ETELÄ- JA KESKI-AMERIKKA.
Viimeisenä kaikista maanosista — Antarktikaa lukuunottamatta — molemmat Amerikat astuivat maantuntemuksen näköpiiriin, mutta kaikkein ensimmäiseksi ne — oman maanosamme jälkeen — tulivat pääpiirtein tunnetuiksi. Keski- ja Etelä-Amerikassa ei viime vuosisadan alussa ollut montakaan aivan laajaa valkoisten käymätöntä aluetta, joet ja järvet ja vuoristot olivat osapuilleen tulleet tunnetuiksi. Tämä maantuntemus oli kuitenkin sangen pintapuolista ja osaksi jälleen unhotuksen omaksikin joutunut, jonka vuoksi paljon oli uudestaan löydettävä ja kaikki kauttaaltaan parsittava ja täydennettävä, ennenkuin voitiin luoda osapuilleenkaan oikea karttakuva.
Humboldtin jälkeen olisi Uuteen Maailmaan luultavasti alkanut pyrkiä runsaamminkin matkustajia, elleivät sikäläiset olot olisi muuttuneet epävakaisiksi. Kun Napoleonin armeijat olivat Espanjan valloittaneet ja Espanja tämän kautta tullut siirtomaistaan erotetuksi, täytyi sen etelä-amerikkalaisten alusmaitten tulla toimeen miten saattoivat, ja se vapaus, jota ne tämän kautta tulivat olojen pakosta nauttimaan, ja itsenäinen päätös- ja toimivalta — englantilaiset pari kertaa karkotettiin verissä päin — oli niille niin mieluinen, etteivät ne enää voineet palata entiselle kannalle. Emämaasta ne tuskin kuitenkaan olisivat eronneet, ellei Espanja vahingosta viisastumatta olisi esittänyt niin mahdottomia vaatimuksia. Vapauden taistelu johti kaikkien Etelä- ja Keski-Amerikan espanjalaisten siirtomaitten vapautumiseen ja nykyisten itsenäisten tasavaltani perustamiseen. Brasilia niinikään vapautui Portugalista, vaikka säilyttikin monarkkisen hallitusmuodon ja portugalilaisen prinssin hallitsijanaan. Kun olot olivat tämän jälkeen jonkun verran rauhoittuneet, alkoi näihin luonnonrikkaihin maihin saapua enemmän matkustajia ja niiden tieteellinen tutkiminen entistä nopeammin edistyä.
Guayana.
Guayanan sisäosat olivat yhdeksännentoista vuosisadan alussa yhä vielä enimmäkseen tuntemattomat huolimatta kaikista Doradon etsijäin retkistä. Ensimmäinen, joka loi runsasta valoa näihin uhkuviin aarniometsiin, niiden jokiin, könkäihin ja vuoristoihin, oli saksalainen Robert Hermann Schomburgk, joka matkusti Guayanassa kahdeksan vuotta (1835—44) Englannin maantieteellisen seuran toimesta. Humboldt oli jo huomauttanut, että Orinoco joen Esmeralda nimisen lähetysaseman takana, jota edemmäksi hän ei päässyt, oli Espanjaa kolme kertaa suurempi aivan tuntematon alue; tämän alueen Schomburgk valitsi työmaakseen.
Schomburgk.
Hän nousi ensin melkoista Essequiboa ja sen syrjäjokea Ripanunya, niin kauas kuin veneellä pääsi, ja kulki sitten jalan viimeksi mainitun joen lähteille saakka. Takaisin palaten hän nousi Essequiboa sen suurille koskille. Rantain sanomaton troopillinen uhkeus teki häneen syvän vaikutuksen. Uteliaissa joukoissa apinat rantoja pitkin seurasivat jokea hiipivää venettä ja suuri jaguaari aivan välinpitämättömänä katseli retkikuntaa, lähtien rauhallisesti metsään astumaan, kun vene oli kuudentoista metrin päässä siitä. Sadeaikana maahan varisseet mätänevät lehdet synnyttivät semmoisen fosforivalon, että koko maa teltan ympärillä oli valaistu. Lukemattomat sammakot pitivät leirien ympärillä konserttiaan, jotkut ammuen kuin vasikat, toiset vikittäen kuin linnut, ränkyttäen kuin sorsat, jopa matkien miehenkin karkeata ääntä. Mutta merkillisin kaikista oli »meloja», jonka äänet muistuttivat melan säännöllisiä pistelyltä.
Schomburgk tutki sitten Corentynen aina sen suurenmoisille koskille saakka. Marraskuussa hän lähti nousemaan Berbiceä, jonka koskilla tavattiin paljon suuria kaimaaneja, metsissä boakäärmeitä ja iguanaliskoja. Koskia oli lukemattomia ja kulkua lisäksi haittasivat joen poikki kaatuneet puut, joita oli sitä taajemmassa, kuta korkeammalle noustiin. Uudenvuoden päivänä 1837 näytti siltä, kuin nousisi tie lopultakin aivan pystyyn, mutta mainittuna päivänä Schomburgk vihdoinkin saapui suvannolle, ja täällä tutkijaa odotti yllätys, jota innostuttavampaa tuskin ainoakaan toinen kasvitieteilijä on kokenut. »Suvannon eteläpäässä jokin esine herätti huomiotani», hän kirjoittaa.
Victoria regia.
»Minä en voinut muodostaa varmaa käsitystä siitä, mikä se oli, jonka vuoksi kehoitin miehiä melomaan nopeammin. Ja tuota pikaa olimme paikalla ja näimme ihmekasvin! Kaikki kärsimykset unohtuivat, minä olin paljasta kasvitieteilijää ja tunsin saaneeni vaivaini palkan. Veden päällä kellui suunnaton lehti, viisi tai kuusi jalkaa leveä, tarjottimen kaltainen, päällä leveä helakan viheriä ja alla kirkas veripunainen reunus. Ja sopusoinnussa tämän ihmeellisen lehden kanssa oli uhkea kukka satoine terälehtineen, jotka olivat vuorottain puhtaan valkoisia, vuorottain ruusun punaisia.» Tämä siihen saakka tuntematon kasvi oli kuulu Victoria regia, Uuden maailman ehkä ihmeellisin kasvi, jota nykyisin saadaan ihmetellä suurkaupunkien kasvihuoneissakin. Lopulta kuitenkin matkan vaikeudet kävivät niin voittamattomiksi — vain pari kolme kilometriä tehtiin päivässä taivalta — ettei Schomburgk voinut toivoa pääsevänsä Berbicen lähteille saakka; hän sen vuoksi palasi takaisin Essequiboa pitkin, joka sillä kohdalla oli vain 15 kilometrin päässä.
