautta edelleen etelää kohti. Lopulta molemmat retkeilijät kuitenkin eksyivät vuoriston laaksoihin niin pahoin, etteivät tahtoneet poiskaan päästä. He lisäksi riitaantuivat, niin että erosivat. Hovell lähti yhden miehen keralla omin päin kulkemaan, mutta joutui tuota pikaa niin pahaan pulaan, että hänen täytyi palata Humen johtamaan pääjoukkoon.

Kiivetessään sanomattomalla vaivalla kautta vuoriston eteenpäin retkeilijät tulivat eräälle selänteelle, jossa heidän eteensä avautui niin odottamattoman suurenmoinen näköala, että joka mies sitä katsellessaan mykistyi ja vaipui äänettömään ihailuun. Siintäväin aaltoilevain vuorenselänteitten takaa yleni kaikkea muuta ympäristöä ylemmäksi mahtava vuoristolinna, kohottaen taivaan puhtaaseen sineen lumen peittämiä kukkuloitaan. Kaikkien mieleen välähti se ajatus, että tämä vuoristo ansaitsi Austraalian Alppien nimen, ja sen se on saanut pitää meidän aikoihimme saakka, vaikka alkuasukkaittenkin nimeä, joka on Warragong, mainitaan.

Murray.

Retkikunta kiersi vuoriston länsipuolitse, tavaten kauniita maisemia ja hyviä laitumia, mutta tavan takaa valtavia rotkolaaksojakin, joiden poikki oli kiivettävä. Erään tämmöisen laakson pohjalta Hume löysi ison, kirkasvetisen ja vuolaan joen, joka retkikunnan jäsenten kesken herätti mitä suurinta ihastusta. Se nimitettiin löytäjänsä mukaan Humeksi, mutta eräs myöhempi tutkija antoi sille uuden nimen, kutsuen sen Murrayksi. Se on Austraalian suurin joki, joka alkaa sen korkeimmalta vuorelta.

Hume halusi päästä tämän joen yli, mutta Howellin mielestä se oli mahdotonta, ja siitä molemmat johtajat taas riitaantuivat, niin että paistinpannukin halkesi heidän siitä tapellessaan. Hume keksi sen keinon, että kokosi suuren risukimpun ja verhosi sen öljytyllä kankaalla; se todella kantoi sekä hänet että vähin erin koko retkikunnan joen poikki. Warragongin toisella puolen retkikunta jatkoi edelleen lounatta kohti löytäen uusia jokia ja hyviä maita. Pahaksi onneksi oli kuitenkin ruoho kuivemmillaan ja alkuasukkaat, jotka kaiken aikaa pitivät matkuetta silmällä, vaikk'eivät näyttäneetkään itseään, sytyttivät ruohon ja pensaikot pitkin matkaa palamaan, pakottaen retkikunnan tekemään monta turhaa kierrosta. Merenrannikon retkikunta vihdoin saavutti nykyisen Melbourncn seuduilla.

Sturt Darlingilla ja Murraylla.

Humen ja Hövellin löydöt herättivät jälleen entistä suurempaa halua Austraalian sisäosain tutkimiseen, ja kun siirtokuntia v. 1828 jälleen kohtasi hyvin ankara kuivuus, otaksuttiin retkikunnan nyt voivan tunkeutua kauemmaksikin niihin ruokoa kasvaviin rämeihin, joihin Oxley oli Macquarien jättänyt, ja vihdoin saavuttavan tuon kuvitellun sisämeren.

Charles H. Sturt.

Kapteeni Charles Sturt, sotilas ammatiltaan, sai hallituksen varustaman retkikunnan johdettavakseen ja hän otti Humen apulaisekseen, jota paitsi retkikuntaan kuului kahdeksan muuta miestä.

Lähdettyään liikkeelle marraskuussa 1828, retkikunta kulki Macquarielle, joka nyt oli paljon vähentynyt siitä, mitä se oli Oxleyn käydessä sillä kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta aroilla vallitsikin nyt semmoinen kuumuus, että sokerikin suli peltilaatikoissa. Alkuasukkaita tavattiin ja Sturt sai muun muassa nähdä, kuinka he pyydystivät joesta kaloja.

»Illalla he kokoontuivat kosken alla olevasta suvannosta kaloja pyytämään. He työskentelivät sangen järjestelmällisesti, kädessään lyhyet keihäät, jotka vähitellen hoikkenivat kärjeksi. Vanhanpuoleisen miehen annettua merkin pyytäjät paikalla sukelsivat veteen niin hiljaa, ettei kuulunut loiskaustakaan. Tuota pikaa nousi taas pinnalle mies tai pari, kala kummallakin telkissään. Muut pysyivät veden alla minuutin vaiheilla, nousten sitten pinnalle kaikki saman kallion vieressä, jonka halkeamiin he olivat saaliinsa ahdistaneet. Seitsemän kaunista lahnaa he täten saivat ja antoivat kaikki miehillemme, vaikkeivät itse olleet koko päivänä syöneet mitään. Itselleen he etsivät simpukoita.»

"Pyörä kiertää akselia".

Sturt kohtasi retkellään paljon alkuasukkaita. Kuormavaunujen pyörät herättivät heidän suurinta ihmetystään. Sotilaat esiintyivät punaisella ja keltaisella mitä rumimmin maalattuina, mutta heidän luottamuksensa oli verraten helppo saavuttaa.

Kuta kauemmaksi retkikunta kulki, sitä tuntuvammaksi alkoi kuivuus käydä ja se ruokoräme, josta Oxley oli kääntynyt takaisin, oli nyt aivan kuivana. Päiväkausia retkikunta matkasi ruovostojen kautta, tavaten vain harvassa yksinäisiä allikolta ja siellä täällä putaan uoman, joka oli aivan kuivana. Lopulta vesi alkoi olla niin vähissä, ettei sitä löytynyt etsimälläkään.

Ruokoalueen takaa tavattiin taas pensaslakeutta ja joki, jossa oli vähän vettä, ja joen partaalla melkoinen heimo, jonka asumuksia retkikunta saattoi lähestyä kenenkään huomaamatta. Nuori, tulen ääressä istuva tyttö oli ensimmäinen, joka huomasi lähestyvät, mutta hän säikähti niin pahoin, ettei päässyt edes pois juoksemaan, vaan heittäytyi maahan pitkäkseen ja alkoi kamalasti parkua. Alkuasukkaita ilmestyi majoistaan, mutta tuskin olivat he vieraat huomanneet, kun he sytyttivät majansa tuleen ja palavat kekäleet kädessään hyppien ja kiljuen juoksivat pensaasta pensaaseen, pistäen tulen niihinkin. Muutama päivä myöhemmin oli samaan heimoon kuuluvan metsästäjän ja Humen välillä vähältä syntyä verinen ottelu, joka kuitenkin tuli torjutuksi. Vesilätäköt alkoivat olla niin matalat, etteivät ne enää peittäneet edes sammakoiden selkää, jonka vuoksi näitä oli kuollut ja mädännyt, niin etteivät hevosetkaan enää juoneet vettä. Alkuasukkaille se siitä huolimatta näytti kelpaavan.

Sturt löytää Darlingin.

Mutta seuraavana päivänä tultiin taas lakeudelle, jossa kasvoi ruohoa hevosten vatsaan saakka, eikä nyt tarvinnut kauankaan kulkea, ennenkuin retkikunta äkkiä tuli jalon joen partaalle, jonka uoma oli seitsemän- tai kahdeksankymmentä metriä leveä. Vesi näytti olevan syvää ja sen pinta oli aivan täynnään pelikaaneja ja muita riistalintuja. Äyräät olivat niin jyrkät, ettei eläimiä voitu ajaa juomaan, mutta miehet ahnaasti juoksivat janoaan sammuttamaan. Mutta julman pettymyksen he kokivat, vesi oli niin suolaista, ettei sitä voinut maistaakaan. Äyräiltä löytyi kuitenkin suolatontakin vettä ja laidun oli hyvä. Sturt oli taipuvainen uskomaan, että tämä joki oli tuon suuren kuvitellun sisämeren haara, ja nimitti sen uuden maaherran mukaan Darlingiksi. Maanasukkaitten antama nimi oli Karaula.

Retkikunta alkoi seuraavana päivänä kulkea jokivartta vastavirtaan. Tavattiin autio kylä, jossa oli seitsemänkymmentä majaa. Kylästä löydettiin kaksi 90 metrin mittaista verkkoa, joista toisella, isosilmäisellä, pyydettiin kenguruja, toisella, pienisilmäisellä, kaloja. Jokirannassa yllätettiin neljä kalastajaa, jotka huomattuaan vieraat kiljuen juoksivat pensaikkoihin. Huutoon juoksi muitakin alkuasukkaita, jotka samoin säikähtivät ja kiljuen kääntyivät käpälämäkeen. Kauaa ei nyt tarvinnut odottaa, ennenkuin pensaikosta alkoi kuulua hamuavaa ritinää ja sankkaa savua alkoi vyöryä yli maiseman, kietoen retkikunnankin poimuihinsa. Se oli kuitenkin onneksi noussut joen törmällä olevalle kummulle, jonne liekit eivät päässeet, ja jäi siihen liikkumatta odottamaan. Yksi alkuasukas astui pensaikosta esiin, lähestyi retkikuntaa, kumarsi ruumistaan eteenpäin, niin että kädet ottivat polviin ja tuijotti valkoisiin. Nämä eivät liikahtaneetkaan ja mieskin jäi hämmästyneenä asentoonsa, kunnes Hume alkoi hänen kanssaan keskustelun ja sai hänet lähemmä tulemaan. Ja pian koko heimo kesyyntyi niin, että arvelematta lähestyi retkikuntaa.

Tämä heimo sairasti kovin ilkeätä ihotautia, johon päällikkö pyysi apua, kutsuen sairaita näyttämään Sturtille vammojaan. »Sanomaton oli hänen selitystensä ilmaisema huoli ja liikuttava se lempeä ja lohduttava ääni, jolla hän puhui väelleen, ja minuun todella koski kipeästi, kun en voinut hänen hätäänsä lieventää», kirjoittaa Sturt.

Matkaa jatkaen Sturt piti virtausta tarkkaan silmällä, eikö se säännöllisesti kääntynyt ja siis ollutkin vuoksi- ja luodeilmiön aiheuttama. Mutta joki juoksi kuin juoksikin vakaasti samaan suuntaan ja sitä näin tarkasti silmällä pitäessään retkikunta huomasi sen saavankin suolaisuutensa pohjassa olevista suolalähteistä. Täällä he äkkiä, rannattomalla lakeudella, kuulivat pamauksen tai jymäyksen, ikäänkuin olisi kymmenen kilometrin päässä laukaistu järeä tykki. Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, eikä Sturt voinut käsittää, mikä tämän kaikkien kuuleman pamauksen aiheutti. Ja selittämätön se on vielä tänäpäivänäkin.

Satakunnan kilometriä Darlingin vartta noustuaan Sturt palasi suoraan lakeuden poikki varastolleen, jonka hän oli jättänyt Macquarien varteen, ottaakseen uusia eväitä. Macquarien ruokoräme oli yhä kuivunut niiden muutaman kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun retkikunta menomatkalla kulki sen läpi. Maa näytti ylen kolkolta, ei ainoatakaan kukkaa eikä viheriöistä lehteä näkynyt. Alkuasukkaat sytyttivät ruovostot palamaan sitä mukaa kuin retkikunta eteni, ja sankkaa savua tuprusi taivaalle, ajelehtien kuin ukkospilvet tuulen mukana.

Mykkä todistaja.

Varastoaan lähestyessään retkeilijät näkivät alkuasukkaita, joista eräällä oli valkoisen takki yllään. Oxley säikähtyi tästä kovasti, peläten alkuasukkaitten ehkä murhanneen ne miehet, joiden oli pitänyt tuoda lisäeväitä ja jäädä niitä vartioimaan. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita, miehet olivat hyvissä voimissa, vaikka alkuasukkaat olivatkin pari kertaa käyttäytyneet uhkaavasti. Näitä alkoi nyt tulla varastolle pyytämään apua uhkaavaa nälkäkuolemaa vastaan, ja nämä avunpyytäjät kertoivat, vaikka vastahakoisesti, mistä takki oli saatu. Kaksi valkoista, luultavasti karannutta vankia, oli tullut heimon luo, ja alkuasukkaat olivat vaatineet itselleen koirat, joita heillä oli pari kerallaan. Kun miehet eivät suostuneet niitä luovuttamaan, antoivat alkuasukkaat heille keihäät ja nuijat ja vaativat heitä taisteluun. Taistelu ei kestänyt kauan, toinen miehistä kaatui ensi keihäänheitolla ja hänen toverinsa, huomatessaan paon mahdottomaksi, oli leikannut koirilta kurkut poikki — ja sitä tehdessään kaatunut keihäiden lävistämänä. Heidät oli sitten molemmat syöty ja tästä tapauksesta oli takki muistona.

Viikkokauden levättyään Sturt maaliskuun 7:ntenä 1829 jälleen lähti liikkeelle, tavatakseen Darlingin vielä ylempänä. Matkalla hän kulki Castlereagh-joen poikki, mutta sen uomassa ei ollut tippaakaan vettä. Sillä oli, samoin kuin kaikillakin sisämaan joilla, sisä-äyräät ja ulko-äyräät, edelliset pitivät vettä uomassa tavallisen, jälkimmäiset tulvaveden aikana. Molempain äyräitten välinen maa oli erikoisen hedelmällistä ja sillä kasvoivat kauneimmat puut. Kuta kauempana, sitä vaikeampi oli löytää vettä ja laidun huononi melkein olemattomaksi. Jossakin lampareessa oli kuitenkin siellä täällä vettä ja kalojakin, jotka olivat melkein ainoa ravinto, mitä alkuasukkailla oli saatavana. Heidän puutteensa oli niin suuri, että heidän lukunsa nälkäkuoleman kautta jo tuntuvasti väheni, ja kylissä oli kosolta tyhjiä majoja. Maaliskuun 29:ntenä retkikunta jälleen saapui kirkkaalle vuolaalle Darlingille, jonka vesi täälläkin oli suolaista.

Eräässä kohtauksessa alkuasukkaitten kanssa Sturt heille näytti ampuma-aseitten tehoa ja ampui puuhun luodin, ylläpitääkseen heissä terveellistä kunnioitusta valkoisia kohtaan. »Pamauksen vaikutus alkuasukkaihin oli todella naurettava. Toiset seisoivat ja tuijottivat minuun, toiset kaatuivat kumoon, toiset livistivät pensastoon, ja aika työ oli, ennenkuin jälleen saimme ne koolle.»

Sturtin aikomus oli nousta Darlingia edelleen, mutta maa oli niin kamalan karua ja tyhjää, että yrityksestä täytyi luopua ja lähteä paluumatkalle. Paluumatkalla kului toinen puoli ajasta veden etsimiseen. Mistä Darling alkoi ja minne se laski, ne kysymykset täytyi jättää myöhemmille matkustajille. Alkuasukkaita ei tavattu kuin moniaita ja nekin olivat niin nälkiintyneet, että miehet kantoivat lapsiaan valkoisten luo, saadakseen hiukan ruokaa heidän pelastamisekseen. Suurimmat metsän puutkin alkoivat riutua ja toisia oli jo aivan kuivunut. Kaula pitkällä ja huohottaen emut etsivät jokien uomista vettä, vaikka hukkaan, ja maanasukkaiden koira oli niin laiha, että tuskin pystyssä pysyi ja näytti rukoilevan, että joku sen lopettaisi.

Darlingin löytö herätti uudisasutuksissa mitä suurinta mielenkiintoa ja herätti samalla suuria toiveitakin, Sturtin matka kun oli osoittanut, että Oxleyn hylkäävä lausunto sisämaan lakeuksista oli ennenaikainen. Löytöretkiä päätettiin jatkaa viipymättä ja jo marraskuun 3:ntena 1829 Sturt lähti Sydneystä uudelle matkalle, Humen löytämä Murrumbidgee päämääränään. Hume itse ei tällä kertaa lähtenyt matkaan, hän 'kun päätti edullisemmaksi hoitaa omia asioitaan. Hetkestä tuli Australian löytöretkien loistavin, rohkein ja seikkailuista rikkain.

Sturtin retki Murraylle.

Murrumbidgeelle saakka matka kävi seikkailuitta ja mukana tuotu suuri merivene työnnettiin tälle kirkkaalle vuolaalle vuorijoelle, joka oli sekä leveä että syvä. Maan kauneus ja laitumien vehmaus herättivät mitä paraita toiveita. Jokirannan avoimissa metsissä nähtiin ja ammuttiin punaisia kenguruita ja runsaasti niissä näytti olevan muutakin riistaa. Alkuasukkaita nähtiin vasta joulukuun 2:sena, jolloin neljä miestä eräänä sadepäivänä tuli valkoisten leiriin. Valkoisten pyynnöstä eräs miehistä näytti, miten heidän oli tapana pyytää opossumeja.

Hän nousi kuivaan puuhun, jonka joka oksakin oli ontto, ja hakkasi kirveellä puun kylkeen aukon vähän sen paikan yläpuolelle, jossa hän otaksui opossumin piilevän. Mutta eläin olikin noussut korkeammalle, jonka vuoksi hän tukki koloon kuivia heiniä ja sytytti ne palamaan, savustaakseen eläimen ulos. Puun sisällä, jossa oli kova veto, syttyi ankara tuli raivoamaan ja oksain päistä tuprusi savua kuin höyrykoneen torvesta. Puun terve pinta oli niin ohut, että Sturt pelkäsi sen tuota pikaa palavan poikki, mutta alkuasukas nousi ylimmälle oksalle, kunnes opossum puoleksi kärventyneenä tuli ulos. Voitonriemuisena hän otti ja heitti sen maahan. Puussa rytisevä tuli, peloton mies ja tupruava savu, joka hänen ympärillään kierteli, tarjosivat omituisen alkuperäisen ja mieleenpainuvan näyn. Vähän sen jälkeen, kun mies oli tullut puusta maahan, se kaatui kauhealla romahduksella.

Jokimatka Murrumbidgeellä.

Murrumbidgee laajeni yhä alaspäin mentäessä, osaksi uomassaan olevista lähteistä. Maat muuttuivat avoimemmiksi ja täällä tavattiin alkuasukkaita, jotka olivat rumimmat, mitä retkeilijät olivat vielä milloinkaan nähneet. Eräältä vanhalta mieheltä Sturt sai tietoja etelämpänä juoksevasta Murraysta, joka miehen vakuutuksen mukaan oli vielä paljon suurempi joki. Vähän alempana kohdattiin toinen heimo, joka taas oli paremman näköistä kuin ainoakaan heimo, mihin Sturt vielä oli tutustunut. Siitä huolimatta he Sturtin mielestä epäilemättä olivat samaa alkujuurta. Heillä oli samanlaiset kuoppaan vaipuneet silmät ja ylitse riippuvat silmäkulmat, korkeat poskipäät, paksut huulet ja avoimet sieraimet, lyhyt tai kömpelö nenä, vankka vartalo, mutta hinterät ulottimet ja sileä tai kihara tukka kuin muillakin alkuasukkailla. Tavatkin olivat samat. Etuhampaansa he kiskoivat pois, viilsivät ruumiinsa liuskoihin, että liha nousi harjalle, koska arvet olivat heidän pääkoristuksensa, hankkivat ravintonsa samalla tavalla, maalasivat itsensä samalla tavalla, ja käyttivät samoja aseita. Ruovosta he valmistivat kevyen keihään, jolla taistelivat pitkän matkan päästä, nakaten sen, samoin kuin bumeranginkin, erehtymättömällä tarkkuudella. Lähitaistelua varten oli raskaampi keihäs. Vain vanhoilla miehillä oli oikeus syödä emua ja vain naineilla taas syödä sorsia. Korroboriinsa eli juhlamenonsa he viettivät yösydännä, säestäen niitä omituisilla surumielisillä lauluilla, jotka sangen sattuvasti matkivat kaikenlaisten eläimien ääniä. Vaimojaan he pitivät hyvin huonossa arvossa, etupäässä vain kuormajuhtina.

Samoin kuin Macquarie ja Lachlan Murrumbidgeekin sitten hajaantui ruokorämeeseen, mutta rämeen toisella puolella taas kokoontui uomaan, jota kävi veneellä kulkeminen. Sturt sen vuoksi lähetti kuormavaununsa, juhtansa ja hevosensa takaisin vuoriston juurelle ja rakensi toisenkin veneen, jonka jälkeen hän kahdella veneellä lähti jokea laskemaan.

Ruokorämeen takana joki ahdistui kapeaan uomaan, jonka suuret, veden tuomat puut olivat melkein kokonaan tukkineet. Puut olivat ilmeisestikin tulleet juuret edellä, niin että niiden pitkät pahkuraiset oksat makasivat vastavirtaan päin. Veneitä täytyi mitä suurimmalla huolella ohjata niiden ohi, oksat kun helposti olisivat puhkaisseet raskaasti kuormatut alukset.

Liekoalueen läpi juostuaan joki kapeni yhäkin kapeammaksi ja kahden puolen kohosivat sen jyrkät äyräät sangen korkeiksi ja äyräillä kasvavat puut muodostivat joen päälle niin pimeän lehväkaarron, että jo viiden aikaan illalla täytyi leiriytyä. Seuraavana päivänä oli kuljettu uuden liekoalueen läpi, jonka jälkeen joki jälleen kapeni ja kävi kovin vuolaaksi ja mutkaiseksi, niin ettei aina nähnyt pariakymmentäkään metriä kauemmaksi eteensä. Äkkiä keulamiehen huudahdus sai kaikki säpsähtämään, että vene seuraavassa silmänräpäyksessä rikkoutuisi kiveen tai puuhun, ja jokainen jo oli valmiina jokeen hyppäämään veneen keventämiseksi, jos se olisi tarpeen. Mutta ennenkuin he vielä ennättivät toisilleen sanaakaan sanoa, juoksi vene vinhaa vauhtia kahden äkkijyrkän nokan välitse ja äkkiarvaamatta ui ihanan laajan veden pinnalla.

Murray.

»Minun on mahdoton kuvata sitä vaikutusta, joka tällä äkillisellä muutoksella oli meihin», kirjoittaa Sturt. »Annoimme veneitten uida valloillaan eteenpäin. Mutta niin suurella voimalla oli Murrumbidgee meidät ampunut suustaan, että sillä puhdilla uimme melkein vastakkaiseen rantaan saakka, katsellen kaiken aikaa vaieten ja ihmetellen sitä väljää vettä, jolle olimme joutuneet. Ja kun loimme katseen taaksemme, niin tuskin uskoimme silmiämme, että näkemämme vähäpätöinen aukko oli laskemamme kauniin ja jalon joen suu.»

Uusi joki oli sama, jonka Hume oli löytänyt ja joka oli hänestä nimen saanut, mutta Sturt nimitti sen Murrayksi, ollen sitä mieltä, ettei Humen joki voinut olla muuta kuin tämän syrjäjoki. Murray oli noin sadan metrin levyinen siltä kohdalta, jossa Murrumbidgee siihen laski. Sturt älysi löytäneensä Austraalian suurimman joen ja päätti laskea sen suuhun saakka, olipa tämä missä tahansa.

Pari päivää laskettuaan kauniita, tyynesti virtailevia matkoja, retkikunta kohtasi alkuasukkaita, jotka ensin juoksivat pensaikkoihin, mutta pian ilmaantuivat suurella joukolla sotamaalissaan ja aseitaan kalistellen. Sturt sai kuitenkin heidän kanssaan aikaan mitä parhaat suhteet. Kolmantena päivänä oli molemmilla rannoilla vielä enemmän taistelunhaluisia alkuasukkaita, jotka eivät tahtoneet vähääkään kallistaa korvaansa rauhan äänille. Mutta Sturt ei hellittänyt, ennenkuin oli heidätkin lepyttänyt, ja hyväksi lopuksi neljä miestä lähti veneihin oppaiksi.

Parina päivänä sitten ei näkynyt alkuasukkaita ensinkään, mutta toisen päivän iltana oppaat yrittivät selittää jotain valkoisille ja näyttivät sangen huolestuneilta, kun nämä eivät käsittäneet heidän tarkoitustaan. Lopulta he pienistä tikuista rakensivat epäsäännöllisen halsterin tapaisen kuvion, ja kun valkoiset eivät tätäkään käsittäneet, katosivat he yöllä pensaikkoon.

Taistelun uhka.

Ihmeissään ja huolestuneena heidän käytöksestään Sturt seuraavana päivänä lähti oppaitta matkaan. Erään suvannon päässä hän komeitten, taajalehväisten puitten alla huomasi suuren joukon alkuasukkaita, jotka taisteluun asettuneina ja täydessä sotamaalissa lauloivat jonkinlaista sotalaulua. Sturt laski kuitenkin niin lähelle heitä, että selvään näki heidän monenlaiset sotamaalinsa. Toiset olivat sivelleet kylkiluihinsa, sääriinsä ja kasvoihinsa valkoista maalia, näyttäen luurangoilta. Toiset olivat maalanneet itsensä puna- ja keltamullalla ja vielä ruumiinsakin rasvanneet, niin että se kiilsi rasvasta. Eturivi seisoi vaiti, keihäät heittoon kohotettuina, takarivi piti suurta melua, samoin kuin naisetkin, jotka olivat maalailleet itseään valkoisella ja kantoivat nuolivarastoita. Sturt ei näin ollen laskenut maihin, vaan ohjasi keskijokea, alkuasukkaitten seuratessa rannalla, asettuen jos jonkinlaisiin asentoihin ja rajusti huutaen.

Joessa oli edessäpäin hiekkasärkkä, joka alkuasukkaitten puolelta pisti kauas virtaan. Tälle särkälle juoksi metelöivä joukko ja päälliköt astuivat vielä veteenkin, ollakseen lähempänä uhrejaan, ja sieltä antoivat joukoilleen ohjeita. Sturt alkoi käsittää, ettei tässä voitaisi välttää taistelua, vaikka hän olikin sangen vastahakoinen verta vuodattamaan. Hän siis valmisti pienen joukkonsa taisteluun, jakoi heille aseet ja patruunat, antoi ampumaohjeet ja neuvot painetin käyttämisestä, jonka jälkeen hän uudelleen merkeillä koetti taivuttaa alkuasukkaita rauhaan.

Odottamaton apu.

Siitä ei kuitenkaan ollut vähääkään apua, mutta juuri kun hän jo oli tähdännyt ja aikoi ampua, ilmestyi toiselle rannalle neljä kiivaasti juoksevaa alkuasukasta, joista edellä juokseva, jättiläinen miehekseen, korkealta äyräältä hyppäsi jokeen ja uskomattoman lyhyessä ajassa ui sen alkuasukkaan eteen, jota Sturt tähtäisi, kävi hänen kurkkuunsa kiinni, sysäsi hänet taapäin, ajoi kaikki vedessä olevat särkälle ja alkoi rannalla hyppiä niin villitysti ja raivoisena, että kaikki ällistyivät. Yhdessä silmänräpäyksessä venettä osoitellen hän seuraavassa pui nyrkkiä etummaisen nenän edessä ja polki maata kiukuissaan, kunnes hänen äänensä, joka alussa oli kirkas ja selvä, hukkui käheään mutinaan. Kaksi oppaista — nämä olivat samat miehet, jotka illalla olivat leiristä hävinneet — jäi toiselle rannalle, mutta kolmas ui päällikkönsä rinnalle häntä tukemaan.

Sturt ja veneessä olevat hämmästyivät niin, etteivät tienneet mitä sanoa, mutta kun samalla vene ajautui matalikolle, hyppäsivät miehet heti jokeen ja työnsivät sen syvemmälle vedelle. Samassa he huomasivat uuden kauniin joen, joka yhtyi heidän jokeensa pohjoisesta tullen.

Darlingin suulla.

Molempien jokien väliselle kapealle kielekkeelle oli kokoontunut suuri joukko alkuasukkaita. Pelastaakseen pelastajansa, joka yhä piti puhettaan, vaikka hänen kuulijansa näyttävätkin koko joukon lauhtuneen, Sturt laski keskelle miesjoukkoa, joka seisoi uuden joen oikealla rannalla aseettomana, ja tämä käänsikin kaikkien huomion sinne. Sen huomatessaan sotilaat unohtivat koko kiukkunsa ja alkoivat kuin hylkeet uida joen poikki. Vasta täällä Sturt huomasi, kuinka suuressa vaarassa hänen joukkonsa todenteolla oli ollut, sillä ainakin kuusisataa alkuasukasta hän näki törmältä, jolle hän oli noussut erään toisen valkoisen kanssa, käyden pelotta alkuasukkaitten joukkoon.

Pelastajalleen retkikunta antoi paljon lahjoja, jotka herättivät muitten päälliköitten kateutta ja saivat heidätkin lahjoja vaatimaan. Mutta huomauttaen heidän äskeistä vihamielisyyttään Sturt ei antanut heille mitään.

Sturt souti jonkun matkaa uutta jokea, aina rannasta rantaan jännitettyyn verkkoon saakka, mutta kääntyi sitten takaisin. Hän arvasi sen Darlingiksi, kuten se todella olikin. Valtavia kauniita puita kasvoi sen rannoilla. Sturt veti joen kunniaksi lipun mastoon ja miehet huusivat kolme hurraata, alkuasukkaitten suu auki töllistellessä. He olivat valtavasti ihmetelleet soutamista ja vielä suurempi oli heidän ihmetyksensä, kun purjeet äkkiä vedettiin mastoon ja veneet vinhaa kyytiä pakenivat myötävirtaan.

Kun retkikunta illalla laski maihin leiriytyäkseen, ilmestyi vähän matkan päähän seitsemän alkuasukasta, jotka kutsuttaessa epäröiden lähestyivät. He merkeillä ilmoittivat saaneensa käskyn saattaa valkoisia myötävirtaan seuraavan heimon rajalle, jossa he päälliköiltä hankkisivat heille vapaan matkan seuraavan heimon luo ja tämä taas edelleen sitä seuraavan heimon luo matkan päähän saakka.

Näin todella kävikin ja retkikunta sai matkata häiritsemättä, vaikka sitä monessa kohden vaadittiinkin kaikin mokomin viipymään jonkun ajan. Retkikunta kuitenkin teki taivalta niin nopeaan kuin suinkin, eväät kun alkoivat huveta vähiin, ja pikemmin päästäkseen eteenpäin se hajoitti toisen veneistään, niin että kaikki kulkivat samassa. Joesta pyydettiin koukulla oivallista turskaa ja alkuasukkailta saatiin muita kaloja, joita nämä olivat erinomaisen taitavat pyytämään, sukeltaen sitä varten jokeen jalat edellä, ettei syntyisi molskahdusta, joka olisi pelottanut kalat.

Joen varrella asui hämmästyttävän paljon alkuasukkaita. Mutta kamalat taudit olivat heidän keskuudessaan yleisiä.

Sturt saavuttaa meren.

Helmikuun alussa joki kääntyi etelään ja pian alkoi sen vesi käydä suolaiseksi ja edestäpäin alkoi kuulua valtameren rantahyökyjen jyrinää. Joki laajeni järveksi, jonka kapea kannas erotti merestä, mutta etsimisistään huolimatta Sturt löysi kannaksen poikki vain yhden laskuväylän ja sekin oli niin matala, ettei hän veneellään päässyt sitä kulkemaan. Rannikon kartoittajat eivät olleet huomanneet sitäkään ja siinä syy, miks'ei kukaan ollut aavistanut, että Austraalian suurin joki tällä paikalla purki valtamereen vetensä. Kun rannikon asukkaat osoittivat leppymätöntä vihamielisyyttä, ei retkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata samaa tietä, jota se oli tullutkin. Helmikuun 18:ntena Sturt siis käänsi keulan kotia kohti.

Nousu vuolasta vastavirtaa oli sangen työlästä, etenkin kun elintarpeita täytyi käyttää hyvin säästellen ja helle oli tavattoman rasittava. Jokivarren heimotkaan eivät enää olleet yhtä ystävällisiä kuin menomatkalla, vaan koettivat monella tavalla houkutella retkikunnan väijytykseen tai ansaan. Joskus verinen yhteentörmäys näytti melkein välttämättömältä, mutta lopun lopuksi se aina kuitenkin sovinnollisella menettelyllä saatiin vältetyksi.

Darlingin suulla sitä vastoin ei nyt tavattu kuin muutamia perheitä, jotka värjöttivät rannalla rankkasateessa. Ylempänä oli noustava koski, jossa uupuneitten miesten voimat eivät tahtoneet riittää raskaan veneen nostamiseen kosken niskaan, mutta sama päällikkö, joka menomatkalla oli pelastanut retkikunnan, tuli nytkin tovereineen apuun ja mitä hyväntahtoisimmin auttoi veneen kosken päälle. Murrumbidgeen varteen oli menomatkalla jätetty varastoon ruokatavaroita ja tähän varastoon liittyi nyt nopeaan uupuvan retkikunnan koko toivo. Mutta kun se pääsi paikalle, olikin varasto tyhjä. Veneellä oli mahdoton nousta pidemmälle ja vain kaksi miestä oli enää siinä kunnossa, että ne voitiin lähettää lähimmälle uudisasutukselle, jonne oli kahdeksankymmenen mailin matka. Muut jäivät odottamaan heidän paluutaan. Huhtik. 10:ntenä miehet lähtivät matkaan ja saman kuun 8:ntena varastolle jääneet söivät viimeisen jauhoannoksensa. Samalla kuitenkin palasivat avunetsijätkin, jotka olivat tavanneet pienen apuretkikunnan, ja retkikunta oli siten pelastettu.

Paluumatka kävi enemmittä seikkailuitta tuttuja teitä.

Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.

"Parturin" valeet.

Sturtin suurenmoinen löytö herätti siirtokunnassa mitä suurinta ihastusta ja intoa löytöjen jatkamiseen. Nyt ei enää ajateltu sisämerta, vaan kuviteltiin sen sijaan, että sisämaassa oli jos kuinka paljon mahtavia jokia. Muuan karannut vanki, jota sanottiin »Parturiksi», oli karkumatkoillaan elänyt alkuasukkaitten seurassa, kunnes hän itsekin oli enemmän musta kuin valkoinen. Hän oli opettanut. alkuasukkaat karjaa varastamaan, ja varkaudet olivat käyneet niin kiusallisiksi, että viranomaisten lopulta oli täytynyt lähettää retkikunta, joka otti »Parturin» kiinni. Kiinnijouduttuaan tämä mies kertoi sisämaassa tavanneensa suunnattoman joen, joka laski mereen pohjoisrannikolla semmoiseen kohtaan, että se oli kokonaan jäänyt kartoittajalta huomaamatta, ja kulkeneensa itse satoja maileja tätä samaista jokea. Jokea alkuasukkaat muka sanoivat »Kinduriksi». »Parturi» sanoi tuntevansa sen niin tarkkaan, että nimitteli kukkuloita ja vuoristoitakin alkuasukkaitten nimillä. Murrayn löydön jälkeen sekä yleisö että viranomaiset alkoivat luulla, että tässä jutussa oli jotain perää. Vaikka Murrayn ja Darlingin vesistössä vielä olisi ollut niin paljon tutkittavaa, varustivat viranomaiset siis retkikunnan »Parturin» suurta jokea etsimään. Silloinen ylimaanmittari Thomas Mitchell sai retkikunnan johtaakseen. Hänelle annettiin kahdeksantoista miestä ja paljon eväitä, varusteita, vaunuja, veneitä ja muita tarpeita. Maaliskuun 24:ntenä 1831 retkikunta lähti Sydneystä matkaan.