Vielä samana syksynä hän lähti uudelle retkelle saavuttaakseen Essequibon lähteet ja ennen vuoden loppua hän olikin löytänyt erään lähdehaaran suurenmoisessa taajametsäisessä vuorimaassa. Hän matkusti sitten Rio Negron syrjäjoelle Rio Brancolle ja tutki Carumä vuoriston.
Syyskuussa v. 1838 hän palasi Amuku järvelle ja kulki sieltä maisin Roraima vuoristoon. Tämä ihmeellinen punainen hiekkakivi-pöytämä on intiaanien lauluissakin kuulu joistaan. 500 metriä korkeiden kallioseinämien päältä kaatui syvyyteen ihmeteltäviä könkäitä ja jokia säteili eri suunnille viemään runsaita vesiä, mikä Amazonijokeen, mikä Orinocoon tai Essequiboon. Roraimalta tämä väsymätön tutkija matkusti Esmeraldaan, mutta ei voinut erään intiaaniheimon vihamielisyyden vuoksi nousta Orinocon lähteille. Hän kuitenkin läheltä näki vuoriston, josta tämä joki saa alkunsa. Casiquiaren ja Rio Brancon kautta Schomburgk sitten palasi takaisin rannikolle, kaksi vuotta poissa oltuaan ja kuljettuaan 5000 kilometriä.
V. 1841 Schomburgk tutki Orinocon deltan ja hankki entistä tarkemmat tiedot Cuyunista, Amacurasta ynnä muista pienemmistä joista, joilla ei siihen saakka ollut käynyt ainoatakaan tietomiestä. Nämä lakean rannikon joet ovat enimmäkseen ihmeellisten putaitten ja haaraumain kautta keskenään yhteydessä. Sikäläisissä soissa ja rämeissä oli suunnattomat laumat punaisia ibislintuja, valkoisia haikaroita ja flamingoja. 1844 Schomburgk tunkeutui Corentynen lähteille ja palasi sitten tätä jokea rannikolle.
Amatsonit.
Schomburgk oli kautta Guayanan kuullut karibien puhuvan sotaisista naisista, joita he mainitsivat nimellä woruisamoko; tämän naiskansan muka piti asua Corentynen latvoilla seudussa, jossa ei vielä milloinkaan ollut käynyt eurooppalaista. Tiedot niistä olivat niin seikkaperäiset ja varmat, että juttu alkoi tuntua uskottavalta. Woruisamokojen sanottiin taistelevan jousella ja nuolilla ja käyttävän puhallusputkea eli »kuraa». Heillä oli omat vainiot eivätkä he seurustelleet muitten intiaanien kanssa kuin kerran vuodessa, jolloin heimoon päästettiin miehiä, parikymmentä miestä aina kerrallaan. Poikalapset tapettiin, tyttölapset pidettiin. Schomburgk oli kulkenut aivan sen maan halki, jossa tämän naiskansan piti asua, mutta hän ei voinut siitä tavata jälkeäkään.
Kuvakirjoituksia.
Guayanan tasainen rannikkovyöhyke on 20—60 kilometriä leveä, sitten seuraa hietakiviharju, joka lienee vanha merenranta. Tämän takana on uusi verkalleen kohoava tasanko. Joet käyvät vuolaiksi ja koskissa on usein graniittipaasia, joiden korkeus voi olla toistakymmentä metriä. Schomburgk löysi suurimmista paasista vanhoja karkeita kuvakirjotuksia, joita ei enää kukaan osannut selittää. Hän näki näitä kirjoituksia hajallaan suunnattoman laajalla alalla. Intiaanit näyttivät niitä katselevan taikauskoisella pelolla, voimatta kuitenkaan antaa niistä sen parempaa selitystä, kuin että ne olivat naisten ammoin tekemiä.
Schomburgk valmisti erinomaisen kartan tutkimistaan alueista ja toi
British Museumiin suurenmoiset kokoelmat.
Schomburgkin jälkeen kului kauan, ennenkuin tutkimustyötä jatkettiin. Komissioni, joka v. 1880—82 kulki Venezuelan ja Brasilian rajan, tutki sitä varten rajaseutujen tärkeimmät joet. Orinocon oikeanpuoliset syrjäjoet ovat yhä vielä melkein tuntemattomat. Takamaan vuoristoista kiinnitti 1880-luvulla varsinkin Roraima huomiota.
Roraima.
Roraima, Guayanan suuri pöytävuori, jonka äärillä jo Schomburgk kävi, ei tosin ole aivan korkea — 2600 metriä merestä — mutta luontonsa puolesta tämä mahtava pöytämä on maapallomme omituisimpia muodostuksia. Se kohoo uhkuvista metsistä aivan äkkijyrkkänä hietakivimuurina. Sen avara laki oli aikain alusta pitäen pysynyt tuntemattomana ja salaperäisenä, pilvimeren huuhtelemana. Intiaanienkin mielikuvitukseen se mahtavasti vaikutti, ja he sanoivat sitä »punaiseksi kallioksi, jonka pilvet peittävät, jokien iäti hedelmälliseksi emoksi». Niin korkeat ja jyrkät ovat tämän vuoriston seinämät, että sekä intiaanit että tutkimusretkeilijät, Barrington Brown muiden mukana, pitivät mahdottomana sille kiivetä, mutta 1884 Everard im Thurm suoritti tämän suurtyön. Hän keksi kapean reunaman, joka kulki juurelta viistoon ylöspäin kallion punaisen rintaman poikki, ja sitä pitkin hän nousi ylös. Seuraavin sanoin hän kuvaa vuoren päällisiä maisemia, jotka hän kaikista kuolevaisista ensimmäisenä näki.
»Ensimmäinen vaikutus oli, että mieli oli kykenemätön luomaan käsitystä tämmöisistä seuduista, seuraava, että olimme tulleet ihmeellisten hirmu-unien maahan, maahan, joka oli muodostunut nimenomaan niitä varten jonain kamalana myrskypäivänä, murtuneiden, sekaantuneiden pilvien silmänräpäyksessä jähmetyttyä kiveksi. Sillä joka puolella oli kallioita ja huippuja, joiden muodot näyttivät kerrassaan mahdottomilta, niiden asennotkin olivat kumman haaveelliset ja luonnottomat, mitkä olivat päällekkäin, mitkä vierekkäin, näköjään riidellen kaikkia painovoiman sääntöjä vastaan. Siinä oli kallioita ryhmissä, yksitellen, portaittain pengermissä, patsaita, seinämiä ja pyramideja, kallioita, jotka näyttivät kerrassaan naurettavilta, olevan täynnään kaikenlaisia ihmiskasvojen, ihmisruumiin ja eläinten irvikuvia, sateenvarjojen, kilpikonnien, kirkkojen, tykkien ja lukemattomien mitä odottamattomimpien esineitten pilajäljennöksiä. Ja kallioitten välissä oli tasaisia, vaikk'ei missään laajoja puhtaita hietikoita, puroja ja pieniä könkäitä, allikoita ja matalia lampareita, joissa oli mitä kirkkainta vettä. Toisin paikoin oli pieniä soita, joita peitti karu matala okakasvisto. Siellä täällä oli tasaisilla paikoilla tai kallionkoloissa pieniä pensaita, muodoltaan kuin pieniä puita, mutta kaikki näköjään samaa lajia. Mutta ei minkäänlaista liikettä eikä eläinelämää näkynyt niin pitkältä kuin silmä erotti.»
Ranskan Guayanassa Jules Crevaux vuosina 1877—78 tutki rajajoet Oyapocin ja Moronin sekä matkusti kahdesti aivan tuntemattomien Tumuc-Humuac vuorien poikki Amazonijoelle. Hänen jälkeensä H.A. Coudreau teki useita matkoja sisämaahan ja oleskeli kokonaisen vuoden mainitussa omituisessa vuoristossa, jossa metsäisistä mäkimaista kohoo ilmaan puolen kilometrin korkuisia jyrkkiä graniittikeiloja. Trombetas joen rannoilla Amazonijoen syvänteessä tämä uuttera tutkija heitti henkensä. V. 1900 hänen vaimonsa lähti miesvainajan työtä jatkamaan. Mutta vielä on Guayanan sisäosissa alueita, jotka ovat tutkijalle uusia maita.
Brittiläisen Guayanan geologisia seikkoja selvitteli jälkeen vuoden 1868 Barrington Brown. Hän kartoitti siirtokunnan tärkeimmät joet ja Potarosta löysi suurenmoisen Kaietur-könkään, joka kohtisuoraan putoo 235 metriä. Vuosina 1873—75 hän erään geologisen retkikunnan johtajana tutki Amazonijoen syrjäjokia kaikkiaan 24.000 kilometriä.
Amazonia.
Amazoni-joen suunnattoman vesistöerämaan tunteminen ei viime vuosisadan alkupuoliskolla aivan paljoa edistynyt. Suurimmat ansiot jättiläisjoen syrjäjokien tutkimisesta, on kahdella saksalaisella matkustajalla, Spixillä ja Martiuksella. Spix vv. 1819—20 kulki Juruan, Jurahyn ja Içan sivuitse suuria vaaroja ja vastuksia kokien Jupary joen laskukohdalle ja edelleen Perun rajalle. Martius tutki Japuran ja yhdytti Kordilleerit Quiton kohdalla. He toivat mukanaan suunnattomat kokoelmat.
Seuraava huomattava matkustaja oli kreivi de Castelnau, jonka myöhemmin tapaamme Brasilian läpi matkustamassa. Hän laski v. 1846 Kordilleereilta kanooteilla ja lautoilla Urubamba nimistä lähdejokea Amazoni-jokeen. Jokimatka oli niin vaarallinen ja vaikea, että hän lähetti patooni D'Oseryn takaisin viemään turvallisempaa tietä retkikunnan koneita, kokoelmia ja muita painoja, jotta lautta keventyisi. D'Oseryn kuitenkin hänen omat oppaansa murhasivat ja kaikki kokoelmat ja neljän vuoden tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot menetettiin. De Castelnau saapui Ucayaliin, jolla vesimäärän puolesta on parempi oikeus käydä Amazonin lähdehaarasta kuin Maranjonilla, ja sitten edelleen Paraan.
Amerikkalainen Lardner Gibbon, joka oli määrätty osanottajaksi suurelle
Yhdysvaltain hallituksen retkelle Amazonisyvänteen taloudellisten
olojen tutkimiseksi, laski Mamorén ja valtavan Madeiran alas
Amazonijokeen.
V. 1848 lähtivät Amazonin vesistösyvänteen luonnontieteellisiä oloja tutkimaan englantilaiset Alfred Russel Wallace ja Henry Walter Bates, työskennellen joen sekä etelä- että pohjoispuolella. Wallace, Darwinin keralla polveutumisopin perustaja, sanoo Amazoniasta, ettei missään maailmassa ole toista aarniometsää, joka laajuuden ja yhtenäisyyden puolesta sille vertoja vetäisi. Wallace palasi Eurooppaan v. 1852, mutta Bates jäi Etelä-Amerikkaan vielä seitsemäksi vuodeksi, tutkien Amazoni-joen Perun rajalle saakka ynnä useita sen alemmista syrjajoistakin. Hän keräsi näillä retkillään 8000 siihen saakka tuntematonta hyönteistä.