Hukkayritys.

Asutus oli levinnyt Sydneystä jo viidensadan kilometrin päähän ja siitä eteenkinpäin oli maata etsiskelty laajalta ja löydetty Darlingm latvapuolesta uusien, siihen laskevien jokien latvoja Sinivuoriston juurelta. Niitä ei kuitenkaan oltu tutkittu suuhun saakka. Kasvitieteilijä Cunninghamin löytämää Namoita Mitchell alkoi edetä pohjoista kohti. Jokivarresta hän löysi »Parturin» rakentaman hirsiaitauksen, jonka luukasat kaunopuheliaasti todistivat hänen todella tuottaneen suurta hallaa uudisasukkaitten karjoille. Namoista eroten Mitchell kulki vuoriston kanssa yhdensuuntaisesti pohjoista kohti, vuoroin kärsien vedenpuutetta, vuoroin tullen joille, jotka Cunningham jo ennen oli löytänyt. Alkuasukkaitten kanssa hänen ei onnistunut ylläpitää hyviä välejä, vaikk'ei suoranaista verenvuodatustakaan sattunut. Lopulta retkikunta saapui suuremmalle joelle, mutta se ei ollut »Kindur», vaan »Karaula» eli Darling, jonka jo tunnemme. Mitchell kulki sitä alaspäin, huomaten sen veden vuorotellen suolattomaksi ja suolaiseksi, kunnes tuli sille paikalle, jossa Sturt oli sen yhdyttänyt ja jossa vesi nytkin oli suolaista.

Tuhottu apuretkikunta.

Retkikunnan täytyi lyhyeen lopettaa työnsä saatuaan tiedon, että alkuasukkaat olivat ryöstäneet apuretkikunnan, joka toi sille ruokatavaroita, ja murhanneet kaksi miehistä; kolmas vain pääsi pakoon tuomaan retkikunnalle tiedon tapauksesta. Peläten kostoa alkuasukkaat tarkoin karttoivat Mitchelliä hänen paluumatkallaan ja antoivat savuilla tiedon retkikunnan tulosta kulkea sitä myöden kuin se eteni.

Tämän retkikunnan annettua niin kielteisiä tuloksia varustettiin uusi Darlingia tutkimaan ja Mitchell määrättiin jälleen sen johtajaksi. Hänellä oli 23 miestä ja mitä parhaat varustukset lähtiessään maaliskuun 9:ntenä 1835 Sydneystä. Kuukaudessa hän ennätti niille lakeille, jotka Macquarien ruokorämeestä ulottuivat Darlingille. Suurinta haittaa taipaleen teolle tuotti jälleen veden niukkuus.

Cunninghamin katoaminen.

Mitchellin apulainen Richard Cunningham, luonnontutkijan veli, katosi täällä tietämättömiin. Kun häntä ei kuulunut leiriin illalla luonontieteilyretkeltään eikä seuraavana aamuna eikä vielä sitäkään seuraavana aamuna, täytyi ryhtyä häntä miesvoimalla etsimään. Vasta huhtikuun 23:ntena kaksi miehistä löysi hänen jälkensä ja viittä päivää myöhemmin hänen kuolleen hevosensa, hansikkaansa, ruoskansa ja joitakuita muita esineitä. Sitten hänen jälkensä kartoitettiin, niin että päästiin selville hänen joka käänteestään kovalle maalle saakka, jossa ne katosivat. Näin nähtiin, kuinka hän jo oli ratsastanut takaisin mailin päähän retkikunnan reitistä, mutta sitten jälleen kääntynyt pois, kuinka hän oli sitonut hevosensa pensaaseen, siksi kuin nukkui, kuinka hevonen oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt omin päin vettä etsimään ja kuinka sen omistaja oli lähtenyt jalan sitä etsimään, sitten syönyt koiran, joka hänellä oli kerallaan ja vihdoin lähtenyt suoraa suuntaa kulkemaan etäiselle joelle, kunnes hänen jälkensä kovalla maalla katosivat. Seitsemänkymmentä mailia hänen jälkiänsä seurattiin; ne kiertelivät milloin yhtäänne, milloin toisaanne. Ne olivat kulkeneet etsijäin jälkien poikkikin ja hän oli seurannut näitä milloin oikeaan, milloin väärään suuntaan.

Etsijät sitten kohtasivat kaksi alkuasukasta, jotka merkeillä heille ilmoittivat yhden valkoisen kulkeneen Bogania alas useitten myallien eli villien mustain kanssa. Joen hietaista uomaa etsittäissä löydettiinkin Cunninghamin ja yhden alkuasukkaan jäljet. Niistä näkyi, kuinka hän eräässä paikassa oli kerrassaan hypännyt heittäytyäkseen lätäköstä juomaan. Huhtikuun 30:ntena, kolmetoista päivää Cunninghamin katoamisen jälkeen, hänen jälkensä jälleen löydettiin yhdessä alkuasukkaitten jälkien kanssa, ja miehet niitä nopeammin seuratessaan huomasivat omituisen ilmiön. Etelässäpäin kohosi pensaikosta sankka savupilvi. Mitchell muutaman miehen kanssa ratsasti sitä kohti kiiruimmiten, toivoen sen olevan kadonneen merkkitulen, mutta sitten savu yhtä äkkiä katosi kuin oli syntynytkin. Niille seuduille tultuaan he eivät miltään suunnalta löytäneet ainoatakaan ihmistä.

Seuraavana päivänä he tulivat sammuneen tulen paikalle, jossa oli tyhjiä simpukan kuoria, mutta jäljet jatkuivat yhä edelleen. Sitä seuraavana päivänä tavattiin pari alkuasukasta, joista toinen Takkijally nimeltään, osasi jonkun verran englantia. Takkijallylla oli vanha silkkinen kaulahuivi, jonka miehet luulivat olevan Cunninghamin, mutta tämä huomattiin erehdykseksi. Cunningham kuitenkin oli jo silloin kuollut, kuten myöhemmin saatiin selville, alkuasukkaitten surmaamana. Alkuasukkaat olivat tavanneet hänet kuljeskelemassa ravinnotta ja olivat häntä ruokkineet ja hyvin kohdelleet, kunnes hän muka oli tullut mielipuoleksi ja alkanut heitä pelotella. He olivat silloin tappaneet ja luultavasti syöneet hänet.

Savumerkit ja tulivaino.

Mitchell kuitenkin yhä toivoi kadonneen olevan hengissä ja jatkoi etsimistään. Noustessaan eräälle kukkulalle hän kummakseen huomasi savua nousevan eräältä kohdalta, jonne hän ei päässyt kulkemaan, ja ympärilleen katsellessaan hän huomasi samanlaisen pitkän ohuen savupatsaan nousevan joka kunnaalta, mitä näköpiirissä oli. He matkasivat 64 kilometriä sinä päivänä, mutta heti levolle käytyään he kuulivat tulen ritisevän pensaikossa aivan lähellä, joten heidän täytyi valvoa koko yö. Heti aamulla he tulivat palavaan metsään, jonka alkuasukkaat olivat sytyttäneet monesta kohdasta siinä mielessä, että tuli leviäisi niin nopeaan kuin suinkin. Silloin tällöin kaatui valtavia puita ukkosta muistuttavalla rytinällä ja toisia huojui pian kaatuakseen. Metsä oli harvaa, nurmea kasvoi puitten välissä, ja savu vyöryi mahtavina pilvinä, lisäten näytelmän vaikuttavuutta. Viisi mailia Mitchell ratsasti tämmöisiä seutuja, odottaen joka hetki kohtaavansa vihamielisiä alkuasukkaita. Kolme alkuasukasta tavattiin, joista yksi juoksi karkuun, mutta kaksi järkähtämättä jatkoi työtään, kaivaen maasta juuria ja sitten halkaisten ne, saadakseen niistä kosteutta. Mitchell antoi toiselle heistä tomahawkin, jonka hän ottikin, vilkaisi valkoisiin ja jatkoi sitten hellittämättä työtään.

Pääjoukon luo palattuaan Mitchell käski koko retkikunnan jälleen kulkea eteenpäin. Takkijally tuli mukaan oppaaksi. Hän kehoitti valkoisia vesipaikalle saapuessaan aina antamaan merkin tulostaan, etteivät alkuasukkaat säikähtäisi, jos heitä sattuisi paikalla olemaan. Pari päivää myöhemmin eräs retkikunnan miehistä sattui huomaamaan puitten välissä vesiallikon ja Takkijallyn neuvon unohtaen juoksi oikopäätä sen luo. Alkuasukas istui sen viereen tekemänsä tulen ääressä ja valkoisen niin äkkiarvaamatta esiintyessä nakkasi häntä bumerangeillaan ja palavalla kekäleellä. Yksi bumerangi sattui valkoisen polveen ja kivusta kivahtaen hän kohotti pyssynsä ja ampui. Musta lähti juoksemaan huutaen ja verta vuotaen suoraan sinne päin, missä Mitchell paraillaan teki havainnoitaan, joten hänet saatiin kiinni, ennenkuin hän ennätti nostaa heimoaan sotapolulle. Mitchell antoi Viedä hänet leiriin, jossa hänen haavansa sidottiin, jonka jälkeen hänelle annettiin ruokaa ja lahjoja ja hänet laskettiin näköjään tyytyväisenä menemään.

Toukokuun 25:ntenä retkikunta saapui Darlingille, jonka vartta retkikunta lähti alaspäin kulkemaan. Uoma oli niin louhuinen, ettei Mitchell voinut sitä veneillään laskea, kuten hänen aikomuksensa oli ollut.

Ruton tuhoja.

Niistä heimoista, jotka Sturt oli samoilla seuduilla tavannut ensimmäisellä matkallaan, olivat useimmat kuolleet niin vähiin, että vain muutamia henkiä oli jäänyt. Tauti, jota he olivat sairastaneet, oli eloon jääneihin jättänyt kuin isonrokon arvet. Eräästä voimakkaasta heimosta, jolla Sturtin käydessä oli ollut 70 majaa, ei nyt ollut jäljellä kuin viisi henkeä.

Alempana heimojen miesluku oli suurempi ja niistä oli enemmän vastusta. Siellä ei oltu valkoisia vielä milloinkaan nähty ja uteliaisuus niin ollen oli suunnaton. Vaatteet olivat heille käsittämättömät, he näyttivät luulevan, että ne kuuluivat valkoisiin luonnostaan, ja taskut varsinkin heitä huvittivat, ja toinen toisensa jälkeen he pistivät niihin kätensä — ja veivät mitä saivat. Kesäkuun 27:ntenä mustat osoittivat selvään vihamielisiä elkeitä — omalla omituisen alkuperäisellä tavallaan. Mitchell kuvaa tapausta seuraavasti:

Vihamielisyyttä.

»Eräs miehistämme tuli kertomaan, että muuan alkuasukkaista oli uhannut häntä keihäällään hänen kaitsessaan joen rannalla retkikunnan lampaita. Mies oli näyttänyt hänelle viheriäistä oksaa (jota pidettiin rauhan merkkinä), mutta musta mies oli niinikään ottanut oksan, sylkenyt siilien ja sitten heittänyt sen tuleen. Kiiruhtaessani paikalle kolmen miehen keralla huomasin alkuasukkaan yhä olevan siellä eikä hän näyttänyt vähääkään pelkäävän. Ja kun minä lähestyin häntä, lehvä kädessäni, ravisti hän minulle omaa oksaansa ja heilutti sitä päänsä päällä aivan uuteen laatuun, ja samalla hän osoitti sillä, että meidän piti mennä matkoihimme. Sitten hän mukanaan olevan pojan kanssa varpaillaan sangen sukkelasti heitti meitä vastaan multaa… Istuimme tavalliseen tapaan noin kolmensadan jalan päässä hänestä ja alkuasukkaalla oli kädessään kohotettu keihäs. Vihdoin hän poistui törmää pitkin, osoittaen elkeillään, että hän aikoi lähteä heimoansa hakemaan, ja laulaen sotalaulua mennessään. Poika varsinkin oli innokas meitä vastaan multaa heittämään.

»Puoliviiden aikaan illalla saapui samalle paikalle joukko heimokunnan miehiä, lehviä ojennellen, mutta tehden niillä nyt temppuja, jotka olivat meille aivan uusia. Mitä rajuimmilla ja ilmeikkäimmillä liikkeillä meitä vaadittiin poistumaan sinne mistä olimme tulleetkin. Etenin jälleen, kohottaen vihantaa oksaa korkealle, mutta kun joukon torjuvat elkeet kävivät kahta rajummiksi, pysähdyin jonkun matkan päähän siitä. Seppämme paraillaan takoi joen rannalla, jonne matkapajamme oli asetettu, ja tämä näytti herättävän heidän uteliaisuuttaan, jonka vuoksi kaksi alkuasukasta hiipi hänen luokseen. Kuullessani sieltä päin paljon naurua otaksuin rauhan palanneen ja lähdin sinne lehvineni. Mutta sinne tullessani huomasin, että ne olivatkin kaikki meidän miehiämme, jotka nauroivat. Alkuasukkaat eivät olleet suostuneet istumaan, vaan huiskuttehvat oksiaan meidän miehillemme vasten silmiä, vieläpä olivat heitä sylkeneetkin, joka kaikki kärsittiin siinä toivossa, että siten saataisiin aikaan ystävällisemmät suhteet. Rauhan pantiksi annoin sille miehelle, joka näytti olevan heidän johtajansa, tomahawkin, jolla hän paikalla alkoi veistää puuta, osoittaen siten ymmärtävänsä sen käytännön. Kaksi toista vankkaa miestä vaati sitten raakamaisesti minua antamaan pistoolini, jotka olivat vyölläni, jonka johdosta minä vedin toisen niistä esiin ja nähdäkseni vaikutuksen ammuin puuhun.

»En voi tyydyttävästi kuvailla enkä kertoa sitä, mitä nyt seurasi, vaikk'en tapausta koskaan unohdakaan. Ikäänkuin he olisivat ennen epäilleet meitä pahoiksi hengiksi ja vihdoinkin saaneet luuloonsa vahvistuksen, he jatkoivat uhmaavia liikkeitään kymmenkertaisella raivolla ja säestivät temppujaan pirullisilla katseilla, rumilla huudoilla ja sotalaululla — kyykkien, hyppien, sylkien, loikkien keihäällä ja heittäen multaa meitä vastaan hitaasti peräytyessään. Heidän rumat kyykkyasentonsa, merkitsevät viittauksensa, hitaat hyppynsä, joita hurjan laulun sävel säesti, ja heidän kasvojensa pirullinen uho — ne olivat vuoron aivan mustat, vuoron vain silmiä ja hampaita — kaikki tämä oli todellista pandemoniumia. Villit täten hitaasti poistuivat joentörmää pitkin, hypellen kaiken aikaa piiriä kuin 'Macbethin noitaämmät', ja jättivät meidät odottamaan paluutaan ja ehkä hyökkäystä seuraavana aamuna. Enemmät yritykset heidän suostuttelemisekseen eivät enää tulleet kysymykseenkään.»

Uteliaisuutta ja varastelua.

Seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin ja olivat paljon rauhallisemmalla päällä, niin että Mitchell saattoi tavata heidät heidän millään tavalla toistamatta edellisen päivän temppuja. Mutta pian kävi ilmi, että heidän ainoa tarkoituksensa oli nähdä paja lähempää, sillä sepän luo he lähtivät, paikalla kun tervehdysmenoista oli päästy. Siellä he paikalla alkoivat varastaa, mitä suinkin saivat käsiinsä, välittämättä vähääkään siitä, näkivätkö muut miehet, kunhan vain seppä ei nähnyt. He ilmeisestikin olivat sitä mieltä, että asia koski vain häntä, eivätkä ensinkään suvainneet muiden puuttua juttuun. Varpaitaan he käyttivät yhtä näppärästi kuin sormiaankin ja saattoivat katsoa seppää suoraan kasvoihin, molemmat kädet edessään, samalla kun varpaillaan tarttuivat raudanpalaseen ja ojensivat sen takana olevalle toverille. Vihdoin joku heistä yritti anastaa viilan, mutta siitä sepän maltti loppui, niin että hän tönäsi viilan ottajaa. Alkuasukas paikalla heittämään multaa jaloillaan, laulamaan sotalaulua ja tanssimaan, sylkemään, heittämään multaa ja haukkumaan sepän ympärillä. Muut eivät kuitenkaan noudattaneet esimerkkiä, he kun vielä olivat täydessä varastamisen touhussa. Heitä pidettiin tosin tarkkaan silmällä ja varkaudet estettiin, mutta sittenkin heidän, rauhallisesti poistuessaan, onnistui viedä mukanaan pajan työkaluja ja raudanpaloja.

Mitchell tutkii Darlingia.

Kun retkikunta seuraavana päivänä lähti matkaansa jatkamaan, esiintyi heimo äkkiä maalattuna ja asestettuna ja sotatanssiaan laulaen valkoisten ohi marssiessa, mutta ei mitenkään yrittänyt häiritä heitä.

Viikkoon ei sitten nähty alkuasukkaita, mutta heinäkuun 6:ntena tavattiin pieni heimo, joka käyttäytymisellään niinikään herätti huomiota. Mitchell siitä kertoo:

»Yhdeksän alkuasukasta lähestyi joukkoamme meidän marssiessamme ja he tuntuivat ystävällisiltä, avoimilta ja pelottomilta. Aseita heillä ei ollut ensinkään. Levätessämme näin kiikarillani seitsemäntoista hengen joukon pienellä kunnaalla joen rannalla ja yhdeksän muuta, luuloni mukaan ne, jotka olimme tavanneet, yhtyi heihin, jonka jälkeen he puitten alle sytyttivät suuren tulen. Tämän tulen ympäri näin selvään heidän tanssivan puolen tuntia, ruumiit valkoisella maalilla rumasti maalattuina, niin että ne muistuttivat luurankoja. Tekee mieleni luulla, että he tanssivat joko taikauskosta tai rohkeuttaan karaistakseen. Näin joukossa useita naisiakin, jotka kantoivat lasta selässään vaatteen poimuissa, ja monta lastakin, jotka niinikään tanssivat.» Heidän tanssinsa ei kuitenkaan näytä olleen mitään rauhan tanssia, sen sai Mitchell piankin kokea.

Retkikunta tapasi hietakummulla joen rannalla kolme suurta, kahdentoista jalan mittaista, viiden korkuista hautaa, jotka olivat kaivetun syvennyksen keskellä. Hautain päällä oli kuihtuneita oksia ja niiden ääressä seisoi yksi ainoa kuivunut puu. Joka puolella levisi rannaton metsäinen lakeus; Kukkulan juurella oli alkuasukaskylän rauniot. Osa majoista oli kokonaan rappeutunut, mutta oli semmoisiakin, joiden katot vielä olivat hyvässä kunnossa. Yksi maja varsinkin herätti Mitchellin huomiota. Se oli niin suuri, että siinä mukavasti sai sijansa viisitoista henkeä, ja katosta oli kaistale leikattu pois, että liedestä savu pääsi ulos ja jokainen majassa olija kuitenkin saattoi lämmitellä itseään. Majassa oli suuret kimput villipellavaa, joka oli puoleksi muokattu verkkoaineeksi, mutta joka oli sitten saanut maata siinä niin kauan, että se oli puoleksi lahonnut. Kylä oli luultavasti ollut sen heimon koti, jonka haudat kukkulalla olivat; luultavasti tuo outo tauti oli sen sukupuuttoon hävittänyt.

Uhkaavia eleitä.

Heinäkuun 8:ntena retkikunta kohtasi heimon, jonka miehet olivat tavallista rohkeampia varkaita. Matkallekin he seurasivat retkikuntaa, hyörien kuormien ympärillä, niin että miehet tuskin saattoivat juhtiaan ohjata, ja koettaen varastaa niin hellittämättä, että olivat viedä ikeet härkäin niskasta. Mitchellin täytyi lopulta valita leirin paikka, voidakseen asettua puolustuskuntoon, mutta leiriä tehtäessä tulvi mustia yhä enemmän ja uudet tulokkaat laiminlöivät kaikki tavanmukaiset temput. Pelottaakseen heitä Mitchell käski erästä miehistään ampumaan variksen, joka lensi heidän ylitseen, mutta alkuasukkaitten päällikkö juoksi ja otti sen kiinni, ennenkuin se oli maahankaan pudonnut.

Lopulta mustat saatiin poistumaan leiristä, jonka jälkeen kaksi vanhaa alkuasukasta teki seuraavan tempun. »He kulkivat verkalleen leirin ympäri vastakkaisiin suuntiin, toinen heilutellen päänsä päällä vihantaa oksaa, jota hän aina välistä rajusti ravisti valkoisille, heitellen sitten multaa heitä vastaan ja sitten istuen alas ja hieroen koko ruumiinsa mullalla. Toinen otti päästään nauhan ja heilutteli sitä ilmassa yhtä rajusti sekä heitti maata hänkin. Tavatessaan toisensa he käänsivät selkänsä toisilleen, heiluttelivat kääntyessään oksiaan, heristäen niitä meille ja hieroen ruumistaan mullalla. Temppunsa päätettyään he lähtivät leiritulelle ja istahtivat, mutta eivät suostuneet antamaan mitään selitystä tanssistaan.»

Alkuasukkaitten kalastustapoja.

Heimo näytti sitten kalastustaitoaan. Päällikkö seisoi pienessä puunkuoresta tehdyssä kanootissa ja yhdeksän nuorta miestä juoksi jokivartta alaspäin ja sama luku ylöspäin, kunnes päällikkö antoi merkin, jolloin he kaikki kahdeksantoista sukelsivat jokeen ja sukeltaen ja uiden kiiruhtivat hänen luokseen. Milloin vain joku sukelsi, aina hänellä oli pinnalle noustessaan kala lyhyen keihonsa kärjessä. Kanootin luo tultuaan he kaikki riensivät rannalle, jonne oli rakennettu piirituli, ja tulipiirin sisään hyppäsi joka mies lämmittelemään, ilma kun oli sangen kylmä.

Verenvuodatusta.

Seuraavana päivänä oli alkuasukkaitten luku kasvanut niin suureksi, että Mitchell alkoi aprikoida, eikö hänen ollut parasta kääntyä takaisin. Retkikunta oli kulkenut Darlingin vartta 500 kilometriä alaspäin ja kaiken ajan seutujen kautta, jotka Mitchellin käsityksen mukaan olisivat olleet erämaata, ellei jokea olisi ollut. Hänen tätä miettiessään kuului joelta päin pyssynlaukaus ja pian montakin laukausta ja alkuasukkaat alkoivat kiljua. Leirissä miehet kiiruumman kautta tarttuivat aseihinsa ollakseen valmiit torjumaan hyökkäyksen, mutta ampumista jatkui yhä. Sitten se lakkasi ja kaikki oli hiljaa.

Leirissä olevat odottivat huolestuneella jännityksellä tietoja, mutta eivät uskaltaneet lähteä asiaa peräämäänkään, kun leiri muutoin olisi jäänyt suojattomaksi. Sitten näkyi yksi valkoisista hitaasti lähestyen, ja hän oli haavoittunut. Hän kertoi olleensa joella vettä hakemassa, jolloin eräs päällikkö oli tullut ja anastanut hänen kannunsa, lyöden hänet nuijallaan tunnottomaksi. Toinen valkoinen oli silloin ampunut ja haavoittanut päällikköä. Mustia juoksi esiin puitten takaa ja muuan oli juuri heittämäisillään keihäällä sitä, joka oli ensin ampunut, kun kolmas valkoinen oli ampunut hänet. Mustat olivat keräytyneet yhteen joukkoon ja siihen oli eräs miehistä ampunut, osaten vaimoon, jolla oli lapsi selässään, ja vaimo oli vierinyt jokeen. Mustain peräytyessä miehet olivat juosseet auttamaan häränajajia, jotka olivat alempana jokivarressa, ja siellä eräs retkikunnan mies juuri kyykistyi väistääkseen kahta mustain nakkaamaa keihästä. Ampumista silloin jatkettiin, kunnes alkuasukkaat pakenivat joen taa, jolloin miehet palasivat leiriin.

Tämä tapaus sai Mitchellin viipymättä lähtemään paluumatkalle. Lähtöä ei häiritty, mutta se heimo, joka ensimmäiseksi oli vihamielisyyttä osoittanut, ympäröi retkikunnan niin uhkaavin elein, että tämän oli paineteilla avattava tie ja ammuttava miesjoukon pään yli. Alkuasukkaat sytyttivät valkoisten leirin ympärillä pensaat palamaan, niin että he tuskin olivat ennättäneet majoittua, ennenkuin oli lähteminen uudelleen liikkeelle.

Mitchell oli tullut siihen johtopäätökseen, että mustat pitivät runsaita lahjoja, joita hän heille jakeli, pelon merkkinä ja että tämä teki heidät niin tunkeileviksi. Hän sen vuoksi lakkasi lahjoja jakelemasta ja tästä olikin seurauksena, että mustat häntä sitten kohtelivat suuremmalla arvonannolla.

Uusi retki Murraylle ja Darlingille.

Tutkimustyötä päätettiin jatkaa, vaikka Mitchellin retki näin olikin alkuasukkaitten vihamielisyyden vuoksi täytynyt keskeyttää, ja hänelle annettiin seuraavana vuonna uusi oivallisesti varustettu retkikunta ja tehtäväksi Sturtin löytöjen jatkaminen. Maaliskuussa 1836 Mitchell viidenkolmatta miehen keralla lähti matkaan, kulkien ensiksi Lachlanin ja sitten Murrumbidgeen vartta Murraylle. Eräältä Lachlanin varteen perustetulta asemalta hän palkkasi oppaaksi Piper-nimisen alkuasukkaan, josta hänellä sitten oli arvaamattoman paljon hyötyä. Ilman tämän miehen sukkelaa älyä ja erehtymätöntä vaistoa retkikunta tuskin olisikaan kaikista vaikeuksistaan suoriutunut.

Verikosto.

Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli Lachlanilta poistunut, se löysi yksinäisen majan, jonka ympärillä oli kolme pientä multasärkkää. Majan permanto oli sileä ja sillä oli ruohoista tehty, vuode. Piper ilmoitti, että se oli murhatun alkuasukkaan hauta. Joku murhatun miehisistä heimolaisista kävi joka yö tällä vuoteella makaamassa, kunnes vainajan murha oli kostettu.

Mitchell täällä Piperin kautta sai kuulla, että ne heimot, joiden kanssa hän oli Darlingilla taistellut edellisellä retkellään, jo olivat saaneet tiedon hänen lähestymisestään ja lähteneet liikkeelle taistellakseen häntä vastaan. Mitchell ei kuitenkaan kiinnittänyt tähän tietoon niin suurta huomiota, kuin se olisi ansainnut. Hänen mielestään oli mahdotonta, että tieto olisi voinut niin nopeaan kulkea niin pitkäin matkain päähän. Kuitenkin hän oli kummakseen kuullut edelliseltä matkaltaan palattuaan, että tieto Cunninghamin kuolemasta oli saapunut siirtokunnan uloimmille karja-asemille ennen kuin retkikunta tiesi siitä mitään. Ilmeisesti oli tieto annettu savuilla.

Toukokuun 23:ntena retkikunta saapui Murraylle ja oikaisi siltä suorinta tietä Darlingille. Kun muutama maili oli saatu kuljetuksi, nähtiin edessäpäin alkuasukkaiden tuli ja Piper lähetettiin ilmoittamaan heille retkikunnan tulon. Hän näki tulen ympärillä joitakuita miehiä ja naisia, mutta nämä poistuivat mailin päässä näkyvään sankkaan metsään. Retkikunta seurasi heitä sinne. Heti metsään tultuaan retkeilijät ihmeekseen huomasivat, että se kokonaan ympäröi järven, jonka kehä oli viisikolmatta kilometriä. Järven rannoilla vilisi alkuasukkaita ja toisia oli järvellä kuorikanooteilla kalastamassa.

Valkoisien tulosta oli ilmeisestikin jo tullut tieto, koska kaikki rannalla näkyvät mustat kiiruhtivat järven toiselle puolelle, jonne kanoottejakin melottiin. Järven ympäri kulki punerva särkkä, joka oli koko joukon korkeampi muuta maata, ja Mitchellin tätä tarkastellessa tuli alkuasukkaita, jotka ilmoittivat Milwan (s.o. Murrayn) vähän matkan päässä yhtyvän toiseen, pohjoisesta tulevaan suureen jokeen. He tarjoutuivat opastamaan retkikunnan sinne ja Mitchell suostui heitä seuraamaan. Retkikunnan lähdettyä liikkeelle huomattiin järven rannoillakin liikettä, ja pian alkoi valkoisiin yhtyä alkuasukkaita pienin joukoin.

Oppaat veivät retkikunnan erään allikon luo leiriin, mutta retkikunnan sinne saapuessa oli mustain lukumäärä kasvanut suunnattomasti ja joka minuutti tuli uusia joukkoja. Osoitettiin erästä paikkaa, joka muka soveltui mainiosti leirin paikaksi, mutta Mitchell valitsi toisen, joka paremmin soveltui hänen tarkoituksiinsa. Hän oli joukoissa huomannut sen heimon miehiä, jonka kanssa hän oli edellisenä vuotena Darlingilla taistellut ja jonka hän oli kuullut lähteneen retkikuntaa vastaan taistelemaan. Hän tunsi myallit jo siksi hyvin, että arvasi tämän »taistelun» tapahtuvan yöllä valkoisten nukkuessa. Hän sen vuoksi valitsi semmoisen leiripaikan, että sitä hyökkäyksen tapahtuessa olisi helppo puolustaa.

Taistelun valmistuksia.

Alkuasukkaat asettuivat yöpuulle jonkun matkan päähän. Valkoisten leirissä pidettiin mitä valppainta vahtia koko yö, mutta ei mitään kuulunut. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Seuraavana aamuna Piper kuitenkin huomasi aivan leirin vieressä vähäpätöisiä merkkejä, jotka osoittivat sotilaitten pimeän turvissa siihen ryömineen valmiina hyökkäämään, heti kun voisivat tehdä sen turvallisesti. Aamulla mustat kuitenkin taas tulivat valkoisten leiriin, eivätkä olleet milläänkään. He kuitenkin myönsivät olevansa samaa heimoa, jota vastaan Mitchell oli edellisenä vuonna Darlingilla taistellut.

Eräs vanha päällikkö toi Mitchellin luo kaksi nuorta tyttöä ja pojan ja sanoi, että ne olivat sen ammutun vaimon orpoja. Toinen tytöistä oli erikoisen vaalea ja hyvännäköinen ja päällikkö tarjosi häntä tomahawkin hinnaksi. Tarjomus näytti rehelliseltä, mutta sekä hänen että muitten mustain silmissä paloi samalla semmoinen ilkeä tuli, että valkoiset pitivät varansa. Iltapäivällä saapui alkuasukkaitten leiriin kaksi pientä sotilasjoukkuetta ja tämä synnytti siellä suuren kiihtymyksen, jonka jälkeen naiset ja lapset lähtivät sieltä pois. Mitchell koetti parantaa suhteita siten, että kutsui joitakuita päälliköitä istumaan kanssaan, mutta ei mikään voinut lauhduttaa heidän silmäinsä vihaista tulta. Yön tullen he tekivät retkikunnan leirin ympärille tulikehän ja oli melkein mahdoton saada heitä pysymään vaunuista erillään väkivaltaa käyttämättä. He koettivat varastaa, mitä suinkin käsiinsä saivat, ja valkoisten kärsivällisyys joutui sangen kovalle koetukselle, ennenkuin he saivat mustat tarkoitetuiksi tulikehänsä taa.

Raketin ihmeteko.

Tilanne oli kuitenkin edelleenkin sangen arveluttava, sillä ilmeisestikin oli aikomus tehdä yöllä hyökkäys. Mitchell päätti nyt koettaa, saisiko hän mitään heidän taikauskollaan aikaan. Kooten miehensä kaikki yhteen joukkoon hän heidän keskellään laski raketin nousemaan, ja miehet säestivät sen menoa hurjilla huudoilla. Mustilta pääsi yhteinen kauhun kiljuna ja joka sotilas juoksi metsään, minkä koivista lähti, jättäen leiriin vain yhden vanhuksen. Vaikutus ei kuitenkaan ollut pitkällinen. Sotilaat eivät tosin palanneet tulilleen, mutta pian he pensaistosta kutsuivat valkoisia tulemaan kanssaan korroborriin. Valkoiset kehoittivat heitä ensin alkamaan karkelonsa, jonka jälkeen valkoiset tulisivat, he kun aivan oikein päättelivät, että mustat olivat liian kiihtyneitä hallitakseen tanssia. Lopun yötä he tyytyivätkin kutsumaan etäisyydestä. Aamulla tuli joukko ukkoja puhelemaan Mitchellin kanssa ja heidän puhuessaan sytytettiin äkkiä kuivan puun oksat palamaan. Paikalla alkoi tuulen päältä tupruta leiriin sankkaa savua, jonka huomatessaan Mitchell käski kiiruummiten valjastaa härät ja lähteä matkaan ja avata painettihyökkäyksellä tie.

Matkalla Murraylle retkikunta kulki karun hietakentän poikki, mutta kaikki mustat eivät nytkään siitä luopuneet. Matkalla he kertoivat Piperille, että toisia oli lähtenyt joelle taistelemaan valkoisia vastaan heidän sinne saapuessaan. He niinikään kertoivat kuuluvansa samaan heimoon, joka useita vuosia takaperin oli aikonut taistella sitä valkoista joukkoa vastaan, joka oli veneellä laskenut jokea. Valkoiset oli silloin pelastanut ylempänä jokivarressa asuvan heimon päällikkö, joka sitten oli kuollut.

Taistelu.

Jokivartta alaspäin kulkiessaan valkoiset miehet tulivat suureen alkuasukasjoukkoon. Huomatessaan mahdottomaksi enää välttää yhteentörmäystä Mitchell päätti ajaa heidät pakoon. Jakaen pienen joukkonsa hän koetti saada mustat kahden osaston väliin. Mutta paikalla älyten vaaran he kohottivat keihäänsä. Eräs valkoisista, joka näin suuresta vaarasta hermostui, tuli laukaisseeksi pyssynsä. Pamaus sai alkuasukkaat vähän väistymään, mutta muille valkoisille se oli kuin käsky, ja ennenkuin he ennättivät takaisin, ampuivat valkoiset yhteislaukauksen heidän sankkoihin riveihinsä. Tuossa tuokiossa mustat karkasivat jokitörmää alaspäin ja sukelsivat jokeen ja valkoiset hyökkäsivät heidän perässään ja ampuivat heitä heidän uidessaan toiselle puolelle.

Retkikunnan jäsenet kiintyivät niin kokonaan taisteluun, että juhdat ja vaunut jäivät oman onnensa nojaan. Mutta Piperin vaimo, joka oli pitkä ja toissilmä, kiiruhti ottamaan ohjakset hoitoonsa ja vartioi retkikunnan omaisuutta, Piperin miekka olallaan, kunnes miehet palasivat.