William Chandless.
V. 1862 englantilainen William Chandless alkoi matkansa, jotka hyvin tuntuvasti korjasivat Etelä-Amerikan karttaa. Ensiksi hän tutki Purus-joen, joka laskee Amazoni-jokeen oikealta puolelta Madeiran yläpuolella. Tämän suuren joen huomattavin omituisuus on uoman tavaton mutkallisuus. Se juoksee aivan lakean maan kautta, on tasaleveä ja suvantoa, mutta siitä huolimatta ei Chandless toisina päivinä päässyt lähtökohdastaan suorin tein mitaten kuin muutaman kilometrin, niin mutkainen oli uoma. Joen hiekka-annoilla oli sangen paljon hyötykasveja, hiljaisesta juoksustaan huolimatta tämä joki ilmeisesti oli aivan nykyisinä aikoina tavattomassa määrässä muutellut uomaansa. Intiaaneista toiset olivat ystävällisiä, toiset erinomaisen sotaisia. 1400 kilometriä kuljettuaan Chandless kohtasi ensimmäiset kosket, ja niiden yläpuolella joen uoma muuttui kariseksi ja vaikeaksi kulkea. Osan miehistään hän lähetti takaisin ruoan vähyyden vuoksi, mutta jatkoi itse jokimatkaa ja tuli seutuihin, joissa ei ollut ensinkään intiaaneja. Riistaa oli sitä runsaammin, varsinkin tapiireja, jotka hyvin vähän pelkäsivät ihmistä. Yhä ylempänä tavattiin intiaaneja, jotka vielä elivät täyttä kivikautta. Heillä ei ollut rautaa ensinkään, vaan kirveet ja veitset olivat kivestä. Kanootti heitä suuresti ihmetytti. Chandless kartoitti Puruksen kauttaaltaan ja sai lopullisesti selvitetyksi, ettei se ala Andeilta, vaan että sen lähteet ovat alamailla.
Pari vuotta myöhemmin Chandless tutki erään Puruksen lisäjoen ja v. 1867 nousi Juniahan, joka on Puruksen kaltainen tasankojoki. 1800 kilometriä kuljettuaan hänen täytyi intiaanien vihamielisyyden vuoksi kääntyä paluumatkalle. V. 1868 hän tutki niitä jokia, jotka oikealta kädeltä laskevat erääseen Madeiran ja Amazoni-joen väliseen putaaseen, Paraná-mirimiin.
Perun hallitus etsi näihin aikoihin laivaväylää Amazoni-jokea pitkin Atlantin merelle. Yleiseen otaksuttiin, että Madre de Dios oli ennen Chandlessin matkaa tuntemattoman Puruksen latvaosa ja sitä pidettiin lupaavimpana reittinä Amazonijoclle. Tämän selville saaminen oli kuitenkin suunnattoman vaikeata peljättyjen chuncos-intiaanien vihamielisyyden vuoksi. V. 1861 perulainen Don Faustino Maldonado lähti seitsemän seuralaisen heralla tätä kysymystä selvittämään. Hän laski lähdejokea pienellä lautalla, kunnes kosket pakottivat sen hylkäämään, taivalsi sitten koskien ohi ja rakensi niiden alla uuden lautan. Joki laskikin vastoin odotuksia Mamoréhen. Kun oli tätä jokea vielä laskettu kymmenen päivää, hajosi lautta eräässä kovassa koskessa ja Maldonado kolmen miehen keralla hukkui. Henkiin jääneet jatkoivat matkaa Madeiraan ja siitä Amazoni-jokeen. Sieltä he Huallagan reittiä palasivat takaisin Perun ylämaihin.
V. 1866 perulais-brasilialainen rajakomissioni tutki Javaria noin 1600 kilometriä, kunnes vihamieliset intiaanit pakottivat retkikunnan palaamaan. Perun hallituksella oli nyt höyrylaivojakin Amazoni-joen latvavesillä ja niillä voitiin jatkaa väylän etsimistä paremmassa turvassa vihamielisiltä alkuasukkailta. Muutamia jokia, etenkin Apurimacia ja Vileamayoa, päästiin pienillä höyrylaivoilla nousemaan aina Andien juurelle saakka lähelle Cuzcoa.
1870-luvulta alkaen matkustajia alkaa olla niin paljon, että voimme luetella ainoastaan muutamia tärkeimpiä.
Jules Crevaux retkeili Guayanasta lähdettyään laajalti Amazoni-joen vesistössä, nousi Içaa melkein lähteille saakka Colombian Andeihin ja palasi alas Japuráta. Venezuelan ja Brasilian asettama rajakomissioni tutki Rio Negron ja Rio Brancon.
Barbosa Rodriguez tutki Trombetaan ja muita pienempiä syrjäjokia meripuolessa, Henri Coudreau nousi oikeanpuolisia alempia syrjäjokia ylöspäin ja valaisi paljon Tapajósin, Xingun, Araguayan y.m. maantieteellisiä oloja.
Paljon edistyi viime vuosisadan lopulla myös Madeiran lähdejokien Benin ja Madre de Diokscn tunteminen.
Muitakin niiden seutujen jokia tutkittiin uudelleen Bolivian toimesta, se kun etsi vesiväylää mereen.
Paljon on kuitenkin Amazoni-joen laaksossa vieläkin tehtävää, ennenkuin sen äärettömän laajalle haarautuva jokiverkko on luotettavasti kartoitettu. Vuosi vuodelta lisääntyvä kumintuotanto epäilemättä auttaa tiedon — ja hävityksen — edistymistä yhä syvemmälle aarniometsiin.
Brasilia.
Humboldtin matkain synnyttämä luonnontieteellinen harrastus houkutteli jo vv. 1811—1826 matkustajia Brasiliaan, koska Brasiliassa saattoi matkustaa verraten turvallisesti, se kun oli säilyttänyt valtiolaitoksensa melkein muuttamatta. Tärkein näistä varhaisista matkoista oli Baierin ja Itävallan lähettämäin oppineitten J.B. Spixin ja Ph. Martiuksen tekemä. He kävivät etenkin sisämaan kultakaivoksilla ja timanttikentillä, matkustellen laajalti Minas Geraesissa, Goyazissa, Bahiassa ja Piauhyssa. Heidän tutkimustensa kautta tulivat varsinkin sisämaan taloudelliset ehdot tunnetuiksi. Piauhysta molemmat oppineet jatkoivat matkaa Amazoni-joen vesistöön.
Kreivi François de Castelnau kulki vuosina 1843—1847 kahdesti Etelä-Amerikan poikki päiväntasaajan eteläpuolella, ensin Rio Janeirosta Limaan ja sitten Amazoni-jokea takaisin Paraan. Retkikunta nousi rannikolta Brasilian hyvin vähän tunnettuihin kuiviin ylänkömaihin, laski melkein tuntemattoman Araguayan aina siihen, missä se Tocantinsiin yhtyy, ja palasi Tocantins jokea takaisin ylämaihin. Siellä hän kulki suuren erämaan poikki, jossa asui vain sotaisia ihmissyöjiä, ja saapui kahden kuukauden vaivain jälkeen Cuyaba joelle, joka laskee Paraguayhin.
Useita muitakin matkustajia voitaisiin mainita, mutta yleensä eivät Brasilian sisäosat herättäneet suurta mielenkiintoa ennenkuin vuosisadan loppupuoliskolla. 1880-luvulla jatkettiin Madeiran lähdehaarain tutkimista, seuraavalla vuosikymmenellä erikoinen brasilialainen komissioni tutki Brasilian sisäosia. J.W. Wells 1873—75 tutki São Francisco joen ja Tocantinsin. Karl von den Steinen v. 1884 laski Xingun lähteiltä aina suuhun saakka. Tämän matkan kautta tuli ratkaistuksi suurin maantieteellinen kysymys, mitä Brasilian sisäosissa vielä oli selvittämättä, ja samalla karibien alkuperäinen kotiseutu saatiin selville. Toiset tutkivat Tapajósin lähteet ja jatkoivat von den Steinenin työtä Xingun lähteillä. Brasilialaisetkin vuosisadan lopulla edistivät maansa sisäosien tuntemista, kun v. 1892 sisämaahan lähetettiin komissioni etsimään paikkaa uudelle pääkaupungille.
Paremmin tunnetut ovat Brasilian merimaakunnat, varsinkin eteläiset, joissa on eurooppalainen väestö. Mutta sielläkin on kuitenkin seutuja, jotka ovat säilyneet melkein koskemattomuuden tilassa. Espiritu Santon ylämaista löydettiin viime vuosisadan alkupuolella botokudien heimo, joka oli niin alkuperäisellä ja alhaisella kehitysasteella, että heitä verrattiin Tulimaan asukkaihin. Monet matkustajat kuitenkin tunkeutuivat heidän luoksepääsemättömiin metsiinsä, niin että tämä heimo nykyään on Brasilian tunnetuimpia.
Yleinen maankartoitus on Brasiliassa alulla, mutta maan laajuuden ja luonnonesteiden suuruuden vuoksi kuluu varmaan aikoja, ennenkuin se saadaan loppuunsuoritetuksi. Brasilian ylämaassa on vielä koko joukon paikkoja, joissa ei vielä ole kukaan edes käymältään käynyt, varsinkin Amazoni-jokeen laskevien suurien syrjäjokien monet lisäjoet.
La Plata-maat.
Kului vuosisadan keskivaiheille, ennenkuin La Plata-maiden tieteellinen tutkimus alkoi. Kuitenkin oli jo ranskalainen Alcide Dessalines D'Orbigny kerännyt sieltä erinomaisen laajat kokoelmat. Hän oleskeli Etelä-Amerikassa kahdeksan vuotta (1826—33), suurimman osan tästä ajasta La Plata-maissa. Kreivi de Castelnau yllä mainitulla matkallaan Brasiliasta tullen tutki Cuyaban ja Paraguayn yläjuoksun, Laguna de los Xarayes nimisen suon, joka on Paraguayn itäpuolella, ynnä osan Chaco erämaata, joka on sen länsipuolella. Laguna de los Xarayes ei oikeastaan ole suo, kuten nimi näyttää osoittavan, vaan aava lakea tasanko, Pampaan vanhan meren pohjaa. Sadeajalla vain sen poikki juoksevat joet paisuvat yli äyräittensä ja koko tasanko on järvenä silmän siintämättömiin, siellä täällä puuryhmiä. Semmoisena espanjalaiset näkivät seudun ensi kerran siellä käydessään ja siitä luulivat tasankoa rannattomaksi järveksi, Paraguayn lähteeksi. Senkin tuntemattomien rantain takaa toivottiin El Doradon löytyvän.
Ranskalainen Crévaux v. 1882 yritti tutkia Pilcomayo nimisen Paraguayn syrjäjoen, joka alkaa Boliviasta ja laskee pääjokeen Asuncionin alapuolella. Joki virtaa Chaco erämaan poikki, jonka intiaanit, sotaiset tobat, olivat estäneet retkikuntia sisämaahan nousemasta. Crévaux koko retkikuntansa keralla tuhottiin. V. 1890 luutnantti Storm nousi jokea 500 kilom. varta vasten rakennetulla teräshöyryllä, mutta sitten joki hävisi laajaan suohon. Retkikunta oli näin osoittanut, ettei se kelvannut kauppatieksi.