Alkuasukkaitten

Tämä vahingossa tehty sotajuoni,. hyökkäys mustia vastaan luultavasti pelasti retkikunnan, kuten perästäpäin tuli ilmi. Mitchell oli ratsastanut vaunuista hieman edelle ja äkkiä palatessaan huomannut, että jokaisen valkoisen ympärille oli kokoontunut kahdeksasta kymmeneen mustaan. Nämä muodostivat heimon toisen puoliskon. He eivät tienneet mitään siitä, miten toisen puoliskon oli käynyt, vaan suorittivat juuri sitä ennakolta harkitun sotajuonen osaa, joka oli heille määrätty, odottaen vain toisen puoliskon tuloa, toimeen ryhtyäkseen. Piperin ilmoituksen mukaan mustat luulivat valkoisten vaatteitten suojelevan keihästä vastaan ja hatun nuijaniskuja vastaan. Mutta he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että he voimain puolesta vetivät valkoisille vertoja, jonka vuoksi he olivat lähettäneet kahdeksan yhtä vastaan ottamaan valkoiset kiinni, paikalla kun toinen osasto sotahuutoineen hyökkäisi retkikunnan kimppuun ja saisi sen epäjärjestykseen. Mutta kuultuaan toveriensa kohtalon he jättäytyivät jälkeen ja katosivat pensaihin ja retkikunta saattoi rauhassa jatkaa matkaansa.

Kaksi päivää myöhemmin retkikunta saapui siihen paikkaan, missä Darling laski Murrayhin. Mitchellkin tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että tämä joki oli sama Darling, jota hän ylempänä oli seurannut, vaikka hän itsepäisesti oli väittänyt Sturtin erehtyneen niin päätellessään.

Kylmä yö.

Mitchell kääntyi nyt takaisin, lähteäkseen uuteen suuntaan retkeilemään. Noustuaan Murrayn vartta Murrumbidgeen suulle saakka hän kulki Murrayn poikki ja käänsi suuntansa lakeuksien halki etelään. Yhden päivämatkan retkikunta kulki aivan puuttoman aron poikki ja illalla taas saapui metsikköön, jossa ei ollut sen vertaa kuivaa puuta, että siitä olisi voinut tehdä tulen. Lämpömittari osoitti paria pakkasastetta ja valkoiset viittoihinsa käärittyinä värisivät teltoissaan, jota vastoin mustat tavalliseen tapaansa riisuutuivat aivan alasti ja kävivät ruohoista tehdyn valkean ympäri käppyrään makaamaan. »Emme käsittäneet, kuinka he saattoivat maata siten alasti, vaikka maa oli härmästä valkoisena. Ja he puolestaan ihmettelivät, kuinka me saatoimme nukkua teltoissamme ilman vähintäkään tulta, joka olisi pitänyt ruumiimme lämpimänä.»

Monta päivää tehtiin nyt taivalta kautta hiekkaisen maan, jolla kasvoi niukasti puita, mutta sitten maa alkoi käydä hedelmällisemmäksi ja puroja ja jokia oli melko paljon; taivaanrannalle kohosi kuin auer sinervä vuoristo ja lakea tasanko samalla muuttui aaltoilevaksi kunnasmaaksi. Retkikunnan lähestyessä vuoristoa se kohosi yhä korkeammaksi ja jylhemmäksi. Mitchell nousi parin kolmen miehen kanssa korkeimmalle kukkulalle, jossa hän vietti surkean yön lumiräntäsateessa ilman tulta. Lounatta kohti maa yhä parani ja täällä muun muassa tavattiin seutu, jossa oli paljon pyöreitä järviä, muutamissa aivan suolainen vesi. Järvien itärannalla oli aina puolikuun muotoinen mäki, jonka Mitchell luuli syntyneen siten, että vallitsevat länsituulet olivat ajaneet itärannalle kaikki, mitä järvien pinnalle putosi veden päällä pysyvää.

”Onnellinen Austraalia“.

Kulkiessaan yhä enemmän etelää kohti Mitchell tuli seutuihin, jotka olivat niin uhkuvan hedelmälliset, että hän koko tälle maalle antoi nimeksi »Australia felix», »Onnellinen Austraalia». Nykyään se muodostaa Viktoria valtion pääosan. Täällä kasvoi valtavia eucalyptuspuita ja riistaa oli erinomaisen runsaasti, muun muassa harvinaista lyyrylintua. Asukkaatkin olivat edistyneemmät kuin sisämaan. Heillä oli somasti tehtyjä juurilaukkuja ja vasuja ja naiset kuljettivat mukanaan samanlaisia mattoja, joilla istuttiin, ja itselleen ja lapsilleen he nahkoista tekivät somia turkisviittoja. Alkuasukkaitten majatkin olivat toisenlaiset kuin mantereen muissa osissa. Ne olivat pyöreät muodoltaan ja kodan tapaan seipäistä rakennetut. Seipäitten päälle oli pantu puunkuorta ja heiniä ja koko maja lopuksi savella silattu. Tulta pidettiin majan keskellä ja savua varten oli kärjessä aukko. Nämä majat näyttivät olevan vakinaisia asumuksia, jota vastoin sisämaan heimot rakensivat vain hataria tilapäisiä suojia, heidän kun täytyi tuon tuostakin muuttaa majaa ravinnon saannin ehtyessä.

Heinäkuun lopulla Mitchell löysi Glenelg joen, joka Viktorian länsiosissa laskee mereen. Tämän joen rannalla jo tavattiin valkoisia uudisasukkaita.

Käytyään joen suulla asti Mitchell sisämaan kautta palasi takaisin Sydneyhin. Vain kerran hän paluumatkallaan joutui rettelöön alkuasukkaitten kanssa. Muuan heimo tuli valkoisten leiliin eikä pimeän tullessa suostunutkaan lähtemään tiehensä. Mitchellillä oli erikoisen ruma naamari, jonka hän oli ottanut matkaan alkuasukkaita pelottaakseen. Hän kätki venevaunun alle kaksi puhetrumpetilla varustettua miestä ja kolmannen naaman eteen kiinnitti tämän naamarin ja antoi hänelle toiseen käteen sinisen valon, toiseen raketin. Naamarimies sytytti teltassa sinisen valon ja hyppeli sitä paikkaa kohti, mihin alkuasukkaat olivat kokoontuneet, ja sytytti sitten raketin lentämään heidän ylitseen. Vaunun alta miehet rääkyivät hirvittävästi puhetorvillaan ja koko retkikunta yhtyi voimainsa takaa tähän meteliin. Mustat katosivat kuin akanat tuuleen, jättäen jälkeensä nuijat, jotka he olivat veistäneet Mitchellin antamilla tomahawkeilla ja joilla epäilemättä oli aikomus murhata valkoiset ennen aamun valkenemista.

Eyren retki Austraalian mutkan poikki.

Mitchellin matkan loppuosalla ja Onnellisen Austraalian löytämisellä oli asutukseen erittäin suuri vaikutus. Uudisasukkaita alkoi viipymättä muuttaa näihin uusiin mailiin ja muutama vuosi sen jälkeen, kuin valkoisten oli suotu katsella Glenelgin kauniita maisemia, oli koko sen vesistösyvänne vallattu ja valkoiset olivat tuoneet sinne karjansa ja lammaslaumansa. Lisäksi vallattiin kaikki vuoriston takana olevat hedelmälliset lakeudet, joita Mitchell oli hehkuvin värein kuvannut, ja sangen pian alkoivat siirtolaiset kulkea niiden alueitten ulkopuolellekin, joista löytöretkeilijät olivat tietoja tuoneet.

Viranomaisia asutuksen nopea laajeneminen paremminkin huolestutti, heillä kun ei ollut varoja eikä voimia sen vastuunalaisuuden kantamiseen, jonka se heille tuotti. Vielä vähemmän heitä halutti enää jatkaa löytöretkiä hallituksen puolesta.

Tämä ei kuitenkaan seisauttanut siirtolaisuutta. Yhä laajemmalle ja laajemmalle uudisasukkaat retkeilivät etsiäkseen uusia laitumia kasvaville laumoilleen ja karjoilleen ja vähitellen syntyi aivan uusi uudisasukasluokka, joka ei odottanut hallituksen alotetta, vaan oli tottunut toimimaan omin neuvoin ja itseään varten.

Tämänlaatuisia miehiä oli Edward John Eyre. Hän oli ensimmäinen, joka kuljetti karjaa Port Philipistä, nykyisen Melbournen seuduilta, nykyisen Etelä-Austraalian pääkaupunkiin Adelaideen, jonka pohjoispuolella hänellä oli pieni tila, V. 1838 hän teki tutkimusmatkan »Onnellisen Austraalian» takamaahan, seuraten Mitchellin löytämää Wimmera jokea järveen, johon se päättyi, ja tämä retki herätti niin suurta huomiota, että tutkimusretkeilijää tarvittaessa huomio kääntyi etupäässä häneen. Hän oli lisäksi omin päin tutkinut Torrens-järven seutuja ja Flinders-vuoristoa, joka Spencer-lahden pohjasta kulkee sisämaahan. Kun v. 1840 Adelaiden uudisasukkaat kaipasivat miestä, joka tutkisi maantien suunhan Länsi-Austraalian siirtokuntiin, oli Eyren nimi ensimmäisenä kaikkien huulilla. Eyre suostui lähtemään.

Etelä-Austraalia oli silloin jo eronnut Uudesta Etelä-Walesista itsenäiseksi siirtokunnaksi, jonka hallitus pienellä summalla kannatti Eyren retkeä. Lähes toisen puolen keräsivät uudisasukkaat ja täyden toisen puolen Eyre suoritti omista varoistaan. Kesäkuussa 1840 hän, viisi valkoista ja kaksi mustaa seuralaisinaan, lähti Adelaidesta Spencer-lahden pohjukkaan, jonne matkavarustukset oli vietävä purjealuksella.

Torrens-järvellä.

Odotellessaan lahden päässä purjealusta Eyre mustan pojan keralla uudelleen käväisi Torrens-järven seuduilla, jotka sillä kerralla näyttivät vielä tavallistakin kehnommilta. Hän kulki useitten kuivuneiden suolajärvien poikki, joiden uoma nyt oli valkoisena suolakiteistä, ja missä vettä oli, oli se suolaisempaa kuin valtamerenkin. Veden löytäminen tuotti loppumatonta vaivaa, jota vielä suunnattomasti lisäsivät kangastukset. Kangastuksia näillä seuduin todella näkyi niin tiheään, että sekä Eyre että hänen musta palvelijansa jos kuinka monta kertaa luulivat löytäneensä kauniin järven, joka kuitenkin heidän paikalle kiirehtiessään katosi olemattomiin.

Leiriin palatessaan ei heillä ollut muuta kerrottavaa, kuin että vettä ja laidunta oli sangen vähän ja että alkuasukkaat olivat kovin arkoja ja huonon näköisiä.

Eyre jätti nyt suurimman osan varastoitaan säilöön Spencer-lahden pohjukkaan ja lähti suuremmalla joukolla pohjoista kohti samaa reittiä, jonka hän vast'ikään oli käynyt. Vettä ja laidunta oli kuitenkin niin niukalta, että taipaleen teko kävi kovin työlääksi. Alkuasukkaita oli vähän, mutta nämäkin vähät osoittivat vihamielisyyttä, vaikk'eivät uskaltaneetkaan ryhtyä väkivallan töihin. Kaksi kuukautta Eyre turhaan yritti tunkeutua Torrens-järveä ympäröiväin autioiden seutujen kautta, löytäen muun muassa Eyre-järven eteläpään, jota hän luuli Torrens-järven jatkoksi. Tyhjin toimin retkikunnan täytyi palata varastolleen.

Kun yritys löytää lännempää reitti niinikään oli turha, päätti Eyre kulkea Länsi-Austraaliaan merenrantaa pitkin, jota varten hän vähensi joukkoaan, lähettäen kaksi miestä takaisin Adelaideen ja tuottaen sieltä uusia matkavarustuksia.

"Suuren mutkan" ranta.

Näitä odotellessaan hän yhden valkoisen ja yhden mustan kanssa vakoili eteisiä seutuja, tutkien maan aina suuren mutkan pohjukkaan saakka. Maa oli kuivaa, karua ja hietaista eikä ruohoa sen enempää kuin vettäkään ollut kuin hyvin niukasti. Eräältä alkuasukasheimolta hän kuuli, että sisämaahan täytyi kulkea viisi päivämatkaa, ennenkuin vettä löytyi, ja merenrantaa seuraillen kuusi päivämatkaa. Eyre näine tietoineen palasi leiriinsä, joka oli muutettu Spencer-lahdesta kappaleen matkaa lännemmäksi.

Hellettä, janoa ja vilua.

Uuden yrityksen tehden Eyre pääsi tunkeutumaan 80 kilometriä Austraalian mutkan pohjukasta eteenpäinkin, vaikka vaikeudet olivat suuret. Sääkin oli sangen rasittava. »Eräänä päivänä», Eyre kirjoittaa matkakertomuksessaan, »olimme yhdentoista aikaan pysähtyneet alavan hietalakeuden keskelle lähelle merenrantaa, toivoen tarkalla etsinnällä löytävämme paikan, josta vettä voisi saada kaivamalla. Lähellä ei kuitenkaan ollut puuta, ei pensasta, ja auringon polttava helle ja hiekan räikeä hehku olivat niin sietämättömät, että minun täytyi pakottaa miehet lähtemään uudelleen liikkeelle suojaa hakemaan. Kuljettuamme mailin verran merta kohti tulimme ulos pistävälle rantakalliolle ja kun ei ollut toivoa paremmankaan paikan löytämisestä, kytkin hevoseni sen läheisyyteen. Meille oli kallioiden suoja suloisen virkistävä, etenkin kun vähän väliä saatoimme juosta hyökyihin uimaan ja taas palata luolamme suojaan. Pari kolme tuntia vietimme tämän kallion suojassa alasti, käyden vähän väliä uimassa itseämme vilvoittaaksemme.»

Myöhemmin he jälleen alkoivat kaivaa vettä, mutta hiekka oli niin pehmeää, että kuoppa täyttyi, sitä myöden kuin miehet kaivoivat, ja lopulta heidän täytyi heittää yritys sikseen ja jäädä janoon. Auringon laskettua tuuli kääntyi ja lämpötila aleni niin nopeaan, että retkeilijät kärsivät kamalia vilun tuskia, kun ei monen mailin matkalla ollut vähintäkään risua. Muutaman tunnin kuluessa he täten kokivat sekä sietämätöntä kuumuutta että sietämätöntä vilua.

Veden saanti.

Seuraavana päivänä heidän kuitenkin onnistui kulkea mutkan pohjukan ympäri, tavaten täällä alkuasukasheimon, joka matalista pensaista keräsi niissä viljalta kasvavia pieniä punaisia marjoja. Huomatessaan valkoiset vaarattomiksi tarjosivat mustat heille osan poimimistaan marjoista. Paikalla oli pieni kuoppa, josta alkuasukkaat olivat ottaneet vettä, ja valkoiset koettivat, vaikka huonolla menestyksellä, suurentaa sitä, voidakseen juottaa siitä hevosensa. Valkoiset eivät voineet estää hietaa valumasta takaisin kuoppaan, etenkin kun heillä lapioiksi oli vain alkuasukkaitten käyttämiä simpukankuoria. Eräs nuori alkuasukas, heidän pulansa huomatessaan, silloin viittasi heitä poistumaan ja hyppäsi kuoppaan, jonka hän sangen sukkelaan väljensi. Sitten hän jäi siihen istumaan, estäen siten hiekan takaisin valumasta, niinkauan kuin ammensi vettä. Hevoset joivat sangen paljon, jonka vuoksi ensimmäisen mustan uupuessa toinen kävi hänen tilalleen, ja siten he vuorottelivat, kunnes sekä hevoset että miehet olivat saaneet tarpeensa.

Eyre kuuli näiltä alkuasukkailta, ettei länteen päin ollut lähimaillakaan vettä ja että maa rantakallioiden laella oli karua ja kuivaa ja että ensimmäinen vesi oli paikassa, jossa nämä kalliot olivat poikki. Kulkien vain kahdeksankymmentä kilometriä mutkan perukasta eteenpäin Eyre huomasi maan olevan tasaista pöytämää, joka mereen suistui jyrkin, sadankahdenkymmenen metrin korkuisin kallioin. Kalliot olivat tummaa, harmaanruskeaa kalkkikiveä, jonka alla oli pehmeää liitukiveä. Tätä ainaiset, etelästä vyöryvät mainingit söivät alta pois, niin että kallioiden yläosa riippui räystäänä juuripuolen yli.

Palattuaan takaisin pääleiriinsä Eyre päätti lähettää retkikunnan muut jäsenet takaisin Adelaideen ja John Baxterin ja molempain mustain poikain keralla lähteä länsirannalle pyrkimään. Adelaidesta saapui jälleen alus varusteita tuomaan ja sen keralla tuli Wylie niminen nuori alkuasukas, jonka Eyre oli Länsi-Austraaliasta tuonut mukanaan siellä kerran meritse käydessään. Tämän pojan Eyre vielä liitti joukkoonsa viidenneksi mieheksi; muut palasivat aluksella takaisin, kehoitettuaan, vaikka turhaan, Eyreäkin luopumaan toivottomalta näyttävästä matkastaan. Helmikuun 26:ntena Eyre lähti kuin lähtikin taipaleelle, mukanaan kymmenen hevosta ja kuusi lammasta.

Hietavaiva.

Heti alkutaipaleella retkeilijöitä suuresti vaivasi kuiva hieno hieta, jota tuuli kuljetti mukanaan. Se oli niin hienoa, että se tunkeutui vaatteiden ja peittojen läpi, muodosti teen päälle kuoren, ärsytti silmiä, korvia ja sieraimia. Eväihinkin sitä meni ja yöllä sitä kokoontui makaavain ympärille, kunnes melkein hautasi heidät. Suuret kärpäsetkin heitä ahdistivat, tuottaen puremisellaan suurta tuskaa.

Maaliskuun 7:ntenä he lähtivät matkaan paikasta, josta Eyre alkuasukkaitten osoitusten mukaan oli tavannut vettä edellisellä kerralla, ja alkoivat ensimmäisen pitkän vedettömän taipaleensa. Ei ainakaan sadankuudenkymmenen kilometrin matkalla Eyre luullut vettä tapaavansa, siten hän oli alkuasukkaitten osoitukset ymmärtänyt. Hän kulki itse yhden mustan keralla edellä, lampaita ajaen, ja illalla hän oli kulkenut lähes neljäkymmentä kilometriä. Seuraavana päivänä hän kulki vähän päälle neljäkymmentä kilometriä avointa maata; jolla lähellä merta kasvoi matalia kääpiöpuita ja pieniä pistäviä pensaita. Kauempana rannikosta lakeudet olivat hyvin laajat ja tasaiset, pensasvyöhykkeitten jakelemat. Maa ei huomattavasti kallistunut mihinkään suuntaan, vaan jatkui tasaisena aivan meren partaille saakka, jossa se muodosti korkeita, äkkijyrkkiä rantakallioita. Kallioiden korkeus merestä oli noin 120 metriä. Niiltä oli mahdoton miltään kohdalta laskea alas.

Janoa.

Kolmantena päivänä lampaat alkoivat näyttää uupumisen oireita. Sade näytti uhkaavan, mutta silti ei kuitenkaan satanut. Kun lampaat eivät janoissaan voineet syödä kuivaa ruohoa, lähti Eyre ajamaan niitä edelleen yöllä kuutamossa. Kuusitoista kilometriä kuljettuaan hän tuli polulle, jonka hän otaksui vievän vesipaikkaan, ja se johtikin isoon kalkkikalliossa olevaan kuoppaan, mutta tämä oli nyt yhtä kuiva kuin ympärillä oleva kivikin. Kolmen aikaan aamulla hevoset ja lampaat uupuivat ja molempain matkamiesten täytyi asettua levolle.

Parin tunnin kuluttua he kuitenkin lähtivät uudelleen liikkeelle kulkeakseen niin pitkälle kuin suinkin, ennenkuin päivän helle ennättäisi käydä ylen polttavaksi. Päivän valjetessa näkyivät rantakalliot koko komeudessaan. »Vaikka näiden kallioiden jatkuminen saattoikin meille käydä niin vastukselliseksi ja tuhoiseksi, oli niiden näkö kuitenkin niin suurenmoinen ja ylevä, etten voinut olla niitä ihailematta. Juosten etäisyyteen korkeana, murtumattomana rintamana ne tarjosivat katseelle ihmeellisiä, mahtavia paasivarustuksia, joita valtavat patsaat tukivat, ja tämä kaikki kimalteli aamuauringossa, joka nyt oli luonut niihin säteensä ja soi maisemalle kauneutta meidänkin tilamme vaaroissa ja huolissa.»

Puolenpäivän aikaan lampaitten tila oli niin huono, että ne ehkäisivät Eyren ja hänen mustan palvelijansa kulkua. He rakensivat pensaista hätäpikaa karsinan, kiinnittäen sen päälle punaisen nenäliinan lipuksi, jotta perässä tulevat sen huomaisivat, jonka jälkeen molemmat ihmiset jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin heidän mukanaan kuljettamansa hevonen suinkin pääsi kulkemaan. Muutaman kilometrin kuljettuaan he tapasivat alkuasukkaitten polun ja viisitoista kilometriä sitä kuljettuaan näkivät edessäpäin kallioitten vähitellen etääntyvän merenrannasta, jättäen niiden ja valtameren väliin kaistaleen alavaa maata. Polku päättyi äkkiä syvään kalliorotkoon, jonka reunoilla oli monta syvää vesikuoppaa, mutta nyt nämä kuopat olivat kerrassaan tyhjät. Tämä oli katkera pettymys, hevonen kun ei ollut saanut juoda neljään päivään ja he itse olivat lampaitten luota erottuaan juoneet sen vähän, mitä heillä oli itseään varten. Kuitenkin he yhä jatkoivat matkaa, toivoen ennen iltaa pääsevänsä kallioiden katkeamaan. Iltahämärässä he tapasivat toisen alkuasukkaitten polun ja riensivät sitä pitkin eteenpäin tuskallisen janon vaivaamina ja hevosen hetkestä hetkeen yhä enemmän heikontuessa.

Toivoton veden puute.

Maaliskuun 11:ntenä valkeni päivä synkkänä ja pilvisenä ja hetken he jo toivoivat saavansa sadetta, mutta pilvet hälvenivät taas. Vähän päivän koiton jälkeen he saapuivat kallioiden reunalle ja näkivät sieltä kauttaaltaan hiekkaisen laakson, jonka ympäri he olivat kulkeneet, mutta jota taaja pensaikko oli estänyt ennen näkemästä. Muutaman kilometrin päässä takanapäin Eyre huomasi merenrannalla muutamia hietakumpuja ja hänen mieleensä välähti, että mustain mainitsema vesipaikka ehkä olikin näiden hietakumpujen luona, joiden sivu he olivat pimeässä kulkeneet. »Paljas ajatuskin oli saattaa minut epätoivoon ja kun se kaikessa kamaluudessaan oli mieleeni iskenyt, seisoin hetkisen epäröiden, miten menetellä. Jos palaisimme takaisin emmekä sieltä löytäisi vettä, ei hevonen millään kykenisi kulkemaan toiseen kertaan menetettyä matkaa; jos taas kuljimme eteenpäin vedestä pois, kuljimme varmaan tuhoon.»

Tässä tuskallisessa pulassa Eyre tarkkaan tutki edessä päin olevaa maata ja oli etäisyydessä näkevinään loven kallioissa. Hän päätti paikalla edetä ja vielä 11 kilometriä he kulkivat alkuasukkaitten polkua eteenpäin, ennenkuin kalliot alkoivat etääntyä merestä. Polku kulki kallioiden rinnettä jyrkkään alla olevalle hietarannalle ja hevosta oli sangen vaikea saada sinne alas.

Vettä!

Meren tasalla ilma oli virkistävän viileätä ja he kulkivat edelleen pari kilometriä veden reunaa, vaivalla pidätellen hevosta juomasta suolaista vettä, kunnes muutamien matalien hietakumpujen luona näkivät alkuasukkaitten kaivon merkkejä. Toisen pidätellessä hevosta, ettei se päässyt merivettä juomaan, kuopi toinen hietaa pois alkuasukkaitten jättämällä simpukankuorella. Mutta viisi jalkaa syvä kuoppa täytyi kaivaa, ennenkuin tuli kosteutta vastaan.

Juotuaan he varovaisesti juottivat hevosenkin, joka ei ollut saanut vettä viiteen päivään, ja panivat sen liekaan vähän matkan päähän vedestä, jossa oli kuivaa ruohoa. Sitten he kaivoivat vielä kaksi lähdettä, että jälkijoukon saapuessa olisi heti vettä saatavana. Näihin hommiin kului koko päivä. Heti seuraavana päivänä Eyre lähti jälkijoukkoa vastaan hyvine tietoineen ja tapasikin sen paljon paremmassa kunnossa, kuin hän oli uskaltanut odottaakaan. Kuusi päivää oli kulunut siitä, kuin retkikunta oli edelliseltä vesipaikalta lähtenyt, kulkien tällä ajalla 216 kilometriä, eläimet aivan juottamatta ja ihmiset kovin niukka vesivarasto kerallaan. Eläimet eivät olleet saaneet tällä ajalla syödäkään, ruoho kun oli niin kuivunutta ja päivänpolttamaa.

Eyre päätti levätä veden luona viikon, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan. Heti seuraava päivä oli suunnattoman kuuma, kuumempi kuin ainoakaan edellinen, ja retkeläiset olivat täysin selvillä siitä, ettei ainoakaan heistä olisi jäänyt henkiin, jos heidän olisi täytynyt olla moinen päivä vedettä.

Alkuasukkaitten jälkiä oli leiripaikan ympärillä paljon ja kerran he yöllä näkivät valkeankin tuiketta, mutta alkuasukkaat pysyivät koko ajan näkymättöminä. Kalliot taantuivat merenrannasta kahdentoista ja kuudentoista kilometrin päähän, jättäen väliin lakean hiekkaisen maan, jolla ei kasvanut ruohoa eikä puita. Siinä oli sen sijaan järven uomia, jotka nyt olivat aivan kuivina; niiden pohja oli lumivalkean suolakerroksen peittämä. Veden ääressä oli taas sangen paljon samoja isoja kärpäsiä, joiden tuttavuutta retkikunta jo oli tehnyt, ja ne kiduttivat herkeämättä sekä ihmisiä että eläimiä.

Maaliskuun 18:ntena matkaa jatkettiin merenrantaa pitkin ja seuraavana päivänä oli kuljettu 64 kilometriä. Kun hevoset kuitenkin näyttivät riutuvan, eikä kaivettaessa saatu muuta kuin suolavettä, lähetti Eyre ne takaisin veden luo vielä lepäämään, jääden yksin lampaitten ja kuormaston luo. Vettä hänellä oli kolme litraa kuudeksi päiväksi!

Maaliskuun 25:ntenä hevoset palasivat tuoden vettä. Seuraavana päivänä Eyre jätti jäljelle kaikki, mitä ei välttämättömästi! tarvittu, keventääkseen hevosten taakkoja niin paljon kuin suinkin, ja yhden lampaan eväiksi teurastettuaan läksi matkaa jatkamaan. Seuraavana päivänä tavattiin suuri alkuasukasheimo, joka keräili marjoja rantapensaista, mutta nämä säikähtivät siihen määrään hevosia, etteivät uskaltaneet laskea Eyreä lähellekään. Leiriydyttyään päiväsydämeksi hän kuitenkin saattoi tehdä heidän tuttavuuttaan ja alkuasukkaat opettivat hänelle erään taidon, joka oli oiva hätäkeino janoa vastaan.

Hätäkeino janoa vastaan.

»Mustat pojat näyttivät meille, sydänpäivän helteen leirissä levätessämme, kuinka alkuasukkaat pensasseuduissa vaeltaessaan hankkivat vettä, niin että he voivat oleskella melkein kuinka kauan tahansa maassa, jossa ei ole pintavettä ensinkään. Olin usein kuullut alkuasukkaitten ottavan vettä puun juurista ja olin usein nähnyt merkkejäkin siitä, että he olivat niin tehneet, mutta en ollut koskaan ennen nähnyt, miten he tässä menettelivät. Valiten ison, terveennäköisen puun eucalyptuspensaikosta, jonka tulee kasvaa alavalla maalla kahden särkän välissä, alkuasukas kaivaa sen ympärystää muutaman jalan päässä rungosta, kunnes tapaa syrjäjuuret. Tottumattoman on usein sangen vaikeata löytää nämä juuret,' mutta alkuasukkaan harjaantunut silmä pienestä pinnan epätasaisuudesta tai muusta merkistä paikalla huomaa, missä ne ovat, ja harvoin hän kaivaa väärästä paikasta. Juuri katkaistaan puun läheltä, jonka jälkeen sitä revitään ylös kahdeksan tai kymmenen askelta pitkältä. Kuori sitten kiskotaan ja juuri katkotaan kuudesta kahdeksaan tuumaa vahvoihin paloihin ja liian vahvat palat halaistaan. Niitä sitten imetään tai ravistellaan kuoren päällä taikka asetetaan ne kuorelle päälleen seisomaan, jolloin ne verkalleen luovuttavat vetensä. Pudistettaessa vesi lähtee niistä hyvin hienona vihmana. Hyvästä juuresta lähtee täten noin kolmasosa litraa vettä. Näin omain palvelijain! täten neljännestunnissa saavan kuudesosan litraa, vaikkeivät he suinkaan olleet tottuneet, heidän kun ei ollut milloinkaan tarvinnut pakosta tähän keinoon turvaantua.»

Rantaa seuraileva polku oli monessa paikassa niin vaikea, että täytyi kahlata mereen, jolloin hevoset väkisinkin pyrkivät juomaan suolaista merivettä. Tämä toinen vedetön matka näytti uuvuttavan niitä enemmän kuin ensimmäinen ja kolmantena päivänä siitä, kuin oli vedeltä lähdetty, yksi hevosista sortui. Toisetkin hevoset alkoivat ylenmäärin riutua. Eyren valkoinen toveri alkoi jo vaatia, että palattaisiin takaisin, mutta Eyre kieltäytyi jyrkästi.

Kastetta kootaan.

29:ntenä miehetkin joivat viimeisen vesipisaransa ja retkikunnan tila alkoi käydä yhä synkemmäksi. Yöllä 30 päivää vastaan laskeutui vähän kastetta ja sitä kokoamalla Eyre ja mustat palvelijat saivat sen verran vettä, että leirissä voitiin juoda teetä. Kun vedettömyyttä oli kestänyt seitsemän päivää, tavattiin kuitenkin jälleen semmoista hiekkaa, josta sitä kaivamalla saatiin.

Retkikunta viipyi tämän veden ääressä huhtikuun 5:nteen päivään saakka, kulkien sitten kymmenisen kilometriä uuteen vesipaikkaan. Mustat palvelijat keihästivät merestä okarauskun, jonka Eyre keitätti, mutta joka mies sairastui siitä pahoin. Lampaista oli viimeinen jo teurastettu ja jauhot alkoivat loppua. Veden puutteen lisäksi uhkasi siis tulla ruoankin puute. Huonoin hevosista sen vuoksi teurastettiin, lihat kastettiin meriveteen ja ripustettiin sitten kuivamaan. Mustat palvelijat söivät tähteet, niin kauan kuin luiden päällä oli vähänkään lihaa, mitä kaapia, mutta sairastuivat sitten muutamaksi päiväksi. Sairaus ei kuitenkaan estänyt heitä varastamasta kuivattuakin lihaa. Kun varkaus saatiin ilmi, teki kaksi heistä keihäät itselleen ja lähti omille teilleen, väittäen tulevansa paremmin toimeen omin päin. Neljän päivän kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, valittaen nälkäänsä ja pyytäen päästä leiriin takaisin. Eyre ottikin heidät jälleen joukkoonsa, koska he näyttivät katuneen, mutta tätä hän sai katkerasti katua.

Kaksikymmentäkahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen retkikunta huhtikuun 27:ntenä lähti kolmannelle ja samalla viimeisellekin vedettömälle taipaleelle. Kolmeen päivään ei sattunut mitään erikoista ja kun kolmanneksi yöksi leiriydyttiin lakealle, matalaa pensasta kasvavalle maalle, otti Eyre ensimmäisen vahtivuoron. Kerromme hänen omilla sanoillaan, mitä sitten tapahtui:

Murha.

»Yö oli kylmä ja tuuli puhalsi tuimasti lounaasta ja hattaroita ja sadepilviä ajelehti sangen nopeaan kuun ohi. Hevoset söivät aika hyvin, mutta kuljeskelivat koko- joukon niiden monien pensasvyöhykkeitten keskellä, joita vaihteli ruohokenttäin kanssa, kunnes lopulta tuskin tiesin, missä leirimme oli, tulet kun olivat joku aika takaperin sammuneet. Kello oli puoliyksitoista ja ajoin hevoset takaisin siihen suuntaan, missä luulin leirin olevan, voidakseni yhdentoista aikaan kutsua valkoisen toverini vahtivuorolle. Ollessani tässä toimessa ja katsellessani tarkkaan pensaistossa, enkö näkisi merkkiä leiritulestamme, säikähdytti minua äkillinen leimaus, jota seurasi pyssyn pamaus, tuskin puolen kilometrin päässä minusta. Otaksuen toverini ehkä erehtyneen yön tunnista eikä löytäneen minua ja hevosia ja täten tahtoneen huomiotani herättää huusin paikalla, mutta kun en saanut vastausta, tulin levottomaksi ja jättäen hevoset kiirehdin leiriä kohti niin nopeaan kuin suinkin.

»Noin sadan metrin päässä leiristä kohtasin Wylien, joka juoksi minua kohti ja kovin hätääntyneenä huusi 'Voi massa! Voi massa! Tulkaa tänne.' En voinut saada häneltä mitään tietoa siitä, mitä oli tapahtunut. Saapuessani leiriin noin viiden minuutin kuluttua siitä, kuin laukaus oli ammuttu, näin kauhukseni toverini makaavan maassa verissään ja voihkivan henkitoreissaan.

»Vilkaisten häthätää ympärilleni huomasin molempien nuorempain mustain kadonneen ja matkatavaraimme, jotka olin jättänyt öljykankaan alle, hajoitettuina hurjaan sekasortoon, ja paikalla selvisi minulle tämän kamalan näyn todellinen merkitys.

»Kohottaessani uskollisen, kovaonnisen toverini ruumista huomasin, ettei ihmisapu hänelle enää mitään voinut; luoti oli kulkenut rinnan vasemman puoliskon kautta, joten hän melkein heti kuoli. Minulle nyt valkeni se pelottava, hirmuinen tosiasia, että olin yksin erämaassa… Tilani kamaluus valtasi minut semmoisella repäisevällä todellisuuden voimalla, että se hetkeksi melkein huumasi minut. Keskellä yötä, Austraalian autioimmissa ja karuimmissa erämaissa, rajun tuulen raivotessa sopusoinnussa edessäni olevan kaamean näyn kanssa olin täten jäänyt kahdenkesken alkuasukkaan keralla, jonka uskollisuuteen en voinut luottaa ja joka minun käsittääkseni hyvinkin saattoi olla liitossa noiden molempain toisten kanssa ja nämä molemmat toiset ehkä parhaillaan kiertelivät leirin ympärillä murhatakseen minut, samoin kuin he olivat apulaisenikin murhanneet. Kolme päivää oli kulunut siitä, kuin jätimme viimeisen vesipaikan, ja sangen epätietoista oli, koska uudelleen löytäisimme vettä. Lähes tuhannen kilometriä piti minun vielä kulkea, ennenkuin saatoin toivoa vähintäkään apua, enkä tiennyt, olivatko nämä murhamiehet jättäneet ainoatakaan vesipisaraa tai naulaakaan jauhoja varastoomme, joka muutoinkin oli ollut niin pieni.»