Ne tutkijat, jotka olemme edellä luetelleet, olivat melkein kaikki eurooppalaisia ja työskentelivät eurooppalaisilla varoilla. Vuosisadan kuluessa kuitenkin heräsi Etelä-Amerikan nuorissa tasavalloissakin harrastuksia oman maan luontoa kohtaan. Argentiinaan, Chileen ja Brasiliaan perustettiin valtion laitoksia, jotka näitä töitä suorittivat, enimmäkseen kuitenkin eurooppalaisilla voimilla. Herman Burmeister johti Buenos Ayresiin perustettua La Plata-museota ja rikastutti sitä uutteralla toiminnallaan. Argentiinan nuoret yliopistot ovat myöskin työhön osaa ottaneet. Lukuisat intiaaneja vastaan käydyt sotaretketkin ovat osaltaan kehittäneet Argentiinan sisäosien tuntemista, mutta yhä vielä on semmoisiakin seutuja, joissa tuskin on vielä ainoakaan valkoinen käynyt, kuten Chacon pohjoisosat, joissa joku suomalainenkin tutkija on viime aikoina työskennellyt. Myöhimmin tunnetuksi tulleita Argentiinan osia on myös Misiones, suomalaisen siirtokunta-yrityksen näyttämö.
Etelä-Amerikan ja varsinkin Tulimaan luonnon tunteminen suuresti hyötyi siitä matkasta, jonka »Beagle» niminen englantilainen sotalaiva 1830-luvulla teki sen rannoille. Laiva oikeastaan jatkoi jo ennen alkamaansa rannikon kartoitusta, mutta mukana oli nyt Charles Darwin, joka tällä retkellä laski suurenmoisen luonnonfilosofiansa perusteet. Patagonian sisäosiakin »Beaglen» miehistö vakoili ja kartoitti. Darwin tutki sikäläisiä suuria laavakenttiä, joiden hän päätti syntyneen semmoisena aikana, jolloin suurin osa Patagoniaa oli veden alla. Tulimaan luonto äärettömästä kolkkoudestaan ja sen asukkaat alhaisesta kehityskannastaan huolimatta kiinnittivät suuresti Darwinin mieltä. Galapagos saaristokin »Beaglen» retkellä perusteellisesti kartoitettiin ja tutkittiin. —
Vasta aivan uusimpana aikana on Patagonian omituinen muodostushistoria Islantia muistuttavine, jäävirtain alaisine entisine tulivuorenpurkauksineen ja äärettömine tulvakoskineen kuitenkin tullut oikein valaistuksi, etupäässä ruotsalaisen O. Nordenskiöldin työn kautta.
Vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla löydettiin ne suuret kauniit alppijärvet, joita on Patagonian länsiosissa Andien vuoristossa, Lago Argentino, Viedma, Buenos Ayres y.m. Nahuel Huapin oli eräs saksalainen munkki löytänyt jo sata vuotta aikaisemmin, mutta vasta 1860-luvulla chileläinen Don Guillermo Cox, joka etsi Valdivian eteläpuolisten Andien poikki solaa Patagonian jokien latvoille, veneen rakennettuaan tutki sekä järven että siitä lähtevän joen, kunnes vene eräässä koskessa kaatui ja sotaiset araukaanit ottivat tutkijan vangiksi. He tosin laskivat Coxin taas vapaaksi, mutta eivät millään ehdolla antaneet hänen jatkaa matkaansa.
Andit.
Aina Humboldtin matkasta saakka on se suurenmoinen vuorijono, joka kulkee Etelä-Amerikan länsirannikkoa Panaman kannakselta Tulimaahan saakka, ollut tutkijain huomion esineenä. Se on sekä verraten helposti saavutettavissa, että samalla rakenteensa, valtavien tulivuoriensa, korkeitten ylätasankojensa ja omituisen ylänkökasvullisuutensa johdosta erikoisen mieltäkiinnittävä tutkimusalue.
Andi-jonojen eteläosa tuli myöhimmin tutkituksi, mutta tunnetaan nykyisin miltei parhaiten. Vielä 1870-luvun alulla siitä tuskin tiedettiin mitään. Vasta vuosina 1877—84 Etelä-Chilen rannikko lukemattomine salmineen, saarineen ja vuonoineen kartoitettiin eurooppalaisten sotalaivain toimesta, vaikk'ei tosin vieläkään täydellisesti. Andi-jonoja tutkittiin sekä Chilestä, että Argentiinasta käsin. Eurooppalaisista tutkijoista on varsinkin G. Avé-Lallemant suorittanut tällä osalla ansiokasta työtä. Aconcagualle, Andien korkeimmalle kukkulalle (7040 m), noustiin ensi kerran v. 1897 ja tällöin todettiin, että sekin on tulivuoren keila.
Uspallata solan pohjoispuolisia vuoristolta tutki 1880-luvulla ennen muita L. Brakebusch, tehden niihin monta matkaa. Hänen tutkimusalueestaan pohjoiseen matkustelivat etenkin Alex. Bertrand ja L. Darapsky.
Bolivian ja Perun ylämaihin houkutteli varsinkin niiden vanha sivistys matkustajia, jotka eivät kuitenkaan kaikki yhtä suuressa määrin maantiedettä hyödyttäneet.
Irlantilainen J.B. Pentland tutki 1820-luvulla Perun, Chilen ja Bolivian Andeja, oikoen karttoja ja piirtäen uusia tuiki tuntemattomista seuduista. Hän mittasi Bolivian Andien korkeimpia kukkuloita, kuten Ulimanin ja Soratan, sekä määräsi tähtitieteellisesti maantieteellisten paikkojen asemia. Hän oli ensimmäinen, joka huomasi sen merkillisen tosiasian, että useat joet, joiden lähteet ennen oli piirretty Andien itärinteille, alkavatkin länsirinteiltä ja syvissä rotkolaaksoissa kulkevat vuoriston poikki. Tämä saa selityksensä siitä, että joen vuolas latvaosa on syövyttänyt uomaansa taaksepäin, kunnes se on sahannut koko vuoriston poikki ja siirtänyt lähteensä vastakkaiselle rinteelle. Pentland oli ensimmäinen, joka perusteellisesti tutki Titicacan, Etelä-Amerikan suurimman järven, totesi sen tavattoman korkean aseman ja entisen suunnattoman laajuuden. Bolivian ja Perun geologista rakennetta ja maantiedettä tutki 1830-luvulla varsinkin A.D. d'Orbigny.