Eyre huomasi mustain ottaneen mukaansa kaikki aseet lukuunottamatta rihlaa, jonka piippuun luoti oli tarttunut, ja kahta pistoolia, joihin ei ollut ammuksia. Ottaen ne hätäpikaa mukaansa hän Wylien kanssa riensi hevosten perään, jotka olivat vaeltaneet pensastoihin, ja niiden luo hänen täytyi jäädä aamuun saakka.

Toivoton tilanne.

»Sydämeni vähällä pakahtua ja pääni täynnään mitä tuskallisimpia ajatuksia vietin tämän kammon yön. Joka hetki tuntui minusta venyvän tunniksi ja tuntui, kuin ei päivä milloinkaan valkenisi. Puolenyön aikaan tuuli asettui ja sää muuttui katkeran kylmäksi ja jäätäväksi. Minulla ei ollut ylläni mitään muuta kuin paita ja housut, jonka vuoksi minua palelsi mitä ankarimmin. Mielen tuskaan yhtyivät nyt tuimat ruumiin vaivat. Kärsimys ja masennus olivat vähällä sortaa minut ja elämä tuskin tuntui sen tarmonponnistuksen arvoiselta, joka oli hengen säilyttämiseksi tarpeen. Aika ei voi milloinkaan saada tämän yhden ainoan yön kauhuja unohtumaan eikä koko maailman rikkaus voisi houkutella- minua toista kertaa kokemaan samaa. Vihdoin päivä taas kerran valkeni, mutta murheellinen ja sydäntä särkevä oli se näky, jonka se minulle paljasti, ajaessani hevoset leiriimme. Toveri parkani ruumis makasi maassa, silmät auki, mutta kuolon kylminä ja lasimaisina. Sama jäykkä päättäväisyys ja pelottoman avoin katse, joka hänellä oli eläissään, leimasi nytkin hänen ilmeensä. Hän oli kaatunut selälleen neljä tai viisi metriä siitä, missä hän oli maannut, eikä hänellä ollut kuin paita yllään. Luultavasti oli hän herännyt kolinaan mustain palvelijain ryöstäessä tavarat ja hypännyt ylös heitä estämään, jolloin he olivat ampuneet hänet.»

Pakonsa kiireessä mustat olivat jättäneet neljäkymmentä naulaa jauhoja, vähän teetä ja sokeria ja lähes parikymmentä litraa vettä, jota paitsi he eivät olleet löytäneet kaikkia ampumatarpeita. Peläten karkurien palaavan ja käyvän hänenkin kimppuunsa ja epätietoisena Wyliestä, pysyisikö hän uskollisena, Eyre koetti sulattaa rihlan piipusta siihen tarttuneen luodin. Pesässä sattui kuitenkin olemaan ruutiakin, vaikk'ei hän siitä tiennyt, ja kuumuus räjäytti ruudin hänen pitäessään kiinni piipun suusta, luoti lensi ulos ja hipaisi hänen päätään. Mutta pyssy oli nyt kunnossa, Eyre panosti sen uudelleen, samoin kuin molemmat pistoolinsakin, omatekoisilla ammuksilla, ja nyt hän tunsi itsensä koko joukon turvallisemmaksi.

Hän kuormasi hevosten selkään ne vähät eväät, mitä hänellä vielä oli, Wylie talutti ensimmäistä hevosta, Eyre seurasi perässä. Vainajan hän oli kietonut viittaansa ja jättänyt siihen, mihin hän kaatui, sillä seutu oli kalliota, niin ettei voinut hautaakaan kaivaa.

Kuusitoista kilometriä kuljettuaan molemmat matkamiehet pysähtyivät, kunnes päivän helle helpotti. Kun he neljän aikaan iltapäivällä lähtivät liikkeelle, ilmestyi pensaikkoon kaksi valkoista esinettä, jotka Eyre pian tunsi molemmiksi karkureiksi. Hän lähestyi heitä, pyssy kourassa, päättäen ampua vanhemman, jos he tulisivat lähemmäksi, mutta hänen lähestyessään he peräytyivät. Kummallakin oli haulikot, joitten piiput he käänsivät Eyreä kohti. Toivoen voivansa yllättää heidät ja temmata pyssyn vanhemmalta Eyre laski aseensa alas, mutta mustat pojat peräytyivät edelleen. Eyre silloin palasi hevosten luo ja lähti matkaa jatkamaan ja mustat karkurit seurasivat etäällä perässä ja huutelivat Wylietä yhtymään heiliin. Huomatessaan, ettei heistä välitetty, he alkoivat surkeasti ulvoa ja seurasivat matkan päässä, kunnes pensaikko heidät peitti. Sen koommin heitä ei kuulunut, ei näkynyt.

Eyre mustan palvelijansa keralla jatkoi matkaa kääpiöpensaikon läpi, jossa ei ollut vettä, ei varjoa. Joskus tavattiin kuoppia, joissa varmaan sateilla oli vettä reunoja myöden, mutta nyt niissä ei ollut tippaakaan. »Yhdestä ainoasta kuopasta vain löysimme vielä viimeisen kosteuden tähteen. Sen pohjalla oli ehkä pari viinilasillista liejua ja vettä, joka oli peitetty mitä huolellisimmin suurilla kivillä, etteivät linnut sitä saisi. Alkuasukkaat näyttivät käyneen sillä tuntia ennenkuin me ja arvatenkin pettyivät he kivet pois vierittäessään ja tyhjän löytäessään yhtä pahoin kuin mekin.»

Yhä enemmän alkoivat miehet ja hevoset uupua. »Mitä meihin tulee», kirjoittaa Eyre, »aloimme kumpikin olla sangen heikot ja riutuneet ja rammat, ja sangen vaikea minun oli saada Wylietä lähtemään liikkeelle, kun hän kerran oli istahtanut. Tunsin itse samanlaista välinpitämättömyyttä kaikesta ja olisin mielelläni laskeutunut maahan ja nukkunut ainiaksi.» Tässä tilassa he olivat toukokuun 3 päivänä, seitsemäntenä siitä, kun olivat veden luota lähteneet. Pensaitten takaa alkoi nyt noin kuudentoista kilometrin päästä näkyä hietamäkiä. Paikka näytti semmoiselta, että siellä saattoi olla vettä, ja molempain matkamiesten mieltä tämä toivo virkisti, niin että he jaksoivat perille saakka.

Tippa vettä.

Puolenpäivän aikaan he tulivat paikkaan, jossa mustat ilmeisestikin olivat vettä kaivaneet, mutta viittä jalkaa syvä kuoppa heidän täytyi kaivaa, ennenkuin saivat sen verran kosteutta, että saattoivat täyttää peltimukin. Mutta veden luo he olivat kuitenkin tulleet kuljettuaan 240 kilometriä kallioisen, karun, matalaa pensaikkoa kasvavan pöytämän poikki, jonka muistot hirmutapauksen vuoksi jäivät kahta kamalammiksi Eyren mieleen.

Kaksi päivää levättyään he uudelleen lähtivät liikkeelle ja Eyre arvasi kakaduuparven nähdessään, että he nyt lähestyivät parempia maita. Yksi hevosista sortui, ennenkuin he olivat viittätoista kilometriä kulkeneet, ja heidän täytyi uudelleen leiriytyä. He löysivät kaivamalla vettä, jota paitsi vähän satoikin, niin että sitä kerääntyi kallionkoloihinkin, mutta sairasta hevosta ei enää ollut mahdollinen pelastaa, jonka vuoksi Eyre teurasti sen ja säilytti lihat. Wylielle tämä oli suuri tapaus, hän kun nyt tiesi saavansa yllin kyllin syödä.

Samana päivänä, jona hevonen teurastettiin, Wylie paahtoi parikymmentä naulaa lihaa yöllä syödäkseen, vaikka hän oli leikannut paloja ja paahtanut ja syönyt kaiken ajan, kun eläintä nyljettiin ja lihattiin. »Pian te, massa, näette minun syövän koko yön», hän sanoi Eyrelle. Ja hän piti sanansa, vaikka olikin aamulla valittanut, että hän vedenpuutteen johdosta oli pahoinvoipa eikä voinut syödä niin paljon kuin hänen mielestään olisi pitänyt. Siitä huolimatta hän söi koko päivän ja vielä koko yönkin. Toukokuun 11:ntenä Wylie Eyren muistiinpanon mukaan illallisen ja aamiaisen välillä söi kuusi ja puoli naulaa keitettyä lihaa. Ja toukokuun 18:ntena hän söi yhdellä kerralla puolentoista naulaa hevosenlihaa ja leipää, yhden kengurun sisälmykset, mahalaukun, maksan, keuhkot, hännän ja molemmat takajalat, sitten pingviinin, jonka hän löysi rannalta kuolleena, kengurun koko nahkan, karvan siitä kärvennettyään, ja viho viimeiseksi pingviinin sitkeän nahkan, jonka jälkeen hän teki pienen tulen ja kävi sen viereen käppyrään, nukkuen raittiisti ja rauhallisesti.

Pelastuneet.

Toukokuun 19:ntenä molemmat matkamiehet tulivat ruohoa kasvavaan seutuun ja leiriytyivät, jotta ainoa eloon jäänyt hevonen saisi virkistyä. Seudussa oli paljon kenguruja ja meressä kaloja ja äyriäisiä, joten miehetkin saattoivat paljon parantaa ruokaansa. 26:ntena lähdettiin entistä reippaampina matkaa jatkamaan kauniiden metsäin ja niittyjen poikki. Vedestä ei ollut puutetta ja Eyre viime kuukausien raskaat huolet kuuluivat menneisyyteen.

Kesäkuun 2 päivänä Eyre eräälle mäelle noustuaan ihmeekseen näki allaan lahdessa kaksi venettä, jotka näyttivät kalastavan. Wylien kanssa hän kaikin tavoin koetti herättää veneitten huomiota, onnistumatta kuitenkaan. Alakuloisina ja pettyneellä mielellä heidän lopulta täytyi luopua yrityksistään, mutta samalla näkyi pienen saaren takaa kymmenen kilometrin päähän rannasta ankkuroineen laivan mastot. Laivasta heidät huomattiin — se oli ranskalainen valaanpyyntialus, jossa oli englantilainen kapteeni — ja laivan kapteeni mitä auliimmin auttoi molempia matkustajia.

Runsain eväin Eyre toverinsa keralla sitten lähti matkaa jatkamaan, viettäen kesäkuun 18:ntena retkikunnan ensimmäistä vuosijuhlaa seudussa, jossa oli runsaasti riistaa ja vettä ja laidunta hevoselle. Kesäkuun 30 päivänä alkoivat Yrjö kuninkaan salmen mäet näkyä, sytyttäen Wyliessä hurjaa iloa. Viikkoa myöhemmin molemmat matkamiehet tulvillaan olevia maita ja syviä merenlahtia kierrettyään saapuivat Albanyn pieneen kaupunkiin sekä valkoisten että mustain suureksi kummaksi, sillä Eyren luultiin matkalle menehtyneen, minkä vuoksi hänen Albanyssa olevat ystävänsä olivat jonkun viikon kulkeneet surupuvussa.

Eyren retki osoitti, ettei sillä pitkällä matkalla, joka erotti Adelaiden seudut Länsi-Austraalian siirtokunnista, ainoakaan joki laskenut mereen ja että se näytti olevan tuomittu kaikiksi ajoiksi jäämään asumattomaksi ja hyödyttömäksi. Mutta vaikka tulokset täten olivatkin kielteiset, on tämä retki kuitenkin kaikitenkin Austraalian löytöhistorian mainehikkaimpia ja seikkailurikkaimpia.

Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.

Suuren maineen löytöretkeilijänä saavutti saksalainen luonnontutkija Ludwig Leichhardt sekä retkiensä laajuuden että tulostensa tieteellisyyden vuoksi että vielä siitäkin syystä, että hän löysi valkoiselle asutukselle kelvollisia maita ja siten tuntuvasti laajensi sen toiveita. Ensimmäiset valmistavat retkensä hän teki Brisbanesta Queenslandin vuorimaahan, etupäässä luonnontieteellisiä tarkoituksia varten.

Englannin hallitus oli perustanut Arnhemin maan rannalle Port Viktorian sotilaallisen aseman voidakseen avustaa Austraalian pohjoisrannalla haaksirikkoutuneita merimiehiä ja taivuttaa alkuasukkaat ystävällisiksi heitä kohtaan, ja silloisen merenkulun hitauden ja suurien vääräin vuoksi haluttiin saada maanosan kaakkoisrannikon siirtokunnista maaliikekin tähän eristettyyn etuvartioon. Leichhardt lähti yksityisten keräämillä varoilla etsimään tätä tiereittiä ja samalla uusia asuma-alojakin. Arveltiinpa mahdolliseksi, että hän retkellään löytäisi tuon paljon puhutun »toivotun siunauksenkin» haaveillun joen, jonka vartta uudisasukkaat toivoivat voivansa kulkea kauas maanosan sisäosiin karjoineen ja maanviljelysneuvoineen.

Brisbane, nykyisen Queenslandin vilkas, nopeaan kehittyvä pääkaupunki, oli 1840-luvulla uudisasutuksen pohjoisin etuvartio Austraalian itärannalla ja vielä vaatimaton paikka. Uudisasutus oli ennättänyt rantavuoriston poikki Darlingin lähdehaaroille, mutta kauempana sisämaassa ja varsinkin pohjoista kohti, maa vielä oli aivan tuntematonta ja Leichhardtilla oli hyvä tilaisuus muistaa kaikkia avustajiaan ja ystäviään nimitellessään niitä uusia jokia, vuoristoita ja kukkuloita, joita hän matkallaan tapasi. Hänen antamansa nimet tapaamme vielä tänä päivänä Austraalian kartalla kiitollisuuden osoituksena siitä, että se ja se oli rohkealle tutkimusretkeilijälle antanut hevosia tai härkiä, taikka jollain muulla tavalla hänen yritystään tai varhaisempia harrastuksiaan edistänyt. Näiden ansioitten vuoksi alkuasukkaitten ikivanhat omituissointuiset nimet hylättiin ja saivat jäädä unohduksiin.

Syyskuun lopulla v. 1844 Leichhardt lähti Brisbanesta sisämaahan, etäinen Arnhemin maa matkan määränä. Retkikuntaan kuului paitsi johtajaa viisi valkoista, kaksi alkuasukasta, 15 hevosta ja 16 härkää, jotka selässään kantoivat varustuksia — puolen vuoden eväitä. Aikomuksena oli kuitenkin suureksi osaksi elää metsästyksen antamalla saaliilla.

Matka kävi aluksi Darlingin latvajoille ja Condaminen vartta ylöspäin. Vastukset alkoivat heti ensi taipaleilla, sillä vaikea oli pitää koossa karjaa tiettömissä erämaissa kaikenlaisten itikkain kiusatessa. Varsinkin ainaisissa vesakoissa, noissa Austraalian kuuluissa »scrub'eissa», jotka samalla kun ovat niin vaikeita läpi kulkea, ilmaisevat vedetöntä maatakin, oli eläimiä vaikea hallita. Muutoin maa kuitenkin oli sangen kaunista, lakeuksia, jokilaaksoja, kukkuloita ja vuorijonoja vaihdellen. Tiheimmissä vesakoissa oksat ja oat ratkoivat puhki jauhosäkit, repivät taakat aivan poiskin härkien selistä, katkoivat kiinnitysremmejä, niin että sekä menetettiin eväitä että aikaa ainaisissa taakkain korjauksissa. Kun ei vesakosta tullut loppua, täytyi kulkea pari päivämatkaa takaisinpäin ja ottaa uusi suunta. Ankaria ukonilmoja kulki yli, syytäen maahan kaatamalla sadetta, joet joutuivat äkkiä tulvilleen ja retkikunta jo pelkäsi tulvaan hukkuvansa, kun sattui olemaan matalalla lakeudella. Pari retkikunnan jäsenistä eksyi, mutta löydettiin kuitenkin, ennenkuin onnettomuutta sattui. Monella huolella Leichhardtin retki siis alkoi, vaikk'ei suurempia tapaturmia sattunutkaan. Sen sijaan löydettiin tavan takaa sekä uusia kasveja, että ennen tuntemattomia uusia eläimiä, Austraalian sisäosain flora ja fauna kun siihen aikaan vielä olivat sangen vähän tunnetut. Riistaa oli viljalta, kengurulta, emuja ja varsinkin sorsia, vettä oli runsaasti, vaikk'ei sitä aina ollut helppo löytää. Kun vielä alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja lempeäluonteisia, niin olivat retken valopuolet kuitenkin varjopuolia koko joukon suuremmat. Matkan suunta kävi yhdensuuntaisesti merenrannan kanssa, parinsadan kilometrin päässä siitä, myöhemmin lähempänä.

Jokilaaksoista vuorensolain poikki uusiin jokilaaksoihin kävi matka. Pohjoisempana alkuasukkaat kävivät rohkeammiksi, tappaen ensi työkseen keihäillään retkikunnalta hevosen. Tämä kehoitti varovaisuuteen. Heimojen kieli vähitellen muuttui, niin etteivät retkikunnan molemmat mustat, Charley ja Brown, sitä enää ymmärtäneet. Joet juoksevat Pohjois-Queenslandissa yhtä suuntaa meren rannikon kanssa ja niiden laaksot sen vuoksi tarjosivat verraten mukavan kulkureitin, jolla ei ollut puutetta vedestä, sen enempää kuin laitumestakaan. Burdekinin latvoilta — joki sai nimensä eräästä Sydneyn rouvasta, joka oli ollut apuna matkavarustuksien hankkimisessa — retkikunta kulki matalan vedenjakajan poikki Lynd joen laaksoon, joka laskee vetensä Carpentaria lahteen, Mitchelliin yhdyttyään. Alkuasukkaat koettivat täällä varastaa retkikunnan härät, mutta yritys saatiin ajoissa estetyksi. Heidän tuliaan näkyi joka puolella ja maa niin ollen ilmeisestikin oli taajaan asuttua.

Hyökkäys leirin kimppuun.

Kesäkuun viimeisinä päivinä, matkan kestettyä yhdeksän kuukautta, alkuasukkaat tekivät ensimmäisen hyökkäyksen valkoisten leiriä vastaan. Retkikunnan jäsenet olivat pystyttäneet telttansa hieman hajalleen, kuten tavallista, tehneet tulensa ja illallista aterioineet, kun alkuasukkaat pimeän suojassa lähestyivät leiriä ja heittivät telttoja kohti keihäänsä. Yksi valkoinen, luonnontutkija Gilbert, sai kuolettavan keihäänhaavan, kahteen valkoiseen oli sattunut monta keihästä ja heittonuijaa, mutta heidän haavansa ja ruhjevammansa eivät kuitenkaan olleet kuolettavia, vaikka vä'ällisiä keihäitä olikin hyvin vaikea kiskoa ulos. Leichhardt pelastui naarmuakaan saamatta. Muutamalla pyssynlaukausella alkuasukkaat karkoitettiin, tulet sammutettiin ja loput yöstä valvottiin, jottei hyökkäystä voitu uudistaa. Alkuasukkaatkin näyttivät jonkin miehen menettäneen, koska heidän pakoreitillään näkyi veritahroja ja aamulla kuului kuin suruvalituksia vainajille. Haudattuaan menetetyn toverin ja suuren tulen haudalla poltettuaan poistui retkikunta kiiruumman kautta tältä kovan onnen paikalta.

Carpentaria lahden rantueella.

Heinäkuun 5:ntenä ilmestyi jokivarteen mangroverämeitä ja jokeen suolaisen veden kaloja, ja siitä Leichhardt saattoi päättää tulleensa Carpentaria lahden läheisyyteen. Pian näkyi etäisyydessä meren ulappakin, herättäen suurta iloa kaikissa. Mutta savujen lukuisuudesta päättäen lahden rannikko oli taajaan asuttu, ja tuhoisa hyökkäys vereksessä muistissa, täytyi sen vuoksi varustautua taisteluunkin.

Matkaa ei tämän jälkeenkään jatkettu aivan maanrantoja pitkin, koska ne varsinkin jokisuistamoiden kohdalla olivat rämeiset, vaan kauempaa sisämaitse, missä jokien poikki oli helppo kulkea. Eräänä iltana leiriin tuli alkuasukas, joka kulki suoraan tulen ääreen ja vasta yleisen hälyytyksen tapahduttua huomasi erehdyksensä ja ketterästi kapusi korkeaan puuhun aivan latvaan saakka. Häntä koetettiin kaikin neuvoin saada alas tulemaan, mutta kaikki yritykset olivat turhat. Vihdoin Charley lähti viereiseen puuhun kiipeämään, ja silloin miehelle tuli hätä. Hän huuti »puuh» ja »brirr» ja sylki ja parkui, saaden aikaan niin pahan elämän, että retkikunnan hevoset säikähtyivät karkuun. Charley olisi tahtonut ampua maanmiehensä, peläten hänen houkuttelevan paikalle koko heimonsa, mutta siihen ei retkikunnan johtaja voinut tietenkään suostua. Leichhardt lähestyi puuta ja koetti kauneilla puheilla saada miehen tulemaan alas, mutta tämä vain alkoi nakella oksan kappaleita hänen ja hevosten päälle. Valkoiset silloin peräytyivät puusta kymmenkunnan askelta, ja aikansa valituksiaan ja sadatuksiaan huudeltuaan mies laskeusi maahan ja katosi vesakkoon. Seuraavana aamuna koko heimo oli asestettuna kokoontunut näitä tunkeilijoita katselemaan, mutta sallivat heidän kuitenkin mennä matkoihinsa vähääkään heitä häiritsemättä.

Retkeläisiltä olivat loppuneet sekä suola että jauhot, pääasiallisesti he söivät häränlihaa, teurastaen eläimiään tarpeen mukaan ja kuivaten lihat auringonpaisteessa. Haukat olivat niin rohkeat, että kerrankin ryöstivät lihapalan Leichhardtin kädestä, juuri kun hän aikoi kohottaa sen omaan suuhunsa. Maisemat olivat sangen kauniita, avoimia puksipuu- ja eukalyptysmetsiä, ruohokentät olivat vehmaat ja vettä oli runsaasti. Laajoja aloja oli verekseltä poltettu, kuten Australiassa yleensäkin, jotta ne sitten kasvoivat paremmin ja houkuttehvat riistaeläimiä. Joskus oli kuitenkin aina kuljettava vedetönkin taival. Riistaa, kengurulta ja emuja sekä vesilintuja oli sangen runsaasti ja Charley, retkikunnan metsästäjä, hankki uutterasti tuoretta lihaa. Valkoiset taas kokosivat kaikenlaisia siemeniä, mitä olivat huomanneet alkuasukkaittenkin kokoavan ja syövän. Alkuasukkaat muuttuivat edempänä lännessä ystävällisemmiksi ja tulivat retkeläisten kanssa keskustelemaan. Lahden rannalla he usein tapasivat malaijeja, jotka saapuivat sinne pyydystämään trepangia eli merimakkaroita, kiinalaisten herkkua, ja hyvän pyyntirauhan vuoksi yllä pitivät alkuasukkaitten kanssa hyviä suhteita. Toista nämä saivat tuta, kun valkoisia uudisasukkaita alkoi saapua näihin seutuihin ja vainota ja ammuskella heitä kuin metsäneläimiä.

Lännempänä Carpentarian lahden rannat olivat kuivemmat ja vettä vaikeampi tavata, mutta varsinaista vedenpuutetta ei retkeläisten kuitenkaan tarvinnut kauankaan kärsiä. Että vedenvähyys ei kuitenkaan ollut satunnainenkaan, sitä osoitti se, että maanasukkaitten oli toisin paikoin täytynyt kaivaa kaivoja. Näistä kaivoista nähtiin joskus krokotiilienkin juovan, kun niitten asumain joensuitten vesi oli suolan sekaista.

Kuormajuhtain vähentyessä täytyi vähentää kuormiakin, ensin kasvipaperit ja kivinäytteet, sitten, kirvelevin sydämin, kerätyt kasvitkin. Suuri vahinko oli, kun retkikunnan viimeinen kengurukoira menetettiin, sillä se oli erittäin tehokkaasti auttanut sen ruoassa pysymistä ajamalla sekä kenguruita että emuja, vaikka saikin näiltä otuksilta monet pahat haavat.

Arnhemin niemimaa.

Roper joelta, joka sai nimensä eräästä retkikunnan jäsenestä, suunnattiin matka Arnhemin niemimaan poikki sen luoteiskulmaan, Port Essingtonin asemaa kohti. Roperin yli mentäessä kolme hevosta hukkui ja osa kasvikokoelmista sen johdosta täytyi polttaa. Arnhemin niemimaan sisäosa on hiekkakiviylänköä, johon joet ovat uomansa kaivaneet. Ruokavarat olivat niin vähiin huvenneet, että retkeläiset söivät melkein mitä vain saivat, muun muassa »lentäviä kettuja», eräänlaisia suuria kasvinsyöjiä lepakoita, joita jokilaaksoissa oli suunnattomat määrät. Vedenjakajan poikki kuljettuaan he tulivat Etelä-Alligator joen latvoille, mutta laaksoon päästäkseen heidän täytyi laskeutua 600 metriä korkea jyrkänne, jota ulottui molemmille puolille niin kauas kuin silmä kantoi. Päästyään suurella vaivalla laaksoon he tulivat maahan, jossa olisi ollut runsaasti riistaa, varsinkin lintuja, mutta nyt olivat kaikki haulit loppuneet. Aluksi tämä puute autettiin siten, että lyijyluoteja leikattiin pieniksi paloiksi. Alkuasukkaat olivat rohkeampia, kuin mitä oli ennen tavattu, mutta sangen ystävällisiä. Heillä oli englantilaisia vaatekappaleita ja teräsaseita. Ja pian tavattiin semmoisiakin miehiä, jotka osasivat puhua vähän englantia. Port Essington, retkikunnan päämäärä, ja sen valkoiset asukkaat olivat heille hyvin tutut. He kestitsivät vieraitaan monenlaisilla kasviksilla, joista muutamat huomattiin aivan erinomaisiksi. He olivat erinomaisen taitavia heittämään pieniä keihäitä linkosauvoillaan, surmaten niillä jopa hanhia lennosta. Nähdessään heidän taitonsa Leichhardt ei voinut kyllin kiitellä onneaan, että he esiintyivät ystävinä eivätkä vihamiehinä. Lähempänä Port Essingtonia ilmestyi uusi riistaeläin, puhveli, joka oli päässyt joskus tuodusta kesystä karjasta metsittymään. Joulukuun 17:ntenä retkikunta vihdoin nälkäisenä ja repaleisena, mutta reippaalla mielellä, työnsä arvon tietäen, saapui Port Essingtoniin, josta se kuukauden kuluttua matkusti purjelaivalla Sydneyhin.

Leichhardtin retki herätti mitä suurinta huomiota sekä Austraaliassa että Euroopassa. Hänen oli jo luultu kaikkine miehineen saaneen Queenslandissa surmansa ja apuretkikunta oli lähetetty tämän huhun totuutta peräämään. Melkoinen rahapalkinto ja monet kunnianosoitukset tulivat rohkean matkustajan osaksi, eikä kauaa viipynyt, ennenkuin siirtolaiset vaunuineen lähtivät Leichhardtin jälkiä pohjoista kohti tunkeutumaan.

Leichhardtin katoaminen.

Leichhardt teki vielä kaksi matkaa, yrittäen nyt kulkea Austraalian poikki keskikohdalta, idästä länteen. Ensimmäiseltä hänen täytyi palata takaisin vaarain, tautien, uupumuksen ja ravinnoksi otettujen karjojen karkaamisen vuoksi. Toisella retkellä, joka alkoi joulukuussa 1847, hän kaikkine tovereineen katosi niin jäljettömiin, ettei ole milloinkaan saatu pienintäkään vihiä siitä, mikä retkikunnan kohtaloksi tuli. Kun alkuasukkaat harvoin uskaltavat vastustaa suurempaa valkoisjoukkoa, niin ei luulla heidän tuhonneen retkikuntaa. Luultavasti se sortui Austraalian sisäosien pitkien poutain ja veden puutteen vuoksi. Se ynnä suunnaton helle, myrkylliset suot, ruohon puute, helposti selittävät, miksi Leichhardtin suunnittelema suurenmoinen matka epäonnistui, mutta hänen jäljetön katoamisensa jäi siitä huolimatta arvoitukseksi. Toiset ovat arvelleet, että hänet yllätti äkkitulva jossain jokiuomassa, kuljettaen hänet miehineen päivineen mukanaan ja haudaten lietteitten ja hiekkain alle niin syvään, ettei hänestä sen koommin saatu vähintäkään tietoa, vaikka lähetettiin useita retkikuntia kadonneita etsimään.

Kennedyn retki Yorkin niemellä.

Yorkin niemen sisäosia tutkimaan varustautui v. 1848 E.B. Kennedy. Mukanaan kymmenen valkoista ja Jakki Jakki niminen alkuasukas, hän huhtikuussa nousi maihin Rockingham-lahdessa niemen juuressa, aikoen lopulla vuotta päästä Port Albanyyn, niemen pohjoispäähän, jonne laivan piti lähteä retkikuntaa odottamaan. Matkan tarkoitus oli tämän suuren troopillisen niemimaan luonnonrikkauksien selville saaminen.

Matkan vaikeudet.

Matka piti ensin rannikkoa pitkin, mutta kun seudut olivat alavia ja soisia ja tuhkatiheään oli kuljettava syvien jokien poikki ja melkein läpipääsemättömien pensastiheikköjen puhki, niin täytyi nousta sisämaahan vedenjakajalle. Suurimman vastuksen tuotti etenkin pitkä, hoikka, luikerteleva ruoko, joka kierteli rungosta runkoon ja kurotti sivuille päin pitkiä, monikoukkuisia tuntosarvia. Carron, retkikunnan kasvitieteilijä, koetti tämmöisen köynnöksen yli saada käsiinsä jonkun uuden kasvin, mutta paikalla häneen tarttui kymmenkunta koukkua, ja kuta enemmän hän tepasteli irti päästäkseen, sitä kovempaan ne tarttuivat. Hänen täytyi leikata varret poikki, ennenkuin pääsi satimesta.

Ylemmälläkin maalla pensaikko oli tiheätä ja kasvullisuus rehevää, niin että tie oli kirvein raivattava. Ruohoa ei kuitenkaan ollut kuin niukalta, jonka vuoksi lampaat täytyi teurastaa laitumen huonouden vuoksi; hevoset töin tuskin saatiin hengissä pysymään. Matkan monista vaivoista mainittakoon pensaiston iilimadot, jotka olivat niin toimeliaita, että matelivat miesten saappaihin ja yöllä heidän vaatteittensakin alle verta imemään, niin että he aamulla heräsivät ylt'yleensä verissään.

Miestappo ja verikosto.

Niemimaan alkuasukkaat olivat etevämpää rotua kuin australialaiset yleensä. Heillä oli isot somat majat ja sangen hyvin tehdyt aseet ja talousesineet. Mutta valkoisia kohtaan he olivat vihamielisiä. Kun Kennedy eräänä päivänä kolmen seuralaisen keralla kulki edellä tietä auki leikkaamassa, tapasi hän alkuasukasjoukon. Hän koetti saada aikaan ystävälliset välit, mutta mustat heittivät valkoisia vastaan keihään. Valkoiset ampuivat ja kaatoivat neljä alkuasukasta, ja tästä alkaen retkikunta ja etenkin nämä neljä ampujaa olivat verikoston alaisia, vaikka he saivatkin olla pari kuukautta aivan rauhassa. Syyskuun 10 p. mustat tekivät yöllisen hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin, eivätkä he sen jälkeen jättäneet rauhaan yöllä, ei päivällä.

Lokakuun alussa retkikunta oli Yorkin niemimaan keskivaiheilla. Taajat vesakot äkkiä vaihtuivat avoimiksi nurmikentiksi. Retkikunta toivoi nyt saavansa levätä jonkun aikaa, mutta ilo oli lyhyt, alkuasukkaat kun sytyttivät heidän takanaan ruohokentät palamaan. Kennedy joukkoineen pelastui vain sen kautta, että pääsi pakenemaan jo ennen palaneelle alueelle. Hänen täytyi kiiruumman kautta pyrkiä pois palaneilta aavoilta ja jälleen kulkea vesakoita.

Retkikunnan tila oli nyt ruoan puutteen vuoksi niin huono, että Kennedy päätti luopua alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja pyrkiä rannikolle. Matkalla sinne oli kuljettava alueen poikki, jolla hirmumyrsky oli tehnyt suunnattomia tuhoja. Joka puu oli aivan tyvestä katkennut, tai oli tuuli repinyt sen maasta juurineen. Myrskyn tie oli kolmea kilometriä leveä. Marraskuun ensimmäisellä viikolla joukko saapui rannikon läheisyyteen. Kun yksi miehistä oli niin sairas, ettei ollut mahdollista viedä häntä niemen päähän, jonne laivan oli määrä tulla retkikuntaa ottamaan, jakoi Kennedy joukkonsa, jättäen osan Weymouth-lahteen odottamaan; hän itse kolmen valkoisen ja Jakki Jakin keralla lähti laivaa yhtymäkohdalla tapaamaan.

Retkikunnan nääntyminen.

Viikko sen jälkeen kuin Kennedy oli lähtenyt, kuoli yksi leiriin jätetyistä miehistä. Kaksi päivää myöhemmin tuli leirille alkuasukkaita vaimoineen, jotka töin tuskin saatiin leiristä torjutuiksi, ja seuraavana päivänä tuli kuusikymmentä sotilasta asestettuina ja maalattuina, ja niitä ei saatu poistumaan ampumatta.

Marraskuun 20:ntenä kuoli jälleen yksi leirin valkoisista; toverit tuskin jaksoivat häntä haudata. Seuraavana päivänä alkuasukkaat palasivat, muodostivat leirin ympäri piirin ja keihäät heittoasennossa ja tanssien näyttivät, kuinka he pistäisivät valkoiset kuoliaaksi ja kuinka nämä haavoitettuina kärsisivät. Tuntikausia täytyi heikontuneiden, nälkiintyneiden valkoisten seisoa, aseet valmiina hyökkäystä torjumaan. Alkuasukkaat tekivät sitten rauhan merkkejä, kehoittaen heitä laskemaan aseet luotaan. Se ei kuitenkaan estänyt heitä äkkiarvaamatta heittämästä leiriin keihäitään, johon valkoiset vastasivat yhteislaukauksella. Yksi mustista kaatui ja kannettiin pois, jonka jälkeen muut katosivat.

26:ntena kuoli jälleen eräs valkoisista ja eloon jääneet tuskin jaksoivat kantaa häntä leiristä siihen paikkaan, johon olivat toiset haudanneet.

Joulukuun 1:senä ilmestyi lahteen laiva, mutta ampumisista ja lipun nostosta huolimatta se seuraavana päivänä purjehti pois.

Eloon jääneitten tila oli nyt kamala. Kaikki jauhot oli syöty, eikä lihaa ollut ensinkään. Merenrannalta koottiin simpukoita, mutta miehet eivät uskaltaneet lähteä leiristä kauas, peläten alkuasukkaiden äkkihyökkäyksiä. Eräänä aamuna tavattiin leirin ohi juoksevan puron rannalta jälleen yksi mies kuolleena, eivätkä eloon jääneet jaksaneet muuta tehdä kuin neuloa hänet peitteeseen ja vierittää puron suolansekaiseen veteen. Koira, viimeinen retkikunnan eläimistä, tapettiin ja syötiin. Joskus alkuasukkaat toivat nälkiintyneille valkoisille vähän kaloja tai kilpikonnan sisälmyksiä, ollen kuitenkin samalla heti valmiit hyökkäämään leirin kimppuun, jos valkoiset vähänkään osoittivat valppauden puutetta. Joulukuun 18:ntena olivat Carron ja Goddard ainoat eloon jääneet; heidän molemmat toverinsa tavattiin aamulla kuolleina. Molempain eloon jääneitten yrittäessä kuljettaa pois heidän ruumiitaan, ympäröi puolensataa mustaa leirin. Molempain valkoisten täytyi luopua hommastaan ja tarttua aseihinsa, mutta mustat tekivät rauhan merkkejä ja koettivat lähestyä siten, että varpaillaan vetelivät keihäitä maata pitkin. Kaksi tuntia tätä jatkui, sitten Carron heikkouden sortamana kaatui ja hänen toverinsa ampui, jonka jälkeen mustat hajaantuivat.

Pelastus viime hetkellä.

Heidän mentyään molemmat valkoiset sanomattomilla ponnistuksilla saivat toveriensa jäännökset pensaikkoon raahatuksi ja risuilla peitetyksi; hautaa he eivät jaksaneet kaivaa. Eloon jääneiden tila näytti nyt aivan toivottomalta ja leiriin palatessaan he ihmettelivät, kumpi aamulla tapaisi toisen kuolleena. Kun mustat aamulla hyökkäsivät leiriin, tarttuivat valkoiset vielä kerran rihloihinsa, luullen lopun tulleen, sillä mahdoton oli heidän enää joukkoa vastustaa. Mutta mustat tulivatkin aseettomina ja toivat likaisen paperin, jossa oli kirjoitusta, vaikk'ei sen sisällöstä ollut mahdollista saada selvää. Sitten saapui uusi joukko mustia, tällä kertaa asestettuina ja kiljuen, josta Carron toverinsa kera päätti paperin olleen vain sotajuonen, ja he aikoivat ampua mustia, mutta samalla pensaikosta hyökkäsi esiin muutamia valkoisia miehiä, Jakki Jakki etupäässä.

Tulijat olivat odotetun aluksen kapteeni ja tohtori, ja Carron tästä päätti, että Kennedy oli onnellisesti saapunut perille; mutta ei hän sen enempää kuin hänen toverinsakaan jaksanut kysyä enempää. Carronin tila oli niin surkea, että hänen oikea olkaluunsa oli puhkaissut nahkan, eikä hän jaksanut kävellä veneelle saakka; Goddard oli kuin elävä luuranko. Leiristä otettiin paperit ja luonnontieteellisistä keräelmistä, mitä kulkemaan saatiin, loput jätettiin mustille, jotka sangen uhkaavina kokoontuivat leirin ympärille. Laivalla vasta molemmat pelastetut saivat kuulla Kennedyn ja hänen kerallaan lähteneitten kohtalon.

Pian sen jälkeen kuin Kennedy oli Weymouth-lahdesta lähtenyt, oli eräs hänen miehistään vahingonlaukauksesta haavoittunut. Pohjoiseen päin maa kävi vielä entistäänkin pahemmaksi ja sekä miehet että hevoset uupuivat pian. Tie oli monessa paikassa kirvein avattava, niin tiheätä oli pensasto. Ruokatavarat loppuivat, niin että täytyi syödä variksia ja haukkoja ja hevosenlihaa. Haavoittunut huonontui niin heikoksi, että Kennedy jätti hänet ja kaksi valkoista Shelbourne-lahteen leiriin, jatkaen yksin mustan palvelijansa keralla matkaa sovittuun yhtymäpaikkaan.

Näistä kolmesta leiriin jätetystä ei koskaan saatu varmoja tietoja.
Luultavaa on, että he joutuivat mustain keihäitten uhriksi.
Shelbourne-lahdessa nähtiin laivan sinne tullessa muutamain mustain
päällä paidat ja tavattiin miesten tavaroita eräästä kanootista.

Kennedy ja Jakki Jakki kulkivat eteenpäin niin nopeaan kuin heikontuneessa tilassaan voivat. Mutta he eivät kauaksikaan päässeet, ennenkuin musta poika älysi, että alkuasukkaita, sotilaita, hellittämättä seurasi heidän jäljillään. Hän sen vuoksi vaati jättämään hevoset, ne kun yhä heikontuivat ja lisäksi tekivät niin selvän jäljen, että alkuasukkaitten oli niitä helppo seurata. Kennedy ei kuitenkaan tähän suostunut, tuntien itsensä liian heikoksi ja ehkä luullen vaaraa vähemmäksi kuin hänen palvelijansa.

Molemmat vaeltajat olivat jo päässeet muutaman kilometrin päähän Port Albanysta, joka oli määrätty yhtymäkohta, kun he huomasivat tulleensa saarretuiksi ja alkuasukkaitten lähestymistään lähestyvän. Kaiken yötä he valvoivat, odottaen hyökkäystä. Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut ja aamulla, heidän jatkaessa pensaikon läpi matkaansa, Jakki vaati Kennedyä ahkerasti katsomaan taakseen, ettei häntä voitaisi takaa päin huomaamatta keihästää.

Kennedyn murha.

Pian lensikin heidän ympärilleen keihässade, ja yksi keihäs sattui Kennedyn selkään, toinen sääreen. Kaatuessaan hän huusi mustalle pojalleen, että tämä ampuisi, ja Jakki ampuikin heti ensimmäistä näkemäänsä mustaa, osaten häntä kasvoihin. Sitten heitettiin yhä enemmän keihäitä, jotka taas sattuivat Kennedyyn. Alkuasukkaitten kantaessa pois haavoitettua miestään Jakki lähti Kennedyn avuksi, vetäen ulos häneen sattuneet keihäät.

Taistelu sitten uudistui ja keihäitä tuli pensastosta joka suunnalta. Kennedy tähtäsi, mutta laukaus ei palanut, ja samalla toinenkin keihäs lävisti hänen kylkensä ja Jakkiinkin sattui keihäs silmän yläpuolelle. Hevosiinkin sattui keihäitä, josta ne alkoivat karata pystyyn ja tepastella, niin että satulalaukut irtaantuivat. Jakki tuki Kennedyä, joka taas oli kaatunut, niin että hän pääsi muurahaiskekoa vastaan nojautumaan, ja juoksi sitten pelastamaan satulalaukkuja.

Takaisin tullessaan hän huomasi Kennedyn ympärillä mustia, jotka kuitenkin hänen lähestyessään poistuivat. Musta poika koetti turhaan nostaa isäntänsä pystyyn. Kennedy ei ennen kuolemaansa enää muuta voinut kuin käskeä Jakin viedä hänen muistikirjansa laivaan ja pelastaa muut.

Jakki surustaan toinnuttuaan kantoi Kennedyn ruumiin tiheään pensaikkoon, kuopi tomahawkillaan haudan ja multasi ruumiin siihen, hävittäen sitten kaikki merkit, jott'eivät alkuasukkaat hautaa löytäisi. Tämän tehtyään hän hiipi pensaikon läpi pois. Lähtien sitten matkaa jatkamaan hän kaalasi jokien poikki, hiipi pensaikoitten läpi, päivät syömättä, yöt tulta tekemättä, kunnes saapui laivan ankkuripaikalle.

Laivalla ensin epäiltiin tätä mustaa miestä ja hänen merkkejään, mutta kun vihdoin lähetettiin vene ja Jakki nälkään nääntymäisillään ja haavoitettuna tuotiin laivaan, arvattiin siellä hänen asiansa, ennenkuin hän oli Kennedyn muistikirjan antanutkaan. Laiva lähti paikalla Shelbourne-lahteen, jossa kuitenkaan ei nähty merkkiäkään leiristä. Sieltä laiva purjehti Weymouth-lahteen, löytäen vielä Kennedyn retkikunnan kaksi viimeistä valkoista hengissä.

"Austraalian kuollut sydän".

Sturtin viimeinen retki.

Pohjois-Austraalian kautta samosi edelleenkin retkeilijöitä, ja heidän matkainsa kautta tuli epäämättömästi todistetuksi, että sitä suurta jokea, »Toivottua siunausta», oli turha siltä puolelta etsiä. Ainoastaan länsirannalla oli enää aloja, joista vielä voitiin toivoa sen suun löytymistä. V. 1845 tosin päättyi Australian rantain suuri kartoitus, eikä länsirannaltakaan oltu tavattu semmoista jokea, mutta jotkut toivoivat, että sen suistamo oli jäänyt samalla tavalla huomaamatta kuin Murraynkin. Charles Sturt lähti vielä kerran retkelle löytääkseen tuon suuren vesireitin ja laajan sisämeren, joiden olemassaoloon hän kaikesta huolimatta varmasti uskoi. Lähtien Adelaidesta elokuussa 1844 hän toivoi parissa vuodessa ennättävänsä tutkia suurimman osan Sisä-Austraaliasta.

Vähän hän silloin osasi aavistaa, mitkä kärsimykset ja vaarat häntä odottivat. Hänen viimeinen retkensä paljasti australialaisen kuivuuden kaikkein kamalimmat hirmut, joita tosin jo moni ennen häntä oli kokenut, mutta ei kenkään niin vakuuttavasti kuvannut.

Sturtin retkikunta, joka oli viranomaisten kustantama, oli hyvin varustettu. Hänellä oli useita valkoisia apulaisia, joista nuori Stuart myöhemmin saavutti suuren maineen itsenäisenä tutkijana. Hänellä oli härkävankkureita, joilla varustuksia vedettiin, lampaita pitkin matkaa teurastettaviksi, sekä koko joukko varahevosia retkikunnan varsinaisten ratsujen lisäksi. Koko matka nimittäin tehtiin ratsain.

Alussa matka luonnistui hyvin. Darlingin mutkaan saakka kuljettiin hyvin tuttuja seutuja, mutta heti kun siitä eteenpäin lähdettiin, alkoivat vaikeudet Maat alkoivat vähitellen kohota matalaa Stanley-vuoristoa kohti, joka erottaa Murray-Darlingin syvänteen Sisa-Austraalian suolajärvien syvänteestä. Vuoristo oli silloin vielä aivan tuntematon. Sturt ei tämän hedelmättömän, synkän kivierämaan poikki kulkiessaan tiennyt aavistaa niitä suurenmoisia hopearikkauksia, mitä se povessaan kätki. Veden puute teki jo näillä taipaleilla suurta haittaa, mutta sitä kuitenkin löydettiin, vaikka niukasti. Sturt apulaisineen retkeili eri suunnille hitaammin kulkevan kuormaston edellä ja tavallisesti aina löydettiin joku lätäkkö tai lähde, josta retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Laitumesta ei ollut puutetta, kun oli länsipuolisille aroille tultu, ja yleiseen maa sitten oli sangen avointa, joka olikin välttämätön ehto yrityksen menestymiselle. Vuoristolta laski näille länsipuolisille aroille lyhyitä jokiuomia, joissa tosin juoksi vettä vain kovien rankkasateiden jälkeen, mutta joissa kuitenkin oli myöhemminkin lätäköltä ja lähteitä. Ja missä ei ollut ensinkään maan pinnallista vettä, siellä sitä usein saatiin uomaa kaivamalla.

Veden niukkuus.

Mutta yleistä vedenniukkuutta kuvaa sattuvasti se, että pienet linnut heti kokoontuivat paikalle, kun ryhdyttiin kaivoa kaivamaan, jopa toiset istahtivat kaivajan lapiollekin. Tavallisesti nämä kuivuneet uomat huomattiin jo matkan päästä eukalyptuspuista, joita niiden varrella kasvoi. Aavat arot vaihtelivat rivittäisten hietasärkkien kanssa, joilla kasvoi Frenela eli Callitris nimistä, araukarian kaltaista havupuuta, joka on Austraalian luonnekasveja samoin kuin eukalyptitkin. Veden puute joksikin aikaa melkoisesti lieveni rankkain sateitten johdosta, jotka tuota pikaa loivat lakeuksille lätäköitä ja saivat uomat, »creekit», vähäksi ajaksi jokina juoksemaan. Sturt lähetti marraskuun puolivälissä pari miestä arojen poikki luodetta kohti maata vakoilemaan, mutta suolajärvet ja liejut ja suola-arojen vedenpuute tekivät sille suunnalle matkustamisen mahdottomaksi. Sturt luuli miesten saapuneen Torrens-järvelle, mutta todellisuudessa siellä oli uusi suolajärviryhmä, jonka Flinders-vuoristo erottaa Torrens-järvestä. Retkikunnan täytyi jatkaa matkaansa Stanley-vuoriston länsilievettä pitkin pohjoiseen, muualla kun ei ollut vettä ensinkään.

Helle.

Eteläisen pallonpuoliskon kesä alkoi tehdä tuloaan ja kuumuus olla kovin rasittava, allikot ja lähteet pelottavan nopeaan kuivua. Lämpömittari harvoin laski alle +35°C, mutta toisinaan se nousi yli 50°C. Nelijalkaisia eläimiä tuskin näkyi ensinkään, lintuja sitä vastoin runsaasti. Näistä oli huvittavin eräs lepinkäinen (Lanius), rastaan kokoinen ruskeahko lintu, joka aamuisin säännöllisesti saapui leirille ja koetti matkia säveliä, joita miehet sille vihelsivät. Sen matkimislahja oli niin ihmeteltävä, että tuskin oli sitä lintua, jota se ei olisi osannut matkia aivan erehdyttävän hyvin.

Alkuasukkaitten majoja, jopa tuliakin tavattiin tuon tuostakin, mutta asukkaat itse livistivät pakoon, jos vain kerkisivät, niin että heitä oli vaikea tavata. Hevoset varsinkin heitä pelottivat. Suuri osa nähdyistä asumuksista kuitenkin oli todella autiona siihen aikaan, kun retkikunta maan läpi kulki, erämaan pienet heimot kun muuttelivat paikasta paikkaan, sen mukaan kuin veden ja ravinnon saanti vaati. Ne alkuasukkaat, mitä tavattiin, olivat sangen ystävällisiä ja osoittivat täydelleen käsittävänsä sen ystävällisyyden, jolla retkikunta, johtajansa tarkkoja ohjeita noudattaen, heitä kohteli. Sturt oli ottanut mukaansa paljon lahjoja, varsinkin villapeitteitä, joita hän heille jakeli. Hän oli nimittäin jo varhaisemmilla matkoillaan huomannut, että alkuasukkaat tässä suunnattomien ilmastollisten vastakohtain maassa alastomuudessaan kovin usein saivat kärsiä vilua.

Tammikuun lopulla v. 1845 Sturt, jonkun matkaa 30 leveyspiirin pohjoispuolella, leiriytyi solaan, jossa hän tapasi runsaat ja näköjään pysyväiset vesivarat; sieltä hän retkeili joka suunnalle ympäristöä, varsinkin vedensaantia tutkien. Eräällä retkellä Sturt toverinsa keralla näki suunnattoman joukon haarahaukkoja (Milvus) jotka sadoittain ympäröivät heidät ja käperin kynsin tulivat vain muutaman jalan päähän, ennenkuin palasivat takaisin. Jos ne olisivat kimppuun käyneet, niin olisivat molemmat matkustajat olleet hukassa. Ne näkyivät kuitenkin päätelleen, että molemmat ratsumiehet olivat liian vaarallisia vastustajia, peräytyivät ja kierrellen, kaarrellen katosivat etäisyyteen. Vettä ei tavattu millään suunnalla niin runsaasti, että retkeä olisi voitu jatkaa.

Kuivuus.

Kuumuus ja kuivuus olivat niin suunnattomat, että kaikki ruuvit irtaantuivat, koneiden sarviosat ja kammat lohkesivat hienoiksi liuskoiksi, lyijy putosi lyijykynistä, hiukset, samoin kuin lampaiden villakin, lakkasivat kasvamasta ja kynnet kävivät hauraiksi kuin lasi. Jauhot menettivät 8% painostaan, muut ruokatavarat vielä enemmän, ja muste kuivui kynään niin nopeaan, että oli mahdotonta kirjoittaa.

Erehdyttäviä merkkejä.

Kun retkikunta ensin leiriytyi »varasto-solaansa», oli siellä paljon eläimiä. Papukaijoja oli tuhansittain, kakaduita, kyyhkyjä ja muita lintuja, joiden kesken monenlaiset haukat tekivät suurta tuhoa. Mutta vähitellen ne kokoontuivat suuriin parviin ja kaikki samana päivänä muuttivat pois, luodetta kohti lentäen. Tämä muutto vahvisti Sturtissa sitä luuloa, etenkin kun siltä suunnalta saapui pelikaaneja ja sorsiakin, että sillä ilmalla mahtoi olla kauan etsitty sisämeri. Jo aikaisemmin Sturt oli huomannut, että samalle suunnalle lensi sepelhaikaroita, kurkia ja muita vesilintuja suunnattomat laumat.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi lintujen lähdettyä helteisessä erämaassa. Muurahaiset ja kärpäset olivat ainoat eläimet, jotka pitivät puoliaan tässä kamalassa maassa, ja ne vaivasivat ihmisiä ja eläimiä hellittämättä.

Partioretkien ja alkuasukkaitten antamain tietojen johdosta SturtiIle oli käynyt ilmi, että eteneminen oli joka suunnalle mahdotonta, vieläpä että paluutiekin oli vedenpuutteen vuoksi katkaistu. Kuusi kuukautta, heinäkuun puoliväliin v. 1845, retkikunnan täytyi viettää tässä Sisä-Austraalian erämaan keitaassa voimatta kulkea mihinkään suuntaan.

Vaikea aika.

Retkikunnan jäsenistä osa sairastui, keripukki kun alkoi tehdä tuhojaan. Sturtin lähin apulainen kuoli ja muut riutuivat niin, että sama kohtalo näytti odottavan heitäkin, ellei apua pian tullut. Kuumuus oli kamala, eikä kastetta ollut ensinkään. Eräänä päivänä lämpömittari osoitti 58° varjossa, auringonpaisteessa 69°. Kolme kuukautta keskilämpö oli yli 38°. Tämä hirmuinen kuumuus kuihdutti kaiken kasvullisuuden ja allikoista vesi, josta koko retkikunnan henki riippui, väheni pelottavasti. Sadetta odotettiin ja odotettiin, mutta turhaan. Eräänä päivänä keitaaseen ryömi vanhanpuoleinen puolikuollut alkuasukas, nälkään ja janoon nääntymäisillään ja ypö yksinään. Hänet syötettiin ja juotettiin, hänelle annettiin peite suojaksi, ja kun hän parin viikon kuluttua sen heitti yltään, palatakseen jälleen erämaahan, josta oli tullutkin, oli hän lihonut siihen määrään, että hänen auttajansa olivat sanattomina hämmästyksestä, sillä kasvoissa ei huomannut mitään eroa. Häntä oli syötetty lampaanlihalla ja sitten variksilla, kun huomattiin hänen näistä pitävän enemmän. Saatuaan itsensä hyvään kuntoon häh hyvästeli auttajansa ja katosi jälleen erämaan yksinäisyyteen. Ennen lähtöään hän kertoi Sturtille aavasta, vedestä, jonka aallot olivat miestä korkeammat ja kalat niin isoja, ettei niitä mikään verkko kestänyt. Sturt tuli, yhä varmemmaksi, että siellä sittenkin oli hänen etsimänsä sisämeri, mutta hänen oli nyt mahdotonta lähteä sitä, kauempaa etsimään.

Sade.

Vasta heinäkuun puolivälissä alkoi sataa. Alussa putosi vain muutamia pisaria, mutta seuraavana päivänä tuli oikea rankkasade. Sateen kohina oli vangituille retkeilijöille ihaninta soitantoa, mitä he olivat mielestään milloinkaan kuulleet. Se oli vapautuksen sanoma, mutta Sturt käyttikin sen tarjoamaa tilaisuutta tunkeutuakseen vain yhä kauemmaksi sisämaahan.

Mutta sinnepäin ei maa suinkaan entisestään parantunut, sillä hän oli tullut »Kiviseen erämaahan», jossa eivät pienet sateet mitään merkinneet. Kolmisenkymmentä kilometriä retkikunta rämpi melkein ylipääsemättömien tulipunaisten hietasärkkäin poikki. Nämä hämmästystä herättävät särkät päättyivät suunnattoman laajaan tasankoon niinkuin maan aaltojen jyrkät otsat mereen, eikä kolkon, purppuranpunaisen aavikon pintaa rikkonut mikään muu kuin koillisessa juova matalia puita ja kirkkaan punainen hietakumpu, joka loisti päivänpaisteessa. Ei ainoatakaan ruohoa kasvanut tällä kamalalla vaakasuoralla aavikolla. Sitä peittivät puolta jalkaa pitkät kivet, jotka tuuli oli pyöristänyt; kivet olivat raudansekaista kvartsia. Sturt luuli tätä muodostusta entiseksi merenpohjaksi, mutta päin vastoin se on vedettömyyden synnyttämä. Se oli niin kovaa, ettei hevosten kavioista jäänyt mitään jälkeä. Tämän erämaan takanakaan ei kuitenkaan ollut vettä, ei muuta kuin mustaa liejua entisen vesipaikan pohjalla. Vihdoin täytyi Sturtin taipua siihen käsitykseen, että hänen takaa-ajamansa sisämeri olikin vain kangastus, joka sitä mukaa pakeni edemmäksi, kuta kauemmaksi hän sitä seurasi. Sen sijasta hän oli löytänyt maita, joita kamalampia ei edes Dante olisi voinut keksiä harhailevain sieluparkain kidutukseksi.

Kamalaa erämaata.

Siitä huolimatta retkikunta kuitenkin oli lähellä etsimäänsä järveä, vaikkei se varsinkaan tänä pitkänä poutana olisi Sturtin toiveita vastannut, sillä ainoastaan runsaiden sateiden jälkeen on Eyre-järvessä vettä, silloinkin enimmäkseen suolaista. Sturt kulki Diamantina joen poikki, joka laskee Eyre-järveen, mutta joka silloin oli aivan kuivilla.

Yhä eteenpäin piti matka, kautta uuden kamalan aavikon, jonka poikki kulki valtavia veripunaisia hiekkaharjuja, ja tässä erämaassa kasvoi tuo Sisä-Austraalian vitsaus, pelätty okainen spinifeks-pensas, ainoa kasvi, joka tulee näissä erämaissa toimeen. Joka puolella oli lumivalkoisia suolakenttiä ja kuivuneita suolapuroja, jotka suunnattomien hohtavien käärmeiden tavoin kiemurtelivat synkän erämaan kautta.

Vihdoin Sturtin täytyi, kaukana Eyre-järven pohjoispuolella olevissa erämaissa, kääntyä paluumatkalle. Jos hän olisi vielä edemmäksi kulkenut, olisi hän seuralaisineen ehdottomasti tuhoutunut. Sturtin suuri tuuma oli auttamattomasti kärsinyt haaksirikon, mutta hän viittoi tietä myöhemmille tutkijoille. Kolmetoista vuotta hänen retkensä jälkeen lähti hänen kartoittajansa, M'Dowall Stuart, samoihin erämaihin etsimistä jatkamaan.

Erämaan asukkaat.

Omituista on, että tuskin löytyi niin karua erämaata, ettei joku vaivainen alkuasukas-perhe olisi koettanut siinä tulla toimeen. Jonkun heidän kaivamansa kaivonkin Sturt tapasi, vieläpä siitä sai arvaamatonta hyötyäkin. »Tälle kaivolle johti polkuja melkein joka ilmansuunnalta ja erästä niistä kulkiessani saavuin kylään, jossa oli yhdeksäntoista majaa, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä; että niissä olisi äsken ollut asukkaita. Siellä täällä oli kaukaloita ja jauhinkiviä, katkenneita keihäitä ja murtuneita kilpiä, mutta ilmeisestikin asukkaat nyt olivat lähteneet jonnekin muuanne ja kävivät näillä seuduin vain puksipuun siemeniä keräämässä, sillä maassa oli suuret kasat tämän puun oksia ja puista itsestäänkin näkyi, että niistä oli sato koottu.»

Janoa.

Pakollinen paluu oli Sturtille suuri pettymys, eikä hän vielä luopunut taistelusta. Palattuaan 28:nnen leveysasteen eteläpuolelle löytämälleen jokiuomalle, jossa vielä oli vesilätäköitä, hän jätti sinne suurimman osan väestään ja lähti suoraan pohjoista kohti pyrkimään. Pari leveysastetta kuljettuaan poikki kuivien karujen maitten ja kivierämaan uudelleen tavattuaan hän kuitenkin vedenpuutteen takia palasi takaisin ja töin tuskin pelastui. »Hitaasti palasimme jälkiämme laaksoon, jossa olimme olleet yötä, ja viivähdimme siinä puolen tuntia, mutta ei mikään hevosista tahtonut syödä, yhtä lukuunottamatta, joka sen sijaan käyttikin aikansa sitä paremmin. Muut kokoontuivat ympärilleni, minun siinä puun alla istuessani, pitäen päätään minun pääni päällä, ja oma hevoseni nykäisi hatun päästäni huomiotani herättääkseen. Eläin parka! Paljon olisin antanut sillä haavaa, jos olisin voinut sen kärsimystä lieventää, mutta en voinut. Olimme kaikki samassa pulassa, ja ellemme olisi lopulta vettä löytäneet, niin olisi meidän täytynyt yhdessä kuolla.»

Ei pitkältäkään kuljettu, ennenkuin yksi kaatui kuolleena ja toinen oli niin heikkona, että pelättiin senkin milloin tahansa heittävän henkensä. Se oli jo kaatunut lakeudelle, mutta Sturt toivoi voivansa sen pelastaa rientämällä edellä vesipaikalle ja tuomalla sieltä vettä sen janon sammuttamiseksi. Vesilätäkkö, josta hän oli menomatkalla saanut tätä kallista elämän nestettä, oli kuitenkin sen jälkeen kuivunut. Näytti siltä, kuin tulisi janokuolema muittenkin hevosten ja retkeilijäin itsensäkin osaksi.

Kyyhkynen pelastajana.

»Äkkiä lensi hietamäen takaa kyyhkynen — se oli ensimmäinen tässä erämaassa näkemämme lintu — yksinäinen lintu — lensi ohitsemme kuin salama, vaipui alas noin neljännesmailin päässä hetkeksi lakeudelle, hetkeksi vain ja sitten lensi pois. Se ei olisi ennättänyt muuta kuin nokkansa kastaa, mutta Stuart oli pannut paikan merkille ja siellä oli vettä.» Sitä vietiin aavikolla sortuneelle hevoselle, joka täten pelastettiin.

Päivän levättyään tämän veden luona Sturt taas jatkoi paluumatkaansa. Erämaa oli suunnattoman laajan merenrannikon näköinen ja hietikko oli täynnään suuria, ikäänkuin veden voimasta siihen vaipuneita kiviä. Päivä oli sanomattoman kuuma ja hevosten kaviot niin hauraat, että niistä sinkosi siruja, kun kiveen sattuivat. Seuraavassa leiripaikassa oli vielä vähän vettä, mutta se oli jo niin liejuista ja haisi niin pahalta, että sekä ihmiset että eläimet vain välttämättömyyden pakosta saattoivat sitä juoda. Kaivot, joita Sturt oli menomatkalla kaivattanut, olivat aivan kuivuneet ja hätä alkoi olla niin suuri, että hänen hevosten uupumuksesta huolimatta täytyi kulkea läpi yönkin pienen lampun valossa. Hevoset tuskin jaksoivat enää jalkojaan liikuttaa, kun viimeistä menomatkalla kaivettua kuoppaa lähestyttiin.

Vettä! vettä!

»Esineet olivat vielä hämäriä meidän lähestyessämme sitä kohtaa, joka nyt oli koko toivomme. Stuart kulki edellä ja huusi minulle, että hän näki ne pienet puut, joiden alla olimme nukkuneet. Ja pian hän näki jotain kimaltelevan sillä paikalla, jossa kaivo oli, ja samalla jo huudahti, 'vettä, vettä'. Minun on mahdoton tätä kaikkea kertoa tuntematta enemmän kuin kiitollisuutta Kaikkivaltiasta voimaa kohtaan, joka meitä ohjasi.» Seuraavana päivänä retkeläiset saapuivat jokiuomalle, jonka poikki he olivat menomatkalla kulkeneet ja jossa oli runsaasti vettä. Kaksi hevosista tosin kaatui aavikolle, mutta siksi lähelle, että he saattoivat palata niille vettä viemään ja siten pelastaa ne.

Asuttu erämaan keidas.

Tämä jokiuoma, joka kartoilla yhä vielä tunnetaan Sturtin antamalla Coopers Creekin nimellä, oli sanomattoman autiossa erämaassa siksi huomattava ilmiö, että hän päätti käyttää loput varustuksistaan sen tutkimiseen. Toisin paikoin uoma oli aivan kuiva, mutta kauniita virrattomia suvantojakin oli pitkät matkat, ja rehevine rantoineen ne autiossa erämaassa näyttivät sanomattoman kauneilta. Toisin paikoin uoma hajaantui hyvin moneksi putaaksi, joissa vain paikoitellen oli vettä, ja näillä matkoilla sen juoksua oli hyvin vaikea seurata. Sturt oli ymmällään, mitä ajatella tästä omituisesta muodostuksesta. Eräässä kohdassa hän tapasi pari alkuasukasta ja lahjoitti toiselle kirveen, toiselle koukun. Nämä pitivät niitä, kunnes lähtivät pois, antoivat ne silloin takaisin ja hämmästyivät suuresti, kun sitten älysivät, että ne olikin lahjoiksi aiottu. He lähtivät sitten aamiaista hankkimaan, uivat keskelle jokea ja alkoivat sukeltaen noutaa pohjasta simpukankuoria.

Rajatonta hämmästystä.

Alkuasukkaiden polut kävivät nyt yhä leveämmiksi ja rannoilla oli paljon oksista tehtyjä majoja; maa siis ilmeisestikin oli taajaan asuttu. »Emme olleet kauaksikaan ratsastaneet», kertoo Sturt, »kun eräässä paikassa näimme alkuasukkaan oksia katkovan. Lähemmä tullessamme huusimme hänelle, mutta siitä ei ollut apua. 70 askeleen päästä jälleen huusimme, mutta ei nytkään hän kuullut, siitä syystä ehk'ei, kun oksat hänen taittaessaan kahisivat. Vihdoin hän kokosi ne kimpuksi ja heitti kimpun selkäänsä, kääntyen meistä joelle, sen poikki kulkeakseen, mutta sattui sitten suoraan eteemme. En voi kuvata hänen kauhuaan, enkä hämmästystään — oksakimppu putosi — hän levitti kätensä — ja vavisten kiireesti kantapäähän alkoi huutaa niin paljon kuin ääntä pääsi. Ratsastimme lähemmäksi ja käskin Stuartia laskeutumaan hevosen selästä ja istumaan maahan. Tämä aluksi säikäytti mies parkaa vielä enemmän, hän kun epäilemättä luuli miestä ja hevosta yhdeksi eläimeksi, ja hän oli hämmästyksestä kaatua selälleen nähdessään niiden eroavan. Mutta kun Stuart istui maahan, oikaisi hän taas itseään ja vähitellen jonkun verran rauhoittui.» Hänen huutoonsa saapui siihen toinenkin musta ja merkkien avulla Sturt koetti saada heiltä seuduista tietoja, jotka kuitenkin pakostakin jäivät hyvin häälyviksi. Sturt luuli heidän liikkeittensä ja merkkiensä osoittavan, että pohjoisen ilmalla oli suuri sisäjärvi.

Jonkun päivämatkan yhä kauemmaksi kuljettuaan Sturt seuralaisineen leiriin asettuessaan kuuli »sanomattoman surumielistä ulvontaa vastapäätä olevalta multatörmältä ja näimme, kuinka seitsemän mustaa päätä verkalleen meitä lähestyi… Ryhmään kuului hyvin vanha sokea ukko, jota nuorempi mies talutti, ynnä viisi naista. Kaikki he itkivät sanomattoman katkerasti ja naiset lausuivat matalia, surumielisiä sanoja, mutta saimme heidät istumaan ja pelkonsa heittämään. On mahdotonta sanoa, vanhako ukko oli, mutta hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset ja hänen toinen jalkansa oli haudassa.» Sturt luuli näiden raukkain tällä tavalla tahtoneen retkikuntaa lepyttää, kun ehkä eivät voineet pakoon lähteä. Hän antoi vanhukselle suuren päällystakin, joka kovin ilahutti häntä. Kun joukko oli niin pelokas, ettei siltä voinut tietoja saada, laski Sturt puolen tunnin kuluttua sen menemään.

Vähän kauempana tuli vastaan joukko, johon kuului kaksi päällikköä ja neljätoista nuorta miestä ja poikaa. He astuivat kahteen riviin järjestyneinä ja lähestyivät verkalleen. Stuart lähti jalan heitä vastaan, jonka huomatessaan alkuasukkaat pysähtyivät ja kävivät maahan istumaan ja Stuartkin kävi heidän eteensä istumaan. Molemmat päälliköt katsoivat maahan ja itkivät, niin että kyynelet tippuivat, mutta nuoret miehet nauroivat ja pistivät kielen poskeensa. Toinen päälliköistä oli valtavan pitkä mies ja oli punamullalla maalannut itsensä. Sturt sai tältä joukolta jotenkin selviä osoituksia jokiuoman suunnista ja lähti, päälliköille puukot annettuaan, matkaansa jatkamaan. Molemmat päälliköt kuitenkin seurasivat häntä ja toinen esitteli hänet hieman kauempana vanhalle isälleen, jolle Sturt antoi toisen puolen peitteestään, kun hänellä ei enää ollut muutakaan lahjoitettavaa. Päälliköt saattoivat retkeläisiä vielä kauemmaksikin kahdelle majalle, joissa asui toistakymmentä henkeä ja vielä sitäkin edemmäksi, niin että Sturt viiden mailin matkalla tutustui neljään eri heimoon, joihin kaikkiaan kuului kahdeksattakymmentä henkeä. Nämä ystävälliset ihmiset pyysivät vieraita jäämään luokseen, mutta retkeläiset jatkoivat kiireellä matkaa, päästäkseen niin kauas kuin suinkin, ennenkuin aroilta kaikki vesi kuivuisi ja heidän paluumatkansa kävisi mahdottomaksi.

»Kun olimme viimeisen heimon luota lähteneet, ratsastimme edessä päin näkyvää hietakumpua kohti ja tuskin olimme majoista lähteneet, ennenkuin molemmat vapaaehtoiset saattajamme juoksujalkaa riensivät edelle ja katosivat hietakummun taa. Tunsin siksi hyvin tämän kansan tavat, että arvasin tämän jotain merkitsevän, ja sanoin Stuartille olevani varma siitä, ettemme vielä olleet nähneet Coopers Creekin kaikkea kansaa. Mutta sitä en voinut käsittää, miksi he olivat rakentaneet majansa niin kuraisten lätäköitten varteen, kun lähellä oli niin mainioita suvantoja, joiden rannalla olisivat voineet asua. Saavuimme kummulle kuitenkin pian sen jälkeen, kuin molemmat päälliköt olivat sen taa kadonneet, ja kun olimme päälle päässeet, tervehti meitä kolme tai neljäsataa sen taa tanterelle kokoontunutta alkuasukasta korvia huumaavilla huudoilla. Näkö oli erinomaisen vilkas ja sitä vielä kohensi pitkä rivi majoja naisineen ja lapsineen, joita näkyi tanteren toisella puolella pienen rinteen päällä.