Seuraavan vuosikymmenen tutkijoista ovat huomattavat varsinkin kreivi de Castelnau ja J.J. von Tschudi, joka kuitenkin omisti päähuolensa arkeologialle.
V. 1850 alkoi Perussa vaikutuksensa italialainen Antonio Raimondi, joka neljä vuosikymmentä matkusti maassa ristiin rastiin ja suoritti Perussa saman työn kuin Philippi Chilessä. Hänen tutkimuksiensa tulos on suuri teos Perusta karttoineen, mutta sekä teos että kartta jäivät keskeneräisiksi.
1850- ja 1860-luvulla matkusti Bolivian ja Perun ylämaissa Sir Clements Markham, joka toimitti kiniinipuun Intiaan ja Jaavaan ja jatkoi Raimondin työtä Andien itärinteillä, joilla 2500—3500 metrin korkeusvyöhyke on merkillinen tavattoman sankoista sumuistaan. Palmut, saniaispuut ja bambut muodostavat siellä niin sankkoja tiheikköjä, että niiden alla on synkkä pimeys silloinkin, kun aurinko kirkkaimmillaan paistaa keskitaivaalta.
Useat vuori-insinöörit ovat tutkineet Perun ja Bolivian Andeja ja samalla niiden karttaakin oikoneet. Jälkeen v:n 1877 etsivät Perun hallituksen varustamat retkikunnat vuoriston poikki entistä mukavampaa reittiä Amazonijoen latvahaaroille ja edistivät vuoriston tuntemista. Olemme jo tutustuneet niiden yrityksiin nousta Amazoni-joelta aluksilla ylämaahan.
Kun Limaan ja La Paziin oli perustettu maantieteelliset seurat, alkoivat bolivialaiset ja perulaisetkin entistä enemmän matkustaa maassaan.
V. 1898 Sir Mariin Conway mittaili Bolivian kordilleerien vuorenhuippuja, nousten useille niistä, muun muassa Illampulle ja Ulimanille. Viime aikoina ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet lähettää tieteellisiä retkikuntia vanhan inkka-sivistyksen maihin pelastamaan' varsinkin niiden muinaistietoa, mikäli se vielä on pelastettavissa. Nämä retkikunnat ovat Andien syrjäisistä laaksoista löytäneet jonkun semmoisenkin autioksi jääneen inkkalais-kaupungin, jonka olemassa olosta ei ole ollut aavistustakaan.
Etelä-Amerikan kordilleerien pohjoisosaakin tutkivat useat matkustajat jo viime vuosisadan keskivaiheilla, mutta muita paljon ansiokkaammat ovat kahden saksalaisen geologin, Wilhelm Reissin ja Alfons Stübelin tutkimukset. He alkoivat matkansa Colombiassa v. 1868, nousivat Magdalenaa Hondaan ja Bogotassa alkoivat varsinaisen työnsä. Tutkittuaan yhdessä Itäkordilleerin he erosivat, Reiss kulkeakseen Keskikordilleerin yli ja seuratakseen Rio Caucaa Popayaniin, Stübel matkustellakseen tämän kaupungin itäpuolisissa vuoristoissa. Alussa vuotta 1870 he kulkivat yhdessä Pastosta Ecuadorin rajan poikki, matkustellen sitten viisi vuotta ristiin rastiin tässä kordilleeriosassa, Quitoa asemanaan pitäen. He nousivat ensin läheisille tulivuorille ja ulottivat sitten retkensä vähitellen kauemmaksikin joka puolelle, milloin yhdessä, milloin erikseen kulkien, Stübel tutkien geologiaa, Reiss topografiaa. Reiss oli ensimmäinen, joka nousi Cotopaxin kukkulalle. Seitsemän vuotta Ecuadorissa ja Colombiassa työskenneltyään molemmat oppineet vielä kävivät Perussa, Boliviassa ja Amazoni-maassakin, ennenkun palasivat Eurooppaan, mukanaan suunnattoman runsaat kokoelmat, joita ei vielä tänä päivänäkään ole kaikkia julkaistu. Vasta heidän töittensä kautta tuli Ecuador kartoitetuksi ja tämän omituisen ylänkömaan geologia ja luonnonmaantiede selvitellyksi.
Heidän töitään täydensivät Theodor Wolf, Quiton polyteknillisen opiston opettaja, ja useat muut myöhemmät matkustajat.
Englantilainen Edward Whymper, kuulu alppikiipeilijä, kiipeili 1880-luvulla Ecuadorin korkeimmille kukkuloille, muun muassa Chimborazolle, jolle ennen häntä moni muu oli turhaan yrittänyt. Whymper oli etupäässä urheilija, mutta paljon hän näillä vuoriretkillään saattoi korjata Ecuadorin karttaakin. Hänen vuorikiipeilyjään haittasivat suuresti vuoriston ainaiset ukkoset.
»On melkein mahdotonta», hän kirjoittaa, »liioitella Ecuadorin Andien tavatonta sähköisyyttä. Hyvin usein jouduimme korkealla yläilmoissa ankariin ukonilmoihin. Koko ilmakehä näytti olevan sähköä ylitäynnään ja millä hetkellä tahansa saattoi tapahtua purkauksia. Mutta varsinkin ne tilapäiset leimaukset, joita silloin tällöin välähti meidän ja erään toisen harjanteen välillä lyhyiden paukkujen seuraamina, antoivat meille paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin koko taivaan salamoiminen ja yhtenään räjähteleminen. En milloinkaan unhota sitä, kun seisoin Sincholaguan kukkulan luona (5,000 m) kapealla jäätyneellä lumisärmällä, johon paraillaan hakkasimme jalanjälkiä. Tämä syrjä oli niin kapea, että paljas kosketuskin olisi voinut syöstä meidät puolelle tai toiselle, mutta meidän juuri sillä ollessamme hyökkäsi kimppuumme ilman vähintäkään varoitusta ukonilma, joka muutaman sekunnin kuluttua pauhasi yllämme, allamme ja ympärillämme ja sai meidät pelosta vapisemaan. Ympärillämme paukkui taukoamatta, salamoita sinkoili vuorenharjanteemme poikki ja toisia iski tai ainakin näytti iskevän allamme oleviin kalliohuippuihin. Kirveemme terät olivat niin sähköisiä, että sihisivät. Epätietoisina siitä, lähteäkö ylöspäin vaiko alaspäin, me lopulta lähdimme eteenpäin, kairasimme korkeimmalta huipulta muutamia kallionäytteitä ja lähdimme sitten pakoon joutumatta juuri taaksemmekaan katsomaan, ja niin pelastuimme, vaikka itsekin ihmettelimme, että vielä olimme hengissä.»