Oudon heimon vieraina.

»Pysäytin vähäksi aikaa hevoseni kummun laelle ja katselin alla elämöivää laumaa, joka oli niin taajaan sulloutunut, että sen olisi piirittänyt yhdellä verkolla, sitten rauhallisesti Stuartin ja miesteni seuraamana ratsastin tanterelle, laskeusin hevosen selästä, jättäen hevosen miehilleni ja kävelin jalan alkuasukkaiden luo, jotka paikalla ympäröivät Stuartin ja minut.

»Jos nämä ihmiset olisivat olleet vihamielisiä, emme mitenkään olisi voineet paeta heidän käsistään, sillä hevosemme eivät enää jaksaneet nelistää pelastaakseen meidät ja samalla omankin henkensä. Olimme niin ollen kokonaan heidän vallassaan, vaikka ehkä olikin onnemme, etteivät he sitä tienneet; mutta he eivät suinkaan osoittaneet meitä kohtaan epäystävällisyyttä, vaan päin vastoin todellista vieraanvaraisuutta, niin että olisimme voineet pyytää, mitä suinkin heillä oli. Toiset kantoivat meille isoja vesikaukaloita ja meidän vähän juotuamme kehottivat ne hevostenkin juoda. Tämä epäilemättä oli huomiota ansaitsevaa rohkeutta, sillä olen varma, ettei kukaan valkoinen, joka ei olisi koskaan hevosta nähnyt (eikä yleensäkään kengurua suurempaa eläintä) olisi arkailematta kulkenut tämän kamalan ison eläimen luo ja kantamansa kaukalo rinnan tasalle kohotettuna antanut hevosten juoda ja samalla melkein kuonollaan heitä koskettaa. He tarjosivat meille paistettua sorsaa ja leipäänsä. Kun menimme heidän leiriinsä, osoittivat he meille suurta uutta majaa ja kehoittivat meitä siinä nukkumaan, mutta olin huomannut pienen kummun, jolla kasvoi neljä puksipuuta, ja tällä kummulla, jolle alkuasukkaiden kylästä oli noin viisikymmentä askelta, olin jo ennakolta päättänyt olla yötä, ja kun koetin ilmaista tämän alkuasukkaille, näyttivät he olevan siitä hyvin mielissään. Menimme sen vuoksi puiden luo ja riisuttuamme satulat hevosten selästä laskimme ne laitumelle. Kun alkuasukkaat näkivät meidän rauhassa istuvan, tulivat he luoksemme ja toivat meille risuja, jotta saatoimme tehdä tulen, koska puita oli hyvin niukasti.»

Tämän heimon miehet olivat Sturtin mielestä komeimmat, mitä hän oli Austraaliassa milloinkaan nähnyt, ryhdikkäitä, pitkiä ja jotenkin voimakkaita. He eivät millään tavalla silponeet eivätkä arveluttaneet ruumistaan. Lapsetkin olivat hyvän näköisiä, mutta naiset rumia ja nälkiintyneitä, liian työn rasittamia, kuten Austraalian naiset yleensä. He olivat iloista kansaa ja näyttivät olevan vierailun johdosta kovin hyvillään, ja kun he ehkä olivat hieman tunkeilevia, niin johtui tämä luonnollisestikin uteliaisuudesta ja oman suuren lukunsa synnyttämästä luottamuksesta. Mutta helppo oli heitä hillitä, eivätkä he uskaltaneet koskea valkoisiin vieraihinsa, taikka ruveta heidän taskujaan tutkimaan. Sturt luuli heidän merkeistään käsittävänsä, että joki syntyi lakeuksilla pienestä haarasta ja ettei kauempana idässä enää ollut vettä, vaan että hän kuolisi, jos sinne lähtisi. Suuremmistakaan vesistä, joilla asukkaat liikkuivat kanooteilla, eivät nämä tienneet mitään. Auringon laskiessa kaikki alkuasukkaat lähtivät retkeläisten luota omaan leiriinsä, jossa he myöhään istuivat ja valvoivat, naiset siemeniä jauhoksi survoen kahden kiven välissä ja saada aikaan kankaan kutomista muistuttavan äänen. Heidän leirinsä pitkine tulirivineen oli sangen soma katsella, ja tummaihoiset ihmiset majasta majaan kulkiessaan tai valkeiden ääressä seistessään olivat kuin näyttämöllä. Kello 11 aikaan kaikki oli niin hiljaa, ettei olisi mistään aavistanutkaan olevansa niin suuren kansanjoukon läheisyydessä.

Seuraavana päivänä Sturt vielä lähti, alkuasukkaiden varotuksista huolimatta, matkaa jatkamaan, mutta tuli piankin niin pehmeille lakeuksille, etteivät uupuneet hevoset olisi jaksaneet niiden poikki kauankaan matkata. Hän otaksui joen alkavan juuri tältä liejuiselta lakeudelta ja päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla retkeläiset tapasivat alkuasukkaita, joista alkoi olla vastusta, mutta suoriutuivat kuitenkin tappelutta heistäkin.

Coopers Creek.

Lähes parisataa kilometriä Sturt näin oli tutkinut Coopers Creekiä, saamatta silti täydellistä käsitystä sen todellisesta luonteesta.. Mitchell ja Kennedy olivat jo ennen tutkineet Queenslandista alkavan Barcoon latvat, ja Coopers Creek oli tämän joen alajuoksu. Sturt olisi sen vartta ylöspäin seuraillen helposti päässyt lähes Tyynen meren rannoille saakka. Toisina vuosina se tuo mukanaan suuret määrät vettä, peittäen tulvallaan laajalti niitä lakeuksia, joiden poikki Sturt oli matkustanut ja joilta hän tosiaan olikin tavannut monenlaisia tulvan merkkejä. Lopulta nämä, samoinkuin muidenkin sekä pohjoisesta että koillisesta laskevien jokien tulvavedet laskevat Eyre nimiseen suureen suolajärveen, joka vain semmoisien tulvien jälkeen onkin järvenä, tavallisissa oloissa sitä vastoin liejuisena suona. Sturt kulki retkellään monen muunkin Eyre-järveén laskevan uoman poikki aavistamattakaan, että ne olivat yhtenäisen vesistön jätteitä. Toiselta puolen hän kuitenkin aavisti, että nämä arot ja erämaat toisinaan olivat laajain tulvain vallassa, koska paljaat savikentät sitten kuivuttuaan olivat halkeilleet syltäkin syviin rakoihin, niin että niiden poikki oli hyvin vaikea kulkea. Pysyvästi kuivina halkeamat arvatenkin olisivat pian pölystä täyttyneet. Pitempiin jokireitteihin viittasi taas se, että hän joskus keskellä kuivinta erämaata, tapasi jonkun aivan vähäpätöisen, vaikka tavallista syvemmän allikon, jossa oli kaloja murkinaksi asti.

Erämaan tuuli.

Paluumatkan jatkaminen Coopers Creckiltä oli edelleenkin vaikeata ja vaarallista pitkällisen kuivuuden vuoksi. Marraskuun 11:ntenä tuuli, joka kaiken aamua oli puhaltanut koillisesta ja ollut hyvin kuuma, yltyi kovaksi myrskyksi, eikä Sturt sanonut koskaan unohtavansa sen riuduttavaa vaikutusta. »Menin suuren eukalyptin suojaan, mutta kuumuuden puhku oli niin kamala, että olisi luullut heinän itsestään syttyvän tuleen. Hevoset seisoivat perä tuulessa, turpa maassa, jaksamatta päätään kohottaa, linnut vaikenivat ja puusta, jonka alla istuimme, varisi lehtiä kuin lumihiutaleita.» Lämpömittari halkesi, noustuaan varjossa yli 50 asteen. Selvää oli, että vesipaikat niin ollen nopeaan kuivuivat ja jäljelle jäi vain kosteata liejua, josta retkeläiset kuoppia kaivaen saivat sen verran, että henkensä säilyttivät.

Sturt oli jättänyt osan retkikunnasta varustettuun asemaan pohjoista kohti matkustaessaan, mutta veden kuivuminen ja mätäneminen oli pakottanut tämän osaston samoamaan etelää kohti ennen johtajansa paluuta. Limaista vihertävää vettä kuitenkin oli sen verran jäljellä, että ihmiset ja hevoset pelastuivat, yhtä kuormahevosta lukuun ottamatta, joka kuoli janoon. Pari päivää ruuatta oltuaan retkeläiset saattoivat laittaa itselleen vähän ruokaa. Ja vähän lihaakin he saivat, kun Stuart löysi koirien maahan kaivaman kinkun palasen ja talin. Sturt tästä sairastui niin vaikeasti, että suurimman osan loppumatkaa oli kykenemätön mihinkään, hädin tuskin pysyi satulassa, kunnes saavutti kuormaston, jonka mukana hän sitten matkasi härkävankkureissa. Kuormasto oli pysähtynyt samalle keitaalle, jossa retkikunta oli edellisen kuuman ajan viettänyt. Eteläisen pallonpuoliskon kesä oli jo edistynyt niin pitkälle, että paluumatka Darlingille uhkasi tulla katkaistuksi. Kuumuus oli nyt vielä suurempi kuin edellisenä kesänä. Tuuli kohotti ilman täyteen hienoa pölyä, jonka läpi aurinko paahtoi kuin sula metalli. Maa oli niin kuuma, että tulitikut syttyivät siihen pudotessaan.

Päästäkseen eteenpäin kulkemaan Sturt teurasti neljä härkää, nylki niiden nahkat tuppeen, neuloi reiät kiinni ja täytti ne vedellä. Näin retkikunta pääsi ensimmäisen pitkän taipaleen poikki ja tapasi sitten Stanley-vuoristossa vähän runsaammin vettä, niin että se hädin tuskin pääsi palaamaan Darlingille, jossa hallituksen apulähetys sitä odotti. Keripukista Sturt parani, mutta hänen näkönsä kärsi niin suurta haittaa, että hän kotia palatessaan oli puolisokea, eikä enää koskaan ennalleen parantunut.

Muut retkeilivät myöhemmin samoissa seuduin paremmalla menestyksellä, etupäässä tietenkin siitä syystä, että ennakolta osattiin paremmin arvata odottavat vaikeudet ja niitä vastaan varustautua, mutta myös senkin vuoksi, että he sattuivat tekemään matkansa tuoreempina vuosina. Ilmastolliset eroavaisuudet saattavat eri vuosina olla Austraaliassa hämmästyttävän suuret. Sturtin retken kohdalle näyttää sattuneen erikoisen kuiva ajanjakso. Tähän viittaa sekin seikka, että he matkallaan tapasivat alkuasukkaita, joita odottamaton vedenpuute oli ajanut suin päin totutuilta asuinpaikoiltaan vettä etsimään.

Sturt oli toivonut mannermaan sisäosista löytävänsä luvatun maan, mutta sen sijaan hän löysikin »Austraalian kuolleen sydämen», vaikk'ei hän palatessaan vielä ollutkaan kaikkea toivoaan menettänyt. Hänen seuralaisensa Stuartin tehtäväksi jäi viimeistenkin toiveitten hävittäminen.

Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.

Joka on kerran saanut löytöretkeilijän iloja ja suruja ja rasituksia maistaa, se ei hevillä luovu uudelleen yrittämästä. Puutetta ja kaikkia mahdollisia vaivoja John McDowall Stuart oli saanut kokea yhden elämän osaksi runsaan määrän Sturtin viimeisellä retkellä, mutta ne hän pian unohti ja hautoi mielessään uusia retkiä, kunnes saattoi ruveta niitä omin päin toteuttamaan.

V. 1858 hän yhden valkoisen ja yhden maanasukkaan keralla lähti ensimmäiselle itsenäiselle retkelleen tutkiakseen Torrens- ja Eyre-järvien seutuja. Näitä suolajärviä oli pidetty samana suurena vesistönä, joka sirpin muotoisena kapeana koukerona ulottui kauas maan sisään ja eteläpäästään suon kautta purki vettä valtamereen, Spencer-lahteen. Tämä erehdys, joka näkyy kaikissa vanhemmissa kartoissakin, johtui omituisesta harhanäöstä. Kun Eyre v. 1840 tarkasteli seutua »Pettymyksen vuorelta» Torrens-järven itärannalta, näytti molempien järvien välinen seutu hänestä vedenpinnalta; todellisuudessa maata peitti vain suolakuori, joka kauas hohti kuin järven pinta. Vasta kahdeksantoista vuoden kuluttua kaksi matkustajaa, jotka retkeilivät näillä mailla samaan aikaan kuin Stuart, huomasi ja korjasi tämän erehdyksen ja Stuart saattoi vielä täydentää heidän havaintojaan. Hän saattoi palatessaan ilmoittaa, että nämä Austraalian osat sentään olivat vähän parempia kuin maineensa, sillä toisin paikoin oli hyviä laidunmaita ja Eyre-järven länsi- ja eteläpuolella oli kiehkura suolattomia lähteitä.

Maaliskuussa v. 1860 Stuart eräitten ystäväin avulla saattoi lähteä uudelle retkelle, paljon vaativampi tehtävä matkansa määränä. Etelä-Austraalian hallitus oli luvannut 250,000 markan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi kulkisi Austraalian poikki etelästä pohjoiseen, ja Adelaide oli määrätty lähtökohdaksi. Tämän palkinnon ja maineen retkeilijä nyt aikoi valloittaa.

Mac Donnell-vuoristo.

Matka piti taas aluksi Torrens- ja Eyre-järville, joiden takaa löytyi miellyttävä ja hedelmällinen maa — Austraalian arojen ulkomuoto melkoisesti vaihtelee vuosien mukaan — ja jokiuomia edelleen Mac Donnell-vuoristoon, joka kauriin käännepiirin vaiheilla ja sen suunnassa halkaisee Austraalian keskustan kahtia.

"Chambersin pylväs".

Mac Donnell-vuoriston eteläliepeiltä hän löysi luonnonmuodostuksen, »Chambersin pylvään», joka on laatuaan maailman omituisimpia. Se on 51 metriä korkea, tyvestä vain kuutta metriä leveä ja kolmea paksu hietakivipatsas, jonka lakea kovempi kerros raudan sekaista hietakiveä on säilyttänyt, niin että se on rapautunut pystysuorin seinämin. Pylväs seisoo kummulla, joka on kolmisenkymmentä metriä ympäristöään korkeammalla. Se todistaa, että koko lakeus on ennen ollut yhtä korkeata kuin tämä patsas. Hietakivipeite on kuitenkin aikain kuluessa rapautunut pois ja vain patsas jäänyt jäljelle.

Ayerin kallio.

Samanlainen jäännös on valtava »Ayerin kallio», joka on kauempana lounaassa hietaerämaissa ja jonka myöhemmät tutkijat löysivät.

Kun Chambersin pylväältä kuljettiin eteenpäin, oli ensin hiekkaista maata, joka ei kuitenkaan ollut aivan karua. Sangen pian sen jälkeen, kuin Stuartin retkien tulokset olivat tulleet tunnetuiksi, anastivat siirtolaiset sen karjoilleen ja laumoilleen.

Austraalian keskusta.

Huhtikuun 22:ntena Stuart havaintojensa mukaan oli saavuttanut Austraalian keskustan. Hän piirsi puuhun merkin ja pystytti viereen Englannin lipun. Kolmen tai neljän kilometrin päässä näkyi korkea vuori, jonka hän nimitti »Stuartin keskusvuoreksi». Seuraavana päivänä hän yhden toverin keralla nousi tälle vuorelle, nähden sieltä koko joukon vuoria, korkeitakin, metsää kasvavia uomia ja lakeuksia pensaikkoineen. Näiden vuorien ansio tietysti on, että seudussa on vettä, vaikka niukaltakin, koska pilvet niille satavat. Niiltä lähtee useita jokia, jotka kuitenkin kuivina aikoina kuivuvat.

Päästyään täten maanosan keskustaan ja terveyden ollessa hyvän ja eväitä riittämään saakka Stuart kahden seuralaisensa kanssa lähti pohjoista kohti tunkeutumaan, aikoen kulkea merelle saakka, jos se suinkin olisi mahdollista. Keskusvuoren toisella puolella heillä kuitenkin oli huono onni veden etsinnässä, niin että muutamia päiviä täytyi olla aivan vedettä. Alkuasukkaitten kaivoista ja jokien uomista sitä kuitenkin taas löytyi sen verran, ettei tarvinnut takaisinkaan palata, vaan saatettiin tehdä taivalta koko toukokuu ja vielä suurin osa kesäkuutakin. Kesäkuun 11:ntena he löysivät vettä oltuaan sitä ilman satayksi tuntia. Ruokavarat alkoivat olla hyvin vähissä ja keripukki näytellä itseään, mutta siitä huolimatta retkeilijät vaan jatkoivat matkaa. Keripukkia vastaan olivat seudun kurkut oivallinen apukeino. Kesäkuun 13:ntena kuultiin maanasukkaitten ääniä ja puolen kilometrin päässä heitä pari nähtiinkin.

Alkuasukkaita.

»Viittasin heille, että he lähestyisivät, mutta he vain tekivät käsittämättömiä merkkejä. Kuljin silloin heitä vastaan, mutta heti sen huomatessaan he poistuivat. Neljännestunnin kuluttua he taas ilmestyivät leirimme kohdalla olevan hiekkasärkän päälle ja kaksi muuta miestä ilmestyi siihen paikkaan, missä he olivat ensin olleet. Otaksuen tämän ainoaksi vesipaikaksi viittasin molemmille särkällä oleville, että he tulisivat veden luo, mutta he vain puhuivat ja tekivät merkkejä, joita en ymmärtänyt. Näytti siltä, kuin he olisivat tahtoneet saada meidät 'poistumaan, mutta minä olin päättänyt, etten poistuisi. He alkoivat sitten tehdä raivoisia liikkeitä, ravistella keihäitään ja kieputtaa niitä päänsä päällä. Nuorempi luullakseni oli viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän asetti sangen pitkän keihään kojeeseen, jolla he niitä nakkaavat, ja muutaman uuden liikkeen jälkeen tuli alas särkältä ja vähitellen lähestyi. Rohkaisin häntä viittauksilla tässä aikomuksessa ja kuljin samalla häntä kohti. Lopulta saavuimme joenuoman äyräille, hän toiselle, minä toiselle puolelle. Hänellä oli pitkä keihäs ja womera ja kaksi kojetta, jotka olivat bumerangin kaltaiset, mutta reunaltaan terävät kuin miekka; toinen pää oli paksumpi, ikäänkuin kahvaksi vuoltu. Hänen liikkeensä ilmaisivat nyt vihamielisyyttä ja hän tuli täydelleen valmiina taisteluun. Taitoin pensaasta vihannan lehvän ja kohotin sen häntä kohti, kehoittaen häntä tulemaan yli minun puolelleni. Kun se ei näyttänyt häntä miellyttävän, kuljin uoman poikki hänen puolelleen ja pääsin kahden askelen päähän hänestä. Mutta sitten minä hänen mielestään olin aivan riittävän lähellä eikä hän tahtonut laskea minua lähemmäksi, vaan kulki taapäin minun edessäni. Minä tahdoin päästä aivan hänen viereensä, mutta siihen hän ei suostunut. Seisoimme sitten alallamme ja koetin hänelle osoittaa, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin vettä kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Vihdoin hän näytti ymmärtävän, nyökkäsi päätään, osoitti vettä, sitten leiriämme ja kohotti ilmaan viisi sormea. Koetin sitten saada häneltä tietää, oliko pohjoisen tai koillisen puolessa vettä, mutta se oli mahdotonta. Hän katsoi minuun vakaasti pitkän ajan, alkoi puhua ja huomatessaan, etten ymmärtänyt häntä, teki sen merkin, jolla alkuasukkaat tavallisesti ilmoittavat haluavansa jotain syötävää, ja osoitti minua. Tahtoiko hän tietää, olinko nälissäni, taikka vihjata sitä, että minä hänelle pätisin illalliseksi, sitä en tiedä; mutta nyökkäsin hänelle päätäni merkiksi siitä, että ymmärsin hänet täydelleen. Erosimme sitten, mutta pidin häntä tarkkaan silmällä koko ajan uoman poikki takaisin palatessani. Ennen lähtöäni tuli siihen se toinenkin. Ensimmäinen oli iso, vankka, kauniisti kasvanut mies, kuutta engl. jalkaa pitkä. Hiukset olivat hyvin pitkät ja päänsä ympäri hän oli köyttänyt punaisen verkon ja hiusten päät valuivat harteille. En huomannut hänessä mitään muuta omituista. Heillä ei ollut nahkoja eikä mitään muutakaan ruumiinsa verhona, vaan kulkivat he aivan alasti.»

Sillä ajalla, minkä retkeilijät sen jälkeen vesipaikalla viipyivät, eivät mustat heitä enää häirinneet. Mutta pari viikkoa myöhemmin, päästyään kauempana pohjoisessa veden ääreen, Stuartilla oli kolmen alkuasukkaan kanssa sangen muistettava kohtaus. Ensin tuli leiriin kaksi nuorta miestä, tuoden lahjaksi opossumeja, pieniä lintuja ja papukaijoja; mutta kun he paikalla rupesivat varastamaan, mitä suinkin käsiinsä saivat, käski Stuart heidän poistua. Jonkun ajan kuluttua toinen heistä palasi takaisin, seuranaan nuorukainen ja vanhus. Kahdella heistä oli omituisen näköinen kypäri, joka oli tehty tiukkaan yhteen sidotuista, verkon sisäpuolelle kiinnitetyistä sulista, niin että se muodosti supun. Yritettyään turhaan merkeillä ilmaista toisilleen mielipiteensä ukko alkoi sangen vakavasti keskustella molempien nuorempien kanssa ja Stuartin puoleen sitten kääntyen teki vapaamuurarimerkin. Stuart hieman hätkähti ja katsoi häneen kiinteästi ja ukko uudisti merkin. Stuart vastasi ja ukko tuli hänen viereensä, taputti häntä päähän ja selkään ja siveli hänen partaansa.

Vihamielinen heimo.

Jos nämä merkit todella olivat, kuten tutkimusretkeilijä väitti, jonkinlaisia vapaamuurarimerkkejä, eivät ainakaan kaikki lähiseudun heimot kuuluneet tähän veljeskuntaan, sillä muutama päivä tämän merkillisen tapauksen jälkeen Stuart kohtasi heimon, jonka vihamielisyys ja sotaisuus kerrassaan keskeytti hänen etenemisensä.

Retkikunta tuli kesäkuun 26:ntena jokiuomalle, jossa oli melkoisia allikoita. Erään allikon luo oli leiriytynyt mustia ja Stuart teki melkoisen kierroksen välttääkseen heitä, jos suinkin mahdollista. Pahaksi onneksi ei hän etäämpänä löytänytkään vettä, niin pian kuin oli luullut, ja voidakseen juottaa hevoset illalla hänen sen vuoksi täytyi palata allikolle, jonka ääressä hän oli nähnyt mustat. Paluumatkalla retkeilijät huomasivat, että alkuasukkaat suurella joukolla olivat seuranneet heitä.

Kun Stuart tovereineen saapui vesipaikalle, ei siellä kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, jonka vuoksi hän luuli heidän näin kulkeneen karttaakseen valkoisia, kuten heidän tapansa yleensä oli. Vähääkään aavistamatta hyökkäystä retkeilijät johtajaansa seuraten kulkivat uomalle, jonka poikki he olivat aamulla menneet, mutta uoman luona hyökkäsi äkkiä okapensaitten takaa kolme isoa, voimakasta mustaa, kosolta bumerangeja, vaddeja ja keihäitä aseinaan. »He olivat meistä parinsadan metrin päässä. Kun oli melkein pimeä ja okapensaisto meille haitaksi, koetin päästä ohi huomaamatta, mutta se ei suinkaan ollut heidän tarkoituksensa, sillä he yhä lähestyivät, huutaen ja tehden kaikenlaisia uhmaavia liikkeitä.

»Käännyin silloin heidän puoleensa, tehden kaikkia mahdollisia ystävyyden merkkejä, mitä suinkin keksiä saatoin. He näyttivät olevan kovin raivoissaan, kieputtelivat bumerangejaan päänsä päällä, syytivät pahoja sanoja täydellä kurkulla ja hyppelivät jonkinlaista tanssia. Heihin yhtyi nyt muitakin heimon jäseniä, niin että heidän lukunsa muutamassa minuutissa oli noussut kolmeenkymmeneen; joka pensaasta näytti ilmestyvän mies. Asettaen kuormahevoset uoman puolelle ja asettuen niitten ja alkuasukkaitten väliin käskin miehiäni pitämään pyssynsä valmiina, sillä hyvin näin, että heillä nyt oli paha mielessä. He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota ystävyydenosoituksiin, joita minä herkeämättä tein, vaan verkalleen tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Olin kovin vastahakoinen ampumaan heitä ja tein edelleenkin rauhan ja ystävyyden merkkejä, mutta niistä ei ollut vähääkään apua.

»Heidän johtajansa, vanha mies, joka seisoi muitten edellä, viittoi bumerangillaan, ja me käsitimme nämä viittaukset siten, että hän vaati meitä poistumaan. Mutta uhman merkkejä ne todenteolla olivat, sillä tuskin olin kääntänyt hevoseni pään poispäin noudattaakseni heidän muka käskyään, kun bumerangeja alkoi pyrynä tuiskia meitä vastaan hirmuisen sotahuudon säestyksellä. Sitten he sytyttivät heinän palamaan ja alkoivat hyppiä, tanssia ja kiljua ja huitoa käsillään kuin paholaiset. Niiden kolmenkymmenen lisäksi, jotka jo olivat vastassamme, näin nyt paljon muitakin tulevan pensaitten takaa esille.

»Siitä huolimatta en vieläkään tahtonut ampua, vaan koetin jälleen saada heidät käsittämään, ettei meillä ollut minkäänlaisia pahoja aikeita. Lähestyttyään nyt noin neljänkymmenen metrin päähän he tekivät uuden hyökkäyksen ja heittivät bumeranginsa, joita tulla viuhki ja vihelteli korvaimme ympäri ja yksi osui hevoseeni. Silloin käskin ampua ja tämä hiukan hillitsi heidän raivoaan. Kuormahevosemme, jotka olivat edellä, säikähtivät ampumista ja hirveätä kiljunaa ja laukkasivat uoman poikki. Huomatessamme muutamain mustain juoksevan pensaasta pensaaseen erottaakseen meidät hevosistamme, edessämme olevain yhä kiljuessa ja nakatessa bumerangejaan ja tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi, annoimme heille uuden yhteislaukauksen ja lähetin Benin viemään hevoset parempaan paikkaan, kun taas itse Kekwickin kanssa jäin selän suojaksi.

Pääsimme piankin niitten edelle, jotka vielä seurasivat meitä, vaikka ampumamatkan ulkopuolella. Yhä enemmän ääniä yhtyi heidän kamalaan kiljunaansa ja joka suunnalla alkoi leimahdella tulia. Kun oli jo aivan pimeä ja maa oli matalaa pensaikkoa, vihollisemme rohkeita ja tappelunhaluisia, olisivat nämä tarmokkaat veitikat hyvinkin äkkiä meidät tuhonneet. Kun oli toivotonta taistella niin suurta ylivoimaa vastaan — ainakin kymmenen yhtä vastaan, ja hyvin älyten asemamme epäedullisuuden, päätin sangen vastahakoisesti palata edellisen yön leiripaikalle. He seurasivat meitä yhä. Olisin vain toivonut, että minulla olisi ollut edes neljä miestä lisää, mutta joukkomme oli niin pieni, etten muuta voinut kuin perääntyä ja asettua puolustuskannalle.»

Stuart kääntyy takaisin.

Seuraavana aamuna paloi merkkitulia joka puolella ja Stuart päätti luopua yrityksestään päästä pohjoisrannalle saakka. Valittaen, että hänen joukkonsa oli liian pieni pitämään puoliaan näin ilkeitä ja tarmokkaita alkuasukkaita vastaan, hän samalla antoi täyden tunnustuksensa heidän sodankäyntitaidolleen. »He olivat ilmeisestikin nähneet meidän kulkevan aamulla ohi, olivat tutkineet jälkemme, mihin suuntaan olimme kulkeneet, ja tietäen, ettemme alempana löytäisi uomasta vettä, vaan että meidän täytyisi palata takaisin, he jäivät odottamaan meidän paluutamme. Hyökkäyksensä he tekivät kahdenkertaisessa rivissä, avojärjestyksessä, ja meidän täytyi tähdätä tarkkaan, jotta tulemme tehoisi. Kun selkämme takana olisi ollut tämmöiset viholliset ja edessä luultavasti vielä paljon pahemmat, olisin saattanut retkikuntani tuhon omaksi, jos olisin yrittänyt tunkeutua eteenpäin.»

Stuart sen vuoksi kääntyi takaisin, saapuen lokakuussa Adelaideen, jossa hänen saavuttamansa tulokset synnyttivät suurta innostusta ja parlamentti paikalla myönsi uudet varat työn jatkamiseen, kunnes maanosan poikki oli avattu tie.

Uusi yritys.

Parin kuukauden kuluttua Stuart jälleen oli matkalla, lähtien Adelaidesta marraskuun 29:ntenä v. 1860. Hän pääsi nyt kauas »Hyökkäyksen joen» taakin tarvitsematta taistella alkuasukkaitten kanssa, mutta tällä kertaa hänen yrityksensä kärsi haaksirikon luonnonesteen vuoksi, joka oli aivan uusi ja aavistamaton.

"Stuartin aitapensas".

Retkikunnan eteen ilmestyi uudenlainen, siihen saakka tuntematon kasvi, jota ruvettiin sanomaan »Stuartin aitapensaaksi», se kun täydelleen esti pääsemästä millekään muulle suunnalle kuin taapäin. Pensas alkaa melkein aivan juuresta saakka työntää oksia, jotka sekaantuvat toisiinsa niin takkuiseksi vyyhdeksi, että semmoinen pensaisto sulkee tien täydellisemmin kuin taajinkaan pensasaita. Tätä pensasta kasvoivat laajat alat silmän siintämättömiin. Joka suuntaan retkikunta koetti tunkeutua sen läpi päästäkseen ja viikon ponnisteltuaan se lopulta löysikin heikon kohdan ja pääsi taas eteenpäin. Pensaikko vaihtui nurmea kasvavaksi lakeudeksi ja Stuart luuli tien rannikolle nyt olevan vapaan. Hän löysi täällä kauniin järvenkin, jonka hän nimitti »Newcastlen vedeksi», mutta ei sitten tarvinnut jatkaa kuin yksi päivä, ennenkuin aitapensas jälleen sulki tien. Oli mahdoton enää löytää heikkoa kohtaa, joka olisi sallinut jatkaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Retkikunnan eväät alkoivat olla niin vähissä, ettei Stuart uskaltanut tehdä vielä suurempaa kierrosta pensaikon ohi päästäkseen.

Adelaidessa viranomaiset olivat vakuutetut siitä, että Stuart oli siirtokuntain etevin löytöretkeilijä, jonka vuoksi hänelle viipymättä tarjottiin varoja uuteen retkeen. Vuoden lepo olisi ollut hänelle sangen tarpeen koettujen rasitusten jälkeen, mutta empimättä Stuart siitä huolimatta suostui tarjoukseen. Tosin oli sillä välin saapunut tieto Burken ja Willsin retken surullisesta tuhosta, mutta sekään ei pelottanut Stuartia antautumasta uudelleen rasituksiin ja vaaroihin. Hänelle varustettiin retkikunta, johon kuului yksitoista miestä, ja kahdentoista kuukauden eväät kerallaan hän joulukuun 29:ntenä 1861 lähti uudelleen matkaan.

Kolmas retki.

Retkikunta matkasi nopeaan ja vaikeuksia kohtaamatta maanosan keskustaan, kulkien maaliskuun 12 päivänä 1862 Stuartin keskusvuoren ohi. Saman kuun 28:ntena se kulki »Hyökkäyksen joen» ohi, jossa alkuasukkaat nyt osoittivat mitä ystävällisintä mielialaa. Huhtikuun 14:ntenä retkikunta tuli Newcastlen vedelle ja tehden nyt pidemmän kierroksen kuin edellisellä kerralla pääsi pensaikon poikki, löytäen sen takaa uuden suolattoman lammen, joka erään retkikunnan jäsenen mukaan nimitettiin »Frewin lammeksi».

Stuart luuli nyt, että tie oli selvä; mutta harvoin uusien urien kulkijat tietävät, mitä huomispäivä tuo huomassaan. Stuart ei todella enää osannut aavistaa, että häntä jälleen odotti sama pettymys kuin Newcastlen veden luona, mutta niin kuitenkin kävi. Retkikunta oli vain tavannut aitapensaistossa heikon kohdan. Sitä oli vielä penikulmittain tietä sulkemassa joka suunnalla. Päivän toisensa perästä he ratsastivat suuntaan ja toiseen koettaen selviytyä tästä näköjään loppumattomasta tiheiköstä, mutta vasta toukokuun keskivaiheilla he todella pääsivät läpi.

Retkikunta tapasi nyt koko joukon allikolta ja pienempiä lampia, joista suurin siirtokunnan maaherran mukaan nimitettiin Dalyn vedeksi. Sen luona retkikunta lepäsi jonkun ajan. Allikoista lähti puro, jota retkikunta jonkun ajan seurasi, kunnes se katosi pieneen suohon.

Stuart täytti nyt vesisäkit, jotka oli annettu retkikunnan mukaan, mutta joita ei siihen saakka oltu tarvittu. Hän luuli maan eteenpäin käyvän kuivemmaksi, mutta niin ei käynytkään, sensijaan retkikunta tuli seutuihin, joissa puut, pensaat ja linnut olivat toisenlaiset kuin etelässä. Se oli tullut kuumaan vyöhykkeeseen. Kasvullisuus kävi sitä vaihtelevammaksi ja maalauksellisemmaksi, kuta kauemmaksi he kulkivat, ja maakin muuttui retkikunnan tullessa Carpentaria-lahden länsipuolella olevalle hiekkakivi-pöytämälle, joka jo Leichhardtin matkan kautta oli tullut tunnetuksi.

Dalyn vedeltä erottuaan Stuart tapasi joen, joka laski Leichardtin nimittämään Roperiin. Hän meni tämän joen yli ja lähti toista syrjäjokea taas ylämaahan kulkemaan. Täällä alkuasukkaitten läsnäolo kävi ilmeiseksi sen kautta, että pensaikot sytytettiin palamaan, sitä myöden kuin retkikunta eteni, ja kesäkuun 30:ntenä retkikunta todella tapasikin alkuasukkaita. Stuart kirjoittaa kohtauksesta:

»Vanhus oli sangen ihmeellisen näköinen — hänen sääriensä pituus oli neljä engl. jalkaa ja koko pituus seitsemän jalkaa, ja samalla hän oli niin merkillisen hoikka, että näytti vain varjolta. Kekwickillä oli hatussaan ongenkoukku, joka paikalla herätti ukon huomiota. Hän osoitti merkeillä, miten sitä käytettiin ja haluavansa saada sen omakseen. Käskin Kekwickiä antamaan sen ja ukko näytti olevan siitä kovin hyvillään. Seuraavana aamuna Kekwickin luo tuli kuusitoista mustaa, jotka koukistivat etusormensa, pistivät sen suuhunsa ja vetivät ylöspäin, ojentaen sitten kätensä vastaanottamaan anottua ongenkoukkua. Varamme eivät kuitenkaan sallineet täyttää tätä pyyntöä ja jonkinlaiseksi korvaukseksi Kekwick vei ne hevosensa luo ja sormillaan kohotti sen huulet ylös, näyttääkseen heille sen hampaat. Mutta tämä näky ei ensinkään miellyttänyt heitä. Ilmeisestikin he luulivat hänen tahtovan heille osoittaa, että heidät syötettäisiin tälle pedolle, jonka vuoksi he kauhistuneina hyppäsivät taapäin. Kun samalla muuan retkikunnan miehistä ampui papukaijan, ottivat he lähdön ja kiljuen pakenivat pensaikkoon eikä heitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.

Heinäkuun 4:ntenä Stuart miehineen saapui niille äkkijyrkille rotkolaaksoille, jotka olivat tuottaneet Leichhardtille ja hänen tovereilleen niin paljon vaikeuksia. Onneksi he parikymmentä kilometriä kuljettuaan tulivat jyrkän nokan partaalle, jonka alla näkyi kaunis, pohjoista kohti juokseva joki. Stuart oli varma siitä, että tämä joki veisi merelle, ja nimitti sen Adelaideksi.

Laskeutuen pöytämältä jokilaaksoon retkikunta jatkoi matkaa pitkin joen rantoja, joilla tropiikin rehevä kasvullisuus oli vallitseva ja joilla sääskistä oli paljon harmia. Hevosten jalat olivat vuoristossa saaneet vammoja, jonka vuoksi matka nyt edistyi hitaasti. Vasta heinäkuun 24:ntenä retkikunta voitollisella mielellä vihdoin seisoi valtameren rannalla. Stuart kuvaa hetkeä seuraavasti:

Meri!

»Kuljimme laakson poikki ja tulimme viidakkoon, joka oli yhtä köynnöskasvien sokkelikkoa. Seisautin hevoset raivatakseni tien ja ratsastaessani muutaman askeleen kauemmaksi huomasin olevani rannalla ja näin Intian meren Van Diemenin lahdessa, ennenkuin hevosten keralla tulevat miehet edes aavistivat sen läheisyyttä. Thring, joka minun kerallani ratsasti edellä, huudahti »meri!» ja siitä he niin ällistyivät ja hämmästyivät, että hänen täytyi sanoa se vielä toinen kerta, ennenkuin he täydelleen ymmärsivät, mistä oli kysymys. Sitten he paikalla kajahuttivat kolme pitkää ja sydämellistä hurraata.»

Stuart kastoi kätensä ja jalkansa mereen, jonka saavuttamiseksi hän oli niin hellittämättä taistellut, ja suurimpaan puuhun leikattiin hänen alkukirjaimensa. Kulkien sitten niin lähelle Adelaiden suuta kuin vetelä maa suinkin salli, retkeilijät katsoivat pitkän hoikan riu'un ja siitä oksat karsittuaan kiinnittivät päähän Englannin lipun. Lipputangon juurelle kuopattiin retkikunnan vaiheista kertomus, jonka sen kaikki jäsenet allekirjoittivat.

Retkikunnan tarkoituksen saavutettuaan Stuart toisena päivänä sen jälkeen, kuin oli meren yhdyttänyt, lähti paluumatkalle. Paluumatka oli paljon helpompi menomatkaa, kun tie tunnettiin, mutta ylenmääräinen rasitus tällä ja edellisillä matkoilla alkoi riuduttaa Stuartin voimia ja paluumatkalla keripukki jo alkupäässä alkoi häntä vaivata.

Maanosan keskustaan saavuttaessa retken johtaja jo oli arveluttavasti sairaana. Hänen tarmonsa oli kuitenkin niin lannistumaton, ettei hän suostunut viipymään, vaikk'ei omin voimin enää päässyt edes hevosen selkään.

»Hyökkäyksen puron» läheisyydessä retkikuntaa tervehdittiin omituisilla menoilla. Stuart siitä kirjoittaa.

Manauksia.

»Eilen illalla meitä vähän ennen auringonlaskua ja sitten pimeään saakka huvitettiin ilveilyllä, jolla alkuasukkaat ilmeisestikin tahtoivat pitää meitä rauhallisina ja voimattomina. Se alkoi jonkun matkan päässä sankan mustan savun teolla (spinifex sytytettiin palamaan) jonka jälkeen he huutelivat mitä lystikkäimmin keuhkojensa koko voimalla. Auringon laskettua käskin joukkoani valmistautumaan hyökkäystä torjumaan. Ja he lähenivätkin sitä mukaa, kuin tuli tuli meitä kohti, ja nyt silloin tällöin näimmekin heidät. Yksi heistä oli vanha mies, jolla oli sangen voimakas ääni. Hän näytti lukevan manauksia, kiljuen niin kamalasti, etten ole eläissäni moista kuullut. Tuntui siltä, kuin olisi hän kärsinyt mitä hirveintä kidutusta. Muutamat naiset olivat hänellä apuna tässä kamalassa kiljunnassa.

»Illan käytyä pimeämmäksi ja heidän tultua noin sadanviidenkymmenen askelen päähän meistä näky oli sangen soma — jopa suurenmoinen. Etualassa olivat leirivarustuksemme ja miehemme valmiina hyökkäykseen. Jokiuoman toisella puolella oli pitkä jono liekkejä, joista toiset nousivat korkealle ilmaan, toiset paloivat matalina ja lepatellen. Liekkien keskellä alkuasukkaat näyttivät liikkuvan, suorittaen kaikenlaisia temppuja, ja heidän takanaan tuli vanhus vaimoineen. Jokaisen korkealle kohoavan liekin luona hän näytti suorittavan jonkun salaperäisen taian, kiljuen yhä samalla hirvittävällä äänellä ja väännellen ruumistaan ja sääriään ja käsivarsiaan joka tavalla. He olivat kuin paholaisia siten hyppiessään, kisaillessaan ja lystiä pitäessään liekkien keskellä.

»Vihdoin he tulensa keralla pääsivät allikolle saakka, pidettyään tätä kamalaa elämää lähes kaksi tuntia yhteen mittaan. Heti kun he saapuivat veden luo, hyökkäsivät eellimmäiset veden partaalle janoaan sammuttamaan ja heidän jälkeensä kaikki muut, vanhusta lukuunottamatta. Hän jatkoi ulvonaansa, kunnes hänelle tuotiin vettä ja se juomiseen tukehtui. Kun kaikki olivat juoneet, lähti koko joukko tiehensä, epäilemättä vakuutettuna siitä, että nämä manaukset ja temput olivat estäneet meitä mitään tekemästä heidän vettä lähestyessään.»

Lokakuussa Stuartin sairaus yltyi niin pahaksi, ettei hän kuukauden lopulla kyennyt käyttämään oikeata kättään, nieleminen kävi kovin vaikeaksi ja auringon laskiessa hän kävi sokeaksi. Marraskuussa hänen tilansa yhä huononi, niin että hän lopulta oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän ei voinut liikkua, ei puhua ja suu oli niin täynnään rakkoja, ettei hän voinut huuliaan kiinni saada. Häntä täytyi kantaa paareilla. Retkikunnan saapuessa uloimmille uudisasutuksille Stuart kuitenkin oli jälleen sen verran parannut, että hän saattoi istua satulassa, mutta siirtolaisten mielestä hän jo oli kuoleman oma. Lyhyen levon jälkeen ja saatuaan jonkun verran rohtoja hän kuitenkin parani sen verran, että joulukuun 12:ntena 1862 saattoi ratsastaa Adelaideen, joka mies mukanaan, joiden kanssa hän oli matkaankin lähtenyt.

Etelä-Austraalian hallitus antoi Stuartille 3000 punnan palkinnon ja laajan alan laidunmaata, mutta löytöretkeilijän terveys oli niin murtunut, että hänen täytyi palata takaisin Skotlantiin, joka oli hänen synnyinmaansa, ja siellä hän v. 1866 kuoli.

Stuart oli Austraalian maantieteen selvittelijöistä kaikkein etevimpiä. Hän matkusti nopeaan, pitäen mukanaan niin vähän väkeä ja matkatarpeita kuin suinkin, ja osasi erittäin tarkasti valita matkasuunnan. Vaikka hänen retkensä pitikin vain suunnattomien erämaitten halki, oli siitä kuitenkin tärkeät käytännölliset seuraukset. Samaa reittiä, jota Stuart kulki, rakennettiin sitten sähkölennätinjohto Adelaidesta Port Darwinim ja mantereen poikki suunniteltu rautatiekin kulkee näitä latuja, vaikka suurin osa siitä vielä onkin rakentamatta.

Burke ja Wills.

Stuart ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka kulki Austraalian poikki. Vähän ennen häntä suorittivat saman suur'uhon O'Hara Burke ja W.J. Wills, jotka Viktoria siirtokunnan hallitus oli lähettänyt matkaan Melbournesta. Tällä retkikunnalla oli kameeleja, joita jo v. 1846 oli Austraaliaan tuotu. Kameeli oli Austraalian erämaissa hevosta monta vertaa edullisempi juhta, sillä hädän tullen se saattoi kulkea kymmenen ja kaksikintoista päivää juomatta, jota vastoin hevosta oli juotettava kerta vuorokaudessa. Kameeleilla kuljetettiin kuormastoa, itse retkikunnan jäsenet kuitenkin ratsastivat hevosilla.

Burke jätti suurimman osan miehistään Darling-joelle ja lähti itse pienemmän joukon keralla edellä kulkemaan. Maa, jonka läpi hän matkusti, oli metsäistä ja tasaista, metsien välissä oli ruohoisia lietemaita ja jokia ja puroja kierteli sen kautta Sturtin löytämälle Cooper joelle, joka itärannikon vuoristoista laskee Eyre-järveen — niinä harvoina vuosina, jolloin siinä on riittävästi vettä — ja sinne jätettiin taas joukko miehiä ja ruokavaroja. Kuusi viikkoa Cooper joelta kuljettuaan retkikunta v. 1860 saapui Carpentaria lahden eteläisimpään kolkkaan. Tällä taipaleella kuljettiin saman erämaan poikki, jossa Sturt oli ollut vähällä nääntyä kuusitoista vuotta aikaisemmin.

Menomatka oli ollut nopea, vaikka riitojen vuoksi ikävä, mutta paluumatkalla tuli retkikunnan johtajille tuho. Yksi mies kuoli väsymyksestä ja kuumuudesta. Burken, Willsin ja Kingin täytyi teurastaa hevosensa ruokatavarain loputtua. Lopulta he eksyivät ja päiväkausia harhailivat pensaikoissa. Saapuessaan Cooper-joelle jätetyn osaston leiripaikalle he olivat niin uupuneet, että tuskin pystyssä pysyivät. Mutta samana aamuna, jona he sinne saapuivat, oli sieltä apuosasto lähtenyt paluumatkalle siirtokuntiin. Joku verta ruokavaroja oli leiriin jätetty, mutta ne eivät kauaksi riittäneet. Lopulta Burke ja King lähtivät pyrkimään eräälle lammas-asemalle, jonne oli 250 kilometriä matkaa, ja Wills, joka ei kyennyt kävelemään, jätettiin Cooper-joelle. Ystävälliset alkuasukkaat antoivat heille matkalla nardu-hernekasvin siemeniä, mutta ne eivät heitä ravinneet, ja toivottu lammasfarmi väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä koskaan löytynyt. Lopulta heidän täytyi palata Cooper-joelle, mutta tällä matkalla Burke kuoli. Kuollessaan hän kielsi tovereitaan itselleen hautaa kaivamasta, ettei rasitus vähentäisi heidän voimiaan ja samalla pelastuksen mahdollisuuksia.

Kun King saapui leiriin, oli Wills sillä välin kuollut nälkään. King pääsi erään alkuasukasheimon hoitoon ja eli siten kolme kuukautta, kunnes lähetettiin apuretkikunta etsimään kadonneita löytöretkeilijöitä. Coopcr-joella oli jo ennenkin käynyt apuretkikunta, mutta se oli sattunut tulemaan sillä välin, kun Burke ja King olivat lammasfarmia etsimässä, ja oli palannut takaisin, luullen retkikunnan johtajain tuhoutuneen.

Howitt johti yhtä viidestä apuretkikunnasta, jotka ensimmäisen tyhjin toimin palattua paikalla lähetettiin Viktoriasta kadonneita johtajia etsimään. Hän antoi elävän kuvauksen Kingin löydöstä: »Lähellä Cooper-jokea odottamatta tapasin ryhmän mustia, jotka istuivat leiritulensa ääressä. Minut nähdessään he hajaantuivat pensaihin, jättäen yhden miehen jälkeensä. Tämä olento, joka oli repaleinen kuin variksenpelätin, seisoi ja hetken aikaa hurjasti tuijotti valkoiseen mieheen. Sitten hän lankesi polvilleen. Minä ratsastin hänen luokseen. 'Kuka olette'? kysyin. 'Minä olen King', vastasi mies. 'Minä olen ainoa eloon jäänyt'. Hän kertoi, että Burke ja Wills olivat kuolleet muutama kuukausi aikaisemmin. Heidän jäännöksensä haudattiin, ja samana päivänä, jona Mc Dowall Stuart voitokkaana palasi Adelaideen onnelliselta matkaltaan, kannettiin Melbourneen Burken ja Willsin ruumiit.

Muista apuretkikunnista J. McKinlayn johtama kulki mannermaan poikki vahan läntisempää reittiä kuin Burke ja Wills ja palasi Adelaideen Quecnsandin eteläosien kautta. Kolme retkikuntaa purjehti pohjoisrannalle ja tunkeutui sieltä maanosan sisustaan. Landsboroughin johtama kulki maanosan poikki Carpentaria lahden rannalta lähtien. Nämä retket olivat sangen tärkeitä sisämaan asutukselle, sillä ne paljon lievensivät sitä pelkoa, joka aina Oxleyn retkestä saakka oli ollut sikäläisiä erämaita kohtaan vallalla.

Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.

Länsi-Austraaliassa tapahtuivat ensimmäiset matkat sisämaahan Albanystä ja Joutsenjoen suuhun perustetusta Perthistä. Joutsenjoen laakso tutkittiin latvoille saakka, ja v. 1830 kuljettiin Perthistä sisämaan kautta Albanyyn. Näillä lyhyillä retkilläkin kuitenkin sisämaa paljasti toivottoman erämaaluonteensa.

Grey.

Luoteisrannikolla luutnantti George Grey v. 1837 teki ensimmäisiä yrityksiä tunkeutua sisämaahan. Tiheiden rantametsien läpi päästyään hän ei kuitenkaan löytänyt vehmaita ruohomaita, kuten oli toivonut, vaan vuori-ylängön, joka oli niin täynnä syviä rotkoja, että sen poikki oli melkein mahdoton hevosella kulkea. Laaksot olivat ylipääsemättömiä soita. Retkikunta tunkeutui syvemmälle maan sisään nämä vastukset kiertääkseen. Joka päivä ukkonen pauhasi ja sade valui virtanaan, vuorimaa oli jylhän kaunista, kasvullisuus rehevää ja eläimiä runsaasti. Alkuasukkaat olivat näillä kulmilla sotaisempia kuin mantereen itäosissa. Eräs haavoitti Greytä keihäällä reiteen. Lopulta retkikunnan täytyi palata rannikolle siihen paikkaan, josta oli lähtenytkin, vaikka Grey olisi mielellään kulkenut maata Perthiin saakka.

Hän laski nyt laivalla Sharks Bayhin, joka on Austraalian manteren läntisiinmässä polvessa, ja lähti sieltä veneillä rantaa seurailemaan. Veneet kuitenkin kärsivät haaksirikon ja johtajan täytyi muutaman miehen kera vähin eväin kulkea rantaa pitkin Perthiin, josta lähetettiin apuretkikunta jälkeen jääneitä etsimään.

Gregoryt.

Veljekset Augustus ja Frank Gregory tutkivat vv. 1846—1852 useita länsirannikon jokia, varsinkin Murchisonin, joka kartoitettiin. Myöhemmin (1855—56) Augustus Gregory kolmannen veljen keralla kulki Austraalian pohjoisosan poikki Viktoria-joelta itärannikolle ja avasi paljon hedelmällisiä seutuja asutukselle. Kaksi vuotta myöhemmin hän lähti Leichhardtia etsimään ja kulki silloin Brisbanen seuduilta Barkoo joelle ja edelleen Adelaideen. Leichhardtin jäljet hän löysikin ja seurasi niitä kotvasen, mutta lopulta ne erämaahan hävisivät.

Mannermaan poikki rakennettu sähkölennätinjohto, joka v. 1870 valmistui, oli asemineen hyvä tukikohta niille retkikunnille, jotka seuraavina aikoina lähtivät maanosan sisustaa tutkimaan. Varsinkin lännessä oli vielä suunnattoman laajalta tuntemattomia alueita. Jotkut vielä toivoivat sieltä löytävänsä joko suuren sisämeren taikka »Toivotun siunauksen», vaikkapa toivojain luku olikin vähiin supistunut. Karjatilain omistajat toivoivat rannattomia hyviä laidunmaita, vuorimiehet ja seikkailijat kultaa ja jalokiviä, valtiomiehet laajempia asunta-aloja Euroopan liikaväestölle.

Giles.

Ernst Giles lähti v. 1872 eräältä Eyre-joen luoteispuolella olevalta lennätinasemalta Länsi-Australian tuntemattomiin seutuihin. Hän löysi Amadeus nimisen suolajärven, taikka oikeammin suolakentän, jolla suolakuoren alla on kosteata liejua. Järvessä on useita saaria ja toisia luo kangastus. Rannat ja seutu laajemmaltakin on sangen autiot eikä Giles voinut aikomuksensa mukaan kulkea erämaan poikki länsirannalle.

Seuraavana vuonna hän teki uuden yrityksen etelämmästä, mutta kohtasi vain hiekka-aavoja ja spinifex-kenttiä, joiden terävät oat tekivät kulkemisen sekä hevosille että ihmisille kidutukseksi. Giles tosin löysi erämaasta keitaan, mutta siinä oli niin vähän ja niin huonoa vettä, että hänen täytyi kääntyä takaisin, ja paluumatkalla hän oli janoon kuolla. V. 1875 hän lähti vielä kerran yrittämään, eikö pääsisi erämaan poikki länsirannalle, ja tällä kertaa hänellä oli entistä paremmat varustukset ja hevosten asemesta kameelit. Hän lähti nyt matkaan Spencer-lahden pohjukasta ja 30:nnen leveyspiirin kohdalla matkusti länttä kohti. Viiden kuukauden kuluttua hän saapui Länsi-Austraalian rannalle Perthin kaupunkiin. Paluumatka tapahtui paljon pohjoisempaa reittiä, Amadeus-järveä kohti, ja tämäkin matka onnistui. Gileksen matkain kautta tuli Länsi-Austraalian luonne pääpiirtein selvitetyksi. Hän huomasi sen vedettömäksi; hietaerämaaksi, joka oli aivan sopimaton asuttavaksi.

Samaan aikaan kuin Giles lähti ensi retkelleen, lähti William Gosse samoihin seutuihin. Eversti Warburton kulki v. 1872 Macdonnel vuoriston luota erämaan poikki Oakover-joelle, joka laskee Intian mereen 20:nnen leveyspiirin kohdalla. Ellei hänellä olisi ollut kameeleja, olisi hän sille matkalle jäänyt, sillä vettä oli erämaassa ylen niukasti.

John Forrest.

John Forrest, josta myöhemmin tuli Länsi-Austraalian pääministeri ja commonwealthin (Austraalian liittokunnan) hallituksen jäsen, oli nuori maamittari, kun hän maaliskuussa 1874 lähti Perthistä, Lounais-Austraaliasta, tutkimusretkelleen. Hänen piti tunkeutua Perthistä keskimaan sähkölennätinlinjalle, ja viranomaiset olivat sitä varten varustaneet hänet matkalle. Lähellä meren rannikkoa seudut jo tunnettiin, mutta sisämaa oli aivan tuntematonta, sillä Giles lähti viimeiselle retkelleen vasta seuraavana vuonna.

Forrest seurasi aluksi Murchison joen laaksoa. Se oli verraten hedelmällistä ja tuoretta maata ja matka sujui jotenkin nopeaan. Mutta noin 500 kilometriä merenrannasta joki väheni vain pieneksi puroksi ja oli kuljettava sen vuoriston yli, josta joki alkoi. Nyt alkoivat matkan todelliset vaikeudet. Lähteet loppuivat kokonaan eikä ollut muuta vettä, kuin mitä oli jäänyt sateen muodostamiin allikoihin graniittikallion pintakoloihin. Tie kulki tiheiköiden ja pensaikoiden läpi ja pelätty spinifex-pensas varoitti retkikuntaa, että edessäpäin oli vedetöntä maata. Etelämpänä kuitenkin oli hyvää avointa maata, aroa, jolla kasvoi ruohoa ja ryhmissä suunnattomia valkorunkoisia eukalyptejä. Siellä oli myös pieniä puroja ja jokia, joista voitiin juottaa juhdat, mutta kaikki osoitti, etteivät nämä joet olleet pysyväisiä, vaan että maa kuivina vuosina oli aivan vedetöntä.

Forrestilla oli kuitenkin parempi onni kuin SturtiUa ja Stuartilla, vuosi oli verraten kostea ja hän löysi vielä kotvasen kauempaakin maan sisästä laidunmaita ja lähteitä. Mutta sitten maisemain luonne muuttui. Retkikunta tuli paljaalle aavikolle, joka oli tasaista kuin merenpinta ja silmän siintämättömiin spinifexin peittämä. Suolajärvi tai hietakumpu siellä täällä ei paljoakaan lieventänyt hietikon ja spinifexin ainaista yksitoikkoisuutta. Hevoset sairastuivat ja olivat toinen toisensa jälkeen hylättävät. Ihmisetkin uupuivat ja olivat lannistua tässä kamalassa erämaassa. Onneksi kuitenkin silloin tällöin tavattiin vettä graniittikallion koloissa, ja tämä se pelasti retkikunnan. Toisinaan kuitenkin kului pari kolme päivää, ennenkuin semmoisiakaan vesipaikkoja löytyi, ja joskus ne olivat tyhjiä, kun löytyivät. Tämä oli se kamala maa, josta sekä Gossen että Gilesin oli täytynyt takaisin palata, kun olivat koettaneet kulkea sen poikki idästä länteen. Nyt näytti siltä, kuin olisi Forrestinkin täytynyt palata takaisin, mutta hän oli kuitenkin jo tunkeutunut siihen niin pitkältä, että palaaminen saattoi olla yhtä vaarallista kuin eteenpäinkin kulkeminen.

Elokuun alussa koko retkikunta oli suuressa vaarassa. Oli tullut kuiva aika, eivätkä miehet sen enempää kuin juhdatkaan voineet janoaan sammuttaa muuta kuin suolaista liejua nielemällä. Kuljettiin pitkien mäkijonojen poikki, mutta yhtä toivottomana, kamalana pysyi maa. Syyskuussa päättyi etelän talvi ja kuumuus alkoi lisääntyä. Onneksi vihdoin kohdattiin puro, jossa oli sen verran vettä, että retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Pahimmat vaikeudet oli samalla voitettu. Syyskuun lopulla saavuttiin sähkölennätyslinjalle, ja sitten oli matka Adclaideen selvä. Forrestin matka oli epäämättömästi osoittanut, että Australian länsipuolisko on kuivaa erämaata, jota on mahdoton asuttaa. Ainoastaan länsirannikon jokilaaksoissa on hyviä maita ja vettä.

Näiden retkien kautta olivat tulleet pääpiirtein selvitellyiksi ne mahdollisuudet, mitä tämä maanosa asutukselle tarjosi. Aukkoja tietysti jäi vielä paljon, ja monen monta tutkijaa on ollut työssä niitä täyttämässä. Kun löydettiin kultaa, niin saivat löytöretket tavattoman suuren vauhdin, ja varsinkin Coolgardien kulta-alueet Lounais-Austraaliassa ja Kimberleyn kulta-alueet Luoteis-Austraaliassa tulivat laajalta tarkkaan tutkituiksi. Etsittiin maan poikki kulkevia reittejä, jonka kautta niihin voitaisiin kuljettaa karjaa kaakkois-Austraalian siirtokunnista, mutta nämä etsimiset olivat turhat. Austraalian läntisen puoliskon hieta- ja spinifexaavikoiden poikki ei ollut mahdollinen karjaa kuljettaa, ja samalla saatiin selville sekin, että varsinaisesta erämaa-alueesta oli turha kultaakaan etsiä.

Paljon on Austraalian sisäosissa vielä tutkimattomiakin aloja, etupäässä tietysti suuret erämaat, joiden läpi vain joku matkue on kiireesti samonnut, ennättämättä muuta etsiä kuin suorinta tietä lähimpään vesipaikkaan. Mutta tunnettujenkin ja kauttaaltaan hyvin asuttujen seutujen tieteellinen tutkiminen on vielä sangen puutteellista. Ei edes tarkkaa yleiskarttaa ole vielä voitu laatia ja geologinen kartoitus on vasta alulla. Viime vuosikymmenellä ovat Austraalian tieteelliset laitokset kuitenkin päässeet voimistumaan ja koettavat ripeästi korjata, mitä aikaisempi, ensi sijassa käytännöllinen aika on tekemättä jättänyt.

Ehkä suurin ja samalla mielenkiintoisinkin tehtävä on mustan alkuasukasväestön »folkloren» kokoaminen ja heidän kieltensä, elämänlaatunsa ja tapainsa perinpohjainen tutkiminen. Varhaisimmat matkustajat olivat tähän hyvin huonosti varustetut sekä puuttuvan kielitaitonsa että ihmistieteitten senaikaisen alkeellisen kehityskannan vuoksi.

Nuoren Austraalian alkuvaiheet.

Pohjois-Amerikan ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat olivat ihmisiä, jotka omantunnonvapautensa ja uskonsa vuoksi hylkäsivät isäinsä maan ja lähtivät valtameren taa uutta kotimaata perustamaan. Austraalian ensimmäiset uudisasukkaat olivat rikoksentekijöitä, jotka yhteiskunta työnsi keskuudestaan, päästäkseen huonoimmista aineksistaan. Samoin kuin puritaanipakolaiset löivät asuttamaansa uuteen maanosaan mitä pysyvimmän leiman ja muodostivat uuden kansallisuuden selkärangan, samoin rikollisuus löi tahransa nuoren Austraalian alkuvaiheisiin, vaikka tämä leima ei onneksi ollutkaan pysyväinen, vaan verraten pian on kulunut pois.

Murtovarkaita, varkaita, näpistelijöitä, väärentäjiä, maantierosvoja olivat ne asukkaat, joita Englanti lähetti valtaamaansa uutta maanosaa asuttamaan, naiset Lontoon katujen irtolaisnaisia, joista huonompain sallittiin siirtokunnassa jatkaa entiseen tapaansa, vähemmän turmeltuneiden mennä parempain vankien kanssa naimisiin. Moitteettomasti käyttäytyväin vankien sallittiin sitä paitsi naida alkuasukkaitten joukosta. Tämmöisistä aineksista tahdottiin luoda uusi kansa.

Maassa, jossa kaikki oli rakennettava alusta, osa miehistä tuota pikaa eksyi Sydneyn tiheihin takametsiin. Keripukki alkoi tehdä tuhojaan. Hurjemmat vangeista karkasivat ja jäivät sille tielle. Siirtokunnassa pääsi kaikenlainen siveettömyys ja rikollisuus valtaan ja hirsipuu ja pamppu alkoivat sangen pian toimintansa. Alkuasukkaat, jotka alussa olivat ystävällisiä, muuttuivat vihamielisiksi. Osa vangeista teki salaliiton karatakseen Tahitiin, mutta tuuma saatiin ajoissa ilmi. Toiset tietämättömyydessään luulivat voivansa kulkea maisin Kiinaan ja sillä aikomuksella karkasivat. Irlantilaiset kapinalliset, joita vankien joukossa oli suuri määrä, luulivat neljän-viidensadan kilometrin- päässä Sydneystä etelään olevan toisen valkoisen siirtokunnan, jossa he voisivat elää vapaina ja työttä. Siirtokunnan kuvernööri laski heistä viisi etsimään tätä siirtokuntaa, ja vasta kun he kamalia vaivoja pensaikoissa kärsittyään palasivat takaisin, uupuneina ja jalat haavoissa, alettiin tämän jutun perättömyys älytä.

Siirtokunta edistyi sangen hitaasti, vangit kun olivat kovin laiskoja työtä tekemään. Oli toivottu meren antavan runsaasti kaloja, mutta se toivo petti. Euroopasta ja Etelä-Afrikasta tuodut eläimet ja viljelyskasvit kuolivat ymmärtämättömän hoidon vuoksi. Kun elintarpeiden lähetys oli epäsäännöllinen, nähtiin siirtokunnassa sen vuoksi usein nälkää. Ei edes järjestystä ylläpitävästä sotaväestä hallitus pitänyt tyydyttävää huolta.

Mutta siitä huolimatta kotimaasta lähetettiin yhä uudet laivalastit vankeja, joista kuitenkin suuri osa jo matkalla kuoli huonon hoidon ja tilanahtauden vuoksi. V. 1790 kuoli 939:stä miesvangista laivalla 281 ja 50 maihin noustuaan, ja eloonjääneet olivat tilanahtauden ja ravinnon puutteen vuoksi riutuneet aivan huonoiksi. Myöhemmin nämä olot kuitenkin paranivat ihmisystävällisten englantilaisten naisten vapaaehtoisten ponnistusten kautta, he kun kävivät itse tarkastamassa joka laivan, ennenkuin se matkaan lähti. Perillä vankeja kuitenkin odotti niin huono huolto, että toinen puoli sai nukkua vuoteitta ja peitteittä, eikä minkäänlaisia vaatteita jaettu vuosikausiin. Paremman näköiset naiset valitsivat upseerit ja merimiehet itselleen merimatkalla ja perillä siirtokunnan viranomaiset anastivat heidät. Huonommat saivat valita vangeista seurakumppanit. Kaikkia muita paheita ylempänä rehoitti pohjaton juoppous.

Sydneyn siirtokunta menestyi näissä oloissa niin huonosti, että kuvernöörit pyysivät saada kotimaasta kunnollisia vapaita siirtolaisia, muodostamaan asutukselle kunnollisen kantajoukon. Näille vapaille uudisasukkaille oli vankeja annettava työmiehiksi ja hallituksen avulla alkoikin kotimaasta saapua vapaitakin siirtolaisia ja tämä vapaa siirtolaisuus se muodosti Austraalian historiassa käänteen parempaan päin. Vapaiden uudisasukkaitten lukua lisäsivät täysinpalvelleet poliisit, sotamiehet ja merimiehet, joille viranomaiset antoivat maata ja avustusta. Heti ensi vuosina alkoivat siirtokunnan sadot parantua ja karjat ja lammaslaumat lisääntyä. Mutta niin huono oli siirtokunnassa elämä, että alussa vapaatkin siirtolaiset vaipuivat ympäristönsä tasalle juoppouteen ja siveettömyyteen ja heidän lukunsa täytyi melkoisesti lisääntyä, ennenkuin he saattoivat luoda terveen yhteiskunnan. Juoppous oli niin ylivoimainen, että toisina aikoina palkatkin maksettiin rommissa ja hallitus v. 1810 maksoi Sydneyn sairashuoneen urakoitsijalle työn hinnaksi 60,000 gallonia rommia. Työmiehen viikkopalkka oli yksi galloni (4 1/2 litraa) rommia, eikä muusta maksuvälineestä huolittu.

Korkeammille virkamiehille ja upseereille hallitus myönsi suuriakin maa-aloja, kuten luutnantti John Macarthurille, joka ensimmäisenä alkoi suuressa mitassa harjoittaa lampaanhoitoa. Kokeiltuaan ensin huonommilla roduilla hän v. 1797 toi maahan parasta espanjan ja englannin rotua ja saattoi jo muutaman vuoden kuluttua lähettää Englantiin mitä hienoimpia villalaatuja. Muut seurasivat esimerkkiä ja tästä koitui Austraalialle elinkeino, joka on sen ulkomaankaupan pohja ja perustus. Suurien lammasfarmien omistajista Uusi Etelä-Wales sai ensimmäisen rahaylimystönsä.

Sydneyn lisäksi perustettiin pian muitakin vankisiirtokuntia, aluksi Norfolk saarelle, Newcastleen Sydneyn pohjoispuolelle, Tasmaniaan, Moreton lahteen, jonka rannalle sittemmin kohosi Queenslandin pääkaupunki, ja, »Yrjö kuninkaan salmeen» Länsi-Austraaliaan. Parikin kertaa yritettiin nykyisen Melbournenkin paikalle perustaa vankisiirtokunta, mutta paikan etuja ei silloin vielä älytty ja kummallakin kerralla yrityksestä luovuttiin.

Vuosikymmeniä lähetettiin Englannista säännöllisesti laivanlastittain rikollisia Austraalian vankisiirtokuntiin, joten tämä nuori yhteiskunta aina sai uuden taakan huonoja aineksia, sitä myöden kuin se ennätti astua askeleen parannukseen päin. Yhä katkerammin alkoivat sen vuoksi yhteiskunnan kunnialliset ainekset vihata tätä järjestelmää, joka lamasi kaikki niiden edistyspyrinnöt ja uhkasi kokonaan tuhota nuoren maan tulevaisuuden. Emämaahan alettiin lähettää yhä äänekkäämpiä valituksia ja lopulta vaikutusvaltaiset miehet uhkasivat kapinallakin, ellei järjestelmästä tulisi loppua. Englannin parlamentti asetti vihdoin komitean asiaa pohtimaan ja antamassaan mietinnössä tämä perusteellisten tutkimusten jälkeen totesi, että rikollisuus ja siveettömyys olivat Austraaliassa saavuttaneet hirvittävän laajuuden, että pääosa rikoksista tuli vankien osalle ja että järjestelmän jatkaminen oli Austraalian edistykselle mitä turmiollisinta.

V. 1840 Englannin hallitus tämän mietinnön johdosta lakkautti vankien lähetyksen Uuteen Etelä-Walesiin, mutta jo kahdeksan vuoden päästä päätös taas peruutettiin. Vankilaivoja alettiin jälleen lähettää, mutta tällä kertaa siirtokunnassa tehtiin jyrkkä tenä ja uhattiin estää vankien purkaminen asevoimin, jota paitsi siirtokunnan eduskunta teki päätöksiä, joissa Englannin hallituksen käskyt kumottiin, ja nyt oli kotimaassa vihdoinkin taivuttava. Jälkeen vuoden 1851 Uuteen-Etelä-Walesiin, joka silloin vielä käsitti Viktorian ja Queenslandinkin, ei enää lähetetty uusia vankilähetyksiä.

Vielä surullisemmat olivat ne kokemukset, jotka Tasmanian oli vankisiirtokuntiensa vuoksi kestettävä. Vangeille myönnettiin siellä maan saariaseman vuoksi suurempi vapaus ja heitä sen vuoksi karkaili paljon saaren sisäosiin, jossa he rupesivat rosvoiksi, kokien kuitenkin toisinaan niin ankaraa puutetta, että söivät toisiaan. Alkuasukkaita kohtaan he harjoittivat mitä epäinhimillisintä väkivaltaa ja vääryyttä, surmaten, rosvoten, silpoen heitä mielin määrin.