Ecuadorin Andeilla suoritetut korkeusmittaukset ovat muutoin aina Bouget'n ja La Condaminen ajoista saakka antaneet niin erilaisia arvoja, että otaksutaan sekä vuorenhuippujen että Quiton ylätasangon missä kohonneen, missä vajonneen tulivuorenpurkauksien ja maanjäristyksien johdosta. V. 1899 kaksi ranskalaista upseeria suoritti Quiton ylängöllä valmistavia töitä uutta astemittausta varten.
Colombia ei tähän saakka ole joutunut yhtä perusteellisen tutkimuksen alaiseksi kuin Ecuador. Italialainen eversti Agostino Codazzi tosin vapautussodan aikana ja sen jälkeen Bolivarin toimesta kartoitti sekä Venezuelan että osan Colombiaa, mutta viimemainitun maan kartoitusta ei voitu loppuun suorittaa. Länsikordilleeri ja sen edustalla oleva rantue on yhä vieläkin hyvin vähän tunnettu ja Keskikordilleerista tunnetaan tarkanlaiseen vain Antioquian seutu. Sierra Nevada de Santa Mariaa ovat tutkineet varsinkin Elisée Reclus ja Wilhelm Sievers, molemmat eteviä maantieteen kirjoittajia. Venezuelassa on käynyt hyvin vähän tieteellisiä tutkimusretkeilijöitä. Uusimmista matkustajista on mainittava varsinkin W. Sievers, joka 1880-luvulla tutki Meridan kordilleeria ja seuraavalla vuosikymmenellä sisämaata. Venezuelan ainaiset sisälliset rettelöt ovat suurimpana esteenä rauhalliselle työlle.
Keski-Amerikka.
Keski-Amerikan tieteellinen tutkiminen alkoi vasta viime vuosisadan keskivaiheilla. Useimmat matkustajat joko omistivat huomionsa maan muinaisjäännöksille taikka länsirannikon tulivuorille.
Panaman ja Nicaraguan kannakset ovat kanavatöitten ja kanavasuunnitelmain kautta tulleet verraten perusteellisesti tunnetuiksi.
Muinaistutkijoista mainittakoon tällä alueella J.J. Stephen, jonka v. 1841 julkaistu matkateos käsittelee Keski-Amerikan pohjois-osien muinaisjäännöksiä, E.G. Squier, E. Rockstroh, joka muinaistutkimusten ohella myös tutki tulivuoria, kuten Fuegoa ja Ilopango-järven uutta tulivuorta, Desiré Charnay ja A.P. Maudslay, jotka 1880-luvulla tutkivat Guatemalan, Etelä-Mexicon ja Yucatanin maya-raunioita. Viime vuosikymmenellä ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet työskennellä tälläkin muinaistieteen työmaalla.
Tulivuorien tutkijoista mainittakoon saksalaiset Karl von Seebach ja
Karl Sapper ynnä ranskalaiset H. Pittier, jonka työmaana oli Costa
Rica, Dollfus ja Montserrat. 1880-luvulla matkustelivat samoilla
seuduilla piispa A. Thiel ja ruotsalainen eläintieteilijä C. Boxvallius.
Vähimmin tunnetulta Keski-Amerikan maista on Honduras.
Tärkein Keski-Amerikan tutkijoista on Karl Sapper. Cobanista, Guatemalan pohjoisosista, liikkeelle lähtien hän ensin tutki läheiset Guatemalan osat ja sitten lännen tulivuoriseudut. 1889 hän retkeili Keski-Guatemalassa ja Chiapaassa, 1891 Guatemalan Atlantin puoleisella rannikolla ja Brittiläisessä Honduraassa, seuraavana vuonna Guatemalan eteläosissa ja Honduraassa. 1893 tapaamme hänet Tabascossa ja Chiapaassa, seuraavana vuotena Yucatanissa, 1895 Salvadorissa ja Länsi-Honduraassa. Käytyään 1895 Euroopassa hän palasi takaisin työmaalleen ja retkeili Keski-Amerikassa eri suuntiin aina vuoteen 1900, jolloin hän oli Keski-Amerikassa viettänyt 12 vuotta ja uudenaikaisen maantieteen vaatimusten mukaisesti tutkinut sitä perusteellisemmin ja laajemmin kuin kukaan ennen häntä. Sapperin tutkimukset ja keräykset käsittävät maantieteen kaikkia aloja. Ne ovat arvaamattomassa määrässä lisänneet tietoja näistä laiminlyödyistä ja luonnonrikkaudestaan huolimatta vähän tunnetuista maista.
Mexico.
Alexander v. Humboldtin jälkeen on Mexicossa matkustellut paljon eurooppalaisia tiedemiehiä, selvitellen sen maantieteellisiä, geologisia, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä asioita. Yhdysvalloista käsin on omistettu työtä varsinkin maan vanhan intiaanikulttuurin jäännöksille ja alkuperäisten intiaaniheimojen perimätiedon ja kansatieteellisten seikkain keräämiselle.
Ulkomaalaisten ohella ovat Mexicossa kuitenkin kotimaisetkin voimat työskennelleet samoilla aloilla. Valtion kustannuksella tehdään suurta topograafista maankarttaa mittakaavaan 1:1000000, jota paitsi kotimainen geologinen toimisto laatii maasta geologista kertomusta. Maan suureen metallirikkauteen nähden onkin sen geologisella tutkimuksella mitä välittömin käytännöllinen merkitys.