Nämä pirulliset rikokset sytyttivät saaren tyhmissä, mutta hyväntahtoisissa alkuasukkaissa sammumattoman vihan ja he nousivat kaikkia valkoisia vastaan, murhaten ja raiskaten heitä ilman erotusta, ryöstäen heidän tavaransa ja polttaen heidän talonsa. Näitä rikoksia alettiin tehdä niin tiheään, että siitä välttämättä oli seurauksena rotusota. Saaren kuvernööri julisti hallituksen maksavan palkinnon jokaisesta kiinni saadusta alkuasukkaasta ja pani toimeen suuren ajometsästyksen, kun ei tämä auttanut. Kaikista siirtokunnan miehistä, mitä liikkeelle riitti, muodostettiin ketju, jonka piti ajaa alkuasukkaat Tasmanin niemeen. Mutta alkuasukkaat tunsivat maansa niin hyvin, että he pääsivät murtautumaan ketjun läpi, niin että vain yksi alkuasukas joutui ajojahdin saaliiksi. Sitä varten heidän kuitenkin täytyi murhata lapsensa, etteivät nämä huudoillaan ilmaisisi heidän leiriään. Ketjun läpi päästyään he riensivät murhaamaan, polttamaan ja ryöstämään takaa-ajajainsa kodeissa. Yksityiset retkikunnat saivat heitä kuitenkin paljonkin kiinni ja kaikki armotta surmattiin, mitä kiinni saatiin. 1803 Tasmaniassa oli hoin 1600 alkuasukasta; 1837 oli vain kolmisensataa jäljellä.

Kun alkuasukasvaivasta ei asevoimalla saatu loppua, päätti Robinson niminen uudisasukas, joka oli vangeille saarnannut, koettaa taivuttaa heidät rauhaan. Taitaen maanasukkaitten kieltä hän lopulta sai heidät muuttamaan Bassin salmen Flinders-saarelle, jossa heille rakennettiin kivitalot, koulut ja kirkot, jopa heidät opetettiin kirjoittamaan ja painamaan oma sanomalehtikin. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan näissä oloissa, jotka olivat heille niin oudot, ottaneet menestyäkseen, vaan heitä kuoli enemmän kuin syntyi, niin että kun heidät v. 1844 vietiin takaisin pääsaarelle, vain 44 oli enää elossa ja v. 1869 kuoli viimeinen mies ja seitsemän vuotta myöhemmin viimeinen nainen. Seitsemässäkymmenessäkolmessa vuodessa koko rotu hävisi sukupuuttoon.

Alkuasukkaitten jälkeen tuli valkoisten rosvojen vuoro, joita parissa vuodessa hirtettiin toistasataa. Samoin kuin Uudessa Etelä-Walesissa, samoin viranomaiset Tasmaniassakin koettivat rangaistuksensa suorittaneille vangeille hankkia vaikutusvaltaisen aseman yhteiskunnassa, jopa ottaa heidät virkoihinkin, mutta molemmissa siirtokunnissa kunnialliset siirtolaiset mitä ankarimmin vastustivat tätä, ja myönnettävää on, että tulokset olivat sangen masentavat. Sen sijaan Tasmaniassakin alettiin jyrkästi vaatia vankien lähettämisen lopettamista ja v. 1853 Englannin hallituksen täytyi siihen suostua, vaikka sangen vastahakoisesti. Rikollisten aineksien täydellinen maasta karkoitus tarjosi kotimaalle niin suuria etuja, että sen oli vaikea käsittää niitä vaaroja, mitä siitä oli niitä vastaanottaville nuorille yhteiskunnille.

Cook löysi v. 1774 Uuden Seelannin ja Uuden Caledonian väliltä valtamerestä pienen, erinomaisen hedelmällisen Norfolk-saaren, joka nykyään on tärkeä kaabeliasema. Tälle saarelle alettiin Austraaliasta lähettää huonoimmat vangeista ja siten syntyi rangaistussiirtokunta, jonka kehnompaa kaikenlaisissa paheissa tuskin maailma on ennen tai jälkeen nähnyt. Se oli »häkki täynnään epäpuhtaita lintuja, täynnään rikoksia Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, täynnään murhaa ja Jumalan pilkkaa ja kaikkea saastaa». V. 1856 tämä vankisiirtokunta lakkautettiin.

Moreton lahteen perustettu vankisiirtola lakkautettiin jo v. 1842, mutta Länsi-Austraaliaan vankeja lähetettiin kolmattakymmentä vuotta kauemmin, sillä sikäläiset maanviljelijät suosivat järjestelmää, heidän kun oli vaikea saada muulla tavalla työvoimaa. Kun Itä-Austraalian siirtokunnat yksimielisesti vaativat lakkauttamaan vankien lähettämisen Länsi-Australiaankin, noustiin siellä ankarasti vastustamaan tätä vaatimusta. Itäiset siirtokunnat, Viktoria etupäässä, painostivat kuitenkin niin ankarasti kotimaan hallitusta, että vankien lähettäminen länsi-Austraaliaankin lopetettiin. V. 1867 lähetettiin Brittein saarilta Austraaliaan viimeinen vankilähetys. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa oli niitä kaikkiaan lähetetty 137,161 henkeä, joista 20,319 oli naisia.

Se syvä juopa, joka Austraaliassa jäi vallitsemaan kunniallisten väkiluokkain ja vankien kesken, vaikka viranomaiset toisin ajoin koettivatkin kaikin tavoin hävittää tämän erotuksen, oli epäilemättä suurimpana syynä siihen, etteivät rikolliset ainekset päässeet syvemmin vaikuttamaan nouseviin polviin. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin vankien lähetys Länsi-Austraaliaan lakkasi, oli kaksikolmannesta heistä joutunut vaivaishoidon niskoille. Uudessa Etelä-Walesissa ja Tasmaniassa he tosin jättivät yhteiskuntaan syvemmät jäljet, mutta harva heistä pääsi sielläkään kohoamaan huomattavaan asemaan yhteiskunnassa taikka perustamaan etevää sukua. »Se alhainen, rappeutunut ja usein taudin turmelema ihmiskanta, josta he olivat, ei ole se aines, josta uusia kansoja rakennetaan. Austraalian todellisen kehityksen luojat ovat sen vapaat siirtolaiset.»

Karjanhoito ja varsinkin lammashoito leväsi Austraaliassa sangen laajalle, vaikk'ei se käynytkään oikein tuottavaksi, ennenkuin säännöllinen höyrylaiva-liike alkoi ja laivoihin saatiin jäähdytysruumat. Kuvaavana esimerkkinä laumain suuruudesta mainittakoon, että eräs rouva, kohteliaisuuden lausuakseen, vertasi rikasta lammaslauman omistajaa patriarkka Jobiin. Mutta karjamies ei suinkaan ollut vertauksesta hyvillään, vaan päinvastoin vastasi loukkaantuneena: »Minä toivon, ettette minua vertaa Jobiin, jolla oli vain seitsemäntuhatta lammasta, kun minulla on kolmesataatuhatta. Ei Job ollut muuta kuin nappisaksa.»

Kuivuus tuotti karjanhoidolle suurimmat vaarat, etenkin kun omistajat eivät ensi aikoina koonneet minkäänlaisia heinävarastoita tämmöisten aikain varalta. Kuivuuden seurassa kulkivat usein suuret palot: kuten »mustan torstain» v. 1851, jolloin Viktorian kuivuneet pensaikot syttyivät palamaan ja tuli sai semmoisen vallan, että metsät, laitumet, hevoset, lampaat, lehmät, karjatalot ja monta ihmistäkin joutui satain mailien alalla liekkien uhriksi ja tuhkaa lensi aina Tasmaniaan saakka. Nuori siirtokunta kärsi arvaamattoman suuren vahingon.

Melkein kaikilla Austraalian siirtokunnilla oli, samoin kuin Tasmaniallakin, alkuaikoinaan paljon rettelöltä alkuasukkaitten kanssa. Sydneyn ympäristössä vangit paikalla riitaantuivat alkuasukkaitten kanssa. Länsi-Austraaliassa siirtolaiset kävivät heidän kanssaan yhtämittaista sissisotaa. Etelä-Austraaliassa, jonka pääkaupunki Adelaide oli, mustat oppivat pahoiksi karjan varkaiksi. »Valkoinen mies tappaa mustan miehen kengurun, aivan samoin musta mies tappaa valkoisen miehen kengurun.»

Mutta kaikkein katkerimmaksi kävi valkoisten ja mustain taistelu Queenslandissa. Alussa molemmat rodut tosin elivät rauhallisissa, melkeinpä sydämellisissä väleissä, mutta valkoisten lisääntyessä ja heidän karjainsa kasvaessa alkoivat mustat ryöstää karjaa ja maanviljelijät alkoivat armotta ampua mustia, vaikk'ei luoti olisikaan osunut todella syylliseen. V. 1858 eräs kirjeenvaihtaja kertoo, että Port Curtisin kultakentillä valkoisten ja mustain välillä vallitsi ainainen sotatila. Kummallakin puolella tehtiin hirvittäviä julmuuksia eikä hallitus millään tavalla koettanut hillitä mustain murhaa. Tosin oli alkuasukkaista muodostettu poliisivoima, mutta sen jäsenet olivat vielä verenhimoisempia kuin valkoiset, ampuen mustia veljiään milloin niitä vain tapasivat. Ja mustat murhasivat jokaisen valkoisen miehen, vaimon tai lapsen, milloin vain oli tilaisuutta. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin murhaamista jatkui vähentymättömällä vimmalla. »Uutta aluetta vallattaissa», kirjoitti »Queenslander», »kohdellaan alkuasukkaita aivan samalla tavalla kuin petoja tai metsän lintuja. Heidän omaisuutensa ryöstetään, lapsensa varastetaan, naisensa anastetaan, aivan miten vain valkoisten uudisasukkaitten mieleen juolahtaa. Pieninkin vastustelu saa luodin vastaukseksi. Tosin pieni osa valkoisista uudisasukkaista taisteli tätä tylyä julmuutta ja mielivaltaa vastaan, mutta enemmistö ei siitä suuria välittänyt, etenkin kun viranomaiset sallivat tämän hävityssodan. Valkoisten kesken oli yleisenä puheenaiheena, ettei Queenslandissa ollut tilaa kahdelle rodulle ja että sitä parempi, kuta pikemmin heikompi hävitettiin.

Austraalian asutus ja edistys tuskin olisi päässyt vielä moniin aikoihin vauhtiin, se tuskin olisi voinut vetää valkoisia siirtolaisia puoleensa, niinkauan kuin Amerikassa oli tilaa, ellei siellä olisi löydetty kultaa. Kulta se oli, joka yhtäkkiä kohdisti maailman silmät tähän pahamaineiseen etäiseen maahan ja teki siitä huomion polttopisteen. Elokuun 9:ntenä 1851 löydettiin Ballaratista, 128 kilometrin päässä Melbournesta, joka silloin vielä oli vain pieni maaseutukaupunki, kultaa suurin määrin.

Jo ennenkin oli kyllä tiedetty, että Australiassa oli kultaa, vaikk'ei sen runsaudesta oltu selvillä. Jo v. 1839 kreivi Strzelecki oli kuvernööri Gippsille näyttänyt kullanpitoisia kvartsikappaleita, joita hän oli löytänyt, mutta kuvernööri pyysi häntä pitämään löydön salassa, se kun muka vankisiirtokunnassa synnyttäisi levottomuutta ja kapinoita. Ja myöhemmin, erään toisen henkilön löytäessä kultaa toisaalta, hän vaati tätä niinikään pitämään löytönsä salassa. Mutta kun v. 1848 Californian kultalöydöt uhkasivat houkutella Australiasta kaikki työvoimat pois, täytyi hallituksen kuitenkin ryhtyä ilmoitettuja löytöjä tarkemmin tutkimaan. Helmikuussa 1851 löydettiin kultaa muutaman kilometrin päässä Bathurstista, pienestä Uuden Etelä-Walesin kaupungista, mutta ne, jotka. Sydneystä sinne riensivät, palasivat piankin pettyneinä takaisin. Kultamaa ei ollut niin rikas, että kaivaminen olisi kannattanut.

Toinen oli kuitenkin Ballaratin kultamaan laita. Jalo metalli esiintyi siellä lietteessä. Sitä ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, huuhtoa ja koota varastoon tai viedä alas satamakaupunkeihin myytäväksi. Monessa paikassa oli maanpinnalla nokareita ja kimpaleita, joista suurin painoi 184 naulaa.

Tuskin oli Ballaratin löytö tullut tunnetuksi, kuin Aleksanterivuoren ja Bendingonkin luota löydettiin kultaa. Koko Viktoria näytti äkkiä muuttuneen laajaksi kultamaaksi. Siirtokunnassa syntyi kultakuume; ken vain kynsille kykeni, lähti Melbournesta ja Geelongista kultamaalle pyrkimään. Rauhallinen, säännöllinen työ ei enää viehättänyt ketään, kun oli mahdollista yhtenä aamuna löytää niin paljon kultaa, että koko loppuiän saattoi elää saaliillaan. Mestari ja apulainen lähtivät kumpikin kultamaalle. Valtionvirkamiehet ja poliisit kiiruumman kaupalla heittivät virkansa. Satamaan tulleista laivoista miehistö muutaman tunnin kuluttua laivan tulon jälkeen katosi maalle ja sitten edelleen kultamaalle. Albanysta, Länsi-Austraaliasta, saapui Melbourneen liikeasioissaan muuan henkilö, joka sitä varten oli vuokrannut erikoisen laivan; hän ei päässytkään palaamaan, miehistö kun oli hänen maalla ollessaan karannut. Geelongin väestö neljässä kuukaudessa väheni 8291:stä 2850:neen. Sydneystä ja Tasmaniasta alkoi niinikään purkaa väkeä, uutisen sinne ennätettyä, ja sieltä tuli karanneita ja entisiä vankejakin, jonka jälkeen kultamailla rikokset alkoivat käydä tavallisiksi, kunnes ankaran erikoislain kautta pääsy kultamaille kokonaan kiellettiin vangeilta. Länsi-Australiastakin lähti ihmisiä liikkeelle, kävellen tuon 5000 kilometrin matkan, joka sieltä oli Ballaratiin, karujen erämaitten kautta. Kaikista maailman ääristä alkoi Melbourneen tulvia siirtolaisia kymmenestä kahteen kymmeneen tuhanteen kuukaudessa. Kaupunkiin eivät kaikki mahtuneet eikä satamassa lopulta ollut kaikille laivoille tilaa. Etukaupunkiin perustettiin väliaikainen kaupunki, »vaatekaupunki», jonka nimi riittävästi ilmaisee sen luonteen.

Kun joka puolella avattiin uusia kaivoksia ja kaupunkeihin alkoi saapua hallituksen aseellisten joukkojen saattamia kultalähetyksiä, joutuivat ihmiset aivan suunniltaan. Kaikkien ammattilaisten työ kallistui suunnattomasti ja sitä myöden nousivat kaikkien tavarainkin hinnat. Muuan vanha sotamies, joka monias vuosi ennen kullan löytöä oli säästämillään 100 punnalla ostanut Melbournen ulkopuolelta maakappaleen, sai siitä nyt 120.000 puntaa, maalle kun aiottiin rakentaa uusia taloja. Virkamiesten palkkoja taas täytyi tuntuvasti korottaa, he kun eivät kaiken kallistumisen vuoksi enää mitenkään tulleet vanhoilla palkoillaan toimeen.

Kullan saalis oli aivan satumainen. Marraskuun 9:ntenä 1851 toi kullan turvajoukko Aleksanterin vuorelta Melbourneen 100.000 dollarin arvosta kultaa ja Ballaratista 38.000 dollarin arvosta. Seuraavana keskiviikkona saapui 200.000 dollarin arvo, kolmantena keskiviikkona paljon yli 250.000 dollarin, ja neljäntenä keskiviikkona kultavaunu matkalla meni rikki ja turvajoukko saapui kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Sillä oli nyt 1110 kilogr. kultaa, jonka arvo oli lähes miljoona dollaria. Sitten kultasaalis kaiken kaikkiaan vielä melkoisesti suureni ja sitä vietiin Englantiin miljoonia puntia. Kymmenessä vuodessa lähetettiin Englantiin 110 miljoonaa puntaa hyvää kultaa. Melbournen asukasluku, joka v. 1851 oli 77,345, nousi neljässä vuodessa 333.000:een. Tosin Ballaratin ja muiden lietesuonien kultavarat jotenkin pian tyhjenivät, eikä yksityisten ilman koneita kannattanut sitten enää kultaa huuhtoa, mutta nyt alkoivat yhtiöt suurilla koneilla työn, murtaen kultaa kovista kvartsisärkistä, ja saalis vakaantui tasaiseksi.

Koko Austraalian elämälle kullan löytö antoi ennen aavistamattoman vauhdin.

Luonnollisesti se myös mitä voimakkaimmin kiihoitti uusiin löytöretkiin, jotka eivät olleetkaan turhia. Queenslandissa löydettiin jo v. 1858 kultaa, mutta vasta v. 1867 sen kaivaminen alkoi täydellä todella. Runsaimmin on kultaa saatu v. 1882 löydetystä Mount Morganista, joka on Rockhamtonin länsipuolella. Vuodesta 1860 vuoden 1900 loppuun saatiin Queenslandista kaikkiaan lähes miljardin dollarin arvo kultaa.

Karun, kuivan Länsi-Austraalian on yksinomaan kultaa kiittäminen siitä, että se on päässyt siksi nopeaan edistymään. V. 1886 alettiin Kimberleyn seuduilla kultaa kaivaa, mutta vasta v. 1891 ja v. 1893 kullantuotanto alkoi valtavasti kehittyä, kun Coolgardien ja Kalgoordien kultakentät tulivat tunnetuiksi ja sinne, kuivan erämaan keskelle, alkoi tulvia kymmenintuhansin ihmisiä ja syntyä kaupungeita, joihin on rannikolta rakennettu yli 500 kilometrin mittaiset vesijohdot. V. 1898 Länsi-Austraalian vuotuinen kullantuotanto kohosi suuremmaksi kuin ainoankaan toisen Austraalian valtion.

Muualtakin Austraaliasta on kultaa löydetty, samoin kuin Tasmaniasta ja
Uudesta Seelannistakin, eikä uusien kenttien etsiminen ole toivotonta.
Vielä voi jalo metalli siis tehdä monta palvelusta Austraalian
sisäosain tutkimiselle ja maanosan luonnonolojen selvitykselle.

Kullallaan Austraalia saattoi vapautua suunnattomasta velkataakastaan emämaalle ja asettaa olonsa vakavaraiselle pohjalle. Austraalian siirtokuntain yhdeksi liittyminen oli jo kauan ollut esillä, mutta vasta uudenvuodenpäivänä 1901 tämä ajatus toteutettiin ja uusi liittovaltio otti nimekseen »Commonwealth of Australia».

Eurooppalaiset uudisasukkaat tapasivat Austraaliassa monta kummaa, joita he eivät olleet missään muualla maailmassa nähneet, vaikka olivat laajaltikin kulkeneet. Austraalia on nimittäin ollut mittaamattomia aikoja eristettynä Aasiasta, Etelä-Amerikkaan sitä vastoin Etelänapamaan kautta geologisessa menneisyydessä ollut yhdistettynä maasillalla. Sen eläimistöllä on samat juuret kuin Etelä-Amerikankin faunalla, mutta Austraalian manteren kehnojen toimeentuloedellytysten vuoksi se on jäänyt kehityksessä aivan takapajulle. Paremmin on puoliaan pitänyt kasvisto, sillä vaikka se ei olekaan rehevää muuta kuin troopillisilla rannikkoseuduilla, on se kuitenkin kehittänyt muotoja, joita maailma on kilvan rientänyt omistamaan niihin tutustuttuaan.

Austraalia on Eucalyptus heimon, »kumipuitten», kotimaa. Nämä puut, joita löytyy puolentoista sataa lajia, matalista aropensaista aina valtavaan amygdalina lajiin, joka kohoo 150 metriä pitkäksi ja sitä paitsi juurillaan tunkeutuu kymmeniä metrejä maan sisään. Eräs tutkija sanoo sitä luonnon merkillisimmäksi kasviksi. Näiden puiden juuristo on niin laaja ja tiheä, etteivät mitkään muut puut tai pensaat voi niiden alla kasvaa, ja siitä syystä eukalyptusmetsä on niin valoisa ja yhtä helppo kulkea kuin kotoiset kankaamme. Samalla kun nämä puut kohoavat tavattoman pitkiksi, kehittävät ne mitä parasta puuainetta, joka kestää mitä erilaisimmissa asemissa. Sitä paitsi eukalypteilla on se ominaisuus, että ne hävittävät kuumetta haihtuvilla mehuillaan. Itä-Austraaliassa kasvaa mahtavia araucaria metsiä. Näistä havupuista alkuasukkaat poimivat syötäviä pähkinöitä. Rikkain kaikenlaisista kasvi-ihmeistä on Lounais-Austraalia, joka on maailman merkillisin kasvimaantieteellinen alue. Swanin jokivarren erinomaisen runsaasta kasvistosta on 82 pros. semmoisia, joita ei ole missään muualla maailmassa. Länsi-Austraalian luonnepuista mainittakoon lisäksi ruohopuut (Xanthorrhoea), jotka ovat Mexikon jukka-lajien läheisiä heimolaisia. Pohjois-Austraalian rannikkometsillä on troopillinen luonne ja ne ovat heimoa Etelä-Aasian lajeille. Viljelyskasveista Austraalia sitä vastoin oli tavattoman köyhä, mutta asutus on kaikkialla, missä se on jalansijaa saanut, tuonut mukanaan Vanhan maailman viljelyskasvit, jotka ovat menestyneet hyvin, missä vain kosteutta on riittävästi.

Austraalian faunalla on liitukauden tai tertiääriajan alkupuoliskon luonne. Austraaliassa ei nimittäin ole apinoita eikä puoliapinoita, ei petoeläimiä, kavioeläimiä eikä jyrsijöitä. Austraalialle kokonaan omituisia ovat kloaakkieläimet, joiden ruuansulatuskanavalla on sama rakenne kuin linnuilla, ja pussieläimet, joiden heimoa ei ole missään muualla paitsi Etelä-Amerikassa muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä. Suurimmat imettäväiset ovat kenguru, wombat, suuri lentokoira ja dingo. Pussieläimistä on merkillisimpiä pussirotta, joka oikeastaan on pieni kenguru; se elää ontoissa puissa, hyppää takajaloillaan ja liikkuu erinomaisen nopeaan. Sen metsästys on sangen suosittua urheilua. Vielä merkillisempi, ehkäpä koko luomisen merkillisin eläin, on nokkaeläin. Se on osaksi nelijalkainen, osaksi lintu, osaksi kala. Nokka on kuin sorsan nokka, varpaiden välissä on uimakalvot. Austraalian muita merkillisiä eläimiä ovat emu, musta joutsen ja kaunis lyyrylintu. Kumipuiden vihantain lehvien keskellä hohtavat loistavat kakadut kuin ihmeelliset kukkaset. Ne ovat Austraalian suosituimpia lintuja ja tuhansia käsittävinä pilvinä ne parveilevat maissivainioilla. Kaloista on merkillisin barramuda, jolla on sekä kidukset että keuhkot.

Yhtä merkillisiä kuin heidän majansa on Austraalian musta alkuväestö. Senkin sukujuuret ulottuvat niin kauas menneisyyteen, ettei nykyisten rotujen kesken ole ainoatakaan, jonka varmaan tiedettäisiin olevan sen sukua. Se tarjoo ihmistieteelle mitä suurimpia kysymyksiä ratkaistavaksi ja viime vuosina onkin ryhdytty entistä tarkemmin kokoomaan kaikkia mahdollisia tietoja tästä nopeaan muuttuvasta ja häviävästä kansasta. Huolimatta mustasta ihoväristään muistuttavat austraalialaiset suurine partoineen useinkin iraanilaisia tyyppejä. He ovat jääneet sangen alhaiselle kehityskannalle, mutta eipä tarjonnut heidän maansakaan suuria kehitysmahdollisuuksia. Ei ole sitä maassa liikkuvaa, vedessä uivaa, ilmassa lentävää, joka ei heille ravinnoksi pätisi hyönteisistä ja toukista alkaen. Kun heillä ei ole viljaa eikä viljelystä, niin syövät he juuria, joita naiset ovat sangen ovelat etsimään. Australialaisten ruumiinvoimat eivät ole suuret, mutta aistimien terävyyden puolesta tuskin mikään muu kansa voi heidän kanssaan kilpailla. Nykyään esivalta koettaa heitä suojella ja sivistää ja kaikin tavoin häviöstä pelastaa. Siitä huolimatta australialaisten luku vähenemistään vähenee.

Austraalian ilmaston pahimmat haitat ovat kuivuus, epäluotettavuus ja äkilliset vaihtelut. Tämä saa selityksensä Etelä-Jäämeren ja Antärktikan suunnattomien jääkenttien läheisyydestä. Tutkimusretkeilijät tapasivat samoja seutuja toisina vuosina toivottomina erämaina, joissa he vaivoin henkensä pelastivat, toisina vuosina laidunmaina. Suuret sisäjärvet olivat enimmäkseen suolakuoren peittämää liejua, mutta saattoivat ne joskus olla aivan täynnään suolatonta vettäkin. Kaakkois-Austraalian suuret joet kuljettavat tavallisissa oloissa paljon vettä erämaihin, mutta toisinaan ne eivät muuta ole kuin jono suola-allikoita. Kuivina vuosina uhkaavat sen vuoksi suunnattomat vahingot sekä maanviljelijöitä että karjain omistajia yksinpä rantaseuduillakin, joissa yleensä on riittävästi kosteutta, Austraalian suurta etelämutkaa lukuunottamatta, jonka rannoilla jo Eyre oli janoon kuolla. Mutta sekä maanviljelyksen että karjanhoidon edellytyksiä on voitu paljon turvata ja parantaa keinotekoisesti. Darling-Murrayn vesistöalueen aroille on puhkaistu satoja arteesisia kaivoja, joista toiset ulottuvat päälle tuhannen metriä maan sisään, ja maanalainen kaasujännitys ja maakerrosten paino kohottaa pinnalle suurenmoiset määrät vettä. Varsinaisessa erämaa-alueessakin on tällä tavalla saatu vettä kohotetuksi ja keitaita muodostetuksi. Uudempi keino on suurien vesisäiliöiden patoaminen vuoristoon. Murrumbidgeen padoista tulee eräs maailman suurimpia. Niiden kautta muututaan Sinivuorien pohjoispuoliset jokilietemaat mitä parhaiksi vainioiksi. Pääomia näihin suuriin rakennustöihinsä austraalialaiset saavat kaivoksistaan, jotka vuoteen 1905 olivat tuottaneet yksistään kultaa 11 1/2 miljardin markan arvosta.

Uusi Seelanti.

Kapteeni Cook kartoitti jotenkin tarkkaan Uuden Seelannin molempien pääsaarien rannat ja hankki tietoja niiden luonnosta, mutta vaikka ne ovatkin paljon soveliaammat asutukselle kuin Austraalia, viipyi kuitenkin jotenkin kauan, ennenkuin valkoiset siirtolaiset sinne löysivät. Ensinnä saapui Eteläsaarelle hylkeenpyytäjiä, sillä hylkeitä oli sen rannoilla runsaasti. Kun hylkeet oli surmattu, alettiin pyytää naarasvalaita, joita paritusaikana saapui sen lahtiin suuria laumoja. Valkoiset pyyntimiehet ottivat maorinaisia vaimokseen ja asettuivat saarelle asumaan.

Lähetyssaarnaajat olivat ensimmäiset sisämaahan tunkeutumaan. He rakensivat kirkkoja ja perustivat seurakuntia ja koettivat vieroittaa maoreja ihmissyönnistä, joka oli heidän pahimpia perisyntejään. Kun Darwin v. 1835 kävi saarella, hämmästyi hän alku-asukkaiden saavuttamaa korkeata sivistyskantaa.

Vasta v. 1840 alkoi Uuden Seelannin sisäosien tutkiminen. Kaksi Uuden Seelannin komppanian palveluksessa olevaa virkamiestä kiipesi Pohjoissaaren korkeimmalle kukkulalle, Egmont vuorelle (2520 m), vaikka se siihen aikaan oli maorien »tabuksi», s.o. koskemattomaksi julistama. Sitten he tutkivat saaren keskeltä juoksevan Waikato laakson, joka suurenmoisien tuliperäisten ilmiöittensä vuoksi on maailman merkillisyyksiä. Se oli heidän mielestään kuin paholaisen keittiö, kun he pimeästä aarnimetsästä äkkiä astuivat sen höyryvesi-ihmeitten keskelle. Maa puhalsi höyryä joka halkeamasta, ilmaan suihkui valkoisia kivennäisvesisäteitä, jyrkkien valkoisien kallioiden juurella oli kiehuvia liejuallikoita ja lähteitä. Tutkijain mielestä saattoi heidän polkemansa kallio millä hetkellä tahansa räjähtää ilmaan. Keskellä tätä kihisevää, suihkuvaa, höyryävää laaksoa oli kaunis sininen Taupo järvi ja sen eteläpuolella Tongariro tulivuori.

Vasta v. 1840 Englannin hallitus otti Uuden Seelannin haltuunsa ja asetti sinne säännöllisen hallituksen. Maorien kanssa tehtiin sopimuksia, joissa he suostuivat rupeamaan Englannin alamaisiksi. Tämän kautta tehtiin tyhjäksi ranskalaisten samanaikainen yritys saada saarella jalansijaa. Siirtolaisia alkoi saapua entistä runsaammin ja kaupungeita perustettiin. Mutta kuta enemmän saapui siirtolaisia, sitä enemmän supistuivat alkuasukkaitten omistamat alueet, sillä heitä ei ollut vaikea houkutella maitaan myymään. He nousivat vihdoin v. 1861 suureen kapinaan ja taistelivat itsepintaisesti kymmenen vuotta. Mutta sitten heidän mahtinsa murtui ja heidän täytyi tyytyä valkoisten hyväntahtoiseen holhoukseen. Samoin kuin Austraaliassa samoin Uudessa Seelannissakin lammashoito ja kullankaivaminen loi siirtokunnan varallisuuden.

Eteläsaari säilyi paremmin sisällisen sodan vaurioilta kuin Pohjoissaari, ja sen vuoksi se voitiin tutkia rauhassa. Samoin kuin Pohjoissaari on tulivuorien maa, samoin Eteläsaari runsaan sademäärän ja mahtavien vuoristojensa vuoksi on maajäätiköiden maa. Julius von Hast oli ensimmäinen, joka monella matkalla tutki Eteläsaaren vuorijärvet ja alppijonot. Hän lähti retkilleen v. 1860 ja nousi kanootilla korkealle vuorimaahan ja seuraavina vuosina jatkoi tutkimuksiaan, laatien vuorimaista kartan ja kiiveten muuntamille korkeimmille kukkuloille. Paljon jäi kuitenkin toisten tehtäväksi, ja vasta v. 1896 löydettiin kuljettava tie vuoriston poikki.

Uusi Guinea.

Tämän suuren saaren, jonka matala salmi erottaa Austraalian mantereesta, löysivät portugalilaiset ja espanjalaiset jo kuudennellatoista vuosisadalla, mutta se oli liian vaikeakulkuinen, sen asukkaat liian kehittymättömät, että he olisivat yrittäneet sitä anastaa. Ainoastaan rannat tulivat vähitellen tunnetuiksi, sisämaa sitä vastoin pysyi täydelleen tuntemattomana. Viime vuosisadan suurissa maailmanjaoissa Uusi Guinea jaettiin kolmen kansan kesken, hollantilaiset anastivat länsipuoliskon, itäpuoliskon Saksa ja Englanti. Saaren sisäosain tunnetuksi tekeminen on etupäässä luonnontieteellisten retkikuntain ansio, sillä tieteellisesti Uusi Guinea koskemattomine aarniometsineen ja alkuperäisellä kannalla säilyneine papua neekereineen on sangen mieltäkiinnittävä maa. Se muun muassa on ihanain paratiisilintujen kotimaa.

Saaren kautta kulkee itä-länsisuuntaan korkea vuoristo, jonka lumipeitteiset kukkulat kauan olivat purjehtijoille tunnetut, vaikk'ei kukaan voinutkaan niiden luo tunkeutua välillä olevien metsien tiheyden ja kaikenlaisten muitten esteitten vuoksi. Tämä vuoristo kohoo pohjoisen puolelta verkallisemmin, mutta etelän puolelta se on länsiosassaan niin äkkijyrkkää, etteivät englantilaiset retkikunnat, jotka etelän puolelta ovat sen juurelle tunkeutuneet aivan viime vuosina, ole voineet päälle kiivetä. Tätä rinnettä sanotaan maailman suurimmaksi kuiluksi. Itäosa on paremmin tunnettu sekä saksalaisten että englantilaisten retkikuntain toimesta. Englantilainen William Mac Gregor matkusti v. 1890 ensimmäiseksi Guinean poikki Fly-joen kohdalta.

Vähäisestä koostaan huolimatta ovat useat Melanesian pienemmistäkin saarista vielä sisältä tuntemattomat. Fidshi saariston ovat englantilaiset jotenkin tarkkaan tutkineet, mutta Uuden. Caledonian sisäosat ovat yhä sangen vaillinaisesti tunnetut, vaikka saari jo on ollut päälle puolen vuosisataa Ranskan alusmaata. Vielä puutteellisempi on tieto Uusista Hebrideistä, Santa Cruz saarista, Salomonin saarista ja Bismarck-saaristosta, joiden rannatkaan eivät vielä ole tarkkaan kartoitetut, puhumattakaan sisäosista, jotka enimmäkseen ovat aivan tuntemattomat.

Tyynen meren muut saaristot olivat siksi pieniä, ettei niiden sisäosien tutkiminen kysynyt suuria ponnistuksia, kun kerran rannat tunnettiin. Sitä paitsi niiden väestö paikalla suostui valkoisiin merenkulkijoihin avaten heille maansa, jota vastoin läntisten saaristojen papuakansat alhaisen käsityskantansa vuoksi pakostakin pysyivät vieraina ja vihamielisinä. Polynesian saaristoissa sen vuoksi on ratkaistavana enemmän luonnontieteellisiä ja kansatieteellisiä kuin maantieteellisiä kysymyksiä. Toiselta puolen on tutkittu maankuoren kohoamista ja laskemista koralliriuttain ja atollien johdolla, toiselta koetettu päästä Tyynen meren laajalle hajaantuneen lahjakkaan kansan syntyjen syvien perille. Vertaileva kielitiede on viime vuosikymmenellä saanut todistetuksi, että Polynesian, Melanesian ja Mikronesian kielet polveutuvat samasta alkukielestä kuin malaijilaiset kielet, jota vastoin papuain kielet muodostavat aivan erikoisen ryhmän. Havaijin saaristossa ovat varsinkin amerikkalaiset tiedemiehet tutkineet tulivuori-ilmiöitä, sillä ne ovat siellä harvinaisen suurenmoiset, onhan koko saaristo tulivuorien rakentama viittä kilometriä syvän meren pohjalle